Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Jäälilja

09.11.2018 17:04
"Kuka on minun johtajani?" Hohdetassu kysyi ennen kuin ehdin lähteä. Tutkailin oppilasta jäänsinisellä katseellani ja taitoin hieman päätäni mietteliäänä. Ennen kuin ehdin vastata naaraalle, hän esitti uuden kysymyksen:
"Ja kuka sitten, kun olen soturi?" Nostin katseeni uteliaaseen oppilaaseen vähän hymähtäen.
"Hohdetassu. Jokainen kissa määrä itse johtajansa, eikä kukaan muu. Minä johdan itseäni ja tekojani, kun taas joku muu seuraa koko sydämensä kyllyydestä klaanin päällikön sanaa. Miksi sinä tällaista kyselet? Jos se liittyy jotenkin tähän meidän harjoitteluumme, niin haluan vain sanoa, että sinä itse suostuit tähän ratkaisuun enkä minä pakottanut sinua. Olen luvannut sinusta mahtavan soturin ja ehkä jopa enemmän ja maksuksi vaadin välillä mitä oudoimpia asioita ja sinä olet luvannut maksaa sen hinnan. En ole johtajasi, olen ystäväsi - ja ystävät auttavat toisiaan saavuttamaan unelmansa", selitin tyynen rauhallisesti ja vilkaisin taivaalle. Oli kovin myöhä ja minun olisi lähdettävä ihan juuri Viiltokaaoksen perään, ettei hänen tarvitsisi lähteä etsimään minua.
"Yh.. kuulostin aivan luonteeni vastakohdalta, mutta kaikki mitä sanoin.. noh tarkoitin sitä", naukaisin vielä nopeasti, "Menehän nyt siitä, olet ansainnut vähän lepoa." Väläytin hampaitani nopeasti ja lähdin loikkimaan pois terävästi - ja hyvästeiksi - nyökäten. Kiihdytin askeleeni niin nopeiksi, ettei pitkää välimatkaa liioin huomaisi.
 
Löysin itseni tilanteesta, jota en koskaan ollut osannut aavistaa. Edessäni kökötti pieni vastasyntynyt pentu, jonka turkki oli kauniin lumenvalkea lukuunottamatta yhden etukäpälän harmaita varpaita. Kun katsoin tarkemmin huomasin naaraspennun rinnassa olevan sydäntä muistuttavan mustan kuvion. Pentu käänsi katseensa minuun ja yllätyksekseni se oli jäänsininen, tunsin outoa kiintymystä vaikka pentu olikin vasta tuotu eteeni. En voinut olla tuntematta suojelun halua tätä pienokaista kohtaan, jonka Kylmähenkäys oli juuri minulle tuonut kertoen pennun olevan vahinkopentu jonkun satunnaisen erakon kanssa. Rintaani kiristi vihan liekit sillä olin luullut että välillämme oli ollut jotain, vaikken sitä ollut koskaan ääneen uskaltanut sanoakaan kaiken rohkeuteni keskeltä, minä olin palavasti rakastunut Kylmähenkäykseen. Halusin puhua tuon siniharmaan kollin kanssa kun hän palasi. Kuitenkin pian koin järkytyksen jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Kylmähenkäys raahattiin leiriin.. nielaisin. Kuolleena. Kaikki tapahtui niin kovin äkkiä, etten ymmärtänyt tapahtumia. Miksi Kylmähenkäys edes oli kuollut? Aloin vaatia selitystä Viiltokaaokselta, joka näytti kovin ylpeältä - ehkä ne olivat vain minun silmäni jotka näkivät sen, mutta voi vannoa että niissä oli jotain.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", Viiltokaaos naukui kylmän rauhallisena ja se sai sappeni kiehumaan entistä enemmän.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", kolli lisäsi edellistä kylmemmällä äänellä. Silmäni siristyivät vihaisina kun tuijotin tummanharmaata kollia, joka oli juuri ilmoittanut tappaneensa Kylmähenkäyksen.
"Minä en tuota pentua pois vie. Minä otan hänet vastuulleni ja jos joku yrittääkin kajota Pakkaspentuun tapan kaikki hänen läheisensä, ymmärsitkö? Pentuja ei noin vain heivata menemään, vaikka sinulle on ehkä opetettu jotain muuta. Minä pidän huolen siitä, että hän kasvaa soturiksi - jopa sinun ylpeytesi aiheeksesi. Enkä minä kuuntele mitä sinä sanot siitä, että saisiko vai eikö saisi tämä nuori naaras olla klaanissamme. Nyt minä lähden hautaamaan Kylmähenkäyksen, eikä yhtään vastalauseita. Jätän Pakkaspennun siksi aikaa Pimeyslehden hoiviin, sillähän sentään ymmärtää ettei pentuja jätetä", murisin ja viitoin Pimeyslehteä luokseni. Kun naaras oli ottanut pennun luokseen kevyesti nyökäten poistuin leiristä Kylmähenkäyksen kera. Viha ja suru sekoittuivat sisälläni yhdeksi suureksi köntiksi. Minä vain yritin leikkiä kovaa juuri nyt ja jos laskisin muurini alas edes hetkeksi purskahtaisin itkuun. Minusta oli viimeksi tuntunut näin surkealta Roihumyrskyn lähdön jälkeen. Vedin henkeä ja kokosin itseni uudestaan, tiesin tarkalleen minne hautaisin Kylmähenkäyksen. Mieleeni piirtyi kuva suuresta männystä Varjoklaanin ja Kuolonklaani rajapyykin lähettyvillä. Silloin kun kiipeilimme siellä odotellessamme Utukyyneltä olin tajunnut jotain kullan arvoista ensi kertaa. Hetken päästä olin saapunut kohteeseeni ja tuijotin puuta itku kurkussa - kyllä Kuolonklaanilaisetkin saivat itkeä. Tassutin aivan männyn juurelle ja aloin kaivaa kissan mentävää kuoppaa. Sydäntäni särki entisestään kun muistin sen kuinka olin uhitellut Kylmähenkäykselle hautaavani hänet elävältä, nyt olinkin hautaamassa häntä. Kun kuoppa oli valmis, laskin siniharmaa turkkisen kollin sinne. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni vuolaina virtoina kun tiputtelin kauniin punaisia syksyn lehtiä Kylmähenkäyksen päälle.
"Minä rakastin sinua niin kovin paljon, Kylmähenkäys", kuiskasin, vaikka tiesin että oli jo myöhäistä. Silmieni edessä oli enää ainoastaan tyhjä kotelo ja hänen sielunsa vaelsi nyt pimeissä metsissä elävien kissojen tietämätömissä.
"Vaikka tarinasi maan päällä päättyi jo nyt, niin me tapaamme vielä. Lupaan pitää huolta Pakkaspennusta paremmin kuin omasta hengestäni - hän on minun tyttäreni nyt. Et silti saa anteeksi sitä, että hankit jonkun satunnaisen erakon kanssa pentuja tiedä se, kun tapaamme seuraavan kerran minä kostan sen, mutta sanon myös samalla kaiken mitä en ole ennen uskaltanut sanoa", naukaisin lämpimästi ja rakastavasti, samalla kuitenkin kaipuun kyyneleet vierivät alas kuoppaan ja kastelivat Kylmähenkäyksen siniharmaata turkkia. Toivoin, että kolli kuulisi sanani - joka ikisen niistä. Kun aloin kuopia maata takaisin sinne missä se oli alunperin ollutkin
niiskaisin viimeisen kerran, en saisi jäädä suremaan sillä minulla oli tyttäreni hoidettavana.
"Kiitos vielä kaikesta mitä opetit minulle."
 
Kun palasin leiriin miltei juoksin pentutarhalle etsimään Pimeyslehteä. Kun näin naaraan Pakkaspennulle puhumassa henkäisin huojentuneena.
"Kiitos Pimeyslehti. Korvaan tämän vielä!" naukaisin riemastuneena Pakkaspennun näkemisestä. Ryntäsin lumenvalkean pennun luokse ja nuolaisin tämän päätä silmissäni rakkaus palaen. Tämä pentu oli saanut sydämeni sulatettu aivan kokonaan. Kietaisin häntäni pennun ympärille ja kumarruin kuiskaamaan tämän korvaan:
"Minä suojelen sinua kaikelta."

//Pakkanen?
857 sanaa

Nimi: Raetähti

09.11.2018 16:12
Istuin syömässä laihaa hiirtä leirin reunamilla. Hiiri ei täyttänyt vatsaani, mutta ainakin sain nälän pois. Siirsin katseeni hiirestä pois, kun kuulin lähestyviä askelia. Silakkasiipi. Harmaa kolli, joka omasi mustan selän, asteli luokseni ja istahti lähelle minua. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vastasin itsekin nyökkäyksellä tuon tervehdykseen. Minua kiinnosti tietää, mitä varten kolli oli tullut seuraani. En ollut sen kummemmin koskaan edes puhunut Silakkasiiven kanssa. Mitä nyt partioissa oli tullut puhuttua. Katsoin kollia tyynellä ilmeellä.
"Minulla olisi asiaa", Silakkasiipi avasi viimein suunsa. Se, että hänellä oli asiaa, oli ihan ilmiselvää, mutta voisiko kolli nyt kertoa sen asiansa.
"Kerro vain", murahdin ja vilkaisin viimeisiin hiirenrippeisiini tassujeni edessä. Hiiri saisi jäädä vähän myöhemmälle, kun Silakkasiipi halusi oikein ruokarauhaakin häiritä. Siitä päätellen asia olisi myös melko tärkeä.
"Täällä on liikaa korvia", harmaa soturi maukaisi ja vilkuili ympärilleen. Nyökkäsin pienesti ja nopeasti nousten samalla seisomaan. Kai se olisi raahauduttava pesän puolelle puhumaan.
"Tule", hymähdin napaten hiiren hampaisiini ja lähtien astelemaan pesääni. Ei kestänyt kauaakaan, kun istuin jo omalla sammalvuoteellani ja laskin hiiren maahan tassujeni eteen.
"Nyt voit kertoa asiasi. Täällä ei ole korvia", maukaisin ja nojauduin vähän lähemmäs Silakkasiipeä, joka oli istuutunut vähän matkan päähän minua vastapäätä.
"Viiltokaaos on ahkerasti käynyt yöpartioissa", Silakkasiipi naukui, mutta hänen äänestään pystyi erottamaan kysyvän sävyn. Viiltokaaos yöpartioissa?
"Ei Viiltokaaos ole yöpartioissa ollut", murahdin kollille.
"Kahtena peräkkäisenä yönä, yksin", soturi kertoi nyökytellen päätään.
"Sinäkö olet sitten nähnyt hänet yöllä?" kysyin harmaalta kollilta, joka katsoi minua harmailla keltaisia viiruja omaavilla silmillään.
"Olen. Olen ollut vartiossa ja nähnyt hänen lähtevän kahtena peräkkäisenä yönä yksin leiristä. Ja ellei Viiltokaaos ole ollut mukana yöpartioissa", Silakkasiipi kertoi ja siristi hieman silmiään.
"Olet varmaan erehtynyt henkilöstä, ei Viiltokaaos mitään tuollaista tekisi. Tai sitten hän on vain ollut ahkera ja lähtenyt partioimaan yöaikaankin", sanoin mitään sanomaton ilme kasvoillani.
"Ei sitten mitään... unohda vain koko asia", Silakkasiipi sanoi, nousi ylös ja lähti ulos pesästäni. Asia jäi kuitenkin ajatuksiini vellomaan. Viiltokaaos oli iso kissa, eikä häntä yleensä sekoitettu kehenkään täällä. Ja mitä varapäällikkö yöaikaan leirin ulkopuolella teki?

Olin syönyt hiireni loppuun ja hieman levännyt, joten päätin lähteä pienelle saalistusreissulle. Voisin ottaa vaikka pari soturia mukaani. Astelin ulos pesästäni. Katsellessani ympärilleni huomasin Viiltokaaoksen astelevan leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin taivaalle. Mihin kolli yksin vähän ennen auringonlaskua lähtisi? Tästä pitäisi ottaa selvää! Lähdin Viiltokaaoksen perään, kun hän oli poistunut leiristä. Kiiruhdin suuaukolle ja sujahdin ulos. Katsoin ympärilleni ja kiinnitin katseeni Viiltokaaoksen selkään lähtien seuraamaan kollia. Meidän pitäisi hieman keskustella tästä kaikesta. Ennen kaikkea siitä, mistä Silakkasiipi oli puhunut.
Viiltokaaos kääntyi ympäri ja katsoi vihreillä silmillään minua. Olimme jo melko kaukana leiristä, mutta ei sillä ollut väliä. En tiennyt oliko kolli huomannut minua aiemmin vai vasta nyt, muttei silläkään ollut väliä.
"Viiltokaaos!" murahdin ja astelin vielä lähemmäs soturia, ettei minun tarvitsisi huutaa. Ajattelin mennä vain suoraan asiaan sen enempää kiertelemättä.
"Olet minulle selityksen velkaa. Luulitko, etten tietäisi, kun lähdet vähin äänin yöksi pois? Valitse sanasi tarkkaan, sillä päällikkönä tiedän paljon asioita ja tiedän kyllä mikä on totta ja mikä ei", mau'uin pitäen kasvoillani tyynen ilmeen.
"Olen käynyt kävelyllä", Viiltokaaos vastasi. Mutta eikö kävelyllä voisi käydä päiväsaikaankin?
"Olet käynyt kävelyllä vain? Et ole muuta sattumoisin tehnyt?" kyselin ja tarkastelin kollin ilmettä. Se ei kuitenkaan kertonut minulle mitään.
"En", kolli vastasi. Nyökyttelin päätäni. Minusta kuitenkin tuntui, ettei Viiltokaaos nyt puhunut aivan totta.
"Entä Kylmähenkäys? Liittyykö hän yöllisiin reissuihisi? Oliko hänen kuolemassaan jotakin muuta, mistä et ole kertonut minulle?" esitin kysymyksiä tiiviiseen tahtiin. Ainakaan Viiltokaaoksella ei olisi kamalasti aikaa miettiä vastauksia, mikäli hän ei puhunut totta.
"Ei", sama vastaus kuin aikaisemminkin. Viiltokaaos ei yhtään empinyt sanoissaan, vaan puhui kuin jokainen hänen suustaan pääsevä sana olisi ollut totta. Mutta silti yölliset retket ja Kylmähenkäyksen kuolema olivat hyvin epäilyttäviä. Jotain tässä oli haudattuna. Nyt minun pitäisi olla viisas ja esittää joku kysymys, joka saisi Viiltokaaoksen puhumaan enemmän. Pelkkä ei, ei enää riittäisi minulle.
"Oliko Kylmähenkäys este, joka piti raivata pois tieltä?" kysyin ja kohotin kulmiani katsoessani Viiltokaaosta.
"Ei ollut", kolli vastasi jälleen kielteisesti. Tämä keino ei ainakaan toiminut, eikä vienyt keskustelua mihinkään suuntaan. Asia jumitti vain paikallaan. Ehkä uhkailu tehoisi Viiltokaaokseenkin? Mutta millä kollia voisi uhkailla? En tiennyt oliko hänellä jotain hyvin tärkeitä kissoja. Ja oliko kukaan edes kollille tärkeä? Mutta sitten keksin mahtavan idean.
"Puhu totta! Jos et kerro koko totuutta, voi olla, ettet saa pitää enää paikkaasi varapäällikkönä!" sihahdin. Minua turhautti, kun asia ei edennyt haluamallani tavalla. Piti kai ottaa sitten tällaiset keinot käyttöön. En tiennyt mitä Viiltokaaos nyt ajatteli. Miten hän suhtautuisi uhkailuun?
"Minähän puhun totta", Viiltokaaos sanoi. En uskonut häntä. En enää.
"Sinä et ole klaanille sopiva varapäällikkö, jos et ole luotettava!" mau'uin ja ponnistin hyökkäykseen kynnet ulkona Viiltokaaosta kohti. Mutta kolli oli itsekin lähtenyt hyökkäämään minua kohti.
"Selvä! Selvitetään tämä sitten näin!" sihisin hampaitteni välistä. En ollut ehkä vielä täysin kunnossa kulkukissan hyökkäyksen jäljiltä, mutteipa asialle mahtanut enää tässä vaiheessa mitään. Nyt oli taisteltava kunnolla ja täysillä, sillä Viiltokaaos oli kova vastus. Hän näytti olevan erittäin hyvässä kunnossa, toisin kuin minä. Yritin parhaani mukaan saada Viiltokaaosta hämilleen ja viillellä hänen kylkiään. Kollilla oli kuitenkin nopeast refleksit. Taistelu taisi kuulua meidän molempien hyviin taitoihin, sillä olimme melko tasavertaisia. Väsyin kuitenkin nopeasti. Kulkukissan hyökkäys oli vaatinut veronsa, vaikka olinkin viimein saanut taisteltua kissan niin huonoon kuntoon, ettei ollut enää mahdollisuuksia selvitä. Viiltokaaos oli vielä täydessä vireessä, kun oma tahtini alkoi jo hidastumaan. Niinpä varapäällikkö sai iskettyä minut maahan ja hyvä, etten musertunut kollin painon alle. Olin minäkin isokokoinen, mutta Viiltokaaos oli minua isompi ja samalla myös painavempi. Ja siinä rimpuillessani tein hyvin suuren virheen, paljastin kaulani. Viiltokaaos käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski kaulaani kiinni. Kirosin mielessäni, kun tunsin kaulassani olevan vanhan haavan aukeavan. Ulahdin kivusta, jonka olin saanut kokea jo monta kertaa. Tätä minä inhosin. Tiesin jo, että nyt menettäisin toiseksi viimeisen henkeni. Ja vielä oman varapäällikköni tassuihin! Silmissäni alkoi sumenemaan ja lopulta vajosin pimeyteen.
Normaalisti olin vain pimeydessä, mutta nyt ohitseni vilahti kissa, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Se kulkukissa! Valkoisen turkin omaava kolli, hänet minä näin.
Ei ollut mikään parhain tunne huomata taas olevansa maan pinnalla. Aloin räpyttelemään silmiäni. Päässäni pyöri vain yksi kysymys, että oliko Viiltokaaos jo kadonnut jonnekin vai oliko hän vielä täällä?

//Viilto?
// 1000 sanaa

Nimi: Tappotahto

09.11.2018 07:49
”Anteeksi”, Korpikyynel naukaisi. Naaraan oranssinkeltaisissa silmissä oli katse, joku ehkä hieman pahoittelevan tapainen. Minusta alkoi tuntua siltä ettei Korpikyyneltä huvittanutkaan syödä kanssani.
*Ei sitten jos ei huvita!*
Kuitenkin Korpikyynelen ääni vaikutti siltä, että naaras oli ihan oikeasti tosissaan pahoillaan.
"Äh, ei se mitään", murahdin ja käänsin katseeni pois päin. "Ei kannata tehdä siitä nyt ongelmaa, unohdetaan koko pieni asia."
Pidin hetken taukoa ja silmäilin Korpikyyneltä ja yritin etsiä hänen mielestään mitä hän mietti.
"Ja syödään nyt tuo jänis yhdessä", jatkoin painoittaen yhdessä-sanaa. "Ei ole mitään järkeä jättää tätä loppua, mokomaa tuhlausta. Enkä muutenkaan jaksa syödä tätä yksin loppuun. Noh, en minä sinua voi kuitenkaan pakottaa syömään. Jos sinua ei kiinnosta, voin ihan aivan hyvin pyytää vaikka Jääliljaa tai Valhekuisketta syömään kanssani ja sen olen ihan tosissani. Ja eikös Sysisydänkin olisi hyvä vaihtoehto? Naaraita on Kuolonklaani pullollaan."
Sanoin ihan tahallani muiden naaraiden nimiä. Todellisuudessa en halunnut syödä muiden kuin Korpikyynelen kanssa, mutta se voisi tehdä naaraan tekemään mustasukkaiseksi ja jatkamaan ruokailua kanssani. Sillä sitä minä ihan todella halusin.

//Korpi?
//167 sanaa

Nimi: Tuskapentu

08.11.2018 22:36
Avasin silmäni todella hitaasti, sillä tunsin emoni hengityksen rauhoittavasti kylkeäni vastan. En voinut liikkua, sillä Naakkalaulu olisi herännyt silmänräpäyksessä. Huomasin myös Pimeyslehden nukkuvan. Suustani olisi karannut kiero kehräys, jos olisin voinut päästää suustani ääniä herättämättä muita. Katsahdin ulos pentutarhan suuaukolta ja näin leirissä olevan hiukan hämärää. Ryhdyin hymyilemään ovelasti.
*Tässä on tilaisuuteni käydä tutkimassa leiriä. En minä Naakkalaulun lupia siihen kaipaa... *, ajattelin. Siispä nousin todella varivasti seisomaan. Ehdin ottaa yhden askeleen, kunnes tunsin emoni liikkuvan takanani.
*Hiirenpapanat*, sihahdin päässäni. Olin valmis upottamaan kynteni sammaliin tai tarttumaan emoani jälleen hännästä. Kuulin kuitenkin rasaisen tuhinan jatkuvan. Käännyin katsomaan Naakkalaulua ja huomasin naaraan vain kääntäneen kylkeänsä. Helpotus ja tyytyväisyys pyyhki ylitseni. Röyhistin rintaani kuin minkäkin salaisen tehtävän juuri täydellisesti hoitanut soturi. Astelin hiipien pentutarhan suuaukolle. Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan edessäni avartuvaa näkyö, kunnes otin muutaman askeleen pentutarhan ulkopuolelle.
Kävelyni keskeytti kuitenkin Pimeyslehden tyyni ja kylmä ääni: "Sinuna en koettelisi emosi hermoja."
Purin hampaani yhteen ja peittelin raivoani. Jöin seisomaan niille paikoilleni köäntyen kuitenkin kohtamaan mustaan naaraan kasvot. Vaikka hän olikin entinen päällikkö, ei hänellä olisi minuun mitään valtaa. Siispä jäin katsomaan Pimeyslehteä silmiäni siristäen. Yritin myös tavoitella isäni kylmää katsetta, jonka hän osasi ina luoda tuosta vain ilman mitään ongelmaa. Yhtenä hetkenä tyyni, toisena kylmä tai viileä. Sellainen minäkin tahtoisin olla.
"Jos palaat nyt takaisin", kuningatar aloitti ja nyökkäsi emoni Naakkalaulun suuntaan, "hänen ei tarvitse tietää."
Harpaani olisivat voineet pureutua toistensa lävitse. Siirsin kylmähkön katseeni omaan emooni, joka nukkui vielä. Suljin silmäni ja vedin henkeä sisään keuhkoihini raivoissani. Voisin toki nyt vain juosta karkuun, mutta olin niin lähellä päästä oopilaaksi ja pois tältä pesältä...
"Miten on?" Pimeyslehti maukui. Murahdin pienesti.
"Hyvä on", mumisin ja palasin pesälle, mutta en todellakaan emoni lähettyville. Menin mahdollisimman kauas kuningatarista. En toki voinut olla huomaamatta uutta pentua, joka lojui Pimeyslehden vierellä. Minua ei kuitenkaan juuri nyt kiinnostanut tämä toinen pentu.
Käperryin pieneksi mytyksi kauemmas kuningatarista, mutta kuitenkin tarpeeksi lähelle suuaukkoa. Pimeyslehti kyllä vahti minua kuin haukka ja loi erittäin merkitsevän katseen minun valitessani juuri tämä kohta uudeksi paikakseni. Naaras ei millään hellittänyt katsettaan, joten suljin silmäni ja teeskentelin nukkuvaa. Kyllä minä vielä saisin uuden mahdollisuuteni...

