Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Pirstaletassu

23.09.2018 18:53
Kuuntelin Kalmaliljan sanoja, ehkä hän oli oikeassa. Hän oli sentään kouluttanut aiemminkin oppilaan ja oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista. Hänen puheissaan oli kyllä jotakin perää, mutten ainakaan näyttänyt naaraalle, että olisin muka edelleenkään kuopan kaivelun kannalla. Mutta ehkä olin jo pikkuhiljaa tajuamassa, mihin naaras tällä kaikella pyrki.
"Täytä siis tämä kuoppa ja kaiva minulle uusi, syvempi kuoppa", Kalmalilja naukui, joka oli jo ihan odotettavissakin. Nousin ylös kaivamastani kuopasta ja aloin lappamaan maata täytteeksi. Oikeastaan Kalmaliljan puheet olivat vakuuttaneet minut jo miltei kokonaan, että tässä oli jotain järkeä. Niinpä en sanonut mitään, vaan suhtauduin asiaan ihan normaalisti. Kiukku oli tiessään ja pystyin nyt keskittymään enemmän oleelliseen.
Kului taas aikaa, kunnes sain kuopan täytettyä. Astelin männyn luokse ja aloin kaivamaan kuoppaa sen juureen. Kumma kyllä, minua ei ärsyttänyt lähes yhtään. En kaivanut enää niin nopeasti kuin edelliset kuopat olin kaivanut, sillä väsymys alkoi painaa tassuissani. Yhdessä vaiheessa veinasin jo päästää haukotuksen, mutta sain sen onneksi keskeytettyä. En aikoisi näyttää Kalmaliljalle väsymystäni. Ehkä hän sitten ajattelisi, että olisin kaivanut kuoppia kylliksi ilman väsymystä hyvällä tahdilla ja päästäisi minut lepäämään? Jos joutuisin kaivamaan vielä yhdenkin kuopan, nukahtaisin varmaan pystyyn! Yritin lisätä tassuihini vauhtia, muttei se ihan onnistunut. Hyvä, että jaksoin edes tämän vertaa. Olin kyllä jo vahva ja voimakas, mutta tiesin, etten ollut vielä niin vahva, mitä tulisin joskus olemaan. Ja muutenkin, pentuna ei kauheasti mitään näin raskasta tehty. Korkeintaan raahattiin tuoresaalista pentutarhalle tai palloteltiin sammalpallolla. Ja siinä kaikki. Nyt olin jo melko poikki, kun en ollut näin raskaaseen ahertamiseen tottunut. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan kuin odottaen hänen sanovan, että mä riittäisi jo.

//Kalma?

Nimi: Kylmähenkäys

23.09.2018 18:37
Laahustin turhautuneena Kuolonklaanin leiriaukion halki ja yritin samalla säilyttää vahvan olemukseni, mutta se ei todellakaan ollut helppoa kun turkissani risteilevät haavat kirvelivät. Rosmariiniputouksen, Kettuaskeleen ja minun välisestä taistelusta oli kulunut jo pitkä tovi, mutta yksi haavoistani oli tulehtunut todella pahasti ja sen seurauksena olin joutunut käymään Talvikkimuiston luona ainakin kerran päivässä. Tuntui niin säälittävältä tassutella parantajan pesään näyttämään jotakin haavaa, jonka kanssa olisin selvinnyt itsekin. Vielä säälittävämpää oli se, että tämän haavan minulle oli antanut oma heikko tyttäreni, Rosmariiniputous. Rosmariiniputous oli selviytynyt taistelusta ilman vakavia haavoja, mutta olin jo taistelun aikana huomannut että Kettuaskeleelle jäisi taistelusta ikäviä haavoja. Vaikka en aikoisi myöntää sitä ääneen, Rosmariiniputous oli yllättävän taitava taistelija pieneen ja heikkoon olemukseensa verratessa. Ehkäpä osa minun taistelutaidoistani olivat saattaneet siirtyä hänelle.
"Tule vain suoraan tänne, Kylmähenkäys, niin voimme tarkastaa haavasi", Talvikkimuisto ilmoitti heti kun työnsin ensimmäisen tassuni parantajan pesään. Sinertävänharmaa naaras heitti minuun nopeaan silmäyksen ja ohjeisti minut sitten vapaalle sammalpedille. Pujotellessani makuualusia kohtia silmäilin parantajaa silmät sirillä. Istuuduin turhautuneena pehmeille makuualusille ja kumarruin hieman sivulle, jotta Talvikkimuisto pääsisi tutkimaan vasempaa kylkeäni pitkin kulkevan haavan. Vaikka naaras paineli joitakin kohtia hieman epämukavalla tavalla, onnistuin pitämään kasvoni peruslukemilla, kunnes parantaja jo siirsikin etukäpälänsä pois ja antoi minun laskeutua alas sammalpediltä.
"Haavasi paranee erinomaisesti, tulehtuminen ei näytä kovinkaan mahdolliselta. Muut haavasi paranevat myös hyvin siltä, mikä ikinä aiheuttikaan ne", Talvikkimuisto heitti merkittävän silmäyksen minuun, mutta käänsin tylystä kylmänsinisen katseeni muualle. Hän oli yrittänyt saada selville syyn haavoilleni siitä asti, kun olin saapunut hänen hoitoonsa heti taistelun jälkeen. Olin kertonut parantajalle, että haavat olivat tulleet piikkipuskaan kaatumisesta, mutta Talvikkimuisto ei tietenkään uskonut minua. Hän ei ollut kuitenkaan saanut selville todellista syytä haavoihini eikä hän tulisi saamaankaan sitä selville. Jääliljakaan ei tiennyt syytä, koska en ollut jutellut hänelle lainkaan taistelun jälkeen jatkuvien parantajan pesällä käyntien takia.
"Sinun ei varmaan enää tarvitse käydä tarkistuksissa, ellei haavaan ala sattua tai se repeää. Älä kuitenkaan tee mitään raskaita tehtäviä, jottei haava aukea kesken kaiken", Talvikkimuisto huusi vielä minun perääni ennen kuin sukelsin ulos pesästä aukiolle.
Leiriaukio oli autioakin autiompi ja hyvästä syystäkin. Tummanharmaa taivas heitti maahan raskata pisaroitaan ja kylmä ilmavirta puhalsi leirin halki.
*Tämä se vielä puuttuikin*, ärähdin mielessäni ja lähdin raivostuneena marssimaan soturien pesää kohti, jonka edustalla istui tuttuakin tutumpi hahmo, jonka jäänsinisen tuijotuksen olisin tunnistanut aina. Jääliljan ilkikurinen katse poraantui minuun, kun hän aloitti tavanomaisen ilkkumisensa:
"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" Jäälilja virnisti jäätävästi. Päästin suustani ulos epämääräisen murahduksen ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni naaraaseen, joka silmäili minua tavanomaisen mysteerisesti.
"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", naukaisin kylmästi ja jatkoin matkaani soturien pesää kohti. Vaikka paksu turkkini kesti hyvin kylmää, märköjen karvojen liimautuminen ihoon kiinni ei ollut kovin mukava tunne.
"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", Jäälilja naurahti tunteettomasti, mutta en antanut naaraan kommenttien ärsyttää. Työnnyin soturien pesään väkisin ja heitin nopean mulkaisun kirjavaturkkiseen naaraaseen. Sain kuitenkin pienen idean ennen kuin häipyisin soturien pesään.
"Itseasiassa sanoissasi on pointtia", totesin ja tönäisin Jääliljan sateeseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras näytti vajaan silmänräpäyksen ajan raivostuneelta, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi kylmän tyyni ilme ja hän heitti minuun omahyväisen virnistyksen.
"Me lähdemme nyt metsälle", Jäälilja ilmoitti päättäväisesti ja lähti itsekseen tassuttelemaan uloskäyntiä kohti. Jäin aluksi vain tuijottamaan häntä epäilevänä, mutta päätin lopulta vain lähteä hänen mukaansa ja päästä edes hetkeksi ulos tästä vankilasta jollaisena Kuolonklaanin leirin näin. Täten nousin seisomaan ja kirin lyhyellä juoksulla naaraan kiinni. Jäälilja heitti minuun jäätävän virneen.
"Etkö pystynyt vastustamaan seuraani?"
"Tahdoin pois tuosta vankilasta", ilmoitin välinpitämättömästi ja siirryin nopeasti asiasta toiseen, "uskot varmaan vieläkin että koulutukseni on kesken, vai mitä?"
"No, senhän me voimme testata", Jäälilja totesi kylmästi ja sukelsi ensimmäisenä uloskäyntiin. Seurasin tietenkin naarasta perässä. Irvistin hieman, kun haavojani alkoi taas kirvellä, mutta pidin kivun salassa Jääliljalta, koska kukaan ei saisi nähdä minut heikkona. En ollut kertonut Jääliljalle taistelustani Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen kanssa enkä uskonut että hänen täytyisi tietää siitä. En ollut edes oikeastaan voittanut taistelua joten siinäkin oli syy jättää tarina kertomatta.
"Minne päin me lähdemme?" kysyin tyynesti kun pääsimme ulos leiristä.

//Jää?

