Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

 

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Jokiklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Jokilaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Seittitassu

22.05.2019 22:29
Makasin onnettomana parantajan pesän sairasaukiolla. Tyhjä katseeni oli kohdistunut pesän kattoon. En muistanut mitään eilisestä kotimasta. Takana oli valvottu yö emoni elottoman ruumiin yllä. Vaikka minua väsytti, en uskaltanut ummistaa silmiäni hetkeksikään. Joka kerta painaessani silmäluomet kiinni, Viiltotähden julmat kasvot palautuivat mieleeni. "Sinun emosi sattui synnyttämään tämän hirviön. Eikö se tee hänestäkin aivan yhtä pahan? Se tarkoittaa, että myös sinä olet hirviö, veli-kulta." Viiltotähden sanat eivät jättäneet minua rauhaan edes silloin, kun silmäni olivat auki. Veli. Sekö se hirviö oli minulle? Miksi emo ei ollut kertonut? Mitä niin kamalaa oli koskaan tapahtunut, että Viiltotähti oli päätynyt surmaamaan oman emonsa? Minun emoni. Ei, meidän emomme. Minun, Vatukkatassun ja Viiltotähden emo. Meistä kolmesta minä olin ainoa, joka ei ollut kääntänyt selkäänsä Tähtiklaanille ja emollemme. Vatukkatassu oli liittynyt Kuolonklaaniin. Hän hylkäsi minut. Kyynel vierähti poskelleni. Olin aivan yksin. Minulla ei ollut ketään. Emo oli viety aikaisin aamulla pois. Klaaninvanhimmat hautasivat hänet. En näkisi häntä enää koskaan, paitsi tietenkin Tähtiklaanissa sinne päästyäni. Ikävä oli jo nyt pohjaton, kuinka selviäisin niin monta kuuta ja vuodenaikaa?
"Onko sinulla nälkä?" varovainen naukaisu sai minut havahtumaan ajatuksistani. Kohtasin ilmeettömästi Hopeapisaran huolestuneen, mutta samalla lempeän katseen. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
"Ei maistu", tokaisin vain. Vatsani oli typötyhjä, mutta syöminen tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. Parantaja istuutui alas ja huokaisi hiljaa.
"Minäkin menetin emoni, ja kaikki kolme sisarustani", hän kertoi ja sipaisi hännällään turkkiani. Kohotin yllättyneenä hieman päätäni.
"Kuinka pääsit yli siitä?" kysyin hiljaa toivottomana.
"Ei se helppoa ollut. Täytyi vain elää hetki kerrallaan. Asiat on hyvä käydä läpi, ne eivät saa jäähä mieleesi kummittelemaan. Aika helpottaa, luota minuun", naaras naukaisi hiljaa ja kosketti kuonollaan poskeani. Kohautin lapojani.
"Pahinta on, ettei Vatukkatassu edes kuollut. Hän hylkäsi meidät ja vaihtoi puolta. Kaiken lisäksi sain tietää, että Viiltotähti on minun veljeni. Kuinka ihmeessä se voi olla edes mahdollista? Miksi emo ei kertonut?" kysyin, vaikka tiesin ettei naaras osaisi vastata kysymyksiini. Ei kukaan osaisi.
"Minun isäni oli kuolonklaanilainen", Hopeapisara paljasti ja käänsi katseensa hetkeksi poispäin. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä. "Hän oli Karhuturkki, ensimmäisen Viiltotähden poika. En koskaan tavannut häntä, mutta tieto siitä, että olen puoliksi kuolonklaanilainen ahdisti minua ensin. Sitten opin elämään sen kanssa. Vaikka sukulaisesi olisi paha, se ei tee sinusta pahaa, muistathan sen. Siskosi teki päätöksensä, eikä se ole sinun vikasi. Koko Jokiklaani on takuulla sinun tukenasi, olet menettänyt paljon", naaraan lämmin ääni sai minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi. En tosiaan ollutkaan niin yksin kuin olin ajatellut. Ainakin minulla oli Hopeapisaran lämpimät sanat nyt mielessäni.
"Kiitos", huokaisin hiljaa ja painoin pääni vuoteeseen. Suljin silmäni ja vajosin hetkessä painajaismaiseen uneen. Emon kuolema toistui unessa yhä vain uudelleen ja uudelleen.

