Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Jokiklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Jokilaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Viimatassu

12.12.2018 19:10
"No oli miten oli, Marjakieli käyttäytyy epäreilusti minua kohtaan. Hän pimittää minulta kaiken! Eikä hän kerro mitään sodastakaan, enkä näin ollen siis tiedä siitä lähes mitään. Ja sotahan koskee kaikkia, siispä olisin kiitollinen jos saisin tietää niin tärkeästä asiasta edes jotain. Ja sinäkin taatusti tiedät paljon siitä, taas asia, jossa meitä kohdellaan eriarvoisesti. Ehkä sinä et vain tajua sitä, kun saat kaikki ne asiat mitä minä en. Kaiken lisäksi halusin tehdä vaikutuksen häneen, mutta nyt välimme ovat kuin kissalla ja koiralla”, Tomutassu murisi tunteitaan purkaen. En ollenkaan pitänyt siitä, että veljeni uskoi minun asioitteni olevan hyvin, niin täydellisesti kuin kissan asiat saattoivat olla. Uskoin, että Tomutassu liioitteli omaa kurjuuttaan, mikä hieman ärsytti minua. Marjakieli taas oli minun mielestäni ihan mukava kissa, mutta minulla ei ollutkaan ensi käden tgietoa hänestä. Mitä sotaan tuli, Helmiloiste oli kertonut siitä minulle vain ohimennen. Sellaisia yleisiä asioita, kuten se, miten klaanien väliset suhteet olivat nyt muuttuneet. Lisäksi hän oli kehottanut olemaan varovainen Viiltoklaanin suhteen. Jokiklaani oli siitä onnellisessa asemassa, että sillä ei ollut yhteistä rajaa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin kanssa Nelipuita lukuunottamatta. Saatoimme siis olla melko turvassa, mutta silti vaara leijui koko ajan yllämme. Se näkyi jokaisesta kissasta. Siitä miten he keskustelivat, miten liikkuivat, mitä harjoittelivat ja mitä ilmiselvimmin ajattelivat. Luulin, ettei minun ja Tomutassun tiedoissa sodasta ollut paljoakaan eroa. Avasin suuni sanoakseni jotain loukkaantunutta veljelleni, mutta tämä näyttikin jotenkin erikoiselta. Ehkä niin oli hyvä, sillä sanomiseni olisivat olleet hyvin harkitsemattomia. Niskakarvat nousivat pystyyn ja silmiin ilmestyi lasittunut katse. Veli näytti minusta hieman pelottavalta. Tökkäsin tätä varovasti etukäpälälläni. Oppilas näytti siltä, että hänet olisi repäisty irti jostain toisesta maailmasta. Työnsin tuon ajatuksen kuitenkin taka-alalle, sillä se tuntui epämiellyttävältä ja sävähdyttävältä. Mitä Tomutassu oikein salasi minulta? Vai salasiko hän mitään?
”Ei hätää”, Tomutassu maukaisi rauhoittelevan oloisena. En minä rauhoitteluja tuolta tummanharmaalta kollilta kaivannut, mutta hänen katuva äänensävynsä antoi ymmärtää, ettei mikään oikeasti ollut pielessä. Kurtistin kuitenkin kulmiani, sillä tiesin, ettei terve kissa näyttänyt siltä, että tahtoisi hyökätä jonkin olemattoman kimppuun.
”Mitä tapahtui? Näytti siltä kuin olisit halunnut syöksyä jonkun kimppuun”, mutisin tietäen, etten saisi oikeaa vastausta kysymykseeni. No, yrittänyttä ei laiteta, eikä kysyminen varmaankaan pahentaisi tilannetta. Tai sitten pahentaisi. Minusta tuntui juuri tällä hetkellä siltä, etten tuntenut rakasta veljeäni. Se oli kammottavaa.
”Anteeksi. Se oli tarpeetonta. En olisi saanut suuttua niin, ja satuttaa sinua. Tuntui vain hyvältä purkaa kiukkuaan, harmi että satuin purkamaan sitä juuri sinuun. Anteeksi kovasti. Minä rakastan sinua todella paljon, vaikka olenkin varmaan ihan kamala veli sinulle", Tomutassu maukui tassuihinsa tuijotellen. Syvä myötätunto valtasi minut äskeisen raivon ja loukkaantumisen sijaan. Ehkä Tomutassu olikin veljeni. Tai tietenkin oli, minun rakas omapäinen isoveljeni. Minun teki mieli mennä aivan Tomutassun kylkeen kiinni ja nuolaista tämän korvantaustaa lohduttavasti.
"Sinä olet paras veli, jota kissa toivoa saattaa, Tomutassu", mau'uin lohduttavasti. Veli nosti päätään hieman ja katseli minua tutkivasti jäänsinisillä silmillään. Ehkä Tomutassu ei luottanut sanoihini. Mutta minä tiesin, että ne olivat aitoja. Suoraan sydämestäni kummunneita. Enkä koskaan, niin koskaan, katuisi niitä.
"Ja jos sinusta oikeasti tuntuu tuolta, toivon todellakin, että minulle puhuminen helpotti oloasi", mau'uin leiriä katsellen. Valkea tassut peittävä lumikerros oli tallautunut tasaiseksi tassujen painamien kansoittamalla aukealla. Ylemme laskeutui hiljaisuus. Ei millään lailla painostava tai kiusallinen. Se oli ymmärtävä hiljaisuus, jossa kummalaakaan meistä ei ollut tarvetta sanoa mitään. Kummaltakaan ei olleet sanat loppuneet, niiden virta oli vain hetkeksi tyrehdytetty, jotta aistit pääsisivät kunniaan. Aistin maailman ympärilläni. Kevyenä, mutta silti vastuuta hartioilleni laskien. Aistin Tomutassun vieressäni ja kaikki kissat, jotka joskus olivat ajatelleet minua tai minä heitä.
"Saat anteeksi", kuiskasin hiljaisuuden rikkoen. Kuiskaukseni oli kuin huuto. Huuto hiljaisuuteen. Vaikka se oli vain heikko kuiskaus, jota eivät muut kuulleet, minulle se oli huuto, jolla yritin kalastaa Tomutassun takaisin itselleni.

//Tomppa?
//599 sanaa

Nimi: Putousvirta

12.12.2018 18:35
"Hyvin", naukaisin istuutuen alas vanhemman kollin viereen. Päätin jättää mainitsematta ongelmani Lampisydämen kanssa. Tuskin Kurkutähteä kiinnostaisi rakkauselämäni, ja vaikka jostain oudosta syystä kiinnostaisi, hänestä tuskin olisi paljoa apua.
Yllättäen Kurkitähti nousi istumaan selvästi muistaessaan jotain.
"No?" kysyin kohottaen kulmiani.
"Haikarahuuto kävi luonani. Ehkä muistat", hän murahti rypistäen otsaansa.
"Tietysti."
Myrskyklaanilainen oli käynyt leirissämme jokin aika sitten. Hän oli näyttänyt hiukan hätäiseltä ja jännittyneeltä. Kurkitähti ei ollut kuitenkaan kertonut minulle vielä, mitä Haikarahuuto oli sanonut.
"Myrskyklaaniin on hyökätty. Viiltoklaanin toimesta."
Suuni raottui hämmästyksestä, vaikka jotain tällaista olinkin Viiltotähdeltä odottanut, olihan hän julistanut sodan välillemme. En vain ollut odottanut sen tapahtuvan näin pian.
"Kuinka moni... kuoli?"
"Kaksi meidän puoleltamme. Vuokkonenä ja Puuskahöyhen", päällikkö kertoi pudistaen päätään. "Heidän lisäkseen joku varjoklaanilaisista."
Tunsin ryhtini hiukan lysähtävän kuullessani kuolleista. En ollut tuntenut kumpaakaan hyvin, mutta he olivat silti olleet nuoria ja hyviä sotureita. Kuinka moni muu joutuisi kuolemaan?
"Haikarahuuto myös ilmoitti, että Metsäklaanin päälliköt ja varapäälliköt kokoontuvat parin auringonkierron päästä Myrskyklaanissa. Sinä olet siis mukana."
"Mistä siellä keskustellaan?" kysyin kohottaen päätäni kiinnostuneena. Kurkitähti kuitenkin vain pudisti päätään.
"En tiedä. Varmaan ainakin siitä, miten vastaamme Viiltoklaanin hyökkäykseen."
Nyökkäsin ja hetken päästä päätin jättää Kurkutähden rauhaan. Astahdin ulos parantajan pesästä ja olin törmätä Lampisydämeen.
"Putousvirta", hän naukui hiukan loukkaantuneen kuuloisena. "Olet vältellyt minua."
Peräännyin askeleen taaksepäin näyttäen mahdollisimman syyttömältä.
"Minäkö? En, en todellakaan", vakuuttelin pudistaen tarmokkaasti päätäni. "Ei ollenkaan tapaistani. Kyllähän sinä minut tunnet."
Lampisydän huokaisi syvään.
"Tiedän, että välttelet minua. Ja tiedän myös miksi", hän naukaisi ja asettui seisomaan suorempaan. Yhtäkkiä soturi näytti jotenkin hyvin vahvalta ja viisaammalta. Hän tiesi, ja hän kesti tiedon.
"Tiedän, että sinä rakastat häntä. Ja koska haluan vain sinun parastasi, en koskaan voisi asettua tiellenne."
Katsoin entistä kumppaniani hivenen hämmästyneenä.
"Pyydän kuitenkin, ettet pakoilisi minua koko ajan", valkoinen naaras naukui. "Haluan silti viettää kanssasi aikaa. Vaikka vain ystävänä."
"Tietysti", vastasin nyökäten. "Kiitos, että ymmärrät."

Odotin päällikön pesän edustalla Kurkitähteä. Metsäklaanin päälliköiden kokoontumisen olisi määrä alkaa pian. Koska Myrskyklaanin leiri ei ollut meille yhtä kaukana kuin tuuliklaanilaisille, meidän ei tarvinnut lähteä yhtä aikaisin. Olisi silti noloa olla myöhässä.
"Lähdetään sitten", Kurkitähti sanoi astuessaan ulos pesästä. Kolli oli tietääkseni toipunut, ainakin hän oli lähtenyt parantajan pesältä vastikään. Annoin hänen asettua edelleni, kun lähdimme kulkemaan ulos leiristä.
Päätimme ylittää joen sillan kautta, sillä lehtikadon aikaan astinkivet olivat jäisiä ja siksi liukkaita. Kuljimme siis joen yläjuoksua kohti. Ilma tuntui kylmemmältä kuin eilen. Hengitykseni höyrysi ja viikseni tuntuivat ärsyttävästi huurtuvan.
Piakkoin saavuimme sillan luo. Se oli kaksijalkojen rakentama, ja tässä se oli seissyt jo monien kuiden ajan. Ajan myötä sen pinta oli alkanut kulua, mutta silti se kannatteli vielä hyvin. *On kaksijaloista sentään jotain hyötyä.*
Nyt kun Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat yhdistyneet Metsäklaaniksi, ei rajan ylityksiä oikeastaan huomioitu. Oli vain muistettava, ettei toisten klaanien reviireillä saanut saalistaa. Emme tavanneet yhtäkään myrskyklaanilaispartiota, ja vaikka olisimmekin tavanneet, eivät he olisi meitä pysäyttäneet.
Saavuimme metsän reunaan. Katsoimme hetken ympärillemme ja lähdimme sitten kulkemaan sen sydämeen kohti leiriä. Lehdet olivat jo varisseet puista ja pensaista, eikä myrskyklaanilaisilla ollut saalistaessa enää juuri näkösuojaa.
Pian näimme edessämme piikkihernepensaita, mikä tarkoitti sitä, että olimme saavuttaneet leirin. Pujahdimme sisään nyökäten vartiossa olevalle soturille. Leirin sisällä näimme klaanin kissojen tekevän kuka mitäkin; oppilaat leikkivät pesänsä ulkopuolella, joku sotureista näytti vahvistavan leirin muuria. Meidän ei onneksi tarvinnut miettiä, mitä meidän tulisi tehdä ja mihin meidän kuuluisi mennä, sillä Saniaistähti tuli meitä vastaan.
"Tätä tietä", hän murahti vakavan oloisena ja lähti askeltamaan johonkin leiriä ympäröivistä pesistä. Astelimme saniaisten ympäröimää käytävää pitkin ruohoiselle aukiolle. "Karpalotähti ja Lovijuova eivät ole vielä saapuneet", Myrskyklaanin päällikkö ilmoitti. "Mutta he tulevat varmasti pian."
Nyökkäsin ja samoin teki Kurkitähti, joka hetken päästä istuutui Saniaistähden kanssa. Itse epäröin hetken, sillä molemmat kollit olivat minua korkea-arvoisempia, mutta pian uskaltauduin itsekin istahtamaan. Sitten jäimme odottamaan tuuliklaanilaisia.
Olimme ehtineet odottaa vain hetken, kun kuulimme Haikarahuudon opastavan Karpalotähteä varapäälliköineen parantajan pesään. Nousimme kaikki seisomaan, sillä se oli hyvien tapojen mukaista.
"Tervehdys, Karpalotähti", Saniaistähti naukaisi nyökäten. Hän katsahti mustaa kollia tuuliklaanilaisen vierellä ja nyökkäsi tällekin. "Lovijuova."
Nopeasti vaihdoimme tervehdykset. Sitten olimme valmiita aloittamaan. Oletin, että päälliköt kaiketi hoitaisivat puhumisen suurimmaksi osaksi, joten pysyttelin hiljaa paikoillani. Ainakin aluksi.

