Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Viiltokaaos

26.09.2018 10:57
Katsoin Kostohenkeä suoraan soturin silmiin pohtien hänen tarjoustaan. Kolli oli saamassa jälleen pentuja, vaikka hänen viimeisimpänsä olivat vasta päässeet oppilaaksi. Mutta en minä häntä aikonut moittia, soturi oli uskollinen klaanilleen ja hänen jälkeläisensäkin vaikuttivat järkeviltä tapauksilta. Kaiken lisäksi hän oli Pisaratähden poika, pidin itseäni hänen isoisänään, vaikka tässä elämässä se ei toiminut niin. Mutta kuitenkin hän oli sukulaiseni, kuolonklaanilaisen veri kulki hänen suonissaan, vaikkakaan ei täysin puhtaana isoisoisänsä Sumumyrskyn puolelta, jonka muistin syntyneen Tuuliklaaniin monia vuodenaikoja sitten. Ehdotus houkutteli minua, sillä pennulla oli mahdollisuudet kaikkeen verensä vuoksi.
”Hyvä on”, vastasin kollille tyyni ilme kasvoillani ja käänsin vihreän katseeni eteenpäin.
”Eli suostut?” Kostohenki varmisti ja kiristi tahtiaan perässäni. Nyökkäsin.
”Kyllä, mutta en tietenkään ilmaiseksi. Koulutan pennustasi soturin kaikilla taidoillani, mutta sinun täytyy auttaa minua”, ilmoitin viileästi ja merkkasin rajaa. Vilkaisin Kostohenkeä. Musta kolli kohotti kysyvästi silmiään.
”Ole tiedustelijani. Kyllä minä kuolonklaanilaiset tunnen, haluavat tehdä aina kaiken itse ja omalla tavallaan. Ja Jääliljaan minä en ainakaan luota, niin kiero se naaras osaa olla. Pirun hyvä soturi kyllä, mutta jokaisella asialla on kääntöpuolensa. Jäälilja ei varmasti kerro kaikkea, kuten ei moni muukaan”, ilmoitin kollille. Jäälilja oli auttanut minua luomaan yhteyden Minttusydämeen. Naaraalla oli varmasti paljonkin suhteita muiden klaanien jäsenien kanssa, mutta syystä tai toisesta jätti kertomatta siitä. Olihan hän tuonut Kylmähenkäyksenkin klaaniin.
”Eli mitä tahdot minun tekevän?” musta kolli siristi silmiään. Virnistin ja pysähdyin taas merkkaamaan rajan ja samalla viilsin kynsilläni ilmaa.
”Tehtäväsi on yksinkertainen: Tarkkaile ja raportoi minulle. En usko, että muut ovat yhtä suuri uhka kuin Jäälilja, mutta pidä varalta myös Kalmaliljaa silmällä”, sanoin. En ollutkaan kertonut soturille, ketkä kaikki olivat mukana juonessani. Hän yllättyi kuullessaan isoemonsa nimen, mutta palautti kasvoilleen tyynen ilmeen.
”Mitä sanot, onko meillä sopimus?” jäin odottamaan soturin vastausta. Varjoklaanin raja ja ukkospolku häämöttivät noin kymmenen ketunmitan päässä edessämme.

//Kosto? Sori jos hittasin tms xd
//291 sanaa

Nimi: Kostohenki

25.09.2018 22:09
Siristin hiukan keltaisia silmiäni katsoessani Viiltokaaosta. Ei ollut kovinkaan montaa neljäsosa kuuta siitä, kun kolli oli kertonut minulle omasta suunnitelmastaan valloittaa metsä ja siellä asuvat loput neljä klania. Kohautin huolettomasti hiukan lapojani.
"Miksi en olisi?" kysyin, mutta en jäänyt odottamaan vastausta kysymykseeni. Viiltokaaos varmasti ymmärsi itsekin, että kysymykseni oli tarkoitettu retoriseksi. Välillä tuntui siltä, että kollilta ei jäänyt hyomaamatta pieninkään yksityiskohta, mutta silti aina oli meneillä jotain mistä hän ei tietäisi aivan koko totuutta. Asia huvitti minua väkisinkin.
"Olen sitä mieltä, että tämä metsä kaippaa muistutusta siitä kenen reviiriä nelipuut ovatkan", hymähdin matalasti. "Kuolonklaanista on enää jäljellä vain tarinat sen mahtavuudesta."
Pysyin hetken ajan vaiti antaessani tuulen tuivertaa turkkini ylitse kävellessäni eteenpäin kohti Korkokiviä.
"Ei sillä, että sanoisin päällikkömme olevan aivan toivoton oman tehtävänsä kanssa, mutta mielestäni klaanin päällikkönä Raetähti pystyisi parempaan, jos vain uskaltaisi olla se, joka ottaa ensimmäisen askeleen", naukaisin melko rennisti ja jäisesti. En uskonut Viiltokaaoksen menevän kertomaan päälliköllemme kuinka ykso hänen sotureistaan kaipaisi toimintaa. Ehei. Minä olin liian mitätön sadakseni aikaan niin suurta kohua tai puhetta, harmi kyllä.
"Tarvitset kuitenkin rinnallesi uskollisia sotureita, kuten jokainen valtaa havitteleva", hymähdin. "Siispä kerron sinulle jotakin, josta emme Naakkalaulun kanssa ole vielä puhuneet kellekään."
Pidin pienen tauon, jonka tarkoituksena oli hiukan nostattaa tunnelmaa. "Naakkalaulu on tiineenä. Ainoastaan Talvikkimuisto tietää asiasta, mutta pian se alkaa olla melko näkyvää. Odotettavissa on kuulemma ainoastaan yksi pentu, mutta odotan hänestä voimakasta soturia. Siksi ehdotankin, että sinä koulurtaisit hänet oli hän sitten naaras tai kolli. Näin sinä saisin uskollisen seuraajan ja minä vahvan jälkeläisen. Emmehän tahdo, että tähän klaaniin syntyy vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi, joista ei ole muuta hyötyä?"
Kirin hiukan askeliani, sillä tuuli alkoi tuivertaa writtäin kovaa vasten kasvojani ja hidastamaan ikävästi matkaani.
"Totta kai kouluttaisin hänet itse, mutta harmikseni se ei toimi niin", totesin murahtaen. Käännyin katsomaan Viiltokaaoksen mustia kasvoja, joista vihreät silmät hiukan pistivät silmiin. "Mitä ajattelet? Pystyisitkö kasvattamaan pennustani soturin, jonka Kuolonklaani ansaitsee?"

// Viilto?

Nimi: Elandra

25.09.2018 18:46
Jäälilja: 42kp! -

Pirstaletassu: 27kp! -

Säpäletassu: 30kp! -

Kalmalilja: 33kp! -

Kylmähenkäys: 8kp -

Mututassu: 36kp! -

Tappotahto: 5kp -

Viiltokaaos: 53kp! -

Sisutassu: 6kp -

Sysisydän: 6kp -

//Sori ku arvioin näi nopeesti taas mut näitä tulee nii paljo näit tarinoit et parempi arvioija aina ku vaa pystyy xd

Nimi: Viiltokaaos

25.09.2018 18:01
Harjoitukset olivat lopuillaan, tiesin sen. Huomasin Mututassun hieman hengästyneen jo äskeisessä harjoituksessa, mutta oppilas oli tasoittanut sen heti sen loppumisen jälkeen. Käänsin katseeni Valhekuiskeeseen, joka istui hyvässä ryhdissä oppilaansa takana katsoen minuun päin. Siirsin katseeni Mututassuun. Kilpikonnakirjava naaras oli naulinnut siniset silmät turkkiini. Naaras näytti odottavan arvostelua äskeisestä harjoituksesta tai mahdollisia lisäohjeita.
"Se meni hyvin, Mututassu. Nyt on varmaan kuitenkin aika palata leiriin", Valhekuiske naukui ennen kuin ennätin sanoa mitään. Soturin ilme ei ollut kysyvä, sillä hän oli jo päättänyt harjoitusten olevan nyt ohi. Tumma naaras vilkaisi oppilastaan ja heilautti häntäänsä merkiksi lähdöstä. Mututassu empi hetken, vilkaisi minua taas ja lähti sitten kulkemaan mestarinsa perään huomattuaan minun nousevan ylös myös.
"Kun on ensimmäisen taistelusi aika, kiinnitä huomiota vastustajasi liikkeisiin ja paina ne mieleesi. Ajan mittaa opit yhdistämään liikkeet klaaneihin. Joka klaanilla on oma tapansa taistella, Tuuliklaanissa lähes jokainen käyttää taistellessaan nopeita harhautuksia ja Varjoklaanin jäsenet turvautuvat yllätyshyökkäyksiin. Tunne vastustajasi ja hänen klaaninsa, se voi joskus pelastaa henkesi", ohjeistin Mututassua, vaikka tiesin sen olevan Valhekuiskeen tehtävä. En uskonut naaraan pahastuvan, sillä olinhan tehnyt hänelle suuren palveluksen.
"Taisteletko sinäkin kuten jokiklaanilainen?" Mututassu oivalsi kysyä. Hän oli ymmärtänyt pointtini, vaikka veikkaus menikin aivan metsään.
"En", vastasin ja vaikenin. En ollut varma, mitä sanoisin omasta taistelutavastani. Pohja sille oli Myrskyklaanista, mutta osa liikkeistäni tuli Viimasumulta ja jotkut olin keksinyt itse. Itsekeksimistä liikkeistäni en voinut ainakaan kertoa, sillä niitä oltiin käytetty Kuolonklaanissa sitten sen luomisen, eli Mututassukin todennäköisesti tiesi niitä.
"Ai, miten sinä sitten taistelet?" Mututassu kysyi hieman yllättyneenä ja hänen äänensä oli pahoitteleva. Käänsin ilmeettömän katseeni naaraskissaan.
"Taistelen kuten kuolonklaanilainen. Ehkä synnyin Jokiklaaniin, mutta olen aina ollut kuolonklaanilainen verenikin puolesta. Kuolonklaanin taistelutyylin omaksuminen ei koskaan ollut minulle hankalaa", kerroin soturioppilaalle.
"Mutta kyllä jokiklaanilaisten taistelutyylin harjoittelu oli myös palkitsevaa, sillä nyt taisteleminen heitä vastaan sujuu minulta erinomaisesti. Olen varma, että voittaisin mennen tullen jopa Helmitähden, sillä ollessani hänen oppilaansa hän opetti minulle kaikki hallitsemansa liikkeensä ja antoi minun tietooni heikkoutensa", virnistin oppilaalle ja viilsin kynsilläni ilmaa hitaasti kävellessäni. Toisaalta häpesin sitä, että olin syntynyt tähän elämääni jokiklaanilaisena, mutta siinä oli myös paljon hyviä puolia. Jokiklaanilaista vastaan taistellessani olisin todennäköisesti etulyöntiasemassa, sillä tiesin suuren osan heidän käyttämistään liikkeistä. Tosin he tiesivät asemani Kuolonklaanissa ja historiani Jokiklaanissa, joten liikkeitä kai uudistettiin, vaikka niin niille tehtiin kaiken aikaa.
"Voisitko opettaa niitä minullekin joskus?" naaras kysyi varovasti ja lisäsi heti perään, "jos se siis sopii Valhekuiskeelle ja sinulla on aikaa."
Murahdin vastaukseksi ja kohautin lapojani. Nostin katseeni maasta edellämme kulkevaan Valhekuiskeeseen, joka oli kääntänyt korvansa taaksepäin. Hän kuunteli meitä, muttaa pysyi poissa keskustelusta.
"Pitää katsoa sitä, mutta uskon löytäväni aikaa siihen. Mutta vain, koska uskon, että sinussa voisi olla potentiaalia", naukaisin viileästi oppilaalle vilkaisematta häntä. Sivusilmälläni huomasin Mututassun hymyilevän ja tekevän pienen innostuneen loikan, mutta hän hillitsi intonsa.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Annoin Valhekuiskeen johdattaa meidät sisään leiriin. Mututassussa voisi olla potentiaalia kannattajakseni, kunhan hän vain varttuisi hieman. En uskaltanut ottaa riskiä ja kertoa oppilaalle mitään suunnitelmistani. Mututassu saattaisi hyvinkin vahingossa paljastaa suunnitelmani jollekin, jolle se ei kuulunut hännän vertaa. Ajattelin kuitenkin ikään kuin kannustaa naarasta vielä harjoittelemisen suhteen ja nau'uin:
"Kun sinusta tulee soturi, minulla saattaa olla sinulle eräs erittäin tärkeä tehtävä. Tule puheilleni, kun sen aika on." Valhekuiske ei kuullut sanojani, sillä hän oli jo pujahtanut piikkihernetunneliin. Mututassu näytti yllättyneeltä, mutta pikaisesti nyökkäsi. Hieman töykeästi työnsin kehollani oppilaan sivuun ja kumarruin mahtuakseni piikkihernetunneliin, jonka oksat tarttuivat ikävästi turkkiini. Pääaukiolle päästyäni astuin hieman sivuummalle ja silmäilin leiriä. Valhekuiske oli asettunut sukimaan turkkiaan sotureiden pesän lähettyville. Naaraan korvien liikkeistä huomasin hänen kuuntelevan Naakkalaulun ja Kuolemakukan keskustelua, mutta klaanin kaksi melko tuoretta naarasta eivät huomanneet kuuntelijaa. Valhekuiske huomasi minun katsovan häntä, mutta hän ei kiinnittänyt minuun sen enempää huomiota. Leiriin perässäni saapunut Mututassu asteli tuoresaaliskasalle ja nappasi hampaisiinsa tuoreen varpusen, jonka hän kantoi oppilaiden pesän luokse veljensä Käärmetassun vierelle. Myös Käärmetassun turkki oli punaisen kilpikonnakirjava sisarensa tavoin. Pirstaletassu ja Sirpaletassu keskustelivat myös lähellä oppilaiden pesää pienen välimatkan päässä Tuhotähden sukulaisista.
Vilkaisin klaaninvanhimpien pesän edustaa, joka oli tyhjä. Pikkuvarjo ei ollut vaivautunut tulemaan pois lämpimältä pediltään leirin kylmään ilmaan sitten viherlehden lopun. Naaraan näkö heikkeni yhä vain, ja minun kävi häntä jopa hieman sääliksi. Pikkuvarjo oli aina ollut erinomainen soturi ja uskollinen Kuolonklaanille. Hänellä oli hurjasti tahtoa elää ja palvella klaaniaan, mutta vanhuus koetteli entistä soturia pahimmalla mahdollisella tavalla. Soturi ilman silmiä ei koskaan ollut hyvä soturi, vaikka kuinka kauan olisi ollut sokeana. Jos joku onnistuisi hiipimään tarpeeksi lähelle äänettä, ei sokealla ollut mahdollisuuksia selvitä yllätyshyökkäyksestä, ellei hyökkääjä olisi kokematon ja sokea korkeasti itsensä kouluttanut.
Klaaninvanhimpien pesältä katseeni hivuttautui pentutarhalle, jonka liepeillä Pimeyslehti istui yksin silmät suljettuna kuono kohti taivasta. Edesmenneen Pisaratähden kumppani nautti kai raikkaasta ilmasta ja hiljaisuudesta. Pentutarha oli tyhjillään, joka oli huono merkki. Kuolonklaani tarvitsi lisää jäseniä, mutta tiineitä sotureita ei juuri nyt ollut.

