Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Jokiklaanin tarinat

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

   Jokiklaani elää omalla reviirillään vanhassa metsässä, eli siis kolmen muun klaanin kanssa. Vuodenaika on sama kuin pohjoisella pallonpuoliskolla, eli todennäköisesti saat kurkata ulos, niin näet, mikä vuodenaika tarinoissa on. Lisää tietoa siitä ja erilaisista uhista löydät Muuta-osiosta.

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Yksityinen viesti

27.04.2017 19:34

Nimi: Helmiloiste

27.04.2017 19:26
Kirvamiete asettui viereeni, hetken päästä laskeuduin itsekin kylmään maahan hänen viereensä. Tunsin turkkiemme hipovan toisiaan, sitten Kirvamiete painautui minua vasten. Henkäisin hiukan. Se tuntui oudolta, mutta pidin siitä. Tunsin hänen kehonsa lämmön omaani vasten. Maa allamme tuntui kylmältä, mutta lämmitimme toisiamme. Tuuli rahisutti pensaan vähiä lehtiä. En kuitenkaan uskaltanut vielä nukahtaa, sillä en tiennyt, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi. Menisin takaisin klaanitovereideni luo, mutta mitä sanoisin, jos he alkaisivat kysellä? *Mitä sanon Ahvenleualle, jos hän saa tietää?* Mutta halusin pitää huolen siitä, ettei kumppanini saisi. Sysäsin huolet syrjään mielestäni, halusin juuri nyt olla juuri tässä, Kirvamietteen vierellä. En tiennyt, mitä hän ajatteli tästä, mutta ei hän vieläkään ollut lähtenyt oman klaaninsa pariin. Huokaisin hiljaa. Minä en ainakaan lähtisi ennen aamunkoittoa. Painauduin tiiviimmin vasten tuuliklaanilaista ja asetuin kyljelleni maahan. Kirvamietteen lihakset jännittyivät, mutta vain hetkeksi, sitten kolli rentoutui. Laskin pääni hänen etujalkansa päälle ja katsoin vakaasti harmaan ja ruskean kirjavan kollin silmiin kehräten.
"Tiedätkö, minä todella pidän sinusta. Paljon", naukaisin hiljaa hymyillen ja nuolaisin kaiken varovaisuuden pois heittäen Kirvamietteen leukaa. Jotenkin tuntui, kuin kaikki tunteeni olisivat yhtäkkiä purkautuneet. Yksinäisyys, suru, viha, kiintymys Kirvamietteeseen... Tuttu lämpö, jonka olin kokenut Ahvenleuan kanssa, valtasi koko kehoni. Yhtäkkiä kieräytin hänet selälleen ja asetuin kollin vatsan päälle makoilemaan. Nuolin kiivaasti hänen kaulaansa. Kirvamiete näytti äärettömän ällistyneeltä, mutta en vain jaksanut välittää siitä. Viimein päätin lopettaa, ainakin hetkeksi.
"Luulitko todella, että tästä tulisi hiljainen ja rauhallinen yö?" naukaisin virnistäen ja kosketin tuuliklaanilaisen kuonoa omallani. "Ja vaikket pitäisi tästä, niin minä pidän."

//Kirva? Tiedän, aika sekoa

Nimi: Putousvirta

27.04.2017 17:45
Henkäisin helpotuksesta, kun kuulin Lampisydämen puhuneen totta. Onneksi olin kertonut hänelle tunteistani. Nyt voisimme olla yhdessä aina, rakastin häntä niin kovin paljon. Katsoin lempeästi naarasta suoraan silmiin.
"Tiedän, että menet seuraavaksi heti Kaikutaivaan luo kertomaan tästä, etkö menekin?" kysäisin virnistäen. Lampisydän hymyili ja nyökkäsi pian.
"Mahdollisesti."
Kiersin naaraan ympäri tämän vierelle silittäen hännälläni hänen selkäänsä. Sallin onnellisen kehräyksen kantautua kurkustani.
"Tiedän myös että hän on sinulle hyvin tärkeä... kuitenkin sinäkin olet minulle, niin äärettömän tärkeä, jätäthän aikaa siis meille kahdelle? Annan sinun toki olla hänen kanssaan, vaikka mieluusti pitäisin sinut koko ajan vierelläni, rakkaani... Ja kaikki meidän keskeiset... asiat, eivät kuulu hänelle, muista se", naukaisin puskien Lampisydäntä hellästi. "Todella toivon, että saamme yhteisen tulevaisuuden...Lampisydän", naukaisin, ja naaras käänsi katseensa minuun.
"Niin?" valkoinen soturi kysyi. Nielaisin hiukan. Jos hän vastaisi myöntävästi, elämäni olisi täydellistä.
"Haluaistko ehkä olla kumppanini?" kysäisin kehräten.

//Lampi? :3

Nimi: Sinitassu

27.04.2017 17:15
Loikkasin kiveltä joen penkereelle.
"Lähdetään takaisin leiriin", Mustikkamyrsky käski.
Tassuttelin hiljaa joen vierellä.
*Milloinkohan tulisi viherlehden aika?* Odotin innolla Viherlehteä, kun olisi aurinkoista ja runsaasti riistaa. Leiri häämötti jo edessä.
*Loppujen lopuksi taidankin olla sitä mieltä, että oppilaana on varsin kivaa*

Leirissä oli hiljaista. Kaikki olivat kai partioimassa tai jotain. Istahdin pääaukiolle sukimaan turkkiani. Aurinko tuli pilven takaa. Sen säteet lämmittivät märkää turkkiani.
*hmm... taidan käydä tutkiskelemassa ulkona*
Sukelsin ulos heinikosta.
*Hmm.. Jospa menisin siihen paikkaan, jossa olin silloin kerran Putousvirran ja Katajakynnen kanssa* Tassuttelin leiristä kauemmas. Reviirin perälle.

//Seuraan saa tulla, mutta pärjään kyl yksikänki:"3

Nimi: Saarnitassu

27.04.2017 16:12
Taivaalta tihutti jotain, lunta se ei ollut, mutta ei aivan vettäkään. Tihku kuitenkin oli oudon terävää, se iskeytyi turkkiin pienin pistoin. Rakeita kenties. Taivas oli paksun pilvipeiton peittämä, jossain horisontissa näkyi pilkahdus taivasta, mutta sekin peittyi pian pilviin.
Pörhistelin turkkiani viimaa vastaan, joka puhalsi idästä kylmänä. Se sai myös tihkun satamaan maahan viistosti, melkein vaakasuoraan. Pörhistelin turkkiani tuulta vastaan ja toivoin, että turkkiin sulava tihku ei kastelisi minua läpimäräksi. Korviani luimistellen jolkutin paikaltani erään suuren, lehtiä tunkevan pajun juurelle, joka kasvoi lähellä joen rantaa.
Olin lähtenyt metsästysreissulle, mutta huono sää sai eläimetkin pysymään piilossa. Tällä hetkellä olin lähellä aurinkokiviä, niin, että ne pilkottivat edessäpäin puiden suojissa, joen vastarannalla.
Raotin leukojani havaitakseni edes jotain hajua, mutta märkä maan haju peitti muut hajut alleen. Turhautuneena tömäytin tassullani maata, ja samassa edessäni rasahti jotain.
Ruskeiden, viimeviherlehden aikaisten lehtien alta pinkaisi eteenpäin hiiri, joka heitti päällään olleita lehtiä ympäriinsä. Refleksini toimivat automaattisesti ja loikkasin hiiren perään iskien sitä tassuillani. Isku meni kuitenkin ohi ja hiiri jatkoi vingahdellen matkaansa. En kuitenkaan luovuttanut niin helposti, vaan pinkaisin juoksuun ja lähdin hiiren perään. Se oli ovela eläin, ja yritti mennä piiloon karkuun juoksemisen sijaan, mutta sen piilo pajukon alaoksien suojissa, lehtien alla näkyi minun silmiini ja kauhaisin hiiren piilostaan. Puraisin sen niskaa ja pienen kruksahduksen kera sain hiiren hengiltä.
Se taisi olla ainoa saaliini nyt, sää oli muuttunut kunnolla vesisateeksi ja kasteli turkkiani tehden sen raskaaksi. Noukin hiiren mukaani ja lähdin reipasta tahtia kohti leiriä.

//Seuraan saa liittyä, kun tää tulee leiriin...

