Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kojoottivirne

25.03.2018 20:51
Aikeeni sanoa jotakin Jääliljaa vastaan romuttuivat täysin Kalmaliljan saapuessa paikalle. Naaras oli tavallaan varastanut minun sankarihetkeni. En päässyt pelastamaan Talvikkimuistoa tältä ongelmalta, vaan emoni teki sen puolesta. Katsoin vaivautuneena tassuihini Jääliljan lähtiessä pois.
"Talvikkimuisto", käänsin katseeni parantajaoppilaan tyynesti. Kostohenki asteli kuitenkin väliimme.
"Vaikka Jäälilja näyttää luovuttaneen, minä olen teidän riesananne vielä", kolli murahti vasten kasvojani. Kostohenki mittaili vuorotellen minua ja Talvikkimuistoa. "Kuitenkin onneksenne minua ei kiinnosta teidän tekemisenne."
Musta soturi lähti astelemaan suoraan kohti leiriä, kunnes kääntyi ympäri.
"Ja onnea matkaan Talvikkimuisto", tuo virnisti kylmästi. "Toivottavasti opit jotakin soturilta, joka antoi ketun raadella oman korvansa rikki."
Sisälläni kiehahti viha, mutta hillitsin sen Talcikkimuiston tähden. Kostohenki näytti tyytyväiseltä huomatessaan pienen muutoksen minussa. Lopulta tuo kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa. Murahdin ärsyyntyneenä.
"Kalmalilja", siirsin katseeni emooni pyytävästi, "voisitko saatella Lumotassun takaisin leiriin? Mielestäni oppilaat eivät saa olla yksin leirin ulkopuolella ilman mestariansa."

// Kalma? Talvikki?

Nimi: Jäälilja

25.03.2018 19:14
Katsoin Kylmähenkäystä tarkastellen tämän olemusta, nostin pääni ylväästi siten, että kuononi oli korkealla.
"Totta, minä olen erinomainen taistelija, mutta uskon ettet sinäkään sitä huonompi ole", naukaisin ja karvani pörhistyivät mielihyvästä. Rakastin kun minua kehuttiin, mutta en halunnut vaikuttaa iian itsekeskkeiseltä. Nostin vasemman etutassuni ylös ja nuolaisin sitä ensin polkuanturan puolelta ja sitten toiselta puolelta.
"Mutta, en voi opettaa sinua, sillä käyttäisit likkeitä hyväksesi taistelussa, ellet sitten..", naukaisin kylmäkiskoisesti ja tuijotin syvälle kollin kylmänsnisiin silmiin.
"Ehkä, voisimme ottaa pienen ottelun, kynnet piilossa, ja voin sitten alkaa harkita sinun opettamistasi jos olet riittävän hyvä", naukaisin ja nousin seisomaan. Heilautin pöyhkeätä häntääni kutsuvasti ja lähdin tassuttamaan Varjoklaanin rajaa pitkin.
"Mutta jos tosiaan haluat oppia jotain, sen on tapahduttava rajojen ulkopuolella, ei kenenkään reviirillä. Jossain johon on helppo pääsy meidän kummankin reviiriltä. Jos sinussa on ainesta, Kylmähenkäys", selitin ja nyökkäsin kohti Varjoklaanin ja Kuolonklaanin rajan päätöskohtaa. Jos Kylmähenkäyksestä paljastuisi niitä potentiaalisia puolia, saisin kollista oivan kätyrin.
"Sinun on luvattava yksi asia. Et koskaan petä minua hyökkäämällä minun kimpuuni".

//Kylmä?

Nimi: Pimeystähti/-lehti

25.03.2018 18:22
Kunpa en olisi lähtenyt jahtaamaan sitä jänistä. Nimittäin sillä hetkellä tulevaisuuteni muuttui.

Kävelin tyttäreni Vuolasvirran vieressä. Nuori soturi oli juuri kertonut odottavansa pentuja. Pentujen hankkiminen tuntemattoman erakkokollin kanssa heti soturiksi tulon jälkeen ei ehkä ollut kovin fiksua, mutta olin onnellinen tyttäreni puolesta. Minä saisin pennun pentuja!
”Pisaratähti olisi ylpeä sinusta”, naukaisin hymyillen haikeasti. Ikävöin yhä kuollutta kumppaniani. Vuolasvirta hymyili minulle pienesti kävellessään.
”Kaikkien niiden kuiden viettäminen pentutarhalla kyllä kammottaa”, tyttäreni naurahti vähän hermostuneesti. Naurahdin hiljaa ja soin pennulleni rohkaisevan katseen.
”Ei se nyt niin kamalaa ole”, naukaisin muistellen aikaa, jolloin itse makoillut pentutarhalla, vatsassani kolme pienen pientä heiveröistä pentua, täysin kykenemättömänä saalistamaan tai partioimaan. Sellainen avuttomuus oli ollut ahdistavaa. Onneksi minun ei tarvitsisi kokea sitä uudelleen.
”Sinusta tulee hyvä emo.” Yhtäkkiä nenääni tulvahti jäniksen tuoksu.
”Käyn nappaamassa tuon jäniksen, jatkakaa te vain matkaa”, nau’uin häntääni huiskaisten. Jätin metsästyspartioni taakseni ja lähdin tarpomaan lumihangessa Pitkin jäniksen jälkiä. Lumella näkyi myös pienempiä jälkiä, jotka olivat jättäneet luultavasti varpunen. Lunta ei ollut satanut pitkään aikaan, joten kaikki jäljet näkyivät selvästi.
Pian äkkäsin jäniksen lumella selin minuun. Se oli pysähtynyt kaivelemaan lunta luultavasti ruuan toivossa. Painauduin lunta vasten tarkkaillen jänistä tiiviisti. En sulautunut valkeaan ympäristöön mustan turkkini vuoksi, joten minun pitäisi olla nopea. Hiivin kohti jänistä pää matalalla ja korvat luimussa.
Yhtäkkiä jäniksen pää singahti ylös lumihangesta. Se oli huomannut minut. Ponkaisin huimaan loikkaan kohti jänistä, mutta en ollut tarpeeksi lähellä. Hampaani haukkasivat ilmaa jäniksen hännän takana. Pitkäkorva käytti tilaisuuden hyväkseen ja pinkaisi karkuun lennättäen lunta silmiini. Lähdin takaa-ajoon, vaikka lumi oli sokaissut minut. Räpyttelin silmiäni juostessani ja onnistuin saamaan lumet pois silmistäni.
Aloin kuroa välimatkaa umpeen. Maisemat vilisivät silmissäni. Aloin kuulla jonkin oudon, jyskyttävän äänen korvissani. En pystynyt nostaa katsettani jäniksestä, joten en kiinnittänyt ääneen sen enempää huomiota. Veren kohina korvissani peitti äänen alleen.
Tajusin olevani ukkospolulla vasta tuntiessani sen kovan, kylmää hohkaavan pinnan polkuanturoideni alla.
Paniikki iskeytyi minuun valtavalla voimalla. Kirkas valo sokaisi minut. Hidastin vauhtiani. Tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin sokaiseva valo, hirviöiden ärjyntä ja ukkospolun kova musta pinta.
Myöhemmin miettiessäni tilannetta tajusin, että minun olisi kannattanut juosta kovempaa. Paljon kovempaa.
Kauhusta kangistuneet jalkani jatkoivat juoksemista kuin automaattisesti. Näkökenttäni laidoilla tanssi mustia varjoja. Sillä hetkellä tiesin, että kuolisin.
Kuului kauhean kova, kirskuva ääni ja hirviö iskeytyi minuun täydellä voimalla.

Yhtäkkiä näin taas. Silmissäni vilisi kasvoja. Kissojen kasvoja. Tappamieni kissojen kasvoja. En ehtinyt tunnistaa yhtäkään niistä. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka monta henkeä menetin tai olinko edes hengissä.

Valtavan kova kipu räjähti koko kehoni läpi. Silmäni rävähtivät auki ja suustani pääsi kauhea ulvaisu. En ollut koskaan eläessäni tuntenut niin kovaa kipua. Kaikki näytti silmissäni vähän sumealta. Kuulin hirviöiden painajaismaisen ärjynnän korvissani. Minua pyörrytti aivan valtavasti. Halusin nousta ylös lumesta ja juosta niin kauas hirviöistä kuin vain ikinä voisin. Yritin liikuttaa raajojani, mutta entistä pahempi kipu kiiri selkärankaani pitkin. Ulvaisin jälleen kivusta. Yksi jaloistani ei kuitenkaan liikkunut ollenkaan. Olin niin sekaisin kivusta, etten edes tajunnut katsoa sitä tarkemmin.

En tiennyt kuinka kauan makasin siinä. Tiesin vain, että oli kylmä. Todella kylmä. En enää tajunnut yhtään mitä ympärilläni tapahtui. Tiesin vain, että minun oli pysyttävä hereillä.
Se hetki tuntui ikuisuudelta.
Lopulta minut kuitenkin löydettiin. Kissoja hääri ympärilläni, mutta minä vain tuijotin eteeni kivusta lasittunein silmin.
Minut kannettiin parantajan pesään. Tai niin ainakin luulin.
Lopulta en enää jaksanut sinnitellä vaan annoin silmieni vaipua kiinni.

