Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

 

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Jokiklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Jokilaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Pääskylento

19.01.2019 07:04
"Ei mitään normaalista poikkeavaa, ainakaan tänään", mau'uin. "Hyvä juttu vain."
Huulillani oli hyväntuulinen, pehmeä hymy katsoessani Putousvirtaa. Hänen sädehtivät silmänsä loihtivat hymyni esiin, eikä se yhtään haitannut.
"Onhan varapäälliköllä kaikki hyvin?" kysyin hetken päästä pilke silmissäni, kun liika hiljaisuus alkoi tuntua oudolta ja koin tarvetta saada kuulla hänen äänensä. "Vai tarvitsisiko hän esimerkiksi jonkun alempiarvoisen soturin seuraa?"
Kyllä kyllä, se oli epäsuora tunnustus "haluaisin olla lähelläsi!", mutta en tiennyt, tajuaisiko Putousvirta, mitä tarkoitin. Sen varalta ettei, korjasin asian. "Minusta tuntuu, että tassussani on jotakin.. Mennään tuonne soturien pesän eteen niin tarkistan."
Siellä minä istahdin ja katsahdin tassuani oikein tarkkana. Eihän siellä tietenkään mitään ollut, olin vain halunnut pysytellä Putousvirran lähellä uskaltamatta sanoa sitä hänelle ääneen.
"Ei mitään", tokaisin, "sittenkään.."
Hymyilin pehmeästi harmaalle kollille ja siirryin istumaan aivan hänen viereensä. En enää halunnut väkisin pitää itseäni kaukana hänestä, vaan annoin turkkini koskettaa hänen omaansa. Saatoin uskoa hänen pitävän siitä, kun olimme näin lähekkäin. Kieltämättä pidin minäkin. Se sai tutun, ihanan tunteen kuplimaan sisälläni.
"Mentäisiinkö hieman jaloittelemaan, ulos leiristä siis?" kysyin äkisti.

//Putous? Juu ei haittaa, mullaki o vähä tönkkö :D
170 sanaa

Nimi: Putousvirta

17.01.2019 18:38
Heräsin aikaisin aamulla soturien pesässä. Olin selvästi ensimmäinen hereillä oleva; muut kissat nukkuivat vielä tyytyväisinä omilla pedeillään. Jonkun ajan päästä osan heistä olisi kuitenkin herättävä, kun lähettäisin aamupartion matkaan. Siihen olivat edellisenä päivänä enemmän tai vähemmän vastahakoisesti suostuneet Rämetuska, Mustikkamyrsky ja Varissiipi. Nyt kun Viiltoklaanin uhka leijui metsän yllä, oli pidettävä rajoja entistä tiukemmin silmällä.
Katseeni siirtyi kuin itsestään pesän toisella reunalla nukkuvaan Pääskylentoon. Katselin häntä aina välillä, kun naaras nukkui, joskus pitkänkin aikaa. Sitten - kuten nytkin - tajusin, että se oli ehkä ennemmin outoa kuin romanttista. Onneksi muut eivät nähneet minua tuijottelemassa toisia kissoja.

Istuuduin soturien pesän eteen lähetettyäni matkaan metsästyspartion. Aurinko oli noussut huippuunsa, ja nyt se valaisi maata saaden valkean lumen kimmeltelemään. Lehtikato oli ehkä karua aikaa, mutta kaunista se oli myös. Pidin tavasta, jolla lumi ja kuura peittivät puiden oksat.
Samassa kuulin lähestyviä askelia. Sydämeni hypähti ylimääräisen lyönnin silkasta ilosta, kun näin Pääskylennon saapuvan Karviaiskynnen johtaman partion mukana. Kun muut partion jäsenet olivat menneet kuka mihinkin, astelin itse siniharmaan soturin luo.
"Hei", naukaisin hymyillen. "Oliko rajoilla mitään erityistä nähtävää?"

//Pääsky? Sori kauheen tönkkö:DD
//172 sanaa

Nimi: Salamasydän

16.01.2019 19:30
* Hiirenpapanat ja ketunläjät! *
Orava jota olin jahdannut vilisti takaisin koloonsa, aika korkealle kuuseen. Mittailin puuta katseellani. Oksat olivat sopivan paksun näköiset, mutta olivat tiheässä ja viettivät alaspäin.
* No, yrittänyttä ei laiteta...*
Hyppäsin alaoksalle, ja aloin tunkemaan tiheän oksiston läpi. Neulaset pistelivät kipeästi naamasta ja tassuista, mutta kestin sen, koska ei siitä kai tule haavoja, kunhan ei osu silmään. Ja niinhän siinä sitten lopujen lopuksi kävikin.
* Hiirenpapanat! *
Onneksi silmä sentään oli mennyt kiinni. Saavutin mäåränpääni ja aloin haparoida kolon sisustaa tassullani, mutta orava livisti tiehensä. Hyppäsin kiinni oravan häntään, sain otteen, mutta menetin melkein jalansijani. Panikoin hieman mutta pääsin alas turvallisesti. Oravakin oli yhä tassussa, joten tapoin sen ja lähdin leiriä kohti. Ja nyt pitäisi vielä saada pihka pois turkista. Saa nähdä miten sekin onnistuu. Lunta vasten hankaamalla kai, kun uimaan en kyllä aio alkaa eikä talvella ole märkää sammaltakaan.

Nimi: Pääskylento

13.01.2019 21:18
Räväytin silmäni auki vain tajutakseni, että olin turvassa soturien pesässä. Että kaikki olivat turvassa siellä. Olin nähnyt karmivaa unta, jota en halunnut enää miettiä. Siinä Putousvirralle oli tapahtunut jotakin kamalaa... suoraan minun silmieni edessä. Kiinnitin katseeni pimeässä harmaaseen kolliin, joka nukkui pesän keskellä soturien lämpimien kehojen ympäröimänä. Voi, olin niin hurjan ylpeä hänestä! Jokiklaanin suuri varapäällikkö, tuleva päällikkö. En voinut kuvitellakaan, että hänelle tapahtuisi jotakin. Olin tajunnut sen jo melko pitkäkin aika sitten. Putousvirta merkitsi minulle niin paljon. Hän oli oikeastaan kaikki, mitä minulla oli. Ja hän rakasti minua. Hän tosiaan rakasti minua. Huulilleni hiipi pieni, hellä hymy katsellessani rauhaisasti uinuvaa Putousvirtaa.
*En enää koskaan karkota sinua luotani, Putousvirta*, ajattelin liekki sydämessäni väristen.
Hän oli tässä pimeässäkin kuin valopallo. Näin hänet, tiesin hänen olevan siellä, hänen ajattelemisensa lämmitti minua. En olisi malttanut odottaa aamua.. Halusin päästä Putousvirran lähelle, tuntea hänen turkkinsa hipovan omaani ja nähdä hänen huumaava hymynsä. Hetken päästä annoin silmieni painua kiinni ja unen viedä minut takaisin pehmeään syleilyynsä.

//Putous kenties jos siis on inspiä, ei oo mikää pakko jatkaa
161 sanaa

Nimi: Jäätikkövirta

10.01.2019 11:40
Aamu oli kylmänviileä, ja pörhistelin tummaa turkkiani ja tunsin pakkasen kuonollani. Ilma oli raikas. Hengitin syvään ja astelin leirin läpi tuoresaaliskasalle. Eilisen jäljiltä oli jäljillä vain jämät, mutta nappasin yhden hiukan jäätyneen kalan ja hotkin sen nopeasti, vaikkei se kovin hyvää ollutkaan. Se kuitenkin siirsi nälkäni muualle.
"Huomenta Jäätikkövirta", joku sanoi vierelläni.
Kohotin katseeni kalanjämistä ja näin Simpukkaloisteen. Hänelle oli eilen nimitetty oppilas, joten nyt hän ei enää voinut valittaa siitä, että minä vietin aikaa Haapatassun kanssa, mutta toisaalta en ollut vielä sopinut kollin kanssa aikaisempaa riitaamme.
"Huomenta", sanoin viileästi ja haukkasin viimeiset kalanpalat suuhuni alkaen sitten kuopia jäistä maata saadakseni haudattua ruodot.
"Hei, olen pahoillani kaikesta mitä silloin sanoin.. turhauduin ihan turhasta", kolli sanoi ja yritti tavoittaa katseeni.
En kerennyt vastata, sillä samassa joku huusi jälleen nimeäni.
"Jäätikkövirta! Tule partioon."
Kyseessä oli Alppivirta.
"Selvä", huikkasin hänelle ja nousin tassuilleni taputellen samalla kalan piiloon maan sisään.
Vilkaisin Simpukkaloistetta ja avasin jo suutani sanoakseni jotain, mutta ravistin sitten päätäni ja kiiruhdin Alppivirran perään kohti leirin suuaukkoa.
Mukaamme lähtivät myöskin Haukihammas ja tämän oppilas Päivätassu. Asetuin partiota johtavat Alppivirran taakse ja Haukihammas jäi oppilaineen pitämään perää.
"Menemme metsästämään joen rantaan", Alppivirta naukaisi minulle.
Nyökkäsin, vaikka hopeanharmaa naaras tuskin edes näki sitä. Keskityin olemaan kompastumatta lumipeitteiseen kivikkoon ja upposin ajatuksiini. Oloni oli hiukan sekava Simpukkaloisteen suhteen, sillä hän oli pyytänyt anteeksi, mutta minä en vain ollut hyvä antamaan anteeksi saatika puhumaan sen kaltaisista asioista. Sitä paitsi olin ehkä vieläkin hiukan näreissäni siitä, että hän ei ollut kuunnellut minua ja alkanut valittaa ihan turhasta. Halusin kuitenkin myös sopia Simpukkaloisteen kanssa, mutta se vaatisi minulta avoimempaa mieltä enkä saisi ärtyä pikkujutuista.
"Hajaannutaan tässä", Alppivirta sanoi häntäänsä heilauttaen.
Lähdin muista hiukan vasemmalle ja suuntasin eteenpäin haistellen ilmaa. En ollut oikein saalistusmielellä, mutta yrittäisin saada jotakin kiinni. En haistanut hetkeen mitään, mutta sitten havaitsin vesimyyrän tuoreen hajun, ja lähdin seuraamaan sitä. Sain kulkea jonkin matkaa joen rantaa, ennen kuin havaitsin eläimen touhuamassa aivan joen jäätyneen rannan tienoilla. Kyyristyin alaspäin ja hiivin eteenpäin inhoten sitä, että tumma turkkini näkyisi selvästi lumesta, jos vesimyyrä vain katsoisi minun suuntaani.
Ennen kuin kerkesin kovin lähelle vesimyyrää, se kuitenkin jännittyi ja tuijotti tarkkaavaisesti jonnekin kauemmas joenvarteen. En kerennyt miettiä, mitä näkemisen arvoista siellä oli vesimyyrälle, sillä huomasin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin eteenpäin ja iskin hampaani kiinni eläimen niskaan. Niskat murtuivat ja myyrä valahti veltoksi.
Kun nostin vesimyyrää suuhuni, kuulin kuitenkin ääniä sieltä suunnalta, minne vesimyyräkin oli tuijottanut. Kohotin katseeni ja näin joen rannalla kissan - hän oli läpimärkä ja huusi jotakin minulle. Laskin vesimyyrän takaisin maahan erään kiven varjoon ja lähdin kohti kissaa. Hän oli tummanruskea raidallinen kolli kirkkaanvihrein silmin.
"Auta! Katajakynsi on vielä joessa", kolli henkäisi heti kun olin lähempänä.
En tunnistanut kollia, mutta hän tuoksui Jokiklaanilta. Tajusin, että hänen täytyi olla ylösnoussut. Tähyilin jokeen ja näin, että sen heikko jää oli keskeltä useista kohdista murtunut ja siellä räpiköi punaruskea pienikokoinen naaras, jonka turkin raidat vilahtelivat näkyviin.
Epäröin hetken, mutta lähdin sitten varoen eteenpäin pitkin jäätä. Jäälle oli kielletty menemästä, koska se oli heikkoa, mutta onneksi olin pienikokoinen ja kevyt. Katajakynneksi kutsuttu naaras oli tarttunut kynsillään yhteen jääkimpaleeseen, mutta siitä huolimatta hän ei meinannut pysyä pinnalla. Pääsin suhteellisen lähelle.
"Ui tänne!" huusin naaraalle.
"Päästä irti siitä jäästä, et pääse rannalle sen avulla", sähähdin, kun naaras ei näyttänyt tottelevan.
Hän päästi irti jäästä hetken kuluttua ja yritti uida luokseni. Kurottauduin häntä kohti, ja kun lopulta naaras pääsi lähelle, kiskoin hänet jään reunalle. Siihen meni hirvittävästi aikaa, koska minun piti varoa, etten pudonnut itse jäiseen jokeen, ja pelkäsin jään murtuvan allani. Se onneksi kesti, ja sain Katajakynnen rannalle. Lähestulkoon raahasin hänet rantaan jäätä pitkin. Onneksi hänkin oli pienikokoinen. Toinen kissa rannalla ei uskaltanut tulla jäälle, mutta kun pääsin hänen lähelleen, hän kiskoi Katajakynnen rantaan.
Naaras oli väsynyt ja kylmissään eikä meinannut pysyä jaloillaan. Ravistelin turkkiani, joka oli kastunut hiukan ja katselin kaksikkoa.
"Pelkäsin, että hän kuolee taas", kolli henkäisi.
Hän näki kummastuneen katseeni.
"Minä.. minä kuolin, kun yritin pelastaa häntä. Hukuimme molemmat. Ja nyt nousimme ylös, ja tuntui kuin kaikki tapahtuisi uudelleen", kolli naukui.
"Mikä sinun nimesi on?" minä kysyin.
"Omenaviiksi. Meidän täytyy saada hänet lämpimään", kolli naukui ja töykkäsi väsynyttä Katajakynttä kuonollaan.
"Minä olen Jäätikkövirta, mutta olet oikeassa, teidät molemmat täytyy saada leiriin", huokaisin.
"Pystytkö nousemaan?"
Katajakynsi nyökkäsi ja nousi Omenaviiksen tukiessa jaloilleen. Kaksikko lähti eteenpäin ja minä loikin hakemaan vesimyyräni ja palasin sitten tukemaan Katajakynttä toiselta puolelta.
Tapasimme lopun partion hetken kuluttua, ja huomasin yllätyksekseni, että heidänkin luonaan oli yksi märkä kissa, hopeanharmaa raidallinen naaras.
"Kuinka monta hukkunutta kissaa päätti nousta ylös?" Haukihammas totesi nähdessään Omenaviiksen ja Katajakynnen.
"Monta nähtävästi", minä huokaisin.
"Heidät pitää saada lämpimään", jatkoin.
"Lähdetään leiriin", Alppivirta sanoi tiukasti ja lähti johtamaan joukkiota.
Kaikutaivaaksi kutsuttu harmaa naaras näytti suhteellisen hyvinvoivalta ja kulki eteenpäin vakaasti. Omenaviiksikin oli kunnossa, hän oli päässyt rantaan ilmeisesti aika helposti, mutta Katajakynsi oli joutunut taistelemaan enemmän.