Nimi: Myskihäntä

27.04.2017 16:04
Lähdetassu oli hyväksynyt tarjoukseni ja johdatin tuon joen luo, katsoen samalla ympärilleni. Tiesin, ettei klaanini ollut todellakaan julma, mutta juuri nyt en olisi tahtonut selittää tekemisiäni kokeneemmille sotureille, jotka melko varmasti pitivät minua vain aavistuksen tavallista soturioppilasta ylempänä. Se oli ymmärrettävää, sillä nimityksestäni ei ollut kulunut vielä päivääkään.
”Olet ilmeisesti valmis?” kysyin. Lähdetassu oli lopettanut juomisen pienen hetken jälkeen ja katsoessaan minua näytti paljon pirteämmältä kuin aikaisemmin. Olisin voinut vannoa, että tuon jäänsiniset silmät näyttivät nyt paljon kirkkaammilta – ei sillä, että olisin katsonut niitä niin tarkasti.
”Kyllä olen”, naaras vastasi.
”Saatan sinut vielä Nelipuille ja sitten varmaankin pärjäät omalle reviirillesi saakka?” nau’uin kysyvästi ja varjoklaanilainen nyökkäsi vastaukseksi. Lähdimme kulkemaan kohti Jokiklaanin reviirin rajaa. Ainakaan toistaiseksi muiden klaanien puolella ei näkynyt ketään…
”Sinun tuskin täytyy huolehtia rajapartioista”, huomautin hieman poissaolevasti. ”Auringonlaskun partioiden lähtöön on vielä jonkin verran aikaa. Jos liikut ripeästi, ehdit ylittämään joko Kuolonklaanin tai Myrskyklaanin reviirin ilman, että sinut huomataan.”
Naaras nyökkäsi pienesti ja jatkoin:
”Tuoksullesi et voi mitään, mutta voit toivoa tuulen puhaltavan ja hämäävän heidän partioitaan. He voivat luulla, että tuoksu tulee Varjoklaanin alueilta. Se ei olisi epätavallista.”
Olimme nyt saapuneet reviirin rajalle ja pysähdyin äkillisesti. Lähdetassu seurasi esimerkkiä muutaman askeleen minun jälkeeni ja katsoi minua kysyvästi. Pieni matka oli mennyt nopeammin kuin kuvittelin ja tajusin hieman hämmentyneenä, että ajatus lähestyvästä yksinolosta ei miellyttänyt ollenkaan.
”Jatka eteenpäin - minä en voi mennä pidemmälle”, naukaisin hymyillen. ”Etköhän sinä pärjää?”

// Lähde?

Nimi: Alppitassu

27.04.2017 15:59
Odotin jännittyneenä Kurkitassun vastausta. Kollin näytti aluksi hämmentyneeltä kysymyksestäni, mutta pian pakotti kasvoilleen itsevarman ja ystävällisen ilmeen.
"Minä suostun", tämä naukui. Kuullessani soturioppilaan sanat, suuri taakka putosi niskoiltani. Kurkitassu oli ensimmäinen ystäväni. Hymyilin kollille pienesti.
"Hienoa", nau'uin hivenen käheällä äänellä ja nousin ylös. Tunsin oloni vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi, kuin aiemmin.
"Mutta älä luule, että luotan sinuun täysin", naurahdin kuivasti kollin noustessa myös ylös. Tämä pyöräytti silmiään hivenen huvittunut ilme kasvoillaan.
"Eiköhän mennä", Kurkitassu naukui. Hymy kasvoillani hyytyi, mutta nyökkäsin.
"Mennään", totesin.
Lähdimme rinnastusten takaisin leiriä kohden. Kurkitassu alkoi selittämään minulle ensimmäisestä saalistuskerrastaan. Vilkuilin kollia vähän väliä mietteliäänä ja myötäilin tämän jatkaessa kertomustaan. Jos me olimme nyt ystäviä, oliko välillemme sidottu side erilainen? Voisinko siis jatkossakin harjoitella hänen kanssaan, jakaa saalista ja hurrata hänen nimeään, kun hän pääsisi soturiksi? Uskoin sen menevän niin.
"Saitko sinä saalista ensimmäistä kertaa saalistaessasi?" Kurkitassu siirsi keskustelun minuun. Pudistelin päätäni.
"En ensimmäisellä kerralla", tuhahdin hivenen pettyneenä, muistaessani ensimmäisen kerran.
"Mutta silloin sinä olet kehittynyt", Kurkitassu naukui. Vilkaisin kollia hivenen hämilläni. Olinko?
"Kiitos, kai", nau'uin hämmentyneenä. Kurkitassu naurahti lähes kuulumattomasti.
Leiriin päästyäemme käännyin taas Kurkitassun puoleen. Kurkitassu seisoi muutaman ketunmitan päässä minusta. Soturioppilas näytti jopa komealta seistessään auringonvalossa. Säteet osuivat Kurkitassun tummanruskeaan turkkiin, saaden sen näyttämään hivenen vaaleammalta, mitä se oikeasti oli. Avasin suuni sanoakseni sanoani kollille jotain, mutta minut keskeytettiin.
"Te tulittekin jo!" Puolukkaturkki naukui ja asteli meidän luoksemme. Kurkitassu kääntyi mestarinsa puoleen ja kaksikko vaihtoi muutaman sanan. Lopulta, kun soturi lähti astelemaan takaisin soturien pesää kohden, Kurkitassu käänsi vihreät silmänsä hopeanharmaaseen turkkiini.
"Oliko sinulla vielä jotakin?" tämä kysyi. Kohautin lapojani.
"Ei minulla ole mitään erityistä. Haluatko vielä viettää aikaa kanssani vai haluatko omaa rauhaa?" kysyin pienen epäröinnin jälkeen.

//Kurki?

Nimi: Lampisydän

27.04.2017 15:50
// JATKOO PUTOUSVIRRALLE //

"Tottakai minä puhun totta", vastasin Putousvirralle, joka oli juuri tunnustanut tunteensa minulle. Tätä Kaikutaivas ja minä olimme toivoneet koko oppilasaikamme. Kaikutaivas oli tehnyt kaikkensa saadakseen meidät yhteen ja tässä sitä oltiin. Haluaisin vaan kipittää suoraan ystäväni luokse ja kertoa kaiken, mutta päätin elää hetkessä. Kaikutaivas voi jäädä myöhemmäksi. Toivoin sisimmässäni, että saisin viettää koko loppuelämäni Putousvirran kanssa ja jos hän ei pentuja halua niin ymmärrän sen hyvin. Tärkeintä on, että saan olla hänen kanssaan tässä ja nyt. Linnutkin lauloivat todella kauniisti.
*Varmaankin meistä kahdesta*, ajattelin iloisena.
"Lampisydän", Putousvirta sanoi.
"Niin?" kysyin.

//Putous?

Nimi: Aamukynsi

27.04.2017 08:36
Katsahdin Nokihäntään, joka tassutti rauhallisesti eteenpäin valppaana riistan varalta. Hän oli minulle koko elämäni, kolli oli ystävieni kanssa muuttanut minut täysin. Äksyilyni johtui yksinäisyydestä, tai näin oletin. Mutta tuo kolmikko oli murtanut sydämeni kovan kuoren. Olin iloinen ja kiitollinen heille, sillä tiesin itsekkin, että tiuskijat eivät olleet mukavia. Sinitassu, Katajakynsi ja Nonihäntä, he olivat olleet rohkeita ja lähestyneet minua. He olivat muuttaneet koko elämäni perusteellisesti! *Minun täytyisi kiittää heitä*, ajattelin tyytyväisenä. Samassa haistoin vesimyyrän. Kyyristyin matalaksi ja haistelin tarkemmin. Paikansin otuksen nopeasti. Lopulta loikkasin vesimyyrän niskaan ja puraisin tämän niskan katki. *Partio alkoi ainakin lupaavasti!* ajattelin tyytyväisenä haudatessani vesimyyrää. Jatkoin matkaani erillään muusta partiosta. Suunnistin joelle, sillä tahdoin kokeilla oliko uima- ja kalastustaitoni vielä tallella. Pian rauhoittavasti soliseva joki avautui näköpiiriini. Jäin hetkeksi joen rannalle seisomaan. Katsoin pitkään veteen ja vedin syvään henkeä. Olin juuri pulahtamassa veteen, kun tunsin töytäisyn takaani päin ja molskahdin veteen. Räpiköin pintaan ja katsoin Nokihäntää jolla ili leikkisä pilke silmäkulmassaa. Katsoin tätä ilkikurisesti takaisin ja uin kohti joen rantaa. Näyttelin, että nousisin takaisin rannalle mutta vedinkin toisella etutassullani myös Nokihännän veteen. Naurahdin makeasti ja sukelsin veden pinnan alle, sillä olin paikantanut pienen siian.

//Noki?