En koskaan ollut halunnut herätä. Mutta nyt olin hereillä. En tiennyt yhtään missä olin. En muistanut tapahtuneesta mitään. Avasin silmäni varovaisesti.
Olin parantajan pesässä. Näin Pikiviillon hääräävän yrttiensä parissa. Käänsin vaivalloisesti päätäni ja katsoin kehoani. Pian toivoin etten olisi tehnyt sitä. Suurin osa kyljestäni oli ruven peitossa. Mutta se ei edes ollut pahinta. Oikea takajalkani retkotti maassa kuin kuollut jänis. Se näytti siltä kuin hirviö olisi ajanut sen päältä.
Yhtäkkiä muistin kaiken. Sokaisevan valon, kivun, kylmyyden, henkien menetyksen ja kauhun.
”Mi-mitä minulle on tapahtunut?” änkytin kauhuissani. Pikiviilto käännähti ympäri yllättyneenä.
”Sinä heräsit”, kolli totesi äimistyneenä. Kurtistin kulmiani. Mitä parantaja oikein höpisi? Pikiviilto riensi luokseni.
”Olit tajuttomana ainakin kuun.” Silmäni levisivät hämmästyksestä.
”Mitä?”
”Hirviö törmäsi sinuun. Kylkeesi saattaa jäädä pari arpea ja toinen takajalkasi jäi hirviön alle. Se on käyttökelvoton,” Pikiviilto selitti eikä varmaan edes huomannut kauhua kasvoillani.
”Mu-mutta sittenhän en voi olla enää päällikkö”, kuiskasin hiljaa. Aloin jo toivoa, että olisin kuollut. Pikiviilto vilkaisi minua vähän pahoittelevasti.
”Niin.”
”Mitä minä teen? Muutan klaaninvanhimpien luokse ja vietän viimeiset päiväni täysin hyödyttömänä? Ei tule kuuloonkaan!” sähisin epäuskoisena. Pikiviilto kohautti olkiaan.
”Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Ellet sitten halua muuttaa pentutarhaan kuningattareksi vinkuvien pentujen keskelle”, parantajakolli naukaisi ja lähti pesästä. Jäin makaamaan yksin sammalpedilleni. Mitä enemmän ajattelin, sitä varmemmaksi tulin päätöksestäni. Minä muuttaisin pentutarhalle. Silloin minusta olisi edes jotain hyötyä klaanille.

Matka Kuukivelle oli vaivalloinen. Kolmella jalalla lumessa kompuroiminen oli hankalaa. Onneksi Vuonovarjo oli mukanani. Yksin hän piti minut pystyssä.
Matkan vietimme täydessä hiljaisuudessa, koska poikani tiesi tämän olevan minulle kova paikka. Kun vihdoin pääsimme Kuukivelle, mielessäni pyöri vain se, etten enää olisi päällikkö kun saapuisin takaisin leiriin.
Käperryin hohtavan kiven juurelle ja painoin nenäni vastahakoisesti sitä vasten.

Kiepuin pimeydessä kuin lehti tuulessa. Kun vihdoin tunsin maata käpälieni alla, olin helpottunut. Tiesin olevani Pimeyden metsässä. Täällä luovuttaisin viimeisetkin henkeni.
Pimeydestä astui esiin minulle niin tuttu kissa. Pisaratähti soi minulle yhden hyvin harvinaisista hymyistään.
”Taidat tietää miksi olen täällä”, kuiskasin hiljaa ja jouduin korjaamaan asentoani tasapainoni horjuessa. En ollut vielä tottunut kolmen jalan kanssa elämiseen. Vanha kumppanini nyökkäsi ja asteli eteeni.
”Sinä, Pimeystähti, Kuolonklaanin päällikkö, luovutatko yhdeksän henkeäsi ja jätät päällikköurasi taaksesi?” Pisaratähti kysyi ääni aivan sellaisena kuin muistinkin sen olevan.
”Kyllä”, vastasin ja katsoin Pisaratähteä tiiviisti painaen jokaisen yksityskohdan hänestä tiukasti mieleeni.
”Tästä lähtien sinut tunnetaan Pimeyslehtenä.” Pisaratähti kosketti nenääni. Tunsin henkieni valuvan minusta pois. Pisaratähti katosi edestäni ja kiepuin jälleen loputtomassa pimeydessä, joka oli tullut minulle varsin tutuksi.

Aamu oli jo pitkällä, kun astelin sisään leiriin. Raepisara oli jakamassa partiota aivan normaaliin tapaansa, mutta keskeytti huomatessaan minut. Kaikki kääntyivät katsomaan minua kun kävelin hitaasti Suurkiven eteen. En pystynyt kiivetä sen päälle, joten jäin seisomaan sen juurelle ja katselin klaaniani.
”Minä en ole enää päällikkönne. Minä muutan pentutarhalle kuningattareksi ja nimeni on nyt Pimeyslehti”, naukaisin kuuluvalla äänellä. Kaikki katsoivat minua hämmästyneenä. En ollut kertonut kenellekkään muuttavani pentutarhalle enkä klaaninvanhusten luo, niin kuin kaikki olivat luulleet.
”Raepisara, sinä olet nyt päällikkö. Johda klaaniasi kunnialla”, naukaisin suoden entiselle oppilaalleni pienen hymyn. Kuolonklaani oli hyvissä käpälissä. Raepisara nyökkäsi minulle ja hiljaisuuden saattelemana astelin pentutarhalle vähän vähemmän juhlallisesti kuin olisin toivonut.
Vuolasvirta otti minut vastaan surullinen hymy huulillaan. Päällikköyteni oli ohi. Se oli vain kestettävä.

//Vihdoin ja viimein valmis!

Nimi: Jäälilja

25.03.2018 17:30
"Ei mitenkään erityisemmin. Pentuni ovat nousseet oppilaiksi ja Liljahenkäys on vieläkin hengissä. Mutta nyt, vastaus minun kysymykseeni. Miten sinulla menee?" Kylmähenkäys naukaisi tyynen rauhallisesta ja istahti maahan rennosti. *Aina ylittämässä rajaa*
"No mitenkähän minulla, samallalailla kuin ennenkin. Havittelen valtaa, mikäs siinä", nau'uin teennäisen leppoisasti.
"Ja nyt suurimpaan kysymykseen, onko sinulla mehiläisiä aivojesi tilalla kun aina eksyt tänne Kuolonklaanin reviirille. Jos et muista ensimmäisestä kerrasta, voin aivan hyvin repiä sinut kappaleiksi", naukaisin jäisesti virnistäen, virneeni ei ollut ilkeä. Olin nähnyt Kylmähenkäyksen liian monta kertaa, en jaksanut aina haukkua tätä piloille ja irvailla tälle. Liian hyvää kohtelua se olisi.
"Ehkä elämäsi Varjoklaanissa on kyllästyttänyt sinut? Tai sitten olet ottanut tarjoukseni kuuleviin korviisi, miten on?" naukaisin silmiäni arvioivasti siristäen.
"Saat kaksi minuuttia selittää täällä olemassa olosi, ja jos en kuule järkevää selitystä. Sinusta ei ole enää mitään jäljellä", naukaisin ja katsoin Kylmähenkäystä kulmieni alta.
"Aika kuluu", naukaisin jännittyneenä. Vapautin lihakseni ja rentouduin, minut nirhattaisiin jos joku löytäisi minut oleskelemasta Varjoklaanilais kollin kanssa, mutta bisnekseni olivat nyt tärkeämpiä. Halusin tietää miksi Kylmähenkäys oli tullut vapaaehtoisesti riskeeraamaan oman henkensä.

//Kylmä? :D

Nimi: Jäälilja

25.03.2018 16:33
"Minä ja Kojoottivirne olimme tahtoneet mennä rauhassa harjoittelemaan taisteluliikkeitä emmekä tahtoneet ketään muuta mukaan. Emme saisi hetkenkään rauhaa jos te olisitte siellä", Talvikkimuisto selitti. Nyökkäsin terävästi. Nuori naaras katsoi ensin minua ja Kostohenkeä ja käänsi lopulta päänsä Kalmaliljan suuntaan.
"Te tuskin haittaisitte siellä, mutta haluaisin kuitenkin että menisitte muualle reviirille. Kuolonklaanin reviiri on tarpeeksi suuri, jottei teidän kaikkien tarvitsisi tulla mukaamme", naaras jatkoi.
"Johan sanoin, emme me tule. En minä halua olla häiriönä, ajattelin vain, että olisi mukavampi harjoitella suuremmalla joukolla. Mutta anteeksi nyt että tästä kehkeytyi tälläinen "kahakka"", naukaisin ja väläytin sydämellisen hymyn Talvikkimuistolle. Hymyn jälkeen kasvoni vetäytyivät irveen, en ollut koskaan päästänyt kasvoilleni noin siirappista hymya, minua kylmäsi.
"En ihan oikeasti tarkoittanut tulla eteenne, kaikilla on vapaa oikeus kulkea mihin haluaa. Elementtini vain nousi esiin", naukaisin hiukan pahoitellen. Minulla ei tosiaankaan ollut halua jatkaa tätä tilannetta.
"Ja Kalmalilja, ei meillä ole mitään poikaasi vastaan, vain päin vastoin", naukaisin vakuuttavasti. En paljastaisi suunnitelmiamme enempää, ne olivat jo nyt vaarassa paljastua. Operaatio Kojoottivirne olisi pysäytettävä nyt heti.
Vilkaisin vuorollaan Kojoottivirneeseen ja Talvikkimuistoon pahoittelevasti, tilanne olisi ohi nyt.
"Nyt lähden tuulettumaan. Lumotassu, heti kun palaan lähdemme metsästämään", ilmoitin nuroelle naaraalle ja lähdin loikkimaan metsään. Tilanne alkoi ahdistaa minua. *Anteeksi Kostohenki, tarvitsen nyt omaa rauhaa* Huomaamattomasti loikin aivan Varjoklaanin rajan lähelle, tassuni olivat johdattaneet minut sinne, en tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko jokun ylittäneen rajan, olisin valmis upottamaan kynteni kehen tahansa.

