Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Viiltotähti

17.11.2018 15:48
"Emme tarvitse myrskyklaanilaista kertomaan leiristä", murahdin Rosmariiniputoukselle ennen kuin Minttutähti ennätti sanoa mitään. Varapäällikkö käänsi katseensa minun suuntaansa. Vaikka en näyttänyt sitä, olin sisimmässäni hieman loukkaantunut siitä, että Varjoklaanin varapäällikkö joko unohti kuka olin tai hän väheksyi minua ja muistiani.
"Kuten sanoin, olen uudelleensyntynyt Viiltotähti. Elin yli puolet elämästäni Myrskyklaanin leirissä. Leirin pääaukio on tilava, kuten joka leirissä. Lisäksi pienet kissat pärjäävät paremmin kuin suuret pienessä tilassa, muista se. Pienillä on enemmän tilaa liikkeilleen. Meidän täytyy ottaa mukaan monenlaisia kissoja, sillä tunnetusti Myrskyklaani on täynnä muiden klaanien entisiä jäseniä ja erakoita. Kaikenlaisista taistelutaidoista on hyötyä", nau'uin kuin olisin opettanut oppilasta. Eikö Varjoklaanissa opetettu sotureille enää perusjuttujakaan? Viilsin kynsilläni ilmaa. Rosmariiniputous vaikutti hieman nolostuneelta. Hän ei kai koskaan ollut edes käynyt Myrskyklaanin leirissä, joten eipä häntä siitä voinut moittia.
"Minä kannatan pienempiä ryhmiä. Meidän ei tarvitse hyökätä kerralla, eikä kaikkien tarvitse tulla leiriin. Ehdotan, että ulkopuolelle jätetään kissoja vahtimaan, ettei kukaan pääse hakemaan muita klaaneja apuun", nau'uin tasaisella äänellä. Mieleeni nousivat muistot Myrskyklaanin sodasta, joka oli johtanut Kuolonklaanin syntyyn ja minun päällikkyyteeni. Sodan voittaminen niin nuorena sai minut tuntemaan itseni lyömättömäksi. Toivoin, että tässä kävisi vähintään yhtä hyvin.
"Otammeko parantajia mukaan?" Minttutähti kysyi ja katsoi minua kysyvästi. Tiesin, että Varjoklaanissa oli tällä hetkellä kaksi parantajakissaa, joista molemmat olivat eteviä tehtävässään. Kolme parantajaa yhteen taisteluun olisi kai liikaa.
"Mielestäni riittää, jos otamme parantajista kokeneimman mukaan taistelukentälle tai sen läheisyyteen. Mitä nopeammin ja paremmin loukkaantuneet hoidetaan taistelussa, sitä paremmin meillä menee", tokaisin ja käänsin kysyvästi katseeni Minttutähteen. En muistanut Varjoklaanin parantajan nimeä. Liljahenkäys taisi yhä olla hänen oppilaansa, mutta yleensä mestari oli oppilastaan kokeneempi.
"Sienikarvako? Enpä tiedä", Rosmariiniputous mietti ääneen ja irvisti. Väräytin korviani kuullessani puhetta läheltä suurkiveä. Se oli vaimeaa, joten en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
"Miksi ei?" kysyin puolestani. Varapäällikkö käänsi katseensa päällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Sienikarva ei oikein viihdy taistelutilanteissa. Hän on etevä parantaja, mutta häntä tuskin saisimme leiriin sisään. Siksi ehdottaisin, että ottaisimme Liljahenkäyksen tai teidän parantajanne mukaan taisteluun", Minttutähti ehdotti asiallisesti. Nyökkäsin.
"Liljahenkäys siis", totesin viileästi. Olin melkeinpä jopa hyvilläni siitä, että valitsimme hänet Sienikarvan sijaan. Naaraan suonissa virtasi täysi kuolonklaanilaisveri, joten odotin häneltä paljon. Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun Raepisara astui sisään. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi.
"Oletteko jo sopineet jotakin?" kolli kysyi ja istuutui alas vierelleni. Istuimme vastakkain varjoklaanilaisten kanssa.
"Sovimme hyökkäävämme Myrskyklaaniin. Hyökkäys tapahtuu kai kuuhuipun aikaan pienissä ryhmissä. Parantajaksi mukaan tulee klaanimme Liljahenkäys", Minttutähti ilmoitti lyhyesti. Raepisara nyökkäsi.
"Lähtevätkö molemmat päälliköt mukaan?" entinen päällikkö kysyi katsoen ensin Minttutähteä ja sitten minua. Käänsin katseeni kysyvästi Minttutähteen.
"Tahdotko mukaan?" kysyin naaraskissalta jääden odottamaan tämän vastaustaan.

//Minttu? Myös Rosma tai Rae voi jatkaa
// 416 sanaa

Nimi: Tuskapentu

17.11.2018 13:09
Katsoin Pakkaspennun perään pentutarhan suuaukolta. Naaras oli poistunut pesältä jonkin aikaa sitten ilman mitään ongelmaa. Minua ärsytti, että Pimeyslehti oli paljon rennompi Pakkapennun suhteen kun taas oma emoni Naakkalaulu minun. Kuningatar oli koko ajan hengittämässä niskaani ja välillä minusta tuntui, että minulla ei ole edes tilaa hengittää.
"Olet tainut saada itsellesi ystävän. Et ainakaan enne ole ollut kiinnostunut muiden ikäistesi tekemisistä", kuulin emoni äänen takaatani. Tuhahdin melko ivallisesti. Ei minulla ollut ystäviä. Olin puhunut Pakkaspennullekin ainoastaan muutaman kerran. Ei siinä ollut vielä kyse ystävyydestä. Ainoastaan palveluksesta saman klaanin kissan kanssa. Ehkä tulevaisuusessa voisimme muodostaa oman liittomme.
"Eipä minulla paljoa muitakaan ikäisiäni tässä klaanissa ole", tuhahdin takaisin kylmästi. Kuulin Naakkalaulun puuskahtavan minulle hiukan. Naaras ehkä jopa osasi lukea ajatuksistani kuinka minua ärsytti kyyhöttää täällä pesällä Pakkaspennun vipeltäessä kivillä lähellä oppilaiden pesää.
"Menehän siitä", emoni maukui yhtäkkiä. Käännyin katsomaan häntä hiukan epäillen. En uskonut hänen juuri sanoneen noin. "Mene Pakkaspennun seuraan. Minä ja Pimeyslehti kaipaamme lepoa ja te kaksi varmaankin osaatte katsoa toistenne perään. Mutta älä nolaa itseäsi, jos vielä mielit Viiltokaaoksen oppilaaksi."
Pientä lämpöä oli emoni sanoissa havaittavissa, mutta suoraan sitä ei niistä kyllä poiminut. Siispä mitään sanomatta poistuin pesältä ja suuntasin Pakkaspennun luokse.
"Kelpaako seura?" murahdin matalasti saapuessani nuoremman naaraan luokse. "Leirissä on yllättävän hiljaista miltein kaikkien olevan kokoontumisessa ja minulla ainakin on tylsää."

// 214 sanaa
// Pakkanen?

Nimi: Viiltotähti

17.11.2018 12:16
Kalmalilja oli juuri viiltänyt jokiklaanilaisnaaraan kasvoja. Päälliköt estivät klaaninsa kissoja syöksymästä kuolonklaanilaisnaaraan kimppuun kovilla ulvaisuilla. Ilmapiiri oli yhä jännittyneempi, kun metsäklaanilaiset erkaantuivat viiltoklaanilaisista. Laakso jakautui kahteen osaan. Laaksossa olevien viiltoklaanilaisten määrä oli huomattavasti pienempi, mutta jos sota syttyisi, muut rientäisivät apuun keskeyttämään sen.
"Riittää, Kalmalilja", nau'uin naaraskissalle, joka perääntyi klaanitovereidensa luokse Puhujankiven toiselle puolelle.
"Nuo kissat ovat tuolla teidän vuoksenne. Jos joku teistä päättäisi ryhtyä taistelemaan, he tulisivat ja painaisivat teidät maata vasten. He pelastaisivat teidän henkenne", nau'uin tasaisella äänellä. Vilkaisin taivasta. Kuu oli yhä pilvien peittämä. Päätin olla kertomatta kissoille ylösnoususta, sillä en tiennyt, että myös tähtiklaanilaiset palaisivat. Niinpä tyydyin olemaan hiljaa. Kai kolme klaania selvittäisivät sen itsekin jossain vaiheessa.
Loikkasin alas Puhujankiveltä antaen Kuolonklaanille ja Varjoklaanille merkin seurata. Kissajoukko lähti kulkemaan perässäni kohti laakson rinnettä.
"Muistutan vielä, että jokainen halukas voi seurata meitä! Viiltoklaanin ovet ovat auki aina", nau'uin kovaan ääneen ennen kuin katosin pimeyteen Tuuliklaanin reviirille, jonne laakson reunamilla seisovat kissatkin alkoivat meitä seurata. Viiltoklaanilaisten ulvaisut kiirivät halki metsän, kun kuljimme ukkospolun ylitse Varjoklaanin reviirille. Minttutähti kiiruhti rinnalleni. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Se meni hyvin, vai mitä?" naukaisin virnistäen. Naaras nyökkäsi hitaasti.
"Mitä me teemme seuraavaksi?" Minttutähti esitti kysymyksensä.
"Jätä klaanisi leiriin ja tule Rosmariiniputouksen kanssa käymään Kuolonklaanin leirissä. Käydään hieman läpi tulevaa", nau'uin varjoklaanilaisnaaraalle, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi varapäällikköään, joka nyökkäsi myös. Mitähän kaksikko sanoisi, kun näkee Kylmähenkäyksen Kuolonklaanin leirissä?
"Viiltotähti", Jääliljan ääni kantautui takaani juuri sopivasti. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka takana seisoi tumma naaraskissa. Tunnistin tämän hetkessä Hohdetassuksi. Oliko naaras päättänyt tulla mukaamme?
"Niin?" murahdin ja viilsin kynsillämme ilmaa, kun pysähdyimme Varjoklaanin leirin edustalle, jonne Minttutähti johdatti klaaninsa jäsenet.
"Ilmoitan vain, että Hohdehanki liittyi Viiltoklaaniin", naaras ilmoitti kylmällä äänellä viitaten takanaan seisovaan naaraskissaan, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin.
"Hän saa luvan muuttaa Emonsuulle Sulkatähden kanssa", ilmoitin kylmästi. Jäälilja nyökkäsi.
"Minulla on teille tehtävä", tokaisin nopeasti, ennen kuin Jäälilja ehti poistua viereltäni. Naaras katsoi minua kysyvästi. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Juoskaa Kuolonklaanin leiriin ja sanokaa Kylmähenkäykselle ja Pakkaselle, että heidän täytyy lähteä heti Emonsuulle. Sanokaa, että se on Viiltotähden käsky, ja jos he eivät tottele, he ja heidän tyttärensä saa kärsiä", nau'uin kylmällä äänellä. Jäälilja nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt tehtävänsä.
"Tule", hän sanoi entiselle tuuliklaanilaiselle, joka lähti seuraamaan naarasta. Sulkatähti astui vierelleni. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen lähti myös kaksikon perään. Naaras kai menisi suoraa tietä Emonsuulle, jossa hän tätä nykyä asui. Pian Minttutähti palasi perässään Rosmariiniputous. Naaras asettui kanssani Kuolonklaaanin johtoon, kun lähdimme kulkemaan kohti Ukkospolkua.
"Aloitamme kai hyökkäämällä johonkin klaaniin?" Minttutähti kysyi. Vastasin nyökäten.
"Täytyy keskustella asiasta. Olen aika varma, että se ei tule olemaan Tuuliklaani. He osaavat varautua, koska ovat lähinnä Kuolonklaania. Jokiklaanilaiset tuskin uskovat meidän hyökkäävän sinne, sillä joen ylitys on liian vaikeaa toistaiseksi näin suurelle ryhmittymälle, kaikki eivät nimittäin osaa uida", nau'uin. Kuolonklaanissa oli pari entistä jokiklaanilaista lisäkseni. Myös Ahvenleuka ja Silakkasiipi olivat aiemmin jokiklaanilaisia. Lisäksi Mutuviiksi osasi uida, vaikkakin heikosti. Neljän kissan hyökkäys ei ollut mikään kovin hyvä idea.
"Totta", Minttutähti naukui pohtien.
"Entä Myrskyklaani? Kuolonklaani aloitti aiemminkin hyökkäyksen sieltä", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun astellessaan päällikkönsä vierelle. Vilkaisin varjoklaanilaisnaarasta.
"Siinä voisi olla ideaa. Reviiriltänne on lyhyt matka Myrskyklaaniin, ja lisäksi tunnen sen reviirin erittäin hyvin", nau'uin virnistäen. Huomasin Minttutähden katsovan minua ihmetellen. Eihän hän tiennyt vieläkään minun olevan Viiltotähti.
"Kuinka niin tunnet?" Minttutähti kysyi.
"Aivan, unohdin kertoa teille. Edellisessä elämässäni vartuin Myrskyklaanissa ja valloitin koko metsän. Olen uudelleensyntynyt Viiltotähti", selitin tasaisella äänellä Varjoklaanin päällikölle. Naaras katsoi minua uskomatta korviaan ja vilkaisi varapäällikköään, jonka ilme oli vähintäänkin yhtä yllättynyt.
"Asia ei ole salaisuus, mutta ylösnousevat varjoklaanilaiset eivät takuulla pidä minusta. Jos onnistutte kääntämään heidät puolelleni, se merkitsisi paljon. Kuolonklaani teki kamalia asioita edellisessä elämässäni, ikävä kyllä Varjoklaanikin sai niistä osansa. Tahdon tehdä selväksi, että olen aidosti pahoillani siitä. Jos vain voin, tahdon hyvittää sen teille jollain tavalla tulevaisuudessa", nau'uin naaraskissalle, kun ylitimme ukkospolkua.

Saavuttuamme leiriin, huomasin Jääliljan seisovan Hohdehangen kanssa leirin aukiolla. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Hän oli kai onnistunut suunnitelmassaan. Huomasin Pakkaspennun vaeltelevan kivillä, jotka sijaitsivat lähellä oppilaiden pesää.
"Tuo on sisarpuolesi", viitoin pennun suuntaan kertoessani sen Rosmariiniputoukselle. Naaras käänsi katseensa vaaleaan naaraspentuun, joka käänsi katseensa leiriin saapuviin kissoihin. Kissajoukko lähti heti omille teilleen. Minä johdatin Varjoklaanin päällikön ja varapäällikön omaan pesääni Suurkiven alle. Ennen kuin ehdimme edes aloittaa, pesän ulkopuolelta kuului naukaisu:
"Viiltotähti? Voinko tulla." Ääni kuului Raepisaralle. Olin luvannut, että tämä sai olla mukana suunnittelemassa sotaan liittyviä asioita.
"Voit, mutta järjestä ensin saalistuspartiot. Laita yksi lähtemään vielä tänä yönä, mutta loput vasta aamulla", käskin. Soturi vastasi nyökäten ja poistui luotamme.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" latelin kysymyksiä kahdelle varjoklaanilaiselle.

//Rosma, Minttu tai Rae?
// 769 sanaa

Nimi: Talvikkimuisto

17.11.2018 10:37
"Entä nyt? Olenko vapaa lähtemään, vai vieläkö haluat tuhlata aikaani täällä rehuilta löyhkäävässä kolossasi?" Sumumyrsky murahti ja heitti nopean mulkaisun minuun meripihkaisilla silmillään. Jos katseella olisi voinut viiltää jonkun turkkiin haavan, olisi saanut aikamoisen haavan kokeneen soturin katseesta. Vastasin kuitenkin aivan yhtä terävällä mulkaisulla kollille. Vaikka olinkin parantaja ja minulla oli lempeän ja pehmeän kissan maine, olin vereltäni kuolonklaanilainen ja osasin vastata klaanitoverieni ilkeyksiin.
"Kun sinä kerrankin saavuit tänne, voisin tehdä yleistarkastuksen. Ei sinulla näyttänyt olevan mitään muutakaan tekemistä äsken kuin aukiolla puuskuttaminen", huomautin, kun Sumumyrsky pyöräytti pimeässä kiiluvia silmiään.
"Olin itseasiassa lähdössä partioon näillä hetkillä", hopeanharmaa kolli ärähti minulle ja otti vastahakoisesti pari askelta sammalpetiä kohti.
"No, se partio voi lähteä sinua ilmankin. Sinä varmaan tiedätkin jo, että voit lähteä johonkin muuhun partioon niistä monista partioista, joita lähetetään päivän aikana", tokaisin viileästi ja heilautin sitten napakasti sinertävänharmaalla hännälläni sammalpetiä kohti käskynä mennä sille makaamaan. Sumumyrsky heitti minuun uuden mulkaisun, mutta piti tällä kertaa kuononsa kiinni ja kampesi itsensä sammalille makaamaan. Aloin kiertämään kollia, tutkien hänen turkkiaan haavojen varalta.
"Mitä sinä odotat löytäväsi turkistani, taisteluhaavoja joita et olisi jo huomannut?" Sumumyrsky huomautti kuivasti ja käänsi kylkeään käskystäni. Vilkaisin hopeanharmaata kollia tiukasti ja kuljetin taivaansinistä katsettani soturin oikeaa kylkeä pitkin. Ei minkäänlaisia haavoja tai naarmuja.
"Kuolonklaanin sotureista ei koskaan voi tietää mitä he tekevät tai kenen kanssa he ovat haastamassa verta nenästä", huomautin tyynesti ja pysähdyin sitten hetkeksi. Jäin tuijottamaan Sumumyrskyä miettivästi. Olin nähnyt tämän soturin juttelemassa Viiltotähden kanssa muutamia kertoja päällikön oltua vielä varapäällikkö. Ehkä voisin kysellä häneltä mielipidettään Viiltotähden noususta päälliköksi.
"Mitä mieltä sinä olet Viiltotähdestä ja siitä, että hän on noussut nyt päälliköksi?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähdin jatkamaan Sumumyrskyn tutkimista mahdollisimman välinpitämättömästi. Enhän minä oikeastaan tehnyt mitään saamilla tiedoillani, mutta en vain halunnut tutkia Sumumyrskyä kiusallisessa hiljaisuudessa.

//Sumu?
//291 sanaa

Nimi: Sirpaletassu

16.11.2018 21:10
En voinut edelleenkään uskoa sitä. Tapaisin taas emoni pian ja voisin kysyä häneltä, miten minun pitäisi tappaa Pikiviilto. Emoni takiahan minä kostaisin, Kyyristyin hieman alemmas aukion laidassa pensaan takana. "Eikö meillä olekin paras päällikkö? Klaanimme suuri perustaja Viiltotähti johtaa meidät sotaan saastaisia klaaneja vastaan", kuiskasin vieressäni olevalle vaaleanharmaalle kissalle, jolla oli ruskeita raitoja turkissaan. "Lisäksi hänen ansiostaan Pimeyden metsän kissat pääsevät takaisin", julistin ääneni edelleen hiljaisena pitäen. Kolli nyökkäsi. Hän oli kanssani saman kokoinen, mutta selvästi vanhempi. Varmaankin jo kokeneemman puoleinen soturi.
"Onko sinulla jokin erityinen syy olla niin innostunut kuolleiden kissojen paluusta?" varjoklaanilainen kysyi värittömästi. Aluksi aioin sanoa, ettei se kuulunut tuolle vieraalle kissalle, mutta koska hän kuului Viiltoklaaniin, olisi oikein kertoa hänelle.
"Emoni on heidän joukossaan. Samoin tätini", vastasin ilmeettömästi. Kollin ilme ei värähtänytkään. Olin odottanut tuollaiselta varjoklaanilaiselta pahoitteluja ja kyselyä siitä, olinko kunnossa, mutta ilokseni hän ei sanonut mitään sellaista.
"Entä sota? Mikä sinua siinä innostaa?" kolli kysyi.
"Ensinnäkin se, että pääsen taistelemaan oikeasti ja osoittamaan isälleni ja kaikille muillekin, että olen paljon voimakkaampi, julmempi ja ovelampi kuin miltä näytän. Lisäksi Jokiklaani ansaitsee koston tätini viemisestä. Kenties Pikiviiltokin ilmaantuu paikalle ja pääsen kiduttamaan ja tappamaan hänet. Sanon vain, että tämä sota on täydellinen tilaisuus. Monellekin asialle."

//Jatkan Varpusella
//199 sanaa

Nimi: Kalmalilja

16.11.2018 21:01
Viiltotähti oli juuri ilmoittanut sodasta muille klaaneille. Varjoklaani tiesi siitä jo, joten he istuivat tyyninä ja tietäväisinä paikoillaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani vaikuttivat sen sijaan järkyttyneiltä. Pidin klaanini päällikön aikaansaamasta reaktiosta. Ensin jotkut olivat kenties ajatelleet sen olevan vitsi, mutta pian nekin typerykset olivat tajunneet, että oli tosi kyseessä. Pian pimeys ja kauhu laskeutuisi metsän ylle, ja jokainen Viiltoklaania vastustava saisi kokea kauhut, joita ei ollut pahimmissa painajaisissakaan osannut pelätä. *Metsäklaani.* Miten säälittävää. Mitä he mahtaisivat Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitolle? He eivät uskaltaneet tappaa, ja se olikin heidän heikkoutensa. Sota päättyisi noiden kolmen klaanin turmioon, elleivät he olisi tarpeeksi viisaita antautuakseen.
"Millä oikeudella te yhtäkkiä aloitatte sodan meitä muita vastaan?” 
Käänsin katseeni nopeasti uhmakkaan ja tyhmänrohkean äänen suuntaan. Näin Jokiklaanin soturin Marjakielen, joka tietääkseni oli Helmiloisteen poika. Kasvoilleni piirtyi kylmä hymy.
”Sinä itse kysyit oliko kenelläkään kysyttävää. Tässä minun: miksi sinun täytyi aloittaa sota ja tuhota rauha, jonka rakentamiseen meni oma aikansa?”
Nousin seisomaan, vaikka naaras olikin osoittanut sanansa Viiltotähdelle. Kissojen katseet kääntyivät minuun, ja nautin saamastani huomiosta. Astelin Marjakielen luo ja pysähdyin tämän eteen. Sivusilmällä näin Helmiloisteen, joka katsoi hermostuneena tyttärensä suuntaan. Hän oli ottanut suuren riskin, hyvin suuren. Hän tiesi, että hänet voitaisiin tappaa. Tai voitaisiin jos meitä ei olisi erikseen kielletty.
"Rauha ei ole sitä, mitä me haluamme. Se on sitä, mitä te haluatte", naukaisin kylmästi kohottaen arvokkaasti leukaani. "Sinähän olet Marjakieli, etkö vain? Hyvin rohkeaa sinulta puhua tuolla tavalla, kun tiedät, että sinut voidaan tappaa silmänräpäyksessä."
Katsoin nuorempaa naarasta silmiin. Jännittynyt hiljaisuus oli laskeutunut Nelipuiden laaksoon. Pian jokainen oppisi, mitä Viiltoklaani tekisi kissoille, jotka asettuisivat tiellemme. Hetken kuluttua käännähdin poispäin lähteäkseni, mutta yllättärn käännähdin ja sivalsin jokiklaanilaisen kasvoja kynsilläni. Vasen puoli hänen kasvoistaan kastui verestä ja tuhahdin huvittuneena.
"Katsokaa. Näin käy, jos asetutte sanoillanne Viiltoklaania vastaan. Haluatteko tietää mitä tapahtuu, jos teette sen teoillanne?"

//Marja? Viilto? Joku?
// 298 sanaa

Nimi: Viiltotähti

16.11.2018 10:28
"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", Minttutähti naukui matalalla äänellä vilkuillen pesän uloskänyntiä. Hän katsoi minua suoraan silmiini, kun nyökkäsin hitaasti. Minäkin olin saanut unen, mutta se ei mennyt noin. Minttutähden enne sanoo, että Varjoklaani olisi puolellamme.
"Kuolonklaanin puolella taistellessanne Varjoklaani vahvistuu. Voin vannoa, että ette tahdo palata entiseen tämän jälkeen", nau'uin varmana voitostamme. Kun olin poistumassa pesästä, käännyin Minttutähden puoleen:
"Muista se kokoontuminen. Ylihuomenna se alkaa. Puhu klaanisi puolellesi siihen mennessä. Muistuta heille vaikka, että ette ole Pimeyden Metsän puolella, vaan taistelette itsenne vuoksi. Tee vaikka kaikille puolea vaihtaville selväksi, että sodan jälkeen heillä ei ole asiaa Varjoklaaniin. Se saa takuulla osan muuttamaan suunnitelmiaan. Kun sota on ohi, te saatte elää rauhassa, eikä Kuolonklaani tule häiritsemään teitä", lupasin. Minttutähti nyökkäsi. Poistuin pesästä ja kohtasin Raepisaran katseen. Kuljin hänen edellään Rosmariiniputouksen saattelemana leirin uloskäynnille. Silmäilin vielä hetken leiriä, kunnes pujahdin piikkihernetunneliin ja nousin leirin reunamaa ylös. Jatkoimme hiljaisuudessa matkaa kohti Kuolonklaania. Aurinko oli noussut, mutta pilvet pysyivät taivaalla. Tänään taas kai sataisi.

