Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kaaoslintu

30.09.2018 21:24
Silmäilin klaania ympärilläni etsien yhtä tiettyä kissaa. Pian tunnistin kauempana kookkaan, juovikkaan hahmon ja astelin soturin luokse.
"Tervehdys, Vahvamieli", murahdin kiinnittäen kollin huomion. "Meidän on puhuttava."
Meidän tosiaan olisi puhuttava ja kunnolla. Emme olleet keskustelleet pitkään aikaan, joten sekin oli jo pelkästään hyvä syy puhua hänelle. Perimmäinen syy tähän oli kuitenkin se, etten halunnut enää olla hänen kumppaninsa. Ensinnäkin siksi, että minä vihasin Vahvamieltä. Ja toiseksi siksi, että hänkin todennäköisesti vihasi minua.
"En halua enää olla kumppanisi. Emme ole tosin viimeisten kuiden aikana kumppaneita oikein olleetkaan, joten tämä tuskin on kovin iso askel", tokaisin ja heilautin häntääni ilmassa. Silloin kun olimme aloittaneet kumppanuutemme en ollut koskaan kuvitellut, että joskus olisimme tässä pisteessä. Olin rakastanut Vahvamieltä koko sydämestäni, mutta nyt se oli poissa, ainakin suurimmalti osin. En ollut enää varma, oliko hän koskaan rakastanut minua ja oliko suhteemme ollut pelkkää valetta. Jos ei olisi, miten tämä olisi päässyt käymään? Selvästi välillämme oli ollut jotain vikaa jo kauan aikaa.
"En halua olla enää missään tekemisissä kanssasi soturin tehtäviemme ulkopuolella. Olet liian myrkyllinen kissa elämääni."

//Vahva? Sori tönks

Nimi: Lintulumo

30.09.2018 15:49
Olin majaillut parantajan pesällä jo turhankin monen päivän ajan. Näiden päivien ajan olin vain maannut sammalilla ja yrittänyt totutella uuteen tapaani nähdä maailma. Tuntui oudolta, että puolet näkökentästäni oli aina pimeydessä. Jos halusin katsoa oikealle puolelleni, jouduin aina kääntämään päätäni. Toiselle puolelle kasvojani oli sattunut ensimmäiset päivät, mutta enää en tuntenut siinä kipua. Talvikkimuiston yrtit olivat kaiketi auttaneet.
Parantajan pesällä viettämäni ajan olin ehtinyt miettiä asioita kunnolla. En enää voisi olla se sama kissa, joka olin ollut. En voisi olla, vaikka haluaisin. Minun olisi oltava jotain muuta, jotain vahvempaa. Se, mitä minä olisin, saisi kehittyä rauhassa. Tiesin vain, että vihasin Kalmaliljaa ja Vahvamieltä. He olivat pilanneet elämäni, enkä antaisi kummallekaan koskaan anteeksi. Ja koska he eivät edes halunneet minun antavan heille anteeksi, joutuisin tekemään heille jotain kostoksi.
Toinen asia, mikä olisi tehtävä, oli nimeni muutos. Vaikka tekikin kipeää myöntää se, Kalmalilja oli oikeassa. Lintulumo ei voinut enää olla nimeni. Se ei enää kuvannut minua. Lisäksi se oli vanha nimeni ja muistutti minua ajasta, jonka halusin vain unohtaa. Olin miettinyt uutta nimeäni pitkään, ja valinnut mielestäni sopivan.
Nousin ylös pediltäni. Olisi aika jättää tämä iljettävän tuoksuinen pesä taakseni ja palattava takaisin soturiksi. Kasvoni olivat jo parantuneet. Näköni taas ei palautuisi enää koskaan entiselleen, joten olisi parempi opetella elämään sen kanssa mahdollisimman nopeasti.
"Minne kuvittelet meneväsi?" Talvikkimuisto naukaisi astellessani ulos.
"Luuletko, että aion tuhlata aikaani täällä yhtään enempää kuin on pakko? Ei. Minä palaan tänään soturiksi, halusit tai et."
Talvikkimuisto katsoi minua hetken ja nyökkäsi sitten.
"Uskon, että olet jo parantunut ja pystyt toimimaan taas soturina", hän naukaisi ja pyörähdin salamannopeasti ympäri sähähtäen.
"Minä en ole parantunut. Enkä koskaan tule parantumaan", sihahdin jäätävästi ja hetken kuluttua astuin ulos pesästä. Suuntasin suoraan päällikön pesälle. Minulla olisi asiaa Raetähdelle, eikä se voisi odottaa.
Pysähdyin kuitenkin pesän suulle. Olinko tosiaan varma tästä? Lintulumo. Se oli ollut nimeni kamalan monen kuun ajan, pidempään kuin Tara. Tottuisinko koskaan uuteen nimeen? Voisinko koskaan unohtaa nykyistä nimeäni ja aikaa, jona kannoin sitä?
*Kyllä. Kyllä voin.*
Minun oli voitava. Lintulumo oli ollut kuollut jo kauan.
Astuin sisään hämärään pesään. Kuolonklaanin päällikkö istui yhden seinän vieressä sukimassa turkkiaan. Hän oli Kalmaliljan kumppani - voisin saada kostoni nyt tappamalla hänet. Se kuitenkin johtaisi karkotukseen klaanista, enkä minä sitä halunnut.
"Raetähti?"
Päällikkö kohotti päätään ja kohtasin hänen meripihkaisen katseensa.
"Niin?"
Pidin hetken tauon ennen kuin esitin asiani. Olin varma päätöksestäni, mutta se oli silti päätös, jota ei tehty kevyin perustein.
"Haluan vaihtaa nimeni."
Päällikkö kohotti kulmiaan ja nousi venytellen seisomaan.
"Miksi? Sinulla on varmasti perusteet tälle päätökselle."
"Syy on edesmennyt silmäni", murahdin hyvin tietoisena siitä, miten typerältä näytin yhden ainokaisen silmäni kanssa. Raetähti oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
"Aivan. Olen pahoillani", hän lisäsi. "Oletko harkinnut, mikä olisi uusi nimesi?"
Nyökkäsin ja huokaisin syvään. Enää ei ollut paluuta menneeseen, en voinut enää perääntyä.

Raetähti loikkasi suurkivelle. Minä odotin alhaalla hiukan hermostuneena. Minua ei kiinnostanut, mitä mieltä muu klaani olisi uudesta nimestäni. Muutos vain oli itselleni suuri. Pian kuulisin, kun minua kutsuttiin ensimmäisen kerran uudella nimelläni.
Raetähti kutsui klaanin koolle ja tunsin kissojen katseet turkillani. Monet tuntuivat vilkuilevan kasvojeni toisella puolella olevaa kuoppaa, jossa silmäni oli joskus ollut. Näin Kalmaliljan ja viha kuohahti sisälläni. Hänen kasvoillaan oli kylmä ja tyytyväinen hymy.
"Kuten tiedätte, Lintulumo menetti silmänsä taistellessaan paria kettua vastaan. Hän on päättänyt tästä syystä vaihtaa nimensä", Kuolonklaanin päällikkö ilmoitti. Lintulumo. Tämä oli ehkä viimeinen kerta, kun minua kutsuttaisiin tuolla nimellä. Se oli vain hyvä. Halusin unohtaa kyseisen nimen kokonaan - tuntui, että jopa häpesin sitä.
"Tästä lähtien Lintulumo tunnetaan Kaaoslintuna."
Raetähti katsahti minuun ja nyökkäsi, loikaten sitten alas suurkiveltä. Klaani huusi pari kertaa nimeäni. Sen kuuleminen tuntui hyvältä. Olin Kaaoslintu, enkä enää mikään surkea Lintulumo. Se kissa joka olin ollut oli kuollut nimeni mukana. Häntä ei enää ollut, oli vain Kaaoslintu.

//Joku?
// 616 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

30.09.2018 15:08
Hyvä, että sain pidettyä suuni kiinni. Mieleni olisi tehnyt päästellä parit hiirenpapanat ja paljon muutakin ulos. Sentään sain pidettyä ne sisällä. Lehtiä kuopan täytteeksi? Vain vihreä lehti kelpaisi Kalmaliljalle. Ja niitäkin pitäisi hakea yksi kerrallaan puusta! Upotin kynteni maahan ja keskityin vain pitämään itseni rauhallisena. Ehkä onnistuin, ehkä en.
"Selvä", naukaisin mahdollisemman tyynesti ja loikin lähimmän lehtipuun luokse. Kuopan kaivaminen ja täyttäminen oli ollut pientä tähän harjoitukseen verrattuna. Oli turhauttavaa ajatella, että tuolla jossain tälläkin hetkellä muut oppilaat saattoivat olla harjoittelemassa saalistusta tai taisteluja ja minä se täällä vain täyttelin kuoppia vihreillä lehdillä, joita piti hakea puusta yksi kerrallaan. Olin kuitenkin eilen ymmärtänyt jotain tärkeää, kiitos Kalmaliljan selityksien. Ilman niitä olisin joutunut kokonaan vihan valtaan. Tajusin kyllä, että näistä olisi minulle apua, mutta kuinka paljon? Auttaisiko tämä minua enemmän kuin normaalit harjoitukset? En kyllä ollut varma normaalista. Ajattelin kuitenkin antaa asian vain olla ja keskittyä tähän tehtävään. Ei auttaisi jäädä murehtimaan erikoisista tehtävistä, se ei ainakaan auttaisi minua soturiksi. Niinpä huokaisin ja lähdin kiipeämään puuhun. Onneksi puun pinta ei ollut kauhean liukas, joten siihen oli melko helppo upottaa kynnet. Lähdin vaivalloisesti kipuamaan lähemmäs yhtä alinta oksaa. Tiesin jo heti, ettei kiipeily ollut minun juttuni. Mieleni olisi tehnyt hypätä heti takaisin maan kamaralle. Kiipeily ei ollut yhtään hauskaa. Siitä huolimatta jatkoin matkaani ja vähän ajan päästä saavutin alimman oksan. Kipusin sille seisomaan ja katselin ympärilleni. Ei vihreitä lehtiä. Niitä ilmeisesti oli vain puiden latvustoissa. Mutta jos joutuisin tällä vauhdilla hakemaan lehtiä yksi kerrallaan puusta ja täyttämään niillä kokonaan ison kuopan, en saisi hommaani valmiiksi moneen päivään. Sysäsin inhottavat ajatukset pois mielestäni.
"Keskity", tuhisin itsekseni ja lähdin kipuamaan ylemmäs. Ehkä en vain ollut löytänyt hyvää tekniikkaa kiipeämiseen. Ehkä sen löytäminen jälkeen sujuisi paremmin ja nopeammin. Voisikohan puun pintaa pitkin loikkia eteenpäin? Silloinhan pääsisi nopeammin latvaan. Ainahan kannatti yrittää. Tarrasin tiukemmin rungosta kiinni ja ponnistin. Irrotin otteeni ja pääsin ylemmäs hyvin nopeasti. Kun olin ottamassa ylempänä puusta kiinni, en saanut otetta. Vihdoin tassuillani ilmaa osumatta puun runkoon.
"Ketunläjät", sihahdin viuhtoen ilmaa. Tassuni tömähti yhdessä vaiheessa puuhun ja sain tarrattua kiinni. Huohotin hetken paikallani. Toivottavasti Kalmalilja ei ollut nähnyt! Mutta nyt olin taas alimman oksan kohdalla. Lähdin kiipeämään uudestaan, nyt paljon hitaammin. En halunnut ottaa virheliikkeitä, sillä ajatus maahan putoamisessa ei miellyttänyt. Etenin hitaasti, mutta varmasti.
Kesti kauan ennen kuin saavutin latvuston, josta löytyi kuin löytyikin vielä vihreitä lehtiä. Niissä ei ollut ainuttakaan kellertävää kohtaa, joten ne varmasti kelpaisivat Kalmaliljalle. Otin yhdestä lehdestä hampaillani kiinni ja irrotin sen oksasta. Se hampaissani lähdin kapuamaan alas puusta. Se sujui ainakin nopeammin kuin ylös kiipeäminen. Kun matkaa maahan oli enää vähän, loikkasin alas puusta neljälle tassulle sulavasti laskeutuen. Tassutin kuopan luokse ja pudotin sen pohjalle yhden vihreän lehden. Ei ollut kauhean hyvä määrä, sillä aikaa yhden lehden saamiseksi kuoppaan oli kestänyt niin kauan. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan.
"Miksen vain voisi tuoda montaa lehteä kerralla? Tämä sujuisi silloin paljon nopeammin", naukaisin mestarilleni. Tietenkin odotin salaa myönteistä vastausta, vaikka uskoinkin saavani kielteisen. Kalmalilja tietenkin pysyisi tässä yhdessä lehdessä, eikä antaisi minun hakea kerralla enempää. "Eikö se olisi paljon järkevämpi tapa?"
Uskoin kuitenkin, ettei ehdottama tapani ollut naaraan mieleen. Hän tietenkin pysyisi omassa tavassaan. Pian hän kuitenkin saarnaisi siitä, miten paljon enemmän yhden lehden haku auttoi minua. Omasta mielestäni ei kyllä auttanut. En kuitenkaan nyt näyttänyt kasvoillani mitään ilmeitä saati tunteita, vaan pyrin pitämään naamani peruslukemilla katsoessani samalla Kalmaliljaa.