Olin löytänyt jälleen kerran paikkani suurkiven edustalta. Joku aika sitten olin viimeistellyt tuoresaaliskasasta nappaamani pienen hiiren, sillä nälkä oli alkanut kalvaa vatsanpohjaani. Syödessäni olin muistanut saaliit, jotka olin jättänyt Minttusydäntä varten aiemmin tänään Varjoklaanin rajalle. Aurinko oli jo laskemassa, joten Varjoklaanin varapäällikkö oli melko varmasti hakenut ne leiriinsä. Todennäköisesti nälkäiset varjoklaanilaiset olivat jo syöneet saaliit, jotka he olivat tietämättään saaneet Kuolonklaanilta. Halusin heti huomisaamuna käydä partiossa Varjoklaanin reviirillä Kostohengen kanssa. Olin kertonut noin puolisen kuuta sitten kollille hieman suunnitelmistani, mutta en ollut kerennyt kertoa kuin sen, että aioin valloittaa metsän ja tahdoin Kostohengen suunnitelmiini mukaan. Soturi oli kyllä vastannut myöntävästi - ainakin oletin niin - mutta en ollut kerennyt kertoa hänelle muuta. Tahdoin valottaa Pisaratähden pojalle hieman suunnitelmieni toteutusta jättäen toki Jokiklaanin Haukihampaan nimen sekä sopimukseni Minttusydämen kanssa mainitsematta kokonaan. Vaikka kolli olikin minulle sukua, ei hän noin vain saanut luottamustani. Täyttynyt vatsa ja ennen auringonnousua herääminen saivat minut väsyneeksi, joten astelin hitain askelin sotureiden pesälle. Asetuin hyvään asentoon pesän keskellä sijaitsevalle sammalvuoteelleni ja suljin silmäni. Järjestäisin partiot aamulla ja lähtisin heti Kostohengen kanssa liikkeelle. Jos joku kummastelisi kaksihenkistä partiota, kertoisin heille kokeilevani, miten sellainen toimisi. Se todennäköisesti kelpaisi selitykseksi, eikä kukaan lähtisi sen enempää kyselemään.

Ennen auringonnousua heräsin, söin vatsani täyteen jänistä ja järjestin suurkiven edustalla partiot. Lähetin pääaukiolle haahuilevan yövartiossa olleen Verikyyneleen herättämään yhä nukkuvat aamupartioidenn soturijäsenet, eli Tulvasielun, Sumumyrskyn, Koisammaleen, Ahvenleuan, Kostohengen sekä Sysisydämen, joka saisi itse herättää oppilaansa Sysitassun. Partioiden johtajat olivat kaikki jo ylhäällä. Tuuliklaanin vastaisen rajan aina Korkokiville saakka olin antanut Pihlajakynnen tehtäväksi. Korkokivien vastainen raja meni Lintulumon johtamalle partiolle ja saalistuspartioista vastasivat Jäälilja ja Kojoottivirne. Nelipuille en lähettäisi saalistuspartioita tänään. Olin samalla järjestänyt myös aurinkohuipun partiot.
Kului hetki, kunnes Kostohenki asteli ulos sotureiden pesästä muita ennen. Hän asteli heti luokseni.
"Mihin partioon laitoit minut?" kysyi kolli ja haukotteli.
"Lähdet kanssani kaksihenkiseen partioon. Tarkastamme Varjoklaanin rajan", ilmoitin kollille, "aloitamme Korkokivien läheltä." Kostohenki näytti yllättyvän, mutta nyökkäsi. Johdatin hänet ulos leiristä. Maa oli yhä kostea yön jäljiltä. Hengittäessäni nenästäni pakeni kylmään ilmaan höyryä. Lehtikato oli meitä lähempänä päivä päivältä. Hetken ajan käveltyämme käänsin katseeni lähes vierelläni kulkevaan kolliin.
"Tahdon keskustella kanssasi niistä suunnitelmistani, olethan yhä mukana?" aloitin pitäen katseeni soturissa.

//Kosto? 1130 sanaa btw

Nimi: Pirstaletassu

25.09.2018 17:54
"Vaikutan äkäiseltä?" tuhahdin kuin en muka tietäisi mistä naaras puhui. Hän kuitenkin sai jo kaiken selville, joten miksi en kertoisi hänelle. Ja olisiko mitään järkevä valehdellakaan, ettei minulla muka olisi mikään.
"Sinussa ei välttämättä mätä mikään", naukaisin kyllästyneenä koko keskusteluun. Kalmalilja vaikutti ihan normaalilta kuolonklaanilaiselta, joten ei hänessä mitään vikaa ollut. Mutta hänen opetustyylissään kylläkin. Jos oppilasaikani tulisi olemaan kuopan kaivelua ja juoksemista siellä täällä, minkälainen soturi minusta oikein tulisi. Kostohenki ja Jäälilja olivat kylläkin luvanneet lisäopetusta, jos oma mestari ei miellyttäisi. Eli jos Kalmaliljan koulutustapa ei toimisi tai tuottaisi tulosta, voisin aina kääntyä isäni puoleen. Mutta olisihan se tietysti hyvä, että Kostohenki saisi keskittyä omiin tehtäviinsä, joten en ainakaan tulisi vähään aikaan häiritsemään häntä.
"Tiedätkö yhtään miten toiset opettavat mestareitaan? Kaivattavatko hekin kuoppia oppilaillaan noin muuten vain? Oletko täysin varma, että kuopan kaivuu auttaa minua enemmän kuin taisteluharjoitukset?" murahdin Kalmaliljalle värisyttäen viiksiäni. Suorastaan tuijotin naarassoturia siristellen silmiäni. Pienen hetken jälkeen kuitenkin tajusin, mitä olin sanonut. En voinut kuitenkaan enää perääntyä, joten pidin katseeni tiiviisti Kalmaliljassa. En tiennyt alkuunkaan miten toiset kouluttivat oppilaitaan, mutta eivät kai he laitteneet oppilaitaan kaivamaan kuoppia. Tai sitten tein tästä vain itse liian ison asian. Mitä jos Kalmalilja olisikin ollut koko ajan täysin oikeassa? Näyttäisin ihan naurettavalta hänen silmissään. Minun pitäisi kyllä korjata tämä tilanne jotenkin. En aikoisi pyytää anteeksi taikka perua sanojani, en ollut sellainen kissa. Piti siis vain tyytyä tähän. Olla vain hiljaa ja odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kenties minusta myös näkyi hermostuneisuus, vaikka kuinka yritin peitellä sitä.

//Kalma?
// 245 sanaa

Nimi: Sysisydän

25.09.2018 17:11
Pyöräytin silmiäni luokseni astelleelle Tappotahdolle.
"Jos pidät koleaa ja ankeaa kauniina niin mikäs siinä", naukaisin kyllästyneesti. Metsästyspartio oli varmasti viimeinen asia, jossa juuri nyt halusin olla mukana. En varmaankaan koskaan oppisi pitämään siitä, olin aina inhonnut saalistamista. Lähinnä siksi, etten ollut siinä läheskään yhtä hyvä kuin taistelussa.
"Ja Tulvasielu saisi minun puolestani tukehtua omaan ylimielisyyteensä. Siitä huolimatta tulen mukaan, eihän minulla ole kuitenkaan vaihtoehtoja."
Joutuisin tekemään jotain rasittavaa huonossa seurassa. Vilkaisin ohimennen Uljasroihun suuntaan kaipaavasti. Olisin paljon mieluummin viettänyt aikaani hänen kanssaan, joskin en varmaankaan täällä. En edelleenkään halunnut emoni saavan tietää siitä, että olin hänen kanssaan.
"Lähdemmekö nyt heti?" kysyin venytellen ja nostaen sitten katseeni Tappotahtoon.
"Kyllä. Tulvasielu odottaa meitä", hän naukaisi. Katsahdin leirin uloskäynnille ja näinkin vanhemman naaraan odottelemassa sen suulla hiukan kärsimättömän näköisesti. Tuhahdin hiljaa ja astelin toisen soturin edellä hänen luokseen.
"Tulittehan te sittenkin", entinen erakko naukaisi pisteliäällä sävyllä ja käännähti sitten ympäri häntäänsä huiskauttaen. Lähdin vieläkin hieman äkäisenä naaraan perään, Tappotahto kulki takanani.
Ilma leirin ulkopuolella tuntui viileältä ja kostealta. *Siinä on lehtisade kiteytettynä. Kylmää ja märkää, ylen nautinnollista.* Ikävöin jo nyt lämmintä ja aurinkoista viherlehteä. Riistaakin oli enemmän. Nyt pieneläimet ja linnut menivät ties minne kylmemmän kauden tieltä. Joskus toivoin, että voisin itsekin tehdä niin. Paeta sitä, mistä en pitänyt. Elämä olisi paljon helpompaa.

//Tappo?
// 210 sanaa

Nimi: Säpäletassu

25.09.2018 16:30
Sisutassu myöntyi paikalle saapumiseeni, vaikkakin hiukan epäluuloisen oloisena kehonkielestä ja äänensävystä päätellen. En tiennyt, mitä naaras tiesi minusta, mutta uskoin, että hän tunsi minua aivan yhtä vähän kuin minä häntä. Minulla ei ollut hajuakaan hänen perheestään tai siitä, millainen kissa oli kysessä. No, nytpä voisin tutustua, ajattelin ja laskin samalla myyräni maahan.
Sisutassu tiedusteli, josko minulla oli jotakin erityistä asiaa hänelle.
"Ei minulla mitään varsinaista asiaa ole", sanahdin ja samalla istahdin alas kietaisten häntäni tassujen ympärille.
Leirin läpi pyyhälsi viileä tuulenpuuska ja värähdin hienoisesti pörhistäen sitten turkkiani tuulta vastaan. Lehtikato - elämäni ensimmäinen - oli lähestymässä nopeaa tahtia. Aamuisin oli jo todella kylmä, ja joinakin päivinä päivälläkään ei lämmennyt kovin paljon. Ärsyttävintä oli kuitenkin sade, jota saimme usein, tuntui, että olin koko ajan turkki märkänä. Eikä sateessa muutenkaan mitään kivaa ollut, se kasteli joka paikan ja kaiken lisäksi sai saaliitkin pysymään piilossa enemmän kuin aiemmin.
"Ajattelin vain liittyä seuraan. Yksin syöminen olisi ollut tylsempää", jatkoin ja kohautin lapojani tavoittaen hetkeksi Sisutassun vihreiden silmien katseen.
"Hae sinäkin ruokaa?" ehdotin, "vai joko olet syönyt?"

//Sisu?