Päätin kiertää Kylmähenkäyksen kuolinpaikan kautta, jos sattuisinkin näkemään soturin siellä. Olin oikeassa, sillä Kylmähenkäys seisoi lähellä ukkospolkua naaraan kanssa. Hän kertoi naaraan olevan Pakkaspennun emo.
"Nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?" Kylmähenkäys esitti kysymyksen.
"Pentusi olinpaikka ei kuulu sinulle", murahdin ja olin lähdössä, mutta Kylmähenkäys astui tielleni. Pyöräytin silmiäni ja viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai soturin astumaan taaksepäin, sillä hän ei tahtonut kynsiäni naamaansa.
"Mutta siihen, miten te täällä olette. Te olette täällä, koska minä sallin sen. Kuoleman ja tämän maailman portit ovat auki, jokainen palaa tänne takaisin. Tarvitsen jokaisen soturin, joten ikävä kyllä tyttäresi ei voi tulla mukaanne", kerroin murahtaen ja vilkaisin taustalla seisovaa naaraskissaa. Kylmähenkäys paljasteli hampaitaan.
"Minä tahdon nähdä hänet", kollin ääni oli matala ja hänen katseensa vihainen. Jos katse olisi voinut tappaa, olisin voinut menettää ensimmäisen henkeni Kylmähenkäyksen katseesta.
"Kuten sanoin, se ei ole mahdollista. Olkaa hyvät ja poistukaa Viiltoklaanin reviiriltä", totesin kaksikolle tyynesti. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan.
"Viiltoklaanin?" hän kysyi. Virnistin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa.
"Mieti sinä sitä, kun lähdet", tokaisin ja lähdin kulkemaan Raepisara perässäni kauemmaksi kaksikosta. Kylmähenkäys juoksi peräämme ja pysäytti meidät jälleen Pakkasen kanssa.
"Teen mitä vain, että annat minun nähdä Pakkaspennun. Tahdon kasvattaa tyttäreni, et voi kieltää sitä minulta", soturi naukui nyt epätoivoisesti. Silti hänen äänensä oli tasainen ja kylmä. Hänen katseestaan saattoi kuitenkin nähdä ahdingon.
"Selvä. Saat tulla mukaamme, jos kasvatat rakkaan tyttäresi soturiksi, joka on uskollinen klaanilleen ja päällikölleen. Sodassa tarvitsen oikeasti uskollisia sotureita ja toivon, että tyttärestäsi tulee tällainen. Sitä kautta hän voi saada kunniaa ja mainetta, eikä joutuisi elämään halveksuttavana omien juuriensa vuoksi", nau'uin viileästi. Kylmähenkäys vilkaisi Pakkasta, mutta ei odottanut tuon mielipidettä. Entinen varjoklaanilaissoturi mietti kuumeisesti, kunnes hän nyökkäsi.
"Selvä. Kunhan minä saan kasvattaa hänet", kolli ilmoitti tyynesti. Käänsin katseeni erakkokissaan.
"Oletko sinäkin tulossa?" kysyin virnistäen.
"Tietenkin olen, hän on tyttäreni", naaras kivahti ja kohotti leukaansa. En vastannut mitään, vaan lähdin johdattamaan kaksikkoa kohti Kuolonklaanin reviiriä ja leiriä. Kaksi uutta soturia ei ollut pahitteeksi.

Päivät kuluivat nopeasti. Pakkanen oli ottanut tyttärensä hoidettavakseen. Sulkatähti sen sijaan oli ilmoittanut, että hän asuisi tästä lähin Emonsuulla. Naaras oli kai rakentanut sinne itselleen pesän. Hän myös ehdotti lyhyen keskustelumme aikana, että muutkin ylösnousseet ja uudet Viiltoklaanin jäsenet muuttaisivat sinne, sillä kaikki eivät mahtuisi leiriimme. Se oli sopinut minulle mainiosti. Ei ollut järkeä pitää kaikkia samassa paikassa. Useampi leiri hämmentäisi latokissoja. Varjoklaani oli alkanut saalistamaan Ukkospolun toisella puolella. Olin eilen törmännytkin erääseen Rosmariiniputouksen johtamaan partioon. Tietenkin olin ensiksi tervehtinyt. Herrasmiesmäisesti erkaantuessamme toivotin hyvät päivänjatkot. Täytyi olla kohtelias varjoklaanilaisille, sillä suuri osa heistä ei takuulla haluaisi taistella Kuolonklaanin puolella. Mutta toisille klaani oli kaikki kaikessa, eivätkä he välittäisi muusta kuin siitä, että oma klaani selviää.
Klaani oli ottanut hyvin yhteistyömme Varjoklaanin kanssa. Jotkut kyllä valittivat, että riistaa olisi liian vähän. Olimme saalistaneet yhä vain enemmän nelipuilla, sillä arvelin kokoontumisen jälkeen latokissojen ottavan reviirin itselleen. He eivät antaisi kuolonklaanilaisten kulkea reviirinsä halki Nelipuille saalistamaan.
Tänä yönä olisi kokoontuminen. Olin kertonut jo kaikille, kuinka se etenisi. Ahvenleuka ja muutama muu olivat hieman näreissään siitä, etteivät he pääsisi kokoontumiseen. Leiriä täytyi vahtia, enkä halunnut jättää amatöörejä leiriin. Jos jotain tapahtuisi, leiri olisi tuhon oma hetkissä. Kokeneet soturit sen sijaan varmistivat leirin turvallisuuden.

Auringonlaskun jälkeen lähdin johdattamaan klaaniani kohti Varjoklaanin reviiriä. Myös Sulkatähti tuli mukaamme. Kylmähenkäyksen olin jättänyt leiriin, sillä hänellä oli paljoon vihamiehiä Varjoklaanissa. Soturi saisi pitää matalaa profiilia. Pakkanen sen sijaan jäi pentutarhalle hoitamaan tytärtään. En antaisi hänelle klaaninimeä, sillä naaraan klaaniin jääminen ei ollut varmaa.
Saavuimme Varjoklaanin leirin liepeille. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla täydenkuun valon lomassa. Minttutähti astui ulos leiristään Rosmariiniputous perässään. Kissat kerääntyivät Varjoklaanin leirin edustalle. Kuolonklaanilaisilla oli ongelmia pysytellä upottavalla suolla, mutta kaikki löysivät paikat, joissa suo ei nielisi heitä.
"Arvoisat Viiltoklaanin jäsenet!" aloitin kovaan ääneen, jotta jokainen öisellä suolla oleva kuulisi minut.
"Olemme Kuolonklaanissa käyneet tämän läpi monesti leirissä, kuten varmaan myös Varjoklaani. Kerron kuitenkin vielä: Menemme kokoontumiseen myöhässä. Suuri osa kissoista jää laakson ympärille piiloon. He varmistavat, että kukaan ei ala taistelemaan. Tarpeen vaatiessa käskystäni tulette apuun, mutta ketään ei tapeta tänä yönä, onko selvä?" selitin yhä kovaan ääneen. Kissat vastasivat kysymykseeni huudahduksilla. Varjoklaanin puolelta huudot olivat hieman laimeampia.
Kun kuu oli huipussaan, lähdimme kohti Nelipuita. Jätin laakson reunamille jäävän joukon Minttutähden huostaan, kun ylitin muiden kuolonklaanilaisten kanssa Ukkospolun. Johdatin kuolonklaanilaiset Nelipuiden laaksoon. Käyttäydyimme kuin kaikki olisi hyvin. Pian myös Varjoklaani saapui. Nyt kaikki metsän klaanit olivat koolla. Kukaan ei arvannut mitään. Kaikki olivat kuin kaikki olisi hyvin. Kävelin Minttutähden rinnalla Puhujankivelle, jossa Saniaistähti, Kurkitähti ja Karpalotähti olivat jo.
"Hei", Minttutähti tervehti kolmikkoa, jotka tervehtivät meitä takaisin. Rosmariiniputous kulkeutui varapäälliköiden luokse, mutta Raepisara jäi seuraamme. Hän jutteli Kalmaliljan kanssa.
"Varapäälliköt kokoontuvat tuolla", huomautti Saniaistähti hieman koppavasti minua katsoessaan. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Ja päälliköt tässä", lisäsin. Kaikki kolme päällikköä katsoivat minua kuin ei olisivat uskoneet korviaan.
"Sinäkö päällikkö? Mutta Raetähtihän on yhä elossa", Karpalotähti huomautti kääntäen katseensa Raepisaraan. Nyökkäsin.
"Hän luopui hengistään, ja niin minusta tuli Viiltotähti", nau'uin. Huomasin epämiellyttävät ilmeet kissojen kasvoilla, kun he kuulivat nimeni. Se muistutti kai heitä kaikesta siitä, mitä Kuolonklaani oli aikoinaan heille tehnyt. Ymmärsihän sen, sillä olin todella ollut hirveä. Nyt tulisin kuitenkin olemaan yhä vain hirveämpi. Tästä sodasta puhuttaisiin kauan. Se ei unohtuisi koskaan. Minä en unohtuisi koskaan.
Kuuntelin neljän muun päällikön keskustelua tylsistyneenä. Saniaistähti kertoi, että Lehtiturkki oli kuollut ja sitten vain yhtäkkiä parin päivän kuluttua palannut. Kolli ei tiennyt, mistä se johtui, mutta ihmetteli asiaa. Niin tekivät muut päällikötkin. Naalitähti oli kuulemma palannut kuin tyhjästä, mutta jäänyt leiriin. Jokiklaanissa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa. Kun koin ajan olevan oikea, käänsin katseeni Minttutähteen. Naaras nyökkäsi. Loikkasin Puhujvankivelle ja kajautin ilmoille huudon, joka sai kaikki katsomaan minua. Latokissat olivat hämmästyneitä. He silmäilivät minua ja kuiskivat toisilleen jotakin. Hiljensin jokaisen nostamalla häntäni ylös.
"Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan", totesin rauhallisella, mutta kantavalla äänellä. Laakson reunamilla odottavat kissat tuskin kuulivat sanojani.
"Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut", jatkoin. Se sai kissat haukkomaan henkeään. Varjoklaanilaiset pysyivät tyyninä, erityisesti Minttutähti. Naaras oli naulinnut katseensa minuun.
"Turha yrittää mitään, me olemme saartaneet teidät! Jos joku tekee yhdenkin väärän liikkeen, koko Varjoklaani ja Kuolonklaani hyökkäävät kimppuunne. Katsokaa, näettekö heidät?" kysyin ja silmäilin laakson reunamia. Kissat työntyivät hitaaasti pensaiden välistä näkyville. Latokissat kauhistelivat tapahtumia yhä vain. Käänsin katseeni taivaalle. Yllättäen kirkas taivas oli peittynyt pilvistä, jotka suuntasivat kohti täysikuuta. Tähtiklaani siis yrittäisi päättää kokoontumisen. Niin ei tulisi käymään.
"Ei hätää, sota ei ala aivan vielä. Tällä kertaa olen armollisempi ja kerron tästä etukäteen. Olkaa varuillanne, Viiltoklaani ei armahda teitä", nau'uin tasaisella äänellä.
"Jokainen halukas voi liittyä Viiltoklaanin riveihin. Muistutan, että me emme taistele Pimeyden Metsän tai muunkaan uskon vuoksi, vaan itsemme vuoksi. Klaanit ovat keskenään liian lämpimissä väleissä, eikä niin voi jatkua. Viiltoklaanin ovet ovat auki jokaiselle, ihan jokaiselle. Uskoit sitten mihin tahansa, rakastit ketä tahansa tai olit kuka tahansa, olet tervetullut", nau'uin. Minttutähti näytti tyytyväiseltä. Hänelle oli tärkeää, että Varjoklaania ei leimattu Pimeyden Metsän puolulaiseksi.
"Viiltoklaani?" Saniaistähti kysyi. Nyökkäsin tyynesti.
"Me olemme Viiltoklaani. Yksinkertaista ja helppoa", kerroin virnistäen. Kolme päällikköä etääntyivät Minttutähdestä ja kävivät nopean keskustelun keskenään.
"Jos sinä kerta aiot noin vain julistaa sodan, me aiomme tehdä kaikkemme kukistaaksemme teidät. Metsäklaani puolustaa kotiaan loppuun saakka", Karpalotähti naukui ylväällä ja kuuluvalla äänellä. Virnistin.
"Selvä. Se sopii minulle vallan hyvin. Onko jollakulla vielä jotain sanottavaa?" kysyin pysyen Puhujankiven päällä. Silmäilin laakson kissoja kaikessa rauhassa. Sota oli nyt alkanut, ainakin melkein. Kaikki oli valmista täystuhoa varten.

//Marjakielen vissii piti alkaa aukoo päätää täs ja sit Kalmalilja kai vie sen silmän tms? Jos se tapahtuu ni voit kirjottaa siit nyt, mut jos ei ni mä kirjotan siit sit illalla?:D Muutki voi kirjottaa, mut tosiaa taistelua ei saa alottaa xd
// 1402 sanaa

Nimi: Sumumyrsky

14.11.2018 15:27
Viime yö oli ollut varsin tapahtumarikas. Poikani Raetähti - nykyään Raepisara - oli kuulemma luopunut hengistään, jolloin Viiltokaaos oli noussut klaanin uudeksi päälliköksi - eikä siinä vielä kaikki. Viiltokaaos - tai siis Viiltotähti - oli uudelleensyntynyt Viiltotähti, eli se kissa, joka ilmeisesti oli perustanut Kuolonklaanin joskus muinoin. Viiltotähti ilmoitti myös, että kaikki kuoltuaan Pimeyden Metsään joutuneet kissat palaisivat takaisin elävienkirjoihin, mikä oli minusta mahtava uutinen, sillä saisin ehkä mahdollisuuden tavata jo edesmenneen kumppanini Kohmesydämen. Jos totta puhuttiin, tunteeni naarasta kohtaan olivat hiipuneet lukuisten, kuluneiden kuiden aikana, enkä osannut enää sanoa, rakastinko häntä vai en.
Kinkkasin kolmella jalalla soturien pesälle päin. Olin onnistunut saamaan partiossa vasemman etukäpäläni polkuanturaan ikävän piikin, jota en ollut edes yrittänyt irrottaa. Palvelisin klaaniani vaikka neljäs raaja kokonaan pois sijoiltaan, sillä minulla ei ollut muutakaan. Kuolonklaani oli kotini, se oli minun ainoa perheeni, enkä tarvinnut enempää.
Huomasin silmäkulmastani kuinka klaanin parantaja Talvikkimuisto nousi ylös pesänsä edustalla ja lähti hölkkäämään minua kohti. Aavistin naaraan aikeet saman tien ja kiristin tahtiani, mutta siitä huolimatta hän ehätti saada minut kiinni ja katkaista tieni. Porasin katseeni suoraan parantajanaaraan taivaansinisiin silmiin. Talvikkimuisto säpsähti hieman, mutta avasi sitten suunsa ja puhui vakaalla äänellä:
“Sumumyrsky, älä edes yritä kieltää sitä faktaa että sinun vasemman käpälän polkuanturassa on piikki. Kehotan sinua tulemaan pesälleni jotta voimme irrottaa sen nopeasti ilman suurta hälinää. Tulehan nyt.” Katsoin häntä hetken et voi olla tosissasi -ilmeellä, mutta tyydyin vain lopulta pyöräyttämään silmiäni ja nilkuttamaan parantajan pesälle ilman sen suurempaa välikohtausta järjestämättä.
“Asetu vain istumaan sammalpedille, niin minä irrotan sen nopeasti”, Talvikkimuisto sanoi päästyämme hänen pesällensä ja viittasi minua istuutumaan sammalilla vuoratulle vuoteelle. Murahdin tympääntyneenä ja kapusin vuoteen reunan yli pehmeälle sammalpedille. Istahdin alas ja ojensin vasempaa etukäpälääni parantajalle, jotta tämä voisi irrottaa anturaani uponneen piikin. Talvikkimuistoi tarttui kiinni tassustani, tarttui hampaillansa piikin juuresta ja vetäisi sen irti. Säpsähdin hieman, mutta onnistuin pitämään kuononi visusti kiinni. Kun parantaja lopulta päästi irti käpälästäni, huomasin piikin jäljiltä jääneestä reiästä purskahtavan verta.
Talvikkimuisto sylkäisi piikin pesänsä lattialle. “Nuole tuo veri pois tassustasi”, hän kehotti istahtaen samalla itsekin alas. Tunsin naaraan katseen polttavana niskassani nuollessani verta tihkuvaa anturaani. En pitänyt siitä, että tekemisiäni kyylättiin niin pikkutarkkaan, mutta toisaalta sen hyväksyminen tulisi olemaan ainoa kiitokseni Talvikkimuistolle tämän tekemästä työstä. Kuolonklaanissa parantajat olivat huonommassa asemassa kuin muissa klaaneissa, joten hän ei voinut olettaa saavansa yhtä suuria kunnianosoituksia kuin itse päällikkö.
Kun olin saanut verenvuodon tyrehtymään - ainakin suurimmalta osalta - nostin katseeni jälleen parantajanaaraan taivaansinisiin silmiin ja murahdin:
“Entä nyt? Olenko vapaa lähtemään, vai vieläkö haluat tuhlata aikaani täällä rehuilta löyhkäävässä kolossasi?”

//Talvikki?
//408 sanaa.

Nimi: Viiltotähti

14.11.2018 10:19
”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä.
”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan.
”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan.
”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen.
”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin:
”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita.

Auringonlaskun koittaessa olin saanut yllättävän paljon aikaan. Olin kertonut Raepisaralle suunnitelmastani. Veisin koko Kuolonklaanin kokoontumiseen, ilmoittaisin sodasta ja poistuisin klaanini kanssa ilman taistelua. Varjoklaanin avulla selviäisimme siitä ongelmitta, sillä ylivoima olisi meillä. Raepisara oli ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta muistuttanut vielä, että meidän täytyisi käydä Varjoklaanissa keskustelemassa. Niin me tekisimme joko tänä iltana tai heti huomisaamuna. Sulkatähti oli koko päivän pysynyt etäällä. Se johtui kai siitä, että aina kun hän yritti tulla luokseni, hankin itselleni uutta tekemistä.
Huomasin Valhekuiskeen palaavan leiriin. Naaras oli ollut saalistuspartiossa ja kantoi nyt suussaan peltomyyrää. Laskettuaan sen tuoresaaliskasaan, naaras huomasi minun viittovan hänelle.
”Tule”, sanoin vain lyhyesti. Valhekuiske seurasi minua kyselemättä enempää. Johdatin tumman soturin ulos leiristä. Sopivan matkan kuljettuamme hidastin tahtiani.
”Minulla on sinulle pyyntö. Olet minulle suuren palveluksen velkaa siitä, että suostuin auttamaan klaanimme parantajan karkottamisessa, joten toivon sinun suostuvan pyyntööni”, nau’uin. Valhekuiske kohotti kulmiaan.
”Se riippuu siitä, millainen pyyntösi on”, naaras sanoi viileästi ja heilautti häntäänsä.
”Sinä tiedät, että Sulkatähti oli kumppanini”, aloitin hitaasti kääntäen katseeni poispäin soturista.
”Tilanne on se, että minä en rakasta häntä. Tiedän, että hän ei ottaisi sitä kevyesti. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tehdä jotain todella harkitsematonta”, jatkoin.
”Haluatko minun tappavan hänet vai?” Valhekuiske töksäytti ja katsoi minua hieman huvittuneesti.
”Ei, ei mitään sellaista. Sulkatähti merkitsee minulle yhä paljon, mutta en voi olla hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei olisi ihan pakko”, nau’uin jaa yritin kuumeisesti keksiä, miten muotoilisin kysymykseni. Valhekuiske katsoi minua suoraan silmiini ja tunsin, kuinka koko turkkini kihelmöi.
“Kakaise ulos vain”, naaras tuhahti. Viilsin kynsilläni ilmaa vaistomaisesti.
“Sinun täytyy esittää kumppaniani, rakastani tai ihan mitä tahansa, joka saa Sulkatähden ymmärtämään, että en voi olla enää hänen kanssaan”, sanoin. Valhekuiske näytti siltä, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin laittoi nykivät suupielensä kuriin ja hymähti vain. Katsoin häntä vakava ilme kasvoillani.
“Miksi minä?” soturi esitti kysymyksen. Kohautin lapojani.
“Olet tarpeeksi tuntematon, eikä sinulla ole kumppania. Vai onko?” kysyin puolestani. Valhekuiske naurahti huvittuneesti ja pudisteli päätään.
“Voin esittää kumppaniasi, mutta minun täytyy hyötyä siitä jotenkin”, naaras ilmoitti viileästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kohotin kulmiani. Tietenkin hän halusi, eipä se ollut yllätys. Jokainen kuolonklaanilainen halusi aina jotakin, jopa minä.
“Voin keksiä jotain varallesi. Sota on tulossa, joten eiköhän tekemistä löydy”, tokaisin nopeasti. “Meillä on siis sopimus?” Valhekuiske nyökkäsi.
“Mitä minun tarkalleen tulee tehdä? En suostu olemaan mikään ällösöpö hiirenaivo, joka kiehnää kimpussasi kaiken aikaa”, naaras vastasi murahtaen. Huomasin, kuinka hänet karvansa pörhistyivät hieman.
“Olet vain oma itsesi. Myötäilet tarinaa kumppanuudestamme”, selitin. Valhekuiske vastasi jälleen nyökäten. Sää oli yhä harmaa, eikä laskevaa aurinkoa näkynyt. Maata myötäili ohut usvakerros halki nummien. Lähdin kulkemaan kohti leiriä Valhekuiskeen kanssa. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui erityisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että suunnitelmat lähtivät viimein etenemään kovalla temmolla.

Leiriin päästyämme järjestin nopeasti aamun partiot, jonka jälkeen suuntasin omalle pesälleni. Olin laittanut oppilaat siistimään sen. He olivat poistaneet Raepisaran sammalvuoteen ja tuoneet uuden tilalle. Asetuin makaamaan siihen. Juuri kun olin alkamassa nukkumaan, kuulin askeleita pesän suulta.
“Saako tulla?” naaraan hento ääni kantautui pesän ulkopuolelta.
“Tule vain”, murahdin ja nousin taas istumaan. Sulkatähti astui sisään pesään ja katseli ympärilleen. Kohtasin hänen vihreän katseensa pitäen tyynen ilmeen kasvoillani.
“Olet vältellyt minua”, naaras huomautti loukkaantuneena istuessaan pesän kovalle lattialle.
“En ole, minulla on vain ollut muuta mietittävää”, murahdin hieman töykeästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sulkatähti tuhahti.
“Mikä sinulla on? Olet aivan kuin eri kissa”, naaras hyppäsi suoraan asiaan. “Kyllä minä sen huomaan. Sinä voit kertoa minulle, en minä suutu.” Naaraan ääni oli tasainen, mutta se säröili hieman. Hän piti katseensa suoraan silmissäni.
“Minulla on kumppani”, kerroin. Sulkatähti kohotti kulmiaan. Hänen tyyni ilmeensä muuttui surunomaiseksi. Kuin hän olisi purskahtanut itkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Minä en tahdo loukata sinua, mutta en myöskään Valhekuisketta. Olen pahoillani, Sulkatähti. Sinä olet minulle yhä tärkeä, mutta en vain voi olla enää kanssasi”, kerroin, vaikka tiesin loukkaavani naarasta enemmän kuin koskaan. Hän veti syvään henkeään, mutta ei sanonut mitään. Kuollut naaras kääntyi ja poistui pesästä. Kuulin, kuinka hän purskahti onnettomaan itkuun pesän ulkopuolella. Naaraan askeleet loittonivat. Hän kai poistui leiristä.
En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui ihan hirveältä. Se oli yksi huono puoli uudelleensyntymisessäni. Olin saanut paljon uusia tunteita, joista yksi oli empatia. En pelännyt tuntemattomien solvaamista ja loukkaamista, mutta olin viettänyt koko entisen elämäni Sulkatähden kanssa. Olin rakastanut häntä koko sydämestäni ja menettänyt henkeni hänen vuokseen.
Näiden ajatusten saattelemana asetuin makaamaan sammalvuoteelleni ja suljin silmäni valmiina nukahtamaan. Uni tuli yllättävän nopeasti.

