Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Chat on hetkellisesti pois käytöstä, hyppää väliaikaiseen chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tappotassu

29.05.2018 17:38
Jo vähän aikaa oli Viiltokaaos juoksennellut Jääliljan perässä. En tiennyt oliko kaksikon välillä jotain. Halusin ottaa siitä selvän, mutta en tahtonut antaa itsestäni liian uteliasta kuvaa. Eräänä päivänä Viiltokaaos saapui leiriin Jääliljan kanssa. Jäälilja suuntasi lähelle soturien pesää, mutta Viiltokaaos meni Suurkiven varjoon. Mestarini oli nyt väliaikaisesti klaanin johdossa, sillä Raetähti oli sairastunut viheryskään. Toivoin ettei se tarttuisi muihin kissoihin. Huomaamattani olin astellut Viiltokaaoksen luo. Ensiksi varapäällikkö nosti katseensa minuun.
"Hei", tervehdin kunnioittavasti Viiltokaaosta. Hän siristi silmiään, viilsi kynsillään ilmaa ja sitten murahti minulle vastaukseksi.
"Niin?" Viiltokaaos kehotti minua sanomaan asiani. Pysyin hetken aikaa hiljaa, sillä en ollut itse asiassa miettinyt valmiiksi mitä sanoisin. Vilkaisin sotureiden pesän lähistöllä olevaa Jääliljaa. Soturinaaras oli juuri pesemässä turkkiaan. Jos kysyisin Viiltokaaokselta mitä tuo oli tehnyt Jääliljan kanssa, saattaisi mestarini suuttua ja mennä kertomaan kaiken Jääliljalle. Silloin voisin saada kaksi kissaa - joita kunnioitin todella paljon - vastaani. Ja Raetähden jälkeen kun Viiltokaaos nousisi päälliköksi, voisi kolli jopa häätää minut.
"Kakista ulos, mitä asiaa sinulla on?" Viiltokaaos kysyi selvästi jo turhautuneena.
"Mietin vain, että onko sinulla ja Jääliljalla jotain meneillään? Olen nähnyt teidät useasti yhdessä, normaalisti et edes vilkaise hänen suuntaansa", mau'uin ja käänsin katseeni Jääliljasta Viiltokaaokseen. Nyt se olisi sanottu, toivoin ettei  varapäällikkö suuttuisi ainakaan kovin pahasti.
"Se ei taida kuulua sinulle lainkaan, mitä minä teen ja kenen kanssa. Pidä vain huoli siitä, että ansaitset joskus soturinimesi ja pääsen sinusta eroon", Viiltokaaos vastasi murahtaen. Olin valmiina siihen, että toruja tuli enemmän, mutta Viiltokaaos oli hetken hiljaa, kunnes maukui: "Nyt kun olet siinä, minulla on sinulle asiaa. Lähdemme huomenna auringonlaskua ennen saalistamaan."
"Selvä", nyökkäsin. Taivas alkoi jo tummua. Olisi aika mennä nukkumaan.
"Hyvää yötä, Viiltokaaos", mau'uin ja kumarsin kunnioituksella mestarilleni, "Minä menen nyt nukkumaan. Sopiihan se? Ja olen pahoillani, kun kysyin sinusta ja Jääliljasta, olin vain utelias. Muista kuitenkin se, että olen aina uskollinen sinulle Viiltokaaos, ihan kaikessa, aina."

//Viilto?

Nimi: Korpipentu/tassu

29.05.2018 15:09
Leirin tutkiminen keskeytyi nopeasti, kun joku tarttui minua niskasta. Räpistelin nopeasti vapaaksi ja käännyin vihaisena. Takanani seisoi tyynenä Vuolasvirta. Naaras hymyili rauhallisesti ja ilmeisesti odotti minunkin rauhoittuvan. Kömmin seisomaan ja katselin Vuolasvirta uhmakkaasti. Olin jo oppilaan kokoinen, en enää mikään pikkuinen rääpäle.
"Oliko sinulla jotain asiaakin?" kysyin uhmakkaasti. Vuolasvirta katsoi minua terävästi.
"Toki minulla oli asiaa, enhän muuten olisi häirinnyt sinua", naaras huomautti. Siristin silmiäni ja murisin.
"Kerro asiasi."
"Niin, kuulin eräältä varmalta lähteeltä, että sinusta on tulossa piakkoin oppilas. Viiltokaaos aikoo nimittää sinut luultavimmin jo tänään. Raetähti on nimittäin sairaana. Niin, joten ajattelin tulla sanomaan, että siistisit tuon turkkisi", Vuolasvirta hymyili ja katseli hieman halveksivasti sotkuista turkkiani.
"Kuten tahdot. Tekisin sen kuitenkin mieluusti itse. En kaipaa apuasi", naukaisin ivallisesti. Vuolasvirta kääntyi ja marssi pois. Katsahdin aukiolle. Olikohan Vuolasvirta valehdellut. Päätin olla välittämättä. Nuolin itseni läpikotaisin, niin että yksikään karva ei sojottanut. Hetken kuluttua Viiltokaaos kutsuikin klaanin koolle. Hymyilin hieman ivallisesti. Nyt saisin tietää puhuiko Vuolasvirta totta. Viiltokaaos katsoi Kuolonklaania hetken, ennen kuin alkoi puhumaan.
"Kuolonklaani, tänään olen saanut kunnian nimittää erään oppilaan, sillä päällikkömme Raetähti on valitettavasti kipeä. Korpipentu, sinusta tulee nyt oppilas. Olet tästä lähtien Korpitassu. Sysisydän kouluttaa sinua", Viiltokaaos naukui hieman omahyväisen näköisenä. Sitten varapäällikkö loikki pois. En voinut olla olematta hieman pettynyt. Sysisydän. Hän oli vielä nuori. Jäälilja olisi ollut parempi. Hän oli ainakin sata kertaa kokeneempi, sillä hänellä oli enemmän elämänkokemusta. Sysisydän oli tietääkseni hädin tuskin saanut soturinimensä. Olin kaiketi hänen ensimmäinen oppilaansa. Istahdin maahan ja heiluttelin häntääni niin, että ympärilleni kehkeytyi pieni ja ohut tomupilvi. En suuremmin pitänyt siitä, että kissat tuijottivat. Aloin pälyillä ympärilleni, Sysisydämen toivossa.

//Sysi? Joku toinenkin saa jatkaa

Nimi: Viiltokaaos

29.05.2018 15:08
Minttusydämen sanat kuullessani kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virne. Naaras jatkoi kysyen minulta kysymyksiä kysymyksen perään, enkä ennättänyt välissä vastata niihin. Siispä odotin, että varjoklaanilainen hiljeni ja antoi minulle puheenvuoron. Huomasin varapäällikön katseen harhailevan minusta takanani istuvaan Jääliljaan, joka oli pysynyt ihme kyllä aivan hiljaa koko tapaamisen ajan.
"Kerro vaikka löytäneesi ne, jos joku alkaa kyselemään niin uhkaile vaikka vähän. Tuskin ketään niin kovin kiinnostaa muutama saalis", murahdin naaraskissalle vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä. Vilkaisin nyt itsekin Jääliljaa. Valkea soturi istui yhä paikoillaan pitäen katseensa tiukasti Minttusydämessä. Käänsin katseeni takaisin varjoklaanilaiseen.
"Tietenkin. Auringonlaskun aikaan ukkospolun tällä puolen on pari riistaa, joista riittää vähintään kolmelle vatsan täyttämiseen. Pidä siihen aikaan siis soturisi pois täältä, ellet tahdo suunnitelmiemme epäonnistuvan jo alkuvaiheessa", lisäsin vielä. Minttusydän nyökkäsi tyynesti.
"Miten jatkamme sitten siitä? Jatkatko riistan tuomista meille vai onko se vain kertaluontoinen asia?" Minttusydän kysyi ja siristi aavistuksen verran silmiään.
"Pian on täysikuu, ilmoitan sitten siellä miten tehdään", lupasin naaraskissalle, nousin ylös ja käänsin hänelle hitaasti selkäni.
"Lähdetään", murahdin Jääliljalle häntääni heilauttaen ja lähdin astelemaan kohti ukkospolun reunaa. Kuulin soturin nousevan ylös ja lähtevän astelemaan perässäni eteenpäin. Astuin jalallani ukkospolun polttelevalle, mustalle pinnalle. Hirviöitä ei ollut lähistöllä, joten muutamalla juoksuaskeleella ylitin polun. Jatkoin matkaani Jäälilja aivan kintereilläni ukkospolun viertä vasten kohti sen käännöstä. Vielä yksi ukkospolku oli ylitettävä leiriin päästäksemme.

Leiriin saavuttuamme tiemme erkanivat Jääliljan kanssa. Soturi suuntasi lähelle sotureiden pesää, itse taas asetuin suurkiven varjoon, jossa oli mukavan viileää. Aurinko oli suuntaamassa kohti taivaanrantaa, ilta alkoi jo hämärtää. Partiot aina huomisaamulle saakka oli jaettu, joten olin täysin vapaa koko loppuillan. Ajatuksiini uppotuneena istuin tovin suurkiven vierellä suunnitellen hiljaa mielessäni tulevaisuutta. Varjoklaani oli puolellamme ja Kuolonklaani voi hyvin. Enää pitäisi saada muut klaanit riitautumaan keskenään.
Havahduin pois ajatuksistani kuullessani lähestyviä askeleita. Nostin katseeni Tappotassuun. Kolli katsoi minua tyynesti suoraan silmiini.
"Hei", oppilas tervehti ja istui alas. Siristin silmiäni, viilsin kynsilläni ilmaa ja murahdin vastaukseksi oppilaalleni.
"Niin?" kehotin oppilasta kertomaan asiansa. Tappotassu mietti hetken aikaa mitä sanoisi ja pysyi hiljaa. Hän vilkaisi sotureiden pesällä istuvaa Jääliljaa. Soturi pesi turkkiaan kaikessa rauhassa itsekseen.
"Kakista ulos, mitä asiaa sinulla on?" kysyin turhautuneena. Tappotassu siirsi taas katseensa minuun.
"Mietin vain, että onko sinulla ja Jääliljalla jotain meneillään? Olen nähnyt teidät useasti yhdessä, normaalisti et edes vilkaise hänen suuntaansa", kolli naukui mietteliäänä.
"Se ei taida kuulua sinulle lainkaan, mitä minä teen ja kenen kanssa. Pidä vain huoli siitä, että ansaitset joskus soturinimesi ja pääsen sinusta eroon", vastasin murahtaen, vaikka toisaalta olisin voinut kertoa oppilaalle, että minulla oli suunnitelmia. En kuitenkaan luottanut häneen. Oppilas oli aina oppilas, eikä heidän kanssaan saanut erehtyä tekemään sopimuksia tai jakamaan salaisuuksiaan. Oppilaista vain harvat osasivat pitää suunsa kiinni kuulemistaan asioista.
"Nyt kun olet siinä, minulla on sinulle asiaa. Lähdemme huomenna auringonlaskua ennen saalistamaan", nau'uin oppilaalle. En ollut kummoinen saalistaja, mutta tiesin sen sujuvan hyvin Tappotassulta. Hän saisi auttaa minua saalistamaan riistaa Varjoklaanille. Tämän jälkeen hän takuulla miettisi, minne saaliit katosivat, mutta mielenkiintoa minä häneltä kaipasinkin. Tappotassusta voisi saada hyvän liittolaisen, sillä tiesin hänen olevan minulle uskollinen.

//Tappo?