Sekalainen joukkiomme kulki mahdollisimman nopeasti leiriin. Siellä lähetimme joessa käyneet kissat parantajan pesälle. Laskin vesimyyräni säälittävään tuoresaaliskasaan. Lehtikato oli ankara Jokiklaanille, sillä joessa oli tavallista vähemmän kalaa ja laiha vesimyyräni oli yksi harvoista maariistan edustajista, joita reviirillämme esiintyi. Kaikki klaanimme kissat saivat syödäkseen vain hädin tuskin - ja kissoja sen kun nousi uudelleen eloon.
Samassa bongasin sotureiden pesän lähistöllä jälleen yhden uuden kissan. Oli taas näemmä vaihe, että kissoja nousi useampi ylös.
"Hän on Roiskevirta", joku sanoi takanani.
Se oli jälleen kerran Simpukkaloiste.
"Ylösnoussut?"
"Joo, hän vain ilmaantui hetki sitten", kolli naukui.
"Ruokaa on muutenkin vähän", murahdin.
"Kyllä me pärjäämme", Simpukkaloiste naukaisi.
"Pakko", huokaisin ja suuntasin kauemmas.
Hän seurasi minua.
"Aiotko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?"
Katsahdin kolliin hetken hiukan epätietoisena, ja nyökkäsin sitten.
"Olen jo antanut", mumahdin.
"No aika oudosti näytät sen", Simpukkaloiste sanoi kallistaen päätään.
"Sinä tiedät, etten minä osaa tällaisia juttuja. Mutta.. minäkin olen pahoillani, että suutuin niin nopeasti", sanoin vaivaantuneena.
"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää, minä olin idiootti. Mutta olen iloinen, että et ole enää vihainen", kolli naukui.
Nyökkäsin ja kosketin varovasti kuonollani kollin lapaa. Hän painoi päänsä päälakeani vasten, ennen kuin kerkesin perääntyä, ja jäimme sitten siihen, toisiamme vasten. Hengitin kollin tuoksua ja suljin silmäni. Tuntui hyvältä olla taas väleissä ainoan oikean ystäväni kanssa.
"Jäätikkövirta kuule", Simpukkaloiste sanoi hetken kuluttua ja siirsi päätään niin, että pystyi katsomaan minua silmiin.
"Niin?" kohotin kulmiani kysyvästi.
Kolli käänsi katseensa sivuun ja aukoi hetken suutaan katsellen ympärillämme olevia kissoja.
"Äh, ei mitään sittenkään. Minun täytyy mennä kouluttamaan Kuusitassua.. nähdäänkö myöhemmin?" kolli sanoi hetken kuluttua.
Hymähdin hänelle kummastuneena, mutta nyökkäsin katsellen, kun harmaa kolli lähti etsimään oppilastaan. Suljin hetkeksi silmäni ja lepuutin mieltäni. Kyllä tästä vielä selvittäisiin eteenpäin.

//1064 sanaa

Nimi: Jaguaaritassu

08.01.2019 18:32
Makoilin leirin reunamilla sukimassa turkkiani. Mielessäni vilisi ajatuksia, vaikken välttämättä olisi sinne mitään ajatuksia halunnut. Ainakaan ajatuksia perheestäni... Oli kulunut ainakin kuu siitä, kun minut tuotiin Jokiklaaniin, ja silti yhä edelleen sydäntäni repi suru ja ikävä - vaikkakin jo lievempänä verrattuna päivään, jona jouduin näkemään sen kaiken kamaluuden. Olin kuitenkin alkanut päästä yli tapahtuneesta, suuresta menetyksestäni. Minä ymmärsin, että ehkä oli ollut heidän aikansa lähteä. Vanhempieni ja kahden veljeni aika, ainoiden pentuetoverieni.. Huokaisin syvään katsellessani leirissä häärääviä taikka lepäileviä kissoja. Tämä paikka oli kai kotini nyt. Jokiklaanin leiri. Olin jo lähes sopeutunut tänne. Kuljin partioissa - olin oppinut kalastamaankin! Uiminen ei tosin ollut minun juttuni, ei ainakaan ollut silloin kun ensi kerran sitä kokeilin. Tarkemmin sanoen olin vain hypännyt jokeen lapojani myöten ottamatta kuitenkaan yhtäkään uintipotkaisua. Erakot tuskin harrastivat uimista, eivät ainakaan ne minun tuntemani.
*Vieköhän Mesiviiksi minut tänään harjoituksiin?* mietin nähdessäni mestarin suuntaavan oppilaansa kanssa ulos leiristä.
Havahduin tunteeseen, jota en ollut kokenut sitten pentuaikojeni, kun eräänä päivänä veljeni olivat menneet kaksin metsälle ja jättäneet minut vanhempieni luokse. Se tunne oli yksinäisyys. Kaipasin jotakuta, jonka kanssa jutella, vaikka en ehkä halunnutkaan myöntää sitä. Mutta ei varmaankaan kukaan täältä halunnut jutustella kanssani. Mesiviiksi ehkä, jos hänkään. Paitsi jos hän ajatteli, että olin pelkkä soturioppilas, jonka koulutus vain täytyi hoitaa pois alta. Olihan se tietenkin hänen velvollisuutensa, mutta olisi kiva vaikka vain tietää, että hän välitti minusta ja hyvinvoinnistani, hän kun oli ensimmäinen kissa tässä paikassa, johon tutustuin. Painoin pääni käpälieni päälle ja huokaisin hiljaa, alkaen huomaamatta tuijottaa lasittunein silmin tyhjyyteen. Näkiköhän joku mielenliikkeeni? Sitä lievää kipua, jota koin? Olin nuori, mutta olin menettänyt paljon. Itse asiassa olin menettänyt kaiken kertaheitolla. Eikä minulla ollut täällä ketään, jonka voisin kuvitella välittävän minusta. Oli minulla Perhostassu, hän oli ystäväni. Mutta ei ketään muuta. Kukaan tuskin huomaisi, jos vaikka katoaisin. Jos minä nyt katoaisin, Jokiklaani luultavasti jatkaisi elämää entiseen tapaansa, huomaamatta mitään. Mesiviiksi saattaisi toki havaita oppilaansa poissaolon. Paitsi jos katoaisin niin, että sen myötä jokainen vain unohtaisi minut. Niin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan...

//Helmiäinen? Jagi on vähä sääd :(
330 sanaa

Nimi: Viimatassu

08.01.2019 17:23
"Se saattaa näyttää vaikealta, mutta kun saat vaanimisasentosi täydelliseksi, kaikki muu on helppoa", Kotkapyrstö kannusti ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi mennä vaanimisasentoon. Laskeuduin hieman epäröiden matalaksi ja suoristin selkäni mahdollisimman suoraksi. Pysyin siinä hetken ajan, jonka jälkeen vilkaisin mestariani. Helmiloiste oli laittanut minut taas vaihteeksi harjoittelemaan vaanimisasentoa. Hänen mielestään minä olin hyvä saalistaja, mutta asentoni oli "omalaatuinen". Se kävi hyvin Jokiklaanin melko tiheään aluskasvillisuuteen, mutta avoimilla alueilla ja metsässä asentoni ei ollut mitenkään suosiollinen.
"Aika hyvä, laske vain häntäsi keskivartalosi tasolle", vaalea naaras maukui suutaan mutristaen. Tämän raidallinen häntä heilahti sievästi käpälien päälle.
Vilkaisin nopeasti omaa tabbykuvioitua häntääni ja nolostuin suunnattomasti, kun tajusin sen sojottavan ilmassa tikun lailla. Laskin nopeasti tuuhean häntäni keskivartaloni tasolle ja vilkaisin sitten uudelleen mestariani. Helmiloiste nyökäytti hyväksyvästi päätään ja laskeutui sitten itsekin samaiseen asentoon.
"Nyt kun on vaikein osio takana, voimme keskittyä oikeaan vaanimiseen. Sinun pitää lähestyä kohdettasi varovaisesti ja ennen kaikkea äänettömästi, mutta et saa hidastella, muuten saalis karkaa ennen kuin pääset sen lähettyvillekään. Keskity siihen, että pidät vartalosi suorana. Sinulla on tapana heilutella sitä puolelta toiselle. Et ole orava. Yritä varoa kaiken ympärilläsi olevan aluskasvillisuuden koskemista, koska se voi aiheuttaa turhia ääniä. Muista myös arvioda tuulen suunta, jotta saalis ei haista olemassaoloasi. Nämä asiat sinun pitäisi kyllä tietää, ethän ole mikään pikkupentu", Helmiloiste selosti turhauttavan hitaasti niin, että minusta tuntui, että hän olisi oikein nauttinut ärsyttämisestäni. Luultavasti niin ei kuitenkaan ollut ja minä vain kuvittelin omiani.
"Sinä olet hyvä saalistaja, muttet tarpeeksi nöyrä ottamaan ohjeitani kaikella kunnioituksella vastaan. Nöyryys on yksi tärkeimmistä soturin henkisistä taidoista", entinen päällikkö maukui minua harmahtavan sinisillä silmillään tarkkaillen. Nyökkäsin hitaasti jäänsiniset silmät sirillään. Se, mitä Helmiloiste oli sanonut, oli kyllä totta.
"Olet oikeassa. Minun täytyisi keskittyä enemmän minua viisaammilta oppimiseen. Mutta minkäs teet, kun he ovat niin ärsyttäviä. Sinäkin puhut minulle välillä aivan kuin pennulle", nau'uin viimeiset sanat miltei kivahtaen. Mestarin ilme suli. Naaras opettajan tehtävän alta tuli esille Helmiloiste itse, kaikessa ystävällisyydessään ja auttamisen halussaan. Tuosta Helmiloisteesta minä pidin.
"Viimatassu. Minä vain yritän tehdä sinusta hyvää soturia. Jos sinusta todella tuntuu tuolta, sano vain. Hyväksyn sen, mutta pyytäisin sinua kuitenkin miettimään tätä asiaa minun kannaltani. Olen mestarisi. Kurkitähti on antanut minulle tehtäväksi sinun kouluttamisesi. Ja nyt, ystävänä tai mestarina, käsken sinua näyttämään vaanimisasentosi." Nyökkäsin nopeasti naaraalle ja pudottauduin salamannopeasti vaanimisasentooni.

//373 sanaa

Nimi: Elandra

06.01.2019 16:21
Kurkitähti: 5kp -

Kuusipentu: 11kp - Onnea oppilaalle! Koska olet ollut pentuikäinen yli kahden kuun ajan, siirrän automaattisesti oppilaaksi.

