Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sirpaleviilto

21.04.2019 17:25
Viilsin oravan kurkun auki nopealla liikkeellä ja katselin välinpitämättömänä sen viimeisiä hetkiä. Oravan kuoltua hautasin sen maahan. Minun olisi valitettavasti saalistettava lisää. Haistelin ilmaa ja etenin sametinpehmeästi sammaleisella maalla. Näin pian pienen, ruskean hiiren usean ketunmitan päässä itsestäni. Jatkoin etenemistä, mutta entistäkin varovaisemmin. Sametinpehmeät askelet eivät kuitenkaan riittäneet, kun tuuli kääntyi äkisti ja hiiri haistoi minut. Syöksähdin sitä kohti, mutta en ehtinyt edes hipaista sitä ennen kuin se oli poissa. Pyöräytin silmiäni ärtyneenä ja jatkoin matkaa. Kun en löytänyt saalista hetkeen, etsin pienen puurykelmän. Kiipesin puuhun, jossa lehdet olivat kehittyneet kaikkein pisimmälle. Pienet, keskeneräiset lehdet peittivät minua vain hieman, mutta antoivat mahdollisuuden tarkkailla maata. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin ääniä ympärilläni. Kuulin aluksi ainakin kolmen erilaisen linnun laulua, oppilaan kimeitä karjaisuja ja mestarin ärähdyksiä. Tuhahdin hiljaa. Itse en olisi antanut oppilaani karjua kuin ampiaisen pistämä mäyrä. Olin jo aikeissa kiivetä alas puusta ja mennä katsomaan, kuka tuo äänekäs oppilas oli, kun huomasin päästäisen maassa suoraan alapuolellani. Pudottauduin kevyesti alemmalle oksalle ja siitä maahan päästäisen taakse. Painoin tassuni pienen eläimen hännän päälle ja puraisin kevyesti sen niskasta. Nostin kuolleen päästäisen maasta ja noudin oravani. Päätin, että olin jo tehnyt oman osani klaanin ruokkimisessa ja palasin leiriin. Jätin päästäisen saaliskasaan ja etsin katseellani isääni, Jääliljaa tai veljiäni. Pettymyksekseni huomasin, ettei yksikään etsimistäni kissoista tainnut olla leirissä. Niinpä katsoin, kuka klaanitovereistani oli lähimpänä ja astelin hänen luokseen. Kissalla oli harmaa turkki, jota halkoivat mustat juovat. Meripihkaisissa silmissä oli kylmä katse. Tiesin heti kollin nähtyäni, että tämä kissa oli aito kuolonklaanilainen. Hänen seurassaan pitäisi käyttäytyä yhtä kylmän kohteliaasti kuin isäni seurassa. En ollut aivan varma, mikä tämän kollin nimi oli, vaikka näin häntä lähes päivittäin. Istuin kollin eteen ja kietaisin häntäni tassujeni ympärille.
"Haluatko syödä?" kysyin ja pudotin oravan maahan väliimme.

//Uljas?
//287 sanaa

Nimi: Viiltotähti

11.04.2019 09:27
Käänsin viileän katseeni Kalmaliljaan. Soturi istui vierelläni ja odotti vastaustani kysymykseen Jokiklaanin hyökkäyksestä.
“Ei mitään merkittävää. Hyökkäys siirtyi myöhemmälle, muusta en tiedä. Liittolaimem ilmoittaa saadessaan enemmän tietoa”, vastasin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää ilmaa.
“Mutta me olemme valmiita. Pimeyden Metsä seisoo takanamme ja auttaa meitä selviämään. Mutta minulla on sinulle tärkeä tehtävä, josta et voi kieltäytyä”, nau'uin ja kohtasin nyt soturin katseen. Kalmalilja kallisti päätään ja siristi silmiään. Hän yritti tulkita ilmeetöntä ilmettäni.
“Kerro lisää”, kokenut naaras kehotti ja heilautti häntäänsä. Kohensin asentoani ja käänsin katseeni naaraasta leirin pääaukiolle. Kissat risteilivät leirissä sinne tänne harkitusti ja suorittivat jokapäiväisiä toimiaan.
“Olet kai huomannut, että ylösnousseet ovat kasvattaneet Metsäklaanin kokoa runsaasti. Asian täytyy muuttua. Jos kohtaamme heidät kaikki sodassa, joudumme alakynteen. Tehtäväsi on teurastaa mahdollisimman moni metsäklaanilainen, mahdollisimman raa'alla tavalla ja lähettää selvä viesti: Me olemme voittajia”, naukaisin viestin ylpeällä äänellä, mutta muuten ääneni oli tasainen ja rauhallinen. Tunsin Kalmaliljan katseen minussa.
“He kulkevat näinä päivinä joukoissa”, naaras huomautti kärkkäästi.
“Tiedän. Siksi otatkin Pisaraviillon ja Verikyyneleen mukaasi. He auttavat sinua, Pisaraviilto voimallaan ja Verikyynel nopeudellaan”, murahdin. Kalmalilja nyökkäili.
“Kauanko aikaa tehtävän suorittamiseen on? Milloin aloitan?” kokenut soturi kysyi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin ylpeän ilmeen. Hän taisi olla tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet tehtävän johtoon.
“Aloitat heti ja jatkat niin kauan kuin suinkin voimme. Ympäri vuorokauden, saatte pitää kolme virallista taukoa leirissämme, jotka ovat nukkumista ja syömistä varten. Muita sääntöjä ei ole, mutta pidä korvasi ja silmäsi auki ja ilmoita minulle välittömästi kaikki mahdollisestikin tärkeät tiedot”, naukaisin vakavalla äänellä ja odotin Kalmalilja vastausta.

//Kalma? Jos se suostuu tähä ni voijaa vaik sopii et keit saa tappaa xdd
// 253 sanaa

Nimi: Kalmalilja

09.04.2019 22:11
"Lähdetään", murahdin johtamalleni partiolle siirtäessäni maata pois peitettyäni sillä saaliini, orava ja kaksi hiirtä. Hiirenkorvan aika oli viimein koittanut, ja nyt riistaakin alkoi esiintyä tiuhempaan. Vielä oltiin kaukana viherlehdestä, mutta suunta oli oikea.
Pihlajakynsi astahti taakseni yhtä ylimielisen näköisenä kuin aina. Hänen lisäkseen mukanani olivat Mäyräraita ja Naakkalaulu. Nyt kaksikko asteli luoksemme kantaen kumpikin suussaan lintua tai paria. Nyökkäsin hyväksyvästi nuoremmille kissoille ja käännähdin ympäri ottaen suunnan kohti leiriä.
Leirissä kävin nopeasti nakkaamassa saaliini tuoresaaliskasan päälle. Siksi nopeasti, että olin nähnyt Viiltotähden istuvan leirissä, ja minulla oli hänelle asiaa. Tietenkin olisin halunnut tietää, mitä hänen ja Raepisaran välillä oli tapahtunut, mutta sitä en ollut vieläkään saanut selville. Olin jo alkanut ajatella, että en ehkä haluaisikaan; mitä jos jotain tosiaan olisi tapahtunut, ja joutuisin valitsemaan heidän välillään? En halunnut päätyä siihen tilanteeseen, sillä Viiltotähteä seuraamalla voisin saada ennen näkemätöntä valtaa. Raepisaraa taas rakastin.
Istuuduin kookkaan harmaan kissan viereen kivikasvoisena kuten yleensäkin.
"Onko mitään uutta tietoa Jokiklaaniin hyökkäyksestä?" kysyin vilkaisten päällikköä. Toivoin pääseväni mukaan, ja tietysti oletin sitä, olinhan klaanin kokeneimpia sotureita. En pitänyt Jokiklaanista. He olivat heikkoja, mutta silti uskalsivat olla ylpeitä, vaikkei heillä ollut siihen mitään syytä.

//Viilto?
//187 sanaa

Nimi: Elandra

09.02.2019 18:47
Jäälilja: 9kp -

Yövarjo: 9kp -

Viiltotähti: 105kp! -

Kalmalilja: 6kp -

Pakkastassu: 12kp -

Mahtivarjo: 6kp -

Talvikkimuisto: 9kp -

Nimi: Viiltotähti

09.02.2019 18:28
"Löysin hänet", Valhekuiske naukaisi palattuaan leiriin. Hän oli astellut pesääni hetki sitten. Nostin vihreän katseeni pyöristyneeseen soturiin. Hän odotti pentuja, minun pentujani.
"Mitä hän sanoi?" kysyin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hän odottaa sinun olevan Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajan alla olevassa tunnelissa auringonlaskun jälkeen. Hänellä on sinulle uutisia", soturi kertoi tasaisella äänellä ja kohtasi katseeni vihreillä silmillään.
"Hyvä. Lepää sinä loppupäivä. Laitan Raepisaran tilallesi kuuhuipun partion johtajaksi", totesin matalalla äänellä. Valhekuiskeen kasvoista näki, että hän olisi halunnut väittää vastaan. Hän kuitenkin pysyi vaiti ja nyökkäsi. Poistuin pesästäni soturin edellä. Kohtasin heti ensimmäisenä Raepisaran katseen. Soturi oli aterioimassa Kalmaliljan kanssa pesäni ulkopuolella.
"Johdat kuuhuipun partiota", totesin entiselle päällikölle viileästi. Kolli nyökkäsi ja kääntyi takaisin kumppaninsa puoleen. Huomasin Kajastushohteen tarkkailevan minua sotureiden pesän liepeiltä. Naaras jutteli Pihlajakynnen kanssa, mutta ei selkeästi keskittynyt tyttäreni puheisiin. Valhekuiske poistui luotani, ja Kajastushohde keksi syyn päästä pois sukulaisensa luota. Pihlajakynsi murahti ja kohautti lapojaan. En kuullut mitä kaksikko puhui toisilleen. Sisareni poistui soturin luota ja asteli minun luokseni.
"Mitä sinä nyt tahdot?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Naaras virnisti.
"Onko sinulla kiire?" entinen myrskyklaanilainen kysyi ja vilkaisi taivaalle. Pilvet olivat väistyneet auringon tieltä. Koko eilispäivä oli satanut lunta, joten kirkas päivä tuntui mukavalta. Aurinko ei lämmittänyt vielä, mutta ei se koskaan tähän aikaan vuodesta.
"Ei juuri nyt", tokaisin matalalla äänellä. Aurinko oli huipussaan, eli aikaa olisi vielä runsaasti ennen kuin minun täytyi olla Myrskyklaanin rajalla.
"Lähdetäänkö siis kävelylle?" vanha soturi ehdotti.
"Miten vain", murahdin ja johdatin kissan ulos leiristä. Pakkaslumi narskui käpälieni alla, kun astelin polkua pitkin kauemmas leiristä. Vähän väliä upposin hankeen, joka ylsi minua jo vatsakarvoihin. Se sai minut kiroamaan itsekseni. Kajastushohde pysyi vaiti ja kulki tovin perässäni, kunnes pysähdyimme aukiolle, jossa joku mestari oli kai pitänyt harjoitukset oppilaansa kanssa. Aukion lumi oli tallottua ja siinä oli helpompi keskustella.
"Et voi jatkaa tätä sotaa", naaras jatkoi samaa laulua, joka oli jatkunut jo kuun ajan. Naaras teki todella kaikkensa saadakseen minut katumaan tekojani. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja annoin vasemman etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa läheltä soturin viiksikarvoja.
"Se on minun tehtäväni. Pimeyden Metsä on antanut sen minulle, ja minä aion viedä sen loppuun. Minua ei edelleenkään kiinnosta sinun mielipiteesi", totesin matalalla äänellä. Kajastushohdeen ilme ei edes värähtänyt.
"Ei se ole sinun tehtäväsi. Sinun ei pitänyt olla tällainen. Tämä et ole sinä, tämä on joku muu. Sinun täytyy löytää itsesi sisältäsi. Kerroinko sinulle, että ennen syntymääsi ollessani vielä oppilas, kerroin sinusta tarinoita ystävilleni? Olin maailman ylpein isosisarus", naaras naukui haikea katse kasvoillaan. Murahdin.
"Minua ei kiinnosta, ymmärrä jo. Ymmärsin sen, että olet pettynyt minuun. Olisit halunnut suloisen ja kiltin, heikon pikkuveljen, mutta sitten saitkin minut. Et voi muuttaa minua, se on myöhäistä nyt. En halua muuttua", sanoin.
"Kerroin kaikille, kuinka sinusta tulee päällikkö, kaikista päälliköistä ylväin, avuliain, rohkein ja parhain. Sinusta tuli päällikkö, mutta vastakohta sille, mitä minä suunnittelin. Sinusta tuli julma, tunteeton hirviö. Etkö tunne yhtään katumusta siitä, mitä kaikkea olet saanut aikaan? Ne kaikki kissaparat, joilta olet riistänyt vanhemmat, pennut, ystävän, kumppanin tai niitä, joilta riistit elämän. Missä sinun tunteesi ovat?" naaras kysyi kiihtyen hieman, kun huomasi kasvojeni pysyvän ilmeettöminä.
"Tunteet ovat heikoille. Teen kaiken klaanini vuoksi, kuolemat kuuluvat asiaan. Aion kostaa kaikille, jotka koskaan ovat minua loukanneet. Olisivat miettineet tekojaan ensin, sillä nyt heidän vuokseen saavat luvan kärsiä kaikki muutkin. Minua ei kaduta, minä olen ylpeä teoistani. Kuolonklaani arvostaa minua ja muut pelkäävät, se on kaikki mitä minä haluan. Aikasi loppui, minulla on muuta menoa", murahdin päättäen keskustelun. Kajastushohde olisi halunnut jatkaa, mutta nähtyään ilmeeni naaras vain tuhahti ja kääntyi lähteäkseen. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen, jonka jälkeen lähti taivaltamaan takaisin kohti leiriä. En ymmärtänyt, miksi kävin näitä keskusteluja lävitse sisareni kanssa useita kertoja neljäsosakuussa. Hän teki kaikkensa saadakseen minut katumaan tekojani, mutta minä en katunut mitään. Olin kuoleman johtaja, minun ei ollut tarkoituskaan katua.
Päätin lähteä jo nyt kävelemään minun ja Silkkisydämen tapaamispaikalle. Kulkisin hitaasti, jotta ei tarvitsisi kauaa odotella kylmässä. Vaikka olihan tunnelissa ukkospolun alla lämpimämpi kuin täällä viiman armoilla.

Silkkisydän saapui paikalle sovittuun aikaan. Loppujen lopuksi en joutunut odottelemaan edes kauaa. Kolli istuutui eteeni ja kohtasi katseeni hämärässä tunnelissa. Kuun kirkas valo löysi tiensä tunneliin sen sisäänkäynniltä. Se sai kollin vaalean karvan suorastaan hehkumaan verrattuna omaan tummaan turkkiini, jota tuskin edes kunnolla erotti.
"Sinulla oli kerrottavaa", menin suoraan asiaan. Kolli nyökkäsi.
"Jokiklaani aikoo hyökätä kuun kuluttua", kolli ilmoitti. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Osasihan tätä odottaa, mutta silti tieto hyökkäyksestä yllätti aina.
"Mistä tiedät?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Saniaistähti kertoi. He suunnittelivat hyökkäystä Myrskyklaanin leirissä. Hyökkäykseen osallistuu kissoja myös muista klaaneista, mutta pääasiassa Jokiklaanista", myrskyklaanilaiskolli kertoi rauhallisella äänellä katsoen minua suoraan silmiini. Nyökkäsin hitaasti.
"Osallistuuko Kirkasmarja?" kysyin vakava ilme kasvoillani. Silkkisydän tuntui yllättyvän kysymyksestäni.
"Ömm... Uskoisin niin. Onko sillä jotain väliä?" kolli kysyi varovasti.
"On. Tahdon, että selvität hänen olinpaikkansa sodan aikana sekä mahdolliset suojelijat. Jos mahdollista, ujuttaudu mukaan hyökkäykseen ja suojaa häntä itse. Tämä hyökkäys olkoon hänen loppunsa", totesin kylmällä äänellä. Silkkisydän oli selvästi yllättynyt kiinnostuksestani Kirkasmarjaan, mutta ei alkanut utelemaan enempää.
"Selvitä myös hyökkääjien määrä, ja suurimmat uhat. Tavataan neljäsosakuun kuluttua samassa paikassa keskiyöllä. Tahdon tietää kaiken mitä sinä tiedät. Mutta muista Kirkasmarja, hän on tärkeä", naukaisin ja katsoin kollia vakavalla ilmeellä niin, että asia menisi varmasti perille. Kolli nyökkäsi.
"Teen niin", hän vakuutti ja nousi ylös. Viilsin kynsilläni viimeisen kerran ilmaa ja käänsin selkäni kollille. Poistuin tapaamispaikasta ja suuntasin kohti Kuolonklaanin rajaa. Kertoisin hyökkäyksestä myöhemmin Minttutähdelle, nyt halusin vain nukkumaan.

