Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Mäyräraita

25.10.2018 19:09
“Tervehdys vain sinullekin.” Kettuaskel katsoi minua kuin tuntematonta - ja ehkä se olikin niin. Minä olin nykyään tuntematon, jopa itselleni, mutta tiesin, ettei tunteista ollut kuin vain haittaa, joten miksi takertua pieniin yksityiskohtiin?
“Koska sinä olet vajonnut noin matalalle? No jaa olet ainakin löytänyt itsesi kaltaisia Kuolonklaanista, sinusta on tullut halveksuttavan kuuloinen. Pilkkaat entistä veljeäsi heti kun hän saapuu luoksesi, se taitaakin olla uusi ajanvietto tapasi? Muiden hukkuminen, pian sotket tassusi myös vereen. Olen pettynyt sinuun, Mäyräraita olet vajonnut paljon alemmas mitä koskaan sinusta kuvittelin. Sinun on hyvä tietää, että olet nykyään yksin, kukaan ei pidä pilkkaajista kuten sinä, ei kukaan”, Kettuaskel sanoi ääni ivaa tihkuen. Tukahdutin haukotuksen. Luuliko hän todella, etten jo tiennyt, kuinka alas olinkaan onnistunut vajoamaan lyhyen, mutta erittäin surkean elämäni aikana? Voi, tiedostin sen kaiken vallan hyvin itsekin - ilman rakkaan isoveljeni tarpeettomia huomautuksia.
“Olikohan sinulla jotakin asiaakin vai tulitko muuten vain tuhlaamaan aikaani”, töksäytin tylysti ja pyörittelin silmiäni tylsistyneenä. Kettuaskel tarkasteli minua sähkönsinisillä silmillään. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti:
“Päätin tulla kertomaa sinulle tästä, koska olet joskus kuulunut perheeseeni ja ajattelin sinun haluavan tietää, että minä ja Rosmariiniputous saamme pentuja.” Nyrpistin nenääni halveksuen. Pentuja? Odottiko se ketunmielinen katinkuvatus pieniä, vipeltäviä rääpäleitä? Aivan mahtavaa! Ja se mihin sävyyn Kettuaskel puhui siitä... Hyi! Ällöttävän avuton rakkaus suorastaan pursusi hänen sanoistaan. Veljenihän se vasta oli päässyt vajoamaan alas - pohjamutiin saakka.
“Pentumme eivät tule koskaan kuulemaan sinusta, sillä en halua heidän kuulevan siitä, että heidän suvussaan on joku sinunlaisesi, joka katkeroituu muiden onnesta. Olisit pitänyt perheestäsi kiinni kun sinulla vielä oli sellainen, sillä oikean perheen löytäminen on vaikeaa. Olisit saanut vähän onnea elämääsi. Minä todellakin rakastin sinua joskus, mutta se miten käyttäydyt minua kohtaan saa minut säälimään sinua. Tahdoin vielä ilmoittaa isäsi kuolemasta, hän oli kammottava kissa kun joukkomurhasi muita. Nyt minun on varmaankin aika lähteä tieltäsi tuhlaamasta kallisarvoista aikaasi", hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Vielä ennen lähtöään hän kuitenkin heitti minulle lapansa ylitse oudon katseen. Katseen, joka oli täynnä... rakkautta?
“Hyvää elämää, Mäyräraita.” Sen sanottuaan hän oli poissa.
“Hyvää elämää”. Oliko hän todella sanonut niin minulle? Miksi kukaan sanoisi sillä tavalla? Etenkään minunlaiselleni kissalle, jolla ei ollut enää mitään, minkä vuoksi nousta joka päivä ylös vuoteesta ja kestää jokapäiväistä tuskaa ja kaipuun tunnetta. Kova kuoreni oli estänyt minua myöntämästä sitä itselleni, mutta minä kaipasin häntä. Kaipasin omaa isoveljeäni. Kyyneleet kihosivat silmiini ja pyyhin ne nopeasti pois hännälläni.
*Mitä sinä oikein teet? Oletko ryhtymässä samanlaiseksi pehmoksi kuin emosi ja veljesi?” sätin itseäni. Suljin silmäni hetkeksi ja kovetin mieleni. Olin Kuolonklaanin Mäyräraita, en enää se sama isoveljensä perään parkuva pennunrääpäle.
Avasin silmäni, vedin ilmaa keuhkoihini ja puhalsin hitaasti ulos. Ehkä Kettuaskel oli oikeassa; en koskaan tulisi saamaan haluamaani arvostusta. Mutta tiesin, ettei minulla ollut enää sijaa Varjoklaanissa, enkä totta puhuen tulisi varmaan viihtymäänkään siellä.
Käänsin katseeni Puhujankiven suuntaan. Näin vilaukseni emoni punaruskeasta turkista. Tunsin pienen liekin leimahtavan sisälläni. Lämmin maidon tuoksu muistui mieleeni kuvitellessani itseni pentutarhan turvalliseen hämyyn veljeni ja emoni kanssa. Silloin olin ollut onnellinen.
Keräsin rohkeuden rippeeni ja astelin Minttutähden luokse. Naaraan tummansininen katse porautui minuun. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta arvelin hänenkin olevan pettynyt käytökseeni, mikä oli toisaalta ihan oikea reaktio sellaiseen temppuun.
“Hei”, tervehdin vaisusti. “Halusin tulla vain onnittelemaan.” Tällä kertaa pidin kasvoni peruslukemilla, ja tarkoitin sitä, mitä sanoin. “Sinusta tulee hyvä päällikkö - kai.” Viimeisen lauseeni kohdalla aloin epäröidä. Oliko tämä sittenkin ollut huono idea? Häätäisikö hän minut pois kieltäen minun olevan hänen tyttärensä? Painoin pääni alas odottaen naaraan vastausta, jos nyt sellaista edes tulisi.

//Minttu?
//571 sanaa.

Nimi: Mäyräraita

24.10.2018 22:17
“Tulkaahan meidän seuraamme, nuoret rakastavaiset!” Kylmähenkäys ulvaisi rajan toisella puolella seilaavalle kaksikolle, joka kiinnitti huomionsa sinertävänharmaaseen kolliin ja lähtivät tulemaan meitä kohti. Röyhistin hieman rintaani ja korjasin asentoani näyttääkseni mahdollisimman uskottavalta. En ollut enää mikään ala-arvoinen Varjoklaanin nöyristelijä vaan Kuolonklaanin hurja soturi, jota kannatti pelätä, jos mieli pysyä hengissä.
“Kylmähenkäys. Mäyräraita. Mitä te haluatte?” Liljahenkäys kysyi kärkevästi päästyään luoksemme. Huomasin kysymyksen olevan suunnattu ennemminkin Kylmähenkäykselle kuin minulle, mutta ei sillä tainnut olla juurikaan mitään väliä.
“Ei minulla ole erityisempiä aikomuksia, satuin vain eksymään seuraanne”, Kylmähenkäys sanoin välinpitämättömästi. Hänellä oli todellakin näyttelijän lahjoja.
“Et pysty pysymään kaukana pettämäsi klaanin reviiriltä, vai?” Liljahenkäyskään ei ollut huono. Hän onnistui pitämään äänensä tasaisena kireästä ilmapiiristä huolimatta.
*Ei, Mäyräraita, lopeta!* nuhtelin itseäni. *Minun kuuluu olla vain ja ainoastaan Kylmähenkäyksen puolella.* Purin huultani ja keskityin kuuntelemaan keskustelua, joka näytti muuttuneen herjojen heittämiseksi puolin ja toisin. Pyörittelin silmiäni muiden huomaamatta. Se oli paljon tylsempää kuin klaaninvanhimpien horinoiden kuunteleminen.
“Asiastaan toiseen, minulla sattuu olemaan viesti eräälle klaanitoverillenne, nimittäin Rosmariiniputoukselle.” Kylmähenkäyksen ottaessa Rosmariiniputouksen puheeksi kiinnostukseni palasi. Höristin korviani uteliaana, mutta yritin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä varjoklaanilaisten ollessa läsnä.
“Kertokaa hänelle, että Utukyynel tahtoisi tavata hänet, aivan vain he kaksi. Saatte lupaukseni, että hän ei tuo yhtäkään kuolonklaanilaista mukaansa ja oletan, että Rosmariiniputous saapuu myös yksin. Utukyynel tulee rajalle puolikuun yönä, varmistakaa että hänen siskonsa ei myöhästy”, Kylmähenkäys sanoi jäisesti ja jatkoi sitten ilkeästi virnistäen: “Olen sattumoisin kuullut huhuja, että Rosmariiniputous on päässyt Varjoklaanin varapäälliköksi. Sattuvatko huhut olemaan totta?”
“Kyllä, hän on Varjoklaanin varapäällikkö”, Varpusliito vastasi tylysti takaisin. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn ja jokaisen lihakseni kiristyvän. Oliko se ketunläjä päässyt saastaisen klaaninsa varapäälliköksi? Tuhahdin hiljaa. Minttusydän - tai siis nykyään Minttutähti - oli yhtä heikko esitys kuin veljenikin.
“Sepä mukava kuulla. Kertokaa toki hänelle onnittelut minunkin puolestani”, Kylmähenkäys maukui ja käänsi kaksikolle selkänsä. Hän viittasi hännällään minulle lähtö -merkin. Kirin kollin kiinni heitettyäni ensin varjoklaanilaisiin kylmän katseen.
“Voimme palata leiriin, tehtävämme on toistaiseksi tehty. Tulivathan minun valehtelutaitoni käyttöön”, Kylmähenkäys tokaisi ja otti suunnakseen Kuolonklaanin leirin. Koska en ollut varma oliko soturi höpissyt itsekseen vai kenties tarkoittanut sanansa minulle, päätin vain pysytellä hiljaa. Mielessäni pyörivät paljon suuremmat huolenaiheet, kuten esimerkiksi tämän iltainen kokoontuminen. Pelkäsin kohtaavani Kettuaskelen. Minua ei juuri huvittanut puhua hänen kanssaan. Mutta jos kohtaamisemme olisi välttämätön, en aikoisi osoittaa veljelleni pienintäkään alistumisen elettä.

Täysikuun kelmeä valo heijastui ukkospolun pinnasta. Ilmassa väreili jännittynyt tunnelma, kun Raetähti lähti johdattamaan sotureitaan Nelipuita kohti. Kukaan ei puhunut. Oli aivan hiljaista, ja se oli itse asiassa ihan hyvä. Keskityin saamaan selkoa siitä, mitkä klaaneista olivat jo ehtineet kokoontumispaikalle. Haistoin ainakin Myrskyklaanin, Tuuliklaanin ja... Varjoklaanin. Voi itku ja parku! Olin toivonut saavani viettää koko illan omissa oloissani kaukana entisistä klaanitovereistani, mutta toki olisi ollut kohtuutonta olettaa jonkun klaanin jäävän pois kokoontumisesta päällikön vaihtumisen vuoksi. Tunsin pienen surunpistoksen rinnassani. Kaipasin isääni, vaikken suostunutkaan myöntämään sitä ääneen. Hän oli ollut ainut varjoklaanilainen, joka oli koskaan ymmärtänyt minua.
Raetähden erkaannuttua joukosta muiden päälliköiden seuraan tunsin jääväni ypöyksin. Muut kokoontumiseen mukaan lähteneet kuolonklaanilaiset hajaantuivat sinne tänne kokoontumisaluetta joko yksin tai pienissä porukoissa. Harmikseni Kylmähenkäys ei ollut päässyt mukaan, joten en voisi turvautua kollin läsnäoloon. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Katselin vaitonaisena tassujani, kunnes lähestyvät askelet kiinnittivät huomioni. Nostin katseeni maasta ja käännyin kohtaamaan Kettuaskelen sähkönsinisten silmien mitäänsanomattoman katseen. Tuhahdin halveksuvasti ja katsoin kolliin kulmiani kohottaen.
“Mitä? Vieläkö sinulla liikenee aikaa muillekin kuin rakkaalle puolisollesi, joka saisi minun puolestani tukehtua linnunluihin ja joutua sinne niin ihmeelliseen - miksi te pehmot taas oikein kutsuittekaan sitä olematonta paratiisia - Tähtiklaaniinsa”, naurahdin kolkosti ja kohotin leukaani hieman haastavasti. En antaisi veljeni hyppiä kuonolleni ilman seurauksia.

//Kettu?
//578 sanaa.

Nimi: Tappotahto

24.10.2018 16:31
Saavuin Yövarjon perässä leiriin. Kannoin suussani rastasta ja hiirtä ja Yövarjon suussa keikkui kaksi myyrää. Vielä oli ihan hyvin riistaa, mutta ei vielä voisi tietää mitä tuleva lehtikato toisi tullessaan.
Partion viimeisimpinä kulkivat Kuolemakukka - Kalmaliljan sisar - sekä myös Verikyynel. Naaraat olivat saaneet yhdessä kaksi jänistä; hieman isomman ja pienemmän. Lisäksi Kuolemakukka oli saanut hiiren ja Verikyynel kaksi pientä myyrää. Eli siis ihan riittävästi saalista.
Aukiolla oli melko hiljaista ottaen huomioon, että oli auringonhuippu. Tavallisesti tähän aikaan oli täysi tohina käynnissä. Katseeni kiinnittyi heti ensimmäiseksi leirin aukion poikki kulkevaan Mäyräraitaan. Musta naaras oli saapunut vain vähän aikaa sitten Varjoklaanista tänne Kuolonklaaniin. En oikein tiennyt täyttä syytä siihen miksi hän siirtyi. Toivoin nyt vain sitä että Mäyräraita tulisi olemaan uskollinen kuolonklaanilainen eikä siirtyisi enää Varjoklaanin puolelle.
Pudotin rastaan ja hiiren kasaan. Istahdin kasan viereen ja kerrankin tyydyin sukimaan turkkiani. Vatsani kurisi nälästä. Kohta voisin syödä jotain. Mutta en halunnut tällä kertaa yksin. Silmäilin aukiota ympäri. Mäyräraita? Ei, häntä en viitsinyt jostain syystä pyytää. Käärmetassu? En aterioisi oppilaan kanssa. Kuolemakukka? Ei, jokin sai minut vastustamaan. Syöksyviilto? Ei, hänellä vaikutti olevan muuta tekemistä. Korpikyynel? Jokin sai minut vastaamaan kyllä. Tunsin naaraan suhteellisen hyvin. Siitä oli kuitenkin aikaa kun viimeksi olimme jutelleet. Ehkä nyt olisi aikaa taas. Harpoin aukion keskellä istuskelevan Korpikyynelen luo.
"Hei Korpikyynel", mau'uin. "Kiinnostaisiko syödä kanssani vaikkapa tuo jänis. Vai oletko jo syönyt?"

//Korpi?

Nimi: Sirpaletassu

24.10.2018 16:16
Iloitsin hiljaa mielessäni siitä, että olin saanut tämän hetken Jääliljan kanssa. Arvostin naarasta aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi Kojoottivirnettä tai jopa Raetähteä. Mielestäni Jääliljalle olisi pitänyt antaa vastuu partiosta. Ei Sumumyrskylle. Jäälilja oli itsevarma ja voimakas, täydellinen johtaja. Lisäksi ainakin isäni tuntui arvostavan häntä, mikä kertoi jo jotain vierelläni jolkottavasta naaraasta. Hänen mestarintaitojaan kukaan ei varmasti rohkenisi epäillä. En myöskään hyväksyisi pahaa sanaa Jääliljasta keneltäkään. En edes veljiltäni, vaikka he tuskin koskaan sitä sanoisivatkaan. Toisen klaanin jäsentä voisin tarpeen vaatiessa rankaistakin, mutta en veljiäni. Ainakaan fyysisesti.
"Haluaisin kysyä mitä kaikkea Kojoottivirne on sinulle opettanut? Haluan vain tietää, että hänen metodinsa ovat riittävät", Jäälilja naukui tassutellessamme Sumumyrskyn perässä. Mietin ja muotoilin vastaukseni tarkkaan ennen kuin vastasin.
"Hän on kelvollinen. Saan tehdä kunnolla töitä, mikä on mielestäni jo oikeansuuntaista koulutusta. Saan myös harjoitella taistelua, mikä on myös hyvä.", aloitin kertoen ensin hyvät asiat."Suurin puute on luonnekoulutuksessa. Kojoottivirne opettaa minulle enimmäkseen fyysisiä asioita. Hän myös tuntuu olettavan, että en halua tehdä töitä. Hän luulee, että haluan oikaista harjoituksissa ja rankaisee minua teettämällä lisää harjoituksia", jatkoin huonoista asioista. Sen jälkeen katsahdin Jääliljaa poraten vihreiden silmieni katsetta hänen silmiinsä miettien, mitä hän ajoi takaa. Tarjoaisikohan hän nyt sitä koulutusta, jota hän oli minulle luvannut ollessani vasta pentu. Mitä hän pyytäisi vastapalkinnoksi? Olin valmis maksamaan hinnan, kunhan se ei liittyisi perheeseeni. Perheeni kohdalla kulki raja kaikessa.

//Jää?
//221 sanaa

Nimi: Valhekuiske

24.10.2018 08:43
Niin uskomattomalta kuin Viiltokaaoksen tarina kuulostikin, halusin todella uskoa siihen. Koko elämäni ajan oli vain kuullut tarinoita Kuolonklaanin mahtavasta perustajasta, joka aikoinaan valloitti koko metsän ja hallitsi sitä kunnes hänet viimein kukistettiin. Varapäälliköllä muistutti myös ominaisuuksiltaan kaikkea, miksi Viiltotähteä oltiin kuvailtu ja tavoitteet olivat yhtä korkealla. Tiesin hänen kuitenkin hänen olevan myös loistava valhetelija, joten pelko siitä, että kolli vain yritti vedättämällä saada minulta enemmän kunnioitusta ja uskollisuutta velloi mielessäni. Kuinka naiivilta vaikuttaisin, jos nielisin hänen valheensa suoraan? Viiltokaaoksen ilme oli tyyni mutta vakava, enkä nähnyt merkkejä valehtelusta. Kaikki hänen suunnitelmansakin olivat tähän asti onnistuneet ja hänestä tulisi päällikkö, eli mitään tarvetta Viiltotähden esittämiseen ei myöskään ollut.
"Ymmärrät varmasti, kuinka hullulta kaikki tämä kuulostaa", naukaisin, kun en keksinyt enää mitään järkevää sanottavaa, mikä sai Viiltokaaoksen pyöräyttämään vihreitä silmiään.
"Olet tehnyt sen harvinaisen selväksi", tuo murahti ja luultavasti oli toivonut toisenlaista vastausta.
"Annahan kun jatkan", lisäsin nopeasti. Ympäröivä luonto oli oudon hiljainen; vain satunnaiset tuulenvireet heiluttivat kuihtuvaa aluskasvillisuutta. Kiersin katseellani hieman vainoharhaisena ympäristöä siltä varalta, että joku olisi saattanut seurata meitä tai sattunut vahingossa lähistölle.
"Olisi aivan liian hyvä sattuma, että Viiltotähden sukuun syntyy aivan hänen näköinen kissa, jolle sattumalta annettaisiin sama nimi - en nimittäin usko, että kukaan Tähtiklaaniin uskova haluaisi nimetä pennun hänen mukaansa ilman syytä.- Ja jotenkin tuo vain päätyisi Kuolonklaaniin suunnittelemaan metsän valtaamista", selostin niin järkevästi, kuin vain siinä tilanteessa suinkin pystyin ja nuolaisin välissä kuivuneita huuliani.
"Se kuulostaa ainakin minusta paljon kummallisemmalta, joten tuskin tämä on voinut olla vain jokin hassu yhteensattuma", vaikenin hetkeksi ja olin näkevinäni huojentuneen ilmeen Viiltokaaoksen kasvoilla. Kummallinen tunne alkoi velloa sisälläni, joka oli sekoitus hämmennystä ja kunnioitusta. Siinäkö hän siis todella oli? Uudelleensyntynyt Viiltotähti, joka seisoi edessäni ja oli juuri paljastanut, kuka todella oli. Tiesin sen johtuvan vain luonteestani, mutta sydämenlyönnin ajan olin suunnittelevinani, kuinka voisin tarpeen vaatiessa hyödyntää tuota tietoa, joka oli ilmeisesti pidettävä täysin salassa. En kuitenkaan voisi tehdä sitä varsinkaan, kun olin täysin mukana varapäällikön suunnitelmissa, josta loppupeleissä olisi paljon enemmän hyötyä. Oman henkeni säilyttäminen oli myös asioiden tärkeysjärjestyksessä korkeammalla.
"Ei kai minun sentään tarvitse alkaa kumartelemaan?" virnistin leikkisästi heilautin häntääni matkan jatkamisen merkiksi.
"Mutta joka tapauksessa, jos saat klaanin kissoille uskoteltua olevasi todella uudelleensyntynyt, monet ovat varmasti paljon halukkaampia astumaan puolellesi. Ainakin jos vertaa siihen, että olisit vain joku Jokiklaanista muuttanut kissa, joka sattuu olemaan vereltään puoliksi kuolonklaanilainen", naukaisin ja tunsin, kuinka sydämeni takoi omituisen kovaa, mikä saattoi johtua innostuksestani. Yritin hillitä itseäni näyttämästä sitä voimakkaasti parhaani mukaan.
"Täytyy olla unohtamatta, ettei kaikki kuitenkaan ihannoinut Viiltotähteä", harmaa kolli huomautti luoden nopean vilkaisun suuntaani.
"Mutta kuten sanoin, he saavat päättää itse kohtalostaan".
Matka jatkui kohti ukkospolkua kaikessa hiljaisuudessa, vaikka päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä. Vasta aivan ukkospolun lähelle päästyämme pysähdyin äkisti ja hieman edellä kulkenut Viiltokaaos kääntyi kysyvästi puoleeni.
"Mitä nyt?" tuo kysyi. Astelin hieman lähemmäs vilkuillen jälleen ympärillemme.
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinuun. Viiltokaaoksena, niin kuin tähänkin asti vai niin kuin suhtautuisin Viiltotähteen?" töksäytin suoraan.