// 346 sanaa
// Saa jatkaa

Nimi: Sirpaletassu

08.11.2018 19:29
"Juokse kovempaa! Et ole enää tuore oppilas", Kojoottivirne hoputti. Lisäsin vauhtia entisestään, vaikka jalkojani alkoikin jo poltella ja maailma vilisi silmissäni. Loikkasin puuhun ja pensaaseen tuetun oksan yli ja jatkoin pujottelemaan käpyjen välistä. Tämä oli lämmittelyä ja nopeus- ja ketteryysharjoittelua. Harjoitukset olivat nyt entistä raskaampia ja vaativampia ja energiani riitti harvoin mihinkään harjoitusten jälkeen. Lisäksi harjoitukset kestivät usein auringonnoususta auringonlaskuun, joten aikaa ei olisi oikeastaan ollutkaan. Silti olin tyytyväinen. Etenin koulutuksessa vielä nopeammin kuin ennen ja taitoni alkoivat olla hyvän soturin tasolla. Kojoottivirne koetteli rajojani, enkä haluaisi antaa hänen löytää niitä. Vain saalistus tuotti minulle vaikeuksia. Kaikki se kyyristely ja haisteleminen tuntui niin turhalta. Miksi piilotella itseään, kun voi hyökätä suoraan kimppuun? Kiipesin ylös pitkin puun karkeaa pintaa ja kosketin siinä olevaa koloa. Siitä hyppäsin radan viimeiseen kohtaan: lätäkköön, joka sai jalkani uppoamaan syvälle pohjamutaan. Ponnistelin ylös mudasta ja kiiruhdin radan keksijän ja mestarini Kojoottivirneen luo.
"Oletko tyytyväinen?", kysyin kylmästi yrittäen kätkeä hengästymiseni.
"Ei huono, mutta ei täydellinenkään", kolli kommentoi. "Mudasta pääseminen kesti turhan kauan", hän jatkoi. Mieleni teki kysyä, olisiko hän itse onnistunut paremmin, mutta hillitsin kieleni, etten antaisi itsestäni aivan hiirenaivoista kuvaa. Kojoottivirne olisi varmaankin itse uponnut paljon syvemmälle. Tunsin suupielteni värähtävän pienesti, kun kuvittelin mestariani mutaisena. Hänen takkuiseen turkkiinsa tarttuisi varmasti paljon enemmän mutaa kuin minun sileääni. "Istu alas", Kojoottivirne kehotti kylmästi. Istahdin ja kietaisin häntäni tassujeni päälle.
"Oletko miettinyt taistelutyyliäsi?" mestarini kysyi. Hän oli antanut tehtävän jo jonkin aikaa sitten, joten minulla oli ollut aikaa miettiä asiaa.
"Kynnet", aloitin ja pidin pienen tauon ennen kuin hymyilin kylmästi ja jatkoin. "Kynnet, oveluus ja nopeus", melkein kehräsin. Kojoottivirne kohotti kulmiaan. "Ei, en voinut valita vain yhtä", vastasin äänettömään kysymykseen viileästi. "Noiden kaikkien yhdistelmä on taistelutyylini, pidit siitä tai et."
"Olkoon sitten", kolli edessäni hymähti. "Harjoitellaan noita ominaisuuksia. Tehtäväsi on tehdä jotain, mikä järkyttäisi Myrskyklaanilaista." Hymähdin.
"Naurettavan helppoa. Hehän pelkäävät kaikkea", murahdin ja lähdin suorittamaan tehtävää ennen kuin mestarini ehti sanoa siihen mitään. Juoksin eteenpäin miettien kuumeisesti, miten tehtävän suorittaisin. Se ei voisi olla kovin vaikeaa. Olihan suurin osa Myrskyklaanin jäsenistä säikkyjä kuin hiiret, vaikka osasivatkin taistella. Hidastin vauhtiani päästyäni jonkin matkan päähän Kojoottivirneestä, jotta hän ei kuulisi, mitä tein. Suunnitelma syntyi mielessäni. Se varmasti järkyttäisi suurta osaa Myrskyklaanista. Hymyilin julmaa hymyäni. Sitä, josta paistoi kaikki se koston- ja verenhimo, jota aina välillä tunsin. Kuuntelin ja haistelin, etsin riistaa niin hölmöltä kuin se tuntuikin. Sain melko pian vainun hiirestä vain muutaman hännänmitan päässä. Jähmetyin ja kyyristyin vaanimisasentoon. Kävelin muutaman askelen ennen kuin loikkasin, liian kaukaa. Hiiri livahti koloonsa ja jäin ilman saalista. Murahdin ärtyneenä, mutta kuulin heti seuraavan saaliseläimeni. Se tuli ylhäältäpäin. Nostin vihreiden silmieni katseen suoraan yläpuolelleni ja kohtasin oravan pikimustat silmät. Se tiesi, ja minä tiesin. Kumpikin tiesi, miten tämä päättyisi. Kiipesin salamannopeasti samaan puuhun, missä orava oli. Kun orava hyppäsi seuraavaan puuhun, olin valmis. Hyppäsin sen perään ja sain otteen tuuheasta hännästä. Puraisin eläimen niskaa ja se kuoli nopeasti. Oravan kuoltua hyppäsin se hampaissani alas puusta. Laskin punaruskean olennon maahan eteeni ja paljastin kynteni. Repäisin toisen mustista silmistä irti ja mielihyvä humahti ylleni kuin kevyt sade. Hautasin silmän ja jatkoin sitten työtäni. Piirsin vaaleanpaan vatsaan kehän ja sen ympärille viivoja, kuin se loistaisi. Kuin se olisi tähti. Sen jälkeen tein vatsaan tähden alle vielä viillon vahvistamaan puuttuvan silmän ja tähden viestiä. Se kertoi vihastani Tähtiklaania kohtaan. Suurin osa Myrskyklaanilaisista uskoi Tähtiklaaniin, joten tämä järkyttäisi niitä, jos oikeasti veisin oravan Myrskyklaanilaisille. Naurahdin julmasti ja nostin oravan maasta. Voisin aivan hyvin kokeilla pystyisinkö pelästyttämään mestarinikin. Hiivin lähelle paikkaa, jossa mestarini oli viimeksi hänet nähdessäni ollut. Minua ei oikeastaan yllättänyt, että hän oli siellä edelleen. Minne hän olisi muka lähtenyt? Onneksi mestarini oli selin. Kolli oli näköetäisyydellä, mutta tarpeeksi kaukana, jotta ei kuulisi hiljaisia askeleitani. Upotin kynteni lähimpään puuhun ja nousin hiljaisesti niin ylös kuin tukevan tuntuisia oksia riitti. Vatsaani kouraisi hypätessäni seuraavan puun alimmalle oksalle. Otin tukevan asennon ja hyppäsin vielä seuraavaan puuhun. Nyt olin vain kahden puun päässä mestaristani. Nousin taas tukeville, korkealla oleville oksille. Sitten heitin oravan Kojoottivirnettä kohti niin lujaa kuin pystyin. En jäänyt katsomaan, miten lähelle orava lensi vaan kiersin puun takana olevalle oksalle, ettei mestarini huomaisi minua. Kuului mätkähdys, mistä tiesin oravan osuneen onnistuneesti maahan. Kuvittelin, miten mestarini kääntyi ja lähti katsomaan pudonnutta oravaa. Kuulin askeleita, jotka pysähtyivät äkisti. Hän oli varmasti huomannut oravan. Kurkistin puun takaa ja huomasin kollisoturin tuijottamassa oravaa, joka ei ollut lentänyt niin kauas kuin olisin toivonut. Kojoottivirne katsoi oravan silmäkuoppaa ja vatsaa vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Loikin alas puusta ja astelin kollin viereen.
"Harjoittelemmeko vielä?" kysyin lisäten ääneeni kylmyyttä, jonka olin oppinut Kostohengeltä jo pentuna.
"Ehdottomasti", soturi vastasi kohottaen katseensa kasvoihini. "On oikeiden taisteluharjoitusten aika."

//757 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

08.11.2018 08:33
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa", Viiltokaaos ilmoitti ja kääntyi sitten tuijottamaan minua vihreillä silmillään. Varapäällikön sanat menivät minulta täysin ohi, koska olin keskittynyt tuijottamaan ainoita elossa olevia perheenjäseniäni, entistä kumppaniani ja ainoata elossa olevaa pentuani. He kummatkin tuijottivat minua kylmästi, aivan kuin odottaen kuolemaani. Minä en ansainnut elämää, tiesin sen itsekin. Olin yrittänyt tappaa perheenjäseneni jo kolmatta kertaa ja kolmaskin kerta oli koitunut tappiokseni. Viiltokaaos otti askeleen lähemmäs minua ja kumartui alemmas kuiskaamaan korvaani:
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä."
Sen sanottuaan tummanharmaa kolli heilautti käpälänsä ilmaan ja sivalsi kurkkuni auki. Kipu lävisti koko ruumiini ja tunsin käpälieni kannatuksen katoavan kokonaan, jolloin nytkähdin kömpelösti maahan. Ruumiini alkoi kouristelemaan ja veri värjäsi nurmikon ja sinertävänharmaan turkkini punaiseksi. Tuijotin kokoajan vain Liljahenkäystä, joka seurasi hidasta kuolemaani ilmeellä, jota en pystynyt tulkitsemaan. Siinä saattoi olla vihaa, pettymystä, ehkä suruakin. Heitin myös nopean silmäyksen tyttäreeni, joka tuijotti minua inho meripihkaisissa silmissä häilyen. Irvistin halveksuvasti pennulleni, häntä minä en tulisi ikinä ikävöimään. Nyt tulisi vain minun aikani odottaa hänen kuolemistaan. Nytkähtelin paikallani lyhyen tovin, kunnes tunsin kaiken elämän katoavan kehostani. Silmäni alkoivat hiljalleen sulkeutua raskaasti, kunnes ne sulkeutuivat viimeisen kerran ja upposin synkkään pimeyteen.

Avasin silmäni hitaasti, kun tunsin kivun kadonneen kehostani. Löysin itseni synkän metsän keskeltä, mikä sai minut nopeasti tajuamaan että olin liittynyt Pimeyden metsän rivistöön. Nousin hitaasti seisomaan ja silmäilin ympäristöä. Muita kissoja ei näkynyt, ainoastaan minä ja pimeä metsä ympärilläni.
"Kylmähenkäys? Oletko se sinä?"
Käänsin salamannopeasti kylmänsinisen katseeni ympäri, kun kuulin tutun äänen. Saniaisten seasta sukelsi esiin kaunis sinertävänharmaa naaras, tyttäreni Utukyynel. Hämmennyin yhtä paljon hänen ilmestymisestään kuin hän hämmentyi minun ilmestymisestäni.
"Mitä sinä täällä teet?" tyttäreni kysyi hämmentyneenä. Pyöräytin hitaasti silmiäni ja otin pari askelta eteenpäin.
"Kuolin, tietenkin. Viiltokaaos tappoi minut juuri kun olin viiltämässä rakkaan siskosi kurkkua auki lopullisesti. No, mitenkäs sinä kuolit?" kysyin viileästi.

//Utu? rip Kylmä 31.12.2017-8.11.2018
//300 sanaa

Vastaus:

Kun kissa menee Pimeyden Metsään, kipu ei muuten katoa :D

Nimi: Viiltokaaos

07.11.2018 22:42
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.

Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.

//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
// 1022 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

07.11.2018 21:16
"Kylmähenkäys, mene partioon Yövarjon, Sumumyrskyn ja Verikyyneleen kanssa. Kiertäkää rajaa Korkokivien lähettyviltä ja vaikka puolet Varjonklaanin rajasta", Viiltokaaos murahti minulle ja sivalsi tavanomaisesti ilmaa kynsillään ennen kuin hän lähti taas matkoilleen. Paljastin tylsistyneenä puhtaanvalkoiset kulmahampaani ja marssin sitten aukion poikki tuoresaaliskasalle, jonka edustalla kolmikko jo seisoikin. Verikyynel silmäili minua turhautuneena ja siristeli arvioivasti vihreitä silmiään.
"Et voinut yhtään hitaammin tulla tänne", punertavanruskea naaras tuhahti tylysti. Pyöräytin liioiteltusti kylmänsinisiä silmiäni ja asetuin Yövarjon rinnalle, heittäen nopean mulkaisun kokeeneeseen soturiin.
"Aiommeko me jäädä tähän odottamaan kuunhuippua vai mitä sinä itse viivytät?" huomautin kylmästi. Verikyynel ei turhautuneesta katseesta lukien jaksanut jatkaa riitelyä, joten hän vain heitti alentavan katseen minuun ja lähti Sumumyrsky rinnallaan uloskäyntiä kohti. Päätin itsekin pitää kuononi kiinni ja lähteä vain seuraamaan kuolonklaanilaisia ulos leiristä.

Kiersimme Korkokivien aluetta hiljaisuuden leijuessa partion yllä. Punertavan auringon ohuet säteet valaisivat laajoja nummialueita ja saivat minut nauttimaan viimeisistä lehtisateen päivistä, jotka olivat vielä hieman lämpimähköt eivätkä lumiset ja masentavat. Lyhyen nurmikon väri oli alkanut jo muuttua ruskehtavaksi ja aamuisin kuura koristeli ruohikkoa, mikä sai jokaisen kissan vihaamaan aamupartiota, koska kukaan ei tahtonut lähteä kävelemään jäisessä maassa reviiriä ympäri.
Olimme jo kaartamassa Varjoklaanin rajalle, kun kuonooni osui jäniksen haju. Haju oli tuore ja vahva, joten kyseinen saaliseläin oli varmasti aivan lähettyvillä. Köhäisin äänekkäästi kurkkuani saadakseni partiolaisten hetkellisen huomion.
"Sain vainun jäniksestä. Jatkakaa te matkaa, minä palaan leiriin perässänne", murahdin välinpitämättömästi ja nuolaisin laiskasti valkeita rintakarvojani lisätäkseni uskottavuutta. Helpotuksekseni Verikyynel nyökäytti hitaasti päätään ja käski partiota jatkamaan matkaa. Partion kadottua maisemista hymähdin tyytyväisenä ja käännyin ympäri. Olinhan minä saanut vainun saaliseläimestä, mutta olin vain tahtonut päästä pois kuvottavien kuolonklaanilaisten seurasta. Että he pystyivät olemaan niin ärsyttäviä ja hermoja raastavia!
Lähdin hiipimään siihen suntaan mistä jäniksen tuoksu leijui - eli suoraan Korkokivien reunoja kohti, aivan Kuolonklaanin reviirin rajalle. Kohotin nopeasti kuonoani varmistaakseni, että olin menossa oikeaan suuntaan. Kyllä, jäniksen haju tuli suoraan edestä päin, ehkäpä noin viiden hännänmitan päästä aluskasvillisuustiheikön takaa. Tuulikin oli puolellani ja puhalsi suoraan minua kohti, joten minä saisin jäniksen hajun mutta se ei saisi minun hajuani. Venyttelin kärsimättömänä kynsiäni ja jatkoin eteenpäin hiipimistä. Olin jo niin lähellä jäniksen nappaamista, että pystyin jo tuntemaan sen karhean turkin kynsissäni ja hampaani katkaisemassa saaliin niskat.
"Sainpas!"
Säpsähdin, kun suoraan edestäni ilmoille kajahti tyytyväinen naukaisu, joka kuului selvästi nuorelle naaraskissalle. Jäin matalaan vaanimisasentooni, mutta nuuhkaisin äänettömästi ilmaa. Kyseessä oli erakko. Paljastin valkean hammasrivistöni ja työnsin neulanterävät kynteni ulos. Mitä erakko teki Kuolonklaanin reviirillä ja miksi se oli napannut minun saaliini? Sukelsin hetken mielijohteesta esiin, suoraan erakon eteen.
Erakko oli nuoren näköinen - ehkäpä vastanimitetyn soturin ikäinen - naaras, jolla oli lumenvalkoinen turkki ja pyöreät silmät, jotka olivat väritykseltään pistävän jäänsiniset. Naaraan silmät kohdatessani mieleeni tuli heti ensimmäisenä Jäälilja, se kissa jota kohtaan minulla oli ollut tunteita jo vaikka kuinka monta kuuta. Erakko säpsähti äkkisestä ilmestymisestäni, mutta rauhoittui sitten hieman ja nosti kasvoilleen tyynen ilmeen. Yllättyin hieman siitä, että naaras ei säikähtynyt minua, vaikka olin häntä ainakin kaksi kertaa kookkaampi ja lihaksikkaampi.
"Se oli minun saaliini", sähähdin naaraalle ja otin uhmakkaan askeleen eteenpäin. Naaras otti epäröivästi askeleen taaksepäin, mutta piti silti rohkeasti kasvoillaan rauhallisen ilmeen.
"Olet oikeassa, se oli sinun saaliisi. Mutta ellet jo tajunnut, minä nappasin sen", erakko huomautti ja nappasi jäniksen hampaidensa väliin. Kohotin kulmiani kylmästi ja otin uuden askeleen eteenpäin, jääden seisomaan vain kahden hännänmitan päähän erakosta. En olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, mutta tuo erakko oli itseasiassa kaunis.
"Oletko jo ehtinyt tuijottaa minua tarpeeksi?" naaras kysyi leikkisästi ja virnisti huvittuneena tuijottelustani. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja suoristuin kokonaiseen pituuteeni. Erakko kohotti hieman kasvojaan ja jäi tuijottamaan minua suoraan silmiini jäänsinisellä katseellaan.
"Sinäkin tarvitset näemmä hieman aikaa minun tuijottamiseeni", huomautin jäätävästi ja paljastin terävät kulmahampaani, "olet Kuolonklaanin reviirillä. Häivy ennen kuin kutsun partion häätämään sinut, ja voin paljastaa sinulle sen, että kuolonklaanilaiset eivät käsittele tunkeilijoita lempeästi. Saat minulta varoituksen, satun olemaan hyvällä tuulella."
"Mikä on syy hyvään tuuleesi?" erakko kysyi uteliaasti ja siristi silmiään. Punnitsin hetken vastaustani, koska tiesin ettei minun tarvitsisi kertoa tälle naaraalle yhtikääs mitään. Syy hyvään tuuleeni oli tietenkin se, että olin viiksenmitan päässä tyttäreni murhaamisesta ja pääsisin pian tapaamaan häntä rajalla, jolloin veisin hänen henkensä lopullisesti.
"En ole sellainen kissa, joka kertoo kaikki salaisuutensa tuntemattomille", totesin tyynesti ja siirryin sitten hieman sivuun, jotta erakko voisi lähteä pois Kuolonklaanin reviiriltä ja kadota Korkokivien taakse. Erakko virnisti nopeasti ja kuljetti pörröistä häntäänsä selkääni pitkin.
"Olet siis mysteerinen kissa, sepä mukava kuulla. Minä pidän sellaisista kissoista", naaras kuiskasi ja lähti jo marssimaan kauemmas, mutta pysähtyi muutaman hännänmitan päähän minusta. Hän kohotti hieman siroa päätään ja kääntyi vilkaisemaan minua olkapäänsä ylitse, "mikä sinun nimesi on, kuolonklaanilainen?"
"Kylmähenkäys", naukaisin kylmän tyynesti ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni. Erakko hymähti viekkaasti ja sivalsi utuista ilmaa hännällään.
"Tule huomenna tälle samalle paikalle, yksin. Hyvää päivänjatkoa, Kylmähenkäys. Ja jos sinua sattuu kiinnostamaan minun nimeni, minun nimeni on Pakkanen", erakko naukaisi ja marssi sitten aluskasvillisuuden sekaan. Jäin tuijottamaan lumenvalkoisen erakon perään, kunnes hän katosi kokonaan. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin selkäni Korkokiville, lähtien palaamaan Kuolonklaanin leiriä kohti. En tiennyt kuka tuo naaras oli ja mitä hän halusi minulta, mutta tiesin jo nyt että tulisin tapaamaan hänet huomenna.

//skip

Vaelsin Kuolonklaanin reviirin reunalla ja silmäilin Korkokiviä rauhallisesti. En ollut koskaan pitänyt tästä alueesta, koska tavallisesti Korkokivien läheisyys masensi minua, mutta jostakin syystä olin tänään todella rauhallisella tuulella.
"Kylmähenkäys. Olet ajoissa."
Käänsin kylmänsinisen katseeni hitaasti ympäri, kun kuulin tuttuakin tutumman heleän ja kauniin äänen. Pakkanen pujahti aukiolle ohuiden kitukasvuisten puiden välistä viekas hymy kasvoillaan loistaen. Virnistin tyytyväisenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan erakkoa kohti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä kovin pitkälle, koska naaras suorastaan juoksi aivan eteeni. Pakkasen makea, laventelimainen tuoksu tunkeutui sieraimiini ja sai kylmät väreet kulkemaan ruumiini läpi. Hän varmastikin huomasi sen, koska pienikokoisen kissan kasvoille nousi ilkikurinen virnistys.
"Oletko sinä hermostunut?"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Tahtoisin kuulla syyn tapaamisellemme", naukaisin kylmästi ja siristin silmiäni heikosti.
"Lähdetään kävelylle. Tuskin sinä kieltäytyisit kävelystä tälläisen kaunottaren kanssa", Pakkanen huomautti silkkisellä äänensävyllä ja kuljetti häntäänsä yläselkääni pitkin. Kohtasin erakon jäänsinisen katseen ja hymyilin aivan yhtä viekkaasti kuin hänkin.
"En kieltäytyisikään", naukaisin jäätävästi ja nousin yhdessä tuntemattoman naaraan kanssa, kadoten sitten hänen rinnallaan sumuisen reviirin varjoihin.