Nimi: Mututassu

25.09.2018 15:38
Nyrpistin hieman nenääni, kun Viiltokaaos oli lopettanut puheensa ja istunut alas kylmälle maalle. Painoin hänen sanansa kuitenkin tarkasti mieleeni ja vastedes muistaisin mitä tekisin toisin onnistuakseni. Toisaalta en tiennyt, voisinko taistelussa voittaa Viiltokaaoksen kokoista soturia, sillä nytkin olin epäonnistunut vaikka olin saanut käyttää kynsiä. Kateus varapäällikön suuresta kokoosta ja hänen voimakkuudestaan pisti rintaani, sillä oma pienuuteni tuntui pilaavan kaikki liikkeet. Minusta ei voisi tulla ikinä yhtä hyvää taistelijaa kuin hänestä! Sitten järkeilin, että olin vasta oppilas ja Viiltokaaos soturi, joka oli kokenut elämässään paljon enemmän kuin minä, eikä hän voittanut taisteluja pelkästään suuren kokonsa vuoksi. Hän oli syntynyt Jokiklaaniin ja sitten tullut tänne ennen kuin minä olin edes syntynyt. Ei siis ihme, että Viiltokaaos oli niin hyvä taistelija ja soturi. Siltikään en saanut kaikkea kateutta ajettua pois vaikka kuinka yritin lohduttaa itseäni. Miksi minun piti olla näin nuori ja kokematon? En ollut tänään kokenut  vielä ollenkaan turhautumista, mutta nyt minun teki mieli lopettaa koko harjoitukset ja mennä leiriin mököttämään. Puraisin kuitenkin huultani ennen kuin ehdin sanoa mitään harjoitusten lopettamisesta. En voisi luovuttaa kesken kaiken, sillä juurihan Viiltokaaos oli sanonut, että Kuolonklaani tarvitsi taistelijoita eikä luovuttajia. Menettäisin maineeni täysin, jos nyt avaisin suuni ja alkaisin vinkumaan pennun lailla siitä, miten en enää halunnut harjoitella. Minun täytyisi nyt ryhdistäytyä ja ottaa virheistä opikseni seuraavassa harjoituksessa.
"Voisimme tähän loppuun ottaa vielä muutamia tavallisimpia puolustusliikkeisitä, ja kehittää nyt tiettyjen liikkeiden tekniikkaa eikä niinkään taistelukokonaisuutta", Viiltokaaos naukaisi vilkaisten kysyvästi Valhekuiskeeseen. Kun mestarini nyökkäsi, Viiltokaaos käänsi vihreät silmänsä suoraan minua kohti. Hätkähdin kollin terävää tuijotusta ja melkein käänsin alistuvasti katseeni, mutta onnistuin kuin onnistuinkin pitämään silmäni kiinni Viiltokaaoksessa. En halunnut näyttää heikolta kääntämällä katseeni pois.
"Eli, voisimme aloittaa aivan perusiskuista, joita olet varmaankin jo aiemmin harjoitellut", Viiltokaaos tokaisi ja viilsi kynsillään ilmaa aivan nenäni edestä. Refleksini saivat minut kavahtamaan taaksepäin, vaikka tiesin ettei kolli aikonutkaan koskea minuun.
"Voit kokeilla näitä iskuja ensin Valhekuiskeeseen, koska hän on pienikokoisempi ja sinun on helpompi työstää tekniikkaa hänen kanssaan", varapäällikkö naukui ja viittilöi sitten Valhekuiskeen luokseen.
"Näytän sinulle tämän perusliikkeen, jota saat sitten harjoitella Valhekuiskeen kanssa." Viiltokaaos asettui Valhekuisketta vastapäätä ja nyökkäsi aloitusmerkiksi. Sitten kolli alkoi jaella molemmilla tassuillaan vuorotellen iskuja Valhekuiskeelle, joka puolestaan väisteli parhaansa mukaan ja yritti saada Viiltokaaoksen tasapainon horjutettua. Kolli ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan jakeli konemaisesti iskuja puolelta toiselle. Pistin merkille, että Viiltokaaoksen häntä oli suorana vasten maata antamassa ylimääräistä tukea, mikä oli tärkeää taistelussa. Kun soturit lopettivat, loikkasin innoissani pystyyn. Tässä minä voisin jopa onnistua. Kyse oli ehkä enemmän tekniikasta kuin voimasta, ja lisäksi minun täytyi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Lähtökohdat onnistumiseen olivat siis hyvät.
Viiltokaaos väistyi sivummalle ja jättäen tilaa minulle ja mestarilleni. Tässä harjoituksessa emme tosin tarvinneet paljoa tilaa, sillä minähän vain pommittaisin paikoiltani Valhekuisketta iskuilla. Asettuessani paikoilleni painoin mieleeni sen, että kun nousisin kahdelle käpälälle minun tulisi painaa häntäni lähelle maata. Sitten sain Valhekuiskeelta luvan aloittaa ja nousin ylös jakelemaan iskuja.
Käpäläni osuessa ensimmäisen kerran mestariini, tiesin tarvitsevani voimaa paljon enemmän. Nyt isku oli ollut todella laimea ja horjuttanut enemmän minua kuin Valhekuisketta. Hännän pitäminen maassa kuitenkin auttoi, enkä horjahtanut kuin aavistuksen. Se maksoi kuitenkin sen, että Valhekuiske pääsi hetkellisesti niskan päälle ja mäiski nyt minua tassuillaan. Ruumistani jomotti jokaisen iskun myötä, ja tasapainoni alkoi horjua. Kekityin kuitenkin omiin tassuihini, jotta saisin työnnettyä mestarini käpälät pois. Latasin voimaa käpäliini ja yhdellä liikkeellä pamautin Valhekuiskeen käpälät sivuun. Valhekuiske kallistui sivuille yllättyneenä lyönnistäni, jolloin minä pääsin jälleen lyöntirytmiin.
"Riittää!" Viiltokaaos murahti lopulta, jolloin pudottauduin heti neljälle käpälälle. Valhekuiskekin laskeutui alas ja siloitti nopeasti muutaman sotkuisen karvan. Päätin itse tehdä samoin, vaikka muutama kielenveto ei tehnytkään turkilleni mitään. Ainakin näytin välinpitämättömältä, enkä liian innokkaalta kuulemaan palautetta. Sisälläni nimittäin riehui enkä olisi halunnut odottaa palautetta silmänräpäystäkään kauemmin. Kaikkein eniten kuitenkin halusin tehdä vaikutuksen sekä mestariini että Viiltokaaokseen. Oli erityisen tärkeää, että Viiltokaaos piti minua hyvänä soturina - hänestähän tulisi jonain päivänä päällikkö. Ja jos olin hänen silmissään vain mitätön oppilas, en saisi ikinä kunnioitusta enkä voisi ikinä päästä Kuolonklaanissa korkeaan ja arvostettuun asemaan. Ja minä todellakin halusin jonain päivänä olla arvostettu ja kunnioitettu soturi, ehkä jopa varapäällikkö ja päällikkö. Silmiini syttyi innokas loisto, kun katsoin Viiltokaaosta ja kuvittelin itseni hänen tilalleen. Ehkä jonain päivänä minä olisin kuin Viiltokaaos.

// Viilto? Valhe?

Nimi: Sisutassu

25.09.2018 13:10
Tylsistymiseni ei ollut vieläkään hälventynyt. Työnsin aina vain uudestaan ja uudestaan kynteni ulos ja vedin ne sitten sisään, sekä siinä välissä toisinaan raastoin maata. Häntäni kiemurteli levottomasti maassa. Pian kuitenkin havaitsin tummanharmaan kollin lähestyvän minua myyrän kera. Katsoin oppilasta hetken hiukan hämmentyneenä, mutta yritin sitten lujittaa katseeni. Minähän en näyttäisi heikolta! Silmänräpäyksen ajan jouduin miettimään. Kuka tämä kissa oli? Muistin sen kuitenkin sangen nopeasti. Kyseessä oli Säpäletassu. En ollut koskaan aiemmin ollut tekemisissä kyseisen oppilaan kanssa. Katseeni harhautui useamman kerran Säpäletassun kantamaan myyrän ja tajusin, että minulla oli itseasissa nälkä. En kuitenkaan voinut lähteä hakemaan syötävää tuoresaaliskasasta, sillä Säpäletassu oli tulossa luokseni. Jos lähtisin tuoresaaliskasalle syntyisi vaikutelma, että pakenisin tummanharmaata oppilasta. Kenties jopa vaikutelma, että pelkäisin häntä. Mutta niin ei todellakaan ollut. Oli parempi tehdä asia selväksi ja istua odottamassa, että kolli tulisi luokseni ja kertoisi asiansa. Ainakin saattaisin päästä osittain eroon tylsistymisestäni. Eihän hän sentään aikonut yhtään pidemmäksi aikaa luokseni jäädä, kuin oli pakko. Eihän? Kun Säpäletassu saapui luokseni ja kysyi pehmeällä äänellä, voisiko liittyä seuraani, se yllätti minut ja epäluuloni heräsi. Kollilla täytyi olla taka-ajatuksia.
"Toki", annoin myöntävän vastaukseni saamatta kuitenkaan epäluuloisuutta karisemaan äänestäni täysin. Toivoin, ettei oppilas huomannut katseeni viivähtävän jälleen myyrässä, jonka hän oli tuonut mukanaan. Melko pian esitin itse kysymyksiä, onnistuen hälventämään epäluuloa äänestäni aiempaa paremmin:
"Kuinka niin? Onko sinulla jotain asiaa?"

//Säpäle?

Nimi: Jäälilja

25.09.2018 07:55
"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyi Kylmähenkäys. Liljahenkäyksestä puhuminen ei varmasti ollut Kylmähenkäyksen lempi asia, joten päätin jättää asian sikseen ja keskittyä johonkin muuhun. Kun ajattelin Varjoklaanin parantajaa, muistin tämän pentuajoiltamme. Hän ei ollut ollut tippaakaan Kuolonklaanilaisen oloinen, mutta senkin puolesta erittäin sydämellinen. Jos pääsisin ensi kokoontumiseen tahtoisin tavata tämän ja välttyä vihamielisiltä kommenteilta. Olin joskus jopa miettinyt, että oliko Kylmähenkäys nimetty rakastettunsa mukaan. Kohautin lapojani tyytyväisenä tiedottomuuteeni, sillä saisin joskus tietää jokaisen yksityiskohdan. Minun ei tarvitsisi kysyä kuin oikealta kissalta.
"Mennään vaan. Uusi sadekuuro alkaa pian", naukaisin haistelin ilmaa, jossa selvästikin tuoksui tulevan veden tuoma kosteus. Kylmähenkäys nyökäytti siniharmaata päätään ja keräsi omat saaliinsa kasasta. Lähdimme tassuttamaan rintarinnan pois aukiolta turkkimme välillä toisiaan hipoen. Hetki oli sykähdyttävä. Minä nautin Kylmähenkäyksen vierellä olosta. Siirryin ajattelemaan jotakin aivan muuta. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kostohengen pentujen tapaamisesta, jotka nykyään olivatkin jo oppilaita. Pidin kolmikosta kovasti, muistuttivat niin kovin isäänsä, että melkein unohdan Kuutihkun olleen heidän emonsa.
"Entä kaipaatko sinä takaisin erakkoelämääsi?" vierelläni tassuttava kolli kysyi tynnesti ja kohdisti uteliaansiniset silmänsä minuun. *Ahaa selvä, nyt kyseltäisiin minulta.* Katsoin Kylmähenkäyksen silmiä pitkään ennen kuin päätin vastata, minä luotin häneen ja voisin kertoa hänelle heikkouksistani jos olisi tarvis.
"En oikein tiedä. Nautin kovasti asumisestani täällä Kuolonklaanissa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun, mutta minulla ei ole miltei mitään muistoja erakkona olosta. Muistan vain sen, että Lintulumo ja minä olimme erottamattomat. Joten en kaipaa erakkoelämää, vaan kaipaan hänen ystävyyttään", selitin ja loin lämpimän katseen kolliin. Tunsin olevani kerrankin avoin, enkä pitänyt monen sadan ketunmittaista seinää ympärilläni. Seuraavaksi kun mietin, muistin todellisen ikäväni Roihumyrskyä kohtaan. Missäköhän olisi nyt? Näkisimmekö enää koskaan. Kyyneleet miltei puristuivat ulos, mutta en sallinut niitä. Olin luvannut olevani vahva kaikesta huolimatta. Ja jos Roihumyrsky olisi siirtynyt jo tähtiin.. Pudistin päätäni ja jatkoin hieman rivakammin askelin eteen päin.
"No se siitä", naukaisin vilkaisten taivasta jossa aurinko oli jo puolitangossa painumassa mailleen, josta sain loistavan idean. Vilkaisin kissa vierelläni. Veisin hänet erääseen kauniiseen maisemapaikkaan.
"Seuraa minua. Näytän yhden hienon paikan, siellä on todella kaunista tähän aikaan", selitin ja sen enempää kertomatta lähdin ravaamaan oikealle Kylmähenkäys perässäni. Hetken etenemisen jälkeen saavuin minua kaksi kertaa korkeamman kiven juureen ja katsoin ylöspäin. Tiputin saaliit maahan ja loikkasin kynnet luisuen kiveä vasten. Takajalkani haroivat kiven harmaanpunertavaa pintaa hetken aikaa, kunnes löysivät kolon josta sai melko tukevan otteen. Saavuin kiven kovin tasaiselle pinnalle ja kuuntelin olisiko entinen varjoklaanilainen tulossa. Katselin kauas kauneuteen samalla kun odotin Kylmähenkäyksen saapumista. Kolli lopulta loikkasi kiven päälle ja vilkaisi maisemaa.
"Nelipuilla on paljon parempaa, sillä saa istua puhujankivellä, mutta en ajatellut sinne tähän aikaan lähteä. Joten pidä hyvänäsi, varjoklaanilainen", naukaisin.

//Kylmä?