//Viilto? Sori tönks
//479 sanaa

Nimi: Kalmalilja

23.10.2018 20:16
Heräsin seuraavana aamuna siihen, kun Viiltokaaos kokosi leirin aukiolla aamupartiota. Nousin ylös venytellen hiukan ja suin nopeasti mustavalkoisen turkkini. Nyt kun olin kerran hereillä, voisin tehdä jotain hyödyllistä. Aioin osallistua aamupartioon, jolloin minun tuskin tarvitsisi ottaa osaa iltapartioihin. Se oli hyvä, sillä auringon laskiessa minun piti olla Tuuliklaanin rajalla tapaamassa Mahtitassua. Tajusin, etten ollut tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ehkä olisi partiossa. Luotin kuitenkin tuuliklaanilaisen osaavan hoitaa asian.
Astelin ulos hämärästä soturien pesästä melkein yhtä hämärälle leirin aukiolle. Päivät olivat koko ajan lyhyempiä ja lyhyempiä. Aurinko nousi myöhemmin ja laski aiemmin. Lehtikadon aikaan olisi vielä tätäkin pimeämpää. Vaikka pimeys olisi ehkä ollut Kuolonklaanin luonteelle sopivaa, pidin enemmän valoisista ja aurinkoisista säistä. Vaikka olihan valottomassa hämärässä oma viehätyksensä.
Aukiolla näin Viiltokaaoksen, jonka olin kuullut puhuvan herätessäni, sekä Tulvasielun, Sumumyrskyn ja Graniittipoltteen. Varapäällikkö tuskin olisi lähdössä partioon mukaan, olihan hänellä partioita jaettavana. Minä voisin siis tarjoutua lähtemään mukaan.
"Oletko kokoamassa aamupartiota?" kysyin suurelta, harmaalta kollilta, vaikka tiesinkin vastauksen. Viiltokaaos käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Olen, rajapartiota. Sumumyrksy on johdossa", Kuolonklaanin varapäällikkö ilmoitti ja nyökkäsi harmaan kollin suuntaan. "Oletan, että sinä olet ilmoittamassa itseäsi mukaan?"
"Olen", murahdin ja astelin nelikon luo. "Kaipaan tekemistä."

Hetken kuluttua partiomme oli lähtenyt Kuolonklaanin leiristä liikkeelle. Sumumyrsky kulki tietenkin kärjessä, hänhän johti partiota. Minä kuljin hänen takanaan, seuraavana oli Graniittipolte ja Tulvasielu viimeisenä. *Hyvä niin*, tuumin vilkaistessani vaivihkaa taakseni. Tulvasielu oli vanha ja alati äkäinen, eikä parasta mahdollista seuraa. Ei kukaan tässä partiossa tosin ollut, enhän tuntenut heistä kunnolla ketään. Ehkä parhaiten tunsin Sumumyrskyn, olihan hän Raetähden isä. Emme olleet viime aikoina juuri jutelleet, joten ehkä nyt olisi hyvä hetki kysellä kuulumisia, vaikka se tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. En kuitenkaan halunnut Sumumyrskyn ajattelevan, että olin jotenkin huono kumppani Raetähdelle, kun en koskaan puhunut hänelle. Kollin kumppanikin oli kuollut, ehkä hän kaipasi seuraa. Kirin siis vanhemman soturin kiinni.
"Tervehdys Sumumyrsky", murahdin nyökäten kunnioittavasti. "Minulle ei ole tavallista kysellä kuulumisia, mutta mitä sinulle kuuluu?"
Sumumyrsky katsahti minuun ja oli hetken hiljaa, selvästi hiukan hämmästyneenä siitä, että puhuin hänelle tuohon sävyyn. Tai että ylipäätään puhuin hänelle. Olimme olleet yllättävänkin vähissä tekemisissä, ottaen huomioon sen, että hän oli kumppanini isä.
"Ei todellakaan ole", hän tuhahti viimein. "Minulle ei kuulu oikein mitään. Mitä minun edes pitäisi vastata tuohon kysymykseen? 'Hyvää'?"
Niin, mitäpä siihen vastaisi. Minulta ei usein kysytty kuulumisia, mutta jos kysyttiin, vastasin kaikilla muilla tavoilla kuin 'Minulle kuuluu hyvää'. Mikä edes määriteltäisi hyväksi? Se, että on terve ja onnellinen...? En kuvailisi itseäni onnelliseksi. Se tuntui sellaiselta, mitä jotkut vaikka Myrskyklaanin kissat voisivat olla. Kuinka moni kuolonklaanilainen on muka koskaan sanonut olevansa onnellinen? En minä ainakaan.
"Yritän virittää kanssasi keskustelua. Et auta asiaa", tokaisin pyöräyttäen silmiäni. Oli ehkä ollut virhe puhua kollille.
"Miksi auttaisin? Me emme yleensäkään keskustele, joten miksi nyt? Haluatko ansaita hyvän kumppanin pisteitä kysymällä Raetähden isän kuulumisia?"
Katsahdin terävästi Sumumyrskyä ja kurtistin kulmiani.
"En tietenkään", murahdin. "Tai no... Miksi valehtelisin? Kyllä, puhun sinulle vain, koska olet Raetähden kumppani. Oletko nyt tyytyväinen?"
"En. Mutta sinun ei tarvitse todistella minulle, että olet poikani arvoinen. Tässä klaanissa ei muutenkaan olisi paljoa valinnanvaraa kumppaniksi, ja sinä olet heistä parhaimmistoa."
Sallin ilahtuneen hymyn melkein syntyä kasvoilleni, mutta vain melkein.
"Olen otettu", naukaisin ja nyökkäsin. Päätin, että ehkä tässä välissä olisi hyvä hetki vetäytyä pois tästä kiusallisesta keskustelusta, joten jättäydyin hiukan taaemmas.
Olimme jonkin ajan kuluttua saapuneet Tuuliklaanin rajalle. Haistoin klaanin vahvan ominaistuoksun rajan tuntumassa ja nyrpistin hiukan nenääni. Täällä minä tapaisin tänä iltana Mahtitassun... Olin aikeissa kouluttaa hänelle taistelua. Hän oli ehkä jo kypsä soturiksi, varmasti hänet nimitettäisiin pian. Siitä huolimatta hän hyötyisi opetuksestani. Silloin hän osaisi taistella Tuuliklaanin sekä Kuolonklaanin liikkeillä. Ne erosivat toisistaan paljon. Esimerkiksi siten, että tuuliklaanilaiset hyödynsivät taistelussa paljon nopeuttaan. Heillä ei myöskään ollut yleensä paljoa massaa, ja sekin näkyi heidän liikkeissään.
Kuljimme Tuuliklaanin rajaa pitkin kohti ukkospolkua. Miksi kaiken piti haista niin voimakkaasti? Ukkospolunkin huomasi jo kaukaa sen ällöttävästä katkusta. Sen tuoksu leijaili sieraimiini ja sai Sumumyrskynkin nyrpistämään nenäänsä.
Pian puut loppuivat ja kapea kaistale nurmea alkoi. Partio kerääntyi ukkospolun reunalle ja huomasin kaikkien olevan valppaina, korvat hörössä ja valmiina juoksemaan. Sumumyrsky oli lähimpänä polkua katsellen vasemmalle ja oikealle hirviöiden varalta. Meillä oli kaiketi käynyt tuuri, sillä kovaäänisiä kaksijalkojen petoja ei näkynyt missään. Ei niitä tavallisestikaan ollut kovin paljoa, mutta nyt yhtäkään ei näkynyt eikä kuulunut.
Sumumyrsky heilautti häntäänsä ja lähti ylittämään ukkospolkua, meidän muiden kulkiessa hänen perässään. Vaikkei hirviöitä näkynyt, partio tuntui olevan silti hieman jännittynyt. Monta kissaa oli kuollut jäädessään hirviöiden alle tai rampautunut loppuelämäkseen.
Ylitettyämme mustan polun jatkoimme Varjoklaanin rajaa pitkin. Aurinko oli nyt jo noussut melko korkealle, vaikkei aivan huippuunsa asti. Taivas oli kirkkaansininen ja pilvetön, jonka ansiosta aurinko paistoi esteettömästi turkilleni. Sen valo tuntui lämpimältä viime yön koleuden jälkeen. Aurinkoa arvosti yhä enemmän lehtikadon saapuessa. Niinä kylminä aikoina auringon valaisemat päivät olivat harvinaista herkkua, ja vielä harvinaisempaa oli se, että aurinko lämmittäisi. Nyt tuosta kultaisesta kiehkurasta olisi nautittava kunnolla, vielä kun se oli mahdollista.
Varjoklaanin reviiri näytti vielä vastenmielisemmältä kuin ennen. Koska nyt oli lehtisade ja oli märkää, suo näytti jotenkin vetisemmältä kuin normaalisti. Varjoklaanilla ei yleensäkään ollut paljoa kuivempia seutuja alueellaan, sillä se oli pitkälti vain suota. Nyt sateet varmasti kastelivat suota entisestään, mikä tekisi saalistamisesta varmasti hankalampaa. Se oli kuitenkin vain hyvä, sillä mitä huonommin muut klaanit pärjäsivät, sen parempi se oli Kuolonklaanille.
Jonkin aikaa Varjoklaanin rajaa pitkin kuljettuamme käännyimme ympäri ja aloitimme matkan takaisin leiriin. Olimme vahvistaneet rajamerkkejä parilla kohtaa, mutta muuten partiossa ei ollut tapahtunut mitään. Tulvasielu ja Graniittipolte olivat kinastelleet jostain typerästä pikkuasiasta, kunnes Sumumyrsky oli käskenyt heidän olla hiljaa. Tulvasielu saattoi olla vanha, mutta hän oli sisimmässään pennun ikäinen. Samoin Graniittipolte, vaikka tuollainen käytös olikin ehkä selitettävissä kollin nuoremmalla iällä.
Ylitimme jälleen ukkospolun, joka ei enää ollut yhtä hiljainen kuin aiemmin. Päättelin, että hirviöt olivat heränneet sillä aikaa, kun olimme kiertäneet rajoja. Nyt yliluonnollisen valkea, pitkulainen hirviö kiisi ohitsemme, ja heti perään punainen, edellistä kaksi kertaa suurempi. Tähän aikaan hirviöitä tuntui kulkevan polulla paljon, ja jouduimme odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsimme turvallisesti yli. Heti toiselle puolelle saavuttuamme jokin hyvin pitkä, kovaääninen hirviö rymisteli ohitsemme. Vilkaistessani taakseni näin, että sillä oli ainakin kahdeksan pyöreää jalkaa. Outoa.
Saavuimme leiriin auringon ollessa huipussaan. Sumumyrsky otti suunnan leirin reunalle ja Tulvasielu ja Graniittipolte tuoresaaliskasan luo. Päätin seurata heitä, sillä vatsani kurisi nälästä. Poimin kasasta rastaan ja kannoin sen kauemmas. Istuuduin maahan ja huokaisin väsyneenä kumartuen sitten riistan ylle sitä syömään. Katselin samalla leiriä. Huomasin Sysisydämen, joka loikoili soturien pesän lähellä nauttien auringosta. Tyytyväisenä huomasin, ettei Uljasroihu ollut hänen seurassaan, vaan kauempana syömässä riistaa. Näin myös Kojoottivirneen. En ollut puhunut hänen kanssaan paljoa viime aikoina, vaikka minun varmaankin olisi pitänyt. Oppilaiden pesän edustalla näin Sirpaletassun ja Pirstaletassun. Säpäletassu oli vastikään särkenyt hampaansa ja oli siksi parantajan pesällä. Pirstaletassua katsellessani muistin, että minun olisi koulutettava häntä tänään. Hän oli edistynyt paljon, ja olimme jättäneet kuopan kaivamiset ja lehtien poimimiset taaksemme. Syötyäni siis nousin ylös ja venytin hiukan takajalkojani, jonka jälkeen astelin kollioppilaan luo.
"Lähdetään harjoituksiin", murahdin ja käännähdin ympäri. Kutsuni oli ehkä tullut yllättäen, mutta siihen oli totuttava. Ei soturinkaan elämässä aina voinut olla valmis vaikka partioon. Siihen oli kuitenkin mentävä vaikkei olisi valmis, sillä varapäällikön sanaa tuli totella.
Pian oppilaani seurasi minua leiristä ulos. Minulla oli jo päivän harjoitus valmiina mielessäni, ja aloittaisimme löytäessäni sopivan paikan.

Juoksin takaisin harjoittelupaikaltamme kohti leiriä. Nykyään Pirstaletassu pysyi paremmin perässäni, eikä minun tarvinnut jäädä alati odottamaan häntä. Harjoitukset olivat menneet hyvin, Pirstaletassu ansaitsi loppupäivän vapaata.
Leiriin saavuttuamme pysähdyin aukiolle. Oppilaani seisahtui eteeni ja odotti kuulevansa asiani.
"Harjoitukset menivät hyvin. Siitä syystä saat pitää lopun päivää vapaata. Sinun ei tarvitse osallistua partioihin eikä sinulla ole varsinaisesti mitään tiettyä tehtävää, muta jos apuasi tarvitaan, tarjoa sitä. Jatkamme huomenna."
Oppilas nyökkäsi ja meni tiehensä. Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinko oli jo laskemassa. Minun olisi kiiruhdettava Tuuliklaanin rajalle. Toivoin, että Mahtitassu saapuisi. Totta puhuen tiesin hänen saapuvan, en uskonut hänen jänistävän.
Pujahdin ulos leiristä ja lähdin kulkemaan kohti rajaa. Metsässä oli jo hämärää, mutta aurinko loi vielä valoaan puihin. Varjot olivat pitkiä, kuuntelin valppaana ympäristöäni. Koskaan ei tiennyt, mitä varjoissa piileskeli; oli aina oltava varuillaan, vaikka ympäristö olisikin tuttu. Se oli ensimmäisiä asioita, joita oppilaana oppi. Varovaisuus oli tärkeää.
Saavuin Tuuliklaanin rajalle ennen Mahtitassua, jos hän siis oli tulossa. Laajat ja sumuiset nummet aukesivat edessäni ja siristin silmiäni katsellessani naapuriklaanin reviiriä. Tuuliklaanilaiset hyödynsivät metsästyksessä pitkälti nopeuttaan, sillä nummilla ei ollut kasvillisuutta johon piiloutua. Itse saalistin mieluummin metsässä kuin täysin ilman suojaa. Istuuduin odottamaan rajan tuntumaan, varoen visusti ylittämästä sitä.
Viimein huomasin kauempana tumman hahmon. Se lähestyi minua verkkaalleen, mutta määrätietoisena. Pian Mahtitassu seisoi edessäni tasaten hengitystään.
"Sinä siis saavuit", naukaisin hymyillen tyytyväisesti. "Tiesin kyllä, että tulisit. Et vaikuttanut pelokkaalta kissalta tavatessamme."
"En silti ole täällä mielelläni. Tämä on vastoin soturilakia", hän murahti ja katsoi minua epäluuloisesti. "Toimin Tuuliklaanin selän takana."
"No, sille ei nyt voi mitään. Sitä paitsi, mitä haittaa siitä on klaanillesi? Sinähän opit tärkeitä taitoja kanssani. Olisit kiitollinen."
Mahtitassu kohotti kulmiaan.
"Aiotko opettaa minua? Sitäkö sinä tahdot tehdä kanssani?" hän kysyi kallistaen päätään. "Sille tuskin on tarvetta. Minusta katsos tehtiin soturi tänään. En ole enää Mahtitassu vaan Mahtivarjo."
"Mahtivarjo", naukaisin maistellen nimeä suussani. "Kuvaa sinua hyvin. Mutta olet väärässä. Sille on enemmän kuin tarvetta. Sinä osaat vain Tuuliklaanin taisteluliikkeet. Sinulle on opetettu teidän taktiikkanne taistelussa, sinut on opetettu teidän tavoillenne. Mutta on paljon hyödyllisempää, jos osaat muutakin. Lisäksi osaan opettaa sinulle jotain, mitä Tuuliklaani ei opeta. Kestävyyttä. Sitä, että jaksat taistella vaikka sinut olisi jo revitty riekaleiksi."
Mahtivarjo otti askeleen taaksepäin ja tajusin kuulostaneeni ehkä hieman uhkaavalta.
"Miksi kuvittelet, että haluan opetella jotain tuollaista? Miksi haluaisin tavata sinua täällä rajalla?" nuori soturi kyseli katsoen minua suoraan silmiini omilla harmahtavillaan. "Mikä estää minua nytkin vain palaamasta takaisin leiriin?"
"Se, että minä voin tarjota sinulle valtaa", sanoin kylmä hymy huulillani. Tiesin, että Mahtivarjo halusi valtaa. Sen näki hänestä heti, hän oli kunnianhimoinen. Kissana hän muistutti enemmän kuolonklaanilaista kuin uskoikaan.
"Jos tulet tapaamaan minua rajalle aina silloin tällöin ja ansaitset luottamukseni tukemalla minua, annan sinulle sitä. Minä tiedän, että se on sitä mitä haluat."
Mahtivarjo näytti pohtivan sanojani pitkään. Hän tiedosti sen, että hän rikkoi soturilakia ja petti klaaninsa luottamuksen. Kenties hän valehteli perheelleen siitä, missä oli ollut. Mutta valta oli hänelle liian tärkeä asia. Se oli liian houkuttelevaa.
"Selvä", hän murahti viimein. "Minä suostun. Suostun tapaamaan sinua täällä ja suostun tukemaan sinua. Kunhan pidät sanasi."
Nyökkäsin yhä hymyillen ja nousin seisomaan.
"Hienoa. Tapaamme siis tällä samalla paikalla samaan aikaan kolmen päivän kuluttua. Ja varokin herättämästä epäilyksiä. En halua, että jäät kiinni, sillä silloin minäkin jään."
Mahtivarjo nyökkäsi. Käännähdin ympäri ja astelin metsän pimeyteen. Pysähdyin kuitenkin vielä puun taakse ja varmistin, että tuuliklaanilainenkin lähti leiriään kohti. Hän oli pysynyt omalla reviirillään, joten vieraan klaanin hajusta meidän puolellamme ei ollut pelkoa. Tulevaisuudessa hajujäljet oli korjattava, kun hän harjoittelisi kanssani Kuolonklaanin puolella.
Jatkoin matkaani leiriin ja sinne saavuttuani kuu oli jo noussut taivaalle. Taivas oli pimeä ja musta, tuhannet tähdet tuikkivat sen kannella kirkkaina. Jotkut sanoivat, että ne olivat soturien esi-isiä, mutta se oli typerää taikauskoa. Tähdet olivat tähtiä, eivät mitään enempää. Joidenkin kissojen olisi aika kohdata se tosiasia ja jättää Tähtiklaanin sun muiden palvominen taaksensa. Joskus kyseenalaistin Pimeyden Metsänkin olemassaolon, mutta se oli paljon sopivampaa luonteelleni kuin Tähtiklaani. Muistin jälleen sen, miten olin ollut Tähtiklaanin valittu ja häpesin itseäni syvästi aina sitä ajatellessani.
Leiri oli hiljainen, oletin kaikkien jo olevan nukkumassa. En tahtonut herättää turhaan huomiota, joten kuljin hiljaa suoraan soturien pesään. Leiriä vahtimassa ollut Sysisydän ei sanonut mitään. Minulla oli käynyt tuuri, kun juuri hän oli ollut vahdissa. Soturien pesässä kuului vain unista tuhinaa. Joku kuorsasi ja päästin hiljaisen tuhahduksen. Astelin omalle pedilleni soturien pesän keskiöön, jossa kokeneimmat soturit nukkuivat, sillä siellä oli lämpimintä. Uusimmat soturit nukkuivat reunoilla. Joskus olin itsekin nukkunut siellä, Sirppiraidan vieressä. Nyt hänkin oli kuollut. Olin jäänyt ikävöimään ystävääni paljon. Hän olisi ansainnut pidemmän elämän, kuin hänelle oli suotu.
Asetuin makaamaan makuualusilleni ja kierryin kerälle. Seuraavana päivänä en heräisi niin aikaisin, kuin aiemmin. Tapoihini kuului aikaisin herääminen, mutta ehkä olin ansainnut kunnolliset unet. Muutenkin olin valvonut muita myöhempään. Olin tosin valvoessani käynyt tapaamassa Tuuliklaanin soturia joten sillä asialla ei ehkä kannattanut huudella muille.
Seuraavana päivänä jatkaisin Pirstaletassun koulutusta, niin kuin joka päivänä. Hänestä tulisi pian soturi, omasta mielestäni hän olisi pian valmis nimitettäväksi. Väsyneenä painoin pääni sammalille ja nukahdin.