Nimi: Sisutassu

23.09.2018 18:36
Kökötin tympääntyneenä leirin laidalla. Minulla ei ollut mitään tekemistä. Tai ainakaan mitään sellaista, jota olisin halunnut tehdä. Huokaisin ja raastoin kynsilläni kovaa maata. Tähysin ympärilleni leirissä häntäni huiskoessa ilmassa. Katseeni harhautui taivaalle ja yritin erottaa vitivalkeista pilvistä muotoja. Huomasin yhden suuren pilven, ja onnistuin erottamaan siitä lievästi hyökkäävää, raivokasta kettua muistuttavan hahmon. Siis jos tarkasteli sitä sangen suurpiirteisesti ja käytti valtavasti mielikuvitusta. Etenkin kun otti huomioon, etten ollut milloinkaan nähnyt yhtäkään kettua, saati sitten raivokasta tai hyökkäävää sellaista. Olin vain kuullut niistä. Huomasin pian tuulen kantavan mukaan kuivaa, ruskeaa lehteä. Kun se alkoi laskeutua hiljalleen aukiolle, minun alkoi hiukan tehdä mieli käydä lehden kimppuun, mutta hillitsin itseni ja tyydyin tuijottamaan kuivaa lehteä. En ollut enää pentu, vaan oppilas! En varmasti ryhtyisi käyttäytymään kuin joku pentu, etenkään keskellä Kuolonklaanin leiriä. Seuraavaksi katseeni naulitui pieneen, mustaan muurahaiseen joka kipitti vauhdikkaasti kohti minua. Tuijotin sitä tiukasti, mutta mokoma ötökkä ei ollut huomaavinaankaan, vaan jatkoi reippaasti taivaltaan. Päästin pienen, vaimean ja turhautuneen ärähdyksen, jota kukaan muu tuskin kuulisi. Kohotin tassuni ilmaan tuijottaen yhä tiukasti muurahaista. Sitten käpäläni sukelsi nopeasti alas ja kuului erittäin vaimea tömähdys, jonka itsekkin kuulin vain hädin tuskin. Olin juuri liiskannut muurahaisen. Odotin hetken, mutta nostin pian käpäläni jälleen ilmaan. Näin, että litistynyt muurahainen oli jäänyt kiinni tassuni pohjaan. Pyyhin hetken tassuani maahan, kunnes litistynyt raato viimeinkin irtosi. Tosin siinä vaiheessa se oli jo aivan murskana. Kohotin katseeni jälleen ja yritin parhaani mukaan näyttää siltä, etten ollut juuri tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

//Joku?

Nimi: Kalmalilja

23.09.2018 18:28
"Kunhan se on täynnä", murahdin nuolaisten ohimennen tassuani. Olin huomannut, että Pirstaletassu oli hiukan tyytymätön harjoitustuokiooni, mikä tietenkin oli odotettavissa. Nuoret kissat eivät monesti ymmärtäneet, mikä oli paras tapa edetä. Missään asiassa. Minä taas olin kouluttanut jo muutaman oppilaan ja tiesin siis mitä tein. Lisäksi olin klaanin kokeneimpia sotureita. Oppilaani oli vain tajuttava, että minä tiesin häntä paremmin, miten hänet tulisi kouluttaa. Hän varmasti ajatteli, että halusin vain olla ilkeä, mutta minä halusin aina vain kouluttaa mahdollisimman taitavia sotureita. Sysisydän tuskin osasi kouluttaa oppilastaan niin kuin minä. Oppilaamme kasvoivat yhtä aikaa, joten voisin samalla verrata, kummasta tulisi parempi soturi.
"Jostain syystä minusta tuntuu, että tekisit mieluummin jotain muuta. Saalistaisit tai taistelisit", naukaisin mietteliäästi katsellen, miten oppilas kaivoi uutta, syvempää kuoppaa. Hän heitti tarmokkaasti hiekkaa taakseen ja kuopien maata nopeammin kuin aiemmin.
"Sinusta niin kai olisi parempi. Mutta jos ajattelet niin, olet kovin naiivi. Sinä et ole ensimmäinen oppilas, jota koulutan. Lisäksi minulla on huomattavan paljon enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Sinä olet vasta oppilas, joten miten sinä voisit paremmin tietää, mikä on sinulle parhaaksi?"
Nousin seisomaan ja astelin hitaasti Pirstalepennun luo ja istuuduin häntä vastapäätä hiljalleen kasvavan kuopan reunalle.
"On sotureita, jotka osaavat taistella. Mutta siihen se jääkin. He eivät osaa mitään muuta, kuin saalistuksen ja taistelun. He eivät osaa odottaa, sillä heiltä puuttuu kärsivällisyys. Eivätkä he osaa ajatella kuin yhdellä, omalla tavallaan taistellessa. Eivätkä he osaa keskittyä kunnolla. He osaavat ehkä hutkia tassuillaan ja purra, mutta se ei tee soturista taistelijaa. Oikean taistelijan tekevät tärkeät ominaisuudet, kuten rohkeus, päättelykyky ja kekseliäisyys. Lihakset ja massa ovat vain plussaa, mutta eivät välttämättömiä. Taistelussa ja saalistuksessa on kyse muustakin, ja toivon, että joskus ymmärrät tämän harjoituksen kehittävän sinussa sitä muuta."
Jonkin ajan kuluttua Pirstaletassun kuoppa vaikutti tarpeeksi syvältä. Se oli jonkin verran syvempi, kuin aiempi ja tällä kertaa hän oli kaivanut nopeammin.
"Hyvä, riittää. Itse asiassa haluankin kuoppani tuon puun juureen", nyökkäsin erään männyn suuntaan. "Täytä siis tämä kuoppa ja kaiva minulle uusi, syvempi kuoppa."

//Pirstale? :D

Nimi: Sisutassu

23.09.2018 18:21
Kökötin tympääntyneenä leirin laidalla. Minulla ei ollut mitään tekemistä. Tai ainakaan mitään sellaista, jota olisin halunnut tehdä. Huokaisin ja raastoin kynsilläni kovaa maata. Tähysin ympärilleni leirissä häntäni huiskoessa ilmassa. Katseeni harhautui taivaalle ja yritin erottaa vitivalkeista pilvistä muotoja. Huomasin yhden suuren pilven, ja onnistuin erottamaan siitä lievästi hyökkäävää, raivokasta kettua muistuttavan hahmon. Siis jos tarkasteli sitä sangen suurpiirteisesti ja käytti valtavasti mielikuvitusta. Etenkin kun otti huomioon, etten ollut milloinkaan nähnyt yhtäkään kettua, saati sitten raivokasta tai hyökkäävää sellaista. Olin vain kuullut niistä. Huomasin pian tuulen kantavan mukaan kuivaa, ruskeaa lehteä. Kun se alkoi laskeutua hiljalleen aukiolle, minun alkoi hiukan tehdä mieli käydä lehden kimppuun, mutta hillitsin itseni ja tyydyin tuijottamaan kuivaa lehteä. En ollut enää pentu, vaan oppilas! En varmasti ryhtyisi käyttäytymään kuin joku pentu, etenkään keskellä Kuolonklaanin leiriä. Seuraavaksi katseeni naulitui pieneen, mustaan muurahaiseen joka kipitti vauhdikkaasti kohti minua. Tuijotin sitä tiukasti, mutta mokoma ötökkä ei ollut huomaavinaankaan, vaan jatkoi reippaasti taivaltaan. Päästin pienen, vaimean ja turhautuneen ärähdyksen, jota kukaan muu tuskin kuulisi. Kohotin tassuni ilmaan tuijottaen yhä tiukasti muurahaista. Sitten käpäläni sukelsi nopeasti alas ja kuului erittäin vaimea tömähdys, jonka itsekkin kuulin vain hädin tuskin. Olin juuri liiskannut muurahaisen. Odotin hetken, mutta nostin pian käpäläni jälleen ilmaan. Näin, että litistynyt muurahainen oli jäänyt kiinni tassuni pohjaan. Pyyhin hetken tassuani maahan, kunnes litistynyt raato viimeinkin irtosi. Tosin siinä vaiheessa se oli jo aivan murskana. Kohotin katseeni jälleen ja yritin parhaani mukaan näyttää siltä, etten ollut juuri tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

//Joku?

Nimi: Pirstaletassu

23.09.2018 18:03
Jokainen karvani kihisi vihaa. Jouduin koko ajan rauhoittelemaan itseäni. Ensin Kalmalilja herättää minut kesken unien, sitten laittaa kaivamaan kuoppaa pitkän ajan ja sitten yhtäkkiä laittaakin täyttämään sen ja kaivamaan uuden muualle. Kynteni porautuivat niin syvälle maahan kuin kykenivät, jotta pystyin pysymään paikallani. Onneksi osasin jo hallita tunteitani - varsinkin vihaani. Olin oppinut siihen pentuaikoinani, ja niistä tosiaan oli nyt hyötyä. Ainakin turkkini pysyi tasaisena, enkä varmaankaan vaikuttanut päällepäin ollenkaan ärtyneeltä.
"Selvä", naukaisin niin mitään sanomattomalla äänellä kuin suinkin osasin ja aloin täytämään kuoppaa. Kauhoin tassullani kuopan viereen kasaantunutta maata kaivamaani kuoppaan. Tämä se tosiaankin opetti kärsivällisyyttä, joopa joo! Ei sitten yhtään järkevämpää tekemistä ollut? Toiset harjoittelivat saalistusta ja toiset taistelua, minä se vain täällä kaivoin kuoppia mestarini mieliksi. Saalistusta ajatellessa mahani murahti, nälkä kurni yhä kovempana. Melkoista ajan tuhlausta vain täytellä kuoppia! Nytkin olisin voinut ihan hyvin olla nauttimassa makoisasta jäniksestä sisaruksieni kanssa. Mutta ei. Täällä minä vain täytin kuoppaa.
Sain viimeinkin kuopan täytettyä, se onneksi sujui nopeammin kuin kaivaminen. Tamppasin vielä täytetyn kuopan päällä, kunnes katsahdin mestariini.
"Kelpaako?" kysyin, vaikkei minua oikeastaan edes kiinnostanut kelpasiko työnjälkeni vai ei. Naaras saisi kyllä itse parannella, jos ei kelpaisi. En jäänyt kuuntelemaan vastausta, vaan jatkoin uuden kuopan kimppuun. Jos halusin jäniksen kimppuun vielä tämän päivän puolella, pitäisi kaivaa nopeasti. Naarashan halusi tästä syvemmän kuin ensimmäisestä. Aloin kaivamaan toista kuoppaa vauhdikkaasti ja mahdollisimman nopeasti.

//Kalma?