Nimi: Kalmalilja

24.09.2018 22:30
Punnitsin hetken ajan Pirstaletassun vastausta. Se oli mielestäni tarpeeksi kattava ja olin hänen vastaukseensa tyytyväinen.
"Hyvä vastaus", myönsin nyökäten hyväksyvästi tummanharmaalle, nuorelle kollille. "Kun ylitämme ukkospolkua, on tärkeintä pysyä valppaana koko ylityksen ajan, niin alussa kuin toisella puolellakin. Ensimmäiseksi tarkistetaan, onko hirviöitä tulossa kummastakaan suunnasta, aivan kuten sanoit. Tämän jälkeen voimme lähteä ylittämään polkua. Polulla on edettävä nopeasti ja pidettävä silmät ja korvat auki. Hirviöt ovat arvaamattomia, ja ne voivat iskeä minä hetkenä hyvänsä. Niitä ei pidä koskaan aliarvioida, ja vaikkei niitä näkyisi lähettyvillä, on oltava varovainen."
Astuin aivan ukkospolun reunalle ja katsahdin kumpaankin suuntaan. Ensin vasemmalle, sitten oikealle. Ohitsemme oli äsken juossut yksi kirkkaanpunainen hirviö, mutta nyt en nähnyt yhtäkään lähettyvillä. Heilautin siis häntääni merkiksi seurata ja lähdin ylittämään ukkospolkua. Nyt sen pinta ei ollut polttavan kuuma kuin helteisimpinä viherlehden päivinä, vaan pikemminkin kylmä. En pitänyt ukkospolun pinnastakaan, se tuntui inhottavalta ja jotenkin tarrasi tassunpohjiini. Kurtistin harmissani kulmiani ja riensin nopeasti toiselle puolelle. Sinne päästyäni varmistin, että Pirstaletassu ja Lintulumo olivat tulleet yli.
"Polun toisella puolella tulee varmistaa, että kaikki partion jäsenet ovat päässeet turvallisesti ukkospolun yli. Tämän jälkeen on hyvä poistua sen luota mahdollisimman nopeasti. Hirviöt saattavat joskus huomata polun reunalla olevat kissat ja hyökätä niiden kimppuun."
Pian jatkoimme jälleen matkaa. Tarkkailin aina vähän väliä partiotani. Pirstaletassu vaikutti olevan yhä hiukan tyytymätön siitä mistä nyt olikaan tyytymätön, Lintulumo taas näytti hiukan äreältä ja kylmäkisoiselta. Minun olisi puhuttava hänen kanssaan ja saatava hänet jaloilleen. Tuollaisena hänestä ei olisi mitään hyötyä minulle, vaikka parempaan suuntaan hän olikin jo menossa. Ainakaan hän ei enää käyttäytynyt niin kamalan ystävällisesti kuin ennen. Kuolonklaanissa se oli tieteniin vain hyvä, klaanissa silmätikuiksi jutuivat helposti ne, jotka pitivät yllä lämpimiä välejä jokaiseen kissaan johon törmäsivät. Olin oppinut, että Kuolonklaanissa piti olla kylmä ja tunteeton. Niin pärjäsi parhaiten. Heikot ja tunteelliset kissat eivät koskaan päässeet varapäälliköiksi saati päälliköiksi. Heidän piti olla vahvoja.
Saavuimme piakkoin Varjoklaanin rajalle. Heidän löyhkäävät hajumerkkinsä haistoi jo kaukaa. Varjoklaanin reviiri oli märkää ja soista, enkä ymmärtänyt miten he pystyivät elämään siellä. Metsästäminen oli varmasti haastavaa kostealla pohjalla, vaikka olinkin kuullut, että he saalistivat paljon erilaisia liskoja ja sammakoita. Kaikki kuitenkin tiesivät, että lehtikadon aikaan Varjoklaani kärsi eniten nälästä.
Jonkin matkaa kuljettuamme Varjoklaanin rajaa pitkin käännähdin ympäri.
"Rajamme Varjoklaanin kanssa loppuu tähän. Käännytään takaisin", naukaisin ja otin jälleen paikkani partion johdossa. Katsahdin jälleen oppilastani. Minua ärsytti Pirstaletassun asenne. Hänen olisi korjattava se piakkoin, tai hänen koulutuksestaan ei tulisi mitään. Motivaatio oli tärkeintä, ja jos hän ei uskonut minuun tai tapoihini kouluttaa häntä, voisi kestää kauemmin opettas hänelle kaikki tarpeellinen.
"Pirstaletassu, syystä tai toisesta vaikutat jotenkin äkäiseltä. Mistähän tämä mahtaa johtua?" kysyin vilkaisten taakseni. "Äläkä valehtele minulle. Siitä ei ole mitään hyötyä. Emme koskaan pääse eteenpäin, jos et kerro mikä mättää. Mikä minussa mättää."

//Pirstale?

Nimi: Pirstaletassu

24.09.2018 21:27
Saavuimme ukkospolun luo. Sen inhottava katku sai minut nyrpistämään nenäni ja siristelemään silmiäni.
"Pitää tietenkin katsoa molempiin suuntiin hirviöiden varalta ennen kuin lähden ylittämään ja sitten kun reitti on selvä, juoksen ukkospolun yli niin nopeasti kuin pääsen, enkä pysähdy matkalla", naukaisin ensimmäiset mieleeni tulleet asiat. En tiennyt oliko vastaus sellainen mitä Kalmalilja minulta oikein odotti, mutta sai luvan kelvata. Olinhan ylittänyt ukkospolun vain pari kertaa aiemmin. Toisaalta, kyllähän niiden jälkeen pitäisi jo tietää. Ukkospolku oli karmiva paikka. Ensinnäkin, se löyhkäsi pahalle ja tuntui tassujen alla omituiselta. Toiseksi, sillä liikkui joskus hirviöitä. Jos sellaisen alle jäisi, ei varmanakaan selviäisi hengissä. Onneksi ne hirviöt sentään pysyttelivät ukkospolulla, eivätkä poikenneet muualle. Ajatuskin karmi, jos pitkin Kuolonklaanin reviiriä liikuskelisi isoja hirviöitä.
Olin taas uppoutunut ajatuksiini. Ravistelin päätäni ja keskityin odottamaan Kalmaliljan sanoja. Vilkaisin myös samalla Lintulumoon. Aikoiko naaras pysytellä koko partion ajan hiljaa? Sitten siirryin takaisin katsomaan Kalmaliljaa. Äkkiä mieleeni lipui ajatus kuoppien kaivelusta. Entä jos naaras ei olisi tyytyväinen vastaukseeni ja laittaisi minut taas kaivamaan kuoppia? Ei, ei hän niin tekisi. Ainakaan toivottavasti. Olisin tuhahtanut omille ajatuksilleni, mutten viitsinyt näiden kahden soturin seurassa. Ajattelinpa taas järkevästi. Jouduin taas havahduttamaan itseni nykyhetkeen ja todella keskittymään pysymään täällä, eikä ajatuksissa.

//Kalma?

Nimi: Viiltokaaos

24.09.2018 21:21
Katsoin hiljaa vierestä Valhekuiskeen ja tuon oppilaan harjoituksia. Mututassu oli noussut takajaloilleen soturin hyökätessä hänen kimppuunsa. Liike oli epäonnistunut, mutta oppilas oli onnistunut pitämään tasapainonsa ja pitämään Valhekuiskeen poissa pensaasta. Kun he tokenivat, molemmat aloittivat uuden hyökkäyksen. Mututassu onnistui väistämään mestarinsa kynnet ja potkaisi soturia takajaloillaan kylkeen niin, että kevytrakenteinen Valhekuiske kaatui maahan. Mututassu ilmaisi voittonsa painamalla käpälänsä mestarinsa kurkulle, mutta iloitsi liian aikaisin. Oppilas peruutti pois mestarinsa luota ja yritti kaikin voimin pitää kasvoilleen pyrkivää hymyä kaukana hänen naamaltaan. Seuraavan kohdan minä aavistin, mutta oppilaalla sen sijaan ei ollut siitä mitään aavistusta:
Valhekuiske ponkaisi itsensä pystyyn ja kaatoi oppilaansa nopeasti alleen painaen hänet lukkoon niin, ettei Mututassu voinut liikkua. Valhekuiske torui oppilastaan liian nopeasti iloitsemisesta. Olin samaa mieltä siitä, vaikka tiesin, ettei oppilas sodassa alkaisi riemuitsemaan niin aikaisin.
"No, jos unohdetaan tuo loppu, niin miten minulla meni?" oppilas esitti kysymyksen.
"Jaloilleen nouseminen oli melko riskialtista, etenkin kun vastustajasi on sinua suurikokoisempi. Onneksesi Valhekuiske ei tullut täydellä vauhdilla ja kaatanut sinua alleen. Muuten se meni ihan hyvin, vaikka jos Valhekuiske olisi tosissaan taistellut, et olisi pärjännyt", kerroin suoran mielipiteeni naaraalle. Valhekuiske nyökkäili taustalla. Naaras ei ollut taistellut tosissaan, sillä ei hänen oppilaansa hallinut vielä liikkeitä, joten oli turha käydä voimalla päälle. Mututassu nyrpisti otsaansa kuultuaan sanani, mutta tuhahti vastaukseksi kuin hyväksyen sen, että ei pärjäisi soturia vastaan taistelussa - vielä.
"Älä sitten vahingossakaan ota sanojani niin, että sinun ei pitäisi taistella. Sinun täytyy näyttää mestarillesi, minulle ja koko maailmalle, että sinä olet taistelija. Kuolonklaani ei kaipaa luovuttajia", nau'uin vielä naaraskissalle. Alku kuulosti minun suuhustani yllättävältä, mutta loppua kohden mennessä Mututassu pyöräytti silmiään tajutessaan, että halusin hänen olevan hyvä taistelija Kuolonklaanin, en hänen itsensä ja itsetuntonsa vuoksi.
"Olen samaa mieltä Viiltokaaoksen kanssa. Ikääsi nähden onnistuit hyvin, mutta oikeassa taistelussa soturia vastaan puolustamasi pentutarha ja pennut olisivat olleet mennyttä", tumma naaraskissa naukui oppilaalleen ja heilautti häntäänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja nostin leukani pystyyn tyytyväisenä.
"Viiltokaaos, sinun vuorosi hyökätä", Valhekuiske naukui yllättäen. Se sai Mututassun tyynen ilmeen muuttumaan silmänräpäyksen ajaksi kauhistuneeksi, mutta naaras palautti sen hetkessä takaisin kuin asia ei olisi edes iso juttu. Nousin ylös koko pituuteeni ja astelin kohti pensasta, jonka edustalle oppilas taas asettui. Mututassu oli minua arviolta kaksi-kolme kertaa pienempi, mutta ikä vaikutti siihen myös. Naaras kasvaisi siitä todennäköisesti vielä jonkin verran, mutta ei hänestä tulisi läheskään kokoistani, sillä oppilas oli nyt jo suhteellisen pienikokoinen muihin ikätovereihinsa verrattuna.
"Kynnet esille", käskin oppilasta, joka näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi tyynesti. Pitäisin omat kynteni piilossa, sillä suuri kokoni oli jo tarpeeksi vaikea haaste tuon ikäiselle oppilaalle, joka ei edes hallinnut hyvin liikkeitään. En kuitenkaan kertonut oppilaalle taistelevani ilman kynsiä. Kynnet auttaisivat häntä hieman, mutta se riippui siitä, uskalsiko oppilas käyttää niitä.
Asetuin hyökkäysvalmiuteen, ja Mututassu piti katseensa tiukasti minussa. Naaras paineli kynsillään maata ja odotti hyökkäystäni. Tein nopean suunnitelman päässäni pitäen katseeni oppilaassa; syöksy ja loikka ylöspäin naaraan yli. Jos hän saisi sen estettyä, improvisoisin, sillä sen minä osasin.
Ponnistin itseni takajalkojeni avulla liikkeelle. Mututassu valmistautui, mutta reagoi liian hitaasti loikkaani kohti yläilmoja. Naaras kuitenkin loikkasi itsensä pystysuoraan ylöspäin minun ollessani hänen kohdallaan. Ikäväkseni oppilas onnistui loikkaamaan suoraan kiinni vatsaani. Hän kietoi käpälänsä vatsani ympärille ja kiepautti ilmassa kehonsa vierelleni niin, että hän ei putoaisi alleni. Tömähdin maahan hiirenmitan päähän pensaasta. Olin onnistunut irrottamaan oppilaan itsestäni ja putosin lähes jaloilleni, vaikka vasen kylki ottikin hieman osumaa. Mututassu oli minua ennen tolpillaan ja naaras syöksyikin minua kohti. Olin kuitenkin jo toipunut pudotuksesta ja väistin oppilaan kynnet, jotka hipaisivat häntääni ja repivät siitä mukanaan karvatukon. Tarkoituksellisesti tein liikkeeni hieman hitaammin kuin oikeasti tekisin. Valmistauduin loikkaamaan pensaikkoon, joka tässä tapauksessa oli Mututassun suojeltavana oleva pentutarha. Oppilas halusi estää minut ja syöksyi kohti kylkeäni. Päänsä avulla hän puski minua niin, että suuntani vaihtui hieman poispäin puskasta. Pusku sai naaraan menettävän otteensa taistelusta, sen sijaan se ei vaikuttanut paljoakaan minuun. Kun laskeuduin maahan, onnistuin helposti pitämään tasapainoni. Kun Mututassu oli yhä toipumassa puskustaan, syöksyin pensaikkoon. Sen terävät oksat raapivat turkkiani, jonka vuoksi loikkasin heti pois.
"Pään käyttäminen puskussa ei kannata. Käytä ennemmin kynsiäsi tai loikkaa korkeammalle selkääni, sekin todennäköisesti kääntää suuntani tai pysäyttää liikkeeni. Tarkkailit alussa hyvin silmiäni, mutta muista: hyvä vastustaja ei paljasta minne hän hyökkää. Sinun tulee varautua mihin vain, äkkijarrutukseen ja loikkiin myös", nau'uin naaraalle ja istuin alas. Kumarruin nuolemaan vatsani vasemmalle puolelle ilmestyneitä naarmuja, jotka oppilas oli saanut aikaan harjoituksen alussa. Hännässänikin oli pieni karvaton kohta, mutta ei sitä huomaisi ellei tarkkaan katsoisi. Oppilaaksi nähden naaras oli pärjännyt oikeastaan erinomaisesti. Hän oli onnistunut pitämään minut pois pensaikosta odottamaani kauemmin.

