Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Jokiklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Jokilaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Perhostassu

18.11.2018 14:04
Olin jutellut Apilatassun kanssa aika kauan, mutta silti minulla oli vielä asiaa.
"Olemme jutelleet aika kauan", totesin lopulta hetken keskustelun jälkeen. Apilatassu nyökkäsi.
"Niinpä. Pitäisikö tehdä jotain muuta välillä?" Apilatassu kysyi.
"Varmaankin", naukaisin. Nousin ylös ja hyvästelin Apilatassun. Katselin ympärilleni etsien katseellani Putousvirtaa. Näin hänet pian.
"Voimmeko mennä harjoittelemaan saalistusta?" kysyin mestariltani.
"Mennään vain", yllätyksekseni hän nousikin ylös. Lähdimme ulos leiristä. Pysähdyimme hetken kävelyn jälkeen.
"Harjoitellaan ensin asento", Putousvirta naukui kyyristyen maahan. Tarkastelin hänen asentoaan ja yritin itse perässä. Putousvirta korjasin jonkun pienen jutun ja kehui sitten.
"Hienoa Perhostassu", mestarini naukui kuulostaen tyytyväiseltä. Hymyilin itsekseni ja varoin, että Putousvirta ei näkisi.

Astelin takaisin leiriin kala suussani. Olin todella ylpeä itsestäni. Olin saanut kalan kiinni parin yrityksen jälkeen. Astelin tuoresaaliskasan luo ja pudotin kalan siihen. Tutkin kasan saaliita, mutta päätin olla ottamatta mitään, vaikka pieni nälkä kaihersi jo vatsaani. Etsin katseellani Jaguaaritassua, mutta en nähnyt häntä missään.
*Ehkä hän on harjoittelemassa*, ajattelin hiukan haikeana. Minun täytyisi jutella Jaguaaritassun kanssa. Emme olleet puhuneet keskenämme viime aikoina. Ainakaan kunnolla. Huokaisin ja päätin lähteä etsimään tätä vielä jostain leiristä. Jos vaikka löytäisin hänet.

//Jaguaari?
//179 sanaa

Nimi: Salamasydän

18.11.2018 10:54
Nuhani taisi viimeinkin olla parantunut. Tai ainakin nenäni oli lakannut vuotamasta. Kurkkuni vain oli kuiva kuin kivi ja siellä oli klimppejä, joita minun oli pakko yskiä koko ajan ulos. Ja jos en yskinyt, saatoin tuntea edellisen ateriani nousevan ylös kurkkuani. Ja se vasta hirmuista olikin; pelkkä tuntemus siitä, että oksennus nousi kurkkuani ylös, oksetti minua lisää. Tajusin, että kohta tulee, kompuroin äkkiä pois pediltäni, ja sain työnnettyä pääni ulos pesästä aika lailla viime hetkellä. Kielelleni jäi niin kamala maku, että minun oli juotava lätäköstä . Se maistui kuvottavalta, mutta helpotti, ainakin toistaiseksi. Kömmin tärisevin tassuin takaisin pedilleni pesässä. Hiirenpapanainen nuha!... Siis jos tämä nyt edes oli nuhaa, en enää ollut ihan varma siitä. Kauanko tätä nyt pitäisi vielä sietää? Jos pahin muka menee ohi seitsemässä päivässä, niin kaksi jäljellä.
Jos siis olen onnekas...

Nimi: Mesiviiksi

17.11.2018 18:28
"Mesiviiksi!" tuttu ulvaisu kiiri korviini. Vaaleanharmaa kissa rynnisti metsiköstä minua kohti. Väistin pari puuta, kunnes pääsin naaraan kohdalle. Pysähdyimme molemmat ja tein itse äkkikäännöksen. Käännyin katsomaan Hiiripisaraa, joka teki äkkijarrutuksen. Märkä maa oli liukas, ja naaras liusui kohti meitä lehtien päällä. Hän pysähtyi juuri ja juuri ennen meitä.
"Mitä tapahtuu?" kysyi siskoni, joka oli sattumalta löytänyt tiensä paikalle. Odotin, että sain tasattua hengitykseni.
"Hiiripisara.. Hän kuoli kuita sitten, mutta nyt hän on täällä taas", nau'uin yhä hieman hengästyneenä ja kauhistuneena tapahtuneesta. Kamomillapisara katsoi minua yllättynenenä.
"Mitä ihmettä on meneillään? Lehtiturkkikin kuoli, mutta nyt hän on taas täällä", naaras ilmoitti ja käänsi katseensa punaruskeaan naaraskissaan, joka hengitti raskaasti edessämme. Hiiripisara väläytti meille terävän hymyn.
"Hah, minun on varmaan parasta lähteä nyt", ilmoitti naaras yhä hymyissä suin. Hän kai tajusi olevansa aivan liian alakynnessä. Sähähdin soturin perään, kun hän käänsi meille selkänsä lähtien taivaltamaan kohti Nelipuita. Käänsin katseeni Kamomillapisaraan ja väläytin tälle kiitollisen hymyn.
"Kiitos. En olisi tiennyt, mitä olisin tehnyt jos et olisi sattunut paikalle. Olisin takuulla tappanut Hiiripisaran, taas", nau'uin synkästi ja käänsin katseeni maahan. En voinut salailla tällaista asiaa siskoltani, en sitten millään. Helmiloisteelta asian salaaminen oli niin vaikeaa, että en voisi valehdella Kamomillapisarallekin.
"Mitä?" myrskyklaanilainen kysyi yllättyneenä. Huokaisin.
"Se oli vahinko. Joitakin kuita sitten Hiiripisara yritti tappaa oppilastani. Minä estin sen, mutta Hiiripisara sai samalla surmansa. Minun ei ollut tarkoitus, mutta se vain tapahtui. Näin siitä kuun ajan painajaisia, ja nyt hän on taas täällä", nau'uin ääni säröillen. Tunsin sisareni katseen turkissani, kun roikotin päätäni.
"Ei se ollut sinun vikasi. Sinä vain puolustit klaaniasi", Kamomillapisara vakuutti ja kosketti kuonollaan turkkiani. Nostin pääni ylös väläyttäen hennon hymyn siskolleni.
"Mitä sinulle kuuluu?" kysyin. En ollut jutellut Kamomillapisaran kanssa aikoihin. Minun oli ollut niin kova ikävä häntä.
"Ihan hyvää. Et usko kun kerron, mutta Usvahännän sisaren tytär saapui hieman yli neljäsosakuu sitten Myrskyklaaniin!" sisareni naukui täpinöissään. Kohotin kulmiani yllättyneenä.
"Ihanko tosi? Miten hän löysi Myrskyklaaniin?" kysyin. Emo oli kertonut, että hän oli syntynyt kaukana täältä. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan puhunut sisaruksistaan meille.
"Entinen varjoklaanilainen, Härmävirta, törmäsi häneen jossain tuolla ja kertoi klaaneista. Hän johdatti Usvan tänne ja Saniaistähti hyväksyi hänet klaaniin. Nyt hän on Usvatassu", Kamomillapisara selitti. Nyökkäilin hitaasti.
"Aika yllättävää", totesin vain.
"Tiedätkö mitä Tähtiklaanissa ja Pimeyden Metsässä on meneillään? Miksi kuolleet palaavat takaisin?" Kamomillapisara käänsi keskustelun takaisin aiempaan.
"En tiedä. Palaavatkohan kaikki?" kysyin viitaten vanhempiimme sekä edesmenneisiin sisaruksiimme. Olisi ihana nähdä heidät taas. Minulla oli ikävä kaikkia heitä, erityisesti Kortelampea ja vanhempiamme.
"Pahastuisikohan Saniaistähti, jos esittelisit minut tälle Usvatassulle? Olisi mukavaa tavata uusi sukulaisemme", naukaisin Kamomillapisaralle varovasti. Myrskyklaanin leiriin meneminen tuskin haittaisi Saniaistähteä, mutta silti sen ehdottaminen sai jonkin muljahtamaan vatsassani.

