Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Pirstaletassu

25.11.2018 18:12
Musta naaras valkeilla kohdilla painoi minua maata vasten. Hän oli yllättänyt minut. En ollut osannut odottaa mitään ja tässä sitä nyt oltiin. Painettuna maata vasten. Vaikka minun ja Kalmaliljan välillä ei enää ollutkaan mitään kauheaa kokoeroa, hän pystyi helposti pitämään minut maata vasten.
"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua", Kalmaliljan sanat saivat minut hereille ja keräsin voimia potkuun. Olin ilmeisesti liian hidas, sillä naaras ehti koskettaa vatsaani tassullaan ja hypähtää pois päältäni.
"Liian hidas", mestarini naukaisi. Nyt ainakin ymmärsin, että potkun piti tulla heti. Minun pitäisi siis toimia paljon nopeammin kuin äsken, ettei vihollinen pääsisi haavoittamaan. Mutta tuskin sitä kuitenkaan ensimmäisellä kerralla pystyi aina onnistumaan? Siltikin pienoinen pettymys painoi hetken mieltäni, vaikka se aivan turhaa olikin. Seuraavalla kerralla onnistuisin! Kalmalilja onnistui taas yllättämään minut, kun olin ajatuksissani. Ryhdistäydyin heti virheen toistumisesta, sillä potku ei saisi epäonnistua toistamiseen. Tällä kertaa olin nopea ja potku tuli ilmeisesti ihan ajallaan, mutta Kalmaliljaa potku ei paljoa heilauttanut. Sain kyllä pois päältäni, mutta hän jäi seisomaan ihan lähelleni tassuilleen. Olin keskittynyt pelkästään tekemään potkun ajoissa, joten olin unohtanut käyttää tarpeeksi voimaa. Murahdin, sillä tästähän Kalmalilja oli juuri alussa sanonut.
"Potkustasi puuttuu voima, älä epäröi käyttää sitä", mestarini sanoi ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. Tällä kertaa en ajautunut ajatuksiini, vaan keskityin todella. Kalmaliljan painaessa minut maahan, en ollut yhtään yllättynyt, sillä tällä kertaa olin ollut hereillä ja pystynyt hieman varautumaan iskuun. Nyt potkaisin Kalmaliljan kimpustani ajoissa ja niin kovalla voimalla kuin pystyin vain potkaisemaan. Naarassoturi lensi pidemmälle, mutta onnistui laskeutumaan melkoisen sulavasti neljälle tassulle. Hän seisoi paikoillaan hetken.
"Nyt potkussa oli voimaa, mutta sitä voisi olla vielä enemmän. Muista vain keskittyä, käyttää voimaa ja olla ajoissa potkussa, niin onnistut", Kalmalilja naukui. Nyökyttelin nopeasti päätäni ja odotin jo seuraavaa tehtävää. Jatkaisimmeko vielä tätä vai siirtyisimmekö jo johonkin toiseen liikkeeseen?

//Kalma? Voit halutessas jo kirjottaa nää takasin leiriin tai ihan miten vaan XDD Ja sori tässä jatkamisessa kesti tosi kauan, enkä tiiä kuinka kalmamaiseks Kalman kirjotin :'D

Nimi: Pakkaspentu

25.11.2018 16:54
Seurasin kiinnostuneena, kuinka Viiltotähti nimitti Tuskapennun oppilaaksi ja ilmoitti ottavansa vastanimitetyn oppilaan itselleen koulutettavaksi. Olisin itsekin tahtonut päästä Viiltotähden oppilaaksi, mutta oli Kuolonklaanissa muitakin hyviä mestariehdokkaita. Yksi esimerkki oli Kalmalilja, mutta hänellä oli tällä hetkellä oppilaana Pirstaletassu, Kostohengen poika. Naaras oli suosittu klaanin keskuudessa - ainakin oman tietoni mukaan ja mitä olin nähnyt leirissä - ja hän oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Muita Kuolonklaanin kokeneita sotureita olivat esimerkiksi Sumumyrsky, Verikyynel ja Syöksyviilto. Ainoa toiveeni mestarini kohtaan oli se, että hän oli taitava ja klaaninsa suosiossa oleva soturi. Kojoottivirne, se ruskeanharmaa kolli jonka olin tavannut hetki sitten, ei vaikuttanut sellaiselta kissalta. Onneksi hänellä oli oppilas, Sirpaletassu, Pirstaletassun sisko. Jäin seuraamaan kuinka Viiltotähti ohjeisti Tuskatassun pois leiristä ja jäin seisomaan tuoresaaliskasan edustalle toimeettomana. Nyt hän muuttaisi oppilaiden pesään ja minä jäisin pentutarhaan yksin Synkkäpennun kanssa. En ollut jutellut vaaleanharmaan naaraan kanssa lainkaan eikä minua rehellisesti sanottuna kiinnostanut lainkaan hänelle puhuminen. Niiskaisin äänekkäästi ja aloin puhdistamaan lumenvalkoisia karvojani.
"Pakkaspentu."
Nostin jäänsinisen katseeni salamannopeasti, kun näin silmäkulmastani tutun naaraan saapuvan luokseni. Jääliljan likaisenvalkean ja tummanharmaan kirjava hahmo seisoi edessäni ja emoni jäänsiniset silmät olivat porautuneet minuun.
"Emo. Missä sinä kävit?" kysyin uteliaana. Jäälilja räpäytti hitaasti jäänsinisiä silmiään ja asettui istumaan viereeni. Kohensin nopeasti ryhtiäni näyttääkseni hieman isommalta lihaksikkaan emoni rinnalla.
"Emonsuulla. Onko täällä tapahtunut jotain sillä aikaa kun olin poissa?" Jäälilja kysyi puolestaan minulta ja vilkuili ympärilleen aivan kuin odottaen, että jotain kiinnostavaa tapahtuisi Kuolonklaanin leirissä.
"Tuskapennusta tuli oppilas, Tuskatassu. Hänen mestarinsa on Viiltotähti. Emo", naukaisin pahanenteisellä äänensävyllä ja porasin jäänsinisen tuijotukseni suoraan Jääliljan sieluun, "kuka on Kylmähenkäys? Eräs naaras nimeltään Rosmariiniputous tuli nimittäin kertomaan minulle, että minun isäni nimi olisi Kylmähenkäys ja tahtoisin tietää, puhuuko hän totta."

//Jää?
//272 sanaa

Nimi: Tuskapentu /-tassu

24.11.2018 17:37
Olin juuri aikeissa kertoa Pakkaspennulle, että minulla ei ollut mitään havaintoa missä isäni Kostohenki juuri nyt oli. Hän oli toki jonkin aikaa sitten palannut soturin nimeltä Norppakyyneleen kanssa leiriin. Sen jälkeen en ollut kuullut isästäni hetkeen mitään. Pian kuitenkin huomasin hänenkin saapuvan paikalle Viiltotähden kutsusta. Klaanin päälliikkö harvoin kutsui kissoja koolle minkään syyn takia. En siis voinut olla pohtimatta minkä takia kolli nyt kutsui klaanin koolle. Loin nopeat katseeni Pakkapentuun, kunnes astelin naaraan kanssa lähemmäs.
Yllätyin Viiltotähti kutsuessa minut luoksensa. Oliko tässä nyt kyse siitä, mistä isäni oli minulle muutama kuuta sitten. Olin käytännössä hylännyt koko ajatuksen Viiltotähdestä minun mestarinani, sillä kollista oli tässä välissä ehtinyt tulla jo päällikkö. Hänellä ei ollut edes varapäällikköä, joten oletin hänen olevan erittäin kiireinen päällikön tehtäviensä kanssa. En uskonut hänellä olleen aikaa omalle oppilaalle, mutta taisin olla väärässä pahimmin kuin uskoinkaan.
Astelin päällikön eteen ja odotin hänen sanovan jotakin. Vasta siinä seistessäni tajusin, että hän voisi aivan hyvin vain sanoa jonkun muun minun mestarikseni. Pidin kuitenkin kasvoni ilmeettöminä. Olin varautuneena mihin tahansa mitä kolli minulle nyt sanoisi.
Positiiviseksi yllätyksekseni hän ilmoitti minua mestarikseen. Viiltotähti ohjasi minut heti toimintaan uuden oppilasnimeni saatua. Viiltotähti lähti ohjaamaan minua pois Kuolonklaanin leiristä. Hän kertoi, että minun tulisi itse tehdä töitä soturiksi tulemiseksi, että mikään ei tulisi valmiiksi. En minä oikeastaan edes olettanut niin, mutta kuuntelin tyynesti Viiltotähteä. Tahdoin tietää mitä sanottavaa kollilla oli minulle. Aikoisin kuunnella hänen jokaisen sanansa, sillä hänellä olisi varmasti paljon viisauksia jaettavana.
”Onko menestyksen taustalla jotain muutakin kuin kova työ?” kysyin viileästi Viiltotähdeltä, sillä tahdoin todella tietää mitä kaikkea minun tulisikaan tietää.

// 258 sanaa
// Viilto?

Nimi: Jäälilja

24.11.2018 16:15
"Minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki", Kylmähenkäys naukui tunteettoman kylmästi minua silmäillen. Vihan liekki paloi rinnassani ja tuntui kuin olisin voinut polttaa koko metsän yhdellä käpälänheilautuksella. Kasvoillani oli mitäänsanomaton ilme.
"Luuletko voivasi uhkailla minua?" nau'uin pelottavan tyynesti, en saisi päästää enää mitään tunteita ulkoisesti valloille, "Luuletko, että teen jotain mitä sinä pyydät?" Kylmähenkäyksen korvat värähtivät pienen lehtisateisen tuulen johdosta.
"Kuule sanasi ovat kovinkin ristiriitaisia, et taida edes ymmärtää omia sanojasi. Ensin väität, että kerrot tyttärelleni hänen oikeista vanhemmistaan, mutta ainiin ethän sinä voi kasvattaakaan häntä täältä emonsuulta käsin, joten miten pääsisit hänen puheillensa. Hän tapaa teidät sitten kun on itse siihen valmis ja minä pidän siitä huolen. Jos kasvattaisin Pakkaspennun Viiltotähdelle uskolliseksi, tiedä vaan että en tekisi sitä sinun takiasi vaan minun tyttäreni turvallisuuden takia!" sähisin jäänsinisillä silmilläni pettyneesti Kylmähenkäykseen katsellen.
"En edes tajua miksi ikinä rakastuin sinuun", nau'uin siten, että ääneni hiljeni loppua kohden, eikä kolli välttämättä kuulisi sanojani. Käännyin ja lähdin tassuttamaan pois, ilman hyvästejä. En halunnut nähdä Kylmähenkäystä enää ja jos näkisin en lupaisi sitä, ettenkö kävisi kollin kimppuun tosissani. Minua suututti vain niin hirveästi. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, minun pitäisi palata leiriin. Takaisin Pakkaspennun luokse.

Olin saapunut leiriin hetki sitten ja nyt olin tyyni kuin lampi ilman tuulenvirettä. Yritin etsiä katseellani lumenvalkeaa pentua, mutten paikantanut häntä. Hetken päästä silmiini kuitenkin pisti Kostohengen poika, jonka vierellä tyttäreni oli. En menisi häiritsemään, sillä tiesin mille koko ajan tiellä oleva emo tuntuisi. Asetin tiukat rajat joidenkin asioiden suhteen, mutta halusin Pakkaspennun sosiaalisoituvan kuten minä. Näin naarassa erityisesti potentiaalia ja olin milteinpä varma, että hän kasvaisi oman ylpeyteni aiheeksi. Jos joku ansaitsi ylpeyteni, kannatti olla otettu siitä, sillä sitä en jakanut monelle.

//Joku?
297 sanaa

Nimi: Pakkaspentu

24.11.2018 14:33
"Olen Kojoottivirne", minulle tuntematon kolli naukaisi välinpitämättömällä äänensävyllä ja kääntyi sitten minua kohti. Jäin silmäilemään Kojoottivirneeksi - varmasti oudoin nimi johon tulisin koskaan törmäämään - esittäytynyttä kissaa arvioivasti. Tämä soturi oli laiha ja heikolta vaikuttava, väritykseltään yksinkertaisen ruskeanharmaa lämpimänruskeilla silmillä. En ainakaan toivoisi Kojoottivirnettä mestarikseni, kun tulisi aikani päästä oppilaaksi, se oli varmaa. Hän vaikutti juuri sellaiselta kissalta, joka oli vain koristeena Kuolonklaanin soturirivistössä eikä kovin moni vihollisklaanilainen muistanut edes kollin olemassaoloa. Kun hiljaisuus oli kestänyt kiusallisen kauan, luimistin hieman korviani ja heitin kylmän mulkaisun Tuskapentuun. Tietenkin pesätoverini oli tuonut minut klaanin tylsimmän soturin seuraan ja väittänyt, että minulla oli asiaa hänelle. Ainoa asia mikä mielessäni pyöri oli kollin pilkkaaminen.
"Oletko sinä muka soturi? Näytät niin aliravitulta että vaikutat minun silmissäni oppilaalta", murahdin välinpitämättömänä ja nuolaisin laiskasti etukäpälääni. Kojoottivirneen ruskeissa silmissä välähti ja hänen valkea hammasrivistönsä paljastui hetkeksi.
"Kehotan sinua varomaan sanojasi ellet tahdo kunnon lyöntiä pienille kasvoillesi", soturi sähähti ja sivalsi ilmaa ruskeanharmahtavalla hännällään. Siristin hieman jäänsinisiä silmiäni kollille, mutta tajusin silti pitää kuononi kiinni. Hetken kuluttua nousin jaloilleni ja kohautin lapojani.
"No, eipä minulla ollut muuta asiaa. Hyvästi, Kojoottivirne", nau'uin jäiset hyvästit kollille ja käännyin ympäri Tuskapentua kohti, "voidaanko mennä juttelemaan sinun isällesi? Minä en ole edes koskaan tavannut häntä ja tahtoisin edes tietää hänen nimensä tai jotain."