// 881 sanaa

Nimi: Talvikkimuisto

27.01.2019 16:09
Kohotin hitaasti kapeat kasvoni ja niiden taivaansinisen katseen, kun parantajan pesän uloskäyntiä reunustavat sammalverhot kahahtivat merkkinä kissan astumisesta pesään. Jäin tuijottamaan pesän seinää ja yritin tunnistaa kissaa hajun perustella. Kissa ei ollut kuolonklaanilainen, hänestä leijui tuoksu jota pystyi löytämään vain ja ainoastaan yhden klaanin alueelta. Käännyin nopeasti ympäri ja kohtasin Mahtivarjon harmaansinisen tuijotuksen. Entinen tuuliklaanilainen ei ollut sukinut yönmustaa turkkiaan, vaan se oli sekaisin ja näytti aivan siltä kuin kolli olisi juuri herännyt pitkiltä torkuilta. Siristin hieman silmiäni ja kohensin ryhtiäni, sillä en tahtonut antaa soturille sitä kuvitelmaa että koska olin parantaja, pelkäisin häntä kuollakseni. Sitten Mahtivarjo lähti marssimaan lähemmäs, kunnes hän asettui seisomaan viereeni. Lopetin yrttien asettelun ja käännyin kokonaan entisen tuuliklaanilaisen puoleen.
"Minun jalkani pitäisi kai tarkastaa", Mahtivarjo murahti ja ojensi etujalkansa eteenpäin. Tosiaan, kolli oli jonkun aikaa sitten tullut luokseni ja kertonut satuttaneensa nilkkansa liukastuessaan. Nyökäytin hitaasti päätäni ja aloin tunnustella hellästi soturin jalkaa nilkan kohdalta.
"Onko nilkkaasi sattunut viime aikoina? Tuntuuko käveleminen onnistuvan jo normaalisti?" kyselin samalla kun hieroin käpälilläni Mahtivarjon nilkkaa. Mustaturkkinen kolli vilkaisi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ja käänsi miltein heti katseensa takaisin etukäpäläänsä. Minä jäin kuitenkin silmäilemään soturia taivaansinisellä tuijotuksellani.
"Ei siihen satu ja pystyn kävelemään ihan tavallisesti. Täytyykö minun enää tulla tarkastukseen vai onko minun nilkkani parantunut?" Mahtivarjo kysyi tylsistyneen kuuloisena. Räpäytin hitaasti silmiäni ja näpersin käpälilläni sammalpedin reunaa. Olihan Mahtivarjo valmis jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä ilman tarkastuksia, mutta hänen säännölliset tarkastuksensa olivat antaneet minulle edes jonkinlaista seuraa. Päivittäin pääsin juttelemaan vain yhdelle kissalle, oppilaalleni Nokitassulle. Kuolonklaanissa parantajan elämä oli ankeaa eikä kukaan kunnioittanut parantajaa, toisin kuin muissa klaaneissa parantaja oli tärkeä kissa.
"Olet nyt vapaa tarkastuksista", lausahdin lyhyesti ja nousin seisomaan, lähtien tassuttelemaan yrttivarastoa kohti. Mahtivarjokin laskeutui sammalpediltä ja valmistautui selvästi pesästä lähtemiseen. Kiristelin hampaitani lyhyen hetken, kunnes lipsautin suustani lauseen:
"Hei, voisitko nopeasti auttaa minua? Kehäkukat ja auringonkukat ovat sekoittuneet ja ne pitäisi asetella erinäisiin kekoihin eikä sinulla vaikuta olevan kiire mihinkään, joten ehdit varmasti ojentaa auttavan käpäläsi", ehdotin ja virnistin ystävällisesti, "jos autat, voin käydä hakemassa sinulle kiitoksena jotain ruokaa. Kuolonklaanilaiset tuskin katsoisivat sinua hyvällä jos menisitkään tuoresaaliskasan lähelle, mutta minä saan helpommin napattua sinulle jotain syötävää."

//Mahti?
//347 sanaa

Nimi: Mahtivarjo

26.01.2019 11:39
Heräsin siihen, kun aurinko alkoi paistaa naamaani. Räpyttelin silmäni unisesti auki ja kohotin päätäni sammalpediltäni. Aurinko oli jo korkealla; muut kissat olivat jo heränneet.
Nousin seisomaan venytellen ja muistin loukkaantuneen etujalkani. Olin joutunut pysymään parantajan pesällä kauan, mutta jonkin ajan kuluttau Talvikkimuisto oli päästänyt minut pois. Hän oli kuitenkin sanonut, että jalka tulisi tarkastaa.
Tunsin vatsani kurisevan ja katsahdin kaihoisasti sen oravan suuntaan, jota Sulkakynsi parhaillaan söi. Minun tulisi tietenkin saalistaa oma ruokani, enkä millään olisi jaksanut. Leiristä taas saattaisin löytää jotain syötävää ja vaivihkaa viedä sen...
Siispä päätökseni oli tehty, tarkastuttaisin jalkani tänään. Leiriin oli mentävä vain hyvästä syystä, muuten meidän tuli elää täällä, Emonsuulla. Olisin paljon mieluummin nukkunut todennäköisesti lämpimämmässä soturien pesässä Kuolonklaanin leirissä. Täällä oli koleaa ja sen mukainen tunnelma.
Suuntasin askeleeni alas Emonsuun aukealta ja laskeuduin rinnettä alas. Alhaalle päästyäni kohtasin pian ukkospolun. Tuuliklaanissa eläessäni en ollut paljoa näitä polkuja ylitellyt, joten se oli minulle vielä uusi asia. Nyt hirviöitä ei kuitenkaan näkynyt, joten pääsin ylittämään routaisen polun vaivatta. Toisella puolella jatkoin matkaani lumisen metsän halki kohti Kuolonklaanin leiriä.
Pujahdin sisään leiriin ja vilkaisin ympärilleni. Klaanin kissat olivat jo hereillä, tietysti olivat. Raepisara järjesti juuri partiota, ja toinen tuli leiriin sisään kantaen mukanaan muutamaa riistaeläintä. Jos minulla kävisi tuuri, voisin ottaa niistä yhden. Hillitsin kuitenkin itseni toistaiseksi ja astelin parantajan pesään. Voimakas yrttien tuoksu tuli taas minua vastaan ja ihmettelin, miten Talvikkimuisto pystyi työskentelemään täällä. Näin parantajanaaraan yrttiensä äärellä ja seisahduin hänen viereensä.
"Minun jalkani pitäisi kai tarkastaa", murahdin ojentaen etujalkaani.

//Talvikki?

Nimi: Pakkastassu

14.01.2019 21:27
"Pakkastassu, syö hiiresi nopeasti loppuun ja tule sitten uloskäynnin edustalle. Lähdemme taisteluharjoituksiin Kauhumurhan ja Käärmetassun kanssa", luokseni saapunut Tuhokatse lausui synkällä äänensävyllä minulle ja jätti minut sitten yksin ateriani ääreen. Jäin tuijottamaan mustaa, tuuheaturkkista kollia joka oli toiminut mestarinani jo pitkän tovin, mutta ei vaikuttanut tyytyvän mihinkään. En ollut saanut oppilasaikoinani Tuhokatseelta montakaan positiivista palautetta ja suurin osa niistä oli lyhyitä, mitäänsanomattomia nyökäytyksiä jotka minä päätin vain luetella positiiviseksi palautteeksi. Murahdin turhautuneena ja näpertelin hiiren raatoja, yrittäen havaita vielä pienen määrän mehukasta lihaa joka piileskelisi karvojen alla. En ollut erityisemmin jutellut klaanitovereilleni, en edes emolleni Jääliljalle. Naaras oli ollut hiljainen viime aikoina ja koska minulla oli ollut kiireitä taisteluharjoitusten kanssa, en ollut saanut mahdollisuutta jutella emolleni. Yksi aihe mistä olisin todella halunnut jutella oli Kylmähenkäys. Jäälilja oli sanonut muutama kuu sitten että saisin päästä tapaamaan isäni, mutta sen jälkeen en ollut kuullut sanaakaan isästäni. Minun täytyisi kysellä aiheesta häneltä.
"Pakkastassu, oletko valmis?" luokseni äkillisesti saapunut Käärmetassun kysyi. Käänsin jäisen katseeni punaruskean kilpikonnakuvioiseen kollioppilaaseen ja nyökäytin hitaasti päätäni, sysäten hiiren raadot sivuun. Nousin ylös, siistin lumenvalkoiset karvani nopeasti parempaan kuntoon ja lähdin marssimaan minua vanhemman oppilaan kanssa mestareitamme kohti, jotka odottivat kärsimättömän näköisinä leirin uloskäynnillä.
"Teillä sitten kesti", Tuhokatse murahti kylmästi ja sukelsi leiristä ulos vievään piikkihernetunneliin, " ei jäädä enempää hidastelemaan." Pyöräytin turhautuneena jäänsinisiä silmiäni Käärmetassulle ja seurasimme mestareitamme ulos leiristä.

"Tässä harjoituksessa te taistelette toisianne vastaan. Kynnet ja hampaat ovat esillä, mutta älkää raadelko vastustajaanne henkihievereille. Ja älkää tuottako meille pettymystä", Tuhokatse murahti ja peruutti Kauhumurhan kanssa aukion reunamille, jättäen minut kahdestaan Käärmetassun kanssa. Hymähdin viileästi ja porasin jäänsinisen katseeni punertavanruskean kirjavaan kolliin.
"Älä sitten anna minulle armoa", virnistin jäisesti. Käärmetassu siristi hitaasti silmiään.
"Ei ollut aikomuskaan", murahdin minua vanhemmalle kollioppilaalle ja lähdin sitten marssimaan itsevarmana kauemmas vastustajastani. Kun Tuhokatse ulvaisi merkiksi taistelun alkamisesta, pysähdyin, käännyin salamannopeasti ympäri ja sukelsin hyökkäykseen. Käärmetassu onnistui kuitenkin tajuamaan yllättävän hyökkäykseni ja kolli väisti kynteni, loikaten sitten suoraan minua kohti ja iskeytyen kylkeeni raskaasti. Vinkaisin kivusta kun oppilaan kynnet työntyivät lumenvalkoisiin kylkikarvoihini ja tunsin kuuman veren valuvan kylkeäni pitkin. Se tuntui polttavalta ja sai sisäisen vihan liekkini roihahtamaan.
Potkaisin Käärmetassun raivokkaasti pois päältäni ja nousin sitten etujaloilleni, tavoitteenani osua oppilaan kasvoihin. Punertavanruskean kirjava kolli nousi nopeasti seisomaan ja alkoi huitomaan minua raa'alla voimalla.
Kun olimme ehtineet huitoa jo toisiamme pitkän tovin eikä taistelu tuntunut etenevän mihinkään, nostin vasemman takajalkani ja työnsin sen kynnet Käärmetassun oikean takajalan turkkiin. Käärmetassu rääkäisi ja menetti tasapainonsa hetkellisesti, jolloin minä hyökkäsin. Iskin vastustajani etukäpälieni voimakkaalla iskulla maahan ja heittäydyin hänen päälleen. Annoin neulanterävien kynsieni puristua Käärmetassun vatsakarvoihin ja hymyilin omahyväisenä. Tästä tunteesta minä pidin, kun sain nähdä häviävän vastustajani tuskallisen ilmeen. Tunsin vihdoinkin itseni kunnolliseksi kuolonklaanilaiseksi. Olin vahva, enkä heikko.
"Hyvää työtä teiltä kummiltakin. Pakkastassu", Tuhokatse kohtasi katseeni kylmillä silmillään, "sinä olet edistynyt. Palataan leiriin."
"Palatkaa te vain, taidan käydä läpi muutamia liikkeitä Käärmetassun kanssa", Kauhumurha tokaisi ja heilautti mustalla hännällään minulle ja Tuhokatseelle hyvästit. Mestarini murahti lyhyet hyvästit soturille ja lähti sitten palamaan kanssa leiriini.

//487 sanaa

Nimi: Kalmalilja

13.01.2019 10:36
Astelin Pihlajakynnen kannoilla hänen johtaessaan rajapartiota takaisin leiriä kohti. Viime aikoina oli ollut epäilyttävän hiljaista. Viiltoklaani oli hyökännyt Myrskyklaanin leiriin, mutta Metsäklaanilta ei ollut toistaiseksi tullut minkäänlaista vastausta. Se oli outoa, luulin, että he olisivat yrittäneet kostaa. Ja ehkä he yrittivätkin, ehkä kosto oli vielä tulossa.
Sää oli muuttunut huomattavasti kylmemmäksi. Partion kissojen hengitys huurusi ilmassa ja lunta leijaili hiljalleen turkeillemme. Joskus lumisade ei ollut tällaista, vaan joskus pyrytti kuin viimeistä päivää. Joskus tuuli paiskautui kasvojamme vasten tuoden mukanaan teräviä jäähitusia. Toisinaan ilma oli lauhaa, mikä oli muuten mukavaa, mutta tuolloin polut olivat peilijäässä. Tuntui, ettei lehtikadossa ollut mitään hyvää.
Muistelin, miten Raepisara oli joskus sanonut nauttineensa lehtikadosta. Kai se oli kuolonklaanilaisen luonnolle sopivaa; lehtikato oli kylmä ja armoton. Nyt en vain millään ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi pitää tästä.
En ollut vieläkään saanut selville, mitä Raepisaran ja Viiltotähden välillä oli tapahtunut. Minulla oli omat epäilykseni, ja osin en halunnut selvittää, olisivatko ne totta. Minun tilanteeni oli hankala. Olin uskollinen Viiltotähdelle, jonka sisäpiiriin olin raivannut tieni, ja joka voisi tarjota minulle valtaa, jota niin kovasti janosin. Rakastin kuitenkin Raepisaraa, mutta tiukan paikan tullen en ollut varma, kumman valitsisin. Tekikö se minusta huonon kumppanin? Ehkä.
Haistoin ukkospolun katkun jo kaukaa, samoin kuin Pihlajakynsi, jonka näin nyrpistävän nenäänsä. Pian puiden takaa avautui lyhyt luminen aukea, ja sen jälkeen kaksijalkojen polku. Astellessamme sitä lähemmäs huomasimme, että sen pinta oli jäässä. Hirviöitä ei näkynyt, joten Pihlajakynsi astahti ensimmäisenä jäälle ja tarrasi kynsillään siihen pysyäkseen pystyssä. Seurasin häntä korvat höröllä lähestyvien hirviöiden varalta yrittäen samalla olla liukastelematta. Toisella puolella jatkoimme matkaamme leiriin.

//256 sanaa

Nimi: Viiltotähti

07.01.2019 18:50
Synkät ajatukset olivat varjostaneet pimeää mieltäni jo puolen kuun ajan. Syöksyviillon kuolema ja kaikki muu sen ympärillä sai minut hermostuneeksi. Mielessäni roikkui kaiket ajat yksi ajatus, jonka kolli haluaisi minun vievän loppuun: kosto Kirkasmarjalle. Kostaisin hänelle vaikka se oli viimeinen tekoni. Syöksyviilto oli sentään ollut isäni. Hän oli kunnioittanut minua ja kuoli yksin omaan minun vuokseni. En tuntenut syyllisyyttä kollin kuolemasta, ainoastaan vihaa. Vihaa taivasklaanilaisia kohtaan. Kai minä en vain voinut saada onnellista loppua koskaan isäni kanssa. Entisessä elämässä Syöksyaskel, tässä Syöksyviilto. Mitä seuraavaksi? Kenties nimi oli kirottu tai jotain.
"Viiltotähti?" naukaisu havahdutti minut pois ajatuksistani. Käänsin katseeni pesän katosta pesäni uloskäynnille ja nousin istumaan.
"Mitä?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kohtasin Yövarjon taivaansinisen katseen.
"Koisammal on kuollut. Tuntematon erakko hyökkäsi hänen kimppuunsa Varjoklaanin rajan liepeillä. Kuulimme Varjoklaanin partiolta, että myös Havutassu kuoli lähellä kyseistä paikkaa, tappajana tuntematon erakko", tummanruskea kolli lausui tyynesti. Vedin syvään henkeä ja vastasin tunteettomasti:
"Haudatkaa ruumis. Jos klaaniimme hyökätään yöllä, on parempi pitää pääaukio tyhjänä." Yövarjo vastasi nyökäten ja poistui luotani. Vedin syvään henkeä ja annoin ryhtini murentua olemattomaksi. Roikotin päätäni alaspäin ja suljin silmäni. Kun hetki, toinen ja kolmaskin kului, nousin seisomaan ja poistuin ulos pesästäni. Kissat Suurkiven lähistöllä vaikenivat minut nähdessäni, he kuitenkin jatkoivat juttuhetkeään hetken kuluttua. Kolme kissaa raahasivat parhaillaan Koisammaleen ruumista ulos leiristä.
"Yövarjo, saat uuden tehtävän", murahdin kollille, joka oli juuri poistumassa leiristä kahden muun soturin kanssa. Kolli kääntyi minun puoleeni hämmästyneenä.
"Lähdet kanssani tarkastamaan Varjoklaanin vastaisen rajan sen erakon varalta", totesin rauhallisella äänellä. Kolli nyökkäsi hitaasti ja viittoi kahta muuta kissaa jatkamaan matkaansa. Johdatin Yövarjon ulos leiristä. Lähdimme hiljaisuudessa suuntaamaan kohti ukkospolkua.
"Sinäkö löysit Koisammaleen?" kysyin murahtaen. Soturi nyökkäsi.
"Voin viedä meidät sinne", kolli ilmoitti tyynesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tee niin." Annoin Yövarjon näyttää tietä, mutta kuljin yhä hänen rinnallaan. Pakkaslumi narskui käpälieni alla. Ilma oli tyyni, vain hento tuulenvire tuntui turkillani. Taivas oli kirkas, aurinko loisti taivaalla korkeimmassa pisteessään. Sen lämpö ei kuitenkaan yltänyt turkilleni, sillä lehtikato ei ollut vielä läheskään lopussa.
Ylitimme Ukkospolun ja jatkoimme matkaa Varjoklaanin rajaa pitkin. Varjoklaanin saalistuspartion tuoksu leijaili ilmassa ja sekoittui ukkospolun kitkerään tuoksuun. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä voimakkaammaksi erakon tuoksu tuli. Hidastimme tahtia ja kuljimme varovasti eteenpäin. Viritin jokaisen aistini ja valmistauduin erakon mahdolliseen hyökkäykseen.
"Löysimme hänet tuolta, aivan ojan pohjalta. Ruumis oli hautautunut hankeen eilisen lumisateen toimesta", Hiirikynnen poika selitti tasaisella äänellä katsoen minua suoraan silmiini. Vastasin nyökäten ja siristelin silmiäni tarkkaillessani ympäristöä.
"Haju on tuoreempi kuin aiemmin", Yövarjo kertoi vaimealla äänellä. Käännyin kohti ukkospolkua ja hiivin eteenpäin. Nousin ukkospolun piennarta ylös. Sen musta pinta oli valkean, kovan ja liukkaan lumen peitossa.
"Pysyttele valppaana, se erakko on aivan lähellä", totesin ja maistelin ilmaa. Ukkospolun löyhkä vaimensi erakon hajua, mutta se oli vahva. Kissa oli ollut täällä vain hetki sitten. Samassa kuulin narahduksen Yövarjon suunnalta. Käännyin katsomaan soturia, mutta hänen katseensa kertoi sen olleen virhe.
"Viiltotähti! Varo!" kolli ulvaisi, mutta liian myöhään. Tunsin jonkun loikkaavan suoraan selkääni. Yllätys ja kissan paino sai minut kaatumaan kyljelleni ukkospolun kovaa pintaa vasten.
"Mitä-", sihahdin ja käännyin katsomaan hyökkääjää, mutta tuo loikkasi pois päältäni ja suuntasi kohti Yövarjoa. Nousin nopeasti ylös ja syöksyin vihollisen perään. Yövarjo onnistui nopein liikkein painamaan hopeisen naaraskissan vasten kylmää hankea. Naaras kohdisti keltaiset silmänsä minuun. Vihainen katse muuttui yllätyksen kautta tyytyväiseksi. Hänen kasvoilleen levisi hento virne, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Nostin katseeni Yövarjoon ja nyökkäsin. Kolli tarttui hampaillaan vastustajan niskanahkaan ja yhdellä liikkeellä heilautti sitä niin, että erakon pää kolahti läheiseen kiveen. Se sai kissan vajoamaan tajuttomuuteen.
"Tunnetko häntä?" kolli kysyi ja viittoi hännällään naaraan suuntaan. Silmäilin hetken hopeista naarasta. Hän omasi mustat korvantaustat ja kuonon. Myös tuon vasemman silmän ympärys oli musta. Paksut raidat koristivat erakon selkää. Hänen keltaiset silmänsä olivat suljetut. Joku kissassa oli tuttua, mutta en saanut päähäni sitä. Kenties olin joskus törmännyt häneen klaanien ulkopuolella? Todennäköisesti kissa oli yksi lukuisista vihamiehistäni, jonka olin suututtanut tappamalla jonkun hänen läheisensä.
"Viedään hänet leiriin", tokaisin ja lähdin kulkemaan kohti Kuolonklaanin leiriä.