//Kylmä? Sori et muutin tätä tarinan kulkua tosta Talvikin tarinasta, mut yritin kirjottaa tossa yhdessä edellisessä tarinassa et Jää luovuttaa tossa "riidassa" nii, halusin korjata tilanteen. Toivottavasti ei haittaa D:

Nimi: Talvikkimuisto

25.03.2018 14:15
Kalmaliljan sanat saivat verenkiertoni tahdin nopenemaan ja sydämeni hakkaamaan rintaani vasten. Alunperin ajatuksena oli ollut, että vain linä ja Kojoottivirne olisimme lähteneet harjoittelemaan taistelemista, mutta nyt neljä muuta kissaa olisivat tulossa mukaan. Otin päättäväisenä askeleen eteenpäin ja porasin katseeni tällä kertaa Jääliljaan, jonka kasvoilla kävi pilkkaava irvistys. En kuitenkaan antanut naarassoturin ilveilyn raivostuttaa minua.
"Minä ja Kojoottivirne olimme tahtoneet mennä rauhassa harjoittelemaan taisteluliikkeitä emmekä tahtoneet ketään muuta mukaan. Emme saisi hetkenkään rauhaa jos te olisitte siellä", lausahdin mahdollisimman tyynesti ja loin nopean vilkaisun Jääliljaan ja Kostohenkeen, jonka jälkeen siirsin katseeni Kalmaliljaan ja Lumotassuun, "te tuskin haittaisitte siellä, mutta haluaisin kuitenkin että menisitte muualle reviirille. Kuolonklaanin reviiri on tarpeeksi suuri, jottei teidän kaikkien tarvitsisi tulla mukaamme."
"Miksi sinä et tahdo meitä mukaan, Talvikkimuisto? Kerropas nyt meille jokaiselle syysi, pikku parantajaoppilas", Jäälilja naukaisi jäätävällä äänensävyllä, hänen silmänsä suorastaan säkenöivät voitonriemusta. Muttei minulla ollut aikomustakaan antaa hänen voittaa, en vaikka tunsinkin oloni hieman ahdistuneeksi näiden kaikkien kissojen katseen alla.
"En todellakaan pystyisi keskittymään, saati rentoutumaan näin suuressa kissajoukossa, varsinkaan jos sinä tulisit mukaan. Jos ette suostu lähtemään muualle reviirillä, menkää te sitten vaan. Minä jään leiriin."

// Kojo? Jää? Kalma? Kosto? Lumo?

Nimi: Kalmalilja

25.03.2018 14:03
Pyöräytin silmiäni.
"Olen vain viaton ohikulkija. Tai olin", tuhahdin ja huiskaisin häntääni. Miksi juuri minä? Aivoton seura oli viimeinen asia, mitä nyt kaipasin. Minun oli kuitenkin pakko jäädä viisikon luo, sillä halusin pitää huolen siitä, etteivät Kostohenki ja Jäälilja tekisi pojalleni mitään.
"Minä tiedän, että teillä kahdella on jotain Kojoottivirnettä vastaan. Teihin ei voi luottaa, saatatte vaikka keksiä jotain hänen varalleen. Siksi ehdotan, että minä tulen mukaan kaavailemaanne koulutukseen."
Vilkaisin arvioiden Jääliljan oppilasta. Olikohan hänestä yhtään mihinkään?
"Jos se siis sopii. Itse asiassa tulen, vaikkei se sopisikaan."

//Muut?

Nimi: Valhekuiske

24.03.2018 16:59
Pyöräytin turhautuneena silmiäni ennen kuin käänsin viattoman katseeni tuota hiiparia kohti, jonka saapuminen oli keskeyttänyt operaationi. Tekaisin ilmeen, joka muistutti pelon ja surun sekaista ja toivoin, että Sysisydän oli tarpeeksi hiirenaivoinen nielemään valheeni.
"Pimeyden metsän kiitos, että olet siinä. Se oli niin hirveää, enkä pystynyt enää tekemään mitään, kun se valtava hirviö ilmestyi kuin tyhjästä. Autathan minua kantamaan hänet pesäänsä?" Räpyttelin silmiäni säälittävästi ilmeillen, kunnes musta naaras auttoi vastahakoisesti kantamaan parantajan tuon sammalpedille, mutta katsoi sitten terävästi silmiini.
"Hän jäi siis noin vain hirviön alle?" Soturi tivaasi. Istuuduin hitaasti keskelle parantajan pesää, laskien katseeni haikeasti maahan ja nyökkäsin.
"Niin, kyllä minäkin ajattelin noin kokeneen parantajan osaavan liikkua reviirillä, kun on joutunut etsimään yrttejä korkokiviltä asti, mutta ehkä se johtuu siitä, että hän on ollut hieman poissaoleva viimeaikoina", vakuutin ja katsoin tajutonta Pikiviiltoa. Tilanne turhautti minua jo niin paljon, että se oli näkyä ulospäin, mutta oli kestettävä vielä hetki kunnes Sysisydän lähtisi.

//Sysi?

Nimi: Jäälilja

23.03.2018 18:32
"Mikä Kuolonklaanilaisten tapaamispaikka tämäkin on olevinaan?"
Pyöräytin silmiäni ja nostin häntäni ilmaan hiljaisuuden merkiksi muille kissoille.
"No jos todella haluat tietää nii selvä on", naukaisin ja nyökkäsin Kalmaliljan suuntaan. Kyseessähän oli vain satunnainen yhteeentörmäys.
"Ensinnäkin minä ja Kostohenki olimme metsällä, kunnes tämä nuori pari ilmaantui tiellemme ja siihen samaan ilmestyikin Lumotassu joka etsi mestariansa. Ja pieni "riitamme" alko isiitä kun ehdotin Kojoottivirneen ottavan minut ja Lumotassun mukaansa harjoittelemaan, mutta eihän se meidän pienelle parantajallemme sopinutkaan. Niinpä meidän Talvikkimuistomme tulistui pienestä lempi nimestä, jota käytin hänestä", naukaisin silmät turhautuneena sirrillään. En missään välissä haukkunut Talvikkimuistoa, kutsuin vain pieneksi parantajaksemme, eihän sen kissa pitäisi loukata.
"Ja eihän "pikku parantaja" nimen pitäisi loukata ketään noin sopusuhtaista kissaa", naukaisin ja vilkaisin Talvikkimuistoa vilpittömästi.
"Ja anteeksi vain, en ole mikään tarinan kertoja", mutisin ja astuin askelen taaksepäin. Katsoin Talvikkimuisto merkitsevästi. Olipa hänkin herkkänahkainen kissa.
"No rauhansointu mitä sinä täällä teet?" naukaisin ja katsoin Kalmaliljaa pahoitellen hänen joutumista tällaisen tyhmän tilanteen keskelle, joka oli syntynyt yhtä nopeasti kuin vesi liplattaa putouksesta alas.

//Kojo? Kalma? Talvikki? Lumo? Kosto?

Nimi: Kalmalilja

23.03.2018 18:05
Astelin jälleen yksikseni metsässä kokoamassa ajatuksiani. Päiväni oli jälleen ollut kiireinen, mutta en alkanut valittamaan muutamasta partiosta. Se kuului vain soturin velvollisuuksiin, enkä ollut sellainen turhan nillittäjä, kuin osa Kuolonklaanin kissoista. Tuhahdin itsekseni. Sitten kun saisin tarpeeksi valtaa, heittäisin kaikki laiskat kirppusäkit pois leirin nurkista.
Jostain läheltä kantautuvat äänet herättivät minut ajatuksistani ja höristin korviani. Kun tunnistin äänet, suljin silmäni kärsien. Miksi juuri he sattuivat minun kävelyreitilleni? Olin erottanu Kostohengen ja Jääliljan äänet, ja pian tunnistin myös jälkimmäisenä mainitun oppilaan. Olin jo jatkamassa matkaani, kun kuulin Kojoottivirneen puhuvan. Seisahduin paikoilleni ja vilkaisin äänen suuntaan. En ollut sokea. Tiesin, että Kojoottivirneellä ja Jääliljalla ja Kostohengellä oli jotain välillään, enkä pitänyt siitä. Poikani ei ehkä käyttäytynyt niin kuin kuolonklaanilaisen kuuluisi, mutta hän oli silti jälkikasvuani, eikä minun pentujani kiusannut kukaan.
Kiersin lumisen pensaan jonka takana kissat ilmeisesti olivat. Pysähdyin nähdessäni heidät, ja kaikkien viiden - mukana oli myös Talvikkimuisto - katseet kääntyivät suuntaani. Pyöröytin silmiäni.
"Mitä ehdottoman turhanpäiväistä ja aivosolujani syövyttävää täällä tapahtuu?" kysyin tympääntyneenä ja istuuduin. "Sillä sitähän se aina on, kun tämä surkimustrio on kyseessä."
Viittasin sanoillani Kostohenkeen, Lumotassuun ja Jääliljaan. Toivoin vain, ettei soturinaaras suuttuisi turhaan, olimme edelleen omasta puolestani liittolaisia. Päätin jättää myös Talvikkimuiston rauhaan; parantajat saivat muutenkin tarpeeksi kuraa niskaan kiittämättömiltä sotureilta. Heitä haukkuvat olivat vain itse liian tyhmiä ajattelemaan tai suorittamaan niitä päätöksiä, jota parantajat joka päivä tekivät. Ja jotenkin vaikutti siltä, että Kojoottivirneen ja Talvikkimuiston välillä oli jotain.