//Tuska?
//208 sanaa

Nimi: Viiltotähti

23.11.2018 19:36
"Hyvin, vaikka en olekaan ehtinyt nähdä heitä. Olen varma, että ainakin jokiklaanilainen liittolaiseni on yhä uskollinen eräälle Kuolonklaanin jäsenelle. Myrskyklaanilaisen kanssa pitäisikin puhua. Varoittaa hyökkäyksestä", naukaisin Valhekuiskeelle tasaisella äänellä ja maistelin ilmaa. Hiiren tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta annoin sen olla. En ollut saalistamassa nyt. Huomaamattani huomasin kulkevani kohti Emonsuuta, mutta tein loivan käännöksen ja jatkoimme eteenpäin.
Valhekuiskeen läsnäolo hermostutti minua. En ymmärtänyt, mistä nämä tunteet johtuivat. Ehkä olin padonnut niitä liian kauan, tai sitten yritin vain ottaa tämän roolin liian tosissaan. Se saattoi olla niin. Roolista tuli helposti oikeaa elämää, vaikka niin ei haluaisikaan.
"Palataanko leiriin?" kysyin nopeasti, kun yllemme laskeutunut hiljaisuus tuntui piinaavalta. Valhekuiske vilkaisi minua, mutta käänsi katseensa eteenpäin.
"Miten vain", hän totesi rauhallisesti ja hidasti tahtiaan. Käännyin paikoillani ja lähdin kulkemaan takaisin kohti leiriä sitä reittiä mitä olimme tänne kulkeneet.
"Tahdotko auttaa minua?" kysyin rikkoen jälleen laskeutuneen hiljaisuuden. Käänsin katseeni tummaan naarassoturiin, joka kohtasi katseeni ilme värähtämättä.
"Missä asiassa?" Valhekuiske kysyi.
"Pitää ottaa yhteys Myrskyklaanin liittolaiseen. Ajattelin, että voisit välittää hänelle viestin", naukaisin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat himmeinä tukien pienenevän kuun valoa.
"Miten ajattelit sen tehdä? Myrskyklaanilaiset vahtaavat muiden klaanien tapaan rajojaan kuin haukat, he haistaisivat minut", naaras huomautti kärkkäästi, vaikka olin tiedostin asian varsin hyvin. Murahdin vastaukseksi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kylmä alkoi hiljalleen pureutua turkkini lävitse. Jännitin lihaksiani ja kiristin tahtiani pysyäkseni lämpimänä. Pidin hetken hiljaisuuden ennen kuin vastasin.
"Vapautan sinut huomiseksi kaikista tehtävistä, jos suoritat tämän. Tässäkin tosin voi mennä koko päivä tai enemmänkin, mutta se on pieni hinta. Menet ennen aamupartioiden lähtöä Varjoklaanin reviirin kautta Myrskyklaanin reviirille. Peität tietenkin sitä ennen hajusi mahdollisimman hyvin, jonka jälkeen tehtäväsi voikin alkaa. Käyt vaikka koko reviirin läpi, mutta etsit liittolaiseni ja käsket hänen tavata minut seuraavana aurinkohuippuna ukkospolulla, aivan nelipuiden lähellä", kerroin tehtävän kuolonklaanilaisnaaraalle, joka käänsi katseensa taas minuun.
"Aiot kai kertoa, kuka tämä mysteerinen liittolaisesi on?" Valhekuiske kysyi tuhahtaen.
"Tietenkin. Hän on Silkkisydän, tunnistat hänet vaalean hopeanharmaasta turkista, sirosta kehosta, sulkamaisesta hännästä ja taivaansinisistä silmistä", kerroin rauhallisella ja hitaalla äänellä, jotta Valhekuiske kerkeäisi painaa kaiken tämän mieleensä.
"Entä jos ei löydy?" naaras kysyi pitäen tällä kertaa katseensa edessäpäin.
"Sitten kokeilet seuraavana päivänä uudestaan", tokaisin. Naaras ei vastannut mitään. Hän katsoi eteensä mietteliään oloisena.
"Hyvä on. Katsokin että hyödyn tästä jotenkin", naaras naukui viileästi ja heilautti häntäänsä. Kohtasin jälleen hänen vihreän katseensa, joka sai sydämeni tykyttämään. Käänsin pääni eteenpäin.

Leiri häämötti edessämme, kiristin vaistomaisesti tahtia. Emme sanoneet mitään koko loppumatkalla, vaan leiriin päästyämme lähdimme omille teillemme. Viimeinen saalistuspartio oli juuri palannut ja tuoresaaliskasa oli lähes täysi. Olin yllättynyt riistan määrästä, sillä nykyään myös Varjoklaani saalisti reviirillämme. Kenties he olivat hakeneet saaliinsa reviirin ulkopuolelta? Se ei sinällään minua haitannut, kunhan kuolonklaanilaiset pysyivät kaukana turhista ongelmista. Päätin järjestää huomisen aamun partiot, jotka olivat jääneet aiemmin järjestämättä. Siispä päätin valita partioihin vain kissoja, jotka olivat leirin pääaukiolla ja saattaisivat ilman vastaväitteitä lähteä partioon. Kävelin tuoresaaliskasan liepeillä notkuvan Jääliljan luokse. Naaras käänsi kylmän katseensa minuun ja siristi silmiään. En ihmettelisi, jos soturi väittäisi vastaan, mutta päätin nyt vain olla välittämättä.
"Viiltotähti, mikä yllätys", naaras naukui tyynesti, mutta äänestä huomasi pistävän sävyn.
"Johdat auringonnousun saalistuspartiota. Saalistatte ukkospolun tällä puolen Korkokivien liepeillä, niin kaukana ukkospolusta kuin suinkin voitte", naukaisin. Valitsin paikan siksi, että siellä ei pariin päivään ollut yksikään partio käynyt. Saalista olisi siis todennäköisesti siellä päin.
"Ketkä lähtevät mukaan?" naaras kysyi rauhallisesti. Käänsin mietteliään katseeni leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Katseeni kohdistui ensimmäisenä Koisammaleeseen, Graniittipoltteeseen sekä Tappotahtoon.
"Koisammal, Graniittipolte ja Tappotahto lähtevät sinun mukaasi", nau'uin kovalla äänellä, jotta kolme soturia kuulisi minut. Koisammal ei kuitenkaan kuullut, olihan soturilla erittäin huono kuulo. Jäälilja huomasi sen ja lähti mitään sanomatta kohti kollia. Hän tiesi kuinka tämä toimi hänen kanssaan.
Seuraavaksi suuntasin Pihlajakynnen luokse. Laikukas soturi nosti meripihkaisen katseensa minuun.
"Partioonko?" naukui Pihlajakynsi tympääntyneesti. Nyökkäsin.
"Aurinkohuipun rajapartio. Saat valita mukaasi ketkä tahansa kolme kissaa. Kuljette Tuuliklaanin rajan Korkokiville saakka", nau'uin matalalla äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa. Pihlajakynsi vastasi murahtaen.
"Etkö oikeasti ole ajatellut jutella kanssani?" naaras otti asiansa esille varsin suoraan. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä. Ymmärsin hyvin mitä naaras ajoi takaa.
"Minä olen tyttäresi, tai ainakin olin, etkä kertonut siitä edes minulle?" naaraan ääni oli ehkä hieman jopa vihainen sekä selvästi loukkaantunut, vaikka hän sitä yrittikin peitellä.
"Ymmärtänet kai, että minulla on ollut muutakin tekemistä. Jutellaan myöhemmin, minun täytyy nyt mennä lepäämään", naukaisin tyttärelleni, joka jäi seisomaan paikalleen minun lähdettyäni kohti pesääni. Oli outoa kohdata soturi päälliköksi tulon jälkeen, sillä naaras tiesi kuka minä olin. Mitä minun olisi hänelle pitänyt sanoa? Pihlajakynsi oli käytännössä isoemoni, joten olisi tuntunut oudolta kertoa miten ylpeä hänestä olin. Tassuttelin pesääni Suurkiven alle ja asetuin vuoteelleni hyvään asentoon. Hetken ajan mielessäni pyöri Valhekuiske ja kaikki muu. Pian kuitenkin vajosin uneen, joka oli rauhaton ja epäselvä.

Aamulla herätessäni nousin heti ulos. Näin vilaukselta Valhekuiskeen poistuvan leiristä. Aamupartio oli lähdössä juuri hänen jälkeensä. Jäälilja johdatti partionsa ulos leiristä. Pian lähdön jälkeen ilmoitin vielä pari saalistuspartiota tälle päivälle. Katseeni harhaili pentutarhan suuntaan, jossa kaksi pentua juttelivat keskenään. Toinen heistä oli Kylmähenkäyksen tytär Pakkaspentu, ja toinen Kostohengen poika Tuskapentu. Tuskapentu oli jo kuuden kuun ikäinen, mutta oppilaaksi nimeäminen oli jäänyt kaiken kiireen keskellä. Päätin hoitaa asian pois alta pian. Tälle päivälle minulla ei ollut mitään erityistä suunnitteilla. Nimeäisin Tuskapennun oppilaakseni ja kävisin hänen kanssaan läpi yksinkertaisia asioita, ehkä reviiriä tai taistelun alkeita. Hyökkäys Myrskyklaaniin oli lähellä, mutta tuleva oppilaani ei mukaan kerkeäisi. Kokemattomat oppilaat saisivat luvan jäädä pois hyökkäyksestä ihan vain periaatesyistä. Katseeni siirtyi Tuskapennusta Pakkaspentuun. Toivoin, että naaraasta kasvaisi hieman parempi soturi kuin isästään. Siihen ei paljoa vaadittu, mutta Pakkaspennulla oli isältään erittäin huono perimä. Kylmähenkäys oli häviäjä, joka ei ollut perillä mistään asioista omassa elämässään tai muuallakaan. Yrittää nyt yrittää tappaa ensin kumppaninsa ja sitten tyttärensä. Tuhahdin hieman huvittuneena ylösnousseen soturin tyhmyydelle. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini oravan, joka oli ollut kasassa koko yön. Se oli kylmä, mutta menisi nälän vuoksi nopeasti alas. Saalis oli kylmä ja hieman sitkeä, mutta se ei oikeastaan edes haitannut. Söin sen nopeasti. Sen jälkeen nousin ylös ja vilkaisin taivaalle. Aurinko oli jo nousemassa, joten voisin huoletta järjestää klaanikokouksen ilman vihaisia katseita herättämisen vuoksi. Ponnistin itseni kaarevaan loikkaan ja laskeuduin sulavasti suurkiven liukkaalle pinnalle. Pidin tasapainoni taitavasti ja käännyin leirin pääaukion suuntaan.
"On klaanikokouksen aika!" ulvaisin kovaäänisesti, jotta kaikki kuulisivat sen. Kissat tunkeutuivat leirin pääaukiolla pesistään. Osa vaikutti hieman unisilta, olivat kai yhä nukkumassa. Käänsin katseeni Tuskapentuun, joka katsoi minun suuntaani toiveikkaana. Kolli kai tiedosti jo ikänsä olevan yli kuusi kuuta.
"Tuskapentu, tule tänne", nau'uin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Pennulle tehtiin tie Suurkiven eteen. Vaikka nimeäminen ei ollut varsinainen seremonia Kuolonklaanissa, halusin nimettävän olevan klaanin edessä.
"Olet nyt kuusikuinen, jonka johdosta tulet oppilaaksi. Tuskatassu, minä toimin mestarinasi", nau'uin lyhyesti mutta ytimekkäästi.
"Tuskatassu! Tuskatassu!" tuoreen oppilaan nimenhuuto oli yllättävän laimea. Siitä sai kai syyttää aikaista ajoitusta nimitysseremonialle. Kokouksen päättymisen merkiksi laskeuduin suurkiveltä sulavasti kissajoukkoon. Tuskatassu asteli luokseni ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Lähdemme heti harjoituksiin", totesin viileästi ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Kolli ei vastannut mitään, vaan lähti seuraamaan minua ulos leiristä. Kohtasin matkalla Kostohengen katseen. Hän katsoi minua ja nyökkäsi kai kiitokseksi siitä, että olin pitänyt lupaukseni ja ottanut hänen poikansa oppilaakseni.
"Sinusta tulee hyvä soturi, kunhan teet töitä sen eteen. Muistat vain, että vaikka olenkin mestarisi, sinä koulutat itse itsesi. Minä kerron mitä teet, sinä teet", nau'uin tasaisella äänellä päästyämme ulos leiristä. Opettaisin nuorelle kollille tänään hieman metsän historiasta samalla kun kiertäisimme rajamme läpi. Näyttäisin hänelle myös Emonsuun. Taisteleminen oli tärkeää, mutta niin oli myös tietoisuus siitä kuka oli ja mitä klaani oli ennen.

//Tuska? Toivottavasti ei haittaa et nimesin, ku puhuttii joskus et nimettäis sopivan raon tullessa xdd
// 1224 sanaa

Nimi: Sisutassu

22.11.2018 19:48
Astelin tylsistyneenä ulos leiristä. Olin ajatellut, että voisin metsästää aikani kuluksi. Tosin minun oli tunnustettava, etten ainakaan vielä oikeastaan osannut metsästää, koska mestarini ei vielä ollut juuri opettanut sitä minulle, mutta kai minä voisin silti kokeilla? Parhaimmassa tapauksessa voisin oppia jotain tällä omatoimisella saalistusretkelläni, vaikkei sekään ollut varmaa. Kehuja en kuitenkaan taatusti saisi, onneksi. Mieleeni ei tullut kertoja, jolloin olisin saanut kehuja. Olin kuitenkin varma, että kehut olisivat inhottava asia ja olin ollut onnekas, kun en ollut saanut niitä, vaikka jotkut tuntuivatkin nauttivan niistä. Haistoin ilmaa ja tavoitin pian hiiren hajun loitompana. Lähdin rymistelemään kohti hajun lähdettä äänekkäästi. Pian tulin ajatelleeksi, että saalis varmasti kuulisi minut, jos jatkaisin niin. Vaimensin askeliani ja yritin kulkea hiljaa. Hetken kuluttua olin niin lähellä, että kyyristyin maahan ja tähysin hiirtä. Häntäni huiski villisti heinikossa kahisuttaen korsia. Hiiri livisti karkuun ja pinkaisin sen perään turhautuneena, mutta se katosi näkyvistä jo jonkin aikaa ennenkuin ehdin paikalle. Jäin nuuhkimaan maata alueelta, jossa hiiri oli ollut. Ehkä voisin vielä löytää sen. Hajujälki pujotteli kuitenkin syvälle pensaikkoon, joten lopulta luovutin ja totesin mielessäni, etten löytäisi sitä hiirtä enää. Olikohan sittenkään hyvä ajatus mennä yksin metsästämään ennenkuin sitä oli juuri edes opetettu? Ravistin ajatuksen oitis mielestäni. Tietysti se oli hyvä ajatus!