Olimme perillä ennen auringonlaskua. Hämärä laskeutui jo metsän ylle, mutta valoa olisi jäljellä vielä jonkun verran.
"Mitä tapahtui?" Tuhokatse kysyi heti leiriin päästyämme. Kohtasin entisen luottosoturini huolestuneen katseen. Hän huomasi oikeassa kyljessäni komeilevan naarmun, jonka ympärillä oli muutama veripisara.
"Erakko", nau'uin viittoen takanani kulkevaan Yövarjoon, joka raahasi erakkoa hampaissaan. Tuhokatse asteli naaraan luokse ja silmäili tuota hetken ajan. Sitten vanha soturi nosti katseensa minuun.
"Kuka hän on?" hän kysyi. Kohautin viileästi lapojani.
"Ei ainakaan mikään nuorukainen enää. Hän todennäköisesti tappoi Koisammaleen sekä sen varjoklaanilaisoppilaan. Aion selvittää, miksi hän sen teki", sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tuhokatse nyökkäsi. Huomasin Yövarjon katsovan minua kysyvästi.
"Tuo hänet pesääni", käskin. Yövarjo murahti vastaukseksi ja suuntasi kohti suurkiveä. Kuolonklaanilaisten katseet olivat suuntautuneet meidän suuntaamme. Pujahdin katseista välittämättä suurkiven alla sijaitsevaan pesääni ja asetuin omalle sammalvuoteelleni istumaan. Yövarjo jätti naaraan kylmälle kivilattialle.
"Kiitos", vastasin murahtaen. Kolli vastasi nyökkäyksellä ja poistui luotani. Tarkkailin naarasta tovin, mutta hän ei vain herännyt. Niinpä poistuin pesästäni naaraan ohitse ja viitoin oppilaiden pesän liepeillä Tuskatassun kanssa juttelevan Pakkastassun luokseni. Naaras katsoi minua kysyvästi.
"Tuo minulle vedessä kastettu sammalpallo", komensin vaaleaa oppilasta. Naaras katsoi minua epäröiden, mutta myöntyi sitten. Hän suuntasi kohti parantajan pesää ja palasi pian märkä sammalpallo hampaissaan.
"Ole hyvä", hän murahti. Mitään vastaamatta tartuin sammaliin ja käänsin selkäni Tuhokatseen oppilaalle. Palasin omaan pesääni ja kylmästi viskasin sammalpallon vasten erakon poskea. Se sai tuon virkoamaan. Naaras säpsähti hereille ja nousi hädissään ylös. Hän perääntyi vasten pesäni nurkkaa. Naaras katsoi minua hädissään, mutta sitten katse tyyntyi. Olin yllättynyt naaraan reaktiosta. Pyrin kuitenkin peittämään yllätykseni niin hyvin kuin suinkin pystyin. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuuduin viileästi sammalvuoteelleni.
"Puhu", totesin murahtaen ja heilautin häntäni lepäämään lähelle etukäpäliäni. Erakko pysyi hetken vaiti. Hän astui lähemmäs minua ja siristi keltaisia silmiään. En ymmärtänyt, miksi naaras näytti niin kovin tutulta.
"Olet aivan kuin hän", naaraan ääni oli varovainen, kun hän astui yhä vain lähemmäksi minua. Nostin leukaani ylöspäin ja siristin silmiäni kysyvästi.
"Mitä sinä oikein selität?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa saaden naaraan säpsähtämään. Hän perääntyi takaisin pesän nurkkaan.
"Et tiedä kuka olen?" naaras varmisti. Pudistin päätäni. En saanut nimeä millään mieleeni, mutta naaraan kasvot olivat vain kovin tutut. Olin takuulla nähnyt hänet aiemmin, vaikken osannutkaan yhdistää kasvoja kehenkään.
"Sinun täytyy olla hänen sukulaisensa", naaras naukui mietiskellen osaksi itsekseen. Hermoni olivat vähällä mennä, sillä naaras ei antanut itsestään irti mitään. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa ja nousin ylös.
"Kuka sinä olet?" kysyin murahtaen ja nostin leukani ylös. Naaras oli minua runsaasti pienempi, mutttei kuitenkaan normaalikokoista soturia pienempi. Naaras hymähti hieman huvittuneesti ja väläytti minulle salamyhkäisen hymyn.
"Nimeni on Sunshine, vaikkakin aiemmin minut tunnettiin Kajastushohteena", naaras naukui ja kohtasi keltaisilla silmillään minun katseeni. Kohotin yllättyneenä kulmiani, kun tunnistin naaraan. Hän oli entinen myrskyklaanilainen, joka oli jättänyt Myrskyklaanin edellisessä elämässäni ennen vanhempieni kuolemaa. Naaras oli lähtenyt kenellekään kertomatta pentuineen. Aluksi luulimme hänen kuolleen, mutta joku oli osannut kertoa naaraan lähteneen omasta tahdostaan.
"Mitä asiaa Myrskyklaanin petturilla on minun klaanini leiriin?" kysyin matalalla äänellä painottaen 'minun'-sanaa ja annoin oikean etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja.
"Olet siis kuullut minusta. Metsän ulkopuolelle on kiirinyt sana Viiltotähdestä, kylmäverisestä murhaajasta, joka teki mahdottomasta totta: Avasi elämän ja kuoleman väliset portit, toi takaisin minun tyttäreni, vaikka sairaus vei hänet pian pois", naaras naukui rauhallisella äänellä ja nosti keltaisen, lämpimän katseensa minuun. Hänen kasvoillaan loisti kiitollinen hymy. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, naaras jatkoi:
"Hetken ajan toivoin, että olisit ollut joku toinen. Et ollut, joten voin kai lähteä nyt." Kissa laski päänsä alas.
"Keneksi sinä sitten minua luulit?" kysyin siristäen vihreitä silmiäni. Naaras kohotti jälleen katseensa minuun. Hänen katseensa oli mitäänsanomaton, kylmä kuin kivi.
"Veljekseni, kenties hän on sinulle sukua? Lähdin Myrskyklaanista emoni painostuksen vuoksi. Pihlajatäplä uhkasi tappaa pentuni, jos puhuisin pienelle veljelleni. Hän kertoi, että se pieni pentu tulisi tuhoamaan kaiken mihin koskee", naaraan ääni oli synkkä ja katkera. Hän katsoi minua suoraan silmiini. Yllätys näkyi kasvoiltani.
"Pihlajatäplä? Ethän sinä ole hänen tyttärensä. Minä olin heidän ainoa pentunsa", murahdin katsoen hylkiötä inhoten. Kehtasikin valehdella suoraan päin kasvojani. Hän ei todella tainnut tietää kuka olin. Nyt saatoin nähdä hämmennyksen myös naaraan kasvoilta. Hän nousi seisomaan ja katsoi minua tarkasti.
"Sinä näytät aivan häneltä, mutta ei se voi olla mahdollista. Olet niin nuori, ei.. Kuka sinä oikein olet?" naaras kysyi.
"Olen Viiltotähti, Kuolonklaanin päällikkö ja sen luoja. Minä kuolin, synnyin uudelleen ja nyt olen tässä. Aiempi soturinimeni oli Viiltokynsi, mutta tässä elämässä se oli Viiltokaaos. Pihlajatäplä oli minun sekopäinen emoni, joka sai tämän kaiken aikaan. Kenties minun pitäisi kiittää häntä elämäni pilaamisesta?" virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. "Mutta sinä et ollut Pihlajatäplän tytär, minulla ei ollut sisaruksia." Naaras pudisti päätään toivottomana.
"He eivät kertoneet sinulle. Hän ei todella vaivautunut kertomaan sinulle minusta. Viiltotähti, minä olen sinun siskosi", naaras totesi viileästi. Aivan kuin hänen keltainen katseensa olisi lävistänyt kehoni. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ne pakottivat minut kääntämään katseeni pois hopeisesta naaraasta. Nyt huomasin sen. Naaras näytti aivan Syöksyaskeleelta, vaikka tuon kuviointi olikin hiukan erilainen.
"Tapoitko sinä heidät?" naaras kysyi tasaisella äänellä. Kuulin, kuinka entisen myrskyklaanilaisen hengitys muuttui raskaammaksi. Hän odotti vastaustani jännittyneenä. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kai sitä niinkin voi sanoa. He tappoivat toisensa", totesin viileästi ikään kuin tyytyväisesti. Kajastushohde kohotti kulmiaan yllättyneenä ja astui taas askeleen taaksepäin. Hän käänsi katseensa poispäin ja mutisi jotain.
"Mitä sinä sanoit?" pyysin naarasta toistamaan murahtaen.
"Miksi?" hän kysyi ja kohtasi katseeni. Soturin silmät kimmelsivät, kun kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Väliäkö sillä. Olisit jäänyt klaaniin ja estänyt sen. Siitä on kauan, mutta sen ansiosta minä löysin itseni", vastasin ja suoristin ylpeänä ryhtini. Erakko katsoi minua uskomatta silmiään.
"Ja niin emo toteutti ennustuksen, vai? Mutta klaanit ovat yhä täällä, mitä tapahtui?" naaras kysyi vakava ilme kasvoillaan. Murahdin.
"Sanottakoon, että ennustus toteutui ja keskeytyi. Se ei kuitenkaan ole ohi. Seuraavat kuut antavat vastauksen. Kun Viiltoklaani voittaa sodan, pidän huolta, että joka ainoa Metsäklaanin jäsen saa kärsiä minun kärsimykseni johdosta", nau'uin matalalla äänellä ja kohotin katseeni ylöspäin kohti pesän kattoa.
"Metsäklaani? Viiltoklaani? Kenties haluat kertoa minullekin, mitä täällä todella tapahtuu, pikkuveli?" naaras kysyi murahtaen. Virnistin ja viilsin kynsilläni jälleen ilmaa.
"Saavuit juuri sodan keskelle. Varjoklaani ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet muita klaaneja vastaan. He kantavat yhdessä nimeä Metsäklaani. Minä aion tuhota klaanit, kostaa heille kaikki ne vääryydet mitä olen joutunut kokemaan", sihahdin. Kajastushohde näytti olevan hämillään.
"Mikä sinua vaivaa?" naaras kysyi uhmakkaasti ja katsoi minua suoraan silmiini. Naaraan katse oli inhoa täynnä, mutta se ei pyyhkinyt ylpeyttä pois kasvoiltani.
"Minua ei vaivaa mikään. Olen tämän metsän valtias, ennustus sanoi niin. Minä määrään kuolemaa, minä olen kuoleman johtaja", nau'uin värisemättömällä äänellä. Hylkiö astui askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään pettyneenä, mutta siitä huolimatta naaras vaikutti yhä ylväältä. Hänen katseensa oli tyyni.
"Olisi pitänyt antaa hänen tappaa sinut", naaras henkäisi. Naaraan katse oli kylmä kuin kivi, kun kyynel vierähti hänen poskelleen. Kohotin kulmiani yllättyneenä ja hymähdin hieman pettyneenä. Hetken jo luulin, että naaras olisi ollut järkevä, mutta hän tuhosi illuusion hetkessä.
"Niin olisi. Ikävä kyllä joudut katumaan sitä koko loppuikäsi", vastasin viileästi ja nousin seisomaan. Kynteni työntyivät esiin. Kajastushohde painautui vasten kylmää seinää.
"Et sinä minua tapa", naaras naukui ja kohtasi jälleen katseeni. En osannut kuvailla naaraan katsetta. Se oli kummallinen.
"Olet väärässä. Olen tappanut lukuisia vääräuskoisia, sinä olet yksi heistä. Veriside ei merkitse mitään, jos usko on väärä. Se ei estä minua, moni voi todistaa sen. He takuulla muistavat sen, kuinka riistin oman tyttäreni hengen vain siksi, että hän kääntyi minua vastaan", naukaisin murahtaen ja lähestyin naarasta. Viilsin kynsilläni ilmaa aivan naaraan viiksikarvojen läheltä. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, kunnes avasi ne taas. Nostin kynteni ilmaan valmiina viiltämään naaraan kaulan auki, mutta jokin pysäytti minut.
"Viiltotähti!" tuttuakin tutumpi murahdus sai minut säpsähtämään. Käänsin vihreän katseeni kohti pesäni uloskäyntiä. Pisaratähti tuijotti minua suoraan silmiini keltaisilla silmillään. Hän yllättyi nähdessään vieraani, jota kolli ei tietenkään voinut tuntea. Kajastushohteen katse muuttui hetkessä. Naaras katsoi poikaani inhoten, paljasti hampaansa ja oli valmis syöksymään kollin kurkkuun. Estin kuitenkin naarasta painamalla hänet nopealla liikkeellä kylmää kivipintaa vasten. Naaras sihisi raivoissaan ja pyrki Pisaratähden kimppuun, mutta ymmärsi lopettaa minun painettua kynteni tuon kaulalle.
"Te tunnette?" kysyin ja vilkaisin ensin Kajastushohdetta ja sitten Pisaratähteä, joka seisoi ylvään oloisena pesän sisäänkäynnillä.
"Tuo iljetys tappoi minun kumppanini ja jokaisen pentuni", Kajastushohde sihisi katse täynnä inhoa. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, samoin tapahtui Pisaratähden kasvoille. Nyt Kajastushohde katsoi meitä molempia inhoten.
"Taisi olla silloin kun halusin näyttää sinulle, että minä osaan tappaa Tapoin kulkukissoja sekä kotikisuja, jotka eivät osanneet pitää puoliaan. Tahdot varmaan kertoa, kuka tämä seurassasi oleva vanhus on", Pisaratähti naukui tasaisella äänellä. Hänen turkillaan oli haavoja, joista suuri osa kuitenkin näytti melko hyvin parantuneelta. Ilmeisesti hän oli ylösnoussut jo aiemmin tänään, sillä kolli oli ehtinyt pestä turkkinsa ja ilmeisesti hän vaikutti olevan perillä tämänhetkisistä tapahtumista. Niin ainakin oletin, sillä kolli ei kysellyt mitään.
"Pisaraviilto, tässä on sinun tätisi, Kajastushohde. Kajastushohde, veljenpoikasi Pisaraviilto", esittelin kaksikon toisilleen. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Poikani käänsi katseensa minuun ja sihahti:
"Pisaratähti." Pudistin päätäni.
"Ei, sinä et ole enää päällikkö. Menetit sen viimeisen henkesi myötä, muistatko? Se erakko viilsi kurkkusi auki. Kuolonklaanilla on nyt vain yksi päällikkö, ja se olen minä", vastasin murahtaen ja katsoin Pisaraviiltoa tiukasti. Entinen päällikkö olisi väittänyt vastaan, ellei Kajastushohde olisi ehtinyt ensin:
"Olisihan se pitänyt arvata. Nytkö aiotte tappaa minut yhdessä? Katsoa kuinka vereni valuu pesäsi lattialle värjäten sen punaiseksi? Siivous tulee olemaan vaikeaa, sano minun sanoneen. Ja ai niin: oletteko sattuneet näkemään sitä valkeaa kollia, jonka takajalat ovat vaaleanharmaat? Jos te tapatte minut, hän kuolee myös." Kohotin kulmiani. Pisaraviilto katsoi minua vakava ilme kasvoillaan.
"Vuonovarjo", varmistin poikani aatteet. Hän pudisti päätään ja oli valmis syöksymään naaraan kimppuun, mutta asetuin kaksikon väliin. Kasvoilleni levisi virne. Kajastushohde nousi ylös ja katsoi minua yhä vain vakavammin.
"Missä hän on?" Pisaraviilto vaati saada tietää, mutta sisareni pysyi vaiti. Hänen katseensa oli nyt tyyni kuin Pimeyden Metsän taivas. Niin kylmä ja mitään sanomaton, mutta samalla niin synkkä.
"Minun täytyi vain saada tietää, oletko se todella sinä. Olisin todella halunnut olla pakotiesi pois tästä, mutta sinun pelastuksesi on mahdotonta. Sinä olet hirviö. Te kaikki olette. Tappakaa minut vain, ei minua kiinnosta. Mutta se on minun henkeni ystävänne hengestä", Kajastushohde naukui varmalla äänellä. Vilkaisin Pisaraviiltoa, joka murahti.
"Määrään partiot etsimään häntä", kolli totesi ja oli jo poistumassa pesästäni, mutta keskeytin hänet:
"He eivät ota enää käskyjä sinulta, Pisaraviilto. Vuonovarjo ei ole meidän reviirillämme. On hyödytöntä etsiä häntä." En edes kääntänyt katsetta poikani suuntaan, mutta hän pysähtyi.
"Et ole niin tyhmä miltä vaikutat", Kajastushohde tokaisi nopeasti ja katsoi minua. Murahdin vain vastaukseksi.
"Olen pahoillani, mutta en voi päästää sinua menemään. Miksi ihmeessä luovuttaisit Vuonovarjon takaisin? Jos minä tapan sinut nyt, minusta tulee yhä vain vahvempi", nau'uin virnistäen.
"Et voi antaa hänen tappaa Vuonovarjoa. En anna sinun tehdä sitä", Pisaraviilto naukaisi purren hampaitaan yhteen. Käänsin katseeni poikaani.
"Meillä ei taida olla vaihtoehtoja", huomautin. Kolli katsoi minua silmiään siristäen. Käänsin jälleen katseeni Kajastushohteeseen.
"Ihan sama. Minä olen jo vanha, olen valmis kuolemaan", naaras naukui tyynesti. Nostin kynteni ilmaan viiltääkseni naaraan kurkun jälleen auki, mutta jokin sisälläni esti minua. Miksi en voinut tehdä sitä? Miksi käpäläni ei suostunut liikkumaan? Tilanne ei edennyt lainkaan. Miksi en voinut tappaa Kajastushohdetta?
"Minähän sanoin, ettet sinä voi tehdä sitä", naaras naukui ilkkuen. Paljastin tuolle hampaani ja viilsin kynsilläni ilmaa jälleen naaraan viiksikarvojen läheltä. "Sinä tiedät sen itsekin. Minä pelastin sinut, vaikka sitä kuinka kadunkin, minun ansiostani sinä olet yhä elossa." Murahdin ja suljin hetkeksi silmäni. En tiennyt mitä tehdä. Halusin iskeä kynteni Kajastushohteen kaulaan ja tappaa hänet tähän paikkaan, mutta kehoni ei totellut minua. Oliko veriside todella niin vahva, etten voinut tappaa sisartani?
"Mitä sinä tarkalleen ottaen tahdot minun tekevän?" kysyin naaraalta mahdollisimman viileällä äänellä.
"Tahtoisin sinun kuolevan, mutta koska se ei ole mahdollista, ota minut klaanisi jäseneksi", naaras naukui yllättäen. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Naurahdin huvittuneesti ja vilkaisin Pisaraviiltoa. Kollia ei naurattanut.
"Ja miksi ihmeessä tekisin niin? Olet tappanut minun klaanini jäseniä", huomautin kärkkäästi. Kajastushohde kohautti lapojaan.
"Ilman minua et saa Vuonovarjoasi takaisin", naaras huomautti. Sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kävelin pesän toiselle puolelle ja istuuduin vuoteelleni.
"Ei kukaan halua sinua tänne. Kaikki haluavat sinun kuolevan, jopa minä. Miksi luulet, että sopisit Kuolonklaaniin?" kysyin naaraalta. Hän kohautti lapojaan.
"Olen hyvä sopeutumaan. Jos en voi tappaa sinua, aion pitää huolen, ettet tuhoa muiden elämiä enää enempää", naaras naukui tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani ja pudistelin päätäni hieman turhautuneena.
"Etkö sinä jo ymmärrä, että sinä tai kukaan muukaan ei voi pysäyttää minua? Minulla on valtaa, seuraajia sekä kissoja, jotka ovat valmiita kuolemaan minun vuokseni. He ovat valmiita tappamaan minun vuokseni", nau'uin paljastaen jälleen hampaani hopeiselle naaraalle, jonka ilme oli jälleen kylmä kuin kivi.
"Sinä hyväksyt minut klaaniisi tai et enää näe Vuonovarjoa", naaras asetti ehdot eteeni. Pisaraviilto käänsi katseensa minuun ja vastasi nyökäten, kuin hänellä olisi ollut valtaa tässä pelissä.
"Hyvä on", naukaisin matalalla äänellä, "sinä saat jäädä. Ensin kuitenkin viet meidät Vuonovarjon luokse." Kajastushohde virnisti tyytyväisesti.
"Hänen pitäisi olla täällä aivan pian", naaras tokaisi vain. Kohotin kulmiani kysyvästi. "Hän menetti tajuntansa, mutta on kai jo vironnut. Näette rakkaanne aivan pian eikä kenenkään tarvitse tietää", hopeinen naaras naukui. Pisaraviilto ei sanonut mitään, hän vain kääntyi pois pesästä. Kului hetkiä, kunnes kolli palasi takaisin. Sen pitkän hetken tuijotin vain sisartani suoraan tuon keltaisiin silmiin. Erakon katse harhaili pesän seiniä myöten silloin tällöin minun silmiini. Oli uskomatonta, että näin pitkän ajan jälkeen hän löysi minut. Siitä huolimatta en pitänyt naaraasta. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin olisin toivonut. Hän oli kai käynyt leirin ulkopuolella. Entisen päällikön katse oli tyytyväinen.
"Vuonovarjo on palannut", hän totesi tyynesti. Viilsin kynsilläni ilmaa ja nousin ylös. Venyttelin lihaksiani ja poistuin pesästäni. Kajastushohde seurasi minua varovaisin askelin. Pääaukion kissat kääntyivät automaattisesti katsomaan meidän suuntaamme. Tuhokatse asteli luokseni kysyvä ilme kasvoillaan.
"No?" hän kysyi.
"Hän jää klaaniin", tokaisin murahtaen. Kollin ilme oli yllättynyt, mutta hän ei sanonut mitään. Vilkaisin halveksuen sisartani, joka jäi istumaan jonkin matkan päähän meistä.
"Miten siinä niin pääsi käymään?" kuulin Yövarjon kysyvän. Kolli istui aivan minun takanani. Käänsin korviani kollin suuntaan, mutten vaivautunut katsomaan häntä.
"Joskus niin vain käy", murahdin viiltäen kynsilläni ilmaa. Ilta oli tullut ja aurinko laski parhaillaan. Järjestin partiot ja ilmoitin klaanille nopeasti Kajastushohteen liittymisestä Kuolonklaaniin. Kissat eivät ottaneet hopeista soturia kovinkaan lämmöllä vastaan, mutta he eivät väittäneet ainakaan ääneen vastaan. Tuskin tuo naaras kauaa eläisi, olihan hän jo todella vanha. Hain itselleni tuoresaalista, jonka jälkeen jäin vain katselemaan pääaukion tyhjenemistä. Yksi päivä lisää takana, monta vielä edessä. En ehkä haluaisi tietää, mitä yllätyksiä tulevaisuus toisi vielä tullessaan.