//skip nykypäivään

"Lehtikato on saapumassa aivan lähiaikoina. Kun on näin masentavaa päivittäin, tuskin muistaa enää viherlehden kuumia ja aurinkoisia päiviä", Graniittipolte huomautti Kuolemakukalle ja Tulvasielulle, joiden kanssa olin lähtenyt rajapartioon. Pyöräytin turhautuneena kylmänsinisiä silmiäni ja silmäilin ajanvietteekseni Korkokivien rajalla kasvavia saniaisia. Partiota johtava Tulvasielu kaartoi Korkokivien alueelta Varjoklaanin rajalle ja seurasin muiden partiolaisten perässä.
Yhtäkkiä silmäkulmaani osui lumenvalkoinen hahmo ja vaistojeni käskystä käännyin vilkaisemaan Korkokivien suuntaan. Henkäisin hämmästyneenä, kun tunnistin kyseisen kissan. Se oli Pakkanen, johon oli törmännyt kauan sitten ja kenen kanssa olin mennyt kävelylle. En muistanut juuri mitään kävelystämme, mutta muistin silti tuon erakon kristallinkirkkaasti. Mutta kun kohtasin illan punertavassa valossa naaraan jäänsiniset silmät ja niissä hohtavan tuskan, tajusin että hän halusi puhua kanssani.
"Näin tuolla mehukkaan näköisen rusakon, käyn nappaamassa sen", ilmoitin jämäkästi ja lähdin juoksemaan Korkokivien rajaa kohti jäämättä odottamaan klaanitoverieni vastausta. Kun vilkaisin taakseni juostessani Pakkasta kohti, partio oli lähtenyt jo jatkamaan matkaansa, joten he eivät ilmeisesti välittäneet niin paljon että he olisivat lähteneet perääni. Hyvä niin. Jatkoin rivakkaa juoksuani ja jarrutin taitavasti, kun saavuin valkean naaraan luokse. Erakko istui tönkössä istuma-asennossa ja oli peittänyt koko vatsa-alueensa jaloillaan ja hännällään.
"Mitä asiaa sinulla on minulle nyt? Emme ole nähneet pitkään aikaan ja minä luulin, että juuri sellaisena se pysyisikin", murahdin kylmästi lumenvalkoiselle erakolle. Pakkanen vetäisi syvään henkeä ja siirsi tuuhean häntänsä sivuun, paljastaen samalla vatsansa. Maailma ympärilläni pysähtyi ja hengitykseni salpaantui, kun tajusin kaiken.
Naaraan vatsa oli paisunut ainakin kolminkertaiseksi ja tuon nisät punoittivat tavalla, jonka olin nähnyt elämäni aikana ainoastaan yhdellä eri kissalla.
Liljahenkäyksellä.
"Sinä olet tiinenä! Miten tämä on tapahtunut?" sähähdin raivostuneena ja nousin uhkaavasti Pakkasen ylle. Naaraan jäänsinisissä silmissä säihkyi hermostuneisuus ja pakokauhu.
"Minäkään en tiedä! Minä oletin, että se tapahtui sillä kävelyllä, koska en muista siitä mitään. Kylmähenkäys, mitä me teemme? Minä olen tiineyden loppuvaiheessa ja sain sinut vasta nyt kiinni!"
"En minä tiedä mitä me teemme, mutta sen minä tiedän että näin ei pitänyt tapahtua. Pentumme tulevat olemaan vahinkopentuja", totesin kylmästi ja muistelin sitä hetkeä, kun olin kuullut Liljahenkäyksen olevan tiinenä. Meidän pentumme olivat myös vahinkopentuja eräällä tavalla, koska olimme saaneet pentuja aikaisemmin kuin olin itse halunnut.
Hiljaisuuden rikkoi Pakkasen äkillinen rääkäisy, kun hän kouristui ja kaatui kömpelösti kyljelleen. Tunsin paniikin virtaavan lävitseni, kun tajusin, että hän synnyttäisi tässä ja nyt. Enkä minä pystynyt tekemään mitään muuta kuin vain yrittää tarjota auttavaa käpälää ilman pienintäkään tietoa synnytyksestä. Nappasin ruohikolta paksun kepin ja työnsin sen naaraan hampaiden väliin.
"Pureskele tätä keppiä", ohjeistin pakokauhuisten henkäisyjen välistä ja laskin sinertävänharmaan häntäni naaraan kyljelle. Pakkanen pureskeli keppiä kaikilla voimillaan ja piti silmiään tiukasti kiinni. En ehtinyt edes tajuta tapahtumista mitään kunnes heikko naukaisu sai keskittymiseni herpaantumaan.
Lumenvalkoisen erakon vatsan vieressä makasi todella pienikokoinen pentu, joka oli selvästikin naaras. Pienokainen oli emonsa tavoin kauniin lumenvalkoinen, mutta hänen rinnassaan oli yönmusta laikku, joka muistutti muodoltaan hieman sydäntä. Pennun oikean etukäpälän varpaat olivat myös väritykseltään likaisenharmaat. Minun tyttäreni oli aivan upea, yhtä kaunis kuin emonsakin.
"K-kylmähenkäys", Pakkanen kuiskasi ja päästi suustaan säälittävältä kuulostavan uikutuksen, "minä en kestä enää. Minun elämäni taitaa olla tässä."
"Ei!" karjaisin raivostuneena ja käännyin tuskan kourissa olevan naaraan puoleen, "sinä et voi kuolla nyt!" Huutoni eivät kuitenkaan toimineet ja erakon jäänsiniset silmät alkoivat painautua hitaasti kiinni.
"Vie hänet Kuolonklaaniin ja anna hänelle hyvä elämä, sellainen minkä tyttäremme ansaitsee. Pidä hänestä hyvää huolta, Kylmähenkäys. Jonakin päivänä me tulemme tapaamaan Pimeyden metsässä", erakko kuiskasi ja sulki lopulta jäänsiniset silmänsä kokonaan. Jäin tuijottamaan tyttäreni emoa raivon, surun ja pettymyksen vallassa. Vaikka olin tuntenut hänet todella vähän aikaa enkä ollut ihastunut naaraaseen kunnolla, jäisin silti suremaan hänen kuolemaansa.
"Minä nimeän hänet Pakkaspennuksi kunnioittaakseni sinun muistoasi, Pakkanen", kuiskasin ja nostin lumenvalkoisen pennun hampaisiini, "minä pidän sinusta huolta. Sinä tulet olemaan tyttäreni nyt ja ikuisesti."
Sitten käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan leiriä kohti, heikko pentu suussani roikkuen. En ollut edes varma selviäisikö tyttäreni hengissä leiriin asti, mutta minä suojelisin häntä.

Kun palasin leiriin, aurinko oli jo kadonnut nummien taakse ja kuu oli alkanut kohota pilvettömällä taivaalla. Tänään oli puolikuun yö, joka tarkoitti myös jotain erityistä minun elämässäni. Tänä yönä minä murhaisin Rosmariiniputouksen, lopullisesti. Olin odottanut tätä päivää siitä asti kuin minut oltiin karkoitettu Varjoklaanista ja saisin lopulta kostoni. Mutta sitä ennen minun pitäisi hoitaa Pakkaspentu. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli, että antaisin pennun Jääliljan hoitoon ja pyytäisin, että ystäväni voisi hoitaa tytärtäni aivan kuin omaa pentuaan. En ollut lainkaan varma suostuisiko valkean ja harmaan kirjava naaras siihen, mutta aina sai toivoa.
Syöksyin piikkihernetunnelista leiriin ja lähdin rynnistämään leirin halki, etsien heti kylmänsinisellä katseellani Jääliljaa. Pian tunnistin likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan istumassa leirin laitamilla. Kaarsin jyrkästi kuolonklaanilaisen suuntaan. Heti minut huomattuaan Jääliljan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja kun laskin säälittävästi inisevän Pakkaspennun naaraan eteen, hän ei saanut sanaakaan suustaan. Olin aikeissa jo aloittaa lauseeni, mutta sitten yht'äkkiä tyttäreni mantelimaiset silmät rävähtivät auki ja henkäisin haltioituneena. Pakkaspennun silmät olivat jäänsiniset, täydellinen kopio emonsa silmistä. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni Jääliljaan.
"Jäälilja, tämä on Pakkaspentu. Hän on minun ja erään erakon pentu, vahinkopentu. Minun täytyy nyt käydä tekemässä yksi asia, mutta voisitko sinä pitää hänestä sillä aikaa huolta? Hän on minulle kaikki kaikessa", kuiskasin äänellä, josta hohkasi rakkaus ja ylpeys tytärtäni kohtaan. Vaikka tiesin, että tulisin heti Rosmariiniputouksen tapettuani takaisin leiriin ja pääsisin näkemään Pakkaspennun taas, ajatuskin hänen jättämisestä hetkeksikään sai sydämeni ulvomaan kivusta. Laskeuduin nuolaisemaan tyttäreni poskea rakastavasti ja peräännyin sitten muutaman askeleen päähän Jääliljasta, joka tuijotti minua vieläkin todella hämmentyneenä. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin, syöksyen ulos leiristä ennen kuin päättäisin jäädä leiriin tyttäreni kanssa.

Suunnistin Varjoklaanin reviirin rajalle ja nuuskin samalla viileää lehtisateen ilmaa sen varalta, että Rosmariiniputous olisi jo saapunut. En kuitenkaan haistanut tyttäreni makeaa tuoksua, joten hän ei ollut vielä paikalla.
"Pitäisikö hänen olla jo täällä?" Mäyräraita - jonka olin päättänyt ottaa mukaani - kysyi. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja venyttelin rotevia lapojani.
Pian Rosmariiniputouksen luonnonvalkea hahmo ilmestyikin Varjoklaanin reviirille ja aivan ensimmäisenä huomasin, että hänen pullottava vatsansa oli kadonnut kokonaan. Mäyräraita oli sanonut tyttäreni odottaneen pentuja kokoontumisen aikana, joten hän oli mitä ilmeisemmin synnyttänyt pentunsa. Rosmariiniputous silmäili Kuolonklaanin reviiriä hieman hämmentyneenä ja lähti hiipimään lähemmäs rajaa epäröivänä. Virnistin voitonriemuisesti ja työnsin neulanteräviä kynsiäni ulos. Varsinkin nyt kun varapäällikkö oli hieman heikoilla synnytyksen jäljiltä, hänet olisi vielä helpompi tappaa. Olin muutenkin ainakin kaksi kertaa taitavampi taistelija kuin tyttäreni.
"Hiivi mahdollisimman huomaamattomasti hänen taakseen niin, että hän ei pääse pakenemaan kun minä astun esiin", kuiskasin Mäyräraidalle, joka oli piilossa aluskasvillisuuden seassa kanssani. Naaras nyökäytti päätään ja lähti hiipimään Varjoklaanin reviirille saniaisten välistä niin, että tyttäreni ei huomannut mitään. Kun huomasin sivusilmästäni, että mustaturkkinen soturi oli päässyt hiipimään Varjoklaanin reviirille, nousin jäinen virne kasvoillani ylös ja astuin pois aluskasvillisuudesta. Tyttäreni säpsähti ja kääntyi minua kohti. Meripihkaisissa silmissä roihahti viha.
"Kylmähenkäys. Missä Utukyynel on?" varapäällikkö kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Minä kyllä tiesin, ettei tyttäreni ollut odottanut näkevänsä siskoaan täällä, joten naaraan kysymys oli selvästikin turha.
"Hänellä oli muita kiireitä", naukaisin välinpitämättömästi, vaikka oikeasti tyttäreni ei ollut vieläkään saapunut Kuolonklaaniin, "minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?"
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", Rosmariiniputous sähähti alentavasti ja kääntyi ympäri, mutta saniaisten seasta esiin loikkava Mäyräraita sai hänet pysähtymään. Entinen varjoklaanilainen oli paljastanut valkean hammasrivistönsä ja näytti minunkin mielestäni uhkavaalta. Rosmariiniputous säpsähti ja otti askeleen kauemmas Mäyräraidasta, tullen samalla lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Kun kohtasin tyttäreni meripihkaisen katseen ja tunnistin pakokauhun hänen silmissään, tiesin heti varapäällikön tajuavan että tässä se oli. Hänen elämänsä loppu. Naaras oli menettänyt jo Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun, jokaisen sisarensa. Nyt oli jäljellä vain minä ja Rosmariiniputous, isä ja tytär.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi", naukaisin silkkisesti ja otin uhkaavan askeleen eteenpäin, "miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?"
"Ne eivät kuulu sinulle", Rosmariiniputous sähähti. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni liioiteltusti ja kohdistin sitten tuijotukseni tyttäreeni.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Näin hämmästyksen nousevan tyttäreni kasvoille, kun kerroin Pakkaspennusta. Rosmariiniputous näytti sisäistävän hetken aikaa antamani tietoa, mutta kun otin uuden askeleen eteenpäin, naaras luimisti korvansa ja naukaisi tärisevällä äänellä:
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin."
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" virnistin pahanenteisesti ja jäin tuijottamaan tytärtäni. Taistelu oli aivan viiksenkarvan päässä alkamisesta ja kynteni ulvoivat jo halusta työntyä tyttäreni turkkiin.

//jatkan tästä ite Rosmalla :D
//2361 sanaa

Nimi: Korpikyynel

07.11.2018 16:09
”En ole syönyt. Ja toki voin syödä kanssasi”, pakottauduin sanomaan mahdollisimman neutraalisti, vaikkei minua huvittanut tippaakaan olla Tappotahdon kanssa. Astelin käykin jaloin kollin perässä hieman sivummalle jäniksen äärelle. Tappotahto istahti ja katsoi minua hieman odottavasti. Hymyilin hieman väkinäisesti, kun ähkäisin:
”Sinä voit ottaa ensin.”
Tappotahto katsoi minua hieman kummissaan, mutta kumartui silti haukkaamaan palan jäniksestä. Minäkin kumarruin, mutta näykkäisin vain vähän jäniksen nahkaa. Kun taas kohtasin Tappotahdon katseen, hän näytti todella hämmästyneeltä. Kurtistin kulmiani ja kohdistan kysyvän katseeni suoraan kollin silmiin.
”Et ole syönyt koko päivänä, ja nyt näytti tuon verran ruokaa?” Tappotahto kysyi selvästi hämmentyneenä.
”Niin, entä sitten?” murahdin ärtyneenä, enkä peitellyt sävyä äänessämni ollenkaan.
”Se ei vain ole normaalia. Oletko sinä sairas?” Tappotahto tuumi mittaillessa minua katseellaan.
”En. Sinä et tietääkseni ole mikään ruoka-asiantuntija, joten en luottaisi syömisiäni sinun käsiisi”, sähähdin jo vähän turhankin ilkeästi. Mutta oli liian myöhäistä muutta sitä mitä olin jo sanonut. Näin silmäkulmastani miten Tappotahdon silmät laajenivat ilmeisesti järkytyksestä. Painoin päätäni hieman ja näykkäisin taas palan jäniksestä. Pureskelin, ja laskin taas päätäni katsomatta Tappotahtoon. Valitettavsti katsekontaktin välttämisessä oli huonot puolensa, ja Tappotahto kumartui tismalleen samaan aikaan jänistä kohti kuin minä. Liian myöhään tajusin väistämättömän tapahtuman, ja kuonomme osuivat toisiinsa. Tunsin nolostuvani hieman, ja vetäisin kiireesti pääni pois.
”Luulin, että sinusta olisi mukavaa syödä kanssani”, Tappotahto mutisi hieman hän iällään hänkin. Kurkkuani alkoi kuristaa. Miksi aina menin pilaamaan kaiken? Meistä olisi voinut tulla hyvätkin ystävät, mutta ei Tappotahto varmasti halunnut, kun tällä lailla äksyili hänelle päin naamaa. Purin huultani, jotten olisi murtunut täysin. Halusin kovasti pahoitella tilannetta Tappotahdolle, mutta tajusin, ettei se käynyt päinsä. Olin loukannut kollia pahasti. Hän oli pyytänyt minut syömään hyvänä ja kohteliaana eleenä, ja mitä minä tein, aloin kiukutella hänelle, vaikka hän yritti auttaa minua. Olisi suuri kunnianloukkaus myös itselleni, jos nyt vain alkaisin pyydellä anteeksi. Ja olin menettänyt jo tarpeeksi arvokkuuttani Tappotahdon silmissä, enemmälle ei vain ollut varaa. Vilkaisin alta kulmieni Tappotahtoa, ja tämä näytti katselevan toisen suuntaan hiukan vaivaantuneena.
”Anteeksi”, sopersin tukahdutetuksi äänellä. Olin oikeasti paikoillani siitä mitä olin sanonut.

//331 sanaa
//Tappo?

Nimi: Viiltokaaos

07.11.2018 11:36
Jäälilja johdatti minut Tuuliklaanin rajalle tähtien tuikkiessa yllämme. Taivaalle oli kertynyt joitakin pilviä, mutta ilma oli yhä kylmä. Pakkanen kiristyi yö yöltä yhä vain. Saavuttuamme Tuuliklaanin rajalle, vaalea soturi pysähtyi. Hän tarkkaili ympäristöä kaikilla aisteillaan ja kohdisti katseensa Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Istuuduin alas rennosti ja kääntelin hitaasti päätäni ympäristöä tarkkaillen. Pian kuulin liikettä Tuuliklaanin suunnalta. Musta, pieni hahmo lähestyi meitä nopeasti. Se kulki nummia pitkin matalana. Askeleet olivat ripeitä, mutta kaukana juoksuaskelista. Tulija hidasti tahtiaan meidät huomatessaan. Hän suoristi ryhtinsä ja nosti päänsä ylös. Tunnistin kissan naaraaksi, joka omasi mustan turkin ja valkean rinnan. Kun naaras pääsi muutaman ketunmitan päähän meistä, hän pysähtyi. Kissa kohdisti hämmästyneet siniset silmänsä minuun. Kissan suu aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain saamatta mitään aikaan. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kissa säpsähti, mutta jännitti sitten lihaksensa ja suoristi taas ryhtinsä. Kissa sulki suunsa ja muokkasi hämmästyneen ilmeensä kylmäksi. Hän vilkaisi Jääliljaa, joka taas käänsi katseensa minuun.
"Tässä on Hohdetassu", kuolonklaanilaissoturi kertoi. Siristin silmiäni. Tätäkö Jäälilja halusi minun katsovan? Tuuliklaanilaisoppilasta? Toisaalta ymmärsin soturia, sillä olinhan käskenyt häntä kertomaan kaiken. Olin myös kiitollinen siitä, että Jäälilja oli tuonut minut ja kertonut tuuliklaanilaisesta, joka ei kuitenkaan kovinkaan suurta kiinnostusta herättänyt. Kissa oli suoristanut ryhtinsä ja nostanut leukaansa ylöspäin, mutta oppilas hän vain oli. Oliko Jäälilja kertonut suunnitelmistani tuuliklaanilaisoppilaalle?
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras ilmoitti kääntäen katseensa tuuliklaanilaiseen.
"Tiedän kyllä", hän vastasi nopeasti ja kohtasi jäänsinisillä silmillä omat vihreät silmäni.
"Oliko se tässä?" kysyin murahtaen. Se sai Hohdetassuksi kutsutun naaraan hämmästymään. Kuin hän olisi odottanut jotain muuta. Jäälilja siristi silmiään.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", vaalea soturi ilmoitti tyynesti ja heilautti häntäänsä. Astuin askeleen lähemmäs tuuliklaanilaista. Hohdetassu veti syvään henkeä ja siristi ilmeikkäitä silmiään minun tullessa lähemmäs. Pysähdyin kahden hiirenmitan päähän naaraasta, joka oli minua paljon pienempi. Tarkkailin häntä ylhäältäpäin hetken aikaa. Sitten kumarruin hänen korviensa tasolle ja kuiskasin hiljaa:
"Minä olen johtajasi." Se sai naaraan väräyttämään korviaan ja astumaan askeleen taaksepäin. Hän ei sanonut mitään. Ihme kyllä, myös Jäälilja pysyi vaiti. Viilsin vielä kynsilläni ilmaa saamatta sen kummempaa reaktiota naaraassa aikaan, jonka jälkeen käänsin tälle selkäni. Mitään sanomatta lähdin kulkemaan nummia pitkin takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, ja pian kuulin Jääliljan askeleet perässäni. Naaras otti minut kiinni juoksuaskelin, jonka jälkeen hän hidastui lähes vierelleni. En kääntänyt katsettani häneen.
"Mitä sanoit hänelle?" soturi tivasi kylmänviileällä äänellä. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
"En mitään painokelpoista", vastasin ja käänsin nyt katseeni naaraaseen. Virnistin hänelle. Jääliljan ilme pysyi tyynenä, häntä ei hymyilyttänyt. Hän ei ollut mitenkään vihainen, mutta olisi kai halunnut tietää, mitä sanoin.

Matka leiriin sujui melko nopeasti. Tapaaminen oli ollut lyhyt, eli en ollut jäätynyt matkalla takaisin leiriin. Ilmoitin Jääliljalle, että hän saisi vaikka katsella hetken ajan tähtiä, sillä minä menisin leiriin ensin. Ehkä naaras olisi ansainnut pienen palkkion Hohdetassusta, mutta en ollut juuri nyt anteliaalla tuulella. Koska soturi tiesi, miten tärkeä suunnitelmani minulle oli, hän suostui jäämään hetkeksi leirin ulkopuolelle, kun astelin sisään leiriin. Leirin pääaukio oli autio. Oli kuolemanhiljaista. Huomasin kuitenkin Silakkasiiven istuvan vartiossa piikkihernetunnelin liepeillä, vain muutaman ketunmitan päässä sen sisäänkäynnistä. Kolli istui maassa silmät suljettuina, mutta väräytti korviaan minun tullessa leiriin. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen sulki silmänsä taas. Suuntasin kohti sotureiden pesään. Ennen kuin pujahdin pensaikon suojiin, vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa. Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta. En ehtinyt edes nukahtaa, kun Jäälilja saapui. Hän asettui omalle vuoteelleen vain muutaman vuoteen päähän minusta. Kiinnittämättä soturiin sen enempää huomiota, vaivuin uneen.