Viimatassu: 34kp! -

Ilotassu: 4kp -

Marjakieli: 12kp -

Jaguaaritassu: 10kp -

Pääskylento: 4kp -

Mesiviiksi: 8kp -

Tomutassu: 14kp -

Helmiäisvirta: 31kp! -

Jäätikkövirta: 10kp -

Putousvirta: 17kp -

Salamasydän: 5kp -

Nimi: Salamasydän

16.12.2018 11:28
Heräsin, kun kapea auringonsäde paistoi sisään pesän katossa olevasta raosta, ja osui suoraan silmääni. Raotin sitä varovaisesti, käännyin ympäri, ja aloin sukia sotkuun mennyttä turkkiani. Tunsin itseni niin väsyneeksi, että hädin tuskin kykenin liikkumaan. Kuin olisin nukkunut monta kuunkiertoa syvää, pimeää unta. Kampeuduin jaloilleni, ja tassuttelin ulos soturien pesästä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja silmiini koski ja häikäisi, kun vilkaisin sinnepäin. Tassuttelin ulos leiristä, kohti pientä metsikköä. Ehkä löytäisin sieltä oravan tai pari. Linnut lauloivat ylhäällä puunlatvoissa. Tuntui ihan siltä kuin ne olisivat ärsyttäneet minua tahallaan. Tiesivät, etten saisi niitä napattua. Raotin suutani, ja maistelin ilmaa. Haistoin oravan. Tämä taisi sittenkin olla onnenpäiväni. Pysähdyin, ja annoin katseeni pyyhkiä pientä metsikköä. Huomasin oravan. Se oli matalammalla oksalla. Pudottauduin vaanimisasentoon, ja hiivin lähemmäs. Orava huomasi minut. Ryntäsin eteenpäin niin kovaa kuin vain Pystyin, ja loikkasin sitten kaikin voimin ilmaan, ja onnistuin pääsemään ensimmäiselle oksalle juuri ja juuri. Loikkasin uudelleen, ja huitaisin tassuani oravaa kohti, mutta kynteni vain raapaisivat oravan häntää, ja putosin alas, alas, alas, kunnes mätkähdin maahan. Onnekseni pudotus oli ollut vain suunnilleen ketunmitan verran, ja Olin pudonnut yllättävän paksuun lumikinokseen, muuten en olisi ollut enää hengissä. Tai saatoin myös olla väärässä; ehkei tänään ollutkaan onnenpäiväni. En nimittäin ollut saanut saalista. Nousin ylös js ravistin loskat turkistani.

Nimi: Viimatassu

12.12.2018 19:10
"No oli miten oli, Marjakieli käyttäytyy epäreilusti minua kohtaan. Hän pimittää minulta kaiken! Eikä hän kerro mitään sodastakaan, enkä näin ollen siis tiedä siitä lähes mitään. Ja sotahan koskee kaikkia, siispä olisin kiitollinen jos saisin tietää niin tärkeästä asiasta edes jotain. Ja sinäkin taatusti tiedät paljon siitä, taas asia, jossa meitä kohdellaan eriarvoisesti. Ehkä sinä et vain tajua sitä, kun saat kaikki ne asiat mitä minä en. Kaiken lisäksi halusin tehdä vaikutuksen häneen, mutta nyt välimme ovat kuin kissalla ja koiralla”, Tomutassu murisi tunteitaan purkaen. En ollenkaan pitänyt siitä, että veljeni uskoi minun asioitteni olevan hyvin, niin täydellisesti kuin kissan asiat saattoivat olla. Uskoin, että Tomutassu liioitteli omaa kurjuuttaan, mikä hieman ärsytti minua. Marjakieli taas oli minun mielestäni ihan mukava kissa, mutta minulla ei ollutkaan ensi käden tgietoa hänestä. Mitä sotaan tuli, Helmiloiste oli kertonut siitä minulle vain ohimennen. Sellaisia yleisiä asioita, kuten se, miten klaanien väliset suhteet olivat nyt muuttuneet. Lisäksi hän oli kehottanut olemaan varovainen Viiltoklaanin suhteen. Jokiklaani oli siitä onnellisessa asemassa, että sillä ei ollut yhteistä rajaa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin kanssa Nelipuita lukuunottamatta. Saatoimme siis olla melko turvassa, mutta silti vaara leijui koko ajan yllämme. Se näkyi jokaisesta kissasta. Siitä miten he keskustelivat, miten liikkuivat, mitä harjoittelivat ja mitä ilmiselvimmin ajattelivat. Luulin, ettei minun ja Tomutassun tiedoissa sodasta ollut paljoakaan eroa. Avasin suuni sanoakseni jotain loukkaantunutta veljelleni, mutta tämä näyttikin jotenkin erikoiselta. Ehkä niin oli hyvä, sillä sanomiseni olisivat olleet hyvin harkitsemattomia. Niskakarvat nousivat pystyyn ja silmiin ilmestyi lasittunut katse. Veli näytti minusta hieman pelottavalta. Tökkäsin tätä varovasti etukäpälälläni. Oppilas näytti siltä, että hänet olisi repäisty irti jostain toisesta maailmasta. Työnsin tuon ajatuksen kuitenkin taka-alalle, sillä se tuntui epämiellyttävältä ja sävähdyttävältä. Mitä Tomutassu oikein salasi minulta? Vai salasiko hän mitään?
”Ei hätää”, Tomutassu maukaisi rauhoittelevan oloisena. En minä rauhoitteluja tuolta tummanharmaalta kollilta kaivannut, mutta hänen katuva äänensävynsä antoi ymmärtää, ettei mikään oikeasti ollut pielessä. Kurtistin kuitenkin kulmiani, sillä tiesin, ettei terve kissa näyttänyt siltä, että tahtoisi hyökätä jonkin olemattoman kimppuun.
”Mitä tapahtui? Näytti siltä kuin olisit halunnut syöksyä jonkun kimppuun”, mutisin tietäen, etten saisi oikeaa vastausta kysymykseeni. No, yrittänyttä ei laiteta, eikä kysyminen varmaankaan pahentaisi tilannetta. Tai sitten pahentaisi. Minusta tuntui juuri tällä hetkellä siltä, etten tuntenut rakasta veljeäni. Se oli kammottavaa.
”Anteeksi. Se oli tarpeetonta. En olisi saanut suuttua niin, ja satuttaa sinua. Tuntui vain hyvältä purkaa kiukkuaan, harmi että satuin purkamaan sitä juuri sinuun. Anteeksi kovasti. Minä rakastan sinua todella paljon, vaikka olenkin varmaan ihan kamala veli sinulle", Tomutassu maukui tassuihinsa tuijotellen. Syvä myötätunto valtasi minut äskeisen raivon ja loukkaantumisen sijaan. Ehkä Tomutassu olikin veljeni. Tai tietenkin oli, minun rakas omapäinen isoveljeni. Minun teki mieli mennä aivan Tomutassun kylkeen kiinni ja nuolaista tämän korvantaustaa lohduttavasti.
"Sinä olet paras veli, jota kissa toivoa saattaa, Tomutassu", mau'uin lohduttavasti. Veli nosti päätään hieman ja katseli minua tutkivasti jäänsinisillä silmillään. Ehkä Tomutassu ei luottanut sanoihini. Mutta minä tiesin, että ne olivat aitoja. Suoraan sydämestäni kummunneita. Enkä koskaan, niin koskaan, katuisi niitä.
"Ja jos sinusta oikeasti tuntuu tuolta, toivon todellakin, että minulle puhuminen helpotti oloasi", mau'uin leiriä katsellen. Valkea tassut peittävä lumikerros oli tallautunut tasaiseksi tassujen painamien kansoittamalla aukealla. Ylemme laskeutui hiljaisuus. Ei millään lailla painostava tai kiusallinen. Se oli ymmärtävä hiljaisuus, jossa kummalaakaan meistä ei ollut tarvetta sanoa mitään. Kummaltakaan ei olleet sanat loppuneet, niiden virta oli vain hetkeksi tyrehdytetty, jotta aistit pääsisivät kunniaan. Aistin maailman ympärilläni. Kevyenä, mutta silti vastuuta hartioilleni laskien. Aistin Tomutassun vieressäni ja kaikki kissat, jotka joskus olivat ajatelleet minua tai minä heitä.
"Saat anteeksi", kuiskasin hiljaisuuden rikkoen. Kuiskaukseni oli kuin huuto. Huuto hiljaisuuteen. Vaikka se oli vain heikko kuiskaus, jota eivät muut kuulleet, minulle se oli huuto, jolla yritin kalastaa Tomutassun takaisin itselleni.

//Tomppa?
//599 sanaa

Nimi: Putousvirta

12.12.2018 18:35
"Hyvin", naukaisin istuutuen alas vanhemman kollin viereen. Päätin jättää mainitsematta ongelmani Lampisydämen kanssa. Tuskin Kurkutähteä kiinnostaisi rakkauselämäni, ja vaikka jostain oudosta syystä kiinnostaisi, hänestä tuskin olisi paljoa apua.
Yllättäen Kurkitähti nousi istumaan selvästi muistaessaan jotain.
"No?" kysyin kohottaen kulmiani.
"Haikarahuuto kävi luonani. Ehkä muistat", hän murahti rypistäen otsaansa.
"Tietysti."
Myrskyklaanilainen oli käynyt leirissämme jokin aika sitten. Hän oli näyttänyt hiukan hätäiseltä ja jännittyneeltä. Kurkitähti ei ollut kuitenkaan kertonut minulle vielä, mitä Haikarahuuto oli sanonut.
"Myrskyklaaniin on hyökätty. Viiltoklaanin toimesta."
Suuni raottui hämmästyksestä, vaikka jotain tällaista olinkin Viiltotähdeltä odottanut, olihan hän julistanut sodan välillemme. En vain ollut odottanut sen tapahtuvan näin pian.
"Kuinka moni... kuoli?"
"Kaksi meidän puoleltamme. Vuokkonenä ja Puuskahöyhen", päällikkö kertoi pudistaen päätään. "Heidän lisäkseen joku varjoklaanilaisista."
Tunsin ryhtini hiukan lysähtävän kuullessani kuolleista. En ollut tuntenut kumpaakaan hyvin, mutta he olivat silti olleet nuoria ja hyviä sotureita. Kuinka moni muu joutuisi kuolemaan?
"Haikarahuuto myös ilmoitti, että Metsäklaanin päälliköt ja varapäälliköt kokoontuvat parin auringonkierron päästä Myrskyklaanissa. Sinä olet siis mukana."
"Mistä siellä keskustellaan?" kysyin kohottaen päätäni kiinnostuneena. Kurkitähti kuitenkin vain pudisti päätään.
"En tiedä. Varmaan ainakin siitä, miten vastaamme Viiltoklaanin hyökkäykseen."
Nyökkäsin ja hetken päästä päätin jättää Kurkutähden rauhaan. Astahdin ulos parantajan pesästä ja olin törmätä Lampisydämeen.
"Putousvirta", hän naukui hiukan loukkaantuneen kuuloisena. "Olet vältellyt minua."
Peräännyin askeleen taaksepäin näyttäen mahdollisimman syyttömältä.
"Minäkö? En, en todellakaan", vakuuttelin pudistaen tarmokkaasti päätäni. "Ei ollenkaan tapaistani. Kyllähän sinä minut tunnet."
Lampisydän huokaisi syvään.
"Tiedän, että välttelet minua. Ja tiedän myös miksi", hän naukaisi ja asettui seisomaan suorempaan. Yhtäkkiä soturi näytti jotenkin hyvin vahvalta ja viisaammalta. Hän tiesi, ja hän kesti tiedon.
"Tiedän, että sinä rakastat häntä. Ja koska haluan vain sinun parastasi, en koskaan voisi asettua tiellenne."
Katsoin entistä kumppaniani hivenen hämmästyneenä.
"Pyydän kuitenkin, ettet pakoilisi minua koko ajan", valkoinen naaras naukui. "Haluan silti viettää kanssasi aikaa. Vaikka vain ystävänä."
"Tietysti", vastasin nyökäten. "Kiitos, että ymmärrät."