Nimi: Jäälilja

23.09.2018 17:12
Istuskelin soturienpesän edessä. Yritin olla hieman suojassa sillä taivas vihmoi suuria pisaroitaan maahan. Ne jos jotkin lävistivät suoraan turkin ja pääsivät käsiksi lämpimään nahkaan. Lihakseni värähtelivät satunnaisesti heitelläkseen ihollani vieriviä pisaroita pois, mutta turhaan, sillä pian kiertokulku alkaisi uudestaan. Luimistin korviani estääkseni veden kulkeutumisen sinne, mistä sen olisi vaikea tulla pois. Jäänsiniset silmäni silmäilivät taivasta ja huomasivat, ettei siellä ollut merkkiäkään vasta-alkaneen sateen lopusta. Taivas oli harmaa ja pahaenteisen näköinen, saattaisi alkaa satamaan ihan kunnolla. *Hienoa! Kaatosadetta. Muutenkin tämä päivä tulisi olemaan yhtä kuollut kuin Myrskyklaanin klaaninvanhimmat.* Pyöräytin silmiäni tylsistyneenä. Huomasin pian tänne päin astelevan sinertävänharmaan kollin, jonka silmät hohtivat tämän nimensä mukaisesti kylmänsinisinä. Kollin turkkia väritti mustat juovat tämän selässä, jotka eivät juuri erottuneet märästä turkista.
"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" naukaisin silmiäni ilkikurisesti siristellen. Kolli murahti jotain itsekseen ja kohdisti kauniin sinisen katseensa minuun.
"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", Kylmähenkäys naukaisi tutun kylmästi ja oli astelemassa sateensuojaan. Pudistin päätäni ja virnistin häijysti.
"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", naurahdin kylmän tunteettomasti. Kylmähenkäys työnsi itsensä kuitenkin väkisin sisään ja mulkaisi minua.
"Itse asiassa sanoissasi on pointtia", kolli sanoi kumealla äänellään ja tönäisi minut sateeseen. Silmäni lehahtivat suuttumuksesta ja porasin katseeni Kylmähenkäyksen silmiin. Turkkini latistui hetkessä, mutta onnistuin olemaan piittaamatta siitä.
"Me lähdemme nyt metsälle", sanoin Kylmähenkäykselle ja astelin sateessa reippaasti kohti uloskäyntiä. Olin varma, että Kylmähenkäys ei jättäisi tulematta, sillä hän tiesi että testasin häntä kokoajan. Sade oli alkanut heiketä ja olin varma, että se loppuisi reissumme aikana kokonaan, ainakin hetkeksi.

//Kylmä?

Nimi: Kalmalilja

23.09.2018 16:54
Katselin vienosti hymyillen oppilastani, joka uurasti kaivaen maata. En uskonut, että hän vielä osaisi arvostaa tätä harjoitusta. Yleensä oppilaat halusivat suoraan taistelemaan tai saalistamaan, mutta se ei ollut niin helppoa. Ensin oli osattava olla kärsivällinen ja sisukas. Eivätkä ne olleet ainoat asiat, mitä kuoppien kaivaminen opetti; tietenkin se paransi kuntoa, varsinkin, kun sitä tekee koko päivän.
Jonkin ajan kuluttua nousin ylös haukotellen. Aurinko oli jo noussut taivaanrantaan. Valitettavasti se ei enää tuottanut lämpöä samalla tavalla kuin viherlehden aikaan.
"Selvä, ehkä tämä riittää. Mutta muutinkin mieleni. Haluan kuoppani tuonne", naukaisin osoittaen hännälläni ketunmitan päähän. "Ja haluan siitä syvemmän. Joten täytä tämä ja kaiva minulle uusi, ole hyvä. Tämä opettaa sinulle kärsivällisyyttä, ja sitä sinä todella tarvitset ennen kuin voimme alkaa harjoittelemaan yhtään mitään."

//Pirstale?

Nimi: Pirstaletassu

23.09.2018 15:28
Ei? Mestarini vastaus kysymykseeni oli ollut vain ei. Ei taistelua. Ei saalistusta. Mitäs sitten? Jotain kiipeilyäkö vai? Mietin monenlaisia vaihtoehtoa juostessani Kalmaliljan perässä ja yrttäen pysyä hänen vauhdissaan. Mihin sitä paitsi olimme edes menossa?
Kuoppa? Mihin ihmeeseen tuo naaras tarvitsi kuoppaa? Oliko soturi seonnut lopullisesti? Karistin ajatukset pois mielestäni, ja vaikka kuinka inhottavalta tuntuikin saada kynsien väliin maata ja ruohoa sekä kuivuneita lehdenriekaleita, aloin kaivamaan maahan kuoppaa kaksin tassuin. Onneksi sentään kaivaminen oli helppoa. Maa oli hiekkaista ja kostetaa, kaivaminen kävi nopeasti. Kaivaessani kuoppaa mietin Kalmaliljan opetustyyliä. Miten tämä voisi opettaa minulle mitään? Osasinhan minä tietysti kuopan kaivaa! Aloin jo hieman ärtymään. Olisi luullut, että naaras olisi hyvä mestari, mutta eipä paljoa siltä vaikuttanut.
Kaivoin ja kaivoin kuoppaa odottaen koko ajan, että saisin lopettaa. Olin ensin kuvitellut mestarini haluavan vain pienen kuopan, mutta nyt kuopasta alkoi muodostua jo melko iso. Pitäisikö minun kaivaa niin syvä kuoppa, että jäisin sinne itse loukkuun? Melkein naurahdin omille ajatuksilleni, mutta sain pidettyä itseni kurissa. Jatkoin kuopan kaivamista hiljaisuudessa.

//Kalma?

Nimi: Kalmalilja

23.09.2018 13:41
Katselin, miten Pirstaletassu asteli väsyneen oloisena ulos oppilaiden pesästä. Oli hän sentään tullut, vaikkei aluksi ollutkaan vaikuttanut siltä. Oppilaan väsymys oli ymmärrettävää, olihan aamu vasta alkamassa, mutta en voisi sallia sen vaikuttaa hänen koulutukseensa. Käännähdin lähtiäkseni ulos leiristä, mutta pysähdyin kuullessani oppilaan äänen takaani.
"Taisteluako? Vai saalistusta?"
Kasvoilleni piirtyi vieno hymy kuullessani Pirstaletassun kysymyksen.
"Ei", vastasin yksinkertaisesti ja lähdin kulkemaan ulos leiristä. Heilautin lyhyesti häntääni merkiksi seurata ja pian kuulin nuoren kollin askelet takaani. Minulla oli ajatus siitä, mitä tekisimme. Ja vaikka oppilaani ei siitä välttämättä pitäisi, se auttaisi häntä kun myöhemmin aloittaisimme saalistuksen ja taistelun harjoittelun. Niitä ei koskaan tulisi harjoitella heti; ensin tulee luoda hyvä pohja näille taidoille.
Kiristin tahtiani nopeaan juoksuun. Etenin nopeasti, mutta pidin huolen, että oppilaani pysyi perässäni. Juoksimme läpi Kuolonklaanin reviirin, tunsin kostean ilman kasvoillani. Jonkin ajan kuluttua saavuimme sopivalle aukealle ja pysähdyin. Istuuduin ja odotin, että Pirstaletassu sai tasattua hengityksensä.
"Minulla on sinulle tehtävä. Tarvitsen kuopan ja sinä saat kaivaa sen", naukaisin hetken kuluttua ja nyökkäsin maata edessäni. Maaperä oli kaivamiseen sopivaa, se oli hiekkaista ja kosteaa.
"Saat lopettaa vasta, kun annan luvan."

//Pirstale? Älä sit jooko skippaa niitä viel pois harjoituksista tai mitää :D

Nimi: Pirstaletassu

23.09.2018 13:25
Hätkähdin hereille kuullessani pesän suuaukolta kireän huudon. Mihin minua nyt näin aikaisin tarvittaisiin? Räpyttelin unisena silmiäni pesän hämäryydessä. *Tuskin mitään vakavaa*, ajattelin ja painoin pääni sammalille yrittäen jatkaa unia, jotka joku oli ikävästi keskeyttänyt.
"Me lähdemme harjoituksiin ja teemme sen nyt heti. Jos et tule tällä hetkellä, saat siivota loppupäivän klaaninvanhimpien pesää", kuului oppilaiden pesän suuaukolta uudestaan. Koska klaaninvanhimpien pesän siivoaminen ei erityisemmin kiinnostunut, päätin nousta ylös. Tassutin toisten häntiä varoen ulos hämärästä pesästä. Mestarini oli varmasti herättänyt minun lisäkseni myös liudan muita oppilaita.
"Tullaan", maukaisin ennen kuin sujahdin ulos pesästä. En oikein tiennyt mitä Kalmalilja oli kissojaan, olinhan tavannut hänet vain pentuna pikaisesti. Nyt kun minusta oli tullut oppilas, kuten kahdesta muustakin sisaruksestani, olin saanut mestariksekseni Kalmaliljan. Oli naaras sentään varmasti parempi mestari kuin Kojoottivirne. Kostohengen ja Kojoottivirneen välillään taisi olla jotain, tai siltä se oli ainakin pentuna vaikuttanut.
"Taisteluako? Vai saalistusta?" kyselin naarassoturilta. Harjoituksiinhan tässä oltiin menossa, mutta mitä sitä sitten harjoiteltaisiin, sitä en tiennyt. Vai harjoittelisimmeko kenties kiipeämistä tai jotakin muuta? Katsahdin Kalmaliljaan hivenen kysyvästi ja odottava katse silmissäni. Mahassani hieman murahti samalla, nälkä kurni jo. Vilkaisin nopeasti tuoresaaliskasan suuntaan, mutta se oli melko tyhjillään. En uskoisi, että pääsisin syömään ainakaan heti. Yritin sivuuttaa hiljattain esiin hiipivän nälän ja keskittyä siihen, mitä Kalmalilja tulisi sanomaan. Yritin myös samalla sukia sileäksi turkissani sojottavia takkuja, jotka olivat muodostuneet yön aikana pyöriessä. Toivoin todella, että menisimme harjoittelemaan taistelua. Olin odottanut sitä jo pitkään!

