Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Vahvamieli

06.01.2018 11:44
"Me harjoittelemme tulevaa varten", vastasin tyynesti. "Opetan sinulle kaiken, minkä Uljaspennullekin. Ehkä jokin päivä tapaat veljesi samalla harjoittelukerralla."
Astelin eteenpäin välillä sivusilmällä vilkaisten, pysyikö Teräpentu vauhdissa mukana. Näytti pysyvän. Johdatin hänet sille samaiselle aukiolle, jolla eilen olin Uljaspentua harjoittanut ja käännyin sen keskellä ympäri ruskeaturkkista kollia katsomaan.
"Haluan nähdä, millaiset ovat refleksisi ja muutenkin kehonkäyttökykysi nopeuden suhteen", murahdin. "Teemme ensin pieniä, mitättömiä harjoitteita, minkä jälkeen ne tulevat rankemmiksi. Mitä enemmän kasvat, sitä rankemmiksi ne muuttuvat. Asia selvä?"
Teräpentu nyökkäsi. En tosin voinut päätellä, oliko hän innolla ja motivaatiolla tässä mukana mutta juuri nyt ei ollut aikaa kysellä, mitä hän ajatteli. Kehotin kollia tulemaan paikalleni aukion keskelle ja jäin muutaman silmänräpäyksen ajaksi seisomaan hänen eteensä.
"Väistä, mikäli aiot välttää iskuni." Sitten, yht'äkkiä minä huitaisin kynnet paljaina kohti Teräpentua. Osuin hänen lapaansa ja viilloista tirskahti pisara verta.

//Terä?

Nimi: Lintulumo

06.01.2018 11:40
Vahvamieli otti Teräpennun mukaansa. Hän ei sen tarkemmin kertonut mihin, mutta tiesin, että hän jollain tapaa kouluttaisi pentujamme. Ehdin sukia hetken ajan Lumepennun turkkia, kun Uljaspentu asteli sisään. Kollipentu asettui viereeni makoilemaan. Vilkaisin häntä ja silmäni suurenivat.
"Mistä nuo ovat tulleet?" kysyin tiukasti ja nuuhkin pentuni haavoja. Niitä oli muutamia ympäri kehoa. Ne eivät olleet syviä, mutta varmasti tekivät ainakin jonkin verran kipeää. Haistoin haavoissa yrttien tuoksun, Pikiviilto oli kai laittanut niihin jotain. Paha aavistus nousi mieleeni, kun yhdistelin asioita toisiinsa. Tätäkö Vahvamieli oli tehnyt? Ja nyt hän tekisi saman myös Teräpennulle. Nousin häntä huiskien istumaan ja siristin silmiäni katsoessani harmaata pentua.
"Tämä on isäsi tekemää. Eikö olekin?" murahdin vihaisesti. "Äläkä yritä valehdella. Näen, jos sen teet. Mitä te teitte?"

//Uljas?

Nimi: Uljaspentu

06.01.2018 11:31
"Se kun ei sinulle kuulu, kuka ne teki", sanoin ja väläytin häijyn hymyn. "Ja vaikka tietäisitkin sen jo, ei se sinun elämääsi vaikuta. Ei ainakaan pitäisi vaikuttaa. Sinähän olet vain oppilas, jota kiinnostaa minun asiani yhtä paljon kuin sinun asiasi kiinnostavat minua. Eli ei yhtään."
Istuskelin siinä paikoillani häntä käpälien ympäri kääräistynä. Kallistin hieman päätäni Sysitassulle kylmin hymyin. En tiennyt, mitä hän ajatteli mutta aavistin, että minun haavani ja niiden tekijä olivat osa hänen mietteitään. Tuskin hän muuten olisi kysynyt. Nousin käpälilleni ja tuhahdin pahansuovasti: "Menehän mestarisi luo. Ties vaikka hän antaisi sinulle sisältöä elämääsi."
Tassutin naaraan ohi pentutarhan suuaukolle, jonka luona pysähdyin ja vilkaisin häntä petomainen hymy kasvoillani, ennen kuin pujahdin sisään pentutarhaan. Menin emon viereen ja asetuin vatsalleni. Haavoja poltteli, ne itse asiassa tuntuivat hyvinkin voimakkaina kehossani, eivätkä jättäneet muistuttamatta olemassaolostaan. Ne olivat kuin tulessa, vaikkeivät olleet edes kovin syviä. Mutta tämähän oli vain osa koulutustani; isä opettaisi minulle kaiken, minkä itsekin tiesi, ja vielä joskus olisin kuin hän. Teräpentu oli lähtenyt, havainnoin. Isä oli siis pitänyt lupauksensa ja vienyt veljenkin leirin ulkopuolelle.

//Lintu? Sysi?

Nimi: Teräpentu

06.01.2018 09:30
"Kuulostaa", murahdin katsahtaen isääni. En tiennyt, mitä tuo kouluttaminen tarkoittaisi, mutta varmasti se auttaisi minua eteenpäin. Olin ennen lähtöäni nähnyt Uljaspennun, jonka turkissa näkyi useita haavoja. Olikohan isäni tehnyt ne? Vaikka ei se kyllä minua haittaisi, eivät ne haavat näyttäneet edes pahoilta.
Muistin, miten Uljaspentu oli jutellut Sysitassun kanssa, ja väkisinkin näky vaivasi minua. En tiennyt miksi. Mutta ajatus siitä, että tuo musta naaras viettäisi veljeni kanssa aikaa noissa merkeissä... Ravistin päättäväisesti päätäni ja työnsin ajatuksen muualle. Nyt oli tärkeämpää ajateltavaa.
Kuljimme kauemmas leiristä ripeään tahtiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin leirin ulkopuolella. Uudet tuoksut ajautuivat nenääni, haistoin jonkin eläimen lähistöllä. Lumi tassujeni alla oli upottavaa ja kylmää, taivas oli harmaa eikä aurinkoa näkynyt. Ympärillämme kasvoi korkeita puita, joiden oksilla istui muutama lintu. Huomasin jääneeni isästäni hiukan jälkeen ja loikin hänet kiinni.
"Mitä tämä koulutus tarkoittaa? Mitä me teemme?"

//Vahva?

Nimi: Sysitassu

06.01.2018 09:12
"Nyt näyttäisi siltä, että sinä tulit minun luokseni", naukaisin nousten istumaan jäisesti hymyillen, "eikä toisinpäin."
Katsoin kollia silmiin, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet tunteita. Siristin silmiäni. Pennun korvassa oli selvästi haava. Ja kun katsoin tarkemmin, näin eri puolilla hänen kehoaan naarmuja ja pieniä viiltoja, joihin oli nyt laitettu jotain salvaa.
"Mitäs sinulle on sattunut?" naukaisin kulmiani kurtistaen. Näin suuren, harmaan kollin astelevan pentutarhaan. Hehän olivat äsken lähteneet johonkin..
"Tekikö sinun isäsi nuo?" kysyin katsellen haavoja. No, Vahvamieli kaiketi halusi jollain tapaa kouluttaa pentujaan. Mutta ei se häntä auttaisi, ainakaan niin paljoa, että hänestä kasvaisi parempi taistelija kuin minusta. Ei minuakaan oltu mitenkään koulittu pentuna, ja silti taistelu oli varmasti yksi vahvimmista osaamisistani.

//Uljas?

Nimi: Vahvamieli

05.01.2018 22:52
Astelin voimaa uhkuvin askelin pentutarhaa kohti. Olin juuri tullut Uljaspennun kanssa ulkoa harjoituksista, joista kolli ei tainnut olla moksiskaan. Mitä nyt hieman kömpelyyttä ja lihasten sekä aistien etsiskelyä mutta kyllä se tästä.. Vielä minä pojastani kunnon kissan kouluttaisin! Pujahdin sisään pentutarhaan ja menin Lintulumon luokse.
"Hei", murahdin ja sipaisin naaraan lapaa hännälläni. Istuuduin ja kiersin häntäni käpälien ympäri siirtäen katseeni Teräpentuun, joka oli emonsa vierellä. Pentu tervehti minua, ja väläytin tälle hymyn, joka oli osaksi häijy mutta hyvin pieni osa siitä oli lämpöä, jota tuskin huomasi. "Tervehdys, poika", sanoin. "Ajattelin, että haluaisit ehkä lähteä kanssani leirin ulkopuolelle. Vai onko asia enää niin?"
"Joo, haluan minä", Teräpentu vastasi.
"Hienoa", nyökkäsin ja nousin käpälilleni. "Tulehan sitten. Saat nähdä jotain muutakin kuin vain pentutarhan ja Kuolonklaanin leirin."
Johdatin kollipennun ulos leiristä ja olin vaiti muutaman ketunmitan ajan kävellessämme. Sitten vilkaisin häntä.
"Mitä mieltä olisit, jos minä hieman... kouluttaisin sinua? Tiedäthän, olisit soturikoulutuksen edelläkävijä kun pääset oppilaaksi. Osaisit jo hieman taistellakin, ja muut ihmettelisivät taitojasi. Eikö kuulosta ihan fiksulta? Vai mitä sanot?"
Käänsin jäisen tyynen katseeni eteenpäin ja jätin Teräpennun miettimään vastausta. Olisihan se kiva jos hänkin koulutusta haluaisi, aivan kuten Uljaspentu, mutta ei tietenkään voisi mitään jos kollin vastaus olisi ei. Uljaspentu oli loistava ja erittäin potentiaalinen pentu, hän teki käskyjen mukaisesti ja tuntui kunnioittavan minua, mikä oli hienoa. Siltikin, Teräpentu oli minun poikani, eikä hänen mahdollinen kielteinen vastauksensa juuri muuttaisi hänen asemaansa perheessäni tai minun silmissäni, vaikkakin olisi ehkä omituista ja jopa hieman säälittävää kun vain toinen kahdesta pojastani oli tarpeeksi vahva ja päättäväinen ollakseen koulutuksessani. Mutta voisi Teräpentukin olla vahva, vaikkei siihen suostuisikaan. Ei sitä ikinä tiennyt... tuo vierelläni tassuttava kolli olisi joko heikko, joka kuolisi ensimmäisestä käpäläniskusta tai sitten vahva, kuten veljensä.