//2003 sanaa

Nimi: Jäälilja

23.10.2018 18:39
Tassutin rajapartion mukana, joka oli juuri kohdannut Minttusydämen matkallaan emonsuulle hakemaan henkiään Tähtiklaanilta, jonka olemassa olon uskomiseen Varjoklaani oli taas taipumassa. Ei siinä mitään, että he uskoivat Tähtiklaaniin, epäilin vain että haluaisiko Tähtiklaaniin uskova klaani kannattaa Kuolonklaanin kaltaista klaania kun sen aika tulisi, mutta sopimukset olisivat sopimuksia. Jos Minttusydän edes suunnittelisi rikkovansa lupauksensa, syövänsä omat sanansa, voisin olla varma, että Viiltokaaos aiheuttaisi Varjoklaanille ihan omanlaisensa kärsimyksen. Graniittipoltteen leveät lavat olivat ainoa maisema edessäni, joten päätin siirtyä hieman sivummalle nähdäkseni jotain silmiä hivelevää. Kuolonklaanin reviiri alkoi olla jo ruskan oranssinpunaiseksi muuttama, jopa maakin oli olla erinäköinen haalistuvan ruohon takia. Mietin miltä nelipuulla näyttäisi tänään juuri nyt, en ollut käynyt siellä hetkeen. Viimeisin kertani nelipuilla kokoontumisia laskematta oli se kun olin käynyt siellä Viiltokaaoksen kanssa ja kuullut hänen suunnitelmistaan. Se kolli osasikin olla fiksu kehitellessään suurenmoisia juonia, ikään kuin olisi syntynyt suunnitelmiensa kanssa. Sitä se pitkään ajattelu aiheuttaa, hyviä ideoita. Vaikken olisikaan halunnut myöntää tätä itselleni, niin olihan se silti ihailtavan totta; Viiltokaaos oli juuri oikea kissa kruunattavaksi metsän kuninkaaksi, muttei se tarkoita sitä ettenkö minä aikoisi nousta samalle pallille joskus. Vilkaisin taakseni ja näin mietteliään näköisen Vuonovarjon, hän kuitenkin hätkähti kun vilkaisin häntä jäänsinisillä silmilläni - tuskin kuitenkaan värin vuoksi vaan herpaantuneen keskittymisensä takia. Räpäytin silmiäni kollille tyynesti, joka oli verrattavissa muitten klaanien ystävälliseen. Klaanitovereitahan tässä oltiin, eikä Vuonovarjo koskaan ollut kilpaillut minua vastaan missä, joten en voinut häntä kilpailijakseni laskea. Käänsin pääni takaisin eteenpäin ja otin pari hyvinkin lennokasta askelta eteenpäin kiriäkseni Graniittipoltteen kellanpunaisen hahmon.
"Uskotko Tihkutähden kuolleen luonnollisista syistä?" kysyin Graniittipoltteelta ja käänsin jäänsinisen katseeni tämän hahmoon. Tämän vihreät silmät näyttivät välähtäen mietteliäästi kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, kuitenkin lopulta hän kohautti lapojaan ja naukaisi:
"En tiedä. Minulla on sellainen aavistus, että hänen otteensa klaanista alkoi, joka hengen myötä hiljalleen hiipua. Hänestä tuli ikään kuin heikompi koko ajan kun Tähtiklaanin usko vahvistui heidän klaanissaan, joten ei olisi mikään ihme jos joku olisi laittanut hänen ruokaansa jotakin astetta vahvempaa. Kai saamme lisätietoa kokoontumisessa", kolli naukaisi ja vilkaisi minua räpäyttäen silmiään kevyesti, sen jälkeen hän käänsi katseensa takaisin vastaan tulevaan.
"Niin, olen kuitenkin hyvin varma ettei Varjoklaani aio paljastaa entisen päällikkönsä kuolinsyytä kuin korkeintaan valehtelemalla", töksäytin normaalin häijyllä äänensävylläni ja kohautin lapojani ikään kuin luopuen aiheesta, silti kuitenkin jatkoin ripeää tahtiani kollin rinnalla, sillä hän oli sentään maankamaralla sataprosenttisesti kun taas takana reippaasti tassutteleva suurikokoinen kolli. Kun kaikki tuntuivat olevan hiljaa päätin minäkin sukeltaa ajatuksiini muiden tavoin. Olin toki tiedostanut täydenkuun lähenemisen, mutta silti unohtanut liittää kokoontumiseen kyseiseen tapahtumaan. Yleensä jokaisen viiden klaanin tapaamisissa ei tapahtunut mitään sen kummempaa, mutta kannatti siellä olla keräilemässä arvokasta tietoa vasta nimitetyiltä oppilailta. Olihan se jotenkin koomista, että Kuolonklaanilaiset syntyivät sen tietyn salailu piirteen kanssa ja muita tarvitsi opettaa. En tietenkään tahtonut yleistää, eivät toki kaikki olleet samanlaisia, joissakin kissoissa oli niitä hyviäkin piirteitä. Aika monessa kissassa oli hyviä piirteitä jos lähti oikein kaivelemaan.
"Palataan nyt leiriin, eiköhän rajat ole nyt tarkastettu", Graniittipolte murahti tuttuun kuolonklaanilaiseen tapaan ja hetken odotettuaan kääntyi takaisin leirin suunnalle puoliympyrän muotoisen kaarteen tehden. Matka leiriin sujui leppoisasti ilman mitään suurempia keskusteluja. Pidin keskustelusta, mutta pidin myöskin hiljaisuudesta, jos kumpaakin sekoittaa vähän saa aikaiseksi juuri oikean ilmapiirin. Ilta oli alkanut hämärtää ja luoda lämmintä valoa leiriin, mustia varjoja lukuun ottamatta. Tänään olisi nopea tapaaminen Hohdetassun kanssa, minun oli annettava naaraalle pieni tehtävä ja myöskin varoitus tulevasta - jos sitä nyt varoitukseksi pystyi sanomaan. Päätin kuitenkin, että minun olisi syötävä jotakin ennen lähtöäni ja pitihän minun myös odottaa yön saapumista. Se ei haittaisi tällä kertaa, vaikka söisin vatsani täyteen, sillä taisteluharjoituksia ei ollut tulossa. Erkaannuin saapuneesta partiostamme ja suuntasin riistakasalle. Poimin hellästi hampaillani tuoreen varpusen ja vetäydyin sivummalle nauttimaan saaliista, jonka joku Kuolonklaanin kissa oli saalistanut klaaniansa varten.
"Tervehdys Jäälilja", kuulin kumean kollimaisen äänen edestäni ja katsomattakin tunnistin oitis äänen päästäjän. Nostin katseeni ruskeanharmaasta varpusesta ja näin isäni jäänsiniset silmät, jotka katsoivat minuun siten, miten isän kuuluikin katsoa. Välittävästi.
"Heipähei", vastasin tervehdykseen silmiäni räpäyttäen ja katseeni takaisin ruokaan laskien. Näin mustan kollin istahtavan vähän matkan päähän minusta ja alkavan sukia turkkiaan. Vilkaisin tätä päätäni nostamatta ja tuhahdin:
"Etkö sen parempaa paikkaa peseytymisen löytänyt? Jos huomaat minulla on tässä syöminen kesken", naukaisin mukamas häiriintyneenä Veren läsnäolosta.
"En löytänyt. Ja onhan se mukava katsella kun ravitset itseäsi oikein mehukkaalla varpusella", musta kolli naukui jäätävästi virnistäen pieni ilahtumisen pilke silmäkulmassaan. Kasvoilleni piirtyi jokin hymyntapainen kun nousin istualteni. Olin ainut isäni pennuista, jonka hän enää kykeni tapaamaan. Vaaratassu ja Varistassu olivat menehtyneet jo kuita sitten ja Roihumyrsky oli kokenut erakkoelämän hyväksi itselleen. Voi kuinka kaipasinkaan Roihumyrskyä, joka oli aina niin hyväntahtoinen.
"No, miten sinulla on mennyt?" Veri naukaisi ja vilkaisi ensin taivaalle varmistaakseen illan saapumisen ja sen jälkeen taakseni vilkaisten. Kohautin lapojani.
"Ihan hyvin. Älä huoli en ajatellut esittää samaa kysymystä sinulle, joten voit vastata itsekin omaan kysymykseesi", naukaisin. Sanani olivat töksähteleviä, mutta en tarkoittanut niitä epäystävällisiksi, tiesin Veren ymmärtävän sen. Hän nimittäin tunsi minut kauttaaltaan.
"Sitä samaa. En vain oikein tiedä viihdynkö vieläkään täällä, mutta sepä ei varman sinua kiinnosta", isä naurahti kuivasti ja jatkoi silkkisen mustan turkkinsa pesemistä. Hautasin varpusen jäänteet ja samalla kun nousin seisomaan puskin kevyesti Veren lapaa kiintymyksen merkiksi.
"Näkemisiin, isä", hyvästelin ja säntäsin tieheni.

Olin saapunut kuun valaisemalle paikalle, jossa olimme viime kuiden aikana Hohdetassun kanssa tavanneet joka toinen yö. Tällä hetkellä olin kuitenkin paikalla yksin, sillä harjoittelijani ei ollut saapunut vielä. Istuin kylmän viileällä kasteen kastuttamalla ruoholla häntä käpälieni ympärille kiedottuna ilmaa haistellen. Olin mestari vainuamaan ja jos Hohdetassu pääsisi livahtamaan kuononi ohi, olisin erityisen ylpeä. Kuitenkin hetken päästä haistoin Tuuliklaanilaisen ominaistuoksun ja höristin korviani kuullakseni oppilaan etäisyyden. Ruoho kahisi korvissani, joten naaraan oli oltava aivan lähettyvillä, kun käännähdin ympäri näinkin jo parin ketunmitan päässä jolkottavan mustan naaraan. Hänen jäänsiniset silmänsä kiilsivät innostuksesta, kuten aina. Niissä ei näkynyt ollenkaan väsy, vaikka naaras jättikin osittain nukkumatta joka toisen yönsä.
"Iltaa Jäälilja", Hohdetassu naukui, kun ei tiennyt miten vuorokauden aikaa kutsua nimittäin olimme kumpikin ajoissa, taivaalla näkyi vielä miltei kokonaan maillensa painuneen auringon säteitä.
"Kovin myöhäistä iltaa", naukaisin ja nypin ruoho kynsilläni. Hohdetassu kiinnitti katseensa hetkeksi tassuihini valppaasti ja sen jälkeen kuulosteli ympärilleen hetken. *Hienoa tarkkaavaisuutta.* Nyt en kuitenkaan hidastelisi tapaamistamme kovinkaan pitkäksi, sillä halusin naaraan olevan täysissä voimissaan seuraavalla tapaamiskerrallamme. Aioin nimittäin pyytää Viiltokaaoksen mukaan tapaamaan liittolaistani.
"Hohdetassu. Tämä tapaaminen tulee olemaan lyhyt, voin jo kertoa näin heti alkuun. Minulla on eräs ystävä, joka haluaa tavata sinut ja ensi kerralla kun tapaamme hän on mukanani. Sinun tulee nukkua hyvin, sillä haluan sinun näyttävän voimakkaalta ja terveeltä. Seuraava ohjeeni on, että älä vastaa hänen urkkiviin kysymyksiinsä ennen kuin olen antanut luvan olla avoin, sillä tavalla näytämme sinuun luotettavuuden ja sinun uskollisuutesi. Vaikken kerro sinulle tästä kissasta sen enempää, voin luvata että tämä on ainoa mahdollisuutesi vielä parempaan", selitin tiukasti, sillä halusin kaiken olevan parempaa kuin keskiverto kun tapaisimme Viiltokaaoksen. Halusin kollin vaikuttuvan. Hohdetassu ensiksi hetken sisäisti sanomaani asiaa ja sitten nyökkäsi jäänsiniset silmät välkähtäen.
"Selvä, voit luottaa minuun", naaras naukaisi, sillä tiesi aisan koskevan suurimmaksi osaksi häntä itseään. Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymähdys.
"No niin alahan mennä, että saat hyvät yö unet", patistelin oppilasta hyväntuulisena. Hohdetassu teki työtä käskettyään ja lähti paikalta hyvästellen. Pian enää ainoana merkkinä naaraan täällä käymisestä, oli ilmassa leijuva tuuliklaanilaisen tuoksu.

Olin ollut jo hetken hereillä. Kun olin noussut, varhaisen aamun sumu oli vielä peittänyt leiriä verhollaan. Kiitos nukutun yön olin herännyt aikaisin kuten yleensäkin kun olin nukkunut kunnolla. Olin todellinen aamuvirkku ja mielestäni aamu oli päivää parhaimmillaan. Kun olin nähnyt oppilaiden pesästä kömpivän Sirpaletassun olin tietenkin sännännyt naaraan luokse. Hoikka musta naaras myrkynvihrein silmin oli entisen parhaan ystäväni Kostohengen tytär ja jo verensä takia erityinen, entistä erityisemmäksi naaraan teki se että näin hänessä - hänen veljiään unohtamatta - potentiaalia Kuolonklaanin parhaimpien soturien joukkoa täydentämään. Huono mestari kuitenkin saattaisi pilata potentiaalisuuden, jonka takia halusin osittain itse neuvoa naarasta. Hetken juteltuamme tuli Viiltokaaos luoksemme ja määräsi meidät partioon Sumumyrskyn kanssa ja pian olimmekin jo tassuttelemassa leirin ulkopuolella varhaisena aamupartiona. Käännyin kuitenkin taas Sirpaletassun puoleen ja olin hyvilläni, että partion johtotehtävä annettiin Sumumyrskylle.
"Haluaisin kysyä mitä kaikkea Kojoottivirne on sinulle opettanut? Haluan vain tietää, että hänen metodinsa ovat riittävät", naukaisin oppilaalle. Suoraan sanottuna epäilin hieman Kojoottivirneen opetusta, mutta ainahan kyseinen kolli voisi yllättää.

