Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Ylösnousseiden tarinat + tietoa ylösnousseista

Voit kirjoittaa tänne, jos kissasi on jo ylösnoussut!

Vain ne, jotka ovat liittyneitä nyt Kuunpisaraan voivat kirjoittaa ylösnousevilla kissoillaan. Ylösnousevat kissat eivät saa kokemuspisteitä, eikä tarinassa tarvitse olla yli 150 sanaa. Vältä siltikin niitä muutamien kymmenien sanojen tarinoita! Tarinan pituudesta ei koskaan ole haittaa.

Jos kissasi on jäänyt Tähtiklaaniin antamaan enteitä ja opastamaan, et kirjoita sillä tänne, vaan Tähtiklaaniin/Pimeyden Metsään.

Jos olet saanut oikeuden jättää ylösnousemuksessa, kissasi saa kokemuspisteitä. Kirjoitat tähän vieraskirjaan niin kauan, että sota päättyy ja kissasi jää maailmaan. Ylläpito joko arvioi tarinoita satunnaisesti tai kaikki kerralla. Kukaan ei tiedä, että kissa on jotenkin erityinen.

 

Nimi-kohtaan laita kissasi nimi ja puoli, eli Viiltoklaani, Metsäklaani tai puolueeton.

 

 [ Kirjoita ]

Nimi: Hopeataivas, Myrskyklaani

09.12.2018 11:10
Tuijotin Myrskyklaanin leiriä hämilläni. Viiltoklaanin hyökkäys oli tehnyt tuhoisaa jälkeä koko leiriin ja joihinkin kissoihin. En vieläkään ymmärtänyt, että miten olin taas elävien kirjoissa. Minulla oli ikävä poikaani, Totuustassua sekä kumppaniani, Apilalaikkua. Molemmat kollit olivat jääneet Tähtiklaaniin, eikä heitä näkynyt täällä, maan kamaralla.
”Hopeataivas, onko kaikki hyvin?” kysyi kohtelias kollin ääni, jolloin käännähdin katsomaan äänentuottajaan.
”On on... hämmentävää olla täällä taas vai mitä Harakkausva?” vastasin, katsoen kollia. Vihreä silmäinen soturi nyökkäsi, naurahtaen heikosti.
”Kyllä tähän tottuu. Vähitellen”, tumman siniharmaa soturi naukui. Harakkausva oli itsekkin yksiä ylösnousseita kissoja. Kolli oli kuollut aikoinaan ketun takia ja nyt tuo oli täällä monien muiden kanssa.
”Kaipaan Tähtiklaania. Siellä ei tarvinnut pelätä, että petollinen Viiltoklaani hyökkäisi kimppuun”, mutisin, mutta jatkoin nopeasti:
”Mutta olen ylpeä, saadessani taas puolustaa Myrskyklaania.”
Harakkausva kehräsi huvittuneena, minun yhtyessä siihen.
”Mennään auttamaan muita”, totesin, jolloin kolli nyökkäsi. Loikimme kohti Haikarahuutoa, klaanin nykyistä varapäällikköä, saadaksemme tietää, jos meille olisi jotakin tehtävää.

Vastaus:

ps, kukaan ei jäänyt Tähtiklaaniin :) Kissat luulevat, että kaikki kissat ovat ylösnousemassa(myös Apilalaikku ja Totuustassu).

- Elandra, 10.12.2018

Nimi: Haavekukka, Viiltoklaani

09.12.2018 10:39
Raotin varoen silmiäni raittiissa ilmassa. Näkymä oli aluksi melko sumea, mutta se tarkentui hiljalleen. Huomasin oitis, etten ollut enää Tähtiklaanissa, vaan Varjoklaanin reviirillä, vaikkakin sen laidalla. Useissa kohdissa kehoani tuntui kipua ja käänsin jostakin syystä uupuneen katseeni kohti kivunlähteitä. Yllätyin nähdessäni haavoja, ja järkeni sanoi, etten voisi vain jäädä tähän haavojeni kera. Mutta tunteeni käskivät toisin. Muistin hyvin, että olin kuollut tässä samassa paikassa, enkä voinut olla ihmettelemättä, kuinka olin siellä jälleen, haavojen kera. Se tuuliklaanilainen ei sentään ollut siellä. Kuolemaahan minä olin pitkään toivonut, ja sen viimein koitettua pääsin näkemään Hiiliturkin. Mutta nyt en ollut enää varma, olinko todella kuollut. Ehkä olin vain haavoittunut ja menettänyt tajuntani, jonka jälkeen se tuuliklaanilainen oli lähtenyt. Ehkä Tähtiklaanin riveihin liittyminen oli ollut vain unta. Ehkä se ilo, kun viimein näin Hiiliturkin jälleen Tähtiklaanissa, oli ollut vain unta, toteutumattomia unelmia ja tyhjyyteen vaipuvia haaveita. Painoin pääni käpäliini jääden kyljelleni maahan makaamaan. Ahdistus, tuska ja tunne siitä, että haaveeni olivat murskana puristivat rinnassani ja muutama kyynel vierähti silmänurkistani. Jonkin ajan kuluttua onnistuin ryhdistäytymään ja kyyneleeni olivat jo kadonneet karvojen sekaan, mutta alakuloni oli voimissaan. Ryhdyin sitten vaivalloisesti, hitaasti ja haavojen tuoma kipu kehossani kömpimään pystyyn. Ei se turhanpäiväinen loikoilu lopulta hyödyttäisi yhtään missään. Onnistuin pääsemään pystyyn ja lähdin haparoimaan kohti Varjoklaanin leiriä. En välttämättä pääsisi perille ilman apua niiden haavojen takia, mutta oli minun silti yritettävä.

//Joku?

Nimi: Onnikynsi, Metsäklaani

07.12.2018 17:29
"Oletko sinä käynyt täällä aiemmin, kun tunnet reitin?" Timjamitassu kysyi vilkaisten minua. Käänsin sinisen katseeni oppilaaseen ja nyökkäsin.
"Olen kulkenut tästä parikin kertaa", kerroin naaraskissalle hymyillen. Timjamitassu vastasi vuorostaan nyökkäämällä.
"Millaista muiden klaanien luona on?" soturioppilas kysyi.
"En ole ihan varma, sillä asiat ovat kai muuttuneet sitten viimeisen vierailuni. Neljä klaania tekevät jonkin verran yhteistyötä, sellaista Taivasklaanissa ei ole. Kuten Taivasklaanissakin, joka täysikuu klaanit järjestävät kokouksen. He kertovat toisilleen, mitä viimeisen kuun aikana on tapahtunut", kerroin.
"Siitä olenkin kuullut jotain", Kuusamaviiksen tytär tokaisi ylpeästi. Hymyilin lempeästi naaraalle ja käänsin katseeni eteenpäin, kun puikkelehdimme syrjäkatuja pitkin eteenpäin. Hirviöiden ja kaksijalkojen voimakkaat ja pahanhajuiset tuoksut kantautuivat nenääni kaikkialta. Nyrpistin nenääni, kun hirviö pyyhälsi ohitsemme kulman takaa. Savupilvi jäi leijailemaan ilmaan sen jäljiltä. Ylitimme ukkospolun pienissä ryhmissä ja jatkoimme eteenpäin varjojen turvin.

Yöhön mennessä olimme ylittäneet kaksijalkalan.
"Nukutaan tämä yö", Tuhkatähti ilmoitti tasaisella äänellä. En ollut syönyt mitään sitten kaksijalkalaan saavuttuamme, joten vatsani huusi tyhjyyttä.
"Minä voin lähteä saalistamaan. Varpuviilto, lähdetkö mukaan?" Kuusamaviiksi naukui ja kysyi soturilta, joka epäröiden nyökkäsi. Kaksikko lähti kohti nummea edellämme. Tuhkatähti otti johdon ja toi meidät nummelle. Nummella oli lunta paljon verrattuna kaksijalkalaan. Kun astuin kaikella painollani sen päälle, jalkani uppoutui puolittain hankeen.
"Tallotaan tähän hyvä nukkumapaikka. Onnikynsi ja Timjamitassu, kävisittekö etsimässä sammalta tai jotain, jonka päällä voimme nukkua? Vanamotuuli ja Roihumyrsky, menettekö auttamaan Kuusamaviikseä ja Varpusviiltoa saalistamisessa", päällikkö jakoi tehtäviä kissoille. "Älkää menkö kauas." Kaikki hänen mainitsemansa kissat nyökkäsivät. Lähdin Timjamitassun kanssa eteenpäin etäämmälle kaksijalkalasta. Joen solina kantautui korviini. Ehkä sen läheisyydessä olisi kiviä, joiden päällä kenties olisi sammalta.
"Käydään katsomassa, josko joen lähellä olisi sammalta", naukaisin ajatukseni ääneen Timjamitassulle. Oppilas kiri minut kiinni ja seurasi minua kohti jokea. Naaras käveli eteenpäin nostellen jalkojaan korkealle, sillä lumi ylsi häntä melko korkealle.

//Timjami? Muut?

Nimi: Kylmähenkäys, Viiltoklaani

06.12.2018 20:33
"Tervehdys."
Kylmänsininen katseeni kohosi samaan aikaan Pakkasen jäänsinisen katseen kanssa ylös, kun Emonsuun uloskäynnin edustalta kajahti tuttu ääni, joka heitti selkärankaani kylmäävän värähtelyn. Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava hahmo piirtyi tarkkana siluettina edessämme ja kohotin hitaasti kulmiani, kun kuolonklaanilaisen tuijotus porautui ensin minuun ja sitten vieressäni makaavaan Pakkaseen. Pakkanen murahti turhautuneena ja nousi sitten ryhdikkäästi seisomaan, kohdaten haastavana Jääliljan tuijotuksen. Sitten lumenvalkoinen erakko lähti tassuttelemaan Jääliljaa kohti tuuhea häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pyöräytin ärtyneenä kylmänsinisiä silmiäni, tästä ei seuraisi mitään hyvää kun nämä kaksi naarasta joutuisivat vastakkain. Jäin kuitenkin seuraamaan mitä tapahtuisi, koska jos Pakkanen koskisi Jääliljaan, minä aikoisin lopettaa riidan siihen paikkaan.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkkisellä äänensävyllä, joka sai niskakarvani pörhistymään pahanenteisesti. Erakko suorastaan janosi verta nenästään, mutta toisaalta jos tilanne päättyisi taisteluun, Pakkanen saattaisi voittaa. Jäälilja oli juuri palannut hyökkäyksestä Myrskyklaanin leirissä, joten hänellä oli varmasti jomotusta ja väsymystä vielä lihaksikssa ja joitakin Talvikkimuiston korjaamia haavoja, jotka saattaisivat aueta.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", Pakkanen ilmoitti jäisesti ja lähti askel askeleelta lähestymään Jääliljaa. Valkean ja harmaan kirjava soturi lähti peruuttamaan pois luolasta, kunnes hän oli Pakkasen kanssa kadonnut kokonaan. Murahdin ärsyyntyneenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan ulos luolasta. Tämä ei päättyisi hyvin.
"Enpä usko", Jääliljan murahdus kantautui korviini kun sukelsin raikkaaseen ulkoilmaan. Kaksi hyvin samanlaisen näköistä naarasta tuijotti toisiaan muutaman hännänmitan päässä minusta, pystyin tuntemaan ilman sähköisyyden.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", Pakkanen sähähti ja loikkasi sitten Jääliljan kimppuun, josta puhkesi kovaääninen taistelu. Siristin silmiäni raivostuneena, kun tajusin lumenvalkoisen erakon käyttävän kynsiään ja hampaitaan. Hän ei yrittänyt vain vahingoittaa Jääliljaa, vaan tappaa hänet! Murahdin ja ponnistin suoraan tyttäreni emon kimppuun, työntäen hampaani tuon niskaan. Verta purskahti kasvoilleni ja Pakkasen suusta pääsi ulos tuskainen rääkäisy. Erakko irrotti otteensa Jääliljasta ja heitin hänet raskaasti muutaman hännänmitan päähän. Jäin tuijottamaan hämmentynyttä erakkoa ärtyneenä ja Pakkanen räpytteli jäänsinisiä silmiään.
"Mitä sinä teet, Kylmähenkäys? Suojelet samaa kissaa joka yrittää omia meidän tytärtämme? Hän on vain päättänyt, että Pakkaspentu on hänen pentunsa", Pakkanen sähähti tulistuneena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään kylmää ilmaa. Paljastin valkean hammasrivistöni ja puristelin ruohikkoa kynsilläni.
"Aivan sama mitä Jäälilja on tehnyt, en anna sinun tappaa häntä", sähähdin kylmästi ja sain vastaukseksi Pakkasen halveksuvan mulkaisun.
"Jätä tämä asia suosiolla minulle, ellet halua joutua seuraavaksi uhrikseni", Pakkanen sylkäisi jäisesti ja syöksyi sitten uuteen hyökkäysyritykseen. Mutta tällä kertaa en antanut erakon vahingoittaa Jääliljaa, vaan sukelsin viime hetkellä hänen eteensä ja kierähdin kauemmas erakon kynsien tarttuesss turkkiini. Erakko siristi silmiään, kun hän kahlitsi minut alleen.
"Sinä kosket häneen ainoastaan kuolleen ruumiini ylitse", sähähdin Pakkaselle. Hän virnisti jäisesti ja puristi sitten kynsiensä otetta sinertävänharmaassa turkissani. Rääkäisin raivostuneena ja potkaisin sitten minua runsaasti pienikokoisemman erakon pois päältäni, sukeltaen heti naaraan perään. Heti kun Pakkanen iskeytyi tantereelle, heittäydyin hänen päälleen ja laskin käpäläni hurjistuneena naaraan hennolle kaulalle. Pakkanen tuijotti minua kylmästi, mutta hän ei edes yrittänyt taistella vastaan.
"Tapa minut. Pystytkö sinä edes siihen?" erakko kysyi haastavasti ja paljasti valkean hammasrivistönsä. Sähähdin ja työnsin sitten neulanterävät kynteni tuon kurkkuun, jolloin verta purskahti kasvoilleni ja etukäpäläni alkoivat muuttua punertavaksi. Pakkanen alkoi kurluttaa tuskaisesti ja tuijotin kylmänsininen katse tyhjänä, kuinka tyttäreni emo vuosi kuiviin. Lopulta Pakkasen hento ruumis muuttui elottomaksi ja hän retkahti kyljelleen maahan, joka oli värjäytynyt punaiseksi hänen verestään. Irrotin kynteni kuolleen erakon kurkusta ja peruutin muutaman hännänmitan päähän, jääden tuijottamaan Pakkasen ruumista. Siinä hän oli, minun tappamanani. Ei minun tarkoituksena ollut tappaa erakkoa, mutta nyt se oli kuitenkin tapahtunut ja jos en olisi tappanut häntä, Pakkanen olisi varmasti yrittänyt tappaa Jääliljaa uudelleen kun en olisin ollut paikalla. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, joka tuijotti minua ja Pakkasen kuollutta ruumista uskomatta silmiään. En tiennyt mitä sanoa naaraalle, joten tuijotin häntä vain pitkän tovin sanomatta sanaakaan.
"Miksi sinä tapoit hänet?" Jäälilja kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ilmeettömästi.
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja käännyin katsomaan Jääliljaa, samaa naarasta jota rakastin vieläkin enemmän kuin hän olisi ikinä voinut arvata tai kuvitella.