//Jää? Kosto? Kojo? Talvikki? Lumo?

Nimi: Jäälilja

23.03.2018 17:45
"Kuinka kaunista, Kojoottivirne astuu puolustamaan heikkoa parantajaoppilasta", kehräsin ilkeästi. Kostohenki oli oikeassa, olihan tuo selvää, kollilla oli jotain tunteita Talvikkimuistoa kohtaan. *Voi kuinka soma pieni pari*
"Puolustan Talvikkimuistoa tarpeen tullen", Kojoottivirne naukui merkitsevästi silmiään siristellen. Pyöräytin silmiäni.
"Olet liiankin puolustusvaistoinen, kun luulet, että minä käyn soman parantajaoppilaasi päälle. Ei pelkoa", hyrisin huvittuneena.
"Voisitteko nyt antaa meidän tulla mukaanne vai haluatteko kuherrella kaksistaanne?" naukaisin turhautuneena.
"Tämä tilanne ei liiku oikein mihinkään, aina joku on haraamassa vastaan", naukaisin vilpittömästi silmiäni räpytellen. Enhän minä koskaan haraisi vastaan.
"Ei meidän ole pakko tosiaankaan tulla jos se on noin vaikeaa päästää meidät mukaan. Jos kerran on meneillään jotain hirveän salaista. Itse olisin toiminut vähän huomaamattomammin", naukaisin heilauttaen päätäni sivulle päin ja kääntyen ympäri. Vilkaisin Kostohenkeä silmiäöni pyöräyttäen, Lumotassu vilkaisi minuun.
"Et taida oikein pitää minusta, Talvikkimuisto?" naukaisin jäisesti virnistäen. Työnsin kynteni esille ja piirtelin hiekkaan kuvioita. Olin niin elementissäni ärsyttäessä kissoja. *Käy päälle vain*

//Kalma? Kojo? Kosto? Lumo? Talvikki?

Nimi: Talvikkimuisto

23.03.2018 15:54
Tuijotin Jääliljaa raivostuneena, tuo naaras ärsytti minua kuin pientä pentutarhassa asustavaa pentua. Hän tiesi aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei parantajilla ollut Kuolonklaanissa erityisemmin sijaa eikä heitä arvostettu kuningattaria enempää. Kuningattariakin varmaan kunnioitettiin enemmän, saattoivathan he uusia pentuja Kuolonklaaniin ja vahvistivat samalla kasvavaa klaania.
"Ei minulla ole mitään sinun opetushetkiäsi vastaan, mutta mukaamme te ette tule", sähähdin Jääliljalle. Suurikokoinen naaras ei hievahtanutkaan sanoistani, vaan naurahti siristyneille silmilleni ja otti uhkaavan askeleen eteen. Hän vain aika onnistui saamaan koko ruumiini tärisemään sanoinkuvaamattoman vahvasta pelosta.
"Ja miksi me emme saisi tulla mukaanne? Kuten sanoin jo, mehän olemme klaanitovereita", Jäälilja naukaisi jäätävällä äänensävyllä. Tiesin, että naaras näki minun raivoni ja haluni iskeä kynteni tuon kissan nahkaan, mutta hän tiesi myös millaisiin ongelmiin voisin joutua, olihan paikalla myös todistajia.
"Miksi teidän pitäisi tulla mukaamme?" kysyin, yrittäen samalla epätoivoisesti saada Jäälilja muuttamaan mielensä, "tehän voisitte mennä Varjoklaanin rajan lähettyville. Sitä paitsi, jos lähtisimme kaikki Tuuliklaanin rajalle, voisimme säikyttää kaiken riistan metelöinnillä."
"Te jo kahdestaan säikäyttäisitte kaiken riistan Myrskyklaanin reviirille asti", Jäälilja irvisti hampaidensa välistä. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras verrytteli lihaksikkaita lapojaan ja otti uuden askeleen eteen. Nielaisin rutikuivaa kurkkuani ja otin vaistojeni käskystä askeleen taaksepäin.
"Nyt vastaa minun kysymykseeni, kapinen parantajaoppilas. Miksi me emme saisi tulla mukaanne?"
Olin jo aikeissa vastata jotakin erittäin loukkaavaa, kun Kojoottivirne astui rinnalleni. Hän loi minuun nopean katseen, mikä pakotti minut työntämään neulanterävät kynteni käpälieni sisään ja perääntymään vähän matkan päähän. Jääliljan kasvoilla käväisi voitonriemuinen hymy.
"Kuinka kaunista, Kojoottivirne astuu puolustamaan heikkoa parantajaoppilasta", hän kehräsi jäätävästi ja räpäytti jäänsinisiä silmiään. Kojoottivirne avasi suunsa ja valmistauduin kuulemaan kollin sanat. Toivoin, että hän saisi meidät pois tästä tukalasta tilanteesta, koska en itse ollut onnistunut.

//Kojo? Jää? Kosto? Lumo? Sori muuten jos hittasin Jäätä liikaa

Nimi: Jäälilja

23.03.2018 14:47
”Mitä täällä tapahtuu?” Lumotassu naukui. Pyöräytin silmiäni.
”Hitto Lumotassu, mitä sinä teet täällä?” naukaisin jäisen virnistyksen kera, silmäni loimusivat sähköistä vihaa, oppilaan keskeytyksen ansiosta. Tarkkailin ensin Lumotassua, joka vaikutti uteliaalta, sitten käänsin katseeni Kojoottivirneestä Talvikkimuistoon ja vielä lopuksi Kostohenkeen. Räpäytin silmiäni.
"Ja mehän täällä vain satuimme törmäämään, ei mitään sen kummempaa", naurahdin kolkosti ja loin jäisen silmäyksen Lumotassuun.
”Toistan, mitä teet täällä?” tällä kertaa ärähdin uhkaavasti. Hännänpääni heilui pienesti paikoillaan tuohtuneena.
”Tulin etsimään sinua, ja löysin etsimäni”, Lumotassu naukaisi piikikkäästi. Siristin silmiäni ärtyneenä.
"Ajattelin että harjoittelisimme yhdessä", Lumotassu jatkoi.
Pian silmäni avautuivat mielihyvän merkiksi, päähäni oli putkahtanut idea, hyväkin sellainen. Käänsin katseeni Kojoottivirneeseen ja Talvikkimuistoon.
”Kuulin sellaista, että olitte menossa harjoittelemaan, pitääkö paikkansa? Jos kerran olette harjoittelemaan menossa, niin ettekös voisi ottaa Lumotassua mukaan? Hänestä saisi vastusta pikku parantajallemme", nau'uin jäisesti hymyillen. Olin tosiaan kuullut pienestä harjoittelureissun poikasesta.
"Ja minä tulen tietenkin mukaan", virnistin kierosti, en lähtisi mukaan jos en omaisi taka-ajatuksia.
"Eihän oppilas ilman mestariaan lähde harjoittelemaan, eihän?" naukaisin vakuuttavasti ja nousin seisomaan. Räpäytin silmiäni pariin otteeseen ja loin katseeni Lumotassuun. Silmäni loimusivat halveksuntaa, Lumotassun pitäisi itsekin tajuta keskeyttäneensä jotain, hyvin tärkeää, mutta menihän tämä näinkin.
"Entä tuleekohan arvon Kostohenki?" naukaisin ja loin sydämellisen katseen liittolaiseeni.
"Emmehän me edes vielä suostuneet ottamaan teitä mukaamme", Talvikkimuisto töksäytti väliin.
"Emme tarvitse parantajan lupaa siihen, että koulutan oppilastani", ärsytin.
"No, mutta kumminkin, eikös ole mukavampaa harjoitella yhdessä?" naukaisin hivenen ystävällisempään sävyyn ja heilautin häntääni, "Klaanitovereitahan tässä ollaan."

//Lumo? Kojo? Talvikki? Kosto? Sori vähän tönkkö xc

Nimi: Lumotassu

22.03.2018 23:09
Tassuttelin järven jäällä, kohti nelipuuta. Jää tuntui kestävän, lukuunottamatta muutamaa kohtaa. Yritin parhaan mukaan vältellä jään ohuita kohtia, sillä en osannut uida, enhän minä mikään jokiklaanilaissaasta ole. Miettiessäni miten voisin pärjätä, jos jotain sattuisi tunsin jään pettävän allani. Kauhun ja paniikin sekainen tunne mylläsi ympärilläni tipahtaessani mustaan veteen. Tunsin jäätävän kylmän nesteen turkillani. Yritin rämpiä kauhuissani takaisin jäälle.
”Apua!” Huusin niin kovaa, kuin vain kykenin shokissa.. Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Musta vesi yritti vetää minua kohti pohjaa, mutta taistelin kauhuissani vastaan. Kuulin vaimeita ääniä pinnan alta ja käänsin katseeni sinne. Kauhun huumassa katsoin miten kalat uivat allani, kuin valmiina syömään minut. Rääkäisin vihaisena ja potkaisin yhtä kaloista, yrittäen ponkaista pintaan. Siitä ei ollut mitään hyötyä, eikä se auttanut pätkän vertaa, sillä aloin upota kohti pohjaa. Jäinen vesi sai liikkeistäni hitaita ja uppoutui jäätävinä ryöppyinä raajoihini, jonka seurauksena en kyennyt liikkumaan kunnolla. Upposin ja upposin, kunnes jokin puraisi minua.