//201 sanaa.
//Joku?

Nimi: Valhekuiske

22.11.2018 15:13
Virnistin hieman huvittuneena Viiltotähden erikoiselle käytökselle. Hän oli jotenkin erilainen kuin ennen, enkä osannut sanoa mistä se johtui. Tietenkin lyhyessä ajassa oli tapahtunut todella paljon asioita, kuten kuolleiden uudelleensyntyminen, Viiltotähden nousu päälliköksi ja sodan julistus, eikä siinäkään varmasti ollut vielä kaikki. Kaikki tämä oli päällikölle varmasti raskasta, mutta uskoin hänen selviytyvän ja johtavan Viiltoklaanin lopulta sodan voittoon. En ollut itsekään ollut aivan oma itseni, sillä Sulkatähden palattua muiden joukossa elävien joukkoon, olin joutunut myöntämään itselleni tunteneeni pientä mustasukkaisuutta, kun kuulin tuon olleen Viiltotähden kumppani hänen entisessä elämässä. Ja tietenkin olin suorastaan iloinen Viiltotähden kertoessa, ettei hänellä ollut tuota naarasta kohtaan enää lainkaan tunteita. Päällikön kumppanina esiintyminenkin oli lähinnä yksi lysti, josta palkkioksi olisi voinut riittää pelkästään ilme, jonka näin joskus Sulkatähden kasvoilla hänen katsoessaan meitä kulkemassa yhdessä. Ehkä olisinkin voinut auttaa Viiltotähteä pyyteettömästi, ihan vain hyvää hyvyyttäni, mutta se että päällikkö olisi jotakin velkaa tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta, kun ajat tuntuivat olevan muutenkin epävakaita. Ehkäpä joskus voisin tutustua paremmin Sulkatähteen, mikäli hän sattuisi tietämään Viiltotähdestä jotain, mitä en itse tiennyt. Vilkaisin vierelläni kävelevää harmaata kollia, joka oli kääntänyt katseensa takaisin kulkusuuntaan.
"Minun on kyllä pakko kysyä, mikset vain tehnyt puhumalla selväksi ettei Sulkatähti enää kiinnosta sinua. Ja jos puhe ei olisi auttanut, olisit vain käyttänyt järeämpiä keinoja", rikoin hiljaisuuden kysymyksellä, joka oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Viiltokaaos murahti pienesti ja näytti pohtivan vastausta.
"Hän on aina ollut todella sitkeä ja päättäväinen, enkä usko että hän olisi luovuttanut. En halua väliemme täysin tuhoutuvan, varsinkin kun minun on toimittava päällikön tavoin ja Sulkatähti kunnioittaa päätöstäni siitä, että olen jo jatkanut elämääni", tuo vastasi. Nyökkäsin ymmärtävästi ja käänsin pääni pois.
"Hän varmasti uskoi teidän voivan jatkaa siitä mihin jäitte, mihin ikinä jäittekään", totesin, johon Viiltotähti murahti jotakin vastaukseksi, mutten ollut varma mitä. Viileä ilma kirveli kuonoani ja tassujeni pohjia, mikä sai minun kiristämään tahtia hieman, jotta lämpenisin. Päällikköä kylmyys ei vaikuttanut haittaavan, tai ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Puhalsin höyryävää ilmaa suustani katsoen samalla taivasta, jonne oli alkanut ilmestyä kirkkaana loistavia tähtiä. Mieleeni palasi Pikiviillon karkoitus. Mitenköhän hän pärjää, kun lehtikato tulee, eikä riistaa ole enää niin runsaasti? Tietenkin mitä enemmän hän kärsisi sen parempi, mutta saattoihan hän olla muuttanut asumaan vaikka kaksijalan pesään, mitä en yhtään ihmettelisi. Yhtä hyvin entinen parantaja saattoi olla myös kuollut. Pudistelin päätäni, sillä halusin unohtaa Pikiviillon ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.
"Kuinka muuten asiat Metsäklaanin liittolaistesi kanssa? Toivottavasti he ovat yhä uskollisia sinulle, eivätkä ole päättäneet kääntyä takaisin omiensa puolelle", vaihdoin aihetta toiseen.

//Viilto?
//405 sanaa

Nimi: Jäälilja

21.11.2018 20:09
Tassutin Kuolonklaanin reviirillä taakseni leirin ja Pakkaspennun jättäen. Pakkaspentu oli jäänyt leikkimään Tuskapennun kanssa leiriin. Uskoin tyttäreni arvostelukykyyn ja siihen, ettei tämä tekisi mitään typerää, hän oli viisas kissa. Matkani kulki kohti kivikkoista emonsuuta, jonne henkiin heränneet kissat olivat majoitettu, sillä klaanin leiri ei olisi kyennyt asuttamaan niin montaa kissaa. Kissoja tuli päivä päivältä enemmän ja tila väheni samaa tahtia. Yksi asia oli kuitenkin erittäin hyvä, se että Viiltoklaanin joukot kasvoivat, mutta olihan otettava myös se huomioon että muiden klaanienkin kissat ylösnousivat ja olivat valmiita auttamaan taisteluissa. Sappeni kiehui jo valmiiksi ja kynteni yrittivät työntyä esiin tummanharmaista ja pehmeistä tassuistani. Ai mikäkö minua ärsytti? Se ketunmielinen naaras, Pakkanen. Hän joka käveli Kylmähenkäyksen rinnalla kuin kolli olisi pala maata minkä hän omisti. Olin ajautunut kateuden halveksuttavalle tielle, myönsin sen, mutta aina kun vilkaisinkaan Kylmähenkäystä, jokin sisälläni sanoi "minun". Kuitenkaan Pakkanen ei ollut ainut kissa jota halusin kynsiä, Kylmähenkäyskin oli ansainnut osan vihastani hankkimalla pentuja toisen naaraan kanssa. Eihän väillämme ollut koskaan ollutkaan mitään virallista, mutta silti tunsin oloni kaltoin kohdelluksi ja antaisin Kylmähenkäyksen kuulla siitä. Minun olisi kerrottava hänelle tunteistani - jossain vaiheessa - sillä en tiennyt kauanko Kylmähenkäys olisi maanpäällä, ehkä lopullisesti tai ehkä vain tämän auringonkierron ajan. Epätietoisuus kuristi minua kireällä otteellaan ja vaikka yritin rimpuilla sen otteesta tunsin vain kaulani ympäri kierretyn silmukan kiristyvän. Edessäni alkoi jo häämöttää emonsuuksi kutsuttu kivinen luola ja tunsin halua kiihdyttää hitaan puoleisia askeleitani. Pian työnnyin jo sisälle kolkkoon luolaan.
"Tervehdys", naukaisin jäätävääkin kylmemmin, sillä silmiini pisti lumenvalkea naaras, joka oli pesemässä likaisenharmaata tassuaan ilkeä kiilto silmissään.
"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", naukaisin tiukasti, sillä asia jonka olin sanonut ei ollut pyyntö vaan käsky ja jos Kylmähenkäys ei tottelisi laittaisin kollin tottelemaan. Sinertävänharmaa kolli kohautti lapojaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin perääni astellen. Kun olimme vähän matkan päässä kiviluolasta käännähdin salaman nopeasti ympäri vihan kiilto silmissäni. Samalla näin Kylmähenkäyksen kylmän katseen, jota olin huomaamattani kaivannut tolkuttomasti. Se katse, jota himoitsin turkilleni ja se, joka sai minut tuntemaan itseni vihdoin eläväksi, mutta tänään se sai minut tuntemaan tolkutonta vihaa ja pettymystä. Katkeruutta. Loikkasin kynnet esillä Kylmähenkäyksen kimppuun yllätyshyökkäyksen edun omaten ja painoin kollin kovakouraisesti maahan.
"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", nau'uin kivusta sumein silmin ja se kipu oli sydämessäni. Käänsin kollin siniharmaan pään sivulle tassullani ja kurkotin kollin korvan luokse ja päästin hennon kuiskauksen:
"Minä vihaan sinua." Nousin ylös ja istuin parin viiksen mitan päähän kollista.
"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", sähähdin kylmän katseeni Kylmähenkäykseen poraten.

//Kylmä?
430 sanaa

Nimi: Vahvamieli

21.11.2018 17:55
//JATKOA GRIMILLE//

Katsoin viileästi luokseni tullutta valkoturkkista naaraskissaa, joka oli juuri tervehtinyt ja kysynyt nimeäni. Hänellä oli arpi vasemman silmänsä päällä. Vieraan rinnalla oli tummanharmaa kolli, joka kyräili minua kuin vihollista - no, minä olinkin vihollinen niille, jotka sitä kerjäsivät, oikeastaan kaikille.
"Erakkonimeni oli Chuma", murahdin hännälläni huiskaisten, "Kuolonklaanissa sain nimekseni Vahvamieli. Keitäs te olette?"
Kissat esittäytyivät. Oikeastaan se valkoturkkinen naaras kertoi sekä omansa että ystävänsä nimen, ennen kuin kolli ehti päästää ääntäkään. Naaras oli Grim, kolli Titan. En ollut tainnut koskaan tähänastisen elämäni aikana tavata tätä kaksikkoa, mitä en tietenkään ihmetellyt. Olin kai oleskellut eri paikoissakin kuin he. Ihmettelin mielessäni, minkä vuoksi he minun luokseni olivat päättäneet tulla, koska kuten sanottua, emme tunteneet toisiamme emmekä olleet myöskään tavanneet, joten en keksinyt edes kaikkein vähiten todennäköistä syytä tälle lähestymispäätökselle. Tarkastelin kumpaakin viilein katsein. Jos jompikumpi tai molemmat yrittäisivät jotakin hölmöä, repisin heidän päänsä irti, se oli varmaa. Sitä ei kukaan huomannut, mutta olin valmiina puolustautumaan. Kuulostelin huomaamatta ympäristöäni. Seisoin viileänä ja tyynenä vieraan kissakaksikon edessä ja yritin saada heistä jotakin selkoa. Mitä he täällä tekivät?
*Oletan, että tulette kaukaa, ystäväni*, ajattelin. *Kertokaa siis minulle, mitä teette täällä.*

//Grim?
178 sanaa

Nimi: Tuskapentu

21.11.2018 16:35
Katsoin Pakkaspentua mietteliäänä. Naaras oli kirjaimellisesti raahannut minua pitkin leiriä aina parantajan pesälle asti. Minua e henkilökohtaisesti kiinnostanut tippaakaan mitä parantajan pesällä tapahtui. Talvikkimuisto oli vain klaanin käskyteltävä kissa, joka vain paranti haavoja. En ollut oikein keskittynyt Pakkaspennun puheisiin ymmärtääkseni miksi naaras olikaan päättänyt ohjata meidät molemmat juuri sinne. Nyt hän kuitenkin tahtoi mennä puhumaan jollekin Kuolonklaanin soturille.
”Valitse sinä kenen luokse menemme, olethan sinä tässä nytkin vain päättänyt minne menemme”, murahdin hiljaa. Pakkaspentu katsoi minua silmät vääntyen hiukan viirulle. Naaras kallisti päätänsä hiukan.
”Pelkääkö kuolonklaanilainen, Tuskapentu, sosiaalisia kommunikointihetkiä?” naaras kysyi haasteenomaisesti. Pyöräytin silmiäni peittääkseni ärsyyntyneisyyden, jonka naaraan kommentti oli laukaissut. En tahtonut menettää malttiani ollessani pentutarhan ulkopuolella tai heittäisin hyvästit toiveilleni päästä uudestaan pois sieltä. Jos Naakkalaululta kysyttäisiin, asuisin pentutarhalla klaaninvanhimmaksi asti nimellä Tuskapentu.
Katsoin Pakkaspentu happamasti pitkän hiljaisuuden ajan ja käännyin ympäri. Todistaisin naaraalle toisin. Lähdin määrätietoisesti ensimmäistä kissaa kohden jonka näin. Vastaani tuli harmaaruskea kolli, jonka häntä oli kuin mikäkin takkukasa. Tuo kolli ei varmasti koskaan ollut sukinut omaa häntäänsä. Kolli myös oudosti roikutti häntäänsä kävellessään. Repeytynyt korva ja ruskeat silmät antoivat hänestä oudon vaikutelman. Aivan kuin hän olisi erakko omassa klaanissansa.
”Olen Tuskapentu, Kostohengen poika ja Pakkapentu tässä”, maukaisin kovaan ääneen ja loin ärsyttävä merkitsevän katseen takanani kävelevään Pakkaspentuun, ”tahtoi puhua sinulle. Hänellä oli jotakin todella tärkeää, mutta ei uskaltanut itse tulla avaamaan suutansa.”
Hymyilin kylmästi katsoessani tätä kollia. Odotin vain innolla mitä Pakkaspentu tähän sanoisi.
”Ai niin”, maukaisin huolettomasti ja viileästi, ”en kuullut nimeäsi.”
”Olen Kojoottivirne”, kissa maukaisi hampaansa paljastaen ja häntäänsä turhautuneena heilauttaen. Sitten kolli siirsi katseensa Pakkaspentuun, mutta ei sanonut mitään. Hän vain odotti.

// 261 sanaa
// Pakkanen? Vähän tönkkö

Nimi: Viiltotähti

21.11.2018 13:34
Katsoin Kalmaliljan tytärtä pohdiskellen. Hän oli kertonut Kalmaliljan olevan itsekäs kissa, joka ei välittänyt muista kuin itsestään. Sysisydämen sanat kuistenkin vain vahvistivat haluani saada Kalmalilja luottosoturiksi. Luottosoturinani toimiminen voisi sopia soturille hyvin, sillä tämä tiesi saavansa siitä kunniaa, vaikka valtaa ei luottosoturi niinkään saisi. Mutta jos naaraasta tulisi luottosoturini, olisiko hän lojaali minulle vai itselleen?
"Kiitos keskustelusta, se selkeytti ajatuksiani", totesin tyynesti Sysisydämelle, joka katsoi minua hieman yllättyneenä. Naaras tuhahti vastaukseksi jotain ja jatkoi rajan merkkaamista. Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa.