Nimi: Katajakynsi

27.04.2017 08:31
Haukottelin. Minua alkoi jo väsyttää. Aurinko ei vielä ollut edes laskenut, mutta päätin silti käydä jo nukkumaan.
"Menen jo nukkumaan!" huikkasin Omenaviikselle.
Kolli nyökkäsi, ja jatkoi keskusteluaan Myskihännän kanssa. Tassutteli sotureiden pesälle päin. Huomasin Aamukynnen, joka oli varmasti myöskin menossa jo nukkumaan.
"Hei!" naukaisin Aamukynnelle.
"Miten sinun päiväsi on mennyt?"
Aamukynsi käänsi päänsä minua kohti.
"Ihan hyvin", naaras naukaisi.
"Kävin Myskihännän ja Nokihännän kanssa metsästämässä. Entä mitä sinä olet tehnyt tänään?"
"Kävin Omenaviiksen kanssa metsästämässä", maukaisin.
"Sitten olin vielä yhdessä rajapartiossa, joka kulki Myrskyklaanin rajalle ja takaisin."
Aamukynsi nyökkäsi.
"Mutta minun täytyy mennä nyt nukkumaan", maukaisin.
"Olen hirveän väsynyt."
"Pakko myöntää, että minunkin on käytävä nukkumaan", Aamukynsi naukui.
Sitten naaras haukottelin. Aamukynsi työntyi sotureiden pesään. Minä tassutteli hänen perässään. Pesässä etsin makuupaikkani, ja kiersin siinä pari kertaa kehää. Sitten asettauduin makaamaan. Olin juuri saamassa unta, kun kovaääninen rapistelu herätti minut horroksesta. Omenaviiksi ja Myskihäntä työntyivät äänekkäästi keskustellen sisään. Aamukynsi nosti päänsä vuoteeltaan.
"Voisitteko olla hiukan hiljempaa?" Aamukonsertti tivasi hieman palkalliseen sävyyn.
"Jotkut yrittävät nukkua täällä."
"Tietenkin", Omenaviiksi naukaisi.
Myös Myskihäntä nyökkäsi.
"Hienoa", Aamukynsi naukui.
Sitten hän jatkoi taas lepäämistä. Minäkin painoin pääni uudestaan tyynyyn. Omenaviinietikkaa tassutteli omalle vuodepaikalleen minun viereeni.
"Jos pitäisitte seuraavalla kerralla vähänkin kovempaa ääntä, niin teidän keskustelunne häiritsisi Myrskyklaanilaistenkin unta", maukaisin hieman kyllästyneesti.
"Ymmärrän yskän", Omenaviiksi maukui.
"Yritämme olla seuraavalla kerralla hieman hiljempaa."
"Hyvä", maukaisi väsyneesti.
Sitten painoin pääni petiini. Hetken ajan kuulin ystävieni hengityksen, mutta kohta uni vei minusta voiton.

Haukottelin. Vaikka olin nukkunut hyvät yöunet, minusta tuntui, että minua väsytti vieläkin. Nousin kuitenkin urheasti ylös. Raahauduin ulos pesästä leirin aukiolle.
"Hei", kuulin Sinitassun naukaisun.
"Kuvittelenko minä vai käytätkö sinä hieman väsyneeltä?" oppilas jatkoi.
Huokaisin.
"Et kuvittele", mau'uin.
"Minä nimittäin olen todella väsynyt. En tiedä mistä se johtuu. Nukuin varmaan jotenkin levottomasti."
Sinitassu nyökkäsi myötätuntoisesti.
"Mutta Ahvenleuka käski, että sinun pitäisi tulla minun ja Mustikkamyrskyn kanssa Myrskyklaanin rajalle rajapartioon."
"Selvä", maukaisin.
Sitten loikin Sinitassun perässä ulos leiristä. Mustikkamyrsky odotteli jo meitä.
"Sitten mennään", Mustikkamyrsky murahti.
Lähdimme tassuttelemaan kaikki kolme kohti Myrskyklaanin reviirin rajaa. Raikas ilma piristi minua. En ollut enää niin väsynyt.

Nimi: Kurkitassu

27.04.2017 08:22
Lopetettuamme taisteluharjoitukset, minä ja Alppitassu kävelimme kauemmas ja istuuduimme.
"Kerro nyt, mitä asiaa sinulla oli", pyysin. Alppitassu suuntasi katseensa tassuihinsa.
"Minun on..." hän aloitti mietteliään kuuloisena. Katsoin naarasta uteliaana.
"Minun on kieltämättä vaikeaa luottaa muihin ja suhtauduin sinuunkin pienellä... Tai, aika suurella varauksella, mutta sinä et vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin oletin", Alppitassu naukui.
"Ja?" kysyin kulmaani kohottaen katse yhä kiinni toisessa oppilaassa, joka paineli maata tassuillaan.
"Ja minä ajattelin, josko sinä voisit olla ystäväni", Alppitassu sai sanottua. Katsoin hetken hämmentyneenä naarasta. En ollut osannut odottaa tätä. Muistelin hetken aikaa, mitä oli äsken tapahtunut. Alppitassu oli kertonut suhtautuvansa muihin melko suurellakin varauksella, minuun myös. Ja sitten, että hän oli huomannut, etten ollu niin paha, kuin hän oli luullut. Sitten, hän oli... no... pyytänyt minua ystäväkseen. Muutin hämmentyneen katseeni itsevarmaksi ja päättäväiseksi.
"Minä suostun", maukaisin.

Nimi: Nokihäntä

27.04.2017 08:10
"On hienoa kuulla sinun sanovan noin, vaikka olisitkin päättänyt mitä tahansa olisin ollut kanssasi samaamieltä", lausahdin lempeästi. Hymähdin ja katselin ympärilleni. Pitäisikö minun ehdottaa menemistä partioon?
"Mentäisiinkö vaikka partioon ajan kuluksi, sillä tuoresaaliskasa on aika pieni ja seuraava partio jo lähdössä?" sanoin. Aamukynsi nyökkäsi hyväksyvästi. Tassuttelimme kohti lähtevää partiota.
"Odottakaa! Voimmeko tulla mukaanne?" kysäisin partion jäseniltä. Vastaus heiltä voisi olla niin myönteinen kuin kielteinenkin. Tiedä koskaan paljonko he haluavat matkaansa. Partiossa oli kolme jäsentä. Puolukkaturkki, Kuuviiksi ja Karviaiskynsi. Katsoivat toisiaan kunnes nyökkäsivät.
"Tulkaa mukaan vain, ei siitä mitään haittaa ole", Puolukkaturkki naukaisi tavallisella lempeällä äänellään. Sen mitä olin häntä ehtinyt tuntea niin hän puhui aina lempeällä äänellä. Ymmärsin nyt miksi yleensä Puolukkaturkki halusi olla kumppaninsa kanssa niin paljon kuin haluaisi. Kenenkään aika täällä ei ole ikuinen, joskus joku lähtee. Katsahdin kumppaniini ja hymyili minulle. Tuo naaras oli kaikkein kaunein naaras. Hymy huulillani lähdimme tallustamaan metsään tuoresaaliin toivossa.

//Aamu?

Nimi: Myskihäntä

26.04.2017 22:57
Leirivartioni oli sujunut hyvin. Kirpeä hiirenkorvan yöilma oli pitänyt minut valveilla sen läpi hellittämättä otettaan hetkeksikään. Jokiklaanin leiri oli tuulelta hyvin suojassa, mutta silti silloin tällöin kylmä viima oli onnistunut puhaltamaan suoraan ylhäältä, tuoden mukanaan pieniä vilunväristyksiä. Leiri oli paitsi suojainen, myös äärimmäisen hiljainen. Olin kuullut etäisesti pesissään nukkuvien klaanitoverieni tasaista hengitystä, mutta öinen leiri oli ollut tyhjä kaikesta muusta hälinästä. Siitä hälinästä, joka aina täytti sen auringonnoususta pimeyden saapumiseen asti.
Välillä olin katsellut ympärilleni. Silloin tällöin olin vilkaissut sotureiden pesälle. Siitä tulisi nyt pysyvä kotini moneksi vuodenajaksi. Olin myös vilkaissut oppilaiden pesää, jossa tiesin veljeni Hanhitassun nukkuvan. Jossain tuon pesän perukoilla oli nyt tyhjä sammalmätäs, joka öisin muuttuisi jäisen kylmäksi ilman nukkuvaa oppilasta.
Kaislavirta oli tullut vapauttamaan minut auringonnousun hetkellä. Tuo oli puolipakolla esitellyt minulle sotureiden pesän, työntänyt eteeni pinon sammalia – huomattavasti suuremman kuin oppilaille suotu – ja ehdottanut lepäämistä. Olin ottanut tarjouksen vastaan ja etsinyt itselleni sopivan nukkumapaikan sotureiden pesän perukoilta, läheltä kaislojen muodostamaa seinämää. Uneni – tai leponi, sillä sitä ei voisi kutsua kunnolliseksi uneksi – oli katkonaista, mutta silti virkistävää ja rentouttavaa. Heräsin auringonhuipun partion palatessa leiriin. Osa sen sotureista päätti levätä pesässä ja samalla, joskin tietämättä ja sitä erityisemmin tiedostamatta, ravistivat viimeisetkin unenrippeet kehostani.
Lopulta luovutin. En tulisi saamaan enempää unta ja ehkä niin olikin parempi. En tahtonut unirytmini heittävän sekalaista kuperkeikkaa alas Putousta, joten nyt oli parasta nousta ylös. Ja ehkä mennä metsästämään, jotta voisin varmuudella sanoa tehneeni jotain ruokani eteen.
Pienen mietinnän jälkeen paikaksi valikoitui putous. Siitä oli vaarallisista vesistä huolimatta nopeasti tulossa yksi suosikkipaikoistani – siellä oli niin kaunista, eivätkä metsästyspartiot yleensä kulkeneet sieltä. Rajapartioita siellä tosin kulki. Yleensä kolmesti tai neljästi päivässä, asia riippui Ahvenleuan päätöksestä.