Odotin päällikön pesän edustalla Kurkitähteä. Metsäklaanin päälliköiden kokoontumisen olisi määrä alkaa pian. Koska Myrskyklaanin leiri ei ollut meille yhtä kaukana kuin tuuliklaanilaisille, meidän ei tarvinnut lähteä yhtä aikaisin. Olisi silti noloa olla myöhässä.
"Lähdetään sitten", Kurkitähti sanoi astuessaan ulos pesästä. Kolli oli tietääkseni toipunut, ainakin hän oli lähtenyt parantajan pesältä vastikään. Annoin hänen asettua edelleni, kun lähdimme kulkemaan ulos leiristä.
Päätimme ylittää joen sillan kautta, sillä lehtikadon aikaan astinkivet olivat jäisiä ja siksi liukkaita. Kuljimme siis joen yläjuoksua kohti. Ilma tuntui kylmemmältä kuin eilen. Hengitykseni höyrysi ja viikseni tuntuivat ärsyttävästi huurtuvan.
Piakkoin saavuimme sillan luo. Se oli kaksijalkojen rakentama, ja tässä se oli seissyt jo monien kuiden ajan. Ajan myötä sen pinta oli alkanut kulua, mutta silti se kannatteli vielä hyvin. *On kaksijaloista sentään jotain hyötyä.*
Nyt kun Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat yhdistyneet Metsäklaaniksi, ei rajan ylityksiä oikeastaan huomioitu. Oli vain muistettava, ettei toisten klaanien reviireillä saanut saalistaa. Emme tavanneet yhtäkään myrskyklaanilaispartiota, ja vaikka olisimmekin tavanneet, eivät he olisi meitä pysäyttäneet.
Saavuimme metsän reunaan. Katsoimme hetken ympärillemme ja lähdimme sitten kulkemaan sen sydämeen kohti leiriä. Lehdet olivat jo varisseet puista ja pensaista, eikä myrskyklaanilaisilla ollut saalistaessa enää juuri näkösuojaa.
Pian näimme edessämme piikkihernepensaita, mikä tarkoitti sitä, että olimme saavuttaneet leirin. Pujahdimme sisään nyökäten vartiossa olevalle soturille. Leirin sisällä näimme klaanin kissojen tekevän kuka mitäkin; oppilaat leikkivät pesänsä ulkopuolella, joku sotureista näytti vahvistavan leirin muuria. Meidän ei onneksi tarvinnut miettiä, mitä meidän tulisi tehdä ja mihin meidän kuuluisi mennä, sillä Saniaistähti tuli meitä vastaan.
"Tätä tietä", hän murahti vakavan oloisena ja lähti askeltamaan johonkin leiriä ympäröivistä pesistä. Astelimme saniaisten ympäröimää käytävää pitkin ruohoiselle aukiolle. "Karpalotähti ja Lovijuova eivät ole vielä saapuneet", Myrskyklaanin päällikkö ilmoitti. "Mutta he tulevat varmasti pian."
Nyökkäsin ja samoin teki Kurkitähti, joka hetken päästä istuutui Saniaistähden kanssa. Itse epäröin hetken, sillä molemmat kollit olivat minua korkea-arvoisempia, mutta pian uskaltauduin itsekin istahtamaan. Sitten jäimme odottamaan tuuliklaanilaisia.
Olimme ehtineet odottaa vain hetken, kun kuulimme Haikarahuudon opastavan Karpalotähteä varapäälliköineen parantajan pesään. Nousimme kaikki seisomaan, sillä se oli hyvien tapojen mukaista.
"Tervehdys, Karpalotähti", Saniaistähti naukaisi nyökäten. Hän katsahti mustaa kollia tuuliklaanilaisen vierellä ja nyökkäsi tällekin. "Lovijuova."
Nopeasti vaihdoimme tervehdykset. Sitten olimme valmiita aloittamaan. Oletin, että päälliköt kaiketi hoitaisivat puhumisen suurimmaksi osaksi, joten pysyttelin hiljaa paikoillani. Ainakin aluksi.

//Kurki? Karpalo? Saniainen? Haikara?
//670 sanaa

Nimi: Jäätikkövirta

12.12.2018 17:58
Putousvirta oli määrännyt minut partioon ennen kuin lähti Kurkitähden seurassa kohti Myrskyklaanin leiriä, jossa pidettiin Metsäklaanin päälliköiden ja varapäälliköiden kokous. Niinpä lähdin joenrantaan kalastusta varten muun partion mukana. Partiota johti Karviaiskynsi, ja häntä seurasi minun lisäkseni Kaislavirta.
Saavuimme joen rantaan. Kuljin kauemmas kahdesta kollista ja asetuin joen rannalle. Kurotin itseäni kohti joenpintaa. Joki ei ollut vielä jäässä, pakkasta ei ollut ollut siihen vielä tarpeeksi. Vesi oli kuitenkin jo aika hyistä, joten sukelluskalastusta en ainakaan aikonut kokeilla. Upotin kynteni lumeen ja maahan joen reunalla ja tuijotin veteen. Hetken päästä näinkin kalan, ja huitaisin tassullani veteen. Onnistuin nappaamaan kiinni kalasta ja kauhaisin sen rannalle. Kala jäi eloon ja räpiköi märkänä aloillaan, mutta minä astuin sen luokse ja mursin kalan niskat puraisemalla sitä voimakkaasti niskan tienoilta. Kuului miellyttävä rusahdus, ja kala valahti veltoksi leuoissani. Annoin sen pudota maahan ja käännyin ympäri kohti jokea, antaen vaalean kalanveren valua lumelle tahraten sen punaiseksi.
Jäin odottelemaan uusien kalojen saamista, mutta sitten näin jotakin, mikä ei varmasti ollut kala. Silmäni laajenivat järkytyksestä. Hetkeen en tehnyt mitään, tuijotin vain kissaa, joka ui voimakkain vedoin kohti pintaa. Sitten lähestulkoon valkoinen kissa työntyi esiin vedestä ja yritti uida kohti rantaa. Naaras näytti kuitenkin väsyneeltä. Tajusin toimia vasta nyt, ja ryntäsin häntä kohti kahlaten lähemmäksi kissaa. Jouduin uimaa, kun maa jalkojen alta loppui, ja hyinen vesi alkoi heti jähmettää lihaksiani. Pääsin kuitenkin kissan luo ja haistoin samalla hänessä Jokiklaanin tuoksun. Jälleen yksi ylösnoussut kissa.
Autoin naaraan rantaan ja hän lysähti maahan huohottamaan. Karviaiskynsi ja Kaislavirta olivat jo huomanneet tapahtumat ja ryntäsivät luokseni.
"Susihäntä", Karviaiskynsi maukui kummastuneena.
"Hän on ylösnoussut, eikö olekin?" minäkin huohotin ja ravistelin märkää turkkiani.
Aloin sukimaan saman tien turkkiani kuivaksi, en halunnut sairastua. Kaislavirta auttoi Susihännäksi kutsutun naaraan seisomaan ja alkoi auttaa tätä turkin sukimisessa. Susihäntä yskäisi muutaman kerran ja naukui sitten:
"Kiitos avusta."
Minä vain nyökkäsin ja ravistelin jälleen turkkiani niin, että Karviaiskynsi väisti lentäviä pisaroita. Silmäilin Susihäntää. Hänen turkkinsa oli hyvin vaalea, beigeen, vaaleaanruskeaan vivahtava. Hänellä oli mustia raitoja turkissaan ja mustaa hännänpäässä ja korvien päissä. Hänellä oli myös eripariset silmät, joten naaras oli hyvin kiinnostavan näköinen.
"Sinun täytyy päästä leiriin lämmittelemään", Kaislavirta sanoi.
"Mennään", minä sanoin hytisten ja menin hakemaan kalani.
Palasimme reipasta tahtia leiriin, ja siellä Susihäntä patisteltiin parantajan pesälle tarkistuttamaan itsensä. Tajusin, että hänen oli täytynyt kuolla hukkuen, koska hän löytyi joesta. Olipa kamala kuolema Jokiklaanin kissalle.
Minä menin sotureiden pesälle ja pujottauduin sisään. Toivoin, ettei Simpukkaloiste olisi siellä, ja onneksi en nähnyt kollin harmaata turkkia missään. Olin hänelle vieläkin vihainen.

//408 sanaa

Nimi: Helmiäisvirta

12.12.2018 15:55
Pelkkää pimeyttä. Mustat syvyydet jatkuivat silmänkantamattomiin. Katsoin ylös. Tai ainakin luulen niin. Suunnasta on hieman vaikea sanoa kun jalkojen alla ei ole muuta kuin tyhjyyttä... Jämähdin niille sijoilleni. Siis hetki, mitä?! Kävelinkö muka tyhjän päällä?! Laskin hitaasti päätäni koskettaakseni allani olevaa ainetta. Tassuni vieressä ei ollut yhtikäs mitään - eikä allakaan. Kylmät väreet kulkivat pitlkin selkärankaani. Mitä tämä oikein on? Otin kokeeksi pari askelta, enkä pudonnut. Kävelin kuin maalla, vaikkei tassujeni alla ollut yhtikäs mitään.
"Mitä hiir--?" Ennen kuin ehdin 'hiirenpapanaa' sanoa, musta tyhjyys ympärilläni alkoi velloa kuin tulvavesi. Ympärilläni kiilui satoja silmiä. Pimeys muuttui mustaksi vedeksi ja hukutti minut alleen, enenkuin ehdin tehdä elettäkään. Huusin, ja keuhkoni täyttyivät mustasta aineesta.

Heräsin hämärässä sotureiden pesässä henkeä haukkoen. Tuntui siltä, kuin allani ei olisi ollut mitään. Minusta tuntui edelleenkin siltä, kuin vain uppoaisin ja uppoaisin yhä syvemmälle ei mihinkään. Nousin ylös tassujani yhdessä sotkussa paikoilleen räpellellen. Ravistelin päätäni yrittäen saada unen pois mielestäni. Kävely voisi helpottaa, mutta en ollut todellakaan varma siitä, mitä oikein tekisin. Tassuttelin sotureiden pesän suulle. Taivaalla loimotti vielä hopeahäntä ja kuu. Annoin ajatusteni vaeltaa joelle. Kokemuksesta tiesin, että tumma joki varmastikin kimalteli heijastaen kuun miltei kokonaisen muodon. *Enää en saa unta. Ehkä kävely piristäisi mieltä ja tuulettaisi hieman aivojani?* Päätin lähteä leirin ulkopuolelle kävelemään. Saataisiin ehkä saalistaa. Tai sitten vain istuskella joen rannalla. Tai jotain muuta. Loikin hiljaisen leirin läpi unihiekkoja silmistä räpytellen. Tassuttelin suuaukosta ulos metsän raikkaaseen yöilmaan. Annoin käpäläni kuljettaa minua minne ne vain halusivat. Ne kuljettivat minua joelle päin. Jatkoin matkaani miettimättä mitään ja pian saavuinkin joelle. Se ei ollut vielä jäässä, mutta reunoilta alkoi pikkuhiljaa kasvava jään ja lumen peittämä alue joen yllä. Sille ei ollut meneminen. Tuo valejääksikin kutsuttu ilmiö kesti hädin tuskin hiiren painon. Eikä hiiriäkään täällä Jokiklaanin reviirillä ollut paljo nähty. Suoraan sanottuna Jokiklaani näki nälkää. Toivottavasti kokoontuminen Metsäklaanejen päälliköiden välillä auttaisi tilannetta ja Kurkitähti saisi neuvoteltua meille avustusta muilta klaaneilta. Toisaalta päällikkö vaoisi vain pitää suunsa kiinni, niin kukaan ei saisi tietää heikkoudestamme. Ehkä joukossa oli vakooja? Ehkä ei, ja silloin nälästä kertominen ei haittaisi ketään. Se vain tekisi Jokiklaanista vahvemman. Ja se taas tekisi koko Metsäklaanista vahvemman. Tassuttelin rantaan, johon istahdin. Huokaisin kerran syvään ennen kuin lasituin aivan täysin. Mikään ajatuksen häivekkään ei kulkenut ajatuksissani, maailma ikään kuin pysähtyi. Aika vieri jopa pelottavan nopeasti. Havahduin lopulta siihen, että maisema edessäni alkoi muuttua siniseksi. Aluksi se oli miltei huomaamattoman vaaleansinistä, mutta hetki hetkeltä sinisyys lisääntyi. Se oli sininen hetki, joka teki lumisesta metsästä edessäni aivan unimaailman oloisen. Pian valoa tulisi enemmän ja illuusio olisi rikkoutunut. Imin sisääni voimaa tuosta hämärän valosta ja nousin ylös. Minun täytyisi mennä leiriin. En todellakaan voinut jäädä tänne, sillä pian jaettaisiin jo aamupartiot, eikä siitä tilaisuudesta saanut olla poissa. Ei ilman hyvää syytä. Pieni hymynväre pyrki kasvoilleni jokea katsellessani. Tuntui aivan siltä kuin joen taikuutta muistuttava sinisyys olisi loikannut suoraan sydämmeeni. Pakotin itseni huokaisten viimein lähtemään takaisin kohti leiriä. Kun saavuin sinne, jotkut soturit olivat jo hereillä. He katsoivat minua, mutteivät sanoneet mitään kun tassuttelin väsyneenä sotureiden pesälle. Astuin puoliksi täyteen pesään ja pujottelin omalle makuusijalleni. Kierähdin pari kertaa makuusijallani kunnes kävin makaamaan. Kerkeäisin ehkä nukkua vielä hetken ennen partioiden ilmoittamista.