Seuraavan kerran herätessäni, en ollut enää pesässäni. Olin pimeässä metsässä. Miksi olin täällä? Pimeyden Metsä oli autio, ketään ei ollut missään. Siirsin katseeni edessäni olevaan valtavaan kiveen, jonka olimme vieneet Tuhotähdeltä saavuttuani tänne. Hän ei hyväksynyt sitä, jonka vuoksi karkotimme hänet kauas kiven luota. Palaisiko Tuhotähtikin elävien maailmaan? Toivoin, että ei, mutta miksi hän ei palaisi?
“Viiltotähti”, tutun kollikissan ääni kantautui korviini kiven takaa. Kiersin suuren kiven ja näin Lokkikoiven. Kolli katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
“Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla elävien kirjoihin?” kysyin varovasti.
“Pimeyden Metsä jätti minut tänne, jotta voin jälleen ohjata klaanini kulkua, kuten kauan sitten johdattaessani kuolonklaanilaiset Taivasklaaniin. Muistatko sen?” kolli kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti. Lokkikoipi oli johdattanut Kaaosmielen ja Tuhokatseen sekä muut Taivasklaanin luokse. Kuolonklaani oli ikävä kyllä hävinnyt sen sodan, vaikka emme me mitään olisi Taivasklaanin kaukaisella reviirillä tehneetkään.
“Minulla on sinulle asiaa Pimeyden Metsältä”, soturi ilmoitti tyynesti. Nyökkäsin valmiina kuulemaan hänen asiansa.
“Suunnitelma liikkuu eteenpäin, kun metsä vajoaa pimeyteen. Viilto kohtaa yhden kolmesta. Veri tahrii jokaisen, eikä kukaan ole enää puhdas.” Kollin ääni oli pelottavan vakaa, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Painoin sanat mieleeni, ja heti sen jälkeen Lokkikoipi ja Pimeyden Metsän tutut maisemat katosivat.

Säpsähdin hereille. Tuntui kuin olisin pudonnut petiini, mutta olin vain palannut unesta takaisin tähän maailmaan. Kohotin hitaasti päätäni. Lokkikoiven sanat kaikuivat yhä päässäni. Voittaisimmeko me sodan, vai mitä ihmettä se kissa taas höpisi? Olin varma, että minä olin enteessä esiintyvä viilto. Mutta kenet minä kohtaisin?
“Viiltotähti!” huuto pesän ulkopuolelta sai minut heräämään ajatuksistani. Nousin ylös venytellen. Pesän kivilattia oli kylmä. Mieleni teki vain jäädä lämpimään vuoteeseeni koko päiväksi, mutta tiesin päällikön tehtävien odottavan. Pesän ulkopuolella kohtasin Raepisaran. Kolli katsoi minua suoraan silmiini meripihkaisilla silmillään.
“Aiotko lähteä yksin matkaan, vai voinko tulla mukaasi?” kolli kysyi tasaisella äänellä. En ensin tajunnut, mistä soturi puhui, kunnes muistin Minttutähden.
“Ihan sama”, vastasin vain ja kuljin kissan ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni sopivan saaliin ja söin sen. Raepisara katosi siinä välissä jonnekin.

Kun oli aika lähteä tapaamaan Minttutähteä, Raepisara saapui luokseni.
“Lähdemme siis nyt?” kolli varmisti. Nyökkäsin. Tuskin kollista oli haittaakaan. Ilmoitin nopeasti lähelläni syövälle Ahvenleualle, että lähtisimme. Hän sai luvan pitää leirin pystyssä kunnes palaisimme. Kun pujahdin piikkihernetunneliin, kohtasin sen toisessa päässä Sulkatähden. Naaras kohtasi vihreän katseeni, mutta ei sanonut mitään. Hän teki meille tietä. En jäänyt katselemaan taakseni.
“Onko jotain meneillään?” Raepisara uteli.
“Ei mitään merkittävää”, murahdin vain. Tiesin, että Valhekuiske oli Raepisaran tyttären Kielomyrkyn tytär. Mutta ei asia hänelle kuulunut.
Sää oli tänä aamuna kirkkaampi kuin eilen. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta kylmän auringon ensisäteet paistoivat suoraan silmiini. Lehtikato olisi aivan pian täällä. Ilma oli kylmempi kuin eilen, ja ruoho oli valkeiden huurreruusujen peittämä.
Matkalla ylitimme kaksi kertaa ukkospolun. Päätin, että paluumatkalla tarkastaisimme sen paikan, jossa Kylmähenkäys oli kuollut. Hän varmaan oli jo herännyt, mutta ei sitä tiennyt.
Varjoklaanin leiri häämötti edessämme. Lupaa kysymättä työnnyin piikkihernetunnelista sisään. Silmäilin hetken ajan kuopassa sijaitsevaa leiriä, jonka pääaukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä hämmästyneinä. Raepisara pysytteli takanani, kun astelin leirin pääaukiolle lähelle suurta tammea. Aurinko oli hädin tuskin kunnolla noussut, mutta varjoklaanilaiset olivat jo hereillä. Osa heistä näytti siltä, kuin he olisivat menossa nukkumaan. Ymmärsihän sen, sillä Varjoklaani saalisti usein öisin.
“Mitä te teette täällä? Tämä on Varjoklaanin leiri, eikä teillä ole tänne mitään asiaa”, kohtasin kilpikonnalaikukkaan Rosmariiniputouksen ensimmäisenä. Huomasin, kuinka etäällä kuningatar hoputti pentuja pesiin. Se pesä oli klaaninvanhimpien pesä, muistin sen. Leiri ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän. Vanha suuri tammi oli yhä pystyssä. Sen juurikossa oli todennäköisesti Minttutähden pesä.
“Minulla on asiaa Minttutähdelle”, totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tunsin varjoklaanilaisten katseet turkissani, mutta en antanut niiden häiritä. Rosmariiniputous siristi silmiään, mutta käveli suuren tammen luokse. Naaraan haavat olivat parantuneet hyvää vauhtia.
“Minttutähti! Raetähdellä ja Viiltokaaoksella on sinulle asiaa”, Varjoklaanin varapäällikkö naukui päällikölleen. Irvistin kuullessani vanhan nimeni. Pidin paljon enemmän nykyisestä nimestäni, joka paljasti voimani ja valtani. Kului hetki, kunnes Minttutähti ilmestyi näkyviin juurien alta. Naaras katsoi minua hieman yllättyneenä. Virnistin hänelle vain tervehdykseksi.
“Mitä te teette täällä?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja asettui eteemme seisomaan. Rosmariiniputous seisoi päällikkönsä vierellä. Molempien asennot olivat melko ylväitä, he olivat kohottaneet hieman leukojaan ja katsoivat meitä tyynesti.
“Minttutähti, minulla on sinulle asiaa. Yksityisesti, mutta Rosmariiniputouskin voi osallistua”, kerroin vilkaisten varapäällikköä. Minttutähti kohotti kulmiaan.
“Tulkaa pesääni”, naaras naukui suunnaten kohti suurta tammea. Naaras pujahti ensimmäisenä juurien alle.
Varjoklaanin päällikön pesä oli epämukavampi kuin omani. Pesän katosta roikkui multaisia juuria, eikä päivänvaloa tullut paljoakaan pesään. Mahduimme juuri ja juuri kaikki neljä pesään.
“Viiltokaaos, kerro asiasi”, Minttutähti naukui ja istuutui sammalvuoteelleen.
“Viiltotähti”, korjasin virnistäen. Minttutähti näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, selitin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, joka ei ymmärtänyt mistä puhuimme. Varjoklaanin päällikkö ei ollut uskoutunut asioistaan varapäällikölleen. Se oli hyvä.
“Nytkö jo?” Minttutähti yllättyi.
“Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, nau’uin tyynesti. Rosmariiniputous oli yhä hämmentyneempi.
“Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” varapäällikkö kysyi ja käänsi kipakan katseensa kohti päällikköään. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, selitin nopeasti varjoklaanilaisnaaraalle. Rosmariiniputous ei ollut uskoa korviaan.
“Olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?” kysyin. Naaras ei vilkaissutkaan varapäällikköään. Hän piti katseensa suoraan minussa.
“Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, naaras ilmoitti viileästi. Pohdin hetken aikaa mielessäni sopivaa nimeä. Olisiko liian typerää, jos sodassa kolmea muuta klaania vastaan taistelisi yksi klaani? En tiennyt, mutta päätin ehdottaa sitä Varjoklaanin päällikölle:
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme”, kerroin. Minttutähti pohti sitä hetken aikaa, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
“Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?” Raepisara esitti kysymyksen varjoklaanilaisnaaraalle.
“Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella.” Minttutähti siristi silmiään. Rosmariiniputous käänsi nyt katseensa minuun. En osannut sanoa, mitä mieltä Varjoklaanin varapäällikkö tästä oli. Minttutähti vaikutti yhä sitoutuneelta sopimukseemme. Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, lisäsin:
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”

//Minttu, Rosma tai Rae? Sori autohitti ja tönkköys xd
//2099 sanaa

Nimi: Talvikkimuisto

13.11.2018 18:58
Seurailin Kuolonklaanin leiriaukion tapahtumia kiinnostus taivaansinisissä silmissäni kiiltäen. Kuolonklaanissa oli tapahtunut todella paljon viime kuiden aikana, kuten esimerkiksi Viiltokaaoksen nouseminen päälliköksi. Hän oli juuri eilen kertonut klaanitovereilleen, että kolli oli jollain tavalla avannut Pimeyden metsän portit ja että hän oli itse Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja ja ensimmäinen päällikkö. Jostakin syystä minä uskoin kollia, koska hänen nimensä ja ulkonäkönsä oli suunnilleen identtinen ensimmäisen Viiltotähden kanssa. Olin tietenkin hieman hämilläni uuden päällikön sanoista, mutta hänen klaaninsa parantajana joutuisin vain kuuntelemaan hänen selityksiään ja myöntymään niihin, eihän minulla ollut tässä asemassa kovinkaan paljon vaikutusvaltaa.
Viiltotähti oli myös tuonut Kylmähenkäyksen ruumiin leiriin ja ilmoittanut tappaneensa sinertävänharmaan kollin, mikä ei rehellisesti sanottuna minua haitannut, koska olin aina ollut hyvin epäilevä sitä varjoklaanilaista soturia kohtaan. Kylmähenkäys oli juuri ennen kuolemaansa tuonut Pakkaspennun, oman tyttärensä, klaaniin ja Jäälilja oli päättänyt huhujen mukaan ottaa ystävänsä pennun hoitoon. Vaikka en luottanut nuoreen pentuunkaan, en toivonut hänelle kuolemaa kuin isälleen, koska Kuolonklaanissa oli minun mielestäni aina tilaa pennuille.
Ajatusmaailmani tuntui halkeavan kahtia, kun kuulin tiukan ärähdyksen korvissani ja räpäytin taivaansinisiä silmiäni nopeasti. Sumumyrsky marssi aukion halki, mutta hän piti jääräpäisesti vasemman etukäpälänsä kaukana hiekkaisesta tantereesta. Kun siristin hieman silmiäni ja tarkensin katsettani, oivalsin suuren piikin törröttävän pään polkuanturan välissä. Nousin heti ylös ja lähdin hölkkäämään hopeanharmaata kollia kohti. Kun saavutin hänet, Sumumyrskyn meripihkainen katse porautui suoraan sieluuni ja sai minut hieman säpsähtämään. Pakottauduin keräämään rohkeuteni ja kohotin kuonoani mahdollisimman pelottomana.
"Sumumyrsky, älä edes yritä kieltää sitä faktaa että sinun vasemman käpälän polkuanturassa on piikki. Kehotan sinua tulemaan pesälleni jotta voimme irrottaa sen nopeasti ilman suurta hälinää. Tulehan nyt", naukaisin viileästi ja siirryin hieman sivuun, jotta Sumumyrsky voisi marssia parantajan pesään. Soturi heitti minuun turhautuneen mulkaisun, mutta lähti lopulta edeltäni parantajan pesään ja minä sukelsin kollin perässä sinne.
"Asetu vain istumaan sammalpedille, niin minä irrotan sen nopeasti", selostin Sumumyrskylle ja kun kolli oli asettunut makuualusille, tassuttelin hänen vierelleen ja nostin sitten soturin vasemman etukäpälän ylös. Tartuin hampaillani piikin kärkeen ja sitten irrotin sen nopealla vedolla pois. Sumumyrsky säpsähti hieman, mutta onnistui pitämään kuononsa kiinni. Polkuanturasta purskahti hieman verta, joten heitin merkitsevän silmäyksen Sumumyrskyyn.
"Nuole tuo veri pois tassustasi", ohjeistin hopeanharmaata kollia ja jäin seuraamaan, kuinka Sumumyrsky alkoi nuolla tassuaan.

//Sumu?
//357 sanaa

Nimi: Kalmalilja

12.11.2018 17:23
Katsoin tyrmistyneenä vuoroin Raepisaran, vuoroin Viiltotähden suuntaan. Kumppanini oli kuulemma luopunut hengistään ja Viiltokaaoksesta oli tullut uusi päällikkö. Mutta miksi Raepisara ei ollut kertonut siitä minulle mitään? Tiesin, että hän luotti minuun enemmän kuin entiseen varapäällikköönsä. Tiesin, että tähän asiaan liittyi muutakin, ja minä selvittäisin sen heti.
Lisäksi Viiltotähti oli ilmoittanut, että entiset kuolonklaanilaiset heräisivät henkiin. Olin tiennyt siitä, että Kuolonklaani saisi pian taas lisää valtaa, mutta tästä en ollut tiennyt mitään. Epäilin, oliko kukaan tiennyt. Uutinen ei juurikaan koskenut minua, paitsi kuolleiden pentujeni osalta. Toivoin näkeväni jälleen Kielomyrkyn, mutta muistin, että naaras oli kaiketi joutunut Tähtiklaaniin. Kirosin mielessäni, sillä olin itse sen aiheuttanut. Muuten uutinen ei kuulostanut kauhean mullistavalta. Ainakin saisimme lisää kissoja puolellemme.
Vilkuilin kumppanini ja Kuolonklaanin uuden päällikön suuntaan. Minä halusin saada selville, mitä oli tekeillä, ja minä saisinkin. Viiltotähti oli varmasti tehnyt Raepisaralle jotain. Jotain, mikä sai hänet muuttamaan mieltään tuolla tavalla. Tai ehkä hän oli uhkaillut häntä... Joka tapauksessa, minä menisin puhumaan sille typerälle kollille. Eikä hän voisi salata minulta mitään.
Istuin paikoillani odottaen, että leiri oli tyhjennyt. Raepisara asteli soturien pesän suulle, mutta pysähtyi ennen kuin meni sisään. Hän katsahti minuun kysyvästi, varmasti odottaen, että tulisin tivaamaan häneltä syytä hänen päätökseensä. Pidin kylmän katseeni kuitenkin kaikkialla muualla kuin hänen silmissään, ja hetken kuluttua kumppanini pujahti sisään pesän hämärään. Leiri ympärilläni oli hiljentynyt. Istuin hetken paikoillani, kunnes suuntasin päällikön pesälle.
Höristin korviani pesää lähestyessäni ja tuhahdin kun kuulin rauhaisaa hengitystä, mikä ei kielinyt mistään muusta kuin siitä, että Viiltotähti oli unten mailla. Kierrettyäni suurkiven siinä olevan halkeaman luo olettamukseni varmistui.
"Minun tuuriani", sihahdin pyöräyttäen silmiäni. Halusin puhua Viiltotähden kanssa kahden kesken, rauhassa. Halusin varmistaa, että näin myös tapahtuisi, joten istuuduin. Aurinko nousisi pian - tai ainakin melko pian - joten voisin yhtä hyvin odottaa, että päällikkö heräisi.

Haukottelin hiukan väsyneenä. Aurinko oli juuri nousemassa, ja sen keltainen valo osui ärsyttävästi silmiini. Olin istunut siinä paikoillani ties kuinka kauan, eikä Viiltotähti ollut vielä herännyt. Mutta kun auringon valo osui kollin naamaan, hän murahti unisena ja alkoi näyttää heräämisen merkkejä. Hännänpääni vääntyili ärtyneenä, kun odotin, että päällikkö heräisi. Viimein hän avasi silmänsä ja näytti hitusen hämmästyneeltä nähdessään minut istumassa hänen edessään hännänmitan päässä.
"Hyvää huomenta", murahdin tarkoittaen kaikkea muuta kuin sitä. "Hienoa, että viimein suvaitsit herätä. Olen odottanut tuntikausia. Ja ennen kuin sanot mitään, ei, kukaan ei pyytänyt minua tekemään niin, mutta päällikkönä voisit silti nousta vähän aikaisemmin."
Hengitin syvään ja venyttelin hieman. Olin kankea istumisen jäljiltä, joten juuri nyt venyttely tuntui tuplasti paremmalta kuin yleensä.
"Minä tiedän, että sinä teit tai sanoit jotain Raepisaralle. Minä en katsos ole tyhmä", sanoin kylmästi. "Joten kerro minulle, Viiltotähti, miksi hän luopui paikastaan päällikkönä?"

//Viilto?
//432 sanaa

Nimi: Korpikyynel

12.11.2018 16:03
"Minä haluan syödä sinun kanssasi..." aloitin, mutten ehtinyt jatkaa, kun Viiltokaaos astui Suurkivelle ja alkoi kertoa aikamoista litaniaa erilaisista asioista. Kun kolli lopulta lopetti ja pujahti pesäänsä kohdistin hämmästyneen katseeni Tappotahtoon.
"Mitähän tämän takana on?" mietin, vaikka tiesin ettei kollilla ollut minulle vastauksia. Tappotahto kohautti olkiaan.
"En tiedä, mutta panitko merkille sen kilpikonnakuvioisen naaraan? Olikohan hän yksi niistä kuolleista?" kolli supatti korvaani.
"Ehkäpä, mutta menisimmekö nukkumaan? On jo myöhä", naukaisin sovittelevasti. Tiesin että aikaisempi riitamme kaiveli vielä häntä, mutta koitin olla nyt mahdollisimman ystävällinen.
"Mieluusti. Tosin uni ei varmasti tule silmään näin kummallisen ilmoituksen takia", Tappotahto hymyili. Hän hautasi loput kanista - luut ja vähän nahkaa - maahan ja tassutteli suoraan perässäni sotureiden pesään. Se outo naaras tuli vanavedessä me pesään, mutta suuntasi onnekseni vastakkaiseen suuntaan kuin me. Totta puhuen hän arvelutti minua hieman. Painelin suoraa päätä pedilleni ja käperryin tiukaksi keräksi. Tappotahto asteli hieman verkkaisemmin vierelleni ja painoi hänkin päänsä sammalille. Kolli katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili.
"Unohdetaanko tämänpäiväinen riita?" kuiskasin hymyillen vaisusti.
"Katsotaan", kolli hymyili ilkikurisesti. Hymähdin ja suljin silmäni todeten, että olin hyvin uupunut. Kuulin vielä Tappotahdon lämpimän kehräyksen ja vaivuin syvään uneen.

Kun aamulla heräsin, Tappotahto oli poissa. Muistin illan tapahtumat, ja minulle tuli yhtäkkiä hyvin kummallinen olo. En oikein tiennyt mitä tehdä. Jatkaisimmeko tavallisia partioita vai siirryttäisiinkö klaanin arjessa aivan uusiin kuvioihin. Päätin ottaa siitä selvää ja hiippailin ulos varoen herättämästä muita. Yllätyksekseni Tappotahto norkoili pesän edustalla.
"Tiedätkö mitä meidän täytyy tehdä? Onko päiväjärjestys jotenkin erilainen kuin yleensä? Tai siis täytyyhän meidän syödä, mutta teemmekö jotain erityistä", tuskailin hiljaiseen ääneen kollille.
"En kuule tiedä sen enempää kuin sinäkään. Mitä jos odotellaan tässä lisäohjeita?" Tappotahto ehdotti.
"Sopii", hymyilin ja siirryin hieman lähemmäksi kollia. Tajusin vasta nyt että hän merkitsi minulle yllättävän paljon. Olin ennen ajatellut, että voisimme olla vain etäisiä ystäviä, mutta meillä oli yllättävän hauskaa yhdessä. Sen takia mieleeni putkahti, että voisimme olla enemmän kuin ystäviä. Suljin kuitenkin ajatuksen mielestäni, sillä se oli järjetön.

//318 sanaa
//Tappo?

Nimi: Elandra

12.11.2018 11:46
Säpäletassu: 14kp -

Kostohenki: 8kp -

Raepisara: 66kp! - Tonni täynnä!

Tuskapentu: 25kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Viiltotähti.

Viiltotähti: 217kp! -

Korpikyynel: 9kp -

Kylmähenkäys: 76kp! -

Sirpaletassu: 22kp! -

Tappotahto: 5kp -

Jäälilja: 24kp! -

Pakkaspentu: 14kp -

Nimi: Viiltokaaos / -tähti

12.11.2018 11:27
Raetähti valahti allani veltoksi, kun hänen sielunsa pyrki kohti Pimeyden Metsää. Nousin hermostuneena ylös päällikön ruumiin yltä. Kävelin nummella ympyrää yrittäen keksiä keinon ulos tilanteesta. Olin vienyt päällikkömme hengen, en pääsisi tästä enää helpolla. Aurinko oli laskemassa. Ellemme saapuisi leiriin kuunnousun jälkeen, klaanista lähtisi takuulla joitakin etsimään. Käänsin katseeni kolliin, jonka keho nytkähti. Raetähden keho nytkähti pari kertaa, kunnes hän veti syvään henkeä. Sielu syöksyi vauhdilla omistajaansa. Raetähti räväytti meripihkaiset silmänsä auki. Vuoto päällikön kaulasta oli lakannut, mutta kipu näytti olevan yhä tuskallinen. Harmaa kolli kampesi itsensä ylös ja irvisti kivusta. Hänen katseensa oli murhanhimoinen, kun hän katsoi minua raivon vallassa.
"Vannon, ettei tämän pitänyt mennä näin", nau'uin soturille äänessäni pahoitteleva vivahdus. "Sinun piti vain kuolla, mutta nyt työnsit henkesi minun kynsiini. Kai sinä ymmärrät, että en voi jättää sinua henkiin?" Raetähti oli hyökätä kimppuuni uudestaan, mutta sanani saivat hänet pysähtymään:
"Odota." Raetähti pysäytti hyökkäyksensä kuin seinään ja istui alas. Hänen ilmeensä oli halveksuva, kissa ei selkeästi kunnioittanut minua enää lainkaan, mutta kyllähän sen ymmärsi. Olin juuri tappanut hänet, sekä valehdellut useamman vuodenajan ajan.
"Sinun ei kannata taistella vastaan, tiedät mahdollisuutesi voittoon olevan olematon", totesin rauhallisella äänellä ja annoin vasemman etukäpäläni kynsien halkoa ilmaa.
"Ei kukaan sinua hyväksy päälliköksi enää", kolli murisi rahisevalla äänellään.
"Päinvastoin. Voin syyttää kuolemastasi vaikka samaista kulkukissaa, joka aiemmin hyökkäsi kimppuusi. Löysin sinut täältä veren peittämänä, elottomana. Viimeisinä sanoinasi kehotit minua hakemaan henkeni jo tänä yönä", nau'uin kollille tyynenä suunnitelmani. Hän katsoi minua suorastaan raivoissaan.
"Eivät he usko sinua", kolli sanoi.
"Eivätkö? Kun kerta loppusi on jo lähellä, voin kertoa sinulle asian, jota sinun ei pitänyt saada tietää", totesin tasaisella äänellä. Raetähti kallisti päätään kehottaen minua jatkamaan.
"Olen kerännyt liittolaisia. Sekä Kuolonklaanista, että muista klaaneista. Aion valloittaa metsän taas itselleni. Varjoklaani on Minttutähden lupauksesta puolellani, kun valloitan klaanit", selitin kissalle. Raetähti katsoi minua. Hänen äänensä oli ensin vihainen, kunnes hän katsoi minua hämmästyneesti.
"Taas? Mitä sinä sekoilet?" kolli murahti kylmällä äänellä ja paranteli asentoaan.
"Aivan, ethän sinä tiedä", virnistin kiusallani kissalle, joka olisi hyökännyt kimppuuni, ellei olisi haavojensa vuoksi ollut selvässä alakynnessä jo nyt.
"Kerro", kissa painosti matalalla äänellä. Heilautin häntääni ja istuin alas.
"Kauan sitten minä perustin oman klaanin. Klaani kasvoi ja kehittyi, kunnes se kuihtui lähes olemattomiin, menetti loistonsa ja sulautui yhdeksi muiden sekaan. Nyt olen palannut pelastaakseni luomukseni", totesin tyynesti viiltäen kynsilläni ilmaa. Raetähden pupillit laajenivat.
"Viiltotähti", hän kuiskasi naukaisunsa ilmoille katsoen minua uskomatta silmiään. "Sen täytyy olla, nyt minäkin sen näen." Havaitsin kollin äänessä yhä vihan, mutta nyt siinä oli jotain muutakin.
Siirsin katseeni taivaalle. Kuu alkoi nousta, saatoin nähdä sirppimäisen kuun suuntaavan kohti huippuaan. Auringon viimeiset säteet pakenivat parhaimmillaan Korkokivien taakse. Ne värjäsivät taivaan punaiseksi. Nousin ylös. Myös Raetähti osasi ennustaa sen, mitä nyt tapahtuisi.
"Aika on loppu", päästin kylmän naukaisun ulos suustani. Samalla höyrypilvi leijaili kohti kollia saavuttamatta häntä koskaan. Raetähti oli tyyni, hän katsoi minua pettyneesti.
"En olisi uskonut sinusta. Tietenkin ihmettelin yhdennäköisyyttänne, mutta silti", kissa naukui ja veti syvään henkeä. Hän räpäytti meripihkaisia silmiään kohdaten vihreän katseeni.
"Ei minun ole järkeä tätä pitkittää, tulen kuolemaan joka tapauksessa. Siitä huolimatta, en voi antaa henkeäni sinulle noin vain. Kaadun klaanini puolesta. Kai se on myös kunnia kuolla itse Viiltotähden kynsissä, vai?" kissa naukui rauhallisella äänellä. Sentään kolli oli edes kuolinhetkellään löytänyt itsestään jotain hienoa. Olisin voinut uskoa, että Raetähti ei olisi halunnut taistella vastaan. Kookas kissa nousi seisomaan ja katsoi minua yhä silmiini.
"On kunnia tappaa sinut, Raetähti. Ehkä henkesi ennättää ennen kuuhuippua Pimeyden Metsään, jotta voimme kohdata uudelleen. Et ollut kummoinen päällikkö, mutta minä kunnioitin sinua toisinaan täysin aidosti. Täytyy minun sinua kiittääkin, sinun ansiostasi nousen taas Kuolonklaanin päälliköksi", sanoin viiltäen kysilläni ilmaa. Raetähti ei vastannut, hän odotti hyökkäystäni. Ponnistin takajaloilla itseni vauhtiin. Syöksyin kohti kissaa, joka väisti iskuni juuri ja juuri. Raetähti onnistui syöksymään kylkeeni. Viiltävä kipu tuntui pahalta, mutta irrotin kissan nopeasti kyljestäni. Raetähti menetti tasapainonsa ja oli kaatua maahan. Siinä näin tilaisuuteni tulleen. Syöksyin kissaa kohti ja viilsin kynsilläni pitkän viillon kissan kylkeen. Raetähti ulvaisi kivusta, kun painoin hänet vasten nurmea. Kyljessä oleva haava pulppusi verta. Viilsin nopeasti kynsilläni kollin kaulaa ja kohtasin viimeisen kerran soturin meripihkaisen katseen. Raetähden kehon alkaessa kouristelemaan, astuin askeleen taaksepäin. Istuin alas ja katsoin parin hiirenmitan päästä, kuinka sielu pakeni kantajansa ruumiista pysyvästi. Kun kouristukset loppuivat, suljin silmäni ja kuiskasin tuuleen:
"Hyvästi." Se koskettava hetki kesti vain silmänräpäyksen, sillä tiesin kiireen painavan niskassani. Nostin katseeni taivaalle. Minulla olisi vielä aikaa ylittää ukkospolku ja suunnata kohti Emonsuuta.