//Kalma? Apuaa tuntuu nii oudolta kirjottaa taas :'D

Nimi: Viiltokaaos

23.09.2018 11:02
Johdatin partion takaisin leiriin. Kannoin suussani kahta elotonta hiirtä, joiden niskat olin nelipuilla taittanut. Saalisonni oli ollut myötä tänään, sillä kaikki paitsi Tulvasielu olivat partiossani saaneet jotain. Joku olisi saattanut antaa naaraalle toisen hiiristäni, mutta tahdoin näyttää, että minä ne olin saalistanut ja otin niistä kaiken kunnian. Tuhokatse asteli perässäni tuoresaaliskasalle yhdessä Pihlajakynnen kanssa. Naaraskissa oli saanut kiinni läheltä Tuuliklaanin rajaa jäniksen, kun taas entisen elämäni luottosoturi oli saalistanut vesimyyrän Jokiklaanin reviirin liepeiltä. Viimeisimpinä kuina oli ollut melko rauhallista. Yhtäkään riitaa toisten klaanien kanssa ei ollut ilmeentynyt ainakaan kokoontumisissa, eikä ongelmia ollut muutenkaan. Ennen partioon lähtemistä olin käynyt jättämässä muutaman saaliin Varjoklaanin reviirin puolelle, josta Minttusydän hakisi ne sen jälkeen, todennäköisesti oli jo hakenut tähän mennessä. Aurinko oli laskemaan päin ja ilma viileni entisestään. Lehtisade oli tullut ja saaliit olivat vähentyneet, mutta kyllä me pärjäisimme. Minulla oli aikaa vielä suunnitelmieni toteuttamiseen, ei ollut mikään kiire. Varjoklaani oli puolellamme, joka oli jo paljon. Tai no tuskin koko Varjoklaani suostuisi meitä auttamaan, mutta Minttusydämellä olisi paljon valtaa päästessään päälliköksi. Hän voisi uhkailla klaaninsa jäseniä karkotuksella, jos he eivät taistelisi meidän rinnallamme.
Löysin pian paikkani läheltä suurkiveä. Raetähti oli ilmeisesti vielä omassa partiossaan, jonka oli tarkoitus saalistaa läheltä Varjoklaanin reviiriä. Talvikkimuisto asteli ulos parantajan pesästä ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Vaalean siniharmaa naaraskissa oli pärjännyt hyvin sitten Pikiviillon karkotuksen. Entisestä parantajasta minulla ei ollut mitään aavistusta. Kenties hän oli jo joutunut kulkukissojen kynsiin ja menettänyt henkensä tai sitten kolli oli löytänyt itselleen uuden elämän kaksijalkojen lämpimästä pesästä, jonne itse en astuisi jalallani vaikka mikä olisi. Kotikisujen pehmeä elämä houkutteli joitakin niitä, jotka eivät selvinneet klaanikissana. Huomasin Valhekuiskeen astelevan tuoresaaliskasalle. Naaras nappasi kasasta saalistamani hiiren ja palasi sen kanssa sotureiden pesän edustalle. Soturi ei näyttänyt kaipaavan isäänsä lainkaan, vaikka en kyllä ihmetellyt sitä. Pikiviilto ei ollut sovelias Kuolonklaanin parantajaksi, minäkin tiesin sen. Tyttärensä sanojen mukaan Pikiviilto palveli Pimeyden Metsän sijasta Tähtiklaania, jota henkilökohtaisesti en voinut hyväksyä yhdeltäkään kuolonklaanilaiselta. Siitä kertoi tapahtuma, joka oli tapahtunut kuolinpäivänäni suuressa sodassa, jolloin olin surmannut oman pentuni ja hänen kumppaninsa, joka kaiken lisäksi sattui olemaan luottosoturini. Pyökkihäntä oli avoimesti jo nuorena myöntänyt uskovansa Tähtiklaaniin, enkä voinut hyväksyä sitä. Hän lähtikin klaanistani Myrskyklaaniin, jossa naaras synnytti Puhurijalan ja tuon kuolleen sisaruksen. Pyökkihäntä päätyi lopulta takaisin synnyinklaaniinsa, mutta toisen tyttäreni Vesililjan synnyttyä karkotin heidät molemmat ikuisiksi ajoiksi Kuolonklaanista. Ennen kuolemaani sain tietää, että kaksikko oli päätynyt Tuuliklaaniin. Tulikynsi petti minut ja kieltäytyi taistelemasta Pyökkihäntää vastaan. Niinpä tosirakkaus kuoli ja matkasi Tähtiklaaniin. Siellä kaksikko todennäköisesti nytkin oli, ällöttävästi onnellisia ikuisuuden ajan.
Pimeyden Metsästä muistoja minulla ei ollut paljoa. Muistin jatkuvat riidat Tuhotähden kanssa. Saavuttuani Sulkatähden perästä Pimeyden Metsään, valloitimme Pimeyden Metsän pääaukion ja karkotimme Tuhotähden kannattajineen kauemmas. Sen jälkeen muistan tavanneeni entisiä tovereitani, mutta siihen loppuivat muistoni ajasta kuolemani jälkeen. Muistan vain, että tahdoin uudelleensyntyä valloittaakseni metsän jälleen itselleni, mutta siinä se. Sulkatähden tuntien hän oli kanssani luonut tarkan suunnitelman kuinka se tapahtui, mutta nyt jouduin soveltamaan. En uskonut Sulkatähden tulevan perässäni elävien maailmaan, sillä hän oli jo kertaalleen uudelleensyntynyt.
Kun Valhekuiske oli viimeistellyt hiirensä, naaras sipaisi muutaman kerran turkkiaan, nousi ylös ja venytteli. Sitten soturi kääntyi kohti oppilaiden pesää ja lähti kulkemaan sitä kohti. Hän tunki päänsä sinne ja sanoi jotain, jota en täältä saakka erottanut muun hälinän lävitse. Soturi poistui pesän luota lähelle tuoresaaliskasaa. Kului hetki, ja pian pesästä asteli ulos mustan ja punaruskean kilpikonnakirjava naaraskissa, Mututassu. Tiesin, että naaras oli sukua Tuhotähdelle. Hänen isänsä oli Yövarjo, jonka Kyynelputous oli synnyttänyt ja menehtynyt siinä samassa itsekin. Ja kaikki siihen aikaan tiesivät, että Kyynelputous oli tunnettu maineestaan Tuhotähden pennunpentuna. Siksi olin halunnut hänet laumoineen klaaniini, Kyynelputouksella oli paljon etuja Kuolonklaanille. Harmi vain, että hän kuoli melko pian sen tehtyään.
“Lähdetään”, Valhekuiske naukui oppilaalleen ja kääntyi oppilas kannoillaan kohti sisäänkäyntiä.
“Enkö voisi syödä jotain?” naaras marisi.
“Olisit syönyt aikaisemmin. Me menemme nyt harjoittelemaan taistelua”, soturi ilmoitti viileästi. Taisteluharjoitukset, oi miten pidinkään niistä. Oli parasta nähdä, miten oppilas kehittyi ja oppi liikkeitä. Toisaalta oli myös kiva kertoa heille, missä he olivat huonoja ja mitä kaikkea he tekivät väärin. Nousin ylös ja ravasin nopeasti Mututassun ja hänen mestarinsa kiinni.
“Odottakaa!” naukaisin matalalla äänellä saaden kaksikon pysähtymään. He katsoivat minua hämmästyneesti. Valhekuiske siristi vihreitä silmiään ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Lähden mukaanne”, ilmoitin, johon Valhekuiskeella ei ollut valittamista. Soturi vain nyökkäsi hitaasti ja poistui ulos leiristä. Vilkaisin leiriä. Sotureita oli tarpeeksi, joten voisin huoletta lähteä leiristä.
Käänsin katseeni edelläni kulkevaan Mututassuun. Oppilas oli kooltaan pieni, mutta tanakka. Hänen turkkinsa näytti melko sotkuiselta, joka ei ollut omaan mieleeni. Hyvän soturin tuli pitää turkkinsa siistinä. Naaraalla oli pitkä häntä, joten hän oli kai hyvä tasapainoittelija. Kuljin nopeasti Mututassun ohitse, sillä en pitänyt siitä, kun oppilas oli edelläni. Se oli sellainen arvokysymys, joka minulle ei vain sopinut, ellei oppilas johdattanut meitä harjoitusmielessä jonnekin. Muuten halusin aina itse johtaa. Valhekuiske vilkaisi minua, mutta pysyi vaiti.
“Minne me menemme?” kysyin soturilta. Suuntasimme kohti ukkospolkua, mutta vielä olisi aikaa pysähtyä lähistölle.
“Tähän”, vastasi Valhekuiske ja pysähtyi yhtäkkiä. Myös minä ja Mututassu pysähdyimme.
“Harjoittelemme väistämistä ja puolustautumista”, en tiennyt, sanoiko Valhekuiske sen minulle vai Mututassulle. Nyökkäsin kuitenkin, kuten teki myös oppilas.
“Viiltokaaos, näytetään esimerkki. Sinä hyökkäät, minä väistän”, soturi naukui ja käänsi katseensa suoraan vihreisiin silmiini. Astuin pari askelta taaksepäin ja käännyin kohti soturia. Mututassu katsoi meitä parin ketunmitan päästä tarkkaavaisesti. Myös Valhekuiske otti hieman etäisyyttä minuun. Hetken mietittyäni miten hyökkäisin, ponnistin itseni vauhtiin takajalkojeni avulla. Päätin tehdä hyökkäyksen, josta Valhekuiske ei selviäisi niin helpolla, mutta selviäisi kuitenkin. Soturi muistutti ruumiinrakenteeltaan enemmän tuuliklaanilaista kuin kuolonklaanilaista. Tein suoran loikan kohti naarasta, joka väisti sen ketterästi loikkaamalla sivuun. Heti maahan pudottuani syöksyin soturin perään. Valhekuiske väisti liikkeeni jälleen, tällä kertaa hän pakeni taka-alalle miltei taakseni. Tiesin näytöksen loppuneen, sillä Valhekuiske naukui:
“Tässä vaiheessa voisin hyökätä Viiltokaaoksen selkään ja tehdä mahdollisimman paljon vahinkoa. Ei kannattaisi yrittää hyökätä kylkeen ja kaataa häntä, sillä Viiltokaaoksella on koon suoma etu. Aina väistäessäsi, voit yrittää viiltää kynsilläsi haavoja vastustajan turkkiin. Jos kyseessä on kuitenkin ketterä kissa, ei kannata yrittää, sillä siinä menisi teho väistöstäsi”, Valhekuiske kertoi oppilaalleen.
“Viiltokaaos, tee samanlainen hyökkäys Mututassulle, hän väistää”, Valhekuiske ilmoitti sen enempää kyselemättä. Soturi tiesi, että jos kerta tulin harjoituksiin, minä todella osallistuin. Nyökkäsin ja asetuin taas hyökkäysvalmiuteen. Hetken tuijotin Mututassua tuon taivaansinisiä silmiä. Naaras katsoi minua myös suoraan silmiini. Äkkiä syöksyin kohti oppilasta. Päästyäni tarpeeksi lähelle, toistin aiemmin tehneeni loikan. Mututassu onnistui väistämään sen loikkaamalla sivuun. Tein käännön ja syöksyin kohti oppilasta, joka ei tätä liikettä kerennyt täysin väistämään, sillä onnistuin tönäisemään käpälilläni hänen takaruumista. Jos kynteni olisivat olleet esillä, siitä olisi tullut ikävää jälkeä. Mututassu kaatui maahan kyljelleen.
“Sinun täytyy olla nopeampi”, Valhekuiske torui ankaralla äänellä oppilastaan. Mututassu nousi ylös ja katsoi minua polte silmissään. Hän ei näyttänyt pitävän epäonnistumisesta, joka oli erinomainen piirre kuolonklaanilaisella, ja myös minä omasin sen.
“Uudestaan”, Valhekuiske ilmoitti viileällä äänellä.

