Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tuskapentu

06.11.2018 22:37
Oli mukava tavata kerrankin silmäni avanneena sisareni Säpäletassu. Suhtauduin naaraaseen silti hiukan varautuneesti, vaikka isäni sanoikin minulle että voisimme kohdella toisiamme kuin olisimme oikeasti sisaruksia.
Siltikin minua häiritsi, että tämä kissa tässä tuli viemään isäni huomion. Kostohengellä oli varmastikin ollut muutakin asiaa kuin Viiltokaaoksen saaminen mestarikseni. Tämä kissa tässä myös varasti isäni omasta seurastani. Katsoin Kostohenkeä tympääntyneenä pentutarhan suuaukolla. Minun olisi parasta saada myöhemmin tietää mikä oli niin tärkeää Säpäletassun kanssa kahden käytävää asiaa, että minut oli oalautettava emolleni. Hänet minä näin joka päivä, mutta en isääni. Ainakaan vilausta enempää.
"Käy vaikka kertomassa emollesi uutiset, jotka kerroin sinulle. Hän on aivan varmasti tyytyväinen kuultuaan ne", isäni Kostohenki maukaisi minulle. Näin hänen yrittävän saada minut ajattelemaan jotakin muuta kuin Säpäletassun saapumista paikalle. Köännyin katsomaan Naakkalaulua tyytyväisenä. Kostohengen sanoissa oli kuitenkin jotakin järkeä. Naakkalaulu ei vielä tiennyt kenet minä tulisin saamaan mestarikseni. Ähdin astelemaan emoani kohden rintaani röyhistäen. Hiivin kuitenkin lähemmäs Naakkalaulua sillä tahdoin vain minun emoni kuulevan sen enkä kenenkään Pimeyslehden tai muun.
Pysähdyin aivan Naakkalaulun kasvojen eteen. Huomasin kuinka naaras höristi korviaan.
"Kostohenki ilmoitti, että aikoo saada Viiltokaaoksen mestarikseni oppilaskoulutukseen", ilmoitin hiljaa, mutta annoin tyytyväisyyden paistaa sanoistani. Kerrankin tiesin jotakin, mitä minun emoni ei vielä tiennyt. Naaras katsoi minua tyytyväisesti hymyilen. Hymy ei ollut emollinen ja lämmin, se oli tyytyväinen. En kaivannut Naakkalaululta varsinaista lämpöä, minulle riitti että hän oli ylpeä minusta. Se oli ainoa lämpö mitä kaipasin.
Samalla Naakkalaulun oransseista silmistä kajasti mietteliäisyys. Kallistin päätäni pienesti.
"Sinulla on jotakin mielessä", maukaisin matalasti ja korjasin heti pääni suoraan. Yritin hillitä itseni pentumaisten ja niin sanotuiden suloisten eleideni kanssa, sillä en enää ollut pikkupentu. Minusta tulisi pian oppilas, Viiltokaaoksen oppilas.
"Pohdin vain millaista koulutusta Viiltokaaos tarjoaa", naaras maukui huolettomasti. Näin hänen silmistään, että kyseessä oli jostakin muustakin. Tahdoin inttää vastaan ja saada totuuden selville, mutta en muuten saisi emoani esittelemään minulle leiriä. Olen ennenkin koettanut Naakkalaulun hermoille käymisestä ja se ei aina ole hyvä idea. Murahdin kylmästi katseeni valuessa pois emoni kasvoista.
"Kuka sinut koulutti?" yritin vaihtaa aihetta, sillä tietämättömyys sai minut turhautuneeksi ja turhautuminen vihaiseksi. Vihaisuus taas iheutti kynsien uppoutumista sammaliin tai johonkin muuhun...
"Kojoottivirne", emoni vastasi tyynesti. "Hän on erakko jopa klaanikissan asemassa. Aina omissa oloissansa tai puhumassa isällensä Raetähdelle. Ei mitään kunnianhimoa, mutta taistelee hyvin. Hän kouluttaa juuri nyt Sirpaletassua."
Emoni mestarist jäi outo maku suuhun. Aivan kuin hän osaisi ja tietäisi mitä tekisi, mutta samaan aikaan toisaalta taas ei. Yllätyin myös kuullessani Raetähden olleen hänen isänsä. Hetken ajan toivoin myös Kostohengen olevan päällikkö, mutta tajusin että hän ei enää pystyisi nähdä minua niin usein, kerran hän nytkin oli täällä vain harvoin.
Haukotus karkasi suustani. Suljin silmäni sillä tajusin Naakkalaulun nähneen sen. Kiron itseni mielessäni.
"Sinun tulee levätä nyt. Tarvitset energiaa", naaras maukui ja nappasi minut niskasta vierellensä ja ryhtyi pesemään minua.
"Minun piti lähteä kiertämään leiriä kanssasi!" murisin nyrpeän naaman kanssa emolleni. Naakkalaulu jatkoi pesemistäni pienestä vastarinnasta huolimatta.
"Jos porkit tuolla tavalla en päästä sinua pois pesältä ebben kuin olet oppilas", naaras uhkasi. Olisin keksinyt montakin nokkelaa vastausta hänellle, mutta jokainen olisi vain vienyt uuteen umpikujaan. Siispä päätin luovuttaa ja sulkea silmäni, jotta minun ei tarvitsisi olla hereillä tämän nöyryytyksen ajan.

// 514 sanaa
// Mäyrä?

Nimi: Raetähti

06.11.2018 18:13
Huokaisin. Istuskelin yksin hämärässä pesässäni. Luulisi, että päällikön elämä olisi aina kiireistä ja kaikkea sellaista, mutta ei. Ei se aina ollut. Nytkin olin saanut vain makoilla koko päivän pesässäni. Aikoisin kyllä osallistua partioon, joka lähtisi auringon ollessa korkeimmillaan.
Kuolonklaanissa oli kyllä tapahtunut paljon asioita viime aikoina, mutta tunsin silti itseni hyvin hyödyttömäksi ja yksinäiseksi. Päivät menivät yleensä täällä pesässä istuskellessa, välillä saatoin hakea jotakin syötävää. Viiltokaaos oli jutellut minulle Mäyräraidasta - ja vähän kaikesta muustakin - ja olin päättänyt hyväksyä kissan klaaniimme. Tuskin siitä haittaakaan koituisi. Ja jos koituisi, Mäyräraita saisi pitää varansa. Lisäksi Lintulumo oli halunnut vaihtaa nimensä Kaaoslinnuksi. Mutta mitään muuta ei oikeastaan ollut tapahtunut. Paitsi se, että Kuolonklaani oli saanut yhden ruokittavan suun lisää. Naakkalaulun ja Kostohengen pennun, tosin hänen nimeään en vielä tietänyt. Pitäisi selvittää sekin asia jossain vaiheessa. Jospa kävisin vaikka tämän partion jälkeen pentutarhassa vähän katsomassa sitä pentua. Lähdin astelemaan ulos pesästäni leirin kirkkauteen ja jouduin siristelemään silmiäni valon osuessa niihin. Huomasin muiden partion jäsenten odottavan jo minua sisäänkäynnin luona. Jolkottelin heidän luokseen. Graniittipolte sekä isäni, Sumumyrsky, nyökkäsivät minulle tervehdyksenä.
"Ei tuhlata aikaa, lähdetään vain heti", maukaisin ja lähdin edeltä ulos leiristä. Heti piikkihernetunnelista päästyäni aloin ravaamaan. Tämä oli metsästyspartio ja ajattelin käydä eräässä hyvässä paikassa metsästysreissulla muiden partion jäsenten kanssa. Sumumyrsky ravasi lähettyvilläni, mutta Graniittipolte jäi taaemmas. Ymmärsi varmaan sen paremmaksi.
"Mitenkäs olet jaksellut?" kysyin isältäni, kuitenkin niin ettei takanamme askeltava soturi kuullut.
"Ei tässä mitään erikoista", Sumumyrsky naukui ja kiristi tahtiaan. Minä tein samoin.
Päästyämme hyvälle metsästyspaikalle pysähdyin. Katsahdin kahteen soturiin.
"Hajaannutaan. Menkää te kaksi jonnekin tuonne suuntaan, niin minä menen tähän suuntaan. Onko selvä?" jakelin ohjeita hännälläni suuntiin viuhtoen.
"Tavataanko sitten tässä?" Graniittipolte avasi ensimmäisen kerran matkan aikana suunsa ja kysyi kysymyksen kysyvään sävyyn.
"Tavataan", murahdin vastaukseksi ja lähdin omaan suuntaani. Asetuin matalaksi, sillä huomasin jäniksen hajun. Huomasinkin jäniksen kauempana syömässä jotain. Lähdin vaanimaan sitä matalana ja pehmein tassuin. Hyvälle etäisyydelle päästyeni pysähdyin ja nopeasti hyökkäsin jänistä kohti. Se katsahti ylös ja minuun ja oli lähtemässä pakoon, mutta sain tassuillani otteen siitä. Puraisin siltä nopeasti niskat poikki ja tunsin kuinka jänis muuttui hampaissani veltoksi. Yleensä jänisten saalistus ei onnistunut minulta alkuunkaan, mutta nyt onnistui. Tämä taisi olla hyvä päivä. Hyvillä mielin palasin tapaamispaikallemme, jossa Sumumyrsky ja Graniittipolte minua jo odottikin. Laskin jäniksen maahan.
"Viekää te tämä jänis ja saaliinne jo edeltä leiriin, minä jään vielä tänne vähäksi aikaa saalistamaan", hymähdin toisille. Isäni nyökkäsi. Kaksikko katosi pian näkyvistä. Pitihän se nyt saalistaa hyvän päivän aikaan niin paljon kuin pystyi. Etsiessäni riistan hajuja ajauduin lähelle Kuolonklaanin rajaa. Lähelle rajaa, jota ei jaettu kenenkään klaanin kanssa. Pysähdyin tassut liukuen. Huomasin reviirin ulkopuolella liikettä. Pysyin tyynenä, mutta pidin katseeni tiukasti kiinni liikkeen aiheuttajassa. Oliko se vain jokin tuulessa kahahteleva puska? Ei, se liikkui kohti. Liike ei ollut puska, vaan kissa.
"Pysähdy!" mau'uin varoittavaan sävyyn ja niin kovaa, että kissa varmastikin kuulisi. Takaraivossani jomotti ajatus siitä, että oliko kyseessä taas joitain typeriä hiirenaivoisia erakoita. Tassuissani kihisi raivo niitä erakoita kohtaan, jotka olivat minulta yhden hengen vieneet. Kissa liikkui käskystäni huolimatta kohti ja erotin hänet nyt paremmin. Kolli omasi valkean turkin sekä mustat tassut. Lähemmäksi tultuaan huomasin myös kissan kyljessä komeilevan arven, joka oli selvästi kynsien käsialaa. Kissa taisi olla ennenkin joutunut tappeluun jonkun kanssa. Osaisin siis varautua, että kollilta löytyisi vähän taistelutaitojakin. Kieltämättä oma asemani ei ollut parhain. Olin vieläkin hieman väsynyt erakkoporukan hyökkäyksestä vastaani ja aikaisemmasta partiosta sekä juoksusta tänne rajalle. Mutta enköhän minä yhden hiirenaivoisen pösilön voittaisi.
"Käänny takaisin! Kuolonklaanin reviirille ei ole asiaa!" murisin uhkaavaan sävyyn vieraalle kissalle. En erottanut hänessä minkään klaaniin hajua, joten uskoin kollin olevan kulkukissa.
"Entäs jos en aio kääntyä?" kollikissa virnisti ja jatkoi matkaansa eteenpäin, tosin hiljentäen hieman vauhtiaan.
"Et halua tietää, joten käänny takaisin!" murahdin siristellen silmiäni ja pörhistellen turkkiani tehden itsestäni ison kokoisen - jota olin kyllä jo muutenkin, mutta turkin pörhentely vain auttoi asiaa. Toinen kissa oli minua pienempi, mutta näytti ihan vahvalta kissalta. Uskoin hänestä olevan ihan kivasti vastusta, toisin kuin niistä saastaisista erakoista. Jos joku niistä erakoista olisi tullut minua vastaan yksin, hänestä ei olisi enää mitään jäljellä. Mutta minun oli pakko myöntää, että heitä oli liikaa ja minä yksin heitä vastaan oli liian epäreilua. Minulla olisi yksi henki enemmän, elleivät ne erakot olisivat olleet niin hiirenaivoisia.
"En aio kääntyä, matkaan tämän... reviirinne ylitse, säästäen aikaa enemmän kuin kääntymällä takaisin", kissa tuhisi ja tepasteli jo merkatun rajan ylitse. Rynnistin suoraan kollikissan eteen muristen.
"Kuolonklaanin reviirille et astu! Ja jos astut, niin et ainakaan elävänä!" sähisin ja hyökkäsin kissan kimppuun. Itsepähän oli reviirilleni astunut. Kolli ei ehtinyt reagoimaan hyökkäykseeni mitenkään ja kissa jäi nopeasti alleni. Painoni muserti hänet ja jätti vaikertamaan maahan. Kynsin valkeaa turkkia. Valkea muuttui nopeasti punertavaksi. Kissa karjui ja ärisi allani kivusta.
"Olisi kannattanut kääntyä!" murisin. Yhtäkkiä kissa valahti huomattavasti veltommaksi altani. Olipa ollut helppo voitto! Nousin hänen päältään ja astuin sivummalle katselemaan kynsieni tulosta.
"Kääntyminen ei tulisi kuuloonkaan!" kolli sihahti ja äkisti hyökkäsi kimppuuni, puri korvaani ja viilsi rintaani ja kaulaani. Tunsin kuinka veri pulpahti ulos vanhasta haavasta, jonka joku niistä erakoista oli tehnyt. Kolli oli osannut iskeä oikeaan kohtaan ja enää hän ei ollut alakynnessä, vaan minä. Olipa ollut taktinen veto leikkiä kuollutta. Huono veto kuitenkin minulle. Haava aukesi niin isosti, ettei kestänyt kauaakaan, kun silmissäni alkoi sumenemaan. Viimeisillä voimillani riuhdoin itseni toisen kissan otteesta ja hyökkäsin vuorostani tuon kaulaan kiinni hampaillani. Pyrin niin kovaa, että kuulin rusahduksen, jolloin päästin irti. Kolli ulahti ja lähti ravaamaan pois Kuolonklaanin reviiriltä.
"Mitä minä sanoin!" naurahdin kissan perään, kunnes silmissäni pimeni ja lysähdin maahan.

Havahduin hereille. Mieleni olisi tehnyt karjua, olin taas menettänyt yhden hengen. Se kissakaan ei pitkälle selviäisi. Katsoin verivanaa, joka johti kauas pois rajalta. Rinnastani pulppusi jälleen verta ja keräsin siihen ensimmäisenä näkemäni asiat tyrehtymisen vuoksi. Lähdin niin nopeasti kulkemaan leirin suuntaan kuin vain suinkin tässä kunnossa pystyin. Jokainen askel sattui ja rinnassa ja kaulassa kirveli inhottavasti. Tunsin myös kuinka veri valui noroina karvojani pitkin ja tipahteli maahan vähän väliä pikkuruisina pisaroina. Räpyttelin väsyneenä meripihkaisia silmiäni ja yritin lisätä tassuihini vauhtia. En oikein tiennyt onnistuinko vai en. Jos onnistuin lisäämään vauhtia, en ainakaan itse huomannut mitään muutosta. Se saattoi johtua myös siitä, että olin niin väsynyt. En kuitenkaan saisi antaa itseni nukahtaa ennen leiriin pääsyä, sillä muuten voisin menettää useammankin hengen. Talvikkimuisto saisi paikata minut kuntoon sitten parantajan pesällä, kunhan vain ensin pääsisin sinne asti. Jokainen askel oli tuskaa.
Helpotus oli suuri, kun näin leirin sisäänkäynnin suuaukon. Melkeinpä raahasin itseäni kohti leiriä ja parantajan pesää. Vartiossa oleva Tulvasielu huomasi minut ja katosi nopeasti leirin sisäpuolelle. Pian hänen perässään kuitenkin palasivat Syöksyviilto ja Silakkasiipi. He tulivat luokseni ja ottivat minusta rivakoin ottein kiinni ja lähtivät kuljettamaan sisälle leiriin. He kuljettivat minut aina parantajan pesän vuoteelle saakka. Lysähdin sammalille ja suljin silmäni.

Räpyttelin silmiäni hämäryydessä. Missä olin? Kohotin päätäni nähdäkseni paremmin - ja niin näinkin. Mutta samalla se oli virhe, sillä se sattui. Laskin pääni takaisin sammalvuoteelleö. Olin parantajan pesässä. Kaikki tapahtumat iskeytyivät päähäni nopeasti. Pudistelin päätäni. Miten olin saattanut antaa sen kissan viedä minulta kaksi henkeä. Toinen oli lähtenyt heti, kun olin päässyt sammalvuoteelle ja sulkenut silmäni. Talvikkimuisto oli joutunut jälleen paikkaamaan saman kaulassa olevan haavani, kuin edelliselläkin parantajan pesän käyntikerralla. Kaikkialle koski, joten päätin parhaimmaksi sulkea silmät uudestaan ja jatkaa unia.

//hihii tässä tää nyt on, jos joku aikoo lukee nii varotuksen sana: tätä on kirjotettu osissa ja tönkköyttä varmaa havaittavissa ja kaikkee sellasta :'D ei kuitenkaa kiinnitetä siihen nyt huomiota!
// 1178 sanaa

Nimi: Kostohenki

06.11.2018 15:03
"Anteeksi, jos keskeytin jotakin tärkeää. Mietin vain, oletko nähnyt Sysisydäntä, mestariani? Häntä ei näy missään ja tahtoisin lähteä harjoittelemaan nyt kun pääsin pois parantajan pesältä. Pitikin sattua näiden hampaiden kanssa, harjoittelusta on tullut jo ihan liian pitkä tauko", tyttäreni Säpäletassu saapui minun ja Tuskapennun luokse. Nyökkäsin erittäin lyhyet tervehdykseni naaraalle. Tuskapentu pysyi vaiti vierelläni, kunnes loin kolliin oman katseeni. Katseeni ei käskenyt hänen tehdä mitään, mutta kolli ymmärsi silti vihjeen.
"Hei", pentu maukui hiljaa murahtaen. Käänsin katseeni takaisin Säpäletassuun.
"Kuten varmasti jo muistatkin, tässä on veljesi Tuskapentu", maukaisin Säpäletassulle, vaikka hän varmasti tiesi kuka Tuskapentu oli. Olihan hän käynyt tervehtimässä nuorempaa veljeään pentutarhallakin. "Ja kissa, joka seisoo seurassamme on sisaresi Säpäletassu. Hän on tarkemmin ottaen puoliksi siskosi, mutta teidän pentueillanne on niin paljon yhtäläisyyksiä, että voitte sen kummempaa tuskaa tai nolostusta tuntien kutsua toisianne sisaruksiksi."
Sanani olivat lähinnä suunnattuna Tuskapennulle, joka näytti hiukan epäilevältä, mutta ei Säpäletassuakaan voinut haitata kuulla sanomani sanat.
Kurtistin kulmiani mietteliäästi. En ollut nähnyt Sysisydäntä hetkeen aivan kuin Säpäletassu oli sanonutkin. Tässä voisi olla tilaisuuteni puhua Säpäletassun kanssa kahden.
"Meidän on aika palata pentutarhalle", maukaisin Tuskapennulle. "Tulen myöhemmin hakemaan sinut leirin esittelykierrokselle ellei Naakkalaulu tahdo pitää sitä itse."
Näin pennun kasvoilta kuinka hän tappeli vastaan sanomisen kanssa, mutta päätyi vain tuhahtamaan minulle. Nyökkäsin myös Säpäletassun seuraamaan minua.
Naakkalaulu pentutarhalla nosti katseensa. Naaras katsoi kysyvästi paikalle saapunutta Säpäletassua.
"Käy vaikka kertomassa emollesi uutiset, jotka kerroin sinulle. Hän on aivan varmasti tyytyväinen kuultuaan ne", maukaisin pojalleni, joka ei sanomani jälkeen näyttänyt minulle aivan yhtä tympeää naamaa. Tuskapennun astellessa rinta röyhistyneenä kohti Naakkalaulua, käännyin kohti Säpäletassua. "Me kaksi lähdemme pienelle kävelylle. Tuskin Sysisydän osaa kaivata sinua pieneen hetkeen kerta hän on itsekin ollut kateissa jo tovin."