Matka Emonsuulle taittui yllättävän nopeasti. Välillä jouduin pysähtymään ja nuolemaan kylkeeni tullutta haavaa. Samalla kehitin päässäni sanoja, jotka sanoisin leirissä muille. Olin piilottanut hieman päällikön ruumista erään pensaikon suojaan, mutta kyllä partio hänet löytäisi, jos sellainen lähetettäisiin. Toivoin, ettei kukaan huomioisi katoamistamme ennen kuin olisin hakenut henkeni ja päässyt taas päällikön ruumiin luokse.
Pysähdyin Emonsuun sisäänkäynnille ja tuijotin pilkkopimeään tunneliin. Kasvoilleni piirtyi pakonomainen virne, kun astuin sisään kylmään tunneliin. Muistin yhä reitin Kuukiven luolaan, sillä olin edellisessä elämässäni kulkenut muutaman kerran sen.
Tunsin seinien katoavan ympäriltäni. Nostin katseeni kattoon, josta erotin kuun. Tein sen, olin ajoissa paikalla. Kävelin hitain askelin valtavan kiven luokse. Sillä hetkellä kuun valo osui kiveen. Se muuttui kirkkaaksi valaisten koko luolan. Tyytyväisenä asetuin mukavaan asentoon sen eteen ja suljin silmäni. Virne kasvoillani kosketin kuonollani kylmän kiven pintaa. Sen voima auttoi minut uneen.

Pimeys ympäröi minua. Saatoin aistia lukuisat kissat ympärilläni, mutta en nähnyt ketään. Kului hetki, kunnes ympäristö alkoi muovautua ympärilläni. Erotin suuren kivenjärkäleen ja loputtoman metsän. Taivas oli punertava, sillä ei ollut lainkaan tähtiä eikä kuuta, ei aurinkoa tai mitään. Laskin katseeni kiven edessä seisovaan kissaan, joka omasi kilpikonnakuvioisen valkean turkin. Pienen naaraan vihreät silmät hehkuivat pimeässä.
"Hän on saapunut", naaras naukui kovaan ääneen kääntämättä katsettaan pois minusta. Kuhina ympärilläni alkoi. Kissoja ilmestyi joka paikasta. Olivatko he odottaneet minua näin kovasti? Kissojen joukosta tunnistin ensimmäisenä Pisaratähden, joka istui emonsa vierellä. Raetähti ei ollut täällä, vaikka kuinka yritin tunnistaa hänen harmaata turkkiaan monien muiden seasta.
"Tervehdys", tokaisin virnistäen naaraalle, joka aikoinani oli elämäni suurin rakkaus. Kohtaaminen oli hiukan kiusallinen, sillä naaraan katseesta päätellen hän rakasti minua yhä palavasti. Kissan kohtaaminen ei tuottanut muuta kuin iloa siitä, että tapasin ystäväni jälleen. En rakastanut Sulkatähteä enää kuten ennen, en voinut sille mitään.
"Oletko valmis? Viimein suunnitelmamme voivat käydä toteen", naaras naukui ja hymyili minulle leveästi.
"Olen", sanoin, vaikken muistanut lainkaan suunnitelmiamme. Kuolleena ollessani olin suunnitellut metsän valloitusta, mutta en olisi arvannut Sulkatähden olevan noin iloinen puolestani. Kenties hänkin aikoi uudelleensyntyä jälleen? Toivoin salaa sisälläni, että niin ei kävisi.
Eteeni astui tomunruskea kolli, joka omasi vihreät silmät. Hän oli Kuolonklaanin ensimmäinen varapäällikkö, Hiirikynsi.
"Tapaamme pitkästä aikaa", tervehdin kissaa, joka vastasi vain nyökäten. Hän astui aivan eteeni valmiina koskettamaan kuonoani.
"Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta", soturi naukui kovaan ääneen. Hänen äänensä kantautui kauas pimeään metsän. Tunsin hengen syöksyvän minuun. Se tuntui voimaannuttavalta. Kolli irrotti kuononsa omastani, virnisti ja perääntyi. Hiirikynnen jälkeen seuraavaksi vastaano tuli tummanruskea kookas kolli. Karhuturkki pysähtyi eteeni. Sanaakaan sanomatta, kolli painoi kuononsa vasten omaani.
”Tällä hengellä annan sinulle maltillisuutta”, poikani ilmoitti, kun henki tunkeutui sisääni. Se tuntui nipistyksenä rinnassani. Kolli nyökkäsi minulle ja palasi takaisin kissajoukkoon. Oliko koko Pimeyden Metsä paikalla?
”Mekin olemme odottaneet teitä”, mielipuolinen naukaisu vasemmalta puoleltani sai minut käätämään vihreän katseeni puhujaan. Likaisen valkean turkin omaava naaraskissa katsoi minua hullunkiilto silmissään. Osasiko hän edes sanoja, jotka hän minulle lausuisi? Miksi ihmeessä Pimeyden Metsä oli valinnut Riemutuhon antamaan henkeni?
”Tällä hengellä me annamme sinulle murhanhimoa”, kissa sanoi ja kosketti kuonoani. Henki tuntui kutittavalta sisälläni. Tunne meni hetkessä ohi, kun naaras poistui luotani. Vilkaisin Sulkatähteä, joka seisoi suoraan edessäni. Naaras näytti jännittyneeltä, hänen katseensa oli porautunut silmiini. Kuin hän olisi odottanut jotakin.
”Viiltotähti”, en voinut erehtyä murahduksen sanojasta. Kohtasin Kaaosmielen smaragdinvihreät silmät. Kollin katseesta hehkui kunnioitus, kun tervehdin häntä nyökäten.
”Tällä hengellä annan sinulle kyvyn johtaa”, kollin ääni oli tasainen, kun hän kosketti kuonoani. Henki tuntui jopa hyvältä. Ikävä kyllä hetki päättyi nopeasti, kun Kaaosmieli palasi Karhuturkin vierelle. Seuraavaksi eteen astui tumman suklaanruskea kolli. Hän oli entinen jokiklaanilainen, joka oli liittynyt Kuolonklaaniin vain päiviä ennen kuolemaani. Pöllösyöksy tervehti minua syvällä nyökkäyksellä.
”Tällä hengellä annan sinulle luottamusta”, kolli ilmoitti matalalla äänellä koskettaessaan kuonollaan omaani. Henki oli kivuliain kaikista, mutta kestin sen hievahtamattakaan. Kolli palasi omalle paikalleen.
Seuraava hengenantaja oli yönmusta naaras, Kuutihku. Naaraan ilme oli halveksuva, kenties hän tiesi jo minun tappaneen hänet, tai ainakin olleen osana siinä.
”Tällä hengellä annan sinulle kivunsietokyvyn”, naaras ilmoitti kylmällä äänellä painaessaan kuononsa vasten omaani. Henki syöksyi minuun saaden aikaan räjähtävän kivun. Se levisi raajoihini, mutta heilautin vain tyynesti häntääni. Viilsin kynsilläni ilmaa, kun seuraava hengenantaja astui eteenpäin.
”Tällä hengellä annan sinulle tunnollisuutta”, entisen varapäällikön ääni oli mitäänsanomaton. Kai se johtui siitä, mitä olin edellisessä elämässäni tehny hänelle ja hänen vanhemmilleen. Siitä huolimatta Puhurijalka oli pojanpoikani, jonka kanssa olin yrittänyt saada sopua aikaan Pimeyden Metsässä. Se oli yksi harvoista asioista, jota muistin niiltä ajoilta. Kun henki oli tullut minuun, kolli poistui sanomatta mitään. Paransin ryhtiäni, kun valkoraitainen tumma kolli astui eteeni. Pisaratähti katsoi minua keltaisilla silmillään.
”Enää hetki”, kolli ilmoitti koskettaessaan kuonoani.
”Tällä hengellä annan sinulle viisautta”, edesmennyt päällikkö lausui. Hän irrotti kuononsa omastani ja nyökkäsi. Kissa palasi emonsa vierelle suuren kiven eteen. Viimeinen henki oli jäljellä. Tiesin, kuka sen antaisi. Pieni kilpikonnakuvioinen naaras astui eteeni. Hänen vihreät silmät suorastaan säkenöivät.
“Tällä hengellä annan sinulle rakkautta”, naaraan ääni oli heleä ja tasainen. Hän painoi kuononsa vasten omaani. Voimakas lämpöaalto kulkeutui lävitseni, kun henki otti paikkansa kehossani.
Kun viimeinen henki oli sisälläni, Sulkatähti astui askeleen taaksepäin palaten paikalleen.
“Onnittelen sinua toistamiseen, Viiltotähti. Olet saanut toistamiseen yhdeksän henkeäsi. Käytä nämä yhä viisaammin kuin edelliset”, Sulkatähti naukui kovaan ääneen, jotta jokainen läsnäolija saattoi kuulla hänen äänensä.
“Viiltotähti! Viiltotähti!” kissojen juhlallinen ulvonta täytti synkän metsän. Sulkatähti astui taas eteen.
“On aika aloittaa suunnitelma, oletko valmis?” Sulkatähti kysyi katsoen minua vihreät silmät yhä hehkuen. Katsoin häntä kysyvästi.
“En ymmärrä. Mistä ihmeen suunnitelmasta sinä puhut?” kysymykseni sai naaraan hymyn vaihtumaan hämmennykseen. Naaras katsoi minua lievästi kauhistuneena ja perääntyi hieman. Hän vilkaisi Pisaratähteä, joka oli vähintään yhtä yllättynyt.
“Miten niin et ymmärrä? Kyllähän sinun pitäisi tietää! Me olemme suunnitelleet tämän kaiken, aivan kaiken! Suunnittelimme ikuisen elämämme, rakkautemme ja metsän valloittamisen”, Sulkatähden ääni oli epätoivoinen. Naaras katsoi minua kuin pyytäen minua muistamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Samassa huomasin, kuinka kissamassa ympäriltämme alkoi harveta. Kissat vain katosivat ilmaan.
“Mitä tapahtuu?!” joku ulvaisi hätääntyneenä, kun hän katosi synkältä aukiolta. Sulkatähden kasvot valtasi tyytyväinen hymy. Hän suorastaan syöksyi luokseni ja kosketti jälleen kuonoani. Se kosketus sai aikaan tietynlaisen valaistumisen. Liuta muistoja ryöppyi mieleeni. Ne välähtivät ajatuksissani hetken aikaa yksi kerrallaan vain pienen hetken ajan.

Kun lopulta avasin silmäni, tunsin kuonollani kylmän kosketuksen. Oli pimeää, vain ylhäältä tuleva himmeä valo valaisi heikosti ympärilläni olevaa avaraa tilaa. Sieraimiini leijaili pehmeä tuoksu, jonka tunnistin vaikka unissani. Pimeässä käänsin katseeni hajun suuntaan.
“Sulkatähti?” ääneni oli epävarma ja säröilevä, kun lausuin naaraan nimen. Naaras nousi käpälilleen ja päästi innokkaan ulvaisun.
“Se onnistui! Me onnistuimme!” naaras riemuitsi ja syöksyi luokseni. Hän painoi päänsä vasten turkkiani, mutta kuin vaistomaisesti vetäydyin pois. Vaikka muistin kaikki ne lupaukset, sopimukset ja tapahtumat Pimeyden Metsässä, tunteeni eivät palanneet. Niin pahalta kuin se vain tuntuikin myöntää, minä en rakastanut Sulkatähteä. Tunsin hämmennyksen pimeässä huoneessa, mutta paikkasin sen nopeasti:
“Meidän täytyy lähteä.” Naaras ei vastannut mitään, vaan seurasi minua ulos luolasta. Kuljin ripein askelin ulos tunnelista, kunnes lopulta saavuimme sen uloskäynnille. Kuu oli luopunut huipustaan, mutta loisti vielä kirkkaana taivaalla lukuisten tähtien ympäröimänä. Vilkaisin Sulkatähteä. Naaras tuntui niin epätodelliselta, ahdistavalta ja hieman pelottavaltakin. Miten minä ikinä voisin kertoa hänelle, että en rakastanut häntä enää? Olimme valmistelleet kaiken tämän yhdessä, mutta tätä emme olleet ennustaneet. En halunnut loukata häntä, sillä hän oli minulle yhä tärkeä. Mutta siitä huolimatta tämä oli aivan liian vaikeaa.
“Tule”, onnistuin takeltelemaan lähtiessäni kulkemaan kauemmaksi pimeästä tunnelista, jota kutsuttiin Emonsuuksi. Askeleeni olivat ripeät, eikä Sulkatähti tuntunut pysyvän perässäni. Hän oli kai aistinut kireän tunnelman välillämme, eikä sanonut mitään. Naaras vain kulki juoksuaskelin perässäni, kun minä puolivahingossa juoksin häntä karkuun. Todellisuudessa kuitenkin halusin mennä sinne, missä Raetähti oli kuollut. Jos suunnitelmani toimisivat, olisi kuollut päällikkö siellä edelleen. Hän ei saisi herätä ja palata leiriin. Hän ei saisi kertoa kaikille teoistani. Se riskeeraisi suunnitelmani jokaisen osan.
Viimein ukkospolun ylitettyämme ja hieman vielä matkaa jatkettuamme saavuimme päällikön harmaan ruumiin ylle. Kolli oli yhä eloton, mutta huomasin hänen haavojensa mystisesti parantuneen.
“Mitä tapahtui?” Sulkatähti kysyi hengästyneenä päästyään vierelleni.
“Minä tapoin hänet”, vastasin kylmästi tuntematta mitään. Pidin katseeni Raetähden ruumiissa. Odotin sen heräävän henkiin. Sulkatähti pysyi vaiti. Viilsin kynsilläni ilmaa, kun olimme istuneet jo tovin hiljaa kollin ruumiin yllä.
Pian kuitenkin alkoi tapahtua: Raetähden häntä nytkähti.
“Kuinka aiot selittää tämän leirissä?” Sulkatähti kysyi minulta, kun Raetähti alkoi heräillä. Kohautin lapojani, vaikka oikeasti minulla oli suunnitelma jo tällekin valmiina. Olin miettinyt sen hiljaisuuden vallitessa. Raetähden täytyi vielä hyväksyä se.
Viimein päällikkö veti keuhkonsa taas täyteen ilmaa. Sielu palasi kehoonsa, kun kissa räväytti meripihkan väriset silmänsä ammolleen. Hetken ajan kissa makasi maassa kuin totutellen elävään kehoonsa. Hän nousi hitaasti ylös, kunnes näki meidät. Kollin katse oli ainakin näkemisen arvoinen. Hänen meripihkaiset silmänsä olivat suuremmat mitä olin koskaan nähnyt, kissan pupillit olivat laajat ja hänen suunsa loksahti auki.
“Olenko minä Pimeyden Metsässä?” ne olivat Raetähden ensimmäiset sanat. Pyöräytin silmiäni hieman turhautuneena ja pudistelin päätäni.
“Et. Sinä heräsit henkiin, koska minä suunnittelin niin”, vastasin viileästi viiltäen kynsilläni ilmaa. Raetähti kohotti kulmiaan ja silmäili Sulkatähteä. Nyt minäkin käänsin katseeni kilpikonnakuvioiseen valko-harmaaseen naaraaseen, joka istui ylvään oloisena vierelläni. Naaras oli minua paljon pienempi, mutta hänen päällikköhistoriastaan ei voinut erehtyä.
“Mutta miten? Ei tämä ole mahdollista, minun pitäisi olla kuollut. Ja kuka hän on?” Raetähti kysyi kysymyksiä toisensa perään. Se sai minut turhautumaan.
“Lyhyesti sanottuna; Ollessani Pimeyden Metsässä, me suunnittelimme yhdessä Sulkatähden”- käänsin katseeni kilpikonnakuvioiseen naaraaseen -”kanssa ikuista elämää ja takaisin maan pinnalle palaamista. Saimme kaiken valmiiksi, mutta enää täytyi olla joku, joka avaisi meille portit. Ikävä kyllä se et ollut sinä, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Päätimme, että minä palaan takaisin elävien kirjoihin täysin uutena kissana ja kohoaisin Kuolonklaanin johtajaksi, jotta suunnitelmamme voitaisi viimeistellä. Minun täytyi tappaa sinut, jotta sinä ja kaikki muut voivat palata takaisin, jotta Kuolonklaani voi loistaa taas”, nau’uin kollille äänellä, joka oli täynnä ylpeyttä ja rohkeutta.
“Kaikki? Tarkoitatko ihan kaikkia Pimeyden Metsän jäseniä?” Raetähti kysyi päästyään perille asioista. Kolli siristi silmiään minua katsoessaan.
“Juurikin niin. Emme tiedä miten se toimii, mutta pian metsä on täynnä Pimeyden Metsän jäseniä”, Sulkatähti vastasi puolestani. Käänsin katseeni naaraaseen, jonka kasvoilla komeili leveä hymy. Siirsin katseeni takaisin Raetähteen.
“Tiedän, että tätä voi olla vaikea sulatella, mutta sinunkin täytyy myöntää, että suunnitelmani on erinomainen. Myös sinä voit olla osa sitä, mutta se edellyttää sitä, ettet kerro kuolemastasi”, totesin tasaisella äänellä ja katsoin harmaata kollia kylmä ilme kasvoillani. Raetähti kohotti kulmiaan ja hymähti.
“Mitä sinä tarjoat minulle?” kissa kysyi ja kohotti ylväästi leukaansa. Virnistin hennosti ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Saat olla osana suunnittelemisessa, jos suostut kertomaan klaanille, että päätit itse luopua hengistäsi kuultuasi tarinani uudelleensyntymisestä ja suunnitelmista. Minusta tuli päällikkö, ja sinä otit takaisin soturinimesi, joka on Raepisara”, selitin. Raetähti siristi silmiäänsä pohtien tarjoustani.
“Mitä suunnitelmiisi sitten ovat?” kysyi kolli epäilevästi. Meillä oli ollut selkeät suunnitelmat aiemmin, mutta tämän elämän aikana ne olivat uusiutuneet. Varjoklaani oli astunut mukaan kuviin ja maailmankuvani oli hieman muuttunut. Tuntui kuin olisin tullut viisaammaksi.
“Et tiedä tätä, mutta Minttutähti on luvannut olla puolellani sodassa. Kun pääsen kertomaan hänelle tästä, aloitamme heti suunnittelut. Ajattelin viedä koko Kuolonklaanin ensi kokoontumiseen, ja aloittaa sodan. Tosin vain kertoa siitä, jonka jälkeen palaamme takaisin ja aloitamme todelliset suunnittelut. Sinä voisit olla osana niitä, auttaa meitä löytämään hyökkäyskohteemme ja keksimään parhaat strategiat”, naukaisin kollille yrittäen innostaa häntä mukaan suunnitelmiini. Kolli katsoi minua yhä epäilevästi.
“Ketkä kaikki tästä tiesivät ennen minua? Minttutähtikin? Pakko olla siis muitakin”, kolli naukui äänellä, joka oli hieman katkera. Ymmärsin häntä. Jos joku olisi tehnyt minulle näin, olisin halunnut repiä hänet riekaleiksi. Olin yllättynyt, että Raetähti kykeni olemaan noinkin tyyni. Kestäisikö hän sitä, että kertoisin Kalmaliljan tietävän? Tein sisälläni hurjia punnituksia kovin lyhyessä ajassa. Hetken hiljaisuuden kuluttua sain sanottua:
“Uudelleensyntymisestäni ja suunnitelmista tietävät lisäksemme Tuhokatse, Ahvenleuka ja… Ja Kalmalilja”, vastasin ja tunsin, kuinka sydämeni jätti lyönnin välistä. Raetähti katsoi minua kuin ei olisi uskonut korviaan.
“Tiedän, miten pahalta se kuulostaa, usko minua. Vaadin Kalmaliljaa olemaan hiljaa. Jos hän olisi puhunut sinulle, olisin tappanut teidät molemmat. Hän olisi halunnut kertoa, mutta minä kielsin”, nau’uin kissalle yrittäen rauhoitella tätä. Raetähti pysyi vaiti, eikä sanonut mitään.
“Seuraavaksi eniten tietää Jäälilja. Hän tiesi Varjoklaanista, mutta ei siitä, kuka oikeasti olen. Olen saanut puolelleni myös Valhekuiskeen, Mututassun, Syöksyviillon ja muutaman muun Kuolonklaanista. Heidän lisäkseen Myrskyklaanin Silkkisydän sekä Tuuliklaanin Hohdetassu ovat mukana suunnitelmissa”, selitin vielä. Raetähti hengitti syvään, kai hän yritti sisäistää tämän kaiken.
“Meidän pitäisi kai lähteä”, Sulkatähti keskeytti meidät. Käänsin katseeni naaraaseen. Hän tiesi, että vihasin keskeytyksiä. En välittänyt naaraasta, vaan käänsin katseeni Raetähteen.
“No, mitä sanot? Hyväksytkö tarjoukseni, Raepisara?” kysyin painottaen kollin nimeä. Raepisara pysyi vaiti, kunnes hän nyökkäsi epäröiden.
“Hyväksyn. Minä siis vain luovuin hengistäni ja päällikkyydestäni, jotta suunnitelma saadaan käyntiin?” kolli varmisti. Nyökkäsin tyytyväisesti.
“Nuole äkkiä noita haavojasi, et voi mennä leiriin tuon näköisenä”, naukaisin soturille, joka vilkaisi turkillaan olevia veritahroja. Sulkatähti oli jo lähdössä, mutta pysähtyi kuullessaan sanani. Raepisara alkoi nuolla turkkiaan puhtaaksi pitkin, nopein vedoin. Siinä meni tovi, mutta lopulta hän oli valmis ja lähdimme matkaan kohti leiriä. Askeleeni tuntuivat kevyiltä, kuin olisin syntynyt uudelleen.