// 3001 sanaa

Nimi: Yövarjo

17.12.2018 18:05
Leirissä oli pimeää, kun Viiltotähti ilmaantui parantajan pesältä ja asteli Suurkiven lähettyville. Hänen isänsä Syöksyviillon veren tahrima ruumis makasi siellä. Minä istuin sotureiden pesän varjossa Tulvasielun sielun kanssa. Seurasin Viiltotähteä katseellani, kun hän kosketti isänsä lapaa kuonollaan ja kohotti sitten katseensa klaaninsa kissoihin asettuen samalla istumaan alas Syöksyviillon ruumiin viereen.
Viiltotähti lausui muutaman sanan Syöksyviillosta ja kertoi samalla, että valvoisimme hänen ruumiinsa luona tämän yön. Hän sanoi myös, että jokainen tunkeilija tuli tappaa. Siristin silmiäni hiukan kuullessani tämän. En suinkaan arvostellut päällikköä, vaan ymmärsin, että niin oli tehtävä, mutta mietin, mahtoiko reviirillemme saapua kissoja, jotka haluaisivat liittyä klaaniin - ja me vain hyökkäisimme.
Väräytin korviani kuin pudottaen turhat mietteet. Voittaisimme sodan kyllä ilman joitakin säälittäviä apulaisia muista klaaneista. Tulvasielu kallisti päätään rinnallani ja seurasi katseellaan minun tapaani Verikyyneltä, kun hän kävi sanomassa jotakin veljensä ruumiin luona. Hyvästien jättö tällä tavalla koko klaanin kesken tuntui hiukan oudolta, koska se ei ollut tavanomaista. Syöksyviilto oli kuitenkin ollut arvokas kissa, ja minäkin olin tuntenut hänet pitkään. Hän oli klaanille suuri menetys.
Pihlajakynsi asteli kuolleen poikansa luokse ja kosketti tämän lapaa.
"Ottakaa mallia pojastani. Hän teki soturin työn kuollessaan klaaninsa vuoksi", hän naukui noustessaan ja lähti sitten Syöksyviillon ruumiin luota.
Seuraavaksi oli vuorossa Tuhokatse. Hän vannoi kostavansa Syöksyviillon murhan. Musta kolli perääntyi poikansa ruumiin luota vihreissä silmissään kylmä ja vihainen katse silmissään. Viiltotähti jäi odottamaan seuraavaa hyvästelijää kuljettaen vihreitä silmiään kissajoukon ylitse. Vilkaisin ympärilleni ja nousin sitten tassuilleni astellen rauhallisesti leirin halki Viiltotähden ja tämän edessä makaavan ruumiin luokse. Kosketin kunnioittavasti kuonollani Syöksyviillon lapaa ja haistoin hänen verensä tuoksun vahvana ja väkevänä. Se olisi kuitenkin ansainnut syöksyä hänen suoniensa läpi eikä valua pitkin kollin turkkia.
"Hänen kuolemansa on suuri menetys. Hän oli kunniakas soturi ja kuoli klaaninsa puolesta", lausahdin tyynesti ja astelin sitten sivummalle muiden jo hyvästinsä jättäneiden kissojen luokse.
Istahdin alas ja vilkaisin Tulvasielua kohdaten hänen vaaleanvihreiden silmiensä katseen. Naaras nousi tassuilleen ja asteli minun tassunjäljissäni Syöksyviillon ruumiin luokse pehmein askelin. Hän kosketti kollia kuonollaan ja lausahti hiljaa jotakin, mitä en voinut paikalleni kuulla. Tulvasielukin oli tiennyt Syöksyviillon pidemmän aikaa.
Kumppanini kääntyi ympäri ja asteli minun luokseni asettuen vierelleni istumaan. Hän nojasi kevyesti minua vasten ja minä kietaisin häntäni naaraan ympäri silmäillen samalla muita kuolonklaanilaisia odottaen heidän liikkeitään Syöksyviillon hyvästelemiseksi.

//366 sanaa

Nimi: Jäälilja

14.12.2018 20:28
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", Kylmähenkäys naukui ja näin kuinka hänen kylmänsininen katseensa harhaili ohitseni ja ehkä jopa lävitseni. Kylmähenkäyksen sisällä oli varmasti kaikkia erilaisia tunteita, sillä olihan hän juuri murhannut kissan - minun vuokseni. Nielaisin epävarmana, ja se epävarmuus oli minulle niin tyystin outoa. Siirtelin tassujani sanattomana, jonka jälkeen avasin suuni ja käänsin jäänsinisen silmäni kolliin, joka sai sydämeni hakkaamaan lujaa ja lämpimästi. Kun katsoin häntä, jäämuuri sydämeni ympäriltä oli kärvistynyt vedeksi Kylmähenkäyksestä loistavan lämmön takia.
"Sinullako oli tai on tunteita minua kohtaan?" naukaisin puoliksi itselleni asiaa todeten, sillä kaikki looksahti liian täydellisesti paikoilleen. Se mikä oli liian täydellistä oli harvoin totta, tai se ei kestäisi pitkään. Onneni voitaisiin viedä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä olen rakastunut sinuun, Kylmähenkäys enkä osaa näyttää sitä tätä paremmin. Olen halunnut sinut jo pitkään kumppanikseni, mutta olen ollut ... vihaan sanoa näin, mutta ihan hirveän epävarma", selitin suupieleni nykien, sillä olisin tahtonut hymyillä. Hymyn syitä oli kaksi, joista toinen oli mitä ilmeisemmin Pakkasen kohtalo, mutta tiesin että se oli epäsopivaa. Tällaiset tilanteet olivat minulle niin kovin uusia.
"Ja ihan tiedoksi vain, ei hän olisi minua voinut tappaa", tuhahdin loukkaantuneena. Oikeasti yritin vain uskotella itselleni, että en ollut heikossa kunnossa vaikka todellisuudessa olin haavojen peittämä.

Katsoin kohtaa missä veren vuodatus oli juuri päättynyt. Silmäni olivat tyhjät ja sydäntäni särki. Olin saapunut paikalle liian myöhään, mutta olin silti nähnyt syyllisen tähän - Kylmähenkäyksen kuolemaan. Menetin kollin taas, juuri kun kaikki oli järjestynyt. Minä tiesin, että täydellisyys ei kestäisi kauaa. Hapuilin seuraavaa askeltani, mutta olin horjahtaa. Näin kuinka tummanharmaa naaras hautasi siniharmaan ruumiin maan alle ja jäi tuijottamaan maasta nousevaa pientä kumpua. Liljahenkäys, se hänen nimensä oli, vaikka pääni löi tyhjää silti nimi putkahti ajatuksiini. Hänen tyttärensä.. ja Kylmähenkäyksen tytär oli Kylmähenkäyksen murhaaja. Vannoin itselleni tappavani Rosmariiniputouksen jonain päivänä siitä hyvästä, että hän vei Kylmähenkäyksen minulta taas. Mutta nyt pitäisin välit Varjoklaaniin hyvinä, en halunnut kaiken kaatuvan vain yhden virheen takia, josta minä olisin vastuussa. Astelin Liljahenkäyksen luokse.
"Liljahenkäys", naukaisin ohuella äänellä. Liljahenkäys vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään. En tiennyt mitä sanoa.
"Et varmaankaan tiennyt tyttäresi suunnitelmista", naukaisin ja katsahdin maakumpuun vierellämme. En tuntenut surua vaan tolkuttomasti vihaa. Olin suorastaan vihani kourissa, mutten antanut sen näkyä.