//Kurki? Karpalo? Saniainen? Haikara?
//670 sanaa

Nimi: Jäätikkövirta

12.12.2018 17:58
Putousvirta oli määrännyt minut partioon ennen kuin lähti Kurkitähden seurassa kohti Myrskyklaanin leiriä, jossa pidettiin Metsäklaanin päälliköiden ja varapäälliköiden kokous. Niinpä lähdin joenrantaan kalastusta varten muun partion mukana. Partiota johti Karviaiskynsi, ja häntä seurasi minun lisäkseni Kaislavirta.
Saavuimme joen rantaan. Kuljin kauemmas kahdesta kollista ja asetuin joen rannalle. Kurotin itseäni kohti joenpintaa. Joki ei ollut vielä jäässä, pakkasta ei ollut ollut siihen vielä tarpeeksi. Vesi oli kuitenkin jo aika hyistä, joten sukelluskalastusta en ainakaan aikonut kokeilla. Upotin kynteni lumeen ja maahan joen reunalla ja tuijotin veteen. Hetken päästä näinkin kalan, ja huitaisin tassullani veteen. Onnistuin nappaamaan kiinni kalasta ja kauhaisin sen rannalle. Kala jäi eloon ja räpiköi märkänä aloillaan, mutta minä astuin sen luokse ja mursin kalan niskat puraisemalla sitä voimakkaasti niskan tienoilta. Kuului miellyttävä rusahdus, ja kala valahti veltoksi leuoissani. Annoin sen pudota maahan ja käännyin ympäri kohti jokea, antaen vaalean kalanveren valua lumelle tahraten sen punaiseksi.
Jäin odottelemaan uusien kalojen saamista, mutta sitten näin jotakin, mikä ei varmasti ollut kala. Silmäni laajenivat järkytyksestä. Hetkeen en tehnyt mitään, tuijotin vain kissaa, joka ui voimakkain vedoin kohti pintaa. Sitten lähestulkoon valkoinen kissa työntyi esiin vedestä ja yritti uida kohti rantaa. Naaras näytti kuitenkin väsyneeltä. Tajusin toimia vasta nyt, ja ryntäsin häntä kohti kahlaten lähemmäksi kissaa. Jouduin uimaa, kun maa jalkojen alta loppui, ja hyinen vesi alkoi heti jähmettää lihaksiani. Pääsin kuitenkin kissan luo ja haistoin samalla hänessä Jokiklaanin tuoksun. Jälleen yksi ylösnoussut kissa.
Autoin naaraan rantaan ja hän lysähti maahan huohottamaan. Karviaiskynsi ja Kaislavirta olivat jo huomanneet tapahtumat ja ryntäsivät luokseni.
"Susihäntä", Karviaiskynsi maukui kummastuneena.
"Hän on ylösnoussut, eikö olekin?" minäkin huohotin ja ravistelin märkää turkkiani.
Aloin sukimaan saman tien turkkiani kuivaksi, en halunnut sairastua. Kaislavirta auttoi Susihännäksi kutsutun naaraan seisomaan ja alkoi auttaa tätä turkin sukimisessa. Susihäntä yskäisi muutaman kerran ja naukui sitten:
"Kiitos avusta."
Minä vain nyökkäsin ja ravistelin jälleen turkkiani niin, että Karviaiskynsi väisti lentäviä pisaroita. Silmäilin Susihäntää. Hänen turkkinsa oli hyvin vaalea, beigeen, vaaleaanruskeaan vivahtava. Hänellä oli mustia raitoja turkissaan ja mustaa hännänpäässä ja korvien päissä. Hänellä oli myös eripariset silmät, joten naaras oli hyvin kiinnostavan näköinen.
"Sinun täytyy päästä leiriin lämmittelemään", Kaislavirta sanoi.
"Mennään", minä sanoin hytisten ja menin hakemaan kalani.
Palasimme reipasta tahtia leiriin, ja siellä Susihäntä patisteltiin parantajan pesälle tarkistuttamaan itsensä. Tajusin, että hänen oli täytynyt kuolla hukkuen, koska hän löytyi joesta. Olipa kamala kuolema Jokiklaanin kissalle.
Minä menin sotureiden pesälle ja pujottauduin sisään. Toivoin, ettei Simpukkaloiste olisi siellä, ja onneksi en nähnyt kollin harmaata turkkia missään. Olin hänelle vieläkin vihainen.

//408 sanaa

Nimi: Helmiäisvirta

12.12.2018 15:55
Pelkkää pimeyttä. Mustat syvyydet jatkuivat silmänkantamattomiin. Katsoin ylös. Tai ainakin luulen niin. Suunnasta on hieman vaikea sanoa kun jalkojen alla ei ole muuta kuin tyhjyyttä... Jämähdin niille sijoilleni. Siis hetki, mitä?! Kävelinkö muka tyhjän päällä?! Laskin hitaasti päätäni koskettaakseni allani olevaa ainetta. Tassuni vieressä ei ollut yhtikäs mitään - eikä allakaan. Kylmät väreet kulkivat pitlkin selkärankaani. Mitä tämä oikein on? Otin kokeeksi pari askelta, enkä pudonnut. Kävelin kuin maalla, vaikkei tassujeni alla ollut yhtikäs mitään.
"Mitä hiir--?" Ennen kuin ehdin 'hiirenpapanaa' sanoa, musta tyhjyys ympärilläni alkoi velloa kuin tulvavesi. Ympärilläni kiilui satoja silmiä. Pimeys muuttui mustaksi vedeksi ja hukutti minut alleen, enenkuin ehdin tehdä elettäkään. Huusin, ja keuhkoni täyttyivät mustasta aineesta.

Heräsin hämärässä sotureiden pesässä henkeä haukkoen. Tuntui siltä, kuin allani ei olisi ollut mitään. Minusta tuntui edelleenkin siltä, kuin vain uppoaisin ja uppoaisin yhä syvemmälle ei mihinkään. Nousin ylös tassujani yhdessä sotkussa paikoilleen räpellellen. Ravistelin päätäni yrittäen saada unen pois mielestäni. Kävely voisi helpottaa, mutta en ollut todellakaan varma siitä, mitä oikein tekisin. Tassuttelin sotureiden pesän suulle. Taivaalla loimotti vielä hopeahäntä ja kuu. Annoin ajatusteni vaeltaa joelle. Kokemuksesta tiesin, että tumma joki varmastikin kimalteli heijastaen kuun miltei kokonaisen muodon. *Enää en saa unta. Ehkä kävely piristäisi mieltä ja tuulettaisi hieman aivojani?* Päätin lähteä leirin ulkopuolelle kävelemään. Saataisiin ehkä saalistaa. Tai sitten vain istuskella joen rannalla. Tai jotain muuta. Loikin hiljaisen leirin läpi unihiekkoja silmistä räpytellen. Tassuttelin suuaukosta ulos metsän raikkaaseen yöilmaan. Annoin käpäläni kuljettaa minua minne ne vain halusivat. Ne kuljettivat minua joelle päin. Jatkoin matkaani miettimättä mitään ja pian saavuinkin joelle. Se ei ollut vielä jäässä, mutta reunoilta alkoi pikkuhiljaa kasvava jään ja lumen peittämä alue joen yllä. Sille ei ollut meneminen. Tuo valejääksikin kutsuttu ilmiö kesti hädin tuskin hiiren painon. Eikä hiiriäkään täällä Jokiklaanin reviirillä ollut paljo nähty. Suoraan sanottuna Jokiklaani näki nälkää. Toivottavasti kokoontuminen Metsäklaanejen päälliköiden välillä auttaisi tilannetta ja Kurkitähti saisi neuvoteltua meille avustusta muilta klaaneilta. Toisaalta päällikkö vaoisi vain pitää suunsa kiinni, niin kukaan ei saisi tietää heikkoudestamme. Ehkä joukossa oli vakooja? Ehkä ei, ja silloin nälästä kertominen ei haittaisi ketään. Se vain tekisi Jokiklaanista vahvemman. Ja se taas tekisi koko Metsäklaanista vahvemman. Tassuttelin rantaan, johon istahdin. Huokaisin kerran syvään ennen kuin lasituin aivan täysin. Mikään ajatuksen häivekkään ei kulkenut ajatuksissani, maailma ikään kuin pysähtyi. Aika vieri jopa pelottavan nopeasti. Havahduin lopulta siihen, että maisema edessäni alkoi muuttua siniseksi. Aluksi se oli miltei huomaamattoman vaaleansinistä, mutta hetki hetkeltä sinisyys lisääntyi. Se oli sininen hetki, joka teki lumisesta metsästä edessäni aivan unimaailman oloisen. Pian valoa tulisi enemmän ja illuusio olisi rikkoutunut. Imin sisääni voimaa tuosta hämärän valosta ja nousin ylös. Minun täytyisi mennä leiriin. En todellakaan voinut jäädä tänne, sillä pian jaettaisiin jo aamupartiot, eikä siitä tilaisuudesta saanut olla poissa. Ei ilman hyvää syytä. Pieni hymynväre pyrki kasvoilleni jokea katsellessani. Tuntui aivan siltä kuin joen taikuutta muistuttava sinisyys olisi loikannut suoraan sydämmeeni. Pakotin itseni huokaisten viimein lähtemään takaisin kohti leiriä. Kun saavuin sinne, jotkut soturit olivat jo hereillä. He katsoivat minua, mutteivät sanoneet mitään kun tassuttelin väsyneenä sotureiden pesälle. Astuin puoliksi täyteen pesään ja pujottelin omalle makuusijalleni. Kierähdin pari kertaa makuusijallani kunnes kävin makaamaan. Kerkeäisin ehkä nukkua vielä hetken ennen partioiden ilmoittamista.

"Hyvä, Ilotassu, juuri noin!" huudahdin oppilaalleni, kun tämä palasi puskasta suussaan juuri tappopuraisun saanut orava. Tämä oli viides yritys. Ja kaiken lisäksi noiden yritysten välissä oli aina kulunut aikaa, kun mitään saaliseläintä ei näkynyt tai kuulunut. Oravan talviturkki, harmahtavan valkoinen, ei eronnut juurikaan Ilotassun hopeanharmaasta, mutta mustat kiilusilmät ja turkkia pitkin valuva verinoro ilmiantoivat sen helposti. Olin joella mietiskellyt riistapulaa, ja nyt saalistamista Ilotassun mieleen palautellessani tuo synkkä ajatus yriti taas päästä etualalle mielessäni. Syrjäytin tuon ajatuksen kuitenkin mielestäni ja keskityin oppilaaseeni. Ilotassun saalistustaidot olivat todellakin keskivertoa paremmat, siitä ei ollut mitään muuta sanotavaa. Sen sijaan tarkkaavaisuutta tarvittiin lisää, ja taistelutaitoja myös. Ilotassun tarkaavaisuus saattoi herpaantua jonkin, kuten nenän päällä olevan lumihiutaleen takia, mikä erotti hänet sotureista. Eikä oppilas ollut vielä minun kokoiseni, vaikka olin itsekkin pienikokoinen. Luulin kuitenkin, ettei oppilaani koskaan kasvaisi ainakaan paljoa minua suuremmaksi.
"Muistathan kuitenkin aina mennä tuulen alapuolelle. Nyt ei tuullut paljoa, joten sillä ei ollut merkitystä, mutta kuitenkin. Tuokin orava olisi voinut hypätä pajuun, etkä olisi silloin saanut sitä kiinni", selitin Ilotassulle. Tämä nyökkäsi vakavana ja ryhtyi aivan oma-aloitteisesti hautaamaan oravaansa lumen alle. Merkitsin paikan muistiini, jotta tietäisin oravaa hakemaan tullessamme, missä se oikein oli. Saalistaisimme, tai ainakin koittaisimme saalistaa vielä jotain. Aukaisin suuni päästäen kitalakeeni joukon hajuja. Päällimmäisenä tuntui Jokiklaanin tuttuakin tutumpi ominaishaju. Sen alta hajujen pohjalta mieleeni piirtyi monia asioita. Oli lievä ketun haju, jota joka ikisessä paikassa oli, eikä sille voinut mitään. Etsin jotain meille hyödyllistä. Ilotassun saaman myyrän haju levisi mieleeni, mutta suljin sen pois. Napsautin leukani kiinni ja höristin korviani. Hajuista en ollut saanut paljoakaan hyötyä. Terävöitin katsettani katajassa istuvaan möykkyyn. Se taisi olla mustarastas. Jokiklaanilaiset eivät olleet mitään parhaimpia kiipeilijöitä, mutta tarpeen tullen kuka vain kissa pystyisi kiipeämään. Paitsi tuuliklaanilainen kaninaivo, joka ei ollut eläessään varmaan nähnytkään yhtään puuta. Tuuppasin Ilotassua mustalla käpälälläni saaden tämän huomion itseeni. Nyökkäsin mustarastaaseen päin saaden Ilotassun siristämään silmiään. Tämä oli huomannut linnun ja kääntyi nyt minuun päin lisäohjeita kuunnellakseen.
"Minä kiipeän puuhun tuon linnun säikäyttäen. Se on niin matalalla, että lähtee varmaan ensimmäiseksi hieman alaspäin. Heti, kun se on lähtenyt ilmaan, sinä loikkaat ja nappaat sen kynsiisi", selostin suunnitelman hopeanharmaalle, raidalliselle oppilaalle. Tämä nyökkäsi lähtien hiipimään paikalleen. Hymyilin itsekseni Ilotassun tiukalle ilmeelle ja lähdin kohti lumista katajaa. Loikkasin terävillä kynsilläni puusta otteen saaden ja hinasin itseni ylös. Lintu ei kuullut mitään, nokki vain jotain omalla oksallaan. Se oli luultavasti joku siemen, jonka tuo mustarastas oli jotenkin ihmeen kaupalla itselleen saanut. Tarkistin, että Ilotassu varmasti oli oikealla paikalla. Kun sain varmuuden tämän päätään nyökäyttäessä, jännitin takajalkojeni lihakset ja syöksyin rääkäisten mjustarastasta kohti. Kynteni raapaisivat sen mustaa siipeä, kun lintu lehahti lentoon. Yritin tasapainoilla ohuella oksalla, mutta romahdin alas oksan pettäessä. Kylkeeni iski viiltävä kipu ja ilmat pakenivat keuhkoistani, kun iskeydyin maahan.
"Sammakonjätökset", sain älähdettyä, vaikken saanut kunnolla henkeä. Räpiköin jonkinlaisen pakenemisvaiston varassa ylös maasta. Mikään luu ei ainakaan ollut murtunut. Haukoin henkeä mitään aikaansaamatta. Silmieni edessä välähti jo sellainenkin mahdollisuus, että tukehtuisin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan, jota oikeasti pystyi laskemaan sekunneissa, sain haukattua ilmaa keuhkoihini.
"Kaikki kunnossa?" Ilotassun huolestunut ääni kuului vasemmalta puoleltani tämän luokseni astellessa. Nyökkäsin, vaikka lapaani edelleenkin vihloi. En ollut edes varma, pystyisinkö kävelemään nilkuttamatta.
"Saitko sen mustarastaan kiinni?" kysyin vuorostani Ilotassulta. Hopeaisen harmaa raidallinen naaras pyöritteli päätään valittelevan oloisena.
"En saanut, mutta kynteni raapaisivat sen siipeä pahasti", oppilas maukui istahtaen lumihankeen. Näin naaraan takana muutamia tippoja linnun verta lumessa. Ne olivat kuin vesipisaroita, kastetta kortteella aamulla ennen auringon nousua. Se lintu oli haavoittunut pahasti, eikä varmasti ollut päässyt pitkälle. Jos lähtisimme nyt, voisimme vielä saada sen kiinni. Jokainen saaliseläin oli klaanille tärkeä.
"Näitkö, minne se meni?" kysyin Ilotassulta. Tämä nyökkäsi päällään etuoikealle. Nyökkäsin tälle ja niin lähdimme Ilotassu edellä mitään puhumatta mustan linnun jäljille. Välillä vetäisin ilmaa sieraimiini oikein kunnolla tarkistaakseni, olimmeko varmasti oikalla reitillä. Siellä täällä näkyi veritippoja, eikä aikaakaan, kun näin mustan hahmon mustikan- ja puolukanvarpujen seassa. Se räpisteli heikosti vasenta siipeään varoen. Loikin pitkillä loikilla linnun luokse saaden sen räpiköimään suorastaan pakokauhuisesti, mikä ei ollut ihme. Olihan kyseessä saaliseläin, jota lähestyi kissa, eikä se voinut tehdä asialle. Läpsäytin mustan linnun maahan käpälälläni ja kumarruin antamaan tappopuraisun tuolle kituvalle eläimelle. Rastaan selkäranka rapsahti hampaissani, kun puristin leukani yhteen.
"Se oli siinä. Vie tämä leiriin, tulen pian perässä oravan kanssa", mau'uin Ilotassulle. Tämä nyökkäsi ja tuli hakemaan tapetun saaliin käpälistäni.
"Hyvää päivänjatkoa", toivotin hopeanharmaalle naaraalle.
"Samoin", oppilaani maukaisi olkana yli leiriin päin kävellessään. Hymähdin itsekeni ainoastaan hymähtämisen ilosta ja lähdin kohti paikkaa, jonne olimme Ilotassun saaman oravan haudanneet.