//Kamo?
// 433 sanaa

Nimi: Mesiviiksi

17.11.2018 17:00
Kokoontumisen jälkeiset tunnelmat ahdistivat minua. Viiltotähti oli julistanut sodan alkavaksi, ja Jokiklaani oli mitä ilmeisemmin liittoutunut Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin kanssa. Se oli hyvä asia, sillä nyt saisin olla ilman hyvää syytä ja hämmästelyä läheisimmissä väleissä Myrskyklaanin kanssa. Vaikka sydämeni kuuluikin nyt Helmiloisteelle ja pennuillemme Jokiklaaniin, se kaipasi juuriaan Myrskyklaanissa. Vaeltelin Nelipuiden lähellä ilman määränpäätä ja katselin maisemia. Mietin tulevaisuuttani. Mietin kokoontumisessa nimetyn Metsäklaanin tulevaisuutta. Jos häviäisimme sodan, kaikki olisi ohi. Viiltotähti tuskin antaisi meille armoa, jokainen Tähtiklaaniin uskova Varjoklaania lukuun ottamatta menettäisi varmaan henkensä. Ajatuskin siitä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Kuulin rasahduksen takaani. Vaistomaisesti väräytin korviani ja käännyin äänen suuntaan. En nähnyt ketään. Rasahdus kuului uudestaan, jonka jälkeen alastoman pensaikon suojista asteli esiin punaruskea naaraskissa. Soturin takaraivo oli veressä, hän katsoi minua murhanhimoinen loisto silmissään. Nielaisin, kun tunnistin soturin. Hän oli Hiiripisara, soturi jonka olimme tappaneet vahingossa Jäätikkövirran kanssa joitakin kuita sitten. Astuin askeleen taaksepäin ja räpyttelin silmiäni. Tämä ei voinut olla totta. Naaras oli kuollut ja me olimme vieneet hänen ruumiin pois. Näinkö minä unta? Ei, kyllä se totta oli. Soturi lähestyi minua hitaasti murhaava katse kasvoillaan.
"Miten sinä olet täällä?" sain kysyttyä perääntyessäni kauemmas lähestyvästä kuolonklaanilaisnaaraasta. Hiiripisaran suupieli nytkähti, kun hän pysähtyi.
"Niinpä, minä en tiedä", naaras vastasi, jolloin myös minä pysähdyin. Huomasin, että soturi huojui puolelta toiselle. Päässä oleva haava näytti ikävältä. Se oli tullut hänen lyötyään päänsä kiveen. Soturi ei näyttänyt voivan kovin hyvin.
"Sinun pitäisi olla kuollut", sain soperreltua. Olin nähnyt monena yönä painajaista Hiiripisarasta ja tämän kuolemastaan. Se oli ollut minun syyni, vaikka olinkin vain puolustanut oppilastani ja itseäni.
"Minä olinkin, kunnes palasin takaisin. Minua ei edes oikeastaan kiinnosta, miksi niin kävi. Tällä hetkellä tahdon vain repiä sinut riekaleiksi", naaras naukui sähisten. Nielaisin. Voisin hyökätä soturin kimppuun. Ylivoima olisi takuulla minulla. Mutta toisaalta, jos tappaisin hänet uudestaan, se ei tekisi minusta sen parempaa. Voisin juosta myös karkuun, mutta en halunnut johdattaa kuolonklaanilaista suoraan Jokiklaanin leiriin. Yritin kuumeisesti etsiä ratkaisua ongelmaani.
Hiiripisara nousi ylös ja aloitti suoran hyökkäyksen. Naaras juoksi minua kohti kynnet ojossa, mutta väistin hänen iskunsa. En keksinyt muutakaan, joten lähdin pinkomaan karkuun kohti Nelipuiden laaksoa. Ikävä kyllä Hiiripisara seurasi perässäni. Liu'uin alas laakson reunamaa ja olin vähällä menettää tasapainoni. Jatkoin kuitenkin matkaani kohti laakson toista reunamaa. Myrskyklaanin reviiri häämötti jo edessäni, kun kiipesin Hiiripisaran edellä loivaa mäkeä ylöspäin.
"Apua!" huusin niin kovaa kuin vain pystyin. Toivoin, että joku kuulisi hätähuutoni. Mitä ikinä tapahtuisikaan, en suostuisi tappamaan Hiiripisaraa uudelleen. En suostuisi, siitä olin varma. En uskaltanut edes koskea Hiiripisaraan, sillä en tiennyt, osaisinko olla tappamatta tätä. Pelkäsin, että viha yltyisi liian suureksi, ja tappaisin soturin aivan vahingossa.

//Kamo? XD
// 424 sanaa

Nimi: Elandra

17.11.2018 16:37
Jaguaaritassu: 21kp! -

Perhostassu: 13kp -

Jäätikkövirta: 40kp! -

Haapatassu: 17kp -

Mesiviiksi: 5kp -

Salamasydän: 6kp -

Putousvirta: 6kp -

Vuokkovirta: 5kp -

Pääskylento: 4kp -

Viimapentu: 19kp - Olet nyt valmis oppilaaksi. Sopikaa yhdessä Tomupennun kanssa nimityksistänne, kirjoittakaa siitä ja ilmoittakaa ilmoituksiin. Mestarisi tulee olemaan Helmiloiste.

Tomupentu: 24kp! - Olet nyt valmis oppilaaksi. Sopikaa yhdessä Viimapennun kanssa nimityksistänne, kirjoittakaa siitä ja ilmoittakaa ilmoituksiin. Mestarisi tulee olemaan Marjakieli.

Marjakieli: 19kp -

Kurkitähti: 18kp -

Puumatassu: 5kp -

Helmiloiste: 7kp -

Nimi: Marjakieli

16.11.2018 19:22
Kävin mielessäni lävitse tämän illan tapahtumia ennen kuin olin saapunut tähän kokoukseen, missä kaikki tuntui menevän aivan väärään suuntaan.
Ajatuksiini palasi uudestaan Tuuliklaanin oppilas, jonka nimeä en muistanut kuulleeni. Tai jos sen satuinkin kuulemaan, taisin onnistuneesti sivuuttaa sen. En pitänyt pientä naarasta niin oleellisena tekijänä omassa elämässäni. Naaras oli ollut melko koppava ja olimme käyneet jonkinlaista sanaharkkaa keskenämme ennen kuin hän oli suostunut lähteä matkoihinsa.
”Mitä sinä suotta minulle ärhentelet, kun en ole edes maillanne”, oppilas oli röyhistänyt rintaani. Pelkkä turhautumiseni tähän oppilaaseen oli saanut minut huonolle tuulelle ennen kuin olin palannut takaisin Jokiklaanin leiriin. Olin lopulta vain kyllästynyt naaraan kanssa väittelemiseen tai silmiäni pyöritellen poistunut paikalta. Sain hyvin kuivan vaikutelman Tuuliklaanista, kiitos tämän naaraan. En ymmärtänyt kuinka Karpalotähti ei katsonut missä hänen klaaninsa jäsenet olivat ja milloin. Toisaalta… Ei kyllä Kurkitähti tiennyt missä minäkään olin ollut.
Leirissä olin kuvitellut kaiken menevän aivan toisin, mutta toivo taisi olla aivan turhaa. Päädyin kokoontumiseen yhdessä muiden jokiklaanilaisten kanssa. Se ei varsinaisesti ollut asia, mikä minua olisi ärsyttänyt, mutta mahdollisuus kohdata tuuliklaanilainen naaras uudestaan sai hampaani pureutumaan toisiinsa. Todellisuudessa olin päätynyt kohtaamaan jotakin paljon pahempaa kuin tämän naaraan läsnäolon.
Nostin katseeni nyrpeänä ylös kohti Viiltotähteä. En ymmärtänyt kuinka tämä kyseinen kolli jotenkin oli yhtäkkiä onnistunut pääsemään oman klaaninsa johtoon. Sen ei olisi pitänyt tapahtua. Kaikki tiesivät sen jo silloin, kun kolli oli hypännyt suurkivelle. Raetähden olisi pitänyt jatkaa Kuolonklaanin päällikkönä ja kaikki tämä tuleva olisi yhä vain kissojen päässä oleva uhka. Nyt se kuitenkin oli tulossa toteen ja kaikki yhden kissan takia, joka kuvitteli olevansa mikäkin maailman mahtavin kissa. Toki hänellä oli tukenaan yhdeksän henkeä ja klaani, mutta minun mielestäni hän vain tahtoi valtaa pelotellaksensa muita. Hän oli aivan kuin kaikki muutkin kuolonklaanilaiset. Miksi klaanit eivät olleet yrittäneet häätää tätä klaani? He olivat antaneet sen jäädä metsään muistuttamaan meitä olemassaolostansa. Kuolonklaani oli uhka ja nyt se nähtiin. Varjoklaanikin oli päättänyt liittoutua tämän saastaisen klaanin kanssa. Minua raivostutti suunnattomasti.
”Millä oikeudella te yhtäkkiä aloitatte sodan meitä muita vastaan?” kysyin yhtäkkiä korottaen ääntäni. Tiesin olevani erittäin heikoilla jäillä, mutta huoleni eivät juuri nyt olleet itsessäni vaan muissa kissoissa, jotka olivat kanssani täällä kokoontumisessa. Me olimme saarrettuja ja Viiltotähti oli tehnyt sen meille erittäin selväksi. ”Sitä paitsi jos aiot antaa meille aikaa valmistautua, miksi sinulla on kaikki nämä soturit mukanasi? Tarvitseeko sinun muistuttaa meitä siitä, että sinä todella aiot tehdä meistä selvää tuomalla kaikki nämä kissat saartamaan meitä? Pelkät sanatkin olisivat kyllä riittäneet viemään sinun sanasi perille.”
Vedin raivostuneena ilmaa sisään keuhkoihini ja hengitin ulos. Katsoin Viiltotähteä silmiin sanoessani: ”Sinä itse kysyit oliko kenelläkään kysyttävää. Tässä minun: miksi sinun täytyi aloittaa sota ja tuhota rauha, jonka rakentamiseen meni oma aikansa?”