Aamu oli täysin tavallinen. Heräsin ensimmäisten joukossa, järjestin partiot ja katselin heräilevää leiriä. Ennen auringonnousua lähteneen saalistuspartion palatessa, nappasin tuoresaaliskasasta itselleni hiiren ja söin sen nopeasti muutamalla suupalalla. Katsellessani leirin kissoja, katseeni takertui huomaamattani Valhekuiskeen tummaan turkkiin. Katsoin, kuinka naaras ulostautui sotureiden pesästä, venytteli ja pesi turkkiaan. Naaras oli hyvä soturi, vaikka määrätietoisuus olikin toisinaan heikkous. Soturi oli ainakin uskollinen klaanilleen, sillä hänen pyynnöstään olin auttanut parantaja Pikiviillon lavastamisessa syylliseksi. Petos klaaniamme kohtaan oli anteeksiantamaton, mutta tiesimme parantajan olleen vääräuskoinen. Hän ei kai koskaan ollut kovinkaan suuri osa Valhekuiskeen elämää, mutta toisaalta se oli vain hyvä. Parempi ilman isää kuin Pikiviillon kaltainen pelkuri. Olin kuullut, että Pisaratähdellä oli ollut erimielisyyksiä entisen parantajan kanssa aikoinaan.
"Viiltokaaos. Viiltokaaos", voimistuva ääneni toistelu sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin korviani puheen suuntaan ja pian käänsin pääni sinnepäin. Puhuja oli hopeanharmaa kolli, Sumumyrsky.
"No?" murahdin vastaukseksi kylmästi. Soturi siristi meripihkaisia silmiään.
"Raetähti on parantajan pesällä", kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani yllättyneenä.
"Mihin?" kysyin vain. Päällikön isä viittoi minut hännällään kohti parantajan pesää. Seurasin, koska en keksinyt syytä kieltäytyä. Kolli johdatti minut sammalvuoteelle, jossa Raetähti makasi. Kolli oli sulkenut meripihkaiset silmänsä, hänen kylkensä kohoili hitaasti ylös ja alas. Vaarallinenkin soturi oli helppo tappaa sen nukkuessa noin sikeää unta. Yhdellä viillolla olisin voinut avata harmaan kollin kaulassa olevan haavan, joka oli peitelty hämähäkin seitillä ja yrteillä.
"Kulkukissa", Sumumyrsky totesi hiljaisuuden päätteeksi. Väräytin vain korviani, mutta en kääntänyt katsettani pois nukkuvasta päälliköstä. Raetähti menetti henkiään nopeaan tahtiin, pian hän menettäisi kai ne viimeisetkin. Käänsin lopulta katseeni Sumumyrskyyn. Soturi oli alkuperältään tuuliklaanilainen. Muistan hänen tulleen Kuolonklaaniin juuri ennen sotaa, joka vaati kahden Kuolonklaanin päällikön henget. Soturi oli rakastanut Kohmesydäntä, niin hän oli tehnyt jo alusta saakka. Rakkaus ei aina vain ole ikuista, sillä Kohmesydän oli kuollut aikaa sitten. Sumumyrskyn elämä oli kai enää vain klaaninsa palvelemista ja poikansa opastamista. Jälkimmäinen ei kai sujunut kovin hyvin, sillä Raetähti menetti henkiään kaiken aikaa.
Sumumyrsky ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja kulki ulos parantajan pesästä. Minä tein samojen, sillä yrttien tuoksut eivät houkutelleet minua jäämään. En tahtonut haista parantajalta, en vahingossakaan. Pääaukiolle oli tullut enemmän kissoja. Suuri osa heistä söi saalistuspartion antimia, mutta jotkut juttelivat keskenään tai sukivat turkkiaan.
Päivä ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Taivas oli pilvien peittämä ja näytti siltä, kuin se putoaisi niskaamme hetkenä minä hyvänsä. Pilvistä oli kerrankin jotain hyötyä; ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Hengittäessä huuru purkautui ulos sieraimistani, mutta lehtikato olikin jo lähellä. Annoin katseeni löytää taas Valhekuiskeen. Epäonnekseni naaras kuitenkin nosti juuri katseensa minuun ja onnistuin katsomaan häntä suoraan silmiin. Se yhteys kesti silmänräpäyksen ajan, kunnes käänsin katseeni pois. Valhekuiske ei tullut juttelemaan minulle, hän lähti kai omille teilleen.

Vain vähän auringonlaskua ennen suuntasin jälleen kerran kohti nelipuita. Jouduin varmistamaan, ettei kukaan huomannut minun lähtevän. Puolimatkaa ukkospolulle tarkkailin selustaani. Kukaan ei seurannut minua. Kaatosade oli alkanut aurinkohuipun hetkellä, mutta nyt se oli enää onneton tihkusade.
Ennen leiristä lähtemistä olin kuullut jotain, joka sai minut kiinnostumaan. Mäyräraita ja Kylmähenkäys olivat puhuneet jostain "tänä yönä Varjoklaanin rajalla hoidettavasta jutusta", josta minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta. Ohikulkumatkalla kuulin sen, mutta käännyin ja kysyin, mitä kaksikko suunnitteli. Se oli ehkä hieman typerää, mutta he valehtelivat vain puhuvansa partiosta. En uskonut, mutta en kokenut järkeväksi alkaa kyselemään. Selvittäisin sen itse poikkeamalla Varjoklaanin rajalla palatessani Myrskyklaanin reviiriltä.
Matka nelipuille taittui nopeasti. Jolkottelin kaikessa rauhassa eteenpäin. Joutuisin peittämään hajujälkeni, sillä seuraavaksi kulkisin Myrskyklaanin reviirin halki Käärmekiville ja tapaisin Silkkisydämen kaksi klaanitoveria, joista toisen oli määrä kuolla tänä yönä. Toivoin vain, että Silkkisydän oli tehnyt osansa. Hänen ei kannattanut alkaa sooloilemaan tai peruuttamaan. Kollin oli hyvä ymmärtää, että minun kanssani ei kannattanut pelleillä. Löysin sopivan laventeliryteikön, jossa kierin hetken aikaa. Kasvin voimakas haju peitti oman ominaistuoksuni hyvin. En suostunut pyörimään mudassa tai muussakaan sotkussa. Laventeli toimi hyvin kuolleen kissan tuoksun peittämiseen, joten kai voimakas tuoksu toimi myös minun hajuni peittämiseen. Ja olinhan minä käytännössä kuollut.
Loikin nelipuiden laakson poikki pitkin askelin kohti sen toista kulmaa, josta oli nopein reitti Käärmekiville. Juoksin nopeasti aluskasvillisuuden sekaan ja kuljin tottumuksesta matalana eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni herkeämättä. Kääntelin korviani ja pidin leukani raotettuina. Riistan tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta sivuutin sen. Nyt ei ollut aikaa saalistamiselle.
Kun saavuin Käärmekiville, asetuin lähimmän kuusen oksien alle piiloon. Hyasinttimyrskyn ja Riekkosulan pitäisi saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tarkkailin yhä ympäristöäni. Saatoin nähdä oksien lomasta palavan pimenevää taivasta. Ensimmäiset, haaleat tähdet olivat syttyneet jo. Silloin kuulin askeleita, jotka lähestyivät. Erotin kuusen alta kahden hahmon lähestyvän. Tuuli oli puolellani, sillä saatoin haistaa kaksikon tuoksun, mutta he eivät minun. Toinen kissoista omasi leveät lavat ja sinertävänharmaan juovikkaan turkin. Hän oli kai Hyasinttimyrsky, tunnistin hänet kokoontumisista. Toinen kolli oli hieman pienempi musta kolli. Pienemmän kollin pitkät jalat tekivät hänestä lähes klaanitoverinsa korkuisen. Kuulin vaimeasti heidän puhuvan. Ilmapiiri oli kireä, eivätkä he selkeästi nauttineet toistensa seurasta. Sinertävänharmaa kolli oli täysin huonossa paikassa. Hän oli Riekkosulan takana. Hyökkäyksen täytyi tapahtua ensin Hyasinttimyrskyyn, jotta en ei tiedä mikä heihin iski. Kolli täytyi lavastaa syylliseksi murhaan, se ei ollut mikään pikkujuttu. Olin suunnitellut tätä koko päivän ja hieman enemmänkin. Annoin kaksikon tulla lähemmäksi. He liikkuivat hitaasti ja pitivät pientä välimatkaa toisiinsa. En kuullut heidän keskusteluaan. Sitten tapahtui hyvä asia, Hyasinttimyrsky vaihtoi paikkaansa. Se kiersi Riekkosulan ja pysähtyi vain muutaman ketunmmitan päähän kuusesta, jonka alla kyyhötin. Se oli mahdollisuuteni, joka kestäisi ehkä vain hetken.
Varoittamatta syöksyin esiin oksien alta. Loikkasin leveälapaisen kollin niskaan, se päästi ilmoille parkaisun, joka tukahtui nopeasti minun painettua kissa maahan. Koska hän ei saanut tietää minusta, nousin nopeasti ylös ja heitin kissan vasten lähintä puuta. Se ei saanut häntä täysin tajuttomaksi, sillä kolli oli yhä hereillä. Hän yritti etsiä minua katseellaan, mutta oli liian pökerryksissä löytääkseen minut. Tartuin jälleen kollin niskaan kiinni ja iskin hänet vasten koivua. Kissa vajosi tajuttomuuteen ja valui kuun runkoa vasten märkien lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Sitten käänsin vihreän, murhanhimoisen katseeni kohti Riekkosulkaa. Kasvoillani oli jopa hieman mielipuoli virne, joka sai Riekkosulan pysymään paikoillaan. Kolli ei tehnyt mitään, mutta kun lähdin juoksemaan häntä kohti, soturi yritti pakoon. Hän kai aavisti kokoeromme ja taitomme olevan liian eri luokkaa. Yllättäen kissa kuitenkin kääntyi. Hän viilsi kynsillään ilmaa, sillä ei osunut minuun. Kumarruin ja loikkasin kynnet ojossa kissan kimppuun. Kynteni upposivat tämän kaulaan ja lapaan. Viilsin oikealla etukäpälälläni soturin kurkun auki. Varuiksi myös upotin hampaani siihen. Kierimme hetken ajan aluskasvillisuuden seassa. Soturi yritti kynsiä kylkiäni ja vatsaani onnistumatta. Pari naarmua hän sai aikaan, mutta ei mitään muuta. Hyökkäys oli ollut nopea ja lähes äänetön. Hetkeä myöhemmin Riekkosulka makasi maassa elottomana veren peitossa. Tiesin varmistaa hänen kyntensä, sillä niihin oli saattanut jäädä karvaani. Onnekseni niin ei ollut käynyt. Tartuin hampaillani elottoman soturin niskaan ja raahasin tämän lähelle puuta, jota vasten Hyasinttimyrsky makasi. Toivoin, että murhapaikka oli kyllin vakuuttava. Varuiksi vielä kynsin hieman tajuttoman Hyasinttimyrskyn turkkia. Pelkäsin kollin heräävään, mutta niin ei käynyt. Tajuttomuus oli kyllin syvä.
Etsin katseellani Silkkisydäntä Käärmekivien läheisyydestä, mutta en nähnyt häntä. Kuljin poispäin kaksikosta ja huomasin pian kollin valkean turkin vilahtavan Käärmekivien lomassa. Hän astui esiin kivien takaa ja katsoi minua suoraan silmiini. En osannut tulkita hänen ilmettään.
"Pidä huolta, että klaani uskoo Hyasinttimyrskyn tehneen tuon. Olet onnekas, kun suostuin hoitamaan tämän. Voit kiittää minua myöhemmin", tokaisin viileästi. Kuu oli jo noussut mukavasti, minun täytyisi kiirehtiä Varjoklaanin rajalle, jotta voisin löytää Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan. Olin tuonut naaraan klaaniin reilu kuu sitten. Hän oli sopeutunut yllättävän hyvin ja tutustunut epäonnekseni Kylmähenkäykseen. En koskaan ollut pitänyt kollista, jonka Jäälilja oli Varjoklaanista Kuolonklaaniin raahannut. Soturi oli yrittänyt tappaa oman kumppaninsa, joka kaiken lisäksi oli Pisaratähden pentu. Hän oli mielipuoli.
En jäänyt odottamaan Silkkisydämen vastausta, vaan hyvästelin kollin ja lähdin ravaamaan ripeästi kohti Nelipuita.

Matka takaisin Kuolonklaanin reviirille tuntui ikuisuudelta. Lopulta reviirillemme päästyäni, suin turkkiani hieman. Se oli sotkuinen taistelun ja kasvien seassa pyörimisen jäljiltä. Arvelin, että haisin Myrskyklaanilta. En kuitenkaan välittänyt, vaan ylitin ukkospolun muutamilla loikilla ja suuntasin Varjoklaanin rajaa myöten eteenpäin. Kuljin monien ketunmittojen päässä ukkospolusta, ihan vain varuilta. Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan varjoklaanilaismaiset tuoksut olivat voimakkaat täällä. Pian ne kuitenkin katosivat. Oliko kaksikko ylittänyt Ukkospolun? Päätin ottaa siitä selvää, hitaasti kuljin ukkospolun päälle. Varmistin, ettei hirviöitä tullut. Tosin näin pimeällä niiden hehkuvat silmät saattoi nähdä jo kaukaa. Ilma oli hieman utuinen, mutta taivas näkyi nyt hieman. Käännyin katsomaan takanani häämöttävää nummea ja niiden taakse avartuvia Korkokiviä. Yhdessä kohdassa oli valtava kuoppa, joka oli Emonsuu. Sen lähistöllä saalistaminen ei ollut kovinkaan tuottoisaa, mutta nummet olivat saalistukselle erinomainen paikka.
Pujahdin Varjoklaanin reviirille nopeasti. Piilouduin lähimpään pensaikkoon äänettä. Yllätyksekseni erotin katseellani kolme kissaa: Mäyräraidan, Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen. En nähnyt heitä kokonaan, joten paikalla saattoi olla myös useampi kissa. Jäin tarkkailemaan tilannetta pensaikon takaa.

//Kylmä? Jos kirjotat vaik siihe et Kylmä hyökkää Rosman kimppuu ni voin jatkaa siit?XD Tästä alkaa KP-boosti :D
// 1952 sanaa

Nimi: Tuskapentu

06.11.2018 22:37
Oli mukava tavata kerrankin silmäni avanneena sisareni Säpäletassu. Suhtauduin naaraaseen silti hiukan varautuneesti, vaikka isäni sanoikin minulle että voisimme kohdella toisiamme kuin olisimme oikeasti sisaruksia.
Siltikin minua häiritsi, että tämä kissa tässä tuli viemään isäni huomion. Kostohengellä oli varmastikin ollut muutakin asiaa kuin Viiltokaaoksen saaminen mestarikseni. Tämä kissa tässä myös varasti isäni omasta seurastani. Katsoin Kostohenkeä tympääntyneenä pentutarhan suuaukolla. Minun olisi parasta saada myöhemmin tietää mikä oli niin tärkeää Säpäletassun kanssa kahden käytävää asiaa, että minut oli oalautettava emolleni. Hänet minä näin joka päivä, mutta en isääni. Ainakaan vilausta enempää.
"Käy vaikka kertomassa emollesi uutiset, jotka kerroin sinulle. Hän on aivan varmasti tyytyväinen kuultuaan ne", isäni Kostohenki maukaisi minulle. Näin hänen yrittävän saada minut ajattelemaan jotakin muuta kuin Säpäletassun saapumista paikalle. Köännyin katsomaan Naakkalaulua tyytyväisenä. Kostohengen sanoissa oli kuitenkin jotakin järkeä. Naakkalaulu ei vielä tiennyt kenet minä tulisin saamaan mestarikseni. Ähdin astelemaan emoani kohden rintaani röyhistäen. Hiivin kuitenkin lähemmäs Naakkalaulua sillä tahdoin vain minun emoni kuulevan sen enkä kenenkään Pimeyslehden tai muun.
Pysähdyin aivan Naakkalaulun kasvojen eteen. Huomasin kuinka naaras höristi korviaan.
"Kostohenki ilmoitti, että aikoo saada Viiltokaaoksen mestarikseni oppilaskoulutukseen", ilmoitin hiljaa, mutta annoin tyytyväisyyden paistaa sanoistani. Kerrankin tiesin jotakin, mitä minun emoni ei vielä tiennyt. Naaras katsoi minua tyytyväisesti hymyilen. Hymy ei ollut emollinen ja lämmin, se oli tyytyväinen. En kaivannut Naakkalaululta varsinaista lämpöä, minulle riitti että hän oli ylpeä minusta. Se oli ainoa lämpö mitä kaipasin.
Samalla Naakkalaulun oransseista silmistä kajasti mietteliäisyys. Kallistin päätäni pienesti.
"Sinulla on jotakin mielessä", maukaisin matalasti ja korjasin heti pääni suoraan. Yritin hillitä itseni pentumaisten ja niin sanotuiden suloisten eleideni kanssa, sillä en enää ollut pikkupentu. Minusta tulisi pian oppilas, Viiltokaaoksen oppilas.
"Pohdin vain millaista koulutusta Viiltokaaos tarjoaa", naaras maukui huolettomasti. Näin hänen silmistään, että kyseessä oli jostakin muustakin. Tahdoin inttää vastaan ja saada totuuden selville, mutta en muuten saisi emoani esittelemään minulle leiriä. Olen ennenkin koettanut Naakkalaulun hermoille käymisestä ja se ei aina ole hyvä idea. Murahdin kylmästi katseeni valuessa pois emoni kasvoista.
"Kuka sinut koulutti?" yritin vaihtaa aihetta, sillä tietämättömyys sai minut turhautuneeksi ja turhautuminen vihaiseksi. Vihaisuus taas iheutti kynsien uppoutumista sammaliin tai johonkin muuhun...
"Kojoottivirne", emoni vastasi tyynesti. "Hän on erakko jopa klaanikissan asemassa. Aina omissa oloissansa tai puhumassa isällensä Raetähdelle. Ei mitään kunnianhimoa, mutta taistelee hyvin. Hän kouluttaa juuri nyt Sirpaletassua."
Emoni mestarist jäi outo maku suuhun. Aivan kuin hän osaisi ja tietäisi mitä tekisi, mutta samaan aikaan toisaalta taas ei. Yllätyin myös kuullessani Raetähden olleen hänen isänsä. Hetken ajan toivoin myös Kostohengen olevan päällikkö, mutta tajusin että hän ei enää pystyisi nähdä minua niin usein, kerran hän nytkin oli täällä vain harvoin.
Haukotus karkasi suustani. Suljin silmäni sillä tajusin Naakkalaulun nähneen sen. Kiron itseni mielessäni.
"Sinun tulee levätä nyt. Tarvitset energiaa", naaras maukui ja nappasi minut niskasta vierellensä ja ryhtyi pesemään minua.
"Minun piti lähteä kiertämään leiriä kanssasi!" murisin nyrpeän naaman kanssa emolleni. Naakkalaulu jatkoi pesemistäni pienestä vastarinnasta huolimatta.
"Jos porkit tuolla tavalla en päästä sinua pois pesältä ebben kuin olet oppilas", naaras uhkasi. Olisin keksinyt montakin nokkelaa vastausta hänellle, mutta jokainen olisi vain vienyt uuteen umpikujaan. Siispä päätin luovuttaa ja sulkea silmäni, jotta minun ei tarvitsisi olla hereillä tämän nöyryytyksen ajan.

// 514 sanaa
// Mäyrä?