//1245 sanaa

Nimi: Tomutassu

12.12.2018 15:25
Se viaton lause repäisi minut kahtia. Ei Viimatassu voinut sitä tietää, mutta niin oli kuitenkin käynyt. Toinen puolisko oli terävä ja tempoi vimmoissaan sisälläni, yrittäen saada minut sanomaan jotakin ilkeää. Se satutti minua sisältäpäin, ja jotenkin tunsin, että ainut keino päästä kivusta oli puhua, ja satuttaa toista, tässä tapauksessa Viimatassua. Ja toinen puoli, heikko mutta silti, vastusti terävää puolta ja yritti saada minut rauhoittumaan. Purin hampaani yhteen. Suljin silmäni. En satuttaisi Viimatassua. Koskaan. Ja sitten, kuitenkin annoin sanojen tulla.
”Sinä kysyt mikä minua vaivaa. Haluat kuulla miksi olen ärtynyt ja kärttyisä. Se voi olla typerää, mutta nyt on liian myöhäistä, aloitin jo, eikä tästä tule hetkeen loppua. Anteeksi”, mutisin, ja tiesin ettei veljeni luultavasti tajunnut höpinöistäni mitään. Parempi olla tajuamatta.
”Sinä taistelet. Helmiloiste opettaa sinulle kaikkea hauskaa, ja sinä opit, opettelet ja teet toistoja niin kauan kuin tarvitsee. Se on ehkä sinusta rankkaa. Mutta mitä teen minä? Istun leirissä tyhjän panttina, sillä aivan ihastuttava”, sen sanoin hyvin sarkastisesti, ”mestarini Marjakieli ei suostu opettamaan minulle kirjaimellisesti mitään. Sinä metsästät, vaikkakin sitten kiviä, metsästät kumminkin. Ja taas Helmiloiste opettaa ja auttaa. Mutta Marjakieli ei. Me emme tee mitään! Tai, no jos oikein tarkkoja ollaan, hän kyselee minulta typeriä kysymyksiä siitä, olenko uskollinen Jokiklaanille. Miten tyhmä hän voi olla, tietenkin olen uskollinen klaanilleni. Täällä on koko elämäni, perheeni. Sinä, emo ja isä. Ja-ja täällä myös, no... äh, kyllä sinä tiedät, Kielopentu kuoli”, nimen lausuminen sai minut sävähtämään. ”Miksi en siis olisi Jokiklaanille uskollinen? En jättäisi tätä paikkaa koskaan, sitä paitsi, Kurkitähti nimitti meidät Jokiklaanin oppilaiksi, jos hän ei olisi pitänyt meitä uskollisina, olisiko hän tehnyt meistä oppilaita? Enpä usko. Pentuina olisimme olleet vähemmän vaaraksi. Tai ehkä se liittyy enemmän soturiksi tulemiseen. No oli miten oli, Marjakieli käyttäytyy epäreilusti minua kohtaan. Hän pimittää minulta kaiken! Eikä hän kerro mitään sodastakaan, enkä näin ollen siis tiedä siitä lähes mitään. Ja sotahan koskee kaikkia, siispä olisin kiitollinen jos saisin tietää niin tärkeästä asiasta edes jotain. Ja sinäkin taatusti tiedät paljon siitä, taas asia, jossa meitä kohdellaan eriarvoisesti. Ehkä sinä et vain tajua sitä, kun saat kaikki ne asiat mitä minä en. Kaiken lisäksi halusin tehdä vaikutuksen häneen, mutta nyt välimme ovat kuin kissalla ja koiralla”, ärisin veljelleni. Sitten tulin katsoneeksi hänen suuntaansa ja näin hieman lysyyn painuneen olemuksen, joka viesti vain säikähdyksestä. Nyt oli se viimeisin asia, jota en halunnut enää pilata tärvelty. Olin loukannut veljeäni. Painoin pääni nolona ja suljin silmäni. Yllättäen näin pimeyden sijasta valoa, ja kaksi kissaa, mustan ja valtavan, ja valkean ja hyvin pienen. Kissat taistelivat. Musta oli selkeästi voiton päällä, mutta valkoinenkin kamppaili sinnikkäästi. Painoi kynteni syvälle maaperään, jotta en olisi syöksynyt suoraa päätä tappamaan valkoista kissaa. Lihakseni jännittyivät. Musta, se oli se paha puoliskoni. Ja hitaasti se kalusi valkoista - hyvää puoltani - pois. Tajusin ettei niin saanut tapahtua. Mielessäni syöksyin mustan kissan kimppuun ja irrotin sen valkoisesta. Ja sitten tunsin kuinka Viimatassun lämmin käpälä tökkäisi kylkeeni. Avasin silmäni ja näin hiirenmitan päässä omista kasvoiltani Viimatassun huolestuneen naaman.
”Ei hätää”, rauhoittelin.
”Mitä tapahtui? Näytti siltä kuin olisit halunnut syöksyä jonkun kimppuun”, Viimatassu mutisi. Niin oikeastaan halusinkin. Sanoin kuitenkin vain:
”Anteeksi. Se oli tarpeetonta. En olisi saanut suuttua niin, ja satuttaa sinua. Tuntui vain hyvältä purkaa kiukkuaan, harmi että satuin purkamaan sitä juuri sinuun. Anteeksi kovasti. Minä rakastan sinua todella paljon, vaikka olenkin varmaan ihan kamala veli sinulle.”

//545 sanaa
//Weljeni?

Nimi: Mesiviiksi

11.12.2018 22:39
Hymy pyyhkiytyi nopeasti pois kasvoiltani, kun Marjakieli sopersi jotain ja kiiruhti pois luotamme. Naaras kulki parantajan pesään ja jätti minut ja Helmiloisteen noin vain leirin pääaukiolle kahdestaan. Kohtasin yllättyneen kumppanini katseen.
"Hän taisi ottaa haavoittumisen rankemmin kuin olisin uskonut", Helmiloiste ehdotti raskaasti huokaisten. Nyökkäilin hitaasti ja laskin katseeni maahan. Emme sanoneet toisillemme mitään, istuimme vain siinä hiljaa. Kului hetki, toinen ja kolmaskin, kunnes Marjakielen askeleet viimein lähestyivät meitä. Nostin kumppanini kanssa katseemme tyttäreemme. Nuoren soturin katse oli täynnä pettymystä. Hän oli käynyt poistattamassa seitit kasvoiltaan ja osasin jo ennustaa, minkälaisen tuomion naaras oli saanut. Tyttäreni kasvoilla oli neljä arpea, joista kolme kulkivat vasemman silmän yli. Silmän musta kohta oli haalistunut.
"Anteeksi. Olen teille varmasti vain pettymys. Karvakasa, josta ei ole mitään hyötyä", Marjakielen ääni oli synkkä. Soturi käänsi katseensa käpäliinsä ja painoi päänsä alas. Varovasti astuin lähemmäs naarasta ja painoin pääni vasten tuon lapaa.
"Älä sano noin. Sinä et todellakaan ole pettymys, et ikinä ole ollut. Sinä olet meidän tyttäremme, upea tyttäremme. Ei minua kiinnosta onko silmäsi terve vai ei. Älä anna sen määrittää sitä kuka sinä olet", nau'uin yrittäen kohottaa tyttäreni alhaista mielialaa. Marjakieli tuhahti jotain surumielisesti ja heilautti häntäänsä. Kissa piti päänsä alhaalla. Helmiloiste painoi poskensa vasten Marjakielen poskea. Entinen päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä jo jatkoin:
"Jos sinä et usko minua, voin todistaa sanani olevan totta. Sinä muistat emoni Usvahännän?" Marjakieli nosti nyt hitaasti terveen silmänsä katseen minuun. Hän nyökkäsi ja katsoi minua hämmästyneesti. Soturi piti päätään niin, etten nähnyt hänen vasenta silmäänsä.
"Usvahäntä menetti toisen silmänsä nuorena, aivan kuten sinäkin. Siitä huolimatta hän pystyi elämään täysillä elämäänsä. Minä rakastin häntä hurjasti. Ulkonäkö tai se mitä voit ja et voi tehdä ei ole oikeus lakata rakastamasta sinua. Minä rakastan sinua, koska sinä olet minun tyttäreni ja aivan kuten isoemosi", kuiskasin tyttäreni korvaan lämpimällä äänellä. Marjakieli katsoi minua epäröiden. Hänen surumielinen katseensa muuttui hieman, mutta en osannut lukea soturin katsetta. Pahensivatko sanani vain tilannetta?

//Marja? Helmi? Sori tönkkö en osaa kirjottaa xd
// 318 sanaa

Nimi: Pääskylento

11.12.2018 21:37
Olin soturien pesässä, löyhällä kerällä omalla vuoteellani. Kaikki täällä pimeässä kuuluivat nukkuvan. Pesässä vallitsi levollinen tuhina ja oli hiljaista, mitä nyt joku välillä vaihtoi asentoa tai jonkun käpälät nytkähtelivät rauhattomasti. Lepuutin päätäni käpälillä samalla katsellen pesän keskellä uinuvaa Putousvirtaa. Hänen lämpönsä houkutteli minua. Olin hieman yllättynyt siitä.. siitä, mitä tunsin kun vain ajattelinkin häntä. Hän oli valo, joka jopa täällä pimeässä sotureiden pesässä tuntui loistavan ja säteilevän sydämeeni. Olin myös iloinen: olin antanut kollin tietää, että välitin hänestä. Välitin hänestä aivan eri tavalla kuin yhdestäkään muusta. Olin sanonut myös, ettei hänen tarvitsisi enää odottaa luottamustani. Se oli nimittäin saapunut jo. Ne suuremmat tunteet sen sijaan... ne olivat matkalla. En tiennyt, kuinka kaukana mutta ne kuitenkin olivat matkalla. Kenties oli ollut onni, että välimme olivat hetkellisesti rikkoutuneet, sillä minusta tuntui, että se oli vahvistanut ystävyyssuhdettamme. En enää kuitenkaan kyennyt tuntemaan välillämme pelkkää ystävyyttä. Ystävyyden lisäksi välillämme tuntui olevan aitoa välittämistä. Sellaista välittämistä, jota koin ensimmäistä kertaa. Viimein suljin uneliaana silmäni ja annoin unen viedä minut mukanaan Putousvirran kuva mielessäni.

167 sanaa

Nimi: Jaguaaritassu

10.12.2018 19:50
Nukuin Jokiklaanin oppilaiden pesässä omalla kaislavuoteellani. Käpäläni ja häntäni nytkähtelivät ajoittain matkatessani unieni maailmassa...

