Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kalmalilja

22.10.2018 23:57
Astelin pois Kaaoslinnun luota ennen kuin naaras ehti alkaa uudelleen inisemään. Tiesin hyvin, että juuri minä olin tehnyt hänestä puolisokean. En tajunnut, miten hän jaksoi koko ajan jauhaa siitä, miten hän vihasi minua ja aikoisi kostaa tekoni. Kiinnostiko se minua? Ei. Oliko se uskottavaa? Ei. Kaaoslintu ei voisi koskaan satuttaa ketään minulle tärkeää kissaa, sillä he olivat kaikki häntä parempia taistelijoita. Ja jos eivät olleet, niin minä olin, ja aioin puolustaa heitä tarvittaessa. Naaraalla ei muutenkaan ollut kanttia oikeasti toteuttaa uhkaustaan. Hän tiesi, että se ajaisi hänet klaanista, enkä uskonut, että hän sitä halusi.
Oli kuitenkin huono asia, että hän oli minulle vihainen. Se tarkoitti sitä, ettei hän ehkä ollut kovin halukas tukemaan minua taikka Viiltokaaosta. Minusta tuntui, että olin ollut kollille paljon hyödyttömämpi kuin muut hänen sisäpiirinsä kissat. Siksi minun oli hankittava hänelle seuraajia, muuten voisin jäädä ilman sitä valtaa, jonka hän oli minulle luvannut. Tai mikä pahempaa, Jäälilja ottaisi paikkani. Se oli varmasti viimeinen asia, mitä halusin tapahtuvan.
En edes ollut varma, miksi vihasin sitä naarasta niin paljon. Osa minusta, järkevämpi puoleni, ei edes inhonnut häntä, vaan piti nuorempaa soturia melkein vertaisenani. Hän oli hyvä taistelija ja ehdottoman uskollinen Kuolonklaanille ja Pimeyden Metsälle. Ja hän kunnioitti minua. Tunteellisempi puoleni, joka harvoin tuli esiin, ei kuitenkaan voinut sietää häntä. Viha saattoi kummuta siitä, että jo monta kuuta sitten olimme olleet toistemme vihollisia. Minä olin saanut Tähtiklaanilta ennustuksen, jonka tarkoituksena oli kääntää Kuolonklaani pois pimeyden ja julmuuden tieltä. Onneksi en ollut onnistunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että olin ylipäätään saanut tuon ennustuksen osakseni hävetti minua. Jäälilja taas oli ollut Pimeyden Metsän valittu. Ehkä olin hänelle myös siitä syystä katkera - se asia, jolle olin koko elämäni omistanut, se asia, jonka puolesta kuolisin, oli valinnut hänet minun sijaani. Jääliljan tehtävänä oli ollut lopettaa suunnitelmani klaanin käännyttämisestä, missä hän oli onnistunut. Asiat olisuvat varmaan olleet hiukan erillä tavalla, jos naaras olisi epäonnistunut.
"Kalmalilja", jokin ääni murahti lähelläni palauttaen minut takaisin maanpinnalle. Käänsin katseeni kaukaisuudesta sivulleni ja näin Tuhokatseen. Kohensin hiukan ryhtiäni ja höristin korviani odottaen, mitä kollilla oli sanottavana. Olikohan Viiltokaaos lähettänyt hänet? Vai oliko hän vain ihan arkisilla asioilla?
"Metsästyspartio. Mukaani lähtevät Sysisydän, Verikyynel ja sinä. Ja lähdemme nyt heti."
"Kuinkas muuten", naukaisin pyöräyttäen silmiäni. Ei ollut ehkä kovin kypsää inhota metsästyspartioita niin kuin minä inhosin, mutta minä sain vihata mitä halusin. Oli kuitenkin hyvä, että pääsin samaan partioon tyttäreni kanssa. Minulla oli hänen kanssaan nimittäin puhuttavaa, liittyen yhteen tiettyyn nuoreen kollisoturiin.
Tuhokatse kulki edelläni leirin suulle, missä kaksi naarasta odotti. Sysisydän katsoi minua vähän viileään sävyyn, mutten voinut lukea muuta hänen katseestaan. Verikyynel näytti aivan yhtä valmiilta klaaninvanhimman elämään kuin muistin.
"Lähdetään", Tuhokatse murahti ja Verikyynel asteli hänen peräänsä. Sysisydän kiirehti edelleni, selvästi vältellen keskustelua kanssani. Se tulisi kuitenkin olemaan hankalaa samassa partiossa ollessamme. Kirin siis mustavalkoisen naaraan rinnalle. Hän pyöräytti silmiään ja tajusin, että hän muistutti minua enemmän kuin olin huomannutkaan.
"Hei Sysisydän", murahdin vilkaisten soturia.
"Hei", hän vastasi tuhahdettuaan ensin tervehdykselleni. Olinko tosiaan kasvattanut hänet olemaan noin epäkunnioittava vanhempia sotureita kohtaan? Soturin tehtävissämme minä en ollut hänen emonsa, vaan yksi klaanin kokeneimmista sotureista.
"Minun on puhuttava kanssasi."
"Mistä?" Sysisydän kysyi siirtäen katseensa viimein maasta silmiini.
"Ei mistä vaan kenestä."
Jälleen tuhahdus.
"Minä tiedän, mistä sinä aiot puhua. Uljasroihusta, eikö? Sinulla on varmaan aika tylsä elämä."
"Sinun on alettava puhua kunnioittavammin muille sotureille. Muista, että olen muutakin, kuin emosi", murahdin kurtistaen kulmiani.
"Miksi sitten kohtelet minua kuin pentua?" Sysisydän näpäytti takaisin ja jouduin myöntämään, että tällä kertaa hän oli ehkä ollut sanoillaan järkevämpi kuin minä. En kuitenkaan myöntäny tappiotani vaan jatkoin.
"Olen huomannut, että vietät hänen kanssaan paljon aikaa", totesin suunnaten katseeni eteen. Tiesin, ettei Sysisydän pitänyt tästä aiheesta, josta olin jo monta kertaa hänen kanssaan puhunut. Minun oli vain varmistettava, ettei hänen ja Uljasroihun välille kehittyisi mitään syvempää. Uljasroihu oli kuitenkin Vahvamielen poika ja Sysisydämellä oli mahdollisuus olla jonkun arvostetumman soturin kanssa. Voisiko joku erakkosyntyinen tyhjäpää muka tarjota hänelle enemmän, kuin vaikka Tuhokatse? Toisaalta Tuhokatse oli varmasti viisi kertaa vanhempi kuin Sysisydän, joten hän ei ehkä ollut paras kumppaniehdokas.
"Miten niin vietän?" nuori naarassoturi kysyi katsahtaen nopeasti minuun. "Ensinnäkään, minä en 'vietä' hänen kanssaan aikaa. Sanotaan vaikka, että olen hänen kanssaan tekemisissä. Ja sitä minä teen vain silloin, kun minun on pakko. Hän on se, joka tunkee minun seuraani."
"Miksi sitten näytät niin nauttivan siitä, kun hän on luonasi? Miksi et lähde pois?" kysyin kohottaen kulmiani.
"Miksi lähtisin? Se vain osoittaisi, että hän on onnistunut yrityksissään ärsyttää minua. Se osoittaisi heikkoutta."
"Ja sinä et siis ole rakastunut häneen? Eikä hän sinuun?"
Sysisydän katsoi minua melkein järkyttyneenä. Naaraan äänessä oli äkäinen sävy hänen puhuessaan.
"En tietenkään. En enää. Minulla on katsos uusi kolli tähtäimessäni, ja uskon, että hän on viimein sellainen, johon sinäkin olet tyytyväinen - vaikkei se minua haittaisikaan, jos et olisi."
Kohotin yllättyneenä ja toiveikkaana kulmiani.
"Jaa? Kuka?" kysyin, sillä halusin selvittää, valehteliko hän. En tiennyt, kumpi meistä oli parempi valehtelussa. Hän näytti selvästi perineen sen taidon minulta, mutta Sysisydän oli aina osannut yhdistäö valheisiinsa taidokkaasti uskottavia eleitä ja ilmeitä. Hän osasi näytellä hyvin ja rakentaa monimutkaisempiakin tarinoita hyödykseen.
"Mitä se sinulle kuuluu?" hän kysyi äkäisesti ja kiristi tahtiaan jättäen minut jälkeen. Soturi kuitenkin kääntyi vielä katsomaan taakseen.
"Voin kertoa, ettei hän ole Vahvamielelle tai Uljasroihulle mitään sukua, mutta muun saat päätellä itse. Hyvää päivänjatkoa."
Nyökkäsin Sysisydämelle, tai pikemminin hänen niskalleen, sillä tyttäreni oli päättänyt selvästi unohtaa äskeisen keskustelumme suuntaamalla katseensa pois minusta. Minua ei kiinnostanut, kuka tuo kolli oli, kunhan hän ei ollut Uljasroihu. En ollut varma, valehteliko Sysisydän vai ei, mutta ottaisin siitä kyllä selvää. Enkä todellakaan olisi iloinen, jos pelkoni kävisivät toteen.
"Pysähdytään tähän", Tuhokatse käski partion johdosta ja seisahtui. Hän oli kaiketi juuri haistanut riistan tuoksun, ja kun keskityin itsekin haistelemaan ilmaa, erotin ainakin parin hiiren ja linnun hajujäljet. Osa hajuista oli jo laimeita ja vanhoja, mutta jotkut vahvempia eli uusia.
"Jakaannutaan", tumma soturi ilmoitti silmäillen metsästyspartiotaan ikään kuin arvioiden. "Kalmalilja, tule minun kanssani. Verikyynel ja Sysisydän, menkää te tuohon suuntaan, me menemme tänne."
Suuntasin askeleeni Tuhokatseen osoittamaan suuntaan, missä lintujen hajut tuntuivat voimakkaammilta. Pikkulinnut eivät ehkä olleet parasta mahdollusta riistaa - niissä ei ollut paljoa lihaa - mutta lehtikadon tullessa ei ollut varaa nirsoilla. Niinä kylminä aikoina arvosti laihinta ja kitukasvuisintakin pikkueläintä.
Kuljimme jonkin aikaa hiljaisuudessa hajujen perässä, etsien sopivaa paikkaa metsästää, kunnes päätin rikkoa sen.
"Tiedän, että tuskin vastaat tähän mitään, mutta onko Viiltokaaos puhunut sinulle jotain hänen suunnitelmistaan?"
Tuhokatse oli ollut Viiltotähden luottosoturi, joten siksi Viiltokaaos oli hänet kai tukijakseen valinnutkin. Itse en olisi niin tehnyt, oli hän luotettu soturi tai ei, kollihan oli ikäloppu. Varmasti yhtä vanha kuin Kidesydän, joka oli suunnilleen Nelipuiden ikäinen. Toisaalta Tuhokatse oli sotureista kaikista kokenein, eikä ikä ainakaan aina näyttänyt painavan häntä.
"Olet oikeassa, en vastaa mitään. Jos Viiltokaaos olisi sanonut minulle jotain, se olisi meidän asiamme, ei sinun. Hänellä olisi varmasti syynsä olla kertomatta sinulle."
"Ehkäpä."
En jaksanut alkaa väittelemään jostain noin tyhjänpäiväisestä asiasta, joten lähdin seuraamaan rastaan tuoksua. Mielialani, joka ei ollut ollut kovin korkealla muutenkaan, tuntui laskevan kun tajusin, että seuraamani rastas istui yläpuolellani puun oksalla. Kiipeämistä, mitä muuta voikaan kissa toivoa?
Hipsin hiljaa puunrungon toiselle puolelle, jotta lintu ei näkisi minua. Hypähdin mahdollisimman pehmeästi rungolle ja tartuin siihen kiinni kynsilläni. Varmistin, ettei rastas ollut kuullut minua, ja todettuani, että se edelleen istui oksallaan, jatkoin eteenpäin. Kiipesin huomaamatta, upottaen kynteni pehmeästi männyn runkoon, kunnes olin sen oksan kohdalla, missä lintu istui. Kiersin sille puolelle, missä oksa oli. Oksa oli tarpeeksi paksu, jotta voisin kävellä sen päällä. Olisi enemmän kuin noloa kuolla niskojen taittumiseen puusta putoamisen johdosta. Hivuttauduin oksalle, hämmästellen sitä, ettei tuo tyhmä lintu ollut vieläkään tajunnut lentää pois. Tämän takia me kissat olimme saalistajia ja tuollaiset linnut saaliita. Eivätkä linnut olleet edes tyhmimmästä päästä.
Laskeuduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään rastasta kohti. Vatsakarvani viistivät puun rosoista kaarnaa vasten. Pidin häntäni alhaalla, jottei se olisi kahisuttanut oksistoa yläpuolellani. Minun oli tuskin kannattavaa tehdä suuria loikkia, jotta oksa ei vain katkeaisi. Siksi ollessani tarpeeksi lähellä saalistani, yksinkertaisesti tartuin siihen käpälälläni ennen kuin se ehti lehahtaa tiehensä. Puraisin rastasta niskaan, jolloin untuvainen otus lopetti sätkimisensä ja antautui kuoleman mustaan syleilyyn.

"Hyvä", Tuhokatse naukaisi ja nyökkäsi saaliilleni - kaksi rastasta ja hiiri. Tuon enempää kehuja vanhemmalta soturilta tuskin koskaan irtoaisi, joten sain olla hyvin tyytyväinen itseeni. Itse hän oli saanut oravan ja yllättävän lihavan myyrän, joita hän nyt roikotti suustaan. Hetken kuluttua Sysisydän ja Verikyynel saapuivat sille paikalle, missä olimme jakaantuneet pareiksi. Molemmilla naarailla näytti käyneen hiukan huonompi tuuri. Heidän saaliinsa oli pienempi, mutta kyllä siitäkin riitti syötävää monelle kissalle.
"Selvä. Lähdetään takaisin leiriin, eiköhän tämä riitä", partion johdossa oleva Tuhokatse ilmoitti ja otti suunnan kohti Kuolonklaanin leiriä. Sysisydän näytti pitävän huolen siitä, ettei hän vain joutuisi enää uudelleen keskustelemaan kanssani, sillä nuorempi naaras kiiruhti Tuhokatseen perään, jolloin Verikyynen asettui väliimme jonossa ja minä jäin taas pitämään perää.
Siinä kävellessämme muistin Mahtitassun. Olimme sopineet - tai minä olin ehdottanut - tapaavamme kolmen auringonlaskun päästä. Se tarkoitti siis huomisiltaa. En tiennyt varmasti, tulisiko hän. Vahva epäilykseni kuitenkin oli, että hän suostui pieneen sopimukseemme. Hän vaikutti sellaiselta kissalta, jota oma etu kiinnosti enemmän kuin se, miten sen hankki. Olin luvannut, että jos hän tulisi tapaamaan minua, en kertoisi Naalitähdelle siitä, että hänen poikansa oli ylittänyt Kuolonklaanin ja Tuuliklaanin rajan. Olin luvannut, että jos hän tulisi, voisin auttaa häntä keräämään valtaa. Mahtitassusta voisi tulla hyvä liittolainen, sillä kollissa oli sitä tulta, mikä hyvälle soturille oli välttämätöntä. Hän ei ollut varsinaisesti pelännyt minua. Tai ehkä oli, mutta hän oli peittänyt sen piikikkyydellä ja hyökkäävällä asenteella ja tehnyt parhaansa piilottaakseen sen. Oppilas oli ollut jopa röyhkeä ja siitä olin pitänyt. Viiltokaaos tulisi olemaan tyytyväinen.