//Terä?

Nimi: Uljaspentu

05.01.2018 22:21
"Ei huolta", sanoin petomaisesti hymyillen, "en minä niitä sinulta tai keltäkään muulta toivokaan. Ole rauhassa vain, Sysitassu."
Näköpiirini laitamilla näkyi kohti tulevaa liikettä ja käänsin katseeni sen suuntaan korvat valppaasti hörössä. Isä asteli meitä kohti meripihkasilmissään kylmä ilme, eikä ollut epäilystäkään, mistä se johtui vaikka kollin kasvoilla tuskin muita ilmeitä olikaan. Hän seisahtui suurikokoisena vierelleni.
"On aika käydä jaloittelemassa muuallakin kuin leirissä, Uljaspentu", hän murahti ja vilkaisi Sysitassua tyynin, jäisin katsein. "Tulehan, poika. Mennään."
Hän lähti kävelemään kohti leirin sisäänkäyntiä. Minä astahdin Sysitassun ohi ja väläytin tälle häijyn kylmän hymyn sipaisten hänen kylkeään hännälläni. "Nähdään taas, klaanitoveri", sihahdin pahansuovasti. Sitten, naaraaseen enää vilkaisematta lähdin tassuttamaan isäni perään. Päästessäni hänen rinnalleen kysyin: "Entä Terätassu? Sanoit viimeksi, että otat hänet mukaan seuraavalla kerralla."
"Niin minä otankin", vastasi isä ja vilkaisi minua väläyttäen hymyn, joka oli sekoitus häijyyttä ja pienen pientä lämpöä, jota tuskin huomasi. "Hän vain saa yksityiskierroksen, aivan kuten sinäkin."
"Vai niin." Nyökkäsin tyynesti.
Pujahdin Vahvamielen perässä ulos leiristä ja jäin kävelemään hänen vierelleen. Ilma oli viileä, jokseenkin kolea. Ajoittain tuuli puhalsi turkkiini ja värisytti viiksiäni. Aurinkoa ei tietenkään näkynyt, ei ollut näkynyt aikoihin. Pilvet peittivät taivaan. Oikealla puolellani räsähti, ja vilkaistessani sivusilmällä sinne huomasin, kuinka erään pensaikon juurakosta oli silmänräpäys sitten lähtenyt lintu lentoon. Minä näin sen liitävän taivaalla kauemmas. Ilmassa leijailivat ne samat mutta silti eri tuoksut ja hajut kuin viimekin kerralla. Ilman tuntu oli muuttunut. Ei ihme, välillä oli tihuttanut vettä, mikä tietenkin muuttaisi ympäristön hajuja. Yht'äkkiä Vahvamieli käännähti minua kohti ja huitaisi kynnettömällä etukäpälällään minua kohti. Olin sentään tällä kertaa ollut valppaana ja tarkkaillut huomaamattomasti hänen liikkeitään, ja nyt loikkasin salamannopeasti sivuun hänen iskunsa tieltä. Vahvamielen korva nytkähti kun hän jäi muutaman silmänräpäyksen ajaksi katsomaan minua vakailla silmillään.
"Olet sentään oppinut jotain", hän sanoi. "Hienoa."
"Tarkkailin ympäristöä ja liikkeitäsi, kuten käskit." Huitaisin ilmaa hännälläni. "Mieluummin niin, kuin että mieleni harhailisi jossain aivan muualla, vai kuinka?"
"Niin", hän murahti ja jatkoi matkaa. "Aivan oikein."
Loikkasin kollin rinnalle kävelemään tyytyväisenä isäni tyytyväisyydestä minuun. Kun vilkaisin häntä, en voinut päätellä hänen kasvoiltaan mitään hänen mielenliikkeistään; hänensilmänsä olivat tavanomaisen vakaat, jäiset ja mitäänsanomattomat - aivan kuten yleensä - ja katse oli edessäpäin. Olin kuitenkin varma, että vaikka se ei näkynyt päällepäin, Vahvamielen aistit olivat hereillä ja valppaina. Käänsin katseeni takaisin eteen. Tämä todella oli hyödyllistä; harjoitella valppautta ynnä muuta sellaista. Se tekisi elämästäni niin paljon helpompaa kun olisin koko ajan tietoinen ympäristöstäni. Nyt isä vilkaisi minua.
"Kuinkas sinulla muuten menee siskon ja veljen kanssa?" hän tiedusteli. "Entä emon?"
"Hyvin", minä vastasin ja huiskaisin hännälläni. Epäilikö hän, etten tulisi toimeen perheeni kanssa. "Kuinka niin?"
"Kunhan mietin." Vahvamieli katsahti minuun vakain silmin, ennen kuin käänsi katseensa takaisin eteenpäin. "Taidat tulla hyvinkin juttuun sen Kalmaliljan tyttären kanssa? Sysitassuko hänen nimensä oli?"
Tuhahdin. "Arvasin, että kyseenalaistaisit sen. Mutta en minä muuta tehnyt, kuin hieman juttelin sen säälittävän karvapallon kanssa. Ja sitä paitsi, hän se tuli minun luokseni, eikä päinvastoin!"
"Tiedän", kuului murahdus. "Minä tarkkailin teitä."
Viilsin ilmaa hännälläni. Olinhan minä arvannut, että isä alkaisi pohtia, miksi tuhlasin aikaani Sysitassuun. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi huolehtia; en minä sen oppilaan kanssa mitään ystävyyttä ollut hieromassa, päinvastoin. Sysitassu tulisi olemaan yksi ensimmäisistä vihollisistani nyt ja aina. Saavuimme eräälle aukiolle ja Vahvamieli pysähtyi. Seisahduin ketunmitan päähän hänestä.
"Nyt haluaisin jälleen hieman testata sinua", hän ilmoitti ja väläytti petomaisen hymyn. "Oletko valmis?"
"Olin valmis jo syntyessäni", vastasin uhmakkaasti murahtaen. "Mitä täytyy tehdä?"
"Väistellä. Yritä pitää huoli, että olet nopeampi kuin minun kynteni. Asia selvä?"
Nyökkäsin itsevarmasti. "Aloitetaan." Minä todella halusin oppia kaiken mahdollisen, minkä isä minulle aikoisi opettaa. Hän heilautti häntäänsä kutsuakseen minut luokseen ja ohjasi minut sitten aukion keskelle. Hetken hän seisoi siinä paikallaan, edessäni, käski olla valmiina. Äkkiä hänen kyntensä välähtivät ilmassa, ja loikkasin taemmas väistäen ne täpärästi. Seuraava isku, joka osui jalkaani. Varoittamatta Vahvamieli syöksähti matalana minua kohti ja otti kynnet esillä askelen kohti. Harppasin sivummalle, ja hän vain jatkoi tahtiaan nopeuttaen. Seuraava isku ei osunut mutta samantien sen jälkeen tuleva isku osui korvaani, josta tirskahti verta. Isä pakotti minut perääntymään ja loikkimaan taaksepäin hänen kynsiään vältelläkseni.
"Vauhtia!" hän ärähti sivaltaessaan viillon kaulaani kömpelöstä väistöyrityksestäni huolimatta. "Liikettä käpäliin, Uljaspentu!"
Väistelin kynsiä taakse ja sivulle niin nopeasti kuin taisin, mutta silti sain tuntea isäni kynnet terävinä omassa lihassani ollessani liian kömpelö tai hidas. Sähähdin loikatessani syrjään hänen iskunsa tieltä. Tassuni olivat hädintuskin koskettaneet maata, kun Vahvamieli jo läimäisi minua voimalla kylkeen, jolloin lensin kolmen neljän hännänmitan päähän kyljelleni rysähtäen.
"Ylös siitä!" kuului ärähdys ja samassa kynnet viilsivät lapaani. Sähähtäen minä loikkasin ylös ja köyristin selkäni turkki pörhössä.
Samaa harjoittelua jatkui vielä hetken, kunnes isä seisahtui eteeni. Seisoin kahden hännänmitan päässä hänestä jalat harallaan ja hieman puuskuttaen. Häntäni huitoi ilmaa.
"Jatkamme huomenna", Vahvamieli murahti kylmin katsein. "Sinuna muuten huolehtisin, että vauhtini ja refleksini ovat paremmat huomenna." Hän asteli luokseni, jolloin nostin katseeni häneen. "Olethan samaa mieltä?"
"Olen", vastasin jäisesti.
Isä nyökkäsi. "Hienoa. Odotan sinun kertaavan mielessäsi, mitä käy jos ei ole tarpeeksi nopea."
Heilautin korviani vastaukseksi ja katsahdin häntä vakain silmin. Verta tihkuvat haavat tuntuivat polttavina kehossani; vasemmassa lavassa, kaulassa ja oikeassa etujalassa.
*Odota vain, isä, tulet pian yllättymään*, ajattelin.

Saavuimme leiriin. Vahvamieli pysähtyi sisäänkäynnin eteen ja katsahti minua.
"Käy hoidattamassa haavasi parantajan luona", hän käski jäisesti. "Ne parantuvat hetkessä.. Ja muistakin, poika; ei pehmoilua Sysitassun kanssa. Mikä hän sinulle on?"
"Vihollinen", vastasin murahtaen. "Hän on vihollinen."
Isä nyökkäsi ja huiskaisi hännällään merkiksi poistua hänen silmistään. Käännyin ja tassutin parantajan pesälle. Siellä Pikiviilto-niminen kolli siveli jotain yrteistä jauhettua salvaa haavoilleni ja lisäksi ihmetteli, kuinka pentu oli tällaiset haavat saanut.
"Kysy isältäni", murahdin häijysti. "Hän mieluusti kertoo sinulle, kuinka - kynsien käytön kera."
*Nämä haavat eivät ole edes pahat*, ajattelin. *Turhaan sinä vanhus vielä mitään päivittelet.*
Työn valmistuttua poistuin pesästä ja lähdin sieltä. Haavoissa oli nyt salvaa ja ne paranisivat kyllä hyvinkin nopeasti. Ja jos eivät paranisi, niin mitä sitten? En minä leirissäkään ajatellut koko huomista päivää kyhjöttää. Näköpiiriini tuli Sysitassu ja astelin hänen luokseen.
"Tervehdys", naukaisin kylmästi hymyillen.