// 277 sanaa
// Säpäle? Mäykkä voi jättää jatkot Tuskalle

Nimi: Säpäletassu

03.11.2018 17:23
Päästyäni parantajan pesältä kävin nopeasti ensi töikseni tarpeidentekopaikalla, ja palasin sitten leiriin olo pitkästä aikaa parempana. Parantajan pesässä loikoilu oli tuntunut niin turhauttavalta, että nyt halusin päästä tekemään jotakin. Aloillaan oleminen liian pitkän aikaa tuntui inhottavalta. Silmäilin leiriä läpi etsiäkseni katseellani mestarini Sysisydämen, mutta hänen valkoisellan sävyttynyttä mustaa turkkiaan ei näkynyt missään. Huokaisten pujahdin sisään oppilaiden sisään ja löysin makuualustani, jonka sammaleet haisivat ummehtuneelle. Keräsin koko pedin kasaksi, jonka raahasin ulos pesästä ja leiristä. Tiesin hyvän sammalpaikan, joten lähdin sitä kohti kerätäkseni kasan tuoretta sammalta sänkyni pohjalle. Olin kyllä aika varma, ettei minun tarvitsisi olla enää kovin kauan oppilaana, ainakin koin olevani jo aika lailla valmis soturiksi. No, minun ei auttanut kuin odottaa, että Sysisydän näki minun olevan valmis. Matkalla sammalta kasvavien kivien luokse huomasin lähistöllä lätäkön. Hipsin sen luokse ja tiirailin peilikuvaani veden pinnasta. Avasin suuni ja irvistin ja tutkin mielenkiinnolla hampaitani. Näytin erilaiselta niiden kanssa. Jotenkin uhkaavammalta, siistimmältä. Hampaiden satuttaminen ei näin jälkeenpäin tuntunut edes kovin kamalalta ajatukselta. Lähdin lätäkön luota ja jatkoin matkaani.
Löysin sammaleiset kivet jonkin matkan päästä ja aloin riipiä kynsilläni sammalta irti. Olin oppinut itsekseni hyvän tekniikan, jolla sammaleet sai siisteinä levyinä irti. Sain kerättyä tarpeeksi sammalta ja keräsin sen rullalle suuhuni palaten sitten reippaasti leiriin. Tällaiset turhat järjestelytehtävät tuntuivat kyllä hyvin tylsiltä, mutta halusin mieluummin tuoreen ja pehmeän sammalpedin sen aiemman ummehtuneen ja litistyneen sijaan. Täytyi vain toivoa, ettei kukaan pistäisi minua vaihtamaan klaaninvanhimpien alusia tai tekemään jotakin yhtä inhottavaa, jos joku soturi näkisi minut toimettomana leirissä.
Astelin leiriin ja pujahdin oppilaiden pesään. Minulla ei mennyt kauankaan koota itselleni mukavan näköinen peti mukanani tuomista sammalista. Kun olin valmis, istuuduin hetkeksi alas ja nyhdin kynsieni alta sammalhippusia, jotka olivat inhottavasti päätyneet sinne.
Palasin ulos leirin aukiolle ja katselin jälleen ympärilleni toivoen näkeväni Sysisydämen. Naarasta ei kuitenkaan näkynyt. Sen sijaan näin toisen mustan kissan, nimittäin isäni Kostohengen ja uuden velipuoleni Tuskapennun tämän seurassa leirin laitamilla lähellä pentutarhaa. Päätin hetken mielijohteesta liittyä heidän seuraansa, joten astelin lähemmäs ja huikkasin kaksikon nimet. Kostohenki käänsi päätään arvokkaan oloisesti ja myös Tuskapentu käänsi päänsä minua kohti. Kollipennulla oli oranssit silmät, joita minulla ja sisaruksillani ei ollut, mutta muuten hänen kilpikonnakuvioisessa turkissaan erottui samoja sävyjä, mustaa ja harmaata. Kirin välissämme olevat muutamat ketunmitat kiinni ja seisahdun kaksikon vierelle.
"Hei, isä ja Tuskapentu", naukaisin heille ja nyökäytin päätäni kevyesti isälleni, ikään kuin kunnioittavana eleenä.
Silmäilin velipuoltani nopeasti ja lausahdin:
"Olen velipuolesi Säpäletassu, jos et muista minua vielä."
Tuskapennun silmät olivat olleet vielä kiinni, kun olin käynyt tapaamassa häntä ensimmäisen kerran, joten en ollut varma, oliko hänellä mitään muistikuvia minusta. Nyt hän oli jo kasvanut ja oranssit silmät olivat auki. Huomasin, kuinka paljon olin itse kasvanut pentuajoistani. Olin aika kookas kissa verrattuna joihinkin oppilastovereihinikin, ja ylsin jo lähelle täysikasvuisen kissan kokoa.
Siirsin silmäni takaisin Kostohenkeen.
"Anteeksi, jos keskeytin jotakin tärkeää. Mietin vain, oletko nähnyt Sysisydäntä, mestariani? Häntä ei näy missään ja tahtoisin lähteä harjoittelemaan nyt kun pääsin pois parantajan pesältä. Pitikin sattua näiden hampaiden kanssa, harjoittelusta on tullut jo ihan liian pitkä tauko", nau'uin ja väläytin pienesti hampaitani esiin.

//Kosto tai Tuska? Sori kun unohdin jatkaa aiemmin
//497 sanaa

Nimi: Elandra

02.11.2018 15:01
Pirstaletassu: 14kp -

Viiltokaaos: 74kp! -

Kalmalilja: 65kp! -

Mäyräraita: 8kp -

Kylmähenkäys: 6kp -

Jäälilja: 6kp -

Nimi: Viiltokaaos

01.11.2018 22:53
"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?" Jäälilja päätti monologinsa ja katsoi minua suoraan vihreisiin silmillä omilla jäisillä silmillään. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja siristin silmiäni.
"Tapaamme leirin ulkopuolella. Koska on kylmä, saat uhrata itsesi ja mennä ensin ulos. Kävele kaikessa rauhassa sisäänkäynniltä oikealle, ihan suoraan. Minä otan sinut kiinni pian sen jälkeen", murahdin naaraskissalle. En tykännyt tavasta jolla hän minulle puhui. Soturi vaikutti epäkunnioittavalta. Hän puhui liittolaisestaan, mutta olin varma, että tulisin puhumaan tämän kissan vielä itseni puolelle, sanoi Jäälilja mitä sanoi. Voisin tarjota kissalle niin paljon enemmän kuin Jäälilja. Naaras osasi ehkä puhua, mutta loppujen lopuksi Kuolonklaanissa hän oli pelkkä soturi muiden joukossa. Jäälilja nyökkäsi hyväksyen paikan. Olin itsekäs, mutta Jäälilja oli ärsyttävä ja kuvitteli itsestään liikoja. Hän sai luvan olla kylmässä kauemmin. Kenties viivyttelisin hetken ennen lähtöä, jotta naaras saisi nauttia kylmyydestä hieman kauemmin.
"Tavataan siis kuuhuipun aikaan", naukaisin ja käänsin naaraalle selkäni. Kuljin kohti sotureiden pesää. Yöni tuntuivat olevan tapahtumarikkaammat kuin päivät. Eilen kokoontuminen, tänäyönä Jääliljan löytämän tuuliklaanilaisen tapaaminen ja huomenna Silkkisydämen ja hänen ongelmansa hoitaminen. No, ainakin suunnitelmani etenivät rytinällä. Pian tielläni olisi enää Raetähti henkineen. Välillä mietin, pitäisikö kollia avittaa hieman henkien menettämisen kanssa, mutta tiesin sen olevan turhaa. Raetähti oli menettänyt pari päivää sitten jälleen yhden hengistään. Erakkokissat olivat vieneet sen häneltä.

Aurinkohuipun jälkeen Syöksyviilto tuli luokseni. Kolli ei vaivautunut johdattamaan leirin reunalle tai muuallekaan, vaan puhui keskellä leiriä, tosin hiljaisemmalla äänellä. Kolli tiesi, että näin meitä ei epäiltäisi mistään.
"Oletko miettinyt jokiklaanilaista?" kolli kysyi. Sillä hän tarkoitti tietenkin Kirkasmarjaa. Katsoin kollia kysyvästi.
"Oletko keksinyt jotakin?" vastasin hänen kysymykseensä toisella kysymyksella. Kolli kohautti lapojaan ja vilkaisi taakseen.
"Onko hänellä kumppania? Rakastaako hän jotakuta enemmän kuin ketään? Pentuja tai jotakin?" kolli kysyi tasaisella, hiljaisella äänellä. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tällä kertaa tähtäsin sillä kollin kuonoa, mutta Syöksyviilto väisti sen nopeasti. En tiennyt huomasiko hän tähtäystä, mutta en välittänyt.
"Jos satut muistamaan, minä olen hänen poikansa. En usko, että hänellä on mitään noista, mutta minut tappamalla sinä et ikävä kyllä häntä muserra", nau'uin yrittäen loukata soturia, kuten hän oli sanoillaan kai tietämättään loukannut minua.
"Hänet täytyy saada rakastamaan jotakuta. Niin palavasti, että hän musertuu menettäessään sen. Kai hän rakastaa klaaniaankin, mutta hän on kai nähnyt liikaa klaanitovereidensa kuolemia, ne eivät saa häntä tarpeeksi tolaltaan", isäni naukui pohtien yhä hiljaisella äänellä. En ajatellut Syöksyviiltoa niinkään isänäni, sillä olin saanut tietää asiasta vasta soturi-iässä. Siinä vaiheessa olisin halunnut vain repiä parantajakissan riekaleiksi, mutta nyt tahdoin hänen kärsivän. Tuska ei saanut olla vain hetken kestävää. Sen täytyi olla pitkää, aitoa ja sellaista, joka saa naaraan toivomaan kuolemaa. En tiennyt, kuinka moni kissa tiesi parantajan syrjähypystä. Pyrstötähti oli ainakin tiennyt siitä, Pisaratähti oli kertonut sen minulle.
"Hänhän rakasti sinua", huomautin ivallisesti. Kolli vastasi murahtaen, mutta piti katseensa tyynenä. Hän ei kertaakaan kohdannut katsettani. En tiedä, oliko kolli liian hermostunut siihen, vai yrittikö hän esittää, että emme keskustelleet mitenkään läheisesti tai tärkeistä asioista.
"Huomaa mennyt muoto. Satutko tietämään ketään, jonka voisimme uhrata? Kuolonklaanilaisiin hän tuskin enää hairahtuu, mutta entä joku muu?" kolli kysyi pohtien. Samassa keksin sen.
"Ahvenleuan veli, Haukihammas. Hän on Jokiklaanista, mutta Ahvenleuka tuskin suostuisi hänen tappamiseen. Kirkasmarjan täytyy tietää, että hänen rakkaansa kuoli sen vuoksi, mitä hän itse menneisyydessä valitsi", pohdin vuorostani.
"Entä pennut? Jos he saavat pentuja, voimme tappaa ne. Haukihammas voi muuttaa Kuolonklaaniin ja jatkaa elämäänsä normaalisti", Syöksyviilto ehdotti. Kohautin lapojani. Suostuisiko Haukihammas tällaiseen? Entä mitä Ahvenleuka sanoisi?
"Täytyy pohtia asiaa", totesin kylmästi. Syöksyviilto murahti ja kohtasi nyt katseeni.
"Tämä täytyy tehdä, sinä tiedät sen", kolli naukui tasaisella äänellä. Miksi hän halusi kostaa Kirkasmarjalle niin kovin? Se saattoi johtua siitä, että parantaja oli salannut Syöksyviillolta minun olemassaoloni, tai sitten kolli halusi vain saada minun luottamukseni. En tiennyt, mutta eipä asialla niin paljoa väliä ollutkaan. Halusin kostaa Kirkasmarjalle, siitä olin varma.
"Niin, mutta meillä on aikaa. Keskustellaan tästä myöhemmin lisää", sanoin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä on sitten. Ota minuun yhteyttä", kolli käski, käänsi minulle selkänsä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Jäin istumaan yksin suurkiven edustalle. Katselin leirin arkipäiväisiä toimia ja mietin tulevaisuutta. Jos asiat menisivät suunnitelmien mukaan, muutaman kuun kuluttua voisin saada Kuolonklaanin valtani alle. Raetähti oli menettänyt henkiään paljon. Ikään kuin hän haluaisi menettää niitä, mutta ei se minua lainkaan haitannut. Oli kylmä päivä, taas vaihteeksi. Taivaalla oli joitakin pilvenhattaroita ja kylmä aurinko hehkui taivaalla. Se suuntasi nopeasti kohti taivaanrantaa.

Aurinko oli laskenut. Olin mennyt sotureiden pesään ottamaan pienet unet ennen kuin lähtisin kylmään ulos leiristä tapaamaan Jääliljan liittolaista Tuuliklaanista. Tapani mukaan en nähnyt unia. Hieman ennen kuuhuippua onnistuin heräämään, jonka jälkeen poistuin lämpimästä pesästä, joka oli jo lähes täynnä kissoja. Vain muutama puuttui. Yksi näistä oli Jäälilja. Kun pujahdin ulos sotureiden pesästä leirin kylmälle aukiolle, kiinnitin huomiota taivaalla mollottavaan kuuhun, joka vielä viime yönä oli ollut täysi. Nyt se oli pienempi. Neljäsosakuun kuluttua se olisi lähes puolikas. Käänsin katseeni leirin uloskäynnille. Huomasin vaalean hännän katoavan piikkihernetunnelin syövereihin. Jäälilja oli lähtenyt leiristä. Yövartiossa oli Silakkasiipi. Soturi istui kylmissään lähellä suurkiveä ja katseli tähtiä. Uskoikohan kolli vielä Tähtiklaaniin? Astelin hänen luokseen lähes äänettä.
"Hei", tervehdin soturia, joka säpsähti ja käänsi harmaakeltaisen katseensa minuun.
"Ai, hei", hän tervehti tasaisella äänellä ja käänsi kehonsa minun suuntaani. Kollin selkä oli piikkihernetunneliin päin.
"Kuinka olet voinut?" kysyin ja istuin alas. Jäälilja saisi luvan odottaa hetken. Sitä paitsi leirissä oli lämpimämpää, kun kylmä puhuri ei päässyt muurien lävitse sisään.
"Sitä samaa kuin ennenkin. Etkö sinä ikävöi lainkaan Jokiklaania?" kolli kysyi yllättäen. Kohotin kulmiani ja virnistin.
"No en. Sinäkö sitten kaipaat?" kysyin viiltäen kynsilläni ilmaa. Soturi kohautti lapojaan.
"Siellä minulla oli jotenkin helpompaa. Tulin Kuolonklaaniin vain sinun vuoksesi. Sinä olit ainoa ystäväni, mutta nyt sekin on poissa. Sinä olet Kuolonklaanin varapäällikkö, ja minä olen vain entinen jokiklaanilainen. Edes Raetähti ei arvosta minua. Olisihan hän antanut minulle edes oppilaan, jos arvostaisi. Kaikki välttelevät minua", kolli valitti. Tuo oli totta. Silakkasiipi oli yksinäinen, mutta olisi hän itsekin voinut siihen vaikuttaa.
"Mene puhumaan muille. Tuskin he haluavat tulla hiljaisen ja yksinäisen kissan luokse, sillä saavat pian saman leiman kuin sinäkin. Ole rohkeampi, löydä sisältäsi se kuolonklaanilainen, joka sinä voit olla", kannustin kollia. Hän oli selkeästi yllättynyt kannustavista sanoistani. Soturi kohautti lapojaan.
"Minun täytyy nyt mennä, tahdon käydä kävelyllä ennen kuin tulee vielä kylmempi", totesin nopeasti ja hyvästelin soturin. Hän jäi seisomaan paikoilleen, kun pujahdin matalana ulos piikkihernetunnelista. Kirosin sen toisessa päässä, kun oksat tarttuivat turkkiini. Repäisin ne pois ja nuolaisin kielelläni pari kertaa lapaani. Sen jälkeen suuntasin oikealle. Ravasin eteenpäin nopeaan tahtiin, jotta lihakseni lämpenisivät ja kylmä ilma ei saisi minua vapisemaan.
Vähän ajan kuluttua sain vaalean soturin kiinni. Jäälilja väräytti korviaan kuullessaan askeleeni ja kääntyi sitten minua päin.
"Mikä kesti?" naaras murahti tyytymättömänä.
"Jäin rupattelemaan vanhan ystäväni kanssa", naukaisin murahtaen. Turhaan minä valehtelin. Jäälilja tiesi, että hän ei ollut mikään lempikissani. Hän sai olla tyytyväinen, että olin ottanut hänet mukaan juoneeni.
"Vie minut sinne tapaamispaikalle", komensin. Jäälilja murahti ja lähti kulkemaan eteenpäin. Kuljimme melko ripein askelin, sillä emme tahtoneet pakkasten pureutuvan lihaksiimme.

//Jää? Mun pitää sit saaha Viilto mielellää parin päivän sisällä pois täältä.
// 1137 sanaa

Nimi: Jäälilja

01.11.2018 15:51
"Minulla on sinulle asiaa", naukaisin Viiltokaaokselle kylmänviileästi ja tassutimme leirin laitamille. Olin hetki sitten saapunut partiosta, jossa olin hieman kuulustellut Sirpaletassua Kojoottivirneen opetusmetodeista. Kai ne olivat ihan hyviä, mutta mestari ei todellakaan osannut tulkita oppilastaan oikein nuoren naaraan sanojen mukaisesti. Kun olimme asettuneet hieman syrjempään muotoilin lauseiden sanat haluaamani järjestykseen, jotta asiani oli esittelykelpoinen.
"Niin?"Viiltokaaos naukui kärsivällisesti. Hymähdin itsekseni ennen kuin aloitin, sillä olin tyytyväinen aikaansaanokseeni - siis liittolaiseen Tuuliklaanista. Minusta tuntui, että olin alkanut ikään kuin jollakin tasolla pitää Hohdetassusta, hänessä oli sitä sisukasta kipinää jota liittolaiseni kaipasivat. En tietenkään luovuttaisi Hohdetassua Viiltokaaokselle vaan minä pitäisin nuoren naaraan itselläni, mutta antaisin hänelle Viiltokaaoksen käskyjä sillä halusin kollin suunnitelmien käyvän toteen. En kuitenkaan käskisi koskaan Tuuliklaanilaisoppilasta itsemurhatehtävälle, vaikka joku minua korkeammalla oleva niin sanoisikin. Onneksi tiesin, että liittoilaiset merkitsivät VIiltokaaokselle yhtä paljon kuin minulle ja se meinasi, että heidät pidettiin hengissä - paitsi jos he uhkasivat paljastaa suunnitelmia.
"Sinulla on mahdollisuus ensi yönä tulla mukaani tapaamaan Tuuliklaanilaista liittolaistani. Olen varma, ettet voi kieltäytyä, joten voi sanoa jo suoraan kellonajan. Meidän täytyy ehtiä kuunhupuksi tapaamispaikallemme, jonne minä sinut ohjeistan", selitin arvokkaasti istuen, äänessäni ei tipan tippaa ivaa ja halveksuntaa. Viiltokaaos oli ansainnut täyden arvostukseni.
"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?"

//Viilto? Sori Tiimipii et skippasin tällee ton Jään ja Sirpaleen osuuden..
205 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

31.10.2018 10:37
//Laitoin vahingos edelliseen tarinaan et tää ja Silkki tapaa kahen kuunkierron kuluttuu mut piti laittaa et kahen kuunnousun :D

Kokoontumisesta tultuamme menin suoraa tietä sotureiden perään. Raetähti oli kertonut tapansa mukaan Kuolonklaanin asiat kaikille klaaneille, jättäen sentään omat henkensä menetykset mainitsematta. Joka klaanissa oli tapahtunut viimeisen kuun aikana. Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Varjoklaanin päälliköt olivat vaihtuneet. Myrskyklaanissa sen sijaan oli paljon erakkovieraita. Silkkisydän oli kertonut minulle Myrskyklaanin ongelmista erakoiden kanssa. En ollut saanut häntä selvää vastausta siihen, tulisiko hän kahden kuunnousun kuluttua Käärmekiville toteuttamaan suunnitelmat.
Kuu loisti taivaalla yhä, vaikkakin se oli jo suuntaamassa kohti taivaanrantaa. Taivaalle oli ilmestynyt joitakin yksittäisiä pilviä, jotka estivät jokaisen tähden näkemisen. Makoilin sotureiden pesässä tovin ennen kuin sain unen päästä kiinni.