Matka leiriin taittui yllättävän nopeasti. Olimme leirissä paljon ennen auringonnousua. Johdatin kolmikon sisään leiriin. Piikkihernetunnelista ulos päästyäni kohtasin heti yövartiossa olevan Sumumyrskyn. Kolli katsoi minua kysyvästi. Raepisara työntyi ohitseni leirin autiolle pääaukiolle.
“Missä te olette olleet?” hopeanharmaa soturi kysyi siristäen aavistuksen verran meripihkasilmiään. Kun hän kuuli perästämme askelia, kolli kurottautui katsomaan taaksemme. Kilpikonnakuvioinen Sulkatähti asteli ylväänä sisään leiriin ja katseli ympärilleen.
“Tämä on muuttunut sitten viime näkemän”, naaras ilmoitti hymyillessään leveästi. Viimeksi naaras oli nähnyt tässä villinä kasvavia pensaita, kun olimme palanneet metsään ennen kuolemiamme. Sumumyrsky katsoi kilpikonnakuvioista naarasta kuin haamun nähneenä.
“Mitä… Miten?” kolli ei saanut sanoja suustaan. Kasvoilleni levisi leveä virne. Entinen tuuliklaanilainen astui askeleen taaksepäin ja räpäytti silmiään varmistaakseen, että hän ei nähnyt näkyjä.
“Hei Sumumyrsky”, Sulkatähti tervehti hopeanharmaata kollia viileästi.
“Tänä yönä tapahtui paljon”, Raepisara selitti isälleen, joka käänsi katseensa pois entisestä naaraspäälliköstä.
“Minä näen sen”, soturi murahti viitaten Sulkatähteä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja astuin eteenpäin. Kuljin Sumumyrskyn ohitse kohti suurkiveä.
“Herätä kaikki, niin minä kerron”, tokaisin Sumumyrskylle ja käännyin kolmikon suuntaan. Sumumyrsky katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Raetähti, selitä minulle mitä tapahtuu”, kolli naukui pojalleen kireällä äänellä. Raepisara pudisti päätään ja nosti katseensa minuun.
“Herätä heidät vain”, naukui kolli, jonka paikan Kuolonklaanin päällikkönä olin varastanut noin vain. Asetuin Suurkiven eteen ja katselin tyytyväisenä tyhjää leiriä. Sumumyrsky kiiruhti nopeasti ensiksi sotureiden perään. Kuulin hänen naukuvan kovaan ääneen:
“Herätkää! Viiltokaaoksella on asiaa!” Nimi Viiltokaaos särähti pahasti korvissani. Vaikka eipä Sumumyrsky tiennyt, että olin nyt päällikkö. Kun ensimmäiset soturit siirtyivät unisina ja kärttyisinä ulos sotureiden pesästä, he kiinnittivät katseensa lähelläni istuvaan kilpikonnakuvioiseen naaraskissaan, joka silmäili yhä leiriä. Naaras käänsi nyt katseensa sotureiden pesästä ulos pyrkiviin sotureihin. Seuraavaksi Sumumyrsky siirtyi oppilaiden pesään. Oppilaat hän herätti hieman ärsyttävämmin: Soturi vain meuhkasi ja käski jokaisen oppilaan pääaukiolle heti. Soturi painotti sanaa “heti.”

Kun leirin pääaukiolla oli lopulta runsaasti hämmästyneitä kissoja, loikkasin Suurkivelle sulavalla loikalla. Lähes kaikki kissat olivat täällä. Pennut nukkuivat, eikä Mustakoipi vaivautunut paikalle. Huomasin, että sotureista vanhimmat katsoivat hämmästyneinä Sulkatähteä, joka oli naulinnut katseensa Pikkuvarjoon. Hän katsoi tytärtään hymyssä suin. Pikkuvarjo katsoi myös emoaan hämmästyneenä. Samoin tekivät Tuhokatse, Pihlajakynsi, Kauhumurha, Yövarjo sekä liuta muita kuolonklaanilaisia, jotka olivat nähneet Sulkatähden. Nuorimmat sen sijaan ihmettelivät sitä, että minä seisoin Suurkiven yllä valmiina aloittamaan klaanikokouksen.
“Arvon kuolonklaanilaiset”, aloitin kantavalla äänellä antaen katseeni kiertää läpi lähes jokaisen kuolonklaanilaisen, joka oli vaivautunut pääaukiolle kuulemaan sanomaani.
“Tänä yönä on tapahtunut paljon. Raetähti on luopunut hengistään ja samalla päällikkyydestään. Hänet tunnetaan tästä lähtien Raepisarana”, naukaisu sai etenkin Kalmaliljan hämmästymään. Kiinnitin katseeni erityisesti tähän naaraaseen, joka katsoi minua kysyvästi.
“Kuten varmaan arvasittekin jo, minä olen Kuolonklaanin uusi päällikkö, Viiltotähti”, nimeni sanominen ensimmäistä kertaa sai sisälläni roihuavan liekin voimistumaan. Tuntui kuin olisin hetkessä voimaantunut. Olisin voinut kohdata vaikka koko Kuolonklaanin ja voittaa heidät aivan yksin.
“Eikä siinä kaikki”, jatkoin ennen kuin kissat ehtivät alkaa puhumaan, “tämä on ehkä hieman vaikeaa ymmärtää, mutta portit Pimeyden Metsään on auki. Se tarkoittaa sitä, että jokainen kuollut klaanimme jäsen palaa takaisin. Jokainen teistä voi pian tavata kuolleen rakkaansa, pentunsa, vanhempansa, sisaruksensa tai ihan kenet tahansa, joka on päässyt Pimeyden Metsään.” Sanani herättivät Kuolonklaanin öisellä pääaukiolla hurjasti puhetta. Kissat alkoivat puhumaan kovaäänisesti keskenään. Osa heistä oli innostuneita, toiset taas eivät.
“Ja vielä yksi asia”, hiljensin klaanin voimakkaalla naukaisulla. Kaikki hiljenivät ja kääntyivät kysyvästi suuntaani.
“Minä olen Viiltotähti”, naukaisin kovaan ääneen. Kissat katsoivat minua hieman huvittuneesti, eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoitin. Ainoastaan muutama kissa, kuten Kalmalilja ja Ahvenleuka katsoivat minua täysin tyyninä
“Minä olen Kuolonklaanin perustaja, Viiltotähti”, lisäsin. Nyt kukaan ei ollut huvittunut. Kaikki katsoivat minua vakavina ja hieman hämmentyneinä. Kukaan ei sanonut sanaakaan.
“Ilmoitan myös sen, että suuria muutoksia on tulossa. Aion nostaa Kuolonklanin takaisin vanhaan loistoonsa. Kukaan ei enää koskaan uskalla vastustaa meitä!” nau’uin kuolonklaanilaisille kannustavasti. Osa kissoista yhtyi huutooni, mutta toiset pysyivät hiljaa. Loikkasin alas Suurkiveltä merkiksi, että kokoontuminen on ohi. Sulkatähti saapui luokseni katsoen minua odottava katse silmissään. Viilsin kynsilläni ilmaa.
“Onko kaikki hyvin?” naaras avasi keskustelun ja istui alas.
“Miten niin?” kysyin murahtaen. Vilkaisin leiriä, joka yhä oli täysi. Huomasin auringon nousevan jo. Osa kissoista painui takaisin nukkumaan, mutta toiset jäivät pääaukiolle keskustelemaan tapahtuneesta. Kalmalilja kiiruhti kumppaninsa luokse.
“Olet vältellyt minua koko illan. Mistä nyt kiikastaa?” naaras kysyi suoraan. Siristin silmiäni. En tiennyt mitä sanoa.
“Enkä ole”, vastasin vain kylmästi ja viilsin jälleen ilmaa kynsilläni. Lähestyvät askeleet saivat minut kääntämään katseeni kohti Tuhokatsetta. Kiitin mielessäni häntä hetken pelastamisesta.
“Tervetuloa takaisin”, vanha kolli murahti kilpikonnakuvioiselle naaraskissalle. Sulkatähti vastasi tähän leveällä hymyllä ja nyökkäsi.
“Kenet aiot valita varapäälliköksesi?” Tuhokatse kysyi kääntäen vihreän katseensa minuun. Käänsin katseeni kolliin. En ollut ajatellut koko asiaa. Kiersin katseellani nopeasti kissajoukon läpi. Kalmalilja olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta naaraan suhde Raepisaraan mietitytti minua. Soturina myös Jäälilja olisi ihan hyvä vaihtoehto, mutta kissana se ei tullut kuuloonkaan. Naaras oli ärsyttävän itsekäs ja itsepäinen, eikä mielestäni varapäällikkötyyppiä. Naaras vehtasi liikaa muiden klaanien jäsenien kanssa ja liian hyvissä väleissä. Kylmähenkäys oli tästä esimerkki. Syöksyviilto tai hänen sisarensa eivät olleet vaihtoehtojani. He olivat liian vanhoja. Kostohenki olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta en tuntenut soturia kovinkaan hyvin. Sumumyrskykään ei olisi huono vaihtoehto, mutta hän saattoi olla muuttunut liikaa kuluneiden vuodenaikojen saatossa.
“En ketään”, totesin vain kylmästi. Se sai Sulkatähdenkin hämmästymään.
“Mitä sinä sitten aiot?” naaras kysyi silmiään siristellen. Murahdin ja kohautin lapojani.
“Kukaan kuolonklaanilaisista ei toistaiseksi vain satu olemaan hyvä vaihtoehto varapäällikökseni”, vastasin tyynesti. Ahvenleukakin olisi voinut olla toki vaihtoehto, mutta kissa oli ollut jo aiemmin Jokiklaanin päällikkö. Suostuisiko Pimeyden Metsä antamaan hänelle yhdeksän henkeä, kun hän oli jo kerran ne Tähtiklaanilta saanut ja antanut pois. Kumpikaan entisen elämäni tuttavuksista ei vastannut mitään. He hyväksyivät valintani kuten aina.
“On aika mennä nukkumaan”, totesin yllättäen ja lähdin kulkemaan kohti Suurkiven takana olevaa onkaloa, eli päällikön pesää. Minun täytyi keksiä jotakin Sulkatähden varalle. Naaras selkeästi rakasti minua yhä, mutta minun tunteeni olivat täysin erilaiset. Hänen paluunsa jopa hieman ahdisti minua. Matkalla sotureiden pesälle törmäsin Valhekuiskeeseen. Siis kirjaimellisesti törmäsin. Päämme kolahtivat yhteen, sillä olin kävellyt todella ajatuksissani.
“Katso vähän eteesi hiirenaivo?!” naaras tiuskaisi, mutta vaikeni tunnistaessaan minut. Nostin katseeni naaraan vihreisiin silmiin. Siinä se oli, minun vaihtoehtoni.
“Minä etsinkin sinua”, naukaisin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Valhekuiske kallisti kysyvästi päätään.
“Jutellaan huomenna. Tulen hakemaan sinua, lähdemme pienelle kävelylle”, totesin naaraskissalle viileästi. Valhekuiske katsoi minua yhä hämmentyneenä, mutta nyökkäsi. Huomasin Sulkatähden seuraavan minua.
“Voinko tulla nukkumaan kanssasi?” naaras kysyi silmät säihkyen. Kirosin mielessäni sitä, etten ollut mennyt pesään nopeampaa. Tosin naaras olisi varmaan silloinkin seurannut minua.
“Sinun olisi varmaan parasta nukkua sotureiden pesässä”, vastasin epäröiden. Sulkatähti katsoi minua loukkaantuneesti, mutta ei viitsinyt aloittaa mellakkaa. Naaras tyytyi vain nyökkäämään ja käveli pois luotani. Sujahdin sisään pesään. Se vaikutti oikein kotoisalta, mutta pesä haisi Raepisaralta. Siivoaminen jäisi huomiselle, sillä olin hurjan väsynyt. Olin nukkunut päivällä pienet nokoset, mutta ne eivät todellakaan riittäneet. Niinpä suljin silmäni. Ennen nukahtamista mietin mielessäni tulevaa koitosta. Milloin saisimme koko Kuolonklaanin takaisin? Halusin jo päästä kertomaan asiasta Minttutähdelle. Väsymys vei voiton, ja vaivuin syvään uneen. Ajatukset vain katosivat päästäni.

//Joku? Voitte mennä kattomaan niitä herääviä Sota-osion “tietoa ylösnoususta”-linkistä! Sieltä voi myös varata, että kuka kirjottaa kenenkin ylösnoususta. Blogissa myös pian postaus.
//3942 sanaa

Nimi: Pakkaspentu

11.11.2018 12:43
En muistanut kovin paljon äskeisistä tapahtumista, mutta muistin sen että Jäälilja-niminen kissa oli luovuttanut minut eräälle mustaturkkiselle naaraalle, joka oli nyt vienyt minut suureen pesään. Pesä oli aika suuri kooltaan ja holvimainen muodoltaan, mutta se tuoksui mukavalle ja todella turvalliselle. Silmäilin pesää silmät suurina ja siristelin vähän väliä silmiäni kirkkaassa valaistuksessa.
Pesässä vallitsevan hiljaisuuden rikkoi sammalverhojen äänekäs kahahdus ja käännyin raivostuneena ympäri sen varalta, että kyseessä olisi jokin tunkeilija. Ehdin jo paljastaa vitivalkoisen hammasrivistöni, mutta sitten tunnistinkin saapuneen kissan samaksi kissaksi, jonka olin nähnyt heti avattuani silmäni. Naaras oli suurikokoinen ja lihaksikas ruumiinrakenteeltaan ja hänen turkkinsa oli likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava. Eniten tuon kissan ulkonäössä minua kiehtoi hänen jäänsiniset silmänsä, jotka olivat nyt porautuneet minuun.
"Kiitos, Pimeyslehti. Korvaan tämän vielä!" naaras naukaisi riemastuneena mustaturkkiselle naaraalle, joka oli tuonut minut tähän suureen ja lämpimään pesään. Sitten suurikokoinen kissa ryntäsi minun luokseni muutaman silmänräpäyksen sisällä ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Uudenlainen lämpö ja turvallisuuden tunne virtasi ruumiini läpi, kun naaras kietoi tuuhean häntänsä ympärilleni ja painauduin kiinni tuntemattoman kissan turkkiin.
"Minä suojelen sinua kaikelta", naaras kuiskasi aivan korvani juureen ja hieraisi sitten kuonoaan hentoa poskeani vasten. Aloin kehrätä tyytyväisenä siinä istuessani ja painauduin vielä tiukemmin kiinni kirjavan naaraan turkkiin. En edes tiennyt kuka tämä kissa oli, mutta en tällä hetkellä jaksanut välittää.
"Missä minä olen?" kysyin lopulta, kun uteliaisuuteni käski minua irtautumaan kissan pehmeästä turkista ja kompuroida omin toimin jaloilleni. Jäin silmäilemään ympäröivää pesää silmät suurina.
"Olet Kuolonklaanissa ja tämä on pentutarha. Täällä ovat kuningattaret, eli pentujen emot tai niitä hoitavat naaraat, ja pennut, kuten sinä. Tällä hetkellä pentutarhassa on kaksi pentua sinun lisäksesi, Tuskapentu ja Synkkäpentu", Jäälilja selosti ja sai minut ihmettelemään ympäröivää pesää vielä enemmän. Käännyin hetken kuluttua ympäri ja jäin tuijottamaan kirjavaa naarasta.
"Oletko sinä kuningatar?" kysyin uteliaana. Jäälilja hymyili nopeasti ja näpäytti hännänpäällään kuonoani.
"En, minä olen yksi Kuolonklaanin monista sotureista. Yksi parhaista", Jäälilja naukaisi ja kohotti kuonoaan ylväänä. En voinut olla ihailematta tuota kissaa. Kuolonklaaniin kuului varmasti monta soturia ja tämä naaras oli yksi parhaista!
"Missä minun isäni ja emoni ovat?" kysyin hetken kuluttua. Jäälilja kasvoilla paistanut hymy heikentyi ja hänen jäänsinisissä silmissä välähti jonkinlainen suru.
"Sinun isäsi ei ole juuri nyt täällä, mutta sinun emosi seisoo suoraan edessäsi", Jäälilja naukaisi rakastavasti ja soi minulle lämpimän hymyn. Jäin tuijottamaan suurikokoista naarasta ihailevana, hän oli niin nätti. Tulisikohan minustakin yhtä nätti kun kasvaisin soturiksi?
"Voimmeko mennä tutustumaan Tuskapentuun ja Synkkäpentuun?" kysyin innostuneena emoltani.
"Synkkäpentu taitaa nukkua tällä hetkellä, mutta voimme käydä katsomassa onko Tuskapentu jo herännyt. Hän on vanhin pentu ja pääsee pian oppilaaksi", Jäälilja selitti ja lähti taluttamaan minua pentutarhan läpi erästä kuningatarta kohti. Naaras omisti tuuhean, mustan turkin ja hänen turkissaan oli harmahtavia kohtia. Pienikokoisen kissan vieressä nukkui harmaan ja mustan kirjava kollipentu, joka tuhisi hiljaa samaan tahtiin naaraan kanssa.
"Onko hän Tuskapentu?" kysyin varovaisesti emoltani. Jäälilja nyökäytti päätään.
"Minä en jaksa odottaa että hän herää", murahdin turhautuneena ja otin askeleen lähemmäs Tuskapentua, "minä aion herättää hänet."
Sen sanottuani heitin etukäpäläni kollin kylkeä vasten ja aloin tökkimään pentua rajusti kylkeen. Jos tämä ei herättäisi Tuskapentua, niin mikään muukaan ei herättäisi häntä.

//Tuska? Jää?
//505 sanaa

Nimi: Jäälilja

09.11.2018 17:04
"Kuka on minun johtajani?" Hohdetassu kysyi ennen kuin ehdin lähteä. Tutkailin oppilasta jäänsinisellä katseellani ja taitoin hieman päätäni mietteliäänä. Ennen kuin ehdin vastata naaraalle, hän esitti uuden kysymyksen:
"Ja kuka sitten, kun olen soturi?" Nostin katseeni uteliaaseen oppilaaseen vähän hymähtäen.
"Hohdetassu. Jokainen kissa määrä itse johtajansa, eikä kukaan muu. Minä johdan itseäni ja tekojani, kun taas joku muu seuraa koko sydämensä kyllyydestä klaanin päällikön sanaa. Miksi sinä tällaista kyselet? Jos se liittyy jotenkin tähän meidän harjoitteluumme, niin haluan vain sanoa, että sinä itse suostuit tähän ratkaisuun enkä minä pakottanut sinua. Olen luvannut sinusta mahtavan soturin ja ehkä jopa enemmän ja maksuksi vaadin välillä mitä oudoimpia asioita ja sinä olet luvannut maksaa sen hinnan. En ole johtajasi, olen ystäväsi - ja ystävät auttavat toisiaan saavuttamaan unelmansa", selitin tyynen rauhallisesti ja vilkaisin taivaalle. Oli kovin myöhä ja minun olisi lähdettävä ihan juuri Viiltokaaoksen perään, ettei hänen tarvitsisi lähteä etsimään minua.
"Yh.. kuulostin aivan luonteeni vastakohdalta, mutta kaikki mitä sanoin.. noh tarkoitin sitä", naukaisin vielä nopeasti, "Menehän nyt siitä, olet ansainnut vähän lepoa." Väläytin hampaitani nopeasti ja lähdin loikkimaan pois terävästi - ja hyvästeiksi - nyökäten. Kiihdytin askeleeni niin nopeiksi, ettei pitkää välimatkaa liioin huomaisi.
 
Löysin itseni tilanteesta, jota en koskaan ollut osannut aavistaa. Edessäni kökötti pieni vastasyntynyt pentu, jonka turkki oli kauniin lumenvalkea lukuunottamatta yhden etukäpälän harmaita varpaita. Kun katsoin tarkemmin huomasin naaraspennun rinnassa olevan sydäntä muistuttavan mustan kuvion. Pentu käänsi katseensa minuun ja yllätyksekseni se oli jäänsininen, tunsin outoa kiintymystä vaikka pentu olikin vasta tuotu eteeni. En voinut olla tuntematta suojelun halua tätä pienokaista kohtaan, jonka Kylmähenkäys oli juuri minulle tuonut kertoen pennun olevan vahinkopentu jonkun satunnaisen erakon kanssa. Rintaani kiristi vihan liekit sillä olin luullut että välillämme oli ollut jotain, vaikken sitä ollut koskaan ääneen uskaltanut sanoakaan kaiken rohkeuteni keskeltä, minä olin palavasti rakastunut Kylmähenkäykseen. Halusin puhua tuon siniharmaan kollin kanssa kun hän palasi. Kuitenkin pian koin järkytyksen jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Kylmähenkäys raahattiin leiriin.. nielaisin. Kuolleena. Kaikki tapahtui niin kovin äkkiä, etten ymmärtänyt tapahtumia. Miksi Kylmähenkäys edes oli kuollut? Aloin vaatia selitystä Viiltokaaokselta, joka näytti kovin ylpeältä - ehkä ne olivat vain minun silmäni jotka näkivät sen, mutta voi vannoa että niissä oli jotain.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", Viiltokaaos naukui kylmän rauhallisena ja se sai sappeni kiehumaan entistä enemmän.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", kolli lisäsi edellistä kylmemmällä äänellä. Silmäni siristyivät vihaisina kun tuijotin tummanharmaata kollia, joka oli juuri ilmoittanut tappaneensa Kylmähenkäyksen.
"Minä en tuota pentua pois vie. Minä otan hänet vastuulleni ja jos joku yrittääkin kajota Pakkaspentuun tapan kaikki hänen läheisensä, ymmärsitkö? Pentuja ei noin vain heivata menemään, vaikka sinulle on ehkä opetettu jotain muuta. Minä pidän huolen siitä, että hän kasvaa soturiksi - jopa sinun ylpeytesi aiheeksesi. Enkä minä kuuntele mitä sinä sanot siitä, että saisiko vai eikö saisi tämä nuori naaras olla klaanissamme. Nyt minä lähden hautaamaan Kylmähenkäyksen, eikä yhtään vastalauseita. Jätän Pakkaspennun siksi aikaa Pimeyslehden hoiviin, sillähän sentään ymmärtää ettei pentuja jätetä", murisin ja viitoin Pimeyslehteä luokseni. Kun naaras oli ottanut pennun luokseen kevyesti nyökäten poistuin leiristä Kylmähenkäyksen kera. Viha ja suru sekoittuivat sisälläni yhdeksi suureksi köntiksi. Minä vain yritin leikkiä kovaa juuri nyt ja jos laskisin muurini alas edes hetkeksi purskahtaisin itkuun. Minusta oli viimeksi tuntunut näin surkealta Roihumyrskyn lähdön jälkeen. Vedin henkeä ja kokosin itseni uudestaan, tiesin tarkalleen minne hautaisin Kylmähenkäyksen. Mieleeni piirtyi kuva suuresta männystä Varjoklaanin ja Kuolonklaani rajapyykin lähettyvillä. Silloin kun kiipeilimme siellä odotellessamme Utukyyneltä olin tajunnut jotain kullan arvoista ensi kertaa. Hetken päästä olin saapunut kohteeseeni ja tuijotin puuta itku kurkussa - kyllä Kuolonklaanilaisetkin saivat itkeä. Tassutin aivan männyn juurelle ja aloin kaivaa kissan mentävää kuoppaa. Sydäntäni särki entisestään kun muistin sen kuinka olin uhitellut Kylmähenkäykselle hautaavani hänet elävältä, nyt olinkin hautaamassa häntä. Kun kuoppa oli valmis, laskin siniharmaa turkkisen kollin sinne. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni vuolaina virtoina kun tiputtelin kauniin punaisia syksyn lehtiä Kylmähenkäyksen päälle.
"Minä rakastin sinua niin kovin paljon, Kylmähenkäys", kuiskasin, vaikka tiesin että oli jo myöhäistä. Silmieni edessä oli enää ainoastaan tyhjä kotelo ja hänen sielunsa vaelsi nyt pimeissä metsissä elävien kissojen tietämätömissä.
"Vaikka tarinasi maan päällä päättyi jo nyt, niin me tapaamme vielä. Lupaan pitää huolta Pakkaspennusta paremmin kuin omasta hengestäni - hän on minun tyttäreni nyt. Et silti saa anteeksi sitä, että hankit jonkun satunnaisen erakon kanssa pentuja tiedä se, kun tapaamme seuraavan kerran minä kostan sen, mutta sanon myös samalla kaiken mitä en ole ennen uskaltanut sanoa", naukaisin lämpimästi ja rakastavasti, samalla kuitenkin kaipuun kyyneleet vierivät alas kuoppaan ja kastelivat Kylmähenkäyksen siniharmaata turkkia. Toivoin, että kolli kuulisi sanani - joka ikisen niistä. Kun aloin kuopia maata takaisin sinne missä se oli alunperin ollutkin
niiskaisin viimeisen kerran, en saisi jäädä suremaan sillä minulla oli tyttäreni hoidettavana.
"Kiitos vielä kaikesta mitä opetit minulle."
 