Nimi: Raetähti

06.11.2018 18:13
Huokaisin. Istuskelin yksin hämärässä pesässäni. Luulisi, että päällikön elämä olisi aina kiireistä ja kaikkea sellaista, mutta ei. Ei se aina ollut. Nytkin olin saanut vain makoilla koko päivän pesässäni. Aikoisin kyllä osallistua partioon, joka lähtisi auringon ollessa korkeimmillaan.
Kuolonklaanissa oli kyllä tapahtunut paljon asioita viime aikoina, mutta tunsin silti itseni hyvin hyödyttömäksi ja yksinäiseksi. Päivät menivät yleensä täällä pesässä istuskellessa, välillä saatoin hakea jotakin syötävää. Viiltokaaos oli jutellut minulle Mäyräraidasta - ja vähän kaikesta muustakin - ja olin päättänyt hyväksyä kissan klaaniimme. Tuskin siitä haittaakaan koituisi. Ja jos koituisi, Mäyräraita saisi pitää varansa. Lisäksi Lintulumo oli halunnut vaihtaa nimensä Kaaoslinnuksi. Mutta mitään muuta ei oikeastaan ollut tapahtunut. Paitsi se, että Kuolonklaani oli saanut yhden ruokittavan suun lisää. Naakkalaulun ja Kostohengen pennun, tosin hänen nimeään en vielä tietänyt. Pitäisi selvittää sekin asia jossain vaiheessa. Jospa kävisin vaikka tämän partion jälkeen pentutarhassa vähän katsomassa sitä pentua. Lähdin astelemaan ulos pesästäni leirin kirkkauteen ja jouduin siristelemään silmiäni valon osuessa niihin. Huomasin muiden partion jäsenten odottavan jo minua sisäänkäynnin luona. Jolkottelin heidän luokseen. Graniittipolte sekä isäni, Sumumyrsky, nyökkäsivät minulle tervehdyksenä.
"Ei tuhlata aikaa, lähdetään vain heti", maukaisin ja lähdin edeltä ulos leiristä. Heti piikkihernetunnelista päästyäni aloin ravaamaan. Tämä oli metsästyspartio ja ajattelin käydä eräässä hyvässä paikassa metsästysreissulla muiden partion jäsenten kanssa. Sumumyrsky ravasi lähettyvilläni, mutta Graniittipolte jäi taaemmas. Ymmärsi varmaan sen paremmaksi.
"Mitenkäs olet jaksellut?" kysyin isältäni, kuitenkin niin ettei takanamme askeltava soturi kuullut.
"Ei tässä mitään erikoista", Sumumyrsky naukui ja kiristi tahtiaan. Minä tein samoin.
Päästyämme hyvälle metsästyspaikalle pysähdyin. Katsahdin kahteen soturiin.
"Hajaannutaan. Menkää te kaksi jonnekin tuonne suuntaan, niin minä menen tähän suuntaan. Onko selvä?" jakelin ohjeita hännälläni suuntiin viuhtoen.
"Tavataanko sitten tässä?" Graniittipolte avasi ensimmäisen kerran matkan aikana suunsa ja kysyi kysymyksen kysyvään sävyyn.
"Tavataan", murahdin vastaukseksi ja lähdin omaan suuntaani. Asetuin matalaksi, sillä huomasin jäniksen hajun. Huomasinkin jäniksen kauempana syömässä jotain. Lähdin vaanimaan sitä matalana ja pehmein tassuin. Hyvälle etäisyydelle päästyeni pysähdyin ja nopeasti hyökkäsin jänistä kohti. Se katsahti ylös ja minuun ja oli lähtemässä pakoon, mutta sain tassuillani otteen siitä. Puraisin siltä nopeasti niskat poikki ja tunsin kuinka jänis muuttui hampaissani veltoksi. Yleensä jänisten saalistus ei onnistunut minulta alkuunkaan, mutta nyt onnistui. Tämä taisi olla hyvä päivä. Hyvillä mielin palasin tapaamispaikallemme, jossa Sumumyrsky ja Graniittipolte minua jo odottikin. Laskin jäniksen maahan.
"Viekää te tämä jänis ja saaliinne jo edeltä leiriin, minä jään vielä tänne vähäksi aikaa saalistamaan", hymähdin toisille. Isäni nyökkäsi. Kaksikko katosi pian näkyvistä. Pitihän se nyt saalistaa hyvän päivän aikaan niin paljon kuin pystyi. Etsiessäni riistan hajuja ajauduin lähelle Kuolonklaanin rajaa. Lähelle rajaa, jota ei jaettu kenenkään klaanin kanssa. Pysähdyin tassut liukuen. Huomasin reviirin ulkopuolella liikettä. Pysyin tyynenä, mutta pidin katseeni tiukasti kiinni liikkeen aiheuttajassa. Oliko se vain jokin tuulessa kahahteleva puska? Ei, se liikkui kohti. Liike ei ollut puska, vaan kissa.
"Pysähdy!" mau'uin varoittavaan sävyyn ja niin kovaa, että kissa varmastikin kuulisi. Takaraivossani jomotti ajatus siitä, että oliko kyseessä taas joitain typeriä hiirenaivoisia erakoita. Tassuissani kihisi raivo niitä erakoita kohtaan, jotka olivat minulta yhden hengen vieneet. Kissa liikkui käskystäni huolimatta kohti ja erotin hänet nyt paremmin. Kolli omasi valkean turkin sekä mustat tassut. Lähemmäksi tultuaan huomasin myös kissan kyljessä komeilevan arven, joka oli selvästi kynsien käsialaa. Kissa taisi olla ennenkin joutunut tappeluun jonkun kanssa. Osaisin siis varautua, että kollilta löytyisi vähän taistelutaitojakin. Kieltämättä oma asemani ei ollut parhain. Olin vieläkin hieman väsynyt erakkoporukan hyökkäyksestä vastaani ja aikaisemmasta partiosta sekä juoksusta tänne rajalle. Mutta enköhän minä yhden hiirenaivoisen pösilön voittaisi.
"Käänny takaisin! Kuolonklaanin reviirille ei ole asiaa!" murisin uhkaavaan sävyyn vieraalle kissalle. En erottanut hänessä minkään klaaniin hajua, joten uskoin kollin olevan kulkukissa.
"Entäs jos en aio kääntyä?" kollikissa virnisti ja jatkoi matkaansa eteenpäin, tosin hiljentäen hieman vauhtiaan.
"Et halua tietää, joten käänny takaisin!" murahdin siristellen silmiäni ja pörhistellen turkkiani tehden itsestäni ison kokoisen - jota olin kyllä jo muutenkin, mutta turkin pörhentely vain auttoi asiaa. Toinen kissa oli minua pienempi, mutta näytti ihan vahvalta kissalta. Uskoin hänestä olevan ihan kivasti vastusta, toisin kuin niistä saastaisista erakoista. Jos joku niistä erakoista olisi tullut minua vastaan yksin, hänestä ei olisi enää mitään jäljellä. Mutta minun oli pakko myöntää, että heitä oli liikaa ja minä yksin heitä vastaan oli liian epäreilua. Minulla olisi yksi henki enemmän, elleivät ne erakot olisivat olleet niin hiirenaivoisia.
"En aio kääntyä, matkaan tämän... reviirinne ylitse, säästäen aikaa enemmän kuin kääntymällä takaisin", kissa tuhisi ja tepasteli jo merkatun rajan ylitse. Rynnistin suoraan kollikissan eteen muristen.
"Kuolonklaanin reviirille et astu! Ja jos astut, niin et ainakaan elävänä!" sähisin ja hyökkäsin kissan kimppuun. Itsepähän oli reviirilleni astunut. Kolli ei ehtinyt reagoimaan hyökkäykseeni mitenkään ja kissa jäi nopeasti alleni. Painoni muserti hänet ja jätti vaikertamaan maahan. Kynsin valkeaa turkkia. Valkea muuttui nopeasti punertavaksi. Kissa karjui ja ärisi allani kivusta.
"Olisi kannattanut kääntyä!" murisin. Yhtäkkiä kissa valahti huomattavasti veltommaksi altani. Olipa ollut helppo voitto! Nousin hänen päältään ja astuin sivummalle katselemaan kynsieni tulosta.
"Kääntyminen ei tulisi kuuloonkaan!" kolli sihahti ja äkisti hyökkäsi kimppuuni, puri korvaani ja viilsi rintaani ja kaulaani. Tunsin kuinka veri pulpahti ulos vanhasta haavasta, jonka joku niistä erakoista oli tehnyt. Kolli oli osannut iskeä oikeaan kohtaan ja enää hän ei ollut alakynnessä, vaan minä. Olipa ollut taktinen veto leikkiä kuollutta. Huono veto kuitenkin minulle. Haava aukesi niin isosti, ettei kestänyt kauaakaan, kun silmissäni alkoi sumenemaan. Viimeisillä voimillani riuhdoin itseni toisen kissan otteesta ja hyökkäsin vuorostani tuon kaulaan kiinni hampaillani. Pyrin niin kovaa, että kuulin rusahduksen, jolloin päästin irti. Kolli ulahti ja lähti ravaamaan pois Kuolonklaanin reviiriltä.
"Mitä minä sanoin!" naurahdin kissan perään, kunnes silmissäni pimeni ja lysähdin maahan.

Havahduin hereille. Mieleni olisi tehnyt karjua, olin taas menettänyt yhden hengen. Se kissakaan ei pitkälle selviäisi. Katsoin verivanaa, joka johti kauas pois rajalta. Rinnastani pulppusi jälleen verta ja keräsin siihen ensimmäisenä näkemäni asiat tyrehtymisen vuoksi. Lähdin niin nopeasti kulkemaan leirin suuntaan kuin vain suinkin tässä kunnossa pystyin. Jokainen askel sattui ja rinnassa ja kaulassa kirveli inhottavasti. Tunsin myös kuinka veri valui noroina karvojani pitkin ja tipahteli maahan vähän väliä pikkuruisina pisaroina. Räpyttelin väsyneenä meripihkaisia silmiäni ja yritin lisätä tassuihini vauhtia. En oikein tiennyt onnistuinko vai en. Jos onnistuin lisäämään vauhtia, en ainakaan itse huomannut mitään muutosta. Se saattoi johtua myös siitä, että olin niin väsynyt. En kuitenkaan saisi antaa itseni nukahtaa ennen leiriin pääsyä, sillä muuten voisin menettää useammankin hengen. Talvikkimuisto saisi paikata minut kuntoon sitten parantajan pesällä, kunhan vain ensin pääsisin sinne asti. Jokainen askel oli tuskaa.
Helpotus oli suuri, kun näin leirin sisäänkäynnin suuaukon. Melkeinpä raahasin itseäni kohti leiriä ja parantajan pesää. Vartiossa oleva Tulvasielu huomasi minut ja katosi nopeasti leirin sisäpuolelle. Pian hänen perässään kuitenkin palasivat Syöksyviilto ja Silakkasiipi. He tulivat luokseni ja ottivat minusta rivakoin ottein kiinni ja lähtivät kuljettamaan sisälle leiriin. He kuljettivat minut aina parantajan pesän vuoteelle saakka. Lysähdin sammalille ja suljin silmäni.

Räpyttelin silmiäni hämäryydessä. Missä olin? Kohotin päätäni nähdäkseni paremmin - ja niin näinkin. Mutta samalla se oli virhe, sillä se sattui. Laskin pääni takaisin sammalvuoteelleö. Olin parantajan pesässä. Kaikki tapahtumat iskeytyivät päähäni nopeasti. Pudistelin päätäni. Miten olin saattanut antaa sen kissan viedä minulta kaksi henkeä. Toinen oli lähtenyt heti, kun olin päässyt sammalvuoteelle ja sulkenut silmäni. Talvikkimuisto oli joutunut jälleen paikkaamaan saman kaulassa olevan haavani, kuin edelliselläkin parantajan pesän käyntikerralla. Kaikkialle koski, joten päätin parhaimmaksi sulkea silmät uudestaan ja jatkaa unia.

//hihii tässä tää nyt on, jos joku aikoo lukee nii varotuksen sana: tätä on kirjotettu osissa ja tönkköyttä varmaa havaittavissa ja kaikkee sellasta :'D ei kuitenkaa kiinnitetä siihen nyt huomiota!
// 1178 sanaa

Nimi: Kostohenki

06.11.2018 15:03
"Anteeksi, jos keskeytin jotakin tärkeää. Mietin vain, oletko nähnyt Sysisydäntä, mestariani? Häntä ei näy missään ja tahtoisin lähteä harjoittelemaan nyt kun pääsin pois parantajan pesältä. Pitikin sattua näiden hampaiden kanssa, harjoittelusta on tullut jo ihan liian pitkä tauko", tyttäreni Säpäletassu saapui minun ja Tuskapennun luokse. Nyökkäsin erittäin lyhyet tervehdykseni naaraalle. Tuskapentu pysyi vaiti vierelläni, kunnes loin kolliin oman katseeni. Katseeni ei käskenyt hänen tehdä mitään, mutta kolli ymmärsi silti vihjeen.
"Hei", pentu maukui hiljaa murahtaen. Käänsin katseeni takaisin Säpäletassuun.
"Kuten varmasti jo muistatkin, tässä on veljesi Tuskapentu", maukaisin Säpäletassulle, vaikka hän varmasti tiesi kuka Tuskapentu oli. Olihan hän käynyt tervehtimässä nuorempaa veljeään pentutarhallakin. "Ja kissa, joka seisoo seurassamme on sisaresi Säpäletassu. Hän on tarkemmin ottaen puoliksi siskosi, mutta teidän pentueillanne on niin paljon yhtäläisyyksiä, että voitte sen kummempaa tuskaa tai nolostusta tuntien kutsua toisianne sisaruksiksi."
Sanani olivat lähinnä suunnattuna Tuskapennulle, joka näytti hiukan epäilevältä, mutta ei Säpäletassuakaan voinut haitata kuulla sanomani sanat.
Kurtistin kulmiani mietteliäästi. En ollut nähnyt Sysisydäntä hetkeen aivan kuin Säpäletassu oli sanonutkin. Tässä voisi olla tilaisuuteni puhua Säpäletassun kanssa kahden.
"Meidän on aika palata pentutarhalle", maukaisin Tuskapennulle. "Tulen myöhemmin hakemaan sinut leirin esittelykierrokselle ellei Naakkalaulu tahdo pitää sitä itse."
Näin pennun kasvoilta kuinka hän tappeli vastaan sanomisen kanssa, mutta päätyi vain tuhahtamaan minulle. Nyökkäsin myös Säpäletassun seuraamaan minua.
Naakkalaulu pentutarhalla nosti katseensa. Naaras katsoi kysyvästi paikalle saapunutta Säpäletassua.
"Käy vaikka kertomassa emollesi uutiset, jotka kerroin sinulle. Hän on aivan varmasti tyytyväinen kuultuaan ne", maukaisin pojalleni, joka ei sanomani jälkeen näyttänyt minulle aivan yhtä tympeää naamaa. Tuskapennun astellessa rinta röyhistyneenä kohti Naakkalaulua, käännyin kohti Säpäletassua. "Me kaksi lähdemme pienelle kävelylle. Tuskin Sysisydän osaa kaivata sinua pieneen hetkeen kerta hän on itsekin ollut kateissa jo tovin."

// 277 sanaa
// Säpäle? Mäykkä voi jättää jatkot Tuskalle

Nimi: Säpäletassu

03.11.2018 17:23
Päästyäni parantajan pesältä kävin nopeasti ensi töikseni tarpeidentekopaikalla, ja palasin sitten leiriin olo pitkästä aikaa parempana. Parantajan pesässä loikoilu oli tuntunut niin turhauttavalta, että nyt halusin päästä tekemään jotakin. Aloillaan oleminen liian pitkän aikaa tuntui inhottavalta. Silmäilin leiriä läpi etsiäkseni katseellani mestarini Sysisydämen, mutta hänen valkoisellan sävyttynyttä mustaa turkkiaan ei näkynyt missään. Huokaisten pujahdin sisään oppilaiden sisään ja löysin makuualustani, jonka sammaleet haisivat ummehtuneelle. Keräsin koko pedin kasaksi, jonka raahasin ulos pesästä ja leiristä. Tiesin hyvän sammalpaikan, joten lähdin sitä kohti kerätäkseni kasan tuoretta sammalta sänkyni pohjalle. Olin kyllä aika varma, ettei minun tarvitsisi olla enää kovin kauan oppilaana, ainakin koin olevani jo aika lailla valmis soturiksi. No, minun ei auttanut kuin odottaa, että Sysisydän näki minun olevan valmis. Matkalla sammalta kasvavien kivien luokse huomasin lähistöllä lätäkön. Hipsin sen luokse ja tiirailin peilikuvaani veden pinnasta. Avasin suuni ja irvistin ja tutkin mielenkiinnolla hampaitani. Näytin erilaiselta niiden kanssa. Jotenkin uhkaavammalta, siistimmältä. Hampaiden satuttaminen ei näin jälkeenpäin tuntunut edes kovin kamalalta ajatukselta. Lähdin lätäkön luota ja jatkoin matkaani.
Löysin sammaleiset kivet jonkin matkan päästä ja aloin riipiä kynsilläni sammalta irti. Olin oppinut itsekseni hyvän tekniikan, jolla sammaleet sai siisteinä levyinä irti. Sain kerättyä tarpeeksi sammalta ja keräsin sen rullalle suuhuni palaten sitten reippaasti leiriin. Tällaiset turhat järjestelytehtävät tuntuivat kyllä hyvin tylsiltä, mutta halusin mieluummin tuoreen ja pehmeän sammalpedin sen aiemman ummehtuneen ja litistyneen sijaan. Täytyi vain toivoa, ettei kukaan pistäisi minua vaihtamaan klaaninvanhimpien alusia tai tekemään jotakin yhtä inhottavaa, jos joku soturi näkisi minut toimettomana leirissä.
Astelin leiriin ja pujahdin oppilaiden pesään. Minulla ei mennyt kauankaan koota itselleni mukavan näköinen peti mukanani tuomista sammalista. Kun olin valmis, istuuduin hetkeksi alas ja nyhdin kynsieni alta sammalhippusia, jotka olivat inhottavasti päätyneet sinne.
Palasin ulos leirin aukiolle ja katselin jälleen ympärilleni toivoen näkeväni Sysisydämen. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt. Sen sijaan näin toisen mustan kissan, nimittäin isäni Kostohengen ja uuden velipuoleni Tuskapennun tämän seurassa leirin laitamilla lähellä pentutarhaa. Päätin hetken mielijohteesta liittyä heidän seuraansa, joten astelin lähemmäs ja huikkasin kaksikon nimet. Kostohenki käänsi päätään arvokkaan oloisesti ja myös Tuskapentu käänsi päänsä minua kohti. Kollipennulla oli oranssit silmät, joita minulla ja sisaruksillani ei ollut, mutta muuten hänen kilpikonnakuvioisessa turkissaan erottui samoja sävyjä, mustaa ja harmaata. Kirin välissämme olevat muutamat ketunmitat kiinni ja seisahdun kaksikon vierelle.
"Hei, isä ja Tuskapentu", naukaisin heille ja nyökäytin päätäni kevyesti isälleni, ikään kuin kunnioittavana eleenä.
Silmäilin velipuoltani nopeasti ja lausahdin:
"Olen velipuolesi Säpäletassu, jos et muista minua vielä."
Tuskapennun silmät olivat olleet vielä kiinni, kun olin käynyt tapaamassa häntä ensimmäisen kerran, joten en ollut varma, oliko hänellä mitään muistikuvia minusta. Nyt hän oli jo kasvanut ja oranssit silmät olivat auki. Huomasin, kuinka paljon olin itse kasvanut pentuajoistani. Olin aika kookas kissa verrattuna joihinkin oppilastovereihinikin, ja ylsin jo lähelle täysikasvuisen kissan kokoa.
Siirsin silmäni takaisin Kostohenkeen.
"Anteeksi, jos keskeytin jotakin tärkeää. Mietin vain, oletko nähnyt Sysisydäntä, mestariani? Häntä ei näy missään ja tahtoisin lähteä harjoittelemaan nyt kun pääsin pois parantajan pesältä. Pitikin sattua näiden hampaiden kanssa, harjoittelusta on tullut jo ihan liian pitkä tauko", nau'uin ja väläytin pienesti hampaitani esiin.

//Kosto tai Tuska? Sori kun unohdin jatkaa aiemmin
//497 sanaa

Nimi: Elandra

02.11.2018 15:01
Pirstaletassu: 14kp -

Viiltokaaos: 74kp! -

Kalmalilja: 65kp! -

Mäyräraita: 8kp -

Kylmähenkäys: 6kp -

Jäälilja: 6kp -

Nimi: Viiltokaaos

01.11.2018 22:53
"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?" Jäälilja päätti monologinsa ja katsoi minua suoraan vihreisiin silmillä omilla jäisillä silmillään. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja siristin silmiäni.
"Tapaamme leirin ulkopuolella. Koska on kylmä, saat uhrata itsesi ja mennä ensin ulos. Kävele kaikessa rauhassa sisäänkäynniltä oikealle, ihan suoraan. Minä otan sinut kiinni pian sen jälkeen", murahdin naaraskissalle. En tykännyt tavasta jolla hän minulle puhui. Soturi vaikutti epäkunnioittavalta. Hän puhui liittolaisestaan, mutta olin varma, että tulisin puhumaan tämän kissan vielä itseni puolelle, sanoi Jäälilja mitä sanoi. Voisin tarjota kissalle niin paljon enemmän kuin Jäälilja. Naaras osasi ehkä puhua, mutta loppujen lopuksi Kuolonklaanissa hän oli pelkkä soturi muiden joukossa. Jäälilja nyökkäsi hyväksyen paikan. Olin itsekäs, mutta Jäälilja oli ärsyttävä ja kuvitteli itsestään liikoja. Hän sai luvan olla kylmässä kauemmin. Kenties viivyttelisin hetken ennen lähtöä, jotta naaras saisi nauttia kylmyydestä hieman kauemmin.
"Tavataan siis kuuhuipun aikaan", naukaisin ja käänsin naaraalle selkäni. Kuljin kohti sotureiden pesää. Yöni tuntuivat olevan tapahtumarikkaammat kuin päivät. Eilen kokoontuminen, tänäyönä Jääliljan löytämän tuuliklaanilaisen tapaaminen ja huomenna Silkkisydämen ja hänen ongelmansa hoitaminen. No, ainakin suunnitelmani etenivät rytinällä. Pian tielläni olisi enää Raetähti henkineen. Välillä mietin, pitäisikö kollia avittaa hieman henkien menettämisen kanssa, mutta tiesin sen olevan turhaa. Raetähti oli menettänyt pari päivää sitten jälleen yhden hengistään. Erakkokissat olivat vieneet sen häneltä.

Aurinkohuipun jälkeen Syöksyviilto tuli luokseni. Kolli ei vaivautunut johdattamaan leirin reunalle tai muuallekaan, vaan puhui keskellä leiriä, tosin hiljaisemmalla äänellä. Kolli tiesi, että näin meitä ei epäiltäisi mistään.
"Oletko miettinyt jokiklaanilaista?" kolli kysyi. Sillä hän tarkoitti tietenkin Kirkasmarjaa. Katsoin kollia kysyvästi.
"Oletko keksinyt jotakin?" vastasin hänen kysymykseensä toisella kysymyksella. Kolli kohautti lapojaan ja vilkaisi taakseen.
"Onko hänellä kumppania? Rakastaako hän jotakuta enemmän kuin ketään? Pentuja tai jotakin?" kolli kysyi tasaisella, hiljaisella äänellä. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tällä kertaa tähtäsin sillä kollin kuonoa, mutta Syöksyviilto väisti sen nopeasti. En tiennyt huomasiko hän tähtäystä, mutta en välittänyt.
"Jos satut muistamaan, minä olen hänen poikansa. En usko, että hänellä on mitään noista, mutta minut tappamalla sinä et ikävä kyllä häntä muserra", nau'uin yrittäen loukata soturia, kuten hän oli sanoillaan kai tietämättään loukannut minua.
"Hänet täytyy saada rakastamaan jotakuta. Niin palavasti, että hän musertuu menettäessään sen. Kai hän rakastaa klaaniaankin, mutta hän on kai nähnyt liikaa klaanitovereidensa kuolemia, ne eivät saa häntä tarpeeksi tolaltaan", isäni naukui pohtien yhä hiljaisella äänellä. En ajatellut Syöksyviiltoa niinkään isänäni, sillä olin saanut tietää asiasta vasta soturi-iässä. Siinä vaiheessa olisin halunnut vain repiä parantajakissan riekaleiksi, mutta nyt tahdoin hänen kärsivän. Tuska ei saanut olla vain hetken kestävää. Sen täytyi olla pitkää, aitoa ja sellaista, joka saa naaraan toivomaan kuolemaa. En tiennyt, kuinka moni kissa tiesi parantajan syrjähypystä. Pyrstötähti oli ainakin tiennyt siitä, Pisaratähti oli kertonut sen minulle.
"Hänhän rakasti sinua", huomautin ivallisesti. Kolli vastasi murahtaen, mutta piti katseensa tyynenä. Hän ei kertaakaan kohdannut katsettani. En tiedä, oliko kolli liian hermostunut siihen, vai yrittikö hän esittää, että emme keskustelleet mitenkään läheisesti tai tärkeistä asioista.
"Huomaa mennyt muoto. Satutko tietämään ketään, jonka voisimme uhrata? Kuolonklaanilaisiin hän tuskin enää hairahtuu, mutta entä joku muu?" kolli kysyi pohtien. Samassa keksin sen.
"Ahvenleuan veli, Haukihammas. Hän on Jokiklaanista, mutta Ahvenleuka tuskin suostuisi hänen tappamiseen. Kirkasmarjan täytyy tietää, että hänen rakkaansa kuoli sen vuoksi, mitä hän itse menneisyydessä valitsi", pohdin vuorostani.
"Entä pennut? Jos he saavat pentuja, voimme tappaa ne. Haukihammas voi muuttaa Kuolonklaaniin ja jatkaa elämäänsä normaalisti", Syöksyviilto ehdotti. Kohautin lapojani. Suostuisiko Haukihammas tällaiseen? Entä mitä Ahvenleuka sanoisi?
"Täytyy pohtia asiaa", totesin kylmästi. Syöksyviilto murahti ja kohtasi nyt katseeni.
"Tämä täytyy tehdä, sinä tiedät sen", kolli naukui tasaisella äänellä. Miksi hän halusi kostaa Kirkasmarjalle niin kovin? Se saattoi johtua siitä, että parantaja oli salannut Syöksyviillolta minun olemassaoloni, tai sitten kolli halusi vain saada minun luottamukseni. En tiennyt, mutta eipä asialla niin paljoa väliä ollutkaan. Halusin kostaa Kirkasmarjalle, siitä olin varma.
"Niin, mutta meillä on aikaa. Keskustellaan tästä myöhemmin lisää", sanoin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä on sitten. Ota minuun yhteyttä", kolli käski, käänsi minulle selkänsä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Jäin istumaan yksin suurkiven edustalle. Katselin leirin arkipäiväisiä toimia ja mietin tulevaisuutta. Jos asiat menisivät suunnitelmien mukaan, muutaman kuun kuluttua voisin saada Kuolonklaanin valtani alle. Raetähti oli menettänyt henkiään paljon. Ikään kuin hän haluaisi menettää niitä, mutta ei se minua lainkaan haitannut. Oli kylmä päivä, taas vaihteeksi. Taivaalla oli joitakin pilvenhattaroita ja kylmä aurinko hehkui taivaalla. Se suuntasi nopeasti kohti taivaanrantaa.