//Lilja?
368 sanaa

Nimi: Elandra

14.12.2018 12:53
Pakkastassu: 38kp! -

Nokitassu: 8kp -

Jäälilja: 7kp -

Vahvamieli: 8kp -

Säpälehammas: 11kp -

Viiltotähti: 106kp! -

Pirstalehaave: 14kp -

Kalmalilja: 17kp -

Sirpaleviilto: 8kp -

Talvikkimuisto: 22kp! -

Tuskatassu: 7kp -

Mutuviiksi: 14kp -

Hohdehanki: 13kp -

Korpikyynel: 7kp -

Kojoottivirne: 17kp -

Mahtivarjo: 21kp! -

Uljasroihu: 5kp -

Ahvenleuka: 7kp -

Veri: 5kp -

Yövarjo: 11kp -

Nimi: Viiltotähti

14.12.2018 12:27
Kun Talvikkimuisto oli tarkastanut haavani ja laittanut pahimpiin niistä yrttejä ja hämähäkin seittiä, poistuin parantajan pesästä. Aurinko oli jo laskenut ja pimeys oli ottanut vallan leiristä. Lukuisat kissat vaeltelivat pääaukiolla, mutta kaikki välttelivät elottoman Syöksyviillon ruumista. Astelin Suurkiven liepeille, jonka lähellä isäni ruumis lepäsi. Hänen turkkinsa oli yhä tahmean veren tahrima. Kissat käänsivät katseensa minuun. Kosketin kuonollani elottoman soturin lapaa. Nostin pääni ylös ja jäin istumaan Syöksyviillon elottoman ruumiin ylle nostaen katseeni kuolonklaanilaisiin.
"Olemme menettäneet tänään hyvän soturin. Syöksyviilto kuoli klaaninsa puolesta taistellen. Kunnioitamme hänen elämäänsä sekä kuolemaansa tämän yön valvoen hänen ruumiinsa luona. Muistutan teille, että sota on todellinen. Tappakaa joka ainoa tunkeilija, joka eksyy Kuolonklaanin reviirille. Älkää antako heidän elää, tai he tappavat teidät", nau'uin matalalla äänellä hampaideni välistä sihisten. Muutama kuolonklaanilainen yhtyi sanoihini, mutta sitten leirin ylle laskeutui hiljaisuus. Vedin syvään henkeä ja suljin hetkeksi silmäni.
"Kehtasikin jättää kilpailun kesken", Verikyyneleen katkera ääni kantautui sotureiden pesän liepeiltä. Naaras asteli veljensä ruumiin luokse ja katsoi sitä inhoten. Silti saatoin nähdä naaraan silmissä surun ja kaipuun. Soturi kosketti kuonollaan elottoman veljensä lapaa.
"Hiirenaivo", naaras sihahti ja nosti päänsä ylös. Sitten tumman punaruskea naaras nosti katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Vaikka hän olikin tyhmä, hänen kuolemansa täytyy kostaa", naaras murahti. Nyökkäsin takaisin, sillä naaras oli oikeassa. Jos yksikin taivasklaanilainen eksyisi tielleni, tappaisin hänet heti. He olivat tehneet pahan virheen, josta kissajoukko sai luvan maksaa. Verikyynel poistui veljensä luota antaen muille tilaa sanoa viimeiset sanansa edesmenneelle soturille. Tämä tuntui hyvin oudolta, mutta siitä huolimatta halusin kunnioittaa isääni. Hän ansaitsi tämän, olihan hän kuollut Kuolonklaanin vuoksi. Seuraavaksi pikimustan ruumiin eteen asteli Pihlajakynsi. Loukkaantuneen soturin meripihkaisesta, yleensä niin kylmästä katseesta loisti pettymys. Syöksyviillon emo painoi kuononsa vasten poikansa lapaa. Hän nosti päänsä ylös ja lausui kovalla äänellä:
"Ottakaa mallia pojastani. Hän teki soturin työn kuollessaan klaaninsa vuoksi." Sitten naaras nousi ylös ja poistui Syöksyviillon luota Verikyyneleen luokse. Tuhokatse asteli Syöksyviillon luokse. Tiesin, ettei kolli koskaan ollut pitänyt isääni poikanaan, sillä Syöksyviilto ja Verikyynel olivat syntyneet vain siksi, että klaanimme voisi vahvistua. Siitä huolimatta tiesin, että Tuhokatse jossain syvällä sisimmässään oli välittänyt Syöksyviillosta sekä Verikyyneleestä.
"Vannon Syöksyviillon ruumiin yllä, että kostan hänen kuolemansa, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Se, joka kajosi minun poikaani tulee kuolemaan minun kynsissäni." Tuhotähden ääni oli vakaa ja täynnä kostonhimoa. Kolli kosketti poikansa lapaa ja asteli Pihlajakynnen ja Verikyyneleen luokse. Pysyin yhä omalla paikallani Syöksyviillon ruumiin yllä. Annoin katseni kiertää leirissä olevien kissojen silmistä aina vain toisiin odottaen, että joku astuisi eteen jättämään hyvästit kuolleelle soturille.

//joku?
// 405 sanaa

Nimi: Viiltotähti

14.12.2018 00:14
"Jos Metsäklaani ei ehdi ensin, saat osallistua seuraavaan hyökäykseen", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Yövarjo nyökkäsi ja kohtasi katseeni. Soturi huomasi kylmästä ilmeestäni, että hän sai poistua, jos asia oli siinä. Soturi poistui luotani ja jatkoi matkaansa kohti sotureiden pesää. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, mutta päivää olisi vielä runsaasti jäljellä. Voisin lähettää Valhekuiskeen taas etsimään Silkkisydäntä, mutta hyökkäyksestä oli kulunut liian vähän aikaa. Kolli ei välttämättä ollut palannut pieneltä reissultaan. Päätin etsiä itselleni seuraa pientä kävelylenkkiä varten. Kuin tilauksesta Syöksyviilto saapui leiriin. Tumman kollin hampaissa roikkui eloton jänis. Nousin ylös ja astelin Pihlajakynnen pojan luokse. Syöksyviilto käänsi sinisen katseensa minuun. Hän kohotti kulmiaan ja pysähtyi. Kolli laski saaliinsa maahan ja odotti minun sanovan jotain.
"Lähdetään kävelylle", nau'uin rauhallisesti ja kohotin leukaani. Kolli ei vastannut, vaan asteli tuoresaaliskasalle ja laski jäniksen siihen. Sen jälkeen soturi palasi luokseni. Hän katsoi minua ja odottaen, että menisin hänen edellään. Astelin kohti leirin uloskäyntiä. Kumarruin mennessäni piikkihernetunneliin. Oksat tarttuivat turkkiini kuten aina. Leirin ulkopuolella tasoitin turkkiani muutamalla nuolaisulla, mutta jatkoin sitten matkaani eteenpäin. Valoa riittäisi vielä pitkäksi aikaa.
"Halusitko puhua jostakin?" kuolonklaanilainen kysyi ja otti minut kiinni muutamalla askeleella. Olin kasvanut kollin kiinni, vaikka Kuolonklaaniin saavuttuani hän oli minua suurempi. Nyt olimme melko samoissa mitoissa, vaikka veikkasin olevani hieman suurempi pikimustaa kollia.
"Kirkasmarjasta", lausuin viileällä äänellä. "Tahdon eliminoida hänet mahdollisimman pian." Syöksyviilto kohotti yllättyneenä kulmiaan ja murahti.
"Miksi?" kolli kysyi. Kohautin lapojani ja pidin katseeni edessäpäin.
"Ei hän mitään kumppania enää löydä. On turha odottaa jotakin, mikä ei tule tapahtumaan. Vangitaan hänet, riistetään häneltä vapaus ja laitetaan maksamaan teoistaan. Kidutetaan häntä, ja lopuksi vuodatetaan kuiviin", ääneni kiihtyi mitä pidemmälle pääsin. Vaikka jälkeen päin miettiessäni en kaivannut emon rakkautta, niin Kirkasmarjan valheet olivat ylitse pääsemättömiä. Parantaja oli hävennyt minua kaiken sen ajan, enkä voinut hyväksyä sitä. Naaras oli loukannut minua lähes yhtä pahoin kuin edellisen elämäni emo. Mutta molemmat avasivat silmäni sille, mikä minä nyt olin. Ne tekivät minusta tällaisen, mutta siitä huolimatta Kirkasmarja ansaitsi kuoleman.
"Selvä, mitä ikinä päätätkään. Mutta minä tahdon olla siinä mukana", Syöksyviilto naukui ja virnisti. Jatkoimme matkaa eteenpäin kohti ukkospolkua.
"En ehkä ole sanonut tätä, mutta minä olen ylpeä sinusta. Vaikka et ehkä olet mieleltäsi isoisäni, sinä olet minun poikani tässä elämässä. Ainoa poikani, josta kuka tahansa isä voisi olla ylpeä", kollin ääni oli sellainen, mitä en koskaan ollut hänen suustaan kuullut. Syöksyviillon yleensä niin kylmä katse oli muuttunut ehkä jopa lempeäksi, ainakin se yritti olla sitä. Kissan ääni oli tasainen ja aidosti ylpeä. Vastasin kylmästi nyökäten. Sanat saivat sisälläni aikaan kummallisen reaktion, joka sai koko kehoni lämpeämään pakkasesta huolimatta. Oloni tuntui hetken keveältä, kunnes kitalakeeni kantautui odottamaton tuoksu. Kohdistin katseeni Syöksyviillon taakse, jossa näin kissajoukon lähestyvän meitä. Arviolta noin kymmenen, ehkä enemmän tai vähemmän. Johdossa kulki kermanvalkea kolli. Pian Syöksyviilto huomasi minun tuijottavan hänen taakseen. Kolli kääntyi ympäri ja säpsähti huomatessaan kissajoukon.
"Keitä he ovat?" musta kolli sihahti hiljaa. Joukko oli huomannut meidät, sillä he hidastivat tahtiaan. Välimatkaa oli enää vain alle kymmenen ketunmittaa.
"En tiedä", vastasin tyynesti ja lähdin kävelemään kohti joukkoa Syöksyviilto perässäni. Joukon johdon otti pian tuhkanharmaa kolli, joka oli melko samoissa mitoissa kermanvalkean kanssa. Yksikään joukon kissoista ei vetänyt koossa vertoja minulle tai Syöksyviillolle. Huomasin joukon ympäröivän kaksi kissaa, joista toinen oli rusehtava naaras ja toinen tummanharmaa kolli.
"Keitä ikinä olettekin, Kuolonklaanin päällikkönä vaadin teitä kääntymään takaisin ja poistumaan klaanini reviiriltä", nau'uin voimakkaalla äänellä, jotta jokainen matkalainen kuuli sen. Tuhkanharmaa kolli siristi silmiään ja tuhahti.
"Olemme läpikulkumatkalla, emmekä ole aikeissa kääntyä takaisin, sanoit sinä mitä sanoit", kolli murahti. Hänen kuonossaan oli vaaleita karvoja, kenties ikä painoi jo kissan kehoa. Hän piti kuitenkin ryhtinsä ojennuksessa ja katsoi minua meripihkaisilla silmillään suoraan silmiin, joskin vain ylöspäin.
"Kuolonklaanin reviiri ei ole mikään läpikulkutie. Te käännytte tai saatte meidät vastaanne", naukaisin viileällä äänellä. Tuhkanharmaa kolli vilkaisi takanaan seisovia kissoja.
"Tuhkatähti, me emme voi kääntyä takaisin", kermanvalkea kolli naukui toiselle. Tuhkatähti vai? Kasvoilleni levisi huvittunut virne.
"Taivasklaanilaisiako?" kysyin ja tarkkailin yhä vain tiiviimmin kissajoukkoa, kunnes katseeni pysähtyi ehkä joukon kookkaimpaan kolliin, joka omasi punaruskean turkin. Silmäni muuttuivat kapeiksi, kun tunnistin kollin.
"Kappas vain, täällähän on tuttuja", nau'uin kylmällä äänellä hampaideni välistä. Roihumyrsky kohtasi katseeni ja veti syvään henkeä. Minä olin kouluttanut soturin, jonka vuoksi tuntui ehkä jopa hieman pahalta huomata, että kissa oli vaihtanut puolta. Mutta mitä taivasklaanilaiset tekivät täällä?
"Kyllä, minä olen Taivasklaanin päällikkö Tuhkatähti. Sinä lienet Viiltotähti, entinen Viiltokaaos?" kolli kysyi ja irvisti. Nyökäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Roihumyrsky oli siis maininnut minut uusille ystävilleen.
"Se ainoa", vastasin viileästi ja kohotin hieman leukaani.
"Jos ainoa keino ylittää reviirisi on voittaa sinut, otan sen riskin. Vain te kaksiko olette meitä vastassa? Taistelen mielelläni", Tuhkatähti naukui ja virnisti. Kasvoilleni levisi virne, joka oli osittain tyytyväinen taivasklaanilaisen valintaan. Vilkaisin Syöksyviiltoa, joka seisoi vierelläni. Nyökkäsin kollille, joka nyökkäsi takaisin. Taistelisimme tänään rinta rinnan isäni kanssa. Nousin seisomaan ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä on sitten", lausuin matalalla äänellä. Taivasklaanilaiset levittäytyivät. He muodostivat rivin, jonka takana seisoi kaksi aiemmin ringin keskellä ollutta kissaa. Heidän luonaan seisoi punaruskea naaras sekä harmaa pienempi naaras. Yllätyksekseni tunnistin joukosta toisenkin kissan. Kellanpunainen raidallinen kolli oli löytynyt reviiriltämme joitakin vuodenaikoja sitten. Hänkin oli siis löytänyt tiensä kaukaiseen Taivasklaaniin.
Syöksyviilto aloitti taistelun syöksymällä eteenpäin kohti vastustajiamme. Kollin kohde oli tuhkanharmaa kolli, joka valmistautui mustan kuolonklaanilaisen hyökkäykseen. Syöksyviilto kuitenkin keskeytti hyökkäyksen ja hyökkäsi kellanpunaisen soturin kimppuun. Sitä kissa ei ollut osannut odottaa, joten isäni hampaat uppoutuivat sievästi kissan kaulaan. Kun taivasklaanilaiset lähtivät vyörymään Syöksyviiltoa kohti, kolli heitti hampaissaan roikkuvan kellanpunaisen kollin kahden tulijan päälle. Hän syöksyi taisteluun mukaan muiden kissojen kimppuun. Seurasin hetken taistelua sivusta, kunnes huomasin tuhkanharmaan kollin lähestyvän minua.
"Annatko hänen tehdä kaiken työn yksin?" Taivasklaanin päällikkö kysyi matalalla äänellään. Virnistin huvittuneesti ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"En suinkaan, annoin hänen vain aloittaa", virnistin ja tein yllättävän syöksyn kohti Tuhkatähteä. Parin askeleen kuluttua olin jo viiltänyt kollin rintaan syvän haavan. Se sai kissan ulvaisemaan kivusta. Hän syöksyi kimppuuni raivosta sokeana. Kollin neulanterävät hampaat uppoutuivat epämukavasti lapaani, mutta heitin hänet nopeasti etäämmälle. Taivasklaanilainen laskeutui sulavasti neljälle jalalleen kauemmas lumeen. Seuraavaksi minut kohtasi kermanvalkea kolli. Kissa katsoi minua murhaavasti sinisillä silmillään. Hän syöksyi kimppuuni, mutta väistin hänen liikkeensä. Kolli ohitti minut, joten sain tilaisuuden tarttua hampaillani tuon häntään. Riuhtaisin sitä kaikella voimallani taaksepäin. Kolli kaatui kuonolleen maahan ja jäi siihen. Painoin etujalkani kollin pään päälle painaen sen lunta vasten. Huomasin Tuhkatähden lähteneen syöksyyn minua kohti. En aivan ehtinyt väistämään tumman soturin hampaita, kun hän upotti ne jälleen lapaani. Kolli kapusi selkääni ja raapi takajaloillaan kylkiäni. Odotin oikeaa hetkeä, kunnes heittäydyin selälleni maahan. Allani maannut kermanvalkea kolli pääsi silloin vapaaksi ja nousi ylös. Se yritti syöksyä kiinni vatsaani, mutta potkaisin kissan takajaloillani etäämmälle. Seuraava vastus lähestyi minua jo. Tämä kissa oli tummanruskea suurehko kolli. Nousin ylös otteensa irrottaneen Tuhkatähden päältä ja syöksyin kohti tummanruskeaa soturia. Hän loikkasi minua kohti, joten tein samoin. Tähtäsin kissan vasempaan silmään, mutta hän käänsi päänsä pois ja isku ei osunut. Sen sijaan viilsin syvän haavan kissan poskeen. Hän rääkäisi kivusta, kun pudottauduimme maahan. Pyörimme maassa toistemme kimpussa, kun molemmat yrittivät saada otetta toisesta ja samalla pitää toisen hampaat kaukana itsestään. Se loppui siihen, kun iskin kynsilläni kollia kasvoihin. Hän menetti sen pienenkin mahdollisuutensa voittoon, kun joutui lopettamaan hyökkäyksen. Tartuin kollin kaulaan kiinni hampaillani ja nousin ylös. Kermanvalkea kolli oli onnistunut kapuamaan jaloilleen ja lähestyi minua nyt tuhkanharmaan kissan kanssa. Kolme muuta taisteluun osallistuvaa kissaa olivat yhä Syöksyviillon kimpussa. Hän näytti pärjäävän yllättävän hyvin. Viskasin hampaissani roikkuvan kollin kohti kermanvalkeaa kissaa. Hän kuitenkin väisti sen, mutta siitä huolimatta syöksyin kohti Tuhkatähteä. Yhtäkkiä kuitenkin loikkasin sivuun, jonka jälkeen tein nopean loikan kissan ylitse. Kun laskeuduin jaloilleni hankeen, potkaisin kaikella voimallani kissan kylkeä takajaloillani. Potkun voima sai Tuhkatähden kaatumaan maahan ja liukumaan muutamia hiirenmittoja kauemmas. Syöksyin nyt kermanvalkean kollin kimppuun. Hän väisti ketterästi kynteni ja viilsi omillaan vasenta kylkeäni. Irvistin kivusta, mutta käännähdin soturia kohti. Loikkasin hänen ylitseen, sillä tavoitteenani oli nyt saada päällikkö hengiltä. Iästä päätellen Tuhkatähdellä ei todennäköisesti ollut kolmea henkeä enempää jäljellä. Kermanvalkea kolli syöksyi perääni, mutta olin jo saavuttanut Tuhkatähden, joka parhaillaan yritti nousta ylös. Kissan vasen takajalka ei tuntunut kantavan vanhaa kollia. Hän kohtasi katseeni, mutta huomasi minut liian myöhään. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kynteni iskeytyivät nätisti tumman kollin kurkkuun. Ne jatkoivat matkaa vaakatasossa eteenpäin. Kun liike oli valmis, tuhkanharmaan kollin silmät suurenivat. Tuon kaulasta suihkusi karmiininpunaista nestettä hangelle, minun päälleni sekä kollin itsensä päälle. Tuhkatähti valahti hetkessä veltoksi ja lyyhistyi elottomana maahan. Tunsin hampaat yllättäen molemmissa takajaloissani. Tismalleen samaan aikaan kaksi kissaa riuhtaisivat niitä, jolloin menetin tasapainoni ja kaaduin kuonolleni maahan. Se antoi taivasklaanilaisille aikaa nousta päälleni ja painaa minut maata vasten. Rentoutin jokaisen lihakseni, sillä kaksikon täytyi luulla, että he olivat voittaneet.
"Saasta!" toinen kolleista sihahti ja nousi pois päältäni. Toinen piti yhä etujalkaansa päälläni. Kun hän alkoi sanomaan jotain toiselle, ponkaisin itseni pystyyn ja heittäydyin osittain yhä päälläni olleen kollin kimppuun. Upotin hampaat tuon kaulaan jälleen, tein nopean käännöksen ja heitin kissan kermanvalkean kollin päälle. Se sai kissan kaatumaan maahan. Syöksyin kohti Syöksyviiltoa, joka taisteli yhä kahta kissaa vastaan. Kellanpunainen kolli sätki verenpunaisen lumen seassa vuotaen hiljalleen kuiviin. Tartuin hampaillani Syöksyviillon lavassa roikkuvaan Roihumyrskyyn ja riuhtaisin tuon irti. Ikävä kyllä liike sai myös isäni horjahtamaan, mutta hän korjasi nopeasti tasapainonsa. Heitin Roihumyrskyn kauemmaksi mustasta kuolonklaanilaisesta. Roihumyrsky kampesi itsensä nopeasti pystyyn ja kohtasi syvänsinisillä silmillään vihreän katseeni. Katseeni oli inhoa täynnä, mutta sitä samaa näytti entisen kuolonklaanilaisen katse.
"Petturi", sihahdin ja syöksyin kohti kollia, mutta joku iskeytyi kylkeeni. Yllättävä isku sai minut menettämään tasapainoni, jolloin myös tummanruskea kolli loikkasi kimppuuni. Hän upotti hampaansa kaulaani. Silmänräpäyksen kuluttua kissa oli riuhtaissut palan kaulastani. Tunsin silmieni lasittuvan, kun veri suihkusi ympäriinsä.
"Ei!" Syöksyviillon ulvaisu kiiri vielä korviini, ennen kuin vajosin tiedottomuuteen.