//Mutu? Valhe?

Nimi: Kalmalilja

23.09.2018 10:58
Heräsin aikaisin aamulla soturien pesässä. Raotin väsyneesti silmiäni ja huomasin, ettei aurinko ollut vielä noussut. Murahdin itsekseni äkäisesti. Inhosin aikaisin heräämistä, mutta nyt kun kerran olin jo valveilla, voisin tehdä jotain hyödyllistä.
Nousin istumaan ja nuolaisin nopeasti rintaani. Muut soturit eivät vielä olleet heränneet, mutta aamupartio lähtisi kuitenkin varmasti pian. Siihen en kuitenkaan aikoisi jäädä, sillä minun olisi koulutettava oppilastani. Minusta oli tullut yhden Kostohengen pennun - nykyisen Pirstaletassun - mestari. Myös Sysisydän oli saanut oppilaan samaisesta pentueesta. Kenties voisimme joskus kouluttaa heitä yhdessä, vaikka yleensä teinkin sen mieluummin yksin. Minulla oli omat menetelmäni, enkä ollut varma oliko tyttärelläni menetelmiä ollenkaan. Emme muutenkaan ehkä olleet tällä hetkellä niin hyvissä väleissä.
Astelin ulos soturien pesästä. Ilma tuntui hiukan kolealta ja kauempana näkyi ohutta sumua; lehtisade oli saapunut lämpimän viherlehden jälkeen. Yön aikana näytti sataneen, sillä siellä täällä oli pieniä, liejuisia lätäköitä. Puiden lehdet olivat saaneet kellertävän värin, ja osa niistä leijaili jo hiljalleen maahan kevyen tuulen tuivertaessa. Harmahtavalla taivaalla lensi parvi lintuja jonnekin lämpimimmille seuduille tulevaa kylmää lehtikatoa pakoon. Pian pieneläimetkin alkaisivat horrostaa ja riistaa olisi yhä vähemmän.
Seisahduin oppilaiden pesän ulkopuolella. En tiennyt Pirstaletassusta paljoa mitään. Tiesin vain sen, että hän oli Kostohengen ja edesmenneen Kuutihkun poika, sekä sen miltä hän näytti. Pian näkisin, minkälainen hän oli luonteeltaan. Edellinen oppilaani ei ollut ollut parhain mahdollinen uhmakkaan luonteensa kanssa, joten toivoin nykyiseltä enemmän kuuliaisuutta ja kunnioitusta. Minä olin sentään hänen mestarinsa, hänen sukulaisensa sekä yksi klaanin kokeneimmista ja eittämättä parhaista sotureista.
"Pirstaletassu!" huusin kireästi oppilaiden pesään. Aivan sama, heräisivätkö muutkin samalla. Kunhan vain oma oppilaani tulisi ja äkkiä tulisikin.
"Me lähdemme harjoituksiin ja teemme sen nyt heti. Jos et tule tällä hetkellä, saat siivota loppupäivän klaaninvanhimpien pesää."

//Pirstale?

Nimi: Elandra

22.08.2018 16:24
Sirpalepentu: 131kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Kojoottivirne.

Uljasroihu: 50kp! -

Sysisydän: 36kp! -

Säpälepentu: 47kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Sysisydän!

Pirstalepentu: 108kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Kalmalilja!

Kostohenki: 67kp! -

Kojoottivirne: 40kp! -

Valhekuiske: 19kp -

Viiltokaaos: 34kp! -

Raetähti: 32kp! -

Pikiviilto: 10kp -

Jäälilja: 55kp! -

Tappotahto: 30kp! -

Kalmalilja: 16kp -

Korpikyynel: 38kp! -

Lintulumo: 37kp! -

Kylmähenkäys: 39kp! -

Nimi: Sirpalepentu

08.08.2018 12:15
Siristin silmiäni mustalle naaraalle. En minä, eivätkä pentutoverini tarvinneet uutta emoa. Ainakaan uutta tuollaista emoa. Jokin osa minusta toivoi salaa, että Jäälilja voisi olla emoni nyt, kun Kuutihku oli poissa. En kuitenkaan tarvitsisi uutta pehmeää emoa. En nyt, enkä ikinä. Kuutihku oli pehmeä emomme, jota olin rakastanut, mutta joka oli nyt poissa. Pimeyslehteä kohtaan en tuntenut mitään. Seurasin Pirstalepentua emomme entiselle makuualuselle ja käperryin veljeni kylkeen. Hänen läsnäolonsa rauhoitti minua. Samoin emolta tuoksuvat makuualuset. Vaikka pentutarhassa leijui emomme kuoleman haju ja pelko, veljieni läsnäolo sai minut rauhoittumaan. Suljin silmäni ja palasin mielessäni päivän tapahtumiin. Jäälilja oli kertonut, että Kojoottivirne oli huono mestarivaihtoehto. Nyt tiesin, että jos Raetähti nimittäisi Kojoottivirneen mestarikseni, minun pitäisi tavata Jäälilja ja Kostohenki niin nopeasti kuin mahdollista. Jos saisin Kojoottivirneen mestarikseni, maksaisin minkä vain hinnan, jonka Jäälilja koulutukselleen asettaisi. Uskoin isäni haluavan vain palveluksen myöhemmin. Ei minun palvelukseeni isälleni olisi tarvittu vastapalvelusta häneltä, mutta kouluttamiseni olisi hyödyksi myös Kostohengelle. Jos meistä tulisi hyviä sotureita, isä voisi olla meistä ylpeä. Lisäksi, mitä parempia sotureita olisimme, sitä parempia palveluksia Kostohenki meiltä jonakin päivänä saisi. Olimme jo nyt velkaa ainakin kaksi palvelusta. Oikeastaan, kun taemmin ajattelin, kolme. Ensimmäinen asia, jossa isä oli meitä auttanut, oli kävelemään opettelu. Hän oli antanut meille syyn opetella kävelemään ja sen vuoksi olimme oppineet niin nopeasti. Toinen palvelus oli ollut meidän kovettamisemme. Jos emme olisi nähneet Hiiripisaran ruumista, emme olisi osanneet pitää kynsiämme erossa Pikiviillosta, kun hän oli tappanut emomme. En ollut aivan varma, olinko tehnyt oikein jättämällä hänelle elämän. Olisi ehkä pitänyt viedä Pikiviillon henki silloin, kun emoni ruumis oli ollut vielä lämmin. Nyt saattaisin joutua odottamaan ikuisesti. Joku muu tai jokin muu saattaisi ehtiä tehdä työni ensin. Kolmas palvelus oli ollut kissojen esittely meille. Nyt tiesimme paljon klaanitovereistamme ja se oli isämme ansiota. Nyt kun ajattelin asiaa, Kostohenki oli tehnyt vielä neljännen asian hyväksemme: hän oli passittanut meidät pentutarhaan nukkumaan. Jos hän ei olisi tehnyt sitä, olisin varmaankin pian alkanut kompuroida kävellessäni ja sitä en halunnut yhdenkään kuolonklaanilaisen näkevän. Varsinkaan Jääliljan. Ajatukseni alkoivat sumentua ja pian vaivuin uneen.