Säpsähdän kylmän hien saattelemana hereille sammalvuoteeltani. Näin Raatotassun istumassa vuoteeni vierellä. Pyörähdin istumaan ja tuijotin kollia kysyvästi.
”Rääkymisesi taisi herättää minut.” Kollioppilas naukui katsoen minua murhaavasti. Kasvoilleni nousi tyytyväinen virne.
”Oli ilo olla avuksi, karhu.” Nau’uin häijysti ja aloin sukia takkuista turkkiani. Näin sivusilmälläni Raatotassun kimpaantumisen sanoistani.
”Hiiri...” Kollin sanat olivat pelkkä inahdus.
”Anteeksi”, naukaisin kääntäen jäisen katseeni kohti Raatotassua.
”Mitä juuri sanoit, Karhutassu?” Naukaisin ärsyttääkseni oppilasta. Tuo taisi kimpaantua todella, sillä hyppäsi minua päin kynnet esillä. Väistin kollin hyökkäyksen ja kaadoin tuon potkulla takajalan jänteeseen. *Ehkäpä pääsisin tänään harjoittelemaan Jääliljan kanssa*, pohdin ja lähdin kulkemaan ulos pesästä häntä voitonriemuisesti pystyssä. Huomasin Punakynnen istumassa tuoresaaliskasan lähistöllä ja käänsin kylmän olemukseni tuon suuntaan.
”Oletko nähnyt Jääliljaa?” Huusin naaraalle, joka pudisteli päätään. Käänsin katseeni tuon vieressä istuskelevaan naaraaseen, olikihan hän Tulvasielu?
”Oletko sinä?” Huusin hänelle. Naaras nyökäytti päätään.
”En ole aivan varma itse, mutta Graniittipolte varmaan tietää, kysy häneltä?” Tulvasielu naukui tyynesti. Mietin hetken, kunnes nyökkäsin. Lähdin etsimään kollia, johon olin hieman ihastunut. Ei se niin kamalaa olisi, hänhän oli vain kissa muiden joukossa! Hölkkäsin soturien pesälle ja kurkistin sisään. Tiirailin pimeässä josko löytäisin Graniittipoltteen. Huomasin kollin aivan vieressäni, nukkumassa. Tökkäisin tuota varovasti kuonollani. Kollisoturi käänsi hämmentyneen katseensa minuun.
”Mitä asiaa?” Tuo kysäisi.
”Voisitko viedä minut Jääliljan luokse, en löydä häntä mistään.” Maukaisin katsoen Graniittipoltetta viattomasti. Kolli murahti jotain epämääräistä kunnes suostui.

Tassuttelimme ulos leirin sisäänkäynnistä ja Graniittipolte johdatti minua kohti jonkin sortin harjoittelupaikkaa. Kylmä lumihanki kylmäsi tassujani huolella, mutten välittänyt siitä.
”Eivät he ole täällä.” Naukaisin kylmästi.
”Sitten en osaa auttaa.” Kolli ilmoitti.
”Mutta voimmehan me etsiä hänet?” Tuo ehdotti. Käänsin tummansinisen katseeni kohti häntä.
”Me, on aika vahva ilmaisu.” Totesin hieman pisteliäästi, vaikka tunsinkin piston sydämmessäni. Kolli murahti jotain epämääräistä heilauttaessani korviani.
”Mutta voimmehan me, mennö etsimään Jääliljaa”, mau’uin painottaen sanaa ’me’. Graniittipolte nyökkäsi ja lähti kulkemaan vierelläni. Huomaamattamme lähestyimme Tuuliklaanin rajaa. Hengitin nummen kanervaists, mutta omituista tuoksua. Se tuntui tutults, olinhan nähnyt tuuliklaanilaisia kokoontumisessa. Kollisoturi keskeytti ajatukseni lempeällö murahduksella:
”Ajattelitko muuttaa Tuuliklaaniin kun noin paljon haaveilet?” Pyöräytin silmiäni ja näpäytin takaisin:
”Ajattelitko hankkia käytöstapoja ennenkuin revin kurkkusi auki?” Kehräsin karheasti ja häijysti. Aloin hölkätä syvemmälle Kuolonklaanin reviirille. Täällä oli kotini ja tulisi aina olemaan.

”Lumotassu, katso tätä!” Graniittipolte huudahti ja käännyin kannoillani. Huomasin kollin tutkivan pientä koloa.
”Anna olla, nyt meidän pitää löytää mestarini, enkä vitsaile. Tuntuu siltä, että olisin kiertänyt koko reviirin yli-innokkaan oppilaan kanssa!” Kivahdin. Graniittipoltteen katse osui minuun.
”Olet edelleen oppilas, itse.” Kolli naukaisi.
”Ja sinä olet? Pentuko?” Kysäisin väläyttäen voitonriemuisen virneen kollille. Tuo vain murahti ärtyneenä.

Vihdoin kuulin mestarini jäisen äänen ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Kuulin kaksi muutakin ääntä ja pysähdyin äkisti kuuntelemaan. Kuulin rasahduksen allani. Mainiota! Nyt he tiesivät minun olevan täällä. Tassuttelin pensaan viereltä hieman avarammelle alueelle jossa näin Jääliljan, Kostohengen, Kojoottivirneen ja Talvikkimuiston. Mietin hetken.
”Mitä täällä tapahtuu?” Naukaisin uteliaana.

// Jää? Kojo? Talvikki? Kosto? Sori tönkköh D:

Nimi: Sysisydän

22.03.2018 20:41
Astelin metsästyspartion perällä roikottaen pientä hiirtä suustani. Siinä olikin koko huikea saaliini. Vilkaisin kylmästi edelläni kulkevaa Tulvasielua, joka roikotti hampaissaan oravaa ja pulskaa rastasta. *Ei minun tarvitse osata saalistaa.* Sitten kun hallitsisin koko metsää, en metsästäisi enää ikinä, vaan muut tekisivät sen puolestani. Tuhahdin.
Astelin leirissä tuoresaaliskasan luo ja nakkasin surkean elukan läjän päälimmäiseksi. Kiersin leiriä katseellani ja nuori soturinaaras kiinnitti heti huomioni raahatessaan klaanin parantajaa Pikiviiltoa yrtin tuoksuiseen pesään. Hymyilin jäisesti. Soturi oli Valhekuiske, jonka tiesin olevan minulle sukua, sillä hän oli edesmenneen siskoni Kielomyrkyn tytär. Ja Pikiviilto taas oli hänen isänsä, niin Kalmalilja oli minulle kertonut.
Astelin tyynesti parantajan pesään, missä kohtasin harmaan naaraan. Istuuduin maahan nuolaisten valkeaa rintaani, nostaen sitten katseeni naaraan silmiin.
"Jaa-a, minusta onkin hyvin normaalia, miten tytär raahaa tajutonta isäänsä ympäri leiriä", murahdin katsahtaen mustaturkkiseen kolliin. "Aiotko kertoa miten hän päätyi tuohon kuntoon vai teenkö itse olettamukseni?"

//Valhe? Piki?

Nimi: Viiltokaaos

22.03.2018 17:26
Tappotassu syöksyi kohti pensaikosta juossutta hiirtä. Hiiri oli nopeampi ja onnistui karkaamaan ennen kuin oppilaani pudottautui sen päälle kynnet ojossa. Tappotassu vajosi hieman hankeen, mutta kääntyi nopeasti hiiren perään. Hän rämpi lumisena tuon perässä yllättävän nopeaa vauhtia hetken ajan, kunnes oppilaani onnistui loikkaamaan harmaan eläimen päälle. Kuulin vinkaisun, kun musta kolli katkaisi hiiren niskat leukojensa avulla. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, kun astelin oppilaani luokse. Tappotassu nousi ylös, ravisteli lumisen turkkinsa ja työnsi hiiren minua kohti hymyillen ylpeästi. Pyyhin nopeasti tyytyväisen virneen pois kasvoiltani palauttaen ilmeeni tyyneksi.
"Suoriuduit hyvin. Asennossasikaan ei ollut valittamista, mutta yrittäessäsi hyökätä saaliisi kimppuun, keskity enemmän. Sinun täytyy ajoittaa liikkeesi oikein, ettei saalis pääse karkuun. Muista aina yrittää uudelleen, kuten juuri äsken yritit. Lähde vain ajamaan saalistasi takaa, saat sen kyllä kiinni, jos olet kyllin nopea", naukaisin. Tappotassu nyökkäsi kuunnellessaan minua tarkkaavaisesti.
"Selvä", hän vastasi vielä.
"Hiiret ovat huomattavasti helpompia saalistaa kuin esimerkiksi jänikset ja linnut. Ne ovat hitaampia ja lehtikatoisin erotat hiiren helpommin maastosta kuin jäniksen, jonka turkki on valkea", selitin. Ennen kuin oppilaani kerkesi vastata, jatkoin:
"Niinpä alamme harjoitella hangessa juoksemista ja loikkimista. Mitä nopeampaa pystyt juoksemaan, sitä todennäköisemmin saat saaliisi kiinni. Linnut taas voivat nousta siivilleen, jonka vuoksi sinun täytyy voida hypätä niiden perään. Meidän täytyy vahvistaa takajalkojesi voimaa."
"Aloitammeko harjoittelun nyt?" oppilaani kysyi.
"Aloitamme. Hautaa hiiri pensaikon lähelle, jotta löydämme sen palatessamme. Sen jälkeen saat yrittää juostaa hangen päällä yrittäen pysytellä pinnalla mahdollisimman hyvin", naukaisin Tappotassulle. Kolli lähti kohti pensaikkoa hautaamaan saalistamansa hiiren lumeen.