//Sirpale?
1329 sanaa

Nimi: Tuskapentu

23.10.2018 18:30
Nostin pääni pentutarhan sammalvuoteelta huomatessani isäni mustan hahmon hiipivän lähemmäs minua ja emoani Naakkalaulua. Siristin oransseja silmiäni viirulle, sillä Kostohengenkin keltaiset silmät olivat juuri nyt viiruilla. Mielestäni kissa näytti paljon ylväämmältä ja itsevarmemmalta silmien ollessa viiruilla.
Myös emoni taisi tajuta isäni olevan läsnä, sillä hän pyörähti ympäri. Naakkalaulun häntä lätkähti aivan eteeni. Kaappasin sen erittäin nopealla liikkeellä tassuihini. Emon käänsi katseensa tuimasti minua kohden. Arvasin jo mitä oli tiedossa.
"Mitä olemme puhuneetkaan kynsien käytöstä?" Naakkalaulu aloitti. Piilotin käpäläni naaraan hännän alle ja vedin pienet kynteni sisään tassuihini. Katsoin emoani ilmeettömästi. Kyllä minä vastauksen tiesin, mutta en aikonut antaa hänelle sitä tyydytystä, että vastaisin hänelle. Naakkalaulu käänsi katsomaan isääni vihjailevasti. Kostohenki rykäisi hiukan oikoakseen ääntänsä, oletettavasti.
"Tuskapentu, tule mukaani", isäni maukui ja kääntyi ympäri. En voinut olla katsomatta hänen vaaleanpunaisia polkuanturoitaan valkeiden käpälien joukosta. Ne olivat hiukan rohkeilleet ja karhrat. Kokeneet kuten kissakin.
"Nyt heti", Kostohenki karjaisi kovemmin. Soin emolleni viimeisen katseeni, kunnes loikkasin hänen häntänsä ylitse ja lähdin isäni perään.
Minä kyllä välitin emostani, mutta hänen hermojansa oli välillä hauskaa koetella. Sitä paitsi, hänhän sen hännän heitti minun eteeni. Mitä väärää minä siis olin tehnyt? Minähän olin vain viaton pentu.
Otin muutaman pidemmän askeleen jotta pääsin isäni vierelle. Hänellä oli pakko olla jotakin tärkeää. Ei hän muuten olisi hakenut minua pesältä pois näin yllättäen. Aikoisiko hän esitellä minulle leiriä?
Harmikseni kaarsimme kuitenkin leirin reunalle niin, että Naakkalaulu näki meidät yhä pentutarhalta käsin. Innostukseni laantui sekuntissa. Aloin harkita pois karkaamista, mutta en tahtonut tehdä sitä isäni nähden. Ainakaan ennen kuin olin kuullut hänen asiansa.
"Asiani ei ole mikään pieni juttu ja oletan sinun arvostavan sitä, sillä näin sen eteen suuren vaivan", isäni aloitti matalasti. Räpäytin silmiäni kerran erittäin hitaasti välittääkseni viestin, että mi odotin yhä oikeaa asiaa. *Alkuhöpötykset sikseen ja asiaan*, ajattelin päässäni.
"Saat vastaan suuren kunnian, jota oletan sinun kantavan ylpeydellä. Oletan sinun myös näyttävän klaanille, että olet todella minun sekä Naakkalaulun poika etkä kenenkään turhan ja heikon", isäni jatkoi samalla äänensävyllä. Tässä kohtaan päätin keskeyttää isäni tarinoinnin.
"Ai kuten Kojoottivirneen?" heitin väliin. Kostohenki katsoi minua hölmistyneenä. Olin kuullut isäni useastikin keskustelevan Naakkalaulun kanssa, että ei tahtoisi omaa setäänsä mestarikseni ja kuinka inhosi olevansa sukua tälle. Huokasin. "Unohda. Jatka vain."
Kostohenki keräsi ryhtinsä ja näytti yhtäkkiä kaksi kertaa suuremmalta. Katsoin isääni arvuutellen.
"Luulin sinun osaavan osoittaa kunnioitusta edes omaa isääsi kohtaan tajuamalla olemaan hiljaa eikä puhua päälleni. Ehkä ilmoitankin tulevalle mestarillesi, että ansaitset saada sitä huonointa koulutusta mitä klaanista saa", Kostohenki murisi minulle. Sanat loukkasivat minua. Enkö minä muka osoittanut tarpeeksi kunnioitusta isääni kohtaan? Minähän en ollut vielä koskrnutkaan hänen häntäänsä viiksenkarvallanikaan! Kynteni alkoivat liukua ulos silkasta raivosta, mutta purin hampaani yhteen. En nyt saisi menettää malttiani. En nyt, kun isäni aikoi ilmeisesti kertoa tulevasta mestaristani.
"Olen pahoillani", murisin pakosti hampaideni välistä. Tunsin kynteni olevan uppoutuneena maahan. Enää pieni hetki ja voisin purkaa kiukkuni johonkin...
"Paljon parempi", Kostohenki hymähti. "Olen varmistanut, että saat mestariksesi yhden köaanin parhaimmista sotureista, itse varapäällikön Viiltokaaoksen."
En voinut olla kuulematta korviani. Kiukkuni oli hetkessä tiessä. Olinko kuullut oikein? Oliko isäni saanut järjestettyä Viiltokaaoksen omaksi mestarikseni?
Olin juuri aikeissa udella lisää tietoja, kunnes kuulin jonkun huutavan minun ja isäni nimeä. Käännyin katsomaan tulijaa, mutta en tunnistanut häntä niin kaukaa. Kenellä kehtasi olla niin tärkeää asiaa, että hän uskalsi tulla keskeyttämään minun ja isäni kahden keskeisen keskustelun?

// 540 sanaa
// Joku halukas?

Nimi: Kostohenki

23.10.2018 18:08
En ollut taas hetkeen omien velvollisuuksieni takia käynyt tervehtimässä Naakkalaulua ja poikaani Tuskapentua. Juuri nytkin istuin vain pentutarhan lähettyvillä, mutta en vaivautunut kävelemään sisälle pesään. Pentutarha ei ollut minun paikkani millään tasoa ja Naakkalulu kyllä tiesi sen. En siis uskonut naaraan pahastuvan, vaikka en olisikaan aina paikalla. Silti minun kuuluisi ehkä ottaa hiukan enemmän osaa poikani elämään.
Pyöräytin silmiäni. Voisinko vain hakea Tuskapennun mukaani ja lähteä näyttämään hänelle leiriä niin kuin tein Pirstaletassun, Säpäletassun ja Sirpaletassun kanssa aikoinaan? Automaattinen vastaukseni oli ei, sillä en uskonut Naakkalulun antavan lupaa. Hämmennyin hetkeksi. Tajusin ajatelleeni virheellisesti Kuutihkua. Hän ei olisi antanut, mutta koska välimme olivat muutenkin niin riitaisat niin en ollut välittänyt naaraan sanoista tai ajatuksista mitään. Naakkalaulun kanssa taas voisin ennemmin pysyä hyvissä väleissä. Hän oli kuitenkin Kuolonklaanille hyödyllisempi kuin entinen kumppanini Kuutihku. Tosin Naakkalaulu ei ollut kumppanini, ei ainakaan vielä.
Pujahdin sisälle pentutarhaan, sillä en mahtanut itselleni enää mitään. Tahtoisin nähdä poikani ja viedä hänet kiertämään leiriä, sillä minulla oli hänelle hyviä uutisia liittyen hänen tulevaan koulutukseensa Kuolonklaanin soturioppilaana ja uskoin hänen pitävän uutisista yhtä paljon kuin minäkin.

// 177 sanaa
// Jatkan ite Tuskalla

Nimi: Vahvamieli

23.10.2018 13:37
Astelin eteenpäin rauhallisin mutta ponnekkain askelin. Olin jokin aika sitten lähtenyt Kuolonklaanin leiristä - ihan vain sen takia, että kaipasin jaloittelua seuranani ainoastaan minä itse. Erakkona ollessani olin tuskin koskaan tekemisissä toisten kanssa, muuten kuin silloin jos joku oli sattunut eksymään reviirilleni. Sieltä, minun reviiriltäni, lähdettiin joko elossa tai sitten sinne jäätiin kuolleena. Sellainen minä olin aina ollut, en antanut toista mahdollisuutta. Jos annoinkin sen toisen, kolmatta oli turha enää toivoa.
Kuljin aistit valppaina metsässä, joka tietämäni mukaan kuului Kuolonklaanille. Ei siis mitään huolta. Ja vaikka sattuisinkin ylittämään toisen klaanin rajan, silloinkaan ei olisi mitään huolta; eivät muut minulle pärjäisi. Olin liian hyvin koulutettu. Kaiketi myös arpinen ulkomuotoni sai kissat tajuamaan, että minua sieti varoa, mikä olisi vain hyvä päätös niille poloisille.. Huomasin olevani melko lähellä ukkospolkua ja pysähdyin kuulostelemaan sieltä kantautuvaa pauhua korvat hörössä. Se oli yllättävän hiljainen tänään; muutama hirviö juoksi aina välillä, mutta ei niin useasti kuin muina aikoina. Istuuduin rauhallisesti ja jäin katselemaan kauempana siintävää ukkospolkua vakain, viilein katsein.

//Grim? Tuli joo kamalan tönkkö...
Huomioihan Grim Vahvan lukuisat arvet ja pelkää >:) xDDD
162 sanaa

Nimi: Kalmalilja

22.10.2018 23:57
Astelin pois Kaaoslinnun luota ennen kuin naaras ehti alkaa uudelleen inisemään. Tiesin hyvin, että juuri minä olin tehnyt hänestä puolisokean. En tajunnut, miten hän jaksoi koko ajan jauhaa siitä, miten hän vihasi minua ja aikoisi kostaa tekoni. Kiinnostiko se minua? Ei. Oliko se uskottavaa? Ei. Kaaoslintu ei voisi koskaan satuttaa ketään minulle tärkeää kissaa, sillä he olivat kaikki häntä parempia taistelijoita. Ja jos eivät olleet, niin minä olin, ja aioin puolustaa heitä tarvittaessa. Naaraalla ei muutenkaan ollut kanttia oikeasti toteuttaa uhkaustaan. Hän tiesi, että se ajaisi hänet klaanista, enkä uskonut, että hän sitä halusi.
Oli kuitenkin huono asia, että hän oli minulle vihainen. Se tarkoitti sitä, ettei hän ehkä ollut kovin halukas tukemaan minua taikka Viiltokaaosta. Minusta tuntui, että olin ollut kollille paljon hyödyttömämpi kuin muut hänen sisäpiirinsä kissat. Siksi minun oli hankittava hänelle seuraajia, muuten voisin jäädä ilman sitä valtaa, jonka hän oli minulle luvannut. Tai mikä pahempaa, Jäälilja ottaisi paikkani. Se oli varmasti viimeinen asia, mitä halusin tapahtuvan.
En edes ollut varma, miksi vihasin sitä naarasta niin paljon. Osa minusta, järkevämpi puoleni, ei edes inhonnut häntä, vaan piti nuorempaa soturia melkein vertaisenani. Hän oli hyvä taistelija ja ehdottoman uskollinen Kuolonklaanille ja Pimeyden Metsälle. Ja hän kunnioitti minua. Tunteellisempi puoleni, joka harvoin tuli esiin, ei kuitenkaan voinut sietää häntä. Viha saattoi kummuta siitä, että jo monta kuuta sitten olimme olleet toistemme vihollisia. Minä olin saanut Tähtiklaanilta ennustuksen, jonka tarkoituksena oli kääntää Kuolonklaani pois pimeyden ja julmuuden tieltä. Onneksi en ollut onnistunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että olin ylipäätään saanut tuon ennustuksen osakseni hävetti minua. Jäälilja taas oli ollut Pimeyden Metsän valittu. Ehkä olin hänelle myös siitä syystä katkera - se asia, jolle olin koko elämäni omistanut, se asia, jonka puolesta kuolisin, oli valinnut hänet minun sijaani. Jääliljan tehtävänä oli ollut lopettaa suunnitelmani klaanin käännyttämisestä, missä hän oli onnistunut. Asiat olisuvat varmaan olleet hiukan erillä tavalla, jos naaras olisi epäonnistunut.
"Kalmalilja", jokin ääni murahti lähelläni palauttaen minut takaisin maanpinnalle. Käänsin katseeni kaukaisuudesta sivulleni ja näin Tuhokatseen. Kohensin hiukan ryhtiäni ja höristin korviani odottaen, mitä kollilla oli sanottavana. Olikohan Viiltokaaos lähettänyt hänet? Vai oliko hän vain ihan arkisilla asioilla?
"Metsästyspartio. Mukaani lähtevät Sysisydän, Verikyynel ja sinä. Ja lähdemme nyt heti."
"Kuinkas muuten", naukaisin pyöräyttäen silmiäni. Ei ollut ehkä kovin kypsää inhota metsästyspartioita niin kuin minä inhosin, mutta minä sain vihata mitä halusin. Oli kuitenkin hyvä, että pääsin samaan partioon tyttäreni kanssa. Minulla oli hänen kanssaan nimittäin puhuttavaa, liittyen yhteen tiettyyn nuoreen kollisoturiin.
Tuhokatse kulki edelläni leirin suulle, missä kaksi naarasta odotti. Sysisydän katsoi minua vähän viileään sävyyn, mutten voinut lukea muuta hänen katseestaan. Verikyynel näytti aivan yhtä valmiilta klaaninvanhimman elämään kuin muistin.
"Lähdetään", Tuhokatse murahti ja Verikyynel asteli hänen peräänsä. Sysisydän kiirehti edelleni, selvästi vältellen keskustelua kanssani. Se tulisi kuitenkin olemaan hankalaa samassa partiossa ollessamme. Kirin siis mustavalkoisen naaraan rinnalle. Hän pyöräytti silmiään ja tajusin, että hän muistutti minua enemmän kuin olin huomannutkaan.
"Hei Sysisydän", murahdin vilkaisten soturia.
"Hei", hän vastasi tuhahdettuaan ensin tervehdykselleni. Olinko tosiaan kasvattanut hänet olemaan noin epäkunnioittava vanhempia sotureita kohtaan? Soturin tehtävissämme minä en ollut hänen emonsa, vaan yksi klaanin kokeneimmista sotureista.
"Minun on puhuttava kanssasi."
"Mistä?" Sysisydän kysyi siirtäen katseensa viimein maasta silmiini.
"Ei mistä vaan kenestä."
Jälleen tuhahdus.
"Minä tiedän, mistä sinä aiot puhua. Uljasroihusta, eikö? Sinulla on varmaan aika tylsä elämä."
"Sinun on alettava puhua kunnioittavammin muille sotureille. Muista, että olen muutakin, kuin emosi", murahdin kurtistaen kulmiani.
"Miksi sitten kohtelet minua kuin pentua?" Sysisydän näpäytti takaisin ja jouduin myöntämään, että tällä kertaa hän oli ehkä ollut sanoillaan järkevämpi kuin minä. En kuitenkaan myöntäny tappiotani vaan jatkoin.
"Olen huomannut, että vietät hänen kanssaan paljon aikaa", totesin suunnaten katseeni eteen. Tiesin, ettei Sysisydän pitänyt tästä aiheesta, josta olin jo monta kertaa hänen kanssaan puhunut. Minun oli vain varmistettava, ettei hänen ja Uljasroihun välille kehittyisi mitään syvempää. Uljasroihu oli kuitenkin Vahvamielen poika ja Sysisydämellä oli mahdollisuus olla jonkun arvostetumman soturin kanssa. Voisiko joku erakkosyntyinen tyhjäpää muka tarjota hänelle enemmän, kuin vaikka Tuhokatse? Toisaalta Tuhokatse oli varmasti viisi kertaa vanhempi kuin Sysisydän, joten hän ei ehkä ollut paras kumppaniehdokas.
"Miten niin vietän?" nuori naarassoturi kysyi katsahtaen nopeasti minuun. "Ensinnäkään, minä en 'vietä' hänen kanssaan aikaa. Sanotaan vaikka, että olen hänen kanssaan tekemisissä. Ja sitä minä teen vain silloin, kun minun on pakko. Hän on se, joka tunkee minun seuraani."
"Miksi sitten näytät niin nauttivan siitä, kun hän on luonasi? Miksi et lähde pois?" kysyin kohottaen kulmiani.
"Miksi lähtisin? Se vain osoittaisi, että hän on onnistunut yrityksissään ärsyttää minua. Se osoittaisi heikkoutta."
"Ja sinä et siis ole rakastunut häneen? Eikä hän sinuun?"
Sysisydän katsoi minua melkein järkyttyneenä. Naaraan äänessä oli äkäinen sävy hänen puhuessaan.
"En tietenkään. En enää. Minulla on katsos uusi kolli tähtäimessäni, ja uskon, että hän on viimein sellainen, johon sinäkin olet tyytyväinen - vaikkei se minua haittaisikaan, jos et olisi."
Kohotin yllättyneenä ja toiveikkaana kulmiani.
"Jaa? Kuka?" kysyin, sillä halusin selvittää, valehteliko hän. En tiennyt, kumpi meistä oli parempi valehtelussa. Hän näytti selvästi perineen sen taidon minulta, mutta Sysisydän oli aina osannut yhdistäö valheisiinsa taidokkaasti uskottavia eleitä ja ilmeitä. Hän osasi näytellä hyvin ja rakentaa monimutkaisempiakin tarinoita hyödykseen.
"Mitä se sinulle kuuluu?" hän kysyi äkäisesti ja kiristi tahtiaan jättäen minut jälkeen. Soturi kuitenkin kääntyi vielä katsomaan taakseen.
"Voin kertoa, ettei hän ole Vahvamielelle tai Uljasroihulle mitään sukua, mutta muun saat päätellä itse. Hyvää päivänjatkoa."
Nyökkäsin Sysisydämelle, tai pikemminin hänen niskalleen, sillä tyttäreni oli päättänyt selvästi unohtaa äskeisen keskustelumme suuntaamalla katseensa pois minusta. Minua ei kiinnostanut, kuka tuo kolli oli, kunhan hän ei ollut Uljasroihu. En ollut varma, valehteliko Sysisydän vai ei, mutta ottaisin siitä kyllä selvää. Enkä todellakaan olisi iloinen, jos pelkoni kävisivät toteen.
"Pysähdytään tähän", Tuhokatse käski partion johdosta ja seisahtui. Hän oli kaiketi juuri haistanut riistan tuoksun, ja kun keskityin itsekin haistelemaan ilmaa, erotin ainakin parin hiiren ja linnun hajujäljet. Osa hajuista oli jo laimeita ja vanhoja, mutta jotkut vahvempia eli uusia.
"Jakaannutaan", tumma soturi ilmoitti silmäillen metsästyspartiotaan ikään kuin arvioiden. "Kalmalilja, tule minun kanssani. Verikyynel ja Sysisydän, menkää te tuohon suuntaan, me menemme tänne."
Suuntasin askeleeni Tuhokatseen osoittamaan suuntaan, missä lintujen hajut tuntuivat voimakkaammilta. Pikkulinnut eivät ehkä olleet parasta mahdollusta riistaa - niissä ei ollut paljoa lihaa - mutta lehtikadon tullessa ei ollut varaa nirsoilla. Niinä kylminä aikoina arvosti laihinta ja kitukasvuisintakin pikkueläintä.
Kuljimme jonkin aikaa hiljaisuudessa hajujen perässä, etsien sopivaa paikkaa metsästää, kunnes päätin rikkoa sen.
"Tiedän, että tuskin vastaat tähän mitään, mutta onko Viiltokaaos puhunut sinulle jotain hänen suunnitelmistaan?"
Tuhokatse oli ollut Viiltotähden luottosoturi, joten siksi Viiltokaaos oli hänet kai tukijakseen valinnutkin. Itse en olisi niin tehnyt, oli hän luotettu soturi tai ei, kollihan oli ikäloppu. Varmasti yhtä vanha kuin Kidesydän, joka oli suunnilleen Nelipuiden ikäinen. Toisaalta Tuhokatse oli sotureista kaikista kokenein, eikä ikä ainakaan aina näyttänyt painavan häntä.
"Olet oikeassa, en vastaa mitään. Jos Viiltokaaos olisi sanonut minulle jotain, se olisi meidän asiamme, ei sinun. Hänellä olisi varmasti syynsä olla kertomatta sinulle."
"Ehkäpä."
En jaksanut alkaa väittelemään jostain noin tyhjänpäiväisestä asiasta, joten lähdin seuraamaan rastaan tuoksua. Mielialani, joka ei ollut ollut kovin korkealla muutenkaan, tuntui laskevan kun tajusin, että seuraamani rastas istui yläpuolellani puun oksalla. Kiipeämistä, mitä muuta voikaan kissa toivoa?
Hipsin hiljaa puunrungon toiselle puolelle, jotta lintu ei näkisi minua. Hypähdin mahdollisimman pehmeästi rungolle ja tartuin siihen kiinni kynsilläni. Varmistin, ettei rastas ollut kuullut minua, ja todettuani, että se edelleen istui oksallaan, jatkoin eteenpäin. Kiipesin huomaamatta, upottaen kynteni pehmeästi männyn runkoon, kunnes olin sen oksan kohdalla, missä lintu istui. Kiersin sille puolelle, missä oksa oli. Oksa oli tarpeeksi paksu, jotta voisin kävellä sen päällä. Olisi enemmän kuin noloa kuolla niskojen taittumiseen puusta putoamisen johdosta. Hivuttauduin oksalle, hämmästellen sitä, ettei tuo tyhmä lintu ollut vieläkään tajunnut lentää pois. Tämän takia me kissat olimme saalistajia ja tuollaiset linnut saaliita. Eivätkä linnut olleet edes tyhmimmästä päästä.
Laskeuduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään rastasta kohti. Vatsakarvani viistivät puun rosoista kaarnaa vasten. Pidin häntäni alhaalla, jottei se olisi kahisuttanut oksistoa yläpuolellani. Minun oli tuskin kannattavaa tehdä suuria loikkia, jotta oksa ei vain katkeaisi. Siksi ollessani tarpeeksi lähellä saalistani, yksinkertaisesti tartuin siihen käpälälläni ennen kuin se ehti lehahtaa tiehensä. Puraisin rastasta niskaan, jolloin untuvainen otus lopetti sätkimisensä ja antautui kuoleman mustaan syleilyyn.