Saavuimme piakkoin leiriin. Siellä kävin heittämässä saaliini tuoresaaliskasan päälle. Se näytti taas pienentyneen viime näkemästä. Säät kylmenivät ja päivät lyhenivät. Riista muutti pois tai alkoi horrostaa.
"Tervehdys, Kalmalilja", ääni naukui takaani. Tunnistin sen ärsyttävän ja tekopyhän sävyn missä vain.
"Kuolemakukka", murahdin kyllästyneesti kohdatessani harmaan naaraan katseen. "Miten voit? Toivottavasti et hyvin."
En pitänyt hänestä; en ollut koskaan pitänyt. En tosin ollut tuntenut siskoani kovin kauaa, mutta silti. Hänessä vain oli jotain, mikä ajoi minut pois hänen luotaan.
"Ainakin paremmin kuin sinä", entinen erakko naukaisi jäisesti päätään kallistaen. "Kuulostat siltä, että sinulla on jäänyt jotain hampaankoloon. Mitähän se mahtaisi tällä kertaa olla?"
"Ei mitään mikä kuuluisi sinulle", naukaisin hymyillen kylmästi. "Minulla sentään on sen verran tekemistä elämässäni, että jotkin asiat voivat jäädä vaivaamaan. Entä sinulla? Suurimpia murheitasi ovat varmasti päivän sää."
"Älä yritä ärsyttää minua, sinä et onnistu siinä", Kuolemakukka naukui venytellen. "Me olemme siskoja, olemme samankaltaisempia, kuin uskotkaan. Tiedän, että sinua on vaikea hermostuttaa, mutta niin on minuakin. Joten voit luovuttaa heti kättelyssä."
"No, jos haluaisin saada sinut raivon partaalle, voisin vain tehdä sen. Mutta miksi minä niin tekisin? En jaksa tuhlata aikaani sinuun."
"No, älä sitten. Näkyillään", hän tokaisi ja käännähti, astellen sitten pois luotani. Huokaisin syvään, kun naaras katosi näköpiiristäni ja kävelin soturien pesän rauhoittavaan pimeyteen. Olin väsynyt, olihan nyt jo ilta. Muutenkin olin koko päivän ollut partioissa tai suorittamassa muita velvollisuuksiani. Tuskin kukaan enää tänään kaipaisia minua mihinkään. Ja jos kaipaisi, repisin siltä kissalta korvat päästä. Halusin vain viimeinkin olla rauhassa ajatusteni kanssa, ilman muita kissoja. Täysin yksin.
Muutama kissa oli jo lepäämässä sammalpedeillään. Kävelin omalleni ja istuuduin sukimaan turkkiani. Sysisydän ponnahti jälleen mieleeni ja sitä kautta myös muu perheeni. Minun olisi vietettävä enemmän aikaa heidän kanssaan. Etenkin Raetähden, olihan hän sentään kumppanini. Meillä molemmilla tuntui vain olevan paljon kiireitä. Hän oli päällikkö, minun taas oli autettava Viiltokaaosta hänen suunnitelmissaan. Tuntui hiukan pahalta tehdä sitä Raetähden selän takana, mutta tuskin siitä olisi mitään oikeaa haittaa.
Tarkemmin ajatellen minulla ei ollut enää edes kovin paljoa perhettä tässä klaanissa. Jos jätettiin Kostohenki ja hänen jälkikasvunsa huomiotta, jäljellä olivat vain Raetähti, Sysisydän, Kojoottivirne, Kuolemakukka ja Valhekuiske, jonka kanssa olin tuskin missään tekemisissä. Olin ehkä toiminut hänen sijaisemonaan, mutta se ei tainnut merkitä kummallekaan meistä yhtään mitään. Hän oli silti muisto Kielonyrkystä ja ehkä myös Pikiviillosta, joka oli syyttömänä karkotettu klaanista. Missähän Kuolonklaanin entinen parantaja nyt vaelsi vai oliko hän enää edes elossa? Hänestä oli tullut minulle yllättävän tärkeä, ehkä siksi, että me molemmat rakastimme Kielomyrkkyä. Toivoin, että hän oli turvassa ja onnellinen, missä ikinä olikin.
Haukottelin väsyneenä ja kierryin kerälle makuualusilleni. Päivä oli ollut pitkä ja tarvitsin kipeästi unta ja lepoa. Huomenna minun olisi tavattava Mahtitassu, eikä pitänyt unohtaa soturin velvollisuuksiani. Suljin siis silmäni ja annoin unen kaapata minut valtaansa.

//2016 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

22.10.2018 20:06
Jäin silmäilemään Varjoklaanin reviiriä mietteliäänä kerrottuani Mäyräraidalle, että olin tullut rajalle odottamaan viestinviejää. Viestini oli tarkoitettu tyttärelleni, Rosmariiniputoukselle, ja ensimmäinen paikalle saapuva varjoklaanilainen saisi kuljettaa viestin hänelle enkä epäillyt, että he jättäisivät viestin viemättä, olihan kyseessä yksi varjoklaanilaisten arvostetuimmista kissoista. Uskoin myös, että hän saattoi olla varapäällikkö, koska Kuolonklaanin partio oli kuulemma törmännyt rajalla Minttusydämeen, joka oli kertonut olevansa henkiensä hakumatkalla. Vaikka en tahtonu myöntää sitä, olin todella kateellinen siitä, että tyttäreni oli helposti päässyt siihen asemaan johon minä olin pyrkinyt koko elämäni. Nyt kun olin Kuolonklaanin riveissä, en varmaan saisi koskaan mahdollisuutta nousta kyseiseen asemaan.
Katseeni valpastui, kun huomasin silmäkulmastani liikettä Varjoklaanin reviirillä. Nousin nopeasti seisomaan ja ja jäin siristelemään paikoilleni entisen klaanini aluetta, yrittäen tunnistaa kissakaksikon joka lähestyi rajan. Silmissäni välähti viha, kun tunnistin ensimmäisen kissan, tummanharmaan naaraan, entiseksi kumppanikseni Liljahenkäykseni. Naaras näytti vieläkin aivan samalta miltä hän oli näyttänyt sinä hetkenä kun minut oltiin karkoitettu. En ollut nähnyt parantajaoppilasta kovin usein sen jälkeen, enintään nopealta silmäykseltä klaanikokouksessa.
Tutkin naaraan vierellä kulkevaa vaaleanharmaata kollia lyhyen hetken kunnes tunnistin hänet Rosmariiniputouksen parhaaksi ystäväksi, Varpusliidoksi. En muistanut kovin paljon kollista, muistin kirkkaasti sen päivän kun Varpusliito ja Rosmariiniputous olivat pentuina vaeltaneet ukkospolulle ja tyttäreni oli miltein jäänyt hirviön alle. Jos hän olisi jäänyt hirviön alle, elämäni olisi tänäkin päivänä paljon helpompaa.
"Täydellistä, voin välittää viestini noille nuorille rakastavaisille", murahdin silkkisesti ja lähdin marssimaan päättäväisenä ja mahdollisimman uhkaavan näköisenä rajaa kohti. En ollut aivan varma olinko kateellinen siitä, että Varpusliito ja Liljahenkäys viettivät aikaa yhdessä ja olivat mahdollisesti enemmän kuin klaanitovereita, mutta tiesin ainakin että minulla oli vieläkin heikkoja tunteita entistä kumppaniani kohtaan. Onneksi pystyin pitämään ne salassa jokaiselta.
"Tulkaahan meidän seuraamme, nuoret rakastavaiset!" ulvaisin kovaan ääneen, joka sai kaksikon huomaamaan meidät. Liljahenkäyksen meripihkaisissa silmissä välähti se tuttu viha, jonka olin kohdannut monia kuita sitten hyökättyäni hänen kimppuunsa. Varpusliito tuijotti meitä myös vihaisena, mutta en olisi voinut vähempää välittää hänestä.
“Kylmähenkäys. Mäyräraita. Mitä te haluatte?" Liljahenkäys kysyi terävästi.
"Ei minulla ole erityisempiä aikomuksia, satuin vain eksymään seuraanne", naukaisin välinpitämättömästi.
"Et pysty pysymään kaukana pettämäsi klaanin reviiriltä, vai?" Liljahenkäys huomautti viileästi saavuttuaan aivan Varjoklaanin rajalle. Silmäilin entistä kumppaniani kylmästi ja virnistin jäätävästi.
"Ja sinä et varmaankaan pysty pysymään kaukana seuralaisestasi", murahdin pilkkaavasti ja heitin alentavan mulkaisun Varpusliitoon. Vilkaisin nopeasti vierelläni seisovaa Mäyräraitaa tyytyväisesti ja käännyin sitten takaisin kaksikon puoleen.
"On varmaan noloa Varjoklaanille, kun sen soturit poistuvat klaanista yksi kerrallaan. Mäyräraita ja Utukyynel ovat tajunneet häipyä siitä heikosta klaanista enkä yllättyisi, jos he eivät jäisi viimeisiksi. Asiastaan toiseen", naukaisin kylmästi ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni, joiden katse oli porautunut nyt Liljahenkäykseen, "minulla sattuu olemaan viesti eräälle klaanitoverillenne, nimittäin Rosmariiniputoukselle."
Tunsin ilman sähköistyvän, kun mainitsin tyttäreni nimen. Varpusliidon katse valpastui ja hän siristi hieman vihreitä silmiään odottaessaan minun jatkavan.
"Kertokaa hänelle, että Utukyynel tahtoisi tavata hänet, aivan vain he kaksi. Saatte lupaukseni, että hän ei tuo yhtäkään kuolonklaanilaista mukaansa ja oletan, että Rosmariiniputous saapuu myös yksin. Utukyynel tulee rajalle puolikuun yönä, varmistakaa että hänen siskoksa ei myöhästy", ilmoitin jäätävän tyynesti ja käännyin sitten Varpusliidon puoleen, "olen sattumoisin kuullut huhuja, että Rosmariiniputous on päässyt Varjoklaanin varapäälliköksi. Sattuvatko huhut olemaan totta?"
"Kyllä, hän on Varjoklaanin varapäällikkö", Varpusliito vastasi aivan yhtä kylmästi minulle takaisin. Virnistin julmasti ja heitin sitten nopean silmäyksen Liljahenkäykseen.
"Sepä mukava kuulla. Kertokaa toki hänelle onnittelut minunkin puolestani", naukaisin silkkisesti ja heilautin sitten häntääni Mäyräraidalle merkiksi, että lähtisimme. Käänsin tylysti selkäni varjoklaanilaiskaksikolle ja jätin turhat hyvästelyt pois.
"Voimme palata leiriin, tehtävämme on toistaiseksi tehty. Tulivathan minun valehtelutaitoni käyttöön", huomautin viileästi ja lähdin sitten marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Mäyräraidan rinnalle.

//Mäyrä? Lilja? Varpunen?
//576 sanaa

Nimi: Mäyräraita

22.10.2018 19:12
“Meillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin kuvittelinkaan”, Kylmähenkäyksen ääneen oli tullut nyt uusi sävy. Hän murahti äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen edellämme kulkevan Sumumyrskyn huomion. Hopeanharmaa kolli käännähti ympäri ja porasi meripihkaisten silmiensä katseen Kylmähenkäykseen, joka kohotti päättäväisesti leukaansa ja sanoi:
“Palaa sinä vain leiriin, taisimme haistaa riistaa Mäyräraidan kanssa.”
Sumumyrsky tuijotti hetken ajan jäätävästi Kylmähenkäystä, ennen kuin heilautti häntäänsä välinpitämättömästi ja marssi ohitsemme takaisin ukkospolulle päin.
“Aina siitä asti kun häivyin Varjoklaanista ja liityin kuolonklaanilaisten rivistöön, olen tahtonut upottaa kynteni tyttäreni kurkkuun ja sivaltaa hänet hengiltä. Se halu on viimeisten kuiden aikana vain voimistunut ja nyt olen tavannut kissan, joka varmasti janoaa samaa kostoa Rosmariiniputousta kohtaan. On monia muitakin varjoklaanilaisia, jotka eivät ole soturin arvoisia, mutta tyttäreni on aivan ensimmäisenä listalla. Minulla on jo eräs suunnitelma, mutta siinä on vielä punomista, joten kerron sen myöhemmin. Mutta mitä sanot, oletko kiinnostunut vai et? Tahdon suoran vastauksen.” Kylmähenkäyksen kylmänsinisten silmien katse tuntui näkevän lävitseni. Se oli jopa hieman pelottavaa, sillä yleensä en antanut kenenkään päästä tarpeeksi lähelle itseäni pystyäkseen siihen. Kylmähenkäys oli eri maata kuin muut.
Kylmä virne hiipi kasvoilleni. “Kyllä, olen kiinnostunut tarjouksestasi”, vastasin empimättä.
“Hienoa”, sinertävänharmaa kolli murahti tyytyväisen kuuloisena ja viittasi minua seuraamaan perässään. “Seuraavaksi meillä on hoidettavana pari pientä asiaa.”
Nyökkäsin nopeasti ja loikin hänen jäljissään kohti Varjoklaanin rajaa, missä suunnitelman ensimmäisen vaiheen tulisi ilmeisesti käydä toteen.

Pörhistin karvani suojaksi purevalta viimalta. Kylmähenkäys istui vieressäni kylmänrauhallisena. Hänen katseensa oli kiinnittynyt jonnekin kauas Varjoklaanin reviirille. Kallistin hieman päätäni. Mahtoikohan tuo kolli koskaan kaivata takaisin Varjoklaaniin? Olihan hän sentään syntynyt siellä ja niin poispäin. Avasin suuni haukotukseen ja oikaisin selkäni suoraksi, jonka jälkeen käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
“Mitä me siis tarkkalleen ottaen odotamme?” kysyin kulmiani kohottaen.
“Viestinviejää”, Kylmähenkäys vastasi tylysti.
Heilautin korviani yllättyneenä. Oliko hänellä soluttautuja Varjoklaanissa? Ei kai nyt sentään. Kylmähenkäyksellä tuskin oli ollut Varjoklaanissa kovinkaan läheisiä kissoja paitsi tietty... Liljahenkäys. Kylmähenkäys vierelläni nousi seisomaan ja siristi kylmänsinisiä silmiään nähdessään rajaa lähestyvän kissakaksikon. Varjoklaanin parantajaoppilas ja entinen mestarini Varpusliito tassuttivat meitä kohti. He näyttivät jotenkin kumman läheisiltä keskenään. Samassa Kylmähenkäyksen juoni aukesi minulle. Hän aikoisi käyttää varjoklaanilaisia johdattimena viestilleen, joka oli mitä oletettavimmin tarkoitettu hänen tyttärelleen, Rosmariiniputoukselle. Aika ovelaa.

//Kylmä? Varpunen?
//348 sanaa.

Nimi: Viiltokaaos

22.10.2018 18:53
Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta kuullessani hänen kysymyksensä. Olin miettinyt asiaa paljon. Mahdollisesti Kuolonklaanistakin löytyi niitä kissoja, jotka eivät hyväksyisi suunnitelmiani ja minua päällikkönään.
"Se on heidän päätöksensä", vastasin lapojani kohauttaen.
"Mitä tarkoitat?" Valhekuiske kysyi. Käänsin katseeni naaraaseen ja pysähdyin. Soturi pysähtyi myös vierelleni.
"He voivat hyväksyä suunnitelmani, kuolla tai ottaa vastaan jotain varmasti pahempaa kuin voivat kuvitellakaan. Jokaisella on jotain, josta välittää. Voin kääntää pennut omia vanhempiaan vastaan, tappaa kumppanin tai vaikka sokeuttaa kissan. Lista on pitkä, mutta kyllä minä selviän. Saan kuolonklaanilaiset uskomaan minuun ja suunnitelmiini, onhan klaani sentään minun", nau'uin virnistäen. Virne pyyhkiytyi hetkessä pois kasvoiltani ymmärrettyäni mitä olin sanonut. Valhekuiske ei tiennyt minun olevan Viiltotähti, hän luuli minua vain joksikin tämän sukulaiseksi. Myös Valhekuiskeen kasvoille muodostyi hämmentynyt, kysyvä ilme.
"Sinun?" naaras pyysi jälleen tarkennusta ja siristi silmiään. Yritin keksiä nopeasti jonkun valheen siihen, mutta mieleeni ei tullut mitään. Tuijotin vain naaraskissan hämmentyneitä silmiä pitkään. Hetki jatkui ja jatkui, kunnes Valhekuiske räpäytti vihreitä silmiään ja kallisti päätään.
"Niin, siis minähän.. Minustahan tulee päällikkö", yritin soperrella, mutta naaraan vihreä katse porautui niin syvälle silmiini, että se sai minut takeltelemaan sanoissani. Valhekuiske katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan. Kirosin mielessäni pitäen katseeni yhä naaraan silmissä. Mikä minua vaivasi? Olin aina kiperään tilanteeseen joutuessani onnistunut luikertelemaan siitä pois valheiden avulla. Tämän kiusallisen keskustelun jälkeen mieleni melkein teki kertoa naaraalle totuus, mutta en tiennyt voisinko oikeasti luottaa häneen. Vaihtoehtoja olisi kaksi; joko naaras alkaisi kunnioittamaan minua enemmän tai sitten hän lopettaisi kaiken yhteyden pidon ja tahtoisi pois suunnitelmistani. En uskonut, että soturi vajoaisi niin alas, että kertoisi muille minusta. Olin umpikujassa. En tiennyt mitä tehdä. Tunsin sydämeni lyöntien nopeutuvan sitä mukaan kun mietin asiaa enemmän. Yritin miettiä järkevintä ratkaisua. Jos antaisin asian olla, Valhekuiske jäisi takuulla miettimään sitä ja takuulla ottaisi asian vielä puheeksi.
"Mitä sinä oikein sekoilet?" naaras kysyi hieman turhautuneena ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle kärsimättömänä. Yritin löytää parhaimman pakotien, mutta ajatukseni vain törmäilivät pääkopassani toisiinsa antamatta minulle vastausta.
"Miten niin? Johan minä kerroin", vastasin murahtaen yrittäen palauttaa tyynen ilmeen kasvoilleni, mutta hermostuneisuus paistoi läpi. Viilsin kynsilläni ilmaa huomaamattani kaksi kertaa aivan peräkkäin.
"Salaatko sinä jotain?" naaras kysyi nostaen leukaansa ylemmäs. Naaras oli siristänyt vihreät silmänsä aivan viivoiksi.
Mikä ihme minua vaivasi? Kysymys kaikui päässäni äärettömyyksiin saakka. Miksi käyttäydyin näin, miksi olin mennyt näin lukkoon. Minun täytyi tehdä päätös nyt. Valehtelisinko naaraalle, kääntäisinkö aiheen toisaalle vai kertoisinko yksinkertaisen totuuden.
"Kerron sinulle nyt jotain, jota en ole kertonut kuin muutamalle luotettavalle kissalle koko Kuolonklaanissa. Sinun täytyy vannoa henkesi nimeen, että et kerro tästä kenellekään", nau'uin naaraalle saaden ääneni nyt tasaiseksi ja matalaksi. Päästin kurkustani matalaa murinaa viiltäessäni kynsilläni ilmaa. Valhekuiske nyökkäsi hitaasti.
"Minä vannon", naaras vastasi hitaasti ja laski leukaansa nyt alemmas. Nielaisin hieman hermostuneena ja vilkaisin ajatuksissani taivasta yrittäen keksiä, miten olisi järkevintä kertoa uudelleensyntymisestä ja edellisestä elämästäni Valhekuiskeelle.
"Minä olen Viiltotähti", nau'uin lyhyesti ja ytimekkäästi tyyni ilme kasvoillani. Suoristin ryhtini ja katsoin minua hieman pienempää naarasta tuon silmiin yläviistosta. Valhekuiske katsoi minua epäuskoisena ja oli purskahtaa nauruun, kunnes virne muuttui hetkessä hämmästyneeksi ilmeeksi. Naaras kallisti päätään.
"Kauan sitten minä olin Viiltotähti. Minä kuolin ja sitten synnyin uudelleen. Muistin menneisyydestäni Viiltotähtenä vasta Kuolonklaanissa ollessani, tajusin sen pyörryttyäni kokoontumiseen joitakin kuita sitten", kerroin naaraalle. Nyt Valhekuiskeen yllättynyt ilme oli muuttunut epäileväksi.
"Yritätkö nyt vedättää minua? Tuo on hulluinta mitä olen hetkeen kuullut", naaras vastasi tuhahtaen ja lipaisi kielellään etukäpäläänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja räpäytin silmiäni.
"En, miksi yrittäisin? Kerroin sinulle juuri asian, joka on syvin salaisuuteni ja sinun reaktiosi on tuollainen. Tai olisihan se pitänyt arvata", vastasin murahtaen. Naaraan reaktio oli toisaalta ymmärrettävä, mutta hänen epäilyksensä saivat minut ärsyyntymään. Olin kääntymässä ympäri palatakseni leiriin, mutta Valhekuiske pysäytti minut:
"Oletko ihan oikeasti tosissasi?" Kohtasin naaraan katseen ja nyökkäsin hitaasti. Tunsin kylmien väreiden kulkevan kehoni lävitse. Kuulin selkeästi sydämeni tykytyksen korvissani. En tiennyt johtuiko se naaraan katseesta vaiko siitä, että annoin jälleen yhdelle kissalle aseen minua vastaan. Se ase voisi hetkessä tuhota kaiken mitä olin saanut tässä elämässäni aikaan. Tai vaihtoehtoisesti sen avulla voisin saada kaiken takaisin, mitä minulla aikoinaan oli.
"Minä olen Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja. Tahdon kaiken sen takaisin, mitä minulla aikoinaan oli. Mutta nyt aion tehdä sen paremmin ja yhä vain muistettavammin. Vanha nimeni kummittelee yhä metsässä pelotellen tottelemattomia pentuja, tahdon siitä pelosta suurempaa ja aidompaa. Tahdon muistuttaa kaikille, mistä Kuolonklaani on oikeasti tehty. Ikävä kyllä, mutta Raetähti on ajanut Kuolonklaanin uskottavuuden alaspäin. Me emme ole enää pelätty klaani, ennemminkin väheksitty. Eikö se ole väärin, että joudun katsomaan kuinka minun klaaniani tuhotaan? Sen vuoksi minä aion valloittaa koko metsän", naukaisin Valhekuiskeelle pitäen puheessani pieniä taukoja. Naaras katsoi minua herkeämättä. Mitäköhän hän nyt ajatteli? Pitikö hän minua sekopäänä vai uskoiko hän sen, mitä olin.