Juoksin kohti pentutarhaa. Vilkaisin maata ja huomasin sen olevan kauempana kuin olin odottanut. Katsoin ympärilleni ja huomasin olevani saman kokoinen kuin useimmat leirissä olijat. Olin nyt siis soturin kokoinen. Kuulin yskintää. Nopeutin askeliani. Minun olisi pakko tehdä se, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Varmuus täytti minut. Tiesin, mikä olisi oikein. Pentutarhaan päästyäni paljastin kynteni, sillä tiesin jo, kuka siellä odottaisi. Kohtasin kirkkaanvihreät silmät. Ne hehkuivat hämärässä pesässä tyytyväisinä. Yskintä oli loppunut. Annoin katseeni laskea Pikiviillon tassujen juuressa makaavaan kissaan. Verilammikko oli samanlainen kuin aiemmin, mutta maassa makaava kissa ei ollut Kuutihku. Maassa makaavan kollin tummanharmaa turkki oli täynnä veritahroja. Tummat meripihkasilmät tuijottivat Pikiviiltoa mitään näkemättä. Viha, jota olin hillinnyt parhaani mukaan pääsi valloilleen. Parantaja oli ylittänyt rajan. Hän oli vienyt minulta veljeni. Hän oli tappanut Pirstalepennun. Tunsin turkin koskettavan omaani. Vilkaisin vierelläni olevaa kissaa. Toinen kissa oli toinen veljeni: Säpälepentu. Kolli nyökkäsi minulle vakavana. Hyökkäsimme edessämme olevan tappajan kimppuun kuin yhtenä kissana. Pian emomme ja veljemme tappajaa ei enää ollut. Oli vain maa täynnä verta ja sekalaisia kissan osia. Tehtävämme oli täytetty. Pikiviilto oli poissa. Hätkähdin hereille ja vilkaisin vieressäni nukkuvia veljiäni. Kummankin kylki kohoili. Olin siis nähnyt vain unta. Suljin silmäni uudelleen ja vaivuin rauhallisempaan uneen.

Nimi: Pirstalepentu

08.08.2018 11:09
Katsahdin Jääliljaan mietteliäänä. Meidänkö pitäisi kertoa, mitä meidän kaikkien pitäisi tehdä? Suustani karkasi haukotus, vaikka kuinka yritin estää sen tulon. Toivoin, etteivät muut olisivat huomanneet sitä. Olisin halunnut vain maukua, että haluaisin nukkumaan, muttei se olisi käynyt päinsä. Jos soturitkin jaksoivat, niin jaksaisin minäkin! Helpotukseksi Kostohenki kuitenkin lähti paimentamaan meitä pentutarhalle lepäämään. Vatsaani kouraisi nähdä pentutarhan suuaukko. Emo ei olisi enää koskaan odottamassa meitä pentutarhalla. Emo ei enää koskaan juottaisi meille maitoa. Emo ei enää koskaan sukisi turkkejamme. Emo ei enää koskaan paimentaisi meitä nukkumaan. Emme edes näkisi emoa koskaan, paitsi silloin, kun kuolisimme. Sitten joskus. Pimeyden metsässä. Aioin uskoa aina ja ikuisesti Pimeyden metsään. Siten näkisin emoni taas.
"Uskokaa minua", Kostohenki murisi meille. "Tein teille juuri suuren palveluksen."
Katsahdin isääni ja nyökkäsin. En tiedä kuinka kauan olisin jaksanut enää pysytellä hereillä. Niinkuin isä oli sanonutkin, hän oli tehnyt meille palveluksen. Jossain vaiheessa olisi meidän aika tehdä palvelus isälle.
Sujahdin pentutarhan hämäryyteen ensimmäisenä ja muut tulivat perässäni, isä viimeisenä. Tunsin oloni ehkä hiukan epämukavaksi nähdessäni tyhjän sammalvuoteen ja haistavani vieläkin kuvottavan hajun.
"Tulkaa tänne", kuulin jonkun kutsuvan. Käänsin pääni äänen suuntaan ja huomasin mustan naaraan lehdenvihreillä silmillä. Vilkaisin ensin pentuetovereitani ja lähdin sitten astelemaan naaraskissaa kohden. Kuulin kuinka Kostohenki lähti ulos pentutarhasta.
"Olen Pimeyslehti, tulkaa tänne vain", Pimeyslehti naukui. Kohautin lapojani ja tassuttelin naaraskissan luokse. Sisupentu makasi hänen vierellään ja ilmeisesti nukkui.
"Minä hoidan teitä nyt. Otan osaa Kuutihkun kuolemaan", naaras maukui. Nyökkäsin. En minä kuitenkaan olisi mitään toista kissaa itseäni hoitamaan halunnut.
"Minä ainakin menen nyt nukkumaan", tuhadin väsyneen oloisena ja tallustelin tyhjälle sammalvuoteelle, jossa tuoksui edelleen emomme tuoksu. Asetuin siihen makuulle ja suljin silmäni. Minä en ainakaan Pimeyslehden vieressä nukkuisi. Olisin tarpeeksi iso nukkumaan tässäkin, yksin, pentuetovereideni kanssa tai ilman. En tiennyt aikoivatko he seurata minua vai eivät. Enkä aikonut ottaa siitä selvää. Hiljattain vaivuin rauhalliseen uneen.

//Muut, jos ehitte vielä jatkamaan?

Nimi: Korpikyynel

08.08.2018 08:20
Raotin silmiäni hiukan tiedostettuani Tappotahdon kysymyksen.
"Voin ottaa vielä vähän", naukaisin jo hieman leppoisammalla äänensävyllä. Haukkasin palasen jäniksestä ja työnsin eläimen sitten kauemmaksi.
"En jaksa enää. Ota loput", ähkäisin nielaistuani. Tappotahto kumartui jäniksen puoleen ja nuoleskeli loput lihat suuhunsa. Tajusin että leiri oli kummallisen autio. Sitten satuin vilkaisemaan taivaalle, ja huomasin ettei aurinkoa enää näkynyt. Taivas oli värjäytynyt kauniin punaiseksi. Henkäisin ihastuneena. Taivas oli todella kaunis,ja Tappotahtokin näytti huomanneen sen. Hänkin nimittäin vilkuili taivaalle, kun satuin katsomaan häneen päin. Niin, miksi edes katsoin Tappotahtoa? Oliko minulla joku taka-ajatus tai jotain sanottavaa? Ei kaiketi. Tai jos oli, olin unohtanut sen autuaasti silmänräpäuäyksessä. Vai olisiko syy voinut olla jokin muu? Jokin hieman erilaisempi syy. Ei, en saisi antaa turhalle tunteilulle ja mietinnälle valtaa. Se vei aikaa. Sitä paitsi, olin vain katsonut Tappotahtoa hetken. Ei siinä ollut mitään kummallista.
"Mennäänkö nukkumaan?" Tappotahto kysyi hetkisen taivasta katseltuaan.
"Mennään. Tänään on ollut raskas päivä", hymyilin. Tappotahto lähti sotureiden pesälle ja minä suuntasin parantajan pesään. Pesään päästyäni Talvikkimuisto vaihtoi tassuni pikaisesti yöhauteen. Sitten käperryin pedilleni, ja suljin silmäni väsyneenä. Eikä aikaakaan kun olin vaipunut jo uneen.

//unta//

Leijuin ilmassa. Näin ruumiin maassa. Jostain syystä mieleeni tuli ajatus siitä että tuossa olisin minä itse. Mutta tuossa, tuossa olin minä. Siis Korpikyynel. Pienenä pentuna. Mutta kappas. Tuollahan oli toinenkin pentu, ja joku kolli. Ehkä hän oli isäni, ehkä ei. Kollikissa raahasi toisen pennun pois. Muutamassa sekunnissa jäljelle jäänyt pentu, siis minä, kasvoi aikuisen kissan kokoiseksi. Sitten kaikki haihtui pois, mustaksi tyhjyydeksi.

//hereillä//

Heräsin huohottaen. Tiesin ettei uni voinut olla enne, sillä en ollut parantaja tai päällikkö. Sen sijaan se voisi olla muisto menneisyydestä. Siitä ajasta, kun olin ollut pentu. Oliko minulla sisarus? Oliko isäni mahdollisesti elossa? Kysymyksiä sateli päähäni ja lopulta päätin jättää niiden miettimisen. Antauduin uudelleen unelle.

//Juu toi uni tosiaankin oli muisto :D

Nimi: Kojoottivirne

08.08.2018 04:01
"Oliko muuta?" Raetähti kysyi minulta. Jäin pohtimaan asiaa itsekseni. Kysymys oli kai tarkoitettu vain normaaliksi tavaksi lopettaa keskustelu, mutta entä jos sillä olikin jo syvempi tarkoitus? Kysymyksen voisi tulkita monen tavoin.
*Oliko muuta?* toistin päässäni hiljaa. *Sen lisäksi, että poikasi on yksi pettymys? Hän ei osaa edes varoittaa rajapartionsa johdossa olevaa kissaa ajoissa hirviöstä ja pettää klaaniansa uskomalla johonkin, mihin hänen ei kuuluisi uskoa?*
"Ei muuta", naukaisin hiukan kireästi. Olisin voinut jatkaa listaa itsessäni väärin olevista asioista, mutta ei kukaan ajatuksiani kuullut. En pystynyt tunnustamaan sitä kaikkea kellekään. Minun tulisi vain pysyä hiljaa koko elämäni ajan ja pysytellä hiukan erakkolounteisena ja kaikki menisi hyvin. Hymähdin.
"Toivottavasti voit pian paremmin, jotta voisimme uusia pienen metsästysreissumme", naukaisin Raetähdelle. Toivoin hänen ymmärtäneen sanojen sisään piilotetun merkityksen siitä, että tahdoin puhua hänelle yksityisesti. Aivan kuten edellisellä metsästysretkellämekin. En tosin halunnut pesällä hääräävän uuden parantajan Talvikkimuiston kuulevan sitä. Tai en ainakaan suoranaisesti. Jos hän sattui tajuta mitä sanoilla tarkoitin niin tajutkoot, mutta pidin asian mieluiten minun ja isäni välillä. Tein pienen kumarruksen isälleni, lähinnä hyvästiksi ja ehkä jopa kunnian osoitukseksi. Sen tehtyäni kuitenkin poistuin pesältä kohti soturien pesää. Kaipasin unta näiden tapahtumien jälkeen. Ehtisin hyvästellä Norppakyyneleen nukuttuani hiukan. Nyt hänen luonaan oli varmasti montakin kissaa. Astelin hiukan hermostuneena soturien pesälle ja omalle paijalleni. Norppakyyneleen kuolema oli saanut minut varuilleen, sillä pelkäsin olevani seuraava.