//UNTA//

Seisoin lammen rannalla. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - olin tuskin koskaan edes nähnyt tätä koko paikkaa! Oli jäätävän kylmä ja maa oli lumen peitossa. Kylmyys jäyti luissa ja ytimissä asti, mutta minä vain seisoin siinä hieman täristen, katselemassa jäätynyttä lampea tyynin, vakain silmin. Hiljaa otin askelen eteenpäin, laskin käpäläni jään pinnalle. Lähdin astelemaan hiljaa eteenpäin. Jää kantoi mutta päästi ikään kuin narisevaa ääntä. Päästyäni lammen keskelle pysähdyin. Käpälieni edessä oli kukka. Kaunis valkoinen kukka. Olin koskemaisillani sitä, kunnes yht'äkkiä kuulin takanani jään rikkoutuvan rajusti. Kiepahdin ympäri katsomaan niskakarvat pörhistyen. Joku oli rikkonut jään sisältä päin ja tämä joku yritti nyt raivoisasti kiskoa itsensä jäälle. Katselin kauhistuneena, kuinka yltäpäältä märkä kollikissa jäi puuskuttamaen seisomaan kahden ketunmitan päähän eteeni. Kollin turkki ei ollut vain vedestä märkä; se oli myös verinen. Runneltu keho näytti siltä kuin hirviö olisi päättänyt tämän kissan elämän aikaa sitten.
"Jaguaaritassu", kissa murahti. Se nosti meripihkan väriset silmänsä minun omiini ja katseli minua läpitunkevasti. "Se ei ole sinun nimesi."
Tajutessani, kuka minulle puhui, silmäni täyttyivät kyynelistä. Minun veljeni!
"Veli", kuiskasin. "Oletko se sinä? Oletko minun veljeni?"
Kolli ei vastannut, oli painanut kasvonsa kohti maata ja puuskutti yhä. Ottaen huomioon hänen runneltuneen, verisen kehonsa hän seisoi yllättävän tasapainossa. "Se ei ole sinun nimesi, sisko", hän toisti.
Pudistin kyynelsilmin päätäni. "Minä menetin teidät..", kuiskasin. "Te olette kuolleita! En tiedä miksi tulit uniini, mutta saat painua takaisin sinne mistä tulitkin. Kuolleet eivät sitä paitsi puhu, veli rakas." Harppasin rohkeasti tutun kissan eteen ja jatkoin puhumista ääneen, tosin ääneni oli itkusta säröilevä. "Minä olen elossa, ja minun soturioppilasnimeni on sama kuin alkuperäinen. Millä oikeudella sinä tulet luokseni?"
"Isoveljen oikeudella." Murina kumpusi syvältä hänen kurkustaan. "Isoveljen oikeudella minä myös kehotan sinua jatkamaan elämääsi. Se on viesti kaikilta meiltä, ei vain minulta."
Tuijotin veljeäni uhmakkain kyynelsilmin, kunnes tunsin hajoavani surusta. "Minun on niin ikävä teitä", kuiskasin. "Näen teidät koko ajan mielessäni, minä.."
"Sinulla ei ole kiire minnekään, siskoni. Älä silti hukkaa aikaasi turhuuksiin."
"Turhuuksiin? Mitä sinä..."
Ennen kuin ehdin jatkaa lausettani loppuun, veli kurottautui eteenpäin ja painoi nenänsä päälaelleni. "Sinulla ei ole kiire minnekään, Jaguaari", hän sanoi pehmeästi. "Sinulla ei ole kiire."
Hänen kosketuksensa sai minut tuntemaan jotakin hyvin voimakasta; Emon ja isän loputonta rakkautta, veljien rakkautta, kiintymystä ja suojelunhalua. Se kaikki aiheutti ympärilläni kirkkaan valopyörteen, joka iski sydämeeni jotakin. Jotakin pysyvää.

//HEREILLÄ//

Silmäni rävähtivät auki. Olin pimeässä oppilaiden pesässä ja saatoin tuntea jonkun käpälän vasten selkääni. Saatoin myös kuulla emoni, isäni ja veljeni kuiskaamassa minulle: "Sinulla ei ole kiire."

//393 sanaa

Nimi: Marjakieli

10.12.2018 15:27
Kuulin myös isäni äänen lähistöllä. Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja huomasin isäni valkeat kasvot, joita koristivat vihreät silmät. Purin hampaani hetkeksi yhteen. Olin mennyt sanattomaksi. Käännyin pois Mesiviiksen katseen edestä ja yritin hakea jotakin tukea ja rakkautta Helmiloisteelta. Olin aina jollakin tapaa ihannoinut isääni. Totta kai olin ihannoinut emoanikin hänen ollessaan Jokiklaanin päällikkökin vielä jonkin aikaa sitte. Hymähdin hiljaa muistaessani kuinka olin väkisin tahtonut Helmiäsvirran kutsuva minua Tähtipennuksi, koska emoni loppuliite oli ollut niin kaunis. Isäni kohdalla juttu oli kuitenkin toinen. Kunnioitin Mesiviikseä aivan toisella tavalla. Hän oli kuitenkin peräisin Myrskyklaanista sekä hän oli uskaltanut jättää sen kaiken taaksensa Helmiloisteen tähden. Olin pienenä tahtonut aina tietää mitä Myrskyklaanin puolelta löytyi, koska isäni oli sieltä.
Nyt en edes uskaltanut kohdata Mesiviiksen katsetta. Kun sitä tarkemmin mietin, en tahtonut edes Helmiloisteen katsovan minua. Olin heille varmasti pettymys. Olin nolannut koko perheeni siinä kookoontumisessa. Vatsaani alkoi vääntää ja hämähäkinseitti alkoi kutittaa kasvojani vielä pahemmin kuin aikaisemmin. Tuntui kuin tukehtuisin kasvoillani oleviin yrtteihin.
"Anteeksi", nyökkäsin nopeat hyvästini ja lähdin kulkemaan kohti Kirkasmarjan ja Kuikkatassun pesää. "Tahdon eroon kaikesta mitä kasvoillani juuri nyt on. Kuulempahan samalla..."
Ääneni petti kesken lauseen. Aivan yllätten, kesken kaiken. En saanut sitä kuulumaan. Pysähdyin muutamaksi sekunniksi ja harkitsin takaisin kääntymistä. Ehkä en ollutkaan valmis poistamaan yrtejä. Toisaalta tämä sama oli käynyt minulle jo monta kertaa. Olin aina menossa poistamaan yrtit, kunnes pelkäsin saada tietää totuuden.
Nostin hiukan leukaani. Minun olisi ryhdistäydyttävä. Nyt. Huokasin syvään ja jatkoin kulkuani kääntymättä katsomaan vanhempiani.
"Kirkasmarja", kähähdin päästyäni pesän suuaukolle. "Olen valmis poistamaan seitin..."
Parantaja katsoi minua arvioiden. Hän varmastikin yritti sanoa jotakin rohkaisevaa silmäni suhteen. Turha vaiva. En uskonut että näkisin sillä enää koskaan. Ehkä siksi en tahtonut alunperinkään tulla poistamaan yrttejä. Tiesin jo totuuden. Lopulta parantaja tyytyi kuitenkin olemaan vaiti ja poisti seitit.
Tiedostin pitäväni silmääni visusti kiinni. En tiennyt sittenkään olinko valmis kohtaamaan totuutta.
"Kasvosi ovat arpeutuneet hyvin. Et tarvitse enää yrttejä silmäsi ympärille", Kirkasmarja kertoi. Murahdin. Kyllähän minä nyt tuntisin varmasti melko kovaakin kipua, jos haavani vuotaisivat verta tai olisivat mädät tai jotai. En siltikään tahtonut avata sitä. Parantajan katse oli kuitenkin polttava. Hänkin taisi odottaa vastausta, vaikka sen jo tiesikin. Suljin hetkeksi myös terveen oikean silmäni. Avaisin ne yhtä aikaa. Ja niin minä teinkin. Sen sijasta, että olisin kohdannut kirkkaahkon valon paistavan vasempaan silmääni, en nähnyt mitään. Pettmys iski minuun kyntensä pahemmin kuin osasin aavistaa.
Kirkasmarja katsoi minua edelleen odottavasti. Pudistelin päätäni ja käännyin ympäri. Vasen silmäni oli sokeutunut kokonaan.
"Olen pahoillani", parantaja maukaisi hiljaa. En sanonut hänelle mitään. "Hyvä soturi oppii kyllä sopeutumaan."
Astelin pesällä erittäin hitaasti ja hiljaa ulos, sillä mitä sanottavaa minulla nyt enää oli?
Palasin Mesiviiksen ja Helmiloisteen luokse. Istuin heidän vierellensä ja tuijotin terveellä silmälläni tassujani, joita liikutin hitaasti maata pitkin vuoron perään.
"Anteeksi", naukaisin hiljaa. "Olen teille varmasti vain pettymys. Karvakasa, josta ei ole mitään hyötyä."
Sanat karkasivat suustani ilman lupaa, mutta ainakin olin saanut minua jo pitkään vaivanneen asian ulos sisältäni.

// 478 sanaa
// Mesi? Helmi? Sori Marja valittaa silmästänsä koko ajan, mut kyl se kohta lopettaa

Nimi: Ilotassu

09.12.2018 16:48
”Ilotassu?” havahduin yhtäkkiä ääneen, joka tuli aivan viereltäni. Avattuani silmäni näin hieman kummastuneen Apilatassun luonani. Samassa tajusin, että olin ilmeisesti torkahtanut pedilleni, vaikka aurinko oli vielä vaikka kuinka korkealla.
”Nukutko sinä täällä keskellä päivää?” hän ihmetteli.
”Saatoin hieman torkahtaa”, sanoin hieman nolostuneena. Mietin vain, että miten saatoin tehdä näin, koska ei minua oikeastaan edes väsyttänyt kun kävin pedilleni makaamaan. Minulla ei ollut oikeastaan muuta tekemistä, niin siksi vain päätin mennä makoilemaan, en missään nimessä nukkumaan keskellä päivää.
”No kuitenkin, ajattelin kysyä että haluaisitko ruokaseuraksi?” Apilatassu ehdotti ja samassa huomasin hänen tassujensa juuressa melko pulskan kalan. Nyökkäsin ja astelimme suoraa tietä oppilaiden pesän suulle, jossa asetuimme pensaan varjoon nauttimaan kalasta jutellen samalla.
”Miten koulutuksesi sujuu?” kysyin ystävältäni yrittäen virittää jotain keskustelua välillemme.
”Oikein hyvin, Nokihäntä on taitava mestari ja olen oppinut häneltä paljon”, Apilatassu selitti tyytyväisenä mutustellen kalaansa.
”Niin on Helmiäisvirtakin. Hän vain on ollut nyt pentutarhalla hoitamassa pentujaan, mutta palasi nyt taas onneksi mestariksi”, kerroin naaraalle tyytyväisenä. Ruokailun jälkeen Apilatassu ilmoitti menevänsä hetkeksi ruokalevolle, kun taas minä jäin oppilaiden pesän suulle tylsistyneenä ihmettelämään leirin tapahtumia.

//175 sanaa
//Pätkä, mutta joku?

Nimi: Viimatassu

09.12.2018 11:07
"Oikein hyvä asento. Nosta kuitenkin tassujasi kun liikut, jos liu'utat, saalis kuulee sinut", naaras maukui ja katseli minua tummansinisillä silmillään. Purin hampaitani yhteen, sillä tuon seikan olin unohtanut. En edes muistanut, oliko siitä koskaan ennen kerrottu minulle. Joka tapauksessa olin epäonnistunut. Jos meinasi olla mahtava ja täydellinen, ei voinut epäonnistua. Henkäisin syvään sisään ja sitten ulos ja laskeuduin takaisin vaanimisasentoon. Tällä kertaa jännitin lihakseni ja nostelin jalkojani. Keskityin jokaiseen askeleeseen ja siihen, ettei jalan laskeutuessa kuulunut minkäänlaista tömähdystä.
"Oikein hyvä", Helmiloiste maukaisi ja nousin ylös venytellen.
"Näetkö tuon pienen kiven?" mestari kysyi osoittaen käpälällään pientä, ehkä hiiren kokoista kiveä. Nyökkäsin. Koulutustuokiomme oli mennyt sellaiseksi, että Helmiloiste puhui ja minä nyökkäsin. Toisaalta se oli ihan hyvä asia, eihän taisteluja puhumalla voitettu.
"Hyvä. Se on saaliisi", naaras naukaisi. Kyyristyin maahan ja aloin hiipimään. Hiivin, kunnes olin hännänmitan päässä kivestä. Silloin keräsin takajalat alleni ja loikkasin korkeassa kaaressa kiven päälle. Oikea etukäpäläni meni kuitenkin vähän sivuun ja vain vasen tassu oli kivessä kiinni. Käännyin ympäri ja istahdin kuuntelemaan vaaleanharmaan naaraan mielipidettä.
"Loikka oli hieno, samoin vaanimimen. Muista kuitenkin aina tarkistaa tuulen suunta ja mennä sen alapuolelle. Nyt olit tuulen yläpuolella niin, että tuuli olisi tuonut tuoksusi suoraan saaliseläimelle", naaras neuvoi. Huokaisin ja tiuskaisin jotain kelvotonta osaksi itselleni ja osaksi kivelle. Kun minua ärsytti, en oikein osannut ajatella, mitä tein. Aloin katumaan tiuskaisuani heti sen suustani päästessä. Huokaisin ja annoin jäänsinisten silmieni vain vaeltaa maassa tympääntyneenä.