"Hyvä", Tuhokatse naukaisi ja nyökkäsi saaliilleni - kaksi rastasta ja hiiri. Tuon enempää kehuja vanhemmalta soturilta tuskin koskaan irtoaisi, joten sain olla hyvin tyytyväinen itseeni. Itse hän oli saanut oravan ja yllättävän lihavan myyrän, joita hän nyt roikotti suustaan. Hetken kuluttua Sysisydän ja Verikyynel saapuivat sille paikalle, missä olimme jakaantuneet pareiksi. Molemmilla naarailla näytti käyneen hiukan huonompi tuuri. Heidän saaliinsa oli pienempi, mutta kyllä siitäkin riitti syötävää monelle kissalle.
"Selvä. Lähdetään takaisin leiriin, eiköhän tämä riitä", partion johdossa oleva Tuhokatse ilmoitti ja otti suunnan kohti Kuolonklaanin leiriä. Sysisydän näytti pitävän huolen siitä, ettei hän vain joutuisi enää uudelleen keskustelemaan kanssani, sillä nuorempi naaras kiiruhti Tuhokatseen perään, jolloin Verikyynen asettui väliimme jonossa ja minä jäin taas pitämään perää.
Siinä kävellessämme muistin Mahtitassun. Olimme sopineet - tai minä olin ehdottanut - tapaavamme kolmen auringonlaskun päästä. Se tarkoitti siis huomisiltaa. En tiennyt varmasti, tulisiko hän. Vahva epäilykseni kuitenkin oli, että hän suostui pieneen sopimukseemme. Hän vaikutti sellaiselta kissalta, jota oma etu kiinnosti enemmän kuin se, miten sen hankki. Olin luvannut, että jos hän tulisi tapaamaan minua, en kertoisi Naalitähdelle siitä, että hänen poikansa oli ylittänyt Kuolonklaanin ja Tuuliklaanin rajan. Olin luvannut, että jos hän tulisi, voisin auttaa häntä keräämään valtaa. Mahtitassusta voisi tulla hyvä liittolainen, sillä kollissa oli sitä tulta, mikä hyvälle soturille oli välttämätöntä. Hän ei ollut varsinaisesti pelännyt minua. Tai ehkä oli, mutta hän oli peittänyt sen piikikkyydellä ja hyökkäävällä asenteella ja tehnyt parhaansa piilottaakseen sen. Oppilas oli ollut jopa röyhkeä ja siitä olin pitänyt. Viiltokaaos tulisi olemaan tyytyväinen.

Saavuimme piakkoin leiriin. Siellä kävin heittämässä saaliini tuoresaaliskasan päälle. Se näytti taas pienentyneen viime näkemästä. Säät kylmenivät ja päivät lyhenivät. Riista muutti pois tai alkoi horrostaa.
"Tervehdys, Kalmalilja", ääni naukui takaani. Tunnistin sen ärsyttävän ja tekopyhän sävyn missä vain.
"Kuolemakukka", murahdin kyllästyneesti kohdatessani harmaan naaraan katseen. "Miten voit? Toivottavasti et hyvin."
En pitänyt hänestä; en ollut koskaan pitänyt. En tosin ollut tuntenut siskoani kovin kauaa, mutta silti. Hänessä vain oli jotain, mikä ajoi minut pois hänen luotaan.
"Ainakin paremmin kuin sinä", entinen erakko naukaisi jäisesti päätään kallistaen. "Kuulostat siltä, että sinulla on jäänyt jotain hampaankoloon. Mitähän se mahtaisi tällä kertaa olla?"
"Ei mitään mikä kuuluisi sinulle", naukaisin hymyillen kylmästi. "Minulla sentään on sen verran tekemistä elämässäni, että jotkin asiat voivat jäädä vaivaamaan. Entä sinulla? Suurimpia murheitasi ovat varmasti päivän sää."
"Älä yritä ärsyttää minua, sinä et onnistu siinä", Kuolemakukka naukui venytellen. "Me olemme siskoja, olemme samankaltaisempia, kuin uskotkaan. Tiedän, että sinua on vaikea hermostuttaa, mutta niin on minuakin. Joten voit luovuttaa heti kättelyssä."
"No, jos haluaisin saada sinut raivon partaalle, voisin vain tehdä sen. Mutta miksi minä niin tekisin? En jaksa tuhlata aikaani sinuun."
"No, älä sitten. Näkyillään", hän tokaisi ja käännähti, astellen sitten pois luotani. Huokaisin syvään, kun naaras katosi näköpiiristäni ja kävelin soturien pesän rauhoittavaan pimeyteen. Olin väsynyt, olihan nyt jo ilta. Muutenkin olin koko päivän ollut partioissa tai suorittamassa muita velvollisuuksiani. Tuskin kukaan enää tänään kaipaisia minua mihinkään. Ja jos kaipaisi, repisin siltä kissalta korvat päästä. Halusin vain viimeinkin olla rauhassa ajatusteni kanssa, ilman muita kissoja. Täysin yksin.
Muutama kissa oli jo lepäämässä sammalpedeillään. Kävelin omalleni ja istuuduin sukimaan turkkiani. Sysisydän ponnahti jälleen mieleeni ja sitä kautta myös muu perheeni. Minun olisi vietettävä enemmän aikaa heidän kanssaan. Etenkin Raetähden, olihan hän sentään kumppanini. Meillä molemmilla tuntui vain olevan paljon kiireitä. Hän oli päällikkö, minun taas oli autettava Viiltokaaosta hänen suunnitelmissaan. Tuntui hiukan pahalta tehdä sitä Raetähden selän takana, mutta tuskin siitä olisi mitään oikeaa haittaa.
Tarkemmin ajatellen minulla ei ollut enää edes kovin paljoa perhettä tässä klaanissa. Jos jätettiin Kostohenki ja hänen jälkikasvunsa huomiotta, jäljellä olivat vain Raetähti, Sysisydän, Kojoottivirne, Kuolemakukka ja Valhekuiske, jonka kanssa olin tuskin missään tekemisissä. Olin ehkä toiminut hänen sijaisemonaan, mutta se ei tainnut merkitä kummallekaan meistä yhtään mitään. Hän oli silti muisto Kielonyrkystä ja ehkä myös Pikiviillosta, joka oli syyttömänä karkotettu klaanista. Missähän Kuolonklaanin entinen parantaja nyt vaelsi vai oliko hän enää edes elossa? Hänestä oli tullut minulle yllättävän tärkeä, ehkä siksi, että me molemmat rakastimme Kielomyrkkyä. Toivoin, että hän oli turvassa ja onnellinen, missä ikinä olikin.
Haukottelin väsyneenä ja kierryin kerälle makuualusilleni. Päivä oli ollut pitkä ja tarvitsin kipeästi unta ja lepoa. Huomenna minun olisi tavattava Mahtitassu, eikä pitänyt unohtaa soturin velvollisuuksiani. Suljin siis silmäni ja annoin unen kaapata minut valtaansa.

//2016 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

22.10.2018 20:06
Jäin silmäilemään Varjoklaanin reviiriä mietteliäänä kerrottuani Mäyräraidalle, että olin tullut rajalle odottamaan viestinviejää. Viestini oli tarkoitettu tyttärelleni, Rosmariiniputoukselle, ja ensimmäinen paikalle saapuva varjoklaanilainen saisi kuljettaa viestin hänelle enkä epäillyt, että he jättäisivät viestin viemättä, olihan kyseessä yksi varjoklaanilaisten arvostetuimmista kissoista. Uskoin myös, että hän saattoi olla varapäällikkö, koska Kuolonklaanin partio oli kuulemma törmännyt rajalla Minttusydämeen, joka oli kertonut olevansa henkiensä hakumatkalla. Vaikka en tahtonu myöntää sitä, olin todella kateellinen siitä, että tyttäreni oli helposti päässyt siihen asemaan johon minä olin pyrkinyt koko elämäni. Nyt kun olin Kuolonklaanin riveissä, en varmaan saisi koskaan mahdollisuutta nousta kyseiseen asemaan.
Katseeni valpastui, kun huomasin silmäkulmastani liikettä Varjoklaanin reviirillä. Nousin nopeasti seisomaan ja ja jäin siristelemään paikoilleni entisen klaanini aluetta, yrittäen tunnistaa kissakaksikon joka lähestyi rajan. Silmissäni välähti viha, kun tunnistin ensimmäisen kissan, tummanharmaan naaraan, entiseksi kumppanikseni Liljahenkäykseni. Naaras näytti vieläkin aivan samalta miltä hän oli näyttänyt sinä hetkenä kun minut oltiin karkoitettu. En ollut nähnyt parantajaoppilasta kovin usein sen jälkeen, enintään nopealta silmäykseltä klaanikokouksessa.
Tutkin naaraan vierellä kulkevaa vaaleanharmaata kollia lyhyen hetken kunnes tunnistin hänet Rosmariiniputouksen parhaaksi ystäväksi, Varpusliidoksi. En muistanut kovin paljon kollista, muistin kirkkaasti sen päivän kun Varpusliito ja Rosmariiniputous olivat pentuina vaeltaneet ukkospolulle ja tyttäreni oli miltein jäänyt hirviön alle. Jos hän olisi jäänyt hirviön alle, elämäni olisi tänäkin päivänä paljon helpompaa.
"Täydellistä, voin välittää viestini noille nuorille rakastavaisille", murahdin silkkisesti ja lähdin marssimaan päättäväisenä ja mahdollisimman uhkaavan näköisenä rajaa kohti. En ollut aivan varma olinko kateellinen siitä, että Varpusliito ja Liljahenkäys viettivät aikaa yhdessä ja olivat mahdollisesti enemmän kuin klaanitovereita, mutta tiesin ainakin että minulla oli vieläkin heikkoja tunteita entistä kumppaniani kohtaan. Onneksi pystyin pitämään ne salassa jokaiselta.
"Tulkaahan meidän seuraamme, nuoret rakastavaiset!" ulvaisin kovaan ääneen, joka sai kaksikon huomaamaan meidät. Liljahenkäyksen meripihkaisissa silmissä välähti se tuttu viha, jonka olin kohdannut monia kuita sitten hyökättyäni hänen kimppuunsa. Varpusliito tuijotti meitä myös vihaisena, mutta en olisi voinut vähempää välittää hänestä.
“Kylmähenkäys. Mäyräraita. Mitä te haluatte?" Liljahenkäys kysyi terävästi.
"Ei minulla ole erityisempiä aikomuksia, satuin vain eksymään seuraanne", naukaisin välinpitämättömästi.
"Et pysty pysymään kaukana pettämäsi klaanin reviiriltä, vai?" Liljahenkäys huomautti viileästi saavuttuaan aivan Varjoklaanin rajalle. Silmäilin entistä kumppaniani kylmästi ja virnistin jäätävästi.
"Ja sinä et varmaankaan pysty pysymään kaukana seuralaisestasi", murahdin pilkkaavasti ja heitin alentavan mulkaisun Varpusliitoon. Vilkaisin nopeasti vierelläni seisovaa Mäyräraitaa tyytyväisesti ja käännyin sitten takaisin kaksikon puoleen.
"On varmaan noloa Varjoklaanille, kun sen soturit poistuvat klaanista yksi kerrallaan. Mäyräraita ja Utukyynel ovat tajunneet häipyä siitä heikosta klaanista enkä yllättyisi, jos he eivät jäisi viimeisiksi. Asiastaan toiseen", naukaisin kylmästi ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni, joiden katse oli porautunut nyt Liljahenkäykseen, "minulla sattuu olemaan viesti eräälle klaanitoverillenne, nimittäin Rosmariiniputoukselle."
Tunsin ilman sähköistyvän, kun mainitsin tyttäreni nimen. Varpusliidon katse valpastui ja hän siristi hieman vihreitä silmiään odottaessaan minun jatkavan.
"Kertokaa hänelle, että Utukyynel tahtoisi tavata hänet, aivan vain he kaksi. Saatte lupaukseni, että hän ei tuo yhtäkään kuolonklaanilaista mukaansa ja oletan, että Rosmariiniputous saapuu myös yksin. Utukyynel tulee rajalle puolikuun yönä, varmistakaa että hänen siskoksa ei myöhästy", ilmoitin jäätävän tyynesti ja käännyin sitten Varpusliidon puoleen, "olen sattumoisin kuullut huhuja, että Rosmariiniputous on päässyt Varjoklaanin varapäälliköksi. Sattuvatko huhut olemaan totta?"
"Kyllä, hän on Varjoklaanin varapäällikkö", Varpusliito vastasi aivan yhtä kylmästi minulle takaisin. Virnistin julmasti ja heitin sitten nopean silmäyksen Liljahenkäykseen.
"Sepä mukava kuulla. Kertokaa toki hänelle onnittelut minunkin puolestani", naukaisin silkkisesti ja heilautin sitten häntääni Mäyräraidalle merkiksi, että lähtisimme. Käänsin tylysti selkäni varjoklaanilaiskaksikolle ja jätin turhat hyvästelyt pois.
"Voimme palata leiriin, tehtävämme on toistaiseksi tehty. Tulivathan minun valehtelutaitoni käyttöön", huomautin viileästi ja lähdin sitten marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Mäyräraidan rinnalle.

//Mäyrä? Lilja? Varpunen?
//576 sanaa

Nimi: Mäyräraita

22.10.2018 19:12
“Meillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin kuvittelinkaan”, Kylmähenkäyksen ääneen oli tullut nyt uusi sävy. Hän murahti äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen edellämme kulkevan Sumumyrskyn huomion. Hopeanharmaa kolli käännähti ympäri ja porasi meripihkaisten silmiensä katseen Kylmähenkäykseen, joka kohotti päättäväisesti leukaansa ja sanoi:
“Palaa sinä vain leiriin, taisimme haistaa riistaa Mäyräraidan kanssa.”
Sumumyrsky tuijotti hetken ajan jäätävästi Kylmähenkäystä, ennen kuin heilautti häntäänsä välinpitämättömästi ja marssi ohitsemme takaisin ukkospolulle päin.
“Aina siitä asti kun häivyin Varjoklaanista ja liityin kuolonklaanilaisten rivistöön, olen tahtonut upottaa kynteni tyttäreni kurkkuun ja sivaltaa hänet hengiltä. Se halu on viimeisten kuiden aikana vain voimistunut ja nyt olen tavannut kissan, joka varmasti janoaa samaa kostoa Rosmariiniputousta kohtaan. On monia muitakin varjoklaanilaisia, jotka eivät ole soturin arvoisia, mutta tyttäreni on aivan ensimmäisenä listalla. Minulla on jo eräs suunnitelma, mutta siinä on vielä punomista, joten kerron sen myöhemmin. Mutta mitä sanot, oletko kiinnostunut vai et? Tahdon suoran vastauksen.” Kylmähenkäyksen kylmänsinisten silmien katse tuntui näkevän lävitseni. Se oli jopa hieman pelottavaa, sillä yleensä en antanut kenenkään päästä tarpeeksi lähelle itseäni pystyäkseen siihen. Kylmähenkäys oli eri maata kuin muut.
Kylmä virne hiipi kasvoilleni. “Kyllä, olen kiinnostunut tarjouksestasi”, vastasin empimättä.
“Hienoa”, sinertävänharmaa kolli murahti tyytyväisen kuuloisena ja viittasi minua seuraamaan perässään. “Seuraavaksi meillä on hoidettavana pari pientä asiaa.”
Nyökkäsin nopeasti ja loikin hänen jäljissään kohti Varjoklaanin rajaa, missä suunnitelman ensimmäisen vaiheen tulisi ilmeisesti käydä toteen.

Pörhistin karvani suojaksi purevalta viimalta. Kylmähenkäys istui vieressäni kylmänrauhallisena. Hänen katseensa oli kiinnittynyt jonnekin kauas Varjoklaanin reviirille. Kallistin hieman päätäni. Mahtoikohan tuo kolli koskaan kaivata takaisin Varjoklaaniin? Olihan hän sentään syntynyt siellä ja niin poispäin. Avasin suuni haukotukseen ja oikaisin selkäni suoraksi, jonka jälkeen käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
“Mitä me siis tarkkalleen ottaen odotamme?” kysyin kulmiani kohottaen.
“Viestinviejää”, Kylmähenkäys vastasi tylysti.
Heilautin korviani yllättyneenä. Oliko hänellä soluttautuja Varjoklaanissa? Ei kai nyt sentään. Kylmähenkäyksellä tuskin oli ollut Varjoklaanissa kovinkaan läheisiä kissoja paitsi tietty... Liljahenkäys. Kylmähenkäys vierelläni nousi seisomaan ja siristi kylmänsinisiä silmiään nähdessään rajaa lähestyvän kissakaksikon. Varjoklaanin parantajaoppilas ja entinen mestarini Varpusliito tassuttivat meitä kohti. He näyttivät jotenkin kumman läheisiltä keskenään. Samassa Kylmähenkäyksen juoni aukesi minulle. Hän aikoisi käyttää varjoklaanilaisia johdattimena viestilleen, joka oli mitä oletettavimmin tarkoitettu hänen tyttärelleen, Rosmariiniputoukselle. Aika ovelaa.

//Kylmä? Varpunen?
//348 sanaa.