//Kalma? Saattaa olla sekavuutta havaittavissa, iha näi varotuksena :'D
// 548 sanaa

Nimi: Jäälilja

30.09.2018 13:40
Tiesin kuinka kovasti Kylmähenkäys odotti mielipidettäni tyttärestään, joten päätin hieman hidastella- omaksi ilokseni tietenkin.
"Jaa mitä mieltä olen?" myhäilin ja tähyilin taivasta esittäen mietteliään oloista. Mietin tuota saman siniharmaan turkin värin omaavaa naarasta. Hän oli syntynyt todellakin väärään klaaniin.
"Hän on varmasti loistosoturi Varjoklaanissa ja se antaa hyvät pohjat Kuolonklaaniin, mutta hän kaipaa vielä harjoitusta. Oikein potentiaalinen tapaus. Pidän hänestä, mutta pakko sanoa, että pidän sinusta paljon enemmän", naurahdin kylmästi ja heilautin häntääni kerran jos kaksikin puolelta toiselle. Vilkaisin puolikaljujen oksien lomasta Varjoklaanin reviirin suuntaan. Osa männyn neulasista oli tipahtanut maahan menetettyään vehreytensä, muuttuen ruskean keltaisiksi. Se jos jokin todisti, että lehtisade oli alkanut. Katsahdin yläoksistoa ja huomasin kuivan oksan ruskeine neulasineen Kylmähenkäyksen yläpuolella. Yletyin juuri ja juuri läimäisemään sitä tassullani ja pian kaikki männyn neulaset varisivat kollin siniharmaan turkin päälle. Yritin pidätellä pientä hykerrystäni, mutta pian puhkesin nauramaan. En kylmästi. En kolkosti. Vaan aidosti.
"Onnea vaan turkkisi kanssa", naukaisin hilpeän oloisena. Tunsin olevani vapaa kaikesta kun sain olla Kylmähenkäyksen kanssa. Taisin olla rakastunut.

//Kylmä?
164 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

30.09.2018 12:13
Jäin tuijottamaan hetkeksi Jääliljaa, joka oli kavunnut vielä korkeammalle oksistossa ja kirosin surkeita kiipeilytaitojani mielessäni. En tahtonut esitellä surkeita kiipeilytaitojani naaraalle, mutta kieltäytyminen antaisi minusta heikon kuvan enkä minä sitäkään tahtonut, joten tällä kertaa joutuisin vain tekemään parhaani kiipeilyssä. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja tartuin kynsilläni männyn runkoon, lähtien sitten kiipeämään ylemmäs. Kiipeilyni oli tönkömpää kuin Jääliljan, mutta onnistuin silti kapuamaan kuolonklaanilaisen perässä samalle oksalle. Päästin suustani puuskahduksen ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan, joka virnisteli ilkikurisesti vierelläni.
"Onko kiipeily vaikeaa?" hän ilkkui jäätävä virne kasvoillaan.
"En satu olemaan myrskyklaanilainen, joka kiipeilee päivittäin puissa", murahdin kuolonklaanilaiselle ja lähdin sitten kiipeämään vielä korkeammalle Jääliljan perässä. Olin viimeksi kiipeillyt kunnolla ollessani Varjoklaanissa, ja olin ollut viimeksi Varjoklaanin reviirillä hiirenkorvan keskivaiheilla, joten viime kiipeilyistä oli kulunut jo pitkä tovi.
"Utukyynel olisi hyvä lisäys Kuolonklaanin rivistöön kunhan hänelle opetetaan kuolonklaanilaisten perustaitoja. Hän on erinomainen taistelija ja uskaltaa vahingoittaa kissoja, toisin kuin enkelityttäreni Rosmariiniputous", murahdin kylmästi lausuessani taas vanhemman tyttäreni nimen ääneen. Olisi myös erittäin virkistävää Utukyyneleelle päästä pois siskonsa seurasta.
"No, mitä sinä ajattelet Utukyyneleestä? Hän on varmasti paljon vaikuttavampi soturi kuin Rosmariiniputous", totesin, kun kapusin eräälle paksulle oksalle, jolla Jäälilja istui jo. Kohdistin kylmänsinisen katseeni naaraan jäänsinisiin silmiin ja sama liekki, joka oli suurimman osan ajasta sammuksissa, alkoi taas roihuamaan kun katsoin Jääliljaa.

//Jää?
//208 sanaa

Nimi: Sirpaletassu

29.09.2018 23:10
Piirsin tassujeni viereen kaksi viivaa, jotka leikkasivat toisensa keskeltä, jotta tietäisin, mistä olin lähtenyt, kohotin leukaani hieman ja hymyilin Kojoottivirneelle kylmästi ennen kuin käänsin mestarilleni selkäni ja pinkaisin juoksuun. Juostessani kuulin vain oman hengitykseni ja tuulen korvissani. Sain aikaa miettiä. Mietinnän kohteeksi otin Kojoottivirneen. Kollin antamat tehtävät tuntuivat turhilta, eivätkä vahvuuteni päässeet niissä oikeuksiinsa. Silti mestarini tuntui tietävän, mitä klaanissa oleminen vaati. Hän tiesi millainen minun pitäisi olla klaanitovereideni joukkoon sopiakseni. Halusin kuitenkin olla enemmän. Halusin erottua joukosta taitojeni ja luonteeni vuoksi ja loistaa perheeni rinnalla, Lisäksi halusin tehdä isäni ylpeäksi. Hänen hyväksyntäänsä janosin. Hänen kehunsa maistuivat paremmalta kuin yksikään riistaeläin. Kojoottivirne voisi tehdä minusta soturin, mutta uskoin tarvitsevani ainakin Jääliljan apua loistaakseni. Ainakin yhdessä asiassa rusehtavan harmaa soturi oli väärässä. En ollut yhtä heikko kuin hirviön murskaama keppi. Minulla oli tarpeeksi järkeä suojautumiseen. Hirviö ei olisi murskannut minua, sillä olisin varmasti ehtinyt hypätä pois ukkospolulta ennen sitä. Ja jos en olisi jotenkin ehtinyt alta pois, isäni, mahtava Kostohenki olisi kostanut jollekin kissalle kuolemani. Jos Kojoottivirne olisi ollut se, joka minut ukkospolulle olisi määrännyt, hän olisi varmasti saanut surmansa muutaman kuun kuluessa. Voisin täysin varmasti luottaa isäni tukeen, kunhan olisin hänelle uskollinen. Olin möhlinyt päivän ensimmäisen tehtävän, joten minun pitäisi osoittaa vahvuuksikseni ketteryys ja nopeus. Karkotin kaikki ajatukseni ja kovensin vauhtiani. Minun olisi keskityttävä juoksemiseen täysin. Yllättäisin Kojoottivirneen. Annoin tassujeni kiitää kovalla maalla. Nenääni tulvahti Varjoklaanin kitkerä haju. Näin silmäkulmastani vilauksen vaaleanharmaasta turkista, mutta päätin olla menemättä tuntemattoman kissan luo. En ehtinyt juuri nyt ärsyttää muiden klaanien jäseniä. Minulla oli tehtävä kesken. Kiihdytin vauhtia entisestään ja rajalla kasvavat puut vilisivät silmissäni. Ohitin Korkokivet hajumerkkien tuntumassa ja jatkoin Tuuliklaanin rajalle. Vaikka kuinka yritin pitää vauhtini tasaisena, se alkoi hidastua. Hidastuminen johtui jalkojeni polttelusta ja nopeasta hengityksestäni. Yritin nielaista, mutta kurkkuni oli rutikuiva. Juoksin kuitenkin loppuun asti ja hidastin vauhtiani vasta Kojoottivirneen luo päästyäni. Pysähdyin vasta, kun olin saavuttanut piirtämäni viivat. Minua oksetti hieman, mutta pidin ilmeeni ja eleeni kurissa. Pakotin hengitykseni tasaantumaan ennen kuin kohotin katseeni mestariini. En sanonut mitään, jotta en rikkoisi vaikutelmaa väsymättömyydestäni. Ääneni olisi saattanut väristä, joten kylmä ilme saisi riittää.

//Kojo?
//343 sanaa

Nimi: Jäälilja

29.09.2018 21:45
Tarkkailin Kylmähenkäyksen ja Utukyynelen keskustelua laskelmoivasti. Osasin arvata mitä Kylmähenkäyksen suusta - loppujen lopuksi - oli tulossa. Melko kaunis sinertävänharmaa naaras vilkaisi minua tummansinisillä silmillään kerran jos toisenkin. Jokin hänen persoonassaan hehkui jo kauas metsän toiseen päähän, minä pidin siitä. Utukyynel vaikutti pikemminkin enemmän Kuolonklaanilaiselta kuin Varjoklaanilaiselta.
"Muuta Kuolonklaaniin", sanoi Kylmähenkäys päättäväisesti sen enempää miettimättä. *Sieltähän se tuli.* Kaikki tapahtui nopeasti ja pian kollin tytär oli jo poissa. Oikeastaan hetken Utukyynelen loittonevaa selkää katsellessani mietin, että minkäköhänlaisia omat tyttäreni ja poikani tulisivat olemaan.
"Ihan vaikuttava Rosmariiniputoukseen verrattuna, mutta hän täyttää kokonaisen arvon silmissäni vasta kun on osoittanut ansaitsevansa sen", naukaisin osoittaen jäänsinisillä silmilläni Kylmähenkäystä. Kasvoillani väreili jokin hymyntapainen katsoessani kylmiä silmiä edessäni, kuinka kylmät ne olivatkaan, silti ne olivat tarpeeksi lämpimät sydämeni puolittaiseen sulamiseen.
"Saat sitten itse selittää Raetähdelle sen, että miksi koko Varjoklaani on raahautumassa kuolonklaaniin. Sinähän sen aloitit", naurahdin kylmän leikkisästi. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan ja astui lähemmäs.
"Sinä houkuttelit", kolli murahti ja käänsi katseensa Varjoklaanin reviirille. Pyöräytin silmiäni ja naurahdin. Nousin seisomaan ja venyttelin puutuneita tassujani hitaasti ja miellyttävästi.
"Meidän ei varmaan pitäisi seisoskella tässä vain ja odotella partion saapumista. Kiivetään noihin puihin niin olemme vähän piilossa, saat myös osoittaa minulle kiipeilytaitosi. Ties vaikka joutuisin opettamana sinua, siitähän minulla on kokemusta", virnistin ja loikin lähimmän männyn luokse. Loikkasin vähän matkaa ylös ja lopulta kiipesin alimmalta oksalta hieman korkeammalle.
"Anna palaa Varjoklaanilainen."

//Kylmä?
221 sanaa

Nimi: Kojoottivirne

29.09.2018 20:55
Kävelin rauhallisesti Sirpaletassun perässä hänen yrittäessään kuljettaa itseään suurempaa keppiä kohti ukkospolkua. Hymähdin katsoessani kuinka Sirpaletassu ohitti kiven, jonka vierellä oli lahon kepin paloja. Olin hyvin varma, että siinä lepäsi hänen edellisen keppinsä jäänteet.
Ukkospolun reunalla Sirpaletassu muuttui hiukan varovaisemmaksi. Naaras taisi tietää siellä piilevän vaaran. Siitä huolimatta hän raahasi kepin ukkospolulle ja palasi luokseni. Oppilaani näytti hyvinkin närkästyneeltä. Hän aivan varmasti tahtoi kyseenalaistaa tehtäväni, mutta ei tahtonut sanoa sitä ääneen. Tuskin olisin sanonut minäkään, jos olisin ollut noin koppava ja isäni olisi ollut Kostohenki. Totta puhuen en uskaltaisi edes hengittää, jos Kostohenki olisi minun isäni.
Pian kuuluikin jo hirviön mekastus kauempaa ukkospolulta. Se läheni hetki hetkeltä ja oli lopulta kohdallamme. Hirviötä ei näyttänyt kiinnostavan keppi, joka oli sen tiellä. Se jyristeli suoraan sen ylitse ja halkaisi sen keskeltä poikki. Toinen kepin palanen singahti minun ja Sirpaletassun läheisyyteen, mutta oppilaani pyrki pysymään paikollansa vaikka keppi oli hyvin nopealla vauhdilla tullut häntä kohden. Minun pitäisi varmaanki hiukan ihailla kuinka hänen pokkansa piti, mutta siitä ei olisi minulle tai hänelle mitään hyötyä.
”Tuo olisit voinut yhtä hyvin olla sinä. Sinä ja sinun luusi olette aivan yhtä heikkoja kuin tuo keppi ukkospolulla”, murahdin hiljaa. ”Keppiä raahaamalla yritin siis vain kasvattaa sinun voimiasi ja kestävyyttä. Ne ovat avain nopeisiin reaktioihin sekä hyviin tuloksiin menestyksen kannalta.”
Hymähdin. ”Tässä klaanissa ei pitkälle pääse ilman hyvää peruskuntoa. Vihan hallinta ja kärsivällisyys ovat myös yksi asia, jota kannattaa harjaannuttaa. Se luo uskottavuutta varsinkin Kuolonklaanissa. Ja mitä olisikaan Kuolonklaani ilman kylmän viileitä ja kärsivällisiä sotureita?”
Käännyin katsomaan Sirpaletassua, joka taisi pohtia selitystäni. Minua ei niinkään kiinnostanut oliko hänen mielestänsä minun selitykseni uskottavia vai ei. Nyt olisi kuitenkin vuorossa hänen rangaistuksensa, jonka hänelle olin luvannut.
”Seuraavaksi saat suorittaa juoksusi. Ja usko pois, minä kyllä huomaan jos päätät oikaista. Aloitat tästä ja palaat tähän. Juokset ukkospolun ylitse korkokiville ja rajoja myöten Tuuliklaanin rajalle ja sieltä tänne”, selostin hyvin nopeasti Kuolonklaanin rajat. ”Tuskin olisit tarvinnut edes kuvausta missä rajat kulkevat, mutta olkoon se pieni palkkio sitkeydestäsi. Nyt, mene.”

// 326 sanaa
// Sirpale?