Avasin silmäni. Ensin oli aivan pimeää, mutta sitten eteeni musta yksisilmäinen naaras. Hänen ainoan silmänsä katse oli lasittunut ja ilme syyllistävä. Liitotähti oli siinä vain hetken, kunnes katosi. Osasin ennustaa ja nimetä jokaisen eteeni ilmestyvän kissan. Katselin heitä ilmeettömänä. Heidän näkeminen ei herättänyt minussa mitään tunnetta. Viimeisimpänä näin Tuhkatähden. Päällikkö oli siis menettänyt viimeisen henkensä minun kynsissäni. Hento virne kohosi kasvoilleni, kunnes kipu voimistui ja irvistin. Kipu jatkoi voimistumistaan, kunnes kaikki yhtäkkiä pimeni.

Raotin hitaasti silmiäni. Oli yhä valoisaa, mutta ilta hämärsi jo. Kaikkialla tuoksui veri ja Taivasklaani. Kampesin itseni nopeasti pystyyn, kun muistin mitä juuri oli tapahtunut. Käänsin katseeni maassa makaavaan kolliin. Syöksyviillon kylki kohoili hitaasti ja epätasaisesti, saatoin kuulla hänen rahisevan hengityksensä tänne saakka. Astelin hitaasti kohti kissaa.
"Syöksyviilto", henkäisin isäni nimen päästessäni hänen kasvojensa puolelle. Kollin kaulassa oli syvä viiltohaava, kyljet oli raadeltu verille ja korvat olivat repaleiset. Soturin pikimusta turkki oli yltäpäältä veressä. Hänen sininen katseensa tuijotti tyhjyyteen.
"Syöksyviilto", ääneni katosi olemattomiin, kun lausuin kissan nimen toistamiseen. Syöksyviilto kohdisti vaivalloisesti katseensa minuun. Hänen kasvoilleen piirtyi hento hymy, mutta sen keskeytti yskäryöppy. Kolli yski verta jo valmiiksi punaiselle hangelle. Hän räpäytti hitaasti silmiään.
"Tapa minut", Syöksyviillon ääni oli rosoinen ja heikko. Katsoin yllättyneenä kollia. "Tapa minut, niin voit nähdä minut vielä. Sinähän näet heidät aina? Äskenkin?" Katsoin Syöksyviiltoa epäröiden. Ensimmäistä kertaa ikinä epäröin tappaa.
"Sinä selviät kyllä", vakuutin, vaikka tiesin olevani väärässä. Syöksyviilto naurahti, mutta alkoi yskiä sen perään. Kolli kouristeli hetken ajan maassa, kunnes sai kipunsa kesytettyä.
"Tahdon kuolla sinun kynsissäsi. Tahdon, että minun ainoa poikani tappaa minut", kolli naukui voimakkaammalla äänellä, mutta se ei kantautunut kauas. Painoin pääni alas.
"Entä suunnitelmamme? Et sinä voi olla niin itsekäs, että luovutat", kimpaannuin ja katsoin murhaavalla katseellani tummaa soturia silmiin. Syöksyviilto sulki silmänsä, mutta avasi ne uudelleen hetken kuluttua.
"Aika on vähissä. Tee se nyt", Syöksyviilto kähisi. Nyökkäsin sanomatta sanaakaan. Nousin ylös ja kohtasin viimeisen kerran isäni sinisen katseen. Syöksyviilto sulki silmänsä ja hymyili vaivalloisesti. Viimeisillä voimillaan hän kääntyi niin, että kuolettava isku hänen kaulaansa oli helppo tehdä. Viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä kollia kaulaan. Sitä seurasi ääni, joka syntyi veren suihkutessa pois kollin kurkusta. Sitten tuli hiljaisuus. Se hiljaisuus oli niin hiljainen, että saatoin kuulla sydämeni voimistuvan sykkeen. Olo oli tyhjä. Laskin katseeni Syöksyviillon elottomaan ruumiiseen. Tunsin jotain silmäkulmassani. Kostea kyynel vierähti poskelleni. En ollut itkenyt aikoihin. Painoin onnettomana pääni kuolonklaanilaissoturin elottomaan ruumiiseen. Vedin keuhkoni täyteen kissan tuoksua, jonka valtasi kuolema. Sitten nostin pääni ylös. Ukkospolun suunnalta lähestyi kissajoukko, jonka johdossa kulki kilpikonnakuvioinen valkea naaras. Sulkakynsi katsoi minua kauhuissaan ja kiristi tahtiaan. Kissa ravasi verisen taistelukentän luokse. Hänen perässään kulkivat Norppakyynel, Sähköviilto, Happohenkäys sekä Jalavamieli. Luokseni päästyään kissat olivat vaiti. He pysyivät kauempana verisestä hangesta, josta johti jäljet kohti Tuuliklaanin rajaa. Jälkiä koristi verivanat.
"Mitä tapahtui?" Sulkakynsi kysyi varovasti ja katsoi Syöksyviillon elotonta ruumista. Kohtaamatta entisen kumppanini katsetta, nau'uin:
"Taivasklaani saapui." Nousin seisomaan ja käänsin selkäni Emonsuulla asuville sotureille. Onnettomana lähdin kävelemään kohti leiriä. Häntäni laahasi maata vasten. Tuntui kuin tämä olisi tapahtunut ennenkin, menetin taas isäni, joka taisteli minun vuokseni.
"Kantakaa hänet leiriin", kuulin Sulkakynnen naukuvan takanani muille kissoille.

Matka leiriin tuntui kestävän ikuisuuden. Perässäni tulevat kissat kai tarkoituksella pysyttelivät takanani, sillä aavistivat minun olevan pahalla tuulella. Olisin ollut valmis viiltämään jokaisen minua lähestyvän kurkun auki hetkeäkään epäröimättä. Matkalla kasasin itseni taas kokoon. Pujahdin sisään piikkihernetunneliin ja saavuin leirin pääaukiolle. Kun kissat haistoivat veren, he kääntyivät katsomaan minun suuntaani. Kohtasin kylmällä katseellani kallionharmaan naaraskissan katseen. Tunnistin hänet Jyrkkävälähdykseksi, joka oli entinen Kuolonklaanin soturi. Ilmeisesti naaras oli ylösnoussut ollessani poissa. Suuntasin kohti parantajan pesää. Haavani kaipasivat yhä hoitoa.
"Mitä tapahtui?" Valhekuiske kysyi ja ryntäsi perääni. En ollut edes ehtinyt parantajan pesälle, kun tumma naaras asettui eteeni. Kuulin askeleita sisäänkäynniltä. En edes kääntänyt päätäni tulijoihin, mutta Valhekuiske käänsi. Huomasin hämmästykse naaraan vihreissä silmissä. Hän käänsi katseensa minuun.
"Oletko sinä kunnossa?" soturi naukui minut yllättävän kysymyksen. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Olen. Ilmoita kaikille, että valvomme yön kunnioittaen Syöksyviillon elämää", murahdin ja ohitin Valhekuiskeen. Kuolonklaanissa ei ollut tapana kerääntyä leirin pääaukiolle kunnioittamaan kuolleiden elämää, mutta tämä oli poikkeustilanne. Yleensä vain kuolleiden lähimmät saattoivat viettää joko koko yön tai osan yöstä kuolleen luona. Minä valvoin vain lähimpieni ruumiiden yllä, muista en välittänyt. Nyt kuolonklaanilaisista suuri osa saisi luvan kunnioittaa isäni elämää. Astuin sisään parantajan pesään ja odotin, että Talvikkimuisto tulisi tarkistamaan haavani.

//Talvikki? Valhe? Tai oikeestaan ihan kuka vaan. R.I.P Syöksy :(
// 2274 sanaa

Nimi: Talvikkimuisto

13.12.2018 08:09
Taivaansininen katseeni nousi salamannopeasti vahvalta tuoksuvien yrttien seasta, kun kuulin kissan sukeltavan parantajan pesään. Käännyin vilkaisemaan tulijaa olkapääni ylitse ja huomasin, että pesään oli saapunut komea, solakkarakenteinen kolli, jolla oli kiiltävä musta turkki. Minulle tuntemattoman kissan harmaat silmät lukittautuivat minuun, kun hän huomasi minut, ja kohotin päättäväisenä päätäni, vaikka en tiennyt edes tämän kissan nimeä.
"Voinko auttaa?" kysyin kohteliaasti ja räpyttelin kirkkaan taivaansinisiä silmiäni lämpimästi. Parantajien kuului auttaa jokaista kissaa, oli se sitten klaanitoverinsa tai vihollisklaanin kissa.
"Satutin nilkkani. Liukastuin", mustaturkkinen kolli ilmoitti ja ojensi etukäpälänsä minulle mitäänsanomaton ilme kasvoillaan leväten. Nostin etukäpälän oman käpäläni polkuanturalle ja tutkailin etukäpälää tarkasti, painellen sitä eri kohdista. Joissakin kohdissa kolli irvisti, luonnollisesti nilkan kohdalta. Kun olin tutkinut kissan etukäpälää hyvän tovin, annoin käpälän laskeutua hitaasti maahan ja nyökäytin sitten päätäni.
"Se on nyrjähtänyt. Ja taisit samalla venäyttää jalkasi ja murtaa jonkin luun. Lyhyesti sanottuna: joudut olemaan täällä jonkin aikaa. Nyrjähdys ja venähdys toipuvat nopeasti. Eikä tämä murtumakaan tunnu kovin pahalta."
"Jaaha", kolli murahti väsyneen kuuloisena ja lysähti sitten istumaan pesän sammalverhojen edustalle. Vilkuilin tuntematonta kissaa myötätuntoisena, nyrjähdykset, venähdykset ja murtumat olivat todella turhauttavia asioita koska niissä joutui loppujen lopuksi vain odottamaan parantajan hoivissa.
"No, mitä jalalleni sitten tehdään?" kolli kysyi turhautuneena, kun välillämme oli hallinnut aavemainen hiljaisuus. Säpsähdin omista ajatuksistani takaisin oikeaan maailmaan ja heitin nopean silmäyksen mustaturkkiseen kissaan.
"Murtumakohtaan minä taidan laittaa kaislaa sillä sitä on sattunut jäämään juuri hyvä määrä jäljelle sinun murtuneen luusi hoitamiseen. Nyrjähtäneisiin tassuihin auttaa raunioyrtin juuret, mutta minun täytyy käydä katsomassa onko meillä sitä. Tulehan, sinä saat nyt mennä lepäämään pehmeälle sammalpedille", ohjeistin kollia. Mustaturkkinen kissa murahti, mutta nousi jäykästi seisomaan ja hiipi pesän poikki sammalpedille. Sillä aikaa kävin hakemassa ne vähäiset kaislat ja raunioyrtin juuret joita löysin ja kiiruhdin takaisin potilaani luokse.
"Noniin, pysy sitten mahdollisimman rentona. Tämän kaislan minä vain sidon murtuneen luusi kohdalle ja raunioyrtin juuret minä pureskelen hauteeksi jonka sitten levitän nyrjähdyksesi kohdalle", selostin ja aloin asetella kaislaa tarkkaavaisesti murtuneen luun kohdalle. Tuijotin tiukasti murtuneen luun kohtaa, mutta vähän väliä taivaansininen katseeni harhaili potilaaseeni. En ollut varma huomasiko hän, mutta toivoin että kolli ei kiinnittänyt huomiota vilkuiluuni.
"En ole nähnyt sinua ennen, joten en usko sinun olevan Viiltoklaanista. Mikä nimesi on, jos saan kysyä?" utelin kohteliaasti ja jäin hetkeksi katsomaan potilastani.

//Mahti?
//370 sanaa

Nimi: Yövarjo

12.12.2018 16:45
Viiltotähti oli määrännyt minut aiemmin rajapartioon muutaman muun kissan kanssa. Partio oli sujunut rauhallisesti ilman ongelmia. Kukaan muista klaaneista ei uskaltanut rikkoa rajojamme vielä koston aikeissa tai mistään muustakaan syystä. Muiden klaanien partioitakaan ei ollut näkynyt samaan aikaan rajoilla, ja se oli hyvä asia. Sodan aikaan rajakahakka voisi syntyä yllättävänkin nopeasti, sillä uskoin, että kuumaveristen klaanitovereideni lisäksi myös muissa klaaneissa oli kissoja, jotka olisivat halunneet iskeä kyntemme meidän kurkkuihimme.
Minä en ollut päässyt vielä sotaan mukaan, ja sen seurauksena janosin oikeastaan jonkinlaista jännitystä elämääni. Halusin olla osallisena sodassa, vaikka toisaalta se ei varmastikaan aina tuntunut niin makealta. En kuitenkaan ollut päässyt mukaan aiempaan hyökkäykseen Myrskyklaaniin, joten seuraavaan hyökkäykseen lähtisin mielelläni mukaan. En kuitenkaan tiennyt, oliko sellaista edes tulossa hetkeen. Jos oikea hetki tulisi, voisin kysyä sitä Viiltotähdeltä. Hän ei tulisi olemaan kovin miellyttävä keskustelukumppani, koska hän oli kylmä ja kovapintainen kissa, joka viihtyi omien suunnitelmiensa parissa sen sijaan, että keskustelisi rivitaistelijoiden - eli minun - kanssani. Tai sitten hän oli itselleen läheisten sotureiden kanssa ja jakoi heille suunnitelmiaan, jos koki sen tarpeelliseksi.
Tajusin kuulostavani katkeralta, aivan kuin tahtoisin itse kuulua Viiltotähden lähirinkiin. Se ei varsinaisesti ollut totta, voisinhan minä olla paremmissa suhteissa päällikköön nähden ja kuulua niin sanottuun sisäpiiriin, mutta tällä hetkellä viihdyin Tulvasielun kanssa aivan hyvin, enkä niin kaivannut Viiltotähden huomiota. Toisin kuin eräät, jotka lähestulkoon palvoivat häntä. Viiltotähti oli toki vahva johtaja, jollaisen klaanimme tarvitsikin, ja minä arvostin häntä, mutta en kuitenkaan palvomiseen ja huomionhakuun saakka. En oikeasti ollut varma, tekikö kukaan todellisuudessa niin, ehkä kaikki nimellisesti Viiltotähden ydinkannattajat ja palvojat olivat kieroja kissoja ja yrittivät pettää johtajansa jossakin vaiheessa. Minä en tekisi niin, olin uskollinen klaanilleni ja sen kullekin päällikölle.
Saapuessani partiosta takaisin leiriin astelin kohti sotureiden pesää etsiäkseni Tulvasielun, mutta sitten huomasin Viiltotähden sivummalla. Hän oli ilmeisesti syönyt juuri. Kaarsin poispäin sotureiden pesältä ja astelin tyyni ilme kasvoillani kohti Viiltotähteä.
Hän oli huomannut minun lähestyvän ja kiinnitti vihreät silmänsä minuun. Hän nyökäytti päätään antaen minulle luvan liittyä seuraansa.
"Mitä asiaa?" kolli murahti.
Hänen äänensävynsä oli viileä. Kolli viilsi kynsillään ilmaa, mutta en hätkähtänyt. Olin tottunut hänen tapaansa tehdä niin, jotkut muut olisivat saattaneet kummeksua liikettä enemmän.
"Mietin vain, että oletko jo suunnitellut uutta hyökkäystä?" kysäisin.
Viiltotähti oikaisi ryhtiään ja katsahti minuun hiukan epäileväisen oloisena siristäen silmiään, kuin miettien, olinko tosissani kysyessäni sellaista. Hän kuitenkin kielsi miettineensä sitä, hänen mukaansa oli parempi antaa pölyn laskeutua.
"Oliko sinulla muuta?" kolli tuhahti ja viilsi jälleen kynsillään ilmaa, ja tajusin liikkeen kuvastavan aika hyvin kantajaansa, ainakin nimen puolesta.
"Haluaisin lähteä mukaan seuraavaan hyökkäykseen", lausahdin.
"En ollut mukana viime hyökkäyksessä, joten ajattelin vain, olisiko minun mahdollista päästä seuraavaan mukaan", jatkoin ja pidin katseeni päällikön vihreissä silmissä pelkäämättä häntä millään tasolla, vaikka tiesin hänen olevan julma ja häikäilemätön tarvittaessa.