//Sysi? Voit vapaasti jatkaa Sydellä vaikka Vahval vielä kirjotanki

Nimi: Viiltokaaos

05.01.2018 21:29
"Sinun täytyy oppia hillitsemään janoasi, Ahvenleuka", nau'uin kollille pitäen katseeni puhujankivessä. Kuvittelin itseni seisomassa sen päällä. Kuvitelmaa ei ollut niinkään vaikeaa toteuttaa. Uskoin todella voivani seistä tuon kiven päällä vielä joku päivä ja toimia Kuolonklaanin ja koko metsän johdossa. Samassa rojahdin maahan, kaikki ympäriltäni katosi. Äänet vaimenivat, hajut katosivat ja kaikki pimeni.

Kun avasin silmäni, näin edessäni kilpikonnakuvioisen naaraan. Naaras katsoi minua toiveikkaasti, hänen vihreät silmänsä hehkuivat onnesta. Hän oli Sulkatassu, maailman rasittavin oppilas. Kun suljin hetkeksi silmäni, näin edessäni samaisen kissan. Hänen vatsansa vierellä oli kaksi pentua. Pennut imivät tarmokkaasti maitoa ja painelivat emonsa vatsaa. Jälleen kerran tämä kilpikonnakuvioinen naaras oli onnensa kukkuroilla.
"Toki. Ja tämä pikkuinen on Pikkupentu", Sulkakukka naukui ja kosketti kuonollaan vaaleanharmaata pentua. Tummanruskea pentu oli nimeltään Karhuturkki.
Samassa Sulkakukka pentuineen katosi näköpiiristäni. Sen sijaan näin edessäni maassa makaavan siniharmaan kollin, Viimasumun. Samassa kolli katosi, erotin edessäni nelipuiden laakson. Lukuisat kissat seisoivat laaksossa, joidenkin kasvoilla oli kauhistunut ilme. Minun kasvoillani taas.. Ilmeeni oli tyytyväinen. Seisoin puhujankivellä katsellen alaspäin kissoja. Olin metsän herra. Kuolonklaanilaiset olivat ympäröineet laakson, osa klaanini jäsenistä seisoi puhujankiven ympärillä puolustaen minua. Se sai minut tuntemaan itseni vain vahvemmaksi. Mikään ei voisi pysäyttää minua, latokissat olisivat pian kuolleet viimeistä kissaa myöten.
Näky nelipuiden laaksosta katosi. Näin edessäni Kuolonklaanin ja takanani häämöttivät korkokivet. Klaanini jäsenet olivat pettyneitä, mutta eivät niin pettyneitä kuin minä. Nilkutin eteenpäin Sulkatähden rinnalla kauemmas korkokivistä.
Näin edessäni kivikasan. Kuolonklaanin väliaikainen leiri joen rannalla. Hukutettu pentu, Sadepentu. Sulkatähti puolustamassa heikkoa pentuamme, Vesitassua.
Seuraavaksi näin edessäni ne kissat, jotka olivat seuranneet minua pois Kuolonklaanin luota. Ne kissat olivat minulle aidosti uskollisia. Nämä kissat katosivat, nyt edessäni seisoi Sulkatähti. Naaras oli tullut luokseni, hän tuli luokseni, koska hän rakasti minua.
Seuraavaksi näin, kuinka Sulkatähti nimitti Pisaraviillon varapäällikökseen.
Korkokivet, nelipuut, sota. Viimeiset hetkeni elossa.
Sulkatähti... Naaraan eloton keho puhujankiven ääressä. Raahasin naaraan sivummalle, yritin saada hänet heräämään. Ei reaktiota. Päällikön elottomat silmät katsoivat kauas olemattomuuteen. Kyynel, toinen ja kolmas. Elämäni oli ohi, peli oli pelattu.. Elämä ilman Sulkatähteä ei ollut elämää, ei enää...
Seuraavaksi näin kullanruskean, vanhan kollin syöksyvän minua kohti. Leijonaloikan kuono oli harmaantunut, mutta niin oli varmasti myös minunkin. En tehnyt elettäkään väistääkseni. Vanhuksen hampaat uppoutuivat kaulaani. Pisaratähti kielsi ketään estämästä myrskyklaanilaista.
Paino katosi päältäni. Minun täytyi nähdä Sulkatähti, vielä viimeisen kerran... Vihreä katseeni kiersi halki lukuisten kissojen, kunnes erotin viimein hänet.
Niin kaunis, niin täydellinen. Sulkatähti. Minun rakkaani. Kyynel vierähti poskeltani ja putosi maahan. Katseeni lasittui, aloitin matkani kohti Pimeyden Metsää.

Räväytin silmäni auki ja vedin syvään henkeä. Näin edessäni Ahvenleuan, hänen takanaan parantajan pesän seinän. Hetken ajan katselin kollia hämmästyneenä. Mitä oli tapahtunut, miksi minä olin parantajan pesässä? Nousin istumaan ja käänsin katseeni kohti paikkaa, jossa Pikiviillon peti sijaitsi. Parantajan pesässä oli hämärää. Sanaakaan sanomatta kävelin ulos pesästä. Ahvenleuka seurasi minua. Leirin pääaukiolla oli kirkasta, aurinko paistoi melko matalalta, mutta paistoi silti. Se oli kai nousemassa, koska kissat vasta heräilivät.
"Sinä pyörryit kokoontumisessa. Me toimme sinut leiriin", Ahvenleuka kertoi ja asteli vierelleni.
"Minä muistan", nau'uin ja pudistelin päätäni. Oloni oli outo. Kaikki tuntui paljon kirkkaammalta, mutta osa minusta tuntui kuolleen. Tiesin ainakin kuka minä olin, mutta kuka minä olin ollut tätä aiemmin?
"Ai..", Ahvenleuka naukaisi hieman hämmästyneenä.
"Sinä olit oikeassa", naukaisin ja käänsin katseeni raidalliseen kollikissaan. Hän näytti hämmästyneeltä.
"Oikeassa mistä?" hän kysyi ja kohotti kulmiaan.
"Siitä kuka minä olen. Minä muistan", sanoin hiljaa kääntäen katseeni taas pois Jokiklaanin entisestä päälliköstä.
"Kuka sinä sitten olet?" Ahvenleuka kysyi.
"Kuolonklaanin päällikkö, luoja, Viiltotähti", nau'uin ja käänsin katseeni kohti Ahvenleukaa. Kolli vaikutti tyytyväiseltä. Kenties siksi, että hän oli ollut oikeassa. Soturi pysyi kuitenkin vaiti. Muistin pääpiirteisesti kaiken, mutta siltikin osa tunteista ja tapahtumista oli sumun peitossa. En osannut kaivata Sulkatähteä, enkä tuntenut samanlaista rakkautta häntä kohtaan kuin ennen. Eikä minulla ollut mitään muistikuvaa siitä, miksi ja miten olin päätynyt syntymään uudelleen. Sen kuitenkin tiesin, että olin nyt Kuolonklaanissa. Minun täytyi saada klaanini takaisin valtaani. Minusta täytyi tulla Kuolonklaanin päällikkö keinolla millä hyvänsä. Olihan se myös oikeuteni, koska minä olin Viiltotähti, minä perustin tämän klaanin. Käänsin katseeni Ahvenleukaan.
"Et sitten kerro tästä kenellekään. Oikealla hetkellä minä teen sen", naukaisin kollille ja viilsin kynsilläni ilmaa.

//Ahaven?

Nimi: Kostohenki

05.01.2018 21:05
Normaalisti sanoisin olevani helpottunut tästä tilanteesta, mutta en nyt pystynyt siihen. Tiesin muutenkin että mitään ei tulisi tapahtumaan. Miksi siis edes teeskennellä helpottunutta turhan takia? Käännyin hetkeksi katsomaan ylös taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaana sekä kuu paistoi täydellä tehollansa. Katsahdin nopeasti alas valkeisiin tassuihini. Ajatus siitä että vanhempani katsoivat minua tuolta jostakin, karmaisi minua. Toivoin edes toisen olevan ylpeä minusta. Enkä nyt puhunut Kielomyrkystä. Käännyin katsomaan Jääliljaa silmät viirulla.
"Olisihan se pitänyt arvata", murahdin raivostuneena. Jäälilja ei näyttänyt ymmärtävän. Naaras kohotti kulmaansa ja katsoi minua kysyvästi. Ilmeisesti soturi unohti hetkessä oman nolostuneisuuden, joka aikaisemmin paistoi tuon kasvoilta auringon lailla.
"Mikä olisi pitänyt arvata?" Jäälilja kysyi. Naaras todella näytti kaipaavan selitystä.
"Kojoottitassu!" sihahdin raivoissani. Kävelin pientä kehää ympäriinsä miettiessääni seuraavaa liikettäni. Kolli tarvitsisi opetuksen.
"Mitä yhteistä on emossa... anteeksi, oli emossani Kielomyrkyssä ja Kojoottitassussa?" kysyin pysähtyessääni suoraan Jääliljan kasvojen eteen. Naaras vain kohautti lapojansa.
"Koppavaisuus ja itsekkhys?" tuo kuitenkin ehotti. Naurahdin turhautuneesti.
"Niiden lisäksi heitä yhdisti Kalmalilja. Kielomyrkky ja Kojoottitassu olivat sisaruksia", sihahdin halveksuen. "Se pikku pentu kerjää opetusta... Hänellä ei ole mitää oikeutta tunkeutua päidemme sisään!"

// Jää?