//Valhe? Sori sekavuus xd
// 760 sanaa

Nimi: Raetähti

22.10.2018 18:29
Räpyttelin väsyneenä meripihkaisia silmiäni, kun katsoin ylös siniselle taivaalle. Taivaalla leijaili vain muutama pilven hattara. Oloni oli varsin tyyni, vaikka olisin ajatellut kihiseväni vihasta. Ne erakot, joiden aivojen tilalla oli haisevaa sammalta, olivat vieneet minulta hengen. Tiesin, että minun pitäisi nousta ja lähteä leiriin. Muristen kapusin tassuilleni ja aloin astelemaan leiriin päin. Olisin repinyt puut paljaiksi, ellen olisi ollut näin väsynyt. Minua ärsytti olla näin heikko. Jos joku olisi nyt hyökännyt kimppuuni, en olisi voinut tehdä muuta kuin istua ja odottaa varmaa hengen menetystä. Onneksi minulla oli sentään henkeni. Murahdin lähes jokaisella askeleella, mutta leiri alkoi jo häämöttää edessäpäin. Ja sattuipa juuri sopivasti, ettei kukaan partio päässyt minua auttamaan. En varmana kertoisi muille, mitä oli käynyt. Kuolonklaanin päällikkökö ei mokomille erakoille pärjäisi? Astelin raskain askelin leiriin, sain katseita ja myös huutoja. En vain jaksanut vastata. Raahauduin väsyneenä parantajan pesään ja lysähdin sammalvuoteelleeni.
"Talvikkimuisto... tappelin tuossa... erakoiden kanssa, olisiko sinulla mitään yrttimössöä siihen tilanteeseen?" murahdin ja kohotin leukaani ylemmäs näyttäen parantajalle kaulaani. Talvikkimuisto suhahti heti yrttivarastolleen ja alkoi etsimään minulle sopivia yrttejä. Mitkään yrtit eivät kyllä nyt kiinnostaneet. Odotin todella sitä päivää, kun saisin kohdata ne ketunläjät uudestaan. Riistä heiltä henki yksitellen. Minua ärsytti. Tyyneyteni oli kadonnut matkan aikana, sillä olin jäänyt ajattelemaan kaikkea. Kynteni puristuivat sammalpetiin ja mieleni olisi tehnyt silputa se.
"Rauhoitu", sihahdin itselleni ja huokaisin syvään.
"Sanoitko jotain?" klaanimme parantaja kysyi ja kohotti katseensa yrteistään. Pudistelin päätäni vastaukseksi Talvikkimuistolle. Onneksi hän oli sentään hoitamassa minua, eikä mikään Pikiviilto. Onneksi olin päättänyt karkoittaa hänet, sillä olisihan hän ollut riski klaanille ja erityisesti sairaille, klaaninvanhimmille, pennuille ja kuningattarille, joita parantaja hoivasi.

//loppu vähä töks mut eipähä voi mitää :] ja joku saa tuua kissansa seuraa jos haluaa
// 261 sanaa

Nimi: Säpäletassu

22.10.2018 15:04
Kuuntelin tarkkaavaisesti, kun Pirstaletassu kertoili harjoituksistaan. Hän oli oikeasti käyttänyt koko tämän ajan kuoppien kaivamiseen? Kuoppia kuoppien perään. Ymmärsin nyt todella hyvin, miksi Pirstaletassu oli niin turhautunut. Vaikka minä olin rauhallinen ja suht' kärsivällinenkin kissa, olisin tähän mennessä jo menettänyt hermoni, jos joutuisin vain kaivamaan kuoppia.
Pirstaletassu oli myöskin joutunut täyttämään yhtä suurta kuoppaa puiden latvoista hakemillaan vihreillä lehdillä - yksi kerrallaan. Pirstaletassu hiljeni hautautuen ajatuksiinsa. Ehkä hän hoksasi, mitä hyötyä harjoituksista oli, koska sitä olin kysynyt häneltä. Kuoppien kaivamisessa lihakset olivat varmasti kehittyneet, samoin kiipeilyssä, mutta ei niillä vielä soturiksi päästy. Kalmaliljan pitäisi vähitellen tajuta, että Pirstaletassu tarvisti myös muuta koulutusta.
Pirstaletassu kohotti katseensa havahtuen mietteistään ja ehdotti, että me voisimme opettaa hänelle oppimiamme liikkeitä, sitten kun olisin parantunut.
"Ihan varmasti opetamme, eikö niin, Säpäletassu?" Sirpaletassu naukaisi.
"Tietenkin", minä mau'uin nyökäyttäen päätäni.
Juttelimme vielä hetken niitä näitä, mutta sitten kaksikon piti lähteä harjoituksiin tai jonnekin. Minä jäin taas yksin, mutta enää se ei haitannut niin paljon. Sisarukseni olivat saaneet minut piristymään, ainakin jossakin määrin.
Niin kuluivat ne muutamat päivät, jotka minun täytyi viettää parantajan pesällä, poissa harjoituksista. Opettelin syömään riistaa uusilla hampaillani. Aluksi se oli ollut hankalaa, koska leukoja oli kivistänyt vielä, joten pureminen oli sattunut. Terävemmät hampaani olivat myöskin olleet hiukan hankalat, sillä saatoin repiä niillä herkästi saalista vähän liikaakin, ellen ollut varovainen. Muutaman ruokailun jälkeen olin kuitenkin oppinut hyvin nopeasti käyttämään hampaitani ihan normaalisti, ja kun kipukin vähitellen väistyi, kaikki tuntui lähes normaalilta.

Odottelin Talvikkimuistoa, joka oli mennyt käymään yrttienhakureissulla. Hän oli luvannut sen jälkeen tarkastaa hampaani viimeisen kerran, ja sen jälkeen saisin lähteä parantajan luota, jos kaikki oli hyvin. Astelin ympäriinsä parantajan pesässä ja tunnustelin kielellä hampaitani, joihin ei sattunut enää yhtään. Istahdin rauhattomana alas ja huiskin hännälläni ilmaa. Jonkin ajan kuluttua haistoin ilmassa vahvemman yrttien tuoksun sekoittuneena Talvikkimuiston tuoksuun. Naaras pujahtikin sisään pesään kantaen suussaan jotakin yrttitukkoa. Hän kävi sylkäisemässä sen varastoihinsa tyrkkien sen peremmälle ja kääntyi sitten minua kohti.
"No niin, avaapa suusi", hän huokaisi.
Tottelin häntä ja annoin siniharmaan naaraan työntää käpälänsä suuhuni. Hän tunnusteli hampaitani ja käänteli päätäni eri kulmiin tiiraillen suuhuni. Hän tunnusteli leukojani ja käski minun avata ja sulkea suutani muutaman kerran.
"Leukaluusi toimivat aivan oikein ja ikenesi ovat parantuneet hyvin. Hampaat ovat asettuneet uusille paikoilleen, jos ovat siirtyneet.. kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Minun puolestani voit palata harjoituksiin", Talvikkimuisto lausui lopetettuaan.
En voinut estää pientä hymyä tulemasta kasvoilleni.
"Ole kuitenkin varovainen harjoituksissa, äläkä heti yritä jotakin liian vaikeaa, missä tarvitsee hampaita. Ja muista olla varovainen etenkin taisteluharjoituksissa, sillä et saa purra mestariasi edes harjoitusmielessä kovin kovaa. Nuo hampaat haavoittavat aika herkästi, luulisin", Talvikkimuisto lisäsi.
"Selvä", naukaisin ja lähdin pesän suuaukolle iloiten samalla siitä, että olin päässyt eroon hankalasta puheestani ja suhisevista s-kirjaimista ienten ja leukojen parantuessa.
"Kiitos", lisäsin hiljaa vilkaisten parantajanaarasta lapani yli.
Tämä nyökäytti päätään ja kääntyi yrttivarastojensa suuntaan. Minä pujahdin ulos ja hengitin raikasta ilmaa ilman yrttien tuoksua joka puolella. Talvikkimuisto sanoi jo kertoneensa Sysisydämelle aikaisemmin siitä, että palaisin tänään luultavasti normaaliin harjoitusrytmiin. Kaipa naaras tulisi itse kertomaan minulle, milloin olisi ensimmäisten harjoitusten aika.

//Sori Tiimipii, ku en odotellu enää sun jatkoja Sirpaleella, päätin nyt hommata tän pois tuolta parantajan pesältä että tää voi lähtee kokoontumisee ja muutenki saadaan tapahtumia vähän eteenpäin
//495 sanaa

Nimi: Valhekuiske

22.10.2018 09:25
Kohautin lapojani ja loin pohtivan katseen hämärtyvälle taivaalle. Pikiviillon lähdön jälkeen olin pitkästä aikaa keskittynyt kunnolla soturin tavallisiin tehtäviin, enkä tiennyt, kuinka olisin voinut auttaa Viiltokaaosta tuon suunnitelmien etenemisessä. Pääasia oli kuitenkin, että hän itse tiesi mitä oli tekemässä. Näin suurta asiaa oli kuitenkin hyvin vaikea pitää loppujen lopuksi salassa, ja miten muut klaanit mahtaisivat reagoida kuullessaan Viiltotähden paluusta. Käänsin katseeni varapäällikköön, joka edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
"Olen tehnyt paljonkin, jos puhut asioista, kuten tuoresaaliskasan kasvattamisesta tai partioinnista", aloitin hidastaen samalla tahtia niin, että saimme pidemmän välimatkan edellä kulkevaan Mututassuun.
"Mutta jos tarkoitat salaisia suunnitelmiasi, tekisin mielelläni enemmänkin", vihjasin. Uskoin Viiltokaaoksen jättävän tahallaan joitain asioita kertomatta, mikä oli ymmärrettävää, mutta myös ärsyttävää.
"Pidän sen mielessäni", tuo murahti lyhyesti ja oli taas hetken hiljaa, kunnes osoitti katseellaan Mututassua. Naaras oli vahva ja sitkeä, eikä menisi enää kauaa, että hänet nimitettäisiin soturiksi. Oppilaanakaan hän ei ollut hullumpi, vaikkakin toisinaan melko kiivasluontoinen.
"Mututassu voisi olla hyvä lisä joukkoihini", Viiltokaaos aloitti, jolloin ymmärsin, miksi he olivat olleet yhdessä harjoittelemassa. Nyökkäsin pienesti ja katsoin itsekin kohti kilpikonnaukuvioista oppilasta.
"Oletko jo kertonut hänelle?" kysyin epäröiden, sillä Mututassu tosiaan oli vasta oppilas, eikä välttämättä ollut tarpeeksi kypsä ymmärtämään, mistä oli todella kysymys. Kaiken lisäksi Viiltokaaoksen joukkoihin kuulumisessa oli paljon vaaroja, joihin en halunnut vielä oppilastani laittaa. Onnekseni varapäällikkö pudisti päätään.
"En tietenkään. Odotamme, että hän on valmis soturiksi ja saa enemmän kokemusta, jonka jälkeen vasta kerromme hänelle, mikäli Mututassu vaikuttaa yhä sopivalta. Siihen asti sinä hänen mestarinaan voit pitää huolta, että hänet koulutetaan hyvin", kolli julisti. Nyökkäsin itsevarma ilme kasvoillani ja jatkoimme kävelyä hiljaisuuden vallitessa, kunnes olimme päässeet leiriin johtavalle tunnelille, jonne Mututassu oli hetki sitten edellämme astellut.
"Voisimme käydä vielä pidemmän lenkin, mikäli et ole uuvuttanut itseäsi aivan täysin", ehdotin ja muutin suuntani jo valmiiksi kohti ukkospolkua. Viiltokaaos katsoi hetken pohtivasti minua ja sitten taas leirin sisäänkäyntiä, muttei vastannut vielä mitään. Kallistin päätäni kysyvästi.
"Jää vain jos haluat, mutta minä menen ainakin", virnistin ja käänsin pääni kohti määränpäätäni, pois Viiltokaaoksesta. Vatsani kurni pienesti, mutta riista saisi nyt odottaa paluuseeni, ellen jäisi metsästämään matkan varrella. Lähdin kävelemään rivakkaaseen tahtiin olettaen jo, että Viiltokaaos olisi päättänyt jäädä leiriin, kunnes havahduin tuon askelten ääniin. Tyytyväinen virne maalautui sydämenlyönnin ajaksi kasvoilleni, mutta pyyhkiytyi pois ennen kuin katsoin vierelleni tullutta kollia, joka oli saavuttanut minut parilla loikalla.
"Hyvä, päätit sittenkin tulla", naukaisin. Vasta nyt erotin hänestä lähtevän hyvin vaimean Jokiklaanin hajun. Kurtistin kulmiani pohtien, oliko tuo ollut Jokiklaanin reviirillä Mututassun kanssa.
"Toivottavasti peititte jälkenne hyvin", tuhahdin, eikä Viiltokaaoksella kestänyt kauaa tajuta, mistä puhuin.
"Emme ole niin hiirenaivoisia ja harjoittelimme sitä paitsi vedessä, joten hajujälkiä tuskin jäi", tuo vastasi, mutta ilmeeni tuimeni entisestään.
"Vedessä? Sinäkö veit Mututassun harjoittelemaan joelle? Tuliko mieleesi, ettei hän välttämättä osaa uida ja miten edes osaisi, sillä en minun - tai kenenkään koko klaanista - pitäisi osata. Lukuun ottamatta sitä Jokiklaanin luopiota", murahdin, mutta ennen kuin olin ehtinyt lopettaa lauseeni muistin, että myös Viiltokaaos oli syntyperältään Jokiklaanilainen. Vaikenin nopeasti viitsimättä sanoa enää mitään, saati korjailla lausettani. Viiltokaaoksen ilme ei värähtänytkään.
"Sinuna olisin vain kiitollinen, että opetan Mututassulle tulevaisuuden kannalta hyödyllisiä taitoja. Taisteluissa ei liikuta pelkästään omilla reviireillä ja tiedän kissoja, jotka menehtyivät joutuessaan taistelemaan veden varassa", kolli vastasi. Huokaisin pienesti, sillä idea oli minusta yhä pähkähullu. Harmaat pilvet olivat harvenneet taivaalta ja paljastivat muutamia tähtiä, joita katselin vähän väliä. Oli naurettavaa, kuinka oma isäni oli uskonut Tähtiklaaniin ja vieläpä niin vahvasti, että oli valmis pettämään klaaninsa. Mutta toisaalta, jos Pimeyden metsä oli olemassa, luultavasti myös heikot kissat päätyivät jonnekin. Oli kumpaakaan tai ei, tärkeintä minulle oli uskollisuus kuolonklaanille ja varsinkin sille, mitä sen mahti saattoi parhaillaan olla.
"Mitä muuten aiot tehdä niiden kuolonklaanilaisten suhteen, jotka eivät tue suunnitelmiasi?" Kuolonklaanissa oli varmasti hellämielisempiä kissoja, jotka eivät välttämättä halua olla mukana Viiltokaaoksen joukoissa, mutta kun suurempia asioita alkaa tapahtua, muutokset alkavat varmasti koskettaa heitäkin.