Palasimme leiriin ennen auringonlaskua. Oli melko rauhallista, vaikka uusia ylösnousseita oli partion aikana tullut. Kuulin jonkun puhuvan Kuutihkusta. He kertoivat naaraan lähteneen Emonsuulle. Lisäksi huomasin tutun kollin astelevan kohti parantajan pesää. Kissa oli Mutinakieli, Kuolonklaanin edesmennyt soturi. Talvikkimuistolla taisi olla käpälät täynnä, sillä haavoittuneita ylösnousevia kissoja tuli kaiken aikaa enemmän.
Kävelin Suurkivelle tuoresaaliskasan kautta. Kasasta nappasin hampaisiini varpusen, jota aloin kynimään paikalle päästyäni. Painoin kynteni hellästi kuolleen linnun höyheniin ja viilsin sitä kynsilläni niin, että höyhenet lähtivät sievästi ja tarttuivat kynsiini.
"Viiltotähti?" ääni keskeytti puuhani. Nostin vihreän katseeni Valhekuiskeeseen. Naaras istuutui vierelleni ja katsoi minua kylmä ilme kasvoillaan.
"No?" kysyin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Höyhenet irtosivat kynsistäni ja lehahtivat ilmaan. Ne laskeutuivat nätisti huurteiselle maalle.
"Miten sodan suunnitteleminen edistyy?" naaras tokaisi ja istuutui alas. Keskityin nyt saaliiseeni, jota aloin syömään. Liha oli pehmeää ja yhä lämmintä. Saalistuspartio oli kai tuonut sen vasta. Vilkaisin naarasta ja nielaisin ensimmäisen palan varpusesta.
"Hyvin, kiitos kysymästä", murahdin vastaukseksi.
"Kai sinä aiot aloittaa sodan? Vai odotatko Metsäklaanin liikettä?" naaras kysyi.
"Miksi kyselet noin paljon?" murahdin turhautuneena ja jatkoin syömistä. Valhekuiske murahti takaisin.
"Jos et muista, me olemme nyt kumppaneita ja lupasit minulle jotakin. Tahdon tietää, mitä te oikein suunnittelette varjoklaanilaisten kanssa", naaras vastasi tyynenä. Olimme sopineet naaraan kanssa esittävämme kumppaneita keskenämme, jotta Sulkatähti ymmärtäisi, miksi en voinut olla hänen kanssaan. Kohtasin nyt ensimmäistä kertaa Valhekuiskeen vihreän katseen.
"Hyvä on. Me hyökkäämme Myrskyklaaniin", totesin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät kuulisi. Asia ei ollut vielä julkista. Valhekuiske kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä.
"Miksi ei Tuuliklaaniin? Se olisi lähempänä ja helpompaa", naaras huomautti nopeasti.
"Juuri siksi. Tuuliklaani varmaan oikein odottaa hyökkäystämme", tokaisin nopeasti. Valhekuiske nyökkäili hitaasti.
"Emmekä me ole mitään oikeita kumppaneita", huomautin nopeasti, vaikka puheenaihe oli jo käytännössä vaihtunut toiseen. En tiedä miksi, mutta virnistin soturille. Se oli outoa, mutta tehty mikä tehty.
"Mutta kulissia täytyy pitää yllä. Lähdetään kävelylle kunhan saan vain syötyä ensin", nau'uin murahtaen ja jatkoin syömistä, vaikka olikin vaikeaa irottaa katseeni naaraan silmistä.
Valhekuiske ei vastannut, vaan odotti kärsivällisesti minua. Sen jälkeen nousin ylös ja nuolaisin pari kertaa turkkiani. Johdatin Valhekuiskeen kohti piikkihernetunnelia.
"Lähden käymään ulkona", kerroin nopeasti matkalla Tuhokatseelle, joka istuskeli yksin piikkihernetunnelin lähettyvillä.
Kolli nyökkäsi, jonka jälkeen astelimme peräkkäin ulos leiristä. Valhekuiske otti nopeasti paikkansa rinnallani. Hän ei tuntunut pelkäävän minua lainkaan. Moni soturi olisi jättäytynyt suosiolla taakseni, sillä päällikön rinnalla kulkeminen oli oikeastaan aika epäkunnioittavaa. En kuitenkaan käskenyt Valhekuisketta taakseni, olimmehan me muiden silmissä kumppaneita.
"Miksi kysyit minua?" Valhekuiske avasi keskustelun katsoen minua ilmeettömänä. Kohautin lapojani, vaikka oikeasti tiesin vastauksen. Naaras oli itsepäinen ja hänellä oli tavoitteet. Lisäksi tunsin hänet ja hän oli minulle palveluksen velkaa.
"Vaihtoehtoja ei ollut paljoa", valehtelin. Valhekuiske ei vastannut.
Ilta hämärsi jo. Aurinko oli laskemassa parhaillaan. Vilkaisin nopeasti vierelläni kävelevää naarasta. Katseeni takertui turhan pitkäksi aikaa naaraaseen, sillä Valhekuiske huomasi sen ja kääntyi katsomaan minua. Kohtasin soturin katseen.
"No?" hän kysyi murahtaen.
"Ei mitään", vastasin hymähtäen ja käänsin katseeni eteenpäin. Ajatukseni tuntuivat sekavilta ja usvaisilta. Olinko ihastunut Valhekuiskeeseen? Oliko se ollut todellinen syy, miksi olin kysynyt naarasta esittämään kumppaniani? Tunsin ärsyyntyväni siitä, että en osannut kontrolloida tunteitani. Miten näin oli päässyt tapahtumaan? Valhekuiske ei todellakaan vaikuttanut kissalta, joka haluaisi oikean kumppanin. Hän oli aivan erilainen kuin Sulkatähti, joka oli edellisessä elämässään Sulkakukkana jo oppilaana ihastunut minuun. Tunsin olevani samanlaisessa ahdingossa kuin silloin huomattuani tunteeni Sulkakukkaa kohtaan. Mutta nyt tilanne oli täysin toinen. Valhekuiske oli täysin erilainen. Ajatukset sinkioilivat päässsäni miten sattuu. Ravistin päätäni yrittäen saada ne selkeytymään.
Soturi vilkaisi minua, mutta ei sanonut sanaakaan. En sanonut minäkään. Sydämeni hakkasi rinnassani holtittomasti. Miksi minusta tuntui tältä?

//Valhe? Sori tää o hirveen tönkkö ja epäselkee ja kaikkee xdd
//660 sanaa

Nimi: Hohdehanki

20.11.2018 23:01
Nuolin vaaleanpunaista polkuanturani Emonsuun edustalla. Mustat, paksut polkuanturani kyllä selvisivät, mutta heikosta vaalanpunaisesta vuosi muutamia tippoja verta. Kyllä sekin vielä tottuisi. Kivinen maaperä ei tuntunut mukavalta ja kaipasin Tuuliklaanin pehmeää maata ja suojana heiluvia nummen heiniä. Tuuliklaania itseään en kaivannut yhtään, Viiltoklaanissa minulla oli paljon paremmat oltavat. Olin enemmän omanlaisteni seurassa. Toisaalta täällä oli niin paljon kissoja, joilla oli potentiaalia vaikka mihin. Täällä oli siis parempiakin päällikköehdokkaita kuin minä. Esimerkiksi minun entinen salainen mestarini, nykyään mieltäisin hänet enemmänkin liittolaiseksi tai ystäväksi, olisi hyvä ehdokas. Tai Kalmalilja. Mutta Viiltotähti ei ollut valinnut varapäällikköä. Se rikkoi soturilakia ja yleisiä tapoja. Mutta soturilaki olikin vain heikkojen piipertäjien viimeinen oljenkorsi, jotta he pystyisivät selviytymään edes hetken. Siirryin ajatuksissani sodan jälkeiseen aikaan. Pysyisivätkö Varjoklaani ja Kuolonklaani yhdessä? Se tuntui jotenkin epätodelliselta. Ei niin tulisi käymään, sikäli kun minä asiat parhaimmin päin ajattelin. Sodan jälkeen minulla ei ollut enää mahdollisuutta palata synnyinklaaniini, niin sanoivat Viiltoklaanin vasta vaiheessa olevat säännöt. Enpä tosin kaivannutkaan synnyinpaikkaani, Tuuliklaania sen kummemmin. En kylläkään tahtoisi hyökätä Tuuliklaaniin, tuntuisi jotenkin pahalta nähdä entiset klaanitoverini uudelleen, taistelussa, jossa olisin uskollinen muille. Se tutuisi vain väärältä, raadella nyt vaikkapa Sulkataivasta tai keitä siellä nyt olikaan. Vaikken sen kummemmin tuntenutkaan ketään tuuliklaanilaista tavalla, jota nimitettiin ystävyydeksi, osa minusta, ihan vain pieni, oli silti uskollinen Tuuliklaanille itselleen. Ei sen kissoille. Sähähdin ajatuksilleni Tuuliklaanista ja aloin vuorotella Varjoklaanin ja Kuolonklaanin välillä, kumpaan menisin sodan loputtua. Sinänsä päätös oli helppo, menisin Kuolonklaaniin. Minusta tuntui siltä, että kuuluisin sinne. Enhän tahtonut missään tapauksessa olla mikään petturi tai näyttäytyä jotenkin heikossa valossa. Varjoklaani oli minulle vieraampi, enkä tuntenut sieltä ketään. Kunhan minut vain hyväksyttäisiin Kuolonklaaniin. Nousin huokaisten ylös. Oikeaa etukäpälän polkuanturaa kirpaisi hieman, kun laskin sille painoa. Maahan jäi pieni ruosteen, ja tietenkin veren värinen läikkä. Heilautin korviani ja loikin alaspäin pienistä kirpaisuista välittämättä. Kun niistä ei sen kummemmin välittänyt, ne eivät edes tuntuneet niin kauheilta. Kipu siirtyi taka-alalle, missä sen voima litistyi tärkeämpien asioiden alle. Se oli mielen taito, jota oli hyvä harjoitella taistelun varalle. Silloin pystyisi hallitsemaan kipunsa ja taistelemaan vaikka puolikuolleena. Niin, joskus, tai siis usein, miltei aina taistelut vaativat henkiä. Jokainen taisteluun lähtevä ottaa aina sen tietoisen riskin, pahimman riskin, mitä kissa pystyi ottamaan. Taistelu oli hengen, omansa ja toisten, kanssa leikkimistä. Temppuilua rajamailla. Siinä leikissä joko molemmat jäävät henkiin, molemmat kuolevat tai sitten toinen, vahvempi jää henkiin ja tappaa toisen. Tuon henkiin jäävän täytyy olla tarpeeksi nopea, viekas ja voimakas. Yskäisin ja jatkoin ajatteluani. Hänellä, voittajalla täytyy olla mielen lujuutta, psyykkistä voimaa, jolla hyvin monet taistelut voitettiin. Oli jopa parempi olla fyysisesti heikko mutta viisas kuin vahva ja tyhmä. Silloin ei näet pysty käyttämään voimiaan oikein. Ihanteellista olisi olla vahva ja viisas. Elävä esmerkki tälläisestä täydellisyydestä oli Viiltotähti. Tosin oli hänelläkin toki puutteensa, mutta kolli osasi piilottaa ne erinomaisen hyvin. Niin, ettei kukaan varmaan tiennytkään niistä. Tietenkin hänellä oli huonoja puolia, niitä taitoja, joita hän ei hallinnut. Olin joskus huomannut kissojen välttelevän niitä asioita, joissa he olivat huonoja. Päälliköltä tuo varmaankin onnistui helposti. Varsinkin Viiltotähdeltä, joka oli kuin mikäkin itsevaltias, hirmuhallitsija. Ja olihan hän. Mutta oikeasti kolli ei hallinnut muita kuin hölmöjä hännystelijöitään. Muilla, itseään kunnioittavilla Viiltoklaanilaisilla, oli sentään joku käsitys käskyistä ja johtajuudesta. Näitä muita kissoja hallisti pikemminkin Viiltoklaani, ei Viiltotähti. Kaikkien kissojen johtajia olivat tosin he itse. Ainakin minä ajattelin tämän asian niin. Viiltotähti ei ollut tainnut ottaa sitä huomioon. Tummanharmaa päällikkö hallitsi pelolla, mutta pelon aiheuttajia ei pysty hallitsemaan sillä. Toisaalta kaikilla Viiltoklaanilaisilla oli sama tavoite. He pyrkivät valtaan ja kunnioitukseen. Aivan, minä myös.
"Hei! Minne sinä luulet olevasi menossa?" karhean sähähtävä ääni takanani maukui. Käännyin ympäri ja kohtasin mustan naaraan, jonka vasemman silmän ympärillä oli silmiinpistävän valkoinen ympyrän muotoinen läiskä. Musta turkki kiilteli sinisillä heijastuksina taitavasti suitun näköisenä tuoden keskiyön mieleeni. Hän oli joku ylösnousseista, mutten saanut nimeä päähäni. Tuijotin vaalean sinisiä, hätkähdyttävästi miltei valkoisia silmiä jäänsinisellä polttavalla katseellani. Naaras vastasi samalla mitalla, mutta istuutui sitten ja jäi katselemaan minua tahallisen puolihuolimattomana.
"Jaa jaa. Sinne, minne sinäkin", naukaisin kylmästi ja nousin muutaman askeleen ylöspäin, kohti Emonsuuta. Naaras kohotti kulmiaan. Olin tainut saada hänessä jonkinlaisen reaktion aikaan. Huokaisin ja istahdin.
"Me olemme pesätovereita. Ei kannata pitää välejä huonoina", naukaisin ja nuolaisin polkuanturaani mustaa naarasta silmäkulmastani vilkuillen. Tämä nyökkäsi aavistuksen verran silmät sirillään.
"Olen Kuutihku, mukava tutustua, pesätoveri", naaras maukaisi sanaa pesätoveri ilkkuvan kuuloisena venyttäen. Puraisin itseäni kieleen, jotten olis loikannut ärsyttävän kissan kimppuun. Ei klaanitovereiden kimppuun kuulunut hyökätä, ellei ollut jotain erinomaista syytä.
"Hohdehanki", naukaisin ja nousin ylös astellakseni vielä lähemmäksi tätä Kuutihkua. Olin joskus saattanut kuulla hänen nimensä, mutten tienyt hänestä yhtään mitään muuta kuin sen, että hän oli saapunut Kuolonklaaniin samaan aikaan kuin Viiltotähti, silloinen Viiltokaaos, jona minäkin olin häntä kerran päin kasvoja kutsunut. Istuuduin uudelleen muutaman ketunmitan päähän naaraasta. Musta soturi katsoi minua odottavan näköisenä. Aivan kuin hän olisi kysynyt, miksi olin täällä ja monta muuta kysymystä.
"Olen entinen tuuliklaanilainen, jolloin toimin vähän niin kuin agenttina", mau'uin. Siinä lauseessa oli elämäni lyhyesti sanottuna. Mitään muuta mielenkiintoista en oikein löytänyt istestäni. Tietenkin se, että sairastin astmaa, mutta se ei ollut hyvää mainosta minulle. Yskäisin vähän, kun kurkkuani alkoi kutittelemaan.
"Menen tutustumaan Viiltoklaanin reviiriin", mau'uin sellaisella äänensävyllä, että pentukin ymmärtäisi olla sanomatta mitään.
"Näkemiin siis, Hohdehanki", Kuutihku naukaisi kylmänviileästi, kuitenkin sanojaan ilmiselvästi tarkoittaen ja kääntyi häntäänsä heilauttaen Emonsuun pimeyteen kadoten. Loikin kallion poluntapaista pitkin alas ja pysähdyin hetkeksi haistelemaan ilmaa. Pakkanen nipisteli nenänpäätäni hieman. Pian tulisi lumi maahan. Ilmassa leijui halju rusakon haju. Nurmikon tupsut siellä täällä olivat pakkasen puremia ja lähempänä ruskeaa kuin vihreää. Tiesin entuudestaan, että Kuolonklaanin maat olivat vaihtelevaisia. Tässä, missä nyt seisoin, oli kivikkoista. Vasemmalla oli havumetsän tapainen. Edessä siinsi aluskasvillisuutta siellä täällä melko runsaasti kasvava pelto tai niitty. Sieltä täältä, vähän mistä sattui silmääni pisti puskia. Liikahdin eteenpäin ja astelin pellon reunalle. Laskin käpäläni multaiselle, hieman jäätyneen kovalle maalle. Kiihdytin tahtiani kunnes juoksin niin lujaa, että viima suhisi korvissani ja maisemat vilistivät silmissäni tasaisena virtana.