// 434 sanaa
// Viilto? Kalma? Kuka ikinä nyt Marjaa vetääkää turpaan xD

Nimi: Haapatassu

16.11.2018 19:09
Tassuttelin tuoresaaliskasalle ja silmäilin saaliita. Kasassa oli hiirtä, kalaa ja vesimyyriä. Noukkaisin pulskan hiiren ja siirryin oppilaiden pesän lähistölle nauttimaan ateriastani. Revin palasia saaliista ja hotkaisin ne saman tien. Siitä on jo kulunut aikaa, kun olin viimeksi syönyt. Nuoleskelin huuliani, kun olin saanut hiiren viimeisteltyä. Kohotin katseeni ja tiirailin katseellani ympäri leiriä. En ole vielä tutustunut muihin klaanikissoihin tai edes tehnyt ystäviä. Ainoat kissat jotka tunnen, ovat mestarini ja pentutarhan kuningattaret. Kuningattaret ovat todella ystävällisiä ja nautin suuresti pentujen kanssa temmeltämisestä. Vallan herttaisia yksilöitä. Hymähdin katsellessani pentutarhan suulla leikkiviä kissanpentuja ja uneksin omista haaveistani saada perustettua perheen. Olenhan vasta oppilas ja minulla on rutkasti aikaa etsiä se oikea. Tärkeimmät ensin; harjoitukset ja ystävät. Miettiessäni asioita lävitse, muistin unohtaneeni kysyä mestarini nimeä. Pyörittelin silmiäni, kun en tajunnut edes kysyä niin päivänselvää asiaa.
Puhdistin paksua turkkiani huolellisesti ja pitkillä vedoilla. Turkkiini oli tarttunut pieniä risuja, joita olin saanut temmeltäessäni pitkin reviirejämme. Sain yhtäkkiä muistikuvan erakkopennusta, joka oli hukkumaisillaan jokeen. Tähtiklaanin tähden, mestarini oli ehtinyt juuri ja juuri pelastamaan hänet. Sisälläni alkoi kasvaa huoli kyseisestä pennusta. Miten hän voi? Pentu näytti kovin uupuneelta vaelluksestaan ja jokeen putoamisesta. Nousin neljälle tassulleni ja kipitin parantajan pesälle. Astuessani parantajan pesään, kuonooni tungeksi erilaisia hajuja ja tuoksuja. Nyrpistin nenääni tuoksujen sekoittuessa toisiinsa ja se aiheutti minulle lievää painetta päähän. Suunnistaessani syvemmälle näin pesän seinämien olevan tehty kaislasolmuista, jotka kiipeilivät pesän kattoon asti. Pesän perällä oli kauniit simpukka ja sulka koristelma. Olen huomannut kaikissa pesissä olevan simpukoita. Hahmotin klaanimme parantajan mustan turkin ja naaraan valkean rinnan. Naukaisin tervehdykseksi ja Kirkasmarja käänsi nopeasti katseensa minuun. Hänellä oli syvät vihreät silmät, jotka kuitenkin loistivat ystävällisyydestä. Istahdin hänen eteensä ja keräsin ajatukseni.
”Onko sinulla täällä erakkopentu huostassasi? Haluaisin tietää hänen voinnistaan.”, nau’uin hieman hermostuneena. Kirkasmarja vastasi nyökkäen päätänsä.
”Hän voi paremmin, joten voit tulla katsomaan häntä. Kuitenkin hänen pitää levätä tulevaa varten.”, naaras vastasi minulle. Erotin sanat hänen huuliltaan. Nyökkäsin vastaukseksi ja seurasin Kirkasmarjaa potilaiden luokse. Sammalvuoteet olivat tyhjät yhtä lukuun ottamatta. Vuoteella kyhjötti harmaa pentu, joka lepäsi parhaillaan. Olin huojentunut, että pennulla oli kaikki hyvin. Kiitin Kirkasmarjaa ja suuntasin pesästä ulkoilmaan. Astuessani pesästä ulos vedin syvää henkeä puhdistaakseni kuononi yrttien hajuista. Ne olivat ehtineet täyttää pääni ja annoin raittiin ilman puhdistaa keuhkoni. Huomasin taivaan harmaantuneen ja tulleen tummemmaksi. En huomannut näitä pilviä tänään aikaisemmin. Reviirien tutkiminen oli vienyt paljon aikaa, miltein kokonaisen auringonhuipun. Annoin katseeni menevän pitkin pilviä ja taivasta arvioiden ajankohtaa.
”Kuunnousu.”, kehräsin itsekseni ja tassuttelin leirin toiselle puolelle. Oli aika kerätä energiaa huomista varten. Mestarini oli kertonut meidän menevän harjoittelemaan metsästystä. Tassuttelin oppilaiden pesään haukoitellessani leveästi. Menin omalle sammalvuoteelleni kerälle ja laskin pääni tassujeni päälle. Ei mennyt kovin kauaa, kun vaivuin sikeään uneen. Päivän reviirien tutkiminen ja erakkopennun pelastaminen oli kuluttanut energiani loppuun.

// 445 sanaa
//Jäätikkö?

Nimi: Kurkitähti

15.11.2018 21:32
Havahduin hereille paikassa, jonne en varmasti ollut nukahtanut. Tähysin ympärilleni ja pohdin tovin, miten olin sinne päätynyt, kunnes mietintäni keskeytti edestäni kuuluva kahina. Käänsin katseeni takaisin äänen suuntaan ja näin vaaleanharmaan kissan. Tunnistin hänet nopeasti, mutten aivan heti ollut uskoa näkemääni.
"Hanhisyöksy?" nau'uin epävarmasti. Kolli nyökkäsi. Avasin suuni jatkaakseni, mutten saanut siihen tilaisuutta.
"Minulla on sinulle asiaa, Kurkitähti", Hanhisyöksy totesi. Nyökkäsin vuorostani ja suljin suuni kuunnellakseni.
"Kovat ajat koittavat, kun pimeys laskeutuu. Neljästä tulee yksi, jonka jälkeen on kaksi. Kaksi ottaa mittaa toisistaan kuolema apunaan. Lopulta on viilto ja metsä, mutta vain yksi jää", Hanhisyöksy naukui vakavalla äänellä.
"Enempää en voi sinulle nyt kertoa", hän jatkoi oitis ja siten esti minua esittämistä lisäkysymyksiä, joita minun siitä huolimatta teki kovasti mieli kysyä. Onnistuin kuitenkin juuri ja juuri hillitsemään itseni. Sitten maailma ympärilläni pimeni ja silmäni rävähtivät auki hiukan hämärään pesään. Hanhisyöksyn sanat kaikuivat pahaenteisesti mielessäni. Olin varma, etten saisi enää unta vaikka yrittäisinkin ja päätin mennä pesän ulkopuolelle odottamaan melko pian saapuvaa aamua.

//Joku?

Nimi: Helmiloiste

15.11.2018 20:00
"Ihan hyvin, luulisin", naukaisin mietiskellen. Oli outoa olla taas soturi, mutta mieleni ei ollut pitkään aikaan ollut näin kevyt. Tiesin ajatukseni olevan hiukan typerä, mutta tuntui mukavalta, että joku muu kantoi vastuun klaanista, ja minä saatoin vain palvella sitä. Minun ei tarvinnut miettiä Jokiklaanin välejä muihin klaaneihin tai selvitellä rajakiistoja. Päiväni koostuivat vain partioista ja muista soturin tehtävistä. Soturina myös tunsin jotenkin kuuluvani paremmin joukkoon, vaikka päätökseni vaati vielä hieman totuttelua useilta muilta sotureilta. Olin ollut päällikkönä kauan, monen kuiden ajan - paljon kauemmin, kuin Ahvenleuka. Oli ehkä hankalaa nähdä minut soturina, varsinkin niille nuorille kissoille, jotka olivat syntyneet minun päällikköaikanani.
"On mukavaa olla taas soturi. Se on paljon rennompaa... Ei tarvitse kantaa yksin koko klaania harteillaan. Voin olla muiden klaanimme jäsenten seurassa soturina, eikä heidän tarvitse katsoa ylöspäin minuun."
Vaikka soturina olo oli kevyempää, en silti voinut olla kaipaamatta päällikön asemaa. Olin pyrkinyt siihen asemaan pitkään. Olin nähnyt, miten päälliköt ja varapäälliköt vaihtuivat ja odottanut omaa vuoroani. Varapäällikön asema ei ollut merkinnyt minulle läheskään niin paljoa, enkä ollut nähnyt sitä saavutuksena. Ahvenleuka, minun kumppanini, oli tehnyt minusta varapäällikön. Kysessää ei ollut ollut arvoni soturina, vaan se, että olimme kumppanit. Olin kuitenkin onnistunut johtamaan klaaniamme pitkän aikaa, vaikka vastoinkäymisiä olikin tullut, ja se oli todistanut minulle todellisen arvoni. Siltikin tiesin, että oli ollut oikea päätös luopua paikastani ja tehdä Kurkisiivestä Kurkitähti; minun aikani päällikkönä oli ohi.
"Osa minusta katuu päätöstäni, mutta vain ihan vähän. Suurin haaveeni oli aina ollut tulla päälliköksi", sanoin katsoen Mesiviiksen tuttuja ja turvaa antavia silmiä. "Mutta toiveeni saada kumppani, jota rakastan ja pentuja, oli vielä suurempi. Perheeni on minulle tärkeämpi. Sinä olet minulle tärkeämpi."

//Mesi?
//268 sanaa

Nimi: Puumatassu

15.11.2018 14:44
Astelin reippaasti ulos leiristä Valkohännän perässä, olimme menossa harjoittelemaan. Mestarini ei ollut kertonut minulle etukäteen, mitä menimme harjoittelemaan, mutta maltoin odottaa rauhassa sen paljastumista. Ei mennyt kauaakaan, kun saavuimme metsäaukealle. Mestarini pysähtyessä jäin katsomaan häntä odottavasti.
"Tänään harjoittelemme taistelua", Valkohäntä kertoi. Nyökkäsin vastaukseksi, mutten irrottanut katsettani hänestä. Oletin, että seuraavaksi tulisi joko lisää ohjeita, tai sitten Valkohäntä yrittäisi yllättää minut iskemällä, kun vähiten odotin. Tälläkertaa vuorossa oli ohjeita.
"Yritä sinä ensin käydä kimppuuni", Valkohäntä naukui. Nyökkäsin ja säntäsin oitis kohti mestariani. En ollut varma, mitä aikoisin tehdä, mutta päätin sitten kokeilla erästä yksinkertaista hyökkäystä, jonka olin oppinut miltei ensimmäisenä. Siinä vain sivallettiin vastustajan kylkeä. Kiinnitin katseeni Valkohännän korvaan ja raotin suutani, kuin olisin aikonut puraista sitä, mutta syöksähdinkin sivulle viiltääkseni kylkeen. Kummastuksekseni Valkohäntä kuitenkin torjui iskuni, kuin olisi osannut odottaa sitä.
"Hämäyksesi olisi ollut uskottavampi, jos olisi jännittänyt lihaksesi samalla tavalla kuin ennen hyppyä. Et ylettäisi vielä korvaani hyppäämättä. Olit kuitenkin kehosi perusteella selvästi syöksymässä sivulle", Valkohäntä selitti. Niin tietysti, sehän oli loppujen lopuksi aivan selvää. En ollut ottanut huomioon jotakin, jonka olisin varmaankin itse huomannut, jos joku olisi yrittänyt samaa minuun. Palasin hiukan etäämmälle valmiina jatkamaan.

//Joku?

Nimi: Kurkitähti

14.11.2018 20:20
Valitettavasti minun oli tunnustettava, että olin muutamana viime päivänä vältellyt syömistä mahdollisimman paljon, vaikka tietysti minun oli täytynyt hiukan silti jotakin syödä. Tälläkin hetkellä nälkä kalvoi vatsassani, mutten ollut rohjeta ottaa syötävää. Lopulta kuitenkin onnistuin taivuttelemaan itseni astelemaan hitaasti kohti tuoresaaliskasaa. Lähestyin verkkaisesti, askel kerrallaan. Kun saavuin sen viereen, katselin sitä kuin valiten ateriaani, mutta todellisuudessa minä vain epäröin yhä. Nappasin nopeasti yhden saaliin kasasta, ennenkuin ehtisin muuttaa mieltäni. Minun oli syötävä, muuten kuolisin nälkään, eikä sekään vaihtoehto erityisemmin houkuttanut. Kävelin rastaan kera aukion laidalle ja asetuin loikoilemaan, kun taivas alkoi hiljalleen hämärtyä. Hetken vain silmäilin lintua epäluuloisesti. Sitten puraisin varoen siitä irti pienen palan, jonka pureskelin huolellisesti ennen nielemistä. Seuraavan palan söin hiukan varmemmin ja tahtini nopeutui pala kerrallaan, mutta sangen verkkaiseksi se silti jäi. Kun viimein sain hiiren syötyä kokonaan, en olisi ihmetellyt, vaikka hidas tahtini olisi herättänyt epäilyksiä jollekulle. En nimittäin ollut kertonut tapahtuneesta vielä edes Alppivirralle, mutta pian minun olisi paljastettava se hänelle. Mutta nyt ei ollut sen aika. Taivas oli jo melko tumma ja erotin jo muutaman tähden. Suuntasin pesääni ja käperryin kerälle pehmeälle sammalvuoteelleeni. Suljin silmäni ja hetken kuluttua vaivuin uneen.