Olin ehtinyt kalastamaan hetken. Saalista oli tässä koskessa todellakin riittävästi ja viereeni oli muodostunut kolmen kalan pino – kaksi pienehköä ahventa ja yksi suurempi taimen. Päätin lopettaa kalastamisen tähän. Pian kalaa olisi liikaa yhden kissan kannettavaksi ja tuskin-
Hetkinen.
Tuulen suunta oli kääntynyt ja nyt se puhalsi voimakkaammin Nelipuilta päin. Tuuli kuljetti mukanaan rajanaapureidemme tuoksuja – mitä ilmeisemmin viimeisimmän partion merkkaamia – mutta nyt kaiken sen alla tuoksui Varjoklaani. Niin ei ollut koskaan tapahtunut tai en ainakaan muistanut. Varjoklaanin raja oli niin kaukana, ettei rajamerkkien tuoksu ulottunut tänne edes tuulisina päivinä. Jossain olisi siis oltava varjoklaanilaisia – tai ehkä vain yksi? Pudotin kalat heinikon suojaan – voisin poimia ne myöhemmin, kun olin selvittänyt, mistä oli kyse.
Jokiklaanin rajamerkkien tällä puolen, vain muutaman ketunmitan päässä Kuolonklaanin alueelta, oli pieni maassa makaava kissa, mitä ilmeisimmin oppilas. Hänen turkkinsa oli aavistuksen minun turkkiani vaaleampi ja ohuiden hopeisten raitojen peittämä. Naaras oli selvästi tajuton, eikä vaikuttanut olevan hyvässä kunnossa – hänen hengityksensä näytti vaikealta, mutta se saattoi johtua asennosta. Yritin mahdollisimman hellästi kääntää varjoklaanilaisoppilaan kyljelleen. Olin ohimennen kuullut, että se voisi helpottaa hengitystä. Naaras pitäisi kuitenkin saada virkoamaan.
Töytäisin tuon lapaa ensin hennosti ja sitten hieman voimakkaammin. Ei vieläkään mitään, mutta hengitys näytti tasaantuneen. Jatkoin tuon tökkimistä hetken ja se tuntui toimivan – jäänsiniset silmät aukenivat hitaasti.
”Oletko kunnossa?” kysyin huolestuneena.
Naaras nousi varovasti istumaan ja astuin muutaman askeleen taaksepäin, antaen hänelle kohteliaasti tilaa.
”Olen”, tuo vastasi. Omaan silmääni hän vaikutti vielä aavistuksen huteralta, mutta en kommentoinut. Jos hän kerran oli varma, niin olkoon.
”Saanko tietää nimesi?” kysyin varautuneesti ja lisäsin vielä: ”Kohteliaisuuden nimissä kerron omani. Olen Myskihäntä.”
”Lähdetassu”, naaras naukaisi. Hänenkin katseensa oli terveen varautunut, eikä hehkunut erityistä luottamusta.
”Tiedät luultavasti olevasi Jokiklaanin reviirillä”, nau’uin. ”Olet itseasiassa onnekas. Kaksi ketunmittaa vähemmän, niin sinut olisi löytänyt Kuolonklaani – eikä heitä erityisemmin tunneta vieraanvaraisuudesta.”
”Olit vasta tajuton ja ymmärrän, jos olosi on hieman heikko. Ehkä haluaisit juoda ennen kuin lähdet takaisin omalle reviirillesi? Joki on muutaman ketunmitan päässä takanani ja sillan alapuolella virtaus ei ole erityisen voimakas”, ehdotin.

// Lähde?

Nimi: Myskitassu/häntä

26.04.2017 20:16
Viimeiset päivät olivat olleet… kiireisiä, lievästi sanottuna. Katajakynsi ja minä olimme käyneet harjoittelemassa parhaimmillaan kahdesti päivässä – läpi oli käyty niin taistelua kuin metsästystäkin. Lihakseni kivistivät aina kun käperryin oppilaiden pesän takanurkassa olevalle sammalpedilleni. Aamulla oloni oli aina jäykkä, mutta ei liiaksi, sillä tuo jäykkyys meni nopeasti ohi pienellä venyttelyllä ja verryttelyllä, jos leirin kiertäminen sellaiseksi voitaisiin laskea. Ja eilen, kuin tyhjästä, Katajakynsi oli julistanut arvioivansa taitoni. En tiennyt mihin lopputulokseen nuori naaras oli tullut, mutta hänen haaleansinisisissä silmissään saattoi olla tyytyväisyyden häiveitä.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Kutsuhuuto kajahti leirin halki ja sai aikaan yhtäkkisen pyrähdyksen liikettä, kun jokainen klaanikissa poistui pesästään tai jätti tekemänsä askareen vastatakseen Pyrstötähden kutsuun. Suuri harmaanruskea kolli seisoi Suurkiven päällä ja käänsi katseensa taivaalle, jonne aurinko oli jokin aika sitten noussut.
”Myskitassu on osoittanut olevansa valmis soturiksi”, Pyrstötähti naukui ja katsoi minuun. Astelin hieman epävarmasti Suurkiven eteen – tunsin klaanini arvioivan, mutta samalla hyväksyvän katseen takaraivossani.
”Minä, Pyrstötähti, Jokiklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, päällikkö lausui ja kysyi sitten odottamani kysymyksen:
”Myskitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania – jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, nau’uin. Äänessäni soiva itsevarmuus yllätti minut. Olin uskonut, että tämä hetki olisi epävarma ja hieman pelottavakin, mutta loppujen lopuksi niin ei tainnutkaan olla.
”Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myskihäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja voimaasi ja hyväksyy sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi”, Pyrstötähti julisti ja pudottautui alas Suurkiveltä yhdellä keveällä liikkeellä. Hän sulki välillämme olevan pienen etäisyyden ja kosketti kuonollaan päälakeani. Nuolaisin tuon lapaa pienesti ja kunnioittavasti klaanin puhjetessa hurrauksiin.
”Myskihäntä! Myskihäntä! Myskihäntä!”