Nimi: Kojoottivirne

29.05.2018 13:34
Istuessani leirissä katsomassa muiden kissojen menoja en voinut olla huomaamatta emoni Kalmaliljan sekä klaanin uusimman tulokkaan Kylmähenkäyksen keskustelua. Höristin väkisinkin korvani, sillä tahdoin kuulla kaiken. Ei sitä koskaan tietäisi mistä kaikesta moinen kaksikko keskustelisikaan.
"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja tarttui taas johonkin pieneen yksityiskohtaan kollin sanoissa. Hyvinkin tyypillistä emolleni. Hän tahtoi aina pienten yksityiskohtien kautta käydä vaikka kenen hermoille. Hymähdin. En yhtäkkiä ihmetellytkään miksi nuorempi veljeni Havupentu joskus karkasikin leiristä. Kalmaliljan seura taisi olla hänelle liikaa. Tuuli tuiversi kuitenkin nyt niin paljon korviini, ttä en kuullut Kylmähenkäyksen vastausta. Kaiketi hän kertoi omista pennuistansa.
"Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan", kuulin Kylmähenkäyksen lopulta sanovan. Jostakin syystä tämä kolli kävi emoni hermoille. Emoni, oka ei edes minua varmasti muistanut. Jostakin syystä tahdoin tutustua tähän tulokkaaseen yhä enemmän.
Joko taas tuuli tai kaksikko ei keskustellut pitkään aikaan mistä. Höristin korviani, mutta mitään ei kuulunut.
"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja hetken päästä maukui. Tuhahdin. Tiesinhän minä kollin roikkuneen Jääliljan seurassa, mutta en tajunnut miksi silti yllätyin Kalmaliljan sanoista.
"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", Kylmähenkäys vastasi. Tässä kohtaan tajusin tilaisuuteni tullen. Vaikka kuinka tästä hyvästä saisinkin ainakin emoni paheksumaan minua vielä enemmän, en välittänyt. Jolkotin kaksikon luokse takkuinen häntä roikkuen.
"En voinut olla kuulematta keskusteluanne hukkaan heitetyistä pennuista", virnistin Kylmähenkäykselle ja sivuutin emoni täysin.
"Tapaa siis yksi elävä", maukaisin niin ylimielesesti kuin onnistuin, "Kojoottivirne, emonsa häpeä ilmeisesti."
Jatkoin outoa virnettäni. "Ja mitä sukuumme tulee, heitä on paljon. Esimerkiksi veljeni Havupentu lähti kerran suolle. Tylsisty kai emonsa seuraa. Niin ja toisena Kielomyrkky, joka kuoli syötyään kuolonmarjoja. Harmi vain. Ja Kielomyrkyn pojan esikoinen kuoli myös jonkin aikaa sitten. Muutama pettymyspentu sisaruksistani minä mukaan lukien on vielä hengissä emonsa riesana", jatkoin rasittavasti selittäen. Sitten käännyin katsomaan rakasta emoani. En enää välittänyt repisikö hän minulta tästä hyvästä korvan irti vai ei. Toisenhan minä olenkin jo kostohengelle menettänyt. Olisikin ironista, jos oma sukuni olisi vienyt molemmat korvani.
"Eikö niin Kalmalilja?" kysyin vielä viimeistelyksi. Lopulta käänsin katseeni Kylmähenkäykseen. "Ai niin. Unohdinko kertoa, että Kalmalilja on emoni?"

// Kalma? Kylmä? Toivottavasti ette revi multa korvia irti et tupsahin välii

Nimi: Mututassu

27.05.2018 11:58
Kun näin Valhekuiskeen astelevan soturien pesästä ulos, pomppasin heti käpälilleni. Olin odottanut mestariani jo puoli ikuisuutta! Kielen päälläni oli jo valmiina innostunut kysymys, mutta Valhekuiske ehti avata suunsa ensin.
"Kas, ajattelin kyllä, että lähtisimme hieman myöhemmin, mutta olkoon nyt sitten tämän kerran, kun kerta olet siinä jo valmiin näköisenä." En tiennyt, oliko tuo kehu vai ei, mutta päätin ottaa sen vastaan kehuna. Kukaan muu oppilas ei taatusti heräisi ennen mestariaan ja olisi näin innokkaana lähdössä ulos! Väräytin mielissäni viiksiäni ja lähdin seuraaman Valhekuisketta ulos leiristä.
Olin kuvitellut, että ensimmäinen kertani ulkona olisi erityisen mahtava ja ulkona olisi todella erilaista kuin leirissä sisällä. Mutta ainoa ero tuntui olevan raikas tuuli ja avara maisema. Minun täytyi myöntää itselleni, että olin odottanut aivan liikoja, eikä leirin ulkopuolinen maisema ollutkaan niin hohdokas. En kuitenkaan halunnut näyttää lievää pettymystäni, joten loihdin kasvoilleni innokkaan ilmeen. Ja eihän tämä maisema ollut koko Kuolonklaanin reviiri, vaan se jatkui Korkokiville ja Nelipuille asti. Nähtävää oli siis vielä todella paljon.
"Kierrämme tänään reviirin rajat ja mikäli kaikki menee hyvin emmekä vitkastele, saatamme ehtiä harjoittelemaankin jotain. Onko kysyttävää?" Valhekuiske kysyi. Huiskaisin hännälläni ilmaa ja kallistin aavistuksen päätäni. Tarkoittiko mestarini harjotuksilla taisteluharjoituksia? Koska jos tarkoitti, minä halusin kiertää reviirin todella nopeasti, jotta aikaa jäisi taisteluharjoituksille. Mutta jos harjoitukset olisivat saalistusharjoitukset, vitkastelisin aivan mielelläni, koska Kalmaliljan sanat olivat edelleen tuoreena mielessäni: ei saalistus edes ole niin tärkeää kuin taistelu.
"Minulla on yksi kysymys", aloitin. "Jos ehdimme harjoitella jotakin, niin harjoittelemmeko taistelua?" Sitten vain toivoin, että Valhekuiske vastaisi myöntävästi, jotta minusta voisi tulla kaikkein paras Kuolonklaanin soturi.

// Valhe?

Nimi: Valhekuiske

26.05.2018 13:30
Raotin silmiäni hitaasti ja etsin merkkejä, jos joku pesässä olisi hereillä. Aamu oli melko aikainen yhä ja sotureiden pesä täyttyi uneksivien kissojen tuhinasta, johon olisin mielelläni liittynyt uudestaan, mutta minulla oli suunnitelmissa yksi asia, jonka halusin hoitaa ennen kuin lähtisin oppilaani kanssa kiertämään reviiriä. Nousin makuupaikaltani venytellen, jonka jälkeen astelin ulos pesästä ajatuksena suunnata pentutarhalle. Säpsähdin säikähdyksestä, kun huomasin oppilaani Mututassun pesän suuaukon vierustalta. Huokaisin syvään ja korjasin ryhtiäni katsoen oppilasta kysyvästi. Minun olisi hoidettava suunnitelmani ilmeisesti hieman myöhemmällä ajalla.
"Kas, ajattelin kyllä, että lähtisimme hieman myöhemmin, mutta olkoon nyt sitten tämän kerran, kun kerta olet siinä jo valmiin näköisenä", naukaisin tyynesti, vaikka äänessäni oli vielä säikähdyksestä aiheutunutta kireyttä. Viitoin Mututassun seuraamaan minua leiristä ulos vievään piikkihernetunneliin, mutta annoin hänen kuitenkin mennä ulos edeltä. Aurinko oli jo kohonnut niin, että se lämmitti mukavasti tummaa turkkiani, mutta yön jälkeinen raikkaus ilmassa piti huolen siitä, ettei lämpö käynyt tukalaksi. Mittailin edessäni seisovaa Mututassua hetken katseellani. Naaras vaikutti vahvalta ja voimakkaalta, mutta ketteryydessä olisi ehkä enemmän harjoiteltavaa.
"Kierrämme tänään reviirin rajat ja mikäli kaikki menee hyvin emmekä vitkastele, saatamme ehtiä harjoittelemaankin jotain. Onko kysyttävää?"

//Mutu?

Nimi: Mututassu

26.05.2018 12:39
Turkkini kahisi sammalia vasten, kun kömmin istumaan. Olin juuri nukkunut ensimmäisen yön oppilaiden pesässä ja tänään olisi ensimmäinen päivä, jolloin pääsisin pois leiristä. Innostus alkoi kihelmöidä käpälissäni lähes heti, kun muistin mestarini lupauksen. Me menisimme tänään kiertämään reviiriä.
Minulle oltiin kerrottu pentutarhassa, että Kuolonklaani oli kaikista klaaneista mahtavin. Muut klaanit eivät vain pitäneet Kuolonklaanista, koska he pelkäsivät sitä. Kun Viiltotähti perusti Kuolonklaanin, he valtasivat kaikkien metsän klaanien reviirit, kunnes muut neljä klaania tekivät vastaiskun. Kuolonklaanin soturit ajettiin pois metsästä, kunnes he hyökkäsivät muita klaaneja vastaan ja saivat sitten asettua omalle reviirilleen Tuuliklaanin viereen. Nyt he hallitsivat Korkokiviä, nelipuita ja tulipalossa tuhoutunen ladon paikkaa, jossa leirikin sijaitsi. Minä toivoin, että Valhekuiske olisi jo herännyt, koska halusin lähteä heti tutkimaan reviiriä ja nähdä kaikki paikat omin silmin. Aurinko ei kuitenkaan ollut vielä noussut kunnolla ja kaikki muut oppilaat nukkuivat vielä. En uskonut, että mestarini olisi jo jalkeilla, mutta päätin silti hipsutella oppilaiden pesästä aukiolle ja jäädä odottamaan Valhekuiskeen heräämistä. Puikkelehdin nukkuvien oppilaiden välistä aukiolle, ja valitsin odottamispaikakseni pienen pensaan edustan lähellä soturien pesää. Sitten istahdin maahan ja ryhdyin sukimaan turkkiani, jotta näyttäisin siistiltä ensimmäisenä päivänä oppilaana. Lyhyeen turkkiini ei ollut tullut takkuja, joten olin nopeasti valmis. Sitten päätin venytellä, jotta en venäyttäisi lihaksiani tulevan päivän aikana. Venyteltyäni huomasin auringon kivunneen jo horisontin yläpuolelle ja kultaisen hehkun valaisevan leirin. Muutamia oppilaita ja sotureita tassutteli unisen näköisenä leirissä, mutta Valhekuisketta ei näkynyt vielä missään. Odotin kuitenkin kärsivällisesti paikoillani, sillä tiesin mestarini tulevan aivan pian.

// Valhe?

Nimi: Kylmähenkäys

26.05.2018 11:28
"Et todellakaan tunne minua, jos kuvittelet minun ajattelevan vielä entistä klaaniani enkä usko sinun olevan ainoa Kuolonklaanista. Mutta siinäpä tyypillisen kuolonklaanilaisen ajatukset tulevat hyvin esille. Te luulette, että jos klaaniin tulee Kuolonklaanin ulkopuolinen kissa, hän varmasti ikävöi entistä kotiaan. Se ei todellakaan ole totta jokaisen kissan kohdalla. Olen jättänyt Varjoklaanin taakseni, ellet jo tajunnut sitä siitä että yritin tappaa klaanitoveriani. Joten olet luullut väärin, en voisi vähempää välittää Varjoklaanista ja millaiseen sotkuun Minttusydän tulee sen johtamaan pentujeni kanssa", murahdin hampaideni välistä ja kohensin sitten ryhtiäni, jotta en olisi menettänyt hermojani Kalmaliljan edessä. Siinä samassa naaraan kirkkanvihreät silmät välähtivät ja tuon kasvoilla käväisi pieni kiinnostus.
"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja arvasi neutraalisti ja sai vihan kuohahtamaan taas sisälläni. Jouduin kuitenkin taas hillitsemään itseni, kun vastasin kylmästi:
"Arvasit taas väärin. Pentuni eivät ole koskaan tuoneet minulle mitään ylpeyden aihetta eivätkä tule koskaan tuomaan. He ovat kaikki heikkoja, lempeitä ja oman arvonsa unohtavia kissoja, jotka ovat kasvaneet aivan emonsa kaltaisiksi. Hikkoritassu menehtyi jonkin aikaa sitten, mutta ei hänestä minkäänlaista soturia olisi kuitenkaan tullut. Korentotassu vaikuttaa siltä, että hänestä voisi ehkä tulla hyväkin soturi, mutta Tihkutähti ei sitä tajua. Ututassu on varmaan lupavin pennuistani ja olen ehkä tuntenut pientä ylpeyttä häntä kohtaan joskus. Rosmariiniputous on päässyt jo soturiksi, mutta hänestä tulee aivan Liljahenkäyksen kaltainen. Hän ei tajua asettaa itseään ystäviään ennen ja alistuukin aina klaanitoveriensa käskyille. Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan."
Yllemme laskeutui hiljaisuus, joka aluksi tuntui erittäin mukavalta, olinhan juuri vuodattanut Kalmaliljalle mielipiteeni omista pennuistani, joista en ollut kuullut mitään Varjoklaanista lähdettyäni. Ei minua Rosmariiniputouksen ja Korentotassun menot kiinnostaisi, mutta rehellisesti sanottuna olisin voinut vaihtaa Ututassun pari sanaa. Ehkä jonain päivänä voisin tavata hänet rajalla.
"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja toisti lopulta saman kysymyksen, jonka oli kysynyt vähän aikaa sitten.
"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", tokaisin välinpitämättömästi.
*Koska minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuolonklaanilaisten kanssa jutteleminen, mutta jos pääsen Kuolonklaanin täydeksi jäseneksi, joudun tottumaan siihen*, lisäsin mielessäni.