//Hanhi?

Nimi: Perhostassu

11.11.2018 17:47
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" kuulin Kurkitähden huudon. Nousin ylös ja etsin sopivan paikan.
"Jaguaaripentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Jaguaaritassuna. Mestarisi olkoon Mesiviiksi. Toivon hänen opettavan sinulle kaiken, minkä on Hiiliturkilta oppinut." Kurkitähti ilmoitti, kun kaikki olivat paikalla. Iloinen hymy levisi kasvoilleni. Olisimme molemmat oppilaita! Kurkitähti loikkasi kiveltä alas kokoontumisen päättymisen merkiksi.Lähdin iloisena kohti Jaguaaritassua. Hänet oli juuri nimitetty oppilaaksi. Raivasin tieni varovasti Jaguaaritassun luo.
"Onnea!" naukaisin iloisens hänelle.
"Kiitos", Jaguaaritassu naukui minulle hieman hämmentyneen näköisenä. Huomasin Apilatassun hieman kauempana.
"Anteeksi, jutellaan myöhemmin. Minun täytyy mennä", naukaisin ja juoksin Apilatassun luokse.
"Apilatassu!" huusin ystävälleni. Tämä kääntyi ympäri.
"Perhostassu", Apilatassu naukaisi oudon kuuloisena.
"Anteeksi että en ole huomioinut sinua", sopersin anteeksipyynnön ystävälleni. Apilatassun katse lämpeni hiukan.
"Saat anteeksi. En minäkään mikään mahtava ystävä ole ollut viime aikoina", ystäväni naukaisi minulle hymyillen. Hymyilin takaisin.

//152 sanaa

Nimi: Kurkitähti

10.11.2018 20:23
Olin käynyt lyhyellä kalastusreissulla ja palasin tyytyväisenä leiriin hampaissani makoisalta näyttävä kala ja matkalla nappaamani rastas. Se oli pitänyt niin kovaa ääntä heinikossa, etten ollut voinut vastustaa haluani napata sekin. Eikä yksi lisäsaalis sitäpaitsi ollut kuin hyödyksi. Laskin molemmat saaliini tuoresaaliskasaan ja poimin itselleni Pienehkön kalan, sillä nälkäni ei ollut kovin suuri. Sää ei ollut kovinkaan ikävä, mutta suuntasin siitä huolimatta pesääni syömään. Söin harvoin pesässä, sillä pidin enemmän ulkona syömisestä. Halusin kuitenkin vielä jonkin aikaa totulle enemmän päällikön pesään. Se oli nimittäin yhä ripauksen vieras minulle. Asetuin makuulle ja vajosin oitis ajatuksiini, enkä muistanut keskittyä juurikaan syömiseen. Puraisin kookkaan palasen irti, mutta epäonnekseni ajatukseni harhailivat liikaa, enkä pureskellut kylliksi. Palanen päätyi suustani väärään paikkaan, enkä saanut enää henkeä. Yritin järkyttyneenä saada palaa ulos suustani, mutten onnistunut. Menin nopeasti paniikkiin, sillä tämä oli tullut minulle täydellisenä yllätyksenä. Tunsin sydämeni sykkivän kiivaasti rinnassani ja pakokauhun vallassa yritin epätoivoisesti saada palasen pois suustani, ennenkuin tukehtuisin. Yritykseni eivät kuitenkaan ottaneet onnistuakseen ja tunsin, kuinka jonkin ajan kuluttua hiljalleen hapenpuute alkoi korventaa keuhkojani. Koska olin jokiklaanilainen, olin luonnollisesti tottunut veteen ja uimiseen, uimisen mukana myös aivan yhtä hyvin sukeltamiseen, jonka ansiosta pärjäsimme muita klaaneja paremmin, jos tuli pidätellä hengitystä. Ennen veden pinnan alle painumista ehti kuitenkin yleensä hyvin vetää henkeä. Nyt en kuitenkaan ollut niin tehnyt tapauksen yllättävyyden vuoksi, mutta pärjäsin silti ilman lisähappea kauemmin. Keuhkojani kuitenkin poltti jo hapenpuutteesta ja voimani alkoivat ehtyä. Näkökenttäni punertuessa ja hämärtyessä vajosin vasten pesän kovaa lattiaa. Olin hävinnyt taistelun.

Raotin silmiäni ja näin olevani jossakin valoisassa paikassa. Se näytti etäisesti tutulta, mutten saanut mieleeni, miksi. Kiinnitin noustessani kuitenkin huomioni Ilvesturkin hahmoon.
"Menetit hengen", Ilvesturkki selitti. Hiukan loitompana hänen takanaan huomasin himmeän hahmon. Hetken pohdittuani tajusin, että se olin minä. Vai ehkä vain yksi hengistäni? Käänsin katseeni jällren takaisin Ilvesturkkiin, odottaen tämän jatkavan.

Havahtuessani hereille pesän lattialta tunsin sydämeni sykkivän yhä kiivaasti, mutta rauhoittuvan hiukan. Tunsin olevani jälleen kunnossa ja ilmeisesti pala oli vierähtänyt pois, sillä lattialla lojui limainen klöntti. Hetken hengitettyäni syvään ja huolellisesti ja siivosin palan pois ja jätin syömisen sikseen, joten siivosin samalla pois myös kalan jäänteet, joiden päälle olin kuollessani rojahtanut. Puhdistin turkkini siltä tienoolta, enkä ollut varma, kehtaisinko kertoa tukehtumisestani kellekkään.

Nimi: Tomupentu

09.11.2018 19:13
"Eh... Enpä tiedä. En usko että Kurkitähti pitäisi kahdesta pennusta pesässään. Mennään mieluummin klaaninvanhimpien luo. Joutsenjalka voi opettaa meille ensin taistelua ja sitten Hiekkasielu voi kertoa tarinan, vähän kuin iltasaduksi", sopersin hieman häkeltyneenä siitä miten Viimapentu oli äsken tuputtanut minulle eri vaihtoehtoja. Aivan kuin hän olisi olettanut ettei jokin käynyt minulle. Todellisuudessa nautin vain suunnattomasti veljeni seurasta, teimme sitten mitä tahansa. Tosin Viimapentu oli saattanut hämmästyä äskeisen leikkitaistelumme jälkiseurauksia, minä kun olin tuijottanut häntä hieman kummallisesti. Se oli tietenkin ollut vahinko, olin vain ollut innoissani leikistä. Enkä uskonut, että sitä olisi millään lailla pitänyt pahoitella, joten annoin asian olla.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, mennäänkö?" Viimapentu hymyili. Virnistin hänelle takaisin, enkä vastannut. Sen sijaan lähdin loikkimaan kohti klaaninvanhinten pesää, eikä Viimapennulta mennyt kauaakaan kiriä rinnalleni. Vasta nyt tulin katsoneeksi veljeäni kunnolla. Kolli oli jo kasvanut - panin hämmästyneenä merkille, ettei hän ollut paljon lähellä aterioivia oppilaita pienempi - enkä ollut itse tajunnut sitä lainkaan. Olin vain hämärästi hahmottanut, että olin häntä aivan pikkuisen suurikokoisempi, mutta koska niin oli ollut aina, en pitänyt sitä kummallisena.
"Alamme olla jo oppilaiden kokoisia. Ehkä jopa oppilasikäisiä, siis kuusi kuuta", hymyilin. Viimapentu kohautti olkiaan.
"Emo varmasti tietää", hän tokaisi ja kiiruhti klaaninvanhimpien pesään. Minä sukelsin suuaukosta hänen perässään, ja heti kun näin Joutsenjalan hihkaisin:
"Joutsenjalka! Voithan opettaa meille taistelemista? Viimapentu sanoi, että olit soturina yksi Jokiklaanin parhaista."
Joutsenjalka kehräsi lempeästi ja vilkaisi Viimapentua kiitollisena.
"Tietenkin, kun noin kiltisti pyydätte", hän hymyili. "Tosin pesä on aivan liian pieni siihen käyttöön. Mennäänhän ulos, eikö?"
Minä ja Viimapentu nyökyttelimme ja seurasimme Joutsenjalkaa ulos.
"Noh, olen hieman kankea, mutta eiköhän se tästä. Opetan teille ensin erään kierähdyksen, jos vastustaja sattuu saamaan teidät maahan. Viimapentu menetkö makaamaan, ja Tomupentu mene sinä hänen ylleen niin, että tassusi ovat hänen selkänsä päällä", Joutsenjalka opasti reippaaseen tahtiin. Tein työtä käskettyä ja hetken kuluttua, kun seisoin Viimapennun päällä, nostin odottavan katseeni Joutsenjalkaan.
"Hyvä, nyt Viimapentu kierähtää altasi pois, koko kierroksen, niin että päätyy jaloilleen ja ponnistaa pystyyn, Tomupennun päälle", vanhus kertoi ja teki tassullaan ilmassa kiepin, kuin kertoakseen mitä piti tehdä. Ja tietenkin juuri sillä hetkellä kun huomioni oli toisaalla, Viimapentu päätti kierähtää. Eikä aikaakaan, kun minä puolestani makasin maassa Viimapentu päälläni.

//354 sanaa
//Viima?