Aamulla aikaisin pakotin itseni hereille. Kampesin ylös lämpimältä vuoteeltani ja taivalsin pesän halki leirin kylmään ilmaan. Yöpakkaset olivat taiteilleet kuurankukkia suurkiven pintaan ja leirin maahan. Kylmä ilma tuntui pahalta hengittäessäni sitä keuhkoihini, jotka olivat tottuneet sotureiden pesän lämpimään ilmaan. Pahimmalta kehossani tuntui sillä kohdalla, joka oli ollut vasten lämmintä petiä. Pakotin itseni pysymään rentona ja tärisemättä, vaikka kylmä olikin. Muutama aamuvirkku oli uskaltautunut ulos pesistään kylmyyteen. Asetuin suurkiven edustalle valmiina järjestämään partioita.
"Pihlajakynsi", lausuin ääneen leirin pääaukiolla paraikaa saalista syövän naaraan nimen. Soturi nosti katseensa minuun ja kohotti hieman leukaansa.
"Johdat aurinkohuipun partiota, joka tarkistaa Tuuliklaanin rajan ukkospolulta Korkokiville. Otat mukaasi Verikyyneleen, Kostohengen ja Tappotahdon", määräsin. Naaras nyökkäsi pienesti ja jatkoi saalistamista. Auringonnousun partioon lähtijät saapuivat hiljattain leirin pääaukiolle. Jäälilja oli valmiina johtamaan partionsa Varjoklaanin rajalle. En järjestänyt auringonnousulle toista partiota, enkä järjestäisi myöskään aurinkohuipulle.
"Tulvasielu, sinä johdat auringonlaskun partiota. Kierrätte varmistamassa, että kukaan ei ole ylittänyt Korkokiviä, ja että Emonsuulla ei ole epätoivottuja vieraita. Mukaasi lähtevät Kalmalilja, Veri ja Pirstaletassu", sanoin. Sotureiden pesän liepeillä itseään pesevä naaraskissa nyökkäsi. Hän oli Yövarjon kumppani, vaikka kaksikko ei sitä muiden nähdessä tahtonut kailottaa. He pitivät välinsä viileinä, mutta silloin tällöin saattoivat kadota leirin ulkopuolelle kahdestaan.
"Vahvamieli, sinun vastuullasi on saalistuspartio, joka lähtee aurinkohuipun aikoihin. Saat itse valita paikan. Mukaasi tulevat Koisammal, Ahvenleuka sekä Sysisydän ja Säpäletassu." Kolli nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut ja ymmärtänyt sanani.
"Auringon laskiessa toinen saalistuspartio lähtee matkaan. Sitä johtaa Kaaoslintu. Mukaan lähtevät Silakkasiipi, Vuonovarjo, Graniittipolte, Valhekuiske ja Mututassu", luettelin ulkomuistista kissojen nimiä.
"Silakkasiipi, käy kertomassa nyt Kaaoslinnulle", käskin entistä jokiklaanilaista, joka nyökkäsi ja suuntasi kohti sotureiden pesää, jossa naaras yhä nukkui. Silakkasiipi ei kai vieläkään ollut päässyt mukaan Kuolonklaaniin kuin olisin toivonut, mutta hän ei ollut palannut synnyinklaaniinsa ja se oli tärkeintä minulle. Enkä minä oikeastaan enää edes välittänyt kollista, sillä olin saanut parempia ja luotettavampia liittolaisia Kuolonklaanista. Kollikaan tuskin välitti minusta, vaikka hän taisikin olla melko yksinäinen täällä. Ymmärsihän sen, sillä kolli ei ollut luonteeltaan kovinkaan kuolonklaanilaismainen.
Vilkaisin tyhjää tuoresaaliskasaa ärsyyntyneenä. Tyhjä vatsani huusi nälkää. Yritin tukahduttaa sen palaamalla sotureiden pesään nukkumaan. Uni ei kuitenkaan tullut, sillä mieleni oli jo täysin hereillä. Niinpä makoilin vuoteellani silmät ummessa tovin. Ei minulla muutakaan tekemistä ollut, lisäksi minä kaipasin rauhaa. Kokoontuminen väsytti minua yhä, eivätkä lyhyiksi jääneet yöuneet helpottaneet lainkaan.

Auringonnousun jälkeen pesät olivat tyhjillään. Kylmät auringonsäteet eivät enää lämmittäneet ketään. Taivas oli pilvetön ja ilma kylmä. Hengittäessä huuru vain tunkeutui ulos suusta. Tämä päivä oli kulunut aika tylsästi ja hitaasti. Olin loikoillut jonkin aikaa pesässä, mutta kyllästynyt siihen pian kuultuani Jääliljan partion palaavan leiriin. Sitä seurasi saalistuspartio, joka jätti saaliinsa tuoresaaliskasaan. Moni kissa oli odottanut jo tovin kieli pitkällä tuoresaalista, mutta siitä huolimatta minut huomattuaan he antoivat tilaa ja päästivät tuoresaaliskasalle. Yllätyksekseni myös Valhekuiske väisti. Soturi katsoi minua silmiään siristäen, mutta antoi minun valita kasasta ensimmäisenä. Vanhemmista sotureista osa ei kuitenkaan antanut minun tehdä näin. He kai kuvittelivat olevansa minua vanhempia ja sitä myötä kunnioitetuimpia ja paremmassa asemassa.
Valitsin itselleni jäniksen. Tönäisin hennosti Valhekuisketta kääntyessäni poispäin ja viitoin hännälläni häntä seuraamaan. Viilsin kynsilläni ilmaa matkalla suurkiven liepeille. Soturi seurasi minua tyyni ilme kasvoillaan. Käännyin ja istuin alas suurkiven taakse. Emme olleet jutelleet naaraan kanssa sitten viime kerran. En ollut varma, mitä hän ajatteli. Toisaalta ymmärsin sen. Minullakin oli kestänyt hetki totuttautua siihen, että Sulkakukka oli uudelleensyntynyt Sulkatähtenä. Onnekseni hänen rakkautensa oli säilynyt ennallaan ja naaras ei oikeastaan ollut muuttunut lainkaan. Enää minä en kuitenkaan rakastanut häntä kuten ennen. Se ei haitannut minua, sillä kuollutta oli paha rakastaa.
"Jaetaan tämä", totesin hetken hiljaisuuden kuluttua. Valhekuiske kohotti hieman yllättyneenä kulmiaan, mutta istui alas jäniksen eteen.
"Oliko sinulla asiaa, vai mistä johtuu tämä mukava kahden keskeinen ruokahetki?" naaras kysyi hieman koppavasti, mutta hänen kasvoillaan oli virne. Virnistin takaisin.
"Ei ollut. Ajattelin vain, että olet nälkäinen ja tästä jäniksestä riittää ihan hyvin molemmille", tokaisin tyynesti ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Valhekuiske kohautti lapojaan ja odotti, että aloittaisin.
"Miten kokoontumisessa meni? Katosit jonnekin sinne saapuessamme", naaras naukui. Pureskelin hyvin pehmeän jäniksen lihaa ja nielaisin ne. Nostin vihreän katseeni tummaan soturiin.
"Meni oikein hyvin", vastasin väläyttäen naaraalle hymyn ja katseellani kerroin, että hän voi syödä. Luvan saatuaan Valhekuiske haukkasi muutaman palan jäniksestä.
"Suunnitelmani etenevät halutulla tavalla", totesin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kuulisi sanojani. Valhekuiske nyökkäsi hyvillään ja nosti päänsä ylös.
"Mikä on minun osuuteni suunnitelmissasi?" naaras kysyi yllättäen hiljaisuuden päätteeksi. Kuulustelin hetken aikaa leirin ääniä. En saanut selvää yksittäisistä sanoista, sillä puheensorinaa oli kaikkialla. Nousin ylös ja suuntasin päällikön pesälle. Varmistin sen olevan tyhjä, jonka jälkeen kävelin naaraan luokse ja istuuduin alas. Ketään ei tuntunut kiinnostavan kahdenkeskeinen hetkemme suurkiven takana lähellä leirin piikkiherneseinämää.
"Tarkkaile. Tarkkaile ihan kaikkea ja pysy hereillä kaiken aikaa. Ota huomioon pienimmätkin yksityiskohdat, ne voivat joskus olla ratkaisevia. Ota selvää asioista, mutta pysy taustalla", selitin tasaisella, hiljaisella äänellä naaraskissalle ja jatkoin sitten syömistä.
"Ei muuta?" Valhekuiske kysyi hieman jopa pettyneenä.
"Ei juuri nyt", totesin syömisen lomassa.

Syötyämme siistimme turkkejamme, mutta emme vaihtaneet kieliä keskenämme. Se oli todella epäkuolonklaanimaista, mutta kumppaneilta olisin sen kuitenkin ymmärtänyt. Me emme Valhekuiskeen kanssa olleet hädin tuskin edes ystäviä, joten se ei tullut kuuloonkaan. Jäniksestä oli jäänyt hieman syötävää, josta kävin ilmoittamassa oppilaiden pesän edustalla notkuvalle Sisutassulle. Pisaratähden edesmenneen tyttären Vuolasvirran pentu nyökkäsi ja lähti kai syömään sinne jättämäni jäniksen loppuun. Kun astelin kohti syrjäistä paikkaa leirin reunamilla, törmäsin Jääliljaan. Naaras asettui tielleni.
"Mitä nyt?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa läheltä soturin kuonoa. Huomatessaan olevansa liian lähellä minua, naaras astui askeleen taaksepäin.
"Minulla on sinulle asiaa", naaras vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Johdatin hänet leirin reunamille. Halusin toki kuulla hänen asiansa.

//Jää?
//999 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

30.10.2018 19:27
"Vai että aivan pentuja Rosmariiniputoukselle. Ei ole hankalaa yhdistää palasia ja tajuta, että pentujen isä on rakas veljesi Kettuaskel. Voi, heistä tulee aivasti upeita vanhempia pennuilleen, jotka ovat miltein yhtä säälittäviä ja heikkoja kuin isänsä ja emonsa. No, onnea heille perheen perustamisesta", pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni välinpitämättömästi ja porasin kylmänsinisen katseeni Mäyräraitaan, "kerropas mitä muuta kiinnostavaa kokoontumisessa kerrottiin."
"Jokiklaanissa ja Tuuliklaanissakin on vaihtunut päällikkö. Jokiklaanin päällikkö on Kurkitähti ja Tuuliklaanin päällikkö on Karpalotähti. Varapäällikköinä toimivat Putousvirta ja Lovijuova", Mäyräraita selitti ja antoi minulle aikaa maistella uutisia. Kurkitähti ja Karpalotähti olivat olleet sotureina Kurkisiipi ja Karpalopuna. Karpalopuna oli aika nuori, hän oli Rosmariiniputoustakin nuorempi. En tiennyt hänestä ja Kurkitähdestä juuri mitään, joten he eivät varmaankaan olleet kovin merkittäviä kissoja, he olivat vain sattuneet töpsähtämään päällikön paikalle kun parempia vaihtoehtoja ei ollut.
"Oliko muuta?" kysyin kylmän tyynesti ja terottelin tylsistyneenä kynsiäni.
"Eipä oikein. Tavallista, uusia sotureita, oppilaita ja pentuja. Varjoklaaniin on myös syntynyt kolme pentua, kuulin joltakin kissalta että pennut olivat Orkideapolun ja Valvehengen."
Orkideapolku ja Valvehenki, keitä he olivatkaan. Valvehengen muistin, koska olin ollut samoihin aikoihin Varjoklaanissa oppilaana hänen kanssaan. Enempää en hänestä juuri muistanutkaan, hoikka sinertävänharmaa kolli.
"Kiitoksia. Nyt meidän täytyy vain odottaa puolikuun yöhön, jolloin monien kuiden suunnitelmani pääsevät vihdoin toteutumaan ja saan vihdoinkin heittää Rosmariiniputouksen Tähtiklaanin rivistön jatkoksi", kehräsin jäätävästi ja käperryin sitten pehmeille sammalpedille, vaipuen syvään uneen.

//saa tarjota seuraa Kylmälle :D
//219 sanaa

Nimi: Mäyräraita

30.10.2018 08:08
“Kiitos Mäyräraita. Mukava nähdä sinua.” Kohotin katseeni emoni tummansinisiin silmiin, joissa oli nyt lämmin, rakastavainen katse. Eikö hän ollut vihainen minulle?
“Noh, miten sinulla on mennyt öh... Kuolonklaanissa?” Minttutähti kysyi takellellen sanoissaan.
Kohautin lapojani vähättelevästi. “Ihan hyvin”, vastasin vain, vaikka minun olisi tehnyt mieli syöksyä emoni lämpimään syleilyyn ja vuodattaa tälle kaikki, mikä painoi mieltäni. Mutta en voinut. En nyt, enkä ehkä koskaan. En antaisi heikkouksieni näkyä.
“Mäyräraita, vaikka sinä olet Kuolonklaanilainen nyt voit silti puhua aina kanssani avoimesti jos sinulla on jotain kerrottavaa. Haluan vain muistuttaa siitä, että olet voimakas ja vaikutusvaltainen kissa silloin kun haluat. Sinusta löytyy ainesta mihin vain ja sinun tahdonvoimasi auttaa unelmiesi tavoittamisessa, olipa se sitten Kuolonklaaniin pääsy tai jotain muuta”, Minttutähti sanoi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Kuristava tunne rinnassani kasvoi entisestään. Miksi, emo, miksi? Miksi sinun piti olla niin kiltti minulle? Minä olin kauhea tytär! En ansainnut tällaista.
“Emo, minä -” aloitin, mutta Minttutähti oli jo poissa. Laskin katseeni käpäliini yrittäen tukahduttaa äyräidensä ylitse pursuavan surun. Sen jälkeen käänsin kokoontumisväelle selkäni ja lähdin tassuttamaan musertavan raskain askelin kohti ukkospolkua aikeissani palata jo edeltä leiriin. Minulla ei ollut täällä enää mitään nähtävää.

Astelin leiriaukion poikki soturien pesälle. Pesässä Kylmähenkäys suki sinertävänharmaata turkkiaan. Hän nosti kylmänsinisten silmiensä katseen minuun, muttei sanonut mitään. Ihan hyvä vain; en minä muutenkaan olisi jaksanut puhua hänen, tai kenenkään muun, kanssa.
Sukelsin suoraan omaan vuoteeseeni ja hautasin kuononi sammalten sekaan. Suljin silmäni hetkeksi, kunnes taas avasin ne ja käännyin katsomaan Kylmähenkäystä.
“Hän on nyt heikkona”, sihahdin hiljaa. “Hän saa pentuja.” Kuten varmaan arvata saattoi, tarkoitin sanoillani Rosmariiniputousta. Sitä kirottua viettelijärtä, joka oli onnistunut lumoamaan oman veljeni pauloihinsa. Pian olisi aika kostaa se kaikki vääryys, mitä olin joutunut kokemaan hänen takiaan. Hän tulisi huutamaan armoa ja toivomaan, ettei olisi koskaan tavannutkaan Kettuaskelta ja vienyt häntä minulta.

//Kylmä?
//293 sanaa.

Nimi: Kalmalilja

29.10.2018 13:43
Heräsin siihen, kun tunsin auringon lämmön turkillani. Räpyttelin hetken ajan silmiäni väsyneenä. Avasin ne kerran, mutta suljin ne taas hymisten raukeana. Hautasin pääni takaisin sammaliin toivoen unen ottavan minut jälleen valtaansa, mutta pysyn hereillä. Hetken ajan siinä maattuani minun oli myönnettävä, ettei uni enää tulisi. Nousin siis hiukan äkäisesti istumaan ja katsahdin ympärilleni. Soturien pesä oli melkein tyhjä. Näin vain pari kissaa joko sukimassa turkkejaan tai venyttelemässä, valmistautuen päivänsä aloittamiseen. Haukottelin makeasti ja nousin seisomaan venytellen itsekin. Olin nukkunut pidempään kuin oli ollut tarkoitus. Olin tietenkin suunnitellut herääväni tavallista myöhemmin, mutten sentään näin myöhään. Aurinkokin oli jo aikoja sitten noussut.
Astuin ulos soturien pesästä ja tiirailin leiriä oppilaani varalta. Meidän pitäisi lähteä harjoituksiin. Jos harjoitukset kestäisivät yhtä pitkään kuin yleensä, olisimme takaisin leirissä vasta iltapäivällä. En todellakaan halunnut enää viivytellä, sillä minulla oli muutakin tekemistä. Oli kuitenkin oma vikani, että olin nukkunut niin kauan. No, ainakin Pirstaletassun pitäisi olla virkeä. Näin hänet oppilaiden pesän edustalla sukimassa harmaata turkkiaan ja astelin nuoren kollin luo. Hän oli tosiaan kasvanut paljon siitä pienestä oppilaasta, joka hän oli ollut aloittaessani hänen koulutuksensa. Hän oli kasvanut tietenkin fyysisesti, mutta myös mieleltään, mikä omasta mielestäni oli tärkeämpää. Tiesin, että voisin olla hänestä ylpeä, niin kuin mestarin kuuluikin olla oppilaastaan.
"Pirstaletassu, lähdemme harjoituksiin", murahdin, ja käännähdin ympäri astellakseni ulos leiristä. Kuulin askelia takaani ja tiesin oppilaani seuraavan minua. Tänään harjoittelisimme taistelua. Eilen olin katsoessani taivaalle huomannut kuun olevan melkein kokonainen. Tänään siis olisi varmaan kokoontuminen. Lähtijät ilmoitettiin tavanomaisesti illan hämärtyessä. Uskoin pääseväni mukaan, sillä en ollut ollut viime kokoontumisessa.
"Haluaisitko lähteä kokoontumiseen tänä iltana?" kysyin vilkaisten taakseni juostessamme kohti harjoituspaikkaa.
"Joo", Pirstaletassu naukaisi päätään nyökytellen. Nyökkäsin hänelle hymyillen hiukan.
"Ehkäpä pääsetkin mukaan."
Eivät kokoontumiset sinänsä olleet niin hohdokkaita meille sotureille, jotka olimme jo käyneet kymmenissä ja taas kymmenissä sellaisissa. Oppilaat taas olivat niistä aina innoissaan.

Harjoitusten jälkeen saavuimme leiriin, kuten joka päivä. Olin jälleen juossut Pirstaletassun edellä, ja nyt kun hän oli alkanut pysyä paremmin perässäni, olin alkanut juosta nopeammin. Nopeus ja kestävyys olivat tärkeitä ominaisuuksia, eikä niitä oikein harjoiteltu muun koulutuksen ohella. Ei ainakaan tarpeeksi.
"Tiedät kyllä, mitä sinun pitää tehdä. Saat syödä, käy auttamassa klaaninvanhimpia ja osallistu tarvittaessa partioon. Muista olla hereillä illalla, kun kokoontumiseen lähtijät ilmoitetaan."
Oppilas nyökkäsi minulle ja minä nyökkäsin takaisin. Sen jälkeen hän taas lähti, juosten tuoresaaliskasan luo. Aurinko oli jo alkanut laskea ja ilta saapuisi varmaankin pian. Se tarkoittaisi sitä, että kokoontumiseen lähtijät ilmoitettaisiin. Kuolonklaanilla tuskin oli paljoa ilmoitettavaa, sillä paljoa mitään tavallisesta poikkeavaa ei ollut tapahtunut. Kostohengen ja Naakkalaulun pentu Tuskapentu oli syntynyt. Varjoklaanista tullut Mäyräraita oli liittynyt Kuolonklaaniin. Miksi ne aina tulivat Varjoklaanista? Kylmähenkäyskin oli sieltä.
Sitten oli myös Kaaoslinnun... muutos. En tiennyt, oliko siinä varsinaisesti ilmoitettavaa. Sellaista vain sattui. Mutta varmasti hänen nimen vaihdoksestaan ilmoitettaisiin. Tuskin siitä kuitenkaan kiinnostuisi kukaan, Kaaoslinnulla kun ei ollut ystäviä muista klaaneista. Tuskin kovin monella kuolonklaanilaisella muutenkaan oli. Minulla ei ollut ystäviä omassa klaanissani, saati sitten vihollisklaaneissa. Minä en tarvinnut ystäviä, he eivät voineet tarjota minulle mitään, mitä haluaisin.
Pian kokoontumiseen lähtijät ilmoitettiin ja kuulin oman nimeni mainittavan. Myös Pirstaletassu oli lähdössä neljän klaanin kokoontumiseen, mikä oli tietysti hyvä. Oppilaiden oli tärkeää saada kokea se ja oppia enemmän muista klaaneista. Ei sen takia, että heihin voisi ystävystyä. Mitä paremmin muut klaanit tunsi, sitä paremmin heitä vastaan pärjäsi. Eikä tietenkään olisi pahitteeksi hankkia liittolaisia muista klaaneista. Liittolaisesta mieleeni ponnahti Mahtivarjo. Tulisikohan hän kokoontumiseen? Mahdollisesti. Ainakin hän oli tuore soturi, joten miksi hän ei tulisi?
Näin Raetähden astelevan leirin suuaukolle, minne kokoontumiseen lähtijät olivat kerääntyneet odottamaan. Astelin itsekin heidän luokseen ja otin paikkani lähellä jonon kärkeä. Seisoin Talvikkimuiston takana ja itseni takana seisoi Jäälilja. Hänenkään kanssaan en ollut puhunut, vaikka minun olisi pitänyt. Olimme molemmat Viiltokaaoksen liittolaisia, mutta meillä oli vielä keskenämme liitto. Jos se siis oli vielä voimassa... En täysin luottanut naaraaseen, mutta en uskonut hänen pettävän minua. Siitä ei olisi hänelle mitään hyötyä.
Hetken kuluttua jono lähti liikkeelle Raetähti kärjessä ja Viiltokaaos hänen perässään. Joukkio oli hiljainen, mikä oli ymmärrettävää, kuljimmehan melko nopeaan tahtiin. Ei ollut aikaa puhua; kuu näytti loistavan jo korkealla ja ilta oli alkanut hämärtyä jo kauan aikaa sitten. Olisi häpeällistä olla myöhässä kokoontumisesta. Huomasinkin, että juoksimme reippaammin kuin yleensä. Kumppanini tuskin haluaisi olla viimeinen paikalla oleva päällikkö. Metsä ympärillämme oli pimeä. Kuu loi puista varjoja jo hiukan routaiseen maahan. Illat olivat alkaneet pimentyä ja päivät lyhentyä tulevan lehtikadon takia. Taivaalle katsahtaessani näin sen olevan syvän tummansininen, melkein musta. Kuu loisti suurena ja hailakan keltaisena, ja tähtiä tuikki siellä täällä. Ilta ei ollut vielä täysin sysipimeä, mutta pian se olisi ja silloin meidän oli parempi jo olla Nelipuiden laaksossa.