//Mutu?

Nimi: Kalmalilja

24.09.2018 20:44
"Minä kuulin tuon", tokaisin oppilaani tuhahdukselle. Jälleen hän vaikutti tyytymättömältä. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä syystä, mutta voisimmehan me mennä takaisin leiriinkin jos arvon herra ei viihdy. Tämän takia oppilaiden ei anneta tehdä päätöksiä; he eivät ymmärrä omaa tai muiden parasta. Minä taas en muuta halunnutkaan, kuin että Pirstaletassusta tulee klaanin parhaimpia sotureita. Ja hänestä tuleekin, jos se minusta on kiinni.
Pirstaletassu oli neljäs oppilas, jota koulutin. Ensimmäinen oli Vuoritassu, joka sattui kuolemaan. Oli ehkä epäkunnioittavaa olla vihainen hänelle siitä, että hän kuoli, mutta sen takia minusta ei voinut tulla Pimeystähden taikka Raetähden varapäällikköä. Seuraava oppilaani oli ollut Uljasroihu. Hänen isänsä oli kouluttanut häntä yhtä aikaa kanssani ja vastoin omia metodejani. Lisäksi Uljasroihusta oli huokunut epäkunnioitus minua kohtaan. Mutta omapa on menetyksensä. Pitäisin huolen, että Pirstaletassusta tulisi tasokkaampi soturi kuin hänestä.
Uljasroihun jälkeen olin ollut Vihapyörteen mestari, josta ei sinänsä ollut mitään erityistä kerrottavaa.
Ajatuksissani olin johtanut partion Tuuliklaanin rajaa pitkin jo melkein ukkospolun reunalle. Vilkaisin taakseni kohdaten oppilaani katseen. Hän oli ylittänyt ukkospolun jo pari kertaa silloin, kun olimme kiertäneet yhdessä reviirin läpi. Silti oli parasta pitää häntä tiiviisti silmällä, kuten oppilaita aina. Pirstaletassu tuskin oli poikkeus.
Saavuimme kaksijalkojen mustan, löyhkäävän polun luo. En ollut koskaan tottunut sen ällöttävään katkuun ja nyrpistin nenääni. Miten kaksijalat edes pystyivät tuottamaan tällaista hajua? Se oli täysin epäluonnollista, samoin kuin ukkospolulla silloin tällöin juoksevat hirviöt. Niiden jalat olivat oudot ja pyöreät ja niiden turkki oli luonnottoman värinen ja kiiltävä. Pimeän aikaan niiden silmät valaisivat koko tienoon ja silloin tuli olla erityisen tarkka siitä, etteivät ne nähneet polun reunalla odottavia kissoja. Ukkospolku oli oikea vitsaus.
"Pirstaletassu, kerrohan minulle, miten ylität ukkospolun oikeaoppisesti? Mitä sinun tulee huomioida ennen ylitystä ja sen aikana?"
Käänsin katseeni oppilaani suuntaan. En ollut varsinaisesti opettanut sitä hänelle, vain ohimennen silloin kun olimme sen ensi kertaa ylittäneet. Nyt Pirstaletassulla oli kuitenkin hyvä tilaisuus osoittaa päättelykykynsä ja älynsä.

//Pirstale?

Nimi: Tappotahto

24.09.2018 19:46
Raotin silmiäni hieman. Auringon valo tunkeutui sotureiden pesän oksiston lävitse. En jaksanut vielä avata silmiäni. En ihan vielä. Ainakaan kunnolla. Ehkä jonkun ajan päästä... Havaitsin vierelläni olevan Korpikyynelen olevan vielä unessa. Suljin silmäni uudestaan. Ei partiotkaan lähtisi vielä, ihan varmasti eivät. Vielä olisi aikaa nukkua... Vaivuin uudestaan uneen, vaikkei se enää ollutkaan niin syvää unta.

"Tappotahto! Tappotahto! Tappotahto, herää!" kuulin Tulvasielun äänen. Naaraan kuono tökki mustaa kehoani voimakkaasti. Heräsin ja avasin silmäni. En tiedä kauanko oli kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran olin herännyt. Osa sotureista nukkui vielä, osa oli jo lähtenyt ja osa oli juuri parhaillaan heräilemässä.
"Nouse ylös", Tulvasielu ärähti. Näin siniharmaan naaraan kynsivän pesän lattiaa kärsimättömänä. "Tulet saalistuspartioon."
Murahdin hieman ja kömmin pystyyn. "Kyllä, kyllä. Malta nyt vain odottaa, oi suuri ja mahtava Tulvasielu."
Ravistelin yölliset sammalen jämät turkistani ja nuolaisin pari kertaa rintaani. Lähdin sitten pesästä Tulvasielun kanssa.
"Käy pyytämässä Sysisydän mukaan", Tulvasielu maukui ja nyökkäsi mustaa naarasta päin, joka oli parhaillaan juttelemassa Uljasroihun kanssa. Lähestyessäni kaksikkoa, Uljasroihu loikki pois.
"Huomenta Sysisydän." tervehdin naarasta päästyäni on tämän luo. "Kaunis päivä tänään. Muuten, Tulvasielu käski sinut mukaan saalistuspartioon."

//Sysi?

Nimi: Mututassu

24.09.2018 19:37
Viiltokaaoksen sanat olivat harvinaisen suorat, mutta en kiinnittänyt siihen erityisen paljon huomiota. Huomioni vei nimittäin uusi harjoitus, jonka tekisin tällä kertaa mestarini Valhekuiskeen kanssa. Poskiani kuumotti jännityksestä, kun nyökkäsin ymmärtäväni tehtävän ja asetuin sitten pienen pensaan eteen. Viherlehden aikaan pensaan lehdet olivat hehkuneet kirkkaan vihreinä, mutta nyt lehtisade oli imenyt värit itselleen. Suurin osa käpristyneistä, ruskean ja oranssin sävyisistä lehdistä oli jo varissut tuulen mukana maahan, mutta osa kuivista lehdistä oli vielä itsepäisesti kiinni oksissa. Muutama lehti oli jopa onnistunut vastustamaan lehtisateen voimaa ja säilymään vihreänä, vaikkakaan väri ei ollut enää niin kirkasta kuin se oli ollut viherlehden aikaan. Nälkä nipisti vatsaani, kun muistin ne leppoisat viherlehden päivät jolloin riista suorastaan käveli kynsiini ja sain lekotella muiden oppilaiden kanssa vatsat täynnä auringonpaisteessa. Nyt, kun kirpeä ilma pisteli nenääni ja lihaksiani jomotti kaatumisen jäljiltä, viherlehdestä tuntui kuluneen jo monia vuodenaikoja. Olin aivan varma, että viherlehden aikaan emme harjoitelleet niin kovasti, mutta heti kun lehtisateen saapumisen saattoi haistaa ilmassa, kaikkia harjoituksia lisättiin. Toisaalta ei minulla ollut mitään syytä valittaa, sillä minä halusin olla kaikkein paras Kuolonklaanin taistelija, enkä kehittynyt paremmaksi, jos vain laiskottelin. Lisäksi nälän tunteminen ja itsensä rasittaminen vahvisti minua ja kehoani, eikä ollut ollenkaan pahaksi.
Huiskaisin hännälläni ilmaa asettuessani Valhekuisketta vastapäätä. Asetuin tukevasti pensaan eteen, paino tasaisesti jokaisella jalallani. Tästä minun olisi hyvä lähteä liikkeelle joka suuntaan ja vastaanottaa mestarini hyökkäys. Silmäilin nopeasti Valhekuisketta ja panin merkille, että hän oli minua suurempi, mutta ei erityisen tanakka, joka oli eduksi hänelle hyökkäyksessä. Mutta minulla puolestaan oli omat etuni puolustuksessa, joita minun tulisi käyttää. Lisäksi minun täytyisi etsiä Valhekuiskeesta heikkouksia, joita voisin hyödyntää pensaan puolustuksessa.
Kun näin Valhekuiskeen laskeutuvan hieman alemmas ja jännittävän lihaksensa, minä tein samoin. Jähmetyin täysin paikoilleen ja yritin kuumeisesti miettiä, miten päihittäisin mestarini. En ollut saanut kovinkaan paljon ohjeita, joten minun täytyi käyttää järkeäni ja soveltaa kaikki osaamiani taitoja. Lisäksi minun täytyi todellakin keskittyä ja valmistautua Valhekuiskeen hyökkäykseen. Huomioni herpaantui kuitenkin hetkeksi, kun viherlehden viimeinen pörriäinen lensi ohitseni, ja silloin Valhekuiske hyökkäsi. Silmänräpäyksen liian myöhään tajusin mitä tapahtui, enkä ehtinyt valmistautua täysin. Tummanharmaa naaras syöksyi minua kohti, enkä ehtinyt tehdä muuta kuin nousta takatassuille ja heittäytyä häntä kohti. Olisin saattanut onnistua kaatamaan Valhekuiskeen, jos olisin tehnyt sen silmänräpäystä aikaisemmin, mutta nyt sain ainoastaan naaraan vauhdin pysähtymään ja hänen horjahtamaan. Valitettavasti minäkin horjahdin iskun voimasta, joten menetin mahdollisuuteni horjuttaa häntä lisää. Tokenimme molemmat yhtä aikaa ja hyökkäsimme. Valhekuiske loikkasi minua kohti yrittäen kaataa minut, mutta väistin sivulle ja potkaisin taaksepäin täydellä voimalla ja osuin mestariani kylkeen. Kuului tömähdys, kun naaras kaatui maahan. Minä käännyin heti ympäri ja painoin käpäläni Valhekuiskeen kurkulle.
Virnistys nyki suupieliäni, kun nostin käpäläni pois mestarini kurkulta ja astuin taaksepäin, jotta hän pääsisi nousemaan ylös. Sitten vilkaisin voitokkaasti Viiltokaaosta, joka kohotti minulle kulmiaan. Räpäytin hämmentyneenä silmiäni – eikö kolli aikonut sanoa mitään – mutta sitten Valhekuiske loikkasi niskaani ja koska en ollut varautunut, polveni pettivät ja kaaduin maahan. Kyljessäni ja nyt vatsassani olevat naarmut kirvelsivät ja lihaksiani poltti, mutta jo toinen nolo kaatuminen sattui vielä pahemmin. Kasvot punaisena kömmin maasta ylös, kun Valhekuiske loikkasi pois päältäni.
”Älä ikinä lopeta taistelua, kun luulet voittaneesi. Sinun täytyy olla varma siitä”, Valhekuiske murahti. Siristin silmiäni kätkeäkseni nolostukseni.
”Mutta nämähän olivat harjoitukset!”
”Niin? Sinä lopetat sitten kun sanon, että riittää”, mestarini tokaisi. Murahdin ärtyneenä enemmänkin itselleni kuin Valhekuiskeelle. Hän oli tietenkin oikeassa, mutta ei minun tarvitsisi sitä myöntää.
”No, jos unohdetaan tuo loppu, niin miten minulla meni?” kysyin terävästi saadakseni ajatukseni pois kömmähdyksestäni. Lisäksi halusin oikeasti saada tietää, mitä tein oikein ja missä voisin parantaa. Erityisesti jälkimmäisen kuuleminen tulisi olemaan hyödyllistä, mutta kehuja oli aina mukava saada ja ne kohottivat itsetuntoani.

// Valhe? Viilto?

Nimi: Pirstaletassu

24.09.2018 18:32
Kohotin pääätäni kuullessani askeleiden lähenevän minua. Se siitä rauhasta sitten. Sentään olin saanut edes tämän verran levättyä.
"Tule, Pirstaletassu. Lähdemme rajapartioon, kierrämme Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajat. Tässä on Lintulumo, hän lähtee matkaamme", Kalmalilja sanoi. Tuhahdin, mutta nyökkäsin sitten. Kävin toisen naaraan katseellani läpi, hän oli siis Lintulumo. Lähdin Kalmaliljan perään, joka johti partiomme ulos leiristä. Sisällä oli jokin outo tunne, joku johtui varmaan siitä, että tämä oli ensimmäinen partioni. Yritin pysytellä Lintulumon vierelle, sillä halusin tutkia tuon ulkomuotoa. Ajatukseni kuitenkin harhailivat partiosta aivan muualle. Nimittäin sisaruksiini. Minun pitäisi puhua heidän kanssaan, mieluiten jo tänään. Todella toivoin, että he olisivat oppilaiden pesässä silloin, kun menisin nukkumaan. En myöskään viihtisi jäädä odottamaan heitä myöhään, se kostautuisi kuitenkin aamulla. En tajunnut mikä järki oli herätä niin aikaisin harjoittelemaan. Oliko Kalmaliljan mielestä niin mukavaa, kun menin ensimmäisenä vuoteeseen ja nousin ensimmäisenä ylös. Minulle ei jäänyt yhtään aikaa muiden oppilaiden kanssa ystävystymiseen. Tai no, ystävystymiseen ja ystävystymiseen. Olin jo päättänyt pentuna, että minusta vielä tulisi joskus Kuolonklaanin päällikkö. Minusta kyllä tulisi vielä joskus päällikkö. Ja siihen tarvitsisin luultavasti hyviä suhteista toisten kanssa. Kenties se auttaisi asiaa.
Havahduin ajatuksistani nykyhetkeen. Olimme jo ravanneet jonkin verran. Raja tulisi varmaan pian vastaan. Olihan rajapartioonkin pääseminen jotakin. Halusin kuitenkin jo taistelemaan. Ja saalistuskin kelpaisi. Katseeni vaelsi lähiympäristössä. Olikohan muilla oppilailla tällaista? Vilkaisin Kalmaliljaa ja tuhahdin hiljaa. Ei voinut olla.