Nimi: Sysitassu

05.01.2018 20:36
"Sinä olet vasta pentu, tuskin osaat edes taistella. Joten et sinä minulle mitään tee", naukaisin hymyillen jäisesti. "Ja vaikka osaisitkin taistella, niin minäkin osaan."
Istahdin maahan ja aloin sukia valkoista tassuani rauhallisin vedoin.
"Jos totta puhutaan, minulla ei ole parempaa tekemistä. Jos olisi, en juttelisi kanssasi. Mutta nyt juuri kaipasin seuraa, ja sinä satuit olemaan lähettyvillä. Lisäksi sinua on mukava ärsyttää. Ja pakko myöntää, että olet jollain tapaa kiehtova."
Nousin jälleen seisomaan ja astuin lähemmäs Uljaspentua. Hän oli jo suunnilleen kokoiseni, vaikka olinkin häntä vanhempi. Minä olin normaalia pienempi, ja hän normaalia suurempi.
"Mutta älä kuvittelekaan, että olisin jollain tapaa ihastunut sinuun. Omaan tunteita sinua kohtaan aivan yhtä paljon, kuin veljeäsi kohtaan. Eli toisin sanoen, en yhtään."
Kohotin leukaani hiukan näyttääkseni arvokkaammalta, katsoin kylmästi suoraan kollin meripihkaisiin silmiin.
"Muutenkin, mitäpä meidän ikäisemme kissat rakkaudesta tietävät? Emme tuskin kumpikaan ole sitä koskaan kokeneet. Se on yliarvostettua, samoin ystävyys. Ja sinulle en tule koskaan suomaan kumpaakaan."

//Uljas? sori tönkkö

Nimi: Jäälilja

05.01.2018 20:36
"No Kojoottitassulle. Hän sanoi että olit sanonut jotain", kivahdin pettymyksen vallassa. Käänsin pääni turhautuneena eri suuntaan.
"Ja et kysynyt mitä olin muka kertonut?" kolli murahti oudon leppoisasti tähän tilanteeseen. Jokin hänessä vaikutti huvittuneelta.
"No en!" naukaisin hieman nolona siitä etten ollut edes varmistanut tiedonlähteitä.
"Sinä siis et ole kertonut yhtään mitään?" varmistin Kostohengeltä.
"En sanaakaan", Kostohenki naukaisi varmasti. Käänsin katseeni nolaantuneena tassuihini. Nolasin itseni Kostohengen edessä.
Tunsin ilmassa jännitystä, Kostohenki nauraisi varmasti silmänsä ulos.
"No en minä voinut tietää!" kivahdin. Kasvoni olivat häpeästä liekeissä, se varmasti näkyi uloskin päin. Ainut kissa jolle osasin näyttää tunteeni oli Kostohenki.

//Kosto? :3

Nimi: Kostohenki

05.01.2018 20:15
Jääliljan onnekseen olimme nelipuun laitamilla. Nopealla kierähdyksellä ja potkulla naaraan jalkoihin, kierähdimme pois nelipuun sisältä suoraan hankeen sen ulkopuolelle. Loikkasin naaraan kimpusta pois yhden neljästä tammesta taakse. En tahtonut silminnäkijöitä pienelle kärhämällemme. Jäälilja oli kuitenkin nopeampi ja painoi minua nyt puuta vasten. En voinut kuin nauraa häijysti.
"Missä olikaan tuo kipinä silloin kun olimme pentuja?" maukaisin huvittuneena, mutta silti kylmästi. Jääliljaa ei näyttänyt huvittavan. Naaraan silmissä leiskui vain viha.
"Sinä kerroit!" naaras sihisi vasten kasvojani. Nauroin taas. Tilanne oli liian hyvä ollakseen totta.
"Nolaat juuri nyt koko klaanisi", maukaisin herjaavasti. Jääliljaa ei kiinnostamut. Naaras sähisi minulle vasten kasvojani. "Klaanin, johon sinä kuulut!"
Jäälilja oli vihansa sokaisema. Tai pettymyksen... En koskaan ole osannut erottaa niitä. Joka tapauksessa noiden kahden aikana kissa oli sokea. Nopea potku takajaloillani Jääliljan vatsaan horjutti naaraan pois kurkultani. Sain kuitenkin pian käpälän iskun vasten kasvojani. Murahdin kylmästi katsoessani Jääliljaa.
"Miksi edes yritän luottaa sinuun! Tuotat tuskaa kaikille jotka ovat lähelläsi!" naaras ulvahti. Aloin hiljattain tympääntyä tähän keskusteluun. En edes tiennyt miksi naaras oli niin hiiltynyt. Pyyhkäisin nopeasti tassullani kasvoani. Valkeisiin etutassuini ei jäänyt mitään, mutta pystyin maistamaan veren suussani. Sylkäisin maahan limaisen veriklöntin. Käännyin hitaasti katsomaan Jääliljaa hampaat puoliksi paljastettuna.
"Voisitko täsmentää m i t ä olen mennyt kertomaan ja kenelle?" murahdin ärsyyntyneenä.

// Jää?

Nimi: Uljaspentu

05.01.2018 20:08
"Älä sentään hulluja puhu, arvon klaanitoveri", naukaisin häijysti ja annoin kylmän hymyn levitä kasvoilleni. "Sinuna katsoisin kuvajaistani vesilammikosta ja miettisin sitten, kuka se ylimielinen kissa on."
Heiluttelin häntääni maassa katsellessani Sysitassua pahansuovan hymyn kera. Olin hetki sitten huomannut, kuinka hän oli katsonut takanaan olevaa emoaan, joka kuitenkin oli lähtenyt partioon. Varmaan pelkäsi emonsa tassuttavan paikalle ja repivän tyttäreltään korvat päästä sen takia, että tämä oli tekemisissä minun kanssani. Nousin seisomaan ja katselin Sysitassun silmiä hetken läpitunkevin katsein. Mitä hänen päässään mahtoi liikkua?
"Minua vain ihmetyttää...", aloitin häijysti, "miksi sinä ylipäätään tuhlaat aikaasi minuun? Olettaisin sinulla olevan muutakin, paljon parempaa tekemistä mutta kappas, sinä olet tässä ja juttelet minulle kuin vanhalle ystävälle. Olimmehan me toki samaan aikaan pentutarhassa mutta... joka tapauksessa pahoittelen suuresti, sillä en ikävä kyllä omista minkäänlaisia tunteita sinua kohtaan." Sipaisin hännälläni naaraan lapaa ja hymyilin myrkyllisesti. "Vaikka... sinä varmaan toivoisit sitä. Minusta tulee pian oppilas. Ehdithän sinä silloin tutustua minuun läpikotaisin? Vaikka turha luulo, anteeksi vain. Kynteni odottavat päästä repimään sinut turkistasi, Sysitassu, jos menet rajani yli. Suosittelen suurta varovaisuutta lähelläni."
Olin hänen kokoisensa, joten saatoin katsella häntä kylmästi hymyillen taittamatta niskaani.

//Sysi`?

Nimi: Jäälilja

05.01.2018 19:58
Kuu loisti kelmeänä taivaalla ja tuuli pörrötti paksua turkkiani. Minulla oli hyvä olo. Ainaki melkein. Kivi painoi sydäntäni.
*Kostohenki oli kertonut!* Katseeni terästyi ja etsin katseellani tuota mustaa kollia, silmäkulmassani näin Kostohengen yksinään yhden suuren tammen vierellä. Lähdin kemurtelemaan suuren kissajoukon lävitse kohti petturia. Pian saavutin hänet ja katsoin häntä silmät loimuten.
"Petturi!" sihisin hampaitteni välistä. Kuulin vain sydämeni sykkeen. Se tykytti lujaa. Kostohenki käänsi minuun kummastuneen katseensa. Loikkasin tuohun kiinni ja kaadoin hänet maahan. Istuin hänen päälleen jotta tämä vahva kolli ei livistäisi mihinkään.
"Sinä kerroit!" sähisin raivosta. Nostin etutassuni Kostohengen leuan alle.
"Minun ei olisi pitänyt luottaa sinuun!" ärähdin. Häntäni huiski kovaa vauhtia. Ktsoessani Kostohengen itsevarmoihin ja pelottomiin silmiin, ymmärsin vielä rakastavani häntä. *Pimeyden metsä soikoon, miten tunteista pääsee eroon?*

//Kosto? cx

Nimi: Kojoottitassu

05.01.2018 19:26
En vaivautunut turhaan sanomaan mitään Kohmeaydämelle, sillä miksi minun pitäisi? Eihän naaras tullut edes kyselemään perääni parantajan pesälle tänä aamuna niin kuin olin pyytänyt. Miksi siis ottaa nokkiinsa, jos puhuin Jääliljan kanssa? Ajatus toisaalta huvitti minua. En oikeastaan ollut puhunut hänelle vaan härnännyt tätä. Virnistin itsekseeni, tyytyväisenä onnistumisestani.
*Mitäköhän arvon mestarillani oikein liikkuu päässsä?& ajattelin katsoen sivusilmällä Kohmesydämen suuntaan. En kuitenkaan suonut täyttä katsetta mestarilleni, sillä se olisi tarkoittanut jitakin aivan muuta kuin haluaisin. Tahdoin vain olla omissa ajatuksissani ja nauttia tästä kokoontumisest. Tosin juuri nyt näytti siltä, että Kohmesydän olisi aikeissa holhota minua koko lopun aikaa. Pyöräytin silmiäni kun astuimme sisään nelipuulle. Lähdin vaistomaisesti kierrättämään katsettani kaikissa kissoissa.
*Päälliköt ja varapäälliköt ovat puhujankiven vierustalla*, havaitsin. Yritin samalla myös muistaa kaiken mitä minulle oli koskaan kokoontumisista kerrottukaan. Kaiken sen muistaminen vaikutti välillä todella työläältä. Tunsin Kohmesydämen katseen niskassani. Mueleni teki sanoa jotakin terävää, mutta hillitsin kieleni. En voisi tehdä sitä nyt, en täällä, ehkä leirissä. Astelin kuitenkin puhumatta mestarini vierelle ja istuin aloilleni.
*Ellei hän sitten kiellä minua istumastakin*, ajattelin tympääntyneenä.

// Kohme?