Takaisintulomatkalla hampaissani oli pullea hiiri. Olin saanut sen kolmannella yrittämällä ja silloinkin niin, että Helmiloiste oli säikäyttänyt sen puskasta suoraan kynsiini. Saalistustaidoissani oli vielä hiomista, sen pystyin myöntämään itsekkin. Muuta hyvä asia oli se, että olin kuitenkin saanut napattua hiiren. Toinen hyvä asia oli se, että entinen päällikkö Helmiloiste oli luvannut, että harjoittelisimme huomenna taistelua sisareni veljeni Tomutassun kanssa. Saalistaminen oli joskus mukavaa, mutta näissä toisissa saalistusharjoituksissa kaikki oli mennyt aivan päin hiirenpapanaa. Nuo taisteluharjoitukset olisivat viidenteni. Hopeaisen harmaa jäänsinisilmäinen mestarini oli päättänyt panostaa taistelutaitoihini, sillä näin sodan aikana voisin tarvita niitä minä hetkenä hyvänsä. Myrskyklaanin leiriin oli jo hyökätty. Milloin olisi meidän vuoromme? Ehkäpä me, Metsäklaani, hyökkäisimme seuraavan kerran. Kostoksi. Tahtoisin ihan vain mielenkiinnosta mukaan hyökkäykseen, mutta näin nuoria oppilaita ei varmaankaan otettaisi mukaan taistelemaan niitä Viiltoklaanilaisia soturilakia kunnioittavia ääliöitä vastaan. Leiri pilkotti jo näköpiirissämme, kun irtauduin ajatuksistani. Helmiloiste kiristi tahtiaan hölkäksi, mutta minä pistin paremmaksi. Pingoin hiiri suussani leiriin niin, että sisäänkäynnin puskien lehdet heiluivat. Sain osakseni hämmästyneitä katseita ja palauttelin tuhahtaen kunniakasta oppilaan asennettani. Kävin laskemassa hiiren tuoresaaliskasaan ja istahdin odottamaan harmaata naarasta, jonka jalat värjäytyivät tummemmiksi polvista alas päin. Pian sinisilmäinen Helmiloiste astelikin uloskäynnistä sisään.
"Saat loppupäivän vapaata", naaras maukaisi ohi kävellessään.
"Kiitos", mau'uin mestarilleni ja käännyin häntääni nytkäyttäen kohti oppilaiden pesää. Psän edessä istuskeli minun rakas veljeni, Tomutassu. Hänen mestarinsa oli savunharmaa naaras nimeltä Marjakieli. Astelin pikät kynnet maahan viiruja vedellen veljeni luokse. Istahdin mitään sanomatta tummanharmaan, tabbykuvioisen kollin viereen. Korvani olivat jääräpäisen oloisesti takakenossa. Jokaista kissaa ärsytti joskus, ja nyt minua ärsytti melko paljon. Tomutassulla ei näyttänyt menevän mitenkään sen paremmin. Tämä tuhisi jäänsiniset silmät hieman tavallista poikkeavasti viirumaisempina.
"Miten sinulla menee?" kysyin huokaisten. Heilautin korviani itseäni tyhmästä kysymyksestä syyttäen. Olisiko kissa voinut keksiä tyhmempää kysymystä veljelleen, jota ilmiselvästi näytti vaivaavan jokin.
"Helmiloiste laittoi minut saalistamaan kiviä. En tajua, miten tuollainen kokenut kissa voi keksiä niin tyhmän tehtävän", mau'uin jonkinlaista jäätävyyttä äänessäni. Se hätkähdytti minua. En minä ollut tuollainen! Olin kiltti Viimatassu. En ollut kuten isäni muille kissoille. Henkeni miltei salpautui itseäni syytellessäni. Tuollainen äänensävy ei kuulunut minulle.
"No, ehkä se auttoi. Sain nimittäin melko pulskan hiiren", kerroin Tomutassulle itseltäni anteeksi pyydelleen. Sain veljessäni aikaan jonkinlaisen hyväksyvän murahduksen tämän katsahtaessa tuoresaaliskasaan, joka juuri tällä hetkellä vaikutti ainoastaan muutaman tapetun eläimen rykelmältä. Mukana oli yksi luiseva mustarastas, eilen pyydetty ahven ja kaksi hiirtä, joista pulskempi oli minun saalistamani. Jokiklaanin riistatilanne taisi olla hälyttävän huono. Mahani murahti nälästäni muistuttaen. Olin syönyt viimeeksi eilen. Ainakin emoni Helmiäisvirta oli murahtanut jotain sinne päin, että nyt vain opeteltiin taistelemaan yhä paremmin, kun klaani näki nälkää.
"Tahdotko sen? Voin käydä hakemassa", tarjosin Tomutassuun katsahtaen. Taas tässä oli käynyt niin, että ehdottelin harmaalle veljelleni erilaisia vaihtoehtoja tämän odottaessa.
"En", tämä ärähti. Hätkähdin hieman Tomutassun suorasta vastauksesta. Ynähdin hieman. Ehkä Tomutassulla vain oli huono hetki. Tämä kuitenkin oli niin mukava kissa ja niin edespäin. Minun tehtäväni tuon oppilaan veljenä oli olla ärsyttämättä tätä ja yrittää lohduttaa. Kyllä Tomutassu vielä leppyisi. Ei hän mikään paholainen sentään ollut.
"Voit kertoa minulle, mikä sinua vaivaa. Lupaan kuunnella", mau'uin viimeisenä tarjouksena Tomutassulle. Jos kolli ei reagoisi tähän mitenkään muuten kuin erittäin negatiivisesti, sanoisin tälle vain hyvät päivänjatkot ja häipyisin oppilaiden pesään makuusijalleni itseäni sukimaan.

//Tomppa? Wiima voi sit vaa nyökkäillä ja olla muutenki semmonen 'oon vaa tämmönen pikkukärpänen'-tyyppinen
//750 sanaa

Nimi: Kuusipentu

08.12.2018 14:08
Tiiraillessani leirin suuaukkoa sieltä oli yhtäkkiä saapunut kissoja. Jäätikkövirta, jonka olin opetellut tunnistamaan hänen mustasta, harmaaraidallisesta turkistaan, ja tämän oppilas, Haapatassu, olivat saapuneet leiriin. Olin kuullut, että Haapatassu oli kuuro, ja olin kysynyt, mitä se tarkoitti. Vuokkovirta oli selittänyt, että se tarkoitti, ettei Haapatassu kuullut korvillaan mitään. Siksi hänen kanssaan täytyi keskustella enemmän elekielellä ja puhua tietyllä tavalla, jotta naaras sai luettua sanat kissan huulilta. Se kuulosti vaikealta, mutta mielenkiintoiselta.
Jäätikkövirran ja Haapatassun perässä saapui kuitenkin kaksi kissaa, joita en ollut nähnyt koskaan ennen. Heidän erikoinen tuoksunsa leijui minunkin luokseni.
Ensimmäisenä saapui valtavan kokoinen, oranssivalkoinen kolli, jolla oli jäänsiniset silmät. Hänen turkkinsa oli oudon rähjäinen ja näin verta joissakin paikoissa. Hän oli kuitenkin ylvään ja komean oloinen kissa, joka antoi katseensa kiertää leirimme ympäri.
Toinen oli pienikokoisempi, sinisenharmaa naaras, jolla oli meripihkan sävyiset silmät. Hän näytti myös haavoittuneelta ja myöskin väsyneeltä.
"Keitä nuo ovat?" kysyin vilkaisten Vuokkovirtaa.
Oranssivalkea kolli kuuli ääneni ja käänsi katseensa minun suuntaani. Tuijotin häntä avoimesti. Hän käänsi kuitenkin katseensa sivuun.
"He ovat Myrskyklaanista. Heillä on asiaa päälliköllemme", Vuokkovirta naukui ja veti minua lähemmäs itseään kietaisten häntänsä ympärilleni.
Minä kuitenkin pyristelin kauemmas ja tuijotin vieraita.
"Mitkä heidän nimensä ovat?"
"Tuo suurikokoinen kolli on nimeltään Haikarahuuto. Hän on Myrskyklaanin varapäällikkö", Kaakkurisulka, joka istui edelleen seurassamme, kertoi.
"Tuon toisen kissan nimeä en tiedä. En ole nähnyt häntä ennen", hän jatkoi.
"Ai. Miksi he siis ovat täällä?" kysyin.
"Heillä on asiaa päälliköllemme, Kurkitähdelle. Ainakin niin uskoisin", Vuokkovirta sanoi.
Jäätikkövirta oli käynyt jossain ja palasikin hakemaan vieraat. Hän vei heidät jonnekin pois näkyvistä.
"Mitähän asiaa heillä sitten on?" sanoin tuijottaen pesää, jonne he olivat kadonneet.
"Sitä emme voi tietää", Vuokkovirta napautti.
"He olivat haavottuneita", jatkoin.
"Niin.. heille on tainnut käydä jotakin. Mutta ei sinun tarvitse siitä huolehtia. Miten olisi sammalpallo?" Vuokkovirta kääntyi ympäri ja pujottautui pentutarhaan.
Vilkaisin sijaisemoni perään, mutta en liikahtanut minnekään. Kaakkurisulka oli lähtenyt suuntaamaan tuoresaaliskasalle suittuaan harmaan ja valkoisen kirjavan turkkinsa ojennukseen.
"Kuusipentu!" Vuokkovirta huikkasi pentutarhasta.
Vastentahtoisesti käännyin ympäri ja astelin sisään pentutarhaan.
"Milloin minusta tulee oppilas?" kysyin ja katsoin ilmeettömästi sammalpalloa, jota Vuokkovirta piteli kynsissään.
"Varmaankin aika pian. Alat olla tarpeeksi vanha", naaras naukui ja istahti alas vyöräyttäen sammalpallon minua kohti.
Loikkasin pallon kimppuun ja potkaisin sen toiseen päähän pesää. Vuokkovirta lähti noutamaan sitä hymähtäen hiljaa.
"Kuka minun mestarikseni tulee?" jatkoin utelua samalla, kun nappasin Vuokkovirran heittämän sammalpallon ilmasta kiinni sangen taitavasti, vaikka itse sanoinkin.
"Sitä ei voi tietää. Kurkitähti päättää sinulle sopivan mestarin", naaras naukui.
"Klaanissamme on tällä hetkellä paljon oppilaita, joten vapaita mestareita ei kyllä ole ihan hirveän montaa. Mutta olen varma, että päällikkö valikoi heistä sinulle sopivan", hän jatkoi ja nappasi sammalpallon, jonka heitin hänelle.
"Okei", mumahdin ja unohdin sitten koko asian jatkaen sammalpallon pelaamista sijaisemoni kanssa.

//443 sanaa

Nimi: Kurkitähti

07.12.2018 20:28
Kun havahduin hereille parantajan pesän hämärässä, tajusin nukahtaneeni. Päivä ei vielä ollut kulunut loppuun joten en pääsisi vielä parantajan pesästä. Käännyin rauhallisena hiukan, mutta silloin katseeni osui tummanruskeaan turkkiin yhdellä sammalvuoteista. En erottanut kissaa aivan kunnolla, ja kävin läpi kaikki klaanin tummanruskeat kissat, mutta tässä ei ollut yksikään heistä. Ilmassa ei kuitenkaan ollut muiden klaanien hajuja. Kollin haju oli tuttu, mutten saanut siitä kiinni. Hiljalleen silmäni tottuivat hämärään ja tunnistin viimein piinaavan tutun tuoksun.
"Mäntyvarjo", henkäisin kuolleen parantajaoppilaan nimen, saaden vastaukseksi varovaisen nyökkäyksen.
"Oletko kunnossa?" kysyin sitten.
"Mitä.. Mitä minä täällä teen? Minähän kuolin, tiedän sen, muistan oikein hyvin, kuinka olin Tähtiklaanissa", Mäntyvarjo naukui ääni täynnä hämmennystä, sivuuttaen kysymykseni.
"Vai mitä?" kolli kääntyi enemmän minua kohti.
"Niin, muistan sen kyllä", vahvistin.
"Et ole ainoa kuollut, joka on palannut takaisin, Tähtiklaanista on tullut jo useita kissoja takaisin tänne", selitin Mäntyvarjolle lieventääkseni tämän hämmennystä. Pian Putousvirta pujottautui sisään pesään ja huomioni kääntyi häneen varjoissa pesän perällä olevasta Mäntyvarjosta. Putousvirta ei ilmeisesti huomannut Mäntyvarjoa, mikä ei toisaalta ollut ihme, eihän hän odottanut kyseistä kissaa siellä näkevänsä ja olihan kolli muutenkin melko syrjässä.
"Minä voin oikein hyvin, Kirkasmarjan mukaan pääsen huomenna parantajan pesästä. Entä miten sinulla sujuu?" vastasin ystävällisesti ja esitin sitten oman kysymykseni. Siinä välissä tulin vilkaisseeksi Mäntyvarjoa, enhän ollut vielä aivan varma, oliko hän kunnossa.

//212 sanaa.
//Putous?

Nimi: Nagini

07.12.2018 14:51
Putousvirta: 8kp -

Kurkitähti: 8kp -

Jäätikkövirta: 44kp! -

Mesiviiksi: 5kp -

Marjakieli: 21kp! -

Perhostassu: 23kp! -

Helmilloiste: 7kp -

Puumatassu: 7kp -

Helmiäisvirta: 61kp! -

Kuusipentu: 17kp -

Salamasydän: 0kp, tarinassa liian vähän sanoja

Haapatassu: 43kp! -

Päivätassu: 7kp -

Nimi: Putousvirta

07.12.2018 08:55
Hymyilin lempeästi vieressäni istuvalle naaraalle. Hän ei rakastanut minua, mutta tunsi sentään jotain minua kohtaan. Istuimme hetken vain hiljaa katsellen tähtitaivasta. Tummalla taivaalla ne näyttivät entistä kirkkaammilta.
"Lähdetäänkö leiriin?" kysyin jonkin ajan kuluttua. Ilma oli kylmä, ja vaikka olisin halunnut olla täällä kahdestaan Pääskylennon kanssa, halusin lämmittelemään soturien pesään. Naaras käänsi häikäisevän kauniit siniset silmänsä minuun ja nyökkäsi. Sitten nousimme ja astelimme leiriin ja siellä soturien pesään. Varapäällikkönä minun paikkani oli keskellä, Pääskylennon taas nuorempana soturina lähempänä reunaa. Ehkä joskus voisimme nukkua lähekkäin, toistemme vieressä, mutta vielä ei ollut sen aika.