//958 sanaa

Nimi: Kalmalilja

20.11.2018 20:24
Seurasin tyynesti mutta hiukan huvittuneena oppilaan innostuneisuutta. Ainakin oli hyvä, että hän piti taistelusta, sillä sodan alettua sitä olisi paljolti edessä. Siksi minun olisi koulutettava hänet hyvin, jotta Kuolonklaani saisi olla hänestä ylpeä.
"Harjoittelemme perusliikkeitä", murahdin nousten seisomaan. Astelin oppilaani luo valmiina demonstroimaan.
"Perusasioita voi aina kerrata. Tuskin kukaan soturi osaa täydellisesti kaikkein yksinkertaisimpiakaan liikkeitä", selitin Pirstaletassulle, joka kuunteli tarkasti jokaisen sanani. "Tänään harjoittelemme takajalkojen potkua, vastustajan kaatamista ja takajaloilla seisomista. Jokainen liike on hyvin tärkeää hallita, sillä ne ovat kenties yleisimmät liikkeistä. Aloitamme potkulla."
Astuin nyt hiukan taaksepäin ja asetuin selälleni makaamaan.
"Tämä on hyvin yleinen tilanne. Ja myös vaarallinen, sillä silloin vatsasi on liian esillä. Vastustajasi voi helposti raadella nahkasi läpi ja osua tärkeisiin elimiin. Muutenkin hänellä on tässä tilanteessa hallutseva asema", kerroin, ja potkaisin napakasti kuvitteellisen vastustajan vatsaa.
"Helpoin tapa selvitä tästä tilanteesta kutakuinkin ehjin nahoin on potkaista kissa pois päältäsi. Se vaatii voimaa ja oikean tekniikan. Oikein tehtynä saat paitsi vastustajan päältäsi myös hänet kanveesiin."
Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. Muistin, miten itse olin joskus harjoitellut samaa liikettä edesmenneen Pisaratähden kanssa.
"No niin. Minä kaadan sinut, sinä potkaiset minut päältäsi. Älä epäröi käyttää voimaa. Olemme suunnilleen saman kokoiset, sillä sinä olet kasvanut huomattavasti viime kuiden aikana. Koon ei siis pitäisi olla mikään ongelma."
Pirstaletassu nyökytteli. Hän ei ollut valmiudessa, joten käytin tilanteen hyväkseni ja kaadoin hänet maahan. Painoin kollia lujasti maata vasten.
"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua."

//Pirstale?
//238 sanaa

Nimi: Sysisydän

20.11.2018 20:09
"En missään tapauksessa", naukaisin jäisesti kylmä katseeni suunnattuna eteenpäin. Kaikki, mikä oli Kalmaliljalle hyväksi, raivostutti minua. Oli epäreilua, että hän saattoi käyttäytyä niin minua kohtaan ja nousta vielä päällikön luottosoturiksi.
"Kalmalilja haluaa valtaa niin kovasti, että hän on jättänyt kaiken muun huomiotta. Hän ei arvosta perhettään muuten kuin siksi, että hän saisi valtaa meidän kauttamme. Vaikka olen soturi, hän yrittää hallita elämääni. Sitä, kenen kanssa haluan olla."
Oli sietämätöntä, etten voinut olla Uljasroihun kanssa avoimesti. Minun piti aina varoa, ettei emoni ollut paikalla näkemässä meitä yhdessä. Olisin toisaalta voinut vain olla välittämättä, mutta voisin hyötyä Kalmaliljasta samalla tapaa kuin hän minusta. Tavallaan se teki minusta yhtä huonon kissan kuin hänestä, mutta minä en sentään yrittänyt uhkailla häntä Raepisaran kautta.
"Sanoit, että hän rakastaa liikaa isääni ollakseen luottosoturisi. Olen kuitenkin varma, että hän valitsisi itsensä ja vallan hänen ylitseen. Oikea syy, miksi hän ei sovi luottosoturiksesi on se, että hän ei osaa ajatella muuta kuin itseään."
Ehkä Kalmalilja sopisikin luottosoturiksi. Minulle oli hankala sanoa hänestä mitään hyvää, mutta hän oli ovela, kunnianhimoinen, päättäväinen ja ehdottoman itsevarma Hän oli uskollinen niille, jotka voisivat nostaa hänet ylös vallankahvaan. En kuitenkaan voinut sanoa ajatuksiani ääneen, sillä se, että Kalmalilja saisi lisää aihetta olla itsestään ylpeä, oli sietämätön.

//Viilto? Sori tönkkö
// 203 sanaa

Nimi: Pakkaspentu

20.11.2018 07:42
Jäin tuijottamaan hämmentyneenä Rosmariiniputoukseksi esittäynyttä kissaa, joka oli nyt lähtenyt luotamme punertavanruskean naaraan kanssa. Tuo naaras oli vain tunkenut itsensä suoraan kuononi eteen ja ilmoittanut olevansa siskopuoleni. En oikein ymmärtänyt, miten joku vihollisklaanilainen oli minulle niin läheistä sukua, mutta en uskonut naaraan valehtelevankaan. Hän oli myös kertonut minulle, että minun isäni nimi oli Kylmähenkäys - jotain, mitä Jäälilja ei ollut koskaan kertonut minulle. Nyt kun minä tiesin isäni nimen, voisin kysellä emolta kysymyksiä häneen liittyen.
"No, hän oli outo kissa ja toivon, että en näe häntä enää ikinä. Mutta jos tuo naaras on oikeasti minun siskopuoleni, minä tulen varmasti näkemään hänet uudestaankin", murahtin välinpitämättömästi ja laskeuduin hieman kömpelösti kiveltä toiselle, kunnes pienet käpäläni osuivat pehmeälle tantereelle.
"Mennään vaikka juttelemaan Talvikkimuistolle", ehdotin hieman nyrpistyneenä Tuskapennulle, "koska suurin osa sotureista ja oppilaista on varmaankin kiireisiä."
Sen sanottuani käännyin ympäri ja lähdin marssimaan parantajan pesää kohti, jäämättä odottamaan vanhemman pesätoverini vastausta. Pian kuitenkin kuulin käpälien rummutuksen maata vasten ja sitten Tuskapennun kilpikonnakuvioinen hahmo ilmestyikin rinnalleni. Heitin nopean vilkaisun kolliin ja hymähdin sitten kylmähkösti. Sukelsin pentua ennen parantajan pesänä toimivaan karhunvatukkapensaaseen ja liu'uin sammalverhojen alta valoisaan pesään.
Parantajan pesä ei ollut mitenkään erityisen suuri, mutta se oli paljon valoisampi kuin pentutarha. Heti pesään saavuttuani kuonooni tunkeutui vahvojen yrttien ja kukkien haju, joka tuntui tukkivan hengitystieni ja saikin minut hetkessä aivastamaan. Tuskapentukin päästi suustaan aivastuksen.
"Tuskapentu? Pakkaspentu? Mitä te täällä teette?"
Jäänsininen katseeni kääntyi salamannopeasti, kun erään sammalpedin luota saapui luoksemme Talvikkimuisto, klaanimme parantaja. Vain kaksi sammalpetiä oli käytössä, ensimmäisen sammalpedin päällä - jonka vierestä parantaja oli juuri lähtenyt - makasi hopeanharmaa kolli ja kauempana sijaitsevalla sammalpedillä makoili haavoittuneen näköinen kolli, jolla oli ruskea karvoitus. Talvikkimuisto sen sijaan oli pieni ja sirorakenteinen vaalean siniharmaa naaras, jolla oli taivaansiniset silmät. Parantaha oli nyt porannut katseensa meihin ja silmäili minua ja Tuskapentua tyynesti.
"Meillä on tylsää, joten me tulimme tapaamaan sinua, vaikka parantajan pesässä haiseekin eikä minua kiinnosta yhtään parantajuus", naukaisin hyvin suorasti ja tutkin jäänsinisellä katseellani pesän reunamilla häämöttävää yrttivarastoa, joka oli täynnä erilaisia kasveja, yrttejä ja kukkia. Ajatuskin niiden käsittelemisestä päivittäin sai minut kakomaan ällötyksestä. Minusta ei voisi ikinä tulla parantajaa.
"Onko teillä lupaa olla täällä?" Talvikkimuisto kysyi ja tassutteli kireän oloisena luokseni. Kohautin lapojani ja nyrpistin toistamiseen nenääni, kun yrttien haju syöksyi kuonooni.
"Ei, mutta emme me mitään lupaa tarvitse kun olemme täällä niin lyhyen aikaa. Olimmekin juuri lähdössä", murahdin mahdollisimman välinpitämättömästi siniharmaalle parantajalle ja käänsin sitten selkäni aikuiselle naaraalle, lähtien marssimaan ulos pesästä. Tuskapentu seurasi minua, mutten ehtinyt nähdä vanhemman kollin ilmettä. Ei se minua kovin paljon kiinnostanutkaan.
"No, mitä me nyt tekisimme? Mentäisiinkö juttelemaan joillekin muille klaanitovereillemme?" kysyin Tuskapennulla ja asetuin istumaan parantajan pesän edustalle.