"Hyvä, Ilotassu, juuri noin!" huudahdin oppilaalleni, kun tämä palasi puskasta suussaan juuri tappopuraisun saanut orava. Tämä oli viides yritys. Ja kaiken lisäksi noiden yritysten välissä oli aina kulunut aikaa, kun mitään saaliseläintä ei näkynyt tai kuulunut. Oravan talviturkki, harmahtavan valkoinen, ei eronnut juurikaan Ilotassun hopeanharmaasta, mutta mustat kiilusilmät ja turkkia pitkin valuva verinoro ilmiantoivat sen helposti. Olin joella mietiskellyt riistapulaa, ja nyt saalistamista Ilotassun mieleen palautellessani tuo synkkä ajatus yriti taas päästä etualalle mielessäni. Syrjäytin tuon ajatuksen kuitenkin mielestäni ja keskityin oppilaaseeni. Ilotassun saalistustaidot olivat todellakin keskivertoa paremmat, siitä ei ollut mitään muuta sanotavaa. Sen sijaan tarkkaavaisuutta tarvittiin lisää, ja taistelutaitoja myös. Ilotassun tarkaavaisuus saattoi herpaantua jonkin, kuten nenän päällä olevan lumihiutaleen takia, mikä erotti hänet sotureista. Eikä oppilas ollut vielä minun kokoiseni, vaikka olin itsekkin pienikokoinen. Luulin kuitenkin, ettei oppilaani koskaan kasvaisi ainakaan paljoa minua suuremmaksi.
"Muistathan kuitenkin aina mennä tuulen alapuolelle. Nyt ei tuullut paljoa, joten sillä ei ollut merkitystä, mutta kuitenkin. Tuokin orava olisi voinut hypätä pajuun, etkä olisi silloin saanut sitä kiinni", selitin Ilotassulle. Tämä nyökkäsi vakavana ja ryhtyi aivan oma-aloitteisesti hautaamaan oravaansa lumen alle. Merkitsin paikan muistiini, jotta tietäisin oravaa hakemaan tullessamme, missä se oikein oli. Saalistaisimme, tai ainakin koittaisimme saalistaa vielä jotain. Aukaisin suuni päästäen kitalakeeni joukon hajuja. Päällimmäisenä tuntui Jokiklaanin tuttuakin tutumpi ominaishaju. Sen alta hajujen pohjalta mieleeni piirtyi monia asioita. Oli lievä ketun haju, jota joka ikisessä paikassa oli, eikä sille voinut mitään. Etsin jotain meille hyödyllistä. Ilotassun saaman myyrän haju levisi mieleeni, mutta suljin sen pois. Napsautin leukani kiinni ja höristin korviani. Hajuista en ollut saanut paljoakaan hyötyä. Terävöitin katsettani katajassa istuvaan möykkyyn. Se taisi olla mustarastas. Jokiklaanilaiset eivät olleet mitään parhaimpia kiipeilijöitä, mutta tarpeen tullen kuka vain kissa pystyisi kiipeämään. Paitsi tuuliklaanilainen kaninaivo, joka ei ollut eläessään varmaan nähnytkään yhtään puuta. Tuuppasin Ilotassua mustalla käpälälläni saaden tämän huomion itseeni. Nyökkäsin mustarastaaseen päin saaden Ilotassun siristämään silmiään. Tämä oli huomannut linnun ja kääntyi nyt minuun päin lisäohjeita kuunnellakseen.
"Minä kiipeän puuhun tuon linnun säikäyttäen. Se on niin matalalla, että lähtee varmaan ensimmäiseksi hieman alaspäin. Heti, kun se on lähtenyt ilmaan, sinä loikkaat ja nappaat sen kynsiisi", selostin suunnitelman hopeanharmaalle, raidalliselle oppilaalle. Tämä nyökkäsi lähtien hiipimään paikalleen. Hymyilin itsekseni Ilotassun tiukalle ilmeelle ja lähdin kohti lumista katajaa. Loikkasin terävillä kynsilläni puusta otteen saaden ja hinasin itseni ylös. Lintu ei kuullut mitään, nokki vain jotain omalla oksallaan. Se oli luultavasti joku siemen, jonka tuo mustarastas oli jotenkin ihmeen kaupalla itselleen saanut. Tarkistin, että Ilotassu varmasti oli oikealla paikalla. Kun sain varmuuden tämän päätään nyökäyttäessä, jännitin takajalkojeni lihakset ja syöksyin rääkäisten mjustarastasta kohti. Kynteni raapaisivat sen mustaa siipeä, kun lintu lehahti lentoon. Yritin tasapainoilla ohuella oksalla, mutta romahdin alas oksan pettäessä. Kylkeeni iski viiltävä kipu ja ilmat pakenivat keuhkoistani, kun iskeydyin maahan.
"Sammakonjätökset", sain älähdettyä, vaikken saanut kunnolla henkeä. Räpiköin jonkinlaisen pakenemisvaiston varassa ylös maasta. Mikään luu ei ainakaan ollut murtunut. Haukoin henkeä mitään aikaansaamatta. Silmieni edessä välähti jo sellainenkin mahdollisuus, että tukehtuisin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan, jota oikeasti pystyi laskemaan sekunneissa, sain haukattua ilmaa keuhkoihini.
"Kaikki kunnossa?" Ilotassun huolestunut ääni kuului vasemmalta puoleltani tämän luokseni astellessa. Nyökkäsin, vaikka lapaani edelleenkin vihloi. En ollut edes varma, pystyisinkö kävelemään nilkuttamatta.
"Saitko sen mustarastaan kiinni?" kysyin vuorostani Ilotassulta. Hopeaisen harmaa raidallinen naaras pyöritteli päätään valittelevan oloisena.
"En saanut, mutta kynteni raapaisivat sen siipeä pahasti", oppilas maukui istahtaen lumihankeen. Näin naaraan takana muutamia tippoja linnun verta lumessa. Ne olivat kuin vesipisaroita, kastetta kortteella aamulla ennen auringon nousua. Se lintu oli haavoittunut pahasti, eikä varmasti ollut päässyt pitkälle. Jos lähtisimme nyt, voisimme vielä saada sen kiinni. Jokainen saaliseläin oli klaanille tärkeä.
"Näitkö, minne se meni?" kysyin Ilotassulta. Tämä nyökkäsi päällään etuoikealle. Nyökkäsin tälle ja niin lähdimme Ilotassu edellä mitään puhumatta mustan linnun jäljille. Välillä vetäisin ilmaa sieraimiini oikein kunnolla tarkistaakseni, olimmeko varmasti oikalla reitillä. Siellä täällä näkyi veritippoja, eikä aikaakaan, kun näin mustan hahmon mustikan- ja puolukanvarpujen seassa. Se räpisteli heikosti vasenta siipeään varoen. Loikin pitkillä loikilla linnun luokse saaden sen räpiköimään suorastaan pakokauhuisesti, mikä ei ollut ihme. Olihan kyseessä saaliseläin, jota lähestyi kissa, eikä se voinut tehdä asialle. Läpsäytin mustan linnun maahan käpälälläni ja kumarruin antamaan tappopuraisun tuolle kituvalle eläimelle. Rastaan selkäranka rapsahti hampaissani, kun puristin leukani yhteen.
"Se oli siinä. Vie tämä leiriin, tulen pian perässä oravan kanssa", mau'uin Ilotassulle. Tämä nyökkäsi ja tuli hakemaan tapetun saaliin käpälistäni.
"Hyvää päivänjatkoa", toivotin hopeanharmaalle naaraalle.
"Samoin", oppilaani maukaisi olkana yli leiriin päin kävellessään. Hymähdin itsekeni ainoastaan hymähtämisen ilosta ja lähdin kohti paikkaa, jonne olimme Ilotassun saaman oravan haudanneet.

//1245 sanaa

Nimi: Tomutassu

12.12.2018 15:25
Se viaton lause repäisi minut kahtia. Ei Viimatassu voinut sitä tietää, mutta niin oli kuitenkin käynyt. Toinen puolisko oli terävä ja tempoi vimmoissaan sisälläni, yrittäen saada minut sanomaan jotakin ilkeää. Se satutti minua sisältäpäin, ja jotenkin tunsin, että ainut keino päästä kivusta oli puhua, ja satuttaa toista, tässä tapauksessa Viimatassua. Ja toinen puoli, heikko mutta silti, vastusti terävää puolta ja yritti saada minut rauhoittumaan. Purin hampaani yhteen. Suljin silmäni. En satuttaisi Viimatassua. Koskaan. Ja sitten, kuitenkin annoin sanojen tulla.
”Sinä kysyt mikä minua vaivaa. Haluat kuulla miksi olen ärtynyt ja kärttyisä. Se voi olla typerää, mutta nyt on liian myöhäistä, aloitin jo, eikä tästä tule hetkeen loppua. Anteeksi”, mutisin, ja tiesin ettei veljeni luultavasti tajunnut höpinöistäni mitään. Parempi olla tajuamatta.
”Sinä taistelet. Helmiloiste opettaa sinulle kaikkea hauskaa, ja sinä opit, opettelet ja teet toistoja niin kauan kuin tarvitsee. Se on ehkä sinusta rankkaa. Mutta mitä teen minä? Istun leirissä tyhjän panttina, sillä aivan ihastuttava”, sen sanoin hyvin sarkastisesti, ”mestarini Marjakieli ei suostu opettamaan minulle kirjaimellisesti mitään. Sinä metsästät, vaikkakin sitten kiviä, metsästät kumminkin. Ja taas Helmiloiste opettaa ja auttaa. Mutta Marjakieli ei. Me emme tee mitään! Tai, no jos oikein tarkkoja ollaan, hän kyselee minulta typeriä kysymyksiä siitä, olenko uskollinen Jokiklaanille. Miten tyhmä hän voi olla, tietenkin olen uskollinen klaanilleni. Täällä on koko elämäni, perheeni. Sinä, emo ja isä. Ja-ja täällä myös, no... äh, kyllä sinä tiedät, Kielopentu kuoli”, nimen lausuminen sai minut sävähtämään. ”Miksi en siis olisi Jokiklaanille uskollinen? En jättäisi tätä paikkaa koskaan, sitä paitsi, Kurkitähti nimitti meidät Jokiklaanin oppilaiksi, jos hän ei olisi pitänyt meitä uskollisina, olisiko hän tehnyt meistä oppilaita? Enpä usko. Pentuina olisimme olleet vähemmän vaaraksi. Tai ehkä se liittyy enemmän soturiksi tulemiseen. No oli miten oli, Marjakieli käyttäytyy epäreilusti minua kohtaan. Hän pimittää minulta kaiken! Eikä hän kerro mitään sodastakaan, enkä näin ollen siis tiedä siitä lähes mitään. Ja sotahan koskee kaikkia, siispä olisin kiitollinen jos saisin tietää niin tärkeästä asiasta edes jotain. Ja sinäkin taatusti tiedät paljon siitä, taas asia, jossa meitä kohdellaan eriarvoisesti. Ehkä sinä et vain tajua sitä, kun saat kaikki ne asiat mitä minä en. Kaiken lisäksi halusin tehdä vaikutuksen häneen, mutta nyt välimme ovat kuin kissalla ja koiralla”, ärisin veljelleni. Sitten tulin katsoneeksi hänen suuntaansa ja näin hieman lysyyn painuneen olemuksen, joka viesti vain säikähdyksestä. Nyt oli se viimeisin asia, jota en halunnut enää pilata tärvelty. Olin loukannut veljeäni. Painoin pääni nolona ja suljin silmäni. Yllättäen näin pimeyden sijasta valoa, ja kaksi kissaa, mustan ja valtavan, ja valkean ja hyvin pienen. Kissat taistelivat. Musta oli selkeästi voiton päällä, mutta valkoinenkin kamppaili sinnikkäästi. Painoi kynteni syvälle maaperään, jotta en olisi syöksynyt suoraa päätä tappamaan valkoista kissaa. Lihakseni jännittyivät. Musta, se oli se paha puoliskoni. Ja hitaasti se kalusi valkoista - hyvää puoltani - pois. Tajusin ettei niin saanut tapahtua. Mielessäni syöksyin mustan kissan kimppuun ja irrotin sen valkoisesta. Ja sitten tunsin kuinka Viimatassun lämmin käpälä tökkäisi kylkeeni. Avasin silmäni ja näin hiirenmitan päässä omista kasvoiltani Viimatassun huolestuneen naaman.
”Ei hätää”, rauhoittelin.
”Mitä tapahtui? Näytti siltä kuin olisit halunnut syöksyä jonkun kimppuun”, Viimatassu mutisi. Niin oikeastaan halusinkin. Sanoin kuitenkin vain:
”Anteeksi. Se oli tarpeetonta. En olisi saanut suuttua niin, ja satuttaa sinua. Tuntui vain hyvältä purkaa kiukkuaan, harmi että satuin purkamaan sitä juuri sinuun. Anteeksi kovasti. Minä rakastan sinua todella paljon, vaikka olenkin varmaan ihan kamala veli sinulle.”

//545 sanaa
//Weljeni?