Nimi: Kyyneltassu

05.01.2018 19:26
Siniharmaa naaras katsoi minuun ja hymyili. Tämän vihreät silmät paljastivat, että tämä oli hieman yllättynyt, mikäli nyt osasin tulkita ilmettä oikein.
*On hän varmaan kouluttanut ennekin oppilaita*, mietin ja nuolaisin huuliani.
”Ensiksi näytän sinulle, missä reviirimme rajat kulkevat, jottet vahingossakaan menisi toisen klaanin alueelle”, Tulvasielu kertoi ja katsoi minuun.
”Selvä”, naukaisin ja lähdin seuraamaan soturia, kun hän johdatti minut ulos leiristä. Harmaa oppilas käveli mestarinsa kanssa leirin suuaukosta sisään, kun me menimme ulos. Näillä oli molemmilla suussaan saalista, jonka nämä ilmeisestikin aikoivat viedä tuoresaaliskasaan.
”Tuossa menivät Villitassu ja Pihlajakynsi”, mestarini naukaisi, kun olimme ohittaneet kissat ja tämä oli naukaissut jonkun hiljaisen tervehdyksentapaisen. Painoin nimet nopeasti mieleeni ja keskityin sitten taas ympäristöni tutkailemiseen. Tulvasielu käveli määrätietoisesti polkua, jota monet käpälät olivat aikaisemminkin tähän talloneet.
”Onpa paljon puita”, naukaisin hiljaa ja nostin katseeni ylös. Siinä samassa olin jo kävellyt päin pensasta ja Tulvasielu oli pysähtynyt odottamaan, kun yritin riuhtoa turkkiani irti lehdettömän kasvin oksista. Oikeastaan se kävi aika helposti, koska turkkini ei ollut kovin pitkä tai pörröinen. Muutama pieni karvatukko jäi kiinni pensaan oksiin ja huitaistuani risun pois vatsakarvoistani, joihin se oli takertunut, jatkoimme matkaa.
”Älä unelmoi. Keskity”, naaras naukaisi. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan mestariani puiden ja pensaiden täplittämässä maisemassa. Myös muutamat lumilaikut yrittivät säilyä, vaikka sää ei sitä vielä kovin hyvin sallinutkaan.
*Lehtikato tulee pian*, mietin ja jatkoin kävelemistä. Maa oli viileää, mutta ei suorastaan kylmää ja sitä peittivät suurimmaksi osaksi kuolleet lehdet. Kauempaa - tai ei ehkä enää edes niin kaukaa – kuului jotain epämääräistä ääntä. En tiennyt, mitä se oli, sillä eihän minulle oltu pentuna kerrottu paljonkaan leirin ulkopuolisista asioista.
”Mikä tuo ääni on?” kysyin mestariltani, joka vastasi päätään kääntämättä tai pysähtymättä:
”Ukkospolku.” Värähdin. Olin kuulut ukkospolusta, mutten tiennyt siitä paljonkaan. Minulle oli kerrottu, että hirviöt, jotka eivät koskaan poistuneet polulta, juoksivat sitä ees-taas öin ja päivin. Jatkoin mestarini seuraamista, kunnes lehdettömät pensaat ensin äkisti tihenivät ja sitten, kun olimme tunkeutuneet niiden rivin läpi, ei ollutkaan enää mitään kasveja, vain kuolleita lehtiä ja aivan erilaista hiekkaa, kuin mitä metsässä normaalisti oli. Asetin tassuni hitaasti pistelevälle hiekalle. Ukkospolun reunalla oli oja, jonka pohjalla, likaisessa vedessä ui – jälleen kerran – puista pudonneita, kuolleita lehtiä ja sen lisäksi roskia. En halunnut koskettaa mitään edellä mainituista kolmesta asioista – lehdistä, roskista tai vedestä – ja niinpä ponnistin ja loikkasin ojan yli. Tulvasielu oli jo loikannut ja kiivennyt mustan polun reunalle. Kun astelin tämän viereen ja asetin tassuni polulle, huomasin sen olevan paljon lämpimämpi, kuin maa muualla metsässä. Mestarini kuunteli korvat pystyssä, ja kun ei ilmeisesti mitään huomannut, niin lähti sitten nelistämään polun poikki. Virnistin ja päätin tehdä samoin, mutta sitten loikkasin taaksepäin, sillä tunsin ukkospolun ja maan sen lähellä tärisevän vaimeasti. Tärinä voimistui ja kun viime tipalla sitten putosin ojan pohjalle, niin suuri, tulipunainen, kiiluvasilmäinen hirviö juoksi aivan läheltäni ja aiheutti pahanhajuisen, lämpimän tuulen. Nousin harmissani ojanpohjalta ja katsoin toiselle puolelle polkua. Tulvasielu oli päässyt turvallisesti yli ja odotti nyt minua. Ravistelin käpäliäni ja juoksin sitten nopeasti mestarini luo. Tämä oli istuutunut ja katsoi nyt varsin huvittuneena toikkarointiani. Turkkini ei onneksi ollut imenyt vettä kovin paljon, ja kaikkein häiritsevintä tilanteessa olivatkin ehkä roskat. Niitä oli pääasiassa selässäni ja vatsakarvoissani, mutta en ehtinyt ottamaan niitä juuri nyt pois, koska Tulvasielu lähti taas kulkemaan eteenpäin. Huokasin ja jatkoin mestarini kuuliaista seuraamista.
Kuljettuamme ikuisuudelta tuntuvan ajan, Tulvasielu pysähtyi viimein. Tämä vilkaisi taaksensa, ikään kuin tarkistaakseen, että olin varmasti pysynyt perässä ja aloitti sitten puhumisen.
”Näetkö tuon suuren mustan luolan tuolla ja nuo kivet sen takana?” naaras naukaisi. Katsoin tarkkaan ja huomasin, että
”Näen. Kivet näyttävät hieman hampailta”, totesin ja Tulvasielu hymähti, vähä kuin huvittuneena.
”Niitä kiviä kutsutaan Korkokiviksi. Reviirimme raja kulkee niiden edestä”, mestarini kertoi.
*Olisinkohan osannut itse antaa paremman nimen?* mietin ja tarkastelin kiviä. Mutta kauan en ehtinyt pohtia sitä, tai mitään muutakaan, kun mestarini jo lähti jatkamaan matkaa. Jotta en eksyisi, lähdin seuraamaan tätä jälleen kerran ja loikkasin samalla muutaman kiven yli, kun ne olivat reitilleni tunkeneet.
Tulvasielu johdatti minut ukkospolun laitaa pitkin risteykseen, jossa suorasta ukkospolusta lähti sivulle haara, niin että olimme kulmassa polkujen kulmassa.
”Tuo alue tuolla edessämme on Varjoklaanin reviiriä. Et voi välttämättä haistaa sen ominaistuoksu - tai pikemminkin hajua - ukkospolun lemun takia, mutta kun joskus pääset kokoontumiseen, saat tietää sen ja muiden klaanien tuoksut viimeistään siellä.”
”Selvä”, naukaisin ja katsahdin siihen samaiseen suuntaan, jota mestarini oli näyttänyt äskettäin.
*Eli Varjoklaani asuu tuolla*, mietin ja katsoin maisemaa. Oma reviirimme oli paljon siistimpi, parempi ja mukavampi. Toinen paikka taas näytti sotkuiselta ja kaikin tavoin epämukavalta.
”Onneksi en asu tuolla”, mietin ääneen ja mestarini käänsi vihreät silmänsä minuun.
”Ehkä he pitävät siitä”, tämä totesi ja pysähtyi ukkospolun reunalle. Tiesin, että meidän olisi ylitettävä se uudestaan, joten juoksin jo mestarini luo, jotta voisimme tehdä sen yhtä aikaa.
”Mene siivoamaan klaaninvanhimpien pesä. Pikkuvarjo ei ollut kovin tyytyväinen löydettyään pesästään ohdakkeita. Varmaan joku pentujen pila tai jotain”, Tulvasielu naukui ja siirsi vihreät silmänsä minuun. Hän oli näyttänyt minulle koko suuren reviirimme ja olimme palanneet leiriin. Nyökkäsin väsyneesti ja lähdin laahustamaan kohti pesää, jossa klaaninvanhimmat ja heidän likaiset makuualusensa olivat. Kävelin sinne ja annoin käpälieni aivan rauhassa laahata maata. Nostin pääni lähestyessäni pesää ja katsahdin klaaninvanhimpiin, jotka kaikki olivat pesän sisäpuolella. Tunkeuduin sinne ja kun Punasirppi alkoi valittaa siitä, etten saisi omin lupineni sinne tulla – tai että niin ainakin hän sanoisi, jos olisi mestarini – niin sanoin siihen sitten, että mestarini lähetti minut tänne ja että minulla oli täydet oikeudet siellä olemiseen. Kysyin Pikkuvarjolta ohdakkeista ja tämä luetteli pitkän listan, johon lukeutui monia muitakin ongelmia, kuin ohdakkeet. Huokasin syvään ja pyysin vanhusta siirtymään makuualuseltaan ja tämä tottelikin, toki vastahakoisesti.
*Olen siivoamassa hänen pesäänsä! Mikseivät he voi käyttäytyä vähän kunnollisemmin?* mietin ärtyneenä ja väsyneenä. En olisi tosiaankaan halunnut olla siinä juuri nyt.
”On Tulvasielu kuitenkin parempi mestari, kuin joku, johon en ollut tutustunut koskaan aiemmin, ja joka vain kokoajan määräilisi minua”, mutisin ja nostin kuivat, haisevat sammalet maasta ja pyöritin ne pikaisesti palloksi. Nostin pallon hampaisiini ja hiivin nopeasti pesästä, mutta pysähdyin ja pudotin sammalpallon maahan kuullessani ivallisen ääneen.
”Ahaa, sinä ja oikein siivoushommissa!” Se oli oppilas – äänestä päätellen naaras. Havaitsin arvaukseni todeksi, kun käänsin päätäni tämän suuntaan ja kohtasin harmaan naaraan smaragdinvihreät silmät. Mulkaisin tätä, mutta en alkanut kiistelemään sen enempää. Kuulin naaraan käpälänaskeleiden loittonevan ja sitten laskin taas katseeni sammaliin, jotka olivat levähtäneet maahan, kun olin ne pudottanut. Kasasin ne nopeasti tassuihini ja painelin taas palloksi, jonka nostin hampaisiin ja jota lähdin kuljettamaan leirin sisäänkäyntiä kohti, tällä kertaa toisella etutassullani tukien, jottei pallo taas putoaisi ja murenisi. Puristin hampaani yhteen ja kiihdytin vauhtiani sammal yhä mukana roikkuen. Kylmä tuuli riepotteli pallon reunoja ja murensi sitä hieman, mutta sain sen pidettyä rintaani vasten niin, että se selvisi ehjänä ulos leiristä.
Heti kun olin tassutellut muutaman askeleen leirin suuaukosta, kaarsin polulta sivulle ja tiputin sammalpallon pusikkoon. Sitten loikkasin taas polulle ja lähdin ravaamaan sen suuntaisesti, mutta en leirin suuaukolle, vaan päinvastaiseen suuntaan. Kaivoin mieltäni tämän päiväisen ulkoilureissun ajalta. Päähäni tulvi kuvia joita yritin lajitella ja seuloa vain ne hyödyllisimmät mukaan. Muistin nähneeni leirin lähellä kiven, jonka päällä oli ollut runsaasti sammalta. Nuuskin ilmaa ja haistoin muutamia saaliiden, polulla askeleiden partioiden ja metsän tuoksuja. Jatkoin astelemista, ja vaikka kylmyys sai anturani kivistämään joka askeleella, en oikein välittänyt, sillä olin liian väsynyt siihen.
Saavuin kivelle ja loikkasin sen päälle laiskasti, paljastin kynteni ja leikkasin kasan sammalia irti. Ravistelin niissä olevan kosteuden ja mullan pois, jonka jälkeen loikkasin alas kiveltä ja pyöritin sammalpalat palloksi. Lähdin kantamaan sitä samaan tapaan, kuin olin aikaisemmin kantanut likaisia sammaleita. Havaitsin, että oli huomattavasti helpompaa riepotella mukanaan tuoreita sammalia, kuin likaisia. Leukani kipeytyivät ja päästessäni leirin suuaukolle olin jo aivan kyllästynyt oppilaana olemiseen.
*Huomenna on varmaan parempi päivä*, mietin ja astelin viimeiset raskaat askeleet vanhusten asuttamaan pesään. Laskin sammalpallon maahan ja totesin:
”Tässä on sammalenne. En tee muuta sitten, kun olen laittanut ne entisten tilalle.” Tähän vanhukset eivät sanoneet mitään, mutta osoittivat kyllä tyytymättömyyttään kaikilla muilla tavoilla. Virnistin väsyneesti ja pyöritin pallon auki. Sitten levitin sammalet ja tarkkailtuani Pikkuvarjon ilmettä sen verran, että tajusin hänen olevan – ei tyytyväinen, mutta ei niin tyytymätön, ettei voisi nukkua. Käännyin ja laahustin pesästä, raahauduin oppilaiden pesään ja rojahdin reunalla olevalle pedille, jonka arvelin kuuluvan minulla, koska kukaan ei ollut siinä aikaisemmin nukkunut. Hengitin syvään, suljin silmäni ja nukahdin.