Kun palasin leiriin miltei juoksin pentutarhalle etsimään Pimeyslehteä. Kun näin naaraan Pakkaspennulle puhumassa henkäisin huojentuneena.
"Kiitos Pimeyslehti. Korvaan tämän vielä!" naukaisin riemastuneena Pakkaspennun näkemisestä. Ryntäsin lumenvalkean pennun luokse ja nuolaisin tämän päätä silmissäni rakkaus palaen. Tämä pentu oli saanut sydämeni sulatettu aivan kokonaan. Kietaisin häntäni pennun ympärille ja kumarruin kuiskaamaan tämän korvaan:
"Minä suojelen sinua kaikelta."

//Pakkanen?
857 sanaa

Nimi: Raetähti

09.11.2018 16:12
Istuin syömässä laihaa hiirtä leirin reunamilla. Hiiri ei täyttänyt vatsaani, mutta ainakin sain nälän pois. Siirsin katseeni hiirestä pois, kun kuulin lähestyviä askelia. Silakkasiipi. Harmaa kolli, joka omasi mustan selän, asteli luokseni ja istahti lähelle minua. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vastasin itsekin nyökkäyksellä tuon tervehdykseen. Minua kiinnosti tietää, mitä varten kolli oli tullut seuraani. En ollut sen kummemmin koskaan edes puhunut Silakkasiiven kanssa. Mitä nyt partioissa oli tullut puhuttua. Katsoin kollia tyynellä ilmeellä.
"Minulla olisi asiaa", Silakkasiipi avasi viimein suunsa. Se, että hänellä oli asiaa, oli ihan ilmiselvää, mutta voisiko kolli nyt kertoa sen asiansa.
"Kerro vain", murahdin ja vilkaisin viimeisiin hiirenrippeisiini tassujeni edessä. Hiiri saisi jäädä vähän myöhemmälle, kun Silakkasiipi halusi oikein ruokarauhaakin häiritä. Siitä päätellen asia olisi myös melko tärkeä.
"Täällä on liikaa korvia", harmaa soturi maukaisi ja vilkuili ympärilleen. Nyökkäsin pienesti ja nopeasti nousten samalla seisomaan. Kai se olisi raahauduttava pesän puolelle puhumaan.
"Tule", hymähdin napaten hiiren hampaisiini ja lähtien astelemaan pesääni. Ei kestänyt kauaakaan, kun istuin jo omalla sammalvuoteellani ja laskin hiiren maahan tassujeni eteen.
"Nyt voit kertoa asiasi. Täällä ei ole korvia", maukaisin ja nojauduin vähän lähemmäs Silakkasiipeä, joka oli istuutunut vähän matkan päähän minua vastapäätä.
"Viiltokaaos on ahkerasti käynyt yöpartioissa", Silakkasiipi naukui, mutta hänen äänestään pystyi erottamaan kysyvän sävyn. Viiltokaaos yöpartioissa?
"Ei Viiltokaaos ole yöpartioissa ollut", murahdin kollille.
"Kahtena peräkkäisenä yönä, yksin", soturi kertoi nyökytellen päätään.
"Sinäkö olet sitten nähnyt hänet yöllä?" kysyin harmaalta kollilta, joka katsoi minua harmailla keltaisia viiruja omaavilla silmillään.
"Olen. Olen ollut vartiossa ja nähnyt hänen lähtevän kahtena peräkkäisenä yönä yksin leiristä. Ja ellei Viiltokaaos ole ollut mukana yöpartioissa", Silakkasiipi kertoi ja siristi hieman silmiään.
"Olet varmaan erehtynyt henkilöstä, ei Viiltokaaos mitään tuollaista tekisi. Tai sitten hän on vain ollut ahkera ja lähtenyt partioimaan yöaikaankin", sanoin mitään sanomaton ilme kasvoillani.
"Ei sitten mitään... unohda vain koko asia", Silakkasiipi sanoi, nousi ylös ja lähti ulos pesästäni. Asia jäi kuitenkin ajatuksiini vellomaan. Viiltokaaos oli iso kissa, eikä häntä yleensä sekoitettu kehenkään täällä. Ja mitä varapäällikkö yöaikaan leirin ulkopuolella teki?

Olin syönyt hiireni loppuun ja hieman levännyt, joten päätin lähteä pienelle saalistusreissulle. Voisin ottaa vaikka pari soturia mukaani. Astelin ulos pesästäni. Katsellessani ympärilleni huomasin Viiltokaaoksen astelevan leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin taivaalle. Mihin kolli yksin vähän ennen auringonlaskua lähtisi? Tästä pitäisi ottaa selvää! Lähdin Viiltokaaoksen perään, kun hän oli poistunut leiristä. Kiiruhdin suuaukolle ja sujahdin ulos. Katsoin ympärilleni ja kiinnitin katseeni Viiltokaaoksen selkään lähtien seuraamaan kollia. Meidän pitäisi hieman keskustella tästä kaikesta. Ennen kaikkea siitä, mistä Silakkasiipi oli puhunut.
Viiltokaaos kääntyi ympäri ja katsoi vihreillä silmillään minua. Olimme jo melko kaukana leiristä, mutta ei sillä ollut väliä. En tiennyt oliko kolli huomannut minua aiemmin vai vasta nyt, muttei silläkään ollut väliä.
"Viiltokaaos!" murahdin ja astelin vielä lähemmäs soturia, ettei minun tarvitsisi huutaa. Ajattelin mennä vain suoraan asiaan sen enempää kiertelemättä.
"Olet minulle selityksen velkaa. Luulitko, etten tietäisi, kun lähdet vähin äänin yöksi pois? Valitse sanasi tarkkaan, sillä päällikkönä tiedän paljon asioita ja tiedän kyllä mikä on totta ja mikä ei", mau'uin pitäen kasvoillani tyynen ilmeen.
"Olen käynyt kävelyllä", Viiltokaaos vastasi. Mutta eikö kävelyllä voisi käydä päiväsaikaankin?
"Olet käynyt kävelyllä vain? Et ole muuta sattumoisin tehnyt?" kyselin ja tarkastelin kollin ilmettä. Se ei kuitenkaan kertonut minulle mitään.
"En", kolli vastasi. Nyökyttelin päätäni. Minusta kuitenkin tuntui, ettei Viiltokaaos nyt puhunut aivan totta.
"Entä Kylmähenkäys? Liittyykö hän yöllisiin reissuihisi? Oliko hänen kuolemassaan jotakin muuta, mistä et ole kertonut minulle?" esitin kysymyksiä tiiviiseen tahtiin. Ainakaan Viiltokaaoksella ei olisi kamalasti aikaa miettiä vastauksia, mikäli hän ei puhunut totta.
"Ei", sama vastaus kuin aikaisemminkin. Viiltokaaos ei yhtään empinyt sanoissaan, vaan puhui kuin jokainen hänen suustaan pääsevä sana olisi ollut totta. Mutta silti yölliset retket ja Kylmähenkäyksen kuolema olivat hyvin epäilyttäviä. Jotain tässä oli haudattuna. Nyt minun pitäisi olla viisas ja esittää joku kysymys, joka saisi Viiltokaaoksen puhumaan enemmän. Pelkkä ei, ei enää riittäisi minulle.
"Oliko Kylmähenkäys este, joka piti raivata pois tieltä?" kysyin ja kohotin kulmiani katsoessani Viiltokaaosta.
"Ei ollut", kolli vastasi jälleen kielteisesti. Tämä keino ei ainakaan toiminut, eikä vienyt keskustelua mihinkään suuntaan. Asia jumitti vain paikallaan. Ehkä uhkailu tehoisi Viiltokaaokseenkin? Mutta millä kollia voisi uhkailla? En tiennyt oliko hänellä jotain hyvin tärkeitä kissoja. Ja oliko kukaan edes kollille tärkeä? Mutta sitten keksin mahtavan idean.
"Puhu totta! Jos et kerro koko totuutta, voi olla, ettet saa pitää enää paikkaasi varapäällikkönä!" sihahdin. Minua turhautti, kun asia ei edennyt haluamallani tavalla. Piti kai ottaa sitten tällaiset keinot käyttöön. En tiennyt mitä Viiltokaaos nyt ajatteli. Miten hän suhtautuisi uhkailuun?
"Minähän puhun totta", Viiltokaaos sanoi. En uskonut häntä. En enää.
"Sinä et ole klaanille sopiva varapäällikkö, jos et ole luotettava!" mau'uin ja ponnistin hyökkäykseen kynnet ulkona Viiltokaaosta kohti. Mutta kolli oli itsekin lähtenyt hyökkäämään minua kohti.
"Selvä! Selvitetään tämä sitten näin!" sihisin hampaitteni välistä. En ollut ehkä vielä täysin kunnossa kulkukissan hyökkäyksen jäljiltä, mutteipa asialle mahtanut enää tässä vaiheessa mitään. Nyt oli taisteltava kunnolla ja täysillä, sillä Viiltokaaos oli kova vastus. Hän näytti olevan erittäin hyvässä kunnossa, toisin kuin minä. Yritin parhaani mukaan saada Viiltokaaosta hämilleen ja viillellä hänen kylkiään. Kollilla oli kuitenkin nopeast refleksit. Taistelu taisi kuulua meidän molempien hyviin taitoihin, sillä olimme melko tasavertaisia. Väsyin kuitenkin nopeasti. Kulkukissan hyökkäys oli vaatinut veronsa, vaikka olinkin viimein saanut taisteltua kissan niin huonoon kuntoon, ettei ollut enää mahdollisuuksia selvitä. Viiltokaaos oli vielä täydessä vireessä, kun oma tahtini alkoi jo hidastumaan. Niinpä varapäällikkö sai iskettyä minut maahan ja hyvä, etten musertunut kollin painon alle. Olin minäkin isokokoinen, mutta Viiltokaaos oli minua isompi ja samalla myös painavempi. Ja siinä rimpuillessani tein hyvin suuren virheen, paljastin kaulani. Viiltokaaos käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski kaulaani kiinni. Kirosin mielessäni, kun tunsin kaulassani olevan vanhan haavan aukeavan. Ulahdin kivusta, jonka olin saanut kokea jo monta kertaa. Tätä minä inhosin. Tiesin jo, että nyt menettäisin toiseksi viimeisen henkeni. Ja vielä oman varapäällikköni tassuihin! Silmissäni alkoi sumenemaan ja lopulta vajosin pimeyteen.
Normaalisti olin vain pimeydessä, mutta nyt ohitseni vilahti kissa, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Se kulkukissa! Valkoisen turkin omaava kolli, hänet minä näin.
Ei ollut mikään parhain tunne huomata taas olevansa maan pinnalla. Aloin räpyttelemään silmiäni. Päässäni pyöri vain yksi kysymys, että oliko Viiltokaaos jo kadonnut jonnekin vai oliko hän vielä täällä?

//Viilto?
// 1000 sanaa

Nimi: Tappotahto

09.11.2018 07:49
”Anteeksi”, Korpikyynel naukaisi. Naaraan oranssinkeltaisissa silmissä oli katse, joku ehkä hieman pahoittelevan tapainen. Minusta alkoi tuntua siltä ettei Korpikyyneltä huvittanutkaan syödä kanssani.
*Ei sitten jos ei huvita!*
Kuitenkin Korpikyynelen ääni vaikutti siltä, että naaras oli ihan oikeasti tosissaan pahoillaan.
"Äh, ei se mitään", murahdin ja käänsin katseeni pois päin. "Ei kannata tehdä siitä nyt ongelmaa, unohdetaan koko pieni asia."
Pidin hetken taukoa ja silmäilin Korpikyyneltä ja yritin etsiä hänen mielestään mitä hän mietti.
"Ja syödään nyt tuo jänis yhdessä", jatkoin painoittaen yhdessä-sanaa. "Ei ole mitään järkeä jättää tätä loppua, mokomaa tuhlausta. Enkä muutenkaan jaksa syödä tätä yksin loppuun. Noh, en minä sinua voi kuitenkaan pakottaa syömään. Jos sinua ei kiinnosta, voin ihan aivan hyvin pyytää vaikka Jääliljaa tai Valhekuisketta syömään kanssani ja sen olen ihan tosissani. Ja eikös Sysisydänkin olisi hyvä vaihtoehto? Naaraita on Kuolonklaani pullollaan."
Sanoin ihan tahallani muiden naaraiden nimiä. Todellisuudessa en halunnut syödä muiden kuin Korpikyynelen kanssa, mutta se voisi tehdä naaraan tekemään mustasukkaiseksi ja jatkamaan ruokailua kanssani. Sillä sitä minä ihan todella halusin.

//Korpi?
//167 sanaa

Nimi: Tuskapentu

08.11.2018 22:36
Avasin silmäni todella hitaasti, sillä tunsin emoni hengityksen rauhoittavasti kylkeäni vastan. En voinut liikkua, sillä Naakkalaulu olisi herännyt silmänräpäyksessä. Huomasin myös Pimeyslehden nukkuvan. Suustani olisi karannut kiero kehräys, jos olisin voinut päästää suustani ääniä herättämättä muita. Katsahdin ulos pentutarhan suuaukolta ja näin leirissä olevan hiukan hämärää. Ryhdyin hymyilemään ovelasti.
*Tässä on tilaisuuteni käydä tutkimassa leiriä. En minä Naakkalaulun lupia siihen kaipaa... *, ajattelin. Siispä nousin todella varivasti seisomaan. Ehdin ottaa yhden askeleen, kunnes tunsin emoni liikkuvan takanani.
*Hiirenpapanat*, sihahdin päässäni. Olin valmis upottamaan kynteni sammaliin tai tarttumaan emoani jälleen hännästä. Kuulin kuitenkin rasaisen tuhinan jatkuvan. Käännyin katsomaan Naakkalaulua ja huomasin naaraan vain kääntäneen kylkeänsä. Helpotus ja tyytyväisyys pyyhki ylitseni. Röyhistin rintaani kuin minkäkin salaisen tehtävän juuri täydellisesti hoitanut soturi. Astelin hiipien pentutarhan suuaukolle. Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan edessäni avartuvaa näkyö, kunnes otin muutaman askeleen pentutarhan ulkopuolelle.
Kävelyni keskeytti kuitenkin Pimeyslehden tyyni ja kylmä ääni: "Sinuna en koettelisi emosi hermoja."
Purin hampaani yhteen ja peittelin raivoani. Jöin seisomaan niille paikoilleni köäntyen kuitenkin kohtamaan mustaan naaraan kasvot. Vaikka hän olikin entinen päällikkö, ei hänellä olisi minuun mitään valtaa. Siispä jäin katsomaan Pimeyslehteä silmiäni siristäen. Yritin myös tavoitella isäni kylmää katsetta, jonka hän osasi ina luoda tuosta vain ilman mitään ongelmaa. Yhtenä hetkenä tyyni, toisena kylmä tai viileä. Sellainen minäkin tahtoisin olla.
"Jos palaat nyt takaisin", kuningatar aloitti ja nyökkäsi emoni Naakkalaulun suuntaan, "hänen ei tarvitse tietää."
Harpaani olisivat voineet pureutua toistensa lävitse. Siirsin kylmähkön katseeni omaan emooni, joka nukkui vielä. Suljin silmäni ja vedin henkeä sisään keuhkoihini raivoissani. Voisin toki nyt vain juosta karkuun, mutta olin niin lähellä päästä oopilaaksi ja pois tältä pesältä...
"Miten on?" Pimeyslehti maukui. Murahdin pienesti.
"Hyvä on", mumisin ja palasin pesälle, mutta en todellakaan emoni lähettyville. Menin mahdollisimman kauas kuningatarista. En toki voinut olla huomaamatta uutta pentua, joka lojui Pimeyslehden vierellä. Minua ei kuitenkaan juuri nyt kiinnostanut tämä toinen pentu.
Käperryin pieneksi mytyksi kauemmas kuningatarista, mutta kuitenkin tarpeeksi lähelle suuaukkoa. Pimeyslehti kyllä vahti minua kuin haukka ja loi erittäin merkitsevän katseen minun valitessani juuri tämä kohta uudeksi paikakseni. Naaras ei millään hellittänyt katsettaan, joten suljin silmäni ja teeskentelin nukkuvaa. Kyllä minä vielä saisin uuden mahdollisuuteni...

// 346 sanaa
// Saa jatkaa

Nimi: Sirpaletassu

08.11.2018 19:29
"Juokse kovempaa! Et ole enää tuore oppilas", Kojoottivirne hoputti. Lisäsin vauhtia entisestään, vaikka jalkojani alkoikin jo poltella ja maailma vilisi silmissäni. Loikkasin puuhun ja pensaaseen tuetun oksan yli ja jatkoin pujottelemaan käpyjen välistä. Tämä oli lämmittelyä ja nopeus- ja ketteryysharjoittelua. Harjoitukset olivat nyt entistä raskaampia ja vaativampia ja energiani riitti harvoin mihinkään harjoitusten jälkeen. Lisäksi harjoitukset kestivät usein auringonnoususta auringonlaskuun, joten aikaa ei olisi oikeastaan ollutkaan. Silti olin tyytyväinen. Etenin koulutuksessa vielä nopeammin kuin ennen ja taitoni alkoivat olla hyvän soturin tasolla. Kojoottivirne koetteli rajojani, enkä haluaisi antaa hänen löytää niitä. Vain saalistus tuotti minulle vaikeuksia. Kaikki se kyyristely ja haisteleminen tuntui niin turhalta. Miksi piilotella itseään, kun voi hyökätä suoraan kimppuun? Kiipesin ylös pitkin puun karkeaa pintaa ja kosketin siinä olevaa koloa. Siitä hyppäsin radan viimeiseen kohtaan: lätäkköön, joka sai jalkani uppoamaan syvälle pohjamutaan. Ponnistelin ylös mudasta ja kiiruhdin radan keksijän ja mestarini Kojoottivirneen luo.
"Oletko tyytyväinen?", kysyin kylmästi yrittäen kätkeä hengästymiseni.
"Ei huono, mutta ei täydellinenkään", kolli kommentoi. "Mudasta pääseminen kesti turhan kauan", hän jatkoi. Mieleni teki kysyä, olisiko hän itse onnistunut paremmin, mutta hillitsin kieleni, etten antaisi itsestäni aivan hiirenaivoista kuvaa. Kojoottivirne olisi varmaankin itse uponnut paljon syvemmälle. Tunsin suupielteni värähtävän pienesti, kun kuvittelin mestariani mutaisena. Hänen takkuiseen turkkiinsa tarttuisi varmasti paljon enemmän mutaa kuin minun sileääni. "Istu alas", Kojoottivirne kehotti kylmästi. Istahdin ja kietaisin häntäni tassujeni päälle.
"Oletko miettinyt taistelutyyliäsi?" mestarini kysyi. Hän oli antanut tehtävän jo jonkin aikaa sitten, joten minulla oli ollut aikaa miettiä asiaa.
"Kynnet", aloitin ja pidin pienen tauon ennen kuin hymyilin kylmästi ja jatkoin. "Kynnet, oveluus ja nopeus", melkein kehräsin. Kojoottivirne kohotti kulmiaan. "Ei, en voinut valita vain yhtä", vastasin äänettömään kysymykseen viileästi. "Noiden kaikkien yhdistelmä on taistelutyylini, pidit siitä tai et."
"Olkoon sitten", kolli edessäni hymähti. "Harjoitellaan noita ominaisuuksia. Tehtäväsi on tehdä jotain, mikä järkyttäisi Myrskyklaanilaista." Hymähdin.
"Naurettavan helppoa. Hehän pelkäävät kaikkea", murahdin ja lähdin suorittamaan tehtävää ennen kuin mestarini ehti sanoa siihen mitään. Juoksin eteenpäin miettien kuumeisesti, miten tehtävän suorittaisin. Se ei voisi olla kovin vaikeaa. Olihan suurin osa Myrskyklaanin jäsenistä säikkyjä kuin hiiret, vaikka osasivatkin taistella. Hidastin vauhtiani päästyäni jonkin matkan päähän Kojoottivirneestä, jotta hän ei kuulisi, mitä tein. Suunnitelma syntyi mielessäni. Se varmasti järkyttäisi suurta osaa Myrskyklaanista. Hymyilin julmaa hymyäni. Sitä, josta paistoi kaikki se koston- ja verenhimo, jota aina välillä tunsin. Kuuntelin ja haistelin, etsin riistaa niin hölmöltä kuin se tuntuikin. Sain melko pian vainun hiirestä vain muutaman hännänmitan päässä. Jähmetyin ja kyyristyin vaanimisasentoon. Kävelin muutaman askelen ennen kuin loikkasin, liian kaukaa. Hiiri livahti koloonsa ja jäin ilman saalista. Murahdin ärtyneenä, mutta kuulin heti seuraavan saaliseläimeni. Se tuli ylhäältäpäin. Nostin vihreiden silmieni katseen suoraan yläpuolelleni ja kohtasin oravan pikimustat silmät. Se tiesi, ja minä tiesin. Kumpikin tiesi, miten tämä päättyisi. Kiipesin salamannopeasti samaan puuhun, missä orava oli. Kun orava hyppäsi seuraavaan puuhun, olin valmis. Hyppäsin sen perään ja sain otteen tuuheasta hännästä. Puraisin eläimen niskaa ja se kuoli nopeasti. Oravan kuoltua hyppäsin se hampaissani alas puusta. Laskin punaruskean olennon maahan eteeni ja paljastin kynteni. Repäisin toisen mustista silmistä irti ja mielihyvä humahti ylleni kuin kevyt sade. Hautasin silmän ja jatkoin sitten työtäni. Piirsin vaaleanpaan vatsaan kehän ja sen ympärille viivoja, kuin se loistaisi. Kuin se olisi tähti. Sen jälkeen tein vatsaan tähden alle vielä viillon vahvistamaan puuttuvan silmän ja tähden viestiä. Se kertoi vihastani Tähtiklaania kohtaan. Suurin osa Myrskyklaanilaisista uskoi Tähtiklaaniin, joten tämä järkyttäisi niitä, jos oikeasti veisin oravan Myrskyklaanilaisille. Naurahdin julmasti ja nostin oravan maasta. Voisin aivan hyvin kokeilla pystyisinkö pelästyttämään mestarinikin. Hiivin lähelle paikkaa, jossa mestarini oli viimeksi hänet nähdessäni ollut. Minua ei oikeastaan yllättänyt, että hän oli siellä edelleen. Minne hän olisi muka lähtenyt? Onneksi mestarini oli selin. Kolli oli näköetäisyydellä, mutta tarpeeksi kaukana, jotta ei kuulisi hiljaisia askeleitani. Upotin kynteni lähimpään puuhun ja nousin hiljaisesti niin ylös kuin tukevan tuntuisia oksia riitti. Vatsaani kouraisi hypätessäni seuraavan puun alimmalle oksalle. Otin tukevan asennon ja hyppäsin vielä seuraavaan puuhun. Nyt olin vain kahden puun päässä mestaristani. Nousin taas tukeville, korkealla oleville oksille. Sitten heitin oravan Kojoottivirnettä kohti niin lujaa kuin pystyin. En jäänyt katsomaan, miten lähelle orava lensi vaan kiersin puun takana olevalle oksalle, ettei mestarini huomaisi minua. Kuului mätkähdys, mistä tiesin oravan osuneen onnistuneesti maahan. Kuvittelin, miten mestarini kääntyi ja lähti katsomaan pudonnutta oravaa. Kuulin askeleita, jotka pysähtyivät äkisti. Hän oli varmasti huomannut oravan. Kurkistin puun takaa ja huomasin kollisoturin tuijottamassa oravaa, joka ei ollut lentänyt niin kauas kuin olisin toivonut. Kojoottivirne katsoi oravan silmäkuoppaa ja vatsaa vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Loikin alas puusta ja astelin kollin viereen.
"Harjoittelemmeko vielä?" kysyin lisäten ääneeni kylmyyttä, jonka olin oppinut Kostohengeltä jo pentuna.
"Ehdottomasti", soturi vastasi kohottaen katseensa kasvoihini. "On oikeiden taisteluharjoitusten aika."