Saavuimme laakson laidalle. Muiden klaanien tuoksut saattoi haistaa jo kaukaa, mutta niitä oli hankalaa erottaa toisistaan. Katsellessani laaksossa odottavia ja hilpeästi tai vähemmän hilpeästi keskustelevia kissoja huomasin, että Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani olivat jo saapuneet. Heidän päällikkönsä istuivat puhujankiven juurella. Tai ainakin Saniaistähti istui. Naalitähdestä tai Tihkutähdestä ei näkynyt jälkeäkään, vain heidän varapäällikkönsä Karpalopuna ja Minttusydän. Oliko mahdollista, että molempien klaanien päälliköt olivat estyneet tulemasta? Sitten näin, että Saniaistähden varapäällikkö Lehtiturkki istui kahden muun kissan seurassa. Tunsin silmieni laajenevan hieman. Jos nuo kaksi kissaa olivat varapäälliköitä myös, se tarkoitti, että Karpalopuna ja Minttusydän olivat päälliköitä. Mikä tarkoittaisi sitä, että Naalitähti ja Tihkutähti olisivat kuolleet.
"Onko kaksi päällikkö kuollut?" sihahdin enemmän todeten kuin kysyen Jääliljalle, joka sattui olemaan lähimpänä minua.
"Saman kuunkierron aikana. Omituista."
Joukkomme jatkoi matkaansa alas laaksoon ja Raetähti ja Viiltokaaos liittyivät oletettujen uusien varapäälliköiden ja päälliköiden seuraan. Tähyilin itse ympärilleni ja hymyilin kylmästi nähdessäni Mahtivarjon. Varoin kuitenkin kiinnittämästä hänen huomiotaan, sillä nuori kolli voisi olla niin tyhmä että tulisi juttelemaan minulle. Ja varmasti jokainen kissa jokaisessa klaanissa tiesi, etten minä juuri koskaan jutellut muiden klaanien kissoille. En ainakaan päivän säästä kummemista asioista. Istuuduin siis kauemmas tuoreesta tuuliklaanilaissoturista ja suuntasin katseeni Jokiklaanin reviirin suuntaan. He olivat viimeisinä... Tietenkin. Jokiklaanilaiset tunnettiin laiskuudestaan. Joen takia he joutuivat näkemään vähiten vaivaa saalistamisessa. Kenties he pystyisivät vielä tähänkin asti kalastamaan, eikä heidän tarvitsisi kärsiä riistan puutteesta.
Viimein Jokiklaanikin saapui ja hämmästyin jälleen kerran. Jokiklaanilaisia ei johtanut laaksoon Helmitähti, vaan hänen varapäällikkönsä Kurkisiipi. Kurkisiiven takana taas kulki Helmitähden poika Putousvirta. Oliko Jokiklaaninkin päällikkö kuollut? Tavallaan toivoin sitä, tavallaan en. Olin aina pitänyt Helmitähteä heikkona kissana, enkä ollut unohtanut sitä, miten hän oli repäissyt osan korvastani pois. Olin kyllä aiheuttanut hänelle enemmän vahinkoa tapettuani hänet kerran, mutta asia silti kismitti. Toisaalta Kuolonklaanille olisi ollut parempi, jos Jokiklaanilla olisi heikompi päällikkö. Kun jokiklaanilaiset astelivat luoksemme, näin Helmitähden kuitenkin olevan yhä hengissä. Oliko hän luopunut hengistään? Uskomatonta.
Kolme uutta päällikköä loikkasi kahden vanhan - Raetähden ja Saniaistähden - kanssa puhujankivelle. Pian klaanien kissat huomasivat kokoontumisen alkaneen ja hiljenivät, joskin hiljaista kuiskutusta kuului vielä sieltä täältä. Päälliköt näyttivät hetken keskustelevan siitä, kuka aloittaisi, ja hetken päästä Karpalopuna, joka nykyään oli kaiketi Karpalotähti nimeltään, astui eteen.
"Tuuliklaanilla on niin iloisia kuin surullisiakin uutisia. Huomasitte varmasti Naalitähden poissaolon. Ikäväkseni joudun kertomaan, että hän on kuollut", tuuliklaanilainen ilmoitti. Hän antoi hetken ajan uutiselle, jotta se voisi upota jokaiseen kissaa. Jälleen kuului supinaa, joka tällä kertaa tuntui sävyltään järkyttyneemmältä. Naksautin kieltäni ja pyöräytin silmiäni. Miten se tuli heille yllätyksenä? Oliko jokainen kissa minua lukuunottamatta sokea? Samanlaista reaktiota jouduttiin varmasti odottamaan jokaisen uuden päällikön kohdalla. Pimeyden Metsä minua auttakoon.
"Olen hakenut yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni. Varapäällikökseni nimitin Lovijuovan."
Karpalotähden ja Lovijuovan nimiä huudettiin muutaman kerran. Huudoista kuului yhä suru Naalitähden kuolemasta.
"Tuuliklaanissa on kuitenkin syntynyt myös uusia pentuja, Pihtapentu ja Setripentu. Myös uusia sotureita on nimitetty: Yrttikuiske, Urhomieli, Mahtivarjo, Ylväsliekki, Sulkataivas ja Laventeliaamu."
Karpalotähti jaaritteli vielä hetken ajan, jonka jälkeen oli Minttusydämen - oletettavasti -tähden - vuoro puhua. Naaras astui eteen ja loi katseensa edessään istuviin kymmeniin kissoihin.
"Myös Tihkutähti on kuollut, ja minusta on tullut uusi päällikkö. Uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous."
Jälleen hurrausta.
"Kaksi soturiamme on myös jättänyt klaaninsa, Utukyynel ja Mäyräraita. Ymmärtääkseni Mäyräraita on muuttanut Kuolonklaaniin. Lisäksi Varjoklaaniin on syntynyt uusia pentuja: Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu."
Tässä välissä Minttutähti jaaritteli Karpalotähden tapaan riistasta ja sen sellaisesta. Seuraavana eteen astui Raetähti. Kasvoilleni piirtyi pieni hymy häntä katsellessani. Tunsin aina suurta ylpeyttä nähdessäni hänet tuolla ylhäällä päällikkönä. Eikä ylpeytenu koskaan kuihtuisi, vaikka Raetähden nimittämisestä olikin jo kauan aikaa.
Kuolonklaanilla ei ollut paljoa ilmoitettavaa, vain Tuskapennun syntymä, Kaaoslinnun asiat ja Mäyräraidan muutto klaaniimme. Näiden ilmoitusten jälkeen oli Jokiklaanin vuoro. Kurkitähti astui muiden päälliköiden eteen.
"Jokiklaanilla menee hyvin, riistaa on tarpeeksi kaikille vaikka joki onkin alkanut jäätyä. Myös Jokiklaanin päällikkö on vaihtunut, kuten näette, mutta eri merkeissä. Helmitähti luopui paikastaan päällikkönä ja otti takaisin soturinimensä Helmiloisteen. Minusta tuli siis päällikkö. Varapäällikökseni nimitin Putousvirran."
Katsahdin Putousvirran suuntaan, joka nousi seisomaan puhujankiven juurella, niin kuin Rosmariiniputous ja Lovijuovakin olivat nousseet. Siristin hiukan silmiäni häntä katsellessani. Klaanit huusivat Kurkitähden ja Putousvirran nimiä hetken ajan ja kissojen hiljennyttyä Jokiklaanin päällikkö jatkoi.
"Jokiklaaniin on syntynyt myös uusia pentuja, Jaguaaripentu, Perhospentu, Viimapentu, Kielopentu ja Tomupentu. Uusi oppilas on myös nimitetty: Apilatassu. Uusia sotureita ovat Marjakieli, Simpukkaloiste ja Jäätikkövirta."
Kurkitähti puhui vielä hetken. Kokoontuminen alkoi olla päätöksessään, ainakin pian. Vielä olisi Myrskyklaanin päällikön Saniaistähden vuoro. Hän astui muiden päälliköiden tapaan eteen puhujankiven reunalle. Myrskyklaanin päällikkö ei sentään ollut vaihtunut, ja heillä oli perin arkisia asioita ilmoitettavana. Uusia pentuja, oppilaita ja sotureita. Ruohoviiksi oli kuollut. Entinen myrskyklaanilainen Virtakyynel oli käynyt klaanissa erakkoporukkansa kanssa. Saniaistähti ilmoitti klaaninsa voivan hyvin, niin kuin kaikki muutkin. Olisi typerää myöntää, että klaani ei pärjäisi. Silloin antaisi vain vihollisklaaneille omastaan heikon kuvan.
Saniaistähden ilmoitusten jälkeen päälliköt julistivat kokoontumisen päättyneeksi ja loikkasivat alas korkealta kiveltä kasaamaan klaanilaisiaan yhteen. Olin jo kulkemassa kuolonklaanilaisten joukon luo, kun kuulin tutun äänen takaani.
"Kalmalilja?"
Kirosin mielessäni ja käännyin hitaasti ympäri. Mahtivarjo siis tosiaan oli niin tyhmä kuin olin pelännyt. Vilkaisin hermostuneena ympärilleni, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota.
"Etkö tajua, ettet voi puhua minulle kokoontumisissa?" sihahdin hiljaa ja sivalsin ilmaa terävästi hännälläni. Mahtivarjo kurtisti kulmiaan.
"Ai. Miksi? Kyllähän muutkin juttelevat."
Pyöräytin silmiäni.
"Kyllä, mutta jokainen tietää, etten minä koskaan puhu kenellekään! Ainakin oma klaanini", murahdin ja katsahdin Raetähden johtaman joukon luo. Heidän huomionsa oli onneksi muualla.
"Joten älä puhu minulle. Saat puhua minulle vain silloin, kun tapaat minua rajalla. Ymmärrätkö?"
Tuuliklaanilainen katsoi minua hetken ajan ja käännähti sitten oman klaaninsa suuntaan.
"Joo", hän tuhahti. Nyökkäsin, vaikka tiesin ettei hän nähnyt sitä. Sitten riensin omien klaanilaisteni luo.
"Mennään sitten", Raetähti sanoi heti saavuttuani ja lähti Viiltokaaos kannoillaan nousemaan laaksoa ylös. Asetuin jälleen lähelle jonon kärkeä aloittaessamme matkan takaisin Kuolonklaanin leiriin. Tämä kokoontuminen olikin ollut perin kiinnostava... Niinhän ne aina olivat, jos jonkin klaanin päällikkö vaihtui, mutta että kolmen? Kaksi päällikköä oli kuollut saman kuun aikana. Ja saman kuun aikana yksi oli luopunut hengistään. Hyvin epätodennäköinen sattuma. Ainakin Kuolonklaanilla oli nyt etu, kun kolmella klaanilla oli joku nuori ja kokematon johdossa. Kurkitähti ei ehkä ollut nuorimmasta päästä, muttei todellakaan vanhimmasta. Hän ei ollut ehtinyt olla kauaa varapäällikkönäkään. Karpalotähti taas... Hän se vasta nuori olikin. Hän oli tietääkseni Naalitähden pojan Tulihenkäyksen poika. Hän ei ollut ollut kauaa edes soturina. Toisaalta hän saattoi vain olla niin hyvä soturi, että oli sen takia päässyt päälliköksi näin nopeasti. Sekään ei ollut hyvä.
Mitä Minttutähteen tuli, hän oli Viiltokaaoksen liittolainen, eikä siis uhka. Hän vaikutti ihan hyvältä päälliköltä, ainakin Tihkutähteä tasapainoisemmalta. Pelkäsin vain, että hän kääntäisi Varjoklaanin taas Tähtiklaaniin uskovaksi. Se ei käynyt päinsä. Varjoklaani ei kuitenkaan enää ollut entisensä, ei enää sen jälkeen kun Tihkutähti oli tullut valtaan. Enkä uskonut, että heidän olisi helppoa unohtaa tuon kollin päällikkökaudella opitut tavat. Pimeyden Metsän usko tuntui juurtuneen Varjoklaaniin syvemmin.
Piakkoin pujahdimme sisään leiriin. Tunsin väsymyksen valtaavan itseni aivan yllättäen. En enää jaksaisi keskustella kokoontumisen asioista tänään... Se saisi jäädä huomiselle. Muutkin kokoontumisessa käyneet näyttivät uupuneilta, niin kuin aina sen jälkeen. Eikä se ollut ihme; Nelipuille oli matkaa ja kokoontuminen oli aina myöhään. Kaikki näyttivät hakeutuvan nopeasti omiin pesiinsä. Ne muutanat mukana olleet oppilaat juttelivat vieläkin innokkaasti tapahtuneesta matkallaan oppilaiden pesään. Pikkuvarjo riensi nopeasti muiden klaaninvanhimpien luo kertomaan kuulemansa.
Haukottelin syvästi astuessani soturien pesään. Suurin osa kissoista oli jo nukkumassa, mutta muutama näytti keskustelevan. Istuuduin omalle pedilleni ja aloin sukia turkkiani, mutten ehtinyy olla kauaa rauhassa. Kuolemakukka, joka oli jutellut Kauhumurhan ja Silakkasiiven kanssa, näytti kiinnittävän huomionsa minuun.
"Kalmalilja, onko totta, että kolmen klaanin päälliköt vaihtuivst?" hän kysyi kohottaen kulmiaan. Hänen kaksi keskustelutoveriaankin kääntyi minun puoleeni.
"Niin Valhekuiske kertoi. Mutta hän ei sanonut muuta."
Huokaisin syvään. Miksi aina minä? Miksei kukaan muu? Olisin vain halunnut olla rauhassa pitkän päivän jälkeen. Näköjään se oli sula mahdottomuus.
"Kyllä. Helmitähti luopui paikastaan ja luovutti henkensä, ties mistä syystä. Kyrkisiivestä tuli siis päällikkö. Hän otti varapäällikökseen Putousvirran", selitin mahdollisimman nopeasti. En kuitenkaan voinut olla nauttimatta siitä, miten kolme soturia kuuntelivat minua herkeämättä ja ehdottoman kiinnostuneina.
"Myös Tuuliklaanissa vaihtui päällikkö. Naalitähti kuoli ja Karpalopunasta tuli Karpalotähti, hän otti varapäällikökseen Lovijuovan. Tihkutähtikin on kuollut, joten Minttusydämestä tuli päällikkö ja Rosmariiniputouksesta varapäällikkö."
Siskoni nyökytteli muka tietäväisenä, kuin tajuaisi paljonkin metsän menoista. Kauhumurha vilkaisi Silakkasiipeä ennen kuin puhui minulle.
"Luuletko heidän olevan hyviä päälliköitä? Minkälaisen vaikutelman sait heistä?" hän kysyi murahtaen ja silmiään hiukan siristäen. Kohautin lapojani.
"No, Kurkitähdestä on tuskin mitään sanottavaa. Hän on suunnilleen yhtä vanha ja kokenut kuin entinen päällikkönsä. Hän ei vain ehkä ole yhtä heikko", nau'uin mietteliäänä sukien välillä turkkiani. Asetuin makoilemaan makuualusilleni.
"Karpalotähti taas on paljon nuorempi. Olen suorastaan yllättynyt siitä, että hänet valittiin, kun Tuuliklaanissa on niin paljon häntä kokeneempiakin sotureita. Mutta kaipa Naalitähti halusi sukunsa ottavan paikkansa. Karpalotähtihän on Tulihenkäyksen poika, joka puolestaan on Naalitähden poika."
Kolme muutakin soturia näytti jo olevan väsynyt, vaikkeivät he olleetkaan käyneet kokoontumisessa. Päivä oli varmasti ollut heillekin raskas ja ilta oli jo myöhä.
"Minttutähti vaikuttaa omasta mielestäni Tihkutähteä tasapainoisemmalta johtajalta, mutta pelkään, että hän palauttaa Tähtiklaanin uskon Varjoklaaniin."
Soturit nyökyttelivät. He eivät enää kyselleet minulta mitään, sillä varmaankin he näkivät olevani väsynyt ja kyllästynyt vastaamaan heidän typeriin kysymyksiinsä. Yksitellen hekin asettuivat makuusijoilleen ja sain viimeinkin olla rauhassa. Kierryin tiukalle kerälle, sillä vaikka olinkin pesän keskiosassa, tunsin silti kylmän ilman turkillani. Pääni painoin tassuilleni ja hengitin syvään. Olin matkanteosta niin väsynyt, että vaivuin syvään uneen melkein heti silmäni suljettuani.

//2269 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

29.10.2018 09:50
En minä mikään hyväntekijä ollut, mutta auttaisin Silkkisydäntä. Tai niin hän ainakin luulisi, mutta oikeasti kolli auttaisi minua. Ajatukseni oli suoraan sanottuna loistava, vaikka en ollut satavarma miten se toteutettaisi. Siihen kuuluisi kuollut erakkosyntyinen kissa ja erakoiden vihaajat. Kenties Silkkisydän kieltäytyisi, sillä olihan kyse hänen klaanitoverinsa tappamisesta.
"Tiedän täsmälleen mitä tehdä, mutta sinä et pidä siitä", aloitin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Myrskyklaanilaissoturi siristi silmiään. Vilkaisin hänen taakseen nähdäkseni puhujankiven. Yksikään päälliköistä ei ollut vielä aloittamassa kokousta. Olihan Jokiklaanikin vasta saapunut paikalle. Kai ne halusivat klaanin pääsevän mukaan kokoontumisen menoihin ja sitten vasta aloittaa puheet.
"Jos se auttaa minua ja ystäviäni, haluan tietää", kolli vastasi tyynellä äänellä ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle, lopulta asetellen sen etukäpäliensä päälle. Kasvoilleni piirtyi vieno virne, joka paljasti kellertävät hampaani.
"Valitse yksi vihatuista Myrskyklaanin jäsenistä. Joku, jota nämä erakkovastaiset kissat vihaavat. Kerro nimi minulle", pyysin. Silkkisydän epäröi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen pian taas. Hän etsi kuumeisesti kissan nimeä, jonka uskaltaisi sanoa ääneen minulle. Kolli kai arvasi mitä olin tekemässä, tai ainakin hänellä oli jotain vihiä siitä.
"Riekkosulka", soturi lopulta henkäisi hiljaa. Virnistin tyytyväisesti. Olin kuullut kollin nimen, mutta en tunnistaisi häntä ulkonäön perusteella. Sopivan tuntematon muissa klaaneissa, mutta Myrskyklaanissa vihattu.
"Hyvä valinta", tokaisin tyytyväisenä Silkkisydämelle, joka katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Saniaistähtihän ei ole yksi näistä erakkovastaisista kissoista?" varmistin vielä. Sain vastaukseksi nyökkäyksen. Nyökkäsin pienesti takaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä, eli jos yksi erakkoverinen klaanitovereisi kuolee yllättäen ja klaanissa on avoimesti ongelmistaan puhuvia niin sanottuja kantamyrskyklaanilaisia, ketä syyttävä kynsi osoittaa?" kysyin kollilta madaltaen ääntäni. Silkkisydämen katse kirkastui, hän oli kärryllä ainakin toistaiseksi.
"Hyasinttimyrskyä", soturi vastasi epäröiden hiljaisella äänellä, jotta kukaan ei kuulisi.
"Aivan, hyvin ratkaistu", totesin.
"Haluatko minun tappavan klaanitoverini?" Silkkisydän kysyi nyt synkempi ilme kasvoillaan. Kohautin lapojani ja viilsin taas vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Jos et pysty siihen, minä voin auttaa. Mutta sinä teet suurimman työn. Kahden kuunkierron kuluttua kokoontumisesta, hankit tavalla tai toisella Riekkosulan sekä tämän Hyasinttimyrskyn Käärmekiville. Peitän hajujälkeni ja tulen sinne myös auringonlaskun jälkeen juuri, kun ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle. Jää etäämmälle seuraamaan tilannetta. Hyökkään ensin Hyasinttimyrskyn kimppuun, jonka jälkeen tapan Riekkosulan", selostin hiljaisella äänellä suunnitelmani Silkkisydämelle pysyen kuitenkin parin hiirenmitan päässä hänestä. Valitsin paikaksi Käärmekivet, sillä niin kukaan ei yhdistäisi Kuolonklaania tapahtuneeseen. Se ei saisi tapahtua Nelipuiden lähellä. Katselin tyyni ilme kasvoillani aivan muuta kuin soturia. En saanut näyttää, että tunsin hänet. Olimme vain samassa paikassa samaan aikaan ja päätimme vaihtaa hieman kuulumisia.
"Se on ainoa keino, usko minua", totesin tasaisella äänellä. Kasvoilleni pyrkivä hymy nyki suupieliäni. Olin varsin tyytyväinen keksintööni. Myrskyklaani keskittyisi tulevina kuina vain omaan klaaniinsa ja se ongelmiin. Eiväthän he voineet karkottaa kaikkia erakkovastaisia, sillä sehän olisi itsemurha. Nämä erakkovastaiset saattaisivat löytää tiensä muihin klaaneihin ja kääntää heidät Myrskyklaania vastaan. Siitä ei koituisi Myrskyklaanille mitään hyvää.