Nimi: Kostohenki

08.08.2018 03:30
Pälyilin Jääliljaa hiukan mietteliäänä. Naaraan sanoissa piili kyllä totuus minunkin tämän hetkisestä tunnelmasta. Olin itsekin hiukan tylsistynyt. Klaanissa riitti paljon kissoja, jotka kyllä kelpaisivat pennuilleni. Ainoastaan Raetähden täytyi olla täysin hiirenaivo, jos antaisi pennuilleni epäsoveliaan mestarin. Totta kai puuttuisin lopulta pentuni koulutukseen henkilökohtaisesti piittaamatta siitä rikoinko jotakin kirjoittamatonta sääntöä vai en. Minulla oli kuitenkin velvollisuus vanhempana.
"Hmm, ehkä pentujen on aika esitellä meille älykkyyttään ja kertoa mitä järkevää voisimme tehdä", Jäälilja maukaisi katkaisten ajatukseni. Normaalisti olisin ollut samaa mieltä naaraan kanssa, mutta leirissä alkoi hämärtää hyvin paljon auringon laskiessa. Käänsin katseeni kulmiani kohottaen pentuihini. Olin aivan varma, että näin ainakin Pirstalepennun haukottelevan. Minun tulisi lähettää kolmikko takaisin pentutarhalle lepäämään piti Jäälilja tai Kalmalilja päätöksestäni tai ei. Tuskin heillä olisi kuitenkaan mitään sanaani vastaan, olinhan minä pentujen ainoa elossa oleva vanhempi. Hymähdin ajatukselle. Pentutarhalla kolmikkoa ei odottaisi oikeastaan kukaan. Ehkä joku toinen klaanin kuningatarista, mutta ei heidän oma emonsa. Tavallaan säälin heitä, mutta muistaessani oman emoni, lopetin säälimisen. Jostakin syystä tässä klaanissa kissat joutuivat aina turvautumaan isäänsä. Paitsi jos huono tuuri kävi ja hän oli kuollut, silloin joutui kasvamaan yksin.
"Vaikka olenkin tyytyväinen pentujeni tyyneen ja Kuolonklaanimaiseen, he tarvitsevat lepoa. Ei liikaa yhdelle päivälle. Leirissä on vielä paljon nähtävää, mutta tahdon itsekin levolöe. Olenhan lupautunut vartiomaan leiriä osan yöstä", maukaisin jälleen tyynellä ja rauhallisen laskelmoivalla äänelläni. En jäänyt odottamaan mitään vastaväitteitä vaan lähdin paimentamaan kolmikkoa pentutarhalle.
"Uskokaa minua", mursin pennuille. "Tein teille juuri suuren palveluksen."

// Pennut saa jatkaa, jos kerkee ennen taukoa. Pakkoa ei ole

Nimi: Kylmähenkäys

07.08.2018 22:08
"Tällä hetkellä sinä olet ainoa entisen perheeni jäsen josta vielä välitän lainkaan, joten ehdottaisin sinua pitämään kielesi kurissa kun puhut minulle", sähähdin tyttärelleni ja nuolaisin lavassani verta vuotavaa haavaa. Utukyynel muistutti hyvin vahvasti Jääliljaa luonteeltaan, hän yritti aina ärsyttää kolleja, mutta samalla saada heiltä huokailuja. Nuorin tyttäreni ei ikävä kyllä saisi minulta pienintäkään kunnioitusta ennen kuin voisin varmistua siitä, että hän ansaitsisi kunnioitukseni. Ja tällä hetkellä hän ansaitsi ainoastaan alentavan katseen minulta.
"Saat varmistua siitä, että siskosi tappaminen ei tule epäonnistumaan. Vaikka hänen suonissaan virtaa emonne kautta tullut Kuolonklaanin veri, hänen taistelutaitonsa ovat surkeat. Mutta jos sinua ei kiinnosta tämä juttu, voit aivan yhtä hyvin kieltäytyä ja jatkaa upeaa elämääsi Varjoklaanissa. Kun Rosmariiniputous on kuollut, sinusta voisi tulla varapäällikkö, jos sitä tahdot. Voisin auttaa sinua siinäkin. Mutta kuten jo sanoin, tämä on sinun oma valintasi. Jos sinua vielä kiinnostaa suunnitelmani, tapaa minut rajalla keskiyöllä muutaman päivän päästä. Silloin voin kertoa sinulle koko suunnitelmani, sillä sinulla tulisi olemaan suuri osa siinä. Hyvästi, Utukyynel."
Sen sanottuani käännyin ympäri ja ponkaisin rivakkaan hölkkään Kuolonklaanin leiriä kohti. Jos tyttäreni olisi älykäs ja tajuaisi omat tavoitteensa, hän suostuisi tarjoukseeni ja seuraisi käskyjäni mukisematta. Olisihan Rosmariiniputouksen tappaminen hieman hankalampaa ilman tyttäreni apua, mutta onnistuisi sekin, vaikkakin mieluiten ottaisin Utukyyneleen apurikseni. Ei hänellä edes olisi kovin suuri osuus tässä, hänen tulisi vain tuoda Rosmariiniputous ukkospolun luokse. Vanhemman tyttäreni tappaminen olisi sitten minun tehtäväni, koska hänet minä saisin yksin tapettua. Suunnitelman oli tarkoitus tapahtua piakkoin, mutta voisin ehkä antaa tyttärelleni kuun tai pari elinaikaa ennen kuin hän siirtyisi Tähtiklaanin heikkojen soturien rivistöön. Ja tällä kertaa suunnitelmani ei tulisi epäonnistumaan, sen pystyin lupaamaan.

Nimi: Raetähti

07.08.2018 21:14
"Raetähti", kuulin maukaisun ja tunnistin äänen kuuluvan pojalleni Kojoottivirneelle. "Norppakyynel on kuollut hirviön ajettuaan hänen yli, olen pahoillani."
Hänen sanansa saivat minut kurtistavan hieman kulmiani ja pakottauduin nostamaan päätäni. Vilkaisin poikaani ja tuo katsahti minuun. Oliko Norppakyynel todella kuollut? *Sepä harmillista. Norppakyynel oli vielä melkoisen nuori soruri*, ajattelin. Pesän hämäryydessä räpyttelin silmiäni, jotta erottaisin paremmin poikani kasvot. Hän taisi hieman hämmästellä mitä minä tein täällä - ja tässä kunnossa.
"Voit ihan hyvin hyvästellä hänet minunkin puolestani. En taida olla ihan siinä kunnossa, että pääsisin tekemään sitä itse", sanoin virnistäen. "Törmäsin sattumalta koiraan, sain sen kyllä häädettyä reviiriltämme."
Painoin pääni takaisin sammalille. Pitäisikö minun kertoa Kojoottivirneelle hengenmenetyksestäni? Olisiko se hyvä asia? Ehkä joskus, muttei nyt. Jos halusimme luottamusta välillemme pitäisi tällaisista asioista kertoa. Mutta nyt ei välttämättä ollut hyvä hetki sille. Niinpä nostin pääni uudemman kerran ja katsahdin kollisoturiin.
"Oliko muuta?" naukaisin ja palautin kasvoilleni mitäänsanomattoman ilmeen. En tainnut olla aivan keskustelutuulella nyt näin väsyneenä. Mutten halunnut usuttaa poikaani poiskaan.

//Kojo? Joo, ei tätäkää oo pakko jatkaa ellet jaksa tai kerkee :'D

Nimi: Kojoottivirne

07.08.2018 19:22
Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kantaa Norppakyynel yhdessä Lintulumon kanssa kohti leiriä. Rajapartiomme oli ikävä kyllä päättynyt lyhyeen. Minua kylmäsi pelkkä ajatus siitä, että oma tuomioni koittaisi vielä. Jonakin päivänä minua tulisi vastaan se päivä, kun olisin klaanilleni hyödytön ja kuolisin. Vaikka ajatukset kauhistuttivat minua, pysyttelin tyynenä kantaessani Norppakyyneltä. En voisi antaa Lintulumon tietää äsköisen hiukan järkyttäneen minua. Minun tuli antaa itsestäni vahva vaikutelma. Minun tulisi olla kuolonklaanilainen parhaimmillaan. Silti ajatus pisti sydämessäni.
Leiriin päästyä kohtasimme heti uteliaita katseita. Kukaan ei näyttänyt kovinkaan järkyttyneeltä, mutta ehkä hiukan yllättyneeltä. Kukaan ei tainut odottaa näinkin nuoren soturin päätyvän Pimeyden metsään - tai Tähtiklaaniin, mistä sitä olisi tiennyt. Laskimme Norppakyyneleen ruumiin suurkiven edustalle.
"Käyn ilmoittamassa asiasta Raetähdelle", maukaisin Lintulumolle odottamatta häneltä mitään vastausta tai reaktiota. Lähdin tyynesti astelemaan kohti päällikön pesää. Raetähti ei kuitenkaan ollut pesällä. Käännyin ympäri ja kohtasin uudestaan Kuolonklaanin vilisevän leirin. Missä Raetähti oli?
"Jos etsit päällikköä, hän on parantajan pesällä", kuulin Graniittipoltteen äänen jostakin. En kuitenkaan nähnyt soturia missän. Lähdin siitä huolimatta parantajan pesälle, vaikka en tiennyt oliko Graniittipolte puhunut totta. Tai oliko kissa edes ollut Graniittipolte.
"Raetähti", maukaisin päästyäni pesälle. En edes nähnyt oliko isäni pesällä.
Silti sanat karkasivat suustani: "Norppakyynel on kuollut hirviön ajettuaan hänen yli, olen pahoillani."