Aurinko oli laskenut. Olin mennyt sotureiden pesään ottamaan pienet unet ennen kuin lähtisin kylmään ulos leiristä tapaamaan Jääliljan liittolaista Tuuliklaanista. Tapani mukaan en nähnyt unia. Hieman ennen kuuhuippua onnistuin heräämään, jonka jälkeen poistuin lämpimästä pesästä, joka oli jo lähes täynnä kissoja. Vain muutama puuttui. Yksi näistä oli Jäälilja. Kun pujahdin ulos sotureiden pesästä leirin kylmälle aukiolle, kiinnitin huomiota taivaalla mollottavaan kuuhun, joka vielä viime yönä oli ollut täysi. Nyt se oli pienempi. Neljäsosakuun kuluttua se olisi lähes puolikas. Käänsin katseeni leirin uloskäynnille. Huomasin vaalean hännän katoavan piikkihernetunnelin syövereihin. Jäälilja oli lähtenyt leiristä. Yövartiossa oli Silakkasiipi. Soturi istui kylmissään lähellä suurkiveä ja katseli tähtiä. Uskoikohan kolli vielä Tähtiklaaniin? Astelin hänen luokseen lähes äänettä.
"Hei", tervehdin soturia, joka säpsähti ja käänsi harmaakeltaisen katseensa minuun.
"Ai, hei", hän tervehti tasaisella äänellä ja käänsi kehonsa minun suuntaani. Kollin selkä oli piikkihernetunneliin päin.
"Kuinka olet voinut?" kysyin ja istuin alas. Jäälilja saisi luvan odottaa hetken. Sitä paitsi leirissä oli lämpimämpää, kun kylmä puhuri ei päässyt muurien lävitse sisään.
"Sitä samaa kuin ennenkin. Etkö sinä ikävöi lainkaan Jokiklaania?" kolli kysyi yllättäen. Kohotin kulmiani ja virnistin.
"No en. Sinäkö sitten kaipaat?" kysyin viiltäen kynsilläni ilmaa. Soturi kohautti lapojaan.
"Siellä minulla oli jotenkin helpompaa. Tulin Kuolonklaaniin vain sinun vuoksesi. Sinä olit ainoa ystäväni, mutta nyt sekin on poissa. Sinä olet Kuolonklaanin varapäällikkö, ja minä olen vain entinen jokiklaanilainen. Edes Raetähti ei arvosta minua. Olisihan hän antanut minulle edes oppilaan, jos arvostaisi. Kaikki välttelevät minua", kolli valitti. Tuo oli totta. Silakkasiipi oli yksinäinen, mutta olisi hän itsekin voinut siihen vaikuttaa.
"Mene puhumaan muille. Tuskin he haluavat tulla hiljaisen ja yksinäisen kissan luokse, sillä saavat pian saman leiman kuin sinäkin. Ole rohkeampi, löydä sisältäsi se kuolonklaanilainen, joka sinä voit olla", kannustin kollia. Hän oli selkeästi yllättynyt kannustavista sanoistani. Soturi kohautti lapojaan.
"Minun täytyy nyt mennä, tahdon käydä kävelyllä ennen kuin tulee vielä kylmempi", totesin nopeasti ja hyvästelin soturin. Hän jäi seisomaan paikoilleen, kun pujahdin matalana ulos piikkihernetunnelista. Kirosin sen toisessa päässä, kun oksat tarttuivat turkkiini. Repäisin ne pois ja nuolaisin kielelläni pari kertaa lapaani. Sen jälkeen suuntasin oikealle. Ravasin eteenpäin nopeaan tahtiin, jotta lihakseni lämpenisivät ja kylmä ilma ei saisi minua vapisemaan.
Vähän ajan kuluttua sain vaalean soturin kiinni. Jäälilja väräytti korviaan kuullessaan askeleeni ja kääntyi sitten minua päin.
"Mikä kesti?" naaras murahti tyytymättömänä.
"Jäin rupattelemaan vanhan ystäväni kanssa", naukaisin murahtaen. Turhaan minä valehtelin. Jäälilja tiesi, että hän ei ollut mikään lempikissani. Hän sai olla tyytyväinen, että olin ottanut hänet mukaan juoneeni.
"Vie minut sinne tapaamispaikalle", komensin. Jäälilja murahti ja lähti kulkemaan eteenpäin. Kuljimme melko ripein askelin, sillä emme tahtoneet pakkasten pureutuvan lihaksiimme.

//Jää? Mun pitää sit saaha Viilto mielellää parin päivän sisällä pois täältä.
// 1137 sanaa

Nimi: Jäälilja

01.11.2018 15:51
"Minulla on sinulle asiaa", naukaisin Viiltokaaokselle kylmänviileästi ja tassutimme leirin laitamille. Olin hetki sitten saapunut partiosta, jossa olin hieman kuulustellut Sirpaletassua Kojoottivirneen opetusmetodeista. Kai ne olivat ihan hyviä, mutta mestari ei todellakaan osannut tulkita oppilastaan oikein nuoren naaraan sanojen mukaisesti. Kun olimme asettuneet hieman syrjempään muotoilin lauseiden sanat haluaamani järjestykseen, jotta asiani oli esittelykelpoinen.
"Niin?"Viiltokaaos naukui kärsivällisesti. Hymähdin itsekseni ennen kuin aloitin, sillä olin tyytyväinen aikaansaanokseeni - siis liittolaiseen Tuuliklaanista. Minusta tuntui, että olin alkanut ikään kuin jollakin tasolla pitää Hohdetassusta, hänessä oli sitä sisukasta kipinää jota liittolaiseni kaipasivat. En tietenkään luovuttaisi Hohdetassua Viiltokaaokselle vaan minä pitäisin nuoren naaraan itselläni, mutta antaisin hänelle Viiltokaaoksen käskyjä sillä halusin kollin suunnitelmien käyvän toteen. En kuitenkaan käskisi koskaan Tuuliklaanilaisoppilasta itsemurhatehtävälle, vaikka joku minua korkeammalla oleva niin sanoisikin. Onneksi tiesin, että liittoilaiset merkitsivät VIiltokaaokselle yhtä paljon kuin minulle ja se meinasi, että heidät pidettiin hengissä - paitsi jos he uhkasivat paljastaa suunnitelmia.
"Sinulla on mahdollisuus ensi yönä tulla mukaani tapaamaan Tuuliklaanilaista liittolaistani. Olen varma, ettet voi kieltäytyä, joten voi sanoa jo suoraan kellonajan. Meidän täytyy ehtiä kuunhupuksi tapaamispaikallemme, jonne minä sinut ohjeistan", selitin arvokkaasti istuen, äänessäni ei tipan tippaa ivaa ja halveksuntaa. Viiltokaaos oli ansainnut täyden arvostukseni.
"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?"

//Viilto? Sori Tiimipii et skippasin tällee ton Jään ja Sirpaleen osuuden..
205 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

31.10.2018 10:37
//Laitoin vahingos edelliseen tarinaan et tää ja Silkki tapaa kahen kuunkierron kuluttuu mut piti laittaa et kahen kuunnousun :D

Kokoontumisesta tultuamme menin suoraa tietä sotureiden perään. Raetähti oli kertonut tapansa mukaan Kuolonklaanin asiat kaikille klaaneille, jättäen sentään omat henkensä menetykset mainitsematta. Joka klaanissa oli tapahtunut viimeisen kuun aikana. Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Varjoklaanin päälliköt olivat vaihtuneet. Myrskyklaanissa sen sijaan oli paljon erakkovieraita. Silkkisydän oli kertonut minulle Myrskyklaanin ongelmista erakoiden kanssa. En ollut saanut häntä selvää vastausta siihen, tulisiko hän kahden kuunnousun kuluttua Käärmekiville toteuttamaan suunnitelmat.
Kuu loisti taivaalla yhä, vaikkakin se oli jo suuntaamassa kohti taivaanrantaa. Taivaalle oli ilmestynyt joitakin yksittäisiä pilviä, jotka estivät jokaisen tähden näkemisen. Makoilin sotureiden pesässä tovin ennen kuin sain unen päästä kiinni.

Aamulla aikaisin pakotin itseni hereille. Kampesin ylös lämpimältä vuoteeltani ja taivalsin pesän halki leirin kylmään ilmaan. Yöpakkaset olivat taiteilleet kuurankukkia suurkiven pintaan ja leirin maahan. Kylmä ilma tuntui pahalta hengittäessäni sitä keuhkoihini, jotka olivat tottuneet sotureiden pesän lämpimään ilmaan. Pahimmalta kehossani tuntui sillä kohdalla, joka oli ollut vasten lämmintä petiä. Pakotin itseni pysymään rentona ja tärisemättä, vaikka kylmä olikin. Muutama aamuvirkku oli uskaltautunut ulos pesistään kylmyyteen. Asetuin suurkiven edustalle valmiina järjestämään partioita.
"Pihlajakynsi", lausuin ääneen leirin pääaukiolla paraikaa saalista syövän naaraan nimen. Soturi nosti katseensa minuun ja kohotti hieman leukaansa.
"Johdat aurinkohuipun partiota, joka tarkistaa Tuuliklaanin rajan ukkospolulta Korkokiville. Otat mukaasi Verikyyneleen, Kostohengen ja Tappotahdon", määräsin. Naaras nyökkäsi pienesti ja jatkoi saalistamista. Auringonnousun partioon lähtijät saapuivat hiljattain leirin pääaukiolle. Jäälilja oli valmiina johtamaan partionsa Varjoklaanin rajalle. En järjestänyt auringonnousulle toista partiota, enkä järjestäisi myöskään aurinkohuipulle.
"Tulvasielu, sinä johdat auringonlaskun partiota. Kierrätte varmistamassa, että kukaan ei ole ylittänyt Korkokiviä, ja että Emonsuulla ei ole epätoivottuja vieraita. Mukaasi lähtevät Kalmalilja, Veri ja Pirstaletassu", sanoin. Sotureiden pesän liepeillä itseään pesevä naaraskissa nyökkäsi. Hän oli Yövarjon kumppani, vaikka kaksikko ei sitä muiden nähdessä tahtonut kailottaa. He pitivät välinsä viileinä, mutta silloin tällöin saattoivat kadota leirin ulkopuolelle kahdestaan.
"Vahvamieli, sinun vastuullasi on saalistuspartio, joka lähtee aurinkohuipun aikoihin. Saat itse valita paikan. Mukaasi tulevat Koisammal, Ahvenleuka sekä Sysisydän ja Säpäletassu." Kolli nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut ja ymmärtänyt sanani.
"Auringon laskiessa toinen saalistuspartio lähtee matkaan. Sitä johtaa Kaaoslintu. Mukaan lähtevät Silakkasiipi, Vuonovarjo, Graniittipolte, Valhekuiske ja Mututassu", luettelin ulkomuistista kissojen nimiä.
"Silakkasiipi, käy kertomassa nyt Kaaoslinnulle", käskin entistä jokiklaanilaista, joka nyökkäsi ja suuntasi kohti sotureiden pesää, jossa naaras yhä nukkui. Silakkasiipi ei kai vieläkään ollut päässyt mukaan Kuolonklaaniin kuin olisin toivonut, mutta hän ei ollut palannut synnyinklaaniinsa ja se oli tärkeintä minulle. Enkä minä oikeastaan enää edes välittänyt kollista, sillä olin saanut parempia ja luotettavampia liittolaisia Kuolonklaanista. Kollikaan tuskin välitti minusta, vaikka hän taisikin olla melko yksinäinen täällä. Ymmärsihän sen, sillä kolli ei ollut luonteeltaan kovinkaan kuolonklaanilaismainen.
Vilkaisin tyhjää tuoresaaliskasaa ärsyyntyneenä. Tyhjä vatsani huusi nälkää. Yritin tukahduttaa sen palaamalla sotureiden pesään nukkumaan. Uni ei kuitenkaan tullut, sillä mieleni oli jo täysin hereillä. Niinpä makoilin vuoteellani silmät ummessa tovin. Ei minulla muutakaan tekemistä ollut, lisäksi minä kaipasin rauhaa. Kokoontuminen väsytti minua yhä, eivätkä lyhyiksi jääneet yöuneet helpottaneet lainkaan.

Auringonnousun jälkeen pesät olivat tyhjillään. Kylmät auringonsäteet eivät enää lämmittäneet ketään. Taivas oli pilvetön ja ilma kylmä. Hengittäessä huuru vain tunkeutui ulos suusta. Tämä päivä oli kulunut aika tylsästi ja hitaasti. Olin loikoillut jonkin aikaa pesässä, mutta kyllästynyt siihen pian kuultuani Jääliljan partion palaavan leiriin. Sitä seurasi saalistuspartio, joka jätti saaliinsa tuoresaaliskasaan. Moni kissa oli odottanut jo tovin kieli pitkällä tuoresaalista, mutta siitä huolimatta minut huomattuaan he antoivat tilaa ja päästivät tuoresaaliskasalle. Yllätyksekseni myös Valhekuiske väisti. Soturi katsoi minua silmiään siristäen, mutta antoi minun valita kasasta ensimmäisenä. Vanhemmista sotureista osa ei kuitenkaan antanut minun tehdä näin. He kai kuvittelivat olevansa minua vanhempia ja sitä myötä kunnioitetuimpia ja paremmassa asemassa.
Valitsin itselleni jäniksen. Tönäisin hennosti Valhekuisketta kääntyessäni poispäin ja viitoin hännälläni häntä seuraamaan. Viilsin kynsilläni ilmaa matkalla suurkiven liepeille. Soturi seurasi minua tyyni ilme kasvoillaan. Käännyin ja istuin alas suurkiven taakse. Emme olleet jutelleet naaraan kanssa sitten viime kerran. En ollut varma, mitä hän ajatteli. Toisaalta ymmärsin sen. Minullakin oli kestänyt hetki totuttautua siihen, että Sulkakukka oli uudelleensyntynyt Sulkatähtenä. Onnekseni hänen rakkautensa oli säilynyt ennallaan ja naaras ei oikeastaan ollut muuttunut lainkaan. Enää minä en kuitenkaan rakastanut häntä kuten ennen. Se ei haitannut minua, sillä kuollutta oli paha rakastaa.
"Jaetaan tämä", totesin hetken hiljaisuuden kuluttua. Valhekuiske kohotti hieman yllättyneenä kulmiaan, mutta istui alas jäniksen eteen.
"Oliko sinulla asiaa, vai mistä johtuu tämä mukava kahden keskeinen ruokahetki?" naaras kysyi hieman koppavasti, mutta hänen kasvoillaan oli virne. Virnistin takaisin.
"Ei ollut. Ajattelin vain, että olet nälkäinen ja tästä jäniksestä riittää ihan hyvin molemmille", tokaisin tyynesti ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Valhekuiske kohautti lapojaan ja odotti, että aloittaisin.
"Miten kokoontumisessa meni? Katosit jonnekin sinne saapuessamme", naaras naukui. Pureskelin hyvin pehmeän jäniksen lihaa ja nielaisin ne. Nostin vihreän katseeni tummaan soturiin.
"Meni oikein hyvin", vastasin väläyttäen naaraalle hymyn ja katseellani kerroin, että hän voi syödä. Luvan saatuaan Valhekuiske haukkasi muutaman palan jäniksestä.
"Suunnitelmani etenevät halutulla tavalla", totesin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kuulisi sanojani. Valhekuiske nyökkäsi hyvillään ja nosti päänsä ylös.
"Mikä on minun osuuteni suunnitelmissasi?" naaras kysyi yllättäen hiljaisuuden päätteeksi. Kuulustelin hetken aikaa leirin ääniä. En saanut selvää yksittäisistä sanoista, sillä puheensorinaa oli kaikkialla. Nousin ylös ja suuntasin päällikön pesälle. Varmistin sen olevan tyhjä, jonka jälkeen kävelin naaraan luokse ja istuuduin alas. Ketään ei tuntunut kiinnostavan kahdenkeskeinen hetkemme suurkiven takana lähellä leirin piikkiherneseinämää.
"Tarkkaile. Tarkkaile ihan kaikkea ja pysy hereillä kaiken aikaa. Ota huomioon pienimmätkin yksityiskohdat, ne voivat joskus olla ratkaisevia. Ota selvää asioista, mutta pysy taustalla", selitin tasaisella, hiljaisella äänellä naaraskissalle ja jatkoin sitten syömistä.
"Ei muuta?" Valhekuiske kysyi hieman jopa pettyneenä.
"Ei juuri nyt", totesin syömisen lomassa.

Syötyämme siistimme turkkejamme, mutta emme vaihtaneet kieliä keskenämme. Se oli todella epäkuolonklaanimaista, mutta kumppaneilta olisin sen kuitenkin ymmärtänyt. Me emme Valhekuiskeen kanssa olleet hädin tuskin edes ystäviä, joten se ei tullut kuuloonkaan. Jäniksestä oli jäänyt hieman syötävää, josta kävin ilmoittamassa oppilaiden pesän edustalla notkuvalle Sisutassulle. Pisaratähden edesmenneen tyttären Vuolasvirran pentu nyökkäsi ja lähti kai syömään sinne jättämäni jäniksen loppuun. Kun astelin kohti syrjäistä paikkaa leirin reunamilla, törmäsin Jääliljaan. Naaras asettui tielleni.
"Mitä nyt?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa läheltä soturin kuonoa. Huomatessaan olevansa liian lähellä minua, naaras astui askeleen taaksepäin.
"Minulla on sinulle asiaa", naaras vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Johdatin hänet leirin reunamille. Halusin toki kuulla hänen asiansa.

//Jää?
//999 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

30.10.2018 19:27
"Vai että aivan pentuja Rosmariiniputoukselle. Ei ole hankalaa yhdistää palasia ja tajuta, että pentujen isä on rakas veljesi Kettuaskel. Voi, heistä tulee aivasti upeita vanhempia pennuilleen, jotka ovat miltein yhtä säälittäviä ja heikkoja kuin isänsä ja emonsa. No, onnea heille perheen perustamisesta", pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni välinpitämättömästi ja porasin kylmänsinisen katseeni Mäyräraitaan, "kerropas mitä muuta kiinnostavaa kokoontumisessa kerrottiin."
"Jokiklaanissa ja Tuuliklaanissakin on vaihtunut päällikkö. Jokiklaanin päällikkö on Kurkitähti ja Tuuliklaanin päällikkö on Karpalotähti. Varapäällikköinä toimivat Putousvirta ja Lovijuova", Mäyräraita selitti ja antoi minulle aikaa maistella uutisia. Kurkitähti ja Karpalotähti olivat olleet sotureina Kurkisiipi ja Karpalopuna. Karpalopuna oli aika nuori, hän oli Rosmariiniputoustakin nuorempi. En tiennyt hänestä ja Kurkitähdestä juuri mitään, joten he eivät varmaankaan olleet kovin merkittäviä kissoja, he olivat vain sattuneet töpsähtämään päällikön paikalle kun parempia vaihtoehtoja ei ollut.
"Oliko muuta?" kysyin kylmän tyynesti ja terottelin tylsistyneenä kynsiäni.
"Eipä oikein. Tavallista, uusia sotureita, oppilaita ja pentuja. Varjoklaaniin on myös syntynyt kolme pentua, kuulin joltakin kissalta että pennut olivat Orkideapolun ja Valvehengen."
Orkideapolku ja Valvehenki, keitä he olivatkaan. Valvehengen muistin, koska olin ollut samoihin aikoihin Varjoklaanissa oppilaana hänen kanssaan. Enempää en hänestä juuri muistanutkaan, hoikka sinertävänharmaa kolli.
"Kiitoksia. Nyt meidän täytyy vain odottaa puolikuun yöhön, jolloin monien kuiden suunnitelmani pääsevät vihdoin toteutumaan ja saan vihdoinkin heittää Rosmariiniputouksen Tähtiklaanin rivistön jatkoksi", kehräsin jäätävästi ja käperryin sitten pehmeille sammalpedille, vaipuen syvään uneen.

//saa tarjota seuraa Kylmälle :D
//219 sanaa

Nimi: Mäyräraita

30.10.2018 08:08
“Kiitos Mäyräraita. Mukava nähdä sinua.” Kohotin katseeni emoni tummansinisiin silmiin, joissa oli nyt lämmin, rakastavainen katse. Eikö hän ollut vihainen minulle?
“Noh, miten sinulla on mennyt öh... Kuolonklaanissa?” Minttutähti kysyi takellellen sanoissaan.
Kohautin lapojani vähättelevästi. “Ihan hyvin”, vastasin vain, vaikka minun olisi tehnyt mieli syöksyä emoni lämpimään syleilyyn ja vuodattaa tälle kaikki, mikä painoi mieltäni. Mutta en voinut. En nyt, enkä ehkä koskaan. En antaisi heikkouksieni näkyä.
“Mäyräraita, vaikka sinä olet Kuolonklaanilainen nyt voit silti puhua aina kanssani avoimesti jos sinulla on jotain kerrottavaa. Haluan vain muistuttaa siitä, että olet voimakas ja vaikutusvaltainen kissa silloin kun haluat. Sinusta löytyy ainesta mihin vain ja sinun tahdonvoimasi auttaa unelmiesi tavoittamisessa, olipa se sitten Kuolonklaaniin pääsy tai jotain muuta”, Minttutähti sanoi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Kuristava tunne rinnassani kasvoi entisestään. Miksi, emo, miksi? Miksi sinun piti olla niin kiltti minulle? Minä olin kauhea tytär! En ansainnut tällaista.
“Emo, minä -” aloitin, mutta Minttutähti oli jo poissa. Laskin katseeni käpäliini yrittäen tukahduttaa äyräidensä ylitse pursuavan surun. Sen jälkeen käänsin kokoontumisväelle selkäni ja lähdin tassuttamaan musertavan raskain askelin kohti ukkospolkua aikeissani palata jo edeltä leiriin. Minulla ei ollut täällä enää mitään nähtävää.