Nimi: Mesiviiksi

11.12.2018 22:39
Hymy pyyhkiytyi nopeasti pois kasvoiltani, kun Marjakieli sopersi jotain ja kiiruhti pois luotamme. Naaras kulki parantajan pesään ja jätti minut ja Helmiloisteen noin vain leirin pääaukiolle kahdestaan. Kohtasin yllättyneen kumppanini katseen.
"Hän taisi ottaa haavoittumisen rankemmin kuin olisin uskonut", Helmiloiste ehdotti raskaasti huokaisten. Nyökkäilin hitaasti ja laskin katseeni maahan. Emme sanoneet toisillemme mitään, istuimme vain siinä hiljaa. Kului hetki, toinen ja kolmaskin, kunnes Marjakielen askeleet viimein lähestyivät meitä. Nostin kumppanini kanssa katseemme tyttäreemme. Nuoren soturin katse oli täynnä pettymystä. Hän oli käynyt poistattamassa seitit kasvoiltaan ja osasin jo ennustaa, minkälaisen tuomion naaras oli saanut. Tyttäreni kasvoilla oli neljä arpea, joista kolme kulkivat vasemman silmän yli. Silmän musta kohta oli haalistunut.
"Anteeksi. Olen teille varmasti vain pettymys. Karvakasa, josta ei ole mitään hyötyä", Marjakielen ääni oli synkkä. Soturi käänsi katseensa käpäliinsä ja painoi päänsä alas. Varovasti astuin lähemmäs naarasta ja painoin pääni vasten tuon lapaa.
"Älä sano noin. Sinä et todellakaan ole pettymys, et ikinä ole ollut. Sinä olet meidän tyttäremme, upea tyttäremme. Ei minua kiinnosta onko silmäsi terve vai ei. Älä anna sen määrittää sitä kuka sinä olet", nau'uin yrittäen kohottaa tyttäreni alhaista mielialaa. Marjakieli tuhahti jotain surumielisesti ja heilautti häntäänsä. Kissa piti päänsä alhaalla. Helmiloiste painoi poskensa vasten Marjakielen poskea. Entinen päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä jo jatkoin:
"Jos sinä et usko minua, voin todistaa sanani olevan totta. Sinä muistat emoni Usvahännän?" Marjakieli nosti nyt hitaasti terveen silmänsä katseen minuun. Hän nyökkäsi ja katsoi minua hämmästyneesti. Soturi piti päätään niin, etten nähnyt hänen vasenta silmäänsä.
"Usvahäntä menetti toisen silmänsä nuorena, aivan kuten sinäkin. Siitä huolimatta hän pystyi elämään täysillä elämäänsä. Minä rakastin häntä hurjasti. Ulkonäkö tai se mitä voit ja et voi tehdä ei ole oikeus lakata rakastamasta sinua. Minä rakastan sinua, koska sinä olet minun tyttäreni ja aivan kuten isoemosi", kuiskasin tyttäreni korvaan lämpimällä äänellä. Marjakieli katsoi minua epäröiden. Hänen surumielinen katseensa muuttui hieman, mutta en osannut lukea soturin katsetta. Pahensivatko sanani vain tilannetta?

//Marja? Helmi? Sori tönkkö en osaa kirjottaa xd
// 318 sanaa

Nimi: Pääskylento

11.12.2018 21:37
Olin soturien pesässä, löyhällä kerällä omalla vuoteellani. Kaikki täällä pimeässä kuuluivat nukkuvan. Pesässä vallitsi levollinen tuhina ja oli hiljaista, mitä nyt joku välillä vaihtoi asentoa tai jonkun käpälät nytkähtelivät rauhattomasti. Lepuutin päätäni käpälillä samalla katsellen pesän keskellä uinuvaa Putousvirtaa. Hänen lämpönsä houkutteli minua. Olin hieman yllättynyt siitä.. siitä, mitä tunsin kun vain ajattelinkin häntä. Hän oli valo, joka jopa täällä pimeässä sotureiden pesässä tuntui loistavan ja säteilevän sydämeeni. Olin myös iloinen: olin antanut kollin tietää, että välitin hänestä. Välitin hänestä aivan eri tavalla kuin yhdestäkään muusta. Olin sanonut myös, ettei hänen tarvitsisi enää odottaa luottamustani. Se oli nimittäin saapunut jo. Ne suuremmat tunteet sen sijaan... ne olivat matkalla. En tiennyt, kuinka kaukana mutta ne kuitenkin olivat matkalla. Kenties oli ollut onni, että välimme olivat hetkellisesti rikkoutuneet, sillä minusta tuntui, että se oli vahvistanut ystävyyssuhdettamme. En enää kuitenkaan kyennyt tuntemaan välillämme pelkkää ystävyyttä. Ystävyyden lisäksi välillämme tuntui olevan aitoa välittämistä. Sellaista välittämistä, jota koin ensimmäistä kertaa. Viimein suljin uneliaana silmäni ja annoin unen viedä minut mukanaan Putousvirran kuva mielessäni.

167 sanaa

Nimi: Jaguaaritassu

10.12.2018 19:50
Nukuin Jokiklaanin oppilaiden pesässä omalla kaislavuoteellani. Käpäläni ja häntäni nytkähtelivät ajoittain matkatessani unieni maailmassa...

//UNTA//

Seisoin lammen rannalla. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - olin tuskin koskaan edes nähnyt tätä koko paikkaa! Oli jäätävän kylmä ja maa oli lumen peitossa. Kylmyys jäyti luissa ja ytimissä asti, mutta minä vain seisoin siinä hieman täristen, katselemassa jäätynyttä lampea tyynin, vakain silmin. Hiljaa otin askelen eteenpäin, laskin käpäläni jään pinnalle. Lähdin astelemaan hiljaa eteenpäin. Jää kantoi mutta päästi ikään kuin narisevaa ääntä. Päästyäni lammen keskelle pysähdyin. Käpälieni edessä oli kukka. Kaunis valkoinen kukka. Olin koskemaisillani sitä, kunnes yht'äkkiä kuulin takanani jään rikkoutuvan rajusti. Kiepahdin ympäri katsomaan niskakarvat pörhistyen. Joku oli rikkonut jään sisältä päin ja tämä joku yritti nyt raivoisasti kiskoa itsensä jäälle. Katselin kauhistuneena, kuinka yltäpäältä märkä kollikissa jäi puuskuttamaen seisomaan kahden ketunmitan päähän eteeni. Kollin turkki ei ollut vain vedestä märkä; se oli myös verinen. Runneltu keho näytti siltä kuin hirviö olisi päättänyt tämän kissan elämän aikaa sitten.
"Jaguaaritassu", kissa murahti. Se nosti meripihkan väriset silmänsä minun omiini ja katseli minua läpitunkevasti. "Se ei ole sinun nimesi."
Tajutessani, kuka minulle puhui, silmäni täyttyivät kyynelistä. Minun veljeni!
"Veli", kuiskasin. "Oletko se sinä? Oletko minun veljeni?"
Kolli ei vastannut, oli painanut kasvonsa kohti maata ja puuskutti yhä. Ottaen huomioon hänen runneltuneen, verisen kehonsa hän seisoi yllättävän tasapainossa. "Se ei ole sinun nimesi, sisko", hän toisti.
Pudistin kyynelsilmin päätäni. "Minä menetin teidät..", kuiskasin. "Te olette kuolleita! En tiedä miksi tulit uniini, mutta saat painua takaisin sinne mistä tulitkin. Kuolleet eivät sitä paitsi puhu, veli rakas." Harppasin rohkeasti tutun kissan eteen ja jatkoin puhumista ääneen, tosin ääneni oli itkusta säröilevä. "Minä olen elossa, ja minun soturioppilasnimeni on sama kuin alkuperäinen. Millä oikeudella sinä tulet luokseni?"
"Isoveljen oikeudella." Murina kumpusi syvältä hänen kurkustaan. "Isoveljen oikeudella minä myös kehotan sinua jatkamaan elämääsi. Se on viesti kaikilta meiltä, ei vain minulta."
Tuijotin veljeäni uhmakkain kyynelsilmin, kunnes tunsin hajoavani surusta. "Minun on niin ikävä teitä", kuiskasin. "Näen teidät koko ajan mielessäni, minä.."
"Sinulla ei ole kiire minnekään, siskoni. Älä silti hukkaa aikaasi turhuuksiin."
"Turhuuksiin? Mitä sinä..."
Ennen kuin ehdin jatkaa lausettani loppuun, veli kurottautui eteenpäin ja painoi nenänsä päälaelleni. "Sinulla ei ole kiire minnekään, Jaguaari", hän sanoi pehmeästi. "Sinulla ei ole kiire."
Hänen kosketuksensa sai minut tuntemaan jotakin hyvin voimakasta; Emon ja isän loputonta rakkautta, veljien rakkautta, kiintymystä ja suojelunhalua. Se kaikki aiheutti ympärilläni kirkkaan valopyörteen, joka iski sydämeeni jotakin. Jotakin pysyvää.

//HEREILLÄ//

Silmäni rävähtivät auki. Olin pimeässä oppilaiden pesässä ja saatoin tuntea jonkun käpälän vasten selkääni. Saatoin myös kuulla emoni, isäni ja veljeni kuiskaamassa minulle: "Sinulla ei ole kiire."

//393 sanaa

Nimi: Marjakieli

10.12.2018 15:27
Kuulin myös isäni äänen lähistöllä. Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja huomasin isäni valkeat kasvot, joita koristivat vihreät silmät. Purin hampaani hetkeksi yhteen. Olin mennyt sanattomaksi. Käännyin pois Mesiviiksen katseen edestä ja yritin hakea jotakin tukea ja rakkautta Helmiloisteelta. Olin aina jollakin tapaa ihannoinut isääni. Totta kai olin ihannoinut emoanikin hänen ollessaan Jokiklaanin päällikkökin vielä jonkin aikaa sitte. Hymähdin hiljaa muistaessani kuinka olin väkisin tahtonut Helmiäsvirran kutsuva minua Tähtipennuksi, koska emoni loppuliite oli ollut niin kaunis. Isäni kohdalla juttu oli kuitenkin toinen. Kunnioitin Mesiviikseä aivan toisella tavalla. Hän oli kuitenkin peräisin Myrskyklaanista sekä hän oli uskaltanut jättää sen kaiken taaksensa Helmiloisteen tähden. Olin pienenä tahtonut aina tietää mitä Myrskyklaanin puolelta löytyi, koska isäni oli sieltä.
Nyt en edes uskaltanut kohdata Mesiviiksen katsetta. Kun sitä tarkemmin mietin, en tahtonut edes Helmiloisteen katsovan minua. Olin heille varmasti pettymys. Olin nolannut koko perheeni siinä kookoontumisessa. Vatsaani alkoi vääntää ja hämähäkinseitti alkoi kutittaa kasvojani vielä pahemmin kuin aikaisemmin. Tuntui kuin tukehtuisin kasvoillani oleviin yrtteihin.
"Anteeksi", nyökkäsin nopeat hyvästini ja lähdin kulkemaan kohti Kirkasmarjan ja Kuikkatassun pesää. "Tahdon eroon kaikesta mitä kasvoillani juuri nyt on. Kuulempahan samalla..."
Ääneni petti kesken lauseen. Aivan yllätten, kesken kaiken. En saanut sitä kuulumaan. Pysähdyin muutamaksi sekunniksi ja harkitsin takaisin kääntymistä. Ehkä en ollutkaan valmis poistamaan yrtejä. Toisaalta tämä sama oli käynyt minulle jo monta kertaa. Olin aina menossa poistamaan yrtit, kunnes pelkäsin saada tietää totuuden.
Nostin hiukan leukaani. Minun olisi ryhdistäydyttävä. Nyt. Huokasin syvään ja jatkoin kulkuani kääntymättä katsomaan vanhempiani.
"Kirkasmarja", kähähdin päästyäni pesän suuaukolle. "Olen valmis poistamaan seitin..."
Parantaja katsoi minua arvioiden. Hän varmastikin yritti sanoa jotakin rohkaisevaa silmäni suhteen. Turha vaiva. En uskonut että näkisin sillä enää koskaan. Ehkä siksi en tahtonut alunperinkään tulla poistamaan yrttejä. Tiesin jo totuuden. Lopulta parantaja tyytyi kuitenkin olemaan vaiti ja poisti seitit.
Tiedostin pitäväni silmääni visusti kiinni. En tiennyt sittenkään olinko valmis kohtaamaan totuutta.
"Kasvosi ovat arpeutuneet hyvin. Et tarvitse enää yrttejä silmäsi ympärille", Kirkasmarja kertoi. Murahdin. Kyllähän minä nyt tuntisin varmasti melko kovaakin kipua, jos haavani vuotaisivat verta tai olisivat mädät tai jotai. En siltikään tahtonut avata sitä. Parantajan katse oli kuitenkin polttava. Hänkin taisi odottaa vastausta, vaikka sen jo tiesikin. Suljin hetkeksi myös terveen oikean silmäni. Avaisin ne yhtä aikaa. Ja niin minä teinkin. Sen sijasta, että olisin kohdannut kirkkaahkon valon paistavan vasempaan silmääni, en nähnyt mitään. Pettmys iski minuun kyntensä pahemmin kuin osasin aavistaa.
Kirkasmarja katsoi minua edelleen odottavasti. Pudistelin päätäni ja käännyin ympäri. Vasen silmäni oli sokeutunut kokonaan.
"Olen pahoillani", parantaja maukaisi hiljaa. En sanonut hänelle mitään. "Hyvä soturi oppii kyllä sopeutumaan."
Astelin pesällä erittäin hitaasti ja hiljaa ulos, sillä mitä sanottavaa minulla nyt enää oli?
Palasin Mesiviiksen ja Helmiloisteen luokse. Istuin heidän vierellensä ja tuijotin terveellä silmälläni tassujani, joita liikutin hitaasti maata pitkin vuoron perään.
"Anteeksi", naukaisin hiljaa. "Olen teille varmasti vain pettymys. Karvakasa, josta ei ole mitään hyötyä."
Sanat karkasivat suustani ilman lupaa, mutta ainakin olin saanut minua jo pitkään vaivanneen asian ulos sisältäni.