//Viilto? Sori ku kesti
//445 sanaa

Nimi: Veri

11.12.2018 21:39
Avasin jäänsiniset silmäni, joihin paistoi kuuraisen aamun kylmä ja kalvakka valo. Ravistin päätäni, sillä tunsin viiksieni painosta kuinka kuura oli kuorruttanut nekin. Nousin hieman kömpelösti ylös makuualuseltani ja loikin sutjakkaasti nukkuvien soturien yli. Kuolonklaani oli heräilemässä uuteen aamuun. Aurinko paistoi kovin matalalta puiden välistä, joka merkitsi aamun aikaisuutta. Pidin lehtikafon kylmistä aamuistä, joka varmasti johtui siitä että pidin kylmästä. Se oli sinänsä outoa, sillä yleensä kissat olivat auringonpalvojia. Minä mustan turkkini kanssa taas tunsin oloni epämiellyttäväksi kuumassa auringonpaisteessa tai ylipäätänsä helteessä. Istahdin aivan soturienpesän viereen sukimaan kylmettynyttä turkkiani siistein vedoin, jotla tasoittivat samalla myös mustan karvani liiallista pörröisyyttä. Sen hoidettuani otin askeleeni kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin pinosta laihan hiiren, sillä vatsani kurniminen ei ollut suuri. En ollut nähnyt tytärtäni Jääliljaa soturien pesällä, joka merkitsi että hän oli lähtenyt johonkin. Olin kovin ylpeä tyttärestäni, hän ei ollut heikko vaan voimakas ja arvostettu ainakin omissa jäänsinisissä silmissäni. Haukkasin palan hento rakenteisesta saaliistani ja aloin pureskella sen sitkeää lihaa, joka maistui onnekseni vielä hyvälle. Söin jyrsijän nopeasti ja sen jälkeen päätin ilmoittautua partioon, sillä halusin tubtea itseni hyödyllisemmäksi. Pian partioni olikin jo matkassa tarkastamaan rajoja. Olin erittäin tarkka rajojen kanssa, enkä jättäisi yhtäkään meidän reviirimme puolella olevaa hajuvanaa tarkistamatta. En ikinä. Reviiri oli tärkeä, erittäin tärkeä.

//Joku?
202 sanaa

Nimi: Ahvenleuka

11.12.2018 21:22
Astuin ulos sotureiden pesästä haukotellen ja kiersin samalla katseellani leiriä. Lähes kaikki olivat jo hereillä, osa luultavasti partiossa, osa toistaiseksi toimettomana leirissä. Olin viime päivien aikana usein toivonut tapaavani Haukihampaan, mutta nykyisen tilanteen takia se oli lähes mahdotonta. Istuuduin hetkeksi pesän ulkopuolelle ja suin harmaata turkkia, joka oli lehtikadon kylmyyden takia alkanut näkyvästi pörhistyä. Silmäkulmastani huomasin tummanharmaan hahmon lähestyvän minua, mutten kiinnittänyt siihen aluksi mitään huomiota, ennen kuin kissa oli astunut aivan eteeni. Kohotin laiskasti katsettani tunnistaen samalla tuon Valhekuiskeeksi. Ilmeeni muuttui kysyväksi, mutten sanonut vielä mitään, vaan annoin soturin puhua.
"Viiltotähti käski pyytää sinut metsästyspartioon. Graniittipolte tulee myös, mutta hän lähti jo leirin ulkopuolelle odottamaan, joten pidä kiirettä", tuo naukaisi kylmähkösti. Emme olleet mitenkään läheisiä, mutta tiesin Valhekuiskeen tukeneen Viiltotähden suunnitelmia ennen kuin hän oli noussut vielä päälliköksi.
"Olkoon sitten, voimme lähteä heti", vastasin ja nousin ylös suunnaten leirin uloskäynnille. Päästyäni piikkihernetunnelista, silmieni eteen avautui kirkas, luminen maisema. Kellanpunaisen kollin turkki erottui selvästi valkeaa hankea vasten ja hänkin huomasi tulomme välittömästi.
"Pysytään ukkospolun tällä puolella ja vältetään menemästä kovin lähelle rajoja. Tavataan auringon huipun aikaan", Valhekuiske ilmoitti ja katosi nopeasti omille teilleen. Lähdin kulkemaan ukkospolun suuntaan, sillä sen lähistöltä usein löysin parhaiten päästäisiä. Haistelin ilmaa tarkasti, mutta tuloksetta. Olin jo pettyneenä siirtymässä toiseen paikkaan, ennen kuin olisi palattava takaisin leiriin, kunnes kuulin pienestä pensaikosta kahahduksen. Oksiston suojista oli laskeutunut pienikokoinen lintu maahan etsimään syötävää, eikä se ollut huomannut minua lainkaan. Keskittyneesti painauduin lähemmäs maata niin, että se melkein hipoi vatsaani ja hiivin lähemmäs. Se oli viiksikarvan päässä, että lintu olisi päässyt tiehensä, mutta sain kynsilläni otteen sen jalasta. Nopealla puraisulla lintu valahti veltoksi ja lopetti pyristelyn. Pieni saalis hampaissani lähdin suunnistamaan muun partion luokse.

//275 sanaa

Nimi: Uljasroihu

11.12.2018 18:28
Kuljin Vahvamielen vierellä poispäin Kuolonklaanin leiristä. Olimme jonkin aikaa aivan hiljaa. Itse asiassa, emmehän me kaksi useinkaan jutelleet mitään turhuuksia - vain asioita, jotka me näimme tärkeiksi. Kulkiessani pidin kaikki aistini valppaina, aivan kuten isä oli minut opettanut. Siltikin saatoin antaa itseni vajota jonnekin ajatuksien virtaan. Lähinnä minä ajattelin Sysisydäntä. Olin jokin aika sitten kysynyt hänen ajatuksiaan pennuista ja toki olin ollut tietoinen, että tällainen saattaisi olla hieman liian aikaista. Hän olikin hämmentynyt ja ainakin toistaiseksi vastannut kieltävästi. Minulla olisi kuitenkin aikaa odottaa. Odottaisin loputtomiin, niin kauan kunnes Sysisydän tulisi toisiin aatoksiin. Pentujenhan sanottiin olevan.. tulevaisuus. Miksi siis olla hankkimatta pentuja, kun sillä tavalla voisi kasvattaa sukuaan? En hetkeen ollut jutellut mustaturkkisen naaraan kanssa, mutta aioin etsiä hänet käpäliini aivan pian, heti kun olisi sopiva hetki - kahdenkeskiselle juttuhetkelle siis.
Toinen asia, jota mietin, oli koulutukseni. Itse soturikoulutukseni oli toki loppunut aikaa sitten mutta Vahvamielen antama koulutus.. sitä ei ollut ollut hetkeen. En tiedä, miksi. Ehkä Vahvamieli ajatteli minun jo olevan valmis päättämään koulutuksen? En uskonut ihan niin... Itse asiassa minä janosin lisää. Janosin lisää uusia taistelutaitoja ja nykyisten vahvistamista, janosin kokemusta.

180 sanaa

Nimi: Vahvamieli

11.12.2018 17:59
Avasin silmäni samantien uneni haihduttua pois. Kukaan tuskin oli poistunut soturien pesästä, ainakin siltä näytti, sillä jokainen vuode reunoilta keskelle näytti olevan jonkun vallassa. No, minulla itselläni oli jotain järkevääkin tekemistä, eikä se ollut nukkuminen koko päivää. Nousin ylös ja tassutin ääneti kissojen häntien ja käpälien lomitse ulos pesästä. Oli yhä pimeää. Tähdet loistivat taivaalla ja kuu loi hopeista valoaan kaikkialle. Lähdin kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä ajatuksenani käydä hieman jaloittelemassa kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa.
"Minne matka?"
Pysähdyin kuullessani tutun äänen takaani ja käännähdin viilein silmin katsomaan. "Ajattelin käydä jaloittelemassa", murahdin. "Miksi minun menemiseni kiinnostaa, Uljasroihu?"
Harmaa, mustajuovikas kolli kohautti lapojaan. "Olen ollut täällä ulkona jonkin aikaa. En ole hyvä nukkumaan tänä yönä." Hän katsoi minua viileästi ja heilautti häntäänsä. "Eivätkö isäni tekemiset saisi kiinnostaa minua? Ehkä haluan viettää aikaa kanssasi nyt kun et ole pitänyt minulle harjoituksiakaan."
Tuhahdin. "En opettanut sinua siihen, että jonkun täytyisi jatkuvasti olla seuranasi. Mutta ole hyvä ja ala tulla - en ole hyvä odottelemaan tänä yönä."
Uljasroihu virnisti kylmästi ja asteli pitkin ja rauhallisin mutta ponnekkain askelin vierelleni kävelemään.

173 sanaa

Nimi: Mahtivarjo

09.12.2018 21:36
Katselin edessäni maata nuuskivaa hiirtä. Se oli ehkä hiukan kitukasvuinen ja vieläpä laiha, mutta kyllä siinä silti jotain syötävää olisi. Joku Sulkakynsi-niminen naaras oli patistanut minut saalistamaan. En ollut mennyt metsästämään hänen käskystään, sillä kuka hän oli käskyttämään minua? Hän ei ollut Viiltotähti eikä tietääkseni klaanin varapäällikkökään. Syy, miksi lähdin metsästämään, oli yksinkertaisesti nälkä.
Otin askeleen lähemmäs hiirtä. Miten tällaisia eläimiä ylipäätään enää oli, kun ne käyttäytyivät niin typerästi? Saaliini ei nimittäin huomannut minua, vaikka olin aika lähellä sitä. Se ei edes haistanut minua, mikä saattoi tietenkin johtua siitä, että se keskittyi nenällään muuhun. Siltikin, tyhmä mikä tyhmä.
Ollessani hännänmitan päässä piskuisesta uhristani ponnistin lyhyeen loikkaan. Painoin hiiren tassuillani maahan, jotta se ei lähtisi matkoihinsa. Sitten tapoin sen nopealla puraisulla.
Hiiri oli tosiaan pieni. Ällistyttävän pieni. Tiesin, että lehtikato oli lähellä, hyvin lähellä, mutten ollut aavistanut sen vaikuttavan jo. Tämä hiiri oli muutenkin ainoa riista, johon olin törmännyt. Väistämättäkin eksyin ajattelemaan, minkälainen tilanne Tuuliklaanilla oli. Siellä tärkein riistaeläin oli jänis, mutta lehtikadon tullessa nekin vähenivät. Ne eivät horrostaneet niin kuin monet muut nisäkkäät, mutta kylmä ilma ajoi ne helposti muualle, ellei jopa tappanut. Tiesin, ettei minun nykyisenä viiltoklaanilaisena kuuluisi toivoa mitään hyvää Metsäklaanille, mutta silti toivoin, että Tuuliklaani selviäisi kylmistä ajoista. Ja etenkin Hunajaviiksi.
En koskaan myöntäisi kenellekään, että ikävöin emoani. Olin ollut hänestä vasta päivän erossa, mutta silti aika tuntui pitkältä. Hunajaviiksi ei ollut yhtään niin kuin minä. Hän oli lempeä ja kiltti, eikä tahtonut pahaa kärpäsellekään. Aina, kun hän tappoi jonkun eläimen, hän kiitti siitä vuolaasti Tähtiklaania. Hän ei halunnut valtaa; hänen ainoa toiveensa oli, että kaikilla olisi hyvä olla.
Naaras tuntui kuitenkin olevan ainoa, joka ymmärsi minua. Tai ainakin tuki minua. Eniten pelkäsin, että hän pettyisi minuun. En halunnut sen tapahtuvan, mutta se saattoi olla edessä. Edustin nyt sitä, mitä emoni eniten halveksi ja mitä vastaan hän oli valmis taistelemaan kuolemaan saakka. Pahuutta ja pimeyttä, Pimeyden Metsää, kuolemaa. Murhaamista.
Nostin hiiren maasta leukoihini ja mietin sitten mitä tekisin. Tämäkin pieni saalis oli vaatinut minulta paljon, sillä ensinnäkään en ollut tottunut saalistamaan tällaisessa ympäristössä, ja toiseksi täällä ei todella ollut paljoa riistaa. Kaiken kaikkiaan Kuolonklaanin reviirillä metsästäminen kävi hermoilleni pahemman kerran, sillä täällä en voinut turvautua nopeuteeni, vaan minun oli vaanittava ja piilouduttava ja hiivittävä. Paljon mieluummin metsästin jäniksiä, se oli palkitsevampaa. Siksi en kovin mielelläni olisi halunnut luovuttaa vaivalla hankkimaani riistaa jollekin laiskalle kirppusäkille.
Katsahdin ympärilleni tarkistaen, ettei kukaan nähnyt. Minun oli kaiketi ollut tarkoitus saalistaa kaikille kissoille, joten tekoani saatettaisiin katsoa pahalla. Eikä Kuolonklaanista tiennyt, ehkä korvani revittäisiin, jos söisin yksin riistan. Täällä ei toisaalta tunnuttu juuri välitettävän soturilaista.
Kumarruin hiiren ylle ja hotkaisin sen muutamalla suupalalla. Sitten suoristauduin, mutten vielä lähtenyt takaisin Emonsuulle. Vieraiden ja mahdollisesti vaarallisten ja/tai sekopäisten kissojen seura ei houkutellut. Siispä hetken harkinnan jälkeen suuntasin askeleeni kohti Kuolonklaanin leiriä. En ollut varma, saisinko käydä siellä. Mutta toisaalta, ketä kiinnostaa? Tuskin kukaan olisi leirin suulla valvomassa, oliko tulija tavallinen kuolonklaanilainen vai Emonsuulla asuva.
Hetken kuljettuani saavuin ukkospolun reunalle. Minua ei tosiaan oltu juuri opetettu ylittämään niitä. Ainakin kokemus minulta puuttui, jos eivät tiedot. Siksi katsahdinkin huolettomasti vain toiseen suuntaan, ja astuessani liukkaan näköiselle polulle tiesin tehneeni virheen. Oikealta puoleltani nimittäin lähestyi musta hirviö, vaarallisen nopeaa tahtia. Jähmetyin hetkeksi säikähdyksestä, sitten syöksähdin nopeasti pedon alta. Petollisen puuterilumen alla piileskelevä jää kuitenkin sai minut liukastumaan, ja lennähdin tielle taittaen jalkani outoon asentoon.
Huudahdin kivusta, kun nilkkani venähti ja kipu levisi koko jalkaani. En kuitenkaan ehtinyt olla kauaa paikoillani, sillä seuraava hirviö lähestyi jo minua. Nousin vaivalloisesti ylös ja sen tehtyäni nilkutin äkkiä pois alta. Kuulin suhahduksen takaani, mikä merkitsi hirviön menneen ohi juuri kun pääsin ukkospolun toiselle puolen.
Kirosin hiljaa laskiessani vain hiukan painoa oikealle etujalalleni. Se ei kantanut; nilkka tuntui nyrjähtäneen, ehkä murtuneen. *Upeaa*, tuumin äksysti. *Ensimmäinen päiväni Viiltoklaanissa. Loistavaa.*
Nyt minulla sentään oli oikea syy lähteä leiriin. Sen suulle päästessäni pujahdin valppaana sisään, katsellen ympärilleni parantajan pesää etsien. Kaipa Kuolonklaanissa oli sellainen? Ainakin parantaja heillä oli. Toivottavasti hän ei ollut kovin vihamielinen.
"Mihin matka?"
Käännähdin ja näin edessäni tummanharmaan naaraan.
"Parantajan pesälle", murahdin rypistäen otsaani. "Nilkkaan sattuu."
Soturi siristi epäileväisen näköisenä silmiään, mutta nyökkäsi hetken päästä.
"Selvä", hän sanoi ja katsahti sitten jonkun pesän suuntaan. "Tuohon suuntaan."
Käännähdin ympäri ja lähdin kävelemään naaraan osoittamaan suuntaan, mutta kuulin hänen vielä puhuvan minulle.
"Mikä on nimesi? En ole nähnyt sinua ennen."
"Mahtivarjo", vastasin, ja soturi nyökkäsi jälleen.
"Valhekuiske."
Nyt oli minun vuoroni nyökätä, ja sen tehtyäni Valhekuiske kääntyi ja jatkoimme omille teillemme. Astuin sisään parantajan pesään. Oli jotenkin turvallisen tuntuista, että se ei juuri eronnut Tuuliklaanin parantajan pesästä. Täälläkin ilmassa leijaili voimakas yrttien tuoksu. Yhdellä seinustalla oli rivissä erivärisiä kasoja, joissa oli siemeniä, lehtiä, marjoja ja muita yrttejä.
"Voinko auttaa?" kysyi siniharmaa naaras, joka oli istunut yrttien äärellä. Olin tyytyväinen muistaessani hänen nimensä: Talvikkimuisto.
"Satutin nilkkani. Liukastuin", selvensin, ja ojensin tassuani naarasta kohti. Hän tutkaili sitä hetken ja julisti sitten tuomioni.
"Se on nyrjähtänyt. Ja taisit samalla venäyttää jalkasi ja murtaa jonkin luun. Lyhyesti sanottuna: joudut olemaan täällä jonkin aikaa. Nyrjähdys ja venähdys toipuvat nopeasti. Eikä tämä murtumakaan tunnu kovin pahalta."
"Jaaha", murahdin väsyneenä ja lysähdin istumaan. Jalkani olisi parempi parantua nopeasti. Minusta ei olisi mitään hyötyä Viiltotähdelle täällä.
"No, mitä jalalleni sitten tehdään?"