Astelin leiriaukion poikki soturien pesälle. Pesässä Kylmähenkäys suki sinertävänharmaata turkkiaan. Hän nosti kylmänsinisten silmiensä katseen minuun, muttei sanonut mitään. Ihan hyvä vain; en minä muutenkaan olisi jaksanut puhua hänen, tai kenenkään muun, kanssa.
Sukelsin suoraan omaan vuoteeseeni ja hautasin kuononi sammalten sekaan. Suljin silmäni hetkeksi, kunnes taas avasin ne ja käännyin katsomaan Kylmähenkäystä.
“Hän on nyt heikkona”, sihahdin hiljaa. “Hän saa pentuja.” Kuten varmaan arvata saattoi, tarkoitin sanoillani Rosmariiniputousta. Sitä kirottua viettelijärtä, joka oli onnistunut lumoamaan oman veljeni pauloihinsa. Pian olisi aika kostaa se kaikki vääryys, mitä olin joutunut kokemaan hänen takiaan. Hän tulisi huutamaan armoa ja toivomaan, ettei olisi koskaan tavannutkaan Kettuaskelta ja vienyt häntä minulta.

//Kylmä?
//293 sanaa.

Nimi: Kalmalilja

29.10.2018 13:43
Heräsin siihen, kun tunsin auringon lämmön turkillani. Räpyttelin hetken ajan silmiäni väsyneenä. Avasin ne kerran, mutta suljin ne taas hymisten raukeana. Hautasin pääni takaisin sammaliin toivoen unen ottavan minut jälleen valtaansa, mutta pysyn hereillä. Hetken ajan siinä maattuani minun oli myönnettävä, ettei uni enää tulisi. Nousin siis hiukan äkäisesti istumaan ja katsahdin ympärilleni. Soturien pesä oli melkein tyhjä. Näin vain pari kissaa joko sukimassa turkkejaan tai venyttelemässä, valmistautuen päivänsä aloittamiseen. Haukottelin makeasti ja nousin seisomaan venytellen itsekin. Olin nukkunut pidempään kuin oli ollut tarkoitus. Olin tietenkin suunnitellut herääväni tavallista myöhemmin, mutten sentään näin myöhään. Aurinkokin oli jo aikoja sitten noussut.
Astuin ulos soturien pesästä ja tiirailin leiriä oppilaani varalta. Meidän pitäisi lähteä harjoituksiin. Jos harjoitukset kestäisivät yhtä pitkään kuin yleensä, olisimme takaisin leirissä vasta iltapäivällä. En todellakaan halunnut enää viivytellä, sillä minulla oli muutakin tekemistä. Oli kuitenkin oma vikani, että olin nukkunut niin kauan. No, ainakin Pirstaletassun pitäisi olla virkeä. Näin hänet oppilaiden pesän edustalla sukimassa harmaata turkkiaan ja astelin nuoren kollin luo. Hän oli tosiaan kasvanut paljon siitä pienestä oppilaasta, joka hän oli ollut aloittaessani hänen koulutuksensa. Hän oli kasvanut tietenkin fyysisesti, mutta myös mieleltään, mikä omasta mielestäni oli tärkeämpää. Tiesin, että voisin olla hänestä ylpeä, niin kuin mestarin kuuluikin olla oppilaastaan.
"Pirstaletassu, lähdemme harjoituksiin", murahdin, ja käännähdin ympäri astellakseni ulos leiristä. Kuulin askelia takaani ja tiesin oppilaani seuraavan minua. Tänään harjoittelisimme taistelua. Eilen olin katsoessani taivaalle huomannut kuun olevan melkein kokonainen. Tänään siis olisi varmaan kokoontuminen. Lähtijät ilmoitettiin tavanomaisesti illan hämärtyessä. Uskoin pääseväni mukaan, sillä en ollut ollut viime kokoontumisessa.
"Haluaisitko lähteä kokoontumiseen tänä iltana?" kysyin vilkaisten taakseni juostessamme kohti harjoituspaikkaa.
"Joo", Pirstaletassu naukaisi päätään nyökytellen. Nyökkäsin hänelle hymyillen hiukan.
"Ehkäpä pääsetkin mukaan."
Eivät kokoontumiset sinänsä olleet niin hohdokkaita meille sotureille, jotka olimme jo käyneet kymmenissä ja taas kymmenissä sellaisissa. Oppilaat taas olivat niistä aina innoissaan.

Harjoitusten jälkeen saavuimme leiriin, kuten joka päivä. Olin jälleen juossut Pirstaletassun edellä, ja nyt kun hän oli alkanut pysyä paremmin perässäni, olin alkanut juosta nopeammin. Nopeus ja kestävyys olivat tärkeitä ominaisuuksia, eikä niitä oikein harjoiteltu muun koulutuksen ohella. Ei ainakaan tarpeeksi.
"Tiedät kyllä, mitä sinun pitää tehdä. Saat syödä, käy auttamassa klaaninvanhimpia ja osallistu tarvittaessa partioon. Muista olla hereillä illalla, kun kokoontumiseen lähtijät ilmoitetaan."
Oppilas nyökkäsi minulle ja minä nyökkäsin takaisin. Sen jälkeen hän taas lähti, juosten tuoresaaliskasan luo. Aurinko oli jo alkanut laskea ja ilta saapuisi varmaankin pian. Se tarkoittaisi sitä, että kokoontumiseen lähtijät ilmoitettaisiin. Kuolonklaanilla tuskin oli paljoa ilmoitettavaa, sillä paljoa mitään tavallisesta poikkeavaa ei ollut tapahtunut. Kostohengen ja Naakkalaulun pentu Tuskapentu oli syntynyt. Varjoklaanista tullut Mäyräraita oli liittynyt Kuolonklaaniin. Miksi ne aina tulivat Varjoklaanista? Kylmähenkäyskin oli sieltä.
Sitten oli myös Kaaoslinnun... muutos. En tiennyt, oliko siinä varsinaisesti ilmoitettavaa. Sellaista vain sattui. Mutta varmasti hänen nimen vaihdoksestaan ilmoitettaisiin. Tuskin siitä kuitenkaan kiinnostuisi kukaan, Kaaoslinnulla kun ei ollut ystäviä muista klaaneista. Tuskin kovin monella kuolonklaanilaisella muutenkaan oli. Minulla ei ollut ystäviä omassa klaanissani, saati sitten vihollisklaaneissa. Minä en tarvinnut ystäviä, he eivät voineet tarjota minulle mitään, mitä haluaisin.
Pian kokoontumiseen lähtijät ilmoitettiin ja kuulin oman nimeni mainittavan. Myös Pirstaletassu oli lähdössä neljän klaanin kokoontumiseen, mikä oli tietysti hyvä. Oppilaiden oli tärkeää saada kokea se ja oppia enemmän muista klaaneista. Ei sen takia, että heihin voisi ystävystyä. Mitä paremmin muut klaanit tunsi, sitä paremmin heitä vastaan pärjäsi. Eikä tietenkään olisi pahitteeksi hankkia liittolaisia muista klaaneista. Liittolaisesta mieleeni ponnahti Mahtivarjo. Tulisikohan hän kokoontumiseen? Mahdollisesti. Ainakin hän oli tuore soturi, joten miksi hän ei tulisi?
Näin Raetähden astelevan leirin suuaukolle, minne kokoontumiseen lähtijät olivat kerääntyneet odottamaan. Astelin itsekin heidän luokseen ja otin paikkani lähellä jonon kärkeä. Seisoin Talvikkimuiston takana ja itseni takana seisoi Jäälilja. Hänenkään kanssaan en ollut puhunut, vaikka minun olisi pitänyt. Olimme molemmat Viiltokaaoksen liittolaisia, mutta meillä oli vielä keskenämme liitto. Jos se siis oli vielä voimassa... En täysin luottanut naaraaseen, mutta en uskonut hänen pettävän minua. Siitä ei olisi hänelle mitään hyötyä.
Hetken kuluttua jono lähti liikkeelle Raetähti kärjessä ja Viiltokaaos hänen perässään. Joukkio oli hiljainen, mikä oli ymmärrettävää, kuljimmehan melko nopeaan tahtiin. Ei ollut aikaa puhua; kuu näytti loistavan jo korkealla ja ilta oli alkanut hämärtyä jo kauan aikaa sitten. Olisi häpeällistä olla myöhässä kokoontumisesta. Huomasinkin, että juoksimme reippaammin kuin yleensä. Kumppanini tuskin haluaisi olla viimeinen paikalla oleva päällikkö. Metsä ympärillämme oli pimeä. Kuu loi puista varjoja jo hiukan routaiseen maahan. Illat olivat alkaneet pimentyä ja päivät lyhentyä tulevan lehtikadon takia. Taivaalle katsahtaessani näin sen olevan syvän tummansininen, melkein musta. Kuu loisti suurena ja hailakan keltaisena, ja tähtiä tuikki siellä täällä. Ilta ei ollut vielä täysin sysipimeä, mutta pian se olisi ja silloin meidän oli parempi jo olla Nelipuiden laaksossa.

Saavuimme laakson laidalle. Muiden klaanien tuoksut saattoi haistaa jo kaukaa, mutta niitä oli hankalaa erottaa toisistaan. Katsellessani laaksossa odottavia ja hilpeästi tai vähemmän hilpeästi keskustelevia kissoja huomasin, että Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani olivat jo saapuneet. Heidän päällikkönsä istuivat puhujankiven juurella. Tai ainakin Saniaistähti istui. Naalitähdestä tai Tihkutähdestä ei näkynyt jälkeäkään, vain heidän varapäällikkönsä Karpalopuna ja Minttusydän. Oliko mahdollista, että molempien klaanien päälliköt olivat estyneet tulemasta? Sitten näin, että Saniaistähden varapäällikkö Lehtiturkki istui kahden muun kissan seurassa. Tunsin silmieni laajenevan hieman. Jos nuo kaksi kissaa olivat varapäälliköitä myös, se tarkoitti, että Karpalopuna ja Minttusydän olivat päälliköitä. Mikä tarkoittaisi sitä, että Naalitähti ja Tihkutähti olisivat kuolleet.
"Onko kaksi päällikkö kuollut?" sihahdin enemmän todeten kuin kysyen Jääliljalle, joka sattui olemaan lähimpänä minua.
"Saman kuunkierron aikana. Omituista."
Joukkomme jatkoi matkaansa alas laaksoon ja Raetähti ja Viiltokaaos liittyivät oletettujen uusien varapäälliköiden ja päälliköiden seuraan. Tähyilin itse ympärilleni ja hymyilin kylmästi nähdessäni Mahtivarjon. Varoin kuitenkin kiinnittämästä hänen huomiotaan, sillä nuori kolli voisi olla niin tyhmä että tulisi juttelemaan minulle. Ja varmasti jokainen kissa jokaisessa klaanissa tiesi, etten minä juuri koskaan jutellut muiden klaanien kissoille. En ainakaan päivän säästä kummemista asioista. Istuuduin siis kauemmas tuoreesta tuuliklaanilaissoturista ja suuntasin katseeni Jokiklaanin reviirin suuntaan. He olivat viimeisinä... Tietenkin. Jokiklaanilaiset tunnettiin laiskuudestaan. Joen takia he joutuivat näkemään vähiten vaivaa saalistamisessa. Kenties he pystyisivät vielä tähänkin asti kalastamaan, eikä heidän tarvitsisi kärsiä riistan puutteesta.
Viimein Jokiklaanikin saapui ja hämmästyin jälleen kerran. Jokiklaanilaisia ei johtanut laaksoon Helmitähti, vaan hänen varapäällikkönsä Kurkisiipi. Kurkisiiven takana taas kulki Helmitähden poika Putousvirta. Oliko Jokiklaaninkin päällikkö kuollut? Tavallaan toivoin sitä, tavallaan en. Olin aina pitänyt Helmitähteä heikkona kissana, enkä ollut unohtanut sitä, miten hän oli repäissyt osan korvastani pois. Olin kyllä aiheuttanut hänelle enemmän vahinkoa tapettuani hänet kerran, mutta asia silti kismitti. Toisaalta Kuolonklaanille olisi ollut parempi, jos Jokiklaanilla olisi heikompi päällikkö. Kun jokiklaanilaiset astelivat luoksemme, näin Helmitähden kuitenkin olevan yhä hengissä. Oliko hän luopunut hengistään? Uskomatonta.
Kolme uutta päällikköä loikkasi kahden vanhan - Raetähden ja Saniaistähden - kanssa puhujankivelle. Pian klaanien kissat huomasivat kokoontumisen alkaneen ja hiljenivät, joskin hiljaista kuiskutusta kuului vielä sieltä täältä. Päälliköt näyttivät hetken keskustelevan siitä, kuka aloittaisi, ja hetken päästä Karpalopuna, joka nykyään oli kaiketi Karpalotähti nimeltään, astui eteen.
"Tuuliklaanilla on niin iloisia kuin surullisiakin uutisia. Huomasitte varmasti Naalitähden poissaolon. Ikäväkseni joudun kertomaan, että hän on kuollut", tuuliklaanilainen ilmoitti. Hän antoi hetken ajan uutiselle, jotta se voisi upota jokaiseen kissaa. Jälleen kuului supinaa, joka tällä kertaa tuntui sävyltään järkyttyneemmältä. Naksautin kieltäni ja pyöräytin silmiäni. Miten se tuli heille yllätyksenä? Oliko jokainen kissa minua lukuunottamatta sokea? Samanlaista reaktiota jouduttiin varmasti odottamaan jokaisen uuden päällikön kohdalla. Pimeyden Metsä minua auttakoon.
"Olen hakenut yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni. Varapäällikökseni nimitin Lovijuovan."
Karpalotähden ja Lovijuovan nimiä huudettiin muutaman kerran. Huudoista kuului yhä suru Naalitähden kuolemasta.
"Tuuliklaanissa on kuitenkin syntynyt myös uusia pentuja, Pihtapentu ja Setripentu. Myös uusia sotureita on nimitetty: Yrttikuiske, Urhomieli, Mahtivarjo, Ylväsliekki, Sulkataivas ja Laventeliaamu."
Karpalotähti jaaritteli vielä hetken ajan, jonka jälkeen oli Minttusydämen - oletettavasti -tähden - vuoro puhua. Naaras astui eteen ja loi katseensa edessään istuviin kymmeniin kissoihin.
"Myös Tihkutähti on kuollut, ja minusta on tullut uusi päällikkö. Uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous."
Jälleen hurrausta.
"Kaksi soturiamme on myös jättänyt klaaninsa, Utukyynel ja Mäyräraita. Ymmärtääkseni Mäyräraita on muuttanut Kuolonklaaniin. Lisäksi Varjoklaaniin on syntynyt uusia pentuja: Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu."
Tässä välissä Minttutähti jaaritteli Karpalotähden tapaan riistasta ja sen sellaisesta. Seuraavana eteen astui Raetähti. Kasvoilleni piirtyi pieni hymy häntä katsellessani. Tunsin aina suurta ylpeyttä nähdessäni hänet tuolla ylhäällä päällikkönä. Eikä ylpeytenu koskaan kuihtuisi, vaikka Raetähden nimittämisestä olikin jo kauan aikaa.
Kuolonklaanilla ei ollut paljoa ilmoitettavaa, vain Tuskapennun syntymä, Kaaoslinnun asiat ja Mäyräraidan muutto klaaniimme. Näiden ilmoitusten jälkeen oli Jokiklaanin vuoro. Kurkitähti astui muiden päälliköiden eteen.
"Jokiklaanilla menee hyvin, riistaa on tarpeeksi kaikille vaikka joki onkin alkanut jäätyä. Myös Jokiklaanin päällikkö on vaihtunut, kuten näette, mutta eri merkeissä. Helmitähti luopui paikastaan päällikkönä ja otti takaisin soturinimensä Helmiloisteen. Minusta tuli siis päällikkö. Varapäällikökseni nimitin Putousvirran."
Katsahdin Putousvirran suuntaan, joka nousi seisomaan puhujankiven juurella, niin kuin Rosmariiniputous ja Lovijuovakin olivat nousseet. Siristin hiukan silmiäni häntä katsellessani. Klaanit huusivat Kurkitähden ja Putousvirran nimiä hetken ajan ja kissojen hiljennyttyä Jokiklaanin päällikkö jatkoi.
"Jokiklaaniin on syntynyt myös uusia pentuja, Jaguaaripentu, Perhospentu, Viimapentu, Kielopentu ja Tomupentu. Uusi oppilas on myös nimitetty: Apilatassu. Uusia sotureita ovat Marjakieli, Simpukkaloiste ja Jäätikkövirta."
Kurkitähti puhui vielä hetken. Kokoontuminen alkoi olla päätöksessään, ainakin pian. Vielä olisi Myrskyklaanin päällikön Saniaistähden vuoro. Hän astui muiden päälliköiden tapaan eteen puhujankiven reunalle. Myrskyklaanin päällikkö ei sentään ollut vaihtunut, ja heillä oli perin arkisia asioita ilmoitettavana. Uusia pentuja, oppilaita ja sotureita. Ruohoviiksi oli kuollut. Entinen myrskyklaanilainen Virtakyynel oli käynyt klaanissa erakkoporukkansa kanssa. Saniaistähti ilmoitti klaaninsa voivan hyvin, niin kuin kaikki muutkin. Olisi typerää myöntää, että klaani ei pärjäisi. Silloin antaisi vain vihollisklaaneille omastaan heikon kuvan.
Saniaistähden ilmoitusten jälkeen päälliköt julistivat kokoontumisen päättyneeksi ja loikkasivat alas korkealta kiveltä kasaamaan klaanilaisiaan yhteen. Olin jo kulkemassa kuolonklaanilaisten joukon luo, kun kuulin tutun äänen takaani.
"Kalmalilja?"
Kirosin mielessäni ja käännyin hitaasti ympäri. Mahtivarjo siis tosiaan oli niin tyhmä kuin olin pelännyt. Vilkaisin hermostuneena ympärilleni, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota.
"Etkö tajua, ettet voi puhua minulle kokoontumisissa?" sihahdin hiljaa ja sivalsin ilmaa terävästi hännälläni. Mahtivarjo kurtisti kulmiaan.
"Ai. Miksi? Kyllähän muutkin juttelevat."
Pyöräytin silmiäni.
"Kyllä, mutta jokainen tietää, etten minä koskaan puhu kenellekään! Ainakin oma klaanini", murahdin ja katsahdin Raetähden johtaman joukon luo. Heidän huomionsa oli onneksi muualla.
"Joten älä puhu minulle. Saat puhua minulle vain silloin, kun tapaat minua rajalla. Ymmärrätkö?"
Tuuliklaanilainen katsoi minua hetken ajan ja käännähti sitten oman klaaninsa suuntaan.
"Joo", hän tuhahti. Nyökkäsin, vaikka tiesin ettei hän nähnyt sitä. Sitten riensin omien klaanilaisteni luo.
"Mennään sitten", Raetähti sanoi heti saavuttuani ja lähti Viiltokaaos kannoillaan nousemaan laaksoa ylös. Asetuin jälleen lähelle jonon kärkeä aloittaessamme matkan takaisin Kuolonklaanin leiriin. Tämä kokoontuminen olikin ollut perin kiinnostava... Niinhän ne aina olivat, jos jonkin klaanin päällikkö vaihtui, mutta että kolmen? Kaksi päällikköä oli kuollut saman kuun aikana. Ja saman kuun aikana yksi oli luopunut hengistään. Hyvin epätodennäköinen sattuma. Ainakin Kuolonklaanilla oli nyt etu, kun kolmella klaanilla oli joku nuori ja kokematon johdossa. Kurkitähti ei ehkä ollut nuorimmasta päästä, muttei todellakaan vanhimmasta. Hän ei ollut ehtinyt olla kauaa varapäällikkönäkään. Karpalotähti taas... Hän se vasta nuori olikin. Hän oli tietääkseni Naalitähden pojan Tulihenkäyksen poika. Hän ei ollut ollut kauaa edes soturina. Toisaalta hän saattoi vain olla niin hyvä soturi, että oli sen takia päässyt päälliköksi näin nopeasti. Sekään ei ollut hyvä.
Mitä Minttutähteen tuli, hän oli Viiltokaaoksen liittolainen, eikä siis uhka. Hän vaikutti ihan hyvältä päälliköltä, ainakin Tihkutähteä tasapainoisemmalta. Pelkäsin vain, että hän kääntäisi Varjoklaanin taas Tähtiklaaniin uskovaksi. Se ei käynyt päinsä. Varjoklaani ei kuitenkaan enää ollut entisensä, ei enää sen jälkeen kun Tihkutähti oli tullut valtaan. Enkä uskonut, että heidän olisi helppoa unohtaa tuon kollin päällikkökaudella opitut tavat. Pimeyden Metsän usko tuntui juurtuneen Varjoklaaniin syvemmin.
Piakkoin pujahdimme sisään leiriin. Tunsin väsymyksen valtaavan itseni aivan yllättäen. En enää jaksaisi keskustella kokoontumisen asioista tänään... Se saisi jäädä huomiselle. Muutkin kokoontumisessa käyneet näyttivät uupuneilta, niin kuin aina sen jälkeen. Eikä se ollut ihme; Nelipuille oli matkaa ja kokoontuminen oli aina myöhään. Kaikki näyttivät hakeutuvan nopeasti omiin pesiinsä. Ne muutanat mukana olleet oppilaat juttelivat vieläkin innokkaasti tapahtuneesta matkallaan oppilaiden pesään. Pikkuvarjo riensi nopeasti muiden klaaninvanhimpien luo kertomaan kuulemansa.
Haukottelin syvästi astuessani soturien pesään. Suurin osa kissoista oli jo nukkumassa, mutta muutama näytti keskustelevan. Istuuduin omalle pedilleni ja aloin sukia turkkiani, mutten ehtinyy olla kauaa rauhassa. Kuolemakukka, joka oli jutellut Kauhumurhan ja Silakkasiiven kanssa, näytti kiinnittävän huomionsa minuun.
"Kalmalilja, onko totta, että kolmen klaanin päälliköt vaihtuivst?" hän kysyi kohottaen kulmiaan. Hänen kaksi keskustelutoveriaankin kääntyi minun puoleeni.
"Niin Valhekuiske kertoi. Mutta hän ei sanonut muuta."
Huokaisin syvään. Miksi aina minä? Miksei kukaan muu? Olisin vain halunnut olla rauhassa pitkän päivän jälkeen. Näköjään se oli sula mahdottomuus.
"Kyllä. Helmitähti luopui paikastaan ja luovutti henkensä, ties mistä syystä. Kyrkisiivestä tuli siis päällikkö. Hän otti varapäällikökseen Putousvirran", selitin mahdollisimman nopeasti. En kuitenkaan voinut olla nauttimatta siitä, miten kolme soturia kuuntelivat minua herkeämättä ja ehdottoman kiinnostuneina.
"Myös Tuuliklaanissa vaihtui päällikkö. Naalitähti kuoli ja Karpalopunasta tuli Karpalotähti, hän otti varapäällikökseen Lovijuovan. Tihkutähtikin on kuollut, joten Minttusydämestä tuli päällikkö ja Rosmariiniputouksesta varapäällikkö."
Siskoni nyökytteli muka tietäväisenä, kuin tajuaisi paljonkin metsän menoista. Kauhumurha vilkaisi Silakkasiipeä ennen kuin puhui minulle.
"Luuletko heidän olevan hyviä päälliköitä? Minkälaisen vaikutelman sait heistä?" hän kysyi murahtaen ja silmiään hiukan siristäen. Kohautin lapojani.
"No, Kurkitähdestä on tuskin mitään sanottavaa. Hän on suunnilleen yhtä vanha ja kokenut kuin entinen päällikkönsä. Hän ei vain ehkä ole yhtä heikko", nau'uin mietteliäänä sukien välillä turkkiani. Asetuin makoilemaan makuualusilleni.
"Karpalotähti taas on paljon nuorempi. Olen suorastaan yllättynyt siitä, että hänet valittiin, kun Tuuliklaanissa on niin paljon häntä kokeneempiakin sotureita. Mutta kaipa Naalitähti halusi sukunsa ottavan paikkansa. Karpalotähtihän on Tulihenkäyksen poika, joka puolestaan on Naalitähden poika."
Kolme muutakin soturia näytti jo olevan väsynyt, vaikkeivät he olleetkaan käyneet kokoontumisessa. Päivä oli varmasti ollut heillekin raskas ja ilta oli jo myöhä.
"Minttutähti vaikuttaa omasta mielestäni Tihkutähteä tasapainoisemmalta johtajalta, mutta pelkään, että hän palauttaa Tähtiklaanin uskon Varjoklaaniin."
Soturit nyökyttelivät. He eivät enää kyselleet minulta mitään, sillä varmaankin he näkivät olevani väsynyt ja kyllästynyt vastaamaan heidän typeriin kysymyksiinsä. Yksitellen hekin asettuivat makuusijoilleen ja sain viimeinkin olla rauhassa. Kierryin tiukalle kerälle, sillä vaikka olinkin pesän keskiosassa, tunsin silti kylmän ilman turkillani. Pääni painoin tassuilleni ja hengitin syvään. Olin matkanteosta niin väsynyt, että vaivuin syvään uneen melkein heti silmäni suljettuani.