Nimi: Viiltokaaos

22.10.2018 18:53
Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta kuullessani hänen kysymyksensä. Olin miettinyt asiaa paljon. Mahdollisesti Kuolonklaanistakin löytyi niitä kissoja, jotka eivät hyväksyisi suunnitelmiani ja minua päällikkönään.
"Se on heidän päätöksensä", vastasin lapojani kohauttaen.
"Mitä tarkoitat?" Valhekuiske kysyi. Käänsin katseeni naaraaseen ja pysähdyin. Soturi pysähtyi myös vierelleni.
"He voivat hyväksyä suunnitelmani, kuolla tai ottaa vastaan jotain varmasti pahempaa kuin voivat kuvitellakaan. Jokaisella on jotain, josta välittää. Voin kääntää pennut omia vanhempiaan vastaan, tappaa kumppanin tai vaikka sokeuttaa kissan. Lista on pitkä, mutta kyllä minä selviän. Saan kuolonklaanilaiset uskomaan minuun ja suunnitelmiini, onhan klaani sentään minun", nau'uin virnistäen. Virne pyyhkiytyi hetkessä pois kasvoiltani ymmärrettyäni mitä olin sanonut. Valhekuiske ei tiennyt minun olevan Viiltotähti, hän luuli minua vain joksikin tämän sukulaiseksi. Myös Valhekuiskeen kasvoille muodostyi hämmentynyt, kysyvä ilme.
"Sinun?" naaras pyysi jälleen tarkennusta ja siristi silmiään. Yritin keksiä nopeasti jonkun valheen siihen, mutta mieleeni ei tullut mitään. Tuijotin vain naaraskissan hämmentyneitä silmiä pitkään. Hetki jatkui ja jatkui, kunnes Valhekuiske räpäytti vihreitä silmiään ja kallisti päätään.
"Niin, siis minähän.. Minustahan tulee päällikkö", yritin soperrella, mutta naaraan vihreä katse porautui niin syvälle silmiini, että se sai minut takeltelemaan sanoissani. Valhekuiske katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan. Kirosin mielessäni pitäen katseeni yhä naaraan silmissä. Mikä minua vaivasi? Olin aina kiperään tilanteeseen joutuessani onnistunut luikertelemaan siitä pois valheiden avulla. Tämän kiusallisen keskustelun jälkeen mieleni melkein teki kertoa naaraalle totuus, mutta en tiennyt voisinko oikeasti luottaa häneen. Vaihtoehtoja olisi kaksi; joko naaras alkaisi kunnioittamaan minua enemmän tai sitten hän lopettaisi kaiken yhteyden pidon ja tahtoisi pois suunnitelmistani. En uskonut, että soturi vajoaisi niin alas, että kertoisi muille minusta. Olin umpikujassa. En tiennyt mitä tehdä. Tunsin sydämeni lyöntien nopeutuvan sitä mukaan kun mietin asiaa enemmän. Yritin miettiä järkevintä ratkaisua. Jos antaisin asian olla, Valhekuiske jäisi takuulla miettimään sitä ja takuulla ottaisi asian vielä puheeksi.
"Mitä sinä oikein sekoilet?" naaras kysyi hieman turhautuneena ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle kärsimättömänä. Yritin löytää parhaimman pakotien, mutta ajatukseni vain törmäilivät pääkopassani toisiinsa antamatta minulle vastausta.
"Miten niin? Johan minä kerroin", vastasin murahtaen yrittäen palauttaa tyynen ilmeen kasvoilleni, mutta hermostuneisuus paistoi läpi. Viilsin kynsilläni ilmaa huomaamattani kaksi kertaa aivan peräkkäin.
"Salaatko sinä jotain?" naaras kysyi nostaen leukaansa ylemmäs. Naaras oli siristänyt vihreät silmänsä aivan viivoiksi.
Mikä ihme minua vaivasi? Kysymys kaikui päässäni äärettömyyksiin saakka. Miksi käyttäydyin näin, miksi olin mennyt näin lukkoon. Minun täytyi tehdä päätös nyt. Valehtelisinko naaraalle, kääntäisinkö aiheen toisaalle vai kertoisinko yksinkertaisen totuuden.
"Kerron sinulle nyt jotain, jota en ole kertonut kuin muutamalle luotettavalle kissalle koko Kuolonklaanissa. Sinun täytyy vannoa henkesi nimeen, että et kerro tästä kenellekään", nau'uin naaraalle saaden ääneni nyt tasaiseksi ja matalaksi. Päästin kurkustani matalaa murinaa viiltäessäni kynsilläni ilmaa. Valhekuiske nyökkäsi hitaasti.
"Minä vannon", naaras vastasi hitaasti ja laski leukaansa nyt alemmas. Nielaisin hieman hermostuneena ja vilkaisin ajatuksissani taivasta yrittäen keksiä, miten olisi järkevintä kertoa uudelleensyntymisestä ja edellisestä elämästäni Valhekuiskeelle.
"Minä olen Viiltotähti", nau'uin lyhyesti ja ytimekkäästi tyyni ilme kasvoillani. Suoristin ryhtini ja katsoin minua hieman pienempää naarasta tuon silmiin yläviistosta. Valhekuiske katsoi minua epäuskoisena ja oli purskahtaa nauruun, kunnes virne muuttui hetkessä hämmästyneeksi ilmeeksi. Naaras kallisti päätään.
"Kauan sitten minä olin Viiltotähti. Minä kuolin ja sitten synnyin uudelleen. Muistin menneisyydestäni Viiltotähtenä vasta Kuolonklaanissa ollessani, tajusin sen pyörryttyäni kokoontumiseen joitakin kuita sitten", kerroin naaraalle. Nyt Valhekuiskeen yllättynyt ilme oli muuttunut epäileväksi.
"Yritätkö nyt vedättää minua? Tuo on hulluinta mitä olen hetkeen kuullut", naaras vastasi tuhahtaen ja lipaisi kielellään etukäpäläänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja räpäytin silmiäni.
"En, miksi yrittäisin? Kerroin sinulle juuri asian, joka on syvin salaisuuteni ja sinun reaktiosi on tuollainen. Tai olisihan se pitänyt arvata", vastasin murahtaen. Naaraan reaktio oli toisaalta ymmärrettävä, mutta hänen epäilyksensä saivat minut ärsyyntymään. Olin kääntymässä ympäri palatakseni leiriin, mutta Valhekuiske pysäytti minut:
"Oletko ihan oikeasti tosissasi?" Kohtasin naaraan katseen ja nyökkäsin hitaasti. Tunsin kylmien väreiden kulkevan kehoni lävitse. Kuulin selkeästi sydämeni tykytyksen korvissani. En tiennyt johtuiko se naaraan katseesta vaiko siitä, että annoin jälleen yhdelle kissalle aseen minua vastaan. Se ase voisi hetkessä tuhota kaiken mitä olin saanut tässä elämässäni aikaan. Tai vaihtoehtoisesti sen avulla voisin saada kaiken takaisin, mitä minulla aikoinaan oli.
"Minä olen Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja. Tahdon kaiken sen takaisin, mitä minulla aikoinaan oli. Mutta nyt aion tehdä sen paremmin ja yhä vain muistettavammin. Vanha nimeni kummittelee yhä metsässä pelotellen tottelemattomia pentuja, tahdon siitä pelosta suurempaa ja aidompaa. Tahdon muistuttaa kaikille, mistä Kuolonklaani on oikeasti tehty. Ikävä kyllä, mutta Raetähti on ajanut Kuolonklaanin uskottavuuden alaspäin. Me emme ole enää pelätty klaani, ennemminkin väheksitty. Eikö se ole väärin, että joudun katsomaan kuinka minun klaaniani tuhotaan? Sen vuoksi minä aion valloittaa koko metsän", naukaisin Valhekuiskeelle pitäen puheessani pieniä taukoja. Naaras katsoi minua herkeämättä. Mitäköhän hän nyt ajatteli? Pitikö hän minua sekopäänä vai uskoiko hän sen, mitä olin.

//Valhe? Sori sekavuus xd
// 760 sanaa

Nimi: Raetähti

22.10.2018 18:29
Räpyttelin väsyneenä meripihkaisia silmiäni, kun katsoin ylös siniselle taivaalle. Taivaalla leijaili vain muutama pilven hattara. Oloni oli varsin tyyni, vaikka olisin ajatellut kihiseväni vihasta. Ne erakot, joiden aivojen tilalla oli haisevaa sammalta, olivat vieneet minulta hengen. Tiesin, että minun pitäisi nousta ja lähteä leiriin. Muristen kapusin tassuilleni ja aloin astelemaan leiriin päin. Olisin repinyt puut paljaiksi, ellen olisi ollut näin väsynyt. Minua ärsytti olla näin heikko. Jos joku olisi nyt hyökännyt kimppuuni, en olisi voinut tehdä muuta kuin istua ja odottaa varmaa hengen menetystä. Onneksi minulla oli sentään henkeni. Murahdin lähes jokaisella askeleella, mutta leiri alkoi jo häämöttää edessäpäin. Ja sattuipa juuri sopivasti, ettei kukaan partio päässyt minua auttamaan. En varmana kertoisi muille, mitä oli käynyt. Kuolonklaanin päällikkökö ei mokomille erakoille pärjäisi? Astelin raskain askelin leiriin, sain katseita ja myös huutoja. En vain jaksanut vastata. Raahauduin väsyneenä parantajan pesään ja lysähdin sammalvuoteelleeni.
"Talvikkimuisto... tappelin tuossa... erakoiden kanssa, olisiko sinulla mitään yrttimössöä siihen tilanteeseen?" murahdin ja kohotin leukaani ylemmäs näyttäen parantajalle kaulaani. Talvikkimuisto suhahti heti yrttivarastolleen ja alkoi etsimään minulle sopivia yrttejä. Mitkään yrtit eivät kyllä nyt kiinnostaneet. Odotin todella sitä päivää, kun saisin kohdata ne ketunläjät uudestaan. Riistä heiltä henki yksitellen. Minua ärsytti. Tyyneyteni oli kadonnut matkan aikana, sillä olin jäänyt ajattelemaan kaikkea. Kynteni puristuivat sammalpetiin ja mieleni olisi tehnyt silputa se.
"Rauhoitu", sihahdin itselleni ja huokaisin syvään.
"Sanoitko jotain?" klaanimme parantaja kysyi ja kohotti katseensa yrteistään. Pudistelin päätäni vastaukseksi Talvikkimuistolle. Onneksi hän oli sentään hoitamassa minua, eikä mikään Pikiviilto. Onneksi olin päättänyt karkoittaa hänet, sillä olisihan hän ollut riski klaanille ja erityisesti sairaille, klaaninvanhimmille, pennuille ja kuningattarille, joita parantaja hoivasi.

//loppu vähä töks mut eipähä voi mitää :] ja joku saa tuua kissansa seuraa jos haluaa
// 261 sanaa

Nimi: Säpäletassu

22.10.2018 15:04
Kuuntelin tarkkaavaisesti, kun Pirstaletassu kertoili harjoituksistaan. Hän oli oikeasti käyttänyt koko tämän ajan kuoppien kaivamiseen? Kuoppia kuoppien perään. Ymmärsin nyt todella hyvin, miksi Pirstaletassu oli niin turhautunut. Vaikka minä olin rauhallinen ja suht' kärsivällinenkin kissa, olisin tähän mennessä jo menettänyt hermoni, jos joutuisin vain kaivamaan kuoppia.
Pirstaletassu oli myöskin joutunut täyttämään yhtä suurta kuoppaa puiden latvoista hakemillaan vihreillä lehdillä - yksi kerrallaan. Pirstaletassu hiljeni hautautuen ajatuksiinsa. Ehkä hän hoksasi, mitä hyötyä harjoituksista oli, koska sitä olin kysynyt häneltä. Kuoppien kaivamisessa lihakset olivat varmasti kehittyneet, samoin kiipeilyssä, mutta ei niillä vielä soturiksi päästy. Kalmaliljan pitäisi vähitellen tajuta, että Pirstaletassu tarvisti myös muuta koulutusta.
Pirstaletassu kohotti katseensa havahtuen mietteistään ja ehdotti, että me voisimme opettaa hänelle oppimiamme liikkeitä, sitten kun olisin parantunut.
"Ihan varmasti opetamme, eikö niin, Säpäletassu?" Sirpaletassu naukaisi.
"Tietenkin", minä mau'uin nyökäyttäen päätäni.
Juttelimme vielä hetken niitä näitä, mutta sitten kaksikon piti lähteä harjoituksiin tai jonnekin. Minä jäin taas yksin, mutta enää se ei haitannut niin paljon. Sisarukseni olivat saaneet minut piristymään, ainakin jossakin määrin.
Niin kuluivat ne muutamat päivät, jotka minun täytyi viettää parantajan pesällä, poissa harjoituksista. Opettelin syömään riistaa uusilla hampaillani. Aluksi se oli ollut hankalaa, koska leukoja oli kivistänyt vielä, joten pureminen oli sattunut. Terävemmät hampaani olivat myöskin olleet hiukan hankalat, sillä saatoin repiä niillä herkästi saalista vähän liikaakin, ellen ollut varovainen. Muutaman ruokailun jälkeen olin kuitenkin oppinut hyvin nopeasti käyttämään hampaitani ihan normaalisti, ja kun kipukin vähitellen väistyi, kaikki tuntui lähes normaalilta.

Odottelin Talvikkimuistoa, joka oli mennyt käymään yrttienhakureissulla. Hän oli luvannut sen jälkeen tarkastaa hampaani viimeisen kerran, ja sen jälkeen saisin lähteä parantajan luota, jos kaikki oli hyvin. Astelin ympäriinsä parantajan pesässä ja tunnustelin kielellä hampaitani, joihin ei sattunut enää yhtään. Istahdin rauhattomana alas ja huiskin hännälläni ilmaa. Jonkin ajan kuluttua haistoin ilmassa vahvemman yrttien tuoksun sekoittuneena Talvikkimuiston tuoksuun. Naaras pujahtikin sisään pesään kantaen suussaan jotakin yrttitukkoa. Hän kävi sylkäisemässä sen varastoihinsa tyrkkien sen peremmälle ja kääntyi sitten minua kohti.
"No niin, avaapa suusi", hän huokaisi.
Tottelin häntä ja annoin siniharmaan naaraan työntää käpälänsä suuhuni. Hän tunnusteli hampaitani ja käänteli päätäni eri kulmiin tiiraillen suuhuni. Hän tunnusteli leukojani ja käski minun avata ja sulkea suutani muutaman kerran.
"Leukaluusi toimivat aivan oikein ja ikenesi ovat parantuneet hyvin. Hampaat ovat asettuneet uusille paikoilleen, jos ovat siirtyneet.. kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Minun puolestani voit palata harjoituksiin", Talvikkimuisto lausui lopetettuaan.
En voinut estää pientä hymyä tulemasta kasvoilleni.
"Ole kuitenkin varovainen harjoituksissa, äläkä heti yritä jotakin liian vaikeaa, missä tarvitsee hampaita. Ja muista olla varovainen etenkin taisteluharjoituksissa, sillä et saa purra mestariasi edes harjoitusmielessä kovin kovaa. Nuo hampaat haavoittavat aika herkästi, luulisin", Talvikkimuisto lisäsi.
"Selvä", naukaisin ja lähdin pesän suuaukolle iloiten samalla siitä, että olin päässyt eroon hankalasta puheestani ja suhisevista s-kirjaimista ienten ja leukojen parantuessa.
"Kiitos", lisäsin hiljaa vilkaisten parantajanaarasta lapani yli.
Tämä nyökäytti päätään ja kääntyi yrttivarastojensa suuntaan. Minä pujahdin ulos ja hengitin raikasta ilmaa ilman yrttien tuoksua joka puolella. Talvikkimuisto sanoi jo kertoneensa Sysisydämelle aikaisemmin siitä, että palaisin tänään luultavasti normaaliin harjoitusrytmiin. Kaipa naaras tulisi itse kertomaan minulle, milloin olisi ensimmäisten harjoitusten aika.

//Sori Tiimipii, ku en odotellu enää sun jatkoja Sirpaleella, päätin nyt hommata tän pois tuolta parantajan pesältä että tää voi lähtee kokoontumisee ja muutenki saadaan tapahtumia vähän eteenpäin
//495 sanaa

Nimi: Valhekuiske

22.10.2018 09:25
Kohautin lapojani ja loin pohtivan katseen hämärtyvälle taivaalle. Pikiviillon lähdön jälkeen olin pitkästä aikaa keskittynyt kunnolla soturin tavallisiin tehtäviin, enkä tiennyt, kuinka olisin voinut auttaa Viiltokaaosta tuon suunnitelmien etenemisessä. Pääasia oli kuitenkin, että hän itse tiesi mitä oli tekemässä. Näin suurta asiaa oli kuitenkin hyvin vaikea pitää loppujen lopuksi salassa, ja miten muut klaanit mahtaisivat reagoida kuullessaan Viiltotähden paluusta. Käänsin katseeni varapäällikköön, joka edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
"Olen tehnyt paljonkin, jos puhut asioista, kuten tuoresaaliskasan kasvattamisesta tai partioinnista", aloitin hidastaen samalla tahtia niin, että saimme pidemmän välimatkan edellä kulkevaan Mututassuun.
"Mutta jos tarkoitat salaisia suunnitelmiasi, tekisin mielelläni enemmänkin", vihjasin. Uskoin Viiltokaaoksen jättävän tahallaan joitain asioita kertomatta, mikä oli ymmärrettävää, mutta myös ärsyttävää.
"Pidän sen mielessäni", tuo murahti lyhyesti ja oli taas hetken hiljaa, kunnes osoitti katseellaan Mututassua. Naaras oli vahva ja sitkeä, eikä menisi enää kauaa, että hänet nimitettäisiin soturiksi. Oppilaanakaan hän ei ollut hullumpi, vaikkakin toisinaan melko kiivasluontoinen.
"Mututassu voisi olla hyvä lisä joukkoihini", Viiltokaaos aloitti, jolloin ymmärsin, miksi he olivat olleet yhdessä harjoittelemassa. Nyökkäsin pienesti ja katsoin itsekin kohti kilpikonnaukuvioista oppilasta.
"Oletko jo kertonut hänelle?" kysyin epäröiden, sillä Mututassu tosiaan oli vasta oppilas, eikä välttämättä ollut tarpeeksi kypsä ymmärtämään, mistä oli todella kysymys. Kaiken lisäksi Viiltokaaoksen joukkoihin kuulumisessa oli paljon vaaroja, joihin en halunnut vielä oppilastani laittaa. Onnekseni varapäällikkö pudisti päätään.
"En tietenkään. Odotamme, että hän on valmis soturiksi ja saa enemmän kokemusta, jonka jälkeen vasta kerromme hänelle, mikäli Mututassu vaikuttaa yhä sopivalta. Siihen asti sinä hänen mestarinaan voit pitää huolta, että hänet koulutetaan hyvin", kolli julisti. Nyökkäsin itsevarma ilme kasvoillani ja jatkoimme kävelyä hiljaisuuden vallitessa, kunnes olimme päässeet leiriin johtavalle tunnelille, jonne Mututassu oli hetki sitten edellämme astellut.
"Voisimme käydä vielä pidemmän lenkin, mikäli et ole uuvuttanut itseäsi aivan täysin", ehdotin ja muutin suuntani jo valmiiksi kohti ukkospolkua. Viiltokaaos katsoi hetken pohtivasti minua ja sitten taas leirin sisäänkäyntiä, muttei vastannut vielä mitään. Kallistin päätäni kysyvästi.
"Jää vain jos haluat, mutta minä menen ainakin", virnistin ja käänsin pääni kohti määränpäätäni, pois Viiltokaaoksesta. Vatsani kurni pienesti, mutta riista saisi nyt odottaa paluuseeni, ellen jäisi metsästämään matkan varrella. Lähdin kävelemään rivakkaaseen tahtiin olettaen jo, että Viiltokaaos olisi päättänyt jäädä leiriin, kunnes havahduin tuon askelten ääniin. Tyytyväinen virne maalautui sydämenlyönnin ajaksi kasvoilleni, mutta pyyhkiytyi pois ennen kuin katsoin vierelleni tullutta kollia, joka oli saavuttanut minut parilla loikalla.
"Hyvä, päätit sittenkin tulla", naukaisin. Vasta nyt erotin hänestä lähtevän hyvin vaimean Jokiklaanin hajun. Kurtistin kulmiani pohtien, oliko tuo ollut Jokiklaanin reviirillä Mututassun kanssa.
"Toivottavasti peititte jälkenne hyvin", tuhahdin, eikä Viiltokaaoksella kestänyt kauaa tajuta, mistä puhuin.
"Emme ole niin hiirenaivoisia ja harjoittelimme sitä paitsi vedessä, joten hajujälkiä tuskin jäi", tuo vastasi, mutta ilmeeni tuimeni entisestään.
"Vedessä? Sinäkö veit Mututassun harjoittelemaan joelle? Tuliko mieleesi, ettei hän välttämättä osaa uida ja miten edes osaisi, sillä en minun - tai kenenkään koko klaanista - pitäisi osata. Lukuun ottamatta sitä Jokiklaanin luopiota", murahdin, mutta ennen kuin olin ehtinyt lopettaa lauseeni muistin, että myös Viiltokaaos oli syntyperältään Jokiklaanilainen. Vaikenin nopeasti viitsimättä sanoa enää mitään, saati korjailla lausettani. Viiltokaaoksen ilme ei värähtänytkään.
"Sinuna olisin vain kiitollinen, että opetan Mututassulle tulevaisuuden kannalta hyödyllisiä taitoja. Taisteluissa ei liikuta pelkästään omilla reviireillä ja tiedän kissoja, jotka menehtyivät joutuessaan taistelemaan veden varassa", kolli vastasi. Huokaisin pienesti, sillä idea oli minusta yhä pähkähullu. Harmaat pilvet olivat harvenneet taivaalta ja paljastivat muutamia tähtiä, joita katselin vähän väliä. Oli naurettavaa, kuinka oma isäni oli uskonut Tähtiklaaniin ja vieläpä niin vahvasti, että oli valmis pettämään klaaninsa. Mutta toisaalta, jos Pimeyden metsä oli olemassa, luultavasti myös heikot kissat päätyivät jonnekin. Oli kumpaakaan tai ei, tärkeintä minulle oli uskollisuus kuolonklaanille ja varsinkin sille, mitä sen mahti saattoi parhaillaan olla.
"Mitä muuten aiot tehdä niiden kuolonklaanilaisten suhteen, jotka eivät tue suunnitelmiasi?" Kuolonklaanissa oli varmasti hellämielisempiä kissoja, jotka eivät välttämättä halua olla mukana Viiltokaaoksen joukoissa, mutta kun suurempia asioita alkaa tapahtua, muutokset alkavat varmasti koskettaa heitäkin.