//Silkki?
// 451 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

26.10.2018 22:05
Haukottelin leiriaukiolla. Nousin tassuilleni ja astelin muiden kokoontumiseen lähtijöiden luokse seisoskelemaan. Pieni jännitys kutkutteli mahanpohjassa, mutta annoin sen olla siellä. Tämä olisi ensimmäinen kokoontumiseni, tämä oli myös sisaruksieni ensimmäinen. Onneksi pääsimme kaikki kolme tähän kokoontumiseen. Oli pakko suoda Raetähdelle tyytyväinen katse sen takia.
"Lähdetään!" päällikkö ilmoitti kuuluvalla äänellä ja ääni kantautui myös omiin korviini. vaikka vähän kauempana seisoskelinkin, Raetähti lähti edeltä ulos leiristä Viiltokaaos hänen perässään. Lähdin itse aika jälkijunassa muiden perään toisten oppilaiden kanssa. Astelin toisten rinnalla reippaaseen tahtiin häntä puolelta toiselle viuhtoen ja viikset väpättäen. Pidin kasvoillani tyynen ilmeen, joka ei näyttänyt minkäänlaisia tunteita muille. Jännitys kuitenkin yritti puskea esiin, mutta tahdonvoimalla sain sen pidettyä mahanpohjassa. Tuuli ujelsi vasten kasvojani, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kun saavuimme nelipuiden luokse. Muut klaanit olivat jo paikalla meitä ja Jokiklaania lukuunottamatta. Karvani nousivat hieman pystyyn, kun näin monia eriklaanien kissoja. Katsahdin taivaalle ja siellähän se kuu möllöttikin isona. En enää muistanut ollenkaan ennen lähtemistä painanutta väsymystä, sillä se ainakin oli siirtynyt taka-alalle. Tiedossa oli nimittäin paljon uusia asioita - ja ainakin uusia kissoja. En todellakaan menisi noiden kirppusäkkien kanssa ystävyyssuhteita hieromaan, eihän minulla ollut edes ystäviä omassa klaanissani. Ja mihin niitä ystäviä edes tarvitsisi? Ei mihinkään! Sisarukseni riittivät minulle aivan hyvin, muita en elämääni kaivannut. Olisi kuitenkin hauskaa päästä juttelemaan toisen klaanin kissalle ja utelemaan heidän klaanistaan tietoja. Ehkä se auttaisi minua myös tulevaisuudessa. Nuo toiset olisivat varmasti ihan hiirenaivoja kaikki, joten eivät he pientä tiedon utelua huomaisi. Kuolonklaanilaiset pujahtelivat kukin minnekin toisten kissojen sekaan, joten päätin myös itse tehdä samoin. Ennen kuin ehdin pitkällekään törmäsin jo yhteen hiirenaivoon. Katsahdin vähän ylemmäs lempeästi hymyileviin kasvoihin - kuinka iljettävää.
"Eikai sattunut?" soturi-ikäinen kolli naukaisi ystävälliseen sävyyn. Pyöräytin ärtyneenä silmiäni. Lempeä äänensävy kävi hermoille! Kuka tuollaista nyt jaksaisi yötä päivää kuunnella.
"Ei. EI tuollaisesta nyt kuulu sattua", murahdin kollille, joka taisi lemuta myrskyklaanilaiselle. Kolli omasi harmaansinertävän turkin sekä siniset silmät. Soturilla taisi olla jo kertynyt vähän ikääkin.
"Hyvä, ettei sinuun sattunut. Olen muuten Purohäntä, Myrskyklaanin soturi. Kukas sinä olet?" Purohännäksi esittäytynyt kissa kyseli.
"Pirstaletassu, Kuolonklaanista", sanoin ja istahdin alas nähdessäni Purohännän tekevän samoin. Ehkä vanhus jaksaisi kertoa minulle jotakin klaaninsa asioita.
"Kiva tavata", kollikissa maukui hymyillen. Pyöräytin silmiäni. Voisiko kolli tukkia suunsa ja puhua niinkuin normaalit kissat puhuvat!
"Miten Myrskyklaanin asiat ovat?" kysyin mennen suoraan asiaan. Mitäpä siitä olisi muka haittaa tällaisen höperön kanssa.
"Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Entäs Kuolonklaanilla?" Purohäntä kertoi, muttei sellaisia asioita mitä olisin itse halunnut kuulla. Ilmeisesti Purohäntä oli sittenkin viisaampaa sorttia kuin toiset, eikä noin vain kertoisi mitään kiinnostavaa.
"Paremmin kuin hyvin. Kuolonklaani oikein kukoistaa tällä hetkellä, ellei se ole jo aikasemmin tullut selväksi", naukaisin rauhalliseen sävyyn.
"Mukava kuulla", Purohäntä naukaisi ja rauhallisuuteni katosi kuin tuhka tuuleen. Nousin seisomaan ja katsoin sinisilmäistä soturia, joka oli vain tuhlannut aikaani.
"Hyvästi", murahdin ja lähdin lampsimaan mahdollisimman kauas tuosta kissasta omieni seuraan. Etsin paikan erään kuolonklaanilaisen, Pikkuvarjon, vierestä ja jäin siihen katselemaan ympärilleni ja seurailemaan tilannetta. Pikkuvarjo vilkaisi suuntaani pikaisesti, muttei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Eikä olisi tarvinnutkaan. Tässä oli hyvä paikka, ainakin parempi kuin muiden klaanien kissojen vieressä.

// 496 sanaa

Nimi: Elandra

25.10.2018 23:30
Uljasroihu: 4kp -

Raetähti: 18kp -

Sysisydän: 5kp -

Kaaoslintu: 10kp -

Mututassu: 15kp - Onnea soturille!

Viiltokaaos: 68kp! -

Valhekuiske: 32kp! -

Säpäletassu: 14kp -

Mäyräraita: 43kp! -

Kylmähenkäys: 16kp -

Kalmalilja: 115kp! -

Vahvamieli: 5kp -

Kostohenki: 5kp -

Tuskapentu: 15kp -

Jäälilja: 38kp! -

Sirpaletassu: 6kp -

Tappotahto: 6kp -

Nimi: Viiltokaaos

25.10.2018 22:33
Valhekuiskeen pointit olivat hyviä, mutta hän ei tainnut ymmärtää, että saisin kissat helposti uskomaan siihen, kuka oikeasti olin. Osasin kertoa yksityiskohtaisesti koko historiani Viiltotähtenä, eikä edes puolessa välissä tätä tarinaa kovinkaan monta epäilyttäisi se, olinko todella uudelleensyntynyt Kuolonklaanin perustaja.
Annoin mieleni palata Valhekuiskeen kysymyksen pariin. Naaras ei tiennyt, pitäisikö hänen olla kuin olisin Viiltokaaos vai kuin olisin Viiltotähti. Viilsin kynsilläni ilmaa hidastaessani vauhtia.
"Minä ja Viiltotähti olemme loppupeleissä sama kissa, pidä se mielessäsi. Tietenkin suhtaudut minuun sen mukaan kuka minä olen, et vain saa näyttää sitä muille. Et voi alkaa mielistelemään minua sen vuoksi kuka olen, vaikka en usko että tekisitkään niin. Mielessäsi olen Kuolonklaanin perustaja, mutta kenelle tahansa puhuessasi olen erakkosyntyinen kissa, joka päätyi monen mutkan jälkeen Jokiklaanin varapäälliköksi", nau'uin naaraalle murahtaen pienesti. Valhekuiske nyökkäsi vastaamatta mitään.
"Olisi kai parasta palata leiriin", sanoin ja pysähdyin. Valhekuiske kääntyi puoleeni ja pysähtyi parin askeleen päästä.
"Niin", naaras vastasi ja lähti kävelemään ripein askelin takaisin kohti leiriä. En tiennyt olisiko soturi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta kertomani jälkeen hän ei vain kehdannut. Turkkini oli jo lähes kuivunut, mutta tuulen tarttuessa siihen tunsin kylmyyden pureutuvan kostean turkin lävitse minuun. Jännitin lihaksiani estääkseni tärisemisen. Se voisi saada Valhekuiskeen ajattelemaan, että valehtelin hänelle.

Täysikuun valaisema Raetähti seisoi piikkihernetunnelin edessä odottaen, että klaani oli valmis lähtöön. Oli pakko myöntää, että nämä olivat niitä hetkiä, jotka minua eniten ärsyttivät tässä elämässä. Olisin halunnut johdattaa klaanini ylväänä nelipuiden laaksoon ja nousta puhujankivelle kertomaan edelllisen kuun tapahtumista. Raetähti oli kokouksissa turhan tuttavallinen muiden klaanien kanssa. Hän kertoi aivan liian avoimesti klaaninsa tapahtumista, jätti sentään omat henkienmenetyksensä pois tapahtuneista asioista. Vilkaisin taakseni. Kissajoukko alkoi olla kasassa. Niinpä tuttuun tapaan tarkistin lähtijät. Valhekuiskeen kohdalla pysähdyin hetkeksi ja siristin silmiäni. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Se johtui kai siitä, että naaras tiesi suurimman salaisuuteni. Todettuani jokaisen olevan paikalla palasin omalle paikalleni Raetähden viereen. Oikeastaan hieman hänen taakseen.
"Kaikki paikalla", murahdin matalalla äänellä. Päällikkö nyökkäsi ja johdatti kissajoukon ulos leiristä. Kuulin Pikkuvarjon naukuvan takanani:
"Jokaisesta klaanistako päällikkö kuollut? Eihän se mahdotontakaan olisi, mutta enpä usko."
"Jäälilja tapasi Minttusydämen, tämä kertoi hakevansa henkiään", Talvikkimuisto naukui hieman etäämmältä. Totesin, että aihe ei minua kiinnostanut ja lopetin kuuntelun. Kuljimme nummien halki kohti ukkospolkua ja Tuuliklaanin rajaa. Taivas oli kirkas ja ilma kylmä. Hengittäessäni ulospäin höyrypilvi syöksyi ulos suustani. Yritin välttää suun kautta hengittämistä, sillä se tuntui pahalta karheassa kurkussani. Pari päivää sitten olin käynyt Mututassun kanssa joella. Se oli tehnyt kurkustani karhean, mutta se onneksi helpotti jo.

Raetähti johdatti klaanini alas nelipuiden laaksoon. Kollin päällikkyys ei ollut ärsyttänyt minua koskaan näin paljon. Ehkä se johtui siitä, että Valhekuiske tiesi kuka minä olin. Naaras oli jotenkin painostava, se oli pakko myöntää. Tuntui kuin en tekisi kaikkeani, kuin olisin huonompi antaessani Raetähden olla päällikkö. Yritin rauhoitella itseäni muistuttamalla, että minulla oli suunnitelmia odottamassa toteutusta. En tahtonut nimekseni Viiltotähteä ennen kuin ansaitsin sen taas. Ansaitsisin sen sitten, kun suunnitelmani olisivat valmiita toteutettavaksi. Siitä muistin, että minun täytyi löytää Silkkisydän. Halusin kuulla sisäpiiritietoa Myrskyklaanista kollilta, jotta voisin tehdä suunnitelmia Myrskyklaanin suhteen. Jokaisessa klaanissa täytyi olla meneillään jotain sillä välin kun järjestäisin asioita eteenpäin. Kukaan ei saisi kiinnittää huomiota Kuolonklaaniin.
Laaksossa oli hajujen perusteella jo Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Jokiklaanin kalanhajua ei leijaillut ilmassa. Etsin katseellani kissojen seasta valkeaa turkkia. Raetähti lähti kulkemaan Talvikkimuisto kannoillaan kohti puhujankiveä. Heidän täytyisi ohittaa edessään oleva kissajoukko, joka ei mielellään tekisi heille tietä. Kuolonklaani ei ollut kovin suositussa asemassa, vaikka Raetähti olikin lempeämpi päällikkö kuin hänen edeltäjänsä.
"Etkö tule?" Raetähti kysyi minulta saaden minut pysähtymään. Vilkaisin päällikköä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tulen pian", lupasin. Kolli nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Kuolonklaanilaiset hajaantuivat hiljalleen ympäri laaksoa. Huomasin Pikkuvarjon ajautuneen Myrskyklaanin klaaninvanhimman Laikkulammen juttusille. Pysähdyin vähän matkan päähän heistä kuullakseni heidän puheensa. Laikkulampi oli iältään hieman Pikkuvarjoa vanhempi. Kaksikko oli ollut oppilaina samaa aikaan pienen hetken. Pikkuvarjon ollessa pentu, oli Laikkulampi häntä ja Karhuturkkia käynyt monesti tervehtimässä.
"Tyttäreni Virtakyynel tuli näyttämään klaaniin pentujaan. Hän on ollut jo useamman vuodenajan erakkona, mutta oli ihanaa nähdä hänet, vaikka eräs ikävä onnettomuus pääsikin tapahtumaan", Laikkulampi kertoi kuolonklaanilaisnaaraalle, joka ei näyttänyt oikein välittävän vanhuksen kertomuksista. Pikkuvarjo oli asettunut makuulleen kylmälle nurmelle ja kuunteli kyljellään myrskyklaanilaisen selityksiä tyttärestään. Minäkin muistin Virtakyyneleen.
Jatkoin matkaani eteenpäin jättäen vanhukset juttelemaan keskenään. Oli vaikeaa kuvitella, että Pikkuvarjo oli alkujaan myrskyklaanilaissyntyinen, mutta toisaalta niin oli moni muukin Kuolonklaanin alkuperäisjäsen.
Huomasin valkean turkin vilahtavan soturijoukon seassa. Kuljin lähemmäs soturijoukkoa, joka oli jäänyt juttelemaan noin kymmenen ketunmitan päähän puhujankivestä. Huomasin Silkkisydämen kuuntelevan myrskyklaanilais- ja varjoklaanilaissotureiden juttuja hieman kauempaa. Kolli huomasi minut nopeasti viittoessani häntä hännälläni luokseni. Kun kolli nyökkäsi minulle, hän naukui jotain klaanitovereilleen ja lähti perääni. Kuljin taas klaaninvanhimpien ohitse hieman etäämmälle kissoista. En siltikään kulkenut aivan laakson reunalle, sillä se olisi herättänyt takuulla epäilyksiä joissain kissoissa. Melko lähellä meitä huomasin kahden varjoklaanilaisen juttelevan kahdestaan. En tunnistanut heitä, sillä molemmat olivat kovin nuoria, ehkä oppilaita tai juuri ja juuri sotureita. Pysähdyin ja käännyin myrskyklaanilaissoturin puoleen. Kohtasin hänen katseensa ilme värähtämättä.
"Onko sinulla minulle mitään uutisia? Onko Myrskyklaanissa tapahtunut jotain kiinnostavaa? Muutakin kuin vierailevat erakkopennut", naukaisin kollille ja viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä hänen viiksikarvojaan. Huomasin Silkkisydämen kohottavan hieman kulmiaan. Ilme ei ollut kovinkaan yllättynyt, ennemminkin sellainen, että kolli ei ihmetellyt lainkaan kuinka tiesin jo asiasta. Hän oli kai jo huomannut, että olin hyvä ilmestymään paikalle tyhjästä ja kuulemaan asioita. Nyt Silkkisydän olisi reittini Myrskyklaanin sydämeen. Hän auttaisi minua suunnitelmissani huomattavasti, sillä Myrskyklaanista kovin harva tahtoi ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa. Kyllähän sen melkein jopa ymmärsi, mutta oli aikaa kulunut jo kauan kaikesta mitä tapahtui.

//Silkki? Apua tää tarina on pelkkää paskanjauhantaa ku ei oikee aivot toimi XD
// 892 sanaa

Nimi: Mäyräraita

25.10.2018 19:09
“Tervehdys vain sinullekin.” Kettuaskel katsoi minua kuin tuntematonta - ja ehkä se olikin niin. Minä olin nykyään tuntematon, jopa itselleni, mutta tiesin, ettei tunteista ollut kuin vain haittaa, joten miksi takertua pieniin yksityiskohtiin?
“Koska sinä olet vajonnut noin matalalle? No jaa olet ainakin löytänyt itsesi kaltaisia Kuolonklaanista, sinusta on tullut halveksuttavan kuuloinen. Pilkkaat entistä veljeäsi heti kun hän saapuu luoksesi, se taitaakin olla uusi ajanvietto tapasi? Muiden hukkuminen, pian sotket tassusi myös vereen. Olen pettynyt sinuun, Mäyräraita olet vajonnut paljon alemmas mitä koskaan sinusta kuvittelin. Sinun on hyvä tietää, että olet nykyään yksin, kukaan ei pidä pilkkaajista kuten sinä, ei kukaan”, Kettuaskel sanoi ääni ivaa tihkuen. Tukahdutin haukotuksen. Luuliko hän todella, etten jo tiennyt, kuinka alas olinkaan onnistunut vajoamaan lyhyen, mutta erittäin surkean elämäni aikana? Voi, tiedostin sen kaiken vallan hyvin itsekin - ilman rakkaan isoveljeni tarpeettomia huomautuksia.
“Olikohan sinulla jotakin asiaakin vai tulitko muuten vain tuhlaamaan aikaani”, töksäytin tylysti ja pyörittelin silmiäni tylsistyneenä. Kettuaskel tarkasteli minua sähkönsinisillä silmillään. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti:
“Päätin tulla kertomaa sinulle tästä, koska olet joskus kuulunut perheeseeni ja ajattelin sinun haluavan tietää, että minä ja Rosmariiniputous saamme pentuja.” Nyrpistin nenääni halveksuen. Pentuja? Odottiko se ketunmielinen katinkuvatus pieniä, vipeltäviä rääpäleitä? Aivan mahtavaa! Ja se mihin sävyyn Kettuaskel puhui siitä... Hyi! Ällöttävän avuton rakkaus suorastaan pursusi hänen sanoistaan. Veljenihän se vasta oli päässyt vajoamaan alas - pohjamutiin saakka.
“Pentumme eivät tule koskaan kuulemaan sinusta, sillä en halua heidän kuulevan siitä, että heidän suvussaan on joku sinunlaisesi, joka katkeroituu muiden onnesta. Olisit pitänyt perheestäsi kiinni kun sinulla vielä oli sellainen, sillä oikean perheen löytäminen on vaikeaa. Olisit saanut vähän onnea elämääsi. Minä todellakin rakastin sinua joskus, mutta se miten käyttäydyt minua kohtaan saa minut säälimään sinua. Tahdoin vielä ilmoittaa isäsi kuolemasta, hän oli kammottava kissa kun joukkomurhasi muita. Nyt minun on varmaankin aika lähteä tieltäsi tuhlaamasta kallisarvoista aikaasi", hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Vielä ennen lähtöään hän kuitenkin heitti minulle lapansa ylitse oudon katseen. Katseen, joka oli täynnä... rakkautta?
“Hyvää elämää, Mäyräraita.” Sen sanottuaan hän oli poissa.
“Hyvää elämää”. Oliko hän todella sanonut niin minulle? Miksi kukaan sanoisi sillä tavalla? Etenkään minunlaiselleni kissalle, jolla ei ollut enää mitään, minkä vuoksi nousta joka päivä ylös vuoteesta ja kestää jokapäiväistä tuskaa ja kaipuun tunnetta. Kova kuoreni oli estänyt minua myöntämästä sitä itselleni, mutta minä kaipasin häntä. Kaipasin omaa isoveljeäni. Kyyneleet kihosivat silmiini ja pyyhin ne nopeasti pois hännälläni.
*Mitä sinä oikein teet? Oletko ryhtymässä samanlaiseksi pehmoksi kuin emosi ja veljesi?” sätin itseäni. Suljin silmäni hetkeksi ja kovetin mieleni. Olin Kuolonklaanin Mäyräraita, en enää se sama isoveljensä perään parkuva pennunrääpäle.
Avasin silmäni, vedin ilmaa keuhkoihini ja puhalsin hitaasti ulos. Ehkä Kettuaskel oli oikeassa; en koskaan tulisi saamaan haluamaani arvostusta. Mutta tiesin, ettei minulla ollut enää sijaa Varjoklaanissa, enkä totta puhuen tulisi varmaan viihtymäänkään siellä.
Käänsin katseeni Puhujankiven suuntaan. Näin vilaukseni emoni punaruskeasta turkista. Tunsin pienen liekin leimahtavan sisälläni. Lämmin maidon tuoksu muistui mieleeni kuvitellessani itseni pentutarhan turvalliseen hämyyn veljeni ja emoni kanssa. Silloin olin ollut onnellinen.
Keräsin rohkeuden rippeeni ja astelin Minttutähden luokse. Naaraan tummansininen katse porautui minuun. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta arvelin hänenkin olevan pettynyt käytökseeni, mikä oli toisaalta ihan oikea reaktio sellaiseen temppuun.
“Hei”, tervehdin vaisusti. “Halusin tulla vain onnittelemaan.” Tällä kertaa pidin kasvoni peruslukemilla, ja tarkoitin sitä, mitä sanoin. “Sinusta tulee hyvä päällikkö - kai.” Viimeisen lauseeni kohdalla aloin epäröidä. Oliko tämä sittenkin ollut huono idea? Häätäisikö hän minut pois kieltäen minun olevan hänen tyttärensä? Painoin pääni alas odottaen naaraan vastausta, jos nyt sellaista edes tulisi.