//Tappo?

Nimi: Tappotassu

22.03.2018 16:43
"Hyvä on", mau'uin Viiltokaaokselle. Olisin halunnut harjoitella taistelemista, mutta jos minusta ei voisi tulla soturia muuten, saalistaisin. Pieni epävarmuus käväisi mielessäni; osaisinko oikeasti saalistaa... ei, kyllä minä osaisin. Hoin sitä mielessäni. Yrittäisin ainakin onnistua, sehän oli tärkeintä. Sitäpaitsi Viiltokaaos kyllä sanoisi, mikä onnistui ja mikä ei. Mestarini oli loikkimassa hieman kauemmas seuratakseen minun saalistamistaitojani. Avasin suuni haistaakseni ilmaa. Jostain tuli jäniksen tuoksu, tosin vähän kauempaa. Ehkä Tuuliklaanin reviiriltä, ainakin haistoin Tuuliklaanin ominaistuoksun. Tunnistin sen kokoontumisesta. Haistoin myös hiiren. Aloin menemään eteenpäin seuraamalla hiiren tuoksua. Mieleeni muistui taas se kerta, kun Viiltokaaos oli pyytänyt minua suunnistamaan leiriin. Silloin olin hieman epäonnistunut. Mitä jos epäonnistuisin taas. Läheisessä pensaikossa rapisi. Höristin korviani. Menin kyyryyn maahan. Saatoin näyttää hölmöltä. Astelin kohti pensaikkoa luikerrellen kuin käärme pitäen epukäpäliäni rintakehäni alla. Hiiren oli pakko olla jossain tuolla pusikossa. Lähdin vaanimaan pusikkoa kohden. Hiiri tuli esiin pusikosta. Nyt se olisi helppoa napata. Loikkasin maasta hiirtä kohden...

//Viilto? Saat päättää onnistuuko Tappo vai ei :)

Nimi: Hiiripisara

19.03.2018 18:57
"Tulevaisuudelta haen onnea", naukaisin ja käänsin katseeni Ahvenleukaan ikään kuin häpeillen sanojani, joita todellisuudessa en edes tarkoittanut.
"Niin typerältä kuin se kuulostaakin, minä tahdon olla onnellinen. Moni kuolonklaanilainen ajattelee onnen olevan valtaa ja toisten alistamista, mutta minä uskon sen olevan enemmänkin. Tahdon löytää paikkani Kuolonklaanissa ja löytää ystäviä, joita minulla ei toistaiseksi erityisen paljoa ole. Toivon myös löytäväni kumppanin, eivätkä pennutkaan sen jälkeen ole mahdoton idea", valehtelin sulavasti jokiklaanilaiskollille, joka nyökkäili hitaasti kuunnellessaan. Nostin kysyvän katseeni käpälistäni Ahvenleukaan.
"Pidätkö sinä minua ihan hiirenaivoisena? Onko hiirenaivoista olla kuolonklaanilainen ja ajatella tällaista?" kysyin hiljaisella äänellä kasvoillani pieni irvistys. Ahvenleuka hymähti pienesti, hänen kasvoilleen ilmestynyt hento hymy katosi hetkessä kollin vajotessa ajattelemaan jotakin. Hetkessä hän kuitenkin palautti tämän hymyn kasvoilleen ja käänsi meripihkaisen katseensa minun suuntaani valmiina vastaamaan esittämääni kysymykseen.

//Ahven?

Nimi: Valhekuiske

18.03.2018 16:17
Pikiviillon selittelyt eivät enää kiinnostaneet minua. Hän oli päättänyt luopua isänäni olemisesta ja nyt olisi aivan liian myöhäistä tulla kerjäämään anteeksiantoa. En tarvinnut häntä, enkä ketään muutakaan elämääni, joka oli riitti minulle aivan hyvin. Laskin katseeni maassa makaavaan parantajaan, joka ei liikkunut, muttei kuitenkaan vaikuttanut kuolleeltakaan. Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä, sillä siinä olisin onnistunut, vaan halusin saada taotuksi hänen päähänsä, etten todellakaan piitannut hänestä vähääkään. Astuin pari varovaista askelta lähemmäs miettien, miten hän oli menettänyt tajuntansa kokonaan, vaikkei tuon tällin pitänyt olla niin vahva, etteikö yksi heikko parantaja siitä selviäisi. Vasta aivan hänen vierelleen päästyään huomasin kiven, joka oli ollut lumen alle hautautunut. Vasta Pikiviillon iskeytyessä sitä päin, oli harmaa pinta ilmestynyt lumipeitteen alta ja nyt sitä koristi veritahra. Nielaisin silmät laajentuneina, mutta ilme muuten tyynen kylmänä, tarkistaen hänen kuitenkin hengittävän. Kylkien kohoilua ei erottanut, mutta parantaja oli elossa. Mielessäni kävi ensin jättää hänet siihen kuolemaan sillä se ei olisi tuottanut ongelmia minulle muuten, kuin jos joku saisi tietää, enkä halunnut joutua ongelmiin. Toisaalta luultavasti kaikki halveksuivat parantajaa ja ketä olisi kiinnostanut, jos hän kuolisi ja tarkemmin ajateltuna se olisi suorastaan palvelus. Voisin vain sanoa löytäneeni hänet ukkospolun vierestä tuossa kunnossa ja että hän olisi jäänyt hirviön alle. Toisaalta se olisi liian armollista Pikiviillolle, joka saisi kuolla rauhallisesti edes tajuamatta sitä. Katkeruus poltteli rinnassani ja yhä enemmän ajateltuani sitä, kuinka saisin päättää hänen päivänsä tuskallisemmin, tuntui vain oikeudenmukaiselta. Tartuin valkeilla hampaillani kiinni tuon niskanahkaan ja lähdin raahaamaan häntä takaisin leiriin. Hirviön alle jääminen sai olla riittävän hyvä tekosyy hänen loukkaantumiselleen.

Leirin aukio oli onnekseni melko autio, joten sain raahattua yhä tajuttoman parantajan hänen pesäänsä, jossa laskin hänet omalle makuupaikalleen. Talvikkimuisto ei ollut myöskään paikalla. Kertoisin hänelle varmaankin myöhemmin siitä kauheasta onnettomuudesta, johon hänen mestarinsa oli joutunut ja kävisin toki useasti tervehtimässä rakasta isääni. Kasvoilleni piirtyi voitonriemuinen virne.

//Tästä voi joku ihan vapaasti jatkaa :D

Nimi: Pikiviilto

18.03.2018 15:24
Tuhahdin äänekkäästi leikkimielisenä protestina oppilaalleni, joka selvästi halusi minun lähtevän pesästäni jotta saisi puhua kahden soturin kanssa. Ymmärsin kuitenkin heidän tilanteensa ja vaikuttivathan heidän välinsä kovin läheisiltä, kun Kojoottivirne halusi nimenomaan Talvikkimuiston tarkistavan korvaansa. Hänen vierailunsa eivät olleet kovinkaan harvinainen näky. Astelin ulos pesästä leirin pääaukiolle, joka oli täynnä sotureita, jotka olivat lähdössä partioon. Päätin hälinän takia asettua hetkeksi istumaan hieman syrjemmälle, mutta suuntani vaihtui nopeasti, kun huomasin Valhekuiskeen astuvan ulos sotureiden pesästä. Kohotin pääni kiinnostuneena ja kävelin jokseenkin varautunut ilme kasvoillani hänen luokseen. Tyttäreni reaktio huolestutti minua eniten, enkä siitä syystä ollut uskaltautunut puhua hänen kanssaan sen jälkeen, kun hän oli alkanut selvästi välttelemään minua. Kenties hän häpesi parantajuuttani, tai ennemminkin uskoani Tähtiklaaniin, eikä hän siitä syystä halunnut kaikkien tietävän olevani hänen isänsä. Aluksi Valhekuiske vaikutti siltä, kuin ei olisi edes huomannut ilmestymistäni hänen vierelleen, kun tuo vaihtoi pari sanaa Graniittipoltteen kanssa, mutta huomattuaan etten ollut luovuttamassa, hän viitsi luoda välinpitämättömän mulkaisun suuntaani.
"En tietääkseni tarvitse parantajaa tällä hetkellä", soturi sylki sanat suustaan ja kiinnitti katseensa suoraa eteenpäin.
"Et, mutta minulla on sinulle muuta asiaa ja toivon että suostuisit puhumaan tämän kerran kanssani", huokaisin yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka tyttäreni ylimielinen käytös oli saada minut turhautumaan. Tällä kertaa Valhekuiske käänsi jopa koko päänsä katsoessaan suuntaani, mutta hänen silmissään paistoi inho.
"Jos sitten suostut viimein jättämään minut rauhaan", hän myöntyi onnekseni hetken mietittyään. Nyökkäsin kiitollisena ja kävelin hänen edellään ulos leiristä. Lehtikadon loppua kohden kylmyys oli alkanut viimein hellittää, mutta välillä puhaltava navakka tuuli pörrötti pikimustaa turkkiani. Valhekuiske vaikutti leiristä ulos päästyään enemmänkin vaivaantuneelta, kuin siltä että olisi halunnut hankkiutua minusta eroon.
"Oliko sinulla jotain sanottavaakin, vai aiotko olla siinä vain mykkänä", tuo kuitenkin ivasi ja lähti kulkemaan vierelläni kohti Tuuliklaanin viereistä rajaa, pitäen pientä välimatkaa.
"Ajattelin aloittaa heti, kun tiedän että kuuntelet", murahdin vastauksena ja sivalsin ilmaa hännälläni.
"Tahdon vain kuulla selityksen sille, miksi olet alkanut käyttäytymään niin minua kohtaan. Olen kuitenkin isäsi", huomautin kulmiani kohottaen. Harmaan soturin ilme tuimeni ja silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, vaikken mielestäni sanonut mitään mistä tuo olisi voinut suuttua.
"Ei, et ole. Minulla ei ole emää, veljeä eikä enää myöskään isää. On vain minä" hänen sanansa nostattivat palan kurkkuuni.
"Et ole ollut minulle missään elämänvaiheessa sellainen isä, jollaista olisin tarvinnut. Voit syyttää vain ja ainoastaan itseäsi", Valhekuiske sihahti päin naamaani, jolloin omakin kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa.
"Minulla on katsos velvollisuuksia. Koko klaanin kissojen parantaminen sattui katsos pitkään olemaan yksin minun vastuullani, mutta silti yritin pitää sinusta huolta. Se tosin alkoi olla hieman vaikeaa, kun välttelit minua parhaasi mukaan", ärähdin pitäen katseeni Valhekuiskeen liekehtivissä silmissä niin pitkään, kunnes sydämenlyönnissä tapahtunut potku suoraan rintaani heitti minut kauemmas, enkä muistanut muuta kuin rajun kivun päässäni, jonka jälkeen pimeni.