//Viilto?
//622 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

21.10.2018 18:57
Painoin Mututassun pinnan alle. Naaras ehti juuri ja juuri haukata pinnalla happea, ennen kuin hänen päänsä katosi etujalkojeni edellä veteen. Tiesin naaraan olevan väsynyt, mutta hän pidätti yllättävän hyvin henkeään. Oppilas yritti sukeltaa pois käpälieni alta, mutta sukelsin pinnan alle upottaen hampaani naaraan niskaan. Mututassu ehti käydä pinnalla ja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, jonka jälkeen vedin hänet pinnan alle. Naaras yritti riuhtoa itseään irti hampaistani. Hän räpiköi siinä tovin, kunnes jouduin irrottamaan. Alkoi olemaan liian tukalaa pidättää henkeään, joten Mututassullakaan ei kai kovin kivalta tuntunut. Nousimme yhdessä pinnalle ja autoin naarasta uimaan itsensä rantaan. Nousin pois vedestä ja ravistelin läpimärkää, vettä tihkuvaa turkkiani. Mututassu hengitti raskaasti ja alkoi nuolla märkää turkkiaan kuivatakseen sitä.
"Lopetamme nyt. Tässä taisi olla ihan tarpeeksi yhdelle kerralle", nau'uin ja pakotin itseni hengittämään hiljaa, sillä en halunnut oppilaan huomaavan raskasta hengitystäni. Mututassu nyökkäsi katsoen minua huojentunut ilme kasvoillaan.
"Opetatko vielä minulle uimista tai joessa taistelua?" naaras kysyi saatuaan hengityksensä tasaantumaan ja rintakarvansa siisteiksi. Kohautin lapojani.
"Vesi kylmenee päivä päivältä ja joelle tulo useammin on suuri riski. Katsotaan uudelleen ensi hiirenkorvana", nau'uin viiltäen kynsilläni ilmaa. Hetken ajan pesimme turkkejamme rannalla. Vähän väliä vilkuilin kaislikon taakse jokiklaanilaisten varalta. Turkkini oltua tarpeeksi kuiva, nousin ylös. Kehoni oli lämmittänyt paikan kostealla nurmella ja noustessani kylmyys pureutui takalistooni.
"Pärjäsit hyvin. Palataan Kuolonklaanin reviirille. Annan sinulle luvan levätä loppupäivän. Leiriin päästyämme syö vatsasi täyteen ja mene lepäämään", nau'uin naaraskissalle. Mututassu vastasi nyökäten. Mututassun väsyneillä kasvoilla oli ylpeä ja tyytyväinen ilme. Kehut minulta olivat harvinaisia. Lähdin johdattamaan naarasta nelipuille toivoen, että yhä hieman märät turkkimme peittäisivät hajujälkemme. Kuljimme hitaasti ja rauhalliseen tahtiin, sillä harjoitustuokio vedessä oli vienyt oppilaani voimat. Olisin voinut syöksyä vaikka heti taisteluun, sillä harjoituksissa olin saanut energiapurkauksen. Olisin voinut aloittaa sodan vaikka heti ja tappaa jokaisen vastaan tulevan latokissan - tai siksi minä niitä ennen kutsuin. Niihin aikoihin Varjoklaani oli heikkona ja sen klaanin jäsenet hupenivat kaiken aikaa. Ladossa tilasta oli puutetta ruuan ohella, joten kaikki eivät vain selvinneet. Tällä hetkellä Varjoklaanilla meni kuitenkin yllättävän hyvin, siksi minä heidät valitsinkin tukijoikseni sotaan. Minttusydän takuulla pitäisi lupauksensa.

Kuolonklaanin reviirin raja häämötti edessämme. Kuljimme eteenpäin ripeästi kävellen. Turkkini oli yhä hieman kostea selästäni, mutta se ei tuntunut kovinkaan pahalta, joten annoin sen vain olla. Juuri kun ylitin klaanini rajan, maistoin kitalaessani tuoreen kuolonklaanilaisen tuoksun. Etsin katseellani kissaa lähimaastosta. Onnekseni erotin tummanharmaan, kookkaan naaraskissan lähestyvän meitä. Valhekuiske katsoi meitä hieman yllättyneinä kulkiessaan kohti ukkospolkua, jota pitkin olimme kulkeneet takaisin Kuolonklaanin reviirille. Aurinko oli jo matkaamassa kohti taivaanrantaa, mutta päivänvaloa oli jäljellä vielä runsaasti jäljellä.
"Sellaiset harjoittelut sitten", naaras vastasi kulmiaan kohottaen. Murahdin vastaukseksi ja pysähdyin soturin vierelle.
"Palaa vain leiriin", tokaisin Mututassulle. Naaras vilkaisi kysyvästi mestariaan, joka vastasi nyökäten. Kilpikonnakuvioinen naaras lähti kulkemaan kohti leiriä vilkaisematta kertaakaan taakseen.
"Missä te olitte?" Valhekuiske kysyi silmiään siristäen. Kohautin lapojani ja virnistin pienesti Mututassun mestarille.
"Harjoittelemassa", tyydyin vastaamaan. Valhekuiske pyöräytti silmiään ja lähti kulkemaan oppilaansa perään vierelläni.
"Milloin aiot ehdottaa Raetähdelle Mututassun soturiksi nimeämistä?" kysyin naaraskissalta pitäen katseeni suoraan edessäpäin. Valhekuiske kohautti lapojaan.
"Olisiko hän muka jo valmis?" naaras kysyi murahtaen.
"Eikö sinusta?" kysyin, mutta Valhekuiske ei vastannut. Naaras vilkuili Korkokivien suuntaan. Etsikö hän jotain vai miettiköhän soturi isäänsä, jonka olimme yhdessä lavastaneet syylliseksi kuningattaren murhaan.
"Mitenköhän Pikiviillolla menee?" kysyin hymähtäen pienesti. Luopion tekemiset eivät minua kiinnostaneet, mutta halusin nähdä kiinnostivatko ne Valhekuisketta. Naaras käänsi vihreän katseensa minuun ja pyöräytti silmiään.
"Tuskin kovin hyvin", naaras vastasi murahtaen pienesti.
"Partio kertoi tänään aamulla, että varjoklaanilaiskissan selvä hajujälki oli kulkenut Varjoklaanin rajalta emonsuulle saakka", Valhekuiske rikkoi hiljaisuuden kääntäen taas katseensa minuun. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä.
"Luuletko, että Tihkutähti olisi käynyt emonsuulla?" kysyin päästäen ilmoille huvittuneen naurahduksen kaltaisen murahduksen. Ajatus oli erittäin outo. En uskonut, että Varjoklaanin päällikköä kiinnosti kysellä esi-isiltään mitään.
"Tuhokatse ehdotti, että ehkä Tihkutähti on kuollut ja Minttusydän haki henkensä", naaras vastasi kääntäen nyt katseensa eteenpäin. Saatoin yhä nähdä etäämmällä Mututassun kulkevan eteenpäin kohti leiriä. Kohautin lapojani.
"Ei kovinkaan mahdoton ajatus. En ihmettelisi, jos joku varjoklaanilainen olisi surmannut päällikkönsä. Mäyräraidan mukaan Varjoklaani on alkanut muuttua pehmeämmäksi, eivätkä he kunnioita Tihkutähteä enää kuten aiemmin. Kenties se johtui vain kollin surkeista johtotaidoista", nau'uin virnistäen. Valhekuiske hymähti huvittuneesti.
"Kuinka suunnitelmasi etenevät?" naaras vaihtoi sulavasti puheenaihetta.
"Ne etenevät. Älä kerro kenellekään, mutta löysin erittäin lupaavalta vaikuttavan kissan toisesta klaanista", naukaisin soturille irvistäen. Tiesin voivani luottaa Valhekuiskeeseen. Hän oli luvannut auttaa minua, jos minä auttaisin häntä Pikiviillon lavastamisessa.
"Entä sinä? Mitä olet tehnyt vai oletko mitään?" kysyin naaraalta kääntäen taas vaihteeksi katseeni hänen suuntaansa.

//Valhe? Sori tönkköys xd
// 722 sanaa

Nimi: Mututassu

21.10.2018 16:32
Sen lisäksi, että kylmä vesi oli kangistanut kehoni ja saanut minut palelemaan, olin vetänyt monta kertaa vettä keuhkoihini ja nyt jokainen hengenveto rohisi hieman. Kaikki vesi ei ollut lähtenyt keuhkoistani ja siellä oli vielä muutama hassu pisara, jotka tuntuivat inhottavasti hengittäessä. En kuitenkaan halunnut kuluttaa enempää energiaa yskimiseen, sillä äskeinen, todella lyhyt harjoitus oli imenyt minusta jo lähes kaikki mehut. Uiminen ja vedessä liikkuminen todella oli paljon raskaampaa kuin maalla harjoitteleminen. Lisäksi Viiltokaaos oli jo kertonut minulle mitä tekisimme seuraavaksi ja antanut minun pitää pienen hengähdystauon. Halusin osoittaa olevani voimakas ja palautuvani nopeasti ensikosketuksesta veden kanssa, mutta harmikseni sain tasata hengitystäni melko kauan. Voimien keräämiseen kului mielestäni aivan liian kauan aikaa ja vasta ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen koin olevani tarpeeksi voimissani voidakseni jatkaa. En ollut tottunut tällaisiin harjoituksiin, vaikka yleensä Valhekuiske pitikin minulle rankkoja harjoituksia. Vedessä kaikki oli kuitenkin toisin – tuntui kuin se vastustaisi jokaista liikettäni ja keräisi kaikki voimani itselleen. Olin kuitenkin joskus nähnyt jokiklaanilaisten uivan sulavasti ja nopeasti, ja tiesin että veden vastuksen voittaminen oli mahdollista. Olin myös todistanut sen itselleni, kun pääni oli alkanut pysyä pinnalla paremmin ja olin löytänyt jonkinlaisen rytmin potkuihin.
”Alahan tulla sieltä”, Viiltokaaos murahti ja sivalsi kynsillään vettä. Rannalle pärskähti muutama pisara ja säpsähdin, mutta tällä kertaa en kääntynyt pois. Korvani nousivat innostuneesti pystyyn ja katsoin varapäällikköä. Hän nyökkäsi ilmeettömästi ja liukui sulavasti veteen. Pieni ärtymyksen tunne viilsi vatsaani, mutta pakotin sen syrjään. Ei äskeiseltä tempulta vaadittu paljoa, eikä minun tulisi edes olettaa, että saisin siitä ylitsevuotavia kehuja. Kovetin katseeni ja astuin takaisin kylmään veteen. Heti kun kosketin tassullani vettä, mieleni teki kääntyä takaisin. Olin juuri ehtinyt lämmetä jonkin verran, ja nyt kylmä vesi tunkeutui turkkini alle ja sai minut tärisemään. En kuitenkaan halunnut paljastaa, kuinka paljon minua paleli, joten jatkoin matkaani syvemmälle. Tuuli oli yltynyt ja aallot löivät vasten turkkiani heittäen pisaroita ympäriinsä. Lopulta vettä oli kaulaani asti ja ponkaisin pohjasta vauhtia. Liu’uin vedessä ketunmitan verran eteenpäin ja sitten vauhtini hyytyi. Hetkeksi jähmetyin paikoilleni tietämättä mitä tehdä ja aloin vajota. Sitten tajusin potkaista takajaloillani vettä ja yritin löytää hyvän rytmin uimiseen. Keikuin puolelta toiselle veden pärskähdellessä kuonolleni ja vajotessani vähän väliä melkein pinnan alle. Sain kuitenkin juuri ja juuri pidettyä pääni pinnalla, mutta minulla ei ollut taitoa yrittää etsiä Viiltokaaosta veden alta. Suuri kolli ei kuitenkaan enää ollut rannalla, joten hänen oli pakko olla jossain lähelläni. Yritin potkia itseäni korkeammalle, jotta kykenisin etsimään varapäällikön veden alta. Tunsin voimini hiipuvan ja uintirytmini alkavan kadota, kun yhtäkkiä kuulin vasemmalta molskahduksen ja sitten tunsin hampaat jalassani. Pakokauhu jähmetti minut paikoilleni, kun Viiltokaaos veti minut pinnan alle. Sitten havahduin järkiini ja yritin osua toisella etukäpälälläni kollin kasvoihin. Sain kerran sivallettua hänen kuonoaan ja tunsin otteen heltyvän hieman, jolloin riuhtaisin jalkani vapaaksi ja potkaisin Viiltokaaoksen selästä vauhtia. Kurkotin päälläni ylöspäin ja uin kohti pintaa. Lopulta kasvoilleni syöksyi raikas tuuli ja haukoin henkeä kiitollisena tästä voitosta. Tiesin kuitenkin, että Viiltokaaos ei ollut vielä luovuttanut. Keskityin tasaaman hengitystäni ja tiirailin ympärilleni tarkkaavaisesti. Pian kollin pää ilmestyi näkyviin ja Viiltokaaos iski tassulla vettä. Käänsin pääni vaistomaisesti pois ja suljin silmäni, mikä oli virhe. Sillä aikaa varapäällikkö ui luokseni ja painoi minut pinnan alle. Ehdin juuri ja juuri haukata keuhkot täyteen happea, ennen kuin jouduin taas pidättämään hengitystä.

// Viilto?
// 527 sanaa

Nimi: Kaaoslintu

20.10.2018 08:14
"Sitä samaa, Vahvamieli", naukaisin katsoen, miten entinen kumppanini asteli pois luotani. "Sitä samaa."
Tuntui oudolta ajatella, ettemme olleet enää kumppaneita. Hän oli ollut kumppanini niin kauan... Aina erakkoajoistamme lähtien. Paljon muistoja liittyi meihin, mutta ne eivät tuntuneet olevan tarpeeksi voimakkaita tai rakkaita pitääkseen meidät yhdessä.
Nyt minulla ei siis ollut ketään. Vahvamieli oli ehkä sanonut, että jatkaisin sitä, mitä olin aiemmin tehnyt. Kollien viettelemistä. Se oli kuitenkin säälittävää. En ollut enää niin tyhjäpäinen, kuin ennen. Häpesin entistä itseäni... Taraa, Lintulumoa. Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt menneisyyteni kokonaan mielestäni.
Huomasin kauempana tutun, mustavalkoisen naaraan ja viha kuohahti sisälläni. Tähän hän oli varmaankin pyrkinyt... Hän oli halunnut tehdä minusta paremman liittolaisen itselleen. Mitä hyötyä minusta oli ennen muka ollutkaan hänelle?
Astelin Kalmaliljan luo niskakarvat hiukan pystyssä, yrittäen hillitä itseni. En voinut alkaa tappelemaan soturin kanssa tässä ja nyt, varsinkin, kun klaani kuvitteli kettujen irrottaneen silmäni. Olisin tietenkin voinut kertoa totuuden siitä tilanteesta, mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Me olimme nimittäin taistelleet, ja siinä sivussa silmäni oli lähtenyt. Ja vaikka Kalmalilja olisi tehnyt minusta puolisokean taistelematta kanssani, tehden sen tarkoituksella, siihen pyrkien, hän tuskin saisi mitään rangaistusta. Tämä oli Kuolonklaani, ja Raetähti oli Kalmaliljan kumppani.
"Kalmalilja", naukaisin kylmästi, kun saavuin vanhemman naaraan luo. Hän käännähti ympäri kyllästyneen oloisena kuullessaan nimensä.
"Kaaoslintu", hän sanoi ikään kuin kokeillen, miltä nimeni kuulosti. "Olisin ehkä itse ehdottanut jotain muuta, mutta kyllä kai tuokin käy. Pääasia, että olet nyt muuttunut. Täysin eri kissa."
"En sinun ansiostasi", murahdin astuen lähemmäs sihahtaen. "Minä olin jo muuttunut. Vihasin sinua jo ennen kuin revit silmäni irti, joten älä kuvittele, että olen sinun takiasi erilainen. Se, että melkein sokeutit minut, sai minut vain vihaamaan sinua enemmän."
Katsahdin päällikön pesälle ja näin Raetähden istumassa siellä.
"Minä tulen aina vihaamaan sinua. Enkä lopeta, ennen kuin saan kostoni", murahdin ja heilautin häntääni päällikön suuntaan. "Olisi varmasti ikävää, jos hän yllättäen kuolisi. Eikö?"
Uhkaukseni ei näyttänyt tehonneen Kalmaliljaan, joka vain pyöräytti silmiään.
"Et sinä pysty tappamaan häntä. Hän on parempi taistelija. Ja niin olen minäkin."
Sen jälkeen hän käännähti ympäri ja asteli pois luotani. Tuhahdin halveksivasti ja istuuduin leirin reunalle.

//Joku?
//345 sanaa

Nimi: Sysisydän

20.10.2018 07:40
Nousin seisomaan ja peruutin askeleen pois Uljasroihun luota. Olin hämmästynyt, en ollut osannut odottaa tätä nyt. En ollut itse ajatellut pentuja ollenkaan, sillä emme olleet vielä olleet kovin kauaa kumppaneita.
"Vastaisin, etten halua", naukaisin pudistaen päätäni, vilkuillen samalla ympärilleni emoni varalta. Oli inhottavaa, miten hän rajoitti elämääni, mutta en voinut pilata jo muutenkin heikkoja välejämme.
"Me olemme olleet kumppaneita vasta vähän aikaa. Nytkö jo suunnittelet pentuja?" kysyin siristäen epäillen hiukan silmiäni. En tiennyt, halusinko pentuja ollenkaan. Ikinä. Mutta Uljasroihun takia saattaisin joskus suostua siihen, mutta en nyt. Näin kyllä mielessäni pentumme, ne olisivat upeita ja vahvoja, Kuolonklaanin parhaat pennut. Ne perisivät minun nokkeluuteni ja oveluuteni ja Uljasroihun voimakkuuden ja kestävyyden. Heistä voisi tosiaan tulla päälliköitä. Sen aika ei vain ollut nyt.
"Ja jos me joskus saamme pentuja, pidän huolen, että he pysyvät Kuolonklaanissa. Mitä hyötyä heistä muuten olisi minulle?"
Se oli oikeastaan ainoa syy, miksi koskaan haluaisin pentuja. En pentujen itsensä takia, pelkkä ajatuskin niiden kaitsemisesta ällötti minua. Ei. He toisivat minulle valtaa klaanin sisällä, ja tietenkin jatkaisivat sukuani. He olisivat uskollisia minulle, emolleen.

//Uljas?