// 423 sanaa

Nimi: Salamasydän

15.05.2019 22:29
Yhtäkkiä minulla ei enää ollut kylmä.
Makasin pedilläni hiljaa ja silmät suljettuina.
Yhtäkkiä vanhat haavani eivät enää särkeneet. En tuntenut mitään.
Avasin silmäni viileään yöhön, ja sydämeni hypähti säikähdyksestä kun huomasin ja tunnistin kissan viereltäni. Jäätuiske. Minun täytyi olla kuollut, olinhan jo aika vanha, mutta sillä hetkellä en ajatellut olemassaoloni päättymistä.
"Jäätuiske..." Kyynelet kihosivat silmiini, ja painauduin kumppaniani vasten, hänen tuoksunsa täytti kuononi.
"Jäätuiske.." Hän nuoli korviani lohduttavasti, ja vapisin käsitellessäni asiaa. Minä olin kuollut. Olin taas Jäätuiskeen kanssa, hän oli tullut minua vastaan. Tähtiklaani näytti olevan totta, mutten uskonut siihen eläessäni, miten minun kävisi?
"Salamasydän!" Jaguaaritassu laskeutui taivaalta Pannterisydämen vierellä, ja halasin heitä molempia etutassuillani.
"Anteeksi että huusin, Jaguaaritassu" itkin hänen lapaansa, muistaen mitä olin sanonut hänelle riidellessämme hänen kuolinpäivänsä aamuna. Se oli vaivannut minua kaikki nämä kuut. Ennen kuin ehdin sanoa Pantterisydämelle mitään, hän puhui itse.
"Älä pyydä anteeksi, Salama. Ei se ollut sinun syytäsi" kuiden takaiset tapahtumat olivat yhä leimautuneina aivoihini. Olimme taistelleet virtaa vastaan, mutta Pantterisydän ei ollut selvinnyt. Tassuni vapisivat, ja kyynelet virtasivat alas poskiani. Jäätuiske halasi minua ja painoi päänsä poskeeni.
"Kaikki on hyvin nyt, Salamasydän." Painauduin uudelleen häntä vasten, sanojen puutteessa pysyin vaiti.
"Oletko valmis?" Hän kysyi ja nyökkäsin. Nousimme ylös ja seurasin kumppani ja sisaruksiani hopeahäntään.

// Mietin Salamasydämen tappamista jo ennen kuin Kuunpisaran sulkemisesta ilmoitettiin. Olisi pitänyt kirjoittaa jo jokin aika sitten, tuskin kukaan enää tätä lukee, mutta saipa Salamasydän sentään onnellisen lopun.

Nimi: Seittipentu

10.04.2019 14:26
“Emon”, vastasin nopeasti sisareni kysymykseen. Hän tuhahti vastaukselleni.
“Ei oma emo voi olla mestari”, Vatukkapentu totesi kärkkäästi. Pyöräytin silmiäni ja kohensin asentoani.
“Kyllä voi, jos Tähtiklaani valitsee minut parantajaoppilaaksi. Aion tehdä kaikkeni, jotta niin tapahtuisi”, vastasin rintaani pörhistellen. Minä en halunnut olla vahvin soturi, vaan halusin tehdä emon ylpeäksi. Tiesin hänen kunnioittavan muita parantajia hurjasti, joten kenties hän arvostaisi minuakin jonakin päivänä niin paljon kuin heitä. Kuvittelin mielessäni itseni Jokiklaanin parantajana ja emon onnellisena klaaninvanhimpana. Rukoilin Tähtiklaania, että toiveeni toteutuisi.
“Sinutko? Vaikka nimemme liittyvät emon parantajuuteen, ei se tarkoita että sinusta tulisi parantaja. Etkö ennemmin haluaisi puolustaa klaaniasi?” sisareni kysyi ja siristi silmiään. Kohautin lapojani.
“Minulle kelpaa mikä vain, kunhan saan olla hyödyksi”, tokaisin rauhallisella äänellä. Vatukkapentu hymähti huvittuneesti.
“Jos minusta tulee soturioppilas, sekin sopii. Siinä tapauksessa tahdon puolustaa klaaniani henkeni uhalla. Tahdon kukistaa Viiltoklaanin, jotta metsä saa rauhansa”, naukaisin ylpeällä äänellä. Vatukkapentu ei vastannut mitään, hän vain katsoi minua meripihkaisilla silmillään ilmeettömästi. Kuin sota ei olisi vaivannut naarasta lainkaan. Ehkä hän ei vain uskaltanut näyttää pelkoaan sitä kohtaan, toivoin ainakin niin.