//Jää? Kylmä tappoi siis Pakkasen
//665 sanaa

Nimi: Pitkävarjo, Metsäklaani

05.12.2018 20:33
Viiltoklaanin hyökkäys oli jättänyt Myrskyklaani kaaoksen keskelle. Oma suoriutumisena taistelussa ei ollut kovinkaan kehuttava vahvuuteni olleen metsästämisessä. Olin ainoastaan onnistunut hidastamaan ehkä muutaman soturin aiheuttamia tuhoja, mutta muutoin tunsin itseni hiukan hyödyttömäksi. Uudelleensyntymisestäni huolimatta minulla oli erittäin kankea olo. Jäseneni eivät olleet tottuneet siihen, että lepäämisen sijaan tappelisin muiden kissojen kanssa.
Juuri nyt olin kuitenkin Jalosydämen kanssa metsästämässä riistaa klaanille, joka oli juuri nyt epävarma kohtalostaan. Käännyin katsomaan Jalosydäntä, joka ravasi vierelläni melko rivakkaan tahtiin. Minun oli vieläkin hankala uskoa, että olin päässyt vanhan ystäväni kanssa metsälle Myrskyklaanin maille. Toisaalta oli mukavaa olla takaisin klaanin luona, mutta tässä asianyhteydessä se oli hiukan ikävää.
”Meidän on parasta jakautua”, maukaisin Jalosydämelle. Soturi katsoi minua hiukan epäillen. ”Turvallisen välimatkan päähän totta kai.”
En uskonut Jalosydämen kauheasti epäilevän omaa päätöstenteko kykyäni, mutta ymmärsin kollin pointin siinä mielessä, että jakautuminen ei välttämättä ollut kauhean viisasta. Tarvitsin kuitenkin kaiken keskittymiskykyni, jos tahdoin oikeasti saada metsästettyäkin jotain. Onnekseni Jalosydän ymmärsi sen, sillä hän nyökkäsi ja lähti kohti käärmekiviä. Itse suuntasin aluskasvillisuuden sekaan lähemmäs ukkospolkua. Arvelin joidenkin riistaeläinten juoksevan hyvällä tuurilla ukkospolun ylitse Myrskyklaanin reviirille.
Kohtasin ukkospolulla kuitenkin jotakin aivan muuta kuin riistan tuoksun. Kyseessä oli varjoklaanilaisen haju. Pian huomasinkin toisella puolella ukkospolkua varjoklaanilaisen. Siristin silmiäni ja huomasin kilpikonnakuvioisen naaraan siluetin kauempana. Kuulin hänen huutaneen jotakin, mutta en pitänyt sitä tärkeänä. En juuri nyt oikein tahtonut olla varjoklaanilaisten kanssa missään tekemisissä. Siitä huolimatta tunnistin naaraassa jotakin. Astelin lähemmäs ukkospolkua ja annoin kissan nähdä itseni. Tahtoisin tietää miksi hän oli niin tutun näköinen. Siitä huolimatta en myöskään pelkäisi puolustaa itseäni, jos jokin menisi vikaan.

// Rosma?

Nimi: Puolukkaturkki, Metsäklaani

05.12.2018 15:42
Paljon kissoja Tähtiklaanista oli palannut takaisin, ihan niin kuin minäkin. Kaikki oli jopa minulle melko sekavaa, mutta yritin olla ajattelematta liikaa. Otin kaiken irti tästä mahdollisuudesta. Olin puhunut ties kuinka monen vanhan ystäväni kanssa. Pelkkää hauskan pitoa ei kuitenkaan ollut luvassa. Viiltoklaani oli oikea röyhkimys, julistaa nyt sota lehhtikadon aikana. Muutenkin parantajilla oli yrtit vähissä ja jos tässä joutuisi vielä taistelemaan... Ravistelin päätäni ajatusten karkoittamiseksi. Lampisydän katsoi minua kummissaan omalta vuoteeltaan.
"Olen kyllä aivan kunnossa", maukaisin ja vilkuilin parantajan pesän läpikotaisin läpi. "Tämä kaikki vain huolestuttaa minua. Viiltoklaani ja näin. Ja mitä minä nyt sinua näin huolestutan."
"Ei se mitään", naaras naukaisi ja laski päänsä alkaen nukkumaan. Olin parantunut hyvin ketun antamista haavoista, jotka olivat palautuneet tänne tultuani. Kirkasmarja palasi pesään kantaen hampaissaan ahventa.
"Ei ole enempää, metsästyspartio on vielä matkalla", parantajanaaras totesi huokaisten ja vilkuili potilaitaan vaaleanvihreillä silmillään läpi.
"En minä tuota tarvitse, Sitä paitsi, eikö minun kuuluisi jo päästä pois parantajan pesältä?" naukaisin ja odotin tietenkin myönteistä vastausta. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Kirkasmarja laski ahvenen Saarnihännän ja Lampisydämen väliin heidän jaettavakseen, kunnes vasta siirtyi katsomaan minua kohti.
"Selvä, pääset pois. Mutta jos kyljessäsi oleva haava aukeaa, palaat heti takaisin. Onko selvä?" Kirkasmarja maukui ennen kuin katosi yrttivaraston luokse.
"On. Kiitos!" mau'uin ja lähdin ulos pesästä. Olin viimeinkin terve!

//tönkkö mut menkööt, halutessaan joku saa jatkaa

Nimi: Elandra

01.12.2018 21:22
HYÖKKÄYS MYRSKYKLAANIN LEIRIIN ALKOI!
Kaikki myrskyklaanilaiset ylösnousseet kirjoittavat hyökkäystarinoihin kunnes hyökkäys ilmoitetaan päättyneeksi! Kaikki jotka eivät ole myrskyklaanilaisia kirjoittavat yhä tänne.

Nimi: Onnikynsi, Metsäklaani

30.11.2018 17:26
Olimme lähteneet taas eteenpäin. Juttutuokio Loistosielun ja tämän ystävän, sekä toisen poikani ja hänen jälkeläistensä kanssa oli sujunut erittäin hyvin. Olin iloinen tavatessani Loistosielun taas. Tuhkatähti antoi minun johdattaa joukkoa eteenpäin. Se ei haitannut lainkaan, sillä muistin reitin, ja tuntui mukavalta olla hyödyksi. Vilkaisin perässäni kulkevaa kissajoukkoa. Huomentaivas pinnisteli eteenpäin melko lähellä minua. Välillä hän otti tukea Syvähuudosta, mutta pääasiassa entinen parantaja kulki itsekseen. Huomentaivas oli erinomainen parantaja, mutta pitkien matkojen taittaminen ei häneltä sujunut mitenkään hyvin. Oli pakko myöntää, että hän hidasti meitä välillä. Huomentaivas oli siltikin ystäväni, enkä minä siis syyttänyt häntä mistään.
"Kauanko matka muiden klaanien luokse kestää?" kysyi Timjamitassu. Käänsin pääni Kuusamaviiksen tyttäreen.
"Luulisin, että olemme huomenna aurinkohuipun aikoihin Korkokivillä. Niiden ylittämiseen kuluu tällä kokoonpanolla ainakin tovi, joten olemme kai perillä kahden auringonkierron kuluttua yöllä", selitin. Oppilas vastasi nyökäten ja palasi paikalleen taivasklaanilaissotureiden luokse.

//Lol mini mut kuka vaa matkalaine voi jatkaa xd

Nimi: Hiiripisara, Viiltoklaani

30.11.2018 17:21
Matka Kuolonklaanin reviirille tuntui kestävän ikuisuuden. Käpäliäni särki lähes yhtä paljon kuin takaraivossa jomottavaa haavaa. Kirosin puoliääneen laahustaessani eteenpäin Tuuliklaanin reviirin rajaa myöten. Ukkospolun kitkerä haju sai minut virittämään aistini.
Kuolonklaanin raja häämötti viimein edessäni. Astuin sen yli turhia aikailematta ja jatkoin matkaani ukkospolusta erkaantuen kohti leiriä. Jalkojani särki ja päätä jomotti. Matka tuntui ikuisuudelta.
Lopulta piikkihernemuurit nousivat kuitenkin yläpuolelleni. Suunnistin piikkihernetunnelille.
"Mitä sinä täällä teet?" ääni kantautui korviini ja käännyin katsomaan puhujaa. Yllätyin tunnistaessa hänet Sulkatähdeksi. Kohotin kulmiani, eikä mennyt kauaakaan että edesmennyt päällikkö tunnisti minut.
"Hiiripisara", hän lausui nopeasti nimeni ääneen.
"Mitä täällä tapahtuu? Miten me voimme olla täällä?" kysyin ystävällisellä, mutta väsyneellä äänellä isäni emolta. Naaras vilkaisi leiriä ja käänsi katseensa minuun.
"Suunnitelmamme onnistui, ainakin osittain. Saimme uuden mahdollisuuden elämään", naaraan ääni oli tasainen ja rauhallinen, mutta silti hän oli hieman hermostuneen oloinen. En jäänyt vatvomaan asiaa sen enempää, vaan käännyin hyvästellen naaraan ja suuntasin leiriin. Kissat eivät vaikuttaneet hämmästyneiltä nähtyään minut. Se oli pieni pettymys, mutta eipähän ollut elämäni ensimmäinen. Mahdollisimman ylvään oloisesti kävelin parantajan pesälle.
"Hiiripisara", Talvikkimuisto tuli minua vastaan kuullessaan lähestyvät askeleeni.
"Niin. Olen loukkaantunut, voisitko hoitaa haavani?" kysyin tekopirteästi ja väläytin leveän hymyn parantajakissalle. Hän nyökkäsi nopeasti ja ohjasi minut eräälle tyhjälle vuoteelle. Parantajan pesällä oli hieman tungosta, vain muutama vuode oli enää vapaa. Askeleet pesän sisäänkäynniltä saivat huomioni. Käännyin katsomaan päätäni nostaen tulijaa kohti. Valtava tummanharmaa kolli asteli luoksemme ja viilsi kynsillään ilmaa.
"Hiiripisara, sinulle on varattu paikka leiristä. Kunhan voit paremmin, voit muuttaa sotureiden pesään", nykyään ilmeisesti Viiltotähti-nimeä jälleen kantava kolli naukaisi tyynesti. Tiesin hänen olevan isäni Pisaratähden isä, tosin vain uudelleensyntyneenä. Kolli poistui nopeasti tämän jälkeen paikalta.
"Missä muut sitten ovat, jos eivät leirissä?" esitin kysymykseni Talvikkimuistolle. Kysymys leijaili ilmassa hetken aikaa, kunnes parantaja sai siitä kiinni ja vastasi:
"Emonsuulla. Sulkatähti muutti sinne ensin, jonka jälkeen ylösnousseet on lähetetty sinne." Vastasin vain nyökäten. Annoin parantajan hoitaa haavani ja otin hyvän asennon sammalvuoteella. Jäisin lepäämään tähän vielä hetkeksi.