//Minttu?
//571 sanaa.

Nimi: Mäyräraita

24.10.2018 22:17
“Tulkaahan meidän seuraamme, nuoret rakastavaiset!” Kylmähenkäys ulvaisi rajan toisella puolella seilaavalle kaksikolle, joka kiinnitti huomionsa sinertävänharmaaseen kolliin ja lähtivät tulemaan meitä kohti. Röyhistin hieman rintaani ja korjasin asentoani näyttääkseni mahdollisimman uskottavalta. En ollut enää mikään ala-arvoinen Varjoklaanin nöyristelijä vaan Kuolonklaanin hurja soturi, jota kannatti pelätä, jos mieli pysyä hengissä.
“Kylmähenkäys. Mäyräraita. Mitä te haluatte?” Liljahenkäys kysyi kärkevästi päästyään luoksemme. Huomasin kysymyksen olevan suunnattu ennemminkin Kylmähenkäykselle kuin minulle, mutta ei sillä tainnut olla juurikaan mitään väliä.
“Ei minulla ole erityisempiä aikomuksia, satuin vain eksymään seuraanne”, Kylmähenkäys sanoin välinpitämättömästi. Hänellä oli todellakin näyttelijän lahjoja.
“Et pysty pysymään kaukana pettämäsi klaanin reviiriltä, vai?” Liljahenkäyskään ei ollut huono. Hän onnistui pitämään äänensä tasaisena kireästä ilmapiiristä huolimatta.
*Ei, Mäyräraita, lopeta!* nuhtelin itseäni. *Minun kuuluu olla vain ja ainoastaan Kylmähenkäyksen puolella.* Purin huultani ja keskityin kuuntelemaan keskustelua, joka näytti muuttuneen herjojen heittämiseksi puolin ja toisin. Pyörittelin silmiäni muiden huomaamatta. Se oli paljon tylsempää kuin klaaninvanhimpien horinoiden kuunteleminen.
“Asiastaan toiseen, minulla sattuu olemaan viesti eräälle klaanitoverillenne, nimittäin Rosmariiniputoukselle.” Kylmähenkäyksen ottaessa Rosmariiniputouksen puheeksi kiinnostukseni palasi. Höristin korviani uteliaana, mutta yritin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä varjoklaanilaisten ollessa läsnä.
“Kertokaa hänelle, että Utukyynel tahtoisi tavata hänet, aivan vain he kaksi. Saatte lupaukseni, että hän ei tuo yhtäkään kuolonklaanilaista mukaansa ja oletan, että Rosmariiniputous saapuu myös yksin. Utukyynel tulee rajalle puolikuun yönä, varmistakaa että hänen siskonsa ei myöhästy”, Kylmähenkäys sanoi jäisesti ja jatkoi sitten ilkeästi virnistäen: “Olen sattumoisin kuullut huhuja, että Rosmariiniputous on päässyt Varjoklaanin varapäälliköksi. Sattuvatko huhut olemaan totta?”
“Kyllä, hän on Varjoklaanin varapäällikkö”, Varpusliito vastasi tylysti takaisin. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn ja jokaisen lihakseni kiristyvän. Oliko se ketunläjä päässyt saastaisen klaaninsa varapäälliköksi? Tuhahdin hiljaa. Minttusydän - tai siis nykyään Minttutähti - oli yhtä heikko esitys kuin veljenikin.
“Sepä mukava kuulla. Kertokaa toki hänelle onnittelut minunkin puolestani”, Kylmähenkäys maukui ja käänsi kaksikolle selkänsä. Hän viittasi hännällään minulle lähtö -merkin. Kirin kollin kiinni heitettyäni ensin varjoklaanilaisiin kylmän katseen.
“Voimme palata leiriin, tehtävämme on toistaiseksi tehty. Tulivathan minun valehtelutaitoni käyttöön”, Kylmähenkäys tokaisi ja otti suunnakseen Kuolonklaanin leirin. Koska en ollut varma oliko soturi höpissyt itsekseen vai kenties tarkoittanut sanansa minulle, päätin vain pysytellä hiljaa. Mielessäni pyörivät paljon suuremmat huolenaiheet, kuten esimerkiksi tämän iltainen kokoontuminen. Pelkäsin kohtaavani Kettuaskelen. Minua ei juuri huvittanut puhua hänen kanssaan. Mutta jos kohtaamisemme olisi välttämätön, en aikoisi osoittaa veljelleni pienintäkään alistumisen elettä.

Täysikuun kelmeä valo heijastui ukkospolun pinnasta. Ilmassa väreili jännittynyt tunnelma, kun Raetähti lähti johdattamaan sotureitaan Nelipuita kohti. Kukaan ei puhunut. Oli aivan hiljaista, ja se oli itse asiassa ihan hyvä. Keskityin saamaan selkoa siitä, mitkä klaaneista olivat jo ehtineet kokoontumispaikalle. Haistoin ainakin Myrskyklaanin, Tuuliklaanin ja... Varjoklaanin. Voi itku ja parku! Olin toivonut saavani viettää koko illan omissa oloissani kaukana entisistä klaanitovereistani, mutta toki olisi ollut kohtuutonta olettaa jonkun klaanin jäävän pois kokoontumisesta päällikön vaihtumisen vuoksi. Tunsin pienen surunpistoksen rinnassani. Kaipasin isääni, vaikken suostunutkaan myöntämään sitä ääneen. Hän oli ollut ainut varjoklaanilainen, joka oli koskaan ymmärtänyt minua.
Raetähden erkaannuttua joukosta muiden päälliköiden seuraan tunsin jääväni ypöyksin. Muut kokoontumiseen mukaan lähteneet kuolonklaanilaiset hajaantuivat sinne tänne kokoontumisaluetta joko yksin tai pienissä porukoissa. Harmikseni Kylmähenkäys ei ollut päässyt mukaan, joten en voisi turvautua kollin läsnäoloon. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Katselin vaitonaisena tassujani, kunnes lähestyvät askelet kiinnittivät huomioni. Nostin katseeni maasta ja käännyin kohtaamaan Kettuaskelen sähkönsinisten silmien mitäänsanomattoman katseen. Tuhahdin halveksuvasti ja katsoin kolliin kulmiani kohottaen.
“Mitä? Vieläkö sinulla liikenee aikaa muillekin kuin rakkaalle puolisollesi, joka saisi minun puolestani tukehtua linnunluihin ja joutua sinne niin ihmeelliseen - miksi te pehmot taas oikein kutsuittekaan sitä olematonta paratiisia - Tähtiklaaniinsa”, naurahdin kolkosti ja kohotin leukaani hieman haastavasti. En antaisi veljeni hyppiä kuonolleni ilman seurauksia.

//Kettu?
//578 sanaa.

Nimi: Tappotahto

24.10.2018 16:31
Saavuin Yövarjon perässä leiriin. Kannoin suussani rastasta ja hiirtä ja Yövarjon suussa keikkui kaksi myyrää. Vielä oli ihan hyvin riistaa, mutta ei vielä voisi tietää mitä tuleva lehtikato toisi tullessaan.
Partion viimeisimpinä kulkivat Kuolemakukka - Kalmaliljan sisar - sekä myös Verikyynel. Naaraat olivat saaneet yhdessä kaksi jänistä; hieman isomman ja pienemmän. Lisäksi Kuolemakukka oli saanut hiiren ja Verikyynel kaksi pientä myyrää. Eli siis ihan riittävästi saalista.
Aukiolla oli melko hiljaista ottaen huomioon, että oli auringonhuippu. Tavallisesti tähän aikaan oli täysi tohina käynnissä. Katseeni kiinnittyi heti ensimmäiseksi leirin aukion poikki kulkevaan Mäyräraitaan. Musta naaras oli saapunut vain vähän aikaa sitten Varjoklaanista tänne Kuolonklaaniin. En oikein tiennyt täyttä syytä siihen miksi hän siirtyi. Toivoin nyt vain sitä että Mäyräraita tulisi olemaan uskollinen kuolonklaanilainen eikä siirtyisi enää Varjoklaanin puolelle.
Pudotin rastaan ja hiiren kasaan. Istahdin kasan viereen ja kerrankin tyydyin sukimaan turkkiani. Vatsani kurisi nälästä. Kohta voisin syödä jotain. Mutta en halunnut tällä kertaa yksin. Silmäilin aukiota ympäri. Mäyräraita? Ei, häntä en viitsinyt jostain syystä pyytää. Käärmetassu? En aterioisi oppilaan kanssa. Kuolemakukka? Ei, jokin sai minut vastustamaan. Syöksyviilto? Ei, hänellä vaikutti olevan muuta tekemistä. Korpikyynel? Jokin sai minut vastaamaan kyllä. Tunsin naaraan suhteellisen hyvin. Siitä oli kuitenkin aikaa kun viimeksi olimme jutelleet. Ehkä nyt olisi aikaa taas. Harpoin aukion keskellä istuskelevan Korpikyynelen luo.
"Hei Korpikyynel", mau'uin. "Kiinnostaisiko syödä kanssani vaikkapa tuo jänis. Vai oletko jo syönyt?"

//Korpi?

Nimi: Sirpaletassu

24.10.2018 16:16
Iloitsin hiljaa mielessäni siitä, että olin saanut tämän hetken Jääliljan kanssa. Arvostin naarasta aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi Kojoottivirnettä tai jopa Raetähteä. Mielestäni Jääliljalle olisi pitänyt antaa vastuu partiosta. Ei Sumumyrskylle. Jäälilja oli itsevarma ja voimakas, täydellinen johtaja. Lisäksi ainakin isäni tuntui arvostavan häntä, mikä kertoi jo jotain vierelläni jolkottavasta naaraasta. Hänen mestarintaitojaan kukaan ei varmasti rohkenisi epäillä. En myöskään hyväksyisi pahaa sanaa Jääliljasta keneltäkään. En edes veljiltäni, vaikka he tuskin koskaan sitä sanoisivatkaan. Toisen klaanin jäsentä voisin tarpeen vaatiessa rankaistakin, mutta en veljiäni. Ainakaan fyysisesti.
"Haluaisin kysyä mitä kaikkea Kojoottivirne on sinulle opettanut? Haluan vain tietää, että hänen metodinsa ovat riittävät", Jäälilja naukui tassutellessamme Sumumyrskyn perässä. Mietin ja muotoilin vastaukseni tarkkaan ennen kuin vastasin.
"Hän on kelvollinen. Saan tehdä kunnolla töitä, mikä on mielestäni jo oikeansuuntaista koulutusta. Saan myös harjoitella taistelua, mikä on myös hyvä.", aloitin kertoen ensin hyvät asiat."Suurin puute on luonnekoulutuksessa. Kojoottivirne opettaa minulle enimmäkseen fyysisiä asioita. Hän myös tuntuu olettavan, että en halua tehdä töitä. Hän luulee, että haluan oikaista harjoituksissa ja rankaisee minua teettämällä lisää harjoituksia", jatkoin huonoista asioista. Sen jälkeen katsahdin Jääliljaa poraten vihreiden silmieni katsetta hänen silmiinsä miettien, mitä hän ajoi takaa. Tarjoaisikohan hän nyt sitä koulutusta, jota hän oli minulle luvannut ollessani vasta pentu. Mitä hän pyytäisi vastapalkinnoksi? Olin valmis maksamaan hinnan, kunhan se ei liittyisi perheeseeni. Perheeni kohdalla kulki raja kaikessa.

//Jää?
//221 sanaa

Nimi: Valhekuiske

24.10.2018 08:43
Niin uskomattomalta kuin Viiltokaaoksen tarina kuulostikin, halusin todella uskoa siihen. Koko elämäni ajan oli vain kuullut tarinoita Kuolonklaanin mahtavasta perustajasta, joka aikoinaan valloitti koko metsän ja hallitsi sitä kunnes hänet viimein kukistettiin. Varapäälliköllä muistutti myös ominaisuuksiltaan kaikkea, miksi Viiltotähteä oltiin kuvailtu ja tavoitteet olivat yhtä korkealla. Tiesin hänen kuitenkin hänen olevan myös loistava valhetelija, joten pelko siitä, että kolli vain yritti vedättämällä saada minulta enemmän kunnioitusta ja uskollisuutta velloi mielessäni. Kuinka naiivilta vaikuttaisin, jos nielisin hänen valheensa suoraan? Viiltokaaoksen ilme oli tyyni mutta vakava, enkä nähnyt merkkejä valehtelusta. Kaikki hänen suunnitelmansakin olivat tähän asti onnistuneet ja hänestä tulisi päällikkö, eli mitään tarvetta Viiltotähden esittämiseen ei myöskään ollut.
"Ymmärrät varmasti, kuinka hullulta kaikki tämä kuulostaa", naukaisin, kun en keksinyt enää mitään järkevää sanottavaa, mikä sai Viiltokaaoksen pyöräyttämään vihreitä silmiään.
"Olet tehnyt sen harvinaisen selväksi", tuo murahti ja luultavasti oli toivonut toisenlaista vastausta.
"Annahan kun jatkan", lisäsin nopeasti. Ympäröivä luonto oli oudon hiljainen; vain satunnaiset tuulenvireet heiluttivat kuihtuvaa aluskasvillisuutta. Kiersin katseellani hieman vainoharhaisena ympäristöä siltä varalta, että joku olisi saattanut seurata meitä tai sattunut vahingossa lähistölle.
"Olisi aivan liian hyvä sattuma, että Viiltotähden sukuun syntyy aivan hänen näköinen kissa, jolle sattumalta annettaisiin sama nimi - en nimittäin usko, että kukaan Tähtiklaaniin uskova haluaisi nimetä pennun hänen mukaansa ilman syytä.- Ja jotenkin tuo vain päätyisi Kuolonklaaniin suunnittelemaan metsän valtaamista", selostin niin järkevästi, kuin vain siinä tilanteessa suinkin pystyin ja nuolaisin välissä kuivuneita huuliani.
"Se kuulostaa ainakin minusta paljon kummallisemmalta, joten tuskin tämä on voinut olla vain jokin hassu yhteensattuma", vaikenin hetkeksi ja olin näkevinäni huojentuneen ilmeen Viiltokaaoksen kasvoilla. Kummallinen tunne alkoi velloa sisälläni, joka oli sekoitus hämmennystä ja kunnioitusta. Siinäkö hän siis todella oli? Uudelleensyntynyt Viiltotähti, joka seisoi edessäni ja oli juuri paljastanut, kuka todella oli. Tiesin sen johtuvan vain luonteestani, mutta sydämenlyönnin ajan olin suunnittelevinani, kuinka voisin tarpeen vaatiessa hyödyntää tuota tietoa, joka oli ilmeisesti pidettävä täysin salassa. En kuitenkaan voisi tehdä sitä varsinkaan, kun olin täysin mukana varapäällikön suunnitelmissa, josta loppupeleissä olisi paljon enemmän hyötyä. Oman henkeni säilyttäminen oli myös asioiden tärkeysjärjestyksessä korkeammalla.
"Ei kai minun sentään tarvitse alkaa kumartelemaan?" virnistin leikkisästi heilautin häntääni matkan jatkamisen merkiksi.
"Mutta joka tapauksessa, jos saat klaanin kissoille uskoteltua olevasi todella uudelleensyntynyt, monet ovat varmasti paljon halukkaampia astumaan puolellesi. Ainakin jos vertaa siihen, että olisit vain joku Jokiklaanista muuttanut kissa, joka sattuu olemaan vereltään puoliksi kuolonklaanilainen", naukaisin ja tunsin, kuinka sydämeni takoi omituisen kovaa, mikä saattoi johtua innostuksestani. Yritin hillitä itseäni näyttämästä sitä voimakkaasti parhaani mukaan.
"Täytyy olla unohtamatta, ettei kaikki kuitenkaan ihannoinut Viiltotähteä", harmaa kolli huomautti luoden nopean vilkaisun suuntaani.
"Mutta kuten sanoin, he saavat päättää itse kohtalostaan".
Matka jatkui kohti ukkospolkua kaikessa hiljaisuudessa, vaikka päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä. Vasta aivan ukkospolun lähelle päästyämme pysähdyin äkisti ja hieman edellä kulkenut Viiltokaaos kääntyi kysyvästi puoleeni.
"Mitä nyt?" tuo kysyi. Astelin hieman lähemmäs vilkuillen jälleen ympärillemme.
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinuun. Viiltokaaoksena, niin kuin tähänkin asti vai niin kuin suhtautuisin Viiltotähteen?" töksäytin suoraan.

//Viilto? Sori tönks
//479 sanaa

Nimi: Kalmalilja

23.10.2018 20:16
Heräsin seuraavana aamuna siihen, kun Viiltokaaos kokosi leirin aukiolla aamupartiota. Nousin ylös venytellen hiukan ja suin nopeasti mustavalkoisen turkkini. Nyt kun olin kerran hereillä, voisin tehdä jotain hyödyllistä. Aioin osallistua aamupartioon, jolloin minun tuskin tarvitsisi ottaa osaa iltapartioihin. Se oli hyvä, sillä auringon laskiessa minun piti olla Tuuliklaanin rajalla tapaamassa Mahtitassua. Tajusin, etten ollut tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ehkä olisi partiossa. Luotin kuitenkin tuuliklaanilaisen osaavan hoitaa asian.
Astelin ulos hämärästä soturien pesästä melkein yhtä hämärälle leirin aukiolle. Päivät olivat koko ajan lyhyempiä ja lyhyempiä. Aurinko nousi myöhemmin ja laski aiemmin. Lehtikadon aikaan olisi vielä tätäkin pimeämpää. Vaikka pimeys olisi ehkä ollut Kuolonklaanin luonteelle sopivaa, pidin enemmän valoisista ja aurinkoisista säistä. Vaikka olihan valottomassa hämärässä oma viehätyksensä.
Aukiolla näin Viiltokaaoksen, jonka olin kuullut puhuvan herätessäni, sekä Tulvasielun, Sumumyrskyn ja Graniittipoltteen. Varapäällikkö tuskin olisi lähdössä partioon mukaan, olihan hänellä partioita jaettavana. Minä voisin siis tarjoutua lähtemään mukaan.
"Oletko kokoamassa aamupartiota?" kysyin suurelta, harmaalta kollilta, vaikka tiesinkin vastauksen. Viiltokaaos käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Olen, rajapartiota. Sumumyrksy on johdossa", Kuolonklaanin varapäällikkö ilmoitti ja nyökkäsi harmaan kollin suuntaan. "Oletan, että sinä olet ilmoittamassa itseäsi mukaan?"
"Olen", murahdin ja astelin nelikon luo. "Kaipaan tekemistä."