Nimi: Putousvirta

26.04.2017 19:43
*Mutta en minä sitä uskalla hänelle kertoa.* En tiennyt yhtään, mitä tekisin, pitäisikö minun kertoa Lampisydämelle tunteistani vai pitää ne vain omana tietonani? Entä jos hän oli valehdellut, entä jos hän oli juoninut jotain Kaikutaivaan kanssa... Silloin tunnustukseni menisi hukkaan. Mutta Lampisydän ei ollut sellainen, mitä minä häntä nyt tunsin. *Ehkä hän kumminkin Kaikutaivaan kanssa voisikin tehdä jotain sellaista.* He olivat selkeästi parhaat ystävät, he aina juttelivat keskenään, ja aina minusta tuntui, että he puhuivat minusta. Kuitenkin muistin, miten Kaikutaivas oli aiheuttanut meille kiusallisen keskustelun vihjailemalla, että minä ja Lampisydän rakastaisimme toisiamme. Ehkä hän halusi saada meidät yhteen?
Kahmaisin turhautuneena kiven tassuuni ja nakkasin sen putouksen kuohuun. *Putous on aivan kuin minä, minunkin tunteeni kuohuavat sisälläni*, tuumin itsekseni ja käänsin jälleen katseeni taivaalle. *Älä esirä olevasi syvällinen, sillä sitä sinä et ole.*
Nousin hitaasti ylös ja venyttelin jokaista jalkaani hitaasti. Kuinkahan kauan olin jo ollut täällä? Olin juossut tänne suoraan Lampisydämen luota, kun hän oli kertonut tunteistaan... *Hän varmaan pitää minua täysin ääliönä*, ajattelin pettyneenä itseeni. En ollut koskaan oikein osannut hoitaa tällaisia tilanteita, tilanteita toisten kissojen kanssa. Kuitenkin tuntui, kuin olisin möhlinyt mahdollisuuteni. Mahdollisuuteni olla jotain Lampisydämen kanssa. Mahdollisuuden ola hänen kanssaan kumppaneita. Mahdollisuuden saada pentuja hänen kanssaan ja olla perhe. Tai no, eivät pennut olleet niin tärkeää, kunhan saisin jakaa elämäni rakastamani naaraan kanssa. Se riittäisi minulle mainiosti.
Huokaisin jälleen syvään. Päässäni kaksi ajatusta riitelivät keskenään. Toinen sanoi, että minun pitäisi välittömästi lähteä leiriin ja kertoa Lampisydämelle kaikki tunteistani häntä kohtaan. Toinen kehotti minua vain hautaamaan tunteet syvälle, unohtamaan hänet kokonaan. Ensimmäinen vaihtoehto tuntui jotenkin oikealta, mutta luontoni soti sitä vastaan. *Miten minä kertoisin hänelle?* Astelisin vain hänen luokseen ja sanoisin "hei, Lampisydän, rakastan sinua, ollaanko kumppaneita", mutta se ei ollut niin helppoa. Suljin silmäni. Mitä sanoja käyttäisin? Pitäisikö minun kertoa, mitä kaikkea naaras merkitsi minulle, vai vain sanoa suoraan? *Tai sitten en sano mitään.* Kuitenkin sydämeni sanoi, että se olisi väärin. Se olisi väärin itseäni kohtaan, mutta ennen kaikkea Lampisydäntä kohtaan. Hän oli vähintäänkin kertomisen arvoinen. Hän oli vähintään rakkauteni arvoinen. Jos pitäisin sen sisälläni, katuisin joka päivä. *Ei hän voinut valehdella.* Luotin Lampisydämeen. Kuitenkin se oli ollut niin häkellyttävää. Hänkö todella rakasti minua? Olihan se hankalaa uskoa. *Mitä menetettävää minulla on?* Ei yhtään mitään. Jos hän ei tunne samoin, asialle ei voi mitään. Kuitenkin mahdollisuus, että hän todella oli puhunut totta, oli liian suuri hukattavaksi. Mahdollinen tulevaisuus, mitä meillä voisi olla, oli liian upea unohdettavaksi.
Olin huomaamattani kulkenut Jokiklaanin ja Tuuliklaanin reviirien rajana toimivan rotkon viertä. Jalkani olivat kuljettaneet minua aivan minne sattui. Ehkä minua kaivattaisiin jo leirissä. *Ehkä Lampisydän kaipaa minua.* Suuntasin askeleeni leiriä kohti. Voisin toki olla hyödyksi ja yrittää saalistaa jotain. Maalla tietysti, sillä joelle en enää lähtisi takaisin tänään. Se tuntuisi siltä, kuin pakenisin tulevaa keskustelua Lampisydämen kanssa. Olin siis tehnyt jo päätökseni, kertoisin hänelle tunteistani. En voisi jättää niitä huomiotta, enkä voisi jättää Lampisydäntä huomiotta. Rakastin häntä liikaa. En ollut koskaan kuvitellut, että kukaan perheeni ulkopuolelta voisi merkitä minulle jotain. Ei minulla ollut oikein ystäviäkään. *Paitsi Viiltokaaos.* Kollia ei oltu nähty pitkään aikaan, minulla ei ollut harmainta aavistusta toverini olinpaikasta. Myös Silakkasiipi oli kadonnut, ehkä he olivat lähteneet yhdessä. Ennen lähtöään Viiltokaaos oli ollut paljon kyseisen kollin kanssa. Minua se hiukan ärsytti, olin pitänyt häntä edes jonkinlaisena ystävänä. Mutta minä en tarvinnut ketään, tarvitsin vain Lampisydämen.
*Ai niin, saalistus.* Haistelin tarkasti ilmaa. Hiirenkorvan mukana tuodut uudet hajut tunkeutuivat sieraimiini. Uusia kasveja kasvoi koko ajan, riista tuli ulos pesistään. Onnekseni haistoin lähellä hiiren. Maalla saalistus oli minulle hankalaa, kalastus oli enemmän minun juttuni. Kuitenkin voisin yrittää. En olisi päässyt soturiksi, jos en osaisi saalistaa edes jotenkin. Kuulin lupaavaa rapinaa läheisen kannon takaa. Siellä oli varmasti haistamani hiiri. Laskeuduin jonkinlaiseen vaanimisasentoon ja aloin hiipiä hiljaa kuivalla heinällä. Varoin astumasta rapisevien lehtien päälle. *Miksi näitä on niin paljon?* ajattelin harmistuneena asetellen huolellisesti tassujani lehtien saavuttomattomiin. Lehdet olivat tippuneet puista lehtikadon aikaan, ne olivat olleet lumen alla ja kuivuneet. Vatsani melkein viisti maata lähestyessäni hitaasti kantoa. Yririn hengittää mahdollisimman hiljaa, jotta hiirieivät kuulisi minua. Pysähdyin hetkeksi ja tarkistin tuulen suunnan. Huokaisin hiljaa helpotuksesta, tuuli oli vastatuulessa minuun. Hiiri ei voisi haistaa minua. Ollessani aivan kannon vieressä, kurkistin sen taakse. *Kaksi!* Tarkastelin hetken hiiriä tarkemmin. *Ei... niitä on enemmän. Nuo ovat poikasia, tuo toinen suurempi on emo!* Tukahdutin ahdistuneen voihkaisun. En millään muotoa haluaisi tappaa emoa saati poikasia. Olivathan ne toki riistaa, se vain kuitenkin tuntui tarpeettoman julmalta. Päätin tappaa vain toisen suuremman, joka ei ollut poikasten emo. Silmänräpäyksessä kauhaisin aika kömpelösti ilmaan täysikasvuisen hiiren. Loput hiiret pinkaisivat kimeästi vikisten kauemmas. *Onkohan tämä poikasten isä?* Tuhahdin, miksi ajattelin näin? Ne olisivat riistaa klaanille!
"Hei, älä katso minua noin", tiuskaisin hiirelle kuin se ymmärtäisi. Entä jos minun isäni tapettaisiin? Jokin pääni sisällä yritti vakuutella minua tappamaan otuksen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Puuskahtaen laskin vielä onneksi elossa olevan hiiren maahan. Se pinkaisi suoraan karkuun. *Ole hyvä vain*, tuumin kulmat kurtussa, vaikka tiesin, ettei hiiri voisi minua kiittää. Sallin kuitenkin hymyn päästä kasvoilleni.

Juoksin takaisin leiriin. Perillä etsin kuumeisesti katseellani erästä tiettyä naarasta. Minun olisi kerrottava hänelle heti, etten ehtisi katua. Kiersin leirin kissoja katseellani, ja huokaisin helpotuksesta, kun huomasin tutun, valkoisen naaraan istuskelemassa ystävänsä kanssa. Harpoin heidän luokseen. Oikeastaan en olisi halunnut Kaikutaivasta siihen, en halunnut, että hän oli kuulemassa. Päästyäni Lampisydämen luo hengähdin hiukan, olin juossut pitkän matkan. Naaras näytti havahtuvan mietteistään huomatessaan minut.
"Minulla olisi Lampisydämelle asiaa", naukaisin vakaasti. Kaikutaivas katsoi jollain tapaa merkitsevästi Lampisydäntä, ja aloin jo katia sitä, mitä olin tekemässä. *Et kyllä peräänny nyt!*
"Selvä", Lampisydän naukui. Menimme sotureiden pesän taakse. Siellä katsoin valkoista naarasta lämpimästi, mutta en uskaltanut kehräyksen kantautua kurkustani.
"Mitä asiaa sinulla oli?" Lampisydän kysyi. Huiskaisin hännälläni. Kaikutaivas kuuli varmasti keskustelumme.
"Ei sittenkään täällä", maukaisin pikaisesti ja jolkotin ulos leiristä naaras perässäni. Hän näytti olevan ymmällään. Virnistin itsekseni, jotenkin nautin siitä. Pysähdyin vasta joen vierellä, Lampisysän pysähtyi eteeni kasvokkain. Olin koko matkan takaisin leiriin suunnitellut, mitä sanoisin, mutta nyt se tuntui turhalta. Olin saanut itsevarmuutta, kun olin vain kahden Lampisydämen kanssa. Tuntui, kuin oikeat sanat vain ajautuisivat huulilleni. Iskostin harmaat silmäni Lampisydämeen ja katsoin häntä lempeästi, kuitenkaan paljastamatta vielä mitään.
"Sanoit rakastavasi minua", aloitin merkillisesti. "En tiedä, puhuitko ollenkaan totta, vai valehtelitko. Kuitenkin... tuntuu, että on kohtuullista, jos puhun sinulle rehellisesti omista tunteistani. Lampisydän, sinä todella olet maailman kaunein, hauskin ja kaikin puolin täysellisin naaras."
Astuin hiukan lähemmäs valkoista naarasta, joka katsoi minua hiukan ymmällään.
"Ja vaikket sukokaan sitä, rakastan sinua. Todella paljon."
Suljin silmäni ja painoin pääni naaraan lapaa vasten, en välittänyt siitä, pitikö Lampisydän eleestäni, se vain tuntui hyvältä. Ja jotenkin olin jo aika varma siitä, ettei se haitannut häntä, ei naaras ainakaan lähtrnyt kirkuen karkuun. Nuolaisin hänen korvaansa hellästi.
"Toivon todella, että puhuit totta... muuta en kestäisi", maukaisin hiljaa naaraan korvaan, joka värähti viiksieni kosketuksesta.