//Kalma?

Nimi: Kalmalilja

25.05.2018 05:11
Olisin toivonut Kylmähenkäykseltä edes hiukan kattavampaa vastausta. Tämä sai minut vain päättelemään, että kolli edelleen ikävöi entistä klaaniaan. Hänellähän oli ollut siellä kumppani, Liljahenkäys. Kenties heillä oli pentuja? Ehkä hän ikävöi heitä.
Tai Varjoklaania yleensäkin, olihan kolli tottunut sen ympäristöön. Hän oli kenties pennusta lähtien elänyt Varjoklaanin reviirillä, hengittänyt sen ilmaa ja juossut sen mäntyjen alla. Tietääkseni suurin osa Varjoklaanin reviirin puista oli mäntyjä. Se oli tosin aika soista aluetta, mitä nyt olin kuullut. Itse en olisi pystynyt elämään missään niin märässä paikassa, ja olinkin kiitollinen Kuolonklaanin reviirin tukevasta ja kuivasta maaperästä. En voinut käsittää, miten varjoklaanilaiset pystyivät ylipäätään tekemään mitään vetisessä maastossaan. Heidän alueellaan saalista oli kuitenkin niukemmin kuin muualla, tuskin suo ainakaan helpotti sitä. Vaikka enhän minä tiennyt, metsäsitävtkö he suolla ollenkaan. Tai oliko reviiri edes kovin soista ja oliko suota edes paljoa... Oli tai ei, Kylmähenkäys saattaisi ikävöidä jopa kosteita, upottavia soita. Ehkä jopa haaskalaa. Joskus kaksijalkojen kyhäelmä haisi jopa Kuolonklaanin puolelle, joskin ukkospolun katku peitti sen tehokkaasti alleen. Olin myös kuullut puhuttavan, että Haaskalassa oli rottia. Itse en ollut kaiketi koskaan törmännyt sellaiseen, mutta ne saattoivat olla jopa tappavia. Rottia Kylmähenkäys tuskin ikävöi, jos niistä siis oli ollut harmia.
Haaskalan lisäksi tiesin Varjoklaanin reviiriltä vain yhden maamerkin, palaneen vuorivaahteran - tai jonkin sen kaltaisen, en muistanut tarkkaan, miksi sitä kutsuttiin. Kurtistin kulmiani. Se nyt tuskin oli kovin ikävöitävä asia, kyseessähän oli pelkkä puu. En kuitenkaan tiennyt, olisiko sillä varjoklaanilaisille jotain suurempaa merkitystä. Vaikka osa varjoklaanilaisista esitti Pimeyden Metsään uskovaa, oli klaanissa vielä Tähtiklaaniin uskovia, ja hehän saattoivat olla niinkin tyhmiä että palvoisivat jotain kasvia. Kylmähenkäys ei tosin vaikuttanut sellaiselta kissalta, tai sellaisen kuvan minä olin hänestä saanut.
Kylmähenkäyksellä ei mielestäni ollut mitään syytä ikävöidä ainakaan klaaninsa reviiriä. Miten hän edes voisi ikävöidä sitä Kuolonklaanin alueiden rinnalla? Kolli oli varmasti vain iloinen päästessään klaaniimme.
Mitä muuta hän voisi ikävöidä Varjoklaanissa? Kenties klania itseään. Sen luonnetta ja sen tapoja. Varjoklaanin luonne... Olin aina nähnyt heidät vähän ärsyttävinä. Varjoklaanilaiset tuntuivat jatkuvasti ylittävän klaaninsa rajoja. Olin melko varma, että jos laskettaisiin kaikki klaanien rajanylitykset, Varjoklaanilla olisi niitä ehdottomasti eniten. Se tuntui kyllä kuuluvan heidän klaaninsa luonteeseen. He olivat jotenkin salamyhkäisiä ja ovelia, he olivat kunnianhimoisia ja määrätietoisia. Hyvin määrätietoisia ja itsepäisiä, vaikka Varjoklaania vastaan olisi asettanut selvät todisteet jostain teosta, he varmaankin vain kieltäisivät sen. Niin, se oli hyvin Varjoklaanin tapaista. Tosin... Kuolonklaanikin saattaisi tehdä niin, mutta minusta oli selkeää, että kuolonklaanilaiset olivat kaikin puolin älykkäämpiä kuin varjoklaanilaiset. He eivät olleet edes osanneet estää Tihkutähteä nousemasta valtaan. Jos joku Tähtiklaaniin uskova olisi yrittämässä Kuolonklaanin päälliköksi, minä ja varmasti koko muu klaani pysäyttäisimme hänet välittömästi. En jaksanut uskoa, että varjoklaanilaisista edes puolet oli Pimeyden Metsään uskovia, joten miksi he eivät tehneet mitään?
Oli tosin hyvä että Tihkutähti nousi valtaan. Se tiesi toista Pimeyden Metsään uskovaa klaania, mikä oli kaiketi hyvä. En tosin voinut olla ajattelematta, että Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välille syntyisi kilpailua. Kuolonklaani oli tietysti vahvempi klaani; meitä oli enemmän, me olimme vahvempia. Kuolonklaanissa oppilaat koulutettiin vahvoiksi, heitä ei koulutettu kynnet piilossa taputellen, toisin kuin muissa klaaneissa. Mitenköhän Varjoklaani koulutti oppilaitaan? En uskonut, että samalla tavalla kuin Kuolonklaani. Vanhat tavat olivat juurtuneet syvään, ja uskoin, että Varjoklaani oli pitkälti sama klaani kuin ennen Tihkutähteä. Vaikka he yrittivät esittää julmia ja häikäilemättömiä, olivat he silti sisältä pehmoja ja heikkoja. Heistä ei ikinä tulisi meidän kaltaisiamme. Kuolonklaanilaisia.
Vilkaisin vieressäni istuvaa kollia katseeni kylmänä.
"Jos totta puhutaan, olen. Mutta ei anneta sen häiritä", naukaisin ja tarkastelin silmiäni siristellen kollia, yrittäen tulkita hänen ilmeestään jotain.
"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että ajatuksesi ovat yhä entisessä klaanissasi. Varjoklaani on sinulle kuitenkin historiaa, tai näin toivoisin", murahdin ja heilautin häntääni. Käänsin katseeni soturin silmiin.
"Kuinka paljon tiedät tämän klaanin sisäisistä asioista? Liitoista?"

//Kylmä?

Nimi: Elandra

24.05.2018 21:20
Uljastassu: 16kp -

Kalmalilja: 36kp! -

Kylmähenkäys: 24kp! -

Kostohenki: 7kp - Onnea kokeneelle soturille!

Sysisydän: 15kp -

Koisammal: 4kp -

Jäälilja: 87kp! - Onnittelut tonnista!

Korpipentu: 43kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Sysisydän.

Mututassu: 13kp -

Raetähti: 10kp -

Viiltokaaos: 81kp! - Onnea mulle tonnistaaa! <3

Virnetassu: 6kp -

Hiiripisara: 16kp -

Nimi: Viiltokaaos

24.05.2018 20:45
"Tällaiset asiat eivät ole kokoontumisia varten. Liika korva- ja silmäpareja, tiedäthän", vastasin varjoklaanilaisnaaraan kysymykseen rauhallisella ja tasaisella äänellä. Minttusydän vastasi äänettömästi nyökkäämällä. Vilkaisin Jääliljan suuntaan. Soturi piti tiukasti katseensa Varjoklaanin varapäällikössä, joka sen sijaan katsoi tummansinisillä silmillään minua suoraan silmiin. Minttusydän oli minua huomattavasti pienempi, mutta hän vaikutti kuitenkin viisaalta ja hyvältä soturilta. Hänellä oli lihaksia ja hänen ryhtinsä oli suora. Naaraan kasvoilla oli mitäänsanomaton, tyyni ilme.
"Eli siis yksityinen asia. Mitä se koskee?" Minttusydän kysyi suoraan. Naaras eteni nopeaa tahtia keskustelussa eteenpäin, mutta se oli vain hyvä asia. Mitä nopeammin pääsisin itse asiaan, sitä nopeammin pääsisin pois Varjoklaanin reviiriltä.
Vuodenaikoja sitten, kun metsä oli Kuolonklaanin hallussa, Varjoklaanin reviiri oli kaikista epämiellyttävin. Sen vuoksi pidimme klaanin leirissä vain vankeja ja vanhuksia, sillä ei kukaan täällä tahtonut vapaaehtoisesti aikaansa viettää. Kaiken lisäksi reviiri oli kelvoton saalistamiselle. Riistaa oli vähän ja riski sairastua haaskalan tauteihin oli turhan suuri kaiken aikaa.
Työnsin muistoni pois mielestäni ja yritin keskittyä antamaan Minttusydämelle mahdollisimman mielekkään vastauksen.
"Tihkutähti ei elä ikuisesti, kuten varmaan tiedät. Kun hänen aikansa koittaa, sinusta tulee klaanisi päällikkö. Tehtävä on vaikea, usko kun sanon. Sinun täytyy ruokkia jokainen nälkäinen klaanilaisesi, pitää huoli reviiristäsi ja varmistaa jokaisen turvallisuus", aloitin rauhallisella äänellä päättäen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Minttusydän kallisti aavistuksen verran päätään kuin pyytäen minua jatkamaan. Miettiessäni hetken ajan sanojani, yllemme laskeutui jälleen hiljaisuus. Ainoa kuulemani ääni oli Jääliljan liikahdus ja kaukaisten lintujen huudot toisilleen.
"Asiani on erittäin yksityistä. Voinko luottaa sinuun vai aiotko mennä kertomaan asiani heti Tihkutähdelle ja samalla koko metsälle?" kysyin katsoen naarasta silmiäni siristellen. Naaras pysyi pienen hetken vaiti, sitten hän kohotti leukaansa vastaten:
"Voit, kunhan itse pidät huolen siitä, ettet sotke pentujani enää asioihisi." Naaraan ääni oli tiukka, mutta uskoin voivani luottaa häneen. Nyökkäsin tyytyväisenä ja kasvoilleni piirtyi vieno hymy.
"Tietenkin, pentusi pysyvät kaukana näistä asioista jos se minusta on kiinni", vakuutin ja viilsin oikean etukäpäläni kynsillä ilmaa. Minun ja Minttusydämen välissä oli yli ketunmitta, joten kynteni eivät olleet lähelläkään varapäällikköä, joka istui tyynenä aloillaan katsoen minua.
"Minulla on suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Suunnitelmia, joihin klaanisi osalta sinä voit vaikuttaa. Jos tartut tarjoukseeni, Varjoklaani voi tulevaisuudessa erittäin hyvin ja vielä paremminkin", nau'uin epäröiden, sillä suunnitelmien antaminen suoraan vihollisklaanin johdolle oli hiirenaivoisten puuhaa. Täytyi aloittaa rauhallisesti ja edetä hitaasti ja hankkia samalla toisen luottamusta.
"Eli mitä tarkalleen ottaen tahdot minun tekevän?" Minttusydän kysyi epäilevänä ja siristeli sinisiä silmiään. Kasvoilleni piirtyi jälleen pieni virne, kun katsoin varapäällikköä suoraan tuon silmiin.
"Kun sen aika koittaa, Varjoklaani seisoo Kuolonklaanin rinnalla suuressa koitoksessa. Vastineeksi tästä tarjoan teille riistaa reviiriltämme, sillä meillä sitä riittää runsaasti ja enemmänkin", kerroin naaraalle. Minttusydän katsoi minua arvelluttava ilme kasvoillaan.
"Mitä te oikein suunnittelette siellä? Uutta metsän valloitustako?" varapäällikkö tuhahti ja väläytti minulle pikaisen hymyn. Hänen äänensä oli kireä, mutta soturin ilme oli tyyni.
"Saat kuulla suunnitelmistani myöhemmin lisää. Nyt sinun täytyy vain luvata, että Varjoklaani tukee Kuolonklaania, jos se on sinusta kiinni. Liittoutumalla kanssani voin taata, että Varjoklaani pysyy halutessaan kaukana niistä hankaluuksista, mitä muut klaanit saattavat tulla tulevaisuudessa kohtaamaan", naukaisin rauhallisella äänellä varjoklaanilaiselle, joka kuunteli minua korvat tarkkoina. Ennen kuin varapäällikkö ennätti sanoa mitään, lisäsin:
"Mutta pidäkin huoli, ettet kerro mistään tästä mitään kenellekään, et edes Tihkutähdelle. Jos kerrot jollekin, voin taata Varjoklaanin kohtalon olevan menneisyyttännekin heikompi. Jos et tahdo nähdä pentujesi ja kumppanisi valuvan kuiviin, pidä suusi visusti kiinni." Ääneni oli terävä, kun puhuin naaraalle. Viilsin kynsilläni ilmaa jälleen. Mielessäni oli hetken aikaa käynyt ajatus Minttusydämen kimppuun hyökkäämisestä todistaakseni olevani vahva ja hyvä soturi, mutta olin heykessä luopunut ideasta, koska se olisi saattanut vain suututtaa naaraan ja tuhota suunnitelmani Varjoklaanin suhteen hetken.
"Mitä sanot? Onko meillä sopimus? Jos on, voin tuoda heti huomenna rajalle pari saalista teille, sillä täältä tuskin saa irti paljoakaan", naukaisin ja silmäilin Varjoklaanin reviiriä irvistäen inhoten. Varjoklaanin reviiri etoi minua, mutta klaanin jäsenistä saattaisi kerrankin olla jotain hyötyä minulle ja Kuolonklaanille.