Nimi: Jäätikkövirta

09.11.2018 15:12
Kiersimme Haapatassun kanssa rajat loppuun, ja lähdimme sitten kohti leiriä. Olin pyrkinyt parhaani mukaan opettamaan hänelle rajaklaaniemme, Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin hajut ja rajat. Olin myös näyttänyt Nelipuut ja opettanut siinä sivussa naaraan tunnistamaan Kuolonklaanin hajun. Ainakin toivoin opettaneeni. Haapatassu oli kyllä naukunut myöntävästi välillä merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt asioita, joita olin halunnut näyttää ja opettaa.
Palailimme leiriin joenvartta kulkien. Kesken matkan, kun olimme jo lähellä leiriä, huomasin kuitenkin ilmassa erikoisen hajun. Kurtistin kulmiani ja heilautin Haapatassulle häntääni merkiksi pysähtyä jääden itsekin paikoilleen. Haapatassu kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta minä haistelin ilmaa. Kyllä, reviirillämme oli joku ulkopuolinen kissa. Tutkin hajua vielä hetken, ja huomasin, että kyseessä oli pentu. Mitä ihmettä? Tuoksusta ei kuitenkaan voinut erehtyä. Mukana oli maitoa ja pentumaisen lämmintä tuoksua.
Lähdin nopeasti eteenpäin ja tiirailin jokea huolestuneena. Soturilain mukaan apua tarvitsevia pentuja piti aina auttaa, ja jos joessa oli hukkumaisillaan oleva pentu, minun pitäisi yrittää pelastaa se. Jokeen joutunut pentu ei olisi ensimmäinen kerta edes minun elinaikanani.
Haapatassu töykkäsi minua lapaan.
"Tuolla", hän maukaisi hiljaa ja seurasin oppilaan katsetta.
Hiukan edessä päin, joen rannassa oli harmaa möykky. Pikkuinen, hopeanharmaa pentu litki kömpelösti vettä joesta.
Nyökkäsin Haapatassulle merkiksi hyvästä työstä ja lähdin kohti pentua. Se ei huomannut minua ennen kuin olin jo melkein sen luona. Valitettavasti pentu säikähti niin paljon, että kompuroi takaperin kauemmas silmät selällään, pelosta vinkuen ja molskahti jokeen. Syöksähdin kiroten eteenpäin ja upotin kuononi veteen. Virtaus oli lähdössä viemään pentua mukanaan, mutta kiitos nopeiden refleksieni, kerkesin napata naaraspentua hampaillani niskanahasta ja nostin sen kuiville.
Nuolaisin muutaman kerran pentua voimakkasti ja se yskäisi hiukan vettä, ravistellen sitten jähmeästi itseään. Olin niin tottunut olemaan puhumatta Haapatassun seurassa, että minulla meni hetki tajuta puhua tälle oudolle pennulle, joka tuoksui erakoilta.
"Kuka sinä olet?" kysyin.
"Minä olen... minun nimeni on Kuusi", pentu vinkaisi.
"Kuusi? Selvä. Mitä sinä teet Jokiklaanin reviirillä?"
"Löysinkö minä klaanin?" pentu kysyi yhtäkkiä.
"Kyllä. Olet Jokiklaanin alueella, etkä saisi kulkea täällä ilman lupaa", lausahdin.
"Mutta kun minä etsin teitä. Löysinkö minä todella klaanin?" Kuusi kysyi silmät kirkkaina innostuksesta.
"Löysit", huokaisin toistaen itseäni.
"Ihanaa", pentu sanoi hiljaa ja hervahti sitten veltoksi.
Tarkistin salamannopeasti, ettei pentu ollut kuollut. Ei se ollut. Se oli vain kylmissään nopean molskahduksensa takia, ja myös ilmeisesti hyvin väsynyt. En tiennyt, kuinka pitkän matkan se oli oikein taivaltanut. Mutta kuka sille oli kertonut klaaneista? Pentu oli ilmeisesti etsinyt klaaneja, joten jonkun oli täytynyt kertoa hänelle niistä. Kuka pentu oikeasti oli ja mistä hän oli tulossa?
Nostin pennun nopeasti hampaisiini ja vilkaisin Haapatassua, joka näytti olevan hiukan hämmennyksissään. Heilautin hänelle häntääni merkiksi seurata ja lähdin jolkuttamaan kiireesti leiriin, jonne ei onneksi ollut enää pitkä matka.

Saavuin leiriin ja astelin vain suoraan parantajan pesälle välittämättä kiinnostuneista katseista. Pujahdin sisään lämpimään parantajan pesään ja laskin pennun yhdelle makuusijoista. Kirkasmarja saapui pesän perältä kohotettuaan katseensa yrttivarastoistaan.
"Kuka sinulla on siinä?" hän kysyi.
"Joku erakkopentu. Se tipahti jokeen ja on ilmeisesti kävellyt pitkän matkan päästäkseen tänne", minä selitin.
"Selvästi. Polkuanturat aivan verillä joistakin kohdista", Kirkasmarja sanoi ja tutki pennun kehoa nopeasti.
"Tajuton. Kuule, nuolepa sitä voimakkaasti hetken ajan, että se lämpenisi", parantaja sanoi ja kiiruhti samalla takaisin pesän perälle.
Asetuin Kuusen vierelle ja nuolin sen turkkia voimakkaasti aivan kuten naaras oli käskenyt. Kirkasmarja palasi kantaen märkää sammalta ja pesi sillä pennun tassuista veren painaen niihin sitten jotakin yrttisalvaa. Minä peräännyin kauemmas toimituksen ajaksi.
"Mitä tapahtui?" Kirkasmarja kysyi sitten.
En kerennyt aloittaa, sillä samassa Kurkitähti pujahti sisään pesään.
"Täällä puhutaan, että Jäätikkövirta olisi tuonut jonkin pennun klaaniin", Kurkitähti sanoi ja katsahti minuun tuimasti.
"Niin toin", sanoin painaen päätäni kunnioittavaan elkeeseen.
"Se ei ole omani, se haisee erakolta", korjasin nopeasti päällikön epäilykset.
"Se vaelteli joen rannassa ja säikähti minua ja Haapatassua niin paljon, että putosi jokeen. Nostin sen sieltä ja toin tänne. Se kerkesi kertoa minulle tottelevansa nimeä Kuusi. Ja se sanoi myös etsineensä klaaneja, eli joku oli kertonut sille klaaneista", kerroin.
"Eikö siellä ollut muita kissoja?"
"Ei, en haistanut enkä nähnyt ainakaan", sanoin.
"Lähetän partion tarkistamaan joen rantaa siltä varalta, että joku erakko etsii pentuaan", Kurkitähti naukaisi ja lähti sitten pesästä.
"Tarvitsetko enää minua?" kysäisin Kirkasmarjalta.
"En. Ilmoitan sitten päällikölle, kun pentu herää, niin voimme kuulustella sitä tarkemmin", Kirkasmarja sanoi ja nyökäytti päätään sen merkiksi, että sain poistua.
Ravistelin turkkiani ojennukseen ja pujahdin ulos leiristä. Paikansin Haapatassun lähellä oppilaiden pesää. Hän tavoitti katseeni ja osoitin hännälläni tuoresaaliskasaa merkiksi siitä, että hän sai tahtoessaan ottaa ruokaa. Itse menin kohti sotureiden pesää levätäkseni.
Nukuttuani nokoset ja herätessäni myöhemmin hain tuoresaaliskasasta pienen kalan ja hotkin sen sisuksiini poistaen nälkäni. Sitten lähdin etsimään Haapatassua lähteäkseni hänen kanssaan harjoittelemaan.

//Haapa? Hittaa sit vaa Jäätikköö ihan vapaasti niin paljo ku on tarvis
//742 sanaa

Nimi: Marjakieli

08.11.2018 22:56
Nostin kuononi ilmaan ja haistelin ilmaa. Joelta päin leijui kalan hajuja suuhuni, kun avasin sen. Vesi herahti kielelleni ja viikseni värähtivät innostuneesti. Lähdin hitaasti astelemaan joelle, sillä tahdoin tuntea jokaisen kiven ja märän ruohikon korren tassujeni alla vielä kun pystyin. Pian olisi lehtikato ja kaikki tämä olisi vain muisto menneisyydessä sekä unelma tulevaisuudessa.
Joelle päästyäni suuntasin katseeni sen ylitse kohti Myrskyklaanin reviiriä. Pysähdyin joelle vasta, kun etutassuni olivat jo kahlanneet viileään veteen. Vesi kyllä rentoutti minua, mutta nyt se ei tuntunut kovinkaan mukavalta. Ehkä se johtui kylmyydestä. Käänsin katseeni savunharmaisiin jalkoihini. Ne näyttivät hassuilta liplattavan veden joukossa. Pakotin itseni kuitenkin hylkäämään edessäni olecan näyn, joka muistutti minua oppilasajoistani. Astelin pois kylmän veden ääreltä, sillä tuskimpa muuten vain vedessä seisova soturi jäisi ilman huomiotta, jos myrskyklaanilaisia saapuisi paikalle.
Jatkoin matkaani hölkäten joen vierustaa. Katsoin kuinka joen reuna hiljattain muuttui kalliomaiseksi. Looulta maa allani alkoi kulkea loivasti ylöspäin ja joki oikealla puolellani jatkoi matkaansa rotkossa sijaitsevassa uomassa. Pian vastassa olisi kaksijalkojen rakentama puinen polku, joka toimi hyvin keinona päästä kallion reunalta toiselle. Tällä kertaa päätin kuitenkin pysähtyä hetkeksi tälle puiselle polulle ja kuunnella vasemmalla puolella olevan putouksen pauhetta.
Olin tyytyväinen siihen, että saatoin soturina lähteä pienelle kävelylle ilman kenenkään valitusta. Tälläistä oikeutta minulla ei ollut oppilaana enkä olisi uskaltanut edes unelmoida moisesta.
Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin putouksen pauhetta. Se oli niin rauhallinen, että olisin voinut nukahtaa. Avatessa silmäni puinen polku tuntui aivan pilveltä allani. Jalkani olisivat voineet pettää hetkenä minä hyvänsä. Tajusin kuitenkin jonkin nipistelevän etutassuissni. Tajusin sen olleen hiukan kuivahtanut vesi. Tassuni olivat yhä kosteat ja alkaneet kylmettyä vain seisoskelkessani paikoillani. Siispä päätin jatkaa matkaani, jotta veri alkaisi kiertää varpaissani vilkkaammin.
Matkalla lähemmäs nelipuita, jokin kiinnitti huomioni. Olin näkevinöni liikettä Tuuliklaanin puolella. Käännyin katsomaan Tuuliklaanin maita ja siristin silmiäni. Mi todellakin näin pienempikokoisen kissan kävelevän minua kohden. Tarkemmin katsottyna kissa taisi kyllä hiipiä... Sitä oli hankala erottaa näin kaukaa. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkääb, että tämä kissa aikoisi nyt yllättäen pysähtyä tai vaihtaa suuntaansa enkä minä voisi jättää tätä kissaa huomiotta. Ties mitä tuikin tuuliklaanilainen suunnitteli Jokiklaanin pään menoksi.