//Tuska?
//430 sanaa

Nimi: Yövarjo

18.11.2018 18:14
Viiltotähti oli määrännyt minut minut johtamaan metsästyspartion lähelle Tuuliklaanin rajaa, ja mukaani olivat lähteneet Valhekuiske, Silakkasiipi sekä tyttäreni Mututassu. Olin johdattanut vaitonaisena partioni kohti määränpäätämme, ja kuunnellut puolella korvalla Valhekuiskeen ja Silakkasiiven juttelua. Kun tulimme sopivaan kohtaan, annoin muille luvan hajaantua metsästämään.
"Tavataan tässä jonkin ajan kuluttua, kun olemme saaneet jotakin kiinni", lausahdin muille ja pujahdin sitten pois heidän luotaan.
Venyttelin itseäni kulkien pitkin askelin ja haistelin samalla ilmaa. Näin lähellä Tuuliklaanin rajaa saattaisi näkyä jopa jäniksiä, jos ne vain saisi napattua kiinni. Raotin leukojani ja varmistin havaintoni - jostakin leijaili hiiren tuoksu. Kyyristyin alemmas ja kuulostelin ympäristöä. En kuitenkaan kuullut rapinaa lähistöltä, joten hiiri oli jossain kauempana. Jatkoin matkaani hiipien ja haistelin ilmaa jäljittäen hiiren vähä vähältä. Sain sen kiinni erään kitukasvuisen pensaikon luona ja iskin siihen helposti kynteni. Hiiri ei ollut havainnut minua. Samalla, kun hautasin hiiren odottamaan paluutani, huomasin kuitenkin jonkin erikoisemman hajun kuin riistan hajun, sillä jostakin leijaili kissan ja veren hajua sekamelskana. Oliko jollekin partioni jäsenelle tapahtunut jotakin? Vähät välitin siitä, huomasiko riista minut ja pakenisi noustessani kunnolla seisomaan ja harppoessani reippaasti kohti hajun lähdettä.
Löysin nopeasti hajun lähteen, ja huomasin myös saman tien, ettei kyseessä ollut kukaan partioni jäsenistä. Kissa oli kuitenkin kuolonklaanilainen, ja seisoi huteran näköisesti tutkien ympäristöään. Kolli huomasi minut ja kääntyi minua kohti. Hänen turkissaan oli pitkiä haavoja, mutteivat niin tappavia, että kolli olisi kaatunut. Siristin silmiäni ja tunnistin lähemmäksi päästessäni kissan. Se oli Mutinakieli, kolli, joka oli kuollut jokin aika sitten mäyrän kynsiin. Minulta meni hetki muistaa, että hän oli ilmiselvästi näitä Viiltotähden mainitsevia ylösnousevia kissoja.
Saavuin Mutinakielen luokse.
"Yövarjo", hän lausahti käheästi ja karautti sitten kurkkuaan.
"Mutinakieli. Nousit siis ylös", lausahdin ja tutkin kollin haavoja katseellani.
Hänen vaaleanharmaa, pilkullinen turkkinsa oli haavojen peitossa ja verta vuoti hiljalleen joistakin.
"Niin kai sitten", Mutinakieli väräytti korviaan ja katseli ympärilleen.
"Sinun täytyy päästä parantajan luokse. Pystytkö kävelemään?" kysyin.
"Jotenkuten", kolli maukaisi ja lähti suuntaamaan kohti leiriä.
Asetuin tukemaan häntä hiukan, jotta hän pääsi paremmin eteenpäin. Kapusimme matalan rinteen huipulle ja sieltä näin Valhekuiskeen, joka vaani jotakin saalista pensaikossa.
"Valhekuiske!" huudahdin.
Naaras kiepahti ympäri ja katsoi minua tympääntyneenä, kun hänen saaliinsa pakeni.
"Saatan Mutinakielen leiriin! Hoida sinä partio leiriin, kun olette valmiita!" huikkasin.
Valhekuiske katsoi hetken veristä kollia rinnallani ja tuntui tajuavan, että hän oli ylösnoussut kissa. Tämä koko ylösnousemisasia oli aika outo ja sekava, mutta mikäs siinä. Saimme vahvistuksia sotaan. Valhekuiske nyökäytti päätänsä ja katosi sitten.
Minä ja Mutinakieli lähdimme jatkamaan matkaa, ja minä kerroin hänelle muutamalla sanalla, mistä oli kyse koko sodassa ja ylösnousemisessa. Mutinakieli ei tuntunut hirveästi välittävän, hän oli sen verran tuskissaan.

//422 sanaa

Nimi: Säpäletassu

18.11.2018 17:33
Viime päivien tapahtumat olivat hyvinkin sekavia, enkä uskonut olevani ainoa Kuolonklaanissa, joka ei ollut ihan perillä tapahtumista. Viiltokaaoksesta oli tullut Viiltotähti, ja Raetähti oli vain Raepisara nykyään. Ja Viiltotähti oli julistanut sodan muille klaaneille Varjoklaania lukuunottamatta. Ja siihen päälle vielä se fakta, että kuolleita kissoja nousi ylös, takaisin elämään. Se oli saanut minut ajattelemaan emoani - palaisiko hänkin siis? Mitähän mieltä Kuutihku oli siitä tiedosta, että Kostohengellä oli uusi kumppani ja hänen kanssaan jo yksi pentukin? Mitä mieltä Kuutihku olisi meistä, omista pennuistaan? Rakastaisiko hän meitä enää, jos edes oli koskaan rakastanut? Kuutihku oli ollut vain hetken kanssamme, enkä ollut kerennyt oppia tuntemaan häntä, ennen kuin Pikiviilto oli vienyt naaraan hengen.
Olin käynyt Sysisydämen kanssa harjoituksissa aiemmin, ja hän oli todennut, että minä olisin aika varmasti valmis soturiksi hyvin pian. Sitten hän oli päästänyt minut vapaalle mainitsematta, milloin seuraavat harjoitukset olisivat. Elättelin toivoa, ettei sellaisia edes olisi, vaan minut ja sisarukseni nimitettäisiin sotureiksi mahdollisimman pian. Sitten ainakin pääsisimme osallistumaan sotaan sotureina, emmekä säälittävinä oppilaanrääpäleinä, joita muuten olisimme esimerkiksi vihollissotureiden silmissä.
Olin palannut harjoituksistamme leiriin ja syönyt yhden hiiren, joka poisti valtavan nälkäni. En ollut syönyt aamupäivällä mitään, joten hiiri teki terää. Olin lähdössä etsimään sisaruksiani, joiden kanssa voisin keskustella mahdollisesta soturinimityksistämme ja ylipäätänsä koulutuksestamme, kun pentutarhan ovesta pujahti ulos yönmusta naaras, jonka turkin valo sai näyttämään lähes siniseltä. Vasemman silmän ympärillä oli valkoinen, pyöreä laikku, ja naaraan vaaleansinisissä silmissä oli etsivä, tutkiva katse. Suuni loksahti auki. Se oli emoni, Kuutihku.
Kuutihku käänteli päätään ja tutki leirin kissoja silmissään mietteliään näköisenä. Muutama muukin kissa oli huomannut Kuutihkun. Minä kiskaisin hampaani yhteen sulkien typerästi auki jääneen suuni ja astelin lähemmäs emoani. Hän käänsi päätään juuri ajoissa huomatakseen minut ja siristi silmiään yllättyneenä.
"Säpäle...tassu?" hän kysyi hiljaa hetken kuluttua tuijotettuaan minua silmiin.
"Kyllä", minä naukaisin ja astelin lähemmäs emoani tutkien häntä katseellani.
"Sinä palasit", sanoin vakaalla äänellä.
"Niin tein.. Kaikki vain katosivat Pimeyden Metsästä, ja sitten meni hetki.. ja nyt heräsin täältä. Missä kuolinkin", Kuutihku lausui.
Sitten hän näytti huomaavan jotakin ja kysyi nopeastI:
"Miten minä kuolin? Kuka minut tappoi?"
"Pikiviilto", minä totesin ykskantaan ja vilkuilin ympärilleni etsien muita perheenjäseniäni katseellani, mutta heitä ei näkynyt.
"Hänet karkotettiin", lisäsin, kun Kuutihku käänsi katseensa parantajan pesää kohti.
"Mitä muuta täällä on tapahtunut?" naaras tutki ilmeitäni katseellaan.
"Tämä", minä hymähdin ja irvistin niin, että hampaani näkyivät.
Kuutihku näytti hätkähtävän hyvin pienesti. Ennen kuin hän kerkesi avata suunsa, minä nau'uin:
"Onnettomuus. Iskin suuni kiveen. Mutta olen kyllä nyt ihan kunnossa, ja näillä saa varmasti taisteltua hyvin sotatantareella", naukaisin ja pyyhkäisin hampaitani kielelläni loksauttaen sitten leukani kiinni peittäen hampaat näkyvistä.
"Sota? Viiltotähtikö siis aloitti sen?" Kuutihku kysyi.
"Kyllä. Olemme yhdistyneet Varjoklaanin kanssa Viiltoklaaniksi. Muut klaanit ovat säälittävä Metsäklaani ja yrittävät vastustaa meitä", sanoin ja työnsin kynteni hitaasti esiin sanojeni vahvikkeeksi.
"Onko muita kissoja ylösnoussut?" Kuutihku jatkoi kyselemistään.
"On. He majoittuvat Emonsuulla, ja sinun pitää varmaankin myös mennä sinne. Siellä on toinen leiri", totesin.
Kuutihku hengitti syvään ja näytti pohtivan jotakin. Minä päätin kertoa hänelle sen, minkä hän saisi kuitenkin jossakin välissä tietää.
"Kostohengellä on uusi kumppani. Ja pentukin tämän kanssa."
Kuutihku katsahti minuun viileästi.
"Ihan kuin minua enää kiinnostaisi sen ketunläjän elämä", hän sihahti hampaidensa välistä, ja muistin, että vanhemmillani oli ollut kiistaa silloin, kun emo oli ollut vielä elossa.
"Hankkikoot vaikka sata pentua uuden idioottinaaraansa kanssa, minä en kaipaa häntä millään tavalla takaisin", Kuutihku jatkoi.
"Halusinpahan ilmoittaa siitä jo nyt, ettet hiilly myöhemmin", napautin kevyesti takaisin ja kohautin lapojani.
Kuutihku näytti päättäävän, ettei hänen ollut järkeä kiihkoilla minulle entisen kumppaninsa naarasvalinnoista, joten hän sulki suunsa ja katseli jälleen ympärilleen.
"No, minun on parasta suunnata sinne emonsuulle. Kerkeän tavata Sirpaletassun ja Pirstaletassun myöhemmin, enkö vain?" hän lausui.
"He haluavat varmaankin tavata sinut, kun saavat tietää", lausahdin tyynesti miettien, missä sisarukseni edes mahtoivat olla, ehkäpä harjoituksissa mestareidensa kanssa tai sitten jossain muualla.
Kuutihku kosketti kevyesti kuonollaan lapaani ja lähti suuntaamaan ulos leiristä. Hän ei ilmeisesti halunnut tavata Kostohenkeä leirissä, vaan päätti lähteä heti muualle. Katselin emoni selkää, ja huomasin, etten ehkä osannut rakastaa häntä enää. En ollut oppinut siihen, koska hän oli kuollut niin aikaisin, ja nyt hän tuntui erilaiselta, ei enää niin emomaiselta. Olin tottunut olemaan ilman emoa. Mitähän minusta ja sisaruksistani olisi tullut, jos emo olisi ollut elossa pidempään?

//692 sanaa

Nimi: Viiltotähti

18.11.2018 17:04
"Tahdon", Minttutähti vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vastaukseksi. Kaksi päällikköä hyökkäykseen saattoi olla melkoinen riski. Jos joku menisi vikaan ja joutuisimme esimerkiksi vangituiksi, klaanimme olisivat ongelmissa.
"Minäkin tulen", ilmoitti Rosmariiniputous tyynesti. Kaksi päällikköä ja varapäällikkö. Vielä pahempi. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan käännyin kohti Raepisaraa. Soturi katsoi minua kysyvästi.
"Sinä saat luvan jäädä leiriin", vastasin viileästi kollille, joka kohotti kulmiaan yllättyneesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin leiri ja jäsenet jäävät sinun vastuullesi hyökkäyksen ajaksi", selitin. Raepisara ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Ketkä kaikki lähtevät mukaan?" entinen päällikkö kysyi vilkaisten vuorotellen jokaista pesässä istuvaa kissaa.
"Sovitaan siitä myöhemmin. Eiköhän tämä kokous ollut tässä", nau'uin ja nousin ylös. Myös muut nousivat. Raepisaran johdolla poistuimme pesästä, minä tietenkin viimeisenä. Leirin pääaukio oli lähes autio, sillä olivathan kissat jo nukkumassa. Tämä yö oli ollut kuolonklaanilaisille rankka. Aurinko nousi hiljalleen, mutta taivas oli yhä tumma. Vain muutama kissa kyyhötti leirin aukiolla yksistään. Pennut olivat palanneet takaisin pesäänsä kai nukkumaan.
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", nau'uin kaksikolle. Minttutähti nyökkäsi ja lähti varapäällikkönsä kanssa tutkimaan klaanini leiriä.
Lähdin itse puolestani kävelemään kohti parantajan pesää. Suuri osa kuolonklaanilaisista oli kuollut taisteluissa tai muihin vammoihinsa, jonka vuoksi ylösnousseista suurin osa takuulla joutuisi parantajan pesälle. Raepisara ei kysellyt menoistani, vaan lähti kohti sotureiden pesää. Minua ei ihme kyllä väsyttänyt. Olin erittäin virkeä. Parantajan pesälle päästyäni kohtasin unisen Talvikkimuiston katseen. Naaras istui parantajan pesän sairasaukiolla ja katsoi minua suoraan silmiini. Huomasin sammalvuoteella makaavan ruskean kollin ja tunnistin tämän Teräkynneksi. Kolli oli Kaaoslinnun ja Vahvamielen poika, joka oli kuollut joitakin kuita sitten nelipuilla. Joku oli kai tuonut hänet leiriin. Nyt soturi nukkui sikeästi sammalvuoteellaan.
"Onko enempää ylösnousseita tullut?" kysyin parantajakissalta, joka säpsähti. Naaras oli vähällä nukahtaa, mutta nousi seisomaan ja venytteli pysyäkseen hereillä.
"Ei ole. Ilmoitan vaikka, jos niitä tulee", uninen parantaja totesi ja lähti kulkemaan kohti omaa pesäänsä. Murahdin vastaukseksi jotain ja käännyin pois pesästä. Viisi kissaa parissa päivässä ei ollut lainkaan huono tulos. Niitä tulisi takuulla enemmänkin kuluvien päivien aikana. Matkalla pesääni poikkesin tuoresaaliskasalla. Saalistuspartio oli palannut ja tuonut mukanaan runsaasti saalista. Sitä oli yllättävän paljon, vaikka lehtikato lähestyikin. Nappasin kasasta hiiren, sillä tiesin klaanin tarvitsevan kahta jänistä ja varpusta enemmän kuin minä. Nälkäni ei katoaisi tällä hiirellä, mutta ruoka vatsanpohjalla auttaisi unen saannissa. Söin hiiren pesässäni ja aloin sitten nukkumaan.

Kun heräsin, aurinko oli jo noussut ihan kunnolla. Unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta oli paljon tehtävää. Ensiksi järjestin loppupäivän partiot: kolme saalistuspartiota ja kaksi rajapartiota. Toinen rajapartioista lähtisi matkaan yöllä. Reviiriä täytyi vahtia yötä päivää ylösnousevien kissojen sekä mahdollisten vihollisten varalta. Täytyi pysyä valppaana. Määräsin yöpartioon poikkeuksellisesti kaksi kissaa, Sumumyrskyn ja Tappotahdon. Oli parempi, että leiriä vahti kaaksi kissaa öisin. En uskonut Metsäklaanin hyökkäävän kimppuumme, mutta parempi oli valmistautua kaikkeen kuin olla valmistautumatta. Otin johtooni ensimmäisen rajapartion. Kävisimme läpi Tuuliklaanin rajan aina Korkokiville saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvinnut enää vahtia, sillä he saivat kulkea sen yli luvallani. Mukaani partioon lähtisivät Verikyynel, Graniittipolte ja Sysisydän. Halusin pitää pienen juttutuokion sekä Verikyyneleen että Sysisydämen kanssa. Partio lähtisi kuitenkin vasta aurinkohuipun aikaan. Rosmariiniputous ja Minttutähti olivat jo lähteneet leiristä. Pääaukiolla oli paljon kissoja.