Hetken kuluttua partiomme oli lähtenyt Kuolonklaanin leiristä liikkeelle. Sumumyrsky kulki tietenkin kärjessä, hänhän johti partiota. Minä kuljin hänen takanaan, seuraavana oli Graniittipolte ja Tulvasielu viimeisenä. *Hyvä niin*, tuumin vilkaistessani vaivihkaa taakseni. Tulvasielu oli vanha ja alati äkäinen, eikä parasta mahdollista seuraa. Ei kukaan tässä partiossa tosin ollut, enhän tuntenut heistä kunnolla ketään. Ehkä parhaiten tunsin Sumumyrskyn, olihan hän Raetähden isä. Emme olleet viime aikoina juuri jutelleet, joten ehkä nyt olisi hyvä hetki kysellä kuulumisia, vaikka se tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. En kuitenkaan halunnut Sumumyrskyn ajattelevan, että olin jotenkin huono kumppani Raetähdelle, kun en koskaan puhunut hänelle. Kollin kumppanikin oli kuollut, ehkä hän kaipasi seuraa. Kirin siis vanhemman soturin kiinni.
"Tervehdys Sumumyrsky", murahdin nyökäten kunnioittavasti. "Minulle ei ole tavallista kysellä kuulumisia, mutta mitä sinulle kuuluu?"
Sumumyrsky katsahti minuun ja oli hetken hiljaa, selvästi hiukan hämmästyneenä siitä, että puhuin hänelle tuohon sävyyn. Tai että ylipäätään puhuin hänelle. Olimme olleet yllättävänkin vähissä tekemisissä, ottaen huomioon sen, että hän oli kumppanini isä.
"Ei todellakaan ole", hän tuhahti viimein. "Minulle ei kuulu oikein mitään. Mitä minun edes pitäisi vastata tuohon kysymykseen? 'Hyvää'?"
Niin, mitäpä siihen vastaisi. Minulta ei usein kysytty kuulumisia, mutta jos kysyttiin, vastasin kaikilla muilla tavoilla kuin 'Minulle kuuluu hyvää'. Mikä edes määriteltäisi hyväksi? Se, että on terve ja onnellinen...? En kuvailisi itseäni onnelliseksi. Se tuntui sellaiselta, mitä jotkut vaikka Myrskyklaanin kissat voisivat olla. Kuinka moni kuolonklaanilainen on muka koskaan sanonut olevansa onnellinen? En minä ainakaan.
"Yritän virittää kanssasi keskustelua. Et auta asiaa", tokaisin pyöräyttäen silmiäni. Oli ehkä ollut virhe puhua kollille.
"Miksi auttaisin? Me emme yleensäkään keskustele, joten miksi nyt? Haluatko ansaita hyvän kumppanin pisteitä kysymällä Raetähden isän kuulumisia?"
Katsahdin terävästi Sumumyrskyä ja kurtistin kulmiani.
"En tietenkään", murahdin. "Tai no... Miksi valehtelisin? Kyllä, puhun sinulle vain, koska olet Raetähden kumppani. Oletko nyt tyytyväinen?"
"En. Mutta sinun ei tarvitse todistella minulle, että olet poikani arvoinen. Tässä klaanissa ei muutenkaan olisi paljoa valinnanvaraa kumppaniksi, ja sinä olet heistä parhaimmistoa."
Sallin ilahtuneen hymyn melkein syntyä kasvoilleni, mutta vain melkein.
"Olen otettu", naukaisin ja nyökkäsin. Päätin, että ehkä tässä välissä olisi hyvä hetki vetäytyä pois tästä kiusallisesta keskustelusta, joten jättäydyin hiukan taaemmas.
Olimme jonkin ajan kuluttua saapuneet Tuuliklaanin rajalle. Haistoin klaanin vahvan ominaistuoksun rajan tuntumassa ja nyrpistin hiukan nenääni. Täällä minä tapaisin tänä iltana Mahtitassun... Olin aikeissa kouluttaa hänelle taistelua. Hän oli ehkä jo kypsä soturiksi, varmasti hänet nimitettäisiin pian. Siitä huolimatta hän hyötyisi opetuksestani. Silloin hän osaisi taistella Tuuliklaanin sekä Kuolonklaanin liikkeillä. Ne erosivat toisistaan paljon. Esimerkiksi siten, että tuuliklaanilaiset hyödynsivät taistelussa paljon nopeuttaan. Heillä ei myöskään ollut yleensä paljoa massaa, ja sekin näkyi heidän liikkeissään.
Kuljimme Tuuliklaanin rajaa pitkin kohti ukkospolkua. Miksi kaiken piti haista niin voimakkaasti? Ukkospolunkin huomasi jo kaukaa sen ällöttävästä katkusta. Sen tuoksu leijaili sieraimiini ja sai Sumumyrskynkin nyrpistämään nenäänsä.
Pian puut loppuivat ja kapea kaistale nurmea alkoi. Partio kerääntyi ukkospolun reunalle ja huomasin kaikkien olevan valppaina, korvat hörössä ja valmiina juoksemaan. Sumumyrsky oli lähimpänä polkua katsellen vasemmalle ja oikealle hirviöiden varalta. Meillä oli kaiketi käynyt tuuri, sillä kovaäänisiä kaksijalkojen petoja ei näkynyt missään. Ei niitä tavallisestikaan ollut kovin paljoa, mutta nyt yhtäkään ei näkynyt eikä kuulunut.
Sumumyrsky heilautti häntäänsä ja lähti ylittämään ukkospolkua, meidän muiden kulkiessa hänen perässään. Vaikkei hirviöitä näkynyt, partio tuntui olevan silti hieman jännittynyt. Monta kissaa oli kuollut jäädessään hirviöiden alle tai rampautunut loppuelämäkseen.
Ylitettyämme mustan polun jatkoimme Varjoklaanin rajaa pitkin. Aurinko oli nyt jo noussut melko korkealle, vaikkei aivan huippuunsa asti. Taivas oli kirkkaansininen ja pilvetön, jonka ansiosta aurinko paistoi esteettömästi turkilleni. Sen valo tuntui lämpimältä viime yön koleuden jälkeen. Aurinkoa arvosti yhä enemmän lehtikadon saapuessa. Niinä kylminä aikoina auringon valaisemat päivät olivat harvinaista herkkua, ja vielä harvinaisempaa oli se, että aurinko lämmittäisi. Nyt tuosta kultaisesta kiehkurasta olisi nautittava kunnolla, vielä kun se oli mahdollista.
Varjoklaanin reviiri näytti vielä vastenmielisemmältä kuin ennen. Koska nyt oli lehtisade ja oli märkää, suo näytti jotenkin vetisemmältä kuin normaalisti. Varjoklaanilla ei yleensäkään ollut paljoa kuivempia seutuja alueellaan, sillä se oli pitkälti vain suota. Nyt sateet varmasti kastelivat suota entisestään, mikä tekisi saalistamisesta varmasti hankalampaa. Se oli kuitenkin vain hyvä, sillä mitä huonommin muut klaanit pärjäsivät, sen parempi se oli Kuolonklaanille.
Jonkin aikaa Varjoklaanin rajaa pitkin kuljettuamme käännyimme ympäri ja aloitimme matkan takaisin leiriin. Olimme vahvistaneet rajamerkkejä parilla kohtaa, mutta muuten partiossa ei ollut tapahtunut mitään. Tulvasielu ja Graniittipolte olivat kinastelleet jostain typerästä pikkuasiasta, kunnes Sumumyrsky oli käskenyt heidän olla hiljaa. Tulvasielu saattoi olla vanha, mutta hän oli sisimmässään pennun ikäinen. Samoin Graniittipolte, vaikka tuollainen käytös olikin ehkä selitettävissä kollin nuoremmalla iällä.
Ylitimme jälleen ukkospolun, joka ei enää ollut yhtä hiljainen kuin aiemmin. Päättelin, että hirviöt olivat heränneet sillä aikaa, kun olimme kiertäneet rajoja. Nyt yliluonnollisen valkea, pitkulainen hirviö kiisi ohitsemme, ja heti perään punainen, edellistä kaksi kertaa suurempi. Tähän aikaan hirviöitä tuntui kulkevan polulla paljon, ja jouduimme odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsimme turvallisesti yli. Heti toiselle puolelle saavuttuamme jokin hyvin pitkä, kovaääninen hirviö rymisteli ohitsemme. Vilkaistessani taakseni näin, että sillä oli ainakin kahdeksan pyöreää jalkaa. Outoa.
Saavuimme leiriin auringon ollessa huipussaan. Sumumyrsky otti suunnan leirin reunalle ja Tulvasielu ja Graniittipolte tuoresaaliskasan luo. Päätin seurata heitä, sillä vatsani kurisi nälästä. Poimin kasasta rastaan ja kannoin sen kauemmas. Istuuduin maahan ja huokaisin väsyneenä kumartuen sitten riistan ylle sitä syömään. Katselin samalla leiriä. Huomasin Sysisydämen, joka loikoili soturien pesän lähellä nauttien auringosta. Tyytyväisenä huomasin, ettei Uljasroihu ollut hänen seurassaan, vaan kauempana syömässä riistaa. Näin myös Kojoottivirneen. En ollut puhunut hänen kanssaan paljoa viime aikoina, vaikka minun varmaankin olisi pitänyt. Oppilaiden pesän edustalla näin Sirpaletassun ja Pirstaletassun. Säpäletassu oli vastikään särkenyt hampaansa ja oli siksi parantajan pesällä. Pirstaletassua katsellessani muistin, että minun olisi koulutettava häntä tänään. Hän oli edistynyt paljon, ja olimme jättäneet kuopan kaivamiset ja lehtien poimimiset taaksemme. Syötyäni siis nousin ylös ja venytin hiukan takajalkojani, jonka jälkeen astelin kollioppilaan luo.
"Lähdetään harjoituksiin", murahdin ja käännähdin ympäri. Kutsuni oli ehkä tullut yllättäen, mutta siihen oli totuttava. Ei soturinkaan elämässä aina voinut olla valmis vaikka partioon. Siihen oli kuitenkin mentävä vaikkei olisi valmis, sillä varapäällikön sanaa tuli totella.
Pian oppilaani seurasi minua leiristä ulos. Minulla oli jo päivän harjoitus valmiina mielessäni, ja aloittaisimme löytäessäni sopivan paikan.

Juoksin takaisin harjoittelupaikaltamme kohti leiriä. Nykyään Pirstaletassu pysyi paremmin perässäni, eikä minun tarvinnut jäädä alati odottamaan häntä. Harjoitukset olivat menneet hyvin, Pirstaletassu ansaitsi loppupäivän vapaata.
Leiriin saavuttuamme pysähdyin aukiolle. Oppilaani seisahtui eteeni ja odotti kuulevansa asiani.
"Harjoitukset menivät hyvin. Siitä syystä saat pitää lopun päivää vapaata. Sinun ei tarvitse osallistua partioihin eikä sinulla ole varsinaisesti mitään tiettyä tehtävää, muta jos apuasi tarvitaan, tarjoa sitä. Jatkamme huomenna."
Oppilas nyökkäsi ja meni tiehensä. Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinko oli jo laskemassa. Minun olisi kiiruhdettava Tuuliklaanin rajalle. Toivoin, että Mahtitassu saapuisi. Totta puhuen tiesin hänen saapuvan, en uskonut hänen jänistävän.
Pujahdin ulos leiristä ja lähdin kulkemaan kohti rajaa. Metsässä oli jo hämärää, mutta aurinko loi vielä valoaan puihin. Varjot olivat pitkiä, kuuntelin valppaana ympäristöäni. Koskaan ei tiennyt, mitä varjoissa piileskeli; oli aina oltava varuillaan, vaikka ympäristö olisikin tuttu. Se oli ensimmäisiä asioita, joita oppilaana oppi. Varovaisuus oli tärkeää.
Saavuin Tuuliklaanin rajalle ennen Mahtitassua, jos hän siis oli tulossa. Laajat ja sumuiset nummet aukesivat edessäni ja siristin silmiäni katsellessani naapuriklaanin reviiriä. Tuuliklaanilaiset hyödynsivät metsästyksessä pitkälti nopeuttaan, sillä nummilla ei ollut kasvillisuutta johon piiloutua. Itse saalistin mieluummin metsässä kuin täysin ilman suojaa. Istuuduin odottamaan rajan tuntumaan, varoen visusti ylittämästä sitä.
Viimein huomasin kauempana tumman hahmon. Se lähestyi minua verkkaalleen, mutta määrätietoisena. Pian Mahtitassu seisoi edessäni tasaten hengitystään.
"Sinä siis saavuit", naukaisin hymyillen tyytyväisesti. "Tiesin kyllä, että tulisit. Et vaikuttanut pelokkaalta kissalta tavatessamme."
"En silti ole täällä mielelläni. Tämä on vastoin soturilakia", hän murahti ja katsoi minua epäluuloisesti. "Toimin Tuuliklaanin selän takana."
"No, sille ei nyt voi mitään. Sitä paitsi, mitä haittaa siitä on klaanillesi? Sinähän opit tärkeitä taitoja kanssani. Olisit kiitollinen."
Mahtitassu kohotti kulmiaan.
"Aiotko opettaa minua? Sitäkö sinä tahdot tehdä kanssani?" hän kysyi kallistaen päätään. "Sille tuskin on tarvetta. Minusta katsos tehtiin soturi tänään. En ole enää Mahtitassu vaan Mahtivarjo."
"Mahtivarjo", naukaisin maistellen nimeä suussani. "Kuvaa sinua hyvin. Mutta olet väärässä. Sille on enemmän kuin tarvetta. Sinä osaat vain Tuuliklaanin taisteluliikkeet. Sinulle on opetettu teidän taktiikkanne taistelussa, sinut on opetettu teidän tavoillenne. Mutta on paljon hyödyllisempää, jos osaat muutakin. Lisäksi osaan opettaa sinulle jotain, mitä Tuuliklaani ei opeta. Kestävyyttä. Sitä, että jaksat taistella vaikka sinut olisi jo revitty riekaleiksi."
Mahtivarjo otti askeleen taaksepäin ja tajusin kuulostaneeni ehkä hieman uhkaavalta.
"Miksi kuvittelet, että haluan opetella jotain tuollaista? Miksi haluaisin tavata sinua täällä rajalla?" nuori soturi kyseli katsoen minua suoraan silmiini omilla harmahtavillaan. "Mikä estää minua nytkin vain palaamasta takaisin leiriin?"
"Se, että minä voin tarjota sinulle valtaa", sanoin kylmä hymy huulillani. Tiesin, että Mahtivarjo halusi valtaa. Sen näki hänestä heti, hän oli kunnianhimoinen. Kissana hän muistutti enemmän kuolonklaanilaista kuin uskoikaan.
"Jos tulet tapaamaan minua rajalle aina silloin tällöin ja ansaitset luottamukseni tukemalla minua, annan sinulle sitä. Minä tiedän, että se on sitä mitä haluat."
Mahtivarjo näytti pohtivan sanojani pitkään. Hän tiedosti sen, että hän rikkoi soturilakia ja petti klaaninsa luottamuksen. Kenties hän valehteli perheelleen siitä, missä oli ollut. Mutta valta oli hänelle liian tärkeä asia. Se oli liian houkuttelevaa.
"Selvä", hän murahti viimein. "Minä suostun. Suostun tapaamaan sinua täällä ja suostun tukemaan sinua. Kunhan pidät sanasi."
Nyökkäsin yhä hymyillen ja nousin seisomaan.
"Hienoa. Tapaamme siis tällä samalla paikalla samaan aikaan kolmen päivän kuluttua. Ja varokin herättämästä epäilyksiä. En halua, että jäät kiinni, sillä silloin minäkin jään."
Mahtivarjo nyökkäsi. Käännähdin ympäri ja astelin metsän pimeyteen. Pysähdyin kuitenkin vielä puun taakse ja varmistin, että tuuliklaanilainenkin lähti leiriään kohti. Hän oli pysynyt omalla reviirillään, joten vieraan klaanin hajusta meidän puolellamme ei ollut pelkoa. Tulevaisuudessa hajujäljet oli korjattava, kun hän harjoittelisi kanssani Kuolonklaanin puolella.
Jatkoin matkaani leiriin ja sinne saavuttuani kuu oli jo noussut taivaalle. Taivas oli pimeä ja musta, tuhannet tähdet tuikkivat sen kannella kirkkaina. Jotkut sanoivat, että ne olivat soturien esi-isiä, mutta se oli typerää taikauskoa. Tähdet olivat tähtiä, eivät mitään enempää. Joidenkin kissojen olisi aika kohdata se tosiasia ja jättää Tähtiklaanin sun muiden palvominen taaksensa. Joskus kyseenalaistin Pimeyden Metsänkin olemassaolon, mutta se oli paljon sopivampaa luonteelleni kuin Tähtiklaani. Muistin jälleen sen, miten olin ollut Tähtiklaanin valittu ja häpesin itseäni syvästi aina sitä ajatellessani.
Leiri oli hiljainen, oletin kaikkien jo olevan nukkumassa. En tahtonut herättää turhaan huomiota, joten kuljin hiljaa suoraan soturien pesään. Leiriä vahtimassa ollut Sysisydän ei sanonut mitään. Minulla oli käynyt tuuri, kun juuri hän oli ollut vahdissa. Soturien pesässä kuului vain unista tuhinaa. Joku kuorsasi ja päästin hiljaisen tuhahduksen. Astelin omalle pedilleni soturien pesän keskiöön, jossa kokeneimmat soturit nukkuivat, sillä siellä oli lämpimintä. Uusimmat soturit nukkuivat reunoilla. Joskus olin itsekin nukkunut siellä, Sirppiraidan vieressä. Nyt hänkin oli kuollut. Olin jäänyt ikävöimään ystävääni paljon. Hän olisi ansainnut pidemmän elämän, kuin hänelle oli suotu.
Asetuin makaamaan makuualusilleni ja kierryin kerälle. Seuraavana päivänä en heräisi niin aikaisin, kuin aiemmin. Tapoihini kuului aikaisin herääminen, mutta ehkä olin ansainnut kunnolliset unet. Muutenkin olin valvonut muita myöhempään. Olin tosin valvoessani käynyt tapaamassa Tuuliklaanin soturia joten sillä asialla ei ehkä kannattanut huudella muille.
Seuraavana päivänä jatkaisin Pirstaletassun koulutusta, niin kuin joka päivänä. Hänestä tulisi pian soturi, omasta mielestäni hän olisi pian valmis nimitettäväksi. Väsyneenä painoin pääni sammalille ja nukahdin.