//Lampi? Tiedän, erittäin sekava tarina

Nimi: Lampisydän

26.04.2017 18:47
// JATKOO KAIULLE //

"En tiedä yksinkertaisesti", vastasin.
"Et tiedä?" ystäväni varmisti. Nyökkäsin pienesti.
"Olen kuitenkin kertonut tunteistani, mutta hän näytti hieman epävarmalta", kerroin. Kaikutaivas katsoi minua hämmentyneenä, mutta ymmärtäväisenä.
"Ymmärrän, mutta vaistoni sanoo, että hän on pihkassa sinuun", Kaikutaivas härnäsi. Naurahdin hieman, mutta katsoin samalla veljeeni Nokihäntään, joka vaihtoi kieliä Aamukynnen kanssa. Olin kuulemani mukaan kuullut, että he ovat nyt kumppaneita. Hartain toiveeni oli, että olisin Putousvirran kumppani.
"Hei Lampisydän!" ystäväni kutsui minua.
"Anteeksi. Olin vain mietteissäni", pahoittelin.
"Tiedän", naaras vastasi. Vähän aikaa sitten olin menettänyt isäni ja siskoni. Miksi Tähtiklaani oli meille julma? He eivät tehneet mitään pahaa ja silti he kuolivat. Havahduin jälleen, kun tajusin Putousvirran seisovan edessäni.
"Minulla olisi Lampisydämelle asiaa", kolli sanoi.
"Selvä", vastasin. Katsahdin Kaikutaivaaseen pahoittelevasti ja Kaikutaivas vinkkasi silmää "Hän tunnustaa tunteensa" katseella. Naurahdin. Menimme sotureidenpesän taakse.
"Mitä asiaa sinulla oli?" kysyin.

//Putous? Kaikukin voi jatkaa, jos tahtoo.

Nimi: Alppitassu

26.04.2017 18:08
Leiristä poispäästyämme ei mennyt kaukaakaan, kun Kurkitassu asteli luokseni. Kohotin meripihkaiset silmäni kohti kollin kasvoja mitään sanomaton ilme kasvoillani.
"Meillä on kuulemman taisteluharjoitukset", kolli naukui.
"Kuulin kyllä", totesin ja kiristin tahtiani. Myös Kurkitassu kiristi tahtiaan ja pian oli taas vierelläni. Vilkaisin soturioppilasta hivenen epävarma ilme kasvoillani. Kurkitassun kasvoilla oli hymy ja kolli oli suunnannut katseensa eteenpäin. Kurkitassu vaikutti jopa mukavalta, enkä karttanut kollin seuraa enää niin pahasti, kuin aluksi. En siltikään luottanut häneen täysin, kuten en Särkisilmäänkään.
Päästyämme sopivalle harjoittelupaikalle, Särkisilmä ja Puolukkaturkki alkoivat ohjeistaa meitä. Heitä kuunnellessani vilkaisin nopeasti Kurkitassua. Kolli istui hiljaa paikallaan, häntä tassujensa päälle siististi laskeutuneena. Kollin suora ryhti ja eteenpäin suuntautunut vihreä katse tekivät minuun kieltämättä vaikutuksen.
Olin harjoitellut taistelua vain yhdesti Särkisilmän kanssa ja ensimmäinen kerta oli mennyt mielestäni kohtalaisen hyvin. En tiennyt, montako kertaa Puolukkaturkki oli jo kerennyt opettaa taistelua minua kokeneemmalle oppilaalle.
*Mutta enhän minä voi älyttömän huono olla, jos saan harjoitella minua vanhemman oppilaan kanssa*, pohdin kulmiani kurtistaen. Katseeni hakeutui taas mestariini ja Puolukkaturkkiin. Soturit olivat alkaneet näyttää väistöliikettä ja selittivät, miten se teoriassa tapahtui. Ei mennyt kaukaan, kun oli meidän vuoromme kokeilla.
"Haluatko kokeilla ensiksi väistämistä vai hyökkäämistä?" Kurkitassu kysyi. Kolli oli kääntänyt silmänsä minua kohden. Kohautin lapojani.
"Voin kokeilla ensiksi väistämistä, käykö?" ehdotin. Kurkitassu nyökkäsi.
"Käy", kolli naukui.
Nielaisin ääneti ja hymyilin kollille pienesti. Tuntui oudolta hymyillä jollekulle täysin omasta tahdostani. En yleensä tuppaantunut olemaan näinkin ystävällinen niille, joita en juurikaan tuntenut, mutta Kurkitassussa oli jotakin erilaista. Nousin seisomaan ja astelin hieman kauemmas Puolukkaturkin ja Särkisilmän luota. Kurkitassu seurasi minua ja asetuimme vastakain, tosin pienen välimatkan päähän toisistamme. Kolli laskeutui matalammaksi ja katsoi minua merkittävästi. Nyökkäsin ja valmistauduin väistämään niin, kuin meille oli hetken sitten opetettu. Kurkitassu syöksähti minua kohden. Ensiksi hieman varovaisemmin kylläkin. Kollin ollessa jo lähellä, ponnistin ilmaan ja väistin. Onnistuin väistämään, mutta tasapainoni petti. Heittäydyin maahan vatsalleni hämmentyneen oloisena.
"Oletko kunnossa?" Kurkitassu kysyi ja käveli luokseni.
"Täysin, se ei ollutkaan yhtä helppoa, kuin oletin", myönsin. Kolli auttoi minut takaisin ylös.
"Kokeiletko uudestaan?" soturioppilas kysyi. Nyökkäsin.

Kokeilimme samaa liikettä useita kertoja. Välillä vaihdoimme rooleja. Mielestäni Kurkitassu suoriutui huomattavasti paremmin, kuin minä. Kolli onnistui väistämään minua lähes jokaisella kerralla. Omat epäonnistumiseni alkoivat ärsyttää minua ja olin pian todella turhautunut. Turkkini oli sotkuinen ja hengitykseni pihisi. Päätin kuitenkin kokeilla väistämistä vielä kerran. Astelin vielä muutaman askeleen eteenpäin ja käännyin ympäri. Kurkitassu syöksähti jälleen minua kohti ja yritin väistää. Epäonnistuin. Ajoitukseni meni täysin pieleen ja kolli onnistui kaatamaan minut maahan.
Tuijotin hiljaa Kurkitassun vihreitä silmiä. Kolli kumartui lähemmäs ja pian tämän kuono oli lähellä omaani. Hengitykseni pihisi ja kollin tassut päälläni vaikeuttivat hengittämistä entisestään.
"Epäonnistuit", kolli naukui ja vaikutti jopa hivenen pettyneeltä. Ehkä siksi, kun olin yrittänyt niin kovasti?
"Tiedän sen", kähisin. Kurkitassu säpsähti ja laski katseensa tassuihinsa, joilla painoi minua maata vasten.
"Anteeksi", kolli naukui nopeasti ja nosti tassunsa pois turkiltani. Kömmin seisomaan pudistellen päätäni.
"Ei se mitään", totesi lapojani kohauttaen.
"Palataanko jo leiriin vai haluatteko kokeilla toista liikettä?" Puolukkaturkki keskeytti minut.
"Kokeil-" Kurkitassu aloitti mutta keskeytin tämän nostaen häntäni tämän suun eteen.
"Voisimme jo lopettaa, mutta saisimmeko me kaksi käydä kävelyllä? Toisimme vaikka saalista, jos sitä löytäisimme", nau'uin yllättävän viekas ilme kasvoillani. Särkisilmä katsoi minua hivenen yllättyneenä.
"Minun puolestani voitte käydä pienellä kävelyllä, mutta palaatte takaisin leiriin, kun olette hoitaneet....keskustelunne?" mestarini totesi ja vilkaisi Puolukkaturkkia. Naaras nyökkäsi.
"Olkoon menneeksi, mutta ette saa viipyä kauaa", tämä naukui.Nyökkäsin kiitollisena. Sotureiden suunnatessa takaisin leiriä kohden, laskin häntäni Kurkitassun kuonolta.
"Miksi sinä noin teit?" kolli kysyi ihmeissään. Vilkaisin tämän vihreitä silmiä kulmiani kurtistaen.
"Koska minulla on sinulle asiaa. Tule, hehän sanoivat, ettemme saa viipyä kauaa ja olen varma, että Särkisilmä tulee hakemaan minut vaikka väkisin, jos olemme liian pitkään poissa", nau'uin silmiäni pyöräyttäen.
"Olkoon menneeksi", Kurkitassu myöntyi ja lähti loikkimaan perässäni kauemmas.

Hivenen kauemmas päästyämme, pysähdyin. Kurkitassu oli törmätä minuun äkillisen pysähtymiseni vuoksi ja katsoi minua hämillään.
"Miksi pysähdyit noin yllättäen?" tämä kysyi.
"Anteeksi", nau'uin yllättävän vilpittömällä äänellä, sitä oikeasti jopa tarkoittaen. Istuuduin ja viittelöin soturioppilasta istumaan myös. Kurkitassu istuutui minua vastapäätä.
"Kerro nyt, mitä asiaa sinulla oli", kolli pyysi. Nielaisin ääneti. Tunsin oloni hivenen vaivaantuneeksi, joten suuntasin katseeni tassuihini.
"Minun on..." aloitin mietteliäänä. Tunsin Kurkitassun uteliaan katseen turkissani.
"Minun on kieltämättä vaikeaa luottaa muihin ja suhtauduin sinuunkin pienellä... Tai, aika suurella varauksella, mutta sinä et vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin oletin", na'uin.
"Ja?" Kurkitassu kysyi kulmaansa kohottaen. Painelin maata tassuillani.
"Ja minä ajattelin, josko sinä voisit olla ystäväni", sain lopulta ulos suustani sanat, jotka olivat tuntuneet ja tuntuivat yhä vaikeilta. Minua kieltämättä nolotti. Tälläiset pyynnöt eivät olleet ollenkaan minun tapaisiani.