Nimi: Sirpaletassu

29.09.2018 14:42
Tuijotin keppiä myrtyneenä. Tuo puunpala olisi seuraava haasteni, seuraava turha tehtävä, joka minun olisi pakko suorittaa soturiksi päästäkseni. Miten saisin keppiin loven repimättä kaikkia kynsiäni irti? Tassujani aristi jo, joten pelkkä puun kynsiminen tekisi hyvin kipeää. Kipu ei erityisemmin haitannut minua, mutta se hidastaisi velvollisuuksieni hoitamista. Lisäksi kipu tassussa saattaisi haitata nukkumista jopa enemmän kuin painajaiset. Lopetin kivun ajattelemista ja mietin, miten lahosta kepistä oli tullut niin pehmeä. Silloin keksin sen. Muistin lätäkön, jossa keppi oli ollut. Viimeisimmästä sateesta ei ollut kovinkaan paljon aikaa, joten lätäkköä olisi tuskin vaikea löytää. Katselin ympärilleni ja vähän matkan päässä tosiaan kimalteli pieni lammikko. Otin hampaillani kiinni kepistä ja raahasin sen lätäkön reunalle. Huokaisin syvään ennen kuin päästin sen putoamaan lätäkköön. Rusehtavaa vettä roiskahti päälleni, mutta esitin mestarini takia, että se ei haittaisi minua, vaikka todellisuudessa pidin kuravettä ällöttävänä turkillani. Katselin hiljaisena, miten vesi kasteli kepin. Tiesin joutuvani vielä nostamaan sen lammikosta, mutta tuntui silti hyvältä katsoa, miten keppi upposi. Aivan kuin olisi hukuttanut pahimman vihollisensa. Vaikka eihän keppi ollut tällä hetkellä pahin viholliseni. Keppi jäi viidenneksi. Pahin viholliseni oli saastainen Pikiviilto, jonka halusin murhata erittäin hitaasti ja kivuliaasti. Toisena oli Jokiklaani. Se oli surmannut isälleni tärkeän kissan. Kolmantena olivat muut klaanit. Neljäntenä keppi, jonka olin jo repinyt kappaleiksi, sillä vaikka tiesin sen olevan rikki ja pieninä palasina, tiesin sen silti olevan olemassa. Klaanini reviirillä. Minun reviirilläni. Annoin kepin olla jonkin aikaa veden alla, jotta viileä neste valtaisi kepin sisuksia myöten. Sen jälkeen työnsin kuononi pinnan alle ja vedin kepin kuivalle maalle. Kuopaisin lätäkön pohjalta mutaa toiseen tassuuni ja asetin sen kepin toiseen päähän. Sen jälkeen siirsin sitä tassunmitan eteenpäin märällä pinnalla. Jatkoin, kunnes pääsin kepin toiseen päähän asti. Katsoin työni tulosta. Edessäni makaavassa kepissä oli mutaisia tassunjälkiä toisensa perässä. Vieri vieressä. Etsin keskimmäisen jäljen ja tein sen keskelle pienen viillon. Hymyilin tyytyväisenä ennen kuin tajusin, että Kojoottivirne oli paikalla. Hänen ei kuulunut nähdä, että sain jonkinlaista tyydytystä tehtävästä. Pakotin ilmeeni taas tyhjäksi ja jatkoin työtäni. Viilsin märkää, pehmeää puuta samasta kohdasta kuin edelliselläkin kerralla ja lovi syveni. Jossakin kynsieni tyvessä tuntui kipua, mutta ei niin kovaa, että se olisi haitannut työtäni. Kun lovi ylettyi puoleenväliin keppiä, tunsin aineksen muuttuvan kovemmaksi. Tänne asti vesi ei ollut siis ylettänyt. Ärähdin hiljaa, mutta jatkoin loven syventämistä. Tämä sattui jo hieman enemmän ja veri alkoi taas tihkua kynsieni tyvestä. Kynsin lovea, kunnes se ylettyi reilusti yli puolenvälin. Sen jälkeen nostin katseeni taas Kojoottivirneeseen.
"Oletko tyytyväinen?" kysyin viileästi. Mestarini vilkaisi keppiäni ennen kuin vastasi.
"En." Tunsin hämmästyksekseni loukkaantuvani kollin vastauksesta. Jostain syystä olisi toivonut soturin hyväksyntää. Edes tyytyväistä vilkaisua tai myöntävää vastausta edelliseen kysymykseeni. Siinä Kojoottivirne kuitenkin istui näyttämättä hitustakaan ylpeyttä. Nielaisin, mutta pidin naamani peruslukemilla.
"Miksi et?" nau'uin haastavasti.
"Tehtäväsi ei ole vielä ohi. Sinun on vielä raahattava keppi ukkospolulle." Käänsin kasvoni hetkeksi pois Kojoottivirneestä ja irvistin. Mestarini antoi minulle toinen toistaan turhempia ja ikävämpiä tehtäviä. Mitä minun oli tästä tarkoitus oppia? Kivunsietoako? Vai kepin kastelua?
"Selvä, Kojoottivirne", vastasin täysin ilmeettömästi mestarini puoleen kääntyen. Kasvoistani ei voinut nähdä merkkiäkään raivosta ja turhautuneisuudesta, jota juuri nyt tunsin. Tartuin keppiin hampaillani ja lähdin raahaamaan sitä kohti ukkospolkua. Katselin tällä kertaa edessä olevaa aluetta, jotta keppini ei osuisi kiveen. Näin matkalla vain yhden kiven. Kivi oli sama, johon edellinen keppini oli osunut ja katkennut. Kiven ympärillä oli puunkappaleita.

//Kojo?
//538 sanaa

Nimi: Kojoottivirne

29.09.2018 13:06
Katsoessani Sirpaletassua pohdin olinko antanut naaraalle tarpeeksi haastetta vai oliko hänen mielenkiintonsa jossakin aivan muualla. Hän näytti siltä, että ei ollut edes yrittänyt löytää keppiä. Tosin naaraan äänensävy paljasti jotakin aivan muuta. Katseeni valahtaessani Sirpaletassun tassuihin huomasin niiden olevan verestävät. Pystyin vain kuvitella, kuinka naaras olikaan purkanut raivoansa jonkin aikaa sitten. Hymähdin kuuluvasti.
”Pian”, vastasin lyhyesti äänellä, joka ei paljastanut mitään. Katseeni siirtyi häntäni paksuiseen limaiseen keppiin.
”Näetkö tuon kepin tuossa?” kysyin, mutta en antanut oppilaalle tilaa vastata kysymykseeni. ”Se on sinun seuraava tehtäväsi. Olettan, että koska sinulla ei ole keppiä mukanasi tai edes palaa siitä, et edes yrittänyt suorittaa antamaani tehtävää. Siispä saat suorittaa sen haastavammassa muodossa. Tahdon sinun tekevän tasan tarkkaan keskelle tätä keppiä loven, joka heikentää sitä tehden siihen saman vaikutuksen kuin pyytämääni lahoon keppiin. Mitä tekniikkaa ikinä käytätkään, se on sinusta kiinni. Mutta muista, että tarkkailen silti jokaista liikettäsi ja jos et noudata ohjetta… No, sen näet sitten.”
Sirpaletassu katsoi minua silmiään siristäen. Hän ei näyttänyt yhtään nauttiva siitä, että harjoitustuokiooni liittyi jo toinen keppi. Kallistin päätäni hiukan vasemmalle ja otin muutaman etääntyvän askeleen taemmas, antaen oppilaalle tilaa suorittaa tehtävä. Naaras näytti siltä, että olisi aikeissa sanoa minulle jotakin erittäin koppavaa. Siitä huolimatta Sirpaletassu asteli kepin vierelle ja alkoi suorittamaan tehtävää.

// Sirpale?
// 205 sanaa

Nimi: Korpikyynel

29.09.2018 12:44
Istuin Kuolonklaanin leirissä täysin toimettomana. Minua ei nimittäin oltu käsketty mihinkään partioon. Olin vähän kuin ylijäämä. Tietenkin olin ollut eilen partiossa, ja toissapäivänä. Mutta tälle päivälle ei tuntunut olevan tekemistä. Niinpä päätin lähteä hakemaan tekemistä. Tai tekemään tekemistä, kaipa niinkin voisi sanoa. Voisin kyllä lähteä metsästämään. Se takaisi minulle puuhaa, mutta ei ajatuksena innostanut. Kun minulla ei ollut oppilasta, en voinut sellaisenkaan kanssa harjoitella. Elämän maku tuntui valuvan pois minusta kuin aurinko myrskyn sattuessa. Tilalle tuli vain paha, karvas tunne, joka ei lähtenyt pois, ennen kuin aurinko taas näyttäytyi. Nyt aurinko oli halu elää. Oliko elämälläni oikeastaan merkitystä. En ollut klaanille muuta kuin yksi kissa muiden joukossa. En tehnyt mitään hienoa, vain tuiki tavallisia asioita. Se tuntui typerältä. Ei laisinkaan kuolonklaanilaiselta. Elämässäni ei ollut mitään eikä ketään. Tai jos ei nyt jotain ärsyttäviä takiaisia, kuten Tappotahtoa laskettu. Synkkien ajatusten valtaamana lähdin vaeltamaan leirin ulkopuolelle. Ja ennen kuin tajusinkaan, olin löytänyt tekemistä. Valittaminen, se tuntui olevan tänään ominta alaani. Ja auta armias jos tielleni sattuisi yksikään elävä olento, se saisi kuulla koko tarinan, pitkän ja tylsän. Eihän minun puheitani kukaan kuunnellut. Ajatusteni pyörteessä olin ajautunut ukkospolun reunaan. Hyvin pienen hetken ajan päässäni välähti kuva, jonka hylkäsin heti. Minua pidettäisiin vielä typerämpänä, jos tappaisin itseni hirviön kynsissä. Ensin olisi saavutettava jotain, ja sitten vasta kuoltava, niin että edes joku saisi olla ylpeä minusta. Mutta eipä kukaan minusta silloinkaan välittäisi. Ei ollut kumppania, ystäviä tai pentuja, ainoastaan niitä ärsyttäviä kissoja, jotka tekivät elämästäni nautinnollista vain siksi, että toivat aihetta suuttua tai olla ärsyttävä takaisin. Mutta he eivät minusta välittäisi, vaikka sitten pelastaisin koko Kuolonklaanin varmalta tuholta. Ehkä olisin suosittu hetken, mutta sitten putoaisin taas pohjalle, kun seuraavat vallanpitäjät nousisivat. Minulla ei ollut hyvää imagoa, pelkkä kova ulkokuori, jonka sisältä ei tullut ulos mitään. Siispä olin surkimus, jota ei klaanissa tarvittu. Ajatukseni panivat minut miettimään uudelleen ukkospolulle heittäytymistä. Yhtäkkiä tunsin kuitenkin jalkani alla jotain vastenmielistä, ja huomioni kiinnittyi seuraavaan asiaan. Olin jotenkin onnistunut astumaan hiiren päälle. Hiiri oli elossa, mutta pahasti haavoittunut. Verta oli roiskunut ympäriinsä, mistä päättelin että otus oli pudonnut korkealta. Kohotettuani kuononi tavasta kohti, huomasin ettei siellä ollut mitään mistä tippua, ellei sitten haukka tai muu petolintu ollut löysännyt otettaan vahingossa. En kuitenkaan aikonut huolia tuota haaskaa, enkä uskonut sen pönkittävän asemaani millään tavalla. Puolikuolleen ja verisen hiiren leiriin kantaminen ei ollut kovinkaan monen haavekuvissa. Kukapa nyt sellaisen tahtoisi syödä. Suuttumuksen puuskassa heivasin hiiren ukkospolulle hirviöiden armoille. Saisin etsiä muuta riistaa klaanilleni, jos nyt halusin edes metsästää. Päätin jatkaa matkaani ukkospolun viertä pitkin. En havainnoinut ympäristöäni mitenkään, saati sitten tiedostanut elämää ympärilläni. Kävelin vain. Ja oli vähällä etten kulkeutunut Tuuliklaanin reviirille. Onneksi sain päätäni selväksi sen verran, että tajusin pysähtyä, muuten olisi kyllä tullut sanomista. Seurasin katseellani Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin rajaa, niin pitkälle kuin silmät kantoivat. Kauempana rajan lähettyvillä näkyi muutamia Kuolonklaanin kissoja. Päätin kiertää heidät kaukaa, sillä en halunnut reitilleni ketään. Kuljin poispäin rajasta, pitäen tällä kertaa katseeni ympäristössä, täysin valppaana, kissojen varalta. Ja jos joku tulisi, sulkeutuisin kylmään kuoreeni, enkä näyttäisi häivähdystäkään äsköisistä tuntemuksistani. Pidin katseeni erityisesti rajan lähellä olevissa kissoissa. En halunnut heiltä minkäänlaisia lähestymisyrityksiä. Tarkkaillessani ympäristöä, huomasin erään hyvin hennon tammen oksalla oravanpoikasen. Ehkä olisi parempi metsästää, kuin palata leiriin tyhjin tassuin. Mieleeni palasi kuva hiirestä ja totesin, että tämä olisi parempi saalis, vaikka olisikin pieni ja luiseva. Seurasin poikasta maasta käsin, katselin kuinka se leikki tammen kestävyydellä, taivutteli oksia ja loikki niiltä toiselle. Leikkiä oli omalla tavallaan hauskaa katsella, mutta nyt olisi ryhdyttävä tositoimiin. Leikki loppuu aikanaan, ja tuon poikasen kohdalla se loppuisi tasan nyt. Kun poikanen oli seuraavan kerran loikkaamassa oksalle, nojasin taimea vasten niin lujaa, ettei oravan alle jäänyt muuta, kuin maa ja minä. Kun orava putosi, nappasin sen helposti hampaisiini, ja puristin leukojani yhteen. Tunsin oravanpoikasen elämän murskautuvan hampaissani palasiksi, ja se tuotti minulle suurta mielihyvää. Sai musertaa toisen elämän, kun se oli vasta alussa. Mutta omia haaveitani en voinut tuhota. Ne olivat jo saavuttamattomissa, minun tulisi vain haudata ne. Lähdin kulkemaan reipasta tahtia leiriä kohti. Juuri ennen portista sisään astumista loihdin kasvoilleni kylmän hymyni, jonka alta ei näkynyt mitään. Astelin jäätävän rauhallisesti tuoresaaliskasan luo ja tiputin oravani siihen. Tunsin ikävän kirpaisun vatsassani, mutta päätin jättää syömisen väliin. Se saisi olla rangaistus saamattomuudestani. Kävin pitkäkseni vaaleaan auringonläikkään ja suljin silmäni.