//2003 sanaa

Nimi: Jäälilja

23.10.2018 18:39
Tassutin rajapartion mukana, joka oli juuri kohdannut Minttusydämen matkallaan emonsuulle hakemaan henkiään Tähtiklaanilta, jonka olemassa olon uskomiseen Varjoklaani oli taas taipumassa. Ei siinä mitään, että he uskoivat Tähtiklaaniin, epäilin vain että haluaisiko Tähtiklaaniin uskova klaani kannattaa Kuolonklaanin kaltaista klaania kun sen aika tulisi, mutta sopimukset olisivat sopimuksia. Jos Minttusydän edes suunnittelisi rikkovansa lupauksensa, syövänsä omat sanansa, voisin olla varma, että Viiltokaaos aiheuttaisi Varjoklaanille ihan omanlaisensa kärsimyksen. Graniittipoltteen leveät lavat olivat ainoa maisema edessäni, joten päätin siirtyä hieman sivummalle nähdäkseni jotain silmiä hivelevää. Kuolonklaanin reviiri alkoi olla jo ruskan oranssinpunaiseksi muuttama, jopa maakin oli olla erinäköinen haalistuvan ruohon takia. Mietin miltä nelipuulla näyttäisi tänään juuri nyt, en ollut käynyt siellä hetkeen. Viimeisin kertani nelipuilla kokoontumisia laskematta oli se kun olin käynyt siellä Viiltokaaoksen kanssa ja kuullut hänen suunnitelmistaan. Se kolli osasikin olla fiksu kehitellessään suurenmoisia juonia, ikään kuin olisi syntynyt suunnitelmiensa kanssa. Sitä se pitkään ajattelu aiheuttaa, hyviä ideoita. Vaikken olisikaan halunnut myöntää tätä itselleni, niin olihan se silti ihailtavan totta; Viiltokaaos oli juuri oikea kissa kruunattavaksi metsän kuninkaaksi, muttei se tarkoita sitä ettenkö minä aikoisi nousta samalle pallille joskus. Vilkaisin taakseni ja näin mietteliään näköisen Vuonovarjon, hän kuitenkin hätkähti kun vilkaisin häntä jäänsinisillä silmilläni - tuskin kuitenkaan värin vuoksi vaan herpaantuneen keskittymisensä takia. Räpäytin silmiäni kollille tyynesti, joka oli verrattavissa muitten klaanien ystävälliseen. Klaanitovereitahan tässä oltiin, eikä Vuonovarjo koskaan ollut kilpaillut minua vastaan missä, joten en voinut häntä kilpailijakseni laskea. Käänsin pääni takaisin eteenpäin ja otin pari hyvinkin lennokasta askelta eteenpäin kiriäkseni Graniittipoltteen kellanpunaisen hahmon.
"Uskotko Tihkutähden kuolleen luonnollisista syistä?" kysyin Graniittipoltteelta ja käänsin jäänsinisen katseeni tämän hahmoon. Tämän vihreät silmät näyttivät välähtäen mietteliäästi kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, kuitenkin lopulta hän kohautti lapojaan ja naukaisi:
"En tiedä. Minulla on sellainen aavistus, että hänen otteensa klaanista alkoi, joka hengen myötä hiljalleen hiipua. Hänestä tuli ikään kuin heikompi koko ajan kun Tähtiklaanin usko vahvistui heidän klaanissaan, joten ei olisi mikään ihme jos joku olisi laittanut hänen ruokaansa jotakin astetta vahvempaa. Kai saamme lisätietoa kokoontumisessa", kolli naukaisi ja vilkaisi minua räpäyttäen silmiään kevyesti, sen jälkeen hän käänsi katseensa takaisin vastaan tulevaan.
"Niin, olen kuitenkin hyvin varma ettei Varjoklaani aio paljastaa entisen päällikkönsä kuolinsyytä kuin korkeintaan valehtelemalla", töksäytin normaalin häijyllä äänensävylläni ja kohautin lapojani ikään kuin luopuen aiheesta, silti kuitenkin jatkoin ripeää tahtiani kollin rinnalla, sillä hän oli sentään maankamaralla sataprosenttisesti kun taas takana reippaasti tassutteleva suurikokoinen kolli. Kun kaikki tuntuivat olevan hiljaa päätin minäkin sukeltaa ajatuksiini muiden tavoin. Olin toki tiedostanut täydenkuun lähenemisen, mutta silti unohtanut liittää kokoontumiseen kyseiseen tapahtumaan. Yleensä jokaisen viiden klaanin tapaamisissa ei tapahtunut mitään sen kummempaa, mutta kannatti siellä olla keräilemässä arvokasta tietoa vasta nimitetyiltä oppilailta. Olihan se jotenkin koomista, että Kuolonklaanilaiset syntyivät sen tietyn salailu piirteen kanssa ja muita tarvitsi opettaa. En tietenkään tahtonut yleistää, eivät toki kaikki olleet samanlaisia, joissakin kissoissa oli niitä hyviäkin piirteitä. Aika monessa kissassa oli hyviä piirteitä jos lähti oikein kaivelemaan.
"Palataan nyt leiriin, eiköhän rajat ole nyt tarkastettu", Graniittipolte murahti tuttuun kuolonklaanilaiseen tapaan ja hetken odotettuaan kääntyi takaisin leirin suunnalle puoliympyrän muotoisen kaarteen tehden. Matka leiriin sujui leppoisasti ilman mitään suurempia keskusteluja. Pidin keskustelusta, mutta pidin myöskin hiljaisuudesta, jos kumpaakin sekoittaa vähän saa aikaiseksi juuri oikean ilmapiirin. Ilta oli alkanut hämärtää ja luoda lämmintä valoa leiriin, mustia varjoja lukuun ottamatta. Tänään olisi nopea tapaaminen Hohdetassun kanssa, minun oli annettava naaraalle pieni tehtävä ja myöskin varoitus tulevasta - jos sitä nyt varoitukseksi pystyi sanomaan. Päätin kuitenkin, että minun olisi syötävä jotakin ennen lähtöäni ja pitihän minun myös odottaa yön saapumista. Se ei haittaisi tällä kertaa, vaikka söisin vatsani täyteen, sillä taisteluharjoituksia ei ollut tulossa. Erkaannuin saapuneesta partiostamme ja suuntasin riistakasalle. Poimin hellästi hampaillani tuoreen varpusen ja vetäydyin sivummalle nauttimaan saaliista, jonka joku Kuolonklaanin kissa oli saalistanut klaaniansa varten.
"Tervehdys Jäälilja", kuulin kumean kollimaisen äänen edestäni ja katsomattakin tunnistin oitis äänen päästäjän. Nostin katseeni ruskeanharmaasta varpusesta ja näin isäni jäänsiniset silmät, jotka katsoivat minuun siten, miten isän kuuluikin katsoa. Välittävästi.
"Heipähei", vastasin tervehdykseen silmiäni räpäyttäen ja katseeni takaisin ruokaan laskien. Näin mustan kollin istahtavan vähän matkan päähän minusta ja alkavan sukia turkkiaan. Vilkaisin tätä päätäni nostamatta ja tuhahdin:
"Etkö sen parempaa paikkaa peseytymisen löytänyt? Jos huomaat minulla on tässä syöminen kesken", naukaisin mukamas häiriintyneenä Veren läsnäolosta.
"En löytänyt. Ja onhan se mukava katsella kun ravitset itseäsi oikein mehukkaalla varpusella", musta kolli naukui jäätävästi virnistäen pieni ilahtumisen pilke silmäkulmassaan. Kasvoilleni piirtyi jokin hymyntapainen kun nousin istualteni. Olin ainut isäni pennuista, jonka hän enää kykeni tapaamaan. Vaaratassu ja Varistassu olivat menehtyneet jo kuita sitten ja Roihumyrsky oli kokenut erakkoelämän hyväksi itselleen. Voi kuinka kaipasinkaan Roihumyrskyä, joka oli aina niin hyväntahtoinen.
"No, miten sinulla on mennyt?" Veri naukaisi ja vilkaisi ensin taivaalle varmistaakseen illan saapumisen ja sen jälkeen taakseni vilkaisten. Kohautin lapojani.
"Ihan hyvin. Älä huoli en ajatellut esittää samaa kysymystä sinulle, joten voit vastata itsekin omaan kysymykseesi", naukaisin. Sanani olivat töksähteleviä, mutta en tarkoittanut niitä epäystävällisiksi, tiesin Veren ymmärtävän sen. Hän nimittäin tunsi minut kauttaaltaan.
"Sitä samaa. En vain oikein tiedä viihdynkö vieläkään täällä, mutta sepä ei varman sinua kiinnosta", isä naurahti kuivasti ja jatkoi silkkisen mustan turkkinsa pesemistä. Hautasin varpusen jäänteet ja samalla kun nousin seisomaan puskin kevyesti Veren lapaa kiintymyksen merkiksi.
"Näkemisiin, isä", hyvästelin ja säntäsin tieheni.

Olin saapunut kuun valaisemalle paikalle, jossa olimme viime kuiden aikana Hohdetassun kanssa tavanneet joka toinen yö. Tällä hetkellä olin kuitenkin paikalla yksin, sillä harjoittelijani ei ollut saapunut vielä. Istuin kylmän viileällä kasteen kastuttamalla ruoholla häntä käpälieni ympärille kiedottuna ilmaa haistellen. Olin mestari vainuamaan ja jos Hohdetassu pääsisi livahtamaan kuononi ohi, olisin erityisen ylpeä. Kuitenkin hetken päästä haistoin Tuuliklaanilaisen ominaistuoksun ja höristin korviani kuullakseni oppilaan etäisyyden. Ruoho kahisi korvissani, joten naaraan oli oltava aivan lähettyvillä, kun käännähdin ympäri näinkin jo parin ketunmitan päässä jolkottavan mustan naaraan. Hänen jäänsiniset silmänsä kiilsivät innostuksesta, kuten aina. Niissä ei näkynyt ollenkaan väsy, vaikka naaras jättikin osittain nukkumatta joka toisen yönsä.
"Iltaa Jäälilja", Hohdetassu naukui, kun ei tiennyt miten vuorokauden aikaa kutsua nimittäin olimme kumpikin ajoissa, taivaalla näkyi vielä miltei kokonaan maillensa painuneen auringon säteitä.
"Kovin myöhäistä iltaa", naukaisin ja nypin ruoho kynsilläni. Hohdetassu kiinnitti katseensa hetkeksi tassuihini valppaasti ja sen jälkeen kuulosteli ympärilleen hetken. *Hienoa tarkkaavaisuutta.* Nyt en kuitenkaan hidastelisi tapaamistamme kovinkaan pitkäksi, sillä halusin naaraan olevan täysissä voimissaan seuraavalla tapaamiskerrallamme. Aioin nimittäin pyytää Viiltokaaoksen mukaan tapaamaan liittolaistani.
"Hohdetassu. Tämä tapaaminen tulee olemaan lyhyt, voin jo kertoa näin heti alkuun. Minulla on eräs ystävä, joka haluaa tavata sinut ja ensi kerralla kun tapaamme hän on mukanani. Sinun tulee nukkua hyvin, sillä haluan sinun näyttävän voimakkaalta ja terveeltä. Seuraava ohjeeni on, että älä vastaa hänen urkkiviin kysymyksiinsä ennen kuin olen antanut luvan olla avoin, sillä tavalla näytämme sinuun luotettavuuden ja sinun uskollisuutesi. Vaikken kerro sinulle tästä kissasta sen enempää, voin luvata että tämä on ainoa mahdollisuutesi vielä parempaan", selitin tiukasti, sillä halusin kaiken olevan parempaa kuin keskiverto kun tapaisimme Viiltokaaoksen. Halusin kollin vaikuttuvan. Hohdetassu ensiksi hetken sisäisti sanomaani asiaa ja sitten nyökkäsi jäänsiniset silmät välkähtäen.
"Selvä, voit luottaa minuun", naaras naukaisi, sillä tiesi aisan koskevan suurimmaksi osaksi häntä itseään. Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymähdys.
"No niin alahan mennä, että saat hyvät yö unet", patistelin oppilasta hyväntuulisena. Hohdetassu teki työtä käskettyään ja lähti paikalta hyvästellen. Pian enää ainoana merkkinä naaraan täällä käymisestä, oli ilmassa leijuva tuuliklaanilaisen tuoksu.

Olin ollut jo hetken hereillä. Kun olin noussut, varhaisen aamun sumu oli vielä peittänyt leiriä verhollaan. Kiitos nukutun yön olin herännyt aikaisin kuten yleensäkin kun olin nukkunut kunnolla. Olin todellinen aamuvirkku ja mielestäni aamu oli päivää parhaimmillaan. Kun olin nähnyt oppilaiden pesästä kömpivän Sirpaletassun olin tietenkin sännännyt naaraan luokse. Hoikka musta naaras myrkynvihrein silmin oli entisen parhaan ystäväni Kostohengen tytär ja jo verensä takia erityinen, entistä erityisemmäksi naaraan teki se että näin hänessä - hänen veljiään unohtamatta - potentiaalia Kuolonklaanin parhaimpien soturien joukkoa täydentämään. Huono mestari kuitenkin saattaisi pilata potentiaalisuuden, jonka takia halusin osittain itse neuvoa naarasta. Hetken juteltuamme tuli Viiltokaaos luoksemme ja määräsi meidät partioon Sumumyrskyn kanssa ja pian olimmekin jo tassuttelemassa leirin ulkopuolella varhaisena aamupartiona. Käännyin kuitenkin taas Sirpaletassun puoleen ja olin hyvilläni, että partion johtotehtävä annettiin Sumumyrskylle.
"Haluaisin kysyä mitä kaikkea Kojoottivirne on sinulle opettanut? Haluan vain tietää, että hänen metodinsa ovat riittävät", naukaisin oppilaalle. Suoraan sanottuna epäilin hieman Kojoottivirneen opetusta, mutta ainahan kyseinen kolli voisi yllättää.

//Sirpale?
1329 sanaa

Nimi: Tuskapentu

23.10.2018 18:30
Nostin pääni pentutarhan sammalvuoteelta huomatessani isäni mustan hahmon hiipivän lähemmäs minua ja emoani Naakkalaulua. Siristin oransseja silmiäni viirulle, sillä Kostohengenkin keltaiset silmät olivat juuri nyt viiruilla. Mielestäni kissa näytti paljon ylväämmältä ja itsevarmemmalta silmien ollessa viiruilla.
Myös emoni taisi tajuta isäni olevan läsnä, sillä hän pyörähti ympäri. Naakkalaulun häntä lätkähti aivan eteeni. Kaappasin sen erittäin nopealla liikkeellä tassuihini. Emon käänsi katseensa tuimasti minua kohden. Arvasin jo mitä oli tiedossa.
"Mitä olemme puhuneetkaan kynsien käytöstä?" Naakkalaulu aloitti. Piilotin käpäläni naaraan hännän alle ja vedin pienet kynteni sisään tassuihini. Katsoin emoani ilmeettömästi. Kyllä minä vastauksen tiesin, mutta en aikonut antaa hänelle sitä tyydytystä, että vastaisin hänelle. Naakkalaulu käänsi katsomaan isääni vihjailevasti. Kostohenki rykäisi hiukan oikoakseen ääntänsä, oletettavasti.
"Tuskapentu, tule mukaani", isäni maukui ja kääntyi ympäri. En voinut olla katsomatta hänen vaaleanpunaisia polkuanturoitaan valkeiden käpälien joukosta. Ne olivat hiukan rohkeilleet ja karhrat. Kokeneet kuten kissakin.
"Nyt heti", Kostohenki karjaisi kovemmin. Soin emolleni viimeisen katseeni, kunnes loikkasin hänen häntänsä ylitse ja lähdin isäni perään.
Minä kyllä välitin emostani, mutta hänen hermojansa oli välillä hauskaa koetella. Sitä paitsi, hänhän sen hännän heitti minun eteeni. Mitä väärää minä siis olin tehnyt? Minähän olin vain viaton pentu.
Otin muutaman pidemmän askeleen jotta pääsin isäni vierelle. Hänellä oli pakko olla jotakin tärkeää. Ei hän muuten olisi hakenut minua pesältä pois näin yllättäen. Aikoisiko hän esitellä minulle leiriä?
Harmikseni kaarsimme kuitenkin leirin reunalle niin, että Naakkalaulu näki meidät yhä pentutarhalta käsin. Innostukseni laantui sekuntissa. Aloin harkita pois karkaamista, mutta en tahtonut tehdä sitä isäni nähden. Ainakaan ennen kuin olin kuullut hänen asiansa.
"Asiani ei ole mikään pieni juttu ja oletan sinun arvostavan sitä, sillä näin sen eteen suuren vaivan", isäni aloitti matalasti. Räpäytin silmiäni kerran erittäin hitaasti välittääkseni viestin, että mi odotin yhä oikeaa asiaa. *Alkuhöpötykset sikseen ja asiaan*, ajattelin päässäni.
"Saat vastaan suuren kunnian, jota oletan sinun kantavan ylpeydellä. Oletan sinun myös näyttävän klaanille, että olet todella minun sekä Naakkalaulun poika etkä kenenkään turhan ja heikon", isäni jatkoi samalla äänensävyllä. Tässä kohtaan päätin keskeyttää isäni tarinoinnin.
"Ai kuten Kojoottivirneen?" heitin väliin. Kostohenki katsoi minua hölmistyneenä. Olin kuullut isäni useastikin keskustelevan Naakkalaulun kanssa, että ei tahtoisi omaa setäänsä mestarikseni ja kuinka inhosi olevansa sukua tälle. Huokasin. "Unohda. Jatka vain."
Kostohenki keräsi ryhtinsä ja näytti yhtäkkiä kaksi kertaa suuremmalta. Katsoin isääni arvuutellen.
"Luulin sinun osaavan osoittaa kunnioitusta edes omaa isääsi kohtaan tajuamalla olemaan hiljaa eikä puhua päälleni. Ehkä ilmoitankin tulevalle mestarillesi, että ansaitset saada sitä huonointa koulutusta mitä klaanista saa", Kostohenki murisi minulle. Sanat loukkasivat minua. Enkö minä muka osoittanut tarpeeksi kunnioitusta isääni kohtaan? Minähän en ollut vielä koskrnutkaan hänen häntäänsä viiksenkarvallanikaan! Kynteni alkoivat liukua ulos silkasta raivosta, mutta purin hampaani yhteen. En nyt saisi menettää malttiani. En nyt, kun isäni aikoi ilmeisesti kertoa tulevasta mestaristani.
"Olen pahoillani", murisin pakosti hampaideni välistä. Tunsin kynteni olevan uppoutuneena maahan. Enää pieni hetki ja voisin purkaa kiukkuni johonkin...
"Paljon parempi", Kostohenki hymähti. "Olen varmistanut, että saat mestariksesi yhden köaanin parhaimmista sotureista, itse varapäällikön Viiltokaaoksen."
En voinut olla kuulematta korviani. Kiukkuni oli hetkessä tiessä. Olinko kuullut oikein? Oliko isäni saanut järjestettyä Viiltokaaoksen omaksi mestarikseni?
Olin juuri aikeissa udella lisää tietoja, kunnes kuulin jonkun huutavan minun ja isäni nimeä. Käännyin katsomaan tulijaa, mutta en tunnistanut häntä niin kaukaa. Kenellä kehtasi olla niin tärkeää asiaa, että hän uskalsi tulla keskeyttämään minun ja isäni kahden keskeisen keskustelun?

// 540 sanaa
// Joku halukas?

Nimi: Kostohenki

23.10.2018 18:08
En ollut taas hetkeen omien velvollisuuksieni takia käynyt tervehtimässä Naakkalaulua ja poikaani Tuskapentua. Juuri nytkin istuin vain pentutarhan lähettyvillä, mutta en vaivautunut kävelemään sisälle pesään. Pentutarha ei ollut minun paikkani millään tasoa ja Naakkalulu kyllä tiesi sen. En siis uskonut naaraan pahastuvan, vaikka en olisikaan aina paikalla. Silti minun kuuluisi ehkä ottaa hiukan enemmän osaa poikani elämään.
Pyöräytin silmiäni. Voisinko vain hakea Tuskapennun mukaani ja lähteä näyttämään hänelle leiriä niin kuin tein Pirstaletassun, Säpäletassun ja Sirpaletassun kanssa aikoinaan? Automaattinen vastaukseni oli ei, sillä en uskonut Naakkalulun antavan lupaa. Hämmennyin hetkeksi. Tajusin ajatelleeni virheellisesti Kuutihkua. Hän ei olisi antanut, mutta koska välimme olivat muutenkin niin riitaisat niin en ollut välittänyt naaraan sanoista tai ajatuksista mitään. Naakkalaulun kanssa taas voisin ennemmin pysyä hyvissä väleissä. Hän oli kuitenkin Kuolonklaanille hyödyllisempi kuin entinen kumppanini Kuutihku. Tosin Naakkalaulu ei ollut kumppanini, ei ainakaan vielä.
Pujahdin sisälle pentutarhaan, sillä en mahtanut itselleni enää mitään. Tahtoisin nähdä poikani ja viedä hänet kiertämään leiriä, sillä minulla oli hänelle hyviä uutisia liittyen hänen tulevaan koulutukseensa Kuolonklaanin soturioppilaana ja uskoin hänen pitävän uutisista yhtä paljon kuin minäkin.

// 177 sanaa
// Jatkan ite Tuskalla

Nimi: Vahvamieli

23.10.2018 13:37
Astelin eteenpäin rauhallisin mutta ponnekkain askelin. Olin jokin aika sitten lähtenyt Kuolonklaanin leiristä - ihan vain sen takia, että kaipasin jaloittelua seuranani ainoastaan minä itse. Erakkona ollessani olin tuskin koskaan tekemisissä toisten kanssa, muuten kuin silloin jos joku oli sattunut eksymään reviirilleni. Sieltä, minun reviiriltäni, lähdettiin joko elossa tai sitten sinne jäätiin kuolleena. Sellainen minä olin aina ollut, en antanut toista mahdollisuutta. Jos annoinkin sen toisen, kolmatta oli turha enää toivoa.
Kuljin aistit valppaina metsässä, joka tietämäni mukaan kuului Kuolonklaanille. Ei siis mitään huolta. Ja vaikka sattuisinkin ylittämään toisen klaanin rajan, silloinkaan ei olisi mitään huolta; eivät muut minulle pärjäisi. Olin liian hyvin koulutettu. Kaiketi myös arpinen ulkomuotoni sai kissat tajuamaan, että minua sieti varoa, mikä olisi vain hyvä päätös niille poloisille.. Huomasin olevani melko lähellä ukkospolkua ja pysähdyin kuulostelemaan sieltä kantautuvaa pauhua korvat hörössä. Se oli yllättävän hiljainen tänään; muutama hirviö juoksi aina välillä, mutta ei niin useasti kuin muina aikoina. Istuuduin rauhallisesti ja jäin katselemaan kauempana siintävää ukkospolkua vakain, viilein katsein.

//Grim? Tuli joo kamalan tönkkö...
Huomioihan Grim Vahvan lukuisat arvet ja pelkää >:) xDDD
162 sanaa

©2019 Kuolonklaani | Kuunpisara - suntuubi.com