//Viilto?
//622 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

21.10.2018 18:57
Painoin Mututassun pinnan alle. Naaras ehti juuri ja juuri haukata pinnalla happea, ennen kuin hänen päänsä katosi etujalkojeni edellä veteen. Tiesin naaraan olevan väsynyt, mutta hän pidätti yllättävän hyvin henkeään. Oppilas yritti sukeltaa pois käpälieni alta, mutta sukelsin pinnan alle upottaen hampaani naaraan niskaan. Mututassu ehti käydä pinnalla ja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, jonka jälkeen vedin hänet pinnan alle. Naaras yritti riuhtoa itseään irti hampaistani. Hän räpiköi siinä tovin, kunnes jouduin irrottamaan. Alkoi olemaan liian tukalaa pidättää henkeään, joten Mututassullakaan ei kai kovin kivalta tuntunut. Nousimme yhdessä pinnalle ja autoin naarasta uimaan itsensä rantaan. Nousin pois vedestä ja ravistelin läpimärkää, vettä tihkuvaa turkkiani. Mututassu hengitti raskaasti ja alkoi nuolla märkää turkkiaan kuivatakseen sitä.
"Lopetamme nyt. Tässä taisi olla ihan tarpeeksi yhdelle kerralle", nau'uin ja pakotin itseni hengittämään hiljaa, sillä en halunnut oppilaan huomaavan raskasta hengitystäni. Mututassu nyökkäsi katsoen minua huojentunut ilme kasvoillaan.
"Opetatko vielä minulle uimista tai joessa taistelua?" naaras kysyi saatuaan hengityksensä tasaantumaan ja rintakarvansa siisteiksi. Kohautin lapojani.
"Vesi kylmenee päivä päivältä ja joelle tulo useammin on suuri riski. Katsotaan uudelleen ensi hiirenkorvana", nau'uin viiltäen kynsilläni ilmaa. Hetken ajan pesimme turkkejamme rannalla. Vähän väliä vilkuilin kaislikon taakse jokiklaanilaisten varalta. Turkkini oltua tarpeeksi kuiva, nousin ylös. Kehoni oli lämmittänyt paikan kostealla nurmella ja noustessani kylmyys pureutui takalistooni.
"Pärjäsit hyvin. Palataan Kuolonklaanin reviirille. Annan sinulle luvan levätä loppupäivän. Leiriin päästyämme syö vatsasi täyteen ja mene lepäämään", nau'uin naaraskissalle. Mututassu vastasi nyökäten. Mututassun väsyneillä kasvoilla oli ylpeä ja tyytyväinen ilme. Kehut minulta olivat harvinaisia. Lähdin johdattamaan naarasta nelipuille toivoen, että yhä hieman märät turkkimme peittäisivät hajujälkemme. Kuljimme hitaasti ja rauhalliseen tahtiin, sillä harjoitustuokio vedessä oli vienyt oppilaani voimat. Olisin voinut syöksyä vaikka heti taisteluun, sillä harjoituksissa olin saanut energiapurkauksen. Olisin voinut aloittaa sodan vaikka heti ja tappaa jokaisen vastaan tulevan latokissan - tai siksi minä niitä ennen kutsuin. Niihin aikoihin Varjoklaani oli heikkona ja sen klaanin jäsenet hupenivat kaiken aikaa. Ladossa tilasta oli puutetta ruuan ohella, joten kaikki eivät vain selvinneet. Tällä hetkellä Varjoklaanilla meni kuitenkin yllättävän hyvin, siksi minä heidät valitsinkin tukijoikseni sotaan. Minttusydän takuulla pitäisi lupauksensa.

Kuolonklaanin reviirin raja häämötti edessämme. Kuljimme eteenpäin ripeästi kävellen. Turkkini oli yhä hieman kostea selästäni, mutta se ei tuntunut kovinkaan pahalta, joten annoin sen vain olla. Juuri kun ylitin klaanini rajan, maistoin kitalaessani tuoreen kuolonklaanilaisen tuoksun. Etsin katseellani kissaa lähimaastosta. Onnekseni erotin tummanharmaan, kookkaan naaraskissan lähestyvän meitä. Valhekuiske katsoi meitä hieman yllättyneinä kulkiessaan kohti ukkospolkua, jota pitkin olimme kulkeneet takaisin Kuolonklaanin reviirille. Aurinko oli jo matkaamassa kohti taivaanrantaa, mutta päivänvaloa oli jäljellä vielä runsaasti jäljellä.
"Sellaiset harjoittelut sitten", naaras vastasi kulmiaan kohottaen. Murahdin vastaukseksi ja pysähdyin soturin vierelle.
"Palaa vain leiriin", tokaisin Mututassulle. Naaras vilkaisi kysyvästi mestariaan, joka vastasi nyökäten. Kilpikonnakuvioinen naaras lähti kulkemaan kohti leiriä vilkaisematta kertaakaan taakseen.
"Missä te olitte?" Valhekuiske kysyi silmiään siristäen. Kohautin lapojani ja virnistin pienesti Mututassun mestarille.
"Harjoittelemassa", tyydyin vastaamaan. Valhekuiske pyöräytti silmiään ja lähti kulkemaan oppilaansa perään vierelläni.
"Milloin aiot ehdottaa Raetähdelle Mututassun soturiksi nimeämistä?" kysyin naaraskissalta pitäen katseeni suoraan edessäpäin. Valhekuiske kohautti lapojaan.
"Olisiko hän muka jo valmis?" naaras kysyi murahtaen.
"Eikö sinusta?" kysyin, mutta Valhekuiske ei vastannut. Naaras vilkuili Korkokivien suuntaan. Etsikö hän jotain vai miettiköhän soturi isäänsä, jonka olimme yhdessä lavastaneet syylliseksi kuningattaren murhaan.
"Mitenköhän Pikiviillolla menee?" kysyin hymähtäen pienesti. Luopion tekemiset eivät minua kiinnostaneet, mutta halusin nähdä kiinnostivatko ne Valhekuisketta. Naaras käänsi vihreän katseensa minuun ja pyöräytti silmiään.
"Tuskin kovin hyvin", naaras vastasi murahtaen pienesti.
"Partio kertoi tänään aamulla, että varjoklaanilaiskissan selvä hajujälki oli kulkenut Varjoklaanin rajalta emonsuulle saakka", Valhekuiske rikkoi hiljaisuuden kääntäen taas katseensa minuun. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä.
"Luuletko, että Tihkutähti olisi käynyt emonsuulla?" kysyin päästäen ilmoille huvittuneen naurahduksen kaltaisen murahduksen. Ajatus oli erittäin outo. En uskonut, että Varjoklaanin päällikköä kiinnosti kysellä esi-isiltään mitään.
"Tuhokatse ehdotti, että ehkä Tihkutähti on kuollut ja Minttusydän haki henkensä", naaras vastasi kääntäen nyt katseensa eteenpäin. Saatoin yhä nähdä etäämmällä Mututassun kulkevan eteenpäin kohti leiriä. Kohautin lapojani.
"Ei kovinkaan mahdoton ajatus. En ihmettelisi, jos joku varjoklaanilainen olisi surmannut päällikkönsä. Mäyräraidan mukaan Varjoklaani on alkanut muuttua pehmeämmäksi, eivätkä he kunnioita Tihkutähteä enää kuten aiemmin. Kenties se johtui vain kollin surkeista johtotaidoista", nau'uin virnistäen. Valhekuiske hymähti huvittuneesti.
"Kuinka suunnitelmasi etenevät?" naaras vaihtoi sulavasti puheenaihetta.
"Ne etenevät. Älä kerro kenellekään, mutta löysin erittäin lupaavalta vaikuttavan kissan toisesta klaanista", naukaisin soturille irvistäen. Tiesin voivani luottaa Valhekuiskeeseen. Hän oli luvannut auttaa minua, jos minä auttaisin häntä Pikiviillon lavastamisessa.
"Entä sinä? Mitä olet tehnyt vai oletko mitään?" kysyin naaraalta kääntäen taas vaihteeksi katseeni hänen suuntaansa.

//Valhe? Sori tönkköys xd
// 722 sanaa

Nimi: Mututassu

21.10.2018 16:32
Sen lisäksi, että kylmä vesi oli kangistanut kehoni ja saanut minut palelemaan, olin vetänyt monta kertaa vettä keuhkoihini ja nyt jokainen hengenveto rohisi hieman. Kaikki vesi ei ollut lähtenyt keuhkoistani ja siellä oli vielä muutama hassu pisara, jotka tuntuivat inhottavasti hengittäessä. En kuitenkaan halunnut kuluttaa enempää energiaa yskimiseen, sillä äskeinen, todella lyhyt harjoitus oli imenyt minusta jo lähes kaikki mehut. Uiminen ja vedessä liikkuminen todella oli paljon raskaampaa kuin maalla harjoitteleminen. Lisäksi Viiltokaaos oli jo kertonut minulle mitä tekisimme seuraavaksi ja antanut minun pitää pienen hengähdystauon. Halusin osoittaa olevani voimakas ja palautuvani nopeasti ensikosketuksesta veden kanssa, mutta harmikseni sain tasata hengitystäni melko kauan. Voimien keräämiseen kului mielestäni aivan liian kauan aikaa ja vasta ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen koin olevani tarpeeksi voimissani voidakseni jatkaa. En ollut tottunut tällaisiin harjoituksiin, vaikka yleensä Valhekuiske pitikin minulle rankkoja harjoituksia. Vedessä kaikki oli kuitenkin toisin – tuntui kuin se vastustaisi jokaista liikettäni ja keräisi kaikki voimani itselleen. Olin kuitenkin joskus nähnyt jokiklaanilaisten uivan sulavasti ja nopeasti, ja tiesin että veden vastuksen voittaminen oli mahdollista. Olin myös todistanut sen itselleni, kun pääni oli alkanut pysyä pinnalla paremmin ja olin löytänyt jonkinlaisen rytmin potkuihin.
”Alahan tulla sieltä”, Viiltokaaos murahti ja sivalsi kynsillään vettä. Rannalle pärskähti muutama pisara ja säpsähdin, mutta tällä kertaa en kääntynyt pois. Korvani nousivat innostuneesti pystyyn ja katsoin varapäällikköä. Hän nyökkäsi ilmeettömästi ja liukui sulavasti veteen. Pieni ärtymyksen tunne viilsi vatsaani, mutta pakotin sen syrjään. Ei äskeiseltä tempulta vaadittu paljoa, eikä minun tulisi edes olettaa, että saisin siitä ylitsevuotavia kehuja. Kovetin katseeni ja astuin takaisin kylmään veteen. Heti kun kosketin tassullani vettä, mieleni teki kääntyä takaisin. Olin juuri ehtinyt lämmetä jonkin verran, ja nyt kylmä vesi tunkeutui turkkini alle ja sai minut tärisemään. En kuitenkaan halunnut paljastaa, kuinka paljon minua paleli, joten jatkoin matkaani syvemmälle. Tuuli oli yltynyt ja aallot löivät vasten turkkiani heittäen pisaroita ympäriinsä. Lopulta vettä oli kaulaani asti ja ponkaisin pohjasta vauhtia. Liu’uin vedessä ketunmitan verran eteenpäin ja sitten vauhtini hyytyi. Hetkeksi jähmetyin paikoilleni tietämättä mitä tehdä ja aloin vajota. Sitten tajusin potkaista takajaloillani vettä ja yritin löytää hyvän rytmin uimiseen. Keikuin puolelta toiselle veden pärskähdellessä kuonolleni ja vajotessani vähän väliä melkein pinnan alle. Sain kuitenkin juuri ja juuri pidettyä pääni pinnalla, mutta minulla ei ollut taitoa yrittää etsiä Viiltokaaosta veden alta. Suuri kolli ei kuitenkaan enää ollut rannalla, joten hänen oli pakko olla jossain lähelläni. Yritin potkia itseäni korkeammalle, jotta kykenisin etsimään varapäällikön veden alta. Tunsin voimini hiipuvan ja uintirytmini alkavan kadota, kun yhtäkkiä kuulin vasemmalta molskahduksen ja sitten tunsin hampaat jalassani. Pakokauhu jähmetti minut paikoilleni, kun Viiltokaaos veti minut pinnan alle. Sitten havahduin järkiini ja yritin osua toisella etukäpälälläni kollin kasvoihin. Sain kerran sivallettua hänen kuonoaan ja tunsin otteen heltyvän hieman, jolloin riuhtaisin jalkani vapaaksi ja potkaisin Viiltokaaoksen selästä vauhtia. Kurkotin päälläni ylöspäin ja uin kohti pintaa. Lopulta kasvoilleni syöksyi raikas tuuli ja haukoin henkeä kiitollisena tästä voitosta. Tiesin kuitenkin, että Viiltokaaos ei ollut vielä luovuttanut. Keskityin tasaaman hengitystäni ja tiirailin ympärilleni tarkkaavaisesti. Pian kollin pää ilmestyi näkyviin ja Viiltokaaos iski tassulla vettä. Käänsin pääni vaistomaisesti pois ja suljin silmäni, mikä oli virhe. Sillä aikaa varapäällikkö ui luokseni ja painoi minut pinnan alle. Ehdin juuri ja juuri haukata keuhkot täyteen happea, ennen kuin jouduin taas pidättämään hengitystä.

// Viilto?
// 527 sanaa

Nimi: Kaaoslintu

20.10.2018 08:14
"Sitä samaa, Vahvamieli", naukaisin katsoen, miten entinen kumppanini asteli pois luotani. "Sitä samaa."
Tuntui oudolta ajatella, ettemme olleet enää kumppaneita. Hän oli ollut kumppanini niin kauan... Aina erakkoajoistamme lähtien. Paljon muistoja liittyi meihin, mutta ne eivät tuntuneet olevan tarpeeksi voimakkaita tai rakkaita pitääkseen meidät yhdessä.
Nyt minulla ei siis ollut ketään. Vahvamieli oli ehkä sanonut, että jatkaisin sitä, mitä olin aiemmin tehnyt. Kollien viettelemistä. Se oli kuitenkin säälittävää. En ollut enää niin tyhjäpäinen, kuin ennen. Häpesin entistä itseäni... Taraa, Lintulumoa. Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt menneisyyteni kokonaan mielestäni.
Huomasin kauempana tutun, mustavalkoisen naaraan ja viha kuohahti sisälläni. Tähän hän oli varmaankin pyrkinyt... Hän oli halunnut tehdä minusta paremman liittolaisen itselleen. Mitä hyötyä minusta oli ennen muka ollutkaan hänelle?
Astelin Kalmaliljan luo niskakarvat hiukan pystyssä, yrittäen hillitä itseni. En voinut alkaa tappelemaan soturin kanssa tässä ja nyt, varsinkin, kun klaani kuvitteli kettujen irrottaneen silmäni. Olisin tietenkin voinut kertoa totuuden siitä tilanteesta, mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Me olimme nimittäin taistelleet, ja siinä sivussa silmäni oli lähtenyt. Ja vaikka Kalmalilja olisi tehnyt minusta puolisokean taistelematta kanssani, tehden sen tarkoituksella, siihen pyrkien, hän tuskin saisi mitään rangaistusta. Tämä oli Kuolonklaani, ja Raetähti oli Kalmaliljan kumppani.
"Kalmalilja", naukaisin kylmästi, kun saavuin vanhemman naaraan luo. Hän käännähti ympäri kyllästyneen oloisena kuullessaan nimensä.
"Kaaoslintu", hän sanoi ikään kuin kokeillen, miltä nimeni kuulosti. "Olisin ehkä itse ehdottanut jotain muuta, mutta kyllä kai tuokin käy. Pääasia, että olet nyt muuttunut. Täysin eri kissa."
"En sinun ansiostasi", murahdin astuen lähemmäs sihahtaen. "Minä olin jo muuttunut. Vihasin sinua jo ennen kuin revit silmäni irti, joten älä kuvittele, että olen sinun takiasi erilainen. Se, että melkein sokeutit minut, sai minut vain vihaamaan sinua enemmän."
Katsahdin päällikön pesälle ja näin Raetähden istumassa siellä.
"Minä tulen aina vihaamaan sinua. Enkä lopeta, ennen kuin saan kostoni", murahdin ja heilautin häntääni päällikön suuntaan. "Olisi varmasti ikävää, jos hän yllättäen kuolisi. Eikö?"
Uhkaukseni ei näyttänyt tehonneen Kalmaliljaan, joka vain pyöräytti silmiään.
"Et sinä pysty tappamaan häntä. Hän on parempi taistelija. Ja niin olen minäkin."
Sen jälkeen hän käännähti ympäri ja asteli pois luotani. Tuhahdin halveksivasti ja istuuduin leirin reunalle.