//Mäyrä? Mutu?
//697 sanaa

Nimi: Kalmalilja

29.09.2018 10:46
Kohotin kulmiani hivenen yllättyneenä, kun Pirstaletassu astui reippaasti ulos oppilaiden pesästä häntä kutsuttuani. Selvästi hän oli noudattanut ohjettani ja mennyt aikaisemmin nukkumaan. Tänään en ehkä kuulisi niin paljoa marinaa, oli se sitten sanatonta tai ei.
"Mitä me teemme tänään?" oppilaani kysyi. Toivoin, ettei hän olettanut, että aloitamme jo "oikeita" harjoituksia. Olin jo valmiiksi miettinyt, mitä tänään tekisimme.
"Näet sitten. Seuraa minua, lähdetään", murahdin ja heilautin häntääni. Astelin sitten ulos leiristä harmaa kollioppilas perässäni. Kun olimme kävelleet hetken ajan, kiristin jälleen tahtini juoksuun. Juoksin hiukan nopeammin kuin eilen. Kaikki harjoituksiin menevä aika oli käytettävä hyödyksi, samoin kuin siirtymiset paikasta toiseen. Ainakin Pirstaletassusta tulisi nopeampi juoksija.
Hiljensin tahtiani kun aloimme lähestyä sitä paikkaa, jossa eilen harjoittelimme. Kuoppa oli yhä tallella. Hyvä. Se tulisi tarpeeseen. Pysähdyin kuopan luo ja istuuduin. Pirstaletassu saapui luokseni ja annoin hänelle hetken aikaa tasata hengityksensä.
"Tänään et kaiva kuoppia", naukaisin, mutta ennen kuin oppilas ehtisi innostua, jatkoin. "Haluan sinun täyttävän kuoppani lehdillä. Mutta vain vihreillä, joita ikävä kyllä on vain puiden latvustoissa. Sinun on siis kiivettävä ylös ja tuotava minulle lehtiä. Yksi kerrallaan, muutenhan tämä olisi aivan liian helppoa."

//Pirstale?
//181 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

29.09.2018 08:20
"Rosmariiniputous", Utukyynel murahti yritettyäni saada hänet kertomaan jotain muutakin huonoa Varjoklaanista kuin Tihkutähden hiipuvan vallan, "hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."
Nyökyttelin päätäni tasaiseen tahtiin koko Utukyynelen selityksen ajan, koska samaistuin jokaikiseen sanaan joka tuli ulos tyttäreni suusta. Vanhempi tyttäreni oli hiljalleen kerännyt suosiota Varjoklaanissa ja ansainnut jokaisen Tähtiklaaniin uskovan kissan kunnioituksen. Ja kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsään ja Minttusydän ansaitsisi kauan odotetun asemansa päällikkönä, en yllättyisi yhtään jos hän valitsisi varapäällikökseen Rosmariiniputouksen. Olin jo niin kyllästynyt kuulemaan tyttäreni nimen aina kun Varjoklaani tuli puheenaiheeksi. Sitten huomasin, että Utukyyneleen arvioiva katse oli siirtynyt Jääliljaan ja nuorin pentuni silmäili kuolonklaanilaista päästä varpaisiin. Jäälilja pysyi tietenkin rentona eikä näyttänyt edes huomiovan tyttäreni tuijotusta.
"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", Utukyynel arvasi tyynesti ja annoin hänelle tietyn ilmeen, josta naaras tajusi arvanneensa oikein. Tyttäreni oli varmastikin nähnyt minut Jääliljan seurassa useimminkin kuin kerran, olihan Jäälilja ainoa kissa Kuolonklaanissa jolle olin edes kunnolla jutellut muuttoni jälkeen. Oli todella outoa ajatella että olin muuttanut Kuolonklaaniin hiirenkorvan keskivaiheilla ja nyt oli jo lehtisade.
"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi olla jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" Utukyynel kääntyi minuun päin ja alkoi arvioimaan kasvoillani lepäävää ilmettä. Nousin hitaasti kunnolliseen ryhtiin ja peräännyin pari askelta muka miettivä ilme kasvoillani, mutta minun mielessäni pyöri oikeastikin jotain.
"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."
"Eli sinä kaipaat jotain motiivia olla Varjoklaanissa mutta sinulla ei ole sellaista", aloitin tavanomaisesti sanojani venytellen ja silmäilin Utukyyneltä yliliioitellun arvioivasti. Utukyynel nyökäytti päätään, kylmyys silmissään säihkyen. Tämän takia minä rakastin vain ja ainoastaan nuorinta pentuani enkä tulisi ikinä rakastamaan Hikkoritassua, Korentolentoa enkä varsinkaan Rosmariiniputousta.
"Entä jos sinä et jäisikään Varjoklaaniin. Ajatteleppas, mitä siellä on sinulle? Ei yhtikääs mitään, joten miksi sinun pitäisi jäädä klaaniin vaikka sinulla ei ole pienintäkään halua olla siellä", jatkoin hieman ohjailevaan sävyyn, mutta Utukyynel ei tuntunut saavan kiinni vinkkejäni, sillä hän vaikutti hyvin hämmentyneeltä.
"Eli mitä minun kuuluisi tehdä?" hän kysyi.
"Muuta Kuolonklaaniin", naukaisin päättäväisesti ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni. Utukyyneleen silmät laajenivat, kun hän tajusi mitä olin kysynyt. Jäin vain odottamaan kärsivällisenä vastausta enkä uskonut että siinä kestäisi kovin kauan.

//Utu? Jää?
//429 sanaa

Nimi: Sirpaletassu

28.09.2018 19:11
Hymyilin itsekseni mestarini perään katsoessani. Hän ei vaikuttanutkaan niin toivottomalta tapaukselta kuin olin odottanut. Ei toivottomalta tapaukselta lainkaan. Ehkä hän onnistuisi jotenkin toimimaan mestarinani. En tekisi sitä hänelle helpoksi. Sen olin päättänyt. Koettelisin Kojoottivirnettä useilla tavoilla, kunnes voisin olla varma siitä, että hän oli kunnollinen, minun ja isäni kaltainen kissa, jonka rinnalla voisin jonakin päivänä taistella ylpeänä. Jota voisin suojella klaanitoverinani. Hymähdin ja pujahdin ulos leiristä. Kevyt tuulahdus pöllytti mustaa turkkiani. Askelsin kevyesti pienen aukion yli ennen kuin pinkaisin juoksuun. Muutaman ketunmitan päässä minusta näkyi oksa. Näin kuitenkin heti, että se oli vasta pudonnut, joten se ei täyttäisi Kojoottivirneen vaatimuksia. Loikkasin kepeästi sen yli. Tunsin tyydytystä siitä, miten helposti se kävi. Hymyni leveni. Tätä aidon tyytyväistä hymyä en halunnut kenenkään muun kuin veljieni näkevän. Se oli jotain henkilökohtaista, jotain, mitä en halunnut kaikkien näkevän. Etenkään isäni. Hänen olisi pakko olla minusta ylpeä. Räpäytin silmiäni ja siinä se oli. Suoraan nenäni edessä oli keppi. Se täytti kaikki kriteerit. Keppi oli enemmän kuin laho. Lisäksi se oli melkein kokoiseni. Se oli puoliksi lätäkössä, mutta uskoin pystyväni sen ylös vetämiseen. Kurkistin lätäkköön varmistaakseni kepin pituuden. Oma kuvani heijastui veden pinnasta. Sipaisin kynnelläni silmäni yli kulkevaa, viiltoa muistuttavaa viirua. Se oli täydellisin kohta minussa. Aina silmäni ja viirun nähdessäni, minun oli pakko katsoa itseäni hetki. Tämänkertainen hetki haihtui kuitenkin nopeasti ja tartuin keppiin sekä hampaillani, että kynsilläni. Vedin kepin lätäköstä kuivalle maalle ja jäin sen jälkeen huohottamaan. Tiesin aikani hupenevan, joten heti hengitykseni tasaannuttua lähdin raahaamaan keppiä kohti Tuuliklaanin rajaa. Huohotin ja ähkin. En ollut syntynyt tällaiseen työhön, Olin liian pieni ja keppi liian suuri. Lisäksi sen kuvottava maku tunkeutui suuhuni ja peitti hajuaistini. Lisäksi se rajoitti näkökenttääni, mikä oli turhauttavaa. Leukani aristivat, mutta jatkoin matkaa. Olin jo lähellä rajaa, kun keppi osui kiveen ja katkesi. Jähmetyin hetkeksi. Tuo keppi oli vaatinut paljon voimiani ja kärsivällisyyttäni. Nyt se vain katkesi silmieni edessä, eikä ollut enää aikaa etsiä uutta. Vähä uni, tehtävän turhuus ja ponnistelut aiheuttivat hetkellisen ohjauskyvyttömyyden tunteisiini. Hyökkäsin kepin kimppuun. vedin hampaillani siitä palan irti ja revin kynsilläni irti pehmeän, lahon osan. En kuitenkaan lopettanut siihen, vaan tuhosin myös kunnossa olevan osan puusta. Saatuani työni loppuun, Vilkaisin tassujani. Valkoiset varpaani olivat muuttuneet verenpunaisiksi. Viha oli laantunut. Kasvoilleni kohosi tunteeton hymy. Hymyssä ei ollut julmuutta tai vihaa. Se oli täysin tyhjä. Annoin veren vuotaa, enkä edes yrittänyt puhdistaa tassujani. Kojoottivirne saisi laittaa minut juoksemaan niin paljon kuin tahtoi. Mikä tahansa voitti kepin raahaamisen. Juostessa pystyisin myös kanavoimaan tunteeni johonkin järkevään. Tein päätöksen, käänsin selkäni puunkappaleille ja lähdin kohti Tuuliklaanin rajaa ilman typerää keppiä. Kojoottivirne oli jo rajalla. Pysähdyin näköetäisyydelle hänestä ja varmistin, että tunteeton hymy oli edelleen kasvoillani. Astelin hitaasti vielä hieman lähemmäksi häntä. Odotin hänen reaktiotaan punaisiin varpaisiini.
"Juoksenko heti vai vasta myöhemmin?" Äänessäni särähti harmikseni viha, jota en täysin pystynyt peittämään.

//Kojo?
//459 sanaa

Nimi: Kojoottivirne

28.09.2018 15:16
Katsoin silmiäni siristäen Sirpaletassua. Naaraasta näki selvästi, että hän oli Kostohengen tytär. Hänen silmissänsä oli se sama kylmä näkymä kuin hänen isällänsäkin. Naaras myös saapui luokseni hyvinkin matkien isänsä itsevarmuutta. Arvioin oppilasta hetken ajan katseellani. Hän vaikutti siltä, että aikoisi tehdä minun elämästäni todella vaikeaa. Mutta voisin tehdä myös hänen koulutuksensa hankalaksi. Hymähdin. Se ei ollut minun tapaistani, mutta Raetähti oli varmasti antanut syystä tämän haasteen minulle.
"Hyvä on", murahdin pienesti oppilaalleni. "Tahdon sinun hakevan itsesi mittaisen kepin, joka on mahdollisimman laho. Tapaamme Tuuliklaanin rajalla. Jos et ilmaannu tietyn ajan kuluttua, laitan sinut juoksemaan reviirin rajat niin monta kertaa että nukahtaisit jopa kiven päälle."
Sanat eivät kuulostaneet yhtään minulta, mutta en voinut sille mitään. Olin tässä klaanissa ennenkin joutunut esittämään jotain, mitä en todella ollut, joten miksi vaivautua yhtäkkiä lopettamaan sitä peittelyä? Hankkisin vain itselleni tappotuomion.
Katsoin Sirpaletassua hyvin sisälle hänen syvimpäänsä. Silmät kertoivat kissasta yleensä paljon. Harmikseni vain nämä silmät eivät paljastaneet minulle vielä mitään mitä en jo olisi tiennyt. Huomasin tosin myös Sirpaletassun analysoivan minua. Kyseenalaistiko hän käskyni? Enkö ollut tarpeeksi vakuuttava?
"Mitä odotat? Kuulit kyllä käskyni", maukaisin naaraalle kylmästi. Käänsin mitään sanomatta kasvoni pois oppilaani suunnalta ja lähdin kohti leirin suuaukkoa. Kaipasin raitista ilmaa. Onnekseni saisin sitä Sirpaletassun kanssa harjoiteltaessa enemmän kuin kylliksi. Annoin askeleeni johdattaa minut keveästi Tuuliklaanin rajan tuntumaan.
Jalkani osui maassa lojuvaan hiukan niljakkaaseen keppiin ja kompastuin kyljelleni. Nousin sihahtaen salamannopeasti ylös maasta seisomaan. Katsoin varautuneena ympärilleni, jotta voisin todeta olleeni yksin sillä hetkellä kun kaaduin. Onnekseni lähelläni ei ollut yhtäkään kissaa tai edes riistaeläintä. Lehtisade lähentyi selvästi. Riista oli sen verran vähissä lähettyvillä. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini ja puhaksin sen hiukan pitkästyneenä ulos. Palasin kepin luokse, johon olin kompastunut. Nappasin siitä tassullani ja yritin vetää sitä ylös, mutta se ei liikkunut. Kaikki heinät olivat päättäneet pitää sen kiinni maassa. Katsoin sitä mietteliäänä. Ryhdyin katkomaan heiniä kepin ympäriltä, jotta sain sen hiukan paremmin näkyville. Se oli häntäni paksuinen ja melko tukevan oloinen. Sain siitä idean, jota aikoisin hyödyntää Sirpaletassun saapuess paikalle. Istuiduin vaativan näköisesti rajan tuntemalle ja tutkin Tuuliklaanin nummista koostuva maisemaa. Kenties ehtisin olla vielä hetken omassa rauhassa ennen kuin Sirpaletassu saapuisi. Hänen aikansa alkoi silti loppua hetki hetkeltä, joten hänen tulisi pitää kiirettä.