Nimi: Salviakukka, Metsäklaani

24.11.2018 17:28
Oli vain pimeyttä, kylmyyttä ja kipua. Ei ollut valoa, lämpöä eikä todellakaan voimaa. Koko ruumiini tuntui olevan aivan jähmettynyt enkä todellakaan tahtonut liikahtaa hiirenmittaakaan, mutta pakottauduin avaamaan raskaita silmäluomiani hitaasti ja erittäin varovaisesti. Sitten erotinkin hieman valoa, hieman himmeähköä silti. Vetäisin syvään henkeä ja avasin silmäni aivan ammolleen. Valo suorastaan tulvahti näköpiiriini, mutta tunnistin siitä huolimatta ympäristön heti. Olin Myrskyklaanin rajalla olevalla ukkospolulla, keskellä polkua. Hopeanharmaa turkkini oli täysin puhdas eikä haavoista ollut merkkiäkään, mutta tunsin silti oloni todella heikoksi ja olin aivan varma, että voisin pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Puuskahdin raskaasti ja aloin jäykästi nousemaan jaloilleni. Samoihin aikoihin kuulin rapinaa aluskasvillisuuden seasta ja yht'äkkiä sieltä syöksyikin ulos Vuokkonenä. Ilahduin valtavasti, kun kanssani samaan aikaan soturiksi noussut naaras laskeutui rinnalleni ja jäi tuijottamaan minua uskomatta silmiään. Päästin suustani kuvottavalta kuulostavan läähätyksen ja painauduin kiinni luonnonvalkean naaraan turkkiin. Oli niin mukavaa nähdä häntäkin.
"Salviakukka, minä en ymmärrä... miten sinäkin olet palannut kuolleista? Lehtiturkki ja Ruohoviiksikin ovat palanneet metsään", Vuokkonenä naukui hämmentyneenä.
"Vuokkonenä, minä en tiedä mutta nyt minä en jaksa miettiä sitä. Minä tarvitsen jotain hoitoa heti", kuiskasin tärisevällä äänellä. Vuokkonenä nyökäytti päätään, jolle oli nyt ilmestyny vakava ilme ja hän auttoi minua häipymään ukkospolulta. Aluskasvillisuuden seassa odottikin Mahlaruusu ja Takiaispiikki. Muistin heidät kummatkin. En tosin ehtinyt lausua kaksikolle minkäänlaisia tervehdyksiä, koska kolmikko lähti heti kuljettamaan minua leiriin niin nopeasti kuin mahdollista.

//221 sanaa

Nimi: Onnikynsi, Metsäklaani

23.11.2018 16:45
// Muokkaan tota Onnin viimestä puheenvuoroo vähän

"Kuules Timjamitassu. Ehkä Salviahohto ilmestyy myöhemmin. Minä ja Huomentaivas heräsimme sieltä mistä kuolimme, joten kenties sisaresi on jo herännyt ja on tällä hetkellä Taivasklaanin leirissä. Älä huolehdi siitä, meillä on nyt oma tehtävämme: Selvittää, mitä muissa klaaneissa on meneillään", nau'uin rauhoittelevasti Kuusamaviiksen tyttärelle. Kenties Maapurokin palaisi pian? Toivoin, että palaisimme pian takaisin. Lähtö alkoi jo nyt hieman kaduttaa minua, sillä jos Maapuro palaisi, haluaisin viettää kaiken aikani hänen kanssaan.
Timjamitassu niiskaisi ja räpytteli tummia silmiään.
"Mitä sinä teit, kun olit Tähtiklaanissa?" oppilaan ääni oli pehmeä ja utelias. Väläytin hänelle lämpimän hymyn ja otin tukevamman asennon istuessani kylmällä maalla, jonka kehoni lämpö oli lämmittänyt.
"Pääasiassa vietin aikaa läheisteni kanssa. Tähtiklaanissa ei ollut riitoja, riistapulaa tai mitään ongelmia. Kaikki oli oikein hyvin ja kaikki nauttivat hyvistä oloista. Mutta ei Tähtiklaani voita täällä oloa. Kaipasin seikkailuita", selitin. Timjamitassu nyökkäsi.
"Kuulostaa mukavalta", hän totesi vain.
"Sitä se olikin", nau'uin hieman haikeasti huokaisten. Käänsin katseeni tummuvalle taivaalle. Ensimmäiset tähdet tuikkivat Hopeahännällä. Hopeahäntä oli useiden vuodenaikojen ajan ollut kotini, mutta nyt olin joutunut taas kauas sieltä. Toivoin Tähtiklaanin antavan meille edes pienen vihjeen, miksi se päätti tehdä niin. Olimmeko me ainoita, jotka Tähtiklaani valitsi matkalle takaisin elävien maailmaan?

Kun aurinko oli täysin laskenut ja kuu komeili lähes täytenä taivaalla tähtien valossa kylpien, vahdin yksin kivikasaa. Seisoin sen huipulla ja nautin pakkastuulesta, joka tarttui karvoihini kiitäessään eteenpäin. Oli hiljaista lukuun ottamatta pesistä kuuluvaa tuhinaa ja joen solinaa. Joen ääni oli oikeastaan aika rauhoittava. Se sai minut rentoutumaan ja unohtamaan sen, että olin lähtenyt Tähtiklaanista. Vaikka kaipasinkin Maapuroa, olin iloinen voidessani tutustua jälkikasvuumme. Timjamitassu ja Syvähuuto vaikuttivat mukavilta kissoilta, jotka varmasti palvelisivat klaaniaan erinomaisesti tulevaisuudessa.
Oksan rasahdus sai minut väräyttämään korviani. Käänsin pääni äänen suuntaan. Kaksi tummaa hahmoa lähestyi meitä. He tulivat metsän suunnasta. Varovaisesti ja äänettä laskeuduin alas kivikasalta. Mahdollisimman sulavaliikkeisesti kiersin kivikasan ja tarkkailin lähestyviä kissoja. He olivat pysähtyneet. Lähdin kävelemään hitaasti kohti kaksikkoa. He pysyivät aloillaan. Kuu meni pilveen, eikä sen valo auttanut minua näkemään kahta hahmoa, jotka olivat nyt noin viiden ketunmitan päässä minusta.
"Keitä te olette?" kysyin matalalla äänellä.
"Onnikynsi?" tuttu ääni kysyi. Kissa lähti ottamaan askelia minun suuntaani. Kullankeltainen leopardilaikukas kolli käveli niin lähelle, että saatoin tunnistaa hänet. Kollin takana seisoi mustalaikukas naaras, joka omasi myös kullanruskean turkin.
"Tunnetko sinä hänet?" kuulin naaraan kuiskaava.
"Loistosielu?" nau'uin vähintäänkin yhtä hämmästyneesti kuin poikani oli naukunut minun nimeni. Kasvoilleni levisi onnellinen hymy, kun katsoin kollia suoraan silmiin. Hänen hymynsä hyytyi nopeasti.
"Miten sinä voit olla täällä?" poikani ääni oli kysyvä ja hämmästynyt.
"Se on pitkä tarina, en tiedä itsekään vastausta siihen. Mitä sinulle kuuluu? Et uskokaan kuinka ikävä minulla sinua on ollut!" naukaisin riemuissani.
"Tässä on Zira, olemme eläneet kahdestaan joitakin vuodenaikoja. Meille kuuluu oikein hyvää", entinen taivasklaanilainen kertoi. "Zira, tässä on isäni, Onnikynsi." Loistosielu käänsi katseen naaraskissaan, joka sen sijaan piti meripihkaisen katseensa minussa.
"Hauska tavata", naaras vastasi tasaisella äänellä. Lähdin kulkemaan kaksikon rinnalla lähemmäs kivikasaa. Kulkeuduimme joen pientareen viereen, sillä emme halunneet herättä kivikasan pesissä nukkuvia kissoja.
"Mitä te teette täällä? Haistoin Taivasklaanin hajun ja seurasin sitä", Loistosielu selitti hämmästyneenä matalalla äänellään.
"Tuhkatähti sai enteen. Hän arvelee, että muilla klaaneilla on jokin vinossa. Olemme menossa katsomaan, mitä siellä on meneillään. Kuolleet kissat heräävät henkiin, luulen sen liittyvän jotenkin tähän kaikkeen", kerroin. Poikani nyökkäili hitaasti.
"Ajattelitteko viipyä täällä kauankin?" hän kysyi. Pudistin päätäni.
"Lähdemme jo aamun koittaessa, mutta sinä tahdot takuulla tavata Kuusamaviiksen ja hänen pentunsa. Voitte takuulla levätä kivikasassa tämän yön ja saatella meidät sitten matkaan", naukaisin.
"Se olisi mukavaa", Loistosielu naukui.
"Kuusamaviiksi? Sinun veljesikö?" Zira varmisti kääntäen katseensa poikaani, joka vastasi nyökäten. Loistosielu oli ylvään oloinen kolli. Taivasklaani oli menettänyt hyvän soturin, mutta soturin elämä ei vain ollut Loistosielua varten. Minä ymmärsin sen varsin hyvin, sillä olinhan kasvattanut hänet.

Keskustelimme vielä tovin, kunnes huomasin vahtivuoroni päättyvän. Loistosielu ja Zira lähtivät saalistamaan ja herätin Varpuviillon. Kerroin hänelle Loistosielusta, jonka jälkeen kolli jatkoi työtäni. Nukuin samassa pesässä Huomentaivaan kanssa. Myös Syvähuuto nukkui kanssamme. Pesään oli raahattu suuri sammalvuode, jolla me kaikki nukuimme. Se oli oikein lämpöinen, sillä sisäänkäynti oli maan alla, eikä kylmä tyyli päässyt sisään. Vaivuin nopeasti uneen suljettuani silmäni.

Aamulla Huomentaivas herätti minut ja Syvähuudon. Lähdimme kaikki kolme yhtä matkaa ulos pesästä. Olimme ensimmäisiä hereillä olevia Vanamotuulta lukuun ottamatta. Naaras vaikutti pirteältä. Hän oli mennyt nukkumaan aikaisin illalla, lähes heti kivikasan löydettyämme.
"Syvähuuto, kävisitkö herättämässä Kuusamaviiksen ja Timjamitassun? Minulla on teille kolmelle yllätys", nau'uin huomattuani Loistosielun ja Ziran, jotka aterioivat lähistöllä. Parantajakissa katsoi minua hieman hämmästyneesti, mutta ei väittänyt vastaan. Parantaja loikki kivikasan luokse ja palasi pian Timjamitassu ja Kuusamaviiksi mukanaan.
"Loistosielu!" Kuusamaviiksi huomasi heti alkuun veljensä, joka nosti katseensa taivasklaanilaiseen. Loistosielu jätti ateriansa kesken ja ryntäsi veljensä luokse.
"Loistosielu on Kuusamaviiksen veli, teidän setänne", selitin Syvähuudolle ja Timjamitassulle astellessani heidän luokseen. Kaksikko katsoi minua hieman yllättyneenä.
"Mitä hän täällä tekee?" Syvähuuto kysyi.
"Oli haistanut meidät ja seurannut jälkiä. Hän on elänyt jo kauan erakkona", selitin nopeasti.

//Timjami, Syvä tai joku muu?