Kävelin yksikseni Jokiklaanin lumisella reviirillä. Täällä oli hiljaista, rauhoittavan hiljaista. Minun oli saatava miettiä asioita omissa oloissani. Jotain oli nimittäin tapahtunut, ja se oli aiheuttanut minussa hyvin ristiriitaisia tunteita.
Lampisydän oli ylösnoussut.
Tietenkin olin osannut odottaa sitä. Pimeyden Metsän ja Tähtiklaanin portit olivat auki, joten kuolleet kissat ikään kuin heräsivät henkiin. Olin tietysti ollut iloinen, sillä joskus olin rakastanut Lampisydäntä, joskus meillä oli ollut perhe ja hän oli ollut kumppanini. Mutta niin ei ollut enää. En tuntenut rakkautta häntä kohtaan, sillä Pääskylento oli tullut tilalle. Rakastin häntä enemmän, kuin olin Lampisydäntä koskaan rakastanut. Lampisydän saattoi kuitenkin yhä rakastaa minua. Tilanne oli kiusallinen.
Kuljettuani vailla päämäärää jo aika kauan, tajusin, ettei ongelmani ratkeaisi täällä. Minun oli palattava leiriin, mutta ajatus ei houkutellut minua millään muotoa. Tuntui, että minun pitäisi valita kahden kissan välillä, enkä halunnut tehdä sitä. Heti leiriin päästyäni Lampisydän varmaan liimautuisi minuun, sillä minusta tuntui, että hän oli hiukan mustasukkainen Pääskylennolle.
Asteltuani leirin suuaukolle livahdin nopeasti sisään ja katsahdin hätäisesti ympärilleni entisen kumppanini varalta. Häntä taikka Pääskylentoa ei kuitenkaan näkynyt. *Jaa.* Helpottavaa. Otin siis suunnan kohti parantajan pesää, jossa tiesin Kurkitähden olevan. Ehkä hänellä olisi minulle jotain tekemistä.
Parantajan pesässä oli tuttuun tapaan hämärää ja vahva yrttien tuoksu leijaili ilmassa. Muistelin, miten pentuna olin hiippaillut tänne syömään unikonsiemeniä. Helmiloiste oli ollut suunniltaan huolesta.
Tummanruskea kollikissa makoili sammalpedillä. Seisahduin päällikön eteen nyökäten kunnioittavasti.
"Miten voit, Kurkitähti?" kysyin istuutuen. "Toivottavasti paranet pian."

//Kurki?
//322 sanaa

Nimi: Kurkitähti

06.12.2018 20:17
Makasin vihreällä, pehmeällä sammalvuoteella parantajan pesässä. Kertasin vielä muutaman kerran mielessäni, mitä Haikarahuuto oli kertonut. Sen jälkeen taas kävin läpi kaikkia mieleeni juolahtavia mahdollisesti hyödyllisiä asioita. Lähinnä omia kokemuksiani ja muilta elämäni aikana kuulemaani. Muistelin, mitä olin kuullut aiemmista sodista. Ensimmäisenä mieleeni juolahti viimeisen sota. Se oli päättynyt vain kovin pienen hetken ennen kuin olin tullut osaksi Jokiklaania. Pentuaikoinani se oli siis vielä melko tuore tapahtuma, jonka ansiosta olin kuullut siitä melko paljon. Olin kuullut, että sodassa Viiltotähden joukot olivat ottaneet panttivankeja ja taanneet siten voittonsa. Panttivangeiksi olivat päätyneet silloiset Jokiklaanin päällikkö Palotähti, Varjoklaanin varapäällikkö Vaskitsaviima, Tuuliklaanin parantaja Ruusupiikki, sekä Myrskyklaanin klaaninvanhin Leijonaloikka. Ensimmäisenä kuoli Palotähti. Niinpä tietysti, päättivät tappaa juuri jokiklaanilaisen ensin, miksi joillakuilla oli sellainen pakkomielle pitää jokiklaanilaisia silkkoina kalanaivoina? Leijonaloikka oli käynyt Viiltotähden kimppuun ja ottanut tämän hengiltä. Kuolonklaanin pahamaineinen perustaja oli tainnut loppujen lopuksi käydä heikoksi, kun klaaninvanhinkin oli päihittänyt hänet. Pisaratähti, joka tunnettiin silloin Pisaraviiltona oli vuorostaan tappanut Leijonaloikan. Pudistelin päätäni häätääkseni mielestäni yksityiskohdat. Ne eivät nyt olleet olennaisia, vaan tärkeää oli, mitä saatoimme sodasta oppia. Että voittaisimme ottamalla merkittäviä viiltoklaanilaisia vangeiksi ja uhkaamalla tappaa heidät, jos Viiltoklaanin kissat eivät tottelisi meitä? Ei, emme me niin voisi tehdä. Se oli vastoin sitä, jonka puolesta taistelimme. Jotakin muuta. Että Pimeyden metsään ei ollut luottaminen? Tosin, sen me tiesimme jo muutenkin. Käänsin katseeni kahteen pieneen, pyöreään jälkeen, jotka olivat kovin lähekkäin. Käärmeen purema paranisi kyllä, uskoin niin vahvasti. Kirkasmarjakin oli aiemmin samana päivänä maininnut, että pääsisin seuraavana päivänä pois parantajan pesältä, vaikka minun pitäisikin heti palata, jos purema alkaisi jälleen vaivaamaan.

//254 sanaa.
//Joku?

Nimi: Jäätikkövirta

06.12.2018 14:03
Haapatassu väitti olevansa kunnossa, mutta näin selvästi, että hän valehteli. Kielsin sangen tiukasti häntä tekemästä sitä. Olin ärtynyt, joka sai minut käyttäytymään vähän turhan tiukasti oppilaani seurassa, vaikkei ärtymyksen syy edes ollut hän vaan Simpukkaloiste.
Haapatassu nosti hiiren suuhunsa ja pyysi minua seuraamaan itseään. Kohotin kulmiani yllättyneenä, mutta seurasin naarasta kohti leirin suuaukkoa ja ulos leiristä. Ymmärsin, että Haapatassu oli aikeissa kertoa minulle jotakin, mitä hän ei halunnut muiden kuulevan.
Oppilaani johdatti minut leirin läheiselle niitylle, suuren kiven juurelle ja laski hiiren tassuihinsa.
Hän aloitti kertomisensa todeten, ettei halunnut huolestuttaa minua. No, se oli oikeastaan jo tapahtunut, vaikken olisi uskonut vielä muutama kuu sitten, että voisin olla huolissani omasta oppilaastani.
"Tunnen oloni ulkopuoliseksi täällä", hän aloitti.
Haapatassu talloi hermostuneen oloisesti tassuillaan maata ja jatkoi sitten, kertoen, ettei kuuroutensa takia tuntunut kuulevansa joukkoon. Hän ei saanut ystäviä, eikä kyennyt luottamaan muihin. Tajusin saman tien, että se kuulosti osittain toisinnolta minun nuoruudestani. Olin kuitenkin hiukan järkyttynyt. En ollut huomannut, että häntä olisi syrjitty.
Haapatassu jatkoi kertoen, että minä olin ainoa kissa, joka oli ottanut hänet vastaan välittämättä kuuroudesta. Hän näytti kuitenkin häpeävän sanojaan.
"Haapatassu, minä..", yritin aloittaa vastaukseni, mutta jouduin jättämään sen hetkeksi kesken.
Vedin henkeä ja lausuin sitten hitaasti ja selkeästi tavoitettuani ensin naaraan katseen, jotta hän varmasti seurasi suuni liikkeitä.
"Minä ymmärrän sinua. Kun olin nuorempi, koin jotakin samankaltaista", aloitin.
"Olin.. ja olen edelleenkin huono sosiaalisissa tilanteissa. Olin oppilaana todella kylmä ja oikeastaan ilkeä kaikille. En saanut silloin ollenkaan ystäviä", kerroin yrittäen parhaani mukaan puhua selkeästi ja hitaasti, vaikka olisin tahtonut vain sylkäistä sanat ulos suustani ja päästä aiheesta nopeasti eroon.
"Kylmyyteni seurauksena minut työnnettiin muiden ulkopuolelle ja olin aina yksin. Joten.. uskon ymmärtäväni sinun tilanteesi", jatkoin.
"Mutta Haapatassu.. Jos olet avoin ja yrität saada seuraa, niin myös käy. Muut kissat huomaavat, ettei kuuroutesi tee sinusta heikompaa kuin muut", yritin saada tärkeän sanoman ilmoille.
"Sinun täytyy olla vahva. Tiedän, että jossakin ehkä hiukan ujon kuoresi alla sinä olet vahva. Vielä tulee päivä, jolloin muutkin näkevät, että olet mahtava kissa. Yritä luottaa muihin edes hitusen, niin asiat alkavat liikkua parempaan suuntaan", lopetin.
Kurottauduin painamaan leukani hetkeksi vasten Haapatassun päätä lohduttavaan eleeseen. Näin kuitenkin hänen päänsä yli jotakin, joka rikkoi keskittymiseni oppilaaseeni.
Valkea hahmo, jonka turkissa loisti oranssia, ilmaantui lumen peittämästä maastosta esiin perässään hiukan pienempi, harmaa hahmo. Kissoja.. hajun perusteella Myrskyklaanista.
Peräännyin Haapatassun luota ja vilkaisin hänen kyyneleisiä silmiään.
"Emme ole yksin", sanoin hänelle hiljaa ja hän seurasi katsettani lähestyviin kissoihin.´
Haapatassu räpytteli kyyneleitä sivuun ja kokosi itsensä parhaansa mukaan. Kun kissat lähestyivät, tunnistin ensimmäisen Haikarahuudoksi, Myrskyklaanin varapäälliköksi. Toinen oli minulle tuntematon naaras. Mutta molempien turkeissa oli haavoja ja naarmuja, ja he olivat selvästi olleet taistelussa.
"Hei", Haikarahuuto tervehti väsyneeseen sävyyn saapuessaan luoksemme.
"Hei.. mitäs teille on sattunut?" kysyin silmäillen heidän rähjäisiä turkkejaan.
Haikarahuuto selitti, että heidän kimppuunsa oli käynyt Viiltoklaaniin. Ilmeeni kuvasti järkytystä ja hämmennystä. Kaksikon piti päästä päällikön luokse, joten käännyin ympäri ja heilautin häntääni merkiksi Haapatassulle ja myös myrskyklaanilaisille seurata minua.
Menimme lyhyen matkan leiriin, ja menin parantajan pesälle, jossa Kurkitähti oleili.
"Kurkitähti. Haikarahuuto Myrskyklaanista seuralaisineen haluaa puhua sinulle. Viiltoklaani on hyökännyt Myrskyklaaniin", kerroin.
"Ai nyt? Tarvitsevatko he apua?" Kurkitähti kurtisti kulmiaan.
"Ei.. taistelu on mitä ilmeisimmin jo ohi", korjasin.
"Hae heidät tänne.. samoin Putousvirta", päällikkö käski.
Peräännyin ulos yrttien tuoksuisesta pesästä ja havaitsin Putousvirran. Hän oli huomannut odottelevat myrskyklaanilaiset ja kohotti minulle kulmiaan kysyvänä.
"Mene Kurkitähden luo", naukaisin hänelle ohimennen, ja menin sitten hakemaan vierailijat.
"Haapatassu, muista nyt syödä jotakin. Se hiiri?" sanahdin oppilaalleni tajutessani, että hiiri oli saattanut unohtua leirin ulkopuolelle.
Johdatin Haikarahuudon ja toisen myrskyklaanilaisen parantajan pesälle ja viitoin heitä menemään sisään. Jäin itse ulkopuolelle niin, etten tunkeillut heidän keskusteluun. Saisin toivottavasti kuulla myöhemmin, mistä oli kysymys.

//Haapa? Sori, tää on vähän tönkkö. Kirjotin paremman version jo muutama päivä sitten, mutta se poistui vahingossa, ja tää on nyt vähän pikainen korvaava versio
//602 sanaa

Nimi: Mesiviiksi

05.12.2018 19:30
Astuin sisään leiriin Jaguaaritassu perässäni. Oppilas kantoi suussaan hiirtä, jonka hän oli saanut kiinni saalistusharjoitusten aikana. Minua palelsi, sillä lehtikato oli saapunut ja lämpötila laskenut alhaiseksi. Paksu turkkini toki piti kylmyyden loitolla, mutta harjoituksissa alkanut lumisade oli kostuttanut valkeaa turkkiani, ja puhuri jäädytti sen.
"Vie hiiri klaaninvanhimmille", ohjeistin Jaguaaritassua. Entinen erakko nyökkäsi ja lähti tassuttelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Huomasin Helmiloisteen ja Marjakielen lähekkäin sotureiden pesän liepeillä. Hetken epäröin, mutta päätin mennä kumppanini ja tyttäremme luokse. Olisi kiva vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan. Marjakieli huomasi minut ensin. Hän käänsi katseensa minuun. Tyttäreni vasen silmä oli sokeutunut kuolonklaanilaisen toimesta viimeisessä kokoontumisessa. Silmän päällä oli yhä hämähäkin seittiä. Hymyilin lämpimästi tyttärelleni, sillä sokeutunut silmä ei häirinnyt minua lainkaan. Emoni oli ollut puolisokea, eikä Marjakielen silmä kai ollut läheskään yhtä paha kuin Usvahännän. Emoni silmä oli kokonaan lähtenyt irti, mutta olin käsittänyt, että Marjakieli sai pitää vasemman silmänsä. En halunnut edes ajatella, miten vaikeaa nuoren soturin olisi oppia elämään ilman toista silmäänsä. Hänen täytyi oppia kokonaan uusi tyyli elää, taistella ja saalistaa.
"Hei, häiritsenkö teitä? Mietin vain, että olisi kiva pitkästä aikaa jutella kanssanne", nau'uin ystävällisellä äänellä ja istuuduin kaksikon vierelle. Nämä naaraat olivat tärkeimpiä koko elämässäni. Toki minä Kamomillapisaraakin rakastin, mutta ainoa elossa oleva tytär ja kumppani veivät ikävä kyllä voiton siskoni kuonon edestä.