// Sirpale?
// 361 sanaa

Nimi: Elandra

28.09.2018 10:26
Kostohenki: 17kp -

Viiltokaaos: 65kp! -

Tappotahto: 5kp -

Kalmalilja: 42kp! -

Pirstaletassu: 9kp -

Kylmähenkäys: 12kp -

Sirpaletassu: 7kp -

Nimi: Sirpaletassu

28.09.2018 09:22
Räväytin silmäni auki ja yritin tasoittaa hengitykseni. Pakotin pystyyn nousseet karvani tasoittumaan ja henkäisin muutaman kerran syvään. Silmissäni välähteli kuvia emoni elottomista silmistä vihaamistani kasvoista: Pikiviillon kasvoista. Itse asiassa vihasin tuossa kollissa kaikkea. Vihreitä silmiä, mustaa turkkia ja kapeita kasvoja, jotka saivat kynteni liukumaan ulos. Upotin ne sammaliin. Saisin kyllä kostoni jonakin päivänä ja silloin painajaiset lakkaisivat valvottamasta minua. Oli vielä pimeää, joten käperryin takaisin sammalille ja jäin odottamaan unen tuloa. Se ei kuitenkaan enää palannut. Ajatukseni valvottivat minua. Mietin enimmäkseen emoni murhaa ja mestariani Kojoottivirnettä. Raetähti oli nimennyt mestarikseni juuri sen kissan, jota Jäälilja oli kutsunut toivottomaksi tapaukseksi. En ollut aivan varma, miksi tuo takkuturkkinen kolli oli niin huono vaihtoehto, mutta luotin Jääliljaan ja uskoin asioiden olevan niin kuin hän sanoi niiden olevan. Pitäisi siis pyytää pian lisäkoulutusta isältäni ja Jääliljalta. Kun auringonsäteet alkoivat valaista oppilaiden pesää, nousin ylös ja pujahdin ulos pesästä. Asetuin pesän ulkopuolelle ja aloin siistiä turkkiani. Se oli sekainen ja takkuinen rauhattoman yön jäljiltä. Ravistelin väsymyksen päästäni ja nostin katseeni leiriin. Etsin erästä tiettyä kissaa. Pian huomasinkin ruskeanharmaan turkin pilkistävän soturien pesästä. Katsellessani Kojoottivirnettä, hän astui ulos pesästä. Laiha soturi ei katsonut minuun päin, joten sain rauhassa tarkkailla hänen liikkeitään. En uskonut, että tuollaisesta kissasta olisi mestarikseni. Antaisin hänen kuitenkin yrittää. Samalla voisin osoittaa isälleni ja kaikille muillekin, että olin harkitseva ja ovela. Voisin päästä lähelle Kojoottivirnettä ja saada hänet paljastamaan kaikki synkimmät salaisuutensa, joita voisin käyttää häntä vastaan. Kun kollin ruskeat silmät kohtasivat katseeni, nousin ylös ja askelsin rauhallisesti ja itsevarmasti soturin luo. Väläytin julman hymyn.
"Voimmeko harjoitella?" kysyin kylmän kohteliaasti.

//Kojo?
//257 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

26.09.2018 21:43
En vaivautunut sanomaan mitään Jääliljan lauseeseen vastaukseksi, joten päätin vain pysyä hiljaa ja katsella ympäristöä. Katseeni liukui huomaamattani Varjoklaanin rajan suuntaan ja pian tuijotinkin tuttuakin tutumpaa reviiriä. Tähän aikaan vuodesta Varjoklaanin reviiri näytti todella ankealta ja kurjalta asuinpaikalta eivätkä lehtisateet olleet helppoja omien kokemuksieni mukaan. En voinut olla miettimättä miten kaikilla varjoklaanilaisilla meni, koska vaikka en kaivannut klaania, kaipasin joskus sitä yhtenäisyyttä, jota kuolonklaanilaisilla ei ollut. Joskus ikävöin joitakin varjoklaanilaisia, kuten entistä kumppaniani Liljahenkäystä, ainoaa läheistä pentuani Utukyyneltä ja kuollutta oppilastani Happohenkäystä. Ikituulikin oli ollut minulle läheinen, mutta en ollut jutellut entiselle mestarilleni lainkaan pentujeni syntymän jälkeen ja nykyään hän tuntui aivan muukalaiselta.
"Minä taidan lähteä kävelylle", töksäytin yllättäen ja käännyin vilkaisemaan Jääliljaa, joka silmäili nummia ilmeettömänä. Minun katseeni huomattuaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kääntyi minua kohti ja sai pienen liekin syttymään rinnassani. Mutta jo silloin tiesin että se liekki ei tulisi koskaan palamaan yhtä vahvasti kuin se liekki joka oli palannut Liljahenkäyksen seurassa.
"Tahdotko sinä lähteä mukaan vai palaatko sinä leiriin?" kysyin hetken mietinnän jälkeen. Minulle oli loppujen lopuksi aivan sama tulisiko naaras kanssani kävelylle.
"Aivan sama, ei minulla ole mitään muutakaan tehtävää", Jäälilja totesi viileästi ja nousi seisomaan, "lähdetään sitten. Mihin suuntaan?"
"Varjoklaanin rajalle", ilmoitin ja käänsin sitten katseeni muualle ennen kuin Jäälilja ehtisi heittää minuun hämmästyneen katseen. Köhäisin nopeasti kurkkuani ja lähdin marssimaan kyseistä suuntaa kohti, toivoen että Jäälilja ei kysyisi syytä äkilliseen päätökseeni. Suureksi helpotuksekseni kuolonklaanilainen piti kuononsa kiinni ja lähti jatkamaan matkaa.

Kävelimme rauhallisella tahdilla Varjoklaanin rajaa pitkin ja silmäilimme kummatkin ympäröiviä nummia kiusallisessa hiljaisuudessa. En keksinyt yhtikäs mitään sanottavaa joten tyydyin vain nuuhkimaan ilmaa riistan varalta ja pitämään katseeni Kuolonklaanin reviirillä. Olihan se todella kiusallista, mutta minulla ei ainakaan ollut pientäkään aietta aloittaa keskustelua.
"Hei, joku varjoklaanilainen on tulossa tänne!" Jäälilja sähähti yht'äkkiä ja työnsi minut nopeasti lähistöllä sijaitsevan pensaan suojiin. Tajutessani tilanteen onnistuin kömpimään jaloilleni ja tirkistin pensaan raoista Varjoklaanin rajaa. Siellä tosiaan oli joku kissa, mutta se ei ollutkaan kuka tahansa kissa. Varjoklaanilainen oli sinertävävänharmaa naaras, jonka päästä kulki tummanharmaa raita aina häntään asti. Kun tunnistin kissan tummansiniset kissat, sukelsin epäröimättä ulos pensaasta ja lähdin marssimaan rajaa kohti.
"Hyvää päivää Utukyynel!"
Utukyyneleen kasvot kääntyivät salamannopeasti minuun ja heti minut tunnistettuaan tyttäreni kasvoille nousi hetkeksi heikko hymy, jonka seurauksena hän lähti marssimaan minua kohti. Kuulin heikosti kuinka Jäälilja pujahti ulos pensasta ja tassutteli vierelleni.
"En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan että olen jo miltein unohtanut sinut. Miten Varjoklaanissa menee?" kysyin ilkikurisesti, koska tiesin jo että Utukyynel vihasi suurta osaa Varjoklaanin kissoista.

//Utu? Jää?
//410 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

26.09.2018 21:37
Loppuilta vapaata! Tätä minä olinkin odottanut. Ihan ensimmäisenä suunnistin suoraan oppilaiden pesään ja etsin makuualuseni, jolle lysähdin väsyneenä. Siinä makoillessani ja levätessäni mieleeni nousi asiat, joista Kalmalilja oli partion aikana puhunut. Ehkä naaras oli oikeassa. Ehkä hän oli paljon viisaampi mestari kuin muut. Ehkä minun pitäisi vain luottaa häneen ja siihen, että minusta vielä tulisi hänen koulutuksessaan yksi vahvimmista sotureista. Kyllähän minusta sellainen muutenkin tulisi, mutta vähemmän aikaa kuluisi Kalmaliljan opetuksessa. Aloin jo pohtimaan, mitä huomenna olisi tiedossa. Samanlaistako? Vai jotakin muuta? Olin jo saamassa intoani takaisin, jonka aiemmat ennakkoluuloni olivat karkottaneet. Se oli vain hyvä asia. Kyllä minä nyt itsekin ymmärsin, kuinka opin parhaiten. Ja tottahan toki minä halusin oppia ja kehittyä vahvaksi soturiksi.
Jonkun aikaa siinä makoiltuani aloin vilkuilemaan ympärilleni. Sisaruksiani ei näkynyt missään. Kaipa he olivat juuri tällä hetkellä jossain muualla. Olisin kyllä toivonut heidän olevan täällä seuranani. Minulla oli niin valtavasti kerrottavaa heille. Ja heillä ehkäpä myös minulle. Tuhahdin ja nousin ylös. Sujahdin ulos pesän hämäryydestä ja vilkaisin taivaalle. Olin jo aikeissa tehdä jotain, mutta ehkä olisi parasta jo mennä nukkumaan. Ties mitä siitä seuraisi, jos en menisi. Olisi siis parempi mennä nyt. Astelin takaisin oppilaiden pesään omalle sammalvuoteelleni. Käperryin siihen mukavasti ja suljin silmäni. Pian vaivuin uneen.

Heräsin omia aikojani. Haukottelin hieman ja nousin istumaan. Nyt sentään ehtisin sukia turkkiani. Se oli jälleen yön jäljiltä takussa. Suin nopeasti isoimmat takut sileäksi, kunnes nousin hieman venyttelemään. Murahdin tyytyväisenä pitkien unien jälkeen. Oli ollut kannattavaa mennä aikaisemmin levolle.
Eikä aikaakaan, kun oppilaiden pesän suulta kuului tuttu huuto. Tassutin ulos pesästä virkeänä, ainakin virkeämpänä kuin eilen. Katsahdin odottavan näköisenä Kalmaliljaan.
"Mitä teemme tänään?" kysyin. Toisin kuin eilen, minulla ei ollut nyt nälkä. Oli ollut hyvä valinta syödä se mehevä jänis kuoppien kaivelun jälkeen. Se täytti onneksi vieläkin vatsaani. Toivoin tosiaan jotain normaalia, mutten oikeastaan edes tiennyt normaalista. Osittain osasin myös odottaa jotain erikoista harjoitusta. Samapa se mitä tekisimme, kunham se vain auttaisi minua.

//Kalma?