Nimi: Kylmähenkäys, Viiltoklaani

23.11.2018 07:58
Makoilin rauhallisesti Emonsuun edustalla sijaitsevassa luolassa, joka oli mahdollisesti kolkoimmasta mahdollisesta päästä. Nämä olosuhteet olivat huomattavasti surkeammat kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta en olisi voinut muutakaan odottaa, sillä Viiltotähti vihasi minua palavasti. Ainakin olin päässyt Pakkasen kanssa Emonsuulle yhtenä kappaleena.
"Tervehdys."
Erittäin tutun jäätävä ääni kajahti luolan sisäänkäynniltä ja sai niskakarvani nousemaan, kun tajusin kelle tuo selkäpiitä karmiva ääni kuului. Käännyin kohtaamaan luolan edustalla seisovan Jääliljan tuijotuksen, joka oli nyt porautunut vierelläni makaavaan Pakkasen. Naaraan silmissä roihusivat jäänsiniset liekit, kun hän käänsi katseensa suoraan minuun.
"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", Jäälilja käski tiukasti ja kohensi ryhtiään tavalla, joka kertoi minulle ettei naaras suostuisi kieltävään vastaukseen. Nousin ylös lapojani välinpitämättömästi kohauttaen, lausuin nopeat hyvästit Pakkaselle ja marssin sitten mitäänsanomaton ilme kasvoillani Jääliljan perään.
Olimme tuskin ehtineet poistua luolasta ja päässeet kuuraiselle tantereelle, kunnes Jäälilja kääntyi salamannopeasti ympäri viha silmissään roihuten. Sitten likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras syöksyi kimppuuni ja iski minut maahan kynsiensä otteeseen. Yllätyin soturin hyökkäyksestä, mutta tunsin silti tyyneyden virtaavan välitseni.
"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", Jäälilja naukui kipu äänessään hehkuen ja tunsin ensimmäistä kertaa, että tuo naaras oli kunnolla tuskan kourissa. Olinko minä ollut muka niin tärkeä Jääliljalle, että hän oli näin tunteikas Pakkaspennun syntymästä? Jäälilja painoi pääni samalla sivuttain käpälällään ja kumartui sitten viemään kuononsa aivan korvani juureen.
"Minä vihaan sinua", naaras kuiskasi ja istuutui sitten vähän matkan päähän minusta.
"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", Jäälilja sähähti kylmästi minulle. Kohotin hitaasti kulmiani ja verryttelin lapojani hitaasti.
"En muista sanoneeni että saisit tyttäreni omaksesi", huomautin tyynesti.
"Sinä ja Pakkanen heräsitte kuolleista ja varmasti palaattekin Pimeyden metsän riveihin piakkoin, joten miksi minä en saisi häntä tyttärekseni? Jäälilja virnisti jäisesti.
"Sinä saat sanoa häntä tyttäreksesi tai miksi ikinä tahdotkaan, mutta minä pidän huolta että tyttäreni saa tietää todellisten vanhempiensa nimet ja että sinä et ole minkäänlaista sukua hänelle. Pakkaspentu saattaa ehkä nähdä sinut hänen emonaan, mutta sinä olet loppujen lopuksi hänen adoptioemonsa. Ja mitä tulee Pakkaseen, voit pitää käpäläsi kaukana hänestä, pystyn aistimaan kateellisuutesi Emonsuulta asti. Ainiin ja yksi juttu", naukaisin kylmällä sävyllä ja nousin seisomaan, "minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki."
Tiesin jättäväni sen osan pois, että kyseessä oli myös minunkin henkeni, mutta Jääliljan ei tarvinnut tietää sitä osaa, koska sitten hän saattaisi oikeasti harkita tehtävän jättämistä. Tällä hetkellä hän olisi voinut aivan varmasti viedä henkeni jos olisi ollut sillä tuulella.

//Jää?
//436 sanaa

Nimi: Aavatuuli, puolueeton

22.11.2018 16:24
Oletko valmis kohtaamaan taas klaanin?" kirjava naaras, joka painoi tassullaan minua maahan kysyi. Kasvoilleni nousi lempeä virnistys samalla kun katsoin Kirjomarjan sinisiin silmiin lumoutuneena. Kulmani kohosivat ylemmäs samalla kuin pinkaisin itseni pystyyn Kirjomarjan leikkisästi sivuun työntäen.
"Pakko olla", naukaisin kuuluvasti huokaisten, "Odotan kyllä heidän tapaamistaan, mutta minulla on sellainen tunne etten ole enää osa joukkoa." Parantaja naaras käänsi katseensa minuun, joka oli täynnä pahoittelua.
"Sinä olet aina osa Taivasklaania", kissa naukui lempeästi hymyillen ja sen jälkeen jatkoi loikkien matkaa. Naaraan häntä viittoi minua mukaansa. Minua ei pelottanut mennä leiriin, vaan minua pelotti se, että kaikki olisi muuttunut täysin. Kirjomarja oli erittäin kaunis kissa ja oli ihme jos hänellä ei ollut vielä kumppania - tai jopa pentuja parantajan virastaan huolimatta. Sydäntäni kouraisi ajatus siitä kuinka ystävättäreni katselisi vierellään istuvaa kollia ihaillen ja rakastaen - enkä se kolli ollut minä. Tietenkin halusin hänen olevan onnellinen, enkä sen takia maininnut hänelle mitään asiasta. Niin ystävieni onnellisuus oli tärkeintä. Muistin oman mutkikkaan tilanteeni silloin kun olin oppilas, olin ihastunut samanaikaisesti kahteen kissaan, jotka sattuivat olemaan silloinen Kirjotassu ja Malvatassu. Tähtiklaanissa vietin suurimmaksi osan ajastani Malvalennon kanssa ja naaras oli alkanut saada sydämeni sykähtelemään entisestään, mutta pian kun olin palannut takaisin maan päälle niin sydämeni oli taas herännyt eloon katsoessani Kirjomarjaa. Parantaja naaras oli aikuistunut huimasti viime näkemästämme. Kai minun oli vain pakko tunnustaa itselleni, että ihastuin helposti - mutta en silti kehen tahansa. Sydämeni oli aina kuulunut tälle naaras kaksikolle. Nielaisin hermostuneena kun astelin kirjavan naaraan perässä leiriin. Lähdin kirimään Kirjomarjaa ja pian olinkin jo naaraan vierellä.
"Noh, oletko sinä jo löytänyt jonkun onnekkaan kollin kumppaniksesi?" naukaisin ääneni leikkisäksi muuttaen.

//Kirjo?
263 sanaa

Nimi: Onnikynsi, Metsäklaani

21.11.2018 11:09
Olimme lähteneet aurinkohuipun jälkeen matkaan. Kymmenisen kissaa, niin minä laskin. Kaikki vaikuttivat hermostuneilta. Leirissä kissat olivat toivottaneet meille viimeisen kerran onnea, kun astuimme ulos leirimme turvasta. Minua jännitti. Olin yllättävän nopeasti tottunut ajatukseen elossa olemisesta. Huomentaivas huomautteli kaiken aikaa, että tämä ei välttämättä olisi pysyvää. Kyllähän minä sen tiesin, mutta halusin nauttia siitä. Halusin tutustua pojanpoikaani Syvähuutoon ja yhä vain paremmin poikaani Kuusamaviikseen. Olin niin ikävöinyt häntä Tähtiklaanissa ollessani. Kuusamaviiksi oli kertonut, että myös klaanimme varapäällikkö Kerttulaulu oli hänen pentunsa. Olin käynyt esittäytymässä naaraalle, joka oli kohteliaasti vaihtanut pikaisesti kuulumiset. Hänkin tuntui olevan hyvillään tapaamisestani.
"Kauanko matkassa kestää?" kuulin jonkun naukuvan joukon hännillä.
"Pari päivää", tokaisin nopeasti ennen ketään muuta ja vilkaisin takanani tallustavia nuoria sotureita. He katsoivat minua hieman kummastuneina.
Saavutimme Taivasklaanin takaisen kaksijalkalan sekä Taivasklaanin reviirin rajan. Tuhkatähti vilkaisi taakseen ja lähti sitten astelemaan suoraan kohti kaksijalkalaa.
"Pääsemme nopeammin tuolta. Ei ole järkeä kulkea keskeltä kaksijalkalaa tällaisella porukalla. Tuo osa kaksijalkalaa on hiljainen ja harvakseltaan asuttu. Siellä tosin on enemmän kissoja, mutta heistä tuskin on meille mitään vaivaa", nau'uin päällikölle, joka pysähtyi kuin seinään. Päällikkö käänsi meripihkaisen, tuiman katseensa minuun. Hänen kuononsa harmahti jo, olihan kissa melko vanha.
"Johda sitten jos kerta osaat paremmin", vanha päällikkö naukui murahtaen. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Oliko kolli tosissaan vai yrittikö hän vain ärsyttää? Huomentaivas kosketti lapaani ja kehotti katseellaan minua ottamaan johdon. Epävarmoin askelin kävelin joukon keskeltä sen eteen.
"Selvä", totesin vain rauhallisesti ja lähdin johdattamaan kissoja kaksijalkalan syrjäisempään paikkaan. Olisimme voineet päästä muiden klaanien luokse toistakin reittiä, mutta tämä reitti oli turvallisempi loppumatkan ajan. Ei tarvisi kulkea niin pitkästi suuressa kaksijalkalassa myöhemmin.
"Olet kai ennenkin tavannut nämä metsän klaanit?" Syvähuudon naukaisu kuului takaani. Käännyin katsomaan Kuusamaviiksen poikaa.
"Niin. Neljä klaania olivat oikein ystävällisiä, mutta Kuolonklaani... Pelkkä ajatus saa karvani nousemaan pystyyn", nau'uin ja irvistin inhoten. Kuolonklaanilaiset olivat kauan sitten hyökänneet Taivasklaaniin, vaikkakin siinä oli vain osa heistä. Sen seurauksena olin vammautunut ja joutunut klaaninvanhimpien pesään. Tähtiklaanissa olin kuullut kerrottavan, että kuolonklaanilaiset erakkoystävineen olivat asuneet kaksijalkalan takana joen luona. Toivoin paikan olevan tätä nykyä autio. En tahtoisi kohdata vihamielisiä kissoja sitten yhtään.
"Kauanko kaksijalkalan ylittämisessä menee?" kysyi Tuhkatähti, kun puikkelehdimme kaksijalkojen ränsistyneiden pesien seinämien varjoissa eteenpäin. Siellä täällä oli kaatuneita kiiltäviä astioita, joissa kaksijalat pitivät kai variksenruokiaan. En ymmärtänyt miksi he säilyttivät niitä.
"Olemme perillä ennen auringonlaskua", selitin päällikölle. Vilkaisin taas taakseni. Huomentaivas oli jättäytynyt porukan hännille. Hän nilkutti eteenpäin irvistellen. Kipuiliko entisen parantajan vammautunut jalka? Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tarkkaili ympäristöä kaksijalkojen ja epätoivottujen vieraiden varalta. Etäältä kuului koiran haukuntaa ja kaksijalkojen rumaa huutoa. Hirviöt nukkuivat siellä täällä pesien varjoissa. Kiersimme ne kaukaa.