// 478 sanaa
// Mesi? Helmi? Sori Marja valittaa silmästänsä koko ajan, mut kyl se kohta lopettaa

Nimi: Ilotassu

09.12.2018 16:48
”Ilotassu?” havahduin yhtäkkiä ääneen, joka tuli aivan viereltäni. Avattuani silmäni näin hieman kummastuneen Apilatassun luonani. Samassa tajusin, että olin ilmeisesti torkahtanut pedilleni, vaikka aurinko oli vielä vaikka kuinka korkealla.
”Nukutko sinä täällä keskellä päivää?” hän ihmetteli.
”Saatoin hieman torkahtaa”, sanoin hieman nolostuneena. Mietin vain, että miten saatoin tehdä näin, koska ei minua oikeastaan edes väsyttänyt kun kävin pedilleni makaamaan. Minulla ei ollut oikeastaan muuta tekemistä, niin siksi vain päätin mennä makoilemaan, en missään nimessä nukkumaan keskellä päivää.
”No kuitenkin, ajattelin kysyä että haluaisitko ruokaseuraksi?” Apilatassu ehdotti ja samassa huomasin hänen tassujensa juuressa melko pulskan kalan. Nyökkäsin ja astelimme suoraa tietä oppilaiden pesän suulle, jossa asetuimme pensaan varjoon nauttimaan kalasta jutellen samalla.
”Miten koulutuksesi sujuu?” kysyin ystävältäni yrittäen virittää jotain keskustelua välillemme.
”Oikein hyvin, Nokihäntä on taitava mestari ja olen oppinut häneltä paljon”, Apilatassu selitti tyytyväisenä mutustellen kalaansa.
”Niin on Helmiäisvirtakin. Hän vain on ollut nyt pentutarhalla hoitamassa pentujaan, mutta palasi nyt taas onneksi mestariksi”, kerroin naaraalle tyytyväisenä. Ruokailun jälkeen Apilatassu ilmoitti menevänsä hetkeksi ruokalevolle, kun taas minä jäin oppilaiden pesän suulle tylsistyneenä ihmettelämään leirin tapahtumia.

//175 sanaa
//Pätkä, mutta joku?

Nimi: Viimatassu

09.12.2018 11:07
"Oikein hyvä asento. Nosta kuitenkin tassujasi kun liikut, jos liu'utat, saalis kuulee sinut", naaras maukui ja katseli minua tummansinisillä silmillään. Purin hampaitani yhteen, sillä tuon seikan olin unohtanut. En edes muistanut, oliko siitä koskaan ennen kerrottu minulle. Joka tapauksessa olin epäonnistunut. Jos meinasi olla mahtava ja täydellinen, ei voinut epäonnistua. Henkäisin syvään sisään ja sitten ulos ja laskeuduin takaisin vaanimisasentoon. Tällä kertaa jännitin lihakseni ja nostelin jalkojani. Keskityin jokaiseen askeleeseen ja siihen, ettei jalan laskeutuessa kuulunut minkäänlaista tömähdystä.
"Oikein hyvä", Helmiloiste maukaisi ja nousin ylös venytellen.
"Näetkö tuon pienen kiven?" mestari kysyi osoittaen käpälällään pientä, ehkä hiiren kokoista kiveä. Nyökkäsin. Koulutustuokiomme oli mennyt sellaiseksi, että Helmiloiste puhui ja minä nyökkäsin. Toisaalta se oli ihan hyvä asia, eihän taisteluja puhumalla voitettu.
"Hyvä. Se on saaliisi", naaras naukaisi. Kyyristyin maahan ja aloin hiipimään. Hiivin, kunnes olin hännänmitan päässä kivestä. Silloin keräsin takajalat alleni ja loikkasin korkeassa kaaressa kiven päälle. Oikea etukäpäläni meni kuitenkin vähän sivuun ja vain vasen tassu oli kivessä kiinni. Käännyin ympäri ja istahdin kuuntelemaan vaaleanharmaan naaraan mielipidettä.
"Loikka oli hieno, samoin vaanimimen. Muista kuitenkin aina tarkistaa tuulen suunta ja mennä sen alapuolelle. Nyt olit tuulen yläpuolella niin, että tuuli olisi tuonut tuoksusi suoraan saaliseläimelle", naaras neuvoi. Huokaisin ja tiuskaisin jotain kelvotonta osaksi itselleni ja osaksi kivelle. Kun minua ärsytti, en oikein osannut ajatella, mitä tein. Aloin katumaan tiuskaisuani heti sen suustani päästessä. Huokaisin ja annoin jäänsinisten silmieni vain vaeltaa maassa tympääntyneenä.

Takaisintulomatkalla hampaissani oli pullea hiiri. Olin saanut sen kolmannella yrittämällä ja silloinkin niin, että Helmiloiste oli säikäyttänyt sen puskasta suoraan kynsiini. Saalistustaidoissani oli vielä hiomista, sen pystyin myöntämään itsekkin. Muuta hyvä asia oli se, että olin kuitenkin saanut napattua hiiren. Toinen hyvä asia oli se, että entinen päällikkö Helmiloiste oli luvannut, että harjoittelisimme huomenna taistelua sisareni veljeni Tomutassun kanssa. Saalistaminen oli joskus mukavaa, mutta näissä toisissa saalistusharjoituksissa kaikki oli mennyt aivan päin hiirenpapanaa. Nuo taisteluharjoitukset olisivat viidenteni. Hopeaisen harmaa jäänsinisilmäinen mestarini oli päättänyt panostaa taistelutaitoihini, sillä näin sodan aikana voisin tarvita niitä minä hetkenä hyvänsä. Myrskyklaanin leiriin oli jo hyökätty. Milloin olisi meidän vuoromme? Ehkäpä me, Metsäklaani, hyökkäisimme seuraavan kerran. Kostoksi. Tahtoisin ihan vain mielenkiinnosta mukaan hyökkäykseen, mutta näin nuoria oppilaita ei varmaankaan otettaisi mukaan taistelemaan niitä Viiltoklaanilaisia soturilakia kunnioittavia ääliöitä vastaan. Leiri pilkotti jo näköpiirissämme, kun irtauduin ajatuksistani. Helmiloiste kiristi tahtiaan hölkäksi, mutta minä pistin paremmaksi. Pingoin hiiri suussani leiriin niin, että sisäänkäynnin puskien lehdet heiluivat. Sain osakseni hämmästyneitä katseita ja palauttelin tuhahtaen kunniakasta oppilaan asennettani. Kävin laskemassa hiiren tuoresaaliskasaan ja istahdin odottamaan harmaata naarasta, jonka jalat värjäytyivät tummemmiksi polvista alas päin. Pian sinisilmäinen Helmiloiste astelikin uloskäynnistä sisään.
"Saat loppupäivän vapaata", naaras maukaisi ohi kävellessään.
"Kiitos", mau'uin mestarilleni ja käännyin häntääni nytkäyttäen kohti oppilaiden pesää. Psän edessä istuskeli minun rakas veljeni, Tomutassu. Hänen mestarinsa oli savunharmaa naaras nimeltä Marjakieli. Astelin pikät kynnet maahan viiruja vedellen veljeni luokse. Istahdin mitään sanomatta tummanharmaan, tabbykuvioisen kollin viereen. Korvani olivat jääräpäisen oloisesti takakenossa. Jokaista kissaa ärsytti joskus, ja nyt minua ärsytti melko paljon. Tomutassulla ei näyttänyt menevän mitenkään sen paremmin. Tämä tuhisi jäänsiniset silmät hieman tavallista poikkeavasti viirumaisempina.
"Miten sinulla menee?" kysyin huokaisten. Heilautin korviani itseäni tyhmästä kysymyksestä syyttäen. Olisiko kissa voinut keksiä tyhmempää kysymystä veljelleen, jota ilmiselvästi näytti vaivaavan jokin.
"Helmiloiste laittoi minut saalistamaan kiviä. En tajua, miten tuollainen kokenut kissa voi keksiä niin tyhmän tehtävän", mau'uin jonkinlaista jäätävyyttä äänessäni. Se hätkähdytti minua. En minä ollut tuollainen! Olin kiltti Viimatassu. En ollut kuten isäni muille kissoille. Henkeni miltei salpautui itseäni syytellessäni. Tuollainen äänensävy ei kuulunut minulle.
"No, ehkä se auttoi. Sain nimittäin melko pulskan hiiren", kerroin Tomutassulle itseltäni anteeksi pyydelleen. Sain veljessäni aikaan jonkinlaisen hyväksyvän murahduksen tämän katsahtaessa tuoresaaliskasaan, joka juuri tällä hetkellä vaikutti ainoastaan muutaman tapetun eläimen rykelmältä. Mukana oli yksi luiseva mustarastas, eilen pyydetty ahven ja kaksi hiirtä, joista pulskempi oli minun saalistamani. Jokiklaanin riistatilanne taisi olla hälyttävän huono. Mahani murahti nälästäni muistuttaen. Olin syönyt viimeeksi eilen. Ainakin emoni Helmiäisvirta oli murahtanut jotain sinne päin, että nyt vain opeteltiin taistelemaan yhä paremmin, kun klaani näki nälkää.
"Tahdotko sen? Voin käydä hakemassa", tarjosin Tomutassuun katsahtaen. Taas tässä oli käynyt niin, että ehdottelin harmaalle veljelleni erilaisia vaihtoehtoja tämän odottaessa.
"En", tämä ärähti. Hätkähdin hieman Tomutassun suorasta vastauksesta. Ynähdin hieman. Ehkä Tomutassulla vain oli huono hetki. Tämä kuitenkin oli niin mukava kissa ja niin edespäin. Minun tehtäväni tuon oppilaan veljenä oli olla ärsyttämättä tätä ja yrittää lohduttaa. Kyllä Tomutassu vielä leppyisi. Ei hän mikään paholainen sentään ollut.
"Voit kertoa minulle, mikä sinua vaivaa. Lupaan kuunnella", mau'uin viimeisenä tarjouksena Tomutassulle. Jos kolli ei reagoisi tähän mitenkään muuten kuin erittäin negatiivisesti, sanoisin tälle vain hyvät päivänjatkot ja häipyisin oppilaiden pesään makuusijalleni itseäni sukimaan.