Nimi: Viiltokaaos

26.09.2018 20:57
Sivuutin Kostohengen sanat, kun kuulin vaimeaa puhetta lähettyviltä. Kääntelin korviani ja totesin pian äänen tulevan ukkospolun toiselta puolelta Varjoklaanin reviiriltä. Olimme jo kulkeneet tovin rajaa myöten ja vuorotellen merkanneet sitä useampien ketunmittojen välein. Pysähdyin, ja niin teki myös Kostohenki. Soturi oli myös kuullut kissan äänen. Kapusin pensaiden välistä piennarta ylös ukkospolulle Kostohenki perässäni.
"Mitä teet?" kolli kysyi sihahtaen, mutta seurasi minua aivan ukkospolun vierelle. En välittänyt soturin sanoista, vaan yritin kuunnella tarkemmin kissan puhetta.
"Hiirenpapanat!" oli ainoa sana useiden seassa, jonka selkeästi kuulin. Kissa kai kirosi jotain. Ukkospolun toisella puolen huomasin pensaikon liikkahtelevan useasti, kuin joku huitoisi sitä käpälällään. Lähelle sitä kohtaa olin eilisaamuna jättänyt saaliit Minttusydäntä varten. Niitä ei näkynyt täältä asti, vaikka olinkin toki piilottanut niitä hieman oksien ja puista pudonneiden lehtien sekä märän mullan alle. Väräytin korviani kuullessani kaukaa nopeasti lähestyvää murinaa. Käänsin katseeni vasemmalle, jossa näin hirviön kaksi kirkasta silmää, jotka valaisivat koko ukkospolun ja hieman enemmänkin, vaikka nyt olikin jo melko valoisaa. Ei aurinko kuitenkaan vielä ollut täysin noussut, mutta en alkuunkaan ymmärtänyt, miksi hirviöiden silmät ylipäätään hehkuivat kuin aurinko tai kuu. Toisaalta ymmärsin sen, että se helpotti eteenpäin näkemistä, ehkä heidän pimeänäkönsä oli hyvin heikko. Loikkasin pensaikkoon lähes samaa aikaa mustan kuolonklaanilaiskollin kanssa, kun hirviö juoksi vauhdilla ohitsemme.
"Mokoma Kettuloikka! Ei ymmärrä mistään mitään, muka kumppaneita, hmph", naaraskissan sihinä oli nyt voimakkaampi kuin aiemmin. Kettuaskel oli Minttusydämen ja Tihkutähden poika, mutta puhujasta en ollut lainkaan varma. Se saattoi olla lähes kuka tahansa varjoklaanilaisnaaras.
"Eikö meidän pitäisi jatkaa?" Kostohenki kysyi, kun työnsin pääni taas ukkospolun suuntaan. Siirsin vihreän katseeni kolliin ja painoin vasemmalla etukäpälälläni naamani edessä olevat oksat maata vasten.
"Pysy tässä", murahdin soturille ja astelin pois pensaikosta. Varmistettuani ylittämisen turvallisuuden pitkin loikin ylitin ukkospolun märän, mustan pinnan. Taivasta peittivät tummat, painavanoloiset pilvet. Lähellä taivaanrantaa ne olivat hajaantuneet, sillä auringonsäteet siivilöityivät niiden välistä sinne tänne maahan. Muutama säde osui tummaan turkkiini ja osa taas ukkospolulle, jonka märkä pinta kimmelsi auringonsäteiden voimasta. Painauduin matalaksi ja hiivin lähemmäs kissaa, joka yhä purki raivoaan pensaaseen. En vaivautunut edes vilkaisemaan ukkospolun toiselle puolelle, kun laskeuduin piennarta alas Varjoklaanin puolelle. Varjoklaanilaiset olivat hajusta päätellen käyneet rajapartiossa vain hetki sitten, ellei tämä pensastaistelija ollut halunnut merkitä klaaninsa rajoja ajan puutteen vuoksi. Tarkoituksellisesti astuin erään oksan päälle ja paljastin itseni varjoklaanilaiselle. Se oli suuri riski, sillä en tiennyt kuka naaras oli. Ääni olisi ehkä voinut kuulua Minttusydämelle, mutta tuskin kokenut soturi purkaisi raivoaan pensaaseen. Naaraan henkilöllisyys selvisi hetkessä, kun musta naaras astui pensaan takaa esiin. Tunnistin hänet Minttusydämen tyttäreksi kuonosta alkavasta valkeasta raidasta ja Tihkutähdeltä perityistä sähkönsinisistä silmistä. Naaraan katseessa oli vihaa, mutta myös uteliaisuutta. Hänen yllättyneestä katseestaan huomasin, että naaras tunnisti minut.
"Olet Varjoklaanin reviirillä", naaras päästi matalaa murinaa kurkustaan. Virnistin, istuin alas märälle maalle ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tuo on pensas, ei Kettuloikka", piikittelin, joka sai nuoren soturin nostamaan hieman ylähuultaan niin, että se paljasti hänen valkeat hampaansa. Soturi vilkaisi takanaan olevaa pensaikkoa, joka oli muista lähietäisyydellä olevista pensaista poiketen lähes lehdetön. Naaras oli antanut todellakin kyytiä sille. Soturin vihainen katse muuttui yllättäen ennemminkin oivaltavaksi katseeksi. Hän suoristi ryhtinsä ja astui askeleen lähemmäs minua.
"Sinähän olet Kuolonklaanin varapäällikkö, Viiltokaaos", naaras naukui ikään kuin varmistaakseen tietonsa.
"Oikein", vastasin viileästi ja nostin leukaani aavistuksen verran ylemmäs ikään kuin todistaakseni korkean asemani varjoklaanilaisnaaraalle, joka empi hetken ja vilkaisi pensaikon takana avartuvaa suomaisemaa. Sitten hän käänsi katseensa minun suuntaani. Vaikka niin olisi voinut luulla, ei soturi katsonut minua, vaan hän katsoi taakseni Ukkospolun yli. Täältä ei nähnyt Kuolonklaanin reviirin nummia, mutta pensaiden ylitse kurottelevat Korkokivet näki moitteettomasti, tiesin sen varmistamatta asiaa.
"Ota minut mukaasi Kuolonklaaniin", naaras henkäisi ja kohdisti nyt sinisen katseensa minuun. Kohotin kulmiani ja kallistin hieman päätäni. Tarkastelin hetken ajan varjoklaanilaista. Mäyräraita oli kooltaan keskikokoinen, eikä hän näyttänyt järin lihaksikkaaltakaan, mutta soturi oli solakka. Hänen jalkansa olivat lyhyet, mutta se oli tavanomaista kuolonklaanilaisille. Mutta naaras ei ollut kuolonklaanilainen, ja sen huomasi. Soturi oli huomattavasti heikompi kuin me, eikä häneltä löytynyt tanakkuutta, joka lähes jokaisella kuolonklaanilaisilla oli. Kissan taistelu- ja saalistustaidoista minulla ei ollut tietoa, mutta hänen vanhempansa olivat Tihkutähti ja Minttusydän, joten siitä ei kovin huonoa yhtälöä saanut aikaan. Toisaalta, aina silloin tällöin jokaiselle mahtavimmallekin soturille syntyi pentuja, jotka eivät uskaltaneet sanoa ääneen mitään saatika taistella ketään vastaan. Mäyräraidan pyynnöstä arvelin, että tämä naaras ei ollut sellainen.
"Miksi?" esitin yksinkertaisen kysymyksen soturille, joka vaikutti yllättyneeltä. Luuliko hän, että Kuolonklaani otti avosylin jokaisen halukkaan vastaan klaaniinsa? Murahdin ja pyöräytin silmiäni naaraan reaktiolle. Vaikka Kuolonklaani oli alunperin perustettu lähinnä erakoista ja muiden klaanien jäsenistä, ei se tehnyt meistä mitenkään huonompia kuin muista. Olin varma, että Kuolonklaani oli tällä hetkellä yksi klaanin parhaiten menestyvistä klaaneista, vaikka Raetähti olikin melko.. Noh, tylsä johtaja. Ei huono, mutta tylsä. Jos olisin päällikkö, en tyytyisi tähän, mitä Kuolonklaanilla nyt on. Klaanini ansaitsi enemmän, Tähtiklaani oli pilkannut meitä jo tarpeeksi monen sukupolven ajan.
"Luulen, että sovin sinne paremmin kuin Varjoklaaniin. Tiedäthän, Varjoklaani on alkanut taas pehmenemään", naaras ilmoitti ja heilautti viileästi häntänsä toisen etukäpälänsä päälle samalla, kun hän lipaisi kielellään toista.
"Ihanko totta? Mikset tee asialle mitään?" kysyin tasaisella äänellä. Mäyräraita tuhahti.
"Mitäpä minä voisin tehdä? Olen klaanin nuorimpia sotureita", soturi vastasi murahtaen ja nosti katseensa minuun.
"Eli luovutat? Aivan, niin tietenkin, ymmärränhän minä sen", vastasin tympeällä äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sinänsä Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei olisi minulle ongelma, mutta tahdoin naaraan todella, siis todella tahtovan sitä. Joku pieni riita veljensä kanssa ei saanut olla sille syy. Mutta mitä Minttusydän sanoisi, jos veisin hänen tyttärensä klaaniini? Toisaalta, jos naaras uhkasi perua sopimuksemme, voisin sanoa hänelle kertovani Tihkutähdelle ja hänen klaanilleen naaraan suunnitelmista. Tuskin hän silloin uskaltaisi mitään tehdä, lisäksi ainakin Mäyräraita taistelisi emonsa puolella sodassa satavarmasti ollessaan Kuolonklaanin riveissä.
"En. Tahdon vain kaltaisteni kissojen joukkoon Kuolonklaaniin. Varjoklaanin muutos on välttämätön, Minttusydän pitää siitä huolen", soturi pudisteli hieman turhautuneena päätään. Siristin silmiäni. Minttusydän? Hänkö uskoi siis Tähtiklaaniin vai mitä Mäyräraita tarkoitti? En vaivautunut kysymään, sillä tiesin naaraan pitävän sanansa. Ja jos hän jostain syystä ei pitäisi, keksisin hänelle suloisen koston, jota hän ei tulisi unohtamaan kohta. Kenties verilöylyn, kidutuksen, läheistensä kidutuksen tai kaikki edellä mainituista.
"Ymmärrän", vakuutin mietteliään oloisena, vaikka oikeasti tiesin, että haluaisin Mäyräraidan Kuolonklaaniin. Mitä enemmän varmoja taistelijoita sodassa meillä oli, sitä paremmat olivat mahdollisuuteni voittaa metsä taas itselleni. Yksikin hyvä soturi teki mahdollisuuksista suuremmat.
"Selvä, minä puhun Raetähdelle", lupasin naaraalle ja nousin ylös. Kuulin hirviön juoksevan takaani kohti Haaskalaa. Samassa Mäyräraidan katse siirtyi minusta taakseni. Käänsin katseeni mustaan kollikissaan, joka oli ylittänyt ukkospolun käskystäni huolimatta. Katseeni oli tuima ja hieman vihamielinen. Kolli oli hieman yllättynyt Mäyräraidan nähdessään, mutta hän sivuutti asian:
"Pahoittelut käskysi rikkomisesta, mutta tulin vain kysymään, että jatkammeko vielä partiota? Jos emme, palaisin mielelläni leiriin. Minulla on tekemistä." Normaalisti olisin ajanut kissan tiehensä vastausta kertomatta, mutta olin hyvällä tuulella, Kostohenki oli sukulaiseni ja olimme juuri tehneet hyvän sopimuksen.
"Tässä menee vielä hetki", kerroin ja heilautin häntääni kollille merkiksi poistua. Sanaakaan sanomatta Kostohenki palasi ukkospolun toiselle puolelle. Juuri sen jälkeen kolmas hirviö juoksi polkua pitkin jättäen jälkeensä kamalan katkun, jonka suuntaansa vaihtanut tuuli toi Varjoklaanin reviirin puolelle.
"Enkö voi tulla mukaan?" Mäyräraita kysyi hieman pettyneenä. Pudistin tiukasti päätäni.
"Et. Sinä palaat leiriisi, kerrot Minttusydämelle tahtovasi itse muuttaa Kuolonklaaniin. Minä puhun Raetähdelle ja tulen hakemaan sinut kuuhuipun aikaan sieltä, missä Tuuliklaanin, Varjoklaanin ja Kuolonklaanin reviirien rajat kohtaavat. Pysyttelet ukkospolun tällä puolen Varjoklaanin reviirillä", nau'uin. Olin varma, että Raetähti suostuisi. Tuskin hän uskalsi tai edes halusi siitä kieltäytyä, kunhan myisin asian hänelle oikein. Jos hän sanoisi ei, puhuisin hänet ympäri vaikka sitten muiden kissojen avulla. Tuskin kolli halusi sanoa ei Kalmaliljalle, jonka voisin helposti saada auttamaan itseäni.
"Selvä. Kuuhuipun aikaan siis", Mäyräraita varmisti vielä. Vastasin nyökäten ja käännyin ympäri kohti ukkospolkua hyvästelemättä naarsta sen koommin. Ylitin ukkospolun ripein askelin ja sujahdin pensaikkoon ja ulos. Kostohenki odotti minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Täyttä sattumaa, mutta taisin löytää uuden kuolonklaanilaisen", nau'uin virnistäen hieman. Kostohenki ei vastannut, vaan jatkoi partiota rinnallani hiljaisuuden vallitessa.

Kun kaksihenkinen partioni palasi leiriin, Kostohenki lähti omille teilleen. Kalmaliljan mukaan Raetähti oli lähtenyt leiristä joku aika sitten. No, kyllä minä kerkesin päällikölle jutella myöhemminkin. Olihan päivä vasta aluillaan. Pilvet olivat peittäneet nyt viimeisetkin auringon säteet, mutta tiesin auringon nousseen jo, vaikka emme sitä nähneetkään. Painavat pilvet kertoivat, että tänään sataisi. Pilvet olivat matkalla Kuolonklaanin reviirin ylle Korkokivien takaa.
Huomasin Syöksyviillon astelevan sisään leiriin Sisutassu perässään. Valkeat tassut omaava pikimusta soturikolli kantoi suussaan jänistä, kun taas oppilaalla oli hiiri. He olivat lähteneet aikaisin aamulla harjoittelemaan, muistin sen. Kaksikko oli poistunut leiristä ennen kuin olin edes jakanut partioita. Kolli murahti oppilaalleen jotain, jonka jälkeen hän käänsi katseensa suoraan minuun. Istuin tuttuun tapaani suurkiven vierellä katsellen klaanin touhuja. Epäonnekseni soturi lähti kävelemään minua kohti. Sisutassu lähti kohti oppilaiden pesää välittämättä mestarinsa seuraavasta liikkeestä. Edellisessä elämässäni olin kouluttanut Syöksyviillosta soturin käyttäen hyväksi jokaista taitoa, jonka hallitsin. Se oli vaatinut paljon, mutta sodan koittaessa oli antanut enemmän. Syöksyviilto oli ollut loistava lisä puolustajiin ja hänen pentuetoverinsa Verikyynel taas vahvisti kuolonklaanilaishyökkääjien voimaa ketteryydellään ja taidoillaan. Nyt kuitenkin vähät välitin kollista. Hän oli tässä elämässä isäni, eikä lainkaan hyvä. Sain tietää asiasta vasta Kuolonklaaniin muutettuani. Olin kantanut kollille kaunaa, mutta en enää nähnyt sitä kovinkaan hyödylliseksi. Soturi ei ollut tiennyt olevani hänen pentunsa, joten eipä se kai hänen vikansa ollut, ettei hän toiminut minulle isähahmona.
"Hei Viiltokaaos", kolli ilmoitti tasaisella, matalalla äänellään. Sirisin silmiäni kohdatessani kollin katseen. Syöksyviillon ilme oli tyyni, kun hän istui eteeni.
"Niin?" kysyin tylysti. En minä kollia enää vihannut, mutta ei hän kuulunut suosikkeihinikaan. Vaikka toisaalta, jos saisin kollin mukaan juoniini, hänestä voisi olla erittäin paljon hyötyä. No, olihan minulla aikaa.
"Voisitko laittaa meidät joku päivä samaan partioon?" kolli kysyi. Huomasin hänen kasvoillaan jotakin outoa. Oliko se hymy? Se katosi kuitenkin hetkessä, joten jätin asian mainitsematta kokonaan. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
"Jos muistan", lupasin vain. Syöksyviilto tiesi, että hänen oli nyt aika poistua. Soturi lähti kohti sotureiden pesää ja nyökkäsi sitä ennen.