Aurinkohuipun aikaan lähdin partioni kanssa matkaan. Pyysin Graniittipoltetta ottamaan hetkeksi johdon, kun jättäydyin perälle Verikyyneleen kanssa. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Tyynestä ilmeestä huolimatta saatoin havaita tuon silmissä pienen jännityksen.
"Emme ole jutelleet sitten kuolemani", aloitin keskustelun viileästi ja vilkaisin kahden muun partion jäsenen suuntaan. Sysisydän käveli Graniittipoltteen lähellä, kaksikko ei kuullut meitä.
"Niin. Olisit voinut kertoa minulle, kuka oikeasti olet", naaras vastasi hieman loukkaantuneesti ja käänsi katseensa eteenpäin pois minusta. Verikyynel oli minua pienempi, paljon pienempi. Hän oli kooltaan monia oppilaitakin pienempi, mutta pieni notkea keho teki Verikyyneleestä etevän hyökkääjän. Soturin liikkeet olivat nopeampia kuin monilla ja hänen leukansa voimat olivat hurjat. Olin kouluttanut Verikyyneleestä erinomaisen soturin. Hän oli erinomainen taistelija, yksi Kuolonklaanin parhaimmista.
"Olisi pitänyt, mutta se olisi ollut liian suuri riski. Ei sillä ettenkö luottaisi sinuun. Mitä harvempi siitä tiesi, sitä paremmin se pysyi salaisuutena", huomautin. Verikyynel nyökkäsi hitaasti. Hän ei alkanut väittämään vastaan.
"Aiotko valita itsellesi luottosotureita? Et valinnut varapäällikköä", naaras huomautti ja nosti katseensa taas minuun. Virnistin.
"Suunnitelmissa olisi. Yritän tässä vain kartoittaa oikeita vaihtoehtoja. Tuhokatse alkaa olla jo liian vanha, vaikka hänen lojaalisuudestaan ei voi olla epävarma. Oletko nähnyt hehkun hänen silmissään? Kuin hän olisi nuorentunut monia vuodenaikoja", hymähdin huvittuneesti. Verikyynel hymähti myös. Tuhokatse oli hänen isänsä, vaikka lämmintä isä-tytär -suhdetta kaksikolla ei koskaan ollutkaan.
"Minä voisin olla hyvä vaihtoehto, jos vain kiinnostaa. Uskollisuuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää", naaras huomautti viileästi vilkaisten minua.
"Tiedän, mutta toisaalta olet hyödyllisempi taistelukentällä. Jos Syöksyviilto ei olisi isäni, hän olisi erinomainen vaihtoehto", nau'uin pohtien. Verikyynel pysähtyi kuin seinään. Hän toki jatkoi matkaansa melko pian ja otti minut kiinni. Naaraan katse oli yllättynyt.
"Syöksyviiltoko sinun isäsi?" naaras kysyi murahtaen. Aivan. Hän ei tiennyt sitä. Verikyynel oli aina halveksunut veljeään, eikä ollut tuonkaan kanssa erityisen hyvissä väleissä. Eipä Syöksyviilto tietenkään ollut kertonut siskolleen minusta. Ja koska harva kuolonklaanilainen siitä tiesi, ei huhut vain olleet päässeet Pihlajakynnen tyttären korviin saakka.
"Niin. Hän on tässä elämässä isäni, Jokiklaanin Kirkasmarja emoni", selitin naaraskissalle murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Verikyynel ei sanonut hetkeen mitään. En sanonut minäkään, sillä en nähnyt syytä särkeä tätä hiljaisuutta.
"Onko veli-parkani mennyt rakastumaan jokiklaanilaiseen?" Verikyynel kysyi lopulta ivallisesti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena naaraan pentumaisuudesta. Hän halusi koko ajan kilpailla veljensä kanssa ja pilkata tätä.
"Ennemminkin jokiklaanilainen häneen. Se juttu on ollut historiaa jo syntymästäni saakka", totesin viileästi naaraalle. Verikyynel ei jatkanut veljensä pilkkausta vaan antoi olla.
"Keitä sitten olet ajatellut luottosotureiksesi?" Verikyynel kysyi jälleen.
"Potentiaalisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Kalmalilja rakastaa liikaa kumppaniaan ja Ahvenleuka tuntuu olevan nykyään hyvin etäinen. Sitten olisi tietenkin Kostohenki ja vanhempia sotureita, mutta en oikein tiedä. En ole tutustunut heihin niin hyvin tässä elämässäni", totesin tyynesti. Huomasin Sysisydämen jättäytyvän jälkeen Graniittipoltteesta. Naaras oli kai hivuttautunut hiljalleen kuuntelemaan keskustelujamme. Hän käänsi katseensa minuun.
"Kalmaliljako rakastaa liikaa? Ja pah, hän ei rakasta muita kuin itseään", naaras naukui synkällä äänellä. Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä. Saavutimme ukkospolun ja lähdimme kulkemaan Tuuliklaanin rajaa pitkin merkiten rajamme erittäin tarkasti.
"Sinä et sitten suosittelisi emoasi luottosoturikseni?" kysyin Sysisydämeltä vaikka tiesin vastauksen. Naaras tuntui vihaavan emoaan, jota en kyllä ihmetellyt. Kalmalilja ei tainnut olla kovin läheinen pentujensa kanssa.

//Sysi?
// 1016 sanaa

Nimi: Kostohenki

18.11.2018 13:55
Viimepäivät ovat tuntuneet omasta mielestäni erittäin sekavilta. Varsinkin sen jälkeen, kun Viiltokaaoksesta tuli klaanin päällikkö Viiltotähti. Kaikki tuntui heittävät kuperkeikkaa päässäni, sillä oma keskittymiseni tuntui olevan enemmänkin pentujeni perään katsomisessa. Pirstaletassu, Säpäletassu ja Sirpaletassu kasvoivat hurjaa vauhtia ja uskoin heistä tulevan hyvinkin pian Kuolonklaanin sotureita. Samoin uskoin myös pojallani Tuskapennulla olevan hyvät mahdollisuudet päästä oppilaaksi ennen kuin sodan tapahtumat ehtisivät alkaa kunnolla.
Toisaalta minua arvellutti mitä sota toisi tullessaan, varsinkin kun oma jälkikasvuni ei ollut päässyt aivan soturiksi asti. Heillä olisi vielä paljon opittavaa vaikka yksikään heistä ei sitä itsellensä myöntäisi. Tai Tuskapentu ehkä myöntäisikin.
Havaitsin vasemmassa kulmassa näkökentässäni liikettä ja käänsin automaattiseti katseeni liikkeen suuntaan. Huomasin mustan päällikön astelevan luokseni entisen harmaan päällikkömme kanssa. Katsoin Raepisaraa mietteliäästi, sillä en osannut nähdä sen hetken tulevan, kun tuo kolli olisi luopunut hengistään. En ollut pitänyt häntä kovinkaan kummoisena päällikkönä, mutta olisi nyt edes kohdannut kohtalonsa ja Pimeyden metsän. Tuhahdin.
”Mikä saa teidät minun luokseni?” kysyin matalalla äänensävyllä. Jätin mainitsematta sen, että enhän minä ollut kuin yksi soturi tässä klaanissa muiden joukossa enkä mitenkään korkeammassa asemassakaan muihin nähden kokemusta lukuunottamatta. Totta kai minua nyt mietitytti miksi kaksi niin sanotusti päällikköä asteli luokseni.
”Tahdon sinut Raepisaran ja Graniittipoltteen kanssa metsästyspartioon”, Viiltotähti ilmoitti lyhyesti ja nyökkäsi hyvästit Raepisaralle. Musta kolli lähti matkoihinsa yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Katsoin Raepisaraa hiukan nyreästi, mutta en sanonut mitään. Huomasin Graniittipoltteen astelevan luoksemme tuoresaaliskasan tiimoilta. Kollilla oli tainnut olla ateriointi kesken, kun hänet oli käsketty partioon.
Oletin Raepisaran olevan metsästyspartion johdossa, sillä kolli lähti ensimmäisenä ulos leiristä. Minulta jäi suoraan sanottuna kyllä kuulematta kaikki kollin ohjeet metsästyspartioon liittyen, mutta huomattuani hänen lopettavan puhumisen, suuntasin ukkospolun suunnalle. Yleensä Tuuliklaanin nummilta juoksenteli toivoittomia kaniineja Kuolonklaanin maille ja ne olivat helpointa saalista mitä onnistuin nyt keksimään itselleni. Minulla ei juuri nyt ollut niin kova kiinnostus lähteä esimerkiksi korkokiville päin nuuhkimaan ilmaa ja etsimään niitä vähäisiä hajujälkiä hiiristä tai myyristä.
Ukkospolulla oli hiljaista, mutta se oli minulle vain hyvä asia. Ainakaan Tuuliklaanin kaniinit eivät voisi säikähtää yhtäkkiä ukkospolulla vilistävää hirviötä ja sännätä pois tassustani. Laskeuduin matalaksi haistaessani kaniinin hajun. Annoin häntäni laskeutua alemmas, miltein maahan asti. Lähdin hiipimään hajua kohden.
Yhtäkkiä toinen haju kantautui kuonooni. Toinen kuolonklaanilainen. Nostin pääni yllättyneenä ylös. Haju oli sata varmasti kuolonklaanilaisen, mutta tätä hajua en ollut haistanut hetkeen… En sitten, kun hirviö ajoi Norppakyyneleen ylitse ukkospolulla. Käännyin katsomaan ukkospolkua ja kohtasin yhden oudoimmista näyistä. Norppakyynel oli seisomassa ukkospolun reunalla. Niskavillani nousivat pystyyn. Huomasin kuitenkin naaraan askelten olevan keveät ja erittäin sulavat. Välillä hän kyllä näytti tokkuraiselta, mutta en suureksi yllätykseksi huomannut mitään muuta outoa. Niin paitsi sen faktan, että naaras olikin elossa.
”Mikä sai sinut palaamaan Kuolonklaanin maille? Tulitko kostamaan hirviölle kohtalosi?” kysyin kuuluvalla äänellä naaraan astellessa lähemmäs. Kuulin hänen tuhahtavan minulle. Seurasi pitkä hiljaisuus siksi aikaa, kunnes Norppakyynel seisoi aivan edessäni.
”Kokeneetkin soturit tekevät virheitä, eivätkö vain?” naaras kysyi minulta viattomasti, mutta rasittavalla äänensävyllä. Tuhahdin matalasti vasten hänen kasvojaan.
”Silti näyttää”, vastasin murahtaen.

// 477 sanaa
// Rae?

Nimi: Pakkaspentu

18.11.2018 11:38
"Kelpaako seura?"
Kohotin jäänsinisen katseeni maasta, kun Tuskapennun ääni osui korviini aivan takaani ja käännyin kohtaamaan minua muutaman kuun vanhemman kollipennun. Tuskapentu oli Kostohengen ja Naakkalaulun pentu, olin sattunut kuulemaan sen sivukuulemalta Pimeyslehdeltä, eräältä pentutarhan kuningattarelta. Minä taas olin Jääliljan tytär, mutta en ollut vieläkään tavannut isääni. Toivottavasti pääsisin tapaamaan hänet todella pian, koska en halunnut saada klaanissa mainetta pentuna, jonka emolla ei ollut lainkaan kumppania.
"Ei minulla ole muutakaan seuraa, joten kaipa kelpaa", tokaisin olkapäitäni kohottaen ja annoin pesätoverilleni tilaa kivillä. Lähdin loikkimaan ympyrää kivillä ties kuinka monennetta kertaa, mutta loikkimiseni pysähtyi hetkelliseksi, kun leirin sisäänkäynnistä sukelsi esiin neljä kissaa. Ensimmäisenä kulkivat Viiltotähti ja Raepisara, klaanin päällikkö ja entinen päällikkö. Mutta heidän takanaan kulkivat kaksi tuntematonta naaraskissaa, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, joten en uskonut heidän olevan kuolonklaanilaisia. Ensimmäinen kissa oli punertavanruskea naaras tummansinisillä silmillä, joka silmäili leiriä tyynesti. Toinen kissa oli hyvin pienikokoinen naaras, jolla oli luonnonvalkea turkki ja naaraan selässä oli mustia ja hopeanharmaita kilpikonnalaikkuja. Naaraan meripihkainen katse tutki leiriä, mutta hänen olemuksensa oli paljon tiukempi ja epäröivämpi kuin toisen naaraan. Sitten Viiltotähti pysäytti kolmikon ja lausui jotain nopeasti valkealle naaraalle, heilauttaen sitten häntäänsä minuun. Korvani nousivat uteliaina pystyyn, kun luonnonvalkoinen kissa jäi tuijottamaan minua hetkeksi. Puhuivatko he minusta? Miksi joitakin tuntemattomia kissoja kiinnostivat minä, nuori Kuolonklaanin pentu?
"Keitä nuo kissat ovat?" kysyin hämmentyneenä ja vilkaisin Tuskapentua, toivoen että hän osaisi vastata kysymykseeni. Suureksi pettymykseksi hän ravisteli päätään.
"Minulla ei ole hajuakaan, mutta nuo kaksi naarasta eivät ainakaan ole Kuolonklaanin jäseniä", Tuskapentu totesi silmäillessään punertavanruskeaa ja luonnonvalkeaa naarasta, jotka sukelsivat juuri Viiltotähden perässä päällikön pesään. Raepisara jäi pesän ulkopuolelle ja lähti juttelemaan joillekin sotureille.
"Pääsemmeköhän me juttelemaan noille kissoille? Minä tahdon tietää keitä he ovat", ilmoitin päättäväisenä ja loikkasin toiselle, laakeapintaiselle kivelle. Tuskapentu loikkasi perässäni ja ravisteli hieman mustan ja harmaan kilpikonnakuvioista turkkiaan.
"En tiedä, tuskin täysin tuntemattomat kissat lähtisivät tutkimaan Kuolonklaanin leiriä", Tuskapentu murahti.
"Ehkä he eivät ole tuntemattomia kissoja", huomautin terävästi ja pörhistin lumenvalkoista turkkiani kylmän ilmavirran tarttuessa karvoihini.
"Minulla on tylsää. Voidaanko mennä juttelemaan jollekin soturille tai oppilaalle? En jaksaisi vain hyppiä näillä kivillä koska olemme pentuja emmekä saa vielä lähteä tutkimusretkille. Tahdon jännitystä elämääni enkä usko olevan ainoa", virnistin haastavasti Tuskapennulle ja jäin seuraamaan, jos vanhempi pentu tarttuisi syöttiini. En uskonut kollin olevan nössö pentu, joka tahtoisi vain leikkiä pennuilla, vaan uskoin hänenkin tahtovan tutkia leiriä tarkemmin.