//Minttu?

Nimi: Raetähti

24.05.2018 19:50
"Pikiviilto?" lausuin parantajan nimeä siinä uskossa, että hän olisi pesässään. Jouduin nieleskelemään paljon, sillä kurkkuuni sattui jokainen sana, jonka päästin pihisten ulos. Vihdoinkin huomasin kollin astelevan luokseni hämärän suojista.
"Mitä nyt?" pikimusta kolli maukui viileästi ja katsoi minua kirkkaanvihreillä silmillään. Pitäisikö minun pystyä selittämään vielä se, mikä minua vaivasi. En tosiaankaan tiennyt mikä minua vaivasi. Ähkäisin ja astelin lähimmälle sammalvuoteelle, johon kömmähdin makaamaan. En jaksanut enää edes seisoa, sekin kävi jo työstä.
"Hieman vain heikottaa", sanoin sen mitä pystyin ja suljin silmäni. Pikiviilto olikin äkkiä lähelläni ja varmaankin tarkasteli olotilaani. Pikkuhiljaa myöskin nenästäni alkoi valumaan kirkasta nestettä.
"Syö nämä", Pikiviilto naukui. Aukaisin silmäni ja huomasin lähelläni joitakin yrttejä. Ne piti ilmeisesti syödä, mutta eivät ne kauheasti syömään houkutelleet. Otin lehdet kuitenkin suuhuni, pureskelin ja nielaisin.
"Sinulla on viheryskä ja se tarkoittaa lepoa", parantajakolli sanoi ja hänen äänessään oli ainoastaan tyyneyttä. Nyökkäsin pienesti. Pikiviilto oli varmasti hyvä parantaja tähän klaaniin. Mutta miksi minun piti saada viheryskä? Mieluummin otan sen kuitenkin itse kuin, että joku muu kuolonklaanilainen sairastuisi siihen.

Nimi: Viiltokaaos

24.05.2018 18:55
Jäälilja oli viimein saapunut leiriin ja kertonut onnistuneensa löytämään varjoklaanilaisen, joka saisi klaanin varapäällikön Kuolonklaanin rajalle auringonlaskun aikaan. Ilmeisesti hän oli löytänyt Minttusydämen ja Tihkutähden pennun ja antanut tehtävän hänelle.
"Vai Kettutassu, ystäväsikö?" murahdin ilkkuen Jääliljalle. Soturi ei vastannut mitään vaan katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Miten vain, kunhan et kiinny häneen liikaa. Kenties pian saat hänetkin vaihtamaan klaaniaan ja korvaat rakkaan ystäväsi Kylmähenkäyksen hänellä", virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Jäälilja pyöräytti silmiään ja pudisteli päätään hitaasti.
"Älä ole noin vakava. Suunnitelmani etenee, se on hyvä juttu", murahdin ja vaihdoin kasvoillani koreilevan virneen kylmänviileään ilmeeseen. Nousin seisomaan, venyttelin raajojani ja lähdin kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.
"Lähdetään, jotta ehdimme varmasti paikalle ennen Minttusydäntä", murahdin ja vilkaisemattakaan soturia astelin ulos leiristä. Leirin ulkopuolella ilma oli raikkaampaa. Tuuli oli voimistunut siitä, kun olin käynyt nelipuilla Jääliljan kanssa. Kuulin soturin askeleet takanani. Hän ei ollut aivan kiinni perässäni, mutta välillämme oli tuskin kahta ketunmittaa pidempää matkaa. Matkalla mietin, mitä sanoisin Minttusydämelle. Minun täytyi olla vakuuttava, sillä ei kukaan tahtonut tarttua lähes hyvään tarjoukseen, sen piti olla paras tarjous.
Saavuimme ukkospolulle. Ennen kuin lähdin ylittämään sitä, vilkaisin nopeasti puolelta toiselle. Astuin pari askelta taaksepäin nähdessäni Myrskyklaanin reviirin suunnalta rymistelevän, tumman hirviön. Jäälilja oli nyt saapunut vierelleni ja painautunut maata vasten. Itse kumarruin hieman alaspäin, mutta pidin pääni pystyssä ja katseeni koko ajan hirviössä. Maa alkoi täristä jalkojeni alla aina vain kovemmin, mitä lähemmäs hirviö pääsi. Lopulta hirviö oli kohdallamme. Silmänräpäyksessä se oli jo juossut ohiksemme ja suuntasi korkokivien suuntaan. Takajalkojeni avulla ponnistin itseni vauhtiin ja muutamalla loikalla ylitin mustan ukkospolun, jonka mustan pinnan aurinko oli tehnyt lähes käpäliä polttelevaksi. Jäälilja seurasi minua hieman hitaammin. Kun soturi oli vierelläni, jatkoin matkaa Varjoklaanin rajaa myöten Jäälilja vierelläni. Pian soturi pysähtyi reviirimme rajalle ukkospolun viereen ja asettui istumaan sen lähelle. Istuuduin hänen vierelleen ja käänsin katseeni Varjoklaanin reviirin suuntaan. Ukkospolun toisella puolen muutaman puun takaa siintävä nummimaisema oli muuttunut märäksi ja upottavaksi suoksi, jolla kasvoi erilaisia kasveja ja pieniä kitukasvuisia puita. Varjoklaanin puolella ukkospolkua reunustivat erilaiset lehtipuut. Puita oli kuitenkin niin vähän, että niiden välistä näki helposti Varjoklaanin puolelle.
"Kerrataanpa vielä: Kun Minttusydän saapuu, siirrymme Varjoklaanin puolelle. Minä hoidan puhumisen ja sinä seuraat tilannetta taustalta. Et sano mitään, ymmärrätkö sinä?" kysyin ja katsoin naarassoturia silmiäni siristellen. Jäälilja nyökkäsi epäröiden.
"Ymmärrän toki", hän vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vuorostani tyytyväisenä.
"Yksikin sana voi pilata tämän jutun. Jos siis pilaat tämän, pidän huolen että elämäsi kääntyy päälaelleen yhden ainoan auringonkierron sisällä", vastasin purren hampaitani yhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa ja käänsin katseeni poispäin kuolonklaanilaisnaaraasta. Aurinko oli jo laskemassa, joten Minttusydämen pitäisi olla täällä hetkenä minä hyvänsä. Pidin aistini tarkkoina, koska en luottanut täysin Jääliljaan. En voinut olla täysin varma, etteikö soturi olisi vain järjestänyt varjoklaanilaisten ystäviensä kanssa väijytystä minulle. Hän oli kateellinen varapäällikön paikastani muiden kuolonklaanilaisten tavoin, joten saatoin odottaa mitä vain. Pian kuitenkin erotin lähestyvän hahmon Varjoklaanin puolelta. Tunnistin punertavan ruskean naaraskissan Minttusydämeksi. Nousin ylös ukkospolulle, varmistin ettei hirviöitä tule ja astelin viileästi Varjoklaanin reviirin puolelle. Minttusydän näki meidät heti ja siristi silmiään. Astelin Jäälilja perässäni aivan varjoklaanilaisnaaraan lähettyville ja istuin alas.
"Hei Minttusydän, kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Miten Varjoklaanilla menee? Veikkaan, että teillä on pieni pula riistasta kaiken aikaa", naukaisin tyynellä äänellä ja väläytin pienen hymyn varjoklaanilaisnaaraalle, jota ei huvittanut. Tyyni ilme kasvoillani odotin hänen vastaustaan. Kun keskustelu saataisiin käyntiin, siirtyisin oikeaan aiheeseeni, joka oli Varjoklaanin saaminen puolelleni. Minulla oli varsin hyvät tarjoukset heille, joista yksikään järkevä tuleva päällikkö ei voisi kieltäytyä.

//Minttu?

Nimi: Hiiripisara

24.05.2018 18:23
Jäätikkötassuksi esittäytyneen naaraan sanat olivat vähällä saada minut raivostumaan. Miksi hänen piti olla tuollainen? Olisi vain kuin muut muiden klaanien oppilaat ja jäisi keskustelemaan unohtaen sen, mistä tulin. Pakotin itseni hillitsemään vihani ja pakotin kasvoilleni lämpimän hymyn.
"Hauska tavata, Jäätikkötassu", vastasin sivuuttaen loput hänen sanoistaan. Jäätikkötassu piti katseensa tiukasti minussa. Nuolaisin sekaisin olevia rintakarvojani ja nostin sitten vihreän katseeni kohti nuorta oppilasta. Hän ei näyttänyt pitävän seurastani, ikävä kyllä.
"Oletko liikkeellä mestarisi kanssa vai saavatko oppilaat liikkua yksin leirin ulkopuolella Jokiklaanissa?" kysyin, mutta ennen kuin oppilas ehti vastata, jatkoin sanomalla ajatukseni puolivahingossa ääneen:
"Minä luulin, että mestarini seuraavat jokaista liikettänne. Tai ehkä oletkin karannut leiristä ja olet vailla seikkailuita. Tahdotko tulla käymään nelipuilla? Saisit kiivetä puhujankivelle, sen päältä näkymät laaksoon ovat sadunomaiset." Oppilas kurtisti kulmiaan kuullessani sanani. Hänen ilmeensä oli sellainen 'et ole tosissasi'-ilme; osittain turhautunut ja samalla hieman hämmentynyt. En välittänyt, vaan jatkoin hymyilemistä. Jäätikkötassu ei vaikuttanut kovin hyödylliseltä minulle, mutta päätin siltikin yrittää tehdä hänestä niin sanotun ystäväni.