//Marja tai Helmi?
// 210 sanaa

Nimi: Marjakieli

04.12.2018 20:47
Katsahdin Tomutassua suoraan silmiin. Istuminen joen varrella riitti minulle tälle päivää. Päätin yhtäkkiä, että emme kävisikään Jokiklaanin reviiriä joen vartta pidemmän matkaa, sillä minulla oli muuta tekemistä. Tahtoisin kerrankin viettää emoni Helmiloisteen kanssa laatuaikaa. Olin aikaisemmin päivällä huomannut hänen lähtevän johtamaan partiota, jossa oli myös Salamasydän, Nokihäntä sekä Apilatassu. Olisin itse pyytänyt päästä mukaan, mutta he olivat ehtineet jo lähteä.
”On aika palata leiriin”, hymähdin Tomutassulle. En jäänyt odottamaan uuden sekä ensimmäisen oppilaani vastausta yhtään sen pidempään. Nousin ylös routaiselta maalta ja katsoin oppilastani käskevästi. Onneksensa Tomutassu ymmärsi nousta pystyyn samaan aikaan minun kanssani. Hymähdin pienesti ja tyytyväisesti. Astelin aivan oppilaani lähelle ja laskin kuononi toivottavasti hiukan ahdistavan lähelle hänen kasvojansa. Tahdoin kollin miltein tuntevan hämähäkinseitit ja arvet kasvoillansa.
”Oletan seuraavalla kerralla, että sinulla on antaa minulle vastaus kysymykseeni. Tahdon tietää kenen puolella olet, jotta tiedän koulutuksesi kohtalon. Mitään ei ole vielä hakattu kiveen ja kaikki on mahdollista, mutta yksikin väärä liike voi olla kohtalokas”, maukaisin tyynesti oppilaalleni antamatta mitään viittaa mitä oikeasti olin tarkoittanut sanoillani. Sitatoin hiukan jälleen taas kohtaamistani Kalmaliljan kanssa edeltävässä kokoontumisessa, sillä tahdoin oppilaani oppivan minun virheistäni. Todennäköisesti itse en oppisi ja toistaisin virheeni uudestaan, mutta jos sain koko metsän pohtimaan jotakin teollani, voin sanoa sen olleen sen arvoista.
Pylrähdin salaman nopeasti pois oppilaani viereltä ja lähdin astelemaan joen vartta kohti leiriä. Minun tuskin tarvitsisi varoitella Tomutassua sen vaaroista. En pitänyt oppilasta niin tyhmänä, että hän menisi tuohon hyiseen veteen tähän aikaan vuodesta.
”Opetan sinut uimaan joskus toiste hiirenkorvan aikaan”, huikkasin lapani ylitse tietämättä kuuliko Tomutassu oikeasti minua vai ei, sillä vauhtini oli alkanut kiitää samalla kun astelimme joen vartta. Tahtoisin todellakin puhua emoni kanssa ennen kuin jotakin muuta tapahtuisi. Olin kuullut Viiltoklaanin hyökänneen Myrskyklaaniin ja tahdoin tietää vieläkö emoni oli luonamme vai oliko hän lähtenyt jo apuun.
Leirissä näin ainakin valkean ja pitkäturkkisen Salamasydämen. Hän oli saanut myös jossakin kahakassa kokea jotakin samankaltaista kuin minä. Hänen onnekseen hän oli menettänyt vain korvansa. Pudistelin päätäni, sillä ajatukseni karkasivat taas olennaisesta. Salamasydämen läsnäolo leirissä tarkoitti kuitenkin, että myös emoni täytyi olla täällä. Tai ainakaan hän ei ollut enää partiossa.
Käännyin maukaisemaan Tomutassulle vielä viimeiset sanat: ”Näemme uudestaan huomenna heti Auringon noustua, jote sinuna menisin nukkumaan oitis.”
Puhuessani oppilaalleni huomasin emoni lähellä soturien pesää. Lähdin tassuttelemaan rennosti emoni luokse huomattuani kuinka Tomutassu lähti omille teilleen.
”Hei!” huikkasin emolleni. ”Kuinka voit?”
Yritin aloittaa keskustelua varovaisesti, sillä en ollut puhunut naaraalle hetkeen ja tunsin oloni hiukan nolostuneeksi. Lähinnä kasvojeni takia. En ollut puhunut Helmiloisteelle mitään sitten pienen vahinkoni. Siitä minulla tulikin mieleen, että minun tulisi käydä poistattamassa seittini… Ehkä Helmiloiste tahtoisi tulla mukaani, jos pyytäisin oikein kauniisti? Tahtoisin nimittäin yhä puhua hänen kanssaan.

// 433 sanaa

Nimi: Perhostassu

04.12.2018 20:31
Pompin iloisesti harjoituksista leiriin. Harjoitukset olivat menneet oikein mukavasti. Seurasin Putousvirtaa leiriin ja juoksin heti tuoresaaliskasalle. Valitsin kasasta herkullisen näköisen särjen. Siirryin kauemmas ja haukkasin nälkäisenä ensimmäisen palan. Ei mennyt kauan, kun olin jo syönyt kalan. Lipaisin nälkäisenä huuliani. Särki ei ollut täyttänyt vatsaani. Nousin ylös.
*Jospa menisin itse kalastamaan*, ajattelin ja säntäsin ulos leiristä. Juoksin joelle ja pysähdyin hengästyneenä hiukan ennen kuin saavuin joelle.
*Onko tuo Salamasydän?* ajattelin huomatessani valkoisen naaraan joella.
*Pitäisikö minun tervehtiä?* ajattelin vaivaantuneena. Salamasydän ei ollut vieläkään huomannut minua. Astelin pari askelta eteenpäin.
"Hei", naukaisin hiljaa. Salamasydän nosti päänsä ja näytti hiukan säikähtäneeltä
"Hei Perhostassu", Salamasydän naukui hiljaisesti. Naaras siirtyi hieman kauemmas.
*Hän taitaa haluta olla yksin*, ajattelin. Se sopi minulle hyvin sillä en ollut kaikista sosiaalisin kissa Jokiklaanissa. Siirryin jonkun verran kauemmas ja astuin veteen. Nostin tassuni nopeasti ylös.
*Onpa kylmää!* ajattelin. Totuttelin veteen hetken ja kahlasin sitten hieman syvemmälle. Katsoin, että kalat eivät huomaisi varjoani ja jäin odottamaan. Pian ensimmäinen kala ui näkyviini. Odotin että se ui lähemmäs ja sitten iskin.
*Onneksi sain sen. Melkein pääsi karkuun*, ajattelin ylpeänä siitä, että olin napannut kalan. Kahlasin takaisin rantaan ja laskin kalan maahan. Huomasin seuraavan kalan uivan vedessä, Säntäsin sinne nopeasti, mutta tällä kertaa kala pääsi karkuun. Kuopaisin maata veden alla harmistuneesti.
*Miksi edes yritin? Nyt kaikki kalat säikähtivät*, ajattelin harmistuneena. Pudistin päätäni ja jatkoin yrittämistä. Sain seisoa pitkän aikaa paikallani kunnes kolmas kala ui näkyviin. Tällä kertaa sain sen kiinni helposti. Lähdin kala suussani rantaan ja nappasin vielä toisen suuhuni. Katsoin Salamasydäntä ennen kuin lähdin. Naaras kääntyi katsomaan minua kuullessaan askeleeni. Heilautin soturille häntääni hyvästiksi. Salamasydän teki samoin ja nyökäytti päätään.

"Saitko nuo molemmat itse?" kuulin Apilatassun äänen takaani. Käännähdin ympäri. Nyökkäsin sillä en halunnut pudottaa kaloja. Laskin kalat pieneen tuoresaaliskasaan ja käännyin takaisin Apilatassun puoleen.
"Sain. Kävin äsken kalastamassa", naukaisin, mutta tajusin että se oli aika ilmiselvää. Apilatassu ei kuitenkaan huomauttanut siitä.
"Onko sinulla tänään harjoituksia tai partioita?" Apilatassu kysyi minulta. Pudistin päätäni rivakasti.
"Ei enää. Kävimme jo Putousvirran kanssa harjoittelemassa", vastasin ystävälleni. Istuin alas ja jäin juttelemaan Apilatassun kanssa.

//Joku
//337 sanaa

Nimi: Helmiloiste

04.12.2018 19:08
Kuljin partion johdossa joen vartta pitkin. Maa tuntui tassujeni alla jo melko routaiselta, huurteinen ruoho kimalteli kauniisti. Lunta ei ollut vielä juuri satanut, ei ainakaan sellaista, mikä olisi tullut jäädäkseen. Hengitykseni höyrysi ilmassa ja jokikin näytti ainakin paikoin olevan jäässä. Lyhyesti sanottuna, ilma oli kylmä.
Kuulin takaani Salamasydämen tasaiset askeleet. Hänen takanaan kulki Nokihäntä oppilaansa Apilatassun kanssa. Aina vähän väliä vilkaisin taakseni varmistaen, että kaikki partion jäsenet olivat yhä mukanani.
"Ei kestä kauaa, ennen kuin joki on kokonaan jäässä", Salamasydän tuumi vilkaisten sen jäistä pintaa. "Pian emme voi enää kalastaakaan."
"Niin", myötäilin aavistuksen nyökäten. "Lehtikadossa ei ole oikein hyviä puolia."
Tottahan se oli. Lehtikadon aikana oli kylmää ja pimeää. Jokaisella oli nälkä, ja kylläisyys oli harvinaista herkkua. Soturien pesässä painauduttiin tiukasti toisiaan vasten, jotta kylmettymisektä vältyttäisiin. Sentään en enää joutunut nukkumaan yksin päällikön pesässä, jossa oli öisin tuplasti kylmempää ilman lämmittäviä turkkeja. Lehtikadon aikana myös sairasteltiin enemmän, kissat vilustuivat ja saivat kaikenkarvaisia tauteja. Viheryskää pelkäsi jokainen, sillä se usein johti kuolemaan. Kirkasmarja oli kuitenkin kyvykäs ja kokenut parantaja, joten uskoin hänen pystyvän hoitamaan sairastuneet kuntoon.
Pian olimme kiertäneet jokea pitkin takaisin leiriin. Huomasin leirin aukiolla Putousvirran jakamassa partioita. Vaikka minulla olikin ollut epäilykseni hänen nimittämisensä suhteen, en voinut tuntea muuta kuin ylpeyttä häntä katsellessani. Vaikka hän päällisin puolin näytti huolettomalta, tiesin, että tällä hetkellä poikani oli hankalassa tilanteessa. Hänen entinen kumppaninsa Lampisydän oli nimittäin ylösnoussut. Nyt Putousvirralla oli kuitenkin uusi rakkaus, Pääskylento. Toivoin, että hän osaisi ratkaista tilanteen järkevästi.
Istuuduin soturien pesän edustalle haettuani syötäväkseni pienen, laihan hiiren. *Tuosta riittää ehkä yksi suupala*, tuumin kuullessani vatsani murisevan. Mutta siihen oli tyydyttävä, sillä enempää ei ollut tarjolla.

//Joku?
//266 sanaa

Nimi: Puumatassu

04.12.2018 18:48
Vaanin tarkkaavaisena melko pienehköä jänistä, jonka olin onnistunut löytämään etsittyäni saalista jo hyvän tovin. Olin miltei päättänyt jättää saalistuksen sittenkin myöhemmälle, mutta koska olin jaksanut etsiä vielä hetken, olin yllättäen löytänyt jäniksen. Mutta minun piti vielä saada se kiinni. Lehtikadon aikaan riista oli klaanille erityisen tärkeää, koska silloin sitä oli paljon tavallista vähemmän. Viherlehtenä saatoimme vaivatta syödä vatsamme täyteen, sillä silloin metsä suorastaan kuhisi riistaa. Lehtikatona tilanne oli toinen ja ruoasta saattoi olla jopa pulaa. Nyt minun oli kuitenkin keskityttävä jäniksen nappaamiseen. Vaikkei se ollutkaan kovin iso, olisi siitä silti hyötyä klaanille. Jänis käyttäytyi rauhallisesti, se ei selvästi aavistanut vaaraa. Minun kannaltani se oli hyvä asia. Otin varoen pienen askeleen lähemmäs jänistä. En ollut vielä kyllin lähellä sitä, joten otin toisenkin lyhyen askeleen. Sekään ei vielä aivan riittänyt, joten hiivin vielä muutaman askeleen. Kun etäisyys oli sopiva, valmistauduin hetken ennen loikkaa. Jännitin lihakseni ja ponnistin sitten nopeasti kohti jänistä. Heti kun tassuni kohosivat maasta, jänis käännähti ensin katsomaan, jonka jälkeen se käännähti uudelleen, tällä kertaa paetakseen. Jänis oli kuitenkin liian hidas ja hampaani vajosivat sen niskaan. Puristin ja ensin hiukan sätkinyt saaliini valahti veltoksi. Tyytyväisenä käännyin pieni jänis hampaissani roikkuen kohti leiriä. Muistin, kuinka hankalaa oli ollut löytää se jänis, joten en jäänyt etsimään enempää, vaan lähdin hölkkäämään kevyesti kohti leiriä. Matkan aikana innostuin kuitenkin hiukan ja hölkkä muuttui juoksuksi. Kiidin innostuneena leiriin, mutta ennenkuin ehdin pysähtyä, törmäsin johonkin karvaiseen ja meinasin tömähtää maahan. Kohotin yllättyneen katseeni valkeaan soturiin.
"Anteeksi, Salamasydän! En tarkoittanut törmätä sinuun, olin varomaton!" pahoittelin ja laskin päätäni ja korviani anteeksipyytävästi. Kun olin saanut Salamasydämeltä jonkinlaisen hyväksynnän pahoitteluilleni, eli tässä tapauksessa lähinnä pienehkön nyökkäyksen, kävelin mahdollisimman rauhallisesti tuoresaaliskasalle, jonne laskin saaliini. Siirryttyäni leirin laidalle seurasin hetken katseellani Salamasydäntä, mutta pian aivan muut ajatukset täyttivät mieleni.