//Kurki?

Nimi: Miyu

26.04.2017 17:25
Kurkitassu: 6kp

Alppitassu: 6kp

Helmiloiste: 5kp

Nokihäntä: 4kp

Myskitassu: 7kp

Omenaviiksi: 10kp

Aamukynsi: 4kp

Katajakynsi: 9kp

Ahvenleuka: 3kp

Sinitassu: 5kp


Nimi: Sinitassu

25.04.2017 19:39
Mustikkamyrsky näytti ymmärtäneen viestin. Kollin vieressä oli pian iso kasa kaloja.
"Mistä vetoa ettet jaksa kantaa noita kaikkia kaloja leiriin?" kysyin mestariltani. Kolli rupesi noukkimaan kaloja hampaisiinsa.
"Hyvä on, sinä voitit", Mustikkamyrsky puuskahti. Otin huvittuneena loput kalat hampaisiini. Lähdin kävelemään edellä leiriin.

Leiriin saapuessamme raekuuro oli jo lakannut. Laskin kalat tuoresaaliskasaan.
"Onpas täällä oltu ahkeria", Katajakynsi totesi ohimennen. Hymyilin onnellisena kalasaaliista. Valitsin kasasta itselleni yhden nappaamistamme kaloista.
"Kun olet syönyt lähdemme takaisin joelle", Mustikkamyrsky sanoi minulle.
"Miksi ihmeesä?" kysyin suu täynnä kalaa.
"Harjoitellaan uimista", mestarini sanoi.
*Mahtavaa! Uiminen on kivaa* Söin äkkiä kalani loppuun. Suoristin selkäni.
"Valmiina ollaan mestari",mau'uin innokkaasti. Minä melkein juoksin ulos leiristä. Rakastin uimista. Se oli kivointa heti kalastuksen jälkeen.

Saavuin joelle. Mustikkamyrsky saapui viimein luokseni.
"No niin. Näytä mitä osaat", mestarini pyysi. Katsoin virtaavaa jokea.
*Minä näytän hänelle. Olen harjoitellut tätä välillä itsekseni* Liu'uin sulavasti joen pengertä alas. Joki viilensi turkkiani mukavasti. Uin edes takaisin virtaavassa vedessä. Nousin viimein joesta tulevan kiven päälle. Ravistin turkkini puhtaaksi.
"Eihän minulla ole mitään opetetettavaa", mestarini murahti. Katsoin Mustikkamyrskyä onnellisena.
*Oliko hän juuri kehunut minua?*

Nimi: Ahvenleuka

25.04.2017 19:30
Katsoin hieman säikähtäneenä, kun oppilaani molskahti kalan mukana jokeen. En nähnyt oppilastani loiskeiden takaa, mutta hän taisi kuitenkin olla aivan kunnossa. Hanhitassu alkoi saavuttaa pintaa ja pian hänen tassunsa hapuilivat hyvää otetta rannasta, eikä kestänyt kauaakaan, kun vaaleanharmaa kolli oli rannassa. Kala suussaan hän käveli kauemmas joesta ja laski saaliinsa maahan.
"Vesi oli kylmää", oppilas naurahti ja ravisteli märkää turkkiaan. Onneksi hän oli ollut sitkeä, eikä päästänyt kalaa karkuun. Sillä voitaisiin ruokkia hyvin klaanin kissoja.
"Taisin epäonnistua aika mahtavasti vai mitä?" Hanhitassu naukaisi ja istui takaisin vierelleni. Naurahdin pienesti.
"Se tuskin on viimeinen kertasi, kun joudut jokeen. Noin iso kala voi olla jopa soturille hankala", vastasin pientä ylpeyttä äänessäni.
"Ehkä voisin opettaa sinulle vielä uimista, ennen kuin joudumme palaamaan leiriin"

//Hanhi?

Nimi: Katajakynsi

25.04.2017 18:46
Loikin Omenaviiksen perässä aurinkoiseen ruoholäntiin, joka oli erään koivun juurella.
"Tuo äskeinen oli kivaa", Omenaviiksi naukui innoissaan.
"Eikä ollut", maukaisin.
Omenaviiksen ilmeestä näki heti, että hän huomasi, etten puhunut täyttä totta.
"Nyt huijaat", Omenaviiksi naukui voitonriemuisesti.
"Oikeasti se oli sinusta todella kivaa."
Katsahdin Omenaviikseen. Kolli hymyili minulle kujeilevasti.
"Vai mitä?" Omenaviiksi varmisti.
Huokaisin muka kyllästyneesti. Läpsäisin Omenaviikseä leikillä korvalle.
"Hyvä on", nau'uin.
"Sinä voitit. Minä tunnustan, tuo oli todellakin hauskaa. En ole oikein ennen pitänyt vedestä."
"Etkä ilmeestäsi päätellen tule myöskään koskaan pitämään", Omenaviiksi naukaisi.
Nyökkäsin.
"Tuo on totta", maukaisin.
"En todellakaan pidä vedestä, vaikka Jokiklaanilaisten kyllä pitäisi. Ehkä minua ei vain ole luotu uimaan."
Kumppanini nyökkäsi myötätuntoisesti.
"Mutta kyllä kaikki ovat hyviä jossain. Esimerkiksi sinä olet paljon parempi kalastaja kuin minä, Omenaviiksi naukui.
Hymähdin hiljaa. Lähdimme kävelemään kahdestaan poispäin joesta. Hetken ajan oli vain rikkomaton hiljaisuus. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa. Hetken kuluttua huomasin, että tunsin tämän paikan tavallista paremmin.
"Mistä minä tunnen tämän paikan?, kysyin Omenaviikseltä, samalla kun käänsin pääni häntä kohti.
Omenaviiksi katseli tarkemmin ympärilleen.
"Minä taidan tietää", kolli naukui.
Hän käänsi katseensa kohti ruohikkoalueen reunaa, joka olimme.
"Katso tuonne", kumppanini naukui.
Omenaviiksi osoitti korvillaan pientä katajaa. Käänsin katseeni katajaan. Muistot heräsivät mieleeni. Muistin kuinka minusta ja Omenviiksestä oli tullut kumppaneita, juuri tuon samaisen puun alla. Katselimme hetken yhdessä katajaa.
"Pitäiskö meidän vielä metsästää vähän?" Omenaviiksi kysyi.
"Ettemme menisi leiriin aivan tyhjin käpälin."
Nyökkäsin. Sitten loikimme eri suuntiin etsimään saalista.

Katseeni seurasi pientä hiirtä, joka nakerteli pähkinää kuusen juurakossa. Hiivin hiljaa riistaa kohti. Olin sopivasti tuulen alapuolella. Vielä yksi hyppy, ja hiiri olisi minun. Samassa pensaikossa rasahti joku. Käänsin katseeni heti sinne päin. Omenaviiksi tassutteli ulos pusikosta. Hän huomasi vaanimisasentoni.
"Anteeksi", hän naukui.
"Ei haittaa", kehräsin. Sitten haimme kalamme, ja Omenaviiksi haki vielä yhden myyrän, jonka oli onnistunut nappaamaan.

Leirissä laskimme saaliimme tuoresaaliskasaan. Valitsimme molemmat tuoresaaliit, ja asetuimme syömään. Helmiloiste liittyi seuraamme. Sitten söimme kolmistaan riistamme. Kun tuoresaaliit oli syöty, loikin aurinkoiseen läikkään makaamaan. Omenaviiksi tuli perässäni. Sitten loikoilimme yhdessä auringonpaisteessa.

Nimi: Aamukynsi

25.04.2017 16:47
Jolkotin hitaasti Nokihännän rinnalla leiriin. Jäin vielä tuoresaaliskasan lähettyville varmistamaan, että kolli meni todellakin parantajan pakeille. Nähtyäni, että kolli todelle sujahti jokiklaanin parantajan Kirkasmarjan pakeille vaivuin ajatuksiini. *Ne pennut! Olisivathan ne ihania. Pentujen hyviä puolia; pääsisin kokeilemaan elämää emon näkökulmasta, näkemään pentujen kehitystä. Ja voisin jättää jälkeni minulla kaikkein rakkaimpaan klaaniin. Huonoja puolia; kipu. Olin pari kertaa herännyt rääkäisyihin, kun emot olivat poikineet.* ajattelin. Huonoja puolia oli paljon vähemmän, ja olisivathan ne nyt ihania. Samassa huomasin Nokihännän tassuttavan luokseni parantajan pesältä.
"No? Miten tassu?" Kysäisin.
"Se on ihan kunnossa. Älä huoli", Nokihäntä naukui. *Täytyisikö minun kertoa?* ajatuksiini hiipi. Lopulta katsahdin Nokihäntään ja aloitin:
"Se sinun kysymyksesi, jota jäin miettimään..." Nokihäntä katsoi minua kiinnostuneena. Paineeni turposivat sisälläni Nokihännän selvästi innokkaan odotuksen aikana.
"Totta kai tahtoisin kanssasi pentuja, sillä sitä täydellisempiä pentuja ei voisi tulla", sain nau'uttua lopulta. Jäin odottamaan Nokihännän reaktiota.