// 338
// Hohdeko se oli?

Nimi: Jaguaaripentu/-tassu

08.11.2018 22:38
Istuskelin neljän hännänmitan päässä pentutarhan suuaukon edessä ja katselin leiriaukiota. Oli jo melko pimeää, ja kissat alkoivat mennä pesiinsä. Tummalla taivaalla tähdet loistivat. Ne olivat kuulemma niitä Tähtiklaanin kissoja, joista Mesiviiksi oli kertonut silloin parantajan pesässä. Tähtiklaaniin matkasivat kaikki kuolemansa jälkeen - siis jos uskoi Tähtiklaaniin, niin minä luulisin. Miksi se ottaisi luokseen kissoja, jotka eivät uskoneet? Siinä ei olisi järkeä. Jos asia oli niin, minun perheeni tuskin katseli minua juuri nyt. Jokainen perheestäni oli poissa, eivät enää luonani. Suru ja ikävä raastoivat sydäntäni, eikä asiaa helpottanut se, että näin heidät mielessäni. Kuulin veljieni äänet meidän leikkiessämme kolmisin, ja vanhempiemme kutsuvan meitä, kun olimme menneet liian kauas. Minulla oli suunnaton ikävä heitä, tuntui kuin sydämeni halkeaisi ikävästä!
Mutta Perhospennusta oli tullut se sellainen soturioppilas, ja olin iloinen hänen vuokseen. Nyt hän pääsisi tämän paikan ulkopuolellekin. Siitähän hän oli unelmoinut. Kissasta nimeltään Putousvirta oli tullut hänen mestarinsa. Se kolli varmaan veisi Perhostassun huomenna pois leiristä. Mitähän minä tekisin huomenna? Voisin ehkä tutustua niihin muihin pentuihin. Jos he edes haluaisivat olla kanssani. Toisaalta, eihän se haittaisi vaikkeivät haluaisikaan; osaisin kyllä viihdyttää itse itseäni. Havahduin mietteistäni, kun kylmä tuuli puhalsi turkkiini. Minä tavallaan nautin siitä, kylmyyden ja lämmön vuorottelusta. Olin tottunut siihen. Vaikka tietenkin, aiempina kylminä aikoina ollessani perheeni kanssa, olimme lämmittäneet toinen toistamme. Turkki kiinni turkissa, veljien ja vanhempien tuoksut ympärilläni ja toisinaan jonkun häntä tai käpälä huitomassa nenääni nukkumisen aikana. Niin.. sellaista meidän elämämme oli ollut. Silloin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Vilkaisin vielä murheellisena tähtiä, ennen kuin nousin seisomaan ja menin pentutarhaan vuoteelleni Vuokkovirran lähelle. Joku oli laittanut vuoteelleni pehmeitä karvoja, joten se oli vielä pehmoisempi kuin aiemmin.
"Mukavan pehmeää", ynähdin asettuessani kerälle silmät jo ummessa. "Kiitos sille, kuka tämän tekikään.."

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!"
Joku kosketti päälakeani kuonollaan, jolloin minä avasin silmäni. Kohotin päätäni ja katsoin unenpöpperöisenä suuaukosta näkyvää välähdystä leiristä.
"Mitä tapahtuu?" haukottelin.
"Klaanikokous. Päälliköllä on asiaa klaanille." Vuokkovirta nousi ylös vuoteeltaan. Minäkin nousin, hieman horjuen tosin mutta kuitenkin. Tepsuttelin häntä pystyssä pentutarhan suuaukolle ja pujahdin ulos. Kaiketi koko klaani oli kokoontunut suuren kiven ympärille ja siellä ylhäällä kiven päällä oli itse päällikkö, kuten eilenkin Perhostassun nimitysmenoissa. Vilkaisin pikaisesti turkkiani ja suoristin ne pari hapsua. Onneksi turkkini ei ollut pahasti sotkussa... Sitten astelin kissojen luokse ja istuuduin hiljaa Vuokkovirran viereen. Päällikön, Kurkitähden pyytäessä minua astumaan eteen, yllätyin niin, että silmänräpäyksen ajan vain tuijotin häntä, kunnes joku patisti minua liikkeelle hännällään selkääni pyyhkäisten. Astelin sen suuren kiven eteen, ja päällikkö alkoi puhua.
"Jaguaaripentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Jaguaaritassuna. Mestarisi olkoon Mesiviiksi. Toivon hänen opettavan sinulle kaiken, minkä on Hiiliturkilta oppinut."
Ilahduin kuullessani, että Mesiviiksi olisi mestarini. Ensimmäinen juttutoverini! Käännyin katsomaan kollia hilpeästi hymyillen ja tepsutin häntä vastaan. Kosketimme neniä ja sitten hän meni toveriensa joukkoon ja minä toisten oppilaiden luokse. Tosin, jäin hännänmitan päähän heistä, enhän tiennyt, kuinka he reagoisivat minuun, kaiketi entiseen erakkokissaan. Kokous päättyi ja minä jäin hieman eksyneen oloisena Suurkiven eteen seisomaan. Mitä nyt tekisin? Tai siis mihin pitäisi mennä? Surustani huolimatta pieni innostus kipinöi käpälissäni ja rinnassani, vaikken oikein vielä tiennytkään, mitä tuleman piti. En tiennyt oikein mitään klaanielämästä... mutta ehkä Mesiviiksi opettaisi minua?

//Mesi kenties?
530 sanaa

Nimi: Viimapentu

08.11.2018 12:10
"Etkä muuten ole! Rämetuska opetti minua", huusin veljelleni ja loikin hänen peräänsä. Ilma oli kylmänkostea ja maa täynnä märkiä tai muuten vain limaisia lehtiä. Puut olivat jo luopuneet niistä, mutta minun kuulemani mukaan ne saisivat lehtikadon jälkeen uudet tilalle. Niiden puolesta ei siis kannattanut olla surullinen.
"Hän opetti minuakin!" Tomupentu maukui ja loikki luokseni. Silmäkulmaani ilmestyi pieni pilke ja virnistin hieman minua vanhemmalle veljelleni.
"Näytä sitten, mitä opit", nau'uin ilkikurisesti tummanharmaalle veljelleni. Ryntäsin häntä päin ja loikkasin kollin tummanharmaaseen, mustakuvioituun selkäänsä. Tomupentu kierähti altani ja iroitti itsensä minusta.
"Niin näytänkin", Tomupentu urahti leikkimielisesti. Ainakin oletin niin. Veli loikkasi päälleni ja näykkäisi korvaani kevyesti. Vääntäydyin Tomupennun alta ja loikkasin nopeasti pystyyn.
"Tasapeli", mau'uin ja istahdin häntäni tassujen ympärille kääräisten. Istuvan kissan päälle ei sopinut hyökätä, joten olin turvassa. Vaikka olinkin ollut alakynnessä, leikki päättyi tasapeliin ja siten pystyi olettamaan, että olimme yhtä vahvoja. Kallistin päätäni ja siristin jäänsisisiä silmiäni. Tuijotin veljeni silmiä. Ne olivat hieman kirkkaammat kuin omani. Siisrin katseeni hieman ylemmäs. Hopeanharmaassa turkissa erottui sinne tänne risteileviä mustia ja tummanharmaita viiruja. Joskus minusta tuntui siltä, että ne elivät aivan omaa elämäänsä ja muuttuivat koko ajan, vaikkeivät turkin kuviot niin voineetkaan tehdä. Kolmiomaisten korvien taustat olivat mustat. Tiesin sen, vaikken nyt nähnytkään muuta kuin mustat reunat. Liu'utin katseeni veljeni tassuihin. Ne olivat hopeanharmaat, mutta juuri nyt niitä peitti ruskea mutakerros. Tomupennun musta hännänpää pisti silmääni, se viuhtoi kuin riivattu. Nostin katseeni takaisin veljeni kasvoihin.
"Mennäänkö klaaninvanhinten luo?" kysyin Tomupennulta saaden aikaan pienen hätkähdyksen. Veljeni oli tainnut olla ajatuksissaan.
"Miksi?" pentuetoverini töksäytti ja iski jäänsinisen katseensa minuun. Tuntui kuin Tomupennun silmät olisivat polttaneet korvannipukoitani jäisellä liekillä.
"Hiekkasielulla on aina hyviä tarinoita", mau'uin tajuten, etteivät tarinat välttämättä kiinnostaneet Tomupentua.
"Ja Kuuviiksi voi opettaa meitä, miten klaania johdetaan", lisäsin nopeasti. Vilkaisin veljeeni ja kurtistin kulmiani. Pääni surrasi ja yritin keksiä vielä yhden hyvän syyn, miksi meidän kannattaisi mennä klaaninvanhinten luokse.
"Joutsenjalka oli nuorempana hyvä taistelija. Hän voisi antaa jotain hyviä vinkkejä", naukaisin ja kietaisin häntäni tassujen ympärille. Yht'äkkiä päässäni välähti. Aukaisin suuni juuri, kun Tomupentu oli aloittamassa vastaustaan.
"Tai entä, jos menisimme Kurkitähden luo?" huudahdin ja hyppäsin pystyyn. Tomupennun ilme vaihtui erittäin vaikeaselkoiseksi. Yritin tutkia veljeni silmiä ja korvia, mutten saanut mistään selville pentuetoverini tunteita. Hymyilin vähän ja istuin uudelleen. Häntäni väänteli innostuneena heilutellen oransseja, keltaisia ja ruskeita lehtiä tieltään.