//757 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

08.11.2018 08:33
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa", Viiltokaaos ilmoitti ja kääntyi sitten tuijottamaan minua vihreillä silmillään. Varapäällikön sanat menivät minulta täysin ohi, koska olin keskittynyt tuijottamaan ainoita elossa olevia perheenjäseniäni, entistä kumppaniani ja ainoata elossa olevaa pentuani. He kummatkin tuijottivat minua kylmästi, aivan kuin odottaen kuolemaani. Minä en ansainnut elämää, tiesin sen itsekin. Olin yrittänyt tappaa perheenjäseneni jo kolmatta kertaa ja kolmaskin kerta oli koitunut tappiokseni. Viiltokaaos otti askeleen lähemmäs minua ja kumartui alemmas kuiskaamaan korvaani:
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä."
Sen sanottuaan tummanharmaa kolli heilautti käpälänsä ilmaan ja sivalsi kurkkuni auki. Kipu lävisti koko ruumiini ja tunsin käpälieni kannatuksen katoavan kokonaan, jolloin nytkähdin kömpelösti maahan. Ruumiini alkoi kouristelemaan ja veri värjäsi nurmikon ja sinertävänharmaan turkkini punaiseksi. Tuijotin kokoajan vain Liljahenkäystä, joka seurasi hidasta kuolemaani ilmeellä, jota en pystynyt tulkitsemaan. Siinä saattoi olla vihaa, pettymystä, ehkä suruakin. Heitin myös nopean silmäyksen tyttäreeni, joka tuijotti minua inho meripihkaisissa silmissä häilyen. Irvistin halveksuvasti pennulleni, häntä minä en tulisi ikinä ikävöimään. Nyt tulisi vain minun aikani odottaa hänen kuolemistaan. Nytkähtelin paikallani lyhyen tovin, kunnes tunsin kaiken elämän katoavan kehostani. Silmäni alkoivat hiljalleen sulkeutua raskaasti, kunnes ne sulkeutuivat viimeisen kerran ja upposin synkkään pimeyteen.

Avasin silmäni hitaasti, kun tunsin kivun kadonneen kehostani. Löysin itseni synkän metsän keskeltä, mikä sai minut nopeasti tajuamaan että olin liittynyt Pimeyden metsän rivistöön. Nousin hitaasti seisomaan ja silmäilin ympäristöä. Muita kissoja ei näkynyt, ainoastaan minä ja pimeä metsä ympärilläni.
"Kylmähenkäys? Oletko se sinä?"
Käänsin salamannopeasti kylmänsinisen katseeni ympäri, kun kuulin tutun äänen. Saniaisten seasta sukelsi esiin kaunis sinertävänharmaa naaras, tyttäreni Utukyynel. Hämmennyin yhtä paljon hänen ilmestymisestään kuin hän hämmentyi minun ilmestymisestäni.
"Mitä sinä täällä teet?" tyttäreni kysyi hämmentyneenä. Pyöräytin hitaasti silmiäni ja otin pari askelta eteenpäin.
"Kuolin, tietenkin. Viiltokaaos tappoi minut juuri kun olin viiltämässä rakkaan siskosi kurkkua auki lopullisesti. No, mitenkäs sinä kuolit?" kysyin viileästi.

//Utu? rip Kylmä 31.12.2017-8.11.2018
//300 sanaa

Vastaus:

Kun kissa menee Pimeyden Metsään, kipu ei muuten katoa :D

Nimi: Viiltokaaos

07.11.2018 22:42
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.

Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.

//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
// 1022 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

07.11.2018 21:16
"Kylmähenkäys, mene partioon Yövarjon, Sumumyrskyn ja Verikyyneleen kanssa. Kiertäkää rajaa Korkokivien lähettyviltä ja vaikka puolet Varjonklaanin rajasta", Viiltokaaos murahti minulle ja sivalsi tavanomaisesti ilmaa kynsillään ennen kuin hän lähti taas matkoilleen. Paljastin tylsistyneenä puhtaanvalkoiset kulmahampaani ja marssin sitten aukion poikki tuoresaaliskasalle, jonka edustalla kolmikko jo seisoikin. Verikyynel silmäili minua turhautuneena ja siristeli arvioivasti vihreitä silmiään.
"Et voinut yhtään hitaammin tulla tänne", punertavanruskea naaras tuhahti tylysti. Pyöräytin liioiteltusti kylmänsinisiä silmiäni ja asetuin Yövarjon rinnalle, heittäen nopean mulkaisun kokeeneeseen soturiin.
"Aiommeko me jäädä tähän odottamaan kuunhuippua vai mitä sinä itse viivytät?" huomautin kylmästi. Verikyynel ei turhautuneesta katseesta lukien jaksanut jatkaa riitelyä, joten hän vain heitti alentavan katseen minuun ja lähti Sumumyrsky rinnallaan uloskäyntiä kohti. Päätin itsekin pitää kuononi kiinni ja lähteä vain seuraamaan kuolonklaanilaisia ulos leiristä.

Kiersimme Korkokivien aluetta hiljaisuuden leijuessa partion yllä. Punertavan auringon ohuet säteet valaisivat laajoja nummialueita ja saivat minut nauttimaan viimeisistä lehtisateen päivistä, jotka olivat vielä hieman lämpimähköt eivätkä lumiset ja masentavat. Lyhyen nurmikon väri oli alkanut jo muuttua ruskehtavaksi ja aamuisin kuura koristeli ruohikkoa, mikä sai jokaisen kissan vihaamaan aamupartiota, koska kukaan ei tahtonut lähteä kävelemään jäisessä maassa reviiriä ympäri.
Olimme jo kaartamassa Varjoklaanin rajalle, kun kuonooni osui jäniksen haju. Haju oli tuore ja vahva, joten kyseinen saaliseläin oli varmasti aivan lähettyvillä. Köhäisin äänekkäästi kurkkuani saadakseni partiolaisten hetkellisen huomion.
"Sain vainun jäniksestä. Jatkakaa te matkaa, minä palaan leiriin perässänne", murahdin välinpitämättömästi ja nuolaisin laiskasti valkeita rintakarvojani lisätäkseni uskottavuutta. Helpotuksekseni Verikyynel nyökäytti hitaasti päätään ja käski partiota jatkamaan matkaa. Partion kadottua maisemista hymähdin tyytyväisenä ja käännyin ympäri. Olinhan minä saanut vainun saaliseläimestä, mutta olin vain tahtonut päästä pois kuvottavien kuolonklaanilaisten seurasta. Että he pystyivät olemaan niin ärsyttäviä ja hermoja raastavia!
Lähdin hiipimään siihen suntaan mistä jäniksen tuoksu leijui - eli suoraan Korkokivien reunoja kohti, aivan Kuolonklaanin reviirin rajalle. Kohotin nopeasti kuonoani varmistaakseni, että olin menossa oikeaan suuntaan. Kyllä, jäniksen haju tuli suoraan edestä päin, ehkäpä noin viiden hännänmitan päästä aluskasvillisuustiheikön takaa. Tuulikin oli puolellani ja puhalsi suoraan minua kohti, joten minä saisin jäniksen hajun mutta se ei saisi minun hajuani. Venyttelin kärsimättömänä kynsiäni ja jatkoin eteenpäin hiipimistä. Olin jo niin lähellä jäniksen nappaamista, että pystyin jo tuntemaan sen karhean turkin kynsissäni ja hampaani katkaisemassa saaliin niskat.
"Sainpas!"
Säpsähdin, kun suoraan edestäni ilmoille kajahti tyytyväinen naukaisu, joka kuului selvästi nuorelle naaraskissalle. Jäin matalaan vaanimisasentooni, mutta nuuhkaisin äänettömästi ilmaa. Kyseessä oli erakko. Paljastin valkean hammasrivistöni ja työnsin neulanterävät kynteni ulos. Mitä erakko teki Kuolonklaanin reviirillä ja miksi se oli napannut minun saaliini? Sukelsin hetken mielijohteesta esiin, suoraan erakon eteen.
Erakko oli nuoren näköinen - ehkäpä vastanimitetyn soturin ikäinen - naaras, jolla oli lumenvalkoinen turkki ja pyöreät silmät, jotka olivat väritykseltään pistävän jäänsiniset. Naaraan silmät kohdatessani mieleeni tuli heti ensimmäisenä Jäälilja, se kissa jota kohtaan minulla oli ollut tunteita jo vaikka kuinka monta kuuta. Erakko säpsähti äkkisestä ilmestymisestäni, mutta rauhoittui sitten hieman ja nosti kasvoilleen tyynen ilmeen. Yllättyin hieman siitä, että naaras ei säikähtynyt minua, vaikka olin häntä ainakin kaksi kertaa kookkaampi ja lihaksikkaampi.
"Se oli minun saaliini", sähähdin naaraalle ja otin uhmakkaan askeleen eteenpäin. Naaras otti epäröivästi askeleen taaksepäin, mutta piti silti rohkeasti kasvoillaan rauhallisen ilmeen.
"Olet oikeassa, se oli sinun saaliisi. Mutta ellet jo tajunnut, minä nappasin sen", erakko huomautti ja nappasi jäniksen hampaidensa väliin. Kohotin kulmiani kylmästi ja otin uuden askeleen eteenpäin, jääden seisomaan vain kahden hännänmitan päähän erakosta. En olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, mutta tuo erakko oli itseasiassa kaunis.
"Oletko jo ehtinyt tuijottaa minua tarpeeksi?" naaras kysyi leikkisästi ja virnisti huvittuneena tuijottelustani. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja suoristuin kokonaiseen pituuteeni. Erakko kohotti hieman kasvojaan ja jäi tuijottamaan minua suoraan silmiini jäänsinisellä katseellaan.
"Sinäkin tarvitset näemmä hieman aikaa minun tuijottamiseeni", huomautin jäätävästi ja paljastin terävät kulmahampaani, "olet Kuolonklaanin reviirillä. Häivy ennen kuin kutsun partion häätämään sinut, ja voin paljastaa sinulle sen, että kuolonklaanilaiset eivät käsittele tunkeilijoita lempeästi. Saat minulta varoituksen, satun olemaan hyvällä tuulella."
"Mikä on syy hyvään tuuleesi?" erakko kysyi uteliaasti ja siristi silmiään. Punnitsin hetken vastaustani, koska tiesin ettei minun tarvitsisi kertoa tälle naaraalle yhtikääs mitään. Syy hyvään tuuleeni oli tietenkin se, että olin viiksenmitan päässä tyttäreni murhaamisesta ja pääsisin pian tapaamaan häntä rajalla, jolloin veisin hänen henkensä lopullisesti.
"En ole sellainen kissa, joka kertoo kaikki salaisuutensa tuntemattomille", totesin tyynesti ja siirryin sitten hieman sivuun, jotta erakko voisi lähteä pois Kuolonklaanin reviiriltä ja kadota Korkokivien taakse. Erakko virnisti nopeasti ja kuljetti pörröistä häntäänsä selkääni pitkin.
"Olet siis mysteerinen kissa, sepä mukava kuulla. Minä pidän sellaisista kissoista", naaras kuiskasi ja lähti jo marssimaan kauemmas, mutta pysähtyi muutaman hännänmitan päähän minusta. Hän kohotti hieman siroa päätään ja kääntyi vilkaisemaan minua olkapäänsä ylitse, "mikä sinun nimesi on, kuolonklaanilainen?"
"Kylmähenkäys", naukaisin kylmän tyynesti ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni. Erakko hymähti viekkaasti ja sivalsi utuista ilmaa hännällään.
"Tule huomenna tälle samalle paikalle, yksin. Hyvää päivänjatkoa, Kylmähenkäys. Ja jos sinua sattuu kiinnostamaan minun nimeni, minun nimeni on Pakkanen", erakko naukaisi ja marssi sitten aluskasvillisuuden sekaan. Jäin tuijottamaan lumenvalkoisen erakon perään, kunnes hän katosi kokonaan. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin selkäni Korkokiville, lähtien palaamaan Kuolonklaanin leiriä kohti. En tiennyt kuka tuo naaras oli ja mitä hän halusi minulta, mutta tiesin jo nyt että tulisin tapaamaan hänet huomenna.

//skip

Vaelsin Kuolonklaanin reviirin reunalla ja silmäilin Korkokiviä rauhallisesti. En ollut koskaan pitänyt tästä alueesta, koska tavallisesti Korkokivien läheisyys masensi minua, mutta jostakin syystä olin tänään todella rauhallisella tuulella.
"Kylmähenkäys. Olet ajoissa."
Käänsin kylmänsinisen katseeni hitaasti ympäri, kun kuulin tuttuakin tutumman heleän ja kauniin äänen. Pakkanen pujahti aukiolle ohuiden kitukasvuisten puiden välistä viekas hymy kasvoillaan loistaen. Virnistin tyytyväisenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan erakkoa kohti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä kovin pitkälle, koska naaras suorastaan juoksi aivan eteeni. Pakkasen makea, laventelimainen tuoksu tunkeutui sieraimiini ja sai kylmät väreet kulkemaan ruumiini läpi. Hän varmastikin huomasi sen, koska pienikokoisen kissan kasvoille nousi ilkikurinen virnistys.
"Oletko sinä hermostunut?"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Tahtoisin kuulla syyn tapaamisellemme", naukaisin kylmästi ja siristin silmiäni heikosti.
"Lähdetään kävelylle. Tuskin sinä kieltäytyisit kävelystä tälläisen kaunottaren kanssa", Pakkanen huomautti silkkisellä äänensävyllä ja kuljetti häntäänsä yläselkääni pitkin. Kohtasin erakon jäänsinisen katseen ja hymyilin aivan yhtä viekkaasti kuin hänkin.
"En kieltäytyisikään", naukaisin jäätävästi ja nousin yhdessä tuntemattoman naaraan kanssa, kadoten sitten hänen rinnallaan sumuisen reviirin varjoihin.

//skip nykypäivään

"Lehtikato on saapumassa aivan lähiaikoina. Kun on näin masentavaa päivittäin, tuskin muistaa enää viherlehden kuumia ja aurinkoisia päiviä", Graniittipolte huomautti Kuolemakukalle ja Tulvasielulle, joiden kanssa olin lähtenyt rajapartioon. Pyöräytin turhautuneena kylmänsinisiä silmiäni ja silmäilin ajanvietteekseni Korkokivien rajalla kasvavia saniaisia. Partiota johtava Tulvasielu kaartoi Korkokivien alueelta Varjoklaanin rajalle ja seurasin muiden partiolaisten perässä.
Yhtäkkiä silmäkulmaani osui lumenvalkoinen hahmo ja vaistojeni käskystä käännyin vilkaisemaan Korkokivien suuntaan. Henkäisin hämmästyneenä, kun tunnistin kyseisen kissan. Se oli Pakkanen, johon oli törmännyt kauan sitten ja kenen kanssa olin mennyt kävelylle. En muistanut juuri mitään kävelystämme, mutta muistin silti tuon erakon kristallinkirkkaasti. Mutta kun kohtasin illan punertavassa valossa naaraan jäänsiniset silmät ja niissä hohtavan tuskan, tajusin että hän halusi puhua kanssani.
"Näin tuolla mehukkaan näköisen rusakon, käyn nappaamassa sen", ilmoitin jämäkästi ja lähdin juoksemaan Korkokivien rajaa kohti jäämättä odottamaan klaanitoverieni vastausta. Kun vilkaisin taakseni juostessani Pakkasta kohti, partio oli lähtenyt jo jatkamaan matkaansa, joten he eivät ilmeisesti välittäneet niin paljon että he olisivat lähteneet perääni. Hyvä niin. Jatkoin rivakkaa juoksuani ja jarrutin taitavasti, kun saavuin valkean naaraan luokse. Erakko istui tönkössä istuma-asennossa ja oli peittänyt koko vatsa-alueensa jaloillaan ja hännällään.
"Mitä asiaa sinulla on minulle nyt? Emme ole nähneet pitkään aikaan ja minä luulin, että juuri sellaisena se pysyisikin", murahdin kylmästi lumenvalkoiselle erakolle. Pakkanen vetäisi syvään henkeä ja siirsi tuuhean häntänsä sivuun, paljastaen samalla vatsansa. Maailma ympärilläni pysähtyi ja hengitykseni salpaantui, kun tajusin kaiken.
Naaraan vatsa oli paisunut ainakin kolminkertaiseksi ja tuon nisät punoittivat tavalla, jonka olin nähnyt elämäni aikana ainoastaan yhdellä eri kissalla.
Liljahenkäyksellä.
"Sinä olet tiinenä! Miten tämä on tapahtunut?" sähähdin raivostuneena ja nousin uhkaavasti Pakkasen ylle. Naaraan jäänsinisissä silmissä säihkyi hermostuneisuus ja pakokauhu.
"Minäkään en tiedä! Minä oletin, että se tapahtui sillä kävelyllä, koska en muista siitä mitään. Kylmähenkäys, mitä me teemme? Minä olen tiineyden loppuvaiheessa ja sain sinut vasta nyt kiinni!"
"En minä tiedä mitä me teemme, mutta sen minä tiedän että näin ei pitänyt tapahtua. Pentumme tulevat olemaan vahinkopentuja", totesin kylmästi ja muistelin sitä hetkeä, kun olin kuullut Liljahenkäyksen olevan tiinenä. Meidän pentumme olivat myös vahinkopentuja eräällä tavalla, koska olimme saaneet pentuja aikaisemmin kuin olin itse halunnut.
Hiljaisuuden rikkoi Pakkasen äkillinen rääkäisy, kun hän kouristui ja kaatui kömpelösti kyljelleen. Tunsin paniikin virtaavan lävitseni, kun tajusin, että hän synnyttäisi tässä ja nyt. Enkä minä pystynyt tekemään mitään muuta kuin vain yrittää tarjota auttavaa käpälää ilman pienintäkään tietoa synnytyksestä. Nappasin ruohikolta paksun kepin ja työnsin sen naaraan hampaiden väliin.
"Pureskele tätä keppiä", ohjeistin pakokauhuisten henkäisyjen välistä ja laskin sinertävänharmaan häntäni naaraan kyljelle. Pakkanen pureskeli keppiä kaikilla voimillaan ja piti silmiään tiukasti kiinni. En ehtinyt edes tajuta tapahtumista mitään kunnes heikko naukaisu sai keskittymiseni herpaantumaan.
Lumenvalkoisen erakon vatsan vieressä makasi todella pienikokoinen pentu, joka oli selvästikin naaras. Pienokainen oli emonsa tavoin kauniin lumenvalkoinen, mutta hänen rinnassaan oli yönmusta laikku, joka muistutti muodoltaan hieman sydäntä. Pennun oikean etukäpälän varpaat olivat myös väritykseltään likaisenharmaat. Minun tyttäreni oli aivan upea, yhtä kaunis kuin emonsakin.
"K-kylmähenkäys", Pakkanen kuiskasi ja päästi suustaan säälittävältä kuulostavan uikutuksen, "minä en kestä enää. Minun elämäni taitaa olla tässä."
"Ei!" karjaisin raivostuneena ja käännyin tuskan kourissa olevan naaraan puoleen, "sinä et voi kuolla nyt!" Huutoni eivät kuitenkaan toimineet ja erakon jäänsiniset silmät alkoivat painautua hitaasti kiinni.
"Vie hänet Kuolonklaaniin ja anna hänelle hyvä elämä, sellainen minkä tyttäremme ansaitsee. Pidä hänestä hyvää huolta, Kylmähenkäys. Jonakin päivänä me tulemme tapaamaan Pimeyden metsässä", erakko kuiskasi ja sulki lopulta jäänsiniset silmänsä kokonaan. Jäin tuijottamaan tyttäreni emoa raivon, surun ja pettymyksen vallassa. Vaikka olin tuntenut hänet todella vähän aikaa enkä ollut ihastunut naaraaseen kunnolla, jäisin silti suremaan hänen kuolemaansa.
"Minä nimeän hänet Pakkaspennuksi kunnioittaakseni sinun muistoasi, Pakkanen", kuiskasin ja nostin lumenvalkoisen pennun hampaisiini, "minä pidän sinusta huolta. Sinä tulet olemaan tyttäreni nyt ja ikuisesti."
Sitten käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan leiriä kohti, heikko pentu suussani roikkuen. En ollut edes varma selviäisikö tyttäreni hengissä leiriin asti, mutta minä suojelisin häntä.

Kun palasin leiriin, aurinko oli jo kadonnut nummien taakse ja kuu oli alkanut kohota pilvettömällä taivaalla. Tänään oli puolikuun yö, joka tarkoitti myös jotain erityistä minun elämässäni. Tänä yönä minä murhaisin Rosmariiniputouksen, lopullisesti. Olin odottanut tätä päivää siitä asti kuin minut oltiin karkoitettu Varjoklaanista ja saisin lopulta kostoni. Mutta sitä ennen minun pitäisi hoitaa Pakkaspentu. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli, että antaisin pennun Jääliljan hoitoon ja pyytäisin, että ystäväni voisi hoitaa tytärtäni aivan kuin omaa pentuaan. En ollut lainkaan varma suostuisiko valkean ja harmaan kirjava naaras siihen, mutta aina sai toivoa.
Syöksyin piikkihernetunnelista leiriin ja lähdin rynnistämään leirin halki, etsien heti kylmänsinisellä katseellani Jääliljaa. Pian tunnistin likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan istumassa leirin laitamilla. Kaarsin jyrkästi kuolonklaanilaisen suuntaan. Heti minut huomattuaan Jääliljan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja kun laskin säälittävästi inisevän Pakkaspennun naaraan eteen, hän ei saanut sanaakaan suustaan. Olin aikeissa jo aloittaa lauseeni, mutta sitten yht'äkkiä tyttäreni mantelimaiset silmät rävähtivät auki ja henkäisin haltioituneena. Pakkaspennun silmät olivat jäänsiniset, täydellinen kopio emonsa silmistä. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni Jääliljaan.
"Jäälilja, tämä on Pakkaspentu. Hän on minun ja erään erakon pentu, vahinkopentu. Minun täytyy nyt käydä tekemässä yksi asia, mutta voisitko sinä pitää hänestä sillä aikaa huolta? Hän on minulle kaikki kaikessa", kuiskasin äänellä, josta hohkasi rakkaus ja ylpeys tytärtäni kohtaan. Vaikka tiesin, että tulisin heti Rosmariiniputouksen tapettuani takaisin leiriin ja pääsisin näkemään Pakkaspennun taas, ajatuskin hänen jättämisestä hetkeksikään sai sydämeni ulvomaan kivusta. Laskeuduin nuolaisemaan tyttäreni poskea rakastavasti ja peräännyin sitten muutaman askeleen päähän Jääliljasta, joka tuijotti minua vieläkin todella hämmentyneenä. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin, syöksyen ulos leiristä ennen kuin päättäisin jäädä leiriin tyttäreni kanssa.

Suunnistin Varjoklaanin reviirin rajalle ja nuuskin samalla viileää lehtisateen ilmaa sen varalta, että Rosmariiniputous olisi jo saapunut. En kuitenkaan haistanut tyttäreni makeaa tuoksua, joten hän ei ollut vielä paikalla.
"Pitäisikö hänen olla jo täällä?" Mäyräraita - jonka olin päättänyt ottaa mukaani - kysyi. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja venyttelin rotevia lapojani.
Pian Rosmariiniputouksen luonnonvalkea hahmo ilmestyikin Varjoklaanin reviirille ja aivan ensimmäisenä huomasin, että hänen pullottava vatsansa oli kadonnut kokonaan. Mäyräraita oli sanonut tyttäreni odottaneen pentuja kokoontumisen aikana, joten hän oli mitä ilmeisemmin synnyttänyt pentunsa. Rosmariiniputous silmäili Kuolonklaanin reviiriä hieman hämmentyneenä ja lähti hiipimään lähemmäs rajaa epäröivänä. Virnistin voitonriemuisesti ja työnsin neulanteräviä kynsiäni ulos. Varsinkin nyt kun varapäällikkö oli hieman heikoilla synnytyksen jäljiltä, hänet olisi vielä helpompi tappaa. Olin muutenkin ainakin kaksi kertaa taitavampi taistelija kuin tyttäreni.
"Hiivi mahdollisimman huomaamattomasti hänen taakseen niin, että hän ei pääse pakenemaan kun minä astun esiin", kuiskasin Mäyräraidalle, joka oli piilossa aluskasvillisuuden seassa kanssani. Naaras nyökäytti päätään ja lähti hiipimään Varjoklaanin reviirille saniaisten välistä niin, että tyttäreni ei huomannut mitään. Kun huomasin sivusilmästäni, että mustaturkkinen soturi oli päässyt hiipimään Varjoklaanin reviirille, nousin jäinen virne kasvoillani ylös ja astuin pois aluskasvillisuudesta. Tyttäreni säpsähti ja kääntyi minua kohti. Meripihkaisissa silmissä roihahti viha.
"Kylmähenkäys. Missä Utukyynel on?" varapäällikkö kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Minä kyllä tiesin, ettei tyttäreni ollut odottanut näkevänsä siskoaan täällä, joten naaraan kysymys oli selvästikin turha.
"Hänellä oli muita kiireitä", naukaisin välinpitämättömästi, vaikka oikeasti tyttäreni ei ollut vieläkään saapunut Kuolonklaaniin, "minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?"
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", Rosmariiniputous sähähti alentavasti ja kääntyi ympäri, mutta saniaisten seasta esiin loikkava Mäyräraita sai hänet pysähtymään. Entinen varjoklaanilainen oli paljastanut valkean hammasrivistönsä ja näytti minunkin mielestäni uhkavaalta. Rosmariiniputous säpsähti ja otti askeleen kauemmas Mäyräraidasta, tullen samalla lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Kun kohtasin tyttäreni meripihkaisen katseen ja tunnistin pakokauhun hänen silmissään, tiesin heti varapäällikön tajuavan että tässä se oli. Hänen elämänsä loppu. Naaras oli menettänyt jo Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun, jokaisen sisarensa. Nyt oli jäljellä vain minä ja Rosmariiniputous, isä ja tytär.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi", naukaisin silkkisesti ja otin uhkaavan askeleen eteenpäin, "miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?"
"Ne eivät kuulu sinulle", Rosmariiniputous sähähti. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni liioiteltusti ja kohdistin sitten tuijotukseni tyttäreeni.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Näin hämmästyksen nousevan tyttäreni kasvoille, kun kerroin Pakkaspennusta. Rosmariiniputous näytti sisäistävän hetken aikaa antamani tietoa, mutta kun otin uuden askeleen eteenpäin, naaras luimisti korvansa ja naukaisi tärisevällä äänellä:
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin."
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" virnistin pahanenteisesti ja jäin tuijottamaan tytärtäni. Taistelu oli aivan viiksenkarvan päässä alkamisesta ja kynteni ulvoivat jo halusta työntyä tyttäreni turkkiin.