//Jäätikkö? ää sori tönks xd

Nimi: Kylmähenkäys

24.05.2018 18:04
Nostin hitaasti jäätävän katseeni maasta, kun näin silmäkulmastani lähestyvän Kalmaliljan. Mustaturkkisen naaraan siro ruumiinrakenne peitti vahvat ja jykevät lihakset, joiden avulla kokenut soturi olisi varmasti voinut viiltää kurkkuni auki lyhyessä hetkessä. Siristin hitaasti silmiäni, kun naaras heitti minuun kylmän hymyn ja asettui istumaan muutaman hännänmitan päähän. Aivan sama oliko Kalmalilja ylpeä Liljahenkäyksestä vai ei, mutta arvelin että hän ei kuitenkaan ollut kovin tyytyväinen siihen, että olin yrittänyt tappaa hänen pennunpentunsa. Täten olisin hyvin varovainen liikkeistäni ja sanoistani hänen seurassaan.
"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää", Kalmalilja lausahti kylmänviileästi ja nuolaisi etukäpäläänsä välinpitämättömästi. En voinut olla heittämättä naaraaseen pientä irvistystä. Tälläistä kuolonklaanilaiset olivat, omahyväisiä ja välinpitämättömiä kissoja. Mutta heidän seuraansa joutuisin tyytymään.
"Samoin sinulle, Kalmalilja. Oliko sinulla jotain asiaakin minulle?" kysyin tylysti ja porasin kylmänsinisen tuijotukseeni klaanitoveriini, mielessäni salaa toivoen että olisin vain saanut luvan viiltää tuon naaraan kurkun auki.
"En minä omaa aikaani sinuun käyttäisi, mutta saat nyt kokea erittäin harvinaisen kokemuksen. Miten Jääliljan kanssa on mennyt?"
Räpäytin mahdollisimman hitaasti Kalmaliljan kysymykselle peittääkseni yllättyneisyyteni. En ollut todellakaan olettanut Kalmaliljan kysyvän tuollaista kysymystä, mutta kun tarkemmin asiaa ajattelin, tuskin häntä edes kiinnostivat asiani. Naaras varmaan vain halusi kerätä minusta mahdollisimman paljon tietoa ja käyttää niitä ovelasti hyväkseen. Vähät minä hänen suunnitelmistaan välitin.
"Eipä mitenkään erityisemmin, en ole hänelle nyt vähään aikaan jutellut", ilmoitin viileästi ja tarkkailin naarasta katseellani. Pystyin arvioimaan, että hänen hermonsa kestäisivät ties kuinka kauan, mutta onneksi minunkin hermoni tulisivat kestämään hyvin kauan.
"Entä miten olet sopeutunut Kuolonklaaniin?" Kalmalilja jatkoi ja nuolaisi uudemman kerran etutassuaan. Tuhahdin ajatuksissani ja vastasin erittäin lyhyesti:
"Hyvin."
Sitten yllemme laskeutui hiljaisuus, joka kesti vain muutaman silmänräpäyksen ajan. Sen aikana ajatukseni ehtivät kulkeutua takaisin Varjoklaaniin, syntymäklaaniini, jonka olin armottomasti pettänyt. Siellä oli entinen kumppanini Liljahenkäys, jota nykyään vihasin miltei yhtä paljon kuin Rosmariiniputousta. Rosmariiniputous oli Varjoklaanin säälittävin kissa, vanhemman tyttäreni seurassakin oleminen oli ollut tuskallisen noloa enkä ollut koskaan tuntenut pienintäkään ylpeyden pisaraa sitä kissaa kohtaan. Oli vaikeaa kuvitella, että hän oli tyttäreni. Hikkoritassu oli kuollut jouduttuaan hirviön alle, mutta hänen elämänsä oli muutenkin ollut erittäin tylsää ja yksitoikkoista. Korentotassusta en ollut erityisemmin kuullut enkä ollut varma oliko hänestä tullut vielä soturia. Hänellä oli taistelijan vartalo, mutta typeryksen mieli ja tavoitteet. Tuskin hänestäkään minkäänlaista upeaa soturia tulisi, en yhtään ihmettelisi jos kolli menehtyisi muutaman kuun sisällä.
Sitten oli Ututassu. Vaikkei hänkään kovin kummoinen ylpeyden aihe ollut, oli hänellä sentään tajunta siitä, että omat tavoitteet tulisivat klaanin tavoitteita ennen ja hänen ei pitäisi kumartua nöyränä kenenkään käpälien edessä. Nuorimman pentuni leikkimielisyys oli erittäin typerää ja toivoin, että se hiljalleen alkaisi haihtua. Voisin seuraavassa kokoontumisessa vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, jos sattuisin pääsemään sinne.
"No, oliko sinulla vielä lisääkin kysymyksiä minulle vai oletko jo tylsistynyt seuraani?" kysyin viileästi ja siristin tylysti silmiäni Kalmaliljalle.

//Kalma?

Nimi: Kalmalilja

24.05.2018 17:01
Katselin, miten nuoremmat kissat taistelivat. He olivat kumpikin hyviä siinä, mutta olin toivonut Sysisydämen olevan vielä parempi. Uljastassu oli häntä tosin isompi, mutta tyttäreni oli ollut jo jonkin aikaa soturi. Kolli oli taas vasta oppilas, joskin ei varmasti enää kauaa. Hän oli kehittynyt nopeasti ja minusta hän oli piakkoin valmis soturiksi.
Kurtistin kulmiani kun Uljastassu potkaisi Sysisydämen kauemmas, mutta pian musta naaras syöksähti varmasti koko painollaan oppilaan päälle, kaataen hänet maahan. Uljastassu oli kuitenkin nopea ja läimäisi Sysisydäntä. Kaksikko erkani jälleen toisistaan ja päätyi kiertämään ympyrää. Tuhahdin hiljaa. Heidän taistelunsa ei edennyt ja minullakin oli parempaa tekemistä. Uljastassun harjoitukset olivat kestäneet jo tarpeeksi pitkään. Nousin siis ylös ja ennen kuin kaksi kissaa ehti jälleen toistensa kimppuun, astuin heidän väliinsä.
"Riittää tältä erää. Taistelunne ei johda mihinkään. Sysisydän, olin olettanut, että sinä voittaisit reilusti tai saisit ainakin kamppailunne päätökseen", naukaisin tyttärelleni ja käännyin sitten oppilaani puoleen. "Ja mitä sinuun sitten tulee... Hyvä. Ihan hyvä, vaikka sinullakin on kehittymisen varaa. Voit halutessasi mennä leiriin, mutta ilmoittaudu ainakin yhteen metsästyspartioon ja vie klaaninvanhimmille tuoresaalista."
Näin Sysisydämen luovan ivallisen katseen kollioppilaaseen mikä kertoi siitä, että naaras aloittaisi pian ilkkumisen.
"Sinä tulet minun mukaani. Meillä on puhuttavaa", murahdin ja huiskaisin häntääni ilmassa. Sysimusta naaras seisoi hetken aloillaan kunnes nyökkäsi ja asteli vierelleni. Lähdimme poispäin oppilaastani ja harmikseni huomasin soturin katseen viivähtävän vielä hänessä ennen kuin käännyimme ja näköyhteys häneen katkesi pensaan tullessa tielle. Kuljimme vielä jonkin matkaa eteenpäin, kunnes saavuimme suuren puun juurelle. Istuuduin puun oksistosta lankeavaan varjoon ja silmäilin tarkasti Sysisydäntä. Hänen katseensa oli kylmä ja jotenkin jännittynyt, joskin utelias.
"Voit istuutua, tiedäthän", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. Naaras vain kohotti leukaansa ylpeästi.
"Seison mieluummin, kiitos vain."
Kohotin kulmiani ja nousin itsekin seisomaan.
"Miksi? Pelkäätkö sinä minua? Olen emosi, en vihollisesi. Ellet tee minusta sellaista", naukaisin kylmästi. Sysisydän tutki katsettani samalla tavalla kuin minä tutkin hänen, ja naaraan meripihkaisia silmiä katsoessani erotin niissä epäilystä. Ja epävarmuutta, mikä tietenkin oli huonompi asia. Katsoimme vielä hetken toisiamme silmiin, kunnes käänsin katseeni pois ja aloin puhua, kuertäen samalla naaraan ympäri.
"Minä olen huomannut jotain. Osaisitko sanoa, mitä?" kysyin tyynesti, paljastamatta äänestäni mitään. Sysisydämen kanssa oli meneteltävä oikein, sillä hän oli luonteeltaan hyvin samankaltainen kuin minä. Olimme molemmat hyvin kunnianhimoisia ja valmiita tekemään uhrauksia sen eteen. Me olimme kylmiä ja joskus ilkeitä, mutta kumpikaan ei koskaan menettänyt malttiaan. Minä olin ovela, hän oli ovela. Mutta Sysisydän oli minua heikompi. Eikä minua heikompi kannattanut olla.
"En. Voisitko mennä suoraan asiaan? Sillä sitä sinulla kai oli, jos muistat."
Pysähdyin naaraan eteen.
"Sinä vietät liikaa aikaa Uljastassun seurassa. Olen nähnyt sinut liian monta kertaa hänen kanssaan. Siitä herääkin kysymys, miksi? Varsinkin, kun olen erityisesti kieltänyt sinua olemasta hänen kanssaan tekemisissä. Onko hän todella minun käskyjeni rikkomisen arvoinen?"
Sysisydän pyöräytti silmiään.
"Minä tapan aikaani kenen kanssa haluan. Sinun käskysi ovat minulle pelkkää ilmaa. Olen soturi, en enää pentu. Et voi olettaa minun tottelevan sinua enää. Mutta älä kuvittele, että minun ja Uljastassun välillä on jotain. Hän ei ole edes ystäväni, sillä minulla ei ole ystäviä. Ja jos kuvittelet, että omaan jotain tunteita häntä kohtaan, olet tyhmempi kuin kuvittelin."
"Sitten minä kai olen tyhmä. Mutta sokea minä en ole. Sinä olet aivan selvästi ihastunut häneen, vaikka yritätkin uskotella itsellesi toisin. Minä tunnistan rakkauden, kun sen näen."
Sysisydämen suu oli auennut hiukan raolleen hämmästyksestä ja kulmansa kurtistuneet. Musta soturi astui askeleen taaksepäin ja nyt hänen silmissään näkyi kylmyyden lisäksi suuttumusta.
"Minä en ole rakastunut häneen! Miten edes voit kuvitella jotain tuollaista?! Älä kuvittele -"
Naaraan lause jäi kesken, kun löin häntä kovaa kasvoille. Enkä suinkaan kynnet piilossa, mistä kertoivat kolme pientä, veristä viiltoa hänen poskellaan. Ja kun Sysisydämen silmät laajenivat säikähdyksestä ja niissä ollut kylmyys viimein katosi, tunsin hiukan katumusta. Olin satuttanut häntä, omaa tytärtäni, jota rakastin. Vastoin hänen tahtoaan. Nyt en kuitenkaan voisi menettää otettani.
"Sinä rakastat häntä ja ensimmäinen askel on sen myöntäminen itsellesi. Ensimmäinen askel siihen, että voit unohtaa hänet ja jatkaa eteenpäin, huipulle. Sinä et pääse sinne haikailemalla kollien perään. Varsinkaan hänen. Tässä klaanissa on sinulle paljon parempia vaihtoehtoja", nau'uin tiukasti ja istuuduin. "Haluatko sinä valtaa?"
Sysisydän nyökkäsi.
"Haluan", hän naukui ja helpotuksekseni huomasin, ettei hänen äänessään kuulunut minkäänlaista epävarmuutta.
"Sitten sinä et enää ole Uljastassun seurassa. Ymmärrätkö? Jos olet, sinusta ei koskaan tule mitään."
"Mitä väliä, hän lähtee kuitenkin. Hän lähtee Kuolonklaanista erakoksi", Sysisydän naukui ja käänsi katseensa muualle. Kohotin kulmaani hämmästyneenä. En ollut uskonut, että kollista olisi siihen. *Tämähän on hyvä uutinen.*
"Sepä hyvä. Sitten sinun on pakkokin unohtaa hänet", murahdin ja nuolaisin ohimennen tassuani. "Et kai ole asettunut poikkiteloin hänen päätöatään vastaan?"
Naaras oli hiljaa ja katsoi edelleen muualle.
"Selvä. Sitten sinä siis menet ja ilmoitat hänelle, ettei hänen lähdöllään ole sinulle mitään merkitystä. Sillä jos hän saa tietää tunteistasi, hän käyttää niitä hyväkseen."
Sysisydän katsoi minua hiukan uhmakkaasti, mutta nyökkäsi. En ollut ollenkaan varma, tekisikö hän niin.
"Hyvä, sitten minulla ei ollutkaan muuta", murahdin ja nousin seisomaan astuin pari askelta leiriä kohden, mutta pysähdyin, kun kuulin äänen takaani.
"Ei ehkä sinulla. Minulla taas on."
Käännyin ympäri valmiina sanomaan jotain pisteliästä, kun Sysisydämen tassu läimäisi kasvojani. Horjahdin taaksepäin ja henkäisin siitä yllättäen syntyneestä kivusta, jonka nyt tunsin silmäni yli menevissä viilloissa. Näin naaraan rientävän pois, enkä siis ehtinyt antaa hänelle tarvittavaa kurinpalautusta. Mutta tällä ei ollut väliä, koska naaraan katse oli kertonut minulle, että hän tekisi tasan niin kuin olin sanonut.