//jatkan heti Valheella

Nimi: Jäälilja

18.03.2018 13:21
"Kojoottivirneellä on jotakin tunteita Talvikkimuistoa vastaan. Sokeakin näkee sen. Sinun täytyy hyödyntää Talvikkimuistoa, jotta saamme Kojoottivirneen luokse. Kuka tahansa tekisi mitä vain rakkauden takia, eikö vain?" Kostohenki naukaisi, esittäen asiansa kieron näköisenä. Saattoi olla että kuvittelin, kohautin lapojani ja käänsin jäänsinisen katseeni mustaan kolliin.
"Olet tainnut miettiä tätä, ystävä hyvä", virnistin jäisesti, mutten ilkeästi. Kostohenki oli oikeasti hyvä ystäväni.
"Ja kuten yleensä suunnitelmasi ovat loistavia, mutta meidän tarvitsee kehittää ajatustamme", selitin, "Meidän tarvitsee tehdä kaikki vaivihkaa". Säpsähdin kuullessani äänen kaukaisuudessa, joka läheni lähenemistään. Pian puskasta astui esiin ensin Kojoottiviren ja perässä, kukapa muukaan kuin hänen rakastettunsa Talvikkimuisto. Kasvoilleni nousi jäinen, pilkaava virne.
"Ketkäs ne siinä? Minne teillä on matka?" kysyin jäätävästi ääntäni madaltaen. En pitänyt äänestäni ilman sen muuttamista, liian kimeä, liian korkea.
"Ellet vielä tunnistanut minua, olen Talvikkimuisto, klaanisi parantajaoppilas", Talvikkimuisto naukaisi pisteliäästi. Naurahdin kolkosti ja siristin silmiäni.
"En vaan ole ottanut huomioon pieniä parantajiamme, eiväthän heistä ole tippakaan hyötyä", naukaisin kuivasti ja loin katseeni Kostohenkeen. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä ajattelin, nyt sattuisi olemaan tilaisuus toteuttamaan suunnitelma, jota ei edes vielä ollut. He olivat astuneet eteemme liian aikaisin. Loin viattoman katseen Kojoottivirneeseen.
"Ja sinä, luulisi sinunkin olevan tarpeeksi viisas pitämään pieni parantajamme leirissä, et varmaan halua hänelle sattuvan mitään, ethän?" naukaisin ja katsoin kumpaakin vuorollaan ivallisesti hymyillen. Kostohenki astui lähemmäs.
"Kannattaa ottaa sanamme tosissaan".

//Kojo? Talvikki? Kosto?

Nimi: Talvikkimuisto

18.03.2018 13:07
Räpäytin meripihkaisia silmiäni yllättyneenä Kojoottivirneen sanoista ja silmäni vain suurenivat entisestään kollin tarjouduttua opettamaan minulle joitakin taisteluliikkeitä. Ei Kojoottivirneen revennyt korva todellakaan estäisi häntä taistelemasta, eihän kolli edes käyttäisi korvaansa yhdenkään taisteluliikkeen parissa. Jätin kuitenkin huomautuksen sanomatta, koska kolli saattoi oikeasti kertoa totuudenkin.
"Minulla on kyllä jäänyt Pikiviillon kanssa harvaksi taisteluliikkeiden harjoittelut, koska meidän tehtävämme on pitää rauhaa yllä eikä taistella väkivaltaisesti. Mutta voisihan minua joidenkin hieman haastavampien liikkeiden oppiminen kiinnostaakin", totesin hetken kuluttua, "emme me tosin täällä mahdu harjoittelemaan."
"Mennään vaikka leirin ulkopuolelle ja etsitään jokin hyvä harjoitteluaukio", Kojoottivirne ehdotti ja vilkaisi parantajan pesän sammalverhoja, joiden raoista pystyi erottamaan leiriaukion. Loin nopean silmäyksen samaan suuntaan ja nyökäytin sitten hyväksyvästi päätäni ruskeanharmaalle kollille.
"Mennään vain", naukaisin ja lähdin edellä pois pesästä Kojoottivirne perässäni. Sukelsin ulos tunkkaisesta parantajan pesästä ja jäin hetkeksi seisomaan sammalverhojen edustalle. Vetäisin syvään raikasta ilmaa keuhkoini ja nautin täysin siemaisuin viileästä ilmavirrasta, joka tarttui vähän väliä sinertävänharmaan turkkiini ja sai sen pörrölleen. Hiirenkorva oli tulossa, mikä tietenkin tarkoittui Kuolonklaanin ja muidenkin klaanien vahvistautumista. Lehtikato oli ollut jokaiselle metsän klaanille erittäin rankka ja jokainen varmasti odotti viherlehden lämpimiä ja runsasriistaisia päiviä.
"Minne päin lähdemme?" kysyin vierelleni saapuneelta Kojoottivirneeltä, joka oli alkanut venytellä jalkojaan ja haukotteli parhaimmillaan makeasti. Kun kolli oli saanut ruskeanharmaan turkkinsakin edes jonkinlaiseen järjestykseen, lähdimme marssimaan leirin uloskäyntiä kohti.
"Minä voin viedä sinut eräälle Tuuliklaanin rajan lähettyvillä olevalle aukiolle, jolla voisimme rauhoitella rauhassa", Kojoottivirne naukaisi ja vilkaisi minua, odottaen reaktiota lyhyen hetken ajan.
"Kuulostaa hyvältä", totesin ja käännyin vilkaisemaan vierelläni tassuttelevaa kollia. Tajusin kuitenkin liian myöhään olevani aivan kiinni ruskeanharmaassa klaanitoverissani ja nenänpääni kosketti hetkellisesti kollin kuonoa. Säpsähdin silmänräpäyksen kestävästä kosketuksesta ja siirryin nolostuneena hännänmitan kauemmas soturista.
"Anteeksi, en tajunnut sinun olevan niin lähellä", naukaisin nolostuneena ja hidastin askeliani varovaisesti, "sinä voit kulkea hieman edellä, koska minä en tiedä minne me olemme menossa."
En ehtinyt nähdä Kojoottivirneen reaktiota neniemme kosketukseen, kunnes hän jo käänsi katseensa menosuuntaansa ja kiristi hieman askeliaan päästäkseen muutaman hännänmitan verran minua edelle. Sukelsin kollin perässä piikkihernetunneliin ja sen kautta ulos leiristä.
Heti kun pääsin ulos leiristä Kuolonklaanin reviirille, meinasin törmätä suoraan paikalleen pysähtyneeseen Kojoottivirneeseen. Tajusin nopeasti ruskeanharmaan kollin tuijottavan jotakin ja seurasin vaistojen käskystä klaanitoverini katsetta. Sydämeni tuntui jättävän ties kuinka monta lyöntiä välistä, kun tunnistin Jääliljan ja Kostohengen vajaan puolen ketunmitan päässä. Kaksikko istuskeli rennon oloisina kitukasvuisten pensaiden reunalla ja heidän katseensa olivat porautuneet minuun ja Kojoottivirneeseen. Jääliljan kasvoille nousi jäätävä ja hieman pilkkaava hymy.
"Ketkäs ne siinä? Minne teillä on matka?" likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kysyi silkkisen pehmeällä äänensävyllä.
"Ellet vielä tunnistanut minua, olen Talvikkimuisto, klaanisi parantajaoppilas", murahdin kuivasti lihaksikkaalle soturille. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta kertoa kummallekaan heistä matkastani, koska eihän se edes heille kuulunut. Toivoin Kojoottivirneen pitävän myös kuononsa kiinni asiasta.