Kuu oli jo noussut. Olin jutellut auringon laskiessa pitkät pätkät Raetähden kanssa esimerkiksi Mäyräraidan hyväksymisestä klaaniin. Olin kertonut päällikölle, kuinka Varjoklaanin tilanne Pimeyden Metsään uskovien kannalta alkoi olla jo melko heikoilla, vaikka todellisuudessa heillä oli siellä ainakin toistaiseksi ihan hyvät oltavat. Mäyräraidan muutto oli Raetähden mielestä hyvä idea perusteluideni jälkeen, vaikka aluksi hän oli hieman epävarma, sillä olihan kyseessä Tihkutähden ja Minttusydämen tytär. Olimme jutelleet myös Jokiklaanista. Joku aika sitten oli selvinnyt, että jokiklaanilaiset olivat todennäköisesti olleet syylliset Hiiripisaran murhaan ja jälkeenpäin yrittivät peitellä sitä. Emme päässeet vielä mihinkään päätökseen, mitä tekisimme Jokiklaanin suhteen. Raetähti lupasi miettiä asiaa.
Olin lähtenyt vastahakoisesti ulos sotureiden lämpimästä pesästä ulos sateeseen. Sade oli hellittänyt sitten aurinkohuipun, mutta pitkäksi kasvanut nurmi oli märkää ja kasteli jalkani ja pisimmät heinänkorret ylsivät vatsakarvoihini. Kuuhuipun partiota ei tänä yönä ollut järjestetty, sillä se ei ollut tarpeellinen järjestettäväksi joka yö. Olin jo määrännyt aiemmin tänään lähtijät huomisen auringonnousun ja aurinkohuipun partioihin, joten saisin nukkua aamulla pitkään. Uuden kissan tuominen klaaniin yöllä oli ehkä hieman arvelluttavaa, mutta tarkoituksenani oli ottaa yövartiointi minun ja Mäyräraidan vastuuksi täksi yöksi. Tekisin naaraalle pikakierroksen Kuolonklaanin leiristä ja kertoisin tärkeitä asioita klaanistamme. Aamulla auringon noustessa Raetähti ilmoittaisi klaanille uudesta jäsenestä.
Yö oli viileä, mutta pakkasta ei aavistukseni mukaan ollut. Sitä kosteampaa ulkona kuitenkin oli. Kuu loisti taivaalla lähes täydessä koossaan hyvin kirkkaasti. Se olisi pian korkeimmalla kohdallaan, mutta kerkeäisin hyvin. Pilvet alkoivat pikkuhiljaa väistyä kirkkaan tähtitaivaan tieltä, sadekin lakkasi puolessa välissä matkaa. Kiristin tahtiani, sillä tunsin kuinka hento puhuri sai märän turkkini tuntumaan kylmältä. Täytyi pysyä liikkeessä, jotta pysyisin lämpimänä.
Saavuttuani ukkospolulle, varmistin polun hirviöiden varalta, vaikka tiesin ettei niitä tähän aikaan sen koommin näkynyt. Siitä huolimatta asia oli parempi varmistaa, vaikka huomaisinkin hirviöiden kirkkaat silmät etenkin näin pimeällä jo kaukaa. Ukkospolun toisella puolen Varjoklaanin reviirillä minua odotti musta naaras, joka huomasi minut ensin. Naaras asteli yksinäisen kuusen suojista luokseni. Hänen turkkinsa oli märkä. Naaras oli kai odottanut minua jo tovin.
"Mitä Raetähti sanoi?" naaras kysyi ja venytteli lihaksiaan köyristämällä selkäänsä ja työntämällä etutassujaan mahdollisimman kauas itsestään.
"Olet tervetullut. Toivottavasti et ole vilustunut, sillä aloitat uuden elämäsi yövartioinnilla. Kerron sinulle leiristä ja kaikki perusasiat, jotka kuolonklaanilaisen täytyy tietää. Raetähti pitää auringon noustessa klaanikokouksen ja kertoo muille sinusta. Oletko valmis lähtemään?" kysyin sen enempää aikailematta. Olisi turhaa jäädä tähän keskustelemaan pidempään, sillä leirin ulkopuolella tuuli paljon enemmän kuin leirissä, eikä märkä turkki helpottanut asiaa lainkaan. En tahtonut, että lihakseni kylmenisivät nyt.

//Mäyrä?
//1995 sanaa

Nimi: Kalmalilja

26.09.2018 16:31
"Olen", tuhahdin huitaisten hännälläni ilmassa. Pirstaletassu oli juuri kertonut mielipiteensä koulutustavoistani, enkä ollut yllättynyt. Tätä olin itse asiassa odottanut, ja nyt kun kävisimme asian kunnolla läpi, ehkä oppilaani viimein keskittyisi harjoituksiinsa mököttämisen sijaan.
"Olen selittänyt tämän sinulle jo monta kertaa. Sinä et ole valmis taisteluharjoituksiin", selitin tyynesti. Pirstaletassu vaikutti jotenkin hermostuneelta, mutta hänellä ei ollut mitään syytä siihen.
"Eivätkä ole muutkaan oppilaat, ja jos heidän mestarinsa aloittavat taisteluharjoitukset jo nyt, he ovat vain tyhmiä. Oppilaita koulutetaan aina monta kuuta, on parempi käyttää se koko aika hyödyksi. Yrutä nyt ymmärtää, että minä en muuta haluakaan kuin kouluttaa sinusta mahdollisimman hyvän soturin. Se on minun tehtäväni mestarina. Ja minähän päätän, milloin sinusta tulee soturi, joten olisi parempi, että keskityt koulutukseesi. Muuten saatan pitää sinut pidempään oppilaanani."
Nyökkäsin lyhyesti ja käännähdin ympäri jatkaakseni matkaa. Epäilin edelleen, ymmärsikö Pirstaletassu harjoitusten tärkeyden. Mutta hän huomaisi sen kyllä silloin, kun aloitimme taisteluharjoitukset. Saalistusharjoituksetkin aloitettiin ennen sitä. Olin ajatellut, että voisimme ehkä aloittaa ne jo pian, kunhan ensin tekisimme minun harjoituksiani. Kärsivällisyys oli tärkeää, ja se näytti osin uupuvan oppilaaltani. Olin silti tyytyväinen. Hän olisi voinut käyttäytyä paljon röyhkeämmin minua kohtaan. Mestarin ja oppilaan välillä oli tärkeää olla molemminpuolinen kunnioitus, ja olimme ainakin hyvin lähellä saavuttaa sen.
Jatkoimme matkaa takaisin hiljaisuuden vallitessa. Olin toivonut voivani puhua Lintulumolle partion aikana, mutta naaras oli päättänyt pysyä tiukasti partion hännillä. En voinut siis vain vaivihkaa vaihtaa sanaa hänen kanssaan. Puhuminen saisi jäädä leiriin.
Saavuimme jälleen ukkospolun reunalle. Hirviöitä ei näkynyt, joten ylitimme sen rauhallisesti. Pian tämän jälkeen saavuimme leiriin.
"Voit tehdä loppuillan mitä lystäät", naukaisin ja nyökkäsin. "Kunhan muistat mennä ajoissa nukkumaan. Meillä on huomenna paljon töitä."
Pirstaletassu nyökkäsi myös ja juoksi tiehensä. Käännyin Lintulumon puoleen ennen kuin hän ehti karata.
"Meillä on puhuttavaa", murahdin ja astelin ulos leiristä. Katsahdin taakseni. Lintulumo näytti epäröivän hetken, mutta lähti sitten varuillaan perääni. Johdatin hänet kauemmas leiristä; ei ollut jokaisen kuolonklaanilaisen asia kuulla puheemme. Kun olimme mielestäni tarpeeksi kaukana, pysähdyin.
"Tulithan sinä. En olisi uskonut", tuhahdin hymyillen jäisesti. "Jotenkin minusta on viime aikoina tuntunut, että olet vältellyt minua."
Lintulumo pyöräytti silmiään halveksivaan sävyyn ja istuutui alas.
"Olisin voinut jättää tulematta", hän murahti vastaukseksi. "Ja vältellytkö? Ehkä olenkin. Syy siihen ei kuulu sinulle."
"Sinulla siis on syy sille? No mutta, totta kai se kuuluu minulle. Itse asiassa osaan ehkä arvata sen. En katsos ole siitä tyhmemmästä päästä."
Astahdin lähemmäs valkoista naarasta silmiäni siristäen.
"Sinä olet vihainen minulle. Koska olen käyttänyt sinua hyväkseni. Ja koska olen pitänyt sinua heikkona. Ja satuttanut sinua", naukaisin hiljaa. "Vähän niin kuin kumppanisi? Ja poikasi? Voin oikein tuntea vihasi heitä ja minua kohtaan. Olet täynnä sitä. Vihaat sitä, miten kaikki näkevät sinut heikkona naarasparkana, joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta etkö sinä ole vähän sellainen?"
Lintulumo nousi salamannopeasti ylös sähisten.
"Sinä et tiedä minusta mitään! Et ole koskaan välittänyt selvittää. Mutta jos haluat tietää, olet oikeassa. Minä vihaan sinua. Ja tulen aina vihaamaan."
"Sitten sinun on hyödynnettävä tuota vihaa. Se on suuri voimavara, hyvin suuri. Sinä haaskaat sen täysin. Käytä sitä johonkin."
Lintulumo astahti uhkaavasti lähemmäs minua. Hänen niskakarvansa olivat nousseet silkasta raivosta.
"Mihin?" hän sihahti. Astahdin yhä lähemmäs häntä, niin että kasvomme olivat vain hiirenmitan päässä toisistaan. Hymyilin hänelle kylmästi.
"Lopeta Lintulumona oleminen. Älä ole enää säälittävä ja avuton."
Äkkiä naaras hyökkäsi kimppuuni sähisten villisti. Pyörimme maassa huitoen tassuillamme toisiamme, viiltäen toistemme turkkeja verille. Lintulumo sai minut painettua maatani vasten ja oli valmiina raatelemaan vatsani, mutta sitä olinkin toivonut. Potkaisin hänet voimakkaasti pois päältäni ja nousin nopeasti ylös.
"Sinä et ole koskaan muuta ollutkaan! Muistatko, kun tein nuo arvet sinulle? Kostitko sinä minulle? Et! Sen teki Vahvamieli."
Lintulumo loikkasi jälleen suuntaani, mutta väistin ja viilsin hänen kylkeään. Naaras oli niin vihainen, ettei juuri keskittynyt siihen mitä teki, joten sain useimmat hänen iskuistaan väistettyä. Pian olimme nousseet takajaloillemme ja hutkimme tassuillamme toisiamme. Lintulumo läimäisi pääni sivua ja horjahdin hiukan taaksepäin. Hetken ajan huohotimme toisiamme vastapäätä. Soturin katse näytti siltä, että se voisi polttaa.
"Näytä minulle, mihin vihasi pystyy", sihahdin. Lintulumo teki suuren loikan, ja sai minut kaadettua maahan. Nousin äkkiä seisomaan. *Hyvä. Hänestähän on taistelijaksi.*
"Minun ei tarvitse näyttää sinulle mitään."
Hän syöksyi nopeasti minua kohti, mutta olin nopeampi. Tilanne oli oivallinen sen suhteen, mihin olin pyrkimässä. Mihin olin koko ajan pyrkinytkin. Kohotin tassuni ja tähtäsin iskuni Lintulumon kasvoihin. Kuului korviavihlova rääkäisy ja Lintulumo luuhistui maahan. Hän huusi tuskissaan ja näytti vapisevan hillittömästi. Verta valui vuolaasti hänen kasvoistaan, eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Kun naaras nosti päätään, hän paljasti karmean näköisen toisen puolensa, josta nyt puuttui silmä. Kipu oli varmasti sietämätöntä. Hänen kasvonsa olivat punaisen veren peitossa, samoin kuin minun toinen tassuni. *Itsepähän kerjäsit.* Lintulumo näytti menevän jonkinlaiseen sokkiin, pian hän varmaankin menettäisi tajuntansa. En tietenkään voinut jättää häntä tähän, minun olisi vietävä hänet leiriin. Astahdin naaraan viereen ja nostin hänet niskanahasta ylös. Lintulumo päästi taas rääkäisyn, kun iho hänen kasvojensa lähellä kiristyi.
"Nouse ylös, muuten et selviä. En voi kantaa sinua leiriin yksin", murahdin äkäisesti. En ollut varsinaisesti aikonut repiä häneltä silmää päästä, mutta nyt niin oli käynyt. En kuitenkaan halunnut, että hän kuolisi tänne. Enkä pelkästään itseni takia.
"Nouse ylös, tai kuolet. Saat päättää itse, mutta suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa."
Valkoinen naaras hiljentyi ja kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn. Otin hänen painonsa vastaan ja kuljetin soturin leiriin. Sinne ehdittyämme Lintulumo pyörtyi ja jäi makaamaan sisäänkäynnin luo. Välittömästi kaikki leirin kissat käänsivät katseensa meihin, ja huomasin, että minua todennäköisesti syytettiin tästä. Piti siis keksiä valhe.
"Hakekaa apua! Nyt", murahdin kahdelle lähimmälle soturille, jotka lähtivät viemään velttoa naarasta kohti parantajan pesää. "Olin kävelyllä metsässä, kun törmäsin häneen ja pariin kettuun, joiden kanssa hän taisteli. Sain ajettua ketun tiehensä, mutta se ehti kynsiä Lintulumon silmän irti. Vannon, että jos koskaan enää tapaan ne elukat, saavat ne kokea saman kohtalon."
Tiesin, että tarinani kestäisi vain niin kauan kunnes Lintulumo kertoisi totuuden. Siksi minun olikin varmistettava, ettei hän tekisi sitä. Mutta nyt en voisi tehdä sitä, parantajan pesässä oli liikaa väkeä.