Vain hieman ennen auringonlaskua pääsimme pois haisevasta kaksijalkalasta. Eteemme avartui tilava nummimaisema. Kuljimme joen vierellä eteenpäin.
"Mitähän muilla klaaneilla on meneillään?" kuulin jonkun naukuvan perältä. Sitten suuntasin ajatukseni eteenpäin. En tiennyt, milloin Tuhkatähti oli ajatellut pysähtyä. Tunnelma ympärilläni oli kireä. Huomentaivas ei kai kävelyltään ehtinyt jutella toisten kanssa ja Tuhkatähti taisi olla näreissään siitä, että osasin reitin häntä paremmin. Myös erakko Roihumyrsky taisi olla hieman jännittynyt uusien tuttavuuksien kanssa matkaamisesta, sillä kolli oli ollut koko matkan ajan vaiti.
Yllättäen kuuluva tömähdys ja sitä seuraava ulvaisu sai kaikkien meidän huomion. Käännyimme katsomaan jälkeen jäänyttä Huomentaivasta, joka makasi rähmällään maassa.
"Oletko kunnossa?" kysyin rynnätessäni ystäväni luokse. Naaras irvisti ja nosti päänsä ylös.
"Olen, kompastuin vain jalkoihini", naaras vastasi nolostuen.
"Ei se mitään. Voimme kulkea hieman hitaammin, jos et pysy mukana", nau'uin rauhoitellen entistä parantajaa. Hän nilkutti vierelläni takaisin joukon kärkeen.
"Oletko kunnossa?" Kuusamaviiksi kysyi naaraalta, joka vastasi nyökäten.
Huomasin edessämme häämöttävän suuren kivikasan. Sen edustalla oli hiekkaranta. Maistelin varovaisesti ilmaa astellessani eteenpäin. Tämä paikka oli saattanut olla kuolonklaanilaisten matkaajien koti.
"Varovaisesti", nau'uin muille jatkaessani matkaa. Huomentaivas ja Syvähuuto jättäytyivät tarkoituksellisesti joukon keskelle. Parantajia täytyi suojella, se oli tärkeintä tässä.
Onneksemme kivikasa oli tyhjä. Huomasin joidenkin kissoista haukottelevan. Oma vatsani katui sitä, etten aiemmin syönyt mitään. Oli kaamea nälkä.
"Yövytään täällä", Tuhkatähti ilmoitti yhtäkkiä noustessaan kivikasan päälle. Kaikki kääntyivät katsomaan päällikköään yllättyneinä.
"Saamme metsästä saalista ja voimme yöpyä tässä kivikasassa. Vartioidaan yöllä vuoroissa, jotta kaikki saavat nukuttua. Jatketaan auringon noustessa matkaa", naukui päällikkö. En tiennyt, oliko Tuhkatähti jo väsynyt matkaamisesta, mutta kukaan ei väittänyt vastaan.
"Onnikynsi, jaa saalistuspartiot ja yövartiot. Minä käyn tutkimassa aluetta hieman", Tuhkatähti naukui minulle päästyään alas kivkasalta. Yllättyneenä katsoin päällikköä.
"Jo-joo. Tietenkin", sopersin ja katsoin, kun päällikkö lähti kävelemään kohti metsää.
"Ömm... Selvä, Kuusamaviiksi, käy saalistamassa Roihumyrskyn ja..", en muistanut kellanpunaisen soturin nimeä.
"Olkipuro", kolli naukui tyynellä äänellä nimensä. Nyökkäsin kiitollisesti.
"Ja Olkipuron kanssa", lisäsin. Poikani nyökkäsi ja lähti kulkemaan kahden kissan kanssa etäämmälle. Mukaan oli lähtenyt yksi oppilas. Harmaa oppilas saisi nyt levätä.
"Te kaksi" - nau'uin viitaten punaruskeaan naaraaseen ja kolliin - "vartioitte kanssani yöllä vuoroissa. Minä aloitan heti kun menemme nukkumaan, sinä... Anteeksi, en muista nimiänne", nau'uin hieman nolostuneena.
"Olen Vanamotuuli ja tuo on Varpuviilto", selitti punaruskea naaras ystävällisesti.
"Kiitos. Varpuviilto jatkaa hieman kuuhuipun jälkeen, kun herätän sinut. Vanamotuuli, sinä vartioit loppuyön auringonnousuun saakka. Varpuviilto, herätä hänet sitten", ohjeistin. Kaksikko nyökkäsi.
"Entä minä?" kuulin oppilaan kysyvän takaani. Hän oli kai kiertänyt kivikasan, sillä hetki sitten naaras oli ollut toisella puolellani.
"Sinä saat levätä. Kysy vaikka, josko Huomentaivas ja Syvähuuto voisivat opettaa sinulle yrttejä", ehdotin. Naaras katsoi minua kuin mittaillen.
"Oletko sinä se kissa, joka heräsi kuolleista? Onnikynsi?" kissa kysyi. Nyökkäsin.
"Kyllä olen. Olin aikoinani Taivasklaanin varapäällikkö", nau'uin ylpeästi hymyillen.
"Minä olen Timjamitassu", naaras selitti ystävällisellä äänellä.
"Hauska tutustua. Lähditkö aivan yksin matkaan, vai onko joku täältä sukua sinulle?" kysyin. Veikkasin pennun olevan sukua jollekin kolmesta taivasklaanilaissoturista, joita en tuntenut. Olisi hirveää ajatella, että oppilas oli päästetty matkaan yksin ilman läheisiä.
"Joo, Kuusamaviiksi on isäni ja Syvähuuto veljeni", oppilas naukui viitaten parantajakissaan, joka jutteli etäämmällä Huomentaivaan kanssa. Katsoin yllättyneenä oppilasta. Kuusamaviiksen tytärkö?
"Ai.. Hassu sattuma, sillä Kuusamaviiksi on minun poikani", nau'uin huvittuneena ja näpäytin hännänpäälläni oppilaan kuonoa. Hän kohotti kulmiaan.
"Niinkö? Oletko sinä sitten isoisäni?" naaras kysyi hymyillen leveästi.
"Kyllä olen. On ihanaa huomata, että Kuusamaviiksi on onnistunut perustamaan aivan mahtavan perheen", naukaisin iloisesti.

//Timjami? Joku? Sori tönkkö xdd
Nää on täs kohas ainaki tän päivän, koska mulla on yks suunnitelma mut pitää vaa kysyy eka Cattylta et mitä se miettii xd

Nimi: Raepisara, Viiltoklaani

20.11.2018 18:32
Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin matalana ja hiljaa liikkuen jänistä kohden. Tiesin varsin hyvin, etteivät jänikset olleet minulle mitään helppoja saaliita saalistaa. Minun pitäisi saada jänis kiinni ennen kuin se lähtisi juoksemaan karkuun. Nopeaa juoksijaa minusta ei saataisi tekemällään, olin ollut melko hidas aina. Se tietenkin kostautui erityisesti jäniksien ja rusakoiden kanssa. Myyrien ja hiirien kanssa siitä ei ollut sentään paljoakaan haittaa, sillä hitaanakin oli mahdollista saada karkuun vipeltävä saalis kiinni. Jänikset olivat kuitenkin isompia ja nopeampia, eikä minusta ollut vastusta niille. Ja se ärsytti. Yritin työntää kaikki ajatukset kuitenkin taka-alalle ja keskittyä nimen omaan vaanimiseen, jotta en tekisi mitään typerää virhettä ja heräisi tilanteeseen, jossa saalis olisikin jo kaukana juoksemassa. Halusin saada tämän jäniksen kiinni! Vaikka Kuolonklaanilla riitti ihan hyvin riistaa, oli pidettävä mielessä pari asiaa, jotka tulevaisuudessa vaikuttaisivat riistan määrään. Ensimmäisenä oli se, että saalistettavat eläimet alkoivat pikku hiljaa siirtymään talviunille ja katosivat tuosta noin vain näkyvistä omiin piiloihinsa nuukkumaan. Ei toki kaikki saalis tehnyt näin, mutta monet kyllä. Sen huomasi sitten kyllä viimeistään lehtikadon aikaan tuoresaaliskasan pienuudesta. Nyt sai olla tyytyväinen, kun sai joka päivä vatsan täyteen ja ehkä jopa enemmänkin. Toinen asia taas oli se, että Varjoklaanilla oli lupa saalistaa osalla Kuolonklaanin reviirillä. He saivat saalistaa kuitenkin vain toisella puolella ukkospolkua ja leirin puoli jäi pelkästään meille kuolonklaanilaisille. Se kuitenkin vaikuttaisi tuoresaaliskasan kokoon, kun toisen klaanin kissat saalistaisivat reviirillämme. Kolmanneksi olivat kissat, jotka olivat palanneet Pimeyden metsästä tänne ja jäivät asustamaan Kuolonklaaniin. Tässä asiassa pitäisi myös syyttää ihan itseänikin, sillä olinhan ilmestynyt takaisin toisena. Tosin kukaan muu kuin Viiltotähti ja Sulkatähti eivät tienneet tästä oudosta tapahtumasta. Viime päivien aikana oli kuitenkin ilmestynyt yhä useampi kissa Viiltoklaanin riveihin. Edes Pimeyden metsästä palanneet kissat eivät tienneet, että olin jo kertaalleen kuollut, sillä olin palannut niin nopeasti takaisin. Se oli sinänsä harmi, etten ollut ehtinyt näkemään Havupentua, vaikka sitähän minä olin aina odottanut. Minun täytyi kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että sain lisäaikaa elämään täällä Kalmaliljan sekä viimeisten elossa olevien pentujeni kanssa. Kurtistin hieman kulmiani, sillä päähäni iski kiinnostava ajatus. Myös kuolleet pentumme varmasti ilmestyisivät jossakin vaiheessa takaisin! Eli minulla olisi loistava mahdollisuus nähdä Kielomyrkkyä ja Raparuusua. Sekä emoani ja siskoani! Tämähän oli vain hyvä juttu, mitä siitä jos riistaa menisi vähän muidenkin suuhun. Olin huomannut taas ajatutuvani ajatuksieni syövereihin, joten pakotin itseni keskittymään vaanimiseen ja siirtämään vain ajatukset ihan taka-alalle. Liikehdin mahdollisimman hitaasti äkkinäisiä liikkeitä vältellen ja ajauduin aina lähemmäs jänistä, joka vain nakersi jotakin maassa. Jänis oli selkä minuun päin ja kaiken lisäksi myös tuuli oli puolellani, joka antoi ainakin hyvän mahdollisuuden saada tuo saalis kiinni. Asetin tassuni varovasti jokaisen lehden päälle. Vaikka lehdet olivatkin märkiä ja liukkaita, se oli vain hyvä asia. Näin hitaassa ja varovaisessa vauhdissa ei voisi liukastua, mutta eipähän ainakaan kuuluisi rapinaa lehtien takia. Kaikki tuntui olevan puolellani, paitsi minä itse. Jos tekisin yhenkin väärän liikkeen, jänis saattaisi säikähtää, nostaa päänsä pystyyn, huomata minut ja lähteä pakoon. Ja niin oli monien kuiden aikana ehtinyt käydä moneen otteeseen. Askel askeleelta pääsin kuitenkin lähemmäs jänistä, joka ei ollut onnekseni vieläkään huomannut minua. Aloin hiljattain jo olemaan tarpeeksi lähellä jänistä, jotta voisin loikata tuon mehukkaan lihan kimppuun. Kyyristyin vielä matalemmaksi ja jännitin takajalkojani loikkaa varten. Ponnistin ja kynnet sojossa loikkasin jäniksen selkään ja upotin kynteni siihen. Kauhuissaan jänis yritti rimpuilla otteestani irti - ja melkein jo pääsikin - kunnes puraisin sitä kuolettavasti kaulan alueelta. Jänis valahti veltoksi hampaissani. *Varmaan ensimmäinen jänis, jonka sain kiinni ilman hankaluuksia*, ajattelin samalla, kun mietin niitä lukuisi kertoja, jolloin jänis oli päässyt minulta karkaamaan. Nappasin jäniksen hampaisiini ja katselin ympärilleni yrittäen etsiä Kostohenkeä ja Graniittipoltetta katseellani. Hajun perusteella en heitä ainakaan onnistuisi löytämään tämän hampaissani roikkuvan jäniksen takia. Lähdin vain kulkemaan suuntaan, mihin olin ainakin nähnyt Kostohengen lähtevän saalistamaan. Toivon mukaan kolli oli pysynyt koko ajan suurinpiirtein samalla suunnalla. Vaikka jänis häiritsikin nenäni töitä, pystyin silti erottamaan ukkospolun inhottavan katkun. Ja kappas, kukas se siellä seisoikaan. Näytin löytäneeni Kostohengen. Mutta henkinen - hänen seurassaan oli joku muukin kissa, eikä tämä kissa ollut Graniittipolte. Ravasin kahden kissan luokse. En ensin sanonut mitään, vaan katsoin vain meripihkaisilla silmilläni Norppakyyneltä. Soturi oli kuollut ties jo kuinka kauan sitten ja nyt hän oli täällä taas. Minuahan tämä ei sinällään paljoa hämmästyttänyt, sillä olihan itsekin palannut takaisin maan pinnalle kuoltuani. Pidin siis kasvoillani tyynen ilmeen ja nyökkäsin Norppakyyneleelle tervehdykseksi.
"Tervetuloa takaisin", murahdin ja käänsin katseeni Norppakyyneleestä Kostohenkeen. "Joko olet valmis? Kun Graniittipolte vain ilmestyy ensin paikalle, voimme lähteä takaisin leiriin."