Istuin leirissä aurinkoisella paikalla. Verenvuoto kasvoissani oli jo tyrehtynyt ja tarkkailin leiriä. Olin juuri huomannut, miten vähän olin tehnyt Viiltokaaoksen hyväksi. Minun olisi jollain tapaa autettava kollia hänen suunnitelmissaan, sillä jos osoittautuisin täysin hyödyttömäksi, hän tuskin antaisi minulle lupaamaansa valtaa. Katseeni osui kauempana istuvaan Kylmähenkäykseen. *Varjoklaanilaissaasta.* No, vaikka hän olikin entinen varjoklaanilainen - jos edes oli entinen - saattaisi kollista olla hyötyä. Hänellä tuskin oli juuri yhteyksiä Kuolonklaanin kissoihin, ellei Jääliljaa laskettu. Heidän välillään selvästi oli jotain. Kumminkin, hänestä saisi helposti liittolaisen. Nousin ylös kylmästi hymyillen ja astelin soturin luo.
"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää."

//Kylmä?

Nimi: Jäälilja

24.05.2018 16:13
"Hmm", myhäilin ja astuin askeleen lähemmäs oppilasta. Oppilaalla ei todellakaan ollut mahdollisuuksia vastaukseen. Antaisin hänen selvittää sen itse varttuessaan. Pakkastassu oli liian lähellä Kuolonklaanin rajaa joka sai sappeni kiehumaan - ei vaan palamaan. Puristin kynteni ulos. Aloin kuulla - äänestä päätellen - noin neljän kissan partion tassun äänet joka sai lampun palamaan pääni päällä. Nuuhkaisin ilmaa: kyllä neljä kissaa, varjoklaanilaista.
"Näkemisiin armas Pakkastassu", naukaisin helisevästi ja nostin kurkustani matalaa murinaa. Pian murinani kuullessaan aluskasvillisuus alkoi heilua ja partion johdossa asteleva valkeanharmahtava naaras, Valkosydän jos oikein tunnistin. Naaraan meripihkaiset silmät välkkyivät auringon valossa vihamielisesti; johtajan perässä kaksi kissaa rinnakkain, pienempi ja suurempi. Pienempi kissa, naaras jonka turkki oli väriltään musta ja sitä täplittivät vaaleanharmaat ympyrän muotoiset kuviot. Suurempi valkoturkkinen kolli mustalla rinnalla ja vatsalla; kävelivät Valkosydämen rinnalle. Heidän vanavedessään kulki vielä tummanharmaa oppilas.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Valkosydän murahti silmät raivoisasti siristyen. Pörhistelin turkkiani näytelmässä mukana ollen.
"Mitäs Kuolonklaanilaiset tekevät näin lähellä rajaa ja rajan toisella puolella?" suuri kolli naukui, kenties Tummasielu. Päästin kurkustani ärtyneen murahduksen.
"Haistappa vähän tarkemmin", naukaisin kulmiani nopeasti kohottaen. Likaisenvalkean turkkini alla lihakseni väreilivät jännittyneinä.
"Niin arvon Varjoklaani, Myrskyklaani. Sitähän minäkin tulin tänne ihmettelemään", naukaisin omahyväisen virneen väläyttäen. Kaikkien muiden kissojen katseet liukuivat Pakkastassuun paitsi Valkosydämen.
"Pitäkää pentu omalla puolellanne ja tehkää mitä haluatte, mutta mielestäni teidän pitäisi saattaa hänet pois, hän näyttää eksyneeltä", nau'uin kuin välittäisin ja otin pari askelta taakse päin.
"Me hoidamme tämän", harmaaraidallinen naaras naukui silmät säkenöiden, tunnistin naaraan lopulta Kyyhkylennoksi. Nyökkäsin aisallisesti ja lähdin vetäytymään pois, hyväuskoinen Varjoklaani. Naurahdin itsekseni ja lähdin luikkimaan kohti leiriä.
Aivan edessäni alkoi jo häämöttää tuttu sisäänkäynti josta tulvi tuttujen kissojen makeita tai karvaita tuoksuja. Talvikkimuistokin oli kulkenut tästä tuoreen yrtti tukon kanssa ja tipauttanut samalla pari lehteä maahan. Sukelsin sisään ja pian näinkin sen minkä olin aavistanut, Viiltokaaos oli odottamassa.
"Tervehdys", naukaisin hymyillen. Käännyin aivan Viiltokaaoksen puoleen ja istahdin häntä tassujeni ympärille kietoutuen.
"Tein sen mitä pyysit ja pidin vielä huolen siitäkin, että saamme olla rauhassa ainakin Varjoklaanin suunnalta. Toivon, että teet sen saman Kuolonklaanille", naukaisin hiukan ääntäni hiljentäen jottei joka ikinen kissa kuulisi sanojani. Vilkaisin taivasta, aurinko oli laskemassa.
"Ja hei älä luulekkaan, että minulla meni näin kauan pelkästään sen asian kanssa, jouduin pitämään huolta rajoistamme", naukaisin terävästi ja silmiäni pyöritellen.
"Oletko varma, että hän tulee?" Viiltokaaos murahti. Väläytin kollille häijyn virneen.
"Aivan varma, Kettutassu vähintään anelee emonsa tapaamiseen".

//Viilto? Sori loppu on vähä hutastu mut ihan sama :D ja sori Starlet että Pakkasen ja Jään kohtaus jäi näi lyhyeks :c

Yksityinen viesti

23.05.2018 23:11

Nimi: Viiltokaaos

23.05.2018 22:54
Siristin silmiäni kuullessani nuoren naarasoppilaan kysymyksen. Jos en olisi ollut keskellä leiriä kaikkien edessä, olisin antanut oppilaalle sellaisen opetuksen, ettei hän enää ikipäivänä uskaltaisi epäillä kyvykkyyttäni olla Kuolonklaanin varapäällikkö. Viilsin kynsilläni jälleen ilmaa. Mututassu siirsi hieman etukäpäläänsä astuakseen taaksepäin, mutta tajutessaan viillon olevan ilmalle, hän pysäytti liikkeensä. Vedin syvään henkeä ja yritin keksiä mahdollisimman osuvan ja erinomaisen vastauksen oppilaalle, jotta hän ymmärtäisi minun olevan yhtä arvokas - ellen jopa arvokkaampi - kuin kuka tahansa syntyjään kuolonklaanilainen. Vaikka toisaalta olinhan minä syntyjäni kuolonklaanilainen, minä perustin tämän klaanin.
"Olet kuullut oikein, sillä synnyin ja vartuin soturiksi Jokiklaanissa. Suosittelen muuten pysymään kaukana siitä klaanista, sillä se tuottaa vain harmia", kerroin ensiksi nuorelle naaraskissalle, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili minun puhuessani. Pidin hetken hiljaisuuden, kun mietin miten jatkaisin.
"Se missä synnyin ei määrää tulevaisuuttani vaan se, mitä varten minä synnyin. Minun kohtaloni on olla Kuolonklaanin päällikkö, se on ollut aina niin. Kuolonklaani on minun klaanini ja minä olen sen täysiverinen jäsen, pidä se mielessäsi", nau'uin tyynellä äänellä oppilaalle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Mututassu nyökkäsi hitaasti.
"Tietenkin olet", hän vastasi tasaisella äänellä ja kallisti päätään hieman eteenpäin osoittaakseenin kunnioitusta. Kohotin leukaani ylöspäin tyytyväisenä, kun Mututassu nosti katseensa taas minuun.
"Jos se käy Valhekuiskeelle, voin ottaa teidät joku kerta taisteluharjoituksiin Tappotassun kanssa", ilmoitin kylmänviileästi Mututassulle ja vilkaisin leirin sisäänkäynnin suuntaan. Partio palasi juuri leiriin. He kantoivat hampaissaan tuoresaaliita ja laskivat ne sitten tuoresaaliskasaan. Odotin Jääliljan palaavan. Aurinko ei ollut vielä laskemassa, mutta en siltikään jaksanut odottaa vaalean soturin paluuta. Mitä nopeammin pääsisin juttelemaan Minttusydämen kanssa, sitä nopeammin suunnitelmani etenisivät ja sitä suurempi todennäköisyys oli voittaa metsän klaanit sodassa ja nousta jälleen se hallitsijaksi. Varapäälliköksi tultuani yhä useampi kissa oli kiinnostunut juttelemaan kanssani. Olin onnistunut parantamaan suhteitani moneen kuolonklaanilaiseen, joka sai heidät luottamaan minuun. Kun minusta tulisi päällikkö, jokainen kuolonklaanilainen olisi valmis kuolemaan vuokseni tulevassa koitoksessa, jonka johdosta Kuolonklaani nousisi jälleen ansaitsemaansa loistoon.
Havahduin pois ajatuksistani ja siirsin vihreän katseeni leirin sisäänkäynniltä edessäni seisovaan oppilaaseen, joka silmäili minua tarkasti.
"Kiitos tästä keskustelutuokiosta. Sinulla on takuulla tehtäviä oppilaana, kuten esimerkiksi vuoteen tekeminen. Kipitä matkoihisi ja palaa mestarisi kanssa asiaan sitten, kun olet opetellut taistelun alkeet", murahdin oppilaalle ja käänsin tuolle selkäni. Astelin lähemmäs sisäänkäyntiä, jotta varmasti huomaisin Jääliljan heti tuon saapuessa. Jäin odottelemaan kaikessa rauhassa soturia aloilleni.

//Jää? Mutu?