//Kalma?

Nimi: Kylmähenkäys

24.09.2018 18:12
Vaikenin pitkäksi toviksi, kun Jäälilja toi esille Liljahenkäyksen ja tyttäreni. Vaikka välitykseni perhettäni kohtaan oli enimmäkseen hiipunut, se oli silti arka puheenaihe ja siitä oli vaikea puhua rehellisesti vaikuttamalta heikolta. Huomasin myös nopeasti, että naaras oli jättänyt mainitsematta poikani, mutta tiesin kyllä syyn. Korentolento oli erään Varjoklaanin rajapartion mukaan kuollut muutama auringonnousu, joten kummatkin poikani olivat kuolleet. Mutta olin ollut muutenkin niin etäinen poikieni kanssa että en olisi voinut vähempää välittää heistä.
"Tiedät varmasti että minä en todellakaan ikävöi Rosmariiniputousta enkä ole missään vaiheessa tuntenut ylpeyttä hänen teoistaan, koska hän on aivan samanlainen kuin Liljahenkäyskin. He ovat kilttejä ja pehmoja kissoja, jotka uskovat sokeasti Tähtiklaaniin. Mutta Utukyyneleestä olen joskus ollut ylpeäkin, koska hän tietää oman arvonsa eikä nöyristele muiden alla. Rehellisesti sanottuna olen todella pettynyt siihen että hän on jäänyt Varjoklaaniin", selostin ja silmäilin samalla mahdollisimman välinpitämättömästi.
"Entä Liljahenkäys?" Jäälilja kysyi äänensävyllä, josta en pystynyt tunnistamaan naaraan tunnetilaa, niin hyvin hän pystyi salaamaan tunteensa. Hiljenin uudelleen kun entinen kumppanini tuli puheeksi, koska en ollut tällä hetkellä täysin varma tunteistani. Olin hiljalleen ihastunut Jääliljaan ja tunteeni häntä kohtaan olivat vahvistumassa päivä päivältä mutta minulla oli vieläkin hieman tunteja Liljahenkäystä kohtaan. Ne olivat hyvin heikkoja tunteita, mutta ne olivat silti olemassa. Minä olin todellakin kaivannut Liljahenkäystä Varjoklaanista lähtemisen jälkeen, mutta en tahtonut Jääliljan tietävän siitä.
"En ole kaivannut sen jälkeen kun saavuin Kuolonklaaniin. Pysykööt Varjoklaanissa pentujemme kanssa, en voisi vähempää välittää heistä", murahdin hieman tylymmin kuin olin aikonut mutta en vaivautunut korjaamaan sävyäni. Ravistelin nopeasti sinertävänharmaata turkkiani ja kohdistin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan.
"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyin tyynesti, vaihtaen samalla puheenaihetta. Minua ei kiinnostanut puhua enää Liljahenkäyksestä.

//Jää?

Nimi: Kalmalilja

24.09.2018 18:06
Seurasin katseellani Pirstaletassua, kun oppilaani asteli tuoresaaliskasalle valikoimaan itsellensä syötävää. Olisin voinut itsekin syödä jotain, mutta joku muu varmasti tarvitsi riistaa enemmän kuin minä. Pärjäsin aivan hyvin ilman. Riistaa pitäisi muutenkin alkaa säästämään säiden kylmentyessä. Ei voisi tottua siihen ajatukseen, että aina saattoi syödä itsensä kylläiseksi. Nälkään taas oli pakko tottua, ja mitä aikaisemmin sen aloitin, sitä helpommin selviäisin lehtikadosta. *Kylmyys ei ole tarpeeksi, on oltava nälkäkin.*
Istuessani leirin reunalla katseeni osui Lintulumoon. Hän istui kauempana yksin sukien valkeaa turkkiaan. Monta kuuta sitten tekemäni arvet erottuivat yhä selkeästi hänen kasvoillaan.
En ollut voinut olla huomaamatta sitä, että naaraan ja hänen perheensä välit olivat kiristyneet. Syytä siihen en tiennyt, mutta sen olin aina tiennyt, ettei Lintulumo osannut pitää puoliaan. Varsinkaan Vahvamieltä vastaan. Hän oli aina tehnyt mitä kumppaninsa tahtoi ja hänen elämänsä oli riippunut aivan liikaa siitä sietämättömästä kollista. Yhtäkkiset kylmät välit siis yllättivät minut. Ehkä hän oli viimeinkin tajunnut sen, minkä minä olin huomannut jo kauan aikaa sitten - Vahvamieli ei ollut kaiken sen hännystelyn arvoinen. Se, että Lintulumo oli kumppanilleen vihainen, ei kuitenkaan tehnyt hänestä vahvaa. Viha ehkä antoi voimaa, mutta ei niin paljon, kuin minä sitä tarvitsin. Tarvitsin tukijoita, ja jos Lintulumo ei olisi niin säälittävä, liittoutuisin hänen kanssaan. Minun oli jotenkin tehtävä hänestä sellainen kissa, jonka halusin hänen olevan.
Nousin ylös paikallani ja astelin naaraan luo. Hän selvästi teeskenteli ettei huomannut minua ja jatkoi tassunsa nuolemista.
"Älä teeskentele, ettet tiedä minun olevan tässä", murahdin kylmäkiskoisesti. Lintulumo tuhahti ylimielisesti ja nosti hitaasti sinisen katseensa minuun.
"Ja mitähän asiaa sinulla on?" hän kysyi siristäen silmiään. Jokin soturin olemuksessa oli muuttunut. Hän vaikutti kylmemmältä ja vaikeammin luettavalta.
"Haluan sinut rajapartioon kanssani. Lähdemme sitten, kun oppilaani on saanut levättyä. Hän lähtee mukaamme."
Lintulumo nousi sihahtaen seisomaan ja sivalsi ilmaa hännällään.
"Miksi haluat juuri minut mukaan? Tai ei, älä sano mitään. Aina, kun pyydät minut kanssasi partioon, haluat minun tekevän sinun hyväksesi jotain. Tai sitten sotket minut taas epäonnistuviin juoniisi."
"No, onneksi sinun tahdollasi ei ole väliä", naukaisin hymyillen viileästi. Kiersin leiriä katseellani etsien tummanharmaata kollioppilasta. Pian huomasin hänet loikoilemassa kauempana. "Lähdemme nyt heti. Tule."
Astelin oppilaani luokse ja kuulin Lintulumon seuraavan minua, joskin vastentahtoisesti.
"Tule, Pirstaletassu. Lähdemme rajapartioon, kierrämme Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajat. Tässä on Lintulumo, hän lähtee matkaamme."
Asetuin partion johtoon ja lähdin kulkemaan ulos leiristä kaksikko perässäni.

//Pirstale?

Nimi: Säpäletassu

24.09.2018 17:15
Kun minä ja sisarukseni Pirstaletassu ja Sirpaletassu pääsimme oppilaiksi, mestarikseni nimitettiin Sysisydän. Olin jo käynyt hänen kanssaan kiertämässä reviirimme ja sitten palanneet leiriin. Tämän jälkeen hän oli pitänyt minulle muutamat saalistusharjoitukset, jotta oppisin nappaamaan mahdollisimman pian omat saaliini.
Tänään olisi kuitenkin ensimmäisten taisteluharjoitusten aika. Aamu oli valjennut sumuisena ja viileänä, ja pörhistelin turkkiani aamun kylmyydessä. Tuoresaaliskasan tarjonta oli laimea ja mitäänsanomaton, ja saaliit olivat yön aikana kylmettyneet. Päätin siis kestää nälkäni ja odottaa aamun ensimmäisten metsästyspartioiden palaamista. Palasin tuoresaaliskasalta oppilaiden pesälle ja istahdin alas sukimaan yön jäljiltä pörröistä turkkiani. Harmaisiin karvoihin oli tarttunut sammalhippusia, joita suin hyvän aikaa irti, ennen kuin kuulin nimeni lausuttavan.
"Säpäletassu."
Kohotin katseeni ja näin mestarini Sysisydämen mustan hahmon edessäni. Hänen turkkinsa kiilsi valjussakin valossa ja naaraan meripihkasilmät olivat kiinnittyneet kasvoihini.
"Lähdemmekö harjoittelemaan?" kysyin rauhallisesti ja nousin seisomaan.
"Lähdemme", Sysisydän totesi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata.
Sujahdin hänen perässään ulos leiristä ja naaras johdatti minut kauemmas, kohti harjoittelupaikkaa. Tassuni lähestulkoon kihisivät innostuksesta, halusin kovasti päästä harjoittelemaan taistelua. Olin kuullut siitä kaikenlaisia hienoja tarinoita, ja nähnyt vanhempien oppilaiden harjoittelevan keskenään liikkeitä, joita tahdoin jo päästä itsekin kokeilemaan. Silmäilin Sysisydämen selkää edelläni. Hän oli kouluttanut minua ennen jo yhden oppilaan onnistuneesti soturiksi, joten kaiketi hän oli ihan hyvä mestari. Ajattelin niin myös ensimmäisten koulutuskertojemme perusteella. Sysisydän sanoi ohjeensa nopeasti, lyhyesti ja yksinkertaisesti ja antoi minun aina kokeilla saman tien, eikä jäänyt jaarittelemaan turhia. Se oli vain hyvä asia, opin paremmin käytännön kuin teorian kautta.
Saavuimme harjoitusaukealle ja kylmä tuulenpuuska puhalsi aukion läpi. Pörhistin turkkiani sitä vastaan ja vilkaisin taivaalle. Pilvet olivat alkaneet vähitellen harventua, ja aurinko yritti pilkistää niiden välistä. Oli kuitenkin vielä hyvin viileää ja puiden lomassa leijui sumuriekaleita.
"Ensin opettelemme taisteluasennon", Sysisydän sanoi mennen suoraan asiaan ja kiepahti minua vastapäätä.
"Se on hyvin samankaltainen kuin saalistusasento, jonka jo osaat, mutta sinun ei kannata olla niin matalana", naaras jatkoi.
Pudottauduin ohjeita odottamatta saalistusasentoon ja kohotin itseäni sitten asentoon jonka kuvittelin olevan lähempänä taisteluasentoa.
"Vedä etutassujasi lähemmäs, jos ne ovat noin kaukana et pääse hyppäämään ylöspäin tai sivulle niin ketterästi", Sysisydän ohjeisti.
"Älä mieti häntää, sillä ei ole nyt niin väliä kuten saalistuksessa. Mutta muista olla käyttämättä sitä niin, että vastustajasi voi nähdä siitä, mitä aiot tehdä seuraavaksi", hän jatkoi.
"Selvä", naukaisin ja oikaisin samalla asentoani.
"Taistelussa yksi tärkeimmistä asioista on olla näyttämättä vastustajalle, mitä aiot seuraavaksi tehdä. Jos näytät, et onnistu koskaan", Sysisydän sanoi painokkaasti ja asteli edes takaisin edessäni.
Nyökkäsin ymmärtäen hyvin mitä hän tarkoitti. Älä näytä vastustajalle, mitä aiot tehdä. Älä näytä Sysisydämelle harjoituksissa, mitä aiot tehdä seuraavaksi, toistin mielessäni hänen ohjeitaan.
"Selvä, hyökkääpä sitten minua kohti", Sysisydän sanoi yllättäen.
"Ai heti vai?" kysyin.
"Anna tulla", naaras heilautti häntäänsä kärsimättömänä.
Epäröin hetken, mutta sitten piilotin epäröintini visusti. Näinhän sitä oppisi. Mestarini ei voisi sanoa, että hyökkäykseni olisi huono, koska tiesi minun olevan aloittelija.
Loikkasin eteenpäin ja tavoittelin tassuillani naarasta. Hän nosti etutassujaan nousten takajaloilleen ja tyrkkäsi minut voimakkaasti taaksepäin niin, että kierin monta kierrosta taaemmas. Nousin hiukan pöllämystyneenä seisomaan ja käännyin kohti mestariani.
"Näin mitä aioit tehdä. Yritä olla ovelampi ja älä hyökkää summanmutikassa päin minua. Mieti heikkoja osa-alueita kussakin vastustajassa. Mikä horjuttaisi heitä eniten? Muista myös miettiä omia vahvuuksiasi. Sinä olet isokokoinen kissa tai ainakin kasvamassa siihen suuntaan, joten sinun on turha yrittää olla ketterä", Sysisydän luetteli ja käski minun sitten yrittää uudelleen.
Päätin yrittää olla nopea, enkä miettisi liian pitkään, se pian kertoisi Sysisydämelle jotakin aikeistani. Liukastuin kuitenkin ennen kuin kerkesin yrittää iskuani ja lensin rähmälleni naaraan jalkoihin. Hän läimäisi minua korville niin että kierähdin refleksinomaisesti kauemmas.
"Uudelleen."