//Kosto?
// 719 sanaa

Nimi: Onnikynsi, Metsäklaani

20.11.2018 17:21
Maistelin unisena ilmaa. Yrttien kitkerät tuoksut leijailivat kitalakeeni. Irvistin. Miksi täällä oli yrttejä? Avasin hitaasti silmiäni. Pimeä pesä vaati hetken ajan totuttelua. Kun totuin hämärään ympäristöön, hämmästyin näkemästäni. Olin Taivasklaanin parantajan pesässä. Nousin ylös ja yllätyin siitä, että jalkani toimivat moitteettomasti. Erotin toffeenruskean naaraskissan makaavan vastakkaisella pedillä pesässä. Huomentaivas? Mitä ihmettä täällä tapahtui? Astuin pois sammalvuoteeltani. Tunsin pesän lattian kylmyyden. Tähtiklaanissa ei voinut tuntea kylmää, joten missä ihmeessä minä olin? Astelin hitaasti kohti Huomentaivasta. Kosketin kuonollani nukkuvan parantajan poskea. Hän säpsähti ja avasi vihreät silmänsä. Parantajan ilme oli näkemisen arvoinen. Eka se oli yllättynyt, mutta minut tunnistaessaan se vaihtui iloon. Naaras pomppasi pystyyn ja suorastaan heittäytyi päälleni. Hän halasi minua pitkään.
"Onnikynsi!" naaras iloitsi kehräten. Hän irtaantui minusta ja kohtasi sitten kirkkaansinisen katseeni.
"Mitä on meneillään? Miksi olemme Taivasklaanin parantajan pesässä? Minä tunnen kylmyyden, eihän se ole mahdollista tähtiklaanilaisille", nau'uin ja katsoin Huomentaivasta toivoen, että naaras osaisi vastata kysymyksiini.
"Minä en tiedä. Palasin tänne aiemmin tänään itsekin. Me emme ole enää Tähtiklaanissa. Olemme Taivasklaanissa, emmekä yksin. Kaikki elävät kissat ovat täällä, he voivat jopa nähdä meidät", Huomentaivaan ääni oli tasainen. Kohotin kulmiani.
"Kuusamaviiksikin?" kysyin varovasti. Parantajanaaras nyökkäsi hymyillen. Askeleet yrttivaraston suunnalta saivat meidät molemmat kääntymään tulijaa päin. Esiin astui vaaleanharmaa kolli sekä kirjava naaraskissa. En tunnistanut heistä kumpaakaan.
"Tässä on Syvähuuto. Hän on taivasklaanin parantaja. Tuo taas on hänen oppilaansa Kirjomarja", selitti Huomentaivas. Nyökkäsin ystävälleni ja käännyin taas kaksikkoa kohti.
"Hei, minä olen Onnikynsi, Taivasklaanin entinen varapäällikkö", tervehdin kaksikkoa kohteliaasti.
"Ai? Oletko sinä Kuusamaviiksen isä?" Syvähuuto kysyi yllättyneenä. Nyökkäsin tyynesti.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyin, vaikka uskoin parantajan tietävän kaikki taivasklaanilaiset. Olin yllättynyt, että hän tiesi minun olevan Kuusamaviiksen isä.
"Tunnen, hän on minun isäni", Syvähuuto ilmoitti tyyni ilme kasvoillaan. Nyt oli minun vuoroni olla yllättynyt. Vilkaisin Huomentaivasta, joka väläytti minulle lempeän hymyn.
"Sehän.. Sehän on mahtavaa", nau'uin nyt leveästi hymyillen.
"Jatkakaa te vain, minä käyn Onnikynnen kanssa tuolla hetken ajan", Huomentaivas naukui yllättäen. Syvähuuto ja tämän oppilas hyvästelivät meitä ja palasivat takaisin yrttivarastoon. Seurasin entistä parantajaa leirin pääaukiolle. Aurinko oli nousemassa, mutta oli jo aika kirkasta. Naaras pysähtyi pesän edessä ja kääntyi katsomaan minua.
"Taivasklaanista osa lähtee metsään. Tuhkatähti sai enteen, uskon että se liittyy johonkin tähän mitä meille tapahtui. Kuusamaviiksi ja Syvähuutokin lähtee, myös minä ajattelin lähteväni. Lähtisikö mukaan? Voisimme selvittää mitä on meneillään metsässä", Huomentaivas ehdotti. Katsoin naarasta harkiten. Matkalla voisin tutustua Syvähuutoon ja viettää pitkästä aikaa aikaa Kuusamaviiksen kanssa. Sitä ei koskaan tiennyt, kuinka kauan saisimme olla täällä.
"Todellakin lähden!" nau'uin naaraalle hymyillen.
"Mennään sitten kysymään Tuhkatähdeltä", naukui ystäväni ja lähti johdattamaan minua kohti päällikön pesää.
"Tuhkatähti?" lausui Huomentaivas päällikön nimen ennen pesään astumista. Päällikkö työnsi hämmästyneen päänsä ulos pesästään.
"Huomentaivas? Onnikynsi?" kolli katsoi meitä hämmästyneenä.
"Älä kysy, emme itsekään tiedä kuinka olemme täällä. Mutta me olemme, ja tahdomme lähteä mukaanne metsään", Huomentaivas hoiti puhumisen sulavasti. Tuhkatähti silmäili meitä hetken ajan.
"Hyvä on. Lähdemme aurinkohuipun jälkeen, joten olkaa valmiita", päällikkö vastasi murahtaen ja käänsi meille selkänsä palatessaan takaisin pesäänsä. Jäimme seisomaan Huomentaivaan kanssa pesän edustalle kuin jätetyt pikkupennut. Vilkaisin parantajaa, joka vilkaisi minua.
"Sepä kävi helposti", hän tokaisi hymähtäen. Hymyilin naaraalle takaisin. Olimme olleet ystäviä pitkään, aina siitä saakka kun olin saapunut klaaniin. Tosin Huomentaivas oli silloin Huomensielu. Huomensielun kuoltua hän uudelleensyntyi Taivasklaanin Huomentaivaana. Huomensielu oli saatellut minut Taivasklaaniin ja puhunut silloisen päällikön Hämärätähden hyväksymään minut klaaniinsa. Minusta oli ihanaa palvella klaaniani, vaikka en ollutkaan syntyperältäni taivasklaanilainen.

//Lol joku tää vähä meni tönköks xd

Nimi: Huomentaivas, Metsäklaani

20.11.2018 16:39
Räväytin silmäni auki. Vesi ryöppysi sieraimiini yrittäessäni hengittää. Vaistomaisesti työnsin ainoan terveen takajalkani avulla itseni pintaan. Onnistuin hädin tuskin räpiköimään rannalle, mutta lopulta pääsin pois vedestä. Yskin vettä pois keuhkoistani tovin, kunnes havahduin kylmyyteen. Miten minulla voi olla kylmä, olinhan Tähtiklaanissa? Vasta silloin huomasin ympäristön. Nämä eivät olleet Tähtiklaanin maita. Nousin ylös ja lähdin nilkuttamaan eteenpäin. Ei mennyt aikaakaan, kun tunnistin olinpaikkani. Olin taas Taivasklaanin rotkossa. Jäätävä tyyli tarttui turkkiini saaden hennon kehoni tärisemään kylmästä. Miten minä olin täällä? Minähän olin kuollut. Leirin pääaukio oli täynnä kissoja. Yksi heistä käänsi katseensa minuun. Kissa naukui jotain muille, jotka kääntyivät myös suuntaani. Siinä vaiheessa kylmyys alkoi ottamaan vallan kehostani. Lyyhistyin hiekkaiselle, kylmälle maalle ja suljin silmäni. En tiennyt kauanko siinä meni, mutta kolme kissaa olivat pian luonani. Yksi heistä tarttui niskanahkaani ja lähti raahaamaan minua jonnekin.

Seuraavan kerran herätessäni minulla oli lämmin. Yrttien kitkerä tuoksu leijaili jostain päin nenääni. Se sai oloni kotoisaksi ja turvalliseksi. Avasin hitaasti silmäni ja yllätyksekseni huomasin, etten edelleenkään ollut Tähtiklaanissa. Mitä oikein oli meneillään? Nostin pääni ylös ja katsoin ympärilleni. Pesä oli tyhjillään, ei täällä ollut ketään. Nousin hitaasti ylös sammalvuoteelta ja astelin kohti parantajan pesää, jossa olin ennen kuolemaani viettänyt yöni. Pesä oli tyhjä. Seuraavaksi suuntasin yrttivarastoon, mutta ei sielläkään ketään ollut. Pesän uloskäynnistä heijastui valoa pesään. Päivä oli kai vasta aluillaan. Leirissä oli kova kuhina päällä, jokainen teki jotakin, eikä kukaan tuntunut huomaavan minua. Hetken jo luulin, että kukaan ei nähnyt minua, mutta sitten tunnistin minua päin kävelevän kissan. Suuri tummanruskea kolli katsoi minua vihreillä silmillään. Hänen kasvoillaan oli yllättynyt, mutta onnellinen hymy.
"Huomentaivas? Kuinka sinä voit olla täällä?" Kuusamaviiksi kysyi päästyään puhe-etäisyydelle.
"Näetkö sinä minut? Kuinka ihmeessä sinä voit nähdä minut? Minä olen kuollut", henkäisin tiedottomana soturille. Tiedottomuus ahdisti minua. Maapuron pentu kosketti kuonollaan poskeani.
"Tämä sama kävi Aavatuulelle joku aika sitten. Tuntuu kuin.. Kuin kuolleet palaisivat takaisin", kolli naukui pohdiskellen. Mikään ei selittänyt tätä. Ei näin ollut koskaan ennen käynyt, mutta miksi juuri nyt?
"Tuhkatähti sai Tähtiklaanilta viestin joku aika sitten. Hän uskoo, että metsässä muiden klaanien luona on meneillään jotakin. Lähdemme ottamaan asiasta selvää. Lähtö tapahtuu jo aurinkohuipun jälkeen", kolli selosti nopeasti. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Voisiko tämä johtua siitä? Se oli ainoa vaihtoehto, joka meillä nyt oli.
"Ovatko muut palanneet? Saniaistuuli, Maapuro, Onnikynsi tai Hämärätähti?" kysyin kollilta sivuuttaen hänen kertomuksensa. Kolli pudisteli pahoitellen päätään.
"Vain sinä ja Aavatuuli", hän kertoi synkkänä.
"Ai, täällä ollaankin herätty", ääni Kuusamaviiksin takaa sai korvani värähtämään. Käänsin katseeni Syvähuutoon, joka parhaillaan lähestyi meitä. Kollia seurasi kirjava naaraskissa, jonka tunnistin Kirjomarjaksi. Olin tavannut kaksikkoa useasti heidän unissaan.
"Osaatko sanoa mitään, miksi olen tullut takaisin?" kysyin toivottomana parantajalta. Syvähuuto pudisti pahoittelevasti päätään.
"Pahoittelut, en kerkeä jutustelemaan enempää, täytyy valmistella kissat lähtöön", parantaja naukui ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi. Kolli jatkoi matkaansa parantajan pesään. Kirjomarja sen sijaan jäi luoksemme ja tarkasteli minua.
"Oletko sinä kunnossa? Onko kipua jossain, pahaa oloa tai muuta?" parantajaoppilas kyseli. Hymähdin huvittuneesti sille, miten naaras kohteli minua.
"Ei, olen kunnossa. Hieman järkyttynyt, mutta kunnossa", totesin rauhallisella äänellä ja kosketin hännänpäälläni oppilaan kylkeä. Kirjomarja nyökkäsi ja poistui mestarinsa perässä luotamme.
"Joudunko jäämään tänne yksin? Lähteekö Syvähuutokin mukaanne?" kyselin kollilta, joka seisoi yhä edessäni. Kuusamaviiksi räpäytti vihreitä silmiään ja istui alas.
"Et sinä yksin jää. Onhan täällä paljon muitakin. Syvähuuto lähtee mukaamme, sillä saatamme tarvita parantajaa", Kuusamaviiksi selitti ystävällisesti. Hännänpääni vääntyili hermostuneesti.
"Onko sinun pakko lähteä? Tuskin tunnen ketään täältä enää, en tahdo olla täällä hyödyttömänä yksin. Minusta olisi takuulla enemmän hyötyä, jos saan lähteä mukaanne", nau'uin soturille. Leiriin jääminen ahdisti minua. Kai muutama tuntemani kissa oli yhä elossa, mutta siitä huolimatta suuri osa Taivasklaanista oli täynnä tuntemattomia.
"Sinun täytyy kysyä sitä Tuhkatähdeltä", Kuusamaviiksi huomautti, "lähdemme matkaan Aurinkohuipun hetkellä. Haen itselleni tuoresaalista, tahdotko sinäkin?" Kolli oli jo lähdössä, mutta en osannut päättää. Vatsani ei ollut erityisen täysi, muttei myöskään tyhjä. Tai sitten se oli vain sekaisin tästä kaikesta. Tähtiklaanissa ei koskaan tarvinut nähdä nälkää.
"Syön myöhemmin", sanoin nopeasti. Kolli nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kohti tuoresaaliskasaa. Palasin itse takaisin parantajan pesälle. Oli outoa asettua eräälle sairasaukion vuoteista, kun olin aina nukkunut parantajan vuoteessa. Jäin kuitenkin sairasaukiolle ja suljin silmäni. Ilmoittaisin myöhemmin Tuhkatähdelle lähteväni mukaan. Nyt annoin väsymyksen tuudittaa minut syvään uneen. Ehkä tapaisin Tähtiklaanin ja he kertoisivat minulle mitä oikein oli meneillään.

//Kirjotan tästä viel Onnilla

Nimi: Kultaliekki, Metsäklaani

18.11.2018 17:07
Heräsin hätkähtäen Nelipuilta. Nousin hätääntyneenä seisomaan ja vasta silloin huomasin kivun, joka lävisti kehoni monesta suunnasta. En kuitenkaan ehtinyt välittämään siitä, sillä tilanne oli jo valmiiksi tarpeeksi hankala. Miten minä olin päätynyt tänne? Haavat joihin olin kuollut tuntuivat yhä kivuliaina kehollani, mutta eivät sentään tappavina. Katselin pöllämystyneenä ympärileni tietämättä mitä tehdä. Vilkaisin taivaalle kuin odottaen, että Tähtiklaani ottaisi minut takaisin, mutta mitään ei tapahtunut.
Hetken siinä typeränä seisottuani päätin lähteä Tuuliklaanin leiriin. Mitä muutakaan voisin tehdä? Tiesin vain, että nyt olin täällä, elävien maailmassa, ja minuun sattui. Halusin saada vammani parannetuksi. Hyvällä lykyllä löytäisin jonkun partion, joka voisi saattaa minut leiriin. En nimittäin ollut ollenkaan varma, jaksaisinko sinne asti. Askeleeni tuntuivat raskailta ja hengitykseni kiihtyi koko ajan. Olin ehtinyt vasta pois Nelipuiden laaksosta, kun jouduin jo lysähtämään maahan lepäämään. Kaikeksi onneksi paikalel sattui juuri Liskoloikan johtama metsästyspartio. Kuulin heidät jo kaukaa ja annoin lihasteni hetkeksi rentoutua.
"Tuolla on joku", kuulin isäni entisen luottosoturin naukuvan. Kuulin askelia, jotka kiihtyivät heidän saapuessaan lähemmäs ja tunnistaessaan minut.
"Kultaliekki!" vanhempi soturi totesi hämmästyneenä. "Miten sinä olt täällä?"
"En tiedä. Mutta sen tiedän, että haluan leiriin. Nämä haavat ovat aika kipeitä."
Partion soturit auttoivat minut pystyyn. Joku asettui toiselle puolelleni, Liskoloikka toiselle. Lähdimme sitten kohti leiriä.