//Tomppa? Wiima voi sit vaa nyökkäillä ja olla muutenki semmonen 'oon vaa tämmönen pikkukärpänen'-tyyppinen
//750 sanaa

Nimi: Kuusipentu

08.12.2018 14:08
Tiiraillessani leirin suuaukkoa sieltä oli yhtäkkiä saapunut kissoja. Jäätikkövirta, jonka olin opetellut tunnistamaan hänen mustasta, harmaaraidallisesta turkistaan, ja tämän oppilas, Haapatassu, olivat saapuneet leiriin. Olin kuullut, että Haapatassu oli kuuro, ja olin kysynyt, mitä se tarkoitti. Vuokkovirta oli selittänyt, että se tarkoitti, ettei Haapatassu kuullut korvillaan mitään. Siksi hänen kanssaan täytyi keskustella enemmän elekielellä ja puhua tietyllä tavalla, jotta naaras sai luettua sanat kissan huulilta. Se kuulosti vaikealta, mutta mielenkiintoiselta.
Jäätikkövirran ja Haapatassun perässä saapui kuitenkin kaksi kissaa, joita en ollut nähnyt koskaan ennen. Heidän erikoinen tuoksunsa leijui minunkin luokseni.
Ensimmäisenä saapui valtavan kokoinen, oranssivalkoinen kolli, jolla oli jäänsiniset silmät. Hänen turkkinsa oli oudon rähjäinen ja näin verta joissakin paikoissa. Hän oli kuitenkin ylvään ja komean oloinen kissa, joka antoi katseensa kiertää leirimme ympäri.
Toinen oli pienikokoisempi, sinisenharmaa naaras, jolla oli meripihkan sävyiset silmät. Hän näytti myös haavoittuneelta ja myöskin väsyneeltä.
"Keitä nuo ovat?" kysyin vilkaisten Vuokkovirtaa.
Oranssivalkea kolli kuuli ääneni ja käänsi katseensa minun suuntaani. Tuijotin häntä avoimesti. Hän käänsi kuitenkin katseensa sivuun.
"He ovat Myrskyklaanista. Heillä on asiaa päälliköllemme", Vuokkovirta naukui ja veti minua lähemmäs itseään kietaisten häntänsä ympärilleni.
Minä kuitenkin pyristelin kauemmas ja tuijotin vieraita.
"Mitkä heidän nimensä ovat?"
"Tuo suurikokoinen kolli on nimeltään Haikarahuuto. Hän on Myrskyklaanin varapäällikkö", Kaakkurisulka, joka istui edelleen seurassamme, kertoi.
"Tuon toisen kissan nimeä en tiedä. En ole nähnyt häntä ennen", hän jatkoi.
"Ai. Miksi he siis ovat täällä?" kysyin.
"Heillä on asiaa päälliköllemme, Kurkitähdelle. Ainakin niin uskoisin", Vuokkovirta sanoi.
Jäätikkövirta oli käynyt jossain ja palasikin hakemaan vieraat. Hän vei heidät jonnekin pois näkyvistä.
"Mitähän asiaa heillä sitten on?" sanoin tuijottaen pesää, jonne he olivat kadonneet.
"Sitä emme voi tietää", Vuokkovirta napautti.
"He olivat haavottuneita", jatkoin.
"Niin.. heille on tainnut käydä jotakin. Mutta ei sinun tarvitse siitä huolehtia. Miten olisi sammalpallo?" Vuokkovirta kääntyi ympäri ja pujottautui pentutarhaan.
Vilkaisin sijaisemoni perään, mutta en liikahtanut minnekään. Kaakkurisulka oli lähtenyt suuntaamaan tuoresaaliskasalle suittuaan harmaan ja valkoisen kirjavan turkkinsa ojennukseen.
"Kuusipentu!" Vuokkovirta huikkasi pentutarhasta.
Vastentahtoisesti käännyin ympäri ja astelin sisään pentutarhaan.
"Milloin minusta tulee oppilas?" kysyin ja katsoin ilmeettömästi sammalpalloa, jota Vuokkovirta piteli kynsissään.
"Varmaankin aika pian. Alat olla tarpeeksi vanha", naaras naukui ja istahti alas vyöräyttäen sammalpallon minua kohti.
Loikkasin pallon kimppuun ja potkaisin sen toiseen päähän pesää. Vuokkovirta lähti noutamaan sitä hymähtäen hiljaa.
"Kuka minun mestarikseni tulee?" jatkoin utelua samalla, kun nappasin Vuokkovirran heittämän sammalpallon ilmasta kiinni sangen taitavasti, vaikka itse sanoinkin.
"Sitä ei voi tietää. Kurkitähti päättää sinulle sopivan mestarin", naaras naukui.
"Klaanissamme on tällä hetkellä paljon oppilaita, joten vapaita mestareita ei kyllä ole ihan hirveän montaa. Mutta olen varma, että päällikkö valikoi heistä sinulle sopivan", hän jatkoi ja nappasi sammalpallon, jonka heitin hänelle.
"Okei", mumahdin ja unohdin sitten koko asian jatkaen sammalpallon pelaamista sijaisemoni kanssa.

//443 sanaa

Nimi: Kurkitähti

07.12.2018 20:28
Kun havahduin hereille parantajan pesän hämärässä, tajusin nukahtaneeni. Päivä ei vielä ollut kulunut loppuun joten en pääsisi vielä parantajan pesästä. Käännyin rauhallisena hiukan, mutta silloin katseeni osui tummanruskeaan turkkiin yhdellä sammalvuoteista. En erottanut kissaa aivan kunnolla, ja kävin läpi kaikki klaanin tummanruskeat kissat, mutta tässä ei ollut yksikään heistä. Ilmassa ei kuitenkaan ollut muiden klaanien hajuja. Kollin haju oli tuttu, mutten saanut siitä kiinni. Hiljalleen silmäni tottuivat hämärään ja tunnistin viimein piinaavan tutun tuoksun.
"Mäntyvarjo", henkäisin kuolleen parantajaoppilaan nimen, saaden vastaukseksi varovaisen nyökkäyksen.
"Oletko kunnossa?" kysyin sitten.
"Mitä.. Mitä minä täällä teen? Minähän kuolin, tiedän sen, muistan oikein hyvin, kuinka olin Tähtiklaanissa", Mäntyvarjo naukui ääni täynnä hämmennystä, sivuuttaen kysymykseni.
"Vai mitä?" kolli kääntyi enemmän minua kohti.
"Niin, muistan sen kyllä", vahvistin.
"Et ole ainoa kuollut, joka on palannut takaisin, Tähtiklaanista on tullut jo useita kissoja takaisin tänne", selitin Mäntyvarjolle lieventääkseni tämän hämmennystä. Pian Putousvirta pujottautui sisään pesään ja huomioni kääntyi häneen varjoissa pesän perällä olevasta Mäntyvarjosta. Putousvirta ei ilmeisesti huomannut Mäntyvarjoa, mikä ei toisaalta ollut ihme, eihän hän odottanut kyseistä kissaa siellä näkevänsä ja olihan kolli muutenkin melko syrjässä.
"Minä voin oikein hyvin, Kirkasmarjan mukaan pääsen huomenna parantajan pesästä. Entä miten sinulla sujuu?" vastasin ystävällisesti ja esitin sitten oman kysymykseni. Siinä välissä tulin vilkaisseeksi Mäntyvarjoa, enhän ollut vielä aivan varma, oliko hän kunnossa.

//212 sanaa.
//Putous?

Nimi: Nagini

07.12.2018 14:51
Putousvirta: 8kp -

Kurkitähti: 8kp -

Jäätikkövirta: 44kp! -

Mesiviiksi: 5kp -

Marjakieli: 21kp! -

Perhostassu: 23kp! -

Helmilloiste: 7kp -

Puumatassu: 7kp -

Helmiäisvirta: 61kp! -

Kuusipentu: 17kp -

Salamasydän: 0kp, tarinassa liian vähän sanoja

Haapatassu: 43kp! -

Päivätassu: 7kp -

Nimi: Putousvirta

07.12.2018 08:55
Hymyilin lempeästi vieressäni istuvalle naaraalle. Hän ei rakastanut minua, mutta tunsi sentään jotain minua kohtaan. Istuimme hetken vain hiljaa katsellen tähtitaivasta. Tummalla taivaalla ne näyttivät entistä kirkkaammilta.
"Lähdetäänkö leiriin?" kysyin jonkin ajan kuluttua. Ilma oli kylmä, ja vaikka olisin halunnut olla täällä kahdestaan Pääskylennon kanssa, halusin lämmittelemään soturien pesään. Naaras käänsi häikäisevän kauniit siniset silmänsä minuun ja nyökkäsi. Sitten nousimme ja astelimme leiriin ja siellä soturien pesään. Varapäällikkönä minun paikkani oli keskellä, Pääskylennon taas nuorempana soturina lähempänä reunaa. Ehkä joskus voisimme nukkua lähekkäin, toistemme vieressä, mutta vielä ei ollut sen aika.

Kävelin yksikseni Jokiklaanin lumisella reviirillä. Täällä oli hiljaista, rauhoittavan hiljaista. Minun oli saatava miettiä asioita omissa oloissani. Jotain oli nimittäin tapahtunut, ja se oli aiheuttanut minussa hyvin ristiriitaisia tunteita.
Lampisydän oli ylösnoussut.
Tietenkin olin osannut odottaa sitä. Pimeyden Metsän ja Tähtiklaanin portit olivat auki, joten kuolleet kissat ikään kuin heräsivät henkiin. Olin tietysti ollut iloinen, sillä joskus olin rakastanut Lampisydäntä, joskus meillä oli ollut perhe ja hän oli ollut kumppanini. Mutta niin ei ollut enää. En tuntenut rakkautta häntä kohtaan, sillä Pääskylento oli tullut tilalle. Rakastin häntä enemmän, kuin olin Lampisydäntä koskaan rakastanut. Lampisydän saattoi kuitenkin yhä rakastaa minua. Tilanne oli kiusallinen.
Kuljettuani vailla päämäärää jo aika kauan, tajusin, ettei ongelmani ratkeaisi täällä. Minun oli palattava leiriin, mutta ajatus ei houkutellut minua millään muotoa. Tuntui, että minun pitäisi valita kahden kissan välillä, enkä halunnut tehdä sitä. Heti leiriin päästyäni Lampisydän varmaan liimautuisi minuun, sillä minusta tuntui, että hän oli hiukan mustasukkainen Pääskylennolle.
Asteltuani leirin suuaukolle livahdin nopeasti sisään ja katsahdin hätäisesti ympärilleni entisen kumppanini varalta. Häntä taikka Pääskylentoa ei kuitenkaan näkynyt. *Jaa.* Helpottavaa. Otin siis suunnan kohti parantajan pesää, jossa tiesin Kurkitähden olevan. Ehkä hänellä olisi minulle jotain tekemistä.
Parantajan pesässä oli tuttuun tapaan hämärää ja vahva yrttien tuoksu leijaili ilmassa. Muistelin, miten pentuna olin hiippaillut tänne syömään unikonsiemeniä. Helmiloiste oli ollut suunniltaan huolesta.
Tummanruskea kollikissa makoili sammalpedillä. Seisahduin päällikön eteen nyökäten kunnioittavasti.
"Miten voit, Kurkitähti?" kysyin istuutuen. "Toivottavasti paranet pian."

//Kurki?
//322 sanaa

Nimi: Kurkitähti

06.12.2018 20:17
Makasin vihreällä, pehmeällä sammalvuoteella parantajan pesässä. Kertasin vielä muutaman kerran mielessäni, mitä Haikarahuuto oli kertonut. Sen jälkeen taas kävin läpi kaikkia mieleeni juolahtavia mahdollisesti hyödyllisiä asioita. Lähinnä omia kokemuksiani ja muilta elämäni aikana kuulemaani. Muistelin, mitä olin kuullut aiemmista sodista. Ensimmäisenä mieleeni juolahti viimeisen sota. Se oli päättynyt vain kovin pienen hetken ennen kuin olin tullut osaksi Jokiklaania. Pentuaikoinani se oli siis vielä melko tuore tapahtuma, jonka ansiosta olin kuullut siitä melko paljon. Olin kuullut, että sodassa Viiltotähden joukot olivat ottaneet panttivankeja ja taanneet siten voittonsa. Panttivangeiksi olivat päätyneet silloiset Jokiklaanin päällikkö Palotähti, Varjoklaanin varapäällikkö Vaskitsaviima, Tuuliklaanin parantaja Ruusupiikki, sekä Myrskyklaanin klaaninvanhin Leijonaloikka. Ensimmäisenä kuoli Palotähti. Niinpä tietysti, päättivät tappaa juuri jokiklaanilaisen ensin, miksi joillakuilla oli sellainen pakkomielle pitää jokiklaanilaisia silkkoina kalanaivoina? Leijonaloikka oli käynyt Viiltotähden kimppuun ja ottanut tämän hengiltä. Kuolonklaanin pahamaineinen perustaja oli tainnut loppujen lopuksi käydä heikoksi, kun klaaninvanhinkin oli päihittänyt hänet. Pisaratähti, joka tunnettiin silloin Pisaraviiltona oli vuorostaan tappanut Leijonaloikan. Pudistelin päätäni häätääkseni mielestäni yksityiskohdat. Ne eivät nyt olleet olennaisia, vaan tärkeää oli, mitä saatoimme sodasta oppia. Että voittaisimme ottamalla merkittäviä viiltoklaanilaisia vangeiksi ja uhkaamalla tappaa heidät, jos Viiltoklaanin kissat eivät tottelisi meitä? Ei, emme me niin voisi tehdä. Se oli vastoin sitä, jonka puolesta taistelimme. Jotakin muuta. Että Pimeyden metsään ei ollut luottaminen? Tosin, sen me tiesimme jo muutenkin. Käänsin katseeni kahteen pieneen, pyöreään jälkeen, jotka olivat kovin lähekkäin. Käärmeen purema paranisi kyllä, uskoin niin vahvasti. Kirkasmarjakin oli aiemmin samana päivänä maininnut, että pääsisin seuraavana päivänä pois parantajan pesältä, vaikka minun pitäisikin heti palata, jos purema alkaisi jälleen vaivaamaan.

//254 sanaa.
//Joku?

©2019 Jokiklaani | Kuunpisara - suntuubi.com