//288 sanaa.
//Joku?

Nimi: Helmiäisvirta

04.12.2018 17:35
Tassuttelin lumisessa maassa muun partion kanssa. Mukana olivat minun lisäkseni Nokihäntä, Rämetuska ja Apilatassu. Jokiklaanilla oli ollut viime aikoina heikko riistatilanne, joten joskus Putousvirta järjesti ylimääräisiä partioita. Tämä oli sellainen. Sieltä täältä tassujen korkeudelle yltävän lumipeitteen alta pilkisteli ruskean, kellertävän tai hennon vihreän värisiä ruohoja pienehköissä tupsuissa. Joissakin kohdissa puiden alla lunta oli vain hippusen, niin vähän, että maa pilkisteli mustana, tai vähintään ruskeana suurimmasta osasta tuollaista miltei lumetonta aukkoa. Laahasin jalkojani toisten eteen ympärilleni pälyillen. Välillä pysähdyin haistelemaan partion johtajan tehtävien mukaisesti ilmaa riistan varalta. Kitalakeeni piirtyi tarkka kuva riistatilanteesta. Puun latvustoissa vipelsi orava. Jossakin nokki lintu, ehkä varis tai harakka.
“Jäämme tähän”, mau’uin partiolle, joka pysähtyi takanani kuin seinään.
“Minä otan Apilatassun mukaani. Rämetuska ja Nokihäntä, te voisitte mennä hieman joelle päin. Jos tahdotte, voitte kokeilla myös kalastusta”, ohjeistin partiota tuntien jonkinlaista syyllisyyden tunnetta minua paljon vanhempaa Nokihäntää määräillessäni. Soturi kuitenkin vain nyökkäsi vakavana lähtien Rämetuska perässään jokea kohti. Nokihäntä oli oikein mukava kissa, olin hänelle paljon kiitollisuuden velkaa kaikesta ystävällisyydestä. Käänsin katseeni leopardikuvioiseen naaraaseen. Oppilas seisoa jökötti paikallaan lunta kynsiään koukistellen siirrellen. Minun hännälläni lunta pyyhkäistessä Apilatassu siirsi katsseensa hätkähdettyään minuun. Keltaiset silmät tarkkailivat minua epäilevästi. Olin kuullut joltakin, että Apilatassu oli toivonut minua joskus mestarikseen. No, olin ollut kuningatar naaraan oppilaaksi tullessa. Kaiken lisäksi minulla oli jo oppilas, Ilotassu, josta en tahtonut luopua. En ennen kuin hän pääsisi soturiksi. Kun olin ollut pentu, olin toivonut mestarikseni omaa emoani. Se ei ollut mahdollista, ei tietenkään. Kun minulle oli selvinnyt, ettei emo voinut olla mestari, olin istuskellut sotureita katselemassa muutaman päivän ajan. Sitten olin kysellyt emoltani, mitä hän noista kissoista tiesi. Ja paljon hän oli tiennyt. Lopulta olin toivonut koko sydämestäni mestarikseni joko Mustikkamyrskyä tai Salamasydäntä. Kun olin tullut oppilaaksi, se oli mahtavaa, mestarikseni oli nimetty Salamasydän. Naaras oli kuitenkin viettänyt koko oppilasaikani parantajan pesällä sitkeän flunssan vuoksi. Olikohan Salamasydän tuntenut samanlaista kiintymystä minuun? Tuskin. Tai mistä minä sitä tiesin. Minun täytyisi joskus käydä juttelemassa entiselle mestarilleni. Hän oli jäänyt muiden kissojen alle listassa kissoista, joita minun oli käytävä tapaamassa. Oli Ilotassua, Viimatassua, Tomutassua, Rämetuskaa ja kaiken lisäksi olin yhtenä päivänä luvannut itselleni käydä tapaamassa Jaguaaritassua. Olin pelastanut tuon entisen erakon silloin kun hän oli ollut vasta pieni pentu. Hän oli ollut silloin todella suloinen, oli tosin vieläkin. Oli minun tuota oranssihtavan ruskeaa leopardikuvioista solakkaa naarasta käytävä tervehtimässä.
“Minne menemme?” paksuturkkinen oppilas maukui minut ajatuksistani herättäen.
“Tuonne”, naukaisin tasapaksulla äänellä hännälläni eteenpäin viitaten. Napautin oppilasta suulle raidallisella hännälläni merkiksi olla hiljaa ja pysyä paikallaan. Hiivin mustarastaan luo yrittäen keskittyä metsästämiseen kaikenlaisten päässäni risteilevien ajatusteni sijaan.

//Sori jos haittas et tungin Noen tänne mut vaikka Noki?
//417 sanaa

Nimi: Kuusipentu

04.12.2018 10:01
Vuokkovirta oli pitänyt minut suojissaan pentutarhassa ja opettanut minulle klaanin tapoja minun kyseltyäni niistä. Hän oli esitellyt minulle etäältä klaanin kissoja, ja olin oppinut tuntemaan lähestulkoon kaikki klaanin kissat nimeltä. En tietenkään tuntenut ketään heistä oikeasti, mutta osasin tunnistaa heidät ja vähitellen olin alkanut oppia myös eri kissojen tuoksuja, vaikka pieni nenäni sekoittikin ne aika herkästi vielä.
Olin kuitenkin huomannut, että koko klaanissa oli jotakin tekeillä. Kissat näyttivät hermostuneilta ja juttelivat välillä hyvinkin kiihkeästi keskenään jostakin. Kun kysyin asiasta Vuokkovirralta, hän vain totesi, että olin liian nuori kuulemaan siitä asiasta. Uteliaisuuttani ei kuitenkaan sammutettu niin helposti, ja kyselin pentutarhassa asuvalta Kaakkurisulalta lisää. Hänkään ei kuitenkaan suostunut vastaamaan kovin selvästi, hän vain mainitsi, että klaaneilla oli hiukan ongelmia toistensa kanssa. Kaakkurisulka lisäsi, ettei minun tarvitsisi olla huolissani, että hän ja Vuokkovirta pitäisivät minut turvassa ja suojelisivat minua tarvittaessa. Siitä päättelin, että kyseessä oli oikeasti jotakin vakavaa.
Olin onnistunut pääsemään pihalle pentutarhasta, vaikka Vuokkovirta oli väittänyt, että siellä oli liian kylmä. Halusin kuitenkin leikkiä lumessa, jota oli pehmeä kerros leirissä. Se oli satanut muutama päivä sitten, ja olin ensimmäisen kerran nähnyt sen. Vuokkovirta oli selittänyt, että se oli hiukan sama asia kuin vesi, ja että lumi voisi sulaa vedeksi. Lumi oli kuitenkin kylmää ja pehmeää, ja siinä oli mukava leikkiä. Toisaalta pidin myös vedestä ja odotin innolla sitä, että kun olisin oppilas, saisin opetella uimaan ja kalastamaan. Olisin varmasti hyvä niissä.
Vuokkovirta pujahti ulos pentutarhasta ja etsi minut silmiinsä. Pyörittelin juuri lunta tassuissani yrittäen muovata siitä palloa, mutta se oli vaikeaa. Paiskasin lunta kohti sijaisemoani, ja hän väisti.
"Älä viitsi", naaras hymähti ja huitaisi minua hännällään.
"Muistatko näiden kissojen nimet?" hän kysyi ja käänsi katseensa leiriin.
Istahdin Vuokkovirran viereen ja katselin leirissä vaeltelivia kissoja.
"Unitassu ja Ruostetassu", nyökkäsin päälläni kohti klaaninvanhimpien pesän lähettyvillä hyörivää oppilaskaksikkoa.
"Varissiipi ja Rämetuska", osoitin puolestaan sotureiden pesällä istuskelevia ja kieliä vaihtavia kolleja.
"Ja tuolta tulee Salamasydän", sanoin ja käänsin katseeni kohti leirin suuaukkoa, josta valkoinen, pörröturkkinen naaras asteli sisään kantaen suussaan oravaa.
"Oikein hyvä", Vuokkovirta hymyili ja seurasi katseellaan Salamasydäntä, joka kantoi saaliinsa tuoresaaliskasaan.
"Mistä hän on saanut tuon arven kasvoihinsa?" kysäisin.
"Jostakin taistelusta, uskoisin. Salamasydän on jo hyvin kokenut kissa, hän on nähnyt ja tehnyt kaikenlaista elämänsä aikana", Vuokkovirta naukui.
"Tiesitkö, että hän ei pidä uimisesta? Uskon, että hän pelkää vettä", hän lausui hetken hiljaisuuden kuluttua, kun seurasimme vieläkin Salamasydäntä, joka huomasi tuijotuksemme.
Hän heilautti meille korvaansa - ainoaa jäljelläolevaa - tervehdykseksi ja katosi sitten sotureiden pesään.
"Oikeasti? Mutta hänhän on jokiklaanilainen?" kysyin.
"Niin, mutta siitä huolimatta. Muistaakseni hänen sisarensa kuoli.. hukkuen. Uskoisin, että se on syy hänen vesipelkoonsa", Vuokkovirta naukui hiljaa.
"Voi ei, onpa surullista", maukaisin.
"Niin, mutta siitäkin on jo kauan. Älä mene kuitenkaan ehdottamaan hänelle uintireissua", sijaisemoni hymähti ja vilkaisi sitten taakseen kohti pentutarhan suuaukkoa, josta Kaakkurisulka pujahti juuri esiin.
Hän siristeli meripihkaisia silmiään kirkkaassa valossa ja loi sitten minuun katseen hymyillen hiukan.
"Pidätkö lumesta?" Kaakkurisulka kysyi ja pyyhkäisi tassullaan lunta.
"Joo. Siinä on kiva leikkiä. Harmi, ettei ole leikkiseuraa", nau'uin.
"Niin", Vuokkovirta naukaisi hymyillen surullisesti ja pyyhkäisi kylkeäni hännällään.
"Onko sinulla nälkä?" Vuokkovirta kysäisi minulta.
"Ei. Ei ainakaan vielä", maukaisin ja loikin sitten kauemmas kaksikosta tiiraillen ulos leirin suuaukosta.
En voinut odottaa, että pääsisin seikkailemaan sinne, pois leirin jo tutuksi käyneestä ympäristöstä. Kohta olisin tarpeeksi vanha, että pääsisin oppilaaksi. Vilkaisin ympärilleni miettien, kenestähän tehtäisiin minun mestarini. Minulla ei ollut mielipidettä siihen, kuka olisi hyvä. Joku, joka olisi valmis kouluttamaan minua, vaikka olinkin alunperin erakkosyntyinen. Toisaalta olin ollut jo hetken Jokiklaanissa, ja tunsin sen olevan kotini.
Vuokkovirta oli kertonut minulle, että klaanissa oli aiemmin ollut eräs toinen Kuusi-niminen kissa. Hänen nimensä oli ollut Kuusihäntä. Hän oli kuulemma elänyt vanhaksi ja ollut kokenut ja kunnioitettu kissa. Minusta oli mukavaa, että minulla oli sama nimi kuin sillä kissalla. Kaiken lisäksi, kun olimme käyneet vierailemassa klaaninvanhimpien luona, myös Joutsenjalka ja Hiekkasielu olivat huomioineet sen, että nimeni oli Kuusipentu aivan kuin edesmenneellä Kuusihännällä. He olivat myös sanoneet, että näytin hämmästyttävän samalta kuin Kuusihäntä. Se oli mielenkiintoista, mutten ollut kiinnittänyt tietoon enemmän huomiota. Se ei kiinnostanut minua nyt, kun elämässä oli muutakin tekemistä kuin miettiä, kuinka suuri sattuma oli tulla nimetyksi samannimiseksi kuin jo kuollut kissa, joka oli näyttänyt juuri minulta.

//681 sanaa

Nimi: Salamasydän

02.12.2018 22:13
* Hiirenpapanat ja ketunläjät! *
Orava jota olin jahdannut vilisti takaisin koloonsa, aika korkealle kuuseen. Mittailin puuta katseellani. Oksat olivat sopivan paksun näköiset, mutta olivat tiheässä ja viettivät alaspäin.
* No, yrittänyttä ei laiteta...*
Hyppäsin alaoksalle, ja aloin tunkemaan tiheän oksiston läpi. Neulaset pistelivät kipeästi naamasta ja tassuista, mutta kestin sen, koska ei siitä kai tule haavoja, kunhan ei osu silmään. Ja niinhän siinä sitten lopujen lopuksi kävikin.
* Hiirenpapanat! *
Onneksi silmä sentään oli mennyt kiinni. Saavutin määränpääni ja aloin haparoida kolon sisustaa tassullani, mutta orava livisti tiehensä. Hyppäsin kiinni oravan häntään, sain otteen, mutta menetin melkein jalansijani. Panikoin hieman mutta pääsin alas turvallisesti. Oravakin oli yhä tassussa, joten tapoin sen ja lähdin leiriä kohti. Ja nyt pitäisi vielä saada pihka pois turkista. Saa nähdä miten sekin onnistuu. Uimalla kai, mutta siihen en kyllä ala. Ehkä kostea sammal ajaisi saman asian.

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com