Sitä sanaa, uudelleen, sainkin kuulla loppu harjoitusten ajan. Sysisydän pisti minut hyökkäämään ja voitti minut joka kerta. Opin kuitenkin paljon siitä, miten saatoin vahingossa näyttää vastustajalle aikeeni, ja lopulta se johti siihen, etten enää näyttänyt hännälläni, silmilläni tai muuten vain kehonkielelläni, mitä aioin tehdä. Hyökkäyksistäni puuttui kuitenkin vielä tekninen taitavuus, mutta Sysisydämen mukaan sitä kerkeäisimme harjoitella vaikka millä mitalla. Kaikkea ei voi saada kerralla.
Lähdimme lopulta takaisin kohti leiriä ja mestarini pisti minut saalistamaan paluumatkalla. Haistelin ilmaa, mutta en hetkeen havainnut mitään. Sysisydän katseli minuun kulmiaan odottavasti kohottaen. Harppasin summanmutikassa vasemmalle ja haistelin tiheästi ilmaa haahuillessani hetken ympäriinsä. Sitten sain hajun hiirestä, jonka havaitsin hyvinkin pian lähistöllä puun juurakossa. Pudottauduin alas ja tarkistin tuulen suunnan. Tuuli pyörteili sinne tänne, joten oli vaikea miettiä, haistoiko hiiri minut vai ei. Hiivin sen selän takana lähemmäs astellen mahdollisimman pehmeästi. Astuin kuitenkin vahingossa kapean oksan päälle, ja se rasahti. Hiiri säpsähti ja katosi salamannopeasti.
"Hiirenpapanat!" ärähdin ja loikkasin turhautuneena ja pettyneenä sen perään.
"Aina ei voi onnistua", Sysisydän sanoi ilmeettömästi ja käsi minut sitten peräänsä.
Palasimme leiriin ilman saalista, joka harmitti minua ajatusteni laidalla. Sysisydän ilmoitti, että jatkaisimme harjoituksia huomenna ja antoi luvan ottaa syötävää. Hipsin tuoresaaliskasalle, johon oli tähän mennessä tuotu lämmintä täydennystä aamuisiin jämiin verrattuna. Valikoin itselleni myyrän ja vilkaisin sitten ympärilleni. Oppilaiden pesällä oli hälinää, mutta hiukan sivummalla leirin laidalla istui Sisutassu.
En tuntenut häntä ollenkaan, vain nimeltä, muutettuani oppilaiden pesään. Jostakin syystä päätin mennä hänen luokseen, miksipä ei. Ei uusista suhteista olisi haittaakaan, eikö?
Kannoin myyräni Sisutassun luokse ja matkalla silmäilin oppilasta. Tällä oli musta turkki, joka toi etäisesti mieleen oman mestarini, Sysisydämen. Sisutassu oli kuitenkin muuten eri näköinen, ja hänen silmänsä olivat lehdenvihreät. Toisen ympärillä oli valkoista.
"Hei, saanko liittyä seuraan?" naukaisin pehmeästi saapuessani naaraan luokse ja laskettuani saaliini maahan, jotta saatoin puhua.

//Sisu? Sori tää lyhyt keskustelunaloitus :')

Nimi: Pirstaletassu

24.09.2018 16:55
Helpotuksekseni se oli viimeinen kuoppa, minkä kaivoin. Ainakin viimeinen tänään. Kun lähdin juoksemaan mestarini perässä takaisin leiriin, jouduin ponnistelemaan pysyäkseni naaraan vauhdissa. Miksi naaras halusi minun väsyvän näin paljon? Menisin kyllä ihan mielelläni aikaisemmin nukkumaan, jos huomenna olisi yhtä rankka päivä. Eikä tämä edes tainnut olla vielä tässä. Murahdin hiljaa nähdessäni leirin suuaukon, sentään minua odottaisi seuraavaksi lepo.
Seurasin Kalmaliljan perässä leirissä vähän syrjemmälle. Naaras kertoi, mitä tänään olisi vielä luvassa. Sentään pääsisin vihdoinkin syömään.
"Selvä", hymähdin vastaukseksi ja lähdin tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Päästin ennen tuoresaaliskasalle pääsyä makean haukotuksen ja siristelin silmiäni. Valikoin kasasta itselleni jäniksen. Ehkä tästä olisi ollut syötävää jollekin toisellekin, mutta minä ansaitsin jäniksen ihan yhtälailla kuin muutkin. Jänis hampaissani astelin syrjemmälle ja asetuin syömään maukasta ateriaani, erittäin hyvällä ruokahalulla.
Maukkaan aterian jälkeen olin jo asettumassa mukavammin lepäämään, kunnes muistin Kalmaliljan antamat ohjeet. Lähdin jolkottelemaan klaaninvanhimpien pesää kohti ja pian sujahdinkin jo sisään. Räpyttelin silmiäni, jotta ne tottuisivat hämäryyteen.
"Tarvitsetteko jotain?" kysyin mennen heti suoraan asiaan.
"No pari hiirtä ei olisi pahitteeksi", Pikkuvarjo naukaisi. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.
"Ja sinä haluat tietysti sen toisen hiiren", tuhahdin katsahtaen Mustakoipeen ja lähdin tuoresaaliskasalle. Yhtä hyvin voisin hoitaa tämän nopeasti ja päästä sitten lepäämään kauemmaksi aikaa. Nappasin tuoresaaliskasasta kaksi hiirtä hampaisiini ja kiikutin ne klaaninvanhimpien pesään. En ymmärtänyt, miten klaaninvanhimmat jaksoivat kököttää hämärässä pesässä päivät pitkät. Sitten kun olisin itse klaaninvanhin, en maleksisi missään pesässä, vaan mieluummin nauttisin raikkaasta ilmasta. Ja täällä kaiken lisäksi vielä haisi pahalta!
Astelin ulos pesästä ja etsin itselleni hyvän paikan loikoiluun. Oli ihan mukavaa päästä vain lepäämään. Laskin pääni etutassujeni päälle ja suljin jopa silmäni. En tietenkään aikonut tässä alkaa nukkumaan, mutta voisin hetkisen levätä näin. Tuhahdin. Vielä pitäisi sinne partioonkin lähteä.

//Kalma?

Nimi: Jäälilja

24.09.2018 16:23
"Minne päin me lähdemme?" Kylmähenkäys kysyi tyynenrauhallisella äänellä samalla kun tassutti rinnallani eteen päin. Hänen tummanharmaa turkkinsa ja minun likaisenvalkea miltei hipoivat toisiaan, joka sai olostani oudon epämukavan. Jäänsiniset silmäni välkähtivät huvittuneina kun käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
"Minä niin kovasti pidän siitä kun ajattelet automaattisesti minun olevan se joka päättää", naukaisin kylmästi samalla vetäen kasvoni ovelaan virneeseen. Joka askelmalla eteenpäin, puristin puoli hiekkaista maata kynsilläni.
"Hmm, mutta tällä kertaa sinä valitset mihin menemme", sanoin ja asetuin Kylmähenkäyksen eteen yhtäkkiä. Häntäni hipoi miltei taivasta samalla kuin heilahti tasaiseen tahtiin puolelta toiselle. Katseeni kiinnittyi miltei heti Kylmähenkäyksen silmiin, jonka jälkeen arvioin yhdellä silmäyksellä koko kollin. Huomasin samalla, että eräs tämän haavoista li miltei tulehtunut, oli mahdollista, että siitä jäisi arpi, mutta tuskin Kylmähenkäystä pienet kauneusvauriot haittaisivat.
"Selvä", kolli murahti ja raotti suutaan haistellakseen ilmaa. Tein saman ja haistelin ilmaa. Kylmähenkäys valpastui ja loikkasi juoksuun. Lähdin kiitämään kollin perään, kuitenkin jokusta ketunmittaa välillämme pitäen, sillä en voinut koskaan luottaa siihen ettei etumainen kissa tekisi äkkiliikettä ja pysähtyisi. Nyt välttyisin noloilta tilanteilta, jotka saattaisivat vaikuttaa mielialaani. Toisaalta myös pidin välimatkaa harmaaseen kolliin, sillä tämä oli valinnut minne menisimme, joten se tarkoitti automaattisesti, että minun olisi seurattava häntä. Näin kaukana horisontissa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin välisen rajapyykin ja yllätyin, ettei Kylmähenkäys suunnannut sinne. Voisin samalla kun metsästäisimme kysyä pari kiperää kysymystä kollilta. Halusin tietää kaipasiko hän oikeasti kotiklaaniinsa. Saavuimme pienelle metsäaukealle, jota ympäröi satunnaisesti männyt, kuuset ja pari lehtipuuta. Sade oli lakannut miltei kokonaan, enää kosteudesta oli jäljellä pienet ja suuret lätäköt siellä täällä ja pieni sumu, joka ympäröi meitä. Sumu tosiasiassa olikin aivan pieniä vesipisaroita. Kylmähenkäys hiljensi vauhtiaan ja samalla kun pysähtyi hän asettui siistiin asentoon häntä etutassujensa ympärillä istumaan. Pysähdyin ja tarkastelin katseellani paikkaa johon saavuimme. Maistellessani ilmaa, huomasin metsän eläinten läsnäolon, mutta niin huomasi kolli vieressänikin. Hänen niskakarvansa pörhistyivät hieman innokkaina kun hän lähti hiljaisin askelin jäljittämään otuksen olinpaikkaa. Pian sen paikannettuaan hän painautui matalaksi maata vasten ja lähestyi saalistaan. Kylmähenkäys liikkui kuin käärme, yhtä sulavasti ja kauniisti. Hän oli myös yhtä myrkyllinen. Pian kuulin vain suhahduksen kuin keskikokoinen lintu yritti henkensä edestä pyristellä lentoon, mutta turhaan. Kylmähenkäyksen hampaat olivat jo tiukasti kiinni eläimestä. Kylmähenkäys tipautti kuolleen saaliinsa vähän matkan päähän minusta.
"Vaikuttavaa Varjoklaanilainen", naukaisin yhtä kylmällä äänellä kuin ennenkin. Kylmähenkäys pyöräytti silmäpariaan kerran ympäri ja tuhahti. Päästin pienen myhäilevän äännähdyksen.
"Otetaampas pieni kisa. Sinä lähdet tuonne päin ja minä tänne päin ja katsomme kumpi saa enemmän saalista. Tämä ei ole ehdotus vaan käsky. Olen lojunut koko päivän leirissä katselemassa kissojen järjettömiä touhuja, joten kaipaan tekemistä ja luultavasti niin sinäkin", sanoin ja vilkaisin Kylmähenkäystä arvioivasti.
"Kiinni veti. Äläkä koskaan enää kutsu minua Varjoklaanilaiseksi", siniharmaa suurikokoinen kolli naukaisi ääntään madaltaen. Kohautin lapojani, sillä en ajatellut luvata mitään siitä miksi tuota potentiaalista kollia kutsuisin. Jos haluaisin kutsua häntä joksikin, kutsuisin häntä siksi. Luimistin korviani kilpailuhenkisesti ja siristelin silmiäni. Kylmähenkäys naurahti ja kiepsahti matkaan, samoin minä. Pidin askeleni keveinä ja hiljaisina, vaikka juoksinkin, sillä en halunnut saaliseläinten juoksevan kauhuissaan karkuun kuullessaan saalistajan. Höristin korviani ja valpastin olemukseni, jotta kuulisin pienimmätkin rasahdukset. Luotin kuitenkin enemmän nenääni, joten aloin haistella innokkaasti ilmaa. Hetken kierreltyäni paikansin nuoren oravan. Orava nakersi keskittyneenä pientä pyöreän muotoista käpyä istuaalteen, eikä huomannut vaanivaa vaaraa. Tämän pieni pää kääntyili satunnaisesti tarkkaillakseen tilannetta, mutta silti takaa iskevä kissa jäi huomaamatta. Pian kyseinen oranssinruskea turkkinen orava roikkui hampaissani velttona. Ensimmäinen yritys ja täydellinen onnistuminen. Olin ylpeä itsestäni. Tätä menoa tulisin voittamaan Kylmähenkäyksen mennen tullen ja varmaan ihan muutenkin.
Saalistukseni jatkui miltei samaa rataa yhtä hutia lukuunottamatta. Eräs lintu oli äkännyt minut sekunninmurto-osan liian aikaisin, muuten olisin saanut sen takuuvarmasti. Kuolonklaanin reviiri oli erittäin runsasriistainen tänä lehtisateena ja se teki klaanistamme entistäkin vahvemman, varsinkin kun ruokimme Varjoklaania salaisesti. Aloin kaivamaan hautaamiani saaliita esille, sillä veikkasin Kylmähenkäyksenkin saaneen metsästyksensä päätökseen. Seuraavaksi olisi kiperien kysmysten vuoro. Nostin kuopasta kaksi harmaa turkkista hiirtä ja oravani. Roikotin kolmikkoa hännistä hampaissani kun lähdin ravaamaan takaisin Kylmähenkäyksen johdattamalle aukiolle. Siniharmaa kolli saisi odottaa minua niin kauan kuin oli tarvis, en aikonut kiirehtiä.