// Jää? Kojo? Kosto?

Nimi: Kojoottivirne

18.03.2018 10:36
Olin ehkä hiukan pettynyt Talvikkimuiston tuomiin uutisiin. Tämä tarkoittasi sitä, että en voisi tulla pesälle enää niin usein korvani kanssa. Ilman pätevää syytä omat käyntini tai nopeat vierailuni parantajanpesällä olivat hyvinkin epäilyttäviä. Huomasin kuinka Pikiviilto oli perääntyneenä hiukan kauemmas pesässä. Käänsin katseeni uudestaan takaisin Talvikkimuiston kauniisiin silmiin. Tuntui kuin olisin taas kohdannut karun totuuden omista tunteistani. Minä todella pidin Kuolonklaanin parantajaoppilaasta, mutta en pystynyt kertomaan siitä kenelekään. Emoni Kalmalilja oli aivan tarpeeksi pettynyt minuun ja muut sisarukseni olivat yhtä etäisiä kuin se kaukana asustava Taivasklaani. Jos Talvikkimuisto ei olisi ollut Kuolonklaanissa, olisin varmasti lähtenyt täältä jo kauan aikaa sitten.
"Kojoottivirne? Kuulitko sinä minut?" Talvikkimuisto kysyi yhtäkkiä. Huomasin tuijottavani naarasta suoraan silmiin. Räpäytin silmiäni ja annoin katseeni valahtaa pois naaraan silmistä suoraan omiin tassuihini. Huomaamattomasti upotin kynteni kylmään maahan. Se ei ollut parhaimpia ideoitani, sillä maa oli todella kova. Tuntui kuin kynteni olisivat voineet katketa hetkenä minä hyvänsä.
*Tein sen taas*, ajattelin pettyneenä. Olin valunut taas omiin ajatuksiini katsoessani Talvikkimuistoa. Kuinka yksi kissa todella pystyikin saamaan ajatukseni niin pahasti sekaisin?
"Kuulin. Korva on parantunut paremmin kuin oletit", vastasin hiukan pettyneellä äänensävyllä. Toivoin hartaasti, että naaras ei olisi huomannut sitä epäkohtaa äänestäni.
"Älä käsitä väärin. Se on tosi hyvä juttu, mutta minä vain", yritin korjata sanojani, mutta purin itseäni kieleen kesken lauseen. Meinasin sanoa Talvikkimuistolle juuri jotakin, jota olisin todennäköisesti katunut todella pian. En pystynyt siihen. Me olimme ystäviä eikä Talvikkimuistolla ollut mitään tunteita minua kohtaan. Eihän?
"Ajattelin vain, että uskaltaisinko koetaa muutamia taisteluliikkeitä? En ole uskaltanut tehdä kovinkaan paljoa lähiaikoina korvani takia", maukaisin samalla kun heilautin häntääni. Sain erään idean. Tämä tosin saattaisi kostautua minulle. "Voisin ehkä opettaa sinulekin muutaman liikkeen, jos vain siis haluat."

// Talvikki?

Nimi: Talvikkimuisto

17.03.2018 14:43
Kuuntelin Pikiviillon sanoja erittäin tarkasti ja painoin jokaikisen tiedon mieleeni, koska en pakosti tulisi kuulemaan kyseisiä sanoja koskaan uudelleen elämäni aikana. Tähtiklaani oli Pimeyden metsän vastike ja Tähtiklaaniin uskovat kissat siirtyvät sinne elämänsä jälkeen aivan kuin Pimeyden metsään uskovat kissat siirtyivät sen metsästysmaille kuoltuaan. Tähtiklaanin jäsenet voivat opastaa kissoja unien välityksillä ja pystyvät kommunikoimaan parantajienkin kanssa, minkä olin luullut olevan mahdotonta, koska eiväthän Kuolonklaanin parantaja ja parantajaoppilas koskaan puhuneet Pimeyden metsän kissoille. Muiden klaanien parantajat, jotka uskoivat Tähtiklaaniin, olivat arvostettuja koska he osasivat ennustaa Tähtiklaanin heille lähettämiä merkkejä. Kaikki Pikiviillon jakaama tieto kuulosti suoraan unesta tulleelta, mutten uskonut mestarini valehtelevan minulle.
"En tosin itse ole saanut merkkejä Tähtiklaanilta - tai riippuu miten sen ottaa."
Pikiviillon sanat saivat taivaansinisen katseeni kääntymään salamannopeudella ja kohtaamaan pikimustan kollin salamyhkäisen ilmeen. Hän näytti aivan siltä, kuin kollin mielessä olisi ollut jokin suuri suunnitelma, jota tuo oli punonut jo lukuisien kuiden ajan. Kohotin kulmiani hämmentyneenä ja avasin suuni, valmiina utelemaan mestariltani lisätietoa. Aikoisin saada tahtomani tiedon keinolla tai toisella.
"Hyvää huomenta!"
Käännyin vilkaisemaan lapani taakse ja sain vastaani Kojoottivirneen ruskeanharmaan hahmon. Kollikissan tunnusomaisen takkuinen turkki sojotti ties kuinka moneen suuntaan ja lämpimänruskeissa silmissä välähti soturin huomattua minut ja Pikiviillon. Suljin vieläkin auki olevan suuni ja otin muutaman askeleen kauemmas mestaristani, jossa olin ollut periaatteessa kiinni Tähtiklaani-keskustelun aikana.
"Anteeksi, keskeytinkö jotain?" Kojoottivirne kysyi pahoittelevana ja vilkaisi ensin Pikiviiltoa ja sitten minua. Räpäytin kirkkaansinisiä silmiäni iloisena. Oli niin mukavaa nähdä Kojoottivirne, kun emme olleet jutelleet toisillemme pitkään aikaan.
"Et", Pikiviilto ilmoitti välinpitämättömästi, aivan kuin äskeistä keskusteluamme ei olisi koskaan syntynytkään, "tarvitsetko jotakin?"
"Tulin vain pyytämään Talvikkimuistoa tarkistamaan korvani", Kojoottivirne ilmoitti tyynesti ja vilkaisi minua sivusilmästä. Nyökäytin päätäni ja kutsuin kollia hännänheilautuksella seuraamaan minua pesän reunalla olevalle sammalpedille. Heitin kuitenkin nopeasti silmäyksen Pikiviillolle, jonka tarkoituksena oli kertoa mestarilleni jättää meidät kahdestaan. En ollut aivan varma toimiko yritykseni, mutta ainakin mustaturkkinen kolli katosi pesästä muutaman silmänräpäyksen sisällä. Ohjeistin Kojoottivirnettä asettumaan istuma-asentoon sammalpedille ja ryhdyin tutkimaan tuon revennyttä korvaa. Korva olin parantunut erinomaisesti ja tunsin sanoinkuvaamatonta ylpeyttä itsestäni silmäillessäni hyvässä kunnossa olevaa korvanrepaletta.
"Se on parantanut hyvin. Paljon nopeammin ja paremmin kuin oletin", ilmoitin tyynesti. En edes yrittänyt piilotella äänestäni loistavaa ylpeyttä Kojoottivirneeltä, olihan hän ystäväni.

// Kojo?

Nimi: Pikiviilto

17.03.2018 12:18
Huokaisin syvään ja katsoin huolestuneella ilmeellä Talvikkimuistoa. Miksi tuo oikein halusi tietää Tähtiklaanista. Kun itse aikoinaan kiinnostuin Tähtiklaaniin liittyvistä asioista, jouduin todella ongelmiin, enkä halunnut samaa oppilaaleni. Tosin, hän kuitenkin sanoi uskovansa Pimeyden metsään.
"Kyllä minä tiedän, ettet levittele tietojasi muille. En vain tiedä, onko hyvä idea kertoa sinulle Tähtiklaanista", tuhahdin ja laskin katseeni alavistoon, mutten voinut olla sivusilmälläni Talvikkimuiston katsetta.
"Olisit kiltti. Haluan vain tietää, ja kuten sanoin, uskon Pimeyden metsään", hän jatkoi, mutta idea epäilytti minua yhä. Vilkuilin hetken pesän suuaukolle varmistaakseni, ettei kukaan olisi tulossa sisään ja istuuduin naaraan eteen kietoen mustan häntäni tassujeni ympärille.
"Olkoon sitten, voin minä kaiketi jotakin kertoa", myönnyin, jolloin Talvikkimuiston kasvoille kohosi iloinen ilme.
"Mistä sitten aloittaisin... periaatteessa Tähtiklaani on sitä kannattavien kissojen vastike Pimeyden metsälle, eli sinne siirrytään kun sen aika koittaa. He voivat opastaa kissoja unien välityksillä ja toisin kuin Pimeyden metsän kissat, he antavat unia myös parantajille. Oikeastaan parantajat ovat muissa klaaneisaa arvostettuja juuri sen takia, että juuri he osaavat lukea Tähtiklaanin merkkejä. Kuulostaa kieltämättä hyvälle ja juuri se olikin yksi syy, miksi kiinnostukseni Tähtiklaaniin jatkui. En tosin itse ole saanut merkkejä tähtiklaanilta - tai riippuu miten sen ottaa", naukaisin ja hymyilin salamyhkäisesti.

//Talvikki?

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com