Kului kuu ja sodan rauhallinen kausi jatkui jatkumistaan. Meidän lisäksi parantajan pesään oli asettunut kodiksi myös Hopeapisara. Naaras oli entinen parantaja, joka oli kuollut vuodenaikoja sitten. Leirissä kiersi huhu, että Hopeapisara olisi jonkun kuolonklaanilaisen kollin tytär. Hänen emonsa sen sijaan oli ollut Jokiklaanin parantaja Hopeapisaran tavoin. Minä luotin Hopeapisaraan huhuista huolimatta. Hopeinen naaras oli ystävällinen ja avulias, parantajan raikkaanvihreät silmät huokuivat lämpöä ja rakkautta. Emo oli juuri hetkeä aiemmin nuollut pitkin vedoin turkkimme kiiltäviksi ja sileiksi. Vatukkapentu istui malttamattomana vierelläni ja paineli käpälillään hermostuksissaan jäistä maata. Kurkitähti nimittäisi meidät oppilaiksi aivan pian. Kun kutsu klaanikokoukseen kajahti Jokiklaanin leirin pääaukiolta, astelimme mahdollisimman rauhallisin askelin rinnatusten sisareni kanssa väkijoukon sekaan. Kurkitähti pyysi meitä astumaan muun klaanin eteen. Vilkaisin emoani, joka nyökkäsi lempeästi ja kehotti seuraamaan Vatukkapentua, joka viiletti jo monen kissan päässä minusta. En ollut puhunut emolle haaveistani olla parantajaoppilas, joten Kurkitähti tekisi minusta vain aivan tavallisen soturioppilaan. Se harmitti minua hieman, mutta en halunnut viedä jonkun toisen paikkaa Kirkasmarjan oppilaana. En uskonut Tähtiklaanin edes haluavan minua parantajaksi, sillä olinhan minä mitä ilmeisemmin puoliverinen. Emo ei koskaan suostunut kertomaan, kuka isämme oli. Se loukkasi minua ensin, mutta nyt ymmärsin hänenkin kantansa. Jokaisella kissalla oli salaisuutensa, ja emo vain varjeli omaansa.
"Vatukkapentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Vatukkatassuna. Mestarisi olen minä. Pyrin opettamaan sinulle kaiken Puolukkaturkilta oppimani”, Kurkitähti naukui voimakkaalla äänellään ja piti katseensa tuoreessa oppilaassa. Vatukkatassun kasvoille levisi tyytyväinen hymy, kun hän kosketti kuonollaan Kurkitähden kuonoa. Päällikön aiempi oppilas oli kuollut joitakin kuita sitten. Nyt päällikkö kohdisti katseensa minuun.
"Seittipentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Seittitassuna. Mestarisi olkoon Pääskylento. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on Helmiloisteelta oppinut”, tummanruskea kolli naukui. Etsin katseellani Pääskylentoa. Siniharmaa sinisilmäinen naaras asteli luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Tämän jälkeen klaani puhkesi huutamaan uusia nimiämme.

Pääskylento ja Kurkitähti laittoivat meidät heti töihin. Saimme itse hakea parantajan pesältä sammalia vuoteisiimme oppilaiden pesään. Vuoteet tehtyämme saimme syödä. Käänsin katseeni sisareeni.
“Vaikeaa uskoa, että me todella olemme oppilaita”, nau’uin leveästi hymyillen. Vatukkatassu nielaisi suunsa tyhjäksi ja kääntyi minun suuntaani.

// 534 sanaa

Nimi: Vatukkapentu

09.04.2019 22:29
Mittailin katseellani sotureita miettiessäni vastausta veljeni kysymykseen. Kenetkö haluaisin mestarikseni? Tietenkin olisin halunnut Kurkitähden, sillä hän oli päällikkö. Hänellä oli kuitenkin jo oppilas. Putousvirta oli toiseksi paras vaihtoehto, mutta hänkin oli niin ikään varattu.
"Haluan parhaimman mahdollisen", naukaisin kohottaen kuonoani ylpeänä, oman arvoni tiedostaen. "Salamasydän on ainakin tosi kokenut. Hän voisi olla hyvä mestari. Tai Karviaiskynsi."
Tietoni sotureista olivat hiukan puutteelliset, sillä en ollut edes kunnolla tavannut heistä jokaista. Olin kuitenkin kuullut muiden puhuvan heistä, ja emo oli kertonut meille klaanin kissoista.
"Helmiloiste voisi olla hyvä myös, mutta hän luopui päällikön paikasta."
"Haittaako se?" Seittipentu kysyi kallistaen päätään. Siirsin katseeni kulmiani kurtistaen häneen.
"Totta kai haittaa", puuskahdin ärtyneenä siitä, ettei veljeni ymmärtänyt itsestäänselvyyksiä. "Hänellä ei kai ollut edes mitään hyvää syytä. Hänessä on selvästi jotain vikaa, jos hän luopui siitä vallasta. Kuka tervejärkinen tekisi niin? En minä ainakaan."
En ollut täysin varma siitä, kuka olisi paras mestari, mutta oikeastaan sillä ei kai ollut loppujen lopuksi kauheasti väliä. He kaikki varmaankin osaisivat kouluttaa oppilaistaan melko kunnollisia sotureita. Ja minusta tietenkin tulisi klaanin parhaimmistoa, ehkä jopa päällikkö.
"Entä sinä? Kenet sinä haluaisit mestariksesi?" kysyin katsellen Seittipentua. "Älä vain sano, että Haukihammas. Hän on entinen kotikisu."