Nimi: Sysitassu

05.01.2018 18:15
"Voi, sinä kuvittelet itsestäsi aivan liikoja", naukaisin nousten seisomaan. Kiersin Uljaspennun ympäri samalla tavalla, kuin hän itse oli äsken tehnyt.
"Minäkö rakastuisin sinun kaltaiseen pentuun? Vaikka voisin saada kumppanikseni ihan kenet tahansa? Ja kaikista kolleista valitsisin sinut, pienen, avuttoman pennun, joka on auttamattoman ärsyttävä ja nokkava, sekä ennen kaikkea ylimielinen", naukaisin seisahtuen Uljaspennun eteen. Katselin häntä ehkä enemmän ilkukurisesti, kuin häijysti. Tunsin kuitenkin, että joku katseli minua. Käänsin päätäni ja näin emoni Kalmaliljan istuvan kauempana, katse minussa ja harmaassa kollipennussa. Astahdin taaksepäin. Toivottavasti hän ei vain saanut väärää kuvaa... Hän oli kieltänyt minua olemasta ollenkaan tekemisissä Uljaspennun ja hänen sisaruksiensa kanssa, mutta mikä hän oli minua estämään? Sitä paitsi Uljaspentu oli jollain tapaa kiinnostava. Se ei tarkoittanut tietenkään, että pitäisin hänestä. Näin helpotuksekseni, että Kalmalilja komennettiin partioon, eikä hän siis voisi tarkkailla minua.
"Mutta miksiköhän sinua kiinnostaa, olenko rakastunut sinuun? Ehkä sinä olet ihastunut minuun. Olenhan aika kaunis jaa muutenkin kaikin puolin täydellinen naaras."

//Uljas? cx

Nimi: Ahvenleuka

05.01.2018 17:16
En tiennyt, tarkoittiko Kalmalilja viimeisimmän lauseensa sanat kannustuksena, vai sittenkin määräyksenä. Joka tapauksessa en sitäkin enemmän mietin, mitä hän tarkoitti sanoessaan Helmitähden ja Mesiviiksin jäävän nuolemaan toistensa haavoja. Oliko heidän välillään jotain, mistä minä en tiennyt, mutta vaikka olisikin, Mesiviiksi nousisi seuraavaksi päälliköksi. Kukaan ei olisi niin hiirenaivoinen, että laittaisi rakkauden klaaninsa edelle. Huokaisin kuitenkin muistaessani jälleen omat tekoni.
"Jos se olisi ollut kuka tahansa muu... Et itsekään olisi voinut vain katsoa sivussa. En ole kissa, joka haluaa väkisin nähdä veren vuotavan, varsinkaan sellaisista, joista välitän. Ymmärrän kuitenkin ja ehkä vielä toisessa tilanteessa saan näytettyä uskollisuuteni", naukaisin viileällä äänellä ja vilkaisin Kalmaliljaa, jonka ilme näytti melko tyytyväiseltä.

//Pitkä skippaus nelipuille

Sydämeni löi pari tiheää kertaa, saadessani jälleen muistutuksen ajasta, kun olin vielä Jokiklaanin päällikkö. Niskakarvani pörhistyivät vain ajatellessani, kuinka olin uhkaillut ja kiristänyt kissoja seuraamaan minun käskyjäni. Se puoli, jota itsessäni eniten vihasin, oli nauttinut vallan kahvassa olemisesta ja kuinka todella olin saanut arvovaltaisen aseman.
Mutta miksi Viiltokaaos halusi nostaa asian esille juuri nyt?
"Voit ehkä kuvitella, mitä sellainen sokea vallanjano aiheuttaa. Muiden antama rakkaus ei enää riitä, kun siihen pisteeseen päästään, eikä silloin kaihdeta keinoja. Halutaan vain pelon avulla saada se kunnioitus, kun se on vain helpoin tapa", naukaisin tyynesti, mutta tunsin, kuinka omat sanani sytytti pienen roihun rintaani, joka paistoi silmistäni. Tuon roihun luulin klaanista lähtemällä tukahduttaneeni, mutta pieni osa siitä kai yhä eli. Käänsin säpsähtäen katseeni Viiltokaaoksesta kohti päällikköjä.

//Viilto?

Nimi: Kohmesydän

05.01.2018 16:16
Kuljin eteenpäin klaanini mukana. Vihreissä silmissäni oli viileä ilme, kuten aina. Olimme matkalla kohti Nelipuita, missä tänä yönä olisi kokoontuminen. Kaikki viisi klaania olisivat siellä. Varmaan se niin kunnioitettu Tähtiklaani olisi muita klaaneja katselemassa tähtien joukosta. Huitaisin hännälläni; en uskonut mihinkään tähtikissoihin, se oli vain säälittävien ja heikkojen kissojen hommaa kun eivät muuten elämässä pärjänneet ilman avun anelua Tähtiklaanilta. Annoin katseeni vaeltaa edessäpäin olevien kissojen läpi. Missä Kojoottitassu oli? Hän ei ollut etsinyt minua ja tullut kävelemään kanssani.
*Missä se kolli huitelee?* mietin jopa hieman ärtyneenä.
Oppilaiden ja mestareiden kuului kulkea lähekkäin ja mitä oma oppilaani teki? Varmaan jutusteli jonkun kanssa kuvitellen, etten panisi pahakseni vaikka hän hieman leikkisikin soturia, joka sai kulkea miten huvitti. Lähdin tassuttamaan eteenpäin klaanitovereideni välitse kulkien. Häntäni huiskaisi ajoittain lievästä ärtymyksestä. Saadessani Kojoottitassun näkyviini kohotin toista kulmaani kylmä ilme kasvoillani; kollioppilas käveli Jääliljan kanssa yhtä jalkaa.
*Voi jestas*, ajattelin tassuttaessani voimakkain askelin kohti oppilastani. *On se kumma kun oma oppilas ei osaa tulla mestarinsa luokse!*
"Kojoottitassu", nau'uin terävästi ja jäin kävelemään hänen rinnalleen. "Taisit hieman eksyä, vai?" Katsahdin Kojoottitassun toisella puolella olevaa Jääliljaa ja väläytin jäisen hymyn. "Anteeksi nyt, Jäälilja, mutta ottaisin oppilaani seurastasi. Tulehan, Kojoottitassu."
Äänensävyni oli sellainen, ettei kannattanut harata vastaan, mikäli aikoi säilyttää komean ulkonäkönsä. Tuijotin Kojoottitassua viileästi ja hännälläni huitaisten erkanin sivummalle Jääliljasta, odottaen kollin jäävän vierelleni.

//Kojo?

Nimi: Jäälilja

05.01.2018 15:50
Siristin silmiäni Kojoottitassulle.
"Onko Kostohenki laverrellut sinulle tai jollekkin toiselle jotain?" naukaisin jäätävästi. Eri klaanien kissat kuhisivat ympärillämme. Yksi oppilas puhui kuinka oli oppinut vaikean taisteluliikkeen ja toinen taas väitti hoidelleensa Kuolonklaanin soturin omin tassuin.
"Entä jos onkin?" Kojoottitassu naukaisi haastavasti. Käänsin pääni äkkiä katseeni oppilaasen ja räväytin silmäni auki.
"Kaikki mitä olet kuullut, pysyy sinun tietonasi. Onko selvä?" sähähdin.
"Ja jos yksikin lause livahtaa suustasi jollekkin muulle kuin minulle, teen sinusta silppua", kuiskasin oppilaan korvaan. Olisin halunnut puristaa oppilaasta kaiken tämän kuuleman ulos, mutta kunnioitin aselepoa. Häntäni heilahteli puolelta toiselle vihaisesti. Kohmesydän tassutteli luoksemme.
"Minulla on tärkeää asiaa sinulle Kojoottitassu", naaras naukui ja vei Kojoottitassua mukanaan. Annoin oppilaalle vielä merkitsevän katseen. Nyt olin yksin.