//Joku?
//345 sanaa

Nimi: Sysisydän

20.10.2018 07:40
Nousin seisomaan ja peruutin askeleen pois Uljasroihun luota. Olin hämmästynyt, en ollut osannut odottaa tätä nyt. En ollut itse ajatellut pentuja ollenkaan, sillä emme olleet vielä olleet kovin kauaa kumppaneita.
"Vastaisin, etten halua", naukaisin pudistaen päätäni, vilkuillen samalla ympärilleni emoni varalta. Oli inhottavaa, miten hän rajoitti elämääni, mutta en voinut pilata jo muutenkin heikkoja välejämme.
"Me olemme olleet kumppaneita vasta vähän aikaa. Nytkö jo suunnittelet pentuja?" kysyin siristäen epäillen hiukan silmiäni. En tiennyt, halusinko pentuja ollenkaan. Ikinä. Mutta Uljasroihun takia saattaisin joskus suostua siihen, mutta en nyt. Näin kyllä mielessäni pentumme, ne olisivat upeita ja vahvoja, Kuolonklaanin parhaat pennut. Ne perisivät minun nokkeluuteni ja oveluuteni ja Uljasroihun voimakkuuden ja kestävyyden. Heistä voisi tosiaan tulla päälliköitä. Sen aika ei vain ollut nyt.
"Ja jos me joskus saamme pentuja, pidän huolen, että he pysyvät Kuolonklaanissa. Mitä hyötyä heistä muuten olisi minulle?"
Se oli oikeastaan ainoa syy, miksi koskaan haluaisin pentuja. En pentujen itsensä takia, pelkkä ajatuskin niiden kaitsemisesta ällötti minua. Ei. He toisivat minulle valtaa klaanin sisällä, ja tietenkin jatkaisivat sukuani. He olisivat uskollisia minulle, emolleen.

//Uljas?

Nimi: Raetähti

19.10.2018 22:42
Yritin keskittyä hengittämiseen parhaimpani mukaan. Nuo hiirenaivoiset ketunläjät! Keskityin haukkomaan henkeä. Se ketunläjä! Härmävirta! Upottaa hampaansa nyt päällikön kaulaan! Voimani hupenivat kissojen hätistelyssä kimpustani. Päätin yrittää peloitella noita hiirenaivoja. Ehkä se saisi heidät hätkähtämään. Tai sitten ei. En tiennyt mitä nuo olivat koneneet, mutten välittänyt. Ihan sama mistä he tulivat, he ansaitsivat surmansa. En kestänyt enää nähdä kuinka he pyörivät ympärilläni jakelemassa iskuja. Olin aliarvioinut kaksi kissaa väärin. Vaikka he olivatkin erakoita, heillä oli liikkeitä hallussa. Mutta miten ihmeessä? Eivät heidän liikkeensä voineet olla kuolonklaanilaisten tasolla. Mutta heitä oli kolme, jotka taistelivat minua vastaan. Ja minä olin yksin. Tilanne oli kaikin puolin epäreilu minua kohtaan. Olisinpa ottanut vaikka isäni mukaan tälle pienelle saalistisreissulle, etten olisi joutunut kohtaamaan porukkaa yksin. Mutta pääasia, että joku kohtasi heidät. Kuolonklaanin reviirille kun ei noin vain ilman seurauskia tassuteltu. Oli Härmävirralla otsaa johdattaa joukkoaan reviirini läpi!
"Teidättekö mitä?" puuskahdin hengästyneenä ja väsyneenä käheällä äänellä. "Tiedättekö mitä? Te ette pääse minua pakoon koskaan."
Ihmettelin itsekin sitä, millaiselta ääneni kuulosti. Vaikka se olikin käheä, se oli täynnä kostonhalua sekä murhanhimoa. Vaikka olin tarkoittanut sanani vain pelokkeeksi, en totuudeksi. En ollut kissa, joka eli ainaisessa kostonhalussa. Mutten halunnut jättää kissoja ilman seurauksiakaan. Jos en tästä selviäisi, heidän tulisi olla varuillaan. Sillä seuraavan kerran kohdatessamme tappaisin heidät joka ikisen! Sain uutta energiaa, kun onnistuin potkaisemaan jotakuta ja lennättämään hänet pois luotani. En kiinnittänyt huomiota siihen kuka siinä oli ollut, muttei sillä tässä tilanteessa ollut väliä.
"Te olette kyllä tyhmimmät... kissat, jotka olen koskaan tavannut. Härmävirtakin entisenä klaanilaisena... ei tajua sitä, että olen päällikkö! Vaikka saisittekin minut nyt tapettua, ette pääsisi vihaani pakoon. Palaisin takaisin maan pinnalle uusissa voimissa ja tulisin kostamaan. Kostaisin teille kaikille... yksitellen", sähisin ja käytin vähän liiankin paljon voimia puhumiseen. Ainakin se yksi pelokas hiirenaivo näytti järkyttyvän. Ehkä sitä tämä kaikki pelotti kaikista eniten. Voimani olivat vähissä. Tiesin, etten jaksaisi enää kauaa. Käytin viimeiset voiman rippeeni ja riuhdoin itseni kissojen otteista irti potkien ja kynsien joka suuntaan. Rynnistin taka-alalla pysyneen pelokkaan kissan luokse ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Ainakin tappaisin hänet, jos en muita. Naaras jäi alleni ja olin iskemässä hampaitani tuon kaulaan, kunnes ne mokomat tulivat väliin. Kävivät kimppuuni yhä vaarallisempina ja jakelivat iskuja sieltä ja täältä. En erottanut kissoja enää. En yksinkertaisesti erottanut muuta kuin väriläikkiä puolin ja toisin. Tunsin jonkun hampaat kaulassani. Mutta silmissäni sumeni.
"Te tulette... niin... katumaan tätä", sihisin vielä ennen kuin vaivuin pimeyteen.

//Usva? Härmä? Bloody? Joo laatu taas on mitä on mut joo ei varmaa haittaa mitää xD
// 392 sanaa

Nimi: Uljasroihu

19.10.2018 20:46
Astelin sisään Kuolonklaanin aukiolle. Olin käynyt yksikseni metsästämässä ja samalla hieman mietiskellyt asioita. Tärkeitä asioita. Nyt, seisoessani siinä uloskäynnin edessä, etsin vakaalla katseellani Sysisydäntä. Havaitessani hänet, astelin rauhallisesti hänen luokseen vietyäni ensin saaliini tuoresaaliskasaan.
"Hei", murahdin ja väläytin sydämenlyönnin kestävän hymyn mustaturkkiselle naarassoturille. Istuuduin hänen viereensä. "Tiedätkös. Tämä varmaan kuulostaa oudolta, mutta minä olen hieman miettinyt. Kyllä, minäkin kykenen sellaiseen, usko pois." Virnistin viileästi ja jatkoin. "Mitä vastaisit, jos mainitsisin halustani pienelle perheenlisäykselle?"
Katsoin häntä silmiin ja saatoin nähdä hämmästyksen, ehkä jopa järkytyksenkin hänen kasvoillaan.
"Kuvittele, Sysisydän. Pennuistamme kasvaisi mahtavia kissoja. Yhdestä heistä voisi jopa tulla tämän klaanin päällikkö. Elleivät he sitten lähde täältä kasvettuaan, kuten minä suunnittelin lähteväni. Olen tosissasi nyt. He olisivat varmasti mahtavia, loistavia pentuja."
Saatoin jo nähdä heidät mielessäni. Tiesin toki, että tämä ehkä tuli melko äkkiä Sysisydämelle ja minä kuuntelisin, jos hänellä olisi jotakin vastaansanomista. Olihan hän kuitenkin kumppanini ja se kissa, joka pentujani sisällään kantaisi. Kohtelisin häntä aina kuin lumihiutaletta polkuanturalla.

//Hähhää, Sysi? xDD
157 sanaa

Nimi: Elandra

19.10.2018 15:03
Sysisydän: 9kp -

Sirpaletassu: 8kp -

Pirstaletassu: 17kp -

Mäyräraita: 30kp! -

Tappotahto: 5kp -

Säpäletassu: 6kp -

Viiltokaaos: 75kp! -

Kylmähenkäys: 26kp! - Tonni täynnä! Onnea!

Korpikyynel: 15kp -

Mututassu: 14kp -

Raetähti: 12kp -

Nimi: Viiltokaaos

19.10.2018 14:11
Jokiklaanin meitä kohti tuulen mukana kantautuva kalanhaju ei vaivannut minua lainkaan. Toki huomasin sen, mutta Jokiklaanissa varttuessani opin tottumaan siihen. Käänsin pääni hitaasti Mututassuun, joka kulki vierelläni tarkkaillen ympäristöä herkeämättä.
"Kaikki pitävät jokiklaanilaisia erittäin hyvinä kissoina, sillä he ovat klaaneista niin sanotusti puhtaimpia ja myös tylsimpiä. Puhtaalla tarkoitan sitä, että Jokiklaani on aina ollut Tähtiklaanin puolella eikä siellä ole ollut turhia selkkauksia. Myrskyklaanista syntyi Kuolonklaani, Tuuliklaanin päällikkö kannatti aikoinaan sodassa Tuhotähteä ja tiedätkin Varjoklaanin ja Kuolonklaanin tarinat. Ainoa huomattava pahuus Jokiklaanissa on ollut Ahvenleuka, joka halusi pitää kuitenkin klaaninsa puhtaana ja jätti sen", nau'uin oppilaalle, joka keskittyi nyt kuuntelemaan minua. Nostin katseeni eteenpäin kohti Jokiklaanin rajaa.
"Mutta oikeasti he eivät ole niin puhtaita", lisäsin kylmästi, kun kasvoilleni ilmestyi inhoava virne ja kynteni työntyivät esiin. Painoin ne pehmeään, mutta kylmään multaan. Tunsin Mututassun kysyvän katseen turkissani. Räpäytin silmiäni ja käänsin kylmän katseeni oppilaaseen.
"Sinä tiedät Kirkasmarjan, Jokiklaanin parantajan?" kysyin oppilaalta, joka nyökkäsi hitaasti. Käänsin katseeni taas eteenpäin joen suuntaan.
"Hän lankesi joitakin vuodenaikoja sitten Kuolonklaanin pahamaineiseen soturiin ja synnytti tuolle pennun. Kenties parantajaa kadutti tai sitten hän häpesi pentuaan, joka varttui ilman vanhempia ja tiedottomana alkuperästään. Jokiklaanilaiset ovat kylmiä kissoja", sihahdin pitäen pienen tauon. Vedin syvään henkeä ja jatkoin:
"Jos muistutat jotakuta, he kiroavat sinut ja pysyvät kaukana sinusta. Kirkasmarja antoi pennulleen nimen, joka sai muut inhoamaan pentua. Pentu varttui yksin, luullen olevansa erilainen ja huonompi kuin muut. Hän ei totellut ketään, eikä piitannut soturilaista lainkaan. Hän luuli olleensa erakko, jonka vanhemmat kylmästi hylkäsivät tämän Jokiklaanin reviirille. Ollessaan kyllin vanha, tämä jokiklaanilainen lähti metsästämään olemattomia erakkovanhempiaan haluten kostaa ja päätyi pahuuden polulle", nau'uin tasaisella äänellä kääntämättä katsettani oppilaaseen. Menneisyyteni muistelu sai minut jopa hieman herkistymään, mutta en voinut näyttää sitä Valhekuiskeen oppilaalle. En tiennyt, ymmärsikö Mututassu puhuvani itsestäni, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
"Jokiklaanin parantaja on mätä sydämeltään. Hänen vuokseen pentu oli yksinäinen ja syrjitty, se oli yksin hänen syytään. Takuulla Jokiklaanissa on muitakin kissoja, jotka kantavat pahuutta sydämessään ja esittävät niin hyvää. Älä siis ole pahoillasi siitä, että harjoituksillamme karkotamme joesta kalaa", nau'uin naaraalle, joka vastasi nyökäten. Tiesin veden olevan kylmää tähän aikaan vuodesta, mutta se ei estäisi minua. Kuljin Jokiklaanin reviirille empimättä ja pysähdyin joen viereen sellaiseen kohtaan, jossa olisi matalaa ja olisi helppo opetella taistelua vedessä. Kohdassa oli paljon kaislikkoa, joka olisi hyvä meille. Se piilottaisi meidät jokiklaanilaisilta, jotka kulkisivat kauempana. Jokiklaanilaisiin verrattuna olin surkea uimari, mutta pärjäisin vedessä muita vastaan hyvin. Mututassu katseli hitaasti virtaavaa jokea inhoten. Upotin käpäläni joen viileään veteen. Onnekseni se ei ollut vielä niin hyytävää mitä puro Myrskyklaanin reviirillä oli. Voisimme hyvin pulikoida tässä saamatta viheryskää.
"Tule", käskin tiukasti astuessani veteen nyt kokonaan. Vesi hipoi vatsakarvojani. Epäröiden Mututassu asteli perässäni veteen. Hän tärisi kastellessaan jokaisen raajansa. Minua runsaasti pienemmällä oppilaalla vesi ylsi yli puoliväliin tuon kylkiä.
"Jos taistelet vihollistasi vastaan rantavedessä, helpoin liike on käpälällä veden läimäisy", nau'uin naaraalle viiltäen käpälälläni vedenpintaa. Vesi roiskui oppilaan kasvoille ja sai tuon sulkemaan silmänsä ja kääntämään päänsä poispäin.
"Hyvällä tuurilla saat aikaa hyökätä vihollisen kimppuun, kun se tekee juurikin noin. Jokiklaanilaiset tosin harjoittelevat kestämään tuollaiset roiskinnat ja saattavat tehdä silloin hyökkäyksen suoraan kimppuusi, johon sinun täytyy varautua. Jos joku hyökkää kimppuusi veden alta, vältä pinnan alle joutumista. Jos vihollinen vetää sinut veden alle, rauhoitu ja älä vedä vettä keuhkoisi. Löydä vihollinen ja yritä potkaista tai viiltää sitä kynsilläsi. Tärkeintä on päästä taas pintaan. Tähtää iskut aina kissan päähän, sillä se saattaa saada sen hörppäämään vettä ja pakottaa kissan pinnalle, jolloin itsekin pääset. Jos onnistut potkaisemaan vihollist niin, että se vetää vettä keuhkoihin, ui niin nopeasti pintaan kuin suinkin voit. Sen jälkeen estä vihollisen pintaan nousu. Keuhkoihinsa vettä vetäissyt kissa on helppo kohde. Todennäköisesti sen ajatukset ovat keskittyneet hapen saantiin", kerroin oppilaalle.
"Mutta minä en osaa uida", hän naukui kallistaen päätään.
"Totta", virnistin. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. Viitoin hännälläni häntä syvemmälle veteen. Mututassu seurasi hitaasti, koska ei ollut tottunut vedessä liikkumiseen. Kun vettä oli naaraan kaulaa myöten, asetuin hänen vierelleen. Mututassu katsoi minua kysyvästi. Silmänräpäyksen kuluttua olin syöksynyt naaraan kimppuun ja painanut tämän veden alle. Raahasin oppilasta kauemmas niin, että hän ei yltänyt veteen. Mututassu räpiköi veden alla kauhuissaan. Päästäessäni hänestä irti, naaras jatkoi räpiköintiä. Kun hetki oli kulunut, vedin hänet pinnan päälle tarttuen hänen niskaansa kiinni. Otteen saaminen räpiköivästä kissasta oli haastavaa, mutta se onnistui. Oppilas yski vedet keuhkoistaan. Vein hänet taas sinne, missä hän ylsi maahan.
"Vedessä ollessasi pysy koko ajan varuillasi. Jos joku lähestyy sinua nopeasti tai koskettaa veden alta, lopeta hengittäminen. Juuri äskeisen kaltaisissa kohtauksissa nopea reagointi on tärkeintä. Toki se on vaikeaa, mutta jos vedät vettä keuhkoisi, älä vedä sitä lisää. Yritä yskiä veden alla ja lopettaa hengittäminen. Rauhoitu äläkä räpiköi pinnan alla. Kun vihollinen huomaa sinun olevan liikkumaton, se ajattelee sinun kuolleen. Todennäköisesti hän päästää sinusta irti, jolloin on sinun vuorosi. Jos saat pohjasta tukea, ponkaise itsesi pinnalle. Siellä saat vedettyä ilmaa keuhkoihisi ja sinun täytyy alkaa taistelemaan", kerroin.
"Entä jos ei ole pohjaa?" oppilas kysyi saatuaan vedet pois keuhkoistaan.
"Sitten sinä uit tai vaikka puraiset vastustajaa niin kovaa kuin ikinä pystyt. Vedät vaikka hänet pinnan alle ja ponkaiset itsesi pintaan kissan avulla. Pidä hänen hampaansa mahdollisimman kaukana takajaloistasi ja hännästäsi, ettei hän vedä sinua taas pinnan alle", sanoin kylmästi. Mututassu nyökkäsi.
"Voimmeko me yrittää-", naaras ei ehtinyt lopettaa kysymystään, kun syöksyin jo häntä kohti. Nyt oppilas onnistui olemaan vetämättä vettä henkeen, kun painoin hänet veden alle ja vedin syvemmälle. Naaras räpiköi melko pitkään, kunnes tajusi lopettaa. Irrotin otteeni hänestä ja odotin, että kissa upottautuu pohjaan ja sen avulla ponnistaa itsensä pintaan. Niin kävi. Mututassu loikkasi kimppuuni ja upotti hampaansa kaulani vasemmalle puolelle. Upottauduin pinnan alle uiden siellä syvemmälle niin, etten itsekään yltänyt enää pohjaan pitäessäni päätä pinnan päällä. Mututassu irrotti otteensa minusta hapen loppuessa ja keksi kiepahtaa selkääni. Naaras ponkaisi itsensä pintaan selkäni avulla. Kun uin pois kissan alta, hän jäi räpiköimään veteen upoten hetki hetkeltä syvemmälle.
"Rauhoitu!" huusin naaraalle muutaman kerran, kunnes hän kuuli sen ja pakotti itsensä rahoittumaan. Uin sulavasti kissan luokse ja vedin hänet pintaan.
Päästyämme jälleen matalammalle, päästin Mututassun irti ja naaras seisoi nyt omilla jaloillaan.
"Uiminen on helppoa, kun sen kerran oppii. Sinun täytyy vain tasaisin väliajoin potkia takajaloillasi, kas näin", näytin ja potkin takajaloillani vettä uiden kauemmas oppilaasta. Palasin hänen luokseen. Uintitaitoni olivat kohmeessa, mutta kyllä minä yhä pinnalla pysyin. Mestarini Helmitähti oli opettanut, että kerran uintitaidon oppinut ei voinut enää unohtaa sitä. Se piti paikkansa. Mututassu yritti itsekin, mutta päätyi vain pinnan alle. Hän ponkaisi itsensä pintaan ja onnistui pääsemään taas matalammalle.
"Tee etukäpälilläsi tällaista liikettä ja kurottele päälläsi taivasta, jos se helpottaa pinnalla pysymistä. Emme ole jokiklaanilaisia, joten uimisen ei tarvitse olla täydellistä. Voit hämmästyttää jokiklaanilaisvastustajan jo pelkällä pinnalla pysymisellä", kerroin. Mututassu nyökkäsi epäröiden. Näytin hänelle lisää käpälän liikettä, jolloin oppils nyökkäsi.
"Ui tänne", käskin ja uin kauemmas naaraasta. En yltänyt itsekään enää pinnalle, joten jouduin uimaan paikoillaan. Se oli vaikeaa. Potkin takajaloillani vettä allani ja liikuttelin etujalkojani hitaasti. Epäröiden Mututassu syöksähti eteenpäin vedessä. Hän potki takajaloillaan vettä nopeaan tahtiin ja räpiköi etujaloillaan. Naaras vajosi pinnan alle, löysi pohjan ja ponkaisi itsensä ylös. Hän oppi jo hieman, sillä takaisin matalalle pääsy oli nyt helpompaa. Jouduin käymään pohjassa, sillä pinnalla pysyminen kävi haastavaksi. Ponkaisin itseni pintaan ja jatkoin uimista paikoillaan.
"Uudestaan", komensin. Mututassu yritti uudelleen. Hän potki yhä voimakkaasti, mutta etujalkojen liike oli harkitumpaa. Naaras liikutti vuorotellen etujalkojaan. Hän kurkotteli päällään taivasta ja hengitti rauhallisesti. Naaras onnistui uimaan luokseni, mutta koska hän ei nähnyt eteenpäin, hän törmäsi minuun. Hän veti nopeasti vettä keuhkoihinsa ja vajosi pinnan alle. Annoin naaraan löytää itse tiensä ylös pinnalle. Mututassu räpiköi ylös ja veti vettä keuhkoihinsa. Kissan katse oli innostunut. Hän oli oppinut. Olin ylpeä Mututassusta.
"Takaisin rantaan", komensin ja ohitin kissan. Vanavedessäni Mututassu seurasi minua. Kuulin hänen kadottavan välillä tahtinsa, mutta naaras löysi sen aina uudelleen ja jatkoi matkaa. Uiminen oli hänellä hidasta, mutta hän oppi pitämään katseensa edessäpäin. Matalalla Mututassu hengitti raskaasti. Uiminen vei tältä paljon energiaa, mutta kyllä se siitä.
"Oikein hyvä", toteamukseni sai naaraan ilmeen muuttumään yllättyneeksi. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne.
"Toki kaipaat vielä paljon harjoitusta, mutta ensimmäiseksi kerraksi tuo oli varsin hyvä. Tasoita hengityksesi ja ui sitten kauemmas. Minä teen jossain vaiheessa yllätyshyökkäyksen kimppuusi veden alta. En kerro mistä tulen, mutta voit yrittää etsiä minua. Muista olla kaiken aikaa valppaana, sillä saatan vetää tai painaa sinut pinnan alle. Sinne joutuessasi rauhoita mielesi ja keskity tärkeimpiin asioihin. En taistele tosissaan, sillä kokoni on sinuun verrattuna niin paljon suurempi", sanoin oppilaalle odottaen, että tuo lähtisi uimaan syvemmälle.

//Mutu? Sori jos hittasin xdd
// 1384 sanaa

Nimi: Raetähti

18.10.2018 22:46
Pysyin tyynenä katsellessani kissajoukkoa edessäni. He eivät tehneet elettäkään lähteäkseen ehjin nahoin Kuolonklaanin reviiriltä, joten pakko kai tässä oli tuhria ennen lähtöä suittu turkki noiden takia. Katsoin raidallista hopeanharmaata naarasta, joka oli joukon kärjessä ja joka oli ainoana uskaltautunut puhumaan minulle. Hänessä lemusi varjoklaanilaisille ominainen löyhkä - ja vähän muutakin. Ilmeisesti tuo kissa ei ollut viettänyt hetkeen aikaa klaanissaan, oliko naaras sitten lähtenyt itse tai karkotettu, kuka tietää. Hänen menneisyytensä minua ei kiinnostanut, Varjoklaani hänessä joka tapauksessa löyhkäsi. Yritin muistella hänen nimeään kokoontumisista. Mieleeni tuli vain Härmäjoku. Mahtoiko kissa olla sitten Härmävirta tai joku vastaava, en muistanut kunnolla. Tarkastelin kissan ruumiinrakennetta. Naaras oli solakka ja melko pienikokoinen, minä olin ainakin häntä huomattavasti isompi sekä painavempi. Voimassa voittaisin hänet siis helposti, mutta ketteryydessä uskoin häviäväni. Tai kukapa tietää oliko naaras alkuunkaan ketterä vai näyttikö hän vain siltä. Härmävirta - jos siis muistin tuon löyhkäävän kissan nimen oikein - taisi olla joukosta ainoa, joka oli saanut koulutusta. Toiset kissat hänen takanaan eivät olleet tainnut koskaan edes klaanikissaa nähdäkään, ellei Härmävirtaa nyt otettu laskuihin mukaan. Ainut haaste tässä joukossa oli sen suuri lukumäärä ja Härmävirta. Minä olin erittäin hyvä taistelija ja yksin kohdatessani jonkun noista kissoista olisin silponut hänet nopeasti palasiksi, mutta heitä oli kuitenkin neljä ja minua vain yksi. Tässä olisi siis myös riskinsä. Siirsin katseeni hopeanharmaasta naaraskissasta toiseen naaraaseen. Tämä kissa - mitä ilmeisemmin erakko - omasi siniharmaan turkin. Ruumiinrakenteeltaan naaras oli siro ja pienikokoinen, kuten Härmävirtakin. Ajattelin myös, että tämä naaras keskittyisi enemmänkin kettyryyteen kuin voimaan, mikäli kissa osasi edes heiluttaa tassuaan. Saattoihan toki olla, että Härmävirta olisi opettanut uusille kavereilleen jotain varjoklaanilaisten taisteluliikkeitä, kukapa tietää. Näytti kuitenkin siltä, ettei tämä naaras paljoa osannut. Kävin katseellani läpi myös mustavalkoisen naaraan, joka oli myös pienikokoinen. Eipä tässä porukassa kookasta kissaa näkynytkään. En uskonut tämänkään erakon osaavan kovin hyvin käyttää käpäliään taistelemiseen. Vilkaistessani joukon hännillä olevaan naaraaseen mieleni olisi tehnyt räjähtää nauruun. Mitä tuo kissa teki näiden kolmen mukana? Nämä kolme kissaa edes näyttivät siltä, että pystyisivät taistelemaan vastaan, mutta tuo naaras luikkisi heti ensimmäisenä häntä koipien välissä pakoon. Punertavan oranssi naaras näytti kaiken lisäksi olevan peloissaan, senkin huomasi melko selvästi. Katselin arvioiden vielä jokaista kissaa edessäni. He eivät tulisi olemaan minulle vaikea vastus.
"Selvä, jos kerran vaaditte", lausahdin tyynesti ja lähdin hitaasti kiertämään kehää nelikon ympärillä. Päästäkseni oikeanlaiseen tunnelmaan pörhistin turkkiani, jotta näyttäisin entistäkin isommalta. Katsoin jokaista kissaa vuoron perään silmiin. Olin valmis. Olin valmis vastaanottamaan hyökkäyksen. Valmis hyökkäämään jonkun kimppuun. Valmis kaikkeen. Vaikka taivaalta tippuisi kissa niskaani, olisin valmis siihen. Paljastin hampaani ja siristelin silmiäni katsellessani nelikkoa. Kyllä minä heille pärjäisin. Kyllä he tämän jälkeen oppisivat, ettei Kuolonklaanin reviirille noin vain kuljettu ilman seurauksia.

//Usva? Härmä? Bloody? Ei kannata välittää, jos ilmenee jotai tosi sekavia kohtia: oon kirjottanu tätä pikku pätkissä koko illan ajan ja oon jo aika väsyny, joten xD mutta menkööt, oli sekava tai ei.
// 429 sanaa

Nimi: Mututassu

18.10.2018 21:34
Innostus kihelmöi ja kutitti käpälissäni, kun loikin Viiltokaaoksen perässä kohti nelipuita ja jokea. Olin odottanut tätä siitä asti, kun varapäällikkö oli luvannut opettaa minua taistelemaan jokiklaanilaisia vastaan. Ja nyt vihdoin se tapahtuisi. Sen lisäksi, että yritin pysyä todella suurikokoisen kollin vauhdissa, mietin samalla kaikkia asioita, joita mestarini ja Viiltokaaos olivat opettaneet minulle. Halusin vakuuttaa Viiltokaaoksen taidoistani ja saada edes ripauksen kunnioitusta häneltä. Minusta tuntui, että olin aina ollut todella huomaamaton ja vain yksi turha kuolonklaanilainen, mutta annoin sen vielä itselleni anteeksi - olinhan vielä oppilas. En kuitenkaan haluaisi olla huomaamaton ja vain yksi rivisoturi, kun minusta tulisi soturi. Halusin, että soturiksi nimittämisen jälkeen minua arvostettaisiin. Toki se ei kävisi ihan heti, sillä minun täytyisi osoittaa olevani kunnon kuolonklaanilainen ja ansaita muiden luottamus ja kunnioitus. Enkä oikeastaam edes haluaisi nousta klaanin arvoasteikossa silmänräpäyksessä, vaan ansaita kaiken pala palalta, kovan työn tuloksena. Silloin todistaisin myös itselleni olevani kaiken arvostuksen arvoinen. Aivan kuten Viiltokaaos. Katsahdin suuren kollin tummanharmaata turkkia ja toivoin, että olisin joskus kuin hän.
"Viiltokaaos", naukaisin tunnustelevasti, kun erotin nelipuut edessämme. Ei menisi kauaa kun olisimme siellä. Viiltokaaos vilkaisi minua nopeasti ja oletin sen olevan merkki, että voin puhua.
"Mitä jos joku tulee paikalle, kun olemme toisen klaanin reviirillä?" Ääneni oli hieman epävarma, sillä en tiennyt oliko kysymys aivan tyhmä. Oliko tämä sellainen aivan yksinkertainen asia, jonka kaikki tiesivät ja nyt tein itsestäni hiirenaivon kysymällä sitä? "Hyökkäämmekö me heidän kimppuunsa?" En tiennyt yhtään miten sellaisessa tilanteessa tulisi toimia, ja toivoinkin Viiltokaaoksen opastavan minua. Jos en kuitenkaan saisi ohjeita ja tilanne tulisi aivan yllättäen, todennäköisesti perääntyisin ja luikauttaisin pienen valkoisen valheen miksi olin toisen klaanin reviirillä. Ehkä varapäällikkökin tekisi samoin?
"Ei, vaikka hyökkääminen onkin erittäin kunnianhimoinen ajatus. Se herättää kuitenkin paljon huomiota ja tekee meistä syyllisiä. Voimme kuitenkin luikerrella tilanteesta helposti pois, jos työnnämme sinut etualalle", Viiltokaaos naukui. Räpäytin hieman hämmentyneenä silmiäni ja mietin, mitä kolli mahtoi tarkoittaa viimeisellä lauseellaan. Lisäksi mieleni teki sanoa, että mehän olimme jo valmiiksi syyllisiä astuessamme luvatta toisen klaanin reviirille, mutta pidin kuitenkaan suuni kiinni. Tiesin, mitä Viiltokaaos tarkoitti, enkä halunnut kuulostaa ärsyttävältä kaikkitietävältä pennulta enkä siksi avannut suutani. Varapäällikkö kuitenkin vilkaisi minua ja huomasi lievästi mietiskelevän ja hämmentyneen ilmeen kasvoillani.
"Sinä saat luvan olla eksynyt oppilas Jokiklaanin reviirillä, mikäli kohtaamme muita kissoja", Viiltokaaos selvensi ja virnisti omahyväisesti. Puristin suuni kiinni ja tunsin polttavaa halua protestoida suunnitelmaa. En halunnut olla oppilas, joka oli vahingossa ylittänyt hajuvanan, vaikka tässä olikin kyse vain valehtelusta. Pidin kuitenkin jälleen suuni kiinni ja yritin työntää ärtymykseni syrjään, sillä olimme saapuneet nelipuille. Samassa muistin Viiltokaaoksen sanoneen, että voisi kertoa minulle jotain Jokiklaanin historiasta. Nostin päätäni uteliaasti ylöspäin ja höristin korviani, kun Viiltokaaos pysäytti minut nelipuiden juurelle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, oliko joku seurannut meitä tai muuten vain sattunut metsästysreissullaan nelipuiden laaksoon. Ketään ei kuitenkaan näkynyt enkä tuntenut ilmassa kuin raikkaan tuoksun. Lähestyvän lehtikadon saattoi tuntea ilmassa ja lempeä tuuli toi Jokiklaanin reviiriltä vienoa kalanhajua. Nyrpistin nenääni ja yritin unohtaa sen tosiasian, että pian olisin siellä ja yrittäisin selviytyä vedessä. En pitänyt vedestä, enkä halunnut mennä sinne, mutta mitäpä en tekisi tullakseni paremmaksi soturiksi.

// Viilto?
// 499 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

17.10.2018 21:30
"Jos olisin tarpeeksi vahva, olisin jo hoidellut Rosmariiniputouksen pois päiviltä", Mäyräraita murahti turhautuneen kuuloisena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään pientä puskaa, joka oli sattunut olemaan hänen tiellään. Lehdet lävistyivät siististi ja putosivat elottomina nummiruohikolle. Kuvittelin mielessäni puskan tilalle Rosmariiniputouksen ja kuvittelin Mäyräraidan tilalle minut. Sivalsin kuolettavasti tyttäreni kurkun auki ja verta purskahti suoraan kasvoilleni, joita koristi jäätävä hymy. Rosmariiniputous ulvaisi tuskaisesti ja iskeytyi maahan kouristelujen vallatessa ruumiinsa. Laskin etukäpäläni hänen avautuneen kurkkunsa päälle, joka alkoi tahrata sinertävänharmaan käpäläni kirkkaanpunaiseksi. Tätä minä tahdoin, kostoa. Tahdoin näyttää heikolle tyttärelleni, että hän ei kuulunut tähän maailmaan. Hän kuului Tähtiklaanin metsästysmaille.
"Meillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin kuvittelinkaan", naukaisin silkkisesti ja murahdin äänekkästi, jotta Sumumyrsky kääntyisi ympäri. Hopeanharmaan kollisoturin meripihkainen katse porautui minuun ja kohotin päättäväisenä kasvojani korkeammalle.
"Palaa sinä vain leiriin, taisimme haistaa riistaa Mäyräraidan kanssa", valehtelin nopeasti ja nyökäytin päätäni merkiksi, että Sumumyrsky voisi häipyä. Soturi tuijotti minua hetken aikaa kylmästi, mutta lähti sitten välinpitämättömästi jatkamaan matkaansa. Murahdin tyytyväisenä ja käännyin sitten Mäyräraidan puoleen, joka silmäili minua odottavaisena.
"Aina siitä asti kun häivyin Varjoklaanista ja liityin kuolonklaanilaisten rivistöön, olen tahtonut upottaa kynteni tyttäreni kurkkuun ja sivaltaa hänet hengiltä. Se halu on viimeisten kuiden aikana vain voimistunut ja nyt olen tavannut kissan, joka varmasti janoaa samaa kostoa Rosmariiniputousta kohtaan. On monia muitakin varjoklaanilaisia, jotka eivät ole soturin arvoisia, mutta tyttäreni on aivan ensimmäisenä listalla. Minulla on jo eräs suunnitelma, mutta siinä on vielä punomista, joten kerron sen myöhemmin. Mutta mitä sanot", kysyin kylmästi ja porasin haastavasti liekehtivän kylmänsinisen katseeni Mäyräraidan sähkönsinisiin silmiin, "oletko kiinnostunut vai et? Tahdon suoran vastauksen."

//Mäyrä?
//255 sanaa

Nimi: Mäyräraita

17.10.2018 08:21
“Nyt taitaakin olla minun vuoroni kysyä sinulta jotain.” Kylmähenkäys porasi kylmänsinisten silmiensä ilkkuvan katseen minuun ja kysyi silkkisen jäisellä äänellään:
“Millaiset sinun välisi ovat Rosmariiniputouksen kanssa? Hän on sentään veljesi puoliso, joten te olette varmasti läheisiä, eikö niin?”
Tunsin kynsieni työntyvän ulos ja niskakarjoveni pörhistyvän. Voi kumpa se olisikin ollut niin, mutta kohtalo oli päättänyt puuttua peliin ja muuttaa kaiken.
“Jos totta puhutaan, minä vihaan häntä enemmän kuin ketään”, murisin näreissäni ja kuvittelin jo hetken ajan näkeväni silmieni edessä naaraan siron, kirjavaturkkisen hahmon, joka suorastaan kaipasi pieniä ruhjeita sinne tänne. “Hän vei veljeni minulta ja on nyt hyvää vauhtia saavuttamassa uuden aseman klaanissa. Olen täysin varma siitä, että Minttusydän valitsee hänet varapäällikökseen”, sihahdin inhoksuen.
Kaduin lähes heti sitä, että olin mennyt avautumaan Kylmähenkäykselle. Mutta toisaalta, mitä menetettävääkään minulla enää oli? Veljeni oli ollut ainoa asia, mikä oli pitänyt minut Varjoklaanissa, mutta nyt kun välimme olivat mitä olivat, millään ei tuntunut olevaan enää mitään merkitystä. Ehkä tulisin vain keskittymään uuden elämäni rakentamiseen Kuolonklaaniin ja Kettuaskelen unohtamiseen.
“Jos olisin tarpeeksi vahva, olisin jo hoidellut Rosmariiniputouksen pois päiviltä”, ärähdin tuohtuneena ja huitaisin kynsilläni lähintä lehdetöntä pensasta, joka sattui tielleni. Tahdoin purkaa suuttumustani johonkin.

//Kylmä?
//190 sanaa.

Nimi: Korpikyynel

17.10.2018 08:07
Katsoin Mututassua ja kohotin hieman kulmiani.
”Olisiko minun pitänyt?” kysyin hieman halveksivasti. Mututassu ei vastannut.
”Olisit voinut itsekin sanoa jotain, mutta keskityit ilmeisesti enemmän itsesi sukimiseen ja unohdit että minäkin olen tässä”, oletin nostaen hiukkasen leukaani, kuin tietäen että olin ainakin osittain oikeassa. Nousin seisomaan ja ravistelin äskeisen rankkasateen kastelemaa turkkiani rajusti, välittämättä tippaakaan siitä kaatuiko Mututassu. Sitten istuuduin taas ja aloin sukia turkkiani siistimmäksi kuin oppilas ei olisi ollut paikalla. Todellisuudessa korvani olivat kääntyneenä häneen päin, jotta saisin kiinni pienimmästäkin äänestä joka tuli hänen suunnastaan. Lopulta kyllästyin Mututassun tarkkailuun ja päätin tehdä väistämättä edessä olevalle tylsyyden tunteelle jotain.
”Näyttää siltä, että minun on aloitettava keskustelu. Koska olisi hieman epäkohteliasta kääntää keskustelu heti itseeni, aloitankin kysymällä jotakin sinusta”, naukaisin ja kohtasin Mututassun taivaansinisen katseen. Naaras nyökkäsi eikä sanonut mitään - vieläkään - kun aloitin perinteisellä kysymyksellä:
”Onko Valhekuiske hyvä mestari?”
Silmäilin Mututassua leuka koholla, tietäen arvoni tarkalleen. Olin soturi, ja Mututassu vain oppilas. Naaras oli ollu oppilaana jo kauan, en väittänyt että se johtuisi hänestä itsestään, kysymyksessä saattaisikin olla Valhekuiske, Mututassun mestari. Valhekuiske oli kaiketi vielä aika nuori, eli hänen kokemuksensa mestarina toimimisesta ei välttämättä ollut kovin hyvä. Mututassu vaikutti vantteralta, joten oletin hänen olevan voimakkaan puoleinen. Toisin kuin minä. Mututassu vaikutti myös mukavalta, siis sillä lailla että hän voisi ehkä olla ystäväni. Vaikka tuskinpa hän haluaisi olla minulle mitään sen enempää kuin etäinen klaanitoveri. Mutta aina kannattaisi yrittää. Mututassusta saisi varmasti ystävän, jolle kertoa murheista ja huolista, ei sellaisen kuin Tappotahto tai Jäälilja.
”Kaipa hän on ihan mukiinmenevä”, Mututassu sanoi, ja kiinnitti huomioni taas täysin häneen. Sitten naaras jatkoi:
”Entä sinun mestarisi?”
Siristin silmiäni. Jokin vaisto sisälläni huusi olla ystävällinen Mututassulle, mutta katselin häntä kulmat kurtussa ja hieman halveksivasti hymyillen.
”Kaipasin hiukkasen kattavampaa vastausta. Minkälaisia metodeita Valhekuiske käyttää? Missä hän on onnistunut erityisen hyvin sinua opettaessaan”, kyselin ja työnsin kuonoani Mututassun naamaa kohti. Nostin leukaani taas. Mieleeni muistuivat aikaisemmat ajatukseni siitä kuinka olin soturi ja Mututassu oppilas. Tosin olin nuori soturi, koko klaanin nuorin. Kaiketi. Haukottelin raukeasti ja totesin että nälkä painoi yhä vatsaa. En kuitenkaan tehnyt mitään liikkuakseni tuoresaaliskasan luo. Aurinko oli vielä aika korkealla eikä nukkumaanmenostakaan ollut puhettakaan. Niinpä päätin vain istua ja kärsiä. Vilkuilin Mututassun suuntaan hieman hermostuneena, pyörien paikoillani nälän valtaamana. Mututassu ei saisi huomata mitään, joten koitin pysyä paikoillani. Kallistin päätäni hieman ja muistutin Mututassua kevyesti tökkäämällä häntä kylkeen. Kielelläni kupli sanoja, jotka halusin lausua Mututassulle, haluaisiko hän olla ystäväni, kuunnella murheitani väsymiseen asti ja kertoa omista huolistaan minulle vastineeksi. En kuitenkaan sanonut mitään. Mutta kun Mututassukin oli hiljaa - mietti ilmeisesti vastaustaan aikaisempaan kysymykseeni - henkäisin ja lausuin:
”Mututassu, öh... minulla olisi vähän asiaa, mutta vastaa ensin - tai missä vaiheessa tahansa, mitäpä väliä sillä on - aikaisempaan kysymykseeni Valhekuiskeesta, minä tietenkin kerron sinulle Sysisydämestä. Mutta se asiani.”
Mututassu kiinnitti katseensa minuun ja kallisti päätään odottavaisena.
”Minulla ei ole ketään jolle voisin uskoutua, jolle voisin kertoa murheistani eikä ketään joka voisi puolestaan kertoa minulle huolistaan. Haluaisitko sinä yrittää olla minun kanssani sellainen, sanotaanko ystävä. Ei se varmasti onnistu näin äkkiseltään, mutta ajan kuluessa meidän välillemme saattaisi muodostua side. Liittolaisuusside. Tai ystävyysside. Ymmärrätkö?” henkäisin ja katsoin Mututassua epävarmana. Olinko päästänyt suustani väärät sanat. Olinko pilannut mahdollisuuden Mututassun ystävyyteen valitsemalla väärät sanat.

//Mutu? En ny ihan tiedä missä Mudun pitäis olla, kun Viiltokin oli jättäny jatkot mutta joo
//521 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

16.10.2018 17:47
"Kyllästyitkö sinäkin pehmoisiin varjoklaanilaisiin? Vai tuliko sinulle perheongelmia - niin kuin minulle", Mäyräraita kyseli vilpittömän utelias ilme kasvoillaan leväten. Heitin nopean ilmeettömän silmäyksen varjoklaanilaiseen, joka yritti selvästikin puristaa minusta ulos jonkinlaista tietoa. Siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni ja käänsin sitten mahdollisimman välinpitämättömästi eteenpäin.
"Kuinka mukavaa kuulla, että jopa noin nuoret kissat tietävät teostani. Varjoklaanissa ei mitään muuta tapahdukaan, joten vanhat uutiset leijuvat leirin yllä kauan", huomautin ilkkuvasti ja porasin sitten kylmän katseeni suoraan Mäyräraidan sähkönsinisiin silmiin.
"Tiedän kyllä, että tiedät teostani ja syyn karkotukseeni, joten siitä on turha tulla utelemaan. Mutta onhan Varjoklaanin pehmomaisella luonteella suuri osa tarinassa. Siitä asti kun sain Ikituulen mestarikseni juuri sen jälkeen kun Tihkutähti oli astunut valtaan, olen katsonut varjoklaanilaisia ja nähnyt heissä vain heikkoutta. Kun pentuni olivat pääsemässä sotureiksi, en enää kestänyt klaanitoverieni pehmoutta ja häivyin. Siinä klaanissa asuminen heikensi minua kokoajan ja ainoa syy sille, miksi olen vielä taitava taistelija ja vahva soturi, on koska jätin Varjoklaaniin. Liljahenkäys ja pentuni jäivät sinne hiipumaan olemattomiin ja kuten oletkin jo huomannut, hiipuminen on jo pitkällä. Loppujen lopuksi, poikani ovat kuolleet ja nuorin tyttäreni tajusi häipyä siitä klaanista. Liljahenkäys ja Rosmariiniputous saavat tajuta virheensä kun kohtaan heidät taisteluussa."
"Ja Rosmariiniputous... millaiset välit teillä on?" Mäyräraita kysyi hitaasti. Siristin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni ja tunsin ympäröivän ilman sähköistyvän. Tuolla naaraalla oli todellakin tarpeeksi rohkeutta udella minun ja tyttäreni väleistä. Minun oli pakko ihailla hieman entistä varjoklaanilaista, koska hän varmasti tiesi kuinka lähellä oli että antaisin hänellä kunnollisen mäiskäyksen poskeen.
"Olen varmaan läheisempi myrskyklaanilaisten kuin hänen kanssaan. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hän tekee, mutta kun näen hänet rajalla, mikään ei estä minua paljastamasta kynsiäni, eivät edes joku soturilaki. On suuri virhe Varjoklaanille pitää sellaista kissaa arvokkaana ja hyvänä soturina, mutta omapahan on menetyksensä. Lyhyesti sanottuna, en ole nähnyt häntä omana tyttäreni. En koskaan, en edes silloin kun hän syntyi. Ja arvaa mitä", sihahdin kumartuessani lähemmäs Mäyräraitaa, "minä en tule myöskään ikinä tulevaisuudessa näkemään häntä tyttärenäni."
Sen sanottuani käänsin salamannopeasti kuononi menosuuntaan ja jatkoin rivakkaa marssimista hiljaisuudessa. Tunsin Mäyräraidan tuijotuksen niskassani vielä lyhyen hetken, kunnes se kääntyi eteenpäin. Sitten mieleeni iski eräs asia, josta olin aina halunnut puhua tuon naaraan kanssa. Asia, joka voisi todella lähentää minua ja tyttäreni kumppanin siskoa.
"Nyt taitaakin olla minun vuoroni kysyä sinulta jotain", naukaisin jäätävän silkkisesti ja porasin toistamiseen ilkkuvan tuijotukseni naaraan silmiin, "millaiset sinun välisi ovat Rosmariiniputouksen kanssa? Hän on sentään veljesi puoliso, joten te olette varmasti läheisiä, eikö niin?"

//Mäyrä?
//397 sanaa

Nimi: Mäyräraita

16.10.2018 12:35
"No, miten Varjoklaanissa on mennyt? Ei varmaankaan kovin kummoisesti kun sen soturit jättävät klaaninsa yksi toisensa jälkeen." Kylmähenkäyksen äänessä oli jäätävä sävy, joka sai minut valpastumaan. Voisinko loppujen lopuksi luottaa tuohon kolliin yhtään sen paremmin kuin veljeenikään? Toisaalta sellaisiahan kuolonklaanilaiset olivat: petollisia.
"Miten rakkaalla veljelläsi menee?" soturi jatkoi jo hieman pehmeämpään äänensävyyn. "Kun minä olen nähnyt hänet kokoontumisissa, olen itse asiassa nähnyt hänessä potentiaalia. Loppujen lopuksi hänen isänsä on Varjoklaanin päällikkö ja vihasi Tihkutähteä tai ei, päälliköksi pääseminen ei ole helppoa. On todella säälittävää nähdä, että niin lupaava soturi on mennyt hukkaan. Sinusta voi itseasiassa tulla jotain, koska toisin kuin veljesi, sinä et ole muuttunut tyttäreni ja hänen kumppaninsa kaltaiseksi pehmoksi." Se oli totta. Olin onnistunut melko hyvin pitämään pääni muutoksen virran riepotellessa klaaniani huonompaan suuntaan.
"No, kerropas minulle millaista Kuolonklaanissa on mielestäsi?" Kylmähenkäys vaihtoi yllättäen puheenaihetta. Kohotin mietteliäänä kulmiani ja pohdin kuumeisesti, mitä vastaisin kollille.
"Tunnen olevani kaltaiseni joukossa", vastasin lyhyesti. En halunnut soturin pystyvän lukemaan minua kuin avointa kirjaa. Tunteista oli selvästi pelkästään haittaa täällä.
"Hiljaa!" Sumumyrsky sihahti närkästyneen kuuloisena ja kääntyi katsomaan meihin päin lapansa ylitse. Hänen hännänpäänsä nyki tyytymättömästi ja meripihkanväriset silmät olivat kaventuneet ohuen ohuiksi viiruiksi, jotka tiirailivat minua ja Kylmähenkäystä kylmästi.
Huomasin saapuneemme ukkospolun varrelle. Toisella puolella sijaitsi Nelipuiden laakso, jossa meidän oli tarkoitus saalistaa. Vaikka en ollutkaan luontainen metsästäjä, voisin silti koettaa napata jonkin muun oravan lisäksi. Halusin osoittaa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle, etteivät he olleet tehneet virhettä hyväksyessään minut klaaniinsa.
Odotin että Sumumyrsky ja Kylmähenkäys pääsivät ensin ukkospolun toiselle puolen ennen kuin ryhdyin valmistautumaan omaan koitokseeni. Juuri kun olin aikeissa syöksyä polun ylitse, valtavankokoinen hirviö keskeytti minut. Se juoksi salamannopeudella ohitseni ja siitä syntyvä ilmavirta oli kaataa minut maahan. Hirviön ollessa jo näkökenttäni ulkopuolella ryhdistäydyin ja kipitin Sumumyrskyn ja Kylmähenkäyksen luokse. Sinertävänharmaa soturi pyöritteli vain silmiään ja jatkoi matkaansa kokeneemman soturin perässä.
Nostin leukaani hieman ylemmäksi ja yritin pitää ruotoni ojennuksessa näyttääkseni edes vähän yhtä uljaalta kuin Kylmähenkäys tai Sumumyrsky. Molemmat olivat minua runsaasti vanhempia ja varmasti myös taitavampia, joten oletettavasti minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia heitä vastaan taistelussa, jos sattuisimme olemaan eri puolilla.
Loikin Kylmähenkäyksen rinnalle. "Kyllästyitkö sinäkin pehmoisin varjoklaanilaisiin?" kysyin vilpittömän utelias pilke silmissäni. "Vai tuliko sinulle perheongelmia - niin kuin minulle."

//Kylmä?
//360 sanaa.

Nimi: Viiltokaaos

15.10.2018 20:12
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, kun Silkkisydän ilmoitti hyväksyvänsä tehtäväni.
"Toivon, että pidät sanasi minun ja läheisieni hyvän tulevaisuuden suhteen. Petos klaaniani kohtaan on asia, jota en ota kevyesti", kolli ilmoitti tiukalla äänensävyllä. Pakotin ilmeeni pysymään tyynenä.
"’En kuitenkaan voi tiedustella asioita Myrskyklaanilta, jos en enää kauemmin ole myrskyklaanilainen", kissa naukui kääntäen katseensa klaanitoveriinsa, joka yhä makasi tajuttomana maassa. Kolli kysyi neuvoja klaanitoverinsa suhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa tavalliseen tapaani ja tökkäsin sen jälkeen yhä tajutonta naaraskissaa.
"Sinun pitää opetella valehtelemaan ja näyttelemään", murahdin ja tartuin naarasta niskasta kiinni. Se sai Silkkisydämen säpsähtämään. Minulla oli suunnitelma, joka saisi minut näkemään, onko Silkkisydän oikeasti valmis auttamaan minua. Kolli katsoi minua aavistuksen verran kauhuissaan, mutta hän lähti seuraamaan epäröiden minua, kun raahasin hänen klaanitoveriaan kohti puroa, jonka muistin sijaitsevan näillä main. Olimme Kuolonklaanin kulta-aikoina usein Sulkatähden kanssa pysähtyneet sinne juomaan tai vilvoittelemaan käpäliämme kuuman viherlehden päivän aikaan. Muistin aivan oikein, sillä puro sijaitsi aivan pienen matkan päässä. Se oli juuri sopiva tajuttomalle myrskyklaanilaiselle, jonka upotin veden pinnan alle. Se sai naaraan virkoamaan. Mustavalkea naaras yritti räpiköidä pintaan melko matalassa ja hitaasti virtaavassa purossa, mutta painoin häntä pinnan alle varoen, etten vahingoittanut häntä. Ylimääräiset haavat saisivat Myrskyklaanin ihmettelemään. Tunsin Silkkisydämen polttavan katseen selässäni. Kun hänen klaanitoverinsa lopetti räpiköimisen, uskalsin nostaa naaraan pois vedestä. Nopeasti varmistin, että naaras oli nyt oikeasti kuollut. Hänen kylkensä ei kohoillut. Soturin kellertävät silmät olivat lasittuneet. Hän tuijotti suoraan eteenpäin. Soturi oli onnistunut roiskimaan vettä rinnuksilleni, joten sipaisin sitä pari kertaa karhealla kielelläni. Käänsin sitten tyynen katseeni vaaleaan myrskyklaanilaiskolliin ja virnistin. Silkkisydän katsoi minua kulmiaan kohottaen. En osannut lukea kollin ilmettä, mutta se vaihtui pian hämmännykseen.
"Kuinka sinä osasit tulla tänne? Oletko hiippaillut Myrskyklaanin reviirillä?" kolli kysyi ja siristi silmiään. Kirosin mielessäni. En tajunnut, että tässä elämässäni en ollut tuskin koskaan käynyt Myrsyklaanin reviirillä.
"Se ei ole sinun asiasi", vastasin kysymykseen murahtaen ja tartuin elotonta naarasta niskanahasta kiinni. Keveästi heitin sen ilman halki kohti Silkkisydäntä, joka oli parin ketunmitan päässä minusta. Kolli väisti nopeasti soturin elottoman ruumiin.
"Sinun vuorosi kastautua vedessä", tokaisin soturille antaen tuolle tietä purolle. Silkkisydän katsoi minua epäuskoisena.
"Tämä olkoon ensimmäinen tehtäväsi. Kastele turkkiasi tai minä teen sen puolestasi", sihahdin kollille hermostuen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Silkkisydän murahti ja asteli epäröiden kohti puroa. Hän upottautui puolittain veteen, mutta ei antanut kylkiensä kastua kuin osittain. Sitten soturi nousi vedestä ja ravisteli turkkiaan puhtaahti. Hän katsoi minua melko nyrpeällä ilmeellä. Ilmeisesti turkin puhtaus merkitsi tälle myrskyklaanilaiselle paljon.
"Nyt sinulla on uskottava tarina. Klaanitoverisi kuoli liukastuttuaan jokeen. Sinä yritit pelastaa häntä, mutta tämä naaras tässä oli jo kuollut. Haava päähän tuli luonnollisesti pohjassa olleesta kivestä", selitin soturille tarinan, vaikka uskoin hänen ymmärtäneen asian itsekin.
"Tapaamme seuraavan kerran nelipuilla kokoontumisessa. Hankkiudu sinne vaikka luvatta, minä välitän vain siitä, että olet siellä.
"Selvä. Ei tehtäviä enää tälle päivälle, vai?" kolli kysyi tasaisella äänellä ja sipaisi kielellään rintaansa. Pudistelin päätäni ja käännyin lähteäkseni. Ennen kuin jatkoin matkaani, käännyin soturia päin naukuen:
"Turvallista kotimatkaa, älä vilustu!"
Matkalla nelipuille mietin hajujälkiäni, mutta päätin antaa asian olla. Sitä tuskin haistoi sotureiden kastuneista turkeista, ja kaiken lisäksi tuuli puhalsi nelipuilta tännepäin, joten tuuli saattoi hyvinkin kuljettaa hajut tänne asti.

Kun palasin nelipuiden laaksoon, käpäläni olivat jo kuivuneet. Kuljin paikkaan, jossa Kauhumurha ja Yövarjo odottivat minua jo. He näyttivät melko tylsistyneiltä istuessaan laakson laitamilla. Yövarjo oli saanut kiinni hiiren ja oravan. Kauhumurhalla sen sijaan oli yksi kookas jänis. Kuten arvata saattoi, minulla ei ollut mitään. Kaksikko ei kuitenkaan sanonut siitä mitään, vaan he lähtivät kulkemaan perässäni kohti Kuolonklaanin reviiriä. Aurinko oli lähtenyt nopeaan laskuun ja ensimmäiset tähdet tuikkivat himmeinä taivaalla.
Matkalla päätin, että veisin Mututassun huomenna harjoittelemaan, jos se vain Valhekuiskeelle sopi. Olin luvannut oppilaalle, että opettaisin hänet taistelemaan jokiklaanilaisten kanssa ennen kuin hän ansaitsisi soturinimensä. Se tuskin oli Valhekuiskeelle ongelma.

Aikaisin seuraavana aamuna kömmin ulos sotureiden pesästä ja järjestin partiot suurkiven juurella. Aurinko oli juuri noussut, mutta ei enää hennoilla säteillään lämmittänyt ilmaa lainkaan. Leiriin saakka ylettyi hyytävä lehtisateen lopun alun puhuri. En osallistuisi itse tänään partioihin tai järjestäisi ainuttakaan nelipuille, jonne aioin luvatta mennä Mututassun kanssa. Sitä en voisi hänen mestarilleen kuitenkaan kertoa. Valhekuiske asteli ulos sotureiden pesästä. Tahdoin varmistaa häneltä, ettei tällä ollut suunnitelmia Mututassulle tänään. Naaras käänsi katseensa minuun häntä lähestyessäni.
"Sopiiko sinulle, jos vien oppilaasi tänään harjoittelemaan kanssani? Sovimme silloin aiemmin, että opettaisin Mututassulle taistelua jokiklaanilaisia vastaan", herättelin naaraskissan muistia nähtyäni hänen yllättyneen ilmeensä. Soturi hymähti ja nyökkäsi.
"Olin aikeissani harjoitella hänen kanssaan aiemmin käytyjä juttuja, mutta miten vain. Saanpahan ainakin vapaapäivän", soturi vastasi virnistäen ja kulki ohitseni kohti tuoresaaliskasaa. Naaraan häntä sipaisi poskeani. Se sai minut pyöräyttämään silmiäni. Astelin oppilaiden pesälle ja työnsin pääni sen sisäänkäynnistä pesään.
"Mututassu", nau'uin kovalla äänellä, joka herätti yli puolet pesän nukkuvista oppilaista. Mututassu säpsähti hereille ja kohotti unista päätään. Hän siristi silmiään erottaakseen minut hämärässä.
"Lähdet kanssani harjoituksiin, nyt", totesin kylmällä äänellä ja poistuin pesän luota. Kului aivan pieni hetki, kun naaras oli jo pesän ulkopuolella. Sanaakaan sanomatta johdatin hänet ulos leiristä. Matka Tuuliklaanin reviirin rajalle ukkospolun vierelle taittui hiljaisuuden vallitessa.
"Opetatko minulle nyt niitä liikkeitä jokiklaanilaisia vastaan?" oppilas kysyi, kun pääsimme perille. Nyökkäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne. Hän oli tainnut odottaa tätä.
"Kun taistelet jokiklaanilaista vastaan, pysy mahdollisimman kaukana vesistöistä. Vedessä lähes jokainen jokiklaanilainen on elementissään. Siellä sinulla ei ole mitään mahdollisuutta", kerroin, vaikka uskoin oppilaan tietävän nämä asiat jo. Aina oli hyvä kuitenkin kerrata. Mututassu nyökkäsi merkkinä ymmärryksestä. Veisin naaraan tänään nelipuille, vaikka paikka olikin oppilailta kielletty. Opettaisin hänelle oikeaa joessa taistelemista jokiklaanilaisten kanssa.
"Lähdemme tänään joelle", ilmoitin naaraskissalle kylmällä äänellä. Se sai Mututassun ilmeen muuttumaan yllättyneeksi. Hän kallisti päätään.
"Eikö se ole kiellettyä aluetta ja vielä muiden klaanien reviireillä?" naaras kysyi. Nyökkäsin.
"Siksi se onkin erityistä, etkä saa kertoa siitä kenellekään. Jos joskus joudut taistelemaan vedessä jokiklaanilaista vastaan, sinun on hyvä osata jotakin", vastasin hänelle. Uskoin taidon olevan tärkeä tulevaisuuden kannalle, sillä sotaa tultaisi todennäköisesti käymään myös joen lähettyvillä ja mahdollisesti jokiklaanilaisia vastaan. Mututassu nyökkäsi epäröiden.
"Tule, minä johdatan sinut nelipuiden kautta joelle ja kerron sinulle vaikka Jokiklaanin historiasta jotain", lupasin ja lähdin johdattamaan oppilasta ukkospolkua pitkin kohti nelipuita. Kertoisin naaraalle Kirkasmarjan petoksesta, sillä uskoin hänen pitävän kuononsa kiinni oikeasta emostani. Se voisi olla hyvä hämäys tulevaisuudessa, jos Mututassu joutuisi kiperään tilanteeseen jokiklaanilaisten kanssa.

//Mutu? (ps sori jos hittasin Silkki ja seki voi jatkaa tost yhest kohtaa :D)
// 1015 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

15.10.2018 10:39
"Anteeksi viivästys", Mäyräraita mumisi suu täynnä vastanapatun oravan karvaa saavuttuaan minun ja Sumumyrskyn luokse. Heitin entiselle varjoklaanilaiselle kylmän mulkaisun ja lähdin sitten jatkamaan matkaa Sumumyrskyn perässä. En pelännyt hopeanharmaata kollia, mutta samoin kuin muillakin kuolonklaanilaisilla, minua ei kiinnostanut lainkaan jutella heille. Oli Kuolonklaani klaanini tai ei, en kestänyt tämän klaanin jäseniä. Heitä syvemmälle ei kissa yksinkertaisesti voinut vajota. Koska en tahtonut joutua sanomaan sanaakaan Sumumyrskylle, jäin suosiolla mieluummin Mäyräraidan vierelle kulkemaan. Tyttäreni kumppanin sisko oli muuttanut Kuolonklaaniin noin neljänneskuu sitten ja minua kiinnosti häneen tutustuminen enemmän kuin ikinä tahtoisin myöntää. Mäyräraita oli jo pentunakin vaikuttanut ärsyyntyvän Rosmariiniputouksesta, mikä teki hänestä automaattisesti erinomaisen kohteen. Suunnitelmani tyttären tappamiseksi oli vieläkin hyvin kesken, mutta jos päättäisin ottaa jonkun kissan apulaisekseni, tuo naaras oli yksi mahdollisuus.
"No, miten Varjoklaanissa on mennyt? Ei varmaankaan kovin kummoisesti kun sen soturit jättävät klaaninsa yksi toisensa jälkeen", huomautin jäätävästi ja vilkaisin Mäyräraitaa nopeasti kylmänsinisellä katseellani. Puheillani viittasin tietenkin myös tyttäreeni Utukyyneleen, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin perässäni. En tiennyt vielä syytä Mäyräraidan muuttoon, mutta rehellisesti sanottuna en erityisemmin välittänyt hänen tarinastaan.
"Miten rakkaalla veljelläsi menee?" jatkoin silkkisellä äänellä, "kun minä olen nähnyt hänet kokoontumisissa, olen itseasiassa nähnyt hänessä potentiaalia. Loppujen lopuksi hänen isänsä on Varjoklaanin päällikkö ja vihasi Tihkutähteä tai ei, päälliköksi pääseminen ei ole helppoa. On todella säälittävää nähdä, että niin lupaava soturi on mennyt hukkaan. Sinusta voi itseasiassa tulla jotain, koska toisin kuin veljesi, sinä et ole muuttunut tyttäreni ja hänen kumppaninsa kaltaiseksi pehmoksi."
"No, kerropas minulle millaista Kuolonklaanissa on mielestäsi?" vaihdoin puheenaihetta ja hidastin tahtiani vielä hieman, jotta Sumumyrsky olisi nyt monen hännänmitan päässä. Olin valmis esittämään kysymyksiä Mäyräraidalle, mutta tahdoin saada myös naaraalta vastauksia.

//Mäyrä?
//269 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

14.10.2018 15:06
"Minusta kyllä tuntuu, että Kalmalilja tietää mitä tekee ja harjoituksista on varmaankin paljon hyötyä. Mutta sitä minä vain, että minä pääsen vasta harjoittelemaan taistelua kun te jo olette sotureita", puuskahdin sisaruksilleni. Viha alkoi taas ottamaan minussa valtaa, ja huomasin kynsieni pureutuvan maahan. Keskityin hengittämiseen ja yritin rauhoitella itseäni ennen kuin jatkoin vastaamista Säpäletassun kysymykseen.
"Harjoituksissa olen kaivanut kuoppia. Kyllä, kuulitte oikein. Olen kaivanut kuopan ja täyttånyt sen. Olen kaivanut toisen isomman kuopan ja täyttänyt sen. Olen kaivanut kuoppia ja täyttänyt niitä. Se ei ehkä kuulosta raskaalta, mutta raskasta se on. Varsinkin jos sitä tekee pitkän aikaa. Sitten olen täyttänyt yhtä isoa kuoppaa vain ja ainoastaan täysin vihreillä lehdillä, joita löytyy vain puiden latvustoista. Ja se kuoppa on iso ja yksi lehti kerrallaan se ei kauhean nopeasti täyty. Se työ on minulla vieläkin kesken... hetkonen", maukaisin ja lopussa uppouduin ajatuksiini. Kuopan kaivaminen oli kasvattanut lihasvoimaani aivan selvästi, se oli siis hyvä asia. Se oli myös kasvattanyt kärsivällisyyttäni. Kuopan täyttäminen lehdillä oli taas voimistanut minua, mutta myös kehittänyt kiipeilytaitojani. Näytin varmaan tällä hetkellä hyvinkin hämmentyneeltä. Yhtäkkiä olin vain tajunnut kaiken. Olipa hyvä, että olin ottanut asian sisaruksiani kanssa puheeksi. Kun mietin harjoituksia nyt, ne olivat ehkä tylsiä ja raskaita, mutta opettivat ja auttoivat paljon. Mutta niiden nopeudesta en tiennyt. Toiset olivat jo päässeet harjoittelemaan saalistusta ja taistelua. Kaipa minusta kehittyisi sitten erittäin taitava soturi Kalmaliljan erilaisten ja erikoisten menetelmien avulla. Hitaasti, mutta varmasti. Kaipa sen niin täytyi olla. Mutta se hiirenaivo ei tajunnut, että halusin samaan aikaan Sirpaletassun ja Säpäletassun kanssa soturiksi. Silloin muut voisivat luulla minua heikoksi, kun soturiutumisessanikin kestäisi ikuisuus. Ja minä isäni sitten ajattelisi? Tuottaisinko hänelle silloin pettymyksen? Monet kysymykset pyörivät päässäni ja yrittivät saada minut sekaisin. Siirsin ne kuitenkin taka-alalle.
"Ehkä te voisitte sitten opettaa minulle oppimianne liikkeitä", maukaisin ja sitten vilkaisin Säpäletassun suuntaan. "Kunhan ensin vain parannut."

//Sirpale? Säpäle?
// 300 sanaa

©2019 Kuolonklaani | Kuunpisara - suntuubi.com