Saavuttuani paikalle näin Kylmähenkäyksen istumassa tyynen näköisenä aukion keskustassa ja pahaksi onnekseni näin tämän edessä tismalleen saman verran riistaa kuin minulla. Kylmät ja siniset katseemme kohtasivat samalla kun nostin kasvoilleni tutun mitään sanomattoman ilmeen. Astelin kollin luokse ja tipautin omat saaliini tämän edessä olevaan pinoon, joka sekoitti saaliimme keskenään ettemme alkaisi heti vertailemaan hiirien kokoa.
"Tasapeli", kolli naukui kylmästi samalla rikkoen korvia särkevän hiljaisuuden. Pyöräytin silmiäni hieman tyytymättönä ja sen jälkeen kiersin Kylmähenkäyksen ympäri.
"Lopetetaan tuosta turhasta kisasta jauhaminen ja pureudutaan hiostaviin kysymyksiini, joihin haluan poikkeuksellisesti rehellisen vastauksen", naukaisin silkinpehmeästi sanoja taivutellen. Pysähdyin äkisti ja istahdin hyvin lähelle Kylmähekäystä ja samalla ymmärsin kiintymykseni kolliin. Yritin sivuuttaa sen ja keskittyä olennaiseen.
"Onko sinulla ollut koskaan elämässäsi hetkeä kun olisit kaivannut takaisin Varjoklaaniin Liljehenkäyksen ja tyttäriesi luokse?" kysyin hitaasti maanitellen. Mainitsin vain kollin tyttäret, sillä tiesin vallan mainiosti tämän poikien kuolemasta. Minun kävi kovin sääliksi Kylmähenkäyksen pentuja, sillä ainakin heinä olisin kaivannut rakastavaa isää. Rakastin perhettäni ja tulisin rakastamaan pentuja, joita joskus saisin, vaikka muiden mielestä ne olisivat pelkkiä virheitä. Mutta silti jos pentuni eivät ansaitse luottamustani, joudun olemaan heille vaiti kaikesta. Kukaan kissa - ei edes omat pentuni - synny luottamuksen kanssa.
"Ja älä huoli vastauksestasi, olen kovin luotettava", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan pörröistä häntääni jonka pää oli aivan tummanruskean kuran peitossa. Pian tummanharmaan ja valkean sekoittama häntäni oli puhdas kuin taivaan pilvet. Tai no nyt taivaalla kelluvat pilvet olivat saastuneen näköisiä, sillä ne enteilivät uutta sadekuuroa. Toivoin, että ehtisimme ennen sitä takaisin leiriin. Keskityin nyt taas Kylmähenkäykseen, joka istui edelleenkin hyvin rennosti, eikä hänen kasvoiltaan saanut irti minkäänlaisia tuntemuksia, vaikka nyt olisin niitä halunnut nähdäkin. Silmäilin kolli kaunista ja lihaksikasta ulkomuotoa ja huomasin taas ihastukseni nousseen pintaan. Kylmähenkäyksen kylmät silmät tarkkailivat kauniina ja rohkeina ympäristöään samalla kun kolli mietti vastaustaan. Käänsin pääni pois, sillä vihasin tuijottamista. En halunnut Kylmähenkäyksen näkevän kun katselisin tätä, koska olin päättänyt haudata tämä kukan joka tunteissani oli juuri kasvamassa. Tarvittaessa repisin sen maasta juurinensa. En kaivannut tällaista kiintymistä juuri nyt. Heilautin häntääni ärtyneenä ja keskityin johonkin aivan muuhun. Katselin parin viiksenmitan päässä olevaa aluskasvillisuutta, joka värisi kiihkeästi ohi kiitävässä tuulessa. En yllättyisi yhtään jos tuuli nappaisi kasvin mukaansa.

//Kylmä?

Nimi: Elandra

23.09.2018 22:02
Kalmalilja: 34kp! -

Viiltokaaos: 44kp! -

Pirstaletassu: 25kp! -

Jäälilja: 7kp -

Sisutassu: 7kp -

Kylmähenkäys: 19kp -

Mututassu: 14kp -

Nimi: Viiltokaaos

23.09.2018 21:36
Mututassu oli suoriutunut kolmannella kerralla miltei erinomaisesti, vaikka olisin itse tehnyt muutaman asian erillä tavalla hänen kohdallaan. Oppilas oli kysynyt mestariltaan, mitä seuraavaksi tekisimme. Olin kuunnellut, joten tiesin harjoitusten etenevän seuraavaksi puolustamiseen. Katsoin Valhekuisketta suoraan silmiin ikään kuin pyytäen lupaa seuraavan osion suorittamiseen. Valhekuiske taisi ymmärtää pyyntöni ja nyökkäsi katsoen minua suoraan silmiini omilla vihreillä silmillään. Käänsin katseeni nyt Mututassuun.
"Seuraavaksi harjoittelemme puolustautumista", aloitin. Mututassu näytti hieman yllättyneeltä kai siitä, että hänen mestarinsa sijasta minä kerroin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta varmistaakseni, että hän oli todella antanut minulle luvan tähän. En tahtonut naaraan valittavan minusta Raetähdelle siitä, että olin sabotoinut hänen harjoituksiaan, vaikka en minä Valhekuiskeen odottanutkaan tekevän niin. Huomasin Valhekuiskeen nyökkäilevän hitaasti, joka varmisti minut asiasta ja sai jatkamaan:
"Aina sinulla ei ole mahdollisuutta paeta. Soturin tulee puolustaa klaaniasi, etkä voi vartioidessasi esimerkiksi pentutarhaa lähteä juoksentelemaan vastustajan taakse, sinun täytyy ottaa iskut vastaan tai väistellä niitä paikoiltasi." Mututassu kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili vähän väliä.
"Tanakka ruumiinrakenteesi on melko ihainnollinen puolustajalle, mutta pieni kokosi on miinusta. Siitä huolimatta voisin kuvitella sinut puolustamaan juurikin pentutarhaa. Suoraan sanottuna en näe sinua sodassa ensimmäisten hyökkääjien joukossa etualalla, sillä olet liian hidas ja kömpelö", sanoin suoraan. Sanani näyttivät yllättävän Mututassun, oppilas luimisti korviaan aavistuksen verran.
"Jos en voi liikkua ja olen liian pieni, miten minun tulisi puolustaa?" oppilas esitti kysymyksensä nopeasti ja hieman piikikkäällä äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja virnistin hennosti.
"Sinun tulee käyttää järkeä. Kun vastustaja hyökkää, keksi keino kumota hyökkäys ja saada valta kamppailussa. Esimerkiksi jos vastustajasi on sinua pienikokoisempi tai kevyempi ja se hyökkää suoraan edestä, asetu niin, että isku ei tule sattumaan liikaa ja tartu hampaillasi vastustajan turkkiin tukevasti. Tämän jälkeen voit yrittää väsyttää vastustajan ja painaa sen allesi, ehkä jopa antaa kuolettavan iskun", selitin oppilaalle pitäen katseeni suoraan hänessä ja lopuksi viiltäen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa. Mututassu tuntui pääsevän jyvälle puolustusjutuista, sillä hän kuunteli minua kiinnostuneemmin kuin aiemmin.
"Tehdään niin, että mennään tuon puskan luokse tuolla. Sinun täytyy suojella sitä ja minä hyökkään sinun kimppuusi", Valhekuiske liittyi opetukseen ja lähti kulkemaan kohti pensaikkoa, joka sijaitsi takavasemmallani. Pähkinäpensaan oksilla roikkui vielä runsaasti lehtiä, jotka olivat vaihtaneet vihreän värinsä punertavaan, ruskeaan sekä keltaiseen. Jotkut lehdistä pitivät kuitenkin tiukasti kiinni vihreästä väristään, mutta pian nekin olisivat ruskeita ja rypistyneitä ja putoaisivat maahan, jossa oli jo hieman ruskan erivärisiä lehtiä. Mututassu asettui paikoilleen ja odotti mestarinsa hyökkäävän. Miten oppilas tulisi pärjäämään niin vähin neuvoin ja ilman näyttämistä? Hiljaa mielessäni toivoin, että hän selviäisi yllättävän hyvin, mutta en ollut varma mitä odottaa.

//Mutu? Valhe?

Nimi: Mututassu

23.09.2018 20:36
Epäonnistuminen kuumotti poskiani, mutta sai minuun aivan uudenlaista puhtia. Siristin silmiäni Valhekuiskeelle, joka käski minun yrittää uudestaan. Äkillinen kiukunpuuska sai korvani painumaan luimuun ja kynteni puristumaan syvälle maahan. Miten tyhmänä Valhekuiske minua oikein piti? Tietenkin minä yrittäisin uudelleen, niin kauan kunnes onnistuisin! Olin juuri avaamassa suuni sanoakseni ajatukseni ääneen, kun tunsin tassut kyljessäni ja lensin maahan. Ilma pakeni keuhkoistani kun iskeydyin lujalla voimalla kylmälle maanpinnalle. Kaaduttuani kyljelleni Viiltokaaos loikkasi pois päältäni, mutta oikeassa taistelussa tilallani oleva kissa ei olisi päässyt noin helpolla. Jos olisin nyt taistelussa, vuotaisin verta ja Viiltokaaos pystyisi tappamaan minut vain yhdellä sivalluksella.
Haukkoessani keuhkot täyteen happea kuulin Viiltokaoksen matalan murahduksen:
"Oikea soturi on aina valmiina!" Kylkeeni sattui äskeisen jäljiltä, mutta en välittänyt. Nousin ylös kiukusta kihisten, mutta nyt tuijottaen Viiltokaaosta silmää räpäyttämättä. Tällä kertaa minä todellakin onnistuisin. En voisi enää epäonnistua mestarini - ja Viiltokaaoksen! - edessä. Aloinkin välittömästi arvioida Viiltokaaoksen etuja, enkä enää keskittynyt aiempiin epäonnistumisiini. Keskityin vain siihen, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Viiltokaaos oli todella suurikokoinen ja sen myötä hyvin voimakas. Minä olin kollia paljon pienempi, mutta voimaa löytyi minultakin. Tällaisen vastustajan kanssa tarvitsisin nopeutta, jota minulla ei järin paljon ollut. Olin kuitenkin päättänyt onnistua tällä kertaa ja aikoisin todellakin väistää Viiltokaaoksen liikkeet niin nopeasti kuin mahdollista. Siristin silmiäni ja jännitin lihakseni jotta pääsisin nopeasti liikkeelle, kun Viiltokaaos hyökkäisi.
Kun varapäällikkö nojasi hiirenmitan verran taaksepäin, tiesin hänen loikkaavan suoraan kohti. Viiltokaaos ei kuitenkaan olisi niin tyhmä että loikkaisi suoraan minua kohti, koska tiesi minun huomaavan hänen ponnistuksestaan minkälaisella liikkeellä aikoi minut kaataa. Siksi odotin paikoillani siihen asti, kunnes kolli loikkasi minua kohti. Ja aivan kuten olin odottanutkin, Viiltokaaos teki ennen loikkaansa tuplaharhautuksen eikä todellakaan loikannut suoraa minua kohti. Sain kuitenkin etumatkaa, koska olin odottanut silmänräpäyksen ajan paikoillani ja nyt tiesin, minne väistää. Kierähdin pois Viiltokaaoksen edestä oikealle ja sivalsin vauhdissa tassullani kollin kylkeä. Kierähdykseni voima lennätti minut kollin taakse, josta loikkasin heti varapäällikön niskaan. Viiltokaaoksen polvet notkahtivat kun laskeuduin hänen lapojensa päälle, mutta hän sai tasapainonsa pidettyä eikä kaatunut. Yritin pysytellä Viiltokaaaoksen selässä käyttämättä kynsiä ja jaella samalla iskuja hänen päähänsä, mutta se ei onnistunut kovin hyvin. Tasapainoni alkoi horjua jo muutaman iskun jälkeen, ja olinkon huojentunut tuntiessani Viiltokaaoksen valahtavan veltoksi allani. Silloin sain syyn loikata äkkiä pois, sillä seuraavaksi kolli yritti kierähtää päälleni. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri pois alta, eikä Viiltokaaos ehtinyt kuin hipaista kevyesti takajalkaani. Voitonriemuinen ulvahdus karkasi huuliltani kun pyörähdin ympäri kohti tummanharmaata kollia, joka oli juuri päässyt ylös maasta, jonne oli itse kaatunut. Virnistin, ja laskeuduin alemmas valmistautuessani vastaanottamaan seuraavan hyökkäyksen.
"Hienoa, Mututassu", Valhekuiske naukaisi keskeyttäen harjoitukset. Ojentauduin suoraksi ja siloitin muutamalla nopealla vedolla harjoituksissa sotkeutuneet karvani niin sileäksi kuin vain pystyin. Valitettavasti turkkini oli hyvin itsepäinen eikä suostunut asettumaan joka kohdassa samaan suuntaan.
"Oli rohkea veto jäädä niin kauaksi aikaa paikoilleen ja odottaa hyökkäystä, mutta ilmeisesti se oli hyvä taktiikka", Valhekuiske naukaisi ja nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Kehut saivat käpäläni kihelmöimään ja halu harjoitella sen kun kasvoi. Mikään ei ollut mahtavampaa kuin taisteluharjoituksissa onnistuminen!
"Mitä seuraavaksi?" utelin, kun Valhekuiske vaikeni ja nousi seisomaan verrytelläkseen jäseniään. Tai ainakin toivoin niin, sillä en todellakaan halunnut lähteä vielä leiriin.

// Valhe? Viilto?

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com