//Pitkä?

Nimi: Viiltokaaos

05.01.2018 15:41
//Viilto on ny leikisti lähteny aikaa sitte pois harjotuksista Valhetassun kanssa ja jatkan Nietostassun tarinaa, vaikka en tiiä jätänkö jatkoja kellekään xd

"Ennen kuin voit harjoitella mitään, saat luvan opetella Kuolonklaanin rajat", nau'uin nuorelle oppilaalle murahtaen ja suuntasin kohti Tuuliklaanin vastaista rajaa. Pakkanen oli kiristynyt. Lumen pinnalla oli kova kuori, joka meni rikki astuessani siihen. Tämä jääkuori saattoi huonolla tuurilla viiltää naarmuja jalkoihin. Käänsin katseeni oppilaaseeni, joka tuntui pärjäävän yllättävän hyvin hangessa. Kuljin tarkoituksella mahdollisimman kaukana muiden kissojen tekemistä poluista, jotta oppilaani saisi itse selviytyä hangessa rämpimisestä. Ilman haasteita ei opi mitään, se oli asia josta olin aina ollut varma.
"Emme kerkeä kiertämään tänään koko reviiriä, koska täysikuu on tänään. Myös sinä pääset kokoontumiseen", naukaisin oppilaalleni pitäen katseeni edessäpäin.
"Selvä", kuulin Nietostassun vastaavan. Olin tyytyväinen siitä, että ainakaan oppilaani ei ollut mykkä. Saavuimme Tuuliklaanin rajalle. Oletin oppilaani ymmärtävän sen, kun vaihdoin yhtäkkiä suuntaa. Muutenkin rajalla oli kissojen jälkiä.
"Aikoinaan tämä raja toimi Kuolonklaanin ja latokissojen rajana. Kuolonklaanin reviiriä oli koko metsä, kun taas tämä nykyinen Kuolonklaanin reviiri kuului muiden klaanien jäsenille", naukaisin Nietostassulle, vaikka oletin oppilaani tietävän kaiken tuon jo.

Kun palasimme leiriin, Pimeystähti valmistautui jo lähtöön. Osa kokoontumiseen lähtijöistä oli jo Pimeystähden lähettyvillä odottamassa, että päällikkö lähtisi johdattamaan klaaniaan kohti nelipuita. Huomasin Kojoottitassun ja Valhetassun melko perällä etäisesti jonoa muistuttavaa kissapötköä.
"Mene muiden oppilaiden luokse", murahdin oppilaalleni katsoen tuota tyyni ilme kasvoillani.
"Enkö saa syödä mitään?" hän kysyi ja kohotti hieman hämmästyneenä kulmiaan. Pudistin päätäni.
"Ole kuin soturi ja kestä nälkä. Kun palaamme, saat syödä", naukaisin ja käänsin selkäni nuorelle kollille. Kävelin aivan Raepisaran ja Pimeystähden perään, vaikka Kalmalilja ja Kohmesydän selvästi varasivat paikkaa itselleen. Kaksikko katsoi minua murhaavasti, mutta viiltäessäni kynsilläni ilmaa, he pyöräyttivät silmiään ja tyytyivät pysymään takanani. Huomasin Ahvenleuan seisoskelevan etäämmällä kokoontumiseen lähtevistä kissoista. Hän näytti etsivän itselleen paikkaa tai tuttuja kasvoja.
"Ahvenleuka!" huudahdin kollille ja astuin sivummalle merkiksi, että vierelläni oli vapaa paikka. Epävarmoin askelin kolli käveli vierelleni. Hän vilkaisi Kalmaliljaa ja Kohmesydäntä, jotka kuiskivat toisilleen jotain.
"Lähde huomenna kanssani kävelylle, minulla on sinulle asiaa", naukaisin kollille.
"Selvä", Ahvenleuka naukui hieman hämmästyneenä ja käänsi katseensa eteenpäin. Pimeystähti ja Raepisara kiersivät nopeasti kokoontumiseen lähtevät kissat.
"Lähdetään!" päällikkö huudahti todettuaan jokaisen olevan valmis lähtöön.

Matkalla kuljimme Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajana toimivan Ukkospolun laidalla. Olimme Tuuliklaanin reviirillä, mutta olimme kauan sitten saaneet luvan kulkea sitä pitkin nelipuille. Kun katselin Tuuliklaanin reviirille, osasin mielessäni kuvitella latokissojen marssin, kun he olivat päättäneet tuhota Kuolonklaanin ja hyökätä. Siitä oli kerrottu paljon tarinoita, vaikka häviö olikin ollut häpeä kaikille kuolonklaanilaisille. Viiltotähti oli tehnyt typerästi ajaessaan kaikki neljä klaania yhteen pieneen alueeseen. Kun minusta tulisi päällikkö, valtaisin metsän viisaammin kuin Kuolonklaanin luoja oli aikoinaan tehnyt.
Nelipuiden laakso häämötti edessämme. Pimeystähti käveli tyynenä alas laaksoon. Neljä suurta tammea seisoivat alastomina laaksossa. Niiden keskelle olivat kissat asettuneet. Puheensorina kantautui laakson reunalle asti.
"Kuolonklaani saapuu!" kuulin jonkun huudahtavan kissajoukosta. Ilmassa haisi vahvasti Myrskyklaanin, Jokiklaanin ja Tuuliklaanin tuoksut. Varjoklaani ei tainnut olla paikalla vielä. Pimeystähden merkistä kuolonklaanilaiset hajaantuivat omille teilleen. Päällikkö itse käveli varapäällikkönsä kanssa puhujankiven liepeille, jossa muiden klaanien päälliköt ja varapäälliköt olivat. Hivuttauduin Ahvenleuka perässäni lähelle puhujankiveä. Huomasin Naaliturkin, joka varmaankin nykyään tunnettiin Naalitähtenä, seisovan muiden seurassa Pyryviima vierellään. Hän oli siis valinnut tuon yksisilmäisen kollin varapäällikökseen. Olisi valinta voinut huonompikin olla. Seuraavaksi käänsin katseeni Ahvenleukaan.
"Sinua varmasti ärsyttää, että vielä muutama kuu sitten johdatit Jokiklaanin tänne, nyt sinut johdatetaan tänne ilman mitään arvovaltaa", naukaisin kollikissalle katsoen häntä tyyni ilme kasvoillani.

//Ahven vaiks? Ei kyl oo pakko jatkaa jos on jotai muuta menossa :'D

Nimi: Uljaspentu

05.01.2018 15:37
Heilautin korviani tyynesti Sysitassulle ja nau'uin: "Voit aivan vapaasti ylpeillä minulle, kuinka upea päivä sinulla on tänään ollut, arvon entinen ja tuleva pesätoverini, mutta älä unohda, että pääsen pian sisaruksineni oppilaaksi." Väläytin kylmän hymyn ja nousin istuma-asennosta käpälilleni seisomaan. Kiersin mustan naarasoppilaan ympäri turkki härnäävästi hipoen hänen omaansa. Jäin hänen eteensä seisomaan ja jatkoin häijyn tyynellä äänellä: "Mahtaa sinulla olla tylsä elämä kun vaivaudut tulemaan pentutarhassa asustavan, säälittävän pennun luokse häntä kiusaamaan. Voisit sinä aikasi paremminkin käyttää. Vai?"
Kohotin ärsyttävästi toista kulmaani ja katsoin Sysitassua pahansuovasti hymyillen. Oli hän jollain lailla kiehtova - ja samalla erittäin säälittävä - kun tuli minun luokseni ja oikein yrittämällä yritti saada minut ärsyyntymään. Tosin, en sanoisi niinkään, että jotenkin sietäisin ärsyttämistä, mutta Sysitassun toiminta nyt oli pientä.
*Katsotaan, milloin tulee raja vastaan*, ajattelin häijysti, *puolin tai toisin.*
"Vai mahtaisiko kenties olla niin, että kunniakas Kuolonklaanin soturioppilas Sysitassu on rakastunut pentuun?" Hymyilin jäisen häijysti ja naurahdin viileästi. Astuin aivan naaraan lähelle, olin melkein hänen kokoisensa ja katsoin hänen silmiinsä häijyn ärsyttävästi hymyillen. "Voi, eihän se niin voi olla? Eihän?"
Huitaisin hännälläni hipaisten samalla Sysitassun kasvoja ja istahdin maahan.

//Sysi?

Nimi: Kostohenki

05.01.2018 15:10
Pyöräytin nopeasti Jääliljalle silmiäni lähtiessämme kohti klaanien välistä kokousta. Katsoin nopeasti lapani yli siltä varalta, että Kuutihku olisi leirissä. Huomasin naaraan seisovan pentutarhan edustalla. Edelläni Pimeystähti jakoi vielä jotain viime hetken ohjeita ennen lähtöä. Katsahdin nopeasti myös Jääliljaan.
"Palaan pian, minun täytyy selvittää eräs asia", murahdin nopeasti naaraalle, joka jäi katsomaan minua kummistuneena.
"Kokous alkaa aivan pian ja meidän on lähdettävä. Mitä aiot?" naaras sihahti. Jätin kysymyksen kuitenkin omaan ylhääseen yksinäisyyteen ja astelin Kuutihkun luokse. Jokin minua vaivasi juuri nyt. Ehkä se oli Kuutihkun vaiteliaisuus tai salamyhkäisyys, en osannut sanoa. Pysähdyin aivan naaraan eteen ja katsoin tämän ohitse kohti pentutarhaa.
"Mitä tämä meinaa?" kysyin melko suoranaisesti. Tahdoin tietää kaiken mitä tapahtui ollessaani poissa. Jokin ei vain täsmännyt. Huomasin kuinka Lintulumo kaitsi Kuutihkun takana omia pentujansa.
"Minä odotan pentuja", Kuutihku huokasi. Olin ällikällä lyöty. Melkein aion kysyä kenen pentuja ne olivat, mutta en tahtonut kohdata totuutta. En ainakaan juuri nyt ennen kokousta.
"Miksi et kertonut?" kysyin sen sijaan. Kuutihku näytti hiukan tulistuneelta, vaikka en tajunnut miksi.
"Koska olet koko ajan jossakin", naaras vastasi tympääntyneenä. Sain aikaiseksi tuhahduksen. Minulla ei olisi aikaa tähän. Käännyin katsomaan kuinka Kuolonklaanin kissat lähtivät leiristä. Kuutihku huokasi hiljaa.
"Mene. Puhumme tästä myöhemmin", naaras sanoi. Hän ei kuullostanut kiukkuiselta, mutta jälkimmäisempi lausahdus oli paljon edeltäjäänsä tiukempi ja käskevämpi. Nyökkäsin hitaasti. Suuntasin kasvoni uudestaan viimeisiin poistuviin kissoihin ja juoksin heidän peräänsä.