//201 sanaa

Nimi: Aavatuuli, puolueeton

17.11.2018 17:58
Minuun painautunut harmaan ja valkean kirjava naaras - Kirjotassu. Naaras, joka oli paras ystäväni. Kasvoilleni karehti hämmenrynyt, mutta samaan aikaan niin rakastavainen hymy. Nuolaisin naaraan päätä lempeästi ja erkaannuin tästä tarpeeksi, jotta näin naaraan kasvot. Tämän siniset silmät loistivat onnellisina ja ihmettelevinä samalla kun ne vuosivat pieniä onnen pisaroita maahan, senkä turkilleni.
"Kirjotassu", hymyilin. Naaraan kasvoille karehti hieman ilkikurinen hymy samalla kun tämä kohensi ryhtiään näyttääkseen ylväämmältä.
"Itseasiassa Kirjomarja nykyään", naaras niiskautti pyyhien kyyneliä kasvoiltaan, "Miten sinä voit olla siinä? Ja miksi?" Kohautin lapojani.
"En ole oikein varma, mutta ei puhuta nyt siitä. Minusta on ihana nähdä sinua pitkästä aikaa, mutta nyt saat kertoa minulle mitä klaanissa on tapahtunut tällä välin", naukaisin leikkimielisen vakavana kulmat kurtussa. Naaras pudosteli päätään edelleen hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi uskonut tapahtunutta todeksi - eikä mikään ihme, sillä ihmehän tämä olikin. En tiennyt minne Malvalento oli jäänyt, enkä tiennyt palaisiko hän takaisin tänne. Kirjomarja viittoi minua mukaansa tutulle polulle, joka johdattaisi mietä kohti leiriä. Siitä oli ikuisuus kun olin viimeksi kävellyt tästä - viimeksi silloin kun olin kuollut, mutta vain toiseen suuntaan. Häntäni nytkähti metsässä kulkevan tuulenvireen ansiosta ja sai turkkini pörhistymään.
"Haluam tietää myös sen mitä sinulle kuuluu. Onnea vielä parantajanimesi saamisesta, olen kauhean ylpeä sinusta Kirjomarja", kehräsin säteilevästi hymyillen, "Veikkaan, että sinullakin saattaa olla minulta jotain kysyttävää vai olenko aivan väärässä?"

//Kirjo?
215 sanaa..

Nimi: Puolukkaturkki, Metsäklaani

17.11.2018 15:54
Aukaistessani vihreät silmäni säikähdin todella. Missä ihmeessä olin? Paikka oli kuitenkin tuttuakin tutumpi, nimittäin Jokiklaanin reviiri. Jokin kuitenkin pisti ja kirveli kyljessäni. Vilkaisin kylkeäni ja huomasin pitkän ja syvän viillon. Ja tämä paikka. Sama paikka, missä olin kuollutkin ja saanut tämän viillon kylkeeni! Puristin silmäni kiinni ja avasin ne uudestaan. Miten oli mahdollista, että olin täällä? Täällähän minä olin kuollut ja matkannut Tähtiklaaniin. Tähtiklaanissa minä olin ollutkin muiden kuolleiden kanssa, mutta nyt olinkin täällä. Pääni ei kestänyt tätä asioiden määrä, eikä viilto kyljessäni auttanut yhtään asiaa. En voinut jäädä enää ihmettelemään, sillä viillosta tihkusi hieman verta. Ei niin paljon, mitä siitä oli silloin vuotanut, kun olin sen saanut. Astelin mahdollisimman nopein askelin suunnistaen leiriä kohden. Pian aloin kuulemaan lähestyvien askelten ääniä jostain edestäni. Sen täytyi varmaan olla partio!
"Onko siellä joku?" kuului edestäpäin kysymys. Partio oli selvästikin kuullut sekä haistanut minut, vaikkeivat minua vielä olleet nähneetkään.
"Puolukkaturkki! Taidan tarvita apua", sanoin, sillä minua heikotti hieman tämä kaikki. Ei pelkästään haava kyljessäni, vaan myös se, mitä tein täällä. Ensimmäisenä näin Kaislavirran, jonka kanssa olin ennen kuolemaani lähentynyt kovin. Rakastin häntä vieläkin paljon ja tuotti suunnatonta iloa nähdä hänet jälleen. Kaislavirran tajuttua, kuka hänen edessään seisoi, hänen pupillinsa laajenivat ja hän haukkasi nopeasti henkeä.
"Puolukkaturkki?" kolli henkäisi hämmästyneenä ja katseli ympärilleen kuin olisi mennyt aivan sekaisin. Nyökyttelin päätäni.
"Kyllä vain", naukaisin iloisena, vaikkakin hymyni muuttui lopussa melkoiseksi irvistykseksi tuntiessani taas haavan kivun kyljessäni. Kaislavirran vierelle astelivat pian myös Valkohäntä sekä Mustikkamyrsky. Kaikki ystäväni olivat vielä täällä, Jokiklaanissa, terveinä ja elossa. Hekin hämmästyivät nähdessään minut.
"Miten on mahdollista?" Valkohäntä hämmästeli ja vilkuili minua päästä varpaisiin kuin ei olisi uskonut omia silmiään nähdessään minut.
"Älkää kyselkö nyt, vaan auttakaa minut leiriin! Olen oikeasti aika huonossa kunnossa", maukaisin ja lysähdin Kaislavirran ihanalta tuoksuvaan syliin. Olin väsynyt ja kylkeeni sattui paljon. Suljin silmäni ja luotin siihen, että kolme soturia saisivat minut raahattua parantajan pesälle parantajan hoiviin.

//halutessaan joku jokiklaanilainen saa jatkaa ^^

Nimi: Kylmähenkäys, Kuolonklaani

16.11.2018 20:19
"Teen mitä vain, että annat minun nähdä Pakkaspennun. Tahdon kasvattaa tyttäreni, et voi kieltää sitä minulta", naukaisin jo hieman epätoivoisena Viiltotähdelle, vaikka kylmänsininen katseeni oli tavanomaisen kylmä ja tyyni. Minua nolotti olla näin epätoivoisena samaisen kissan edessä, joka oli viiltänyt kaulani auki muutama kuunhuippu sitten, mutta juuri nyt tahdoin vain nähdä tyttäreni. Rosmariiniputouksen lisäksi hän oli ainoa elossa oleva pentuni ja pian ainoa. Se, että satuin olemaan samalla puolella tyttäreni kanssa sodan aikana ei tarkoittanut, että hän olisi turvassa minulta. Ehei, tulisin hyödyntämään sotaa ja lopulta veisin varapäällikön hengen aivan yhtä nopeasti kuin Viiltotähti oli vienyt minun henkeni.
"Selvä. Saat tulla mukaamme, jos kasvatat rakkaan tyttäresi soturiksi, joka on uskollinen klaanilleen ja päällikölleen. Sodassa tarvitsen oikeasti uskollisia sotureita ja toivon, että tyttärestäsi tulee tällainen. Sitä kautta hän voi saada kunniaa ja mainetta, eikä joutuisi elämään halveksuttavana omien juuriensa vuoksi", Viiltotähti naukaisi jäätävästi ja jäi tuijottamaan minua ja Pakkasta odottavasti. Heitin nopean silmäyksen erakkoon, mutta en jäänyt odottamaan hänen vastaustaan kuolonklaanilaisen ehdotukseen. Jäin vielä hetkeksi käymään läpi Viiltotähden tarjousta, vaikka en epäröinyt vastaustani hetkeäkään.
"Selvä. Kunhan minä saan kasvattaa hänet", ilmoitin kylmästi. Viiltotähti nyökäytti heikosti päätään ja porasi katseensa lumenvalkeaan Pakkaseen, joka oli vain seurannut keskusteluamme vaitonaisesti.
"Oletko sinäkin tulossa?"
"Tietenkin olen, hän on tyttäreni", Pakkanen kivahti ja kohotti kuonoonsa aivan kuin näyttääkseen, että häntäkin kannattaisi arvostaa naaraan erakkoelämästä riippumatta. Viiltotähti nyökkäsi ja lähti sitten johdattamaan Raepisara rinnallaan meitä Kuolonklaanin leiriä kohti.
"Pakkaspentu siis on hänen nimensä. Taisit nimetä tyttäremme minun mukaani, etkö niin?" Pakkanen kysyi ja virnisti minulle leikkisästi. Hymähdin nopeasti ja laskin nopean nuolaisun erakon poskelle. En ollut aivan varma millainen suhteeni hänen kanssaan oli, koska en voinut kuvitella tätä naarasta jotenkin kumppaninani, mutta minulla oli jonkinlaisia tunteita häntä kohtaan.
"Arvasit oikein", naukaisin jäätävästi ja heitin nopean silmäyksen naaraaseen kylmänsinisellä katseellani. Pakkanen vastasi silmäykseeni silmän vinkkauksella, mutta sitten epävarmuus pyyhkäisi hänen kasvojensa ylitse.
"Oletko aivan varma että Pakkaspentu on Kuolonklaanin leirissä?" Pakkanen kysyi ja kohotti kulmiaan hitaasti.
"Minä tiedän, että hän on siellä, mitä varmiten Jääliljan hoidossa", tokaisin takaisin ja kiristimme sitten yhdessä tahtiamme pysyäksemme kuolonklaanilaisten perässä.

Sukelsimme leiriin tuttuakin tutummasta piikkihernetunnelista ja heti kun pääsin leiriaukiolle, kylmänsiniseen katseeni kulmaan osui kaksi erittäin tuttua hahmoa. Pakkanen ja minä pysähdyimme täysin samaan aikaan ja samaan paikkaan, jääden tuijottamaan kahta naaraskissaa, jotka myöskin pysähtyivät pian noin neljän hännänmitan päähän.
Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava turkki oli siististi suittu ja hänen jäänsininen katseensa oli porautunut hämmästyneenä minuun ja Pakkaseen. Mutta en minä jäänyt klaanitoveriani tuijottamaan, vaan hänen rinnallaan seisovaa pentua.
Pakkaspennun lumenvalkoinen turkki oli kauniissa kunnossa ja hänen rinnassaan oleva sydämen muotoinen laikku hohti mustana valkean turkin keskeltä. Naaraan oikean etukäpälän likaisenharmaat varpaat erottuivat nyt selkeämmin kun tyttäreni oli kasvanut hieman. Pakkaspentu jäi tuijottamaan minua ja Pakkasta jäänsiniset silmät suurina. Pennun silmistä paistoi hämmästys ja eräänlainen epävarmuus.
"Keitä nuo ovat?" tyttäreni kysyi paikallaan seisovalta Jääliljalta, jonka katse oli nyt porautunut minuun. Otin varovaisesti askeleen lähemmäs ja jäin tuijottamaan nyt Jääliljaa. Naaraan kasvoilla hohti niin monta eri tunnetta että en osannut sanoa mitä soturin mielessä juuri nyt pyöri.