//jatkan tästä ite Rosmalla :D
//2361 sanaa

Nimi: Korpikyynel

07.11.2018 16:09
”En ole syönyt. Ja toki voin syödä kanssasi”, pakottauduin sanomaan mahdollisimman neutraalisti, vaikkei minua huvittanut tippaakaan olla Tappotahdon kanssa. Astelin käykin jaloin kollin perässä hieman sivummalle jäniksen äärelle. Tappotahto istahti ja katsoi minua hieman odottavasti. Hymyilin hieman väkinäisesti, kun ähkäisin:
”Sinä voit ottaa ensin.”
Tappotahto katsoi minua hieman kummissaan, mutta kumartui silti haukkaamaan palan jäniksestä. Minäkin kumarruin, mutta näykkäisin vain vähän jäniksen nahkaa. Kun taas kohtasin Tappotahdon katseen, hän näytti todella hämmästyneeltä. Kurtistin kulmiani ja kohdistan kysyvän katseeni suoraan kollin silmiin.
”Et ole syönyt koko päivänä, ja nyt näytti tuon verran ruokaa?” Tappotahto kysyi selvästi hämmentyneenä.
”Niin, entä sitten?” murahdin ärtyneenä, enkä peitellyt sävyä äänessämni ollenkaan.
”Se ei vain ole normaalia. Oletko sinä sairas?” Tappotahto tuumi mittaillessa minua katseellaan.
”En. Sinä et tietääkseni ole mikään ruoka-asiantuntija, joten en luottaisi syömisiäni sinun käsiisi”, sähähdin jo vähän turhankin ilkeästi. Mutta oli liian myöhäistä muutta sitä mitä olin jo sanonut. Näin silmäkulmastani miten Tappotahdon silmät laajenivat ilmeisesti järkytyksestä. Painoin päätäni hieman ja näykkäisin taas palan jäniksestä. Pureskelin, ja laskin taas päätäni katsomatta Tappotahtoon. Valitettavsti katsekontaktin välttämisessä oli huonot puolensa, ja Tappotahto kumartui tismalleen samaan aikaan jänistä kohti kuin minä. Liian myöhään tajusin väistämättömän tapahtuman, ja kuonomme osuivat toisiinsa. Tunsin nolostuvani hieman, ja vetäisin kiireesti pääni pois.
”Luulin, että sinusta olisi mukavaa syödä kanssani”, Tappotahto mutisi hieman hän iällään hänkin. Kurkkuani alkoi kuristaa. Miksi aina menin pilaamaan kaiken? Meistä olisi voinut tulla hyvätkin ystävät, mutta ei Tappotahto varmasti halunnut, kun tällä lailla äksyili hänelle päin naamaa. Purin huultani, jotten olisi murtunut täysin. Halusin kovasti pahoitella tilannetta Tappotahdolle, mutta tajusin, ettei se käynyt päinsä. Olin loukannut kollia pahasti. Hän oli pyytänyt minut syömään hyvänä ja kohteliaana eleenä, ja mitä minä tein, aloin kiukutella hänelle, vaikka hän yritti auttaa minua. Olisi suuri kunnianloukkaus myös itselleni, jos nyt vain alkaisin pyydellä anteeksi. Ja olin menettänyt jo tarpeeksi arvokkuuttani Tappotahdon silmissä, enemmälle ei vain ollut varaa. Vilkaisin alta kulmieni Tappotahtoa, ja tämä näytti katselevan toisen suuntaan hiukan vaivaantuneena.
”Anteeksi”, sopersin tukahdutetuksi äänellä. Olin oikeasti paikoillani siitä mitä olin sanonut.

//331 sanaa
//Tappo?

Nimi: Viiltokaaos

07.11.2018 11:36
Jäälilja johdatti minut Tuuliklaanin rajalle tähtien tuikkiessa yllämme. Taivaalle oli kertynyt joitakin pilviä, mutta ilma oli yhä kylmä. Pakkanen kiristyi yö yöltä yhä vain. Saavuttuamme Tuuliklaanin rajalle, vaalea soturi pysähtyi. Hän tarkkaili ympäristöä kaikilla aisteillaan ja kohdisti katseensa Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Istuuduin alas rennosti ja kääntelin hitaasti päätäni ympäristöä tarkkaillen. Pian kuulin liikettä Tuuliklaanin suunnalta. Musta, pieni hahmo lähestyi meitä nopeasti. Se kulki nummia pitkin matalana. Askeleet olivat ripeitä, mutta kaukana juoksuaskelista. Tulija hidasti tahtiaan meidät huomatessaan. Hän suoristi ryhtinsä ja nosti päänsä ylös. Tunnistin kissan naaraaksi, joka omasi mustan turkin ja valkean rinnan. Kun naaras pääsi muutaman ketunmitan päähän meistä, hän pysähtyi. Kissa kohdisti hämmästyneet siniset silmänsä minuun. Kissan suu aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain saamatta mitään aikaan. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kissa säpsähti, mutta jännitti sitten lihaksensa ja suoristi taas ryhtinsä. Kissa sulki suunsa ja muokkasi hämmästyneen ilmeensä kylmäksi. Hän vilkaisi Jääliljaa, joka taas käänsi katseensa minuun.
"Tässä on Hohdetassu", kuolonklaanilaissoturi kertoi. Siristin silmiäni. Tätäkö Jäälilja halusi minun katsovan? Tuuliklaanilaisoppilasta? Toisaalta ymmärsin soturia, sillä olinhan käskenyt häntä kertomaan kaiken. Olin myös kiitollinen siitä, että Jäälilja oli tuonut minut ja kertonut tuuliklaanilaisesta, joka ei kuitenkaan kovinkaan suurta kiinnostusta herättänyt. Kissa oli suoristanut ryhtinsä ja nostanut leukaansa ylöspäin, mutta oppilas hän vain oli. Oliko Jäälilja kertonut suunnitelmistani tuuliklaanilaisoppilaalle?
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras ilmoitti kääntäen katseensa tuuliklaanilaiseen.
"Tiedän kyllä", hän vastasi nopeasti ja kohtasi jäänsinisillä silmillä omat vihreät silmäni.
"Oliko se tässä?" kysyin murahtaen. Se sai Hohdetassuksi kutsutun naaraan hämmästymään. Kuin hän olisi odottanut jotain muuta. Jäälilja siristi silmiään.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", vaalea soturi ilmoitti tyynesti ja heilautti häntäänsä. Astuin askeleen lähemmäs tuuliklaanilaista. Hohdetassu veti syvään henkeä ja siristi ilmeikkäitä silmiään minun tullessa lähemmäs. Pysähdyin kahden hiirenmitan päähän naaraasta, joka oli minua paljon pienempi. Tarkkailin häntä ylhäältäpäin hetken aikaa. Sitten kumarruin hänen korviensa tasolle ja kuiskasin hiljaa:
"Minä olen johtajasi." Se sai naaraan väräyttämään korviaan ja astumaan askeleen taaksepäin. Hän ei sanonut mitään. Ihme kyllä, myös Jäälilja pysyi vaiti. Viilsin vielä kynsilläni ilmaa saamatta sen kummempaa reaktiota naaraassa aikaan, jonka jälkeen käänsin tälle selkäni. Mitään sanomatta lähdin kulkemaan nummia pitkin takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, ja pian kuulin Jääliljan askeleet perässäni. Naaras otti minut kiinni juoksuaskelin, jonka jälkeen hän hidastui lähes vierelleni. En kääntänyt katsettani häneen.
"Mitä sanoit hänelle?" soturi tivasi kylmänviileällä äänellä. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
"En mitään painokelpoista", vastasin ja käänsin nyt katseeni naaraaseen. Virnistin hänelle. Jääliljan ilme pysyi tyynenä, häntä ei hymyilyttänyt. Hän ei ollut mitenkään vihainen, mutta olisi kai halunnut tietää, mitä sanoin.

Matka leiriin sujui melko nopeasti. Tapaaminen oli ollut lyhyt, eli en ollut jäätynyt matkalla takaisin leiriin. Ilmoitin Jääliljalle, että hän saisi vaikka katsella hetken ajan tähtiä, sillä minä menisin leiriin ensin. Ehkä naaras olisi ansainnut pienen palkkion Hohdetassusta, mutta en ollut juuri nyt anteliaalla tuulella. Koska soturi tiesi, miten tärkeä suunnitelmani minulle oli, hän suostui jäämään hetkeksi leirin ulkopuolelle, kun astelin sisään leiriin. Leirin pääaukio oli autio. Oli kuolemanhiljaista. Huomasin kuitenkin Silakkasiiven istuvan vartiossa piikkihernetunnelin liepeillä, vain muutaman ketunmitan päässä sen sisäänkäynnistä. Kolli istui maassa silmät suljettuina, mutta väräytti korviaan minun tullessa leiriin. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen sulki silmänsä taas. Suuntasin kohti sotureiden pesään. Ennen kuin pujahdin pensaikon suojiin, vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa. Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta. En ehtinyt edes nukahtaa, kun Jäälilja saapui. Hän asettui omalle vuoteelleen vain muutaman vuoteen päähän minusta. Kiinnittämättä soturiin sen enempää huomiota, vaivuin uneen.

Aamu oli täysin tavallinen. Heräsin ensimmäisten joukossa, järjestin partiot ja katselin heräilevää leiriä. Ennen auringonnousua lähteneen saalistuspartion palatessa, nappasin tuoresaaliskasasta itselleni hiiren ja söin sen nopeasti muutamalla suupalalla. Katsellessani leirin kissoja, katseeni takertui huomaamattani Valhekuiskeen tummaan turkkiin. Katsoin, kuinka naaras ulostautui sotureiden pesästä, venytteli ja pesi turkkiaan. Naaras oli hyvä soturi, vaikka määrätietoisuus olikin toisinaan heikkous. Soturi oli ainakin uskollinen klaanilleen, sillä hänen pyynnöstään olin auttanut parantaja Pikiviillon lavastamisessa syylliseksi. Petos klaaniamme kohtaan oli anteeksiantamaton, mutta tiesimme parantajan olleen vääräuskoinen. Hän ei kai koskaan ollut kovinkaan suuri osa Valhekuiskeen elämää, mutta toisaalta se oli vain hyvä. Parempi ilman isää kuin Pikiviillon kaltainen pelkuri. Olin kuullut, että Pisaratähdellä oli ollut erimielisyyksiä entisen parantajan kanssa aikoinaan.
"Viiltokaaos. Viiltokaaos", voimistuva ääneni toistelu sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin korviani puheen suuntaan ja pian käänsin pääni sinnepäin. Puhuja oli hopeanharmaa kolli, Sumumyrsky.
"No?" murahdin vastaukseksi kylmästi. Soturi siristi meripihkaisia silmiään.
"Raetähti on parantajan pesällä", kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani yllättyneenä.
"Mihin?" kysyin vain. Päällikön isä viittoi minut hännällään kohti parantajan pesää. Seurasin, koska en keksinyt syytä kieltäytyä. Kolli johdatti minut sammalvuoteelle, jossa Raetähti makasi. Kolli oli sulkenut meripihkaiset silmänsä, hänen kylkensä kohoili hitaasti ylös ja alas. Vaarallinenkin soturi oli helppo tappaa sen nukkuessa noin sikeää unta. Yhdellä viillolla olisin voinut avata harmaan kollin kaulassa olevan haavan, joka oli peitelty hämähäkin seitillä ja yrteillä.
"Kulkukissa", Sumumyrsky totesi hiljaisuuden päätteeksi. Väräytin vain korviani, mutta en kääntänyt katsettani pois nukkuvasta päälliköstä. Raetähti menetti henkiään nopeaan tahtiin, pian hän menettäisi kai ne viimeisetkin. Käänsin lopulta katseeni Sumumyrskyyn. Soturi oli alkuperältään tuuliklaanilainen. Muistan hänen tulleen Kuolonklaaniin juuri ennen sotaa, joka vaati kahden Kuolonklaanin päällikön henget. Soturi oli rakastanut Kohmesydäntä, niin hän oli tehnyt jo alusta saakka. Rakkaus ei aina vain ole ikuista, sillä Kohmesydän oli kuollut aikaa sitten. Sumumyrskyn elämä oli kai enää vain klaaninsa palvelemista ja poikansa opastamista. Jälkimmäinen ei kai sujunut kovin hyvin, sillä Raetähti menetti henkiään kaiken aikaa.
Sumumyrsky ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja kulki ulos parantajan pesästä. Minä tein samojen, sillä yrttien tuoksut eivät houkutelleet minua jäämään. En tahtonut haista parantajalta, en vahingossakaan. Pääaukiolle oli tullut enemmän kissoja. Suuri osa heistä söi saalistuspartion antimia, mutta jotkut juttelivat keskenään tai sukivat turkkiaan.
Päivä ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Taivas oli pilvien peittämä ja näytti siltä, kuin se putoaisi niskaamme hetkenä minä hyvänsä. Pilvistä oli kerrankin jotain hyötyä; ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Hengittäessä huuru purkautui ulos sieraimistani, mutta lehtikato olikin jo lähellä. Annoin katseeni löytää taas Valhekuiskeen. Epäonnekseni naaras kuitenkin nosti juuri katseensa minuun ja onnistuin katsomaan häntä suoraan silmiin. Se yhteys kesti silmänräpäyksen ajan, kunnes käänsin katseeni pois. Valhekuiske ei tullut juttelemaan minulle, hän lähti kai omille teilleen.

Vain vähän auringonlaskua ennen suuntasin jälleen kerran kohti nelipuita. Jouduin varmistamaan, ettei kukaan huomannut minun lähtevän. Puolimatkaa ukkospolulle tarkkailin selustaani. Kukaan ei seurannut minua. Kaatosade oli alkanut aurinkohuipun hetkellä, mutta nyt se oli enää onneton tihkusade.
Ennen leiristä lähtemistä olin kuullut jotain, joka sai minut kiinnostumaan. Mäyräraita ja Kylmähenkäys olivat puhuneet jostain "tänä yönä Varjoklaanin rajalla hoidettavasta jutusta", josta minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta. Ohikulkumatkalla kuulin sen, mutta käännyin ja kysyin, mitä kaksikko suunnitteli. Se oli ehkä hieman typerää, mutta he valehtelivat vain puhuvansa partiosta. En uskonut, mutta en kokenut järkeväksi alkaa kyselemään. Selvittäisin sen itse poikkeamalla Varjoklaanin rajalla palatessani Myrskyklaanin reviiriltä.
Matka nelipuille taittui nopeasti. Jolkottelin kaikessa rauhassa eteenpäin. Joutuisin peittämään hajujälkeni, sillä seuraavaksi kulkisin Myrskyklaanin reviirin halki Käärmekiville ja tapaisin Silkkisydämen kaksi klaanitoveria, joista toisen oli määrä kuolla tänä yönä. Toivoin vain, että Silkkisydän oli tehnyt osansa. Hänen ei kannattanut alkaa sooloilemaan tai peruuttamaan. Kollin oli hyvä ymmärtää, että minun kanssani ei kannattanut pelleillä. Löysin sopivan laventeliryteikön, jossa kierin hetken aikaa. Kasvin voimakas haju peitti oman ominaistuoksuni hyvin. En suostunut pyörimään mudassa tai muussakaan sotkussa. Laventeli toimi hyvin kuolleen kissan tuoksun peittämiseen, joten kai voimakas tuoksu toimi myös minun hajuni peittämiseen. Ja olinhan minä käytännössä kuollut.
Loikin nelipuiden laakson poikki pitkin askelin kohti sen toista kulmaa, josta oli nopein reitti Käärmekiville. Juoksin nopeasti aluskasvillisuuden sekaan ja kuljin tottumuksesta matalana eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni herkeämättä. Kääntelin korviani ja pidin leukani raotettuina. Riistan tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta sivuutin sen. Nyt ei ollut aikaa saalistamiselle.
Kun saavuin Käärmekiville, asetuin lähimmän kuusen oksien alle piiloon. Hyasinttimyrskyn ja Riekkosulan pitäisi saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tarkkailin yhä ympäristöäni. Saatoin nähdä oksien lomasta palavan pimenevää taivasta. Ensimmäiset, haaleat tähdet olivat syttyneet jo. Silloin kuulin askeleita, jotka lähestyivät. Erotin kuusen alta kahden hahmon lähestyvän. Tuuli oli puolellani, sillä saatoin haistaa kaksikon tuoksun, mutta he eivät minun. Toinen kissoista omasi leveät lavat ja sinertävänharmaan juovikkaan turkin. Hän oli kai Hyasinttimyrsky, tunnistin hänet kokoontumisista. Toinen kolli oli hieman pienempi musta kolli. Pienemmän kollin pitkät jalat tekivät hänestä lähes klaanitoverinsa korkuisen. Kuulin vaimeasti heidän puhuvan. Ilmapiiri oli kireä, eivätkä he selkeästi nauttineet toistensa seurasta. Sinertävänharmaa kolli oli täysin huonossa paikassa. Hän oli Riekkosulan takana. Hyökkäyksen täytyi tapahtua ensin Hyasinttimyrskyyn, jotta en ei tiedä mikä heihin iski. Kolli täytyi lavastaa syylliseksi murhaan, se ei ollut mikään pikkujuttu. Olin suunnitellut tätä koko päivän ja hieman enemmänkin. Annoin kaksikon tulla lähemmäksi. He liikkuivat hitaasti ja pitivät pientä välimatkaa toisiinsa. En kuullut heidän keskusteluaan. Sitten tapahtui hyvä asia, Hyasinttimyrsky vaihtoi paikkaansa. Se kiersi Riekkosulan ja pysähtyi vain muutaman ketunmmitan päähän kuusesta, jonka alla kyyhötin. Se oli mahdollisuuteni, joka kestäisi ehkä vain hetken.
Varoittamatta syöksyin esiin oksien alta. Loikkasin leveälapaisen kollin niskaan, se päästi ilmoille parkaisun, joka tukahtui nopeasti minun painettua kissa maahan. Koska hän ei saanut tietää minusta, nousin nopeasti ylös ja heitin kissan vasten lähintä puuta. Se ei saanut häntä täysin tajuttomaksi, sillä kolli oli yhä hereillä. Hän yritti etsiä minua katseellaan, mutta oli liian pökerryksissä löytääkseen minut. Tartuin jälleen kollin niskaan kiinni ja iskin hänet vasten koivua. Kissa vajosi tajuttomuuteen ja valui kuun runkoa vasten märkien lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Sitten käänsin vihreän, murhanhimoisen katseeni kohti Riekkosulkaa. Kasvoillani oli jopa hieman mielipuoli virne, joka sai Riekkosulan pysymään paikoillaan. Kolli ei tehnyt mitään, mutta kun lähdin juoksemaan häntä kohti, soturi yritti pakoon. Hän kai aavisti kokoeromme ja taitomme olevan liian eri luokkaa. Yllättäen kissa kuitenkin kääntyi. Hän viilsi kynsillään ilmaa, sillä ei osunut minuun. Kumarruin ja loikkasin kynnet ojossa kissan kimppuun. Kynteni upposivat tämän kaulaan ja lapaan. Viilsin oikealla etukäpälälläni soturin kurkun auki. Varuiksi myös upotin hampaani siihen. Kierimme hetken ajan aluskasvillisuuden seassa. Soturi yritti kynsiä kylkiäni ja vatsaani onnistumatta. Pari naarmua hän sai aikaan, mutta ei mitään muuta. Hyökkäys oli ollut nopea ja lähes äänetön. Hetkeä myöhemmin Riekkosulka makasi maassa elottomana veren peitossa. Tiesin varmistaa hänen kyntensä, sillä niihin oli saattanut jäädä karvaani. Onnekseni niin ei ollut käynyt. Tartuin hampaillani elottoman soturin niskaan ja raahasin tämän lähelle puuta, jota vasten Hyasinttimyrsky makasi. Toivoin, että murhapaikka oli kyllin vakuuttava. Varuiksi vielä kynsin hieman tajuttoman Hyasinttimyrskyn turkkia. Pelkäsin kollin heräävään, mutta niin ei käynyt. Tajuttomuus oli kyllin syvä.
Etsin katseellani Silkkisydäntä Käärmekivien läheisyydestä, mutta en nähnyt häntä. Kuljin poispäin kaksikosta ja huomasin pian kollin valkean turkin vilahtavan Käärmekivien lomassa. Hän astui esiin kivien takaa ja katsoi minua suoraan silmiini. En osannut tulkita hänen ilmettään.
"Pidä huolta, että klaani uskoo Hyasinttimyrskyn tehneen tuon. Olet onnekas, kun suostuin hoitamaan tämän. Voit kiittää minua myöhemmin", tokaisin viileästi. Kuu oli jo noussut mukavasti, minun täytyisi kiirehtiä Varjoklaanin rajalle, jotta voisin löytää Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan. Olin tuonut naaraan klaaniin reilu kuu sitten. Hän oli sopeutunut yllättävän hyvin ja tutustunut epäonnekseni Kylmähenkäykseen. En koskaan ollut pitänyt kollista, jonka Jäälilja oli Varjoklaanista Kuolonklaaniin raahannut. Soturi oli yrittänyt tappaa oman kumppaninsa, joka kaiken lisäksi oli Pisaratähden pentu. Hän oli mielipuoli.
En jäänyt odottamaan Silkkisydämen vastausta, vaan hyvästelin kollin ja lähdin ravaamaan ripeästi kohti Nelipuita.

Matka takaisin Kuolonklaanin reviirille tuntui ikuisuudelta. Lopulta reviirillemme päästyäni, suin turkkiani hieman. Se oli sotkuinen taistelun ja kasvien seassa pyörimisen jäljiltä. Arvelin, että haisin Myrskyklaanilta. En kuitenkaan välittänyt, vaan ylitin ukkospolun muutamilla loikilla ja suuntasin Varjoklaanin rajaa myöten eteenpäin. Kuljin monien ketunmittojen päässä ukkospolusta, ihan vain varuilta. Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan varjoklaanilaismaiset tuoksut olivat voimakkaat täällä. Pian ne kuitenkin katosivat. Oliko kaksikko ylittänyt Ukkospolun? Päätin ottaa siitä selvää, hitaasti kuljin ukkospolun päälle. Varmistin, ettei hirviöitä tullut. Tosin näin pimeällä niiden hehkuvat silmät saattoi nähdä jo kaukaa. Ilma oli hieman utuinen, mutta taivas näkyi nyt hieman. Käännyin katsomaan takanani häämöttävää nummea ja niiden taakse avartuvia Korkokiviä. Yhdessä kohdassa oli valtava kuoppa, joka oli Emonsuu. Sen lähistöllä saalistaminen ei ollut kovinkaan tuottoisaa, mutta nummet olivat saalistukselle erinomainen paikka.
Pujahdin Varjoklaanin reviirille nopeasti. Piilouduin lähimpään pensaikkoon äänettä. Yllätyksekseni erotin katseellani kolme kissaa: Mäyräraidan, Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen. En nähnyt heitä kokonaan, joten paikalla saattoi olla myös useampi kissa. Jäin tarkkailemaan tilannetta pensaikon takaa.

//Kylmä? Jos kirjotat vaik siihe et Kylmä hyökkää Rosman kimppuu ni voin jatkaa siit?XD Tästä alkaa KP-boosti :D
// 1952 sanaa

©2019 Kuolonklaani | Kuunpisara - suntuubi.com