//Tomu?
//376 sanaa

Nimi: Tomupentu

07.11.2018 15:45
Emo ja isä olivat ulkona, sillä olivat tahtonut hieman raitista ilmaa. Tietenkään pentuja ei huolittu mukaan, sillä ulkona oli vaarallista näin pienille. Klaanin säännöissä kerrottiin, että vain oppilaat ja sitä vanhemmat saivat poistua leiristä. Nyt siis istuimme Viimapennun kanssa tyhmässä ja tukalassa leirissä, jossa ei ollut mitään hauskaa tekemistä. Viimapentu istuskeli toimettomana vieressäni ja minä vain kihisin kiukusta mitään tekemättä. Lopulta kyllästyin ja käännyin Viimapentua päin.
”Menen nukkumaan”, tuhahdin ärtyneenä klaanin tyhmälle järjestelmälle ja marssin mielenosoituksellisesti pentutarhaan. Siellä käperryin pedilleni ja yritin sulkea muun maailman pois mielestäni. Se ei kuitenkaan onnistunut kovin helposti, sillä mielikuvat ulkomaailmasta, joesta ja kasvillisuudesta, saivat minut valpastumaan joka kerta, kun yritin nukahtaa. Ja pahinta oli, että emo ja isä olivat molemmat ulkona, ilman minua ja Viimapentua. Ja se jos jokin oli typerää. Jos me kerran olimme pentuja - ja vielä pieniä sellaisia - pitihän meistä kai huolehtia. Ja se, jos jokin oli emon ja isän tehtävä. Mutristin huultani ja rypistin otsaani. En halunnut muuta kuin ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta jos aikuiset tunkivat mieleeni joka sekunti, ei siitä tullut mitään. Niinpä ainoa keino oli kai murjottaa hiljaa siihen asti, että emo tulisi ja silittäisi selkääni rauhoittavasti, niin hiljaa ja lempeästi, ettei sitä melkein tuntenut, mutta tunsi silti, ja se miltä silitys tuntui oli jotain niin ihanaa ja rauhallista, että oli pakko nukahtaa miltei heti. Tajusin ajattelevan taas emoani, tällä kertaa ystävällisempään sävyyn. En miettinyt enää ulospääsyä - tosin ajattelin sitä nyt ja minulle tuli taas paha mieli - vaan emoa, joka rauhoitteli minua. Suljin silmäni uudelleen ja kuvittelin emon lämmön viereeni, kuvittelin hänen häntänsä kevyen painon selässäni. Ja se auttoi. Tunsin kumman raukeuden leviävän kehooni, ja haukottelin leveästi. Unimaailma oli askelta lähempänä joka hengenvedolla. Ja Helmiäisvirran tuttu tuoksu ja lämmin kylki muuttuivat todellisemmiksi ja todellisemmiksi joka hetki, vaikkakin jossain syvällä pääni sisällä tajusinkin, ettei vieressäni oikeasti ollut ketään. Rauhoittava kehräys kaikui korvissani hiljaisena ja lämpö ympäröi minut hetki hetkeltä yhä tiiviimmin.

Se oli todellista. Ei enää kuvitelmaa, vaan täyttä totta. Joku oli vieressäni, kehräsi hiljaa ja lämmitti. Olin täysin hereillä, joten ei ollut epäilystäkään siitä kuvittelenko vai en. Silmäni rävähtivät vähän turhan innokkaasti auki, ja sokaistuin hetkiseksi valosta. Hetken räpyteltyäni sain näkyviin emon tumman ja vaalean kirjavan turkin, ja painaiduin sitä vasten onnellisena. Nostin jäänsinisen katseeni suoraan Helmiäisvirran silmiin. Emoni katseli minua äärimmäisen lempeästi. Sen lisäksi silmistä kuvastui toinenkin tunne, jota en osannut nimetä. Silmät tuntuivat jotenkin palavan, ne katsoivat minua niin hartaasti ja omistavasti. Ja enne kaikkea kiihkeästi. Tuntui kuin Helmiäisvirta olisi ajatellut minun noin vain katoavan, ja ikään kuin piti minusta kiinni silmillään. Toki emo saattoi vielä ajatella Kielopentua, ja kuvitteli että minäkin kuolisin. Tai saattaisinpa minä kuolla, mutta olin jo vahva, ja Kielopentu oli vastasyntynyt, eikä hänen vastustuskykynsä toiminut vielä kunnolla. Tai niin isä oli asian ilmaissut, enkä vielä oikein tiennyt mitä se vaikeasti lausuttava sana, vastustuskyky oikein tarkoitti. Mitä emoni sitten ajattelikaan, näytti hän oikein ystävälliseltä ja iloiselta, joten hymyilin hänelle aurinkoisesti.
”Saanhan mennä ulos?” kysyin huomattuani pian, että Viimapentu oli jo hereillä, tosin vielä aika väsyneen näköisenä, mutta kuitenkin. Hän varmasti haluaisi tulla pian leikkimään kanssani.
”Tietenkin kulta. Viimapentu tulee varmasti kohta”, Helmiäisvirta hymyili. Minäkin hymyilin hänelle ja hyppelehdin kepeästi - paljon iloisempina kuin eilen - ulos pesästä. Huomasin kauniin viininpunaisen lehden. Emo oli sanonut sitä vaahteranlehdeksi, mutta minulle oli se ja sama mikä se oli, kunhan sillä pystyi leikkimään. Asetuin parhaimpaan vaanimisasentooni - oli myönnettävä ettei se ollut kovin kehuttava - ja loikkasin muutaman pienen askeleen jälkeen suoraan lehden päälle. Raatelin sitä hampaillani ja kynsilläni, eikä siitä loppuiltaa ollut jäljellä kuin pieniä, märkiä ja repaleisia suikaleita. Nousin pystyyn ja etsin seuraavaa lehteä, mutta katseeni kiinnittyikin pieneen - tai siis samankokoinen kuin minä - hahmoon pentutarhan suuaukon luona.
”Tule Viimapentu! Olen muuten takuulla parempi taistelija kuin sinä!” huusin veljelleni iloisesti.

//610 sanaa
//Viima? Helmiäinen?

Nimi: Viimapentu

07.11.2018 15:27
Katselin untuvaista metsää. Linnut visertivät ympärilläni ja tunsin pehmeän maan allani. Ruohikko kutitteli tassujani. Astelin eteenpäin ja ruohikko tassujeni alla muuttui kosteaksi ja pehmeäksi sammaleeksi, jota pitkät kynteni repäisivät jokaisella askeleella. Lähdin hyppelehtimään lähemmäs suurta puuta, jonka oksaverhon takaa pilkotti aurinko kaukaisena valonlähteenä, joka oikein veti luokseen. Nuuhkaisin maata. Nyt ei ainakaan ollut lehtisade. Tämä muistutti enemmän viherlehteä, jota en ollut tosin koskaan nähnyt, kuullut vain emoni ja klaaninvanhinten tarinoita. Ruohossa pilkotti sieltä täältä kukkia. Kierähdin ruohikolla kukkien seassa ja katselin ympärilläni kohoavia puita. Ne olivat kauniita. Tassujani syyhytti tutkia lisää, mutta lähistöllä oleva muita puita suurempi ja tummempi kiinnitti huomioni. Hiivin kohti puuta vaanimisasennossa, jonka isäni Rämetuska oli minulle eilen näyttänyt. Lähestyin tummaa puuta, jonka oksissa ei ollut kauniita vihreitä lehtiä, niinkuin muissa puissa. Puu oli ainoa, joka muistutti puita Jokiklaanin reviirillä. Se oli täysin lehdetön. Vaikka se oli ainoa, jonkalaisen olin nähnyt, se teki minut onnettomaksi. Emo oli sanonut, että missä vain olisi lehdenvihreää, olisin turvassa, sillä ne olivat hyviä puita. Viherlehti oli hyvän aikaa, lehtikato pahan. Katsoin puuta tarkasti silmät viiruina. Halusinko oikeasti tuonne? Entä jos puu olisi paha? Ei se kuitenkaan ole! Sysäsin epäilykseni sivuun ja asetin tassuni karkealle kaarnalle. Päästin kynteni luiskahtamaan ulos, jotta saisin paremman otteen. Pinnistelin pidätelläkseni kiinni ajatuksesta, että puu on vaaraton. Ponnistin kovalla voimalla ja pääsin eteenpäin. Puun tumma runko tuntui huokuvan jotain pahaa, mutta jatkoin kiipeämistä. Pystyin mihin vain! Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin melkein latvassa, lähellä lämmittävää aurinkoa, mutta ajatusmaailmani kääntyi aivan eri suuntaan. Kuulin sen selvästi. Naks. Ja rusahdus. Tuulenvire kuului korvissani. Harmaa turkkini pöllysi ja kiljahdukseni katosi ilmavirran mukaan. Lähestyin koko ajan turvallisen näköistä maata, mutta ketunmitan päässä siitä pehmeältä näyttävä ruohikko katosi. Tilalle ilmestyi tuhansittain samanlaisia tummia puita. Silmäni rävähtivät auki ja hengitykseni tiheni. Tuuli pörrötti turkkiani ja maa läheni yhä kovempaa vauhtia. Kiljahdin ja puristin silmäni kiinni. Kuului tömähdys. Päässäni välähti valkoinen sirppi ja tunsin ruumiini valahtavan veltoksi.

Silmäni rävähtivät auki. Olin pudonnut. Ja pudonnut ja pudonnut. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Aamu alkoi jo sarastaa ja pieni kaste tuntui ilmassa, ilman kosteus, joka varmaan tuli joesta. Emoni nuolaisi hennosti päälakeani.
”Onko kaikki hyvin, pienoinen?” Helmiäisvirta kysyi huolissaan ja katsoi minua rohkaisevasti meripihkan värisillä silmillään.
”Putosin...” vinkaisin ja painoin pääni emon lämpimään turkkiin. Pieniä kirpakoita kyyneleitä vierähti emoni Helmiäisvirran pehmeälle vaaleanharmaalle turkille. Emo värähti hieman ja huokaisi kuononsa pois turkistani nostaen.