//Jää?
//495 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys, Kuolonklaani

15.11.2018 17:15
Kipu viilteli ruumistani puolelta ja toiselta, mutta samalla outo tunne kihelmöi sinertävänharmaan ja mustan kirjavassa turkissani. Jotain oli tapahtunut. Vaikka silmäni olivat painautuneet tiukasti kiinni, en tuntenut Pimeyden metsän hyytävää ilmaa ympärilläni enkä kuullut sen synkän paikan hiljaisia kuiskauksia, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Pinnistelin vielä hetken aikaa rauhallisessa hiljaisuudessa, mutta räväytin lopulta kylmänsiniset silmäni ammolleen. Sydämeni hakkaus jymähti muutamaksi silmänräpäykseksi, kun tajusin olevani Varjoklaanin rajan edustalla, samassa paikassa jossa Viiltokaaos oli vienyt minun henkeni. Silmäilin hämmentyneenä ympärilleni ja yritin räpytellä silmiäni, aivan kuin odottaen että Pimeyden metsän tuttu maisema ilmestyisi ympärilleni. Mutta niin ei käynyt. Minä olin Kuolonklaanin reviirin rajalla ja olin taas metsässä.
Kompuroin vaivalloisesti jaloilleni ja nuuhkin viileää ilmaa varmistaakseni, että tämä oli totta. Varjoklaanin mutainen löyhkä leijui nenääni ja sai irvistyksen muodostumaan kasvoilleni. Minä olin todellakin palannut metsään. Laskin katseeni kylkiini ja tajusin, että minulla oli sanat haavat turkissani jotka olin saanut taistelussa Viiltokaaosta vastaan. Kurkkuani kuristi verta valuvan haavan takia, mutta se ei kuitenkaan ollut tappava kipu. Kyljissäni oli verisiä haavoja ja sinertävänharmaasta turkistani oli irronnut paksuja, takkuisia tukkoja.
"Kylmähenkäys? O-onko se oikeasti sinä?"
Käännyin salamannopeana ympäri, kun kuulin takaani äänen ja ensimmäisenä luulin äänen kuuluvan Liljahenkäykselle. Sitten kylmänsininen katseeni kohtasikin erään kauniin lumenvalkoisen kissan jäänsiniset silmät ja suuni loksahti hämmästyksestä auki.
Pakkanen seisoi muutaman hännänmitan päässä minusta ja tuijotti minua uskomatta silmiään. Naaras näytti aivan samalta kuin hetki ennen kuolemaansa, turtuneet käpälät ja väsynyt ilme. Henkäisin äänekkäästi ja lähdin juoksemaan tyttäreni emoa kohti. Pakkanen juoksi minua vastaan ja sukelsi suoraan syliini. Painoin erakon heiveröisen hahmon itseäni vasten ja hengitin keuhkoni täyteen lumenvalkean naaraan makeaa tuoksua.
"Pakkanen", kuiskasin ja otin askeleen kauemmas naaraasta, "mitä sinä teet täällä? Sinähän kuolit ja menit Pimeyden metsään! Minäkin kuolin samana yönä Viiltokaaoksen kynsissä, mutta nyt minäkin olen palannut metsään. Mitä on meneillään?"
Pakkasen hämmentynyt ilme muuttui vielä vahvemmaksi, kun hän yritti miettiä loogista selitystä sanoihini. Sitten tajusin erään asian; jos me todella olimme palanneet metsään, meidän täytyisi mennä Kuolonklaanin leiriin ja nähdä tyttäremme. Minä olin nähnyt hänet muutama kuunhuippu sitten, mutta Pakkanen ei ollut vielä kertaakaan nähnyt Pakkaspentua, hänen mukaansa nimettyä tytärtään. En ollut aivan varma, oliko Jäälilja kertonut pennulle tarinaa minusta ja Pakkasesta, mutta nyt hän pääsisi kuulemaan koko tarinan omilta vanhenmiltaan. Pääsisin myös näkemään Jääliljan, joka lämmitti sydäntäni. Välitin naarasta todella paljon vaikken ollut sitä ikinä näyttänytkään. Nyt pääsisin kertomaan hänelle mitä olin oikeasti ajatellut naaraasta. Minua todella kadutti, että en ollut koskaan pyytänyt Jääliljaa kumppanikseni tai edes kertonut hänelle tunteistani.
"Shh, tuolta tulee kaksi kissaa!" Pakkanen sihahti korvaani ja käännyimme yhdessä salamannopeasti Varjoklaanin rajaa kohti, jonka reviiriltä lähestyi kaksi kissaa, jotka tunnistin hetken kuluttua Raetähdeksi ja Viiltokaaokseksi. Jäin tuijottamaan hämmentyneenä, mutta silti todella kylmästi lähestyvää kaksikkoa. Kun he huomasivat heidät, Viiltokaaoksen vihreissä silmissä roihahti.
"Raetähti, Viiltokaaos. Mitä Pimeyden metsän nimeen on tapahtunut, sillä minä ja Pakkanen olemme palanneet metsän vaikka kuolimme muutama kuunhuippu sitten", sähähdin kaksikolle. Viiltokaaos kohotti kuonoaan kylmästi ja porasi katseensa silmiini.
"Ensinnäkin, minä olen nykyään Viiltotähti ja Raetähti on luopunut nimensä, joten hän on nykyään Raepisara", päällikkö ilmoitti. Irvistin kylmästi, tuo kissa oli kävelevä huutomerkki. Jos se olisi minusta kiinni, olisin tappanut tuon tummanharmaan kollin jo aikoja sitten. Ikävä kyllä kyseinen suunnitelma ei olisi ikinä voinut toteutua.
"Ja kuka tämä Pakkanen on?" Raepisara kysyi epäilevästi ja silmäili siristetyllä katseellaan lumenvalkeaa erakkoa. Tunsin kyljessäni kiinni seisovan Pakkasen lihaksien jännittyvän ja hänen katseensa valpastui hieman. Naaras oli varmaankin arvannut jo, että Viiltotähti ja Raepisara olivat korkeassa asemassa Kuolonklaanissa.
"Pakkanen on Pakkaspennun emo", ilmoitin nopeasti ja porasin sitten kylmänsinisen katseeni takaisin Viiltotähteen, "nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?"

//Viilto? Rae?
//596 sanaa

Nimi: Raepisara, Viiltoklaani

14.11.2018 22:02
Moni asia pyöri mielessäni sujahdettuani sotureiden pesään. Katse Kalmaliljaan oli kertonut jo paljon. En ymmärtänyt, miksei naaras ollut kertonut minulle Viiltotähden suunnitelmista. Olisin osannut ainakin varautua ja olla käymättä Pimeyden metsässä. Sisälläni oli niin valtavasti sisäistettäviä asioita, jotka saivat minut hermostuneeksi. Uni ei ottanut tullakseen, vaikka kuinka yritin etsiä mukavaa asentoa sammalvuoteella. En todellakaan tiennyt kenen tämä sammalvuode oli, mutta se oli kulahtanut ja vanha, ehkäpä vain ylimääräinen. Tai sitten tämä oli Viiltotähden entinen vuode. Käännyin pois toisista pesän seinän suuntaan ja suljin meripihkaiset silmäni. Sulkatähti. Viiltokaaos. Sota. Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto. Seuraava kokoontuminen. Valhe. Salaisuus. Kuolleiden ylösnousemus. Ärähdin vihaisena ajatuksilleni.
"Suu tukkoon, hiirenaivo", kuului viereiseltä vuoteelta uhkaava sähähdys ja kyljen kääntäminen toiseen suuntaan.
"Mieti vähän kelle puhut", murahdin takaisin, vaikka ymmärsinkin herättäneeni toisen syyttä suotta. Inhottavat ajatukset vain pyörivät mielessäni. Kuten se, että olin kuollut, käynyt Pimeyden metsässä ja palannut takaisin maan päälle, nähnyt Sulkatähden ja Viiltotähden ensimmäisinä, kuullut suunnitelmista ja tämä kaikki sekoitti pääni. Yksistään nuo eivät riittäneet, vaan minulla oli ylläpidättävänä salaisuus, josta tiesivät vain Viiltotähti ja Sulkatähti. Varapäällikköni oli pettänyt minut ja vienyt viimeiset henkeni ja kaiken lisäksi vielä noussut valtaan. Huomasin sammalvuoteen kärsineen ajatustyöstäni, sillä olin ajatuksissani kynsinyt sitä palasiksi. Ja minun piti salata tämä kaikki Kalmaliljalta. Toisaalta olihan naaras salannut asioita minultakin. Murahdin ja viereiseltä pediltä kuului jälleen äreitä sanoja. Kaikki oli nyt niin sekavaa, etten eläessäni ole ollut ikinä näin sekaisin jonkun asian takia. Taino, juurihan minä olin kuolleena. Ärähdin. Varmaan valvotin tälläkin hetkellä sotureita ärähtelyilläni, mutten vain onnistunut saamaan unta näiden asioiden takia. Olisknpa vain kuollut ja pysynyt kuolleena! Olisinpahan ainakin saanuy viettää aikaa Havupennun kanssa. Eikun... palautuuko Havupentukin maan pinnalle? Kielomyrkkyä en kuitenkaan pääsisi tapaamaan, sillä hän ei ollut Pimeyden metsässä. Mieleni olisi tehnyt mieli hakata päätäni maahan, mutten sentään siihen ryhtynyt. Onneksi. Kissathan pitäisivät minua hulluna. Ja pitäisivät nytkin, jos tietäisivät koko totuuden siitä, miksen ole enää päällikkö. Minua hävetti, kun Viiltotähti oli kertonut klaanille, että olisin luovuttanut henkeni ja ryhtynyt vain soturiksi. En ollut sellainen kissa ja Kalmalilja tiesi sen. Hän varmasti epäili asiaa, mutten pystynyt nyt puhumaan hänelle. Enkä voisi koskaan puhua tästä asiasta. Minun pitäisi sulloa kaikki sisääni ja pitää ne siellä. Monet ihailivat Viiltotähteä ja olisivat kuolleet hänen puolestaan. No, minä en. Viiltotähti oli toiminut huonosti kanssani, enkä antaisi hänelle anteeksi. Hän ei olisi ansainnut sitä. Pakko se kai vain oli esittää arvon päällikön ja muiden silmissä, että kunnioitin edes vähäsen päällikkö. Se oli kyllä osittain totuuskin. Viiltotähtihän tämän koko klaanin oli aikoinaan perustanut! Mutta se mitä hän oli tehnyt minulle... Tunteeni olivat niin ristiriitaiset kuin pystyivät olemaan, enkä saanut oikein ajatuksistani ja mietteistäni mitään irti. Kaikki oli vain tapahtunut ja olin jo osittain hyväksynyt kohtaloni Pimeyden metsässä. Mutta sitten tämä. En ollut enää päällikkö. En enää... mikään ei ollut kuten ennen. Tuskin tulisi koskaan olemaan. Ja saisinko ikinä rauhaa näiltä ajatuksilta? Mitä, jos en enää saisi nukutuksi? Ajatukseni pongahtelivat ties minne pitäen minut yön hereillä.

Katsoin Varjoklaanin päällikköä, Minttutähteä sekä hänen varapäällikköään Rosmariiniputousta. Olin tullut Viiltotähden mukana Varjoklaanin leiriin, päällikön pesään. Tällä hetkellä olimme Minttutähden ahtaassa pesässä kaikki neljä keskustelemassa. En ollut kauheammin osallistunut keskusteluun - eihän minun edes tarvinnut. En edes itse osannut sanoa virkaani tällä reissulla, mutta itsepähän olin halunnut mukaan. Sitä paitsi, näin sain paremman käsityksen kaikesta. Ja Viiltotähti saisi tulevaisuudessa kyllä huomata, kuinka useasti änkeäisin hänen mukaansa. Sillä, jos arvon päällikkö ei tähän suostuisi, niin voi voi. Itsepähän oli minut päättänyt tappaa. Jos halusin olla avuksi ja olla mukana suunnitelmissa, niin tätä siitä seurasi. Tosin, ei Minttutähden ja Rosmariiniputouksenkaan suhde ollut luottamuksellinen. Varapäällikkö näytti erittäin hämmentyneeltä koko tilanteesta ja siitä, mistä keskustelimme. Pikkuhiljaa hänelle kuitenkin valkeni ja hän ilmoitti olevansa mukana. Hyvä. Eikä Rosmariiniputouksella nyt olisi ollut varaakaan vastata kielteisesti. Ainakaan minun ja Viiltotähden ollessa paikalla. Rosmariiniputous kuiskutteli jotain Minttutähden suuntaan, mutten onnistunut erottamaan sanoja. Kohotin hivenen kulmiani, mutten sen erikoisemmin reagoinut asiaan. Tuskin he mitään sen mullistavampaa kuiskuttelivat.
Lopulta Minttutähtikin kertoi asiaan kantansa. Varjoklaani taistelisi siis Kuolonklaanin... Viiltoklaanin puolella sodassa. Ja tuskin monikaan jättäisi klaaniaan vain sen takia, että siirryttäisiin voittajien puolelle. Kolmen muun klaanin tilanne näytti erittäin synkältä, sillä Viiltoklaanillahan oli Kuolonklaani, Varjoklaani sekä ylösnousseet kissat, kuten minä ja Sulkatähti. Mielestäni oli kuitenkin hieman liikaa antaa Varjoklaanille luoa saalistaa osalla alueella reviiriämem, mutta miten vain. Kaipa se oli järkevä ratkaisu ja sai Minttutähden sekä lopun Varjoklaanin paremmin sopeutumaan tilanteeseen. Nykyäänhän Varjoklaanissa sai uskoa mihin halusi. Se siis tarkoitti sitä, että kuolonklaanilaiset joutuisivat tekemisiin joidenkin ystävällisten ja ylilempeiden kissojen kanssa. Mutta oli apu minkälaista tahansa, se tuli ihan tarpeeseen. Katsahdin Viiltotähden suuntaan ja odotin hänen sanovan jotain, sillä itselläni ei ollut enää mitään sanottavaa asiasta.

//Viilto? Rosma? Minttu? HUOM! Pääsette helpommalla, jos luette vaan viimeisen kappaleen, sillä toi ylimmäinen on vaa jotai turhaa XDD
// 754 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com