Istuin odottamassa parantajan pesän ulkopuolella. Aioin olla ensimmäinen, jonka Lintulumo tajuissaan tapaisi, jottei hän ehtisi kertoa mitään. En ollut edes varma, seuraisiko siitä minulle mitään, sillä tämä vamma oli tullut taistelussa vahingossa. En kuitenkaan halunnut tulla tunnetuksi siitä. Enkä halunnut, että Vahvamieli tai Uljasroihu tulisi perääni. Lintulumo ei ehkä ollut heille elämänsä tärkeimpiä kissoja, mutta silti perhettä.
"Kalmalilja? Käskit minun ilmoittaa, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia", naukui juuri pesästä ulos astunut Talvikkimuisto. Olin odotellut tässä jo tovin; yö oli laskeutunut tienoon ylle jo kauan aikaa sitten.
"Onko niitä sitten tapahtunut?" kysyin yrittäen kuulostaa hillitysti huolestuneelta. "En ole aina ehkä ollut kovin hyvä ystävä hänelle, mutta toivon todella, että hän toipuu."
Talvikkimuisto nyökkäsi myötätuntoisesti.
"Hän on heräilemässä. Voit mennä tapaamaan häntä, jos haluat. Olen joitanut hänen silmäänsä - tai sitä, missä se oli - ja olen varma että hän selviää."
Nyökkäsin ja nousin seisomaan.
"Kiitos."
Astuin sisään yrtintuoksuissen pesään. Oli jo hämärää, mutta erotin selkeästi Lintulumon valkoisen turkin pesän toisella reunalla. Istuuduin hänen viereensä ja kiersin häntäni tassujeni ympäri. Toisella puolella hänen kasvojaan oli paksu kerros hämähäkinseittiä.
Lintulumo avasi toisen, jäljellä olevan silmänsä. Heti kun hän tunnisti minut, hän sähähti ja yritti nousta ylös, mutta painoin hänet tassullani maahan.
"Et saa nousta vielä. Et ole vielä täysin toipunut."
"Sinä teit tämän minulle", hän sihahti vihaisesti ja yritti lyödä minua tassullaan, mutta väistin hänet helposti naaraan ollessa tuossa tilassa.
"En. Sen teki kaksi kettua, joilta minä sitten pelastin sinut. Ne kuitenkin ehtivät viedä sinulta silmäsi", naukaisin tyynesti naaraalle. "Tai niin klaani ainakin kuvittelee. Etkä sinä kerro heille totuutta."
Lintulumo sähähti halveksien.
"Sano yksikin asia mikä estää minua tekemästä sitä?"
"No, ensinnäkään siitä ei tule minulle mitään seuraamuksia. Toiseksi, poikasi saattaa sen jälkeen olla vaarassa kuolla toimestani. Kolmanneksi, haluatko todella sellaisen maineen? Menetit silmäsi taistellessa kanssani, ja olit liian heikko?
Minulla on parempi idea. Muistatko, mitä sanoin? Sinun pitää lopettaa Lintulumona oleminen. Ei pahalla, muttet ole enää kovin... lumoava."
Valkoinen naaras yritti jälleen hyökätä kimppuuni, mutta painoin hänet jälleen maahan.
"Ajattele nyt, tämä voi olla sinulle uusi alku! Ja nyt vihaat minua yhä enemmän, mikä tekee sinusta entistä voimakkaamman. Enkä minä tee sinulla mitään, jos pysyt samanlaisena, kuin ennen.
Tiedän kyllä, mitä sinulle tein. Enkä ole ylpeä siitä enkä siihen pyrkinyt. Mutta voin taata, että sinulle on enemmän hyötyä siitä ettet vihaa minua. Voin auttaa sinua kostamaan kaikille niille, jotka ansaitsevat kostosi. Ja minä voin antaa sinulle valtaa, jos vain tuet minua."
Nousin seisomaan ja käännähdin ympäri. Astelin parantajan pesän suulle, mutta pysähdyin ennen kuin astuin ulos.
"Siinäpä sinulle mietittävää. Onneksesi sinulla on aikaa siihen, nyt kun joudut toipumaan täällä."
Katsoin vielä hetken naarasta hilliten sisälläni kasvavan tyytyväisyyden tunteen. Tästä voisi tosiaan kehkeytyä jotain.

Heräsin aamulla aikaisin. En ehkä yhtä aikaisin, kuin edellisenä päivänä, mutta niin aikaisin, ettei aurinko ollut vielä noussut. Olisi aika viedä Pirstaletassu harjoituksiin. Toivoin, että hän oli mennyt aiemmin nukkumaan. En viitsinyt käyttää tavattoman paljoa aikaa hänen herättelyynsä.
Astelin soturien pesästä ulos varoen muiden häntiä ja jalkoja. Aamu oli aivan yhtä kolea ja sumuinen kuin eilen, joskin taivaalla riippuvat pilvet näyttivät uhkaavammilta. Toivottavasti ei alkaisi sataa.
Oppilaiden pesän suulla seisahduin.
"Pirstaletassu, lähdemme harjoituksiin. Nyt."

//Pirstale?
//1479 sanaa

Nimi: Tappotahto

26.09.2018 15:54
Lähdin Tulvasielun ja Sysisydämen kanssa ulos leiristä. Molemmat naaraat pysyttelivät hiljaa, joten sitten myös totta kai minä. Ohitin Tulvasielun joukon johtajaksi, josta sain entiselta erakolta hieman töykeitä katseita. Hymähdin hiljaa itsekseni, kun Tulvasielu ohitti minut ja pyöräytin naaraalle silmiäni. Saakot sitten vain johtaa partiota yksinään, vähät minä siitä sitten kai välitän. Olisi jo kuitenkin aika, että Viiltokaaos antaisi minulle piakkoin partion johdettavaakseen ja oppilasta kaipailisin myös. Tällä hetkellä ei ollut pentutarhassa pentuja, eikä myöskään tiineitä kuningattaria. Heti kun syntyisi joku pentue, olisin valmiina siihen, jos Raetähti uskoisi minulle oppilaan.
Pohdin sitä, että milloin tulisi seuraava pentue. Ja kenelle. Tai keille kahdelle kissalle. Kuolonklaanissahan oli kuitenkin jo jonkun verran kumppaneita. Saisinkohan itse koskaan pentuja? Ja kenen kanssa? Korpikyyneleen? Siihen en osannut vielä vastata.
"Mitä sinä unelmoit siinä?" Tulvasielu ärähti. Olin ajatuksissani jäänyt hieman jälkeen naaraista. Otin heidät muutamalla isolla harppauksella kiinni ja tuhahdin. Kuljimme taas jonkun matkan hiljaa. Astelin Sysisydämen vierellä. Äkkiä äkkäsin ylhäällä kaartelevan haukan. Olikohan se sama, jonka olin nähnyt silloin Korpikyynelen kanssa. Ei varmasti ollut, ei voinut olla! Tämä haukka oli selvästikin hieman pienempi.

//Sysi?

Nimi: Kostohenki

26.09.2018 12:04
Viiltokaaoksen hinta pyyntööni suhteutettuna ei ollut mielestäni kohtuuton. Minua kuitenkin hiukan hämmensi kuinka Viiltokaaos kuvaili olevansa epäilevä Jääliljaa kohtaan. Minun teki mieli kysyä mistä tämä epäilys johtui, mutta Kylmähenkäyksen muistaessani päätin pysytellä vaiti. Ei olisi yllättävää, jos Jääliljalla olisi omia liittolaisia muissa klaaneissa.
"Kuullostaa ehdotukselta, josta me molemmat hyödymme", totesin matalasti murahtaen. Kokosin hiukan ryhtiäni saadessani Viiltokaaoksen kiinni hänen hiukan kirittyä tahtiansa matkallamme kohti Korkokiviltä Varjoklaanin rajaa.
"Välitän sinulle tietoni mahdollisimman pian. Varjoklaanin suunnalta saatan helpommin saada uutisia kuin muualta, mutta koskaan ei ole liian myöhästä sopia pieniä ystävyyssuhteita rakkaisiin naapuriklaaneihimme", virnistin hiukan jäisesti. Tuuliklaaniin voisi olla hiukan haastavampaa luoda suhteita, mutta voisin saada Jääliljalta jotakin tietoa paljastamatta olevani Viiltokaaoksen asialla. Totta kai tämä täytyi tehdä varoen, sillä minulla ei ole varaa rikkoa sitä suhdetta, joka minulla on Jääliljan kanssa.
"Mutta on kai sanomattakin selvää, että en tahdo tulla paljastetuksi. Tehtäväni on helpompaa suorittaa, jos kukaan ei tiedä mitä todellisuudessa teen", maukaisin Viiltokaaokselle tyynesti, mutta jokseenkin varoittavasti. Sanani kuulostivat uhkaavasti siltä, että en luottaisi kolliin, mutta tahdoin vain tehdä sanomani selväksi hänelle. Ja jos tämä sattui olemaan paras keino, olkoot. "On ehkä siis parasta antaa muiden luulla, että en ole kovinkaan suurissa tekemisissä kanssasi."
Pidin pienen tauon, kunnes jatkoin: "Mutta se taitaa käydä sinulta melko luonnollisesti. Enhän minäkään tiedä, jos sinulla onkin jo tusina tukijoita takanasi. Et vaikuta kissalta, joka nimeäsi oman joukkonsa jokaisen jäsenen. Se taitaa olla osa karismaasi."
Pian haistoin jotakin lähellä Varjoklaanin rajaa. Se oli varjoklaanilaisen haju, mutta se oli yllättävän voimakas eikä siihen sekoittunut muiden kissojen hajuja. Ainoastaan tämän yhden haju leijui kuonooni. Emme olleet enää kahden Viiltokaaoksen kanssa.

// Viilto? Mäyrä?
// 263 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

26.09.2018 10:57
Katsoin Kostohenkeä suoraan soturin silmiin pohtien hänen tarjoustaan. Kolli oli saamassa jälleen pentuja, vaikka hänen viimeisimpänsä olivat vasta päässeet oppilaaksi. Mutta en minä häntä aikonut moittia, soturi oli uskollinen klaanilleen ja hänen jälkeläisensäkin vaikuttivat järkeviltä tapauksilta. Kaiken lisäksi hän oli Pisaratähden poika, pidin itseäni hänen isoisänään, vaikka tässä elämässä se ei toiminut niin. Mutta kuitenkin hän oli sukulaiseni, kuolonklaanilaisen veri kulki hänen suonissaan, vaikkakaan ei täysin puhtaana isoisoisänsä Sumumyrskyn puolelta, jonka muistin syntyneen Tuuliklaaniin monia vuodenaikoja sitten. Ehdotus houkutteli minua, sillä pennulla oli mahdollisuudet kaikkeen verensä vuoksi.
”Hyvä on”, vastasin kollille tyyni ilme kasvoillani ja käänsin vihreän katseeni eteenpäin.
”Eli suostut?” Kostohenki varmisti ja kiristi tahtiaan perässäni. Nyökkäsin.
”Kyllä, mutta en tietenkään ilmaiseksi. Koulutan pennustasi soturin kaikilla taidoillani, mutta sinun täytyy auttaa minua”, ilmoitin viileästi ja merkkasin rajaa. Vilkaisin Kostohenkeä. Musta kolli kohotti kysyvästi silmiään.
”Ole tiedustelijani. Kyllä minä kuolonklaanilaiset tunnen, haluavat tehdä aina kaiken itse ja omalla tavallaan. Ja Jääliljaan minä en ainakaan luota, niin kiero se naaras osaa olla. Pirun hyvä soturi kyllä, mutta jokaisella asialla on kääntöpuolensa. Jäälilja ei varmasti kerro kaikkea, kuten ei moni muukaan”, ilmoitin kollille. Jäälilja oli auttanut minua luomaan yhteyden Minttusydämeen. Naaraalla oli varmasti paljonkin suhteita muiden klaanien jäsenien kanssa, mutta syystä tai toisesta jätti kertomatta siitä. Olihan hän tuonut Kylmähenkäyksenkin klaaniin.
”Eli mitä tahdot minun tekevän?” musta kolli siristi silmiään. Virnistin ja pysähdyin taas merkkaamaan rajan ja samalla viilsin kynsilläni ilmaa.
”Tehtäväsi on yksinkertainen: Tarkkaile ja raportoi minulle. En usko, että muut ovat yhtä suuri uhka kuin Jäälilja, mutta pidä varalta myös Kalmaliljaa silmällä”, sanoin. En ollutkaan kertonut soturille, ketkä kaikki olivat mukana juonessani. Hän yllättyi kuullessaan isoemonsa nimen, mutta palautti kasvoilleen tyynen ilmeen.
”Mitä sanot, onko meillä sopimus?” jäin odottamaan soturin vastausta. Varjoklaanin raja ja ukkospolku häämöttivät noin kymmenen ketunmitan päässä edessämme.

//Kosto? Sori jos hittasin tms xd
//291 sanaa

Nimi: Kostohenki

25.09.2018 22:09
Siristin hiukan keltaisia silmiäni katsoessani Viiltokaaosta. Ei ollut kovinkaan montaa neljäsosa kuuta siitä, kun kolli oli kertonut minulle omasta suunnitelmastaan valloittaa metsä ja siellä asuvat loput neljä klania. Kohautin huolettomasti hiukan lapojani.
"Miksi en olisi?" kysyin, mutta en jäänyt odottamaan vastausta kysymykseeni. Viiltokaaos varmasti ymmärsi itsekin, että kysymykseni oli tarkoitettu retoriseksi. Välillä tuntui siltä, että kollilta ei jäänyt hyomaamatta pieninkään yksityiskohta, mutta silti aina oli meneillä jotain mistä hän ei tietäisi aivan koko totuutta. Asia huvitti minua väkisinkin.
"Olen sitä mieltä, että tämä metsä kaippaa muistutusta siitä kenen reviiriä nelipuut ovatkan", hymähdin matalasti. "Kuolonklaanista on enää jäljellä vain tarinat sen mahtavuudesta."
Pysyin hetken ajan vaiti antaessani tuulen tuivertaa turkkini ylitse kävellessäni eteenpäin kohti Korkokiviä.
"Ei sillä, että sanoisin päällikkömme olevan aivan toivoton oman tehtävänsä kanssa, mutta mielestäni klaanin päällikkönä Raetähti pystyisi parempaan, jos vain uskaltaisi olla se, joka ottaa ensimmäisen askeleen", naukaisin melko rennisti ja jäisesti. En uskonut Viiltokaaoksen menevän kertomaan päälliköllemme kuinka ykso hänen sotureistaan kaipaisi toimintaa. Ehei. Minä olin liian mitätön sadakseni aikaan niin suurta kohua tai puhetta, harmi kyllä.
"Tarvitset kuitenkin rinnallesi uskollisia sotureita, kuten jokainen valtaa havitteleva", hymähdin. "Siispä kerron sinulle jotakin, josta emme Naakkalaulun kanssa ole vielä puhuneet kellekään."
Pidin pienen tauon, jonka tarkoituksena oli hiukan nostattaa tunnelmaa. "Naakkalaulu on tiineenä. Ainoastaan Talvikkimuisto tietää asiasta, mutta pian se alkaa olla melko näkyvää. Odotettavissa on kuulemma ainoastaan yksi pentu, mutta odotan hänestä voimakasta soturia. Siksi ehdotankin, että sinä koulurtaisit hänet oli hän sitten naaras tai kolli. Näin sinä saisin uskollisen seuraajan ja minä vahvan jälkeläisen. Emmehän tahdo, että tähän klaaniin syntyy vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi, joista ei ole muuta hyötyä?"
Kirin hiukan askeliani, sillä tuuli alkoi tuivertaa writtäin kovaa vasten kasvojani ja hidastamaan ikävästi matkaani.
"Totta kai kouluttaisin hänet itse, mutta harmikseni se ei toimi niin", totesin murahtaen. Käännyin katsomaan Viiltokaaoksen mustia kasvoja, joista vihreät silmät hiukan pistivät silmiin. "Mitä ajattelet? Pystyisitkö kasvattamaan pennustani soturin, jonka Kuolonklaani ansaitsee?"

// Viilto?

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com