//Noki?

Nimi: Omenaviiksi

25.04.2017 16:21
Loikin Katajakynnen perässä sotureiden pesälle.
"Haluatko mennä jo nukkumaan?" Katajakynsi kysyi. Vilkaisin taivaalle.
"Ehkä me voisimme jo mennä. Alkaa olla myöhä", totesin.
"Selvä", Katajakynsi sanoi ja pujahti sisään. Tepsuttelin kumppanini perässä sisälle. Naaras oli jo asettunut omalle paikalleen. Menin hänen viereensä. Suljin silmäni. Huomasin vasta nyt, että olin oikeasti aika väsynyt. Haukottelin leveästi. Pian uni veikin minut.

"Herätys", joku sanoi lempeästi ja tökkäsi samalla minua kylkeen. Avasin silmäni hitaasti ja näin Katajakynnen yläpuolellani. Nousin seisomaan ja katsoin kumppanini silmiin.
"Mitä nyt?" kysyin. Katajakynsi vilkaisi minuun nopeasti ja avasi sitten suunsa:
"Anteeksi, että herätin sinut näin aikaisin."
"Ei se mitään. Kerro vaan asiasi", kehotin.
"Niin, ajattelin, että voisimme mennä joen varteen kalastamaan ja samalla ihailemaan auringonnousua", Katajakynsi ehdotti.
"Tuo oli kieltämättä hieno ajatus", naukaisin.
"Lähdetäänkö?" Katajakynsi kysyi.
"Tietenkin, mutta pitääköhän meidän kysyä ensin Ahvenleualta", mietin.
"Voimmehan me kysyäkin. Hän oli äsken tuossa ulkona", Katajakynsi naukui. Hiivimme ulos hiljaa ja varovaisesti. Ahvenleuka istui aukiolla ja menimme hänen luokseen.
"Saammeko mennä metsästämään?" Katajakynsi kysyi.
"Toki. Olin kyllä ajatellut, että menisitte aamupartioon, mutta ehkä otan teidän tilallenne sitten jotkut toiset", Ahvenleuka naukui.
"Kiitos", sanoin varapäällikölle. Tassuttelimme Katajakynnen kanssa hämärässä metsikössä joelle päin. Saavuimme joelle juuri, kun aurinko nousi. Se värjäsi koko taivaan punertavaksi. Katselin kaunista näkyä ihastuneena. Onneksi Katajakynsi oli herättänyt minut. Aurinko nousi kuitenkin nopeasti ja pian aloimme kalastaa. Meitä kohti uikin juuri sopivasti suuri kalaparvi. Katajakynsi nappasi parvesta kaksi kalaa. Parvi pelästyi Katajakynnen hyökkäystä, ja sen takia minä sain napattua vain yhden kalan. Kun olimme kalastaneet vähän aikaa, aurinko alkoi porottaa niin kuumana, että minun oli pakko kahlata viileämpään veteen. Käännyin Katajakynteen päin ja näin, että naaras näytti olevan kuumissaan.
"Tule sinäkin tänne! Vesi on ihanan viileää", naurahdin. Katajakynsi perääntyi pari askelta.
"Enpä taida tietää..." naaras epäröi.
"Tule vaan", nauroin ja roiskutin vettä kumppanini päälle.
"Oliko tuo haaste?" Katajakynsi hihkaisi.
"Ehkä", sanoin arvoituksellisesti. Katajakynsi tuli rantaan ja kauhaisi vettä yhdellä käpälällään päälleni.
"Et halua kastella käpäliäsi. Vai?" nauroin.
"Niin", naaras naukui päättäväiseen sävyyn. Loikkasin nopeasti rantaan ja tuuppasin Katajakynnen veteen. Hetken kuluttua vettävaluva naaras nousi joesta ja vetäisi minut mukaansa.
"Lopetetaanko leikkiminen ja mennään vaikka kuivattelemaan tuohon aurinkoon?" kysyin Katajakynneltä.
"Sopii mainiosti", naaras puuskahti. Nousin joesta ylös ja ravistelin turkistani pahimman märkyyden pois. Sitten asetuin lekottelemaan auringonapaisteeseen. Katajakynsi asettui viereeni.

//Kataja?

Nimi: Myskitassu

25.04.2017 16:18
Tuuliklaanilainen nosti surmaamansa kaniinin hampaisiinsa ja irrottamatta katsettaan palasi omalle puolelleen. Tuo laski saaliinsa turvallisesti oman klaaninsa reviirille ja päätin jatkaa keskustelua.
”Mikä sinun nimesi on?” kysyin. Äänensävyni oli aidosti ystävällinen – eihän ystävällisyydestä ollut koskaan haittaa, osoitti sitä sitten klaanilaiselleen tai toisen klaanin jäsenelle. Klaanien välitkin olivat lähiaikoina olleet rauhalliset, eikä senkään puolesta pienestä vahingosta kannattanut nostaa meteliä.
”Olkitassu”, toinen oppilas vastasi ilmeisen vastahakoisesti.
”Vai Olkitassu”, hymähdin. Nimi oli uusi, mutta ei kuitenkaan kummallinen. ”Minun nimeni on Myskitassu. Hauska tutustua.”
”Pahoittelen kovasti sitä, että menin epähuomiossani ylittämään rajamerkin”, Olkitassu sanoi.
Ravistin päätäni pienesti ja vastasin hymyillen:
”Ei se mitään. Vahinkoja sattuu.”
”Niin, niinhän niitä tuppaa sattumaan”, kellanpunainen kolli naurahti kiusaantuneena ja nuolaisi muutaman kerran rintaansa. Sitten tuo kohotti meripihkaiset silmänsä nopeasti hämärtyvälle taivaalle. Seurasin tuon katsetta. Pian olisi todellakin auringonlaskun aika ja minunkin tulisi kääntyä takaisin. En ollut varma ehtisinkö saamaan saalista näin lyhyessä ajassa. Kalastus olisi varmin vaihtoehto, mutta ei välttämättä turvallisin…
”Voisinko kenties hyvittää jotenkin rikkomukseni?” Olkitassun kysymys yllätti minut – olin ilmeisesti vaipunut hetkellisesti ajatuksiini, mikä ei välttämättä ollut hyväksi näin lähellä rajaa ja vieläpä toisen klaanin kissan seurassa.
”Ei sinun tarvitse”, nau’uin ja kohautin lapojani. ”Enkä oikeastaan edes keksi sopivaa tapaa. Aurinko laskee pian ja en tiedä sinusta, mutta minun tulee ainakin ehtiä leiriin ennen sitä. Joten minun puolestani asia jääköön tähän.”
Käännyin ympäri yllättävän nopealla pyörähdyksellä. Vilkaisin tuuliklaanilaista vielä lapani yli ja sanoin:
”Minä ainakin lähden leiriä kohti – ehkä sinä teet samoin, mutta enhän minä sitä voi tietää. Nähdään myöhemmin sitten ja toivottavasti erilaisissa merkeissä!”

// Olki?

Nimi: Nokihäntä

25.04.2017 16:10
"Otetaan vain! Nyt minä kyllä voitan sinut!" lausahdin edelleenkin hieman kummissani naaraan 'vastauksesta'. Hän tarvitsi kuulemma miettimisaikaa. Olihan se ihan sallittua, mutta entä jos hän ei haluaisi kanssani pentuja? Jos minä haluaisin.. ja hän ei.. Pudistelin päätäni. Keskittyisin vain nyt elämään normaalisti.
"Valmiina?" kysyin ja asetuin hyvään asentoon, josta olisi helppo lähteä juoksemaan. Aamukynsi nyökkäsi hyvin nopeasti vastaukseksi.
"Nyt!" huudahdin ja lähdin heti juoksuun. Juoksimme samaa tahtia kunnes minä aloin koventaa vauhtiani. Maalinamme oli leiri ja en halunnut juosta ihan täysiä kun sille ei ollut edes tarvetta. Tassuni osuivat aina voimakkaasti kosteaan maahan ja kuulin kuinka tassuni alla läsähti. En katsonut tassuihini, sillä olin jo aika varma voitosta Jokiklaanin sisäänkäynnin lähestyttyä. Astuin tassullani tikun päälle ja se kirpaisi. Ähkäisin ja pysähdyin kuin seinään. Nostin tassuni ylös ja Aamukynsi pysähtyi kohdalleni. Asetuin istumaan ja aloin nuolla polkuanturaani. Suussani maistui pikkuisen veri ja kun katsoin polkuanturaani tarkemmin huomasin siinä naarmun. Tikkua ei kyllä näkynyt, se oli kai vain tökännyt siihen reiän.
"Onko kaikki kunnossa?" naaraskissa kysyi ja katsoi huolestuneella ilmeellä minua. Nyökkäsin ja nousin ylös.
"Tikku se vain raapaisi, käyn näyttämässä nopeasti parantajalle", huokaisin ja pyöräytin silmiäni. Tiesin, että jos sanoisin etten mene naaras sanoisi, että minun pitäisi köydä edes näyttämässä sitä.

//Aamu?

©2017 Kuunpisara - suntuubi.com