Nimi: Hiiripisara

23.05.2018 22:34
Leirissä päivät pitkät norkoilu alkoi käydä jo hermoilleni. Kaikilla tuntui olevan kova kiire kaiken aikaa, eikä minulla siis ollut seuraa päivisin. Partioihin ei huvittanut mennä, sillä viime päivät olivat olleet tukahduttavan kuumia. Onnekseni olin onnistunut välttelemään Viiltokaaosta, eikä varapäällikkö ollut muutenkaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Olin siis välttänyt myös partiot. Olin viimeiset kaksi päivää ollut vain leirissä ja tuijotellut taivaalle, nukkunut tai yrittänyt epätoivoisesti etsiä muista klaanini jäsenistä itselleni seuraa tuloksetta. Tänään auringonlaskun aikaan, kun saalistuspartio nelipuilta oli juuri palannut leiriin, olin päättänyt hankkia elämääni jännitystä. Viileästi olin astellut ulos leiristä ja suunnannut kohti ukkospolkua, josta jatkoin matkaani Tuuliklaanin hajumerkkien yli heidän reviirilleen. Matkani jatkui aina nelipuille ja Jokiklaanin rajalle saakka.
Kuljeskelin heinikon seassa aivan vihollisklaanimme rajan liepeillä ja maistelin ilmaa. Lämpimän tuulenvireen mukana kitalakeeni leijaili tuore jokiklaanilaiskissan tuoksu. Matalana hiipien ylitin rajan ja tarkkailin ympäristöä jokiklaanilaisten varalta. Pian katseeni kohdistui mustaan raidalliseen, pieneen kissaan lähellä reviirin rajaa. Painauduin yhä tiukemmin maata vasten ja katselin hetken aikaa, kuinka arviolta oppilasikäinen naaraskissa katseli ympärilleen tarkkaavaisesti. Jokainen rasahdus sai kissan korvat värähtämään ja hän käänsi katseensa salamannopeasti ääntä kohti. Raidallinen naaras oli jännittänyt lihaksensa. Tuuli vaihtoi suuntaa. Naaras maisteli ilmaa keskittyneesti ja alkoi nyt tarkkailla katseellaan ympäristöä. Olin sopivan etäisyyden päässä hänestä pienen, lehdettömän pensaan takana. Pensas ei kai ollut kestänyt lehtikadon kylmyyttä, se oli eloton ja tylsä.
Kun tylsistyin piilotteluun ja totesin oppilaan harmittomaksi, nousin viileästi pois lehdettömän pensaikon suojista ja venyttelin raajojani. Kuullessaan minut oppilas kääntyi salamannopeasti minua kohti.
"Hei", tervehdin kissaa ystävällisellä äänellä leveästi hymyillen. Hän katsoi minua epäluuloisen oloisena ja astui askeleen taaksepäin.
"Olet Jokiklaanin reviirillä", oppilas vastasi kuuluvalla äänellä ja suoristi ryhtinsä yrittäen näyttää isommalta mitä oli.
"Älä ole tuollainen. En tee sinulle mitään pahaa, en ole kuten muut klaanitoverini. He ovat ilkeitä ja julmia, pelottaviakin välillä. En ole sinulle tai klaanillesi vaaraksi, vannon sen", valehtelin rauhallisella äänellä naaraskissalle. Oppilas kallisti aavistuksen verran päätään ja siristi silmiään. Hän punnitsi sanojani, jotka omasta mielestäni olivat erittäin osuvat.
"Minä olen Hiiripisara, mikä sinun nimesi on?" kysyin ja astuin varovasti kohti uutta tuttavuuttani. Alle kahden ketunmitan päästä saatoin nähdä jokiklaanilaisen vaaleanvihreissä silmissä keltaisen vivahteen. Yritin mielessäni etsiä epäkohtia kissan kehosta, mutta ikävä kyllä en niitä löytänyt. Jokiklaanilaisella oli symmetriset ja sulavapiirteiset kasvot, eikä hänen pienessä vartalossaankaan ollut moittimista. Kirosin mielessäni sitä, että jokiklaanilaiset olivat aina kovin kauniita ja siistejä, toisin kuin kuolonklaanilaiset. Yllättävän harva välitti turkkinsa kunnosta aidosti, eivätkä lukuisat arvet tehneet heistä sen paremman näköisiä.

//Jäätikkö?

Nimi: Mututassu

23.05.2018 18:39
Kavahdin taaksepäin, kun Viiltokaaos viilsi ilmaa kynsillään. Ilmavirta väräytti viiksiäni ja tiesin, että hän olisi osunut viiksiini jos olisi tahtonut. Minun olisi kenties pitänyt tuntea pelkoa, mutta en kyennyt muuta kuin ihailla tummanharmaata kollia. Hän voisi viiltää kaulani auki ennen kuin ehtisin silmääni räpäyttää tai puraista niskani poikki aivan kuin olisin pieni saaliseläin. Se oli kyllä totta, että olin paljon pienempi kuin suurikokoinen varapäällikkö, mutta en minä sentään saaliseläin ollut. En halunnut, että minua pompoteltaisiin ympäri leiriä, vaikka olin vastanimitetty oppilas. Mutristin suutani ja avasin suuni aikeinani tiuskaista jotain, mutta en sitten sanonutkaan mitään. Viiltokaaos oli sentään varapäällikkö, ja minun täytyi antaa hänelle hyvä ensivaikutelma. Jos en päässyt nyt harjoittelemaan kollin kanssa, voisin hyödyntää häntä muulla tavoin. Pyyhin nyreän ilmeen kasvoiltani osoittaakseni, ettei minua haitannut, vaikken päässyt ulos. Istahdin maahan ja kietaisin häntäni käpälieni ympärille.
"Olen kuullut, että et ole syntynyt täällä Kuolonklaanissa", naukaisin. "Miten sinusta tuli varapäällikkö, vaikka et ole aina asunut täällä?" Minun teki mieli lisätä kysymys - ja miltä tuntuu olla vain puoliksi kuolonklaanilainen - sanojeni perään, mutta tulin ajatelleeksi, ettei se ehkä ollut kovin sopivaa. En usko, että Viiltokaaos pitäisi minua vakavasti otettavana, jos kutsuisin häntä kissaksi, joka on vain puoliksi kuolonklaanilainen. Ja minä halusin, että kaikki pistäisivät minua vakavasti otettavana, eikä hyödyttömänä pentuna. Ei ollut mitään ärsyttävämpää kuin se, että ikä ja koko tekivät sinusta ala-arvoisemman kuin muista. Minusta oli tuntunut jo pidemmän aikaa pentutarhalla, että kaikkien silmissä olin vain hyödytön pentu enkä mitään muuta. Nyt halusin korjata muiden mielipiteet oikeiksi ja osoittaa, että en ollut enää hyödytön pentu, vaan vakavasti otettava oppilas, josta tulisi Kuolonklaanin paras soturi!

// Viilto?

Nimi: Jäälilja

23.05.2018 15:48
"Hyvä on, mutta muistakin että minä hoidan puhumisen, sinä seuraat suu supussa sivusta tilannetta ja et kerro tapaamisestamme kenellekään, et edes parhaimmille ystävillesi", Viiltokaaos naukaisi. Siristin silmiäni itsekseni ja lopulta vilkaisin kollia sivusilmällä.
"Älä huoli, ystävät eivät ole minun juttuni", murahdin samalla antaen vastauksen joka vihjasi mielestäni tarpeeksi myöntymiseen. Viiltokaaos oli tarpeeksi älykäs lukemaan eleitäni.
Olin käynyt pienellä kierroksella leirissä ennen kuin olin poistunut omiin askareisiini. Kuononi otti juuri nyt suuntaa kohti Varjoklaanin reviiriä ja mielessäni vilisi satoja ideoita kuinka houkutella Minttusydän rajalle. Toimisin kuitenkin tilanteen mukaan, ties vaikka juuri hän olisi partion johdossa. Pitäisi vain käyttää hyväkseen tilanteen tarjoamia anteja. Juoksin rauhalliseen tahtiin kuono tuulta halkoen. Tunsin pienen kosteuden lämpimässä ilmassa, sadetta luvassa siis - ainakin pienissä määrin. Pian annoin tasaisen tahtini hidastua siroksi askellukseksi saapuessani noin ketunmitan päähän rajasta. Nuuhkaisin ilmaa. Ei partioita hetkeen, joten voisi olla minun tuuriani jos yksi saapuisikin. Tassutin lähimmän korkean männyn juurelle joka oli jo kuolonklaanin puolella. Aloitin ensin notkistamalla selkääni ja kynsiäni teroitellen ja lopulta loikkasin männyn alimmalle oksalle. Alin oksa oli hieman hutera ja keikkui keveästi painoni alla, loikkasin korkeammalle - ja tukevammalle - oksalle ja etsin männynneulasia täynnä olevasta oksistosta välin josta olisi sopiva näköetäisyys. Puu oli aivan rajan tuntumassa, joka oli minun etuni. Nyt vain odottelisin. Otin mukavan asennon neljän tassun varassa puun oksalla ja siristelin silmiäni pilven takaa paistavalle auringolle. Viikseni vapisivat tuulessa kuin haavan lehdet. Kuulin rapinaa lähistöltä ja terästin kuuloni äärimmilleen. Kuonooni lehahti voimakas ja kuvottava Varjoklaanin ominaistuoksu. Onneksi olin tottunut siihen hiukan Kylmähenkäyksen takia. Onneksi tuo entinen varjoklaanilais kolli alkoi tuoksua jo samalta kuin muutkin Kuolonklaanilaiset. Nyt ymmärsin miltä muista tuntui kun lauma erakko kissoja saapui klaaniinsa haisemaan. Olin tuulen yläpuolella joka piti huolen siitä, ettei tulija huomaisi minua. Näin kuinka nuorehko kolli asteli kitukasvuisen männyn lomitse eksyneen näköisenä kohti ukkospolkua. Sydämeni hyppäsi kurkkuun tyytyväisyydestä. *Punaruskea turkki, sähkönsiniset silmät. Ilmiselvä Tihkutähden ja Minttusydämen sekoitus* Olin toki kuullut tuohtuneelta Kylmähenkäykseltä joka oli kokoontumisesta palattuaan kertonut Minttusydämen saaneen pentuja. *Kettupentu, tai kenties -tassu* Nimi tosiaan kuvasti kollin kettumaista väritystä ja koiramaisia kasvonpiirteitä. Hänen oli pakko olla heidän poikansa, aivan minun tuuriani. Saisin viestin kulkemaan paljon odotettua helpommin, ehkä liiankin helposti. Kollista leijaili hento maidon tuoksu, ehkä juuri ja juuri oppilas. Kollin tassuttaessa tietämättömänä ympäriinsä loikkasin alas puusta. Varoin astumasta lähellekkään Varjoklaanin puolta, sillä en astuisi käpälällänikään vihollisklaanin reviirille ja saisi syitä niskoilleni. Kova ukkospolku allani ja sen katku pitäisivät huolen siitä ettei tarvinnut kärsiä hajujen leviämisen pelosta.
"Kettutassu, oletan?" naukaisin leukaani kohottaen, merkiksi kollille, että minä olin tilanteen johtaja. Kettutassu siristi silmiään itsevarmasti.
"Aivan oikein", oppilas naukui yllättävän kumealla äänellä noin nuoreksi, tämän silmissä paloi voimakas vihan kiihko - tai pettymyksen. Kettutassulla oli mahdollisuus tavoitella jotain suurta varttuessaan, mutta vain mahdollisuus.
"Etkö tahdo tietää kuka minä olen?" kysyin kulmiani uteliaasti kohottaen. Kettutassu väläytti minulle vinon hymyn. Kietaisin häntäni tiukasti etutassujeni ympärille.
"En". Katsoin Kettutassua vakavasti.
"Jospa mentäisiin suoraan asiaan. Haluan sinun kuljettaman antamani viestin kissalle - ainoastaan sille kissalle jonka nimen mainitsen - etkä kerro tästä kenellekään, et mainitse sanan sanaa etkä edes vihjaa. Onko selvä?" murahdin ja nousin seisomaan. Siristelin silmiäni.
"Entä jos en suostu viemään viestiä?" kolli uhmasi jännittyneisyyttään peitellen, vaikkakin kollin huomaamatta pörhistynyt punaruskea turkki paljasti totuuden.
"Sitten emollesi ja sinulle käy kalpaten, ja niille myös kenet olet itse sotkenut asiaan", naukaisin vakavasti astuen pari askelta lähemmäs.
"Selvä, teen sen kunhan pidät Minttusydämen erossa tästä asiasta", punaruskea kolli selitti silmissä pelkoa - ei itsensä vaan emonsa puolesta. Selvästikin perhe merkitsi enemmän nuorelle kollille kuin tämä itse.
"Teknisesti kyllä, mutta - nyt päästäänkin itse viestiin - kissa jolle haluan viestin lähettää sattuu olemaan Minttusydän. Sinun tulee käskeä häntä - minun puolestani - tulemaan tähän tismalleen samaan paikkaan ja varmistaa että kissaliikenne toimii niin, ettei tästä kulje partion partiota sillä hetkellä. Ja painotan vielä : ei sanaakaan kellekkään tai hän on kuollut jo seuraavana päivänä. Ymmärretty?" varmistin tyynen rauhallisena ja aloin valmistautua lähtöön. En pystynyt haistamaan lähestyviä partioita ukkospolun katkun takaa, joten tapaamisen oli päätyttävä pian.
"Ei sanaakaan kenellekkään", Kettutassu varmisti ja otti pari askelta taaksepäin. Päätin poistua paikalta kun kuulin painavia käpälänaskeleita tulevan kohti. Joku oli varmasti tulossa etsimään Kettutassua, eikä minun sopisi olla paikalla. Lähdin luikkimaan pois paikalta aivan rajan tuntumassa, ukkospolun katku pitäisi hajuni poissa Varjoklaanista. Pidin kuitenkin silmällä sitä ettei tassuni astuisi kertaakaan Varjoklaanin reviirille. Kettutassu saisi alkaa miettimään mihin emonsa oli sekaantunut. Hidastettuani tahtiani aloin kuulla innokkaita ja kevyitä askelia perässäni. Joku seurasi minua. Sukelsin läheiseen aluskasvillisuuteen ja painauduin aivan maahan kiinni. Painoin korvani luimuun jottei ne paistaisi vihreiden kasvien joukosta. Maa oli kylmää puiden luomien varjojen takia, se esti auringon säteiden pääsyn tähän kohtaan. Näin kuinka pienikokoinen mustavalko kirjava naaras kipitti aivan nenä kiinni hajujälkeni vieressä, silti toisella puolella rajaa. Kissassa ei ollut Varjoklaanin kamalaa katkua vaan myrskyklaanin metsänomainen. *Myrskyklaani varjoklaanin reviirillä?*
Pienin naaras oli ehkä juuri ja juuri oppilaan kokoinen, kutakuinkin samaa ikäluokkaa Kettutassun kanssa. Nousin seisaalleni etutassut kiinni toisissaan ja silmiäni raivoisasti siristellen.
"Älä astu käpälälläsikään Kuolonklaanin reviirille tai muuten sinusta ei ole enää jäljellä mitään sen jälkeen", naukaisin, samalla kasvilleni piirtyi jäinen virne. Valkean kirjava naaras nosti päätään säpsähtäen.