Nimi: Raetähti

19.10.2018 22:42
Yritin keskittyä hengittämiseen parhaimpani mukaan. Nuo hiirenaivoiset ketunläjät! Keskityin haukkomaan henkeä. Se ketunläjä! Härmävirta! Upottaa hampaansa nyt päällikön kaulaan! Voimani hupenivat kissojen hätistelyssä kimpustani. Päätin yrittää peloitella noita hiirenaivoja. Ehkä se saisi heidät hätkähtämään. Tai sitten ei. En tiennyt mitä nuo olivat koneneet, mutten välittänyt. Ihan sama mistä he tulivat, he ansaitsivat surmansa. En kestänyt enää nähdä kuinka he pyörivät ympärilläni jakelemassa iskuja. Olin aliarvioinut kaksi kissaa väärin. Vaikka he olivatkin erakoita, heillä oli liikkeitä hallussa. Mutta miten ihmeessä? Eivät heidän liikkeensä voineet olla kuolonklaanilaisten tasolla. Mutta heitä oli kolme, jotka taistelivat minua vastaan. Ja minä olin yksin. Tilanne oli kaikin puolin epäreilu minua kohtaan. Olisinpa ottanut vaikka isäni mukaan tälle pienelle saalistisreissulle, etten olisi joutunut kohtaamaan porukkaa yksin. Mutta pääasia, että joku kohtasi heidät. Kuolonklaanin reviirille kun ei noin vain ilman seurauskia tassuteltu. Oli Härmävirralla otsaa johdattaa joukkoaan reviirini läpi!
"Teidättekö mitä?" puuskahdin hengästyneenä ja väsyneenä käheällä äänellä. "Tiedättekö mitä? Te ette pääse minua pakoon koskaan."
Ihmettelin itsekin sitä, millaiselta ääneni kuulosti. Vaikka se olikin käheä, se oli täynnä kostonhalua sekä murhanhimoa. Vaikka olin tarkoittanut sanani vain pelokkeeksi, en totuudeksi. En ollut kissa, joka eli ainaisessa kostonhalussa. Mutten halunnut jättää kissoja ilman seurauksiakaan. Jos en tästä selviäisi, heidän tulisi olla varuillaan. Sillä seuraavan kerran kohdatessamme tappaisin heidät joka ikisen! Sain uutta energiaa, kun onnistuin potkaisemaan jotakuta ja lennättämään hänet pois luotani. En kiinnittänyt huomiota siihen kuka siinä oli ollut, muttei sillä tässä tilanteessa ollut väliä.
"Te olette kyllä tyhmimmät... kissat, jotka olen koskaan tavannut. Härmävirtakin entisenä klaanilaisena... ei tajua sitä, että olen päällikkö! Vaikka saisittekin minut nyt tapettua, ette pääsisi vihaani pakoon. Palaisin takaisin maan pinnalle uusissa voimissa ja tulisin kostamaan. Kostaisin teille kaikille... yksitellen", sähisin ja käytin vähän liiankin paljon voimia puhumiseen. Ainakin se yksi pelokas hiirenaivo näytti järkyttyvän. Ehkä sitä tämä kaikki pelotti kaikista eniten. Voimani olivat vähissä. Tiesin, etten jaksaisi enää kauaa. Käytin viimeiset voiman rippeeni ja riuhdoin itseni kissojen otteista irti potkien ja kynsien joka suuntaan. Rynnistin taka-alalla pysyneen pelokkaan kissan luokse ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Ainakin tappaisin hänet, jos en muita. Naaras jäi alleni ja olin iskemässä hampaitani tuon kaulaan, kunnes ne mokomat tulivat väliin. Kävivät kimppuuni yhä vaarallisempina ja jakelivat iskuja sieltä ja täältä. En erottanut kissoja enää. En yksinkertaisesti erottanut muuta kuin väriläikkiä puolin ja toisin. Tunsin jonkun hampaat kaulassani. Mutta silmissäni sumeni.
"Te tulette... niin... katumaan tätä", sihisin vielä ennen kuin vaivuin pimeyteen.

//Usva? Härmä? Bloody? Joo laatu taas on mitä on mut joo ei varmaa haittaa mitää xD
// 392 sanaa

Nimi: Uljasroihu

19.10.2018 20:46
Astelin sisään Kuolonklaanin aukiolle. Olin käynyt yksikseni metsästämässä ja samalla hieman mietiskellyt asioita. Tärkeitä asioita. Nyt, seisoessani siinä uloskäynnin edessä, etsin vakaalla katseellani Sysisydäntä. Havaitessani hänet, astelin rauhallisesti hänen luokseen vietyäni ensin saaliini tuoresaaliskasaan.
"Hei", murahdin ja väläytin sydämenlyönnin kestävän hymyn mustaturkkiselle naarassoturille. Istuuduin hänen viereensä. "Tiedätkös. Tämä varmaan kuulostaa oudolta, mutta minä olen hieman miettinyt. Kyllä, minäkin kykenen sellaiseen, usko pois." Virnistin viileästi ja jatkoin. "Mitä vastaisit, jos mainitsisin halustani pienelle perheenlisäykselle?"
Katsoin häntä silmiin ja saatoin nähdä hämmästyksen, ehkä jopa järkytyksenkin hänen kasvoillaan.
"Kuvittele, Sysisydän. Pennuistamme kasvaisi mahtavia kissoja. Yhdestä heistä voisi jopa tulla tämän klaanin päällikkö. Elleivät he sitten lähde täältä kasvettuaan, kuten minä suunnittelin lähteväni. Olen tosissasi nyt. He olisivat varmasti mahtavia, loistavia pentuja."
Saatoin jo nähdä heidät mielessäni. Tiesin toki, että tämä ehkä tuli melko äkkiä Sysisydämelle ja minä kuuntelisin, jos hänellä olisi jotakin vastaansanomista. Olihan hän kuitenkin kumppanini ja se kissa, joka pentujani sisällään kantaisi. Kohtelisin häntä aina kuin lumihiutaletta polkuanturalla.

//Hähhää, Sysi? xDD
157 sanaa

Nimi: Elandra

19.10.2018 15:03
Sysisydän: 9kp -

Sirpaletassu: 8kp -

Pirstaletassu: 17kp -

Mäyräraita: 30kp! -

Tappotahto: 5kp -

Säpäletassu: 6kp -

Viiltokaaos: 75kp! -

Kylmähenkäys: 26kp! - Tonni täynnä! Onnea!

Korpikyynel: 15kp -

Mututassu: 14kp -

Raetähti: 12kp -

Nimi: Viiltokaaos

19.10.2018 14:11
Jokiklaanin meitä kohti tuulen mukana kantautuva kalanhaju ei vaivannut minua lainkaan. Toki huomasin sen, mutta Jokiklaanissa varttuessani opin tottumaan siihen. Käänsin pääni hitaasti Mututassuun, joka kulki vierelläni tarkkaillen ympäristöä herkeämättä.
"Kaikki pitävät jokiklaanilaisia erittäin hyvinä kissoina, sillä he ovat klaaneista niin sanotusti puhtaimpia ja myös tylsimpiä. Puhtaalla tarkoitan sitä, että Jokiklaani on aina ollut Tähtiklaanin puolella eikä siellä ole ollut turhia selkkauksia. Myrskyklaanista syntyi Kuolonklaani, Tuuliklaanin päällikkö kannatti aikoinaan sodassa Tuhotähteä ja tiedätkin Varjoklaanin ja Kuolonklaanin tarinat. Ainoa huomattava pahuus Jokiklaanissa on ollut Ahvenleuka, joka halusi pitää kuitenkin klaaninsa puhtaana ja jätti sen", nau'uin oppilaalle, joka keskittyi nyt kuuntelemaan minua. Nostin katseeni eteenpäin kohti Jokiklaanin rajaa.
"Mutta oikeasti he eivät ole niin puhtaita", lisäsin kylmästi, kun kasvoilleni ilmestyi inhoava virne ja kynteni työntyivät esiin. Painoin ne pehmeään, mutta kylmään multaan. Tunsin Mututassun kysyvän katseen turkissani. Räpäytin silmiäni ja käänsin kylmän katseeni oppilaaseen.
"Sinä tiedät Kirkasmarjan, Jokiklaanin parantajan?" kysyin oppilaalta, joka nyökkäsi hitaasti. Käänsin katseeni taas eteenpäin joen suuntaan.
"Hän lankesi joitakin vuodenaikoja sitten Kuolonklaanin pahamaineiseen soturiin ja synnytti tuolle pennun. Kenties parantajaa kadutti tai sitten hän häpesi pentuaan, joka varttui ilman vanhempia ja tiedottomana alkuperästään. Jokiklaanilaiset ovat kylmiä kissoja", sihahdin pitäen pienen tauon. Vedin syvään henkeä ja jatkoin:
"Jos muistutat jotakuta, he kiroavat sinut ja pysyvät kaukana sinusta. Kirkasmarja antoi pennulleen nimen, joka sai muut inhoamaan pentua. Pentu varttui yksin, luullen olevansa erilainen ja huonompi kuin muut. Hän ei totellut ketään, eikä piitannut soturilaista lainkaan. Hän luuli olleensa erakko, jonka vanhemmat kylmästi hylkäsivät tämän Jokiklaanin reviirille. Ollessaan kyllin vanha, tämä jokiklaanilainen lähti metsästämään olemattomia erakkovanhempiaan haluten kostaa ja päätyi pahuuden polulle", nau'uin tasaisella äänellä kääntämättä katsettani oppilaaseen. Menneisyyteni muistelu sai minut jopa hieman herkistymään, mutta en voinut näyttää sitä Valhekuiskeen oppilaalle. En tiennyt, ymmärsikö Mututassu puhuvani itsestäni, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
"Jokiklaanin parantaja on mätä sydämeltään. Hänen vuokseen pentu oli yksinäinen ja syrjitty, se oli yksin hänen syytään. Takuulla Jokiklaanissa on muitakin kissoja, jotka kantavat pahuutta sydämessään ja esittävät niin hyvää. Älä siis ole pahoillasi siitä, että harjoituksillamme karkotamme joesta kalaa", nau'uin naaraalle, joka vastasi nyökäten. Tiesin veden olevan kylmää tähän aikaan vuodesta, mutta se ei estäisi minua. Kuljin Jokiklaanin reviirille empimättä ja pysähdyin joen viereen sellaiseen kohtaan, jossa olisi matalaa ja olisi helppo opetella taistelua vedessä. Kohdassa oli paljon kaislikkoa, joka olisi hyvä meille. Se piilottaisi meidät jokiklaanilaisilta, jotka kulkisivat kauempana. Jokiklaanilaisiin verrattuna olin surkea uimari, mutta pärjäisin vedessä muita vastaan hyvin. Mututassu katseli hitaasti virtaavaa jokea inhoten. Upotin käpäläni joen viileään veteen. Onnekseni se ei ollut vielä niin hyytävää mitä puro Myrskyklaanin reviirillä oli. Voisimme hyvin pulikoida tässä saamatta viheryskää.
"Tule", käskin tiukasti astuessani veteen nyt kokonaan. Vesi hipoi vatsakarvojani. Epäröiden Mututassu asteli perässäni veteen. Hän tärisi kastellessaan jokaisen raajansa. Minua runsaasti pienemmällä oppilaalla vesi ylsi yli puoliväliin tuon kylkiä.
"Jos taistelet vihollistasi vastaan rantavedessä, helpoin liike on käpälällä veden läimäisy", nau'uin naaraalle viiltäen käpälälläni vedenpintaa. Vesi roiskui oppilaan kasvoille ja sai tuon sulkemaan silmänsä ja kääntämään päänsä poispäin.
"Hyvällä tuurilla saat aikaa hyökätä vihollisen kimppuun, kun se tekee juurikin noin. Jokiklaanilaiset tosin harjoittelevat kestämään tuollaiset roiskinnat ja saattavat tehdä silloin hyökkäyksen suoraan kimppuusi, johon sinun täytyy varautua. Jos joku hyökkää kimppuusi veden alta, vältä pinnan alle joutumista. Jos vihollinen vetää sinut veden alle, rauhoitu ja älä vedä vettä keuhkoisi. Löydä vihollinen ja yritä potkaista tai viiltää sitä kynsilläsi. Tärkeintä on päästä taas pintaan. Tähtää iskut aina kissan päähän, sillä se saattaa saada sen hörppäämään vettä ja pakottaa kissan pinnalle, jolloin itsekin pääset. Jos onnistut potkaisemaan vihollist niin, että se vetää vettä keuhkoihin, ui niin nopeasti pintaan kuin suinkin voit. Sen jälkeen estä vihollisen pintaan nousu. Keuhkoihinsa vettä vetäissyt kissa on helppo kohde. Todennäköisesti sen ajatukset ovat keskittyneet hapen saantiin", kerroin oppilaalle.
"Mutta minä en osaa uida", hän naukui kallistaen päätään.
"Totta", virnistin. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. Viitoin hännälläni häntä syvemmälle veteen. Mututassu seurasi hitaasti, koska ei ollut tottunut vedessä liikkumiseen. Kun vettä oli naaraan kaulaa myöten, asetuin hänen vierelleen. Mututassu katsoi minua kysyvästi. Silmänräpäyksen kuluttua olin syöksynyt naaraan kimppuun ja painanut tämän veden alle. Raahasin oppilasta kauemmas niin, että hän ei yltänyt veteen. Mututassu räpiköi veden alla kauhuissaan. Päästäessäni hänestä irti, naaras jatkoi räpiköintiä. Kun hetki oli kulunut, vedin hänet pinnan päälle tarttuen hänen niskaansa kiinni. Otteen saaminen räpiköivästä kissasta oli haastavaa, mutta se onnistui. Oppilas yski vedet keuhkoistaan. Vein hänet taas sinne, missä hän ylsi maahan.
"Vedessä ollessasi pysy koko ajan varuillasi. Jos joku lähestyy sinua nopeasti tai koskettaa veden alta, lopeta hengittäminen. Juuri äskeisen kaltaisissa kohtauksissa nopea reagointi on tärkeintä. Toki se on vaikeaa, mutta jos vedät vettä keuhkoisi, älä vedä sitä lisää. Yritä yskiä veden alla ja lopettaa hengittäminen. Rauhoitu äläkä räpiköi pinnan alla. Kun vihollinen huomaa sinun olevan liikkumaton, se ajattelee sinun kuolleen. Todennäköisesti hän päästää sinusta irti, jolloin on sinun vuorosi. Jos saat pohjasta tukea, ponkaise itsesi pinnalle. Siellä saat vedettyä ilmaa keuhkoihisi ja sinun täytyy alkaa taistelemaan", kerroin.
"Entä jos ei ole pohjaa?" oppilas kysyi saatuaan vedet pois keuhkoistaan.
"Sitten sinä uit tai vaikka puraiset vastustajaa niin kovaa kuin ikinä pystyt. Vedät vaikka hänet pinnan alle ja ponkaiset itsesi pintaan kissan avulla. Pidä hänen hampaansa mahdollisimman kaukana takajaloistasi ja hännästäsi, ettei hän vedä sinua taas pinnan alle", sanoin kylmästi. Mututassu nyökkäsi.
"Voimmeko me yrittää-", naaras ei ehtinyt lopettaa kysymystään, kun syöksyin jo häntä kohti. Nyt oppilas onnistui olemaan vetämättä vettä henkeen, kun painoin hänet veden alle ja vedin syvemmälle. Naaras räpiköi melko pitkään, kunnes tajusi lopettaa. Irrotin otteeni hänestä ja odotin, että kissa upottautuu pohjaan ja sen avulla ponnistaa itsensä pintaan. Niin kävi. Mututassu loikkasi kimppuuni ja upotti hampaansa kaulani vasemmalle puolelle. Upottauduin pinnan alle uiden siellä syvemmälle niin, etten itsekään yltänyt enää pohjaan pitäessäni päätä pinnan päällä. Mututassu irrotti otteensa minusta hapen loppuessa ja keksi kiepahtaa selkääni. Naaras ponkaisi itsensä pintaan selkäni avulla. Kun uin pois kissan alta, hän jäi räpiköimään veteen upoten hetki hetkeltä syvemmälle.
"Rauhoitu!" huusin naaraalle muutaman kerran, kunnes hän kuuli sen ja pakotti itsensä rahoittumaan. Uin sulavasti kissan luokse ja vedin hänet pintaan.
Päästyämme jälleen matalammalle, päästin Mututassun irti ja naaras seisoi nyt omilla jaloillaan.
"Uiminen on helppoa, kun sen kerran oppii. Sinun täytyy vain tasaisin väliajoin potkia takajaloillasi, kas näin", näytin ja potkin takajaloillani vettä uiden kauemmas oppilaasta. Palasin hänen luokseen. Uintitaitoni olivat kohmeessa, mutta kyllä minä yhä pinnalla pysyin. Mestarini Helmitähti oli opettanut, että kerran uintitaidon oppinut ei voinut enää unohtaa sitä. Se piti paikkansa. Mututassu yritti itsekin, mutta päätyi vain pinnan alle. Hän ponkaisi itsensä pintaan ja onnistui pääsemään taas matalammalle.
"Tee etukäpälilläsi tällaista liikettä ja kurottele päälläsi taivasta, jos se helpottaa pinnalla pysymistä. Emme ole jokiklaanilaisia, joten uimisen ei tarvitse olla täydellistä. Voit hämmästyttää jokiklaanilaisvastustajan jo pelkällä pinnalla pysymisellä", kerroin. Mututassu nyökkäsi epäröiden. Näytin hänelle lisää käpälän liikettä, jolloin oppils nyökkäsi.
"Ui tänne", käskin ja uin kauemmas naaraasta. En yltänyt itsekään enää pinnalle, joten jouduin uimaan paikoillaan. Se oli vaikeaa. Potkin takajaloillani vettä allani ja liikuttelin etujalkojani hitaasti. Epäröiden Mututassu syöksähti eteenpäin vedessä. Hän potki takajaloillaan vettä nopeaan tahtiin ja räpiköi etujaloillaan. Naaras vajosi pinnan alle, löysi pohjan ja ponkaisi itsensä ylös. Hän oppi jo hieman, sillä takaisin matalalle pääsy oli nyt helpompaa. Jouduin käymään pohjassa, sillä pinnalla pysyminen kävi haastavaksi. Ponkaisin itseni pintaan ja jatkoin uimista paikoillaan.
"Uudestaan", komensin. Mututassu yritti uudelleen. Hän potki yhä voimakkaasti, mutta etujalkojen liike oli harkitumpaa. Naaras liikutti vuorotellen etujalkojaan. Hän kurkotteli päällään taivasta ja hengitti rauhallisesti. Naaras onnistui uimaan luokseni, mutta koska hän ei nähnyt eteenpäin, hän törmäsi minuun. Hän veti nopeasti vettä keuhkoihinsa ja vajosi pinnan alle. Annoin naaraan löytää itse tiensä ylös pinnalle. Mututassu räpiköi ylös ja veti vettä keuhkoihinsa. Kissan katse oli innostunut. Hän oli oppinut. Olin ylpeä Mututassusta.
"Takaisin rantaan", komensin ja ohitin kissan. Vanavedessäni Mututassu seurasi minua. Kuulin hänen kadottavan välillä tahtinsa, mutta naaras löysi sen aina uudelleen ja jatkoi matkaa. Uiminen oli hänellä hidasta, mutta hän oppi pitämään katseensa edessäpäin. Matalalla Mututassu hengitti raskaasti. Uiminen vei tältä paljon energiaa, mutta kyllä se siitä.
"Oikein hyvä", toteamukseni sai naaraan ilmeen muuttumään yllättyneeksi. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne.
"Toki kaipaat vielä paljon harjoitusta, mutta ensimmäiseksi kerraksi tuo oli varsin hyvä. Tasoita hengityksesi ja ui sitten kauemmas. Minä teen jossain vaiheessa yllätyshyökkäyksen kimppuusi veden alta. En kerro mistä tulen, mutta voit yrittää etsiä minua. Muista olla kaiken aikaa valppaana, sillä saatan vetää tai painaa sinut pinnan alle. Sinne joutuessasi rauhoita mielesi ja keskity tärkeimpiin asioihin. En taistele tosissaan, sillä kokoni on sinuun verrattuna niin paljon suurempi", sanoin oppilaalle odottaen, että tuo lähtisi uimaan syvemmälle.

//Mutu? Sori jos hittasin xdd
// 1384 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com