//2269 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

29.10.2018 09:50
En minä mikään hyväntekijä ollut, mutta auttaisin Silkkisydäntä. Tai niin hän ainakin luulisi, mutta oikeasti kolli auttaisi minua. Ajatukseni oli suoraan sanottuna loistava, vaikka en ollut satavarma miten se toteutettaisi. Siihen kuuluisi kuollut erakkosyntyinen kissa ja erakoiden vihaajat. Kenties Silkkisydän kieltäytyisi, sillä olihan kyse hänen klaanitoverinsa tappamisesta.
"Tiedän täsmälleen mitä tehdä, mutta sinä et pidä siitä", aloitin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Myrskyklaanilaissoturi siristi silmiään. Vilkaisin hänen taakseen nähdäkseni puhujankiven. Yksikään päälliköistä ei ollut vielä aloittamassa kokousta. Olihan Jokiklaanikin vasta saapunut paikalle. Kai ne halusivat klaanin pääsevän mukaan kokoontumisen menoihin ja sitten vasta aloittaa puheet.
"Jos se auttaa minua ja ystäviäni, haluan tietää", kolli vastasi tyynellä äänellä ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle, lopulta asetellen sen etukäpäliensä päälle. Kasvoilleni piirtyi vieno virne, joka paljasti kellertävät hampaani.
"Valitse yksi vihatuista Myrskyklaanin jäsenistä. Joku, jota nämä erakkovastaiset kissat vihaavat. Kerro nimi minulle", pyysin. Silkkisydän epäröi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen pian taas. Hän etsi kuumeisesti kissan nimeä, jonka uskaltaisi sanoa ääneen minulle. Kolli kai arvasi mitä olin tekemässä, tai ainakin hänellä oli jotain vihiä siitä.
"Riekkosulka", soturi lopulta henkäisi hiljaa. Virnistin tyytyväisesti. Olin kuullut kollin nimen, mutta en tunnistaisi häntä ulkonäön perusteella. Sopivan tuntematon muissa klaaneissa, mutta Myrskyklaanissa vihattu.
"Hyvä valinta", tokaisin tyytyväisenä Silkkisydämelle, joka katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Saniaistähtihän ei ole yksi näistä erakkovastaisista kissoista?" varmistin vielä. Sain vastaukseksi nyökkäyksen. Nyökkäsin pienesti takaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä, eli jos yksi erakkoverinen klaanitovereisi kuolee yllättäen ja klaanissa on avoimesti ongelmistaan puhuvia niin sanottuja kantamyrskyklaanilaisia, ketä syyttävä kynsi osoittaa?" kysyin kollilta madaltaen ääntäni. Silkkisydämen katse kirkastui, hän oli kärryllä ainakin toistaiseksi.
"Hyasinttimyrskyä", soturi vastasi epäröiden hiljaisella äänellä, jotta kukaan ei kuulisi.
"Aivan, hyvin ratkaistu", totesin.
"Haluatko minun tappavan klaanitoverini?" Silkkisydän kysyi nyt synkempi ilme kasvoillaan. Kohautin lapojani ja viilsin taas vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Jos et pysty siihen, minä voin auttaa. Mutta sinä teet suurimman työn. Kahden kuunkierron kuluttua kokoontumisesta, hankit tavalla tai toisella Riekkosulan sekä tämän Hyasinttimyrskyn Käärmekiville. Peitän hajujälkeni ja tulen sinne myös auringonlaskun jälkeen juuri, kun ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle. Jää etäämmälle seuraamaan tilannetta. Hyökkään ensin Hyasinttimyrskyn kimppuun, jonka jälkeen tapan Riekkosulan", selostin hiljaisella äänellä suunnitelmani Silkkisydämelle pysyen kuitenkin parin hiirenmitan päässä hänestä. Valitsin paikaksi Käärmekivet, sillä niin kukaan ei yhdistäisi Kuolonklaania tapahtuneeseen. Se ei saisi tapahtua Nelipuiden lähellä. Katselin tyyni ilme kasvoillani aivan muuta kuin soturia. En saanut näyttää, että tunsin hänet. Olimme vain samassa paikassa samaan aikaan ja päätimme vaihtaa hieman kuulumisia.
"Se on ainoa keino, usko minua", totesin tasaisella äänellä. Kasvoilleni pyrkivä hymy nyki suupieliäni. Olin varsin tyytyväinen keksintööni. Myrskyklaani keskittyisi tulevina kuina vain omaan klaaniinsa ja se ongelmiin. Eiväthän he voineet karkottaa kaikkia erakkovastaisia, sillä sehän olisi itsemurha. Nämä erakkovastaiset saattaisivat löytää tiensä muihin klaaneihin ja kääntää heidät Myrskyklaania vastaan. Siitä ei koituisi Myrskyklaanille mitään hyvää.

//Silkki?
// 451 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

26.10.2018 22:05
Haukottelin leiriaukiolla. Nousin tassuilleni ja astelin muiden kokoontumiseen lähtijöiden luokse seisoskelemaan. Pieni jännitys kutkutteli mahanpohjassa, mutta annoin sen olla siellä. Tämä olisi ensimmäinen kokoontumiseni, tämä oli myös sisaruksieni ensimmäinen. Onneksi pääsimme kaikki kolme tähän kokoontumiseen. Oli pakko suoda Raetähdelle tyytyväinen katse sen takia.
"Lähdetään!" päällikkö ilmoitti kuuluvalla äänellä ja ääni kantautui myös omiin korviini. vaikka vähän kauempana seisoskelinkin, Raetähti lähti edeltä ulos leiristä Viiltokaaos hänen perässään. Lähdin itse aika jälkijunassa muiden perään toisten oppilaiden kanssa. Astelin toisten rinnalla reippaaseen tahtiin häntä puolelta toiselle viuhtoen ja viikset väpättäen. Pidin kasvoillani tyynen ilmeen, joka ei näyttänyt minkäänlaisia tunteita muille. Jännitys kuitenkin yritti puskea esiin, mutta tahdonvoimalla sain sen pidettyä mahanpohjassa. Tuuli ujelsi vasten kasvojani, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kun saavuimme nelipuiden luokse. Muut klaanit olivat jo paikalla meitä ja Jokiklaania lukuunottamatta. Karvani nousivat hieman pystyyn, kun näin monia eriklaanien kissoja. Katsahdin taivaalle ja siellähän se kuu möllöttikin isona. En enää muistanut ollenkaan ennen lähtemistä painanutta väsymystä, sillä se ainakin oli siirtynyt taka-alalle. Tiedossa oli nimittäin paljon uusia asioita - ja ainakin uusia kissoja. En todellakaan menisi noiden kirppusäkkien kanssa ystävyyssuhteita hieromaan, eihän minulla ollut edes ystäviä omassa klaanissani. Ja mihin niitä ystäviä edes tarvitsisi? Ei mihinkään! Sisarukseni riittivät minulle aivan hyvin, muita en elämääni kaivannut. Olisi kuitenkin hauskaa päästä juttelemaan toisen klaanin kissalle ja utelemaan heidän klaanistaan tietoja. Ehkä se auttaisi minua myös tulevaisuudessa. Nuo toiset olisivat varmasti ihan hiirenaivoja kaikki, joten eivät he pientä tiedon utelua huomaisi. Kuolonklaanilaiset pujahtelivat kukin minnekin toisten kissojen sekaan, joten päätin myös itse tehdä samoin. Ennen kuin ehdin pitkällekään törmäsin jo yhteen hiirenaivoon. Katsahdin vähän ylemmäs lempeästi hymyileviin kasvoihin - kuinka iljettävää.
"Eikai sattunut?" soturi-ikäinen kolli naukaisi ystävälliseen sävyyn. Pyöräytin ärtyneenä silmiäni. Lempeä äänensävy kävi hermoille! Kuka tuollaista nyt jaksaisi yötä päivää kuunnella.
"Ei. EI tuollaisesta nyt kuulu sattua", murahdin kollille, joka taisi lemuta myrskyklaanilaiselle. Kolli omasi harmaansinertävän turkin sekä siniset silmät. Soturilla taisi olla jo kertynyt vähän ikääkin.
"Hyvä, ettei sinuun sattunut. Olen muuten Purohäntä, Myrskyklaanin soturi. Kukas sinä olet?" Purohännäksi esittäytynyt kissa kyseli.
"Pirstaletassu, Kuolonklaanista", sanoin ja istahdin alas nähdessäni Purohännän tekevän samoin. Ehkä vanhus jaksaisi kertoa minulle jotakin klaaninsa asioita.
"Kiva tavata", kollikissa maukui hymyillen. Pyöräytin silmiäni. Voisiko kolli tukkia suunsa ja puhua niinkuin normaalit kissat puhuvat!
"Miten Myrskyklaanin asiat ovat?" kysyin mennen suoraan asiaan. Mitäpä siitä olisi muka haittaa tällaisen höperön kanssa.
"Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Entäs Kuolonklaanilla?" Purohäntä kertoi, muttei sellaisia asioita mitä olisin itse halunnut kuulla. Ilmeisesti Purohäntä oli sittenkin viisaampaa sorttia kuin toiset, eikä noin vain kertoisi mitään kiinnostavaa.
"Paremmin kuin hyvin. Kuolonklaani oikein kukoistaa tällä hetkellä, ellei se ole jo aikasemmin tullut selväksi", naukaisin rauhalliseen sävyyn.
"Mukava kuulla", Purohäntä naukaisi ja rauhallisuuteni katosi kuin tuhka tuuleen. Nousin seisomaan ja katsoin sinisilmäistä soturia, joka oli vain tuhlannut aikaani.
"Hyvästi", murahdin ja lähdin lampsimaan mahdollisimman kauas tuosta kissasta omieni seuraan. Etsin paikan erään kuolonklaanilaisen, Pikkuvarjon, vierestä ja jäin siihen katselemaan ympärilleni ja seurailemaan tilannetta. Pikkuvarjo vilkaisi suuntaani pikaisesti, muttei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Eikä olisi tarvinnutkaan. Tässä oli hyvä paikka, ainakin parempi kuin muiden klaanien kissojen vieressä.

// 496 sanaa

Nimi: Elandra

25.10.2018 23:30
Uljasroihu: 4kp -

Raetähti: 18kp -

Sysisydän: 5kp -

Kaaoslintu: 10kp -

Mututassu: 15kp - Onnea soturille!

Viiltokaaos: 68kp! -

Valhekuiske: 32kp! -

Säpäletassu: 14kp -

Mäyräraita: 43kp! -

Kylmähenkäys: 16kp -

Kalmalilja: 115kp! -

Vahvamieli: 5kp -

Kostohenki: 5kp -

Tuskapentu: 15kp -

Jäälilja: 38kp! -

Sirpaletassu: 6kp -

Tappotahto: 6kp -

Nimi: Viiltokaaos

25.10.2018 22:33
Valhekuiskeen pointit olivat hyviä, mutta hän ei tainnut ymmärtää, että saisin kissat helposti uskomaan siihen, kuka oikeasti olin. Osasin kertoa yksityiskohtaisesti koko historiani Viiltotähtenä, eikä edes puolessa välissä tätä tarinaa kovinkaan monta epäilyttäisi se, olinko todella uudelleensyntynyt Kuolonklaanin perustaja.
Annoin mieleni palata Valhekuiskeen kysymyksen pariin. Naaras ei tiennyt, pitäisikö hänen olla kuin olisin Viiltokaaos vai kuin olisin Viiltotähti. Viilsin kynsilläni ilmaa hidastaessani vauhtia.
"Minä ja Viiltotähti olemme loppupeleissä sama kissa, pidä se mielessäsi. Tietenkin suhtaudut minuun sen mukaan kuka minä olen, et vain saa näyttää sitä muille. Et voi alkaa mielistelemään minua sen vuoksi kuka olen, vaikka en usko että tekisitkään niin. Mielessäsi olen Kuolonklaanin perustaja, mutta kenelle tahansa puhuessasi olen erakkosyntyinen kissa, joka päätyi monen mutkan jälkeen Jokiklaanin varapäälliköksi", nau'uin naaraalle murahtaen pienesti. Valhekuiske nyökkäsi vastaamatta mitään.
"Olisi kai parasta palata leiriin", sanoin ja pysähdyin. Valhekuiske kääntyi puoleeni ja pysähtyi parin askeleen päästä.
"Niin", naaras vastasi ja lähti kävelemään ripein askelin takaisin kohti leiriä. En tiennyt olisiko soturi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta kertomani jälkeen hän ei vain kehdannut. Turkkini oli jo lähes kuivunut, mutta tuulen tarttuessa siihen tunsin kylmyyden pureutuvan kostean turkin lävitse minuun. Jännitin lihaksiani estääkseni tärisemisen. Se voisi saada Valhekuiskeen ajattelemaan, että valehtelin hänelle.

Täysikuun valaisema Raetähti seisoi piikkihernetunnelin edessä odottaen, että klaani oli valmis lähtöön. Oli pakko myöntää, että nämä olivat niitä hetkiä, jotka minua eniten ärsyttivät tässä elämässä. Olisin halunnut johdattaa klaanini ylväänä nelipuiden laaksoon ja nousta puhujankivelle kertomaan edelllisen kuun tapahtumista. Raetähti oli kokouksissa turhan tuttavallinen muiden klaanien kanssa. Hän kertoi aivan liian avoimesti klaaninsa tapahtumista, jätti sentään omat henkienmenetyksensä pois tapahtuneista asioista. Vilkaisin taakseni. Kissajoukko alkoi olla kasassa. Niinpä tuttuun tapaan tarkistin lähtijät. Valhekuiskeen kohdalla pysähdyin hetkeksi ja siristin silmiäni. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Se johtui kai siitä, että naaras tiesi suurimman salaisuuteni. Todettuani jokaisen olevan paikalla palasin omalle paikalleni Raetähden viereen. Oikeastaan hieman hänen taakseen.
"Kaikki paikalla", murahdin matalalla äänellä. Päällikkö nyökkäsi ja johdatti kissajoukon ulos leiristä. Kuulin Pikkuvarjon naukuvan takanani:
"Jokaisesta klaanistako päällikkö kuollut? Eihän se mahdotontakaan olisi, mutta enpä usko."
"Jäälilja tapasi Minttusydämen, tämä kertoi hakevansa henkiään", Talvikkimuisto naukui hieman etäämmältä. Totesin, että aihe ei minua kiinnostanut ja lopetin kuuntelun. Kuljimme nummien halki kohti ukkospolkua ja Tuuliklaanin rajaa. Taivas oli kirkas ja ilma kylmä. Hengittäessäni ulospäin höyrypilvi syöksyi ulos suustani. Yritin välttää suun kautta hengittämistä, sillä se tuntui pahalta karheassa kurkussani. Pari päivää sitten olin käynyt Mututassun kanssa joella. Se oli tehnyt kurkustani karhean, mutta se onneksi helpotti jo.

Raetähti johdatti klaanini alas nelipuiden laaksoon. Kollin päällikkyys ei ollut ärsyttänyt minua koskaan näin paljon. Ehkä se johtui siitä, että Valhekuiske tiesi kuka minä olin. Naaras oli jotenkin painostava, se oli pakko myöntää. Tuntui kuin en tekisi kaikkeani, kuin olisin huonompi antaessani Raetähden olla päällikkö. Yritin rauhoitella itseäni muistuttamalla, että minulla oli suunnitelmia odottamassa toteutusta. En tahtonut nimekseni Viiltotähteä ennen kuin ansaitsin sen taas. Ansaitsisin sen sitten, kun suunnitelmani olisivat valmiita toteutettavaksi. Siitä muistin, että minun täytyi löytää Silkkisydän. Halusin kuulla sisäpiiritietoa Myrskyklaanista kollilta, jotta voisin tehdä suunnitelmia Myrskyklaanin suhteen. Jokaisessa klaanissa täytyi olla meneillään jotain sillä välin kun järjestäisin asioita eteenpäin. Kukaan ei saisi kiinnittää huomiota Kuolonklaaniin.
Laaksossa oli hajujen perusteella jo Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Jokiklaanin kalanhajua ei leijaillut ilmassa. Etsin katseellani kissojen seasta valkeaa turkkia. Raetähti lähti kulkemaan Talvikkimuisto kannoillaan kohti puhujankiveä. Heidän täytyisi ohittaa edessään oleva kissajoukko, joka ei mielellään tekisi heille tietä. Kuolonklaani ei ollut kovin suositussa asemassa, vaikka Raetähti olikin lempeämpi päällikkö kuin hänen edeltäjänsä.
"Etkö tule?" Raetähti kysyi minulta saaden minut pysähtymään. Vilkaisin päällikköä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tulen pian", lupasin. Kolli nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Kuolonklaanilaiset hajaantuivat hiljalleen ympäri laaksoa. Huomasin Pikkuvarjon ajautuneen Myrskyklaanin klaaninvanhimman Laikkulammen juttusille. Pysähdyin vähän matkan päähän heistä kuullakseni heidän puheensa. Laikkulampi oli iältään hieman Pikkuvarjoa vanhempi. Kaksikko oli ollut oppilaina samaa aikaan pienen hetken. Pikkuvarjon ollessa pentu, oli Laikkulampi häntä ja Karhuturkkia käynyt monesti tervehtimässä.
"Tyttäreni Virtakyynel tuli näyttämään klaaniin pentujaan. Hän on ollut jo useamman vuodenajan erakkona, mutta oli ihanaa nähdä hänet, vaikka eräs ikävä onnettomuus pääsikin tapahtumaan", Laikkulampi kertoi kuolonklaanilaisnaaraalle, joka ei näyttänyt oikein välittävän vanhuksen kertomuksista. Pikkuvarjo oli asettunut makuulleen kylmälle nurmelle ja kuunteli kyljellään myrskyklaanilaisen selityksiä tyttärestään. Minäkin muistin Virtakyyneleen.
Jatkoin matkaani eteenpäin jättäen vanhukset juttelemaan keskenään. Oli vaikeaa kuvitella, että Pikkuvarjo oli alkujaan myrskyklaanilaissyntyinen, mutta toisaalta niin oli moni muukin Kuolonklaanin alkuperäisjäsen.
Huomasin valkean turkin vilahtavan soturijoukon seassa. Kuljin lähemmäs soturijoukkoa, joka oli jäänyt juttelemaan noin kymmenen ketunmitan päähän puhujankivestä. Huomasin Silkkisydämen kuuntelevan myrskyklaanilais- ja varjoklaanilaissotureiden juttuja hieman kauempaa. Kolli huomasi minut nopeasti viittoessani häntä hännälläni luokseni. Kun kolli nyökkäsi minulle, hän naukui jotain klaanitovereilleen ja lähti perääni. Kuljin taas klaaninvanhimpien ohitse hieman etäämmälle kissoista. En siltikään kulkenut aivan laakson reunalle, sillä se olisi herättänyt takuulla epäilyksiä joissain kissoissa. Melko lähellä meitä huomasin kahden varjoklaanilaisen juttelevan kahdestaan. En tunnistanut heitä, sillä molemmat olivat kovin nuoria, ehkä oppilaita tai juuri ja juuri sotureita. Pysähdyin ja käännyin myrskyklaanilaissoturin puoleen. Kohtasin hänen katseensa ilme värähtämättä.
"Onko sinulla minulle mitään uutisia? Onko Myrskyklaanissa tapahtunut jotain kiinnostavaa? Muutakin kuin vierailevat erakkopennut", naukaisin kollille ja viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä hänen viiksikarvojaan. Huomasin Silkkisydämen kohottavan hieman kulmiaan. Ilme ei ollut kovinkaan yllättynyt, ennemminkin sellainen, että kolli ei ihmetellyt lainkaan kuinka tiesin jo asiasta. Hän oli kai jo huomannut, että olin hyvä ilmestymään paikalle tyhjästä ja kuulemaan asioita. Nyt Silkkisydän olisi reittini Myrskyklaanin sydämeen. Hän auttaisi minua suunnitelmissani huomattavasti, sillä Myrskyklaanista kovin harva tahtoi ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa. Kyllähän sen melkein jopa ymmärsi, mutta oli aikaa kulunut jo kauan kaikesta mitä tapahtui.

//Silkki? Apua tää tarina on pelkkää paskanjauhantaa ku ei oikee aivot toimi XD
// 892 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com