//Talvikki? Noki?

Nimi: Pirstalehaave

09.12.2018 21:08
Vedin lehtikadon kirpeää ilmaa keuhkoihi ja puhalsin ulos höyrypilven, joka leijaili ylöspäin haihtuen ilmaan ja kadoten näkyvistä. Astelin reippaaseen tahtiin tuntien polkuanturoissani pientä kipristelyä valkeaa ja kylmää lumista maata vasten. Häntäni huitoi puolelta toiselle samalla, kun pitkät viikseni värähtelivät. Katsahdin pilvettömälle taivaalle, jolta aurinko paistoi melko matalalla puiden lomitse ja yritti säteillään lämmittää turkkiani. Pakkanen ei kuitenkaan antanut armoa. Olin kuin pakkanen, joka kipristeli polkuanturoissa ja korvannipukoissa sekä nenänpäässä toisia ärsyttäen ja kiusaten. Muualla kehossani en tuntenut kylmää, kiitos paksuhkon turkkini, joka piti minut kylmälläkin lämpöisenä. Tämä oli ensimmäinen lehtikato, jonka tulisin elämäni ainaka kokemaan - ja vieläpä sain kokea sen soturina. Riistaa ei enää ollut paljoa, sillä osa nukkui talviunta ja osa pysytteli piilossaan. Lisäksi nyt oli paljon kissoja saalistamassa ja syömässä riistaa, sillä ylösnousseetkin tarvitsivat ruokaa. Heistä ei vielä ole ollut paljoakaan hyötyä, mutta kaipa tällä jokin suurempi tarkoitus olisi. Havahduin ajatuksistani tuntiessani kuonossani varjoklaanilaiselle ominaisen löyhkän, jota jouduin sietämään monesti päivittäin. Olin odottanut näkeväni Minttutähden tai Rosmariiniputouksen edessäni, sillä he kävivät aina välillä keskustelemassa ilmeisesti Viiltotähden kanssa. Ainakin olin nähnyt kaksikon melko useasti Kuolonklaanin leirissä, enkä kyllä yhtään pitänyt näkemästäni. Kissa oli kyllä varjoklaanilainen, mutta muistelin hänen asuvan Emonsuulla muiden ylösnousseiden kuolonklaanilaisten ja varjoklaanilaisten kanssa. Muistelin kissan nimen olevan Korentolento, entinen Varjoklaanin soturi, joka joskus oli kuollut mihin nyt oli kuollutkaan.
"Mitä teet täällä?" sähähdin ihan vaistomaisesti, mutta sain onneksi tukittua lopulta suuni. En saisi laukoa suustani nyt, mitä halusin, sillä Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto oli tärkeä.
"Kai täällä nyt saa kävellä?" kolli tuhahti ja katsoi minua pitkään kylmänsinisillä silmillään, kunnes käänsi katseensa muualle.
"Toki saa. Kävele sinä vain siinä rauhassa", maukaisin ja lisäsin pian mielessäni, *kun ei sinulla näytä olevan järkevämpää tekemistä. Siinä sinä vain tallustelet riistankuluttaja.*
Käänsin ylösnousseelle kissalle selkäni ja otin suunnakseni leirin. En halunnut jatkaa lenkkiäni pidempään, sillä olisi vaarana törmätä kolliin uudestaan ja laukoa hänelle ties mitä. Ainut hyvä asia ylösnousseissa oli se, että emonikin ylösnousi joku aika sitten. Emme olleet enää niin läheisiä kuin pentuina, jos olimme koskaan läheisiä olleetkaan. Menetin Kuutihkun niin pienenä, että minulla oli hänestä vain vähän hauraita muistoja. Oli kuitenkin ihan kiva päästä tapaamaan emoa jälleen, sillä enhän ollut ehtinyt edes hyvästelemään Kuutihkua hänen kuoltuaan kunnolla.

// 358 sanaa

Nimi: Kojoottivirne

09.12.2018 21:06
Sirpaletassu oli sisarustensa kanssa samaan aikaan saanut soturinimensä. Sirpaletassun nimeksi oli tullut Sirpaleviilto enkä ollut aivan varma mitä ajattelisin asiasta. En tietenkään voinut olla pohtimatta olisiko Viiltotähdellä ollut enemmänkin osaa oppilaani soturinimessä kuin antoi ymmärtää. Toisaalta minua ei kyllä edes kiinnostanut. Olin saanut omasta mielestäni kunnialla koulutettua hänestä Kuolonklaanin soturin. Naaraan sekä omaksi harmikseni taistelimme kyllä aivan väärällä puolella tässä sodassa. Jos kyseessä oli sota Pimeyden metsän ja Tähtiklaanin välillä, olin aivan väärällä puolella. Tulisiko Tähtiklaani edes koskaan antamaan minulle anteeksi kuinka olen väärässä klaanissa? Ehkä uskoton elämä ei olisikaan niin paha idea…
Huomasin Kostohengen leirissä hiukan sivummalla. Minulla oli suunnitelma, jonka avulla voisin vakuuttaa muut vielä paremmin siitä kenelle tai mille olin uskollinen. Toki minua ei kukaan ennenkään epäillyt, mutta Kostohenki tuntui olevan koko ajan kaikkialla. Tai jos ei Kostohenki niin hänen tyttärensä Sirpaleviilto ainakin oli. Naaras oli ollut minun koulutuksessani ja muutamaan otteeseen pelkäsin hänen saavan tietää totuuden. Toisaalta uskottomaksi naamioituminen ei ollut niin hankalaa, sillä siitäkin alkoi tulla hiljattain osa minua. En uskonut niinkään hyvään tai pahaan. Ainoaan oikeaan ja väärään.
Hölkkäsin Kostohengen luokse kevein askelin. Sain totta kai mustalta kollilta heti vastaan erittäin happaman katseen. Kollin valkeasta kuonosta erottui hänen terävät hampaat, joita hän näytti minulle parasta aikaa. Tuhahdin. En ollut sanonut vielä sanaakaan ja nuo keltaiset silmät olivat jo valmiiksi niin täynnä vihaa, että se olisi riittänyt tappamaan hiirenkin pelkällä silmäyksellä.
”Kostohenki”, maukaisin kuuluvaan ääneen ja istuin kollin vierelle. Soturin katse ei hievahtanutkaan leirin keskustasta, jota hän katseli. Aivan kuin olisin ollut ilmaa. En yllättänyt kollin suhtautumisesta, mutta kyllä minä hänet tavalla tai toisella saisin puhumaan. Kostohenki ei kestäisi minun puhettani kuitenkaan kovin pitkään kommentoimatta jotakin nasevaa. ”Mahdat olla ylpeä pennuistasi. Sirpaleviillosta varsinkin. Hän oli erittäin ahkera. Lupaava lisä Kuolonklaanille.”
Kolli pysyi yhä vaiti. Näin silmä hänen katsahtaneen minun suuntaani. Heilautin takkuista häntääni tyytyväisenä. Jos kehrääminen olisi minulle normaalia, kehräisin nyt. Kostohenki kyllä kuunteli minua, vaikka ei myöntänyt sitä edes itsellensä.
”Noh”, maukaisin uudestaan kuuluvaan ääneen. ”Ainakaan et voi valittaa omista metodeistani kouluttaa oppilasta, sillä oma tyttäresikin on päässyt klaanin hierarkiassa melko korkealle.”
”Siitä kiittäminen ei kyllä kuulu sinulle”, Kostohenki ei voinut olla kommentoimatta. Pakko myöntää, että napautus saattoi hiukan sattua, mutta olin tottunut siihen. ”Oli Raetähden päätös luovuttaa minun tyttäreni sinun oppilaaksesi. Usko pois, et olisi saanut Sirpaleviiltoa oppilaaksesi ilman isääsi. Nyt hän ei ole edes päällikkö. Olet toisin sanoen hyödytön.”
Musta kolli kääntyi katsomaan minua silmissänsä kylmä hohde. ”Olet jopa alemmalla tasolla tässä klaanissa kuin jotkut oppilaat etkä sinä sieltä enää onnistu nousemaan.”
Paljastin hampaani häijysti Kostohengelle. Arvasin hänen alkaman herjaamaan minulle sitä sun tätä, mutta tulisi tuonkin karvakasan tietää missä raja kulki. Minua ei kiinnostanut yhtään virtasiko tuon verissä Pisaratähden sekä Viiltotähden veri vai ei. Suku ei määrittänyt kissaa. Joku päivä Kostohenki kyllä tajuaisi sen itsekin.
”Olet parantajiakin alemmalla tasolla”, Kostohenki naurahti kolkosti. ”Siitä tulikin mieleen, kuinka ovat välisi Talvikkimuiston kanssa päässeet niin rakoilemaan? Olitte niin suloinen pari.”
Tuhahdin. ”Samaa voisin kysyä sinusta ja Kuutihkusta. Muistan kuulleeni, kuinka mustasukkainen Jääliljakin oli teidän kahden väleistänne. Mitä tapahtui? Ai niin… Kuutihku kuoli ja viikkoa myöhemmin olitkin jo Naakkalaulun seurassa. Ehkä jokainen rakkaustarina vain ei ole tarkoitettu kerrottavaksi.”
Kostohenki viilsi ilmaa kynnellänsä aivan kasvojeni edestä. Arvatenkin seuraavaa varoittavaa kertaa ei olisi enää tiedossa. Samapa tuo. Repisi nyt suosiolla toisenkin korvani irti niin hänellä ei olisi enää mitään tuhottavaa minussa. Naurahdin hiukan mielipuolisesti.
”Usko sinä minua, mutta sinä et voi tuhota minua enää millään tapaa. Minulla ei ole ketään”, nauroin pienesti vasten siskoni Kielomyrkyn pojan kasvoja. ”Ei uskoa, ei rakkaita, ei pentuja, ei ketään.”
Kostohenki katsoi minua silmät viirulla. Hän varmasti yritti parhaillansa keksiä sanoja joilla tuhota minut lopullisesti, mutta ei löytänyt niitä.
”Huomaatko? Sinäkin olet alkamassa lipsua otteestasi”, hymähdin huvittuneena. Kasvoilleni syntyi ilkikurinen virnistys, joka paljasti hampaani. Nousin seisoimaan ja kiepsahdin ympäri ylimielisen oloisesti. Heilautin tahallisesti takkuista häntääni aivan Kostohengen kuonon edessä. Kuvittelin, kuinka kolli sihisi minulle, mutta hänen egonsa ei antanut kissan sanoa mitään. Kostohenki oli kerrankin mennyt sanattomaksi. Naurahdin uudestaan kävellessäni pois Kostohengen luota. Tarvitsisin enää jonkun kissan luottamuksen itselleni ja suunnitelmani olisi aukoton…

// 661 sanaa
// Joku?

Nimi: Viiltotähti

09.12.2018 18:40
Katsoin hiljaa sivusta kahden oppilaan onnetonta hosumista. Tuskatassu tuntui taistelevan raivon sokaisemana, Pakkastassu taas alussa taisteli hennosti kuin pieni pentu. Vasta puolessa välissä taistelua hylkiön pentu huomasi käyttää kynsiään ja taistella tosissaan. Taistelu päättyi siihen, kun Pakkastassu onnistui kaikilla voimillaan potkaisemaan itseään suuremman Tuskatassun pois päältään. Oppilaani tömähti hankeen ja nousi nopeasti ylös. Kaksikko huomasi taistelun päättyneen minun noustuani ylös. Katsoin ilmeettömästi vuorotellen oppilaita, jotka odottivat minun kommentoivan taistelua. Oppilaat asettuivat vieretysten alle ketunmitan päähän toisistaan ja katsoivat minua.
"Tuskatassu, keskity siihen mitä teet. Älä anna raivon viedä sinua mukanaan, sillä se voi lopulta päätyä kohtaloksesi. Vaikka kuinka vihaisit vastustajaasi, et saa ajatella sitä nyt. Keskity liikkeisiin, älä tunteisiin", naukaisin matalalla äänellä oppilaalle, joka katsoi minua nenäänsä nyrpistäen. Pakkastassu virnuili oppilastoverilleen tuon vierellä, mutta vakavoitui huomatessaan minun kylmän katseeni siirtyneen häneen.
"Ja Pakkastassu, älä ikinä unohda kynsiäsi piiloon. Entä jos taistelu olisi ollutkin niin, että voittaja on viimeisenä elossa oleva? Vaikka tämä olikin nyt pelkkä harjoitus, sinä teit pahan virheen. Näyttämäni liikkeen kokeileminen oli ihan hyvä idea, mutta kiinnitä seuraavalla kerralla huomiota vastustajasi kokoon suhteessa omaasi. Tuskatassu on sinua huomattavasti suurempi, joten liike ei ollut tähän tilanteeseen hyvä", nau'uin tyynesti. Pakkastassu kuunteli tarkkaavaisesti ja vastasi nyökäten. Kahden oppilaan turkeilla oli veritahroja taistelun jäljiltä.
"Palataan leiriin", totesin kylmästi ja käänsin selkäni oppilaille. Tuhokatse lähti kulkemaan vierelläni kohti leiriä. Muissa klaaneissa oppilaat olisivat kiittäneet toisiaan hyvästä taistelusta, mutta ei todellinen soturi sellaisesta kiittänyt. Oikea soturi voittaisi taistelunsa jättämättä vastustajaansa henkiin. Kuulin Pakkastassun ja Tuskatassun askeleet takanamme.

Leiriin päästyämme annoin oppilaille luvan syödä viimein. Tuhokatse kehotti heitä käymään parantajan pesällä, elleivät oppilaat haluaisi haavojen tulehtuvan ja viettää sen seurauksena pitkää aikaa parantajan pesällä. En jäänyt vahtimaan, kuuntelivatko oppilaat soturin kehotusta, sillä valikoin itselleni hiiren jota menin syömään yksikseni Suurkiven varjoon. Hiiren eloton ruumis oli yhä lämmin. Saalistuspartio oli kai vasta tuonut sen leiriin.
Syötyäni järjestin huomisen partiot ja jäin katselemaan leirin touhuja sivuummalta. Huomasin Yövarjon astelevan sisään leiriin. Kolli kulki partion hännillä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Kollin suunta muuttui, kun hän huomasi minut. Soturi asteli luokseni tyyni ilme kasvoillaan. Mieleeni muistui hetki entisistä elämistämme, kun meidät oli viety taistelemaan yhdessä. Yöpimeys - silloinen Yötassu - oli viiltänyt korvaani loven, kun harjoitukset äityivät minun aloituksestani turhan raaoiksi. Sulkatähti oli kertonut soturin uudelleensyntyneen, kun häntä ei näkynyt Pimeyden Metsässä. Kohtasin soturin taivaansinisen katseen ja annoin nyökkäyksellä luvan liittyä arvokkaaseen seuraani.
"Mitä asiaa?" murahdin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Yövarjo kiinnitti katseensa kynsiini, mutta oli tottunut tapaani jo, joten soturi siirtyi suoraan aiheeseen:
"Mietin vain, että oletko jo suunnitellut uutta hyökkäystä?" Soturin kysymys yllätti minut. En olisi uskonut, että Yövarjo tulisi henkilökohtaisesti kysymään minulta moista. Suoristin ryhtini ja siristin silmiäni.
"En ole vielä. Annan pölyn laskeutua hetken aikaa", tokaisin viileästi. Yövarjo nyökkäili hitaasti. Yritin saada kollin silmistä irti jotain, mutta tyyni katse ei viestinyt mitään erityistä. Mitä hän halusi?
"Oliko sinulla muuta?" kysyin tuhahtaen ja viilsin kynsilläni jälleen ilmaa. Yövarjo ei hätkähtänytkään, vaan piti siniset silmänsä kohdistettuina minun vihreisiin silmiini.

//Yö? Sori tönkkö :d
// 483 sanaa

©2019 Kuolonklaani | Kuunpisara - suntuubi.com