// Lähtevät?

Nimi: Kojoottitassu

05.01.2018 15:01
Jos joku kissa vielä todella tulisi parantajan pesälle kysymään kuinka voin ja mitä oli tapahtunut, purisin tältä palan korvasta irti. Kokoontuminenkin olisi tänään enkä aikoisi todellakaan jäädä pesään mätänemään. Juuri nyt leikin nukkuvaa aivan vain Pikiviillon takia. Kohtalotassu taisi olla juuri nyt klaanivanhinten luona, joten Pikiviilto piti puolestani vahtia. Avasin silmiäni hiukan ja tuijotin parantajaa. Kolli vain hääräsi yrttiensä parissa. Pääni makasi tassujeni päällä. Tylsistyneisyyteni oli varmasti aivan tassujen ulottuvissa. Kuka vain pesään astuva oystyisi kyllä huomata kuinka olin täällä vasten tahtoani. En ollut varma pystyisinkö antamaan itselleni anteeksi pyörtymistäni muutama päivä taakse päin. Vilkaisin haavijani jotka olivat mielestäni ja täysin parantuneita. Pikiviilto ei pitänyt niissä enää edes yrttejä.
"Hyvä on", murahdin matalasti. Nyt minulta meni viimeinenkin pisara odottamisen suhteen. Ponnasin itseni jaloilleni ja katsoin Pikiviiltoa silmät kiiluen. "Olen jo täysin parantunut, minä lähden pesältä nyt ja sillä selvä."
Pikiviilto käänryi katsomaan minua. Parantaja ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä.
"Tahdotko sinä siis ottaa riskin haavojesi suhteen? Entäpä, jos ne aukeavat uudestaan?" kolli kysyi mietteliäänä. Parantaja selvästi
tutki haavojani. Aivan kuin ne eivät kelpaisi Pikiviillolle millään tapaa. Naurahdin pilkallisesti vasten kollin kasvoja.
"Sen riskin olen valmis ottamaan päästäkseeni pois tästä kaninkolosta!" sihahdin aivan kuin pentu. Matalampi ääneni sai asiani kuullostamaan kuitenkin hyvin paljon uhmakkaammalta. Käännyin nopeasti ympäri ja nelistin pois pesältä ennen kuin parantaja ehtisi oikeasti väittää vastaan.

Jos olin pentuna pitänyt leiriä ihmeellisenä paikkana, se ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Tunsin itseni vapaaksi pitkään aikaan. Ei enää tunkkaista parantajan pesää ja homeisia yrttejä. Saisin olla leirissä muiden kissojen seurassa.
Vaistomaisesti etsin katseellani Kohmesydäntä, jotta pystyisin kertomaan tälle tapahtuneesta. Mestarini näytti kuitenkin kadonneen jonnekkin muiden kissojen joukkoon. Murahdin matalasti ja katsoin kohti taivasta. Taivas alkoi jo pimetä. Kuinka olinkaan jättänyt pesältä poistumisen niin viimeisille hetkille? Pimeystähti oli varmasti jo unohtanut olemassaoloni tyysti. Huomasin sivusilmällä kuinka Jäälilja ja Kostohenki astelivat takaisin kuolonklaanin leiriin. Minulle nousi aina kylmät väreet nähdessääni kaksikon kävelevän yhdessä jonnekin. Kaksikko oli myös jättämään välistä Kuutihkun siirtymisen pentutarhalle. Tai niin olin minäkin mädäntyessääni parantajan pesällä. Se kaikki muuttuisi kuitenkin nyt!
Huomasin Pimeystähden loikkaavan suurkiven päälle ja ilmoittavan kokoontumiseen lähtevät kissat. Ilokseni nimeni mainittiin. Huomasin kuinka Kostohenki ja Jäälilja loittonivat toisistansa hetkeksi. Tässä olistilaisuuteni. Nelistin suoraan Jääliljan kintereillä kohti nelipuuta. Olisi ehkä oikein, jos olisin mestarini Kohmesydämen seurassa, mutta minkäs teet jos en tiennyt naaraan olinpaikkaa. Kohautin lapojani muuten vain ajatuksissani. Kiristin lopulta tahtiani päästäkseeni Jääliljan vierelle.
"Vaikutit hyvin vahingoniloiselta saapuessasi leiriin", tokaisin Jääliljalle katsomatta naarasta. Kuulin tuon tuhahtavan kylmästi.
"Entä sitten?" tuo sihahti hiljaa. Kohautin lapojani aivan kuin en olisi kuullutkaan naarasta. Ajattelin ehkä hiukan sekoittavani pakkaa johonkin suuntaan.
"Kostohenki kertoi sinun joutuneen ongelmiin. Kunhan vain ajattelin kysyä miksi", maukaisin muka viattomasti. Toivoin, että Jäälilja ei huomaisi pientä valhetta lauseessani. Yritin vain jotenkin kiinnittää soturin huomion itseeni.

// Jää?

Nimi: Jäälilja

05.01.2018 14:20
"No on varmaan parempi olla jättämättä jälkiä", naukaisin myöntymisen merkiksi. Kostohenki lähti hiukan vaivalloisesti kävelemään Jalavamieli selässään, mutta kyllähän sen huomasi. Kostohenki oli vahva. Lähdimme kulkemaan kohti Kuolonklaanin reviirin päätyä, missä rajanaapurina olisi vain vapaa maailma. Ilta oli jo hämärtänyt hetki sitten, pian olisi lähdettävä kokoontumiseen. Illat hämärtyivät lehtikadon aikaan yhä nopeammin ja nopeammin kun taas hiirenkorvana päivien valoisat ajat olivat pitkiä.
"Toivon tosiaan, että me pääsemme kokoontumiseen. Osa Kuolonklaanista on sellaisia hiirenaivoja, että heidän seuransa turhauttaa", naukaisin ja kiristin tahtiani. Pysähdyin äkkinäisesti. Olin tullut rajan tuntumaan, jos astuisin yhdenkin askeleen olisin poistunut Kuolonklaanin reviiriltä.
"Viedään hänet tuonne puskaan, en toivo että partio huomaa häntä partioidessaan rajoilla", murahdin pieni pilke silmässäni. Olimme näyttäneet tuolle uhkarohkealle tuuliklaanilais soturille rajan paikan.
Kostohenki teki tehtävänsä ja ravisti kollin panosta litistynyttä turkkiaan.
"Jalavamielen onneksi hän näki yhtenä viimeisistä näkemistään kissoista juuri minut", naukaisin jäätävästi. Tassuttelin vahvoin askelin kohti Kuolonklaanin reviirin sydäntä. Kostohenki pyöräytti silmiään minulle. Virnistin leikkisästi.
"Nyt on kiire jos haluamme päästä mukaan kokoontumiseen", Kostohenki murahti ja pinkaisi juoksuun. Kiisin kollin perässä, pian olisimme leirissä.

Olimme saapuneet leiriin hetki sitten. Pimeystähti oli juuri astellut muiden kissojen sekaan.
"Nyt kaikki kuulolle!" naaras murahti. Höristin korviani, saisimme varmasti tietää mukaan lähtijät. Vilkaisin vierelläni istuvaa Kostohenkeä hänen silmissään näkyi hieman kiinnostusta.
"Mukaan lähtevät minun, Raepisaran ja parantajan ja tuon oppilaan lisäksi: Kohmesydän, Kalmalilja, Viiltokaaos, Jäälilja, Kostohenki, Ahvenleuka, Valhetassu, Kojoottitassu, Nietotassu, Lintulumo ja Punasirppi", Pimeystähti kajautti. Tunnistaessa nimeni minut valtasi riemu, olin onnellinen siitä ettei Kuutihku päässyt mukaan. Sillä hänet tuntien hän kieppuisi kokoajan Kostohengen ympärillä. Punasirppi tassutteli kohti klaaninpäällikön muodostamaa jonoa kärttyisästi mumisten.
"Toivottavasti minusta ei tule samanlaista kuin Punasirppi", kuiskasin Kostohengelle. Lähdin astelemaan jonon perään.
"Sinusta tulee pahempi", Kostohenki murahti perässä astellessaan. Pyöräytin silmiäni itsekseni. Kuolonklaanin huumori oli ehkä outoa muiden klaanien miekestä, mikä oli toisaalta ymmärrettävää.
"Kaikki valmiina?" Pimeystähti varmisti. Joukosta kuului myöntyvää puheensorinaa.
"Lähdetään", Pimeystähti naukui ja lähti nelistämään ulos leiristä. Lähdin edessäni olevan Kohmesydämen perään. Pidin hieman välimatkaa naaraaseen sillä tunsin oloni hiema epämukavaksi tämän lähettyvillä.

Pian saavuimme valtavien tammien luokse. Nelipuu hohti kirkkaana tähtien ja täysikuun kelmeässä loisteessa. Yö oli tuonut tullessaan kolean ilma, jonka takia pörhistin turkkiani. Pieni kuura peitti maata.
Varjoklaani ei ollut vielä saapunut, joka oli sinänsä hyvä asia, halusin ehtiä puhua muiden klaanien kissojen kanssa. Parin jännänmitan päässä oleva Kostohenki haravoi aluetta katseellaan. Kostohenki oli paras ystäväni, hän olisi vielä enemmäkin ellemme olisi sukua. Hain ympäriltäni seuraa.

//Joku? Tai sit Kosto? :3

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com