//Pakkanen? :3

Nimi: Viiltokaaos

21.05.2018 18:16
Jäin istumaan hetkeksi aloilleni katsoen, kuinka Jäälilja suuntasi kauemmaksi minusta kohti nelipuiden laakson laitaa. Naaras pysähtyi hetkeksi ja nuolaisi yhden käpälänsä polkuanturaa ja kääntyi sitten minua kohti sanoen:
"Jos suostut, saan viestin kuljetettua jo ennen iltahämärää."
Siristin silmiäni, viilsin kynsilläni ilmaa ja sanaakaan sanomatta nousin ylös. Astelin Jääliljan rinnalle jatkaen matkaa hänen ohitseen. Soturi lähti kävelemään myös eteenpäin kirien minut hetkessä kiinni. Aavistin hänen katsovan minua, mutta en vaivautunut varmistamaan asiaa kääntämällä katsettani hänen suuntaansa. Hetken ajan hiljaa mielessäni pohdin vastausta. Yksin tapaamiseen meneminen oli osa alkuperäistä suunnitelmaani, mutta jos en suostuisi Jääliljan ehtoon, en välttämättä saisi Minttusydäntä paikalle niin nopeasti. Tuskin Jääliljasta olisi harmia, jos saisin hänet vain pitämään suuren suunsa tukossa tapaamisen ajan.
Vasta puoliväliin Tuuliklaanin rajaa päästyämme vastasin vaalealle naaraskissalle:
"Hyvä on, mutta muistakin että minä hoidan puhumisen, sinä seuraat suu supussa sivusta tilannetta ja et kerro tapaamisestamme kenellekään, et edes parhaimmille ystävillesi." Jäälilja murahti vastaukseksi jotain, josta en saanut täysin selvää. Oletin sen olevan myöntävä vastaus. Jatkoin matkaani eteenpäin ukkospolun laitaa myöten kohti Kuolonklaanin omaa reviiriä.

Leiriin saavuttuamme Raetähti järjesti klaanikokouksen. Hän teki Yövarjon ja Tulvasielun tyttärestä, Mutupennusta oppilaan ja antoi hänen mestarikseen Valhekuiskeen. Vaikka soturi olikin nuori, arvelin hänen olevan erinomainen mestari. Hänen ajatusmaailmansa myötäilivät tasaisesti omaani, jota ihailin kovasti. Ainoa huono puoli soturissa oli hänen tavoitteensa tappaa parantaja Pikiviilto. Mutta toisaalta, myös minä olisin milloin tahansa valmis surmaamaan parantajaemoni Jokiklaanista. Kun asiaa ajatteli, Valhekuiske muistutti paljon minua. Istuin yhä kokouksen päättymisen jälkeen suurkiven vierellä katsellen kissojen katoamista pois pääaukiolta. Huomasin Mututassun jäävän pääaukiolle, oppilas jutteli tuoreen mestarinsa kanssa. Kaksikon rauhallisista olemuksista päätellen arvelin heidän juttelevan harjoituksien tai rajojen kiertämisen ajankohdista. Valhekuiske naukui jotain oppilaalleen ja käänsi tuolle selkänsä. Soturinaaras asteli pois Mututassun luota jättäen hieman hämillään olevan oppilaan yksin leirin pääaukion keskikohdan läheisyyteen. Oppilas katseli ympärilleen kuin etsien jotakuta tai jotakin. Astuin pois suurkiven varjoista toivoen, että oppilas etsi vain juttuseuraa. Onnekseni oppilas kohdisti taivaansinisen katseensa minuun. Hän empi hetken, jonka jälkeen lähti kävelemään kohti minua rennoin askelin. Pysähdyin oppilaan eteen kohottaen leukaani hieman.
"Olen kuullut, että olet yksi Kuolonklaanin parhaista taistelijoista", oppilas aloitti vakuuttavasti viekas ilme kasvoillaan. Siristin silmiäni ja katsoin oppilasta suoraan tuon sinisiin silmiin.
"Niin?" kehotin nuorta naarasta kertomaan, mitä hän ajoi takaa.
"Mietin, että ehkä voisit opettaa minulle joitain liikkeitä. Valhekuiske ei vie minua ennen huomista pois leiristä", oppilas ilmoitti nyreällä äänellä. Hymähdin hieman vastaukseksi, mutta pidin ilmeeni tyynenä.
"Muuten kyllä voisin, mutta minulla on muita suunnitelmia tälle illalle. Ehkä on muutenkin parasta antaa mestarisi viedä sinut ensimmäistä kertaa ulos leiristä, en tahdo pilata Valhekuisken suunnitelmia sinun suhteesi", naukaisin oppilaalle viileällä äänellä ja istuuduin alas. Viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä oppilaan viiksikarvoja. Hän astui askeleen taaksepäin säpsähtäen.

//Mutu?

Nimi: Jäälilja

21.05.2018 15:09
Annoin tarkoituksella Viiltokaaoksen odottaa vastaustaan. Tutkin tämän vihreitä silmiä etsien totuuden merkkejä, enhän minä kissaan noin vain luottaisi. Kissa kuin kissa luottamus oli ansaittava. Räpäytin silmiäni rauhallisena ja huomattavan hitaasti.
"Mistä tiedän, että voin luottaa sinuun?" naukaisin epäilevästi ja loin nopean koko kuvan kollista päässäni. Viiltokaaoksen vihreät silmät hehkuivat varmoina, kuin arvaten minun kysyvän juuri tuota. Kollin viiksikarvat nytkähtivät hennosti tuulen vireessä juuri ennen kuin tämä alkoi puhua.
"Et mistään", kolli naukaisi tyynen rauhallisesti ja kevesti kuin tuulessa leijuva voikukan hahtuva, "Se riski sinun on vai otettava". Siristelin silmiäni epäluuloisesti. Lopulta irrotin katseeni kollin silmistä. Kuulin kuinka jossain kaukana haukkui koira, kenties kissaa? Pikkulinnut lauloivat koreassa kuorossa, nyt olisi oiva saalistus sää. Nousin seisomaan ja astuin askeleen taaksepäin kynnet kivialustaa vasten rahisten.
"Ja mistä sinä ylipäätään tiedät varjoklaanilaiskontakteistani? Tai unohda ehken halua kuulla sittenkään vastausta", naukaisin leukaani kohottaen. Varjoklaanilla oli synkkä maine muiden klaanien keskuudessa, mutta tosiasiassa he olivat vain pehmoja jotka leikkivät itseään vahvempaa ja pelottavamapaa. Helppoja narutettavia. Ehkä Viiltokaaos oli arvannut suhteeni Varjoklaaniin Kylmähenkäyksen kautta? Vilkaisin äkisti Varjoklaanin reviirin suunnalle, vaikken sitä ihan täältä nähnytkään. Puhujankivellä seisoessa tunsin, että sinne minä kuuluisin.
"Voin luvata hankkia hänet sinne sillä ehdolla, että otat minut mukaan kun menet tapaamaan häntä", naukaisin kulmiani kohottaen ja alas puhujankiveltä loikaten. Lähdin tassuttamaan eteenpäin arvellen tummanharmaan kollin tulevan perässä. Pehmeän ja tuoreen ruohon seassa oli silloin tällöin eläinten tassuissa kulkeutunutta hiekkaa, joka jäi ilkeästi hiertämään varpaan väleihin. Nuolaisin tassuani vauhdissa, jotta sille astuminen olisi mukavampaa.
"Jos suostut, saan viestin kuljetettua jo ennen iltahämärää".

//Viilto?

Nimi: Sysisydän

20.05.2018 21:06
"Toivottavasti tuo ei ole parasta mihin pystyt", naukaisin kylmästi hymyillen ja huiskaisin häntääni. "Ainainen ylimielisyytesi antaa olettaa, että omaat edes jonkin tasoisia taistelutaitoja. Et kai leuhki ilman syytä?"
En olisi halunnut taistella Uljastassua vastaan. En siksi, että olisin pelännyt minulle sattuvan jotain. En vain halunnut näyttää hölmöltä hänen edessään. Minä olin häntä varasti parempi taistelija, mutta kolli oli kooltaan roimasti suurempi. Olisi noloa hävitä. *Mutta minä en häviä. Minä en häviä koskaan.*
Kiersimme ympyrää katseet tiiviisti toisissamme. Ei ollut mitään järkeä odottaa täydellistä tilaisuutta, sillä näin, ettei sellaista ollut tulossa. Siispä hypähdin ketterästi Uljastassun vierelle ja sivalsin häntä kylkeen. Verta purskahti tassulleni ja nyrpistin nenääni. Muut klaanit tuskin kouluttivat kissojaan näin, mutta Kuolonklaanin tapa oli eittämättä paras. Kollioppilas oli iskemässä tassullaan päähäni, mutta väistin viime hetkellä kyyristymällä maahan. Läimäisin luimistaen Uljastassua pään sivulle, käännähdin, ja potkaisin hänet maahan. Loikkasin kollin ylle ja raavin hänen rintaansa sähisten, kunnes tunsin voimakkaan potkun heittävän minut kauemmas. Nousin ylös hiekkaisesta maasta ja ravistelin turkkiani.
"Ihan hyvin noin... oppilaaksi. En silti voi sanoa olevani vaikuttunut", murahdin ja venytin takajalkaani.

//Uljas?

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com