//Seitti?
//193 sanaa

Nimi: Seittipentu

09.04.2019 15:31
Emon ja Vatukkapennun keskustelu hätisti tiehensä unen, jossa Tähtiklaani oli valinnut minut tulevaksi parantajaksi. Unessa rauha oli laskeutunut metsän ylle ja kaikki riemuitsivat uuden elämämme alusta ja odottivat innolla tulevaa viherlehteä. En olisi halunnut herätä koskaan. Ilmapiiri Jokiklaanin leirissä oli kireä. Viiltoklaani yritti yhä kietoa kyntensä muiden klaanien ympärille ja valloittaa koko metsän. Emo kehotti meitä rukoilemaan Tähtiklaanilta apua joka ilta ennen nukahtamistamme. Vatukkapentu ei pelännyt emomme uhmaamista, hän oli välillä todella itsepäinen.
“Miten hän voi nukkua näin kauan?” Vatukkapentu kitisi vierelläni ärsyttävällä, ilkeästi korvissa särähtävällä äänellään.
“Minä olen hereillä”, vastasin ja raotin silmiäni saadakseni marinan loppumaan. Vatukkapentu kosketti otsaani käpälällään.
“Mennään ulos”, tämä ehdotti katsoen minua vaativa ilme kasvoillaan.
"Hyvä on", nau'uin huokaisten ja nousin jaloilleni. Siskoni perässä poistuin parantajan pesästä leirin pääaukiolle. Emo huudahti peräämme kiellon poistua leiristä. Vatukkapennun hinku leirin ulkopuolelle oli suunnaton. Minä sen sijaan halusin olla leirissä niin kauan, että me olisimme kuusikuisia ja valmiita oppilaiksi. Vatukkapentu väisti sulavin liikkein eteemme avartuvan vesilammikon, jonka hiirenkorvaa ennustelevat sateet olivat luoneet pesän edustalla olevaan pieneen kuoppaan. Minä pysähdyin lammikon eteen ja painoin pelottomasti etukäpäläni hyiseen veteen. Vatukkapentu kääntyi katsomaan minua ja irvisti inhosta. Naaras oli mukavuudenhaluinen eikä pitänyt kylmästä vedestä lainkaan. Minä halusin oppia uimaan heti ensimmäisenä päivänäni oppilaana. Kuulin pikkulintujen laulua leirin ulkopuolelta. Lintujen kaunis viserrys kaikui pitkään korvissani, kunnes se katosi lintujen lentäessä tiehensä.
"Joku varmaan tappoi ne", Vatukkapentu arveli ja katsoi minua virnistäen. Käänsin vakavan katseeni siskooni. Minusta tuntui pahalta, että tapoimme niinkin kauniisti ääntävän eläimen kuin pikkulinnun. Mutta emo oli kertonut, että meidän täytyi tehdä niin pysyäksemme elossa. Joka hiirenkorva tuli uusia pikkulintuja, sillä emme tappaisi koskaan kaikkia.
"Kenet sinä haluaisit mestariksesi?" kysyin ja annoin katseeni liueta sisarestani leiriin palaaviin sotureihin. He kannattelivat leukojensa otteessa saaliseläimiä.

//Vatukka?
// 283 sanaa

Nimi: Vatukkapentu

07.04.2019 22:27
Heräsin emoni vierestä ja nostin valppaana päätäni. Olin kuullut pesän ulkopuolelta ääniä, ja olin välittömästi herännyt siihen. Hetkellinen säikähdys valtasi minut, kun kuvittelin hