Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Kuolonklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Kuolonklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Viiltokaaos

06.10.2018 14:39
Käärsin vihreät silmäni kohti Jääliljaa, joka kulki hitaasti partion mukana ja katsoi minua naaraalle tavanomainen kylmä ilme kasvoillaan. Vastasin aluksi vain hymähtäen, mutta vaalea naaras tuskin kuuli sitä voimakkaan puhurin ja voimistuneen sateen vuoksi.
"Haluan, niin pian kuin mahdollista", vastasin murahtaen hetken hiljaisuuden kuluttua. Käänsin katseeni eteenpäin avarille nummille, joita lähes koko Kuolonklaanin reviiri oli lukuun ottamatta joitakin pieniä metsäplänttejä, jos niitä edes siksi pystyi sanoa. Muutama puu siellä täällä ja aluskasvillisuuden tapaista kasvikkoa niiden alla ei ollut vielä metsä. Lehtisade oli alkanut ja lähestyimme kovaa vauhtia Lehtikatoa. Ilma oli kylmä ja joinain öinä hengittäessäni höyry pakeni suustani. Tällä hetkellä ilma oli kuitenkin suhteellisen lämmin, mutta hyytävän puhurin takertuessa tummaan turkkiini mieleni muuttui hetkessä. Kuolonklaanin lehtisade oli hyvin erilainen kuin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin, joista minulla oli kokemusta. Myrskyklaanissa lehtisateen aikaan ihan sama missä kävelit, turkkisi kastui kiitos rehevän aluskasvillisuuden. Sen lisäksi kaikkialla maassa oli värikkäitä lehtiä, jotka vaikeuttivat saalistusta yhä vain. Yksikin askel lehtien sekaan saattoi pilata koko vaanimishetken.
Jokiklaanissa sen sijaan Lehtisateen aikoihin kissat panikoivat kalan vähäisyydestä, eivätkä onnettomat jokiklaanilaiset olleet mitään parhaita maalla saalistajia. Niinpä toisinaan onnettomimmat saalistuspartiot saattoivat tulla tyhjin käpälin leiriin. Jokiklaanissa ollessani olin sitä mieltä, että maalla saalistusta tulisi lisätä harjoituksiin, jotta klaani pärjäisi myös Lehtikadon aikaan kun joki oli jäässä.
Enää minua eivät Myrskyklaanin ja Jokiklaanin ongelmat vaivanneet. Kuolonklaanissa ei ollut kaikkialla rasahtelevia lehtiä tai pulaa maalla saalistavista kissoista. Ehkä joki oli viherlehtisin pullollaan kalaa, mutta lehtikatona siitä ei ollut juurikaan hyötyä, jonka vuoksi pyöreät jokiklaanilaiset laihtuivatkin usein huimasti.
"Teille on muuten vielä yksi tehtävä", nau'uin ja kiersin taas katseellani läpi jokaisen, kun kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Jokainen katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Varmistakaa, että kukaan ei saalista muiden klaanien reviireillä tai hankkiudu ongelmiin heidän kanssaan. Mitä vähemmän kissoilla on puhuttavaa Kuolonklaanista, sitä helpompi meidän on toimia salaa muiden huomaamatta. Jos jotain tapahtuu, lavastakaa tilanne niin, että vika ei ollut Kuolonklaanin", nau'uin matalalla äänellä ja pysähdyin hetkeksi, kun Tuhokatse loikki merkkaamaan rajoja. Siinä välissä viilsin kynsilläni ilmaa.

//Kalma, Ahven, Jää?

Nimi: Kylmähenkäys

04.10.2018 18:34
"Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?"
Käänsin kylmänsinisen katseeni noin kahden ketunmitan päässä sijaitsevaan maahan, johon Utukyynel oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Tyttäreni tummansinisissä silmissä säkenöi ilkikurinen virne ja hän näytti suorastaan voitonriemuiselta siitä, että oli saanut minut kiinni viettämässä aikaa Jääliljan kanssa. Pyöräytin silmiäni hieman ärtyneenä tyttäreni pentumaisesta käytöksestä ja loikkasin sulavasti pehmeälle nummiruohikolle. Utukyynel väläytti minulle merkittävän silmäyksen ja kohdisti sitten katseensa Jääliljaan, joka oli hypännyt juuri itsekin maahan.
"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", Jäälilja ilmoitti tyynesti ja lähti vastausta odottamatta marssimaan Kuolonklaanin reviiriä kohti. Koska minulla ei ollut varsinaista syytä estää naarasta lähtemästä, annoin hänen vain lähteä ja jättää minut kahdestaan tyttäreni kanssa. Nyt pääsisin viettämään vaikka kuinka paljon aikaa Utukyyneleen kanssa.
"No, turha meidän on tähän jäädä seisomaan. Lähdetään leiriä kohti ja käydään saman tien kysymässä Raetähden vastausta muuttoosi", naukaisin tavanomaisen kylmästi ja lähdin marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Utukyynel rinnallani, "miten muuten Minttusydän otti muuttosi vastaan? Ja Rosmariiniputous?"
Olin todella innoissani siitä, että tyttäreni oli muuttamassa Kuolonklaaniin. Mäyräraita oli muuttanut Kuolonklaaniin pari auringonnousua sitten ja suureksi yllätyksekseni, hän näytti nauttivan uudesta klaanistaan. En ollut saanut vielä mahdollisuutta kysyä naaraalta syytä muuttoon, mutta jossakin vaiheessa pakottaisin hänet kertomaan, koska minua kiinnosti Mäyräraidan elämä.

//Utu?
//202 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

04.10.2018 18:33
Odotin paikoillani, kunnes Sirpaletassu oli saanut tervehdittyä Tuskapentua. Katsoin kollipentua arvioiden ja tassutin tuon luokse. Hänestä kasvaisi vielä tärkeä osa kolmikkoamme, vaikken uskonutkaan hänestä kasvavan niin vahvaa kuin meistä kolmesta. Tapahtumat ja kaikenlaiset kokemukset kasvattivat kissaa, olin ainakin itse huomannut sen. Emon kuolleen ruumiin näkeminen oli kasvattanut minut vahvaksi, mutta se aiheutti aina silloin tällöin kipua, kuten nyt. En ollut käynyt pentutarhassa sitten pentuaikojen ja teki kipeää olla taas täällä. Olin onnistunut pentunakin välttelemään mahdollisimman paljon tätä kirottua paikkaa. Jos Kuolonklaanissa jotain vihasin, niin pentutarhaa. Pystyin vielä hyvin kuvittelemaan emoni elottoman ruumiin... ravistelin päätäni. Ei tehnyt hyvää ajatella sellaisia.
Kumarruin Tuskapennun lähelle. Näytti aivan terveeltä pennulta. Kyllä hänestä vielä hyvä soturi kasvaisi. Aivan varmasti.
"Olen Pirstaletassu, veljesi", esittelin itseni pennulle aivan kuten Sirpalepentukin. Kohotin pääni ja katsahdin Kostohenkeen. En ollut tavannut isäänkään hetkeen. Harjoitukset ja muu oli vienyt voimieni lisäksi myöskin ajan. Mieluummin lepäsin kaiken mahdollisen vapaa-ajan. Se oli kaikista järkevin keino harjoituksien kannalta. Ainut ongelma oli, etten oikein ehtinyt tehdä mitään. Mutta kaipa tähän rytmiin ajan kanssa tottuisi.
Kukaan ei ehtinyt oikein sanomaan mitään, kun Talvikkimuisto sujahti sisään pentutarhaan. Viha alkoi kuplia sisälläni muistellessani Pikiviillon katkoitusta. Olin tyytyväinen, että kissa oltiin karkotettu, mutta mieluummin olisin itse kyninyt hänet kaljuksi. Havahduin kuitenkin takaisin nykyhetkeen. Talvikkimuisto oli varmaan vain peruskäynnillä täällä ja toi joitain yrttejä Naakkalaululle.
"Tässä, syö nämä", parantaja sanoi kuningattarelle, kunnes kääntyi meihin muihin päin. "Säpäletassu on parantajan pesällä. Ajattelin ilmoittaa, jos haluatte käydä katsomassa häntä."
Hätkähdin. Säpäletassu parantajan pesällä? Miksi? Oliko hän kunnossa? Mitä oli tapahtunut? Olin jo heti lähdössä Talvikkimuiston perään.
"Mitä hänelle on käynyt?" kysyin pikaisesti näyttäen vakavaa naamaa, vaikka sisältä olinkin hermostunut ja huolissani. Eikai mitään vakavaa?

//Sirpale? Kosto? Tuska? öäh en ny jaksa lukee läpi, joten joitain tönkköjä kohtia saattaa esiintyä
// 272 sanaa

Nimi: Säpäletassu

04.10.2018 17:16
Päästyäni rinteen ylös katselin ympärilleni ja yritin haistella ilmaa. Havaitsin Sysisydämen hajun lähettyvillä, mutta tuuli riepotteli hänen tuoksuaan niin, etten ollut varma, missä suunnassa hän oli. Muutenkin tuuli käyttäytyi oudosti ja se oli hyvin voimakasta, riepotellen turkkiani mielensä mukaan. Vilkaisin taivaalle ja näin tummia, pyörteileviä pilviä, jotka liikkuivat suurina massoina. Mukana leijaili myös vaaleammanharmaita haituvia, joita tuuli kuljetti vauhdilla pitkin taivaankantta. Sylkäisin jälleen kerran maahan ja yskäisin käheästi. Ajatukseni olivat kuin sekavaa massaa, en pystynyt vieläkään tajuamaan kunnolla, mitä oli tapahtunut. Olinko oikeasti tuhonnut hampaani törmäämällä vauhdilla, kuono edellä päin kiveä? Kukaan ei uskoisi tarinaani leirissä. Tunsin turkillani jo nyt halveksivat katseet, joku ajattelisi kuitenkin, että olin säälittävä ruipelo, joka ei pysynyt pystyssä, aivan kuin pentu.
Samalla huomasin kuitenkin, etteivät muiden tulevat mielipiteet kiinnostaneet minua. Ajatelkoot mitä haluavat, minä pitäisin kunniani - ja hampaani. Tutkin hampaita kielelläni samalla, kun kuulin Sysisydämen lähestyvän ja hänen tuoksunsa vahvistui nenässäni. Toivoin sydämeni pohjasta, että lopuista hampaista olisi johonkin.
"Mitä sinulle on tapahtunut?!" Sysisydän loikkasi esiin mulkoillen minua vihaisen oloisena.
Tajusin vasta silloin koettaa puhumista.
"Kompashtuin", onnistuin sanomaan.
"En tiennytkään että kompastuessa saadaan suu vuotamaan verta", Sysisydän tuhahti ja vilkaisi taivaalle.
"Törmäshin kiveen", sanoin ja samalla inhosin sanojani, koska puhuminen oli hiukan työlästä.
"Sinun täytyy päästä parantajalle ja meidän täytyy päästä suojaan tältä myrskyltä", mestarini sanoi napakasti ja lähti saman tien ravaamaan kohti leiriä.
Seurasin häntä ontuen lievästi oikeaa etutassuani sen taituttua rinteessä. Kylmä tuuli puhalsi suoraan päin kasvoja ja painoin päätäni kyyryyn ja korviani luimuun sitä vasten. Leukani tuntuivat turrilta ja tunsin veren vuotavan edelleen ikenistä. Sylkäisin turhautuneena maahan ja jatkoin Sysisydämen seuraamista. Tämä ei puhunut mitään, vaan kulki reipasta tahtia eteenpäin ja oletti minun seuraavan. En sanonut hänelle vihlovasta tassustani, joka häiritsi hiukan kulkemista, vaan pyrin pysymään naaraan kannoilla parhaani mukaan. Samalla ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta, ja Sysisydän kiristi tahtia vielä enemmän.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme leiriin ja Sysisydän pujahti edelläni sisään.
"Mene parantajalle", hän käski minua vilkaisten minuun lapansa yli ja katosi sitten sotureiden pesään suojaan tihenevältä sateelta.
Nyökkäsin hänen hännälleen, joka katosi pesään ja jolkutin sitten leirin halki. Näin muutaman kissan katsahtavan minuun kummissaan, mutta sitten pujahdin sisään parantajan pesään ja totuttelin silmiäni hämärään.
Talvikkimuisto kohotti taivaansiniset silmänsä jostakin yrttikasasta, jota hän oli ollut tutkimassa, ja vilkaisi minua.
"Mitä nyt?" hän kysyi kääntäen katseensa takaisin yrtteihin.
"Shuuni. Ja tasshuni", sanoin avuttomasti, turhautuneena.
Talvikkimuisto kääntyi nyt kunnolla minua kohden ja otti meitä erottavat askeleet kiinni. Hän tutkaili kasvojani mietteliäänä ja käski minun sitten istahtaa alas kasvot pesän suuaukkoa kohti niin, että sieltä saapuva valo tuli paremmin kasvoilleni.
"Avaa suu", hän käski.
Tottelin naarasta ja hän tutki tarkoin hampaitani.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi sitten.
"Lenshin rinnettä alash ja törmäshin kiveen. Kuono edellä."
Talvikkimuisto kohotti kulmiaan ja katosi yrttivarastojensa luo. Hän palasi luokseni märkä sammaltukko suussaan ja käski käydä huuhtelemassa suuni sillä pesän ulkopuolella. Pujahdin ulos ja tein hänen ohjeidensa mukaisesti, otin vettä suuhuni ja huuhtelin suuni sillä parhaani mukaan. Se olisi ollut paljon helpompaa vaikkapa purolla, mutta nyt piti tyytyä siihen mitä oli.
"Olet vähän hankala tapaus, en voi laittaa suuhusi yrttihauteita", parantaja mietti ääneen minun palatessa sisään.
"Ota tuo", hän tyrkkäsi eteeni jonkin pienen siemenen, jonka lipaisin suuhuni ja nielaisin.
"Se lievittää kipua. Leukojasi taitaa särkeä aika tavalla?" naaras kysyi.
En halunnut puhua, joten nyökkäsin ja huokaisin harmistuneena tilannettani koskien. Että pitikin sattua. Toivottavasti tämä ei vaikuttaisi koulutukseeni.
"Ovatko kaikki hampaansirut, jotka ovat irti, tulleet pihalle? Vai tuntuuko jossakin jotakin terävää, joka ei kuulu sinne?" Talvikkimuisto kysyi.
Koko suuni tuntui siltä, ettei se kuulunut olemaan olemassa, mutta en sanonut niin. Tutkailin nopeasti suutani.
"Ei tunnu", totesin.
"Hyvä. Tilannehan on se, ettei mikään hampaistasi ole lähtenyt kokonaan irti. Suurin osa etuhampaista on lohjennut tai murtunut vähän, tai sitten heilahtanut vinoon, mutta se ei oikeastaan vaikuta mihinkään", Talvikkimuisto sanoi.
"Mitä tarkoitat?" kysyin kiinnostuneena kuulemaan hyviä uutisia.
"Hampaasi ovat niin sanotusti hiukan ruhjoutuneet, mutta ne eivät vaikuta esimerkiksi syömiseesi. Ehkä ne alussa tuntuvat hiukan oudolta, mutta totut niihin pian. Ota kuitenkin huomioon, että hampaasi ovat nyt hiukan terävemmät kuin normaalisti - se on oikeastaan ihan hyvä asia taisteluita ajatellen, mutta muista olla varovainen esimerkiksi harjoituksissa. Myös riistaa syödessä ole ainakin aluksi varovainen, ettet revi eläimiä ihan palasiksi. Tai ehkä haluat syödä niin, en tiedä", naaras jatkoi.
"Eli voin elää normaalishti?"
"Voit elää aivan normaalisti, älä ole huolissasi. Hampaasi ovat varmasti aluksi arat ennen kuin ikenet paranevat, mutta siihen menee tuskin kovin kauaa", Talvikkimuisto sanoi.
"Entä.. ääneni?"
"Tarkoitatko noita suhisevia ässiäsi? Ne poistuvat aika varmasti, kunhan totut uusiin hampaisiin ja varmasti heti sitten, kun ikenesi paranevat. Pystyt kyllä pian puhumaan ihan normaalisti kun suuta ei enää arista niin paljon", Talvikkimuisto sanoi ja sukaisi siniharmaata turkkiaan.
"Shelvä, kiitos. Shatutin tämänkin", sanoin kohottaen oikeaa etutassuani.
"Nyrjähti?"
"Joo."
Talvikkimuisto tutkaili tassuani.
"Se paranee itsestään kun lepäät pari päivää", hän totesi sitten heilauttaen häntäänsä.
"Entä harjoitteluni?" kysyin.
"Et harjoittele muutamaan päivään. Et ennen kuin tassusi kestää varmasti painoasi ja et ennen kuin ikenesi ovat tervehtyneet vähän", Talvikkimuisto napautti.
"Jäät tänne pariksi päiväksi", naaras jatkoi.
Pettymykseni tuntui hännänpäässä asti, mutta ei voinut mitään. Ikenien verenvuoro oli alkanut tyrehtyä, mutta leukojani särki ottamastani siemenstä huolimatta. Asetuin makuulle yhdelle parantajan pesän makuusijoista turhautuneena sammalta kynsien.
"Kysy lisää unikonsiemeniä, jos alkaa särkeä enemmän", Talvikkimuisto sanoi ja palasi sitten järjestelemään yrttejään.
"Menen viemään nämä Naakkalaululle", hän sanoi hetken kuluttua ja pujahti pesästä ulos suussaan kasa yrttejä, kaiketi synnyttäneen naaraan vahvistamiseksi.
"Käyn myös ilmoittamassa harjoittelukiellostasi Sysisydämelle!" Talvikkimuisto hiukkasi vielä ja katosi.
"Shenkun käyt", murahdin hiljaa ja suljin sitten kivuliaan suuni ja yritin kestää pettymyksen, harmistuneisuuden ja turhautuneisuuden tunteet.

//Joku?
//902 sanaa

Nimi: Tappotahto

03.10.2018 15:55
"Saalistetaan tässä. Haistan riistan", Tulvasielu naukaisi. Siniharmaa naaras pysähtyi ja haistoi ilmaa. Haistoin itsekin ja kuonooni kantautui hiiren tuoksu, tai kahden.
"Olen positiivisesti yllättynyt, että ylipäätään haistat mitään," Sysisydän tuhahti halveksivasti Tulvasielulle. Tulvasielu loi nuorempaan naaraaseen halveksuvan ja äksyn katseen ja loikki saalistamaan muualle, sinne mistä se hiiren - tai hiirien - tuoksu tuli. Pyöräytin itsekseni silmiäni Tulvasielulle. Vanhempi naaras oli joskus hieman outo ja ärsyttävä, nyt olin Sysisydämen kanssa samaa mieltä.
"No, aiotko sinäkin lähteä, vai jäätkö kenties siihen seisomaan?" kysyi Sysisydän.
"Voi, toki aion", mau'uin hieman imartelevasti, "Lähden jos arvon neiti niin haluaa."
Lähdin pois Sysisydämen luota vastapäiseen suuntaan kuin Tulvasielu. Ennen kuin katosin pensaikkoon, katsoin taakseni Sysisydäntä. Musta naaras oli juuri lähdössä Korkokivien suuntaan.
"Sysisydän, nähdään tässä vähän ajan päästä", mau'uin. "Jos näet Tulvasielua, sano hänellekin."
Sitten loikin pois tietämättä edes oliko naaras kuullut.

Pieni rastas näykki matoa pienen puun alun juurella. Menin matalaksi ja hiivin ihan hyvin hiljaa kohti rastasta. Lintu ei tainnut huomata minua ja kun olin tarpeeksi lähellä, loikkasin sen päälle. Rastas kiljaisi hieman, räpisteli kauhuissaan siipiään ja päästin sen heti tuskissaan antamalla tappavan puraisun niskaan. Kaivoin maahan kuopan ja asetin rastaan sinne. Peitin kuopan mullalla. Hakisin rastaan myöhemmin.
Havaitsin äkkiä tuoksun hiirestä. Pieni otus vipelsi juurikossa tuhisten pitkät viikset väpättäen. Aloin hiipiä hiirtä kohden.
Räks!
Olin vahingossa astunut risun päälle, joka oli mennyt poikki. Hiiri tietenkin kuuli sen ja pujahti säikähtäneenä piikkipensaaseen.
*Hiirenpapanat!*

Olin saanut sen rastaan lisäksi pikkuruisen myyrän. Myyrä oli ollut helppo saalis, vaikkakin oli pieni. Parempi sekin kuin ei mitään. Nyt tarvitsisimme mahdollisimman paljon riistaa.
Sysisydän oli odottamassa samassa paikassa mistä olimme lähteneet. Tulvasielu ei ollut vielä tullut. Laskin rastaan ja myyrän Sysisydämen eteen.
"Kauankohan Tulvasielu meinaa vielä viipyä?" mietin ääneen.

//Sysi?

Nimi: Jäälilja

03.10.2018 15:40
"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", Viiltokaaos kysyi ja vilkaisi jokaista kissaa vuorollaan. Kun kolli oli kutsunut partion koolle, olin arvannut miltei täysin varmasti, että kyseessä ei ollut pelkkä partio. Näköjään arvaukseni olivat osuneet oikeaan. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, sillä minulla oli tismalleen sitä mitä kolli tarvitsi. Nimittäin Hohdetassu Tuuliklaanista. Olin jopa suunnitellut antavani seuraavalla harjoituskerralla naaraalle tehtävän, joka edistäisi tietoisuuttani Tuuliklaanin heikkouksista ja vaikkapa salaisuuksista. Katsoin tummanharmaan suurikokoisen kollin vihreisiin silmiin.
"Minulla on juuri se mitä tarvitset, nimittäin liittolainen. Tuuliklaanista. Ja jos seuraava kysymyksesi liittyy siihen, että miksi et ole kuullut asiasta - usko pois - olit listalla ensimmäisenä. Olin ajatellut kertoa vasta kun kaikki on täydellistä ja olen saanut imettyä itseeni enemmän tietoja, mutta käyhän salaisen aseeni paljastus näinkin", naukaisin kylmän viileästi ja kietaisin häntäni tiukemmin etutassujeni ympärille.
"Nimen saat vasta sitten kun on aika. Ei kannata kerralla paljastaa kaikkea, tiedäthän"; naukaisin ja räpäytin silmiäni arvostavasti. Tiesin, että ei Viiltokaaos kaikkea meille kertonut. Tai ainakaan minulle. Hän oli viisas kissa. Kova tuuli alkoi miltei yhtäkkiä lepattamaan turkissani ja humista kovana kaikuna korvissani. Vilkaisin taivaalle, joka alkoi peittyä erisävyisistä harmaista pilvistä.
"Raportoin sinulle kyllä, älä huoli. Saat tavatakin hänet joskus, ehkä jopa pian. Jos siis haluat", selitin vielä nopeasti ennen kuin astuin hieman syrjempään ja annoin muille kissoille tilaa puhua. Halusin tosiaan kuulla muitten kissojen saavutuksista.

//Viilto, Kalma tai Ahven?
232 sanaa

Nimi: Viiltokaaos

02.10.2018 22:27
Yö Mäyräraidan kanssa vartioidessa oli sujunut hyvin. Olin selittänyt varjoklaanilaisnaaraalle Kuolonklaanin tapoja ja esitellyt hänelle leirin, mutta pesiin emme olleet menneet nukkuvien kissojen vuoksi. Aamulla Raetähti oli kertonut klaanille, että Mäyräraita oli Kuolonklaanin uusin jäsen. Vain pari päivää tämän jälkeen Naakkalaulu oli synnyttänyt pentunsa. Kuten Kostohenki oli epäillyt, oli syntynyt vain yksi pentu. Siitä kollista tulisi minun oppilaani. Raetähden mielestä ajatus oli hyvä, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. En tietenkään ollut kertonut hänelle sopimuksestani Kostohengen kanssa, sillä se vasta olisikin herättänyt päällikön epäilyt uskollisuudestani hänelle.
Nyt pentu oli jo muutamien päivien ikäinen. Istuin suurkiven liepeillä ja katselin tummenevaa taivasta, jolle oli kertynyt kasa pilviä. Pian alkaisi kai satamaan. Aamulla olin ilmoittanut itseni auringonlaskun partion johtoon. Tarkastaisimme Tuuliklaanin vastaisen rajan sekä siitä korkokivien juurelle saakka. Toinen partio saisi hoitaa Korkokivien välisen matkan sekä varmistaa, ettei Emonsuulla ollut kutsumattomia vieraita. Olin ottanut partiooni mukaan Tuhokatseen, Ahvenleuan, Kalmaliljan sekä Jääliljan. Nelikko saisi kuulla tuoreimmat uutiset, joita ei hirveästi ollut. Sen sijaan toivoin kuulevani jotakin heiltä. Päätin olla kertomatta Kostohengen osallisuudesta suunnitelmiin, sillä koin sen parhaaksi. Auringonlasku oli jo oikeastaan alkanut, mutta partioiden lähtöön menisi vielä hetki. Niinpä päätin syödä odotellessani hiiren, jonka saalistuspartio oli tuonut leiriin tovi sitten. Hiiri oli vielä melko lämmin, mutta sen liha oli sitkeää. Siitä tiesin hiiren olleen vanha ja todennäköisesti helppo saalis.
Kun viimein lähdön aika tuli, asetuin leirin uliskäynnin edustalle ja viitoin hännälläni partioni jäsenet luokseni. Kun kaikki olivat koossa, lähdin kulkemaan ulos leiristä. Kumarruin aivan matalaksi piikkihernetunnelissa ja yritin välttää sen oksia, mutta pari raapaisi turkkiani ja sai sen sotkuisemmaksi. Tunnelia täytyi isontaa, ajattelin hiljaa mielessäni. Suuntasin kohti ukkospolkua niin, että saapuisimme juuri Tuuliklaanin rajalle ukkospolun kohdatessamme. Oli turhaa kulkea sen vierellä ja haistella katkua pidempään. Mitä vähemmän olin ukkospolun lähellä, sitä parempi.
Aikoinaan, kun metsä oli vielä hallussani, vaikeutimme hirviöiden matkaa raahaamalla oksia Myrskyklaanin reviiriltä ukkospolulle. Se toimi, ja ukkospolun pystyi ylittämään helpommin, vaikka eipä se nytkään kovin vaikeaa ollut. Ukkospolku oli hiljentynyt sitten ollessani myrskyklaanilainen oppilas. Aikoinaan polku oli ollut vilkkaampi.
Kun olimme päässeet sopivan matkan päähän, aloitin tapaamisen melko virallisesti:
"Kaikki, mistä puhumme tämän partion aikana jäävät meidän väliseksemme. Ette kerro keskusteluistamme kenellekään." Sen kissat kyllä jo tiesivät, mutta tahdoin varmistaa asian. Kissat vastasivat minulle luvaten pysyvänsä hiljaa partion keskusteluista.
"Näin aluksi voisin päivittää teidät ajan tasalle suunnitelmissani. Minulla on muutama kohde, joiden kanssa olen jo onnistunut lähentymään. Sysisydän, Mututassu ja Syöksyviilto vaikuttavat varsin hyviltä vaihtoehdoilta. Myös Verikyynel voisi olla erinomainen lisä lähelleni taistelutaitojensa ansiosta", naukaisin tasaisella äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Syöksyviilto ja Verikyynel? Oletko aivan varma?" Tuhokatse kysyi ja vilkaisi Jääliljaa. Kolli tiesi, että naaras oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Entisen elämäni luottosoturini kai tarkoitti, että ei olisi järkevää kertoa heille minusta. En minä aikonutkaan, ainakaan vielä. Kohautin vastaukseksi leveitä lapojani.
"Mututassuhan on vasta oppilas", Jäälilja huomautti piikikkäästi. Käänsin vihreän katseeni vaaleaan soturiin.
"Oppilaista tulee sotureita", selitin. Naaras taisi ymmärtää, että ei ollut tarkoitus mennä heti kertomaan naaraalle suunnitelmistani, vaan odottaa hänen kasvavan hieman ja ansaitsevan soturinimensä.
"Suunnitelmat Minttusydämen kanssa etenevät hyvin. Toivon vain, että Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei vaikeuta tilannetta. Mutta ei hätää, tiedän mitä teen", totesin kylmän viileästi viiltäen jälleen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", nau'uin antaen katseeni kiertää ensin vasemmalla takaviistossa kulkevat Kalmaliljan ja Tuhokatseen ja sitten oikealla kävelevät Ahvenleuan ja Jääliljan. Katseeni pysähtyi Jääliljaan. Naaras sai paljon aikaan, joten oletin hänellä olevan jotain tietoa.

//Jää, Kalma tai Ahven?
// 572 sanaa

Nimi: Sirpaletassu

02.10.2018 21:53
Kohautin lapojani.
"En minä erityisesti Naakkalaulun jaksamisesta välitä, mutta isäni haluan tavata ja uudet pikkusisarukseni, jos he ovat jo syntyneet", vastasin ja lähdin kohti pentutarhaa Pirstaletassu vierelläni. Veljeni turkin kosketus tuntui rauhoittavalta. Vaikka olin uupunut ja jo täysin valmis käpertymään sammalille, kollin turkki omaani vasten antoi minulle voimia. "Toivottavasti se, tai ne ovat kolleja", kuiskasin juuri ennen kuin astuimme pentutarhaan yhdessä. Maidon tuoksu löyhähti nenääni. En pitänyt siitä. Se oli painajaisteni tuoksu, pentutarha painajaisten tapahtumapaikka. Nyt pentutarhassa ei kuitenkaan haissut unissani yleensä erottuva veren haju. Tunnelma oli rauhallinen, mutta uupunut kuten minäkin. Isäni oli pesässä. Samoin Naakkalaulu. Nyökkäsin Naakkalaululle nopean tervehdyksen ennen kuin käännyin isäni puoleen. Kostohengelle nyökkäsin hitaammin, kunnioittavammin ja luottavaisemmin. Aivan Naakkalaulun vieressä oli pieni, vielä hieman kostea karvapallo. Vain yksi kolli. Tunsin helpotusta. Kaikki oli mennyt toiveideni mukaan. Hyvä lisä tiimiimme. Katsoin uutta pikkuveljeäni hieman tarkemmin. Turkki oli kilpikonnakuvioinen, sekoitus mustaa ja harmaata. Silmät olivat ummistetut. Sisälläni heräsi suojelunhalu. Se sama tunne, jota tunsin muita veljiäni kohtaan, mutta nähdessäni veljistäni haavoittuvaisimman ja pienimmän, tunne oli moninkertainen. Muut veljet eivät oikeastaan tarvinneet suojelua, mutta pentu tarvitsi kissoja pitämään itsestään huolta. Ainakin vielä. Kohotin katseeni Kostohenkeen.
"Mikä pikkuveljeni nimi on?" kysyin äänellä, joka ei paljastanut minkäänlaisia tunteita. Annoin haluni suojella veljeäni paistaa kuitenkin silmistäni.
"Tuskapentu", isäni vastasi hiljaa.
"Miksi hänen nimensä ei ole samanlainen kuin meidän muiden nimet?" kysyin aivan yhtä hiljaa.
"Haluan jokaisen pentueeni pentujen nimien olevan ainutlaatuisia. Te olette aivan omaa luokkaanne. Olette asettaneet Tuskapennulle suuret tavoitteet, mutta vain aika näyttää millainen hänestä kasvaa", kolli selitti. Soturin sanoissa piili kehu, mikä sai ilon kuplimaan hiljaa sisälläni. Nyökkäsin taas soturille ja käänsin katseeni Tuskapentuun. Annoin tassuni koskettaa kevyesti pennun selkää ja kumarruin kohti hänen korvaansa.
"Tervetuloa Kuolonklaaniin, Tuskapentu. Minä olen Sirpaletassu, siskosi", kuiskasin hiljaa pörröistä selkää silittäen

//Pirstale? Tuska? Kosto?
//289 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

02.10.2018 21:11
Kiivettävä nopeammin. Ja miten ihmeessä se onnistuisi. En kuitenkaan esittänyt enää vastaväitteitä, vaan tyydyin nyökkäämään mestarilleni. Astelin takaisin puun luokse ja upotin kynteni sen pintaan. Lähdin kipuamaan ylöspäin, en kauhean nopeasti, mutta nopeammin kuin aikaisemmin. Jos haluaisin täältä vielä tämän päivän puolella pois, olisi kiristettävä tahtia. Vaikka juuri kiipeily kuuluikin huonosti osattuihin taitoihini, sain kehitettyä tekniikkaani hieman. Ainakin se nopeutti vauhtiani, joka oli vain hyvä asia. Puun latvustoon päästessäni valikoin jälleen vihreän lehden. Tarkistin vielä, ettei siinä sattunyt olemaan ainuttakaan keltaista läikkää, kunnes nappasin sen kevyesti hampaitteni väliin. Olin jo myös nopeampi laskeutuessani alas puusta. Uskalsin myös loikata maahan vähän aiemmin. Laskeutuminen oli yhtä sulava kuin aiemminkin. Tästä harjoituksesta oli tosiaankin hyötyä. Ehkä voisin jopa harkita käyttäväni sitä joskus itse mestarina opettaessani omalle oppilaalleni kiipeilyä. Minun oli suorastaan pakko ihailla Kalmaliljan neroutta. Ei hän ollut ollenkaan huono mestari.

Kuoppa oli puolillaan pudottaessani sinne jälleen kerran yhden vihreän lehden. Lihaksissani painoi jo ramppaaminen latvaan ja takaisin. Onneksi Kalmalilja pysäytti minut ennen kuin lähdin kiipeämään. Saisin ainakin lepuutettua tassujani hetkisen. Vilkaisin pikaisesti taivaalle ja huomasin auringon olevan jo korkealla. Emme kai jatkaisi koko päivää tätä? En jaksaisi täyttää kuoppaa ainakaan tänään täyteen, olin siitä varma. Siitä ei ainakaan tulisi mitään. Olin erittäin tyytyväinen, kun Kalmalilja kertoi, että tämä riittäisi tältä päivältä. Ja huomenna jo ehkä saalistamaan ja vaanimaan. En kuitenkaan alkanut elättelemään turhaa toivoa saalistusharjoituksista, sillä olihan naaras maininnut ehkän. Huomenna olisi siis ehkä saalistusta tai sitten ei. Tai sitten jatkaisin kuopan täyttämistä lehdillä. Oikeastaan lehtiharjoituksen jatkaminen ei kylläkään enää haittaisi paljoa, sillä olin tajunnyt kehittyväni harjoituksen myötä. Ehken ikinä oppisi parhaaksi kiipeilijäksi, mutta ehkä kiipeilyäni voisi hieman nopeuttaa ja tekniikkaa parantaa.
Lähdin juoksemaan Kalmaliljan perään. Minulla oli taas töitä pysyäkseni mestarini vauhdissa väsyneillä jaloillani. En kuitenkaan sanonut mitään, eihän sellainen olisi käynyt päinsä. Pystyin jopa hieman lisäämäänkin vauhtia yhdessä kohtaa.
Leirissa astelin Kalmaliljan luokse. Tuo sanoi, että saisin loppupäivän vapaata. Muuta en toivonutkaan. Eikä minua haittaisi vaikka partioon vielä joutuisinkin. Ainakaan ei olisi enää rankkoja harjoituksia tiedossa. Ehkä korkeintaan klaaninvanhinten makuualustojen vaihtoa. Mutta sekään ei kyllä houkutellut. Mieluummin lepäilisin tämän loppupäivän kaikessa rauhassa.
"Pirstaletassu", havahduin tuttuun ääneen, joka kuului siskolleni, Sirpaletassulle. Käännyin naaraan puoleen.
"Sirpaletassu", vastasin naarasoppilaalle ja hymähdin lopuksi. Juuri perheenjäseneni seuraa kaipasinkin. En ollut päässyt puhumaan sisaruksieni kanssa vähään aikaan. Oikeastaan ainoat seuralaiseni olivat olleet Kalmalilja sekä klaaninvanhimmat.
"Tiedät varmaan jo Naakkalaulusta?" maukaisin Sirpaletassulle. Ainakin uskoin hänen tietävän. Olihan tieto viipotellut minunkin korviini, vaikken kovinkaan sosiaalista sorttia ollut. Mitä nyt satuin aina istuskelemaan siellä sun täällä ja kuulemaan erinäisiä asioita. Mitäs itse hölöttivät kaikkien korvien keskellä niin kovalla äänellä. Minun oli pakko tunnustaa itselleni, että Naakkalaulun ja Kostohengen suhde oli yllättänyt. Mutta mitäpä asia minulle kuului. Kunhan Naakkalaulu ei olisi mikään hempeilijä - en ainakaan uskonut hänen olevan - kaikki olisi hyvin. Ihan hyvähän se vain oli, että Kostohengellä oli taas joku naaras vierellänsä.
"Pitäisikö meidän mennä katsomaan miten Naakkalaulu jakselee", tuhahdin siskolleni huvittuneena. Mistä sitä voisi tietää olisiko pari pentua jo putkahtanut ulos maailmaan. Viimeksi kun olin naaraan nähnyt, hänen mahansa oli ollut jo aikamoinen. Käännyin jo valmiina astelemaan pentutarhalle tietenkin odottaen Sirpaletassulta myönteistä vastausta. Voisimme ehkä sen jälkeen sitten keskittyä puhumaan ihan kahden kesken.

//Sirpale? Sori sekavuus :')
// 515 sanaa

Nimi: Sirpaletassu

02.10.2018 20:16
Katselin Kojoottivirnettä hetken ennen kuin lähdin uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa hyppäsin tahallani hännänmitan ohi. Ehdin hipaista tassullani mestarini häntää ennen kuin hän kääntyi ja minun oli pakko väistää.
"Parempi, mutta ei silti hyvä", soturi naukui. Hyökkäsin uudestaan ja uudestaan, mutta yhdelläkään kerralla mestarini ei näyttänyt pienintäkään tyytyväisyyden merkkiä. Vasta, kun jalkani alkoivat tuntua puoliksi pureskellulta riistalta, Kojoottivirne päätti lopettaa harjoitukset.
"Olet osoittanut tänään sitkeyttä, jota toivon sinulta jatkossakin, mutta voimme lopettaa tältä päivältä. Varaudu huomenna heräämään jo varhain." Nyökkäsin kollille. Varhain herääminen ei ollut mikään ongelma. Pikiviilto varmasti herättäisi minut jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Kojoottivirne ei kuitenkaan tiennyt asiasta, enkä aikonut siitä hänelle kertoakaan. Painajaiset olivat oma asiani. Oma heikkouteni. Nyökkäyksen jälkeen käänsin selkäni takkuturkkiselle kissalle ja lähdin harppomaan kohti leiriä. Pidin vauhtini ripeänä, sillä en halunnut tavata mestariani matkalla leiriin. Juuri nyt kaipasin omaa aikaa tai vaihtoehtoisesti aikaa perheeni kanssa. Olin huomannut Naakkalaulun odottavan pentuja ja olin kuullut pentujen isän olevan Kostohenki. Isäni suhde Naakkalauluun minua ei erityisemmin kiinnostanut. Kunhan minä olisin isälleni klaanin tärkein naaras, hän saisi olla kenen kumppani tahtoi. Pennut jännittivät minua. En halunnut siskoja. Siskot saattaisivat anastaa paikkani ja tehdä minusta tarpeettoman kaikissa suhteissa. Veljiä taas toivoin. Pidin Pirstaletassusta ja Säpäletassusta. He olivat perheeni, aina minun puolellani. Tunsin tarvetta suojella heitä ja uskoin heidän tuntevan samoin. Veljet eivät tehneet minua tarpeettomaksi. Päin vastoin. Me olimme hyvä tiimi, joka selvisi yhdessä mistä vain. Siksi muutama uusi veli ei olisi pahitteeksi. Kuuntelin luonnon ääniä leiriin tarpoessani. Linnut eivät visertäneet enää yhtä korviahuumaavasti kuin aiemmin. Siellä täällä joku lintu päästi pienen viserryksen, mutta enimmäkseen kuulin vain tuulen suhinaa ja lehtien havinaa. Heti leiriin päästyäni aloin etsiä riistaa. Löysin pienen, vielä lämpimän hiiren, josta haukkasin heti suuren palan. Se maistui täydelliseltä. Lämpö yhdistettynä maukkaaseen lihaan sai turkkini väreilemään. Haukkasin pienestä eläimestä vain muutaman kerran ennen kuin se oli poissa luita lukuun ottamatta. Nostaessani katseeni hiiren luista, huomasin Pirstalepennun saapuvan leiriin. En ollut puhunut veljelleni vähään aikaan, joten voisi olla hyvä tilaisuus selvittää, mitä uutisia hänellä olisi minulle. Halusin myös itse jakaa jonkun kanssa muutaman ajatuksen ja muiston. Nousin siis ylös ja tassutin pehmeästi kollin luo.
"Pirstaletassu", tervehdin hiljaa.

//Pirstale?
//350 sanaa

Nimi: Kalmalilja

02.10.2018 19:36
"Ehkä, mutta ei se olisi yhtä hyödyllistä taikka hauskaa", murahdin oppilaalleni, joka oli jälleen kerran valittamassa. Oli ehkä turhauttavaa kiivetä hakemaan puusta yksi lehti kerrallaan, varsinkin kun se oli vienyt häneltä noinkin paljon aikaa. En kuitenkaan tehnyt mitään ilman syytä, ja nyt minulla oli jopa hyvä syy siihen, miksi Pirstaletassun tulisi kuljettaa yksi lehti kerrallaan. Se opettaisi hänelle kärsivällisyyttä, mistä hänellä vaikutti edelleenkin olevan puutetta.
"Sinun on vain kiivettävä nopeammin. En aio joustaa vain, koska et osaa kiivetä tarpeeksi tehokkaasti. Sinun tulee luottaa itseesi enemmän. Et saa pelätä putoavasi. Sinun on vain kiivettävä eteenpäin."
Istuuduin jälleen kuopan viereen ja odotin, että nuori kollioppilas saisi kuopan täytettyä. Siinä menisi tovi jos toinenkin. Mestarina olo oli ainakin näin alussa mukavan helppoa, ainakin minulla. En minä laiskuuteni takia tehnyt näitä harjoituksia, mutta olin silti tyytyväinen ajatellessani, miten muut mestarit ehkä jo taistelisivat oppilaidensa kanssa. Kamalasti työtä... Vaikka en toisaalta uskonut heidänkään olevan vielä siellä asti. Kyllä Pirstaletassukin lopulta pääsisi taisteluharjoituksiin asti. Se, kuinka nopeasti nuo harjoitukset aloittaisimme, riippui täysin hänestä.

Aika kului ja kuoppa täyttyi hiljalleen täydellisen vihreistä lehdistä. Ainakin oppilas teki tarkkaa ja huolellista työtä; hän tuntui valitsevan kaikista vihreimmät lehdet, etten varmasti alkaisi valittaa hänelle. Ja totta puhuen, jos yhdessäkään lehdessä olisi ollut vähääkään kellertävää sävyä, en olisi kelpuuttanut sitä. Pirstaletassun tahti oli edelleen hidas, mutta ainakin se oli nopeampi kuin aiemmin.
Jälleen kerran oppilas laskeutui puusta uusi lehti suussaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä uudestaan kiipeämään puuhun, pysäytin hänet. Aurinko oli jo korkealla, mikä kertoi, että olimme jo harjoitelleet kauan.
"Lähdetään", naukaisin ja nousin ylös. Kuoppa oli ehkä melkein puolillaan. Voisimme kenties jatkaa myöhemmin tätä viihdyttävää harjoitusta.
"Tämä on tarpeeksi tälle päivälle. Hyvää työtä. Ehkä voimme pian alkaa harjoittelemaan vaanimista ja piiloutumista. Ehkä."
Käännähdin sitten ympäri ja lähdin juoksemaan tuttuun, nopeaan tahtiini takaisin leiriin Pirstaletassu perässäni. Sää tuntui nyt hiukan lämpimämmältä, ja hyvä niin. Leiriin saavuttuamme pysähdyin ja odotin hetken, että Pirstaletassu saapui luokseni.
"Saat loppupäivän vapaata, mutta jos pyydän sinua partioon, silloin sinä tulet. Ja muista auttaa klaaninvanhimpia ja Talvikkimuistoa tarvittaessa."
Nyökkäsin hyväksyvästi nuorelle oppilaalle ja astelin sitten kauemmas istumaan.

//Viilto?
//342 sanaa

Nimi: Jäälilja

02.10.2018 19:29
"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", Kylmähenkäys tokaisi ja aloitti alaspäin kulkeutumisen. Kohautin lapojani ja vilkaisin Varjoklaanin reviirin suunnalle ja samalla huomasin paikalle saapuneen Utukyyneleen.
”Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?” naaras naukaisi kuuluvasti alhaalta. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja vilkaisin Kylmähenkäystä, joka loikkasi alas puusta kun oli saavuttanut sopivan korkeuden. Tämän siniharmaa hahmo lähti tassuttelemaan Utukyyneleen luokse. Huokaisin. *Kaipa minäkin lähden laskeutumaan, enpä minä tänne yksin ajatellut jäädä* Luiskahdin sulavasti alaspäin kynsilläni kiinni pitäen ja loikkasin alas. Jäin seisoskelemaan puunjuurelle ja odotin.
"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", huikkasin ja lähdin loikkimaan syvemmälle Kuolonklaaniin reviirille, sen enempää vastauksia odottamatta. Olin saanut oivan tekosyyn poistua paikalta, sillä halusin pitää sen selvänä, ettei Utukyyneleen Kuolonklaaniin liittymisellä ollut mitään tekemistä kanssani. Raetähti saisi itse luulla, että Kylmähenkäys raahaisi koko Varjoklaanin perässään klaaniimme. Pian saavuin kätköllemme, joka oli pieni lehtikasa jonka päällä oli kolme käpyä merkkinä piilosta. Huiskin ruskeanpunaiset lehdet hännälläni ja nappasin paljastuneet saaliit hampaisiini. Olimme napanneet todella hyvin saalista.

Saavuin leiriin ennen Utukyyneltä ja Kylmähenkäystä, onneksi. Vein jo hieman kylmähköt jyrsijät tuoresaaliskasaan, joka oli yllättävän täynnä. Muutkin olivat saaneet reilusti syötävää. Hetken leirissä kierrellessäni sain kuulla Kostohengen ja Naakkalaulun pennun syntyneen. *Hankkii tuo Kostohenki kovaan tahtiin noita pentuja.* Vaikka ajattelinkin näin, veikkasin sen johtuvan kateudesta sillä minulla ei ollut yhtään jälkikasvua, mutta toisaalta en edes tiennyt olisinko valmis. Halusin toki tavata tämän entisen liittolaiseni pennun, sillä kollin edellinen pentue oli saanut arvon - todellakin - silmissäni. Syy miksi laskin Kostohengen ex- liittolaisekseni oli se, että emme olleet enää niin läheisiä, enkä enää luottanut häneen. En tiennyt hänen liitoistaan, enkä voisi livauttaa yhtikäs mitään omista suhteistani tai siitä kuinka monta ässää minulla oli tassuissani. Ties vaikka tuo kolli olisi liitossa itse Raetähden kanssa. Myönsin itselleni kaipaavani kollin ja minun liittolaisaikojani, sillä minusta tuntui silloin kuin olisimme olleet erottamattomat kuin kaksi yhteen sulanutta kiveä. Paitsi, että nyt väliimme oli tullut elämä. Tähyilin leiriä jäänsinisillä silmilläni tarkasti ja paikansin jokaisen leirissä olevan kissan vuorotellen. Hei eivät osaisi odottaa uutta tulokasta klaaniimme siten kuin minä.

338 sanaa

Nimi: Säpäletassu

02.10.2018 18:58
//Sori Sisutassu/Kasvisperuna, Säpäleen piti olla Sisun kanssa mutta siirrän tämän muualle, suunnitelmieni edistämistä varten

Istuskelin oppilaiden pesän edustalla haudaten juuri syömäni hiiren jämät, odotellen mestarini Sysisydämen saapumista. Hän oli luvannut viedä minut harjoittelemaan saalistusta. Venyttelin selkääni, joka oli vieläkin jumissa yhdistä eilisistä harjoituksistamme. Olimme harjoitelleet taisteluliikkeitä, joissa piti syöksyä nopeasti ja venyttää kehoa kulkien matalana vihollisen ali. Taisteluliikkeet olivat olleet yllättävän ovelia, mutta toisaalta minun olisi hankala koskaan käyttää niitä, koska olin kasvamassa hyvinkin isokokoiseksi, enkä pääsisi noin vain sujahtamaan kenenkään alitse.
Nuolaisin vatsakarvojani ojennukseen ja samaan aikaan kiinnitin huomiota klaanimme parantajaan, Talvikkimuistoon, joka kiiruhti leirin halki tullen juuri pentutarhalta. Isäni Kostohenki oli nykyään uuden naaraan, Naakkalaulun kanssa, ja Naakkalaulu oli odottamassa pentuja. Olivatko ne syntyneet? Talvikkimuisto meni isäni luokse, joka oli ollut syömässä sotureiden pesän lähistöllä. Silmäilin kaksikkoa näiden vaihtaessa sanoja, mutta keskityin sitten sukimaan tummanharmaata turkkiani ojennukseen. Näin kuitenkin sivusilmällä isän menevän pentutarhalle. Talvikkimuisto jäi mulkoilemaan tämän perään ja jäi sitten kuopimaan maata. Kohotin kummastuneena kulmiani ja nousin seisomaan. Astelin vaalean siniharmaan parantajan luo.
"Ovatko Naakkalaulun pennut syntyneet?" kysyin häneltä.
Naaras kääntyi minua kohden ja näin hänen kuopaisevan jonkin riistan jämät maahan.
"Hän sai vain yhden pennun, mutta kyllä", Talvikkimuisto naukaisi huokaisten ja pyyhkäisi maata jämien peitoksi.
"Saakohan sitä mennä katsomaan?" kysäisin.
"Luultavasti", Talvikkimuisto kohautti lapojaan.
"Sen kun menet katsomaan, mitä siellä tapahtuu", hän jatkoi ja lähti sitten kohti parantajien pesää.
Katsahdin naaraan perään ja astelin sitten verkkaisesti aukion poikki pentutarhalle. Kurkistin varovasti sisään pujottautuen vain puoliksi pentutarhan hämärään. Näin Naakkalaulun mustan hahmon ja hänen vierellään Kostohengen myöskin mustan hahmon. Naakkalaulun vierellä makasi syntynyt pentu, hänkin oli tumma väriltään, mutta kilpikonnakuvioinen. Ilmassa tuoksui maito ja ilma oli lämmin. Naakkalaulun lähettyvillä lojui joitakin yrttien jämiä ilmeisesti synnytyksen ajoilta.
"Hei", tervehdin sotureita vaimeasti.
"Toivottavasti en häiritse."
Naakkalaulu vilkaisi minua ja nyökkäsi viileästi, kuin sen merkiksi, että sain olla paikalla hetkisen. En tiedä, mitä hän ajatteli minusta ja muista Kostohengen aiemmista pennuista. Ehkäpä niillä ei ollut hänelle väliä. Vilkaisin isääni, hän oli löytänyt aika nopeasti uuden kumppanin Kuutihkun kuoleman jälkeen. Hänen naarasasiansa eivät kuitenkaan kuuluneet minulle, joten siirsin huomioni pentuun.
"Mikä hänen nimensä on?" kysäisin.
"Tuskapentu", Kostohenki naukaisi katsahtaen minuun.
"Hän on uusi veljesi", hän lisäsi.
Nyökäytin kevyesti päätäni. Oikeastaan hän oli vain puoliksi veljeni, mutta olipahan kuitenkin.
"Tulin vain nopeasti vilkaisemaan. Täytyy lähteä harjoituksiin", mau'uin kaksikolle.
"Nähdään myöhemmin", sanahdin heille ja peräännyin ulos pesästä.

Kääntyessäni ympäri näin Sysisydämen saapuvan juuri sotureiden pesältä. Hän huomasi myös minut ja heilautti häntäänsä merkiksi mennä hänen luokseen. Jolkutin leirin halki naaraan luokse ja tämä kääntyi kohti leirin sisäänkäyntiä
"Saitko uusia sisaruksia?" hän kysäisi yllättäen ja johdatti minut ulos leiristä.
"Yhden veljen, Tuskapennun", totesin katsahtaen mustaa naarasta.
Tämä ei kommentoinut asiaa sen enempää, vaan johdatti minut eteenpäin ja kauemmas leiristä.
"Mitä haistat?" hän kysäisi.
Raotin leukojani ja nuuhkaisin ilmaa. Tuuli pyörteili omituisesti, mutta havaitsin hiiren hajun, joka oli vieläpä aika tuore.
"Hiiri, aika tuore haju", nau'uin.
"Muuta?"
Haistelin ilmaa uudelleen yrittäen havaita myös laimeampia hajuja tuoreen hiiren hajun ja ohi jokin aika sitten menneen partion tuoksun alta.
"Laimea rastaan haju."
"Selvä. Otapa saalistusasento", Sysisydän pysähtyi ja kääntyi minua kohden.
Kyyristyin alas. Sysisydän silmäili minua mietteliäästi samalla kun puut heiluivat tuulessa ja langettivat varjoja hänen mustalle turkilleen saaden sen näyttämään vielä tummemmalta.
"Etutassuja vähän edemmäs ja muista kannatella häntääsi, mutta älä huiski sillä", hän ohjeisti sitten.
Siirsin tassujani ja kiinnitin huomiota häntääni. Sysisydän heilautti häntäänsä.
"Hiivi eteenpäin", hän käski sitten.
Otin muutaman kokeilevan askeleen, ja hän heilautti häntäänsä jälleen, tällä kertaa merkiksi jatkaa. Tassuttelin eteenpäin mahdollisimman hiljaa.
"Selvä, näyttää sujuvan. Muista vain se häntä, päästät sen välillä niin alas että jos maassa olisi kuivia lehtiä enemmän kuin nyt, kahisuttaisit niitä. Varsinkin nyt lehtisateen aikaan saa olla tarkkana", Sysisydän sanoi.
"Selvä", naukaisin ja oikaisin selkäni.
"Kokeillaan jäljitystä. Mainitsit hiiren hajun, joten kokeilepa jäljittää ja napata se", Sysisydän sanoi.
Tavoitin hiiren hajun ja lähdin kohti oikeaa suuntaa. Kyyristyin jälleen alas ja pujahdin matalien heinien sekaan. Niiden tuoksu oli sateinen ja multainen, ne olivat jo mätänemässä lehtisateen takia. Kohta tulisi lehtikato. Raksautin vahingossa yhden heinien seassa olevan oksan katki ja kirosin mielessäni. Jäljittämäni hiiri oli kuitenkin vielä keuempana, joten se tuskin oli kuullut mitään. Jatkoin hiippailua keskittyen olemaan hiljaa ja varsinkin astumaan pehmeästi, koska hiiret tunsivat Sysisydämen sanojen mukaan maan tärähdykset helposti.
Jonkin ajan kuluttua tavoitin hiiren, joka puuhasi jotakin heinikossa erään pensaan juurella. Olin huomaamattani tullut hyvinkin lähelle sitä. Valmistauduin hyppäämään huomioiden hiiren ja itseni etäisyyden. Tajusin tarkistaa tuulen suunnan vasta tässä vaiheessa, mutta onnekseni se oli minulle suotuisa. Hyppäsin ilmaan ja iskin hiiren tassullani helposti kuoliaaksi. Nostin sen suuhuni ja samalla Sysisydän ilmaantui esiin. Hän oli ilmeisesti seurannut toimintaani jostakin lähettyviltä.
"Hyvä. Saat metsästää vapaasti nyt hetken, ennen kuin palaamme leiriin", hän naukaisi.
"Saatan seurata sinua ja arvoida edistymistäsi", hän tuntui lisäävän aivan kuin tahallaan, jotta osaisin olla varuillani ja keskittyä kunnolla.
Nyökäytin päätäni ja pujahdin eteenpäin yrittäen tavoittaa uusia hajuja kiellelleni. Havaitsin hetken kuluttua myyrän hajun. Se oli hiukan laimea, eikä jäljittämiseni tuottanut tulosta, koska kadotin hajun vain joidenkin ketunmittojen päässä.
En löytänyt hetkeen uusia tuoksuja, vaan saavuin aika jyrkän rinteen äärelle. Haistelin imlaa turhautuneena, yrittäen löytää riistan tuoksuja, mutta tuuli ei tuonut niitä mukanaan. Pudistelin turkkiani tyytymättömänä ja astuin rinteeseen. Ehkä alarinteesta löytyisi lisää hiiriä.
Rinne oli yllättävän liukas, kun aikaisemmin oli satanut hiukan. Läheisistä puista oli satanut maahan lehtiä, jotka nyt olivat mätänemässä ja sateen jäljiltä liukkaita. Olin huomannut, ettei tasapainossani ollut hirveästi kehumista, ja meinasin lentää rinteessä nurin. Upotin kynteni pehmeään maahan ja laskeuduin varovasti alemmas.

Yhtäkkiä maa muuttui niin pehmeäksi kynsieni alla, että siitä irtosi paakkuja. Toinen etutassuistani ei saanut kunnon otetta maasta vaan vääntyi hiukan ja sai minut kompastumaan. Ennen kuin kerkesin kissaa sanoa, lensin nurinniskoin ja lähdin kierimään rinnettä alas. Yritin saada maasta otetta, mutta liukkaat lehdet lipesivät kynsien välistä ja kierin alaspäin. Sitten kiepahdin viimeisen kerran ympäri, mutta vauhtini oli niin kova, että törmäsin suoraan rinteen alaosassa olevaan kiveen. Pää edellä.
Kuononi törmäsi suoraan kiven kylkeen ja sai minut paiskautumaan sivulle. Kipu halkoi leukojani ja maistoin heti veren suussani. Muuten suuni tuntui hyvin oudolta. En kerennyt vielä analysoida kipua, koska kiepahdin vielä muutaman kerran ympäri ennen kuin pysähdyin. Pääni oli aivan pyörällä, ja hiukan taittunutta oikeaa etutassua halkoi lievä kipu. Sitä paljon suurempi kipu tuntui kuitenkin kasvoissani, etenkin suussani. Nousin kompuroiden jaloilleni riiputtaen tykyttävää päätäni. Maahan tippui veripisaroita. Tarkensin katseeni maahan, jossa näkyi myös joitakin valkeita sirpaleita. Minulla meni hetki tajuta, mitä ne olivat. Hampaita, tarkemmin sanottuna hampaiden palasia. Kauhuissani tunnustelin kielellä hampaitani ja olin viiltää kieleeni haavan. Olin tuhonnut hampaani. Tunnustelin varovasti suutani. Poskihampaat olivat selvinneet suht' vahingoittumatta, ainakin ne tuntuivat ihan normaaleilta, mutta suurin osa muista hampaista olivat joko heilahtaneet paikoillaan niin, että ne olivat vinossa, tai sitten ne olivat lohkeilleet ja niistä oli irronnut palasia. Sylkäisin maahan verta ja katselin ympärilleni. Sysisydäntä ei näkynyt missään, hän ei siis ehkä ollutkaan seurannut minua, ainakaan kovin pitkään. Ehkä naaras oli kyllästynyt, kun en saanut mitään aikaan. Hän kyllä saattaisi haistaa veren nyt.
Sylkäisin uudelleen maahan ja yritin ryhdistäytyä. Maailma ei kaatuisi, minun pitäisi vain päästä Talvikkimuiston luo ja näyttää hänelle hampaitani sekä oikeaa tassuani. Samalla kuitenkin pelkäsin, voisinko koskaan esimerkiksi syödä kunnolla, metsästää, entäs taisteleminen? Oppisinko elämään tällaisten hampaiden kanssa, tai oliko se edes mahdollista? Työnsin typerät ajatukset sivuun ja oikaisin asentoni. Nyt pitäisi päästä rinne takaisin ylös ja etsiä mestarini, sekä päästä leiriin.
Rinteen ylös kapuaminen ei onneksi ollut yhtä vaikeaa kuin alas liukasteleminen. Painoin kynteni huolellisesti maahan ja selvisin ylös saakka. Leukojani, ikeniäni ja hampaitani vihloi kivusta, mutta pidin ylpeästi päätäni ylhäällä ja syljin välillä suuhuni nousevaa verta ja sylkeä pois.

//Sysi? Ei oo pakko jatkaa, saan tän kyllä hoidettua itekin :D Jos haluut, voit kuitenkin laittaa nää menemään leiriin ja tän saa viiä parantajalle, mutta haluun sit ite diagnosoida tilanteen siellä parantajalla xD
//1254 sanaa

Nimi: Tuskapentu

01.10.2018 22:03
Hyväksyin sen, että tunsin itseni juuri nyt erittäin heikoksi. Tiesin olevani riippuvainen lämmönlähteestä, joka oli vierelläni. Vaistoni kertoivat tämän naaraspuolisen kissan olevan hyvin merkittävässä asemassa omaan elämääni liittyen. Pystyin erottamaan joitakin yksittäisiä sanoj keskustelun keskeltä. Mitä nyt keskustelua pystyin kuuntelemaan, ymmärsin nimekseni Tuskapennun. En ollut vielä varma mitä ajattelin nimestä, sillä en tiennyt mihin se liittyi tai millaisia nimiä muilla kissoilla oli. Kuitenkin yksi epäkohta särähti korvaani pahasti. Joku puhui minun korvani juurella ja sanoi nimekseni Ruskapebnun. Tietenkään en tiennyt mitä sekään tarkoitti, mutta se kuullosti silti erittäin väärältä. Tuskapentu kuulosti omaan korvaani paremmalta. Siispä päästin kimeän vastalauseen.
"Vai että Ruskapentu?" kuului toisen kissan ääni. Hänen äänensä oli niin matala ja vakuuttava. Olin pettynyt tajutessani kuinka kimeä ääneni oli tähän toiseen kissaan verrattuna. Se olisi korjattava lähiaikoina tai tästä ei tulisi mitään. Miten voisin vakuuttaa muille olevinani tulevaisuudessa vahva ja itsenäinen, jos kuulostin niin kimeältä.
"Voimme olla molemmat yhtä mieltä siitä, että olen erittäin väsynyt enkä kykene enää puhumaan selkeästi", naaraspuolinen kussa, lämmönlähde äänähti. Hän taisi suunnata sanansa toiselle kissalle, joka oli luonamme. Kuulin vain möreän hymähdyksen. Miksi minun äänemi ei oikeasti voinut olla noin vakuuttava? Se sai minut raivostumaan. Murahdin erittäin kiukkuisesti. Purin turhautumistani ärsyttävään nau'untaan. Se otti jopa minua päähän.
"Selvästi Tuskapentu eikä Ruskapentu", toinen kissa kommentoi. Hiljenin hiljattain. Tajusin vasta nyt, että toisen kissan oli pakko olla isäni. Ei hän täällä muuten olisi. Naarakissa veti minut lähemmäs itseään. Tuhisin jotakin turhautuneena, mutta annoin hänen kehonsa lämmintää omaani.
"Jäisit yöksi luoksemme. Tuskimpa Pimeyslehti siihen mitään sanoo", lämmönlähde sanoi. Kuulin jotakin myötäilevää muminaa, mutta en saanut siitä enää selvää. Lämpö, joka naaras tulvi alkoi saada minut väsyneeksi. Silmäni olivat jo kiinni, mutta jos ne voisi laittaa uudestaan kiinni, olisin juuri sulkenut ne ja nukahtanut.

// 285 sanaa
// Saa tulla moikkaa

Nimi: Kostohenki

01.10.2018 21:32
Söin kaikessa rauhassa kottaraista Talvikkimuiston juostessa luikseni. Naaraan katse oli hiukan pelästynyt, mutta innostunut samaan aikaan. Nostin päätäni korkeammalle ja siristin silmiäni. Parantaja tuskin tulisi minkä tahansa uutisen takia luokseni tuolla vauhdilla.
"Naakkalaulu", Talvikkimuisto henkäisi. "Hän on saanut pennun. Ajattelin, että tahtoisit nähdä hänet."
Häntäni pyyhkäisi kylmästi leirin maaperää. Tuo ei ollut toteamus eikä mikään. Kukapa ei tahtoisi nähdä omia pentujansa?
Siirsin kottaraisen hiukan sivumpaan ja nousin ylös. Venyttelin tyynesti ja arvokkaasti parantajan edessä. Pidin silti katseeni naaraan silmissä. Oli sääli, että hän ei tullut enää niin täydellisesti Kojoottivirneen kanssa toimeen. En pystynyt enää millään tapaa kiristää setääni, sillä hänellä ei näyttänyt olevan tunteita yhtäkään tätä klaanin kissaa kohtaan sekä hän koulutti tytärtäni kohtalaisen hyvin. Uskoin minun tuovan Kojoottivirneelle enemmän motivaatiota, joten tiesin että hän ei uskaltaisi pilata ainoaa mahdollisuuttansa päästä minun silmissäni parempaan asemaan. Tai niin minä ainakin kollin luulevan.
"Naakkalaulu pyysi sinut paikalle mahdollisimman pian", Talvikkimuisto maukaisi katkaissen ajatukseni. "Hän tahtoi sinun nimeävän kollipennun."
Viikseni värähtivät korvieni kanssa kuullessani uutiset pennusta. Minulla oli nyt uusi poika. Yhteensä minulla oli siis kaksi tytärtä sekä kolme poikaa. Hymähdin. Katseeni piipahti nopeasti kottaraisessa.
"Siinä tapauksessa sinä voitkin varmaan haudata luonaani rippeet. Kiitos kovasti", maukaisin kylmästi hymyilen astellessani parantajan ohitse. Pystyin kuulla kuinka Talvikkimuiston leukaloksahti auki minun jättäessäni hänet kalutun kottaraisen seuraan.
Astelin rauhallisin askelin pentutarhalle. Se tuoksui maidolta, vaikka Naakkalaulu oli ainoa pentuja hoitava naaras juuri nyt.
"Kuinka voit?" hymähdin silkasta kunnioituksesta. Olihan naaras kuitenkin saattanut poikani maailmaan. En kovinkaan kauaa ole ollut Naakkalaulun seurassa, mutta jopa hän oli heti alkuun lojaalimpi ja kierompi kuin Kuutihku.
"Minä voin mainiosti ja samoin poikamme", naaras vastasi viekkaasti hymyilen. Naakkalaulu väistyin sen verran, että näin poikani. Kolli oli mustaharmaa, mutta kilpikonnakuvioinen. Kuvion oli pakko tulla Naakkalaulun puolelta, sillä en tiedostanut omaavani kilpikonnakuvioisia kissoja suvussani.
" Talvikkimuisto toivottavasti kertoi sinulle, että tahdon sinun nimeävän hänet", Naakkalaulu maukaisi. Naaras oli selvästi haltioissa omasta pojastansa. Käännyin katsomaan naarasta suoraan silmiin. Oli hankala kuvitella, että Kojoottivirne oli kouluttanut hänet.
"Tuskapentu", käännyin katsomaan pentua. Naakkalaulu hymähti hyväksyvästi.
"Hyvin kuolonklaanimainen nimi. Olit tainnut miettiä sutä jo pitkään?" naaras kysyi hiukan naurahtaen.
"Jonkin aikaa, mutta en liian pitkään", vastasin matalasti murahtaen.
"Hyvä on. Ruskapentu siis", Naakkalaulu maukui kumartuessa poikamme ylle. "Tervetuloa Kuolonklaaniin."

// 360 sanaa
// Joku? Saa tulla moikkaa Tuskaa

Nimi: Sysisydän

01.10.2018 16:55
Astelimme hiljaisuuden vallitessa peräkanaa Kuolonklaanin reviirin halki. Tappotahto oli yrittänyt ohittaa Tulvasielun, mutta vanhempi naaras oli ottanut paikkansa partion johdossa takaisin. Huokaisin tylsistyneenä muiden kahden kissan kuulematta. Se olikin ollut partion kohokohta. Olisi hienoa olla päällikkö, silloin voisi vain loikoilla pesässään koko päivän ja tehdä mitä huvittaa. Muut tekisivät kaiken puolestani ja minun tulisi huolehtia vain siitä, mitä klaanissa tapahtui. Voisi toisaalta olla hieman tylsää vain maata paikoillaan koko päivän ajan, mutta kyllä se minulle kelpaisi. Ainakaan en joutuisi enää koskaan ottamaan osaa metsätyspartioon. Rajapartiokin olisi ollut parempi. Silloin tylsyys ja tekemisen puute olisi tietysti huipussaan, kun kiertäisimme vain reviiriä ympäri, mutta en pitänyt saalistuksesta. En ollut koskaan pitänyt enkä tulisi koskaan pitämään. Oli ehkä pentumaista olla pitämättä siitä, missä ei ollut nin hyvä, mutta minkäs minä itselleni mahdoin?
Kuulin yläpuoleltamme siipien kahinaa ja vilkaisin äänen suuntaan. Ylhäällä kaarteli pieni haukka. Siitä tuskin olisi haittaa, sillä tuskin lintu niin tyhmä oli, että päättäisi hyökätä kolmen täysikasvuisen kissan kimppuun ilman syytä. Huomasin edessäni kulkevan Tappotahdonkin katseen kiinnittyneen haukkaan. Olisin voinut sanoa jotain pisteliästä, niin kuin jo melkein sanoinkin, mutta päätin kerrankin hillitä suuren suuni.
Jonkin aikaa kuljettuamme Tulvasielu viimein pysähtyi. *Jo oli aikakin.* Naaras haisteli ilmaa ja epäilys siitä, oliko hänellä enää edes hajuaisti tallella nousi mieleeni. Olihan Tulvasielu sentään ikivanha. Harmaa soturi näytti - ihme kyllä - haistaneensa jotain, sillä pian hän katsahti pienikokoiseen partioonsa.
"Saalistetaan tässä. Haistan riistan", hän murahti ja pyöräytin silmiäni.
"Olen positiivisesti yllättynyt, että ylipäätään haistat mitään."
Tulvasielu loi minuun äksyn ja halveksuvan katseen ja riensi sitten muualle saalistamaan.
"No, aiotko sinäkin lähteä, vai jäätkö kenties siihen seisomaan?" kysyin paikalle jääneeltä Tappotahdolta.

//Tappo?
//266 sanaa

Nimi: Sirpaletassu

01.10.2018 16:15
Kasvoilleni levisi pieni hymy, kun Kojoottivirne mainitsi taisteluharjoitukset. Vihdoinkin sain harjoitella jotain, josta olisi varmasti paljon hyötyä. Sitä paitsi Kostohenki oli antanut minulle ja veljilleni jo maistiaisen niistä ja olin huomannut sen olevan hauskaa. Kun mestarini mainitsi taistelutyylit, innostuin vielä enemmän. En kuitenkaan näyttänyt päällepäin enempää kuin aiemmin kasvoilleni nousseen pienen hymyn. Sitä ei voinut enää ottaa takaisin, joten olisi parasta pitää se kasvoillani. Kylmensin hymyä kuitenkin asteen tai pari. Löytäisin taistelutyylini kyllä. Olisi varmaankin parasta aloittaa sulkemalla vaihtoehtoja pois. Taistelutyylini ei varmaankaan liittyisi voimaan millään tavalla. En ollut kovinkaan voimakas. En ollut tarpeeksi suurikokoinen, Siitä se varmaankin johtui. Sen voisin siis heti unohtaa. Hampaiden käyttö ei ollut koskaan tuntunut minulle luontaiselta, joten uskoin voivani sulkea senkin vaihtoehdon ulos. Kojoottivirneen mainitsemista vaihtoehdoista jäivät siis jäljelle vain nopeus, ketteryys ja kynnet. Olin melko varma, että taistelutyylini olisi joku niistä tai niiden sekoitus. Kuuntelin, kun Kojoottivirne antoi tehtävän, mutta heti tehtävänannon päätyttyä ponnistin itseni loikkaan. Paljastin kynteni sitä eityisemmin ajattelematta. En päässyt kuitenkaan upottamaan niitä mestarini selkään, sillä kolli huitaisi minut vaivattomasti sivuun. Kaaduin ja kierähdin kauemmas. Kierähdin vielä toisen kerran, jotta pääsin nopeasti ylös. Vavahdin, kun polte jaloissani voimistui. Väsymys painoi minua jo ja aloin menettää osan siitä kylmyydestä, joka jokaisessa eleessäni oli yleensä havaittavissa. Pidin kivun kuitenkin poissa ilmeestäni. Kylmyyden tilalla oli nyt vain tyhjyys.
"Ole vähemmän ennalta-arvattava", Kojoottivirne kehotti viileästi.
"Selvä", nau'uin ilmeettömästi.

//Kojo?
//223 sanaa

Nimi: Vahvamieli

01.10.2018 15:49
Katsoin valkoturkkista naarasta viileästi hänen puhuessaan. Lintulumo oli nimennyt itsensä uudelleen - Kaaoslinnuksi. Melko sopiva nimi hänelle. Naaras, joka kuvitteli aiheuttavansa kaaosta vähintään kissojen tunteissa, minun tunteissani. Hänen vaiettuaan kasvoilleni levisi viileän häijy hymy.
"Vaikutanko minä tosiaan sinuun niin voimakkaasti? Järkytänkö minä todella mielenrauhaasi? Voi... En voi muuta kuin pahoitella."
Jostain syystä tunsin vain lievää vihaa Kaaoslintua kohtaan; hän oli mielestäni ollut se, joka ei ollut vaikuttanut halukkaalta olla kanssani ja nyt oltiin tässä. Mikäs siinä. Olin rakastanut häntä oikeastaan ensimmäisenä kissana koko elämäni aikana, mutta kuka väitti, etten kykenisi elämään ilman kumppania? Olinhan minä entinen erakko.
"Olet näköjään omaksunut uuden tavan nähdä maailman", lisäsin vielä, viitaten Kaaoslinnun yksisilmäisyyteen. "Kuulehan." Istuuduin ja kääräisin hännän käpälieni päälle viileä ilme silmissäni. "Minä taisin joskus rakastaa sinua. Mutta nyt kun olet ilmaissut oman tahtosi, mikään ei ole estämässä sinua. En edes minä, jolle olit ensimmäinen kissa, jota koskaan rakastin. Mutta minun luokseni on turha enää tulla. Voit vaikka jatkaa sitä viettelyleikkiäsi muutaman kollin kanssa." Nousin seisomaan ja hymyilin viileästi. "Hyvää loppuelämää - Kaaoslintu."
Kävelin häijysti hymyillen hänen ohitseen, rauhallisesti ja tyynenä kuten aina.

//Kaaos?
178 sanaa

Nimi: Kojoottivirne

01.10.2018 13:35
Katsoin kohti Tuuliklaanin rajaa, jonka suunnalta Sirpaletassu jo juoksikin. En ollut oikeasti hievahtanut paikaltani kovinkaan paljoa. Mitä nyt muutaman kerran jossakin kohdassa käynyt varmistamassa juoksiko oppilaani varmasti rajoja pitkin vai oikaisiko hän Korkokivien jälkeen. Sirpaletassu oli kuitenkin yhtä tunnollinen siinä missä oli sitkeäkin, piti naaras siitä tai ei.
Sirpaletassu saapui kohdalleni eikä sanonut mitään. Olin melko varma, että naaras oli kyllä hengästynyt vaikka ei antanutkaan sitä vaikutelmaa minulle suoraan. Kostohengen tyttärestä loisti oma itsevarmuus sekä -hillintä. Se ei tietenkään tässä klaanissa ollut mikään pahite. Minulle toki loi hiukan stressiä tajuta joka toinen hetki kouluttavani Kostohengen tytärtä. Jouduin jopa oman oppilaani edessä venyttämään oman tekaistun roolini äärimmillensä. Katsoin oppilasta suoraan silmiin.
”Ei paha, ei ollenkaan”, maukaisin antaen vaikutelmaa tyttyväisyydestä. ”Ainakaan ensimmäiseksi kerraksi.”
Heilautin takkuista häntääni hiukan ilkikurisesti, vaikka en uskonut Sirpaletassun sitä tajuavan. Nostin katseeni ja suuntasin sen kohti Tuuliklaanin maita. Nummilla näkyi pientä liikettä, mutta en keskittynyt siihen sen enempää.
”Tästä klaanista löytyy myös niitä oppilaita, jotka ovat aivan varmasti pyörtyneet kesken tehtävän. Voit siis jollakin tasoa olla ylpeä ja onnitella itseäni, vaikka pyörtyisitkin vasta leirissä”, hymähdin. En antanut Sirpaletassulle sitä vaikutelmaa, että hän olisi niin kovasti erilainen oppilas muista. Myös hänellä oli rajansa vaikka hän ei sitä ehkä itse tajunnut. Toivoin kuitenkin naaraan ymmärtävän, että hänen rajansa olivat olleet tänään tarkoituksella koetuksella.
”Olettaen, että kaipaat kunnollista toimintaa”, aloitin ja kiersin oppilaani toiselle puolelle, ”aloitamme taisteluharjoitukset.”
Olisin tahtonut nähdä Sirpaletassun kasvot sillä hetkellä, kun ilmoitin asiasta. Hän oli juuri juossut reviirin halki ja alkaisin heti suoraan pitää taisteluharjoitukset. Onneksi olin kuitenkin kääntyneenä muualle, koska muuten Sirpaletassu olisi nähnyt kylmäntyytyväisen hymyni.
”Jokaisella kissalla on oma taktiikkansa taistelemisessa”, selostin kääntyessäni ympäri kohti oppilastani.
”Jotkut käyttävät kynsiä”, viilsin demostraatioksi omilla kynsilläni ilmaan, ”jotkut taas turvautuvat nopeuteen, toiset ketteryyteen ja seuraavat voimaan.”
Pysähdyin aivan oppilaani eteen ja katsoin tätä syvälle vihreisiin silmiin. ”Itse suosin hampaideni käyttämistä taistelemisessa. Siitä minä osittain sainkin nimeekseni Kojoottivirneen. En pelkää väläyttää hapaitani vihollisen kohdatessa tai upottaa niitä haluamaani kohteeseen.”
”Seuraava tehtäväsi on selvittää mikä on sinun oma taistelutyylisi”, murahdin pieni haastava hymy kasvoillani. En olettanut Sirpaletassun selviävän siitä hetkessä, sillä sen sai oikeasti selville ainoastaan ajan myötä, mutta Sirpaletassu toivoi kunnollisia harjoituksia ja ne hän saisi. Totta kai siis minun omilla lisäsäännöilläni.

// 363 sanaa
// Sirpale?

Nimi: Kylmähenkäys

30.09.2018 22:12
Meinasin menettää tiukan otteeni männyn rungosta ja luisua muutaman oksan verran alemmas kun männyn terävät neulaset putosivat Jääliljan lyönnistä suoraan päälleni. Murahdin turhautuneena ja kohdistin ärtyneen kylmänsinisen katseeni ylläni olevaan Jääliljaan. Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut ikinä nähnyt tuon naaraan tekevän; hän alkoi nauraa. Jäälilja nauroi. Mutta ensimmäistä kertaa ikinä minun kuulleni hänen naurunsa ei ollut ilkeää eikä kylmää, vaan se oli aitoa naurua. Se kuulosti niin oudolta korvissani, koska en ollut kuullut aitoa naurua sen jälkeen kun olin lähtenyt Varjoklaanista. Tavallisesti kuolonklaanilaiset eivät nauraneet, vaan he pitivät kylmää verhoa tunteidensa suojana. Olinko minä saanut avattua hetkellisesti Jääliljan verhon vai mistä hänen naurunsa johtui?
"Onnea vaan turkkisi kanssa", Jäälilja naukaisi hilpeästi, mikä hämmensi minua vielä enemmän. En kuitenkaan vaivautunut keskittymään asiaan sen enempää, vaan kiipesin muutaman hännänmitan korkealla sijaitsevalle oksalle, jolle Jäälilja oli asettunut istumaan. Heilautin raskaan kehoni oksalle ja aloin näykkimään neulasia irti turkistani. Jäälilja seurasi vieläkin huvittuneena yrityksiäni saada neulaset pois.
"Naura sinä vain siinä, kyllä minä ehdin kostaa", murahdin hampaideni välistä sylkiessäni neulasia suustani.
"Tuskin se tulee tapahtumaan, kun olen kokoajan sinua korkeammalla", Jäälilja virnisti ilkikurisesti. Naaras oli tietenkin oikeassa, lievä korkeiden paikkojen kammoni ja surkea tasapainoni tekivät minusta hävettävän huonon kiipeilijän.
"Lähdetään kohta laskeutumaan, ei kestä varmaan kauan kunnes Utukyynel tulee", tokaisin ilmeettömästi ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan.
"Sinua vain pelottaa olla näin korkealla, eikö niin?" Jäälilja kysyi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja käänsin katseeni takaisin sinertävänharmaaseen turkkiini, josta olin onnistunut irrottamaan miltein kaikki neulaset.
"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", naukaisin ja tartuin kynsilläni tukevasti runkoon ja aloin hivuttautumaan alemmas. Varmistin, että en katsoisi missään vaiheessa alas, koska se saisi minut hetkessä paniikkiin.

//Jää?
//273 sanaa

Nimi: Kaaoslintu

30.09.2018 21:24
Silmäilin klaania ympärilläni etsien yhtä tiettyä kissaa. Pian tunnistin kauempana kookkaan, juovikkaan hahmon ja astelin soturin luokse.
"Tervehdys, Vahvamieli", murahdin kiinnittäen kollin huomion. "Meidän on puhuttava."
Meidän tosiaan olisi puhuttava ja kunnolla. Emme olleet keskustelleet pitkään aikaan, joten sekin oli jo pelkästään hyvä syy puhua hänelle. Perimmäinen syy tähän oli kuitenkin se, etten halunnut enää olla hänen kumppaninsa. Ensinnäkin siksi, että minä vihasin Vahvamieltä. Ja toiseksi siksi, että hänkin todennäköisesti vihasi minua.
"En halua enää olla kumppanisi. Emme ole tosin viimeisten kuiden aikana kumppaneita oikein olleetkaan, joten tämä tuskin on kovin iso askel", tokaisin ja heilautin häntääni ilmassa. Silloin kun olimme aloittaneet kumppanuutemme en ollut koskaan kuvitellut, että joskus olisimme tässä pisteessä. Olin rakastanut Vahvamieltä koko sydämestäni, mutta nyt se oli poissa, ainakin suurimmalti osin. En ollut enää varma, oliko hän koskaan rakastanut minua ja oliko suhteemme ollut pelkkää valetta. Jos ei olisi, miten tämä olisi päässyt käymään? Selvästi välillämme oli ollut jotain vikaa jo kauan aikaa.
"En halua olla enää missään tekemisissä kanssasi soturin tehtäviemme ulkopuolella. Olet liian myrkyllinen kissa elämääni."

//Vahva? Sori tönks

Nimi: Lintulumo

30.09.2018 15:49
Olin majaillut parantajan pesällä jo turhankin monen päivän ajan. Näiden päivien ajan olin vain maannut sammalilla ja yrittänyt totutella uuteen tapaani nähdä maailma. Tuntui oudolta, että puolet näkökentästäni oli aina pimeydessä. Jos halusin katsoa oikealle puolelleni, jouduin aina kääntämään päätäni. Toiselle puolelle kasvojani oli sattunut ensimmäiset päivät, mutta enää en tuntenut siinä kipua. Talvikkimuiston yrtit olivat kaiketi auttaneet.
Parantajan pesällä viettämäni ajan olin ehtinyt miettiä asioita kunnolla. En enää voisi olla se sama kissa, joka olin ollut. En voisi olla, vaikka haluaisin. Minun olisi oltava jotain muuta, jotain vahvempaa. Se, mitä minä olisin, saisi kehittyä rauhassa. Tiesin vain, että vihasin Kalmaliljaa ja Vahvamieltä. He olivat pilanneet elämäni, enkä antaisi kummallekaan koskaan anteeksi. Ja koska he eivät edes halunneet minun antavan heille anteeksi, joutuisin tekemään heille jotain kostoksi.
Toinen asia, mikä olisi tehtävä, oli nimeni muutos. Vaikka tekikin kipeää myöntää se, Kalmalilja oli oikeassa. Lintulumo ei voinut enää olla nimeni. Se ei enää kuvannut minua. Lisäksi se oli vanha nimeni ja muistutti minua ajasta, jonka halusin vain unohtaa. Olin miettinyt uutta nimeäni pitkään, ja valinnut mielestäni sopivan.
Nousin ylös pediltäni. Olisi aika jättää tämä iljettävän tuoksuinen pesä taakseni ja palattava takaisin soturiksi. Kasvoni olivat jo parantuneet. Näköni taas ei palautuisi enää koskaan entiselleen, joten olisi parempi opetella elämään sen kanssa mahdollisimman nopeasti.
"Minne kuvittelet meneväsi?" Talvikkimuisto naukaisi astellessani ulos.
"Luuletko, että aion tuhlata aikaani täällä yhtään enempää kuin on pakko? Ei. Minä palaan tänään soturiksi, halusit tai et."
Talvikkimuisto katsoi minua hetken ja nyökkäsi sitten.
"Uskon, että olet jo parantunut ja pystyt toimimaan taas soturina", hän naukaisi ja pyörähdin salamannopeasti ympäri sähähtäen.
"Minä en ole parantunut. Enkä koskaan tule parantumaan", sihahdin jäätävästi ja hetken kuluttua astuin ulos pesästä. Suuntasin suoraan päällikön pesälle. Minulla olisi asiaa Raetähdelle, eikä se voisi odottaa.
Pysähdyin kuitenkin pesän suulle. Olinko tosiaan varma tästä? Lintulumo. Se oli ollut nimeni kamalan monen kuun ajan, pidempään kuin Tara. Tottuisinko koskaan uuteen nimeen? Voisinko koskaan unohtaa nykyistä nimeäni ja aikaa, jona kannoin sitä?
*Kyllä. Kyllä voin.*
Minun oli voitava. Lintulumo oli ollut kuollut jo kauan.
Astuin sisään hämärään pesään. Kuolonklaanin päällikkö istui yhden seinän vieressä sukimassa turkkiaan. Hän oli Kalmaliljan kumppani - voisin saada kostoni nyt tappamalla hänet. Se kuitenkin johtaisi karkotukseen klaanista, enkä minä sitä halunnut.
"Raetähti?"
Päällikkö kohotti päätään ja kohtasin hänen meripihkaisen katseensa.
"Niin?"
Pidin hetken tauon ennen kuin esitin asiani. Olin varma päätöksestäni, mutta se oli silti päätös, jota ei tehty kevyin perustein.
"Haluan vaihtaa nimeni."
Päällikkö kohotti kulmiaan ja nousi venytellen seisomaan.
"Miksi? Sinulla on varmasti perusteet tälle päätökselle."
"Syy on edesmennyt silmäni", murahdin hyvin tietoisena siitä, miten typerältä näytin yhden ainokaisen silmäni kanssa. Raetähti oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
"Aivan. Olen pahoillani", hän lisäsi. "Oletko harkinnut, mikä olisi uusi nimesi?"
Nyökkäsin ja huokaisin syvään. Enää ei ollut paluuta menneeseen, en voinut enää perääntyä.

Raetähti loikkasi suurkivelle. Minä odotin alhaalla hiukan hermostuneena. Minua ei kiinnostanut, mitä mieltä muu klaani olisi uudesta nimestäni. Muutos vain oli itselleni suuri. Pian kuulisin, kun minua kutsuttiin ensimmäisen kerran uudella nimelläni.
Raetähti kutsui klaanin koolle ja tunsin kissojen katseet turkillani. Monet tuntuivat vilkuilevan kasvojeni toisella puolella olevaa kuoppaa, jossa silmäni oli joskus ollut. Näin Kalmaliljan ja viha kuohahti sisälläni. Hänen kasvoillaan oli kylmä ja tyytyväinen hymy.
"Kuten tiedätte, Lintulumo menetti silmänsä taistellessaan paria kettua vastaan. Hän on päättänyt tästä syystä vaihtaa nimensä", Kuolonklaanin päällikkö ilmoitti. Lintulumo. Tämä oli ehkä viimeinen kerta, kun minua kutsuttaisiin tuolla nimellä. Se oli vain hyvä. Halusin unohtaa kyseisen nimen kokonaan - tuntui, että jopa häpesin sitä.
"Tästä lähtien Lintulumo tunnetaan Kaaoslintuna."
Raetähti katsahti minuun ja nyökkäsi, loikaten sitten alas suurkiveltä. Klaani huusi pari kertaa nimeäni. Sen kuuleminen tuntui hyvältä. Olin Kaaoslintu, enkä enää mikään surkea Lintulumo. Se kissa joka olin ollut oli kuollut nimeni mukana. Häntä ei enää ollut, oli vain Kaaoslintu.

//Joku?
// 616 sanaa

Nimi: Pirstaletassu

30.09.2018 15:08
Hyvä, että sain pidettyä suuni kiinni. Mieleni olisi tehnyt päästellä parit hiirenpapanat ja paljon muutakin ulos. Sentään sain pidettyä ne sisällä. Lehtiä kuopan täytteeksi? Vain vihreä lehti kelpaisi Kalmaliljalle. Ja niitäkin pitäisi hakea yksi kerrallaan puusta! Upotin kynteni maahan ja keskityin vain pitämään itseni rauhallisena. Ehkä onnistuin, ehkä en.
"Selvä", naukaisin mahdollisemman tyynesti ja loikin lähimmän lehtipuun luokse. Kuopan kaivaminen ja täyttäminen oli ollut pientä tähän harjoitukseen verrattuna. Oli turhauttavaa ajatella, että tuolla jossain tälläkin hetkellä muut oppilaat saattoivat olla harjoittelemassa saalistusta tai taisteluja ja minä se täällä vain täyttelin kuoppia vihreillä lehdillä, joita piti hakea puusta yksi kerrallaan. Olin kuitenkin eilen ymmärtänyt jotain tärkeää, kiitos Kalmaliljan selityksien. Ilman niitä olisin joutunut kokonaan vihan valtaan. Tajusin kyllä, että näistä olisi minulle apua, mutta kuinka paljon? Auttaisiko tämä minua enemmän kuin normaalit harjoitukset? En kyllä ollut varma normaalista. Ajattelin kuitenkin antaa asian vain olla ja keskittyä tähän tehtävään. Ei auttaisi jäädä murehtimaan erikoisista tehtävistä, se ei ainakaan auttaisi minua soturiksi. Niinpä huokaisin ja lähdin kiipeämään puuhun. Onneksi puun pinta ei ollut kauhean liukas, joten siihen oli melko helppo upottaa kynnet. Lähdin vaivalloisesti kipuamaan lähemmäs yhtä alinta oksaa. Tiesin jo heti, ettei kiipeily ollut minun juttuni. Mieleni olisi tehnyt hypätä heti takaisin maan kamaralle. Kiipeily ei ollut yhtään hauskaa. Siitä huolimatta jatkoin matkaani ja vähän ajan päästä saavutin alimman oksan. Kipusin sille seisomaan ja katselin ympärilleni. Ei vihreitä lehtiä. Niitä ilmeisesti oli vain puiden latvustoissa. Mutta jos joutuisin tällä vauhdilla hakemaan lehtiä yksi kerrallaan puusta ja täyttämään niillä kokonaan ison kuopan, en saisi hommaani valmiiksi moneen päivään. Sysäsin inhottavat ajatukset pois mielestäni.
"Keskity", tuhisin itsekseni ja lähdin kipuamaan ylemmäs. Ehkä en vain ollut löytänyt hyvää tekniikkaa kiipeämiseen. Ehkä sen löytäminen jälkeen sujuisi paremmin ja nopeammin. Voisikohan puun pintaa pitkin loikkia eteenpäin? Silloinhan pääsisi nopeammin latvaan. Ainahan kannatti yrittää. Tarrasin tiukemmin rungosta kiinni ja ponnistin. Irrotin otteeni ja pääsin ylemmäs hyvin nopeasti. Kun olin ottamassa ylempänä puusta kiinni, en saanut otetta. Vihdoin tassuillani ilmaa osumatta puun runkoon.
"Ketunläjät", sihahdin viuhtoen ilmaa. Tassuni tömähti yhdessä vaiheessa puuhun ja sain tarrattua kiinni. Huohotin hetken paikallani. Toivottavasti Kalmalilja ei ollut nähnyt! Mutta nyt olin taas alimman oksan kohdalla. Lähdin kiipeämään uudestaan, nyt paljon hitaammin. En halunnut ottaa virheliikkeitä, sillä ajatus maahan putoamisessa ei miellyttänyt. Etenin hitaasti, mutta varmasti.
Kesti kauan ennen kuin saavutin latvuston, josta löytyi kuin löytyikin vielä vihreitä lehtiä. Niissä ei ollut ainuttakaan kellertävää kohtaa, joten ne varmasti kelpaisivat Kalmaliljalle. Otin yhdestä lehdestä hampaillani kiinni ja irrotin sen oksasta. Se hampaissani lähdin kapuamaan alas puusta. Se sujui ainakin nopeammin kuin ylös kiipeäminen. Kun matkaa maahan oli enää vähän, loikkasin alas puusta neljälle tassulle sulavasti laskeutuen. Tassutin kuopan luokse ja pudotin sen pohjalle yhden vihreän lehden. Ei ollut kauhean hyvä määrä, sillä aikaa yhden lehden saamiseksi kuoppaan oli kestänyt niin kauan. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan.
"Miksen vain voisi tuoda montaa lehteä kerralla? Tämä sujuisi silloin paljon nopeammin", naukaisin mestarilleni. Tietenkin odotin salaa myönteistä vastausta, vaikka uskoinkin saavani kielteisen. Kalmalilja tietenkin pysyisi tässä yhdessä lehdessä, eikä antaisi minun hakea kerralla enempää. "Eikö se olisi paljon järkevämpi tapa?"
Uskoin kuitenkin, ettei ehdottama tapani ollut naaraan mieleen. Hän tietenkin pysyisi omassa tavassaan. Pian hän kuitenkin saarnaisi siitä, miten paljon enemmän yhden lehden haku auttoi minua. Omasta mielestäni ei kyllä auttanut. En kuitenkaan nyt näyttänyt kasvoillani mitään ilmeitä saati tunteita, vaan pyrin pitämään naamani peruslukemilla katsoessani samalla Kalmaliljaa.

//Kalma? Saattaa olla sekavuutta havaittavissa, iha näi varotuksena :'D
// 548 sanaa

Nimi: Jäälilja

30.09.2018 13:40
Tiesin kuinka kovasti Kylmähenkäys odotti mielipidettäni tyttärestään, joten päätin hieman hidastella- omaksi ilokseni tietenkin.
"Jaa mitä mieltä olen?" myhäilin ja tähyilin taivasta esittäen mietteliään oloista. Mietin tuota saman siniharmaan turkin värin omaavaa naarasta. Hän oli syntynyt todellakin väärään klaaniin.
"Hän on varmasti loistosoturi Varjoklaanissa ja se antaa hyvät pohjat Kuolonklaaniin, mutta hän kaipaa vielä harjoitusta. Oikein potentiaalinen tapaus. Pidän hänestä, mutta pakko sanoa, että pidän sinusta paljon enemmän", naurahdin kylmästi ja heilautin häntääni kerran jos kaksikin puolelta toiselle. Vilkaisin puolikaljujen oksien lomasta Varjoklaanin reviirin suuntaan. Osa männyn neulasista oli tipahtanut maahan menetettyään vehreytensä, muuttuen ruskean keltaisiksi. Se jos jokin todisti, että lehtisade oli alkanut. Katsahdin yläoksistoa ja huomasin kuivan oksan ruskeine neulasineen Kylmähenkäyksen yläpuolella. Yletyin juuri ja juuri läimäisemään sitä tassullani ja pian kaikki männyn neulaset varisivat kollin siniharmaan turkin päälle. Yritin pidätellä pientä hykerrystäni, mutta pian puhkesin nauramaan. En kylmästi. En kolkosti. Vaan aidosti.
"Onnea vaan turkkisi kanssa", naukaisin hilpeän oloisena. Tunsin olevani vapaa kaikesta kun sain olla Kylmähenkäyksen kanssa. Taisin olla rakastunut.

//Kylmä?
164 sanaa

Nimi: Kylmähenkäys

30.09.2018 12:13
Jäin tuijottamaan hetkeksi Jääliljaa, joka oli kavunnut vielä korkeammalle oksistossa ja kirosin surkeita kiipeilytaitojani mielessäni. En tahtonut esitellä surkeita kiipeilytaitojani naaraalle, mutta kieltäytyminen antaisi minusta heikon kuvan enkä minä sitäkään tahtonut, joten tällä kertaa joutuisin vain tekemään parhaani kiipeilyssä. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja tartuin kynsilläni männyn runkoon, lähtien sitten kiipeämään ylemmäs. Kiipeilyni oli tönkömpää kuin Jääliljan, mutta onnistuin silti kapuamaan kuolonklaanilaisen perässä samalle oksalle. Päästin suustani puuskahduksen ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan, joka virnisteli ilkikurisesti vierelläni.
"Onko kiipeily vaikeaa?" hän ilkkui jäätävä virne kasvoillaan.
"En satu olemaan myrskyklaanilainen, joka kiipeilee päivittäin puissa", murahdin kuolonklaanilaiselle ja lähdin sitten kiipeämään vielä korkeammalle Jääliljan perässä. Olin viimeksi kiipeillyt kunnolla ollessani Varjoklaanissa, ja olin ollut viimeksi Varjoklaanin reviirillä hiirenkorvan keskivaiheilla, joten viime kiipeilyistä oli kulunut jo pitkä tovi.
"Utukyynel olisi hyvä lisäys Kuolonklaanin rivistöön kunhan hänelle opetetaan kuolonklaanilaisten perustaitoja. Hän on erinomainen taistelija ja uskaltaa vahingoittaa kissoja, toisin kuin enkelityttäreni Rosmariiniputous", murahdin kylmästi lausuessani taas vanhemman tyttäreni nimen ääneen. Olisi myös erittäin virkistävää Utukyyneleelle päästä pois siskonsa seurasta.
"No, mitä sinä ajattelet Utukyyneleestä? Hän on varmasti paljon vaikuttavampi soturi kuin Rosmariiniputous", totesin, kun kapusin eräälle paksulle oksalle, jolla Jäälilja istui jo. Kohdistin kylmänsinisen katseeni naaraan jäänsinisiin silmiin ja sama liekki, joka oli suurimman osan ajasta sammuksissa, alkoi taas roihuamaan kun katsoin Jääliljaa.

//Jää?
//208 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com