//387 sanaa

Nimi: Perhostassu

07.11.2018 07:30
Olimme juttelemassa Jaguaaripennun kanssa leirin laidalla.
"Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon klaanikokoukseen!" Kurkitähden ääni kuului. Menimme Jaguaaripennun kanssa eturiviin.
"Perhospentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä, aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Perhostassuna. Mestarisi olkoon Putousvirta. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on oppinut Karviaskynneltä oppinut", katsoin päällikköä hämmentyneenä. Huomasin Putousvirran lähestyvän minua ja tajusin sitten mitä minun täytyi tehdä. Nousin vaistomaisesti ylös ja kosketin uuden mestarini kuonoa.
"Perhostassu! Perhostassu!" klaani hurrasi. Tunsin punan leviävän poskilleni. Toivoin vain, että kukaan muu ei näkisi. Kurkitähti hyppäsi alas kiveltä sen merkiksi, että kokoontuminen oli päättynyt. Käänsin päätäni ja näin, että Jaguaaripentu ei enää ollut vieressäni.
*Mihin hän meni?* ajattelin, mutta päätin olla lähtemättä etsimään tuota. Jäin seisomaan paikoilleni hyvin hämmentyneenä. Minusta oppilas? Näin pian? Sitten ilo valtasi minut kun tajusin erään asian. Pääsisin ulos leiristä.
*Mutta ennen sitä minun täytyy kysyä Putousvirralta milloin menemme reviirikierrokselle*, tajusin. Käännyin ympäri ja lähdin etsimään kollia. Pian näin hänet. Keräsin kaiken rohkeuteni ja astelin hänen luokseen.
"Milloin menemme tutkimaan reviiriä?" kysyin aika hiljaisella äänellä. Putousvirta avasi suunsa puhuakseen.

//Putous? Sori jos hittasin liikaa
//185 sanaa

Nimi: Pääskylento

06.11.2018 22:15
Katselin Putousvirran silmiä osaamatta sanoa mitään. Kasvoillani oli kyseisen tunteen mukainen ilme, joskin siinä oli ripaus hienon hienoa liikutusta sekä pientä epävarmuutta.
"Minä tiedän, että rakastat minua", nau'uin hiljaa. "Ja tiedän, että odotat minun ehkä sanovan jotakin sellaista, joka olisi mukava juttu. Haluan olla rehellinen. En tahdo valehdella sinulle." Tutkailin käpäliäni hetken, kunnes käännyin jälleen katsomaan Putousvirtaa silmiin. "Minäkään en saa sinua mielestäni. Olen yrittänyt, lukemattomia kertoja... mutta en vain onnistu. Olet kuin aurinko, joka lämmittää ollessaan näkyvillä ja lähellä ja jonka olemassaolon minä tiedostan vaikka en näkisi sitä. Ja jonka lähelle minä aina haluan.." En kyennyt irrottamaan katsettani harmaan soturin silmistä. Ne vangitsivat minut otteeseensa. "Mutta nyt haluan vain olla tässä kanssasi, tietää että sinä olet siinä", kuiskasin. Varovaisesti huulilleni hiipi pehmeä, ellei jopa rakastavakin hymy, Kosketin Putousvirran poskea nenälläni ja jatkoin kuiskaten, hymy yhä huulillani ja hiljainen kehräys rinnassani hyristen: "Minäkin taidan silti tuntea jotakin. Ja se tunne roihuaa sydämessäni kuin tuli."

//Putous?
154 sanaa

Nimi: Vuokkovirta

05.11.2018 20:07
Makasin unisena pentutarhassa venytellen kehoni jokaista jäsentä hyvin huolellisesti. Jaquaaripentu oli jossain tekemässä omia puuhiaan, joten minulla oli aikaa ajatella. Ja minulla olikin paljon ajateltavaa. Viime kuukaudet olivat vierähtäneet nopeasti. *Yhtäkkiä on jo lehtisade, vaikka tuntuu, että ihan äsken oli vielä viherlehti*, mietin, kun äkillinen tuuli tunkeutui sisään pentutarhaan sen seinässä olevasta pienestä aukosta.
"Täytyypä korjata tuo aukko, tai me vielä jäädymme tänne", mutisin itsekseni, ja aloin keräämään pentutarhassa lojuvia ylimääräisiä sammalia, jotta voisin paikata reiän. Pyöritin ensin sammaleet pieneksi palloksi, ja sitten asettelin ne seinää vasten. ei se kovin kestävä varmaan olisi, mutta ainakin parempi kuin ei mitään. *Täytyy varmaan pyytää jotain soturia korjaamaan tuo aukko.*
"Terve, Vuokkovirta!" Kaakkurisulka tassutteli sisään pulska vesimyyrä suussaan, "Haluaisitko jakaa tämän, minä kun en jaksa tätä yksin", kuningatar tiedusteli.
"Mielelläni", kehräsin kun tajusin, kuinka nälkäinen oikeastaan olin.
"Tämä onkin harvinainen herkku lehtisateen aikaan", totesin silmäillen vesimyyrää, kun asetuimme syömään. Vesimyyrä maistui uskottoman hyvältä. Revimme Kaakkurisulan kanssa siitä isoja paloja. Kun olimme syöneet, kävin hautaamassa luut leirin ulkopuolelle. Nahan kuitenkin säästimme, ja revimme siitä pehmeitä karvoja jokaisen pennun petille.
"Toivottavasti he pitävät näistä", nau'uin asetellessani karvoja lähelläni nukkuvan Jaquaaripennun petille.

//Haluaako joku pentutarhalainen jatkaa?

Nimi: Putousvirta

04.11.2018 22:35
Jähmetyin hetkeksi, kun Pääskylento painoi päänsä kaulaani vasten. En siksi, että se olisi tuntunut jotenkin epämukavalta. En vain ollut osannut odottaa sitä. Naaraan ele sai sydämeni hakkaamaan lujemmin ja suuren rakkauden tunteen valtaavan kehoni. Rakkauteni häntä kohtaan oli vain kasvanut viime kuiden aikana, enkä välillä muuta ajatellutkaan kuin Pääskylentoa. En ollut koskaan tuntenut mitään samanlaista, en edes Lampisydämen kanssa. Aina välillä kun soturinaaras teki jonkin lämpimän eleen suuntaani, en voinut olla ajattelematta muuta kuin meitä, yhdessä. Ja nyt kun hän istui tässä, minun vierelläni, minuun luottaen, tunsin olevani maailman onnellisin kissa.
"En tajua, miten koskaan pystyin tekemään sinulle mitään sellaista", naukaisin ja kehräsin hiljaa. Laskin pääni Pääskylennon pään päälle, joka lepäsi kaulaani vasten ja suljin silmäni.
"Olin täysi ääliö. Ja se, että koskaan pystyit antamaan minulle anteeksi, ja että pystyt sen jälkeen luottamaan minuun, tekee sinusta vielä ihmeellisemmän. Lumoavamman."
Rakastin Pääskylentoa, ja hänkin varmasti tiesi sen. Olin kertonut tunteistani häntä kohtaan jo kauan aikaa sitten. Silloin en kuitenkaan ollut saanut vastakaikua, joten olin jättänyt asian sikseen. Nyt kuitenkin tuntui, että voisin kokeilla onneani uudelleen. Eikö olisi parempi kertoa hänelle kuin jättää kertomatta?
"Rakastan sinua", sanoin hiljaa ja avasin silmäni. Siirryin hiukan, jotta saatoin katsoa suoraan naaraan sinisiin silmiin.
"Tiedän, että olen jo kertonut sen sinulle. Mutta viime kuiden aikana olen rakastunut sinuun yhä enemmän ja enemmän. En vain saa sinua mielestäni, enkä sitä mahdollisuutta, että voisimme joskus olla yhdessä."
Avasin suuni sanoakseni vielä jotain, mutta suljin sen pian ja olin vain hiljaa, odottaen Pääskylennon vastausta.

//Pääsky?
//245 sanaa

Nimi: Salamasydän

04.11.2018 20:16
// anteeksi että laitan uudestaan, edellisestä jäi jotenkin puuttumaan osa kun kopioin sen Wordista


Nukuin kaikessa rauhassa sotureiden pesässä, minulle ilmeisesti tyypillistä mustaa, pimeää unta, kun kattolehvien välistä valui pieni vesiryöppy kuonolleni. Säpsähdin samantien hereille. Ja aivastin. Hiirenpapanainen nuha.
"Hiirenpapanat!", sähähdin hiljaa, mutta kukaan ei herännyt. Kampesin itseni vaivalloisesti ylös. Venyttelin. Haukottelin leveästi. Astuin ulos pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa, ja värjäsi taivaan kullankeltaiseksi. Hopeahäntä, ja sen tuhannet tähdet, alkoivat himmetä. Katsoin taivasta sotureiden pesän takana. Oli täysikuun aamu. Täysikuun tai sitä edeltävän kuun aamu. Vaikea sanoa, olin niin väsynyt ettei ajatus kunnolla kulkenut.. Tassuttelin ulos leiristä, ja kävelin kasteisella nurmella jokea kohti. Sieltä voisin ehkä saada jotain, ehkä juomassa olevan kaniinin. Työnnyin paksun puskan läpi, ja sitä tippui naamaani ainakin kotkan kokoinen jääköntti. Ja se sattui.
*Hiirenpapanat...*
Miksi siellä edes oli ollut jääköntti jäi minulle mysteeriksi, koska vielä ei oltu havaittu edes lunta, mutta sen olemassaolo johtui kai yön äkkkipakkasista, jotka olivat iskeneet kuun alussa. Huitaisin sen pois niskastani, nurmelle, ja jatkoin hiljaista matkaani metsikön halki. En törmännyt vaelluksellani mihinkään elävään olentoon, en nähnyt edes pöllöjä tai lepakoita, mikä oli yllättävää tähän aikaan aamusta.
Vaelsin päämäärättömästi halki metsikön ja yritin löytää jotain napattavaa, mutta lehtikadon aika oli jo pitkällä ja saaliseläimet olivat jo vetäytyneet kolojensa suojiin.
Kompastuin ja lensin nurin, liukuen ainakin ketunmitan verran loskassa lilluvien, maatuvien lehtien päällä. Kun nousin ylös ja katsoin aurinkoa joen yllä, minuun iski outo tunteen ja aavistuksen risteytys, joka katosi yhtä pian kuin oli iskenytkin.

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com