//Tuska?
//385 sanaa

Nimi: Kaaoslintu

18.11.2018 09:29
"Kaaoslintu, tule rajapartioon", Pihlajakynsi murahti. Silmäkulmassani näin hänen astelevan tomerasti leirin suuaukolle, missä Vuonovarjo ja Silakkasiipi odottelivat. Huokaisin syvään ja nousin vastahakoisesti ylös. Olin nauttinut olostani auringon lämmittämässä läikässä loikoillessani, mikä teki partioon lähtemisestä tietysti vaikeampaa. Venyttelin hiukan takajalkojani ja kävelin sitten muun partion luo.
Paljon oli tapahtunut Kuolonklaanissa viime aikoina - tai kuten klaaniamme ja sitä tukevaa Varjoklaania nykyään kutsuttiin, Viiltoklaanissa. Viiltokaaoksesta oli tullut päällikkö Viiltotähti, kun Raetähti oli luopunut paikastaan päällikkönä. Ilmeisesti henkiä hakiessaan uusi päällikkö oli avannut portit Pimeyden Metsään, mikä merkitsi sitä, että kuolleet sinne päässeet kissat yoösnousisivat. Kylmähenkäys ja Sulkatähti olivat siitä todisteita. En ollut tuntenut naarasta, mutta tiesin kyllä kuka hän oli. Samoin, kuin tiesin, kuka Viiltotähti oli ollut; tai oli. Klaanimme nykyinen päällikkö oli ilmoittanut olevansa uudelleensyntynyt Viiltotähti, mikä ei varsinaisesti yllättänyt, kun sitä nyt ajatteli. Hän näytti paljon tuolta kollilta, ja muistutti häntä luonteeltaan.
Olin tyytyväinen siihen, että olimme valloittamassa metsän. Ainoa asia mistä en pitänyt oli Varjoklaanin kanssa tehtävä yhteistyö. Monet varjoklaanilaiset eivät ajatelleet niin kuin kuolonklaanilaiset. Monet heistä uskoivat Tähtiklaaniin, ja vaikka Viiltotähti olikin kertonut, että sodassa ei ollut kyse uskosta, voisi Tähtiklaanin usko meidän puolellamme aiheuttaa ongelmia.
"Mennään sitten", Pihlajakynsi naukui ja heilautti häntäänsä. Silakkasiipi asteli hänen peräänsä. Itse asetuin Vuonovarjon eteen ja nuorempi soturi jäi pitämään perää. Otimme suunnan kohti Tuuliklaanin rajaa. Tuntui, että nyt kun sota oli julistettu alkaneeksi, he voisivat tehdä jotain mitä myöhemmin katuisivat. Rajoja olisi vahdittava tarkemmin kuin yleensä ja varmistettava, että naapuriklaanimme pysyi reilusti omalla puolellaan.
Olimme melkein rajalla, kun Pihlajakynsi yllättäen pysähtyi. Ajatuksissaan kävellyt Silakkasiipi oli törmätä häneen, mutta seisahtui ajoissa. Laikukas naarassoturi kohotti päätään; hänen korvansa olivat hörössä ja suu aavistuksen raollaan, erottaakseen kaikki vähäisimmät äänet ja hajut. Vilkaisin siihen suuntaan mihin hänkin ja haistoin ilmaa tarkasti. Haju oli tuttu, se kuului jollekin kuolonklaanilaiselle. Siinä oli kuitenkin hento häivä sitä jotain, mikä oli saanut Pihlajakynnen epäileväksi. Mutta heti kun tajusin, kelle tuo hauu kuului, tiesin ettei hän ollut vihollinen. Sen sijaan olin yllättynyt ja ehkä jopa myös iloinen. Välittämättä Pihlajakynnen käskystä riensin tuon kissan suuntaan. Kun viimein näin hänet, aavistukseni varmistui.
"Lintulumo?" Teräkynsi kysyi ähkäisten. Pieni hymy piirtyi kasvoilleni; sellainen, joka ei ollut kuolonklaanilaiselle sopimattoman innokas, mutta silti niin selkeä, että poikani saattoi nähdä minun olevan iloinen hänen paluustaan. Hän oli kuollut monia kuita sitten taistellessaan jonkun tuuliklaanilaisen kanssa. Nuori kolli oltiin tuotu leiriin hänen turkkinsa laikukkaana verestä ja jo kuolleena. Kun olin kuullut Viiltotähden kertovan ylösnoususta, olin toivonut näkeväni poikani uudelleen. Nyt toiveeni oli toteutunut.
"Mitä minä teen täällä? Luulin että kuolin", hän murahti ja näytti siltä, että voisi kaatua maahan minä hetkenä hyvänsä. Hänen haavansa - ne jotka olivat hänet tappaneet - olivat yhä tallella. Astahdin nopeasti hänen viereensä tukemaan soturia.
"Sinä... Ylösnousit", naukaisin katsoen ruskeaa kollia hieman huolissani. Ei kai ollut mahdollista kuolla uudelleen?
"Paljon on tapahtunut. Yksinkertaisesti sanottuna, Viiltokaaoksesta tuli päällikkö ja hakiessaan henkiään Pimeyden Metsältä hän avasi sen portit, jolloin sen jäseniä alkoi ylösnousemaan."
Teräkynsi kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
"Selvä...", hän murahti nostaen sitten katseensa minuun. Vasta nyt hän tuntui huomaavan puuttuvan silmäni. "Mitä sinulle on tapahtunut?"
"Menetin silmäni taistelussa kettua vastaan", valehtelin, sillä Teräkynsi tuskin osaisi pitää salaisuutta. Ehkä hän jopa kävisi Kalmaliljan kimppuun, mikä todennäköisesti tappaisi hänet tässä tilassa. "Enkä ole enää Lintulumo, vaan nimeni on Kaaoslintu."
"Miksi?"
Harkitsin hetken kertovani Teräkynnelle kaiken, mutta tajusin, että hänet olisi vietävä parantajan luo noiden haavojen kanssa.
"Kaaoslintu? Mitä sinä oikein teet?"
Pihlajakynsi oli ilmestynyt paikalle. Hän katsahti hiukan hämmästyneenä Teräkynteen ja näytti hetken miettivän, miten hänen tulisi menetellä.
"Vie hänet leiriin. Hän tarvitsee parantajaa. Vuonovarjo!" Pihlajakynsi kutsui nuorta soturia, joka pian astui esiin pensaikon takaa. "Auta heitä. Me jatkamme partion loppuun Silakkasiiven kanssa."
"Oletko varma, että se on hyvä idea?" kysyin epäillen. "Entä jos rajalla tulee ongelmia?"
"Sitten me otamme sen riskin, että tulee. Menkää."
Sen sanottuaan ruskea naaras meni tiehensä. Teräkynsi oli alkanut hengittää raskaammin ja laskea enemmän painoa minua vasten. Hänen kehossaan oli monen monta syvää haavaa. Vaikka ne eivät ehkä tappaisi häntä, ne olivat varmasti kivuliaita. Olettamukseni taisi osua oikeaan, sillä pian Teräkynsi kaatui maahan tajuntansa menettäneenä.
"Auta minua nostamaan hänet ylös", murahdin Vuonovarjolle. Hän nyökkäsi ja tarttui kiinni ruskean kollin turkista. Minä nostin häntä niskasta ja lähdimme kulkemaan takaisin leiriin.

Leirissä riensimme heti parantajan pesään. Laskimme Teräkynnen hervottoman ruumiin sammalille. Talvikkimuisto asettui heti nuoren kollin viereen istumaan ja tutkimaan hänen haavojaan.
"Onko hän yksi ylösnousseista?" hän kysyi levittäen jotain yrttisalvaa yhteen suurista haavoista.
"Tietenkin on", tiuskaisin, sillä huoli teki minut hermostuneemmaksi. Seisoin hetken aikaa siinä paikoillani, kunnes tajusin, etten voinut tehdä mitään auttaakseni poikaani. Astahdin siis ulos pesästä ja istuin odottamaan.

//745 sanaa

Nimi: Tappotahto

17.11.2018 17:34
Heräsin varhain aamulla. Vilkaisin vierelläni nukkuvaa Korpikyyneltä. Tummanruskea naaras näytti kauniilta. Halusin viettää aikaa hänen kanssaan, mutta en viitsinyt herättää häntä.
Lähdin pois pesästä varoen astumasta kenenkään hännälle tai herättämästä muuten muita. Istahdin pesän eteen odottamaan neuvoja mitä pitäisi tehdä ja... ja odotin samalla Korpikyyneen heräämistä.
Tuntui kuluvan ikuisuus ennen kuin Korpikyynel heräsi. Tummanruskea naaras kömpi ulos pesästä ja kysyi ensin tiesinkö mitä pitäisi tehdä. En tosiaankaan tiennyt ja päätimme odottaa ohjeita joltakulta. Nyt Kuolonklaanissa oli uusi päällikkö; Raetähti oli siirtynyt tavalliseksi soturiksi Raepisaraksi ja entisestä mestaristani Viiltokaaoksesta oli tullut Viiltotähti. Päällikkö ei ollut valinnut itselleen varapäällikköä ja olin ihan hukassa siitä kuka määräsi partioita. Viiltotähti itsekö?
"Kuule Korpikyynel", mau'uin vähän ajan päästä. "Ohjeita ei meille ole tippunut, joten mentäisiinkö yhdessä metsästämään? Mitä mieltä sinä olisit siitä? Ei kukaan meille suutu ja ei siitä voi koitua yhtään mitään vahinkoa kenellekään. Tuskin ketään edes kiinnostaa missä olemme ja jos vaikka kiinnostaisikin, niin meillä on selityksenä se että odotimme kauan ja emme saaneet mitään ohjeistusta. No, lähdetäänkös sitten! Ei meidän siellä metsällä kauaa tarvitse olla. Vai haluatko siis lähteä mukaan? Minä ainakin olen lähdössä. Saisimme olla rauhassa kahdestaan."
Lähdin harppomaan leiristä pois päin. Juoksin tunneliin ja vasta ulkona pysähdyin. Jäin odottamaan Korpikyyneltä tunnelin viereen, jos hän sattuisi tulemaan kanssani.

//207 sanaa
//Korpi?

Nimi: Pirstaletassu

17.11.2018 16:57
Istuin leirin reunamilla katselemassa ympärilleni. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon outoja asioita, mutta myös samalla hyviä asioita. En tajunnut, miksi Raepisara oli luopunut paikastaan päällikkönä tuosta noin vain. Jos pääsisin joskus päälliköksi, en noin vain luopuisi paikasta. Raepisara saattoi joko olla todella tyhmä tai sitten hän oli jollain tavalla viisas. Sillä nythän Viiltotähti oli päällikkönä ja kaiken lisäksi kolli oli julistanut sodan. Uskoin Viiltoklaanin voittomahdollisuuteen, sillä olihan Kuolonklaanissa sekä ylösnousseissa hyviä taistelijoita. Huomasin mestarini tulevan minua kohti. Ehkäpä hänellä olisi minulle jotakin asiaa? Katsoin Kalmaliljaa odottava ilme kasvoillani, kun hän saapui luokseni.
"Menemme harjoittelemaan, nyt heti", naaras sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja nousin ylös. Kalmalilja kääntyi ja lähti edelläni ulos leiristä. Olisiko nyt taisteluharjoituksien aika? Vai saalistusharjoitusten? Odotin innolla, mitä harjoittelisimme tänään. Naaras vaihtoi kävelyn juoksuksi ja sain juosta lujaa pysyäkseni hänen perässään. Ainakin huomasin kuntoni nousseen näiden avulla. Pysähdyimme onneksi, että sain huohottaa rauhassa ja tasata hengitystäni. Ilmeisesti tämä oli paikka, missä tulisimme harjoittelemaan. Mitä sitten ikinä aikoisimmekaan harjoitella.
"Mitä teemme?" esitin kysymyksen mestarilleni, vaikka uskoin, että hän olisi ilman kysymystänikin kertonut, mitä tekisimme täällä.
"Harjoittelemme taistelua", Kalmalilja vastasi ja asettui vähän kauemmaksi minusta. Nyökkäsin nopeasti.
"Entä mitä teemme ensin?" jatkoin kysymyksien esittämistä ja yritin pitää innostuneisuuteni kurissa. Pystyin huokaisemalla saamaan kasvoilleni tyynen ilmeen ja häntäni kuriin, jottei se poukkoillut kauhealla vauhdilla puolelta toiselle. Olin odottanut näitä harjoituksia niin kauan! Ja nyt vihdoin pääsin harjoittelemaan taistelua. Tulisikohan minusta hyvä taistelija? Ravistelin päätäni saadakseni ajatukseni kuriin. Ei minusta ainakaan hyvää tulisi, jos ajatukseni harhailisivat ihan muualla kuin tässä tilanteessa.

//Kalma?
// 249 sanaa

Nimi: Elandra

17.11.2018 16:02
//Tästä lähtien käytössä on uusi arviointimenetelmä, eli nyt 40 sanaa = 1kp

Korpikyynel: 8kp -

Kalmalilja: 20kp! -

Talvikkimuisto: 16kp -

Viiltotähti: 129kp! - Kaks tonnia!!

Sumumyrsky: 10kp -

Sirpaletassu: 5kp -

Tuskapentu: 5kp -

©2019 Kuolonklaani | Kuunpisara - suntuubi.com