// Rae? Ei oo pakko jatkaa jos et haluu/kerkee

Nimi: Tappotahto

07.08.2018 13:30
"En minä mitään tuijota", mau'uin viileästi Korpikyyneleelle. "Ja toisaalta, voin ihan hyvin sanoa tuijottavani tuota jänistä. Voi, olen niin nälkäinen että minun on pakko saada tuosta. Suostuuko arvon neiti antamaan siitä minulle?"
Korpikyynel murahti jotain vastaukseksi ja mutisi itsekseen jotain. En kuitenkaan kuullut mitä hän puhui. Korpikyynel työnsi jänistä minua päin. Haukkasin nälkäisenä ison haukun siitä.
Korpikyynel oli sulkenut silmänsä. Naaras ilmeisesti nautti ihanasta viherlehden ilmasta. Nyt kun sitä vielä olisi; pian tulisi lehtisade ja riista harvenisi ja ilma kylmentyisi. Ja sitten sen jälkeen vielä lehtikato... Äkkiä tajusin taas tuijottavani Korpikyyneltä. Säpsähdin itsekseni.
*Miten se nyt sillä tavalla?* pohdin itsekseni. Nyt Korpikyyneltä katsellessani, tajusin että olin hieman muuttunut. Jollain tavalla... välillä olin hieman pehmon tuntuinen omasta mielestäni ja olin tullut jotenkin enemmän... en osaa edes itsekään sanoa. Olihan Korpikyynel kaunis, pakko myöntää. En kuitenkaan tiedä mitä tunteeni olivat.
"Syötkö sinä vielä, Korpikyynel?" kysyin varovasti häneltä ja toivoin etten saisi vastaukseksi vain soturittaren pisteliäisiä sanoja.

//Korpi?

Nimi: Raetähti

07.08.2018 12:51
Repäisin palasen maukasta lihaa oravasta, jonka olin valikoinut tuoresaaliskasasta itselleni ruoaksi. Nälkä oli kurninut vatsassani tullessani hetki sitten rajapartiosta Mutinakielen ja Norppakyyneleen kanssa. Nautin jokaisesta riistanpalasesta, jonka sain irti oravasta. Huomasin Sumumyrskyn astelevan raskain askelin tuoresaaliskasaa kohden - olin asettunut tunkkaisen pesäni sijaan tuoresaaliskasan lähettyville syömään. Täytyisi vaihtaa pesäni makuualuset lähiaikoina. Hopeanharmaa isäni valikoi kasasta lihavan hiiren, huomasi minut ja asteli luokseni.
"Sumumyrsky", totesin ja nyökkäsin isälleni tervehdykseksi. Katsoin suoraan kollin meripihkaisiin silmiin - olin perinyt omat meripihkasilmäni isältäni. Sumumyrsky istahti minua vastapäätä, asettui hyvään asentoon ja alkoi syömään valikoimaansa hiirtä.
"Kuule, Sumumyrsky", maukaisin hiljaisella äänensävyllä. Hopeanharmaa kolli kohotti hivenen kysyvästi kulmiaan.
"Niin?"
"Sellaista vain...", aloitin jo, kun tulin toisiin aatoksiin. "Ei mitään."
Olin ajatellut kertovani Sumumyrskylle hengenmenetyksestäni, mutta ajattelinkin pitää asian omana tietonani. Halusin kertoa jollekin asiasta, mutten tiennyt kelle. Ainoat keihin luotin täysin olivat Sumumyrsky, Kalmalilja ja Kojoottivirne. Olisin voinut kertoa asiasta heille kaikille, mutta en halunnut tiedon joutuvan toisten korviin. En haluaisi, että muut pitävät minua heikkona päällikkönä, koska en selvinnyt viheryskästä ilman hengenmenetystä. Huokaisin.
"Oletko varma, ettei sinulla ollut mitään?" Sumumyrsky kysyi ja haukkasi palasen hiirestään. Nyökkäsin nopeasti.
"Olen, olen", sanoin vielä, rykäisin ja repäisin palasen oravasta pureskeltavaksi. Halusin vaihtaa puheenaihetta, mutten oikein keksinyt mitään mielenkiintoista aihetta puhuttavaksi. Niinpä jatkoimme syömistä isäni kanssa hiljaisuudessa. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, joten miksi olisin puuttunut siihen.
Saatuani oravan syötyä hautasin luut ja jänteet maahan, peittelin ja nousin tassuilleni. Sumumyrskykin oli saanut hiirensä syötyä ja peitteli jäänteet hieman minun jälkeeni.
"Taidan tästä mennä", hymähdin kollisoturille. "Ajattelin lähteä metsälle, tuletko mukaan?"
Sumumyrsky pudisteli päätään. Oliko ehdotukseni muka ollut noin huono?
"Hyvä tarjous, mutta minun täytyy korjata sotureiden pesän seinässä oleva pieni aukko. Sateella siitä tulee vettä juuri minun vuoteelleni", isäni sanoi. Nyökkäsin.
"Selvä. Joskus toiste", sanoin ja lähdin jolkottelemaan kohti piikkihernetunnelin suuaukkoa. Suuaukon luona huomasin Pihlajakynnen vartioimassa.
"Minnes päällikkö on matkalla?" naaras maukui ja kohotti kulmiaan. Tuhahdin naarassoturille ja jatkoin matkaani reviirin siimeksiin. Kevyt puhaltava tuuli pörrötti turkkiani ja suhisi korvissani. Häntä ylhäällä siirryin kevyestä hölkästä juoksemaan. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Oli hyvä tunne vain juosta ja tuntea tuuli vastan kasvoja. Vietin kaikesta eniten aikaa pesässäni ja välillä oli ihan hyvä vain juosta. Tassuni rummuttivat maata, kovensin vauhtiani entisestään ja nautin.
Pysähdyin vetämään henkeä. Nuuhkin ilmaa ja tunsin nenässäni ukkospolun katkun. Olinko tosiaan jo juossut ukkospolun luokse? Raotin leukaani ja maistelin ilmaa. Tuuliklaani! Eikä ihmekään, että haistoin Tuuliklaaninkin, sillä olin melko lähellä Kuolonklaanin ja Tuuliklaanin yhteistä rajaa. Ukkospolkukin oli lähettyvillä.
Sihahdin, kun aloin kuulemaan räksytystä. Nuuhkin ilmaa ja huomasin koiran. Koira ei ollut kauhean iso, ehkä hivenen isompi kuin minä.
"Tuo kirppukasa saa luvan lähteä Kuolonklaanin reviiriltä", sihisin ja paljastin kynteni. Kiinnitin meripihkaisen katseeni harmaaseen koiraan. Pörhistelin karvojani. En tiennyt mistä se oli tullut, mutta tänne sillä ei ollut tulemista. Äkkiä koira ryntäsi kohti, enkä ehtinyt väistämään tuon hampaita. Hampaat iskeytyivät suoraan rintaani ja oli lähelle, ettei hampaat harhautuneet kurkkuuni. Sähisten riuhdoin koiran itsestäni irti ja hyökkäsin heti tuon selkään kynnet ulkona välittämättä siitä, kuinka veri ryöppysi ulos aukinaisesta haavasta, jonka olin vastikää saanut.
"Tuon saat vielä maksaa", murisin ja upotin kynteni koiran nahkaan. Tuo ulvahti ja yritti karistaa minua kimpustaan. Se oli kuitenkin vaikeaa, sillä olin upottanut kynteni syvälle, enkä tulisi hevillä päästämään irti. Koira ulisi. Kun otteeni hellitti hetkeksi, koira pääsi karkuun. Ryntäsin tuon perään ja pidin huolen siitä, että se katosi Kuolonklaanin reviiriltä. Ja niin sain koiran häädettyä reviiriltä. Rinnassani pisteli ja poltteli kipu ja ennen kaikkea minua väsytti. Mukanani ei ollut ketään, joten minun olisi lähdettävä leiriin - ja äkkiä. Vuodin verta, enkä halunnut menettää henkeä. En väsymykseltäni jaksanut alkaa juoksemaan, joten pidin vain reippaan tahdin yllä kiiruhtaessani kohti leiriä.
Sujahdin nopeasti leirin sisäänkäynnistä sisään ja suuntasin suoraan parantajan pesään. Sain varmasti katseita itseeni, sillä vuosin pahasti verta. Henkeä haukkoen lysähdin yhdelle sammalvuoteelle hämärässä pesässä ja painoin pääni alas.
”Taidan tarvita apua”, sihahdin ja silmissäni pimeni.

Hätkähdin hereille sammalvuoteella. Huomasin, että rinnassani oli jotakin. Jotakin, joka esti verenvuodon. Nostin päätäni ja huomasin Talvikkimuistoin, Kuolonklaanin nykyisen parantajan, kun Pikiviilto oltiin karkoitettu.
”Taisit menettää hengen”, parantaja naukaisi ja asteli luokseni huomattuaan minun heränneen. Nyökkäsin, niinhän minä olin menettänyt.
”Niin taisin”, hymähdin väsyneenä ja laskin pääni sammalille. Näin minulla oli jälleen yksi henki vähemmän.

//joku tökerö pätkä, olkaa hyvät vaa xD

Nimi: Sysisydän

06.08.2018 22:01
Hymyilin ja käännyin vatsalleni, laskien pääni Uljasroihun kaulalle.
"En olisi voinut työntää sinua pois. Vaikka aluksi niin luulinkin. Mutta jos olisin päättänyt, etten haluaisi olla kanssasi, olisin kaivannut sinua aivan liiaksi. Se olisi häirinnyt tavoitteideni saavuttamista enemmän, kuin kumppaninasi oleminen."
Tuntui hyvältä sanoa Uljasroihua kumppanikseni. Olin halunnut tehdä niin jo pitkään, vaikka olinkin itsepäisesti sysännyt ajatuksen aina syrjään. Ennen kuin olin rakastunut Uljasroihuun olin jopa ajatellut, etten koskaan kumppania haluaisi. Olin pitänyt rakkautta yliarvostettuna ja turhana, mutta nyt tajusin, että sen voimalla voisi saavuttaa jotain suurta.
Hieraisin päätäni harmaan kollin leukaan ja suljin sitten silmäni. Kuuntelin soturin pulssia. Tasainen syke ja hänen lämpönsä turkillani saivat oloni uneliaaksi.
"Menisimmekö nukkumaan?" kysyin kohottaen päätäni hiukan. Kosketin hänen korvaansa hymyillen, luoden katseeni taas rakastamani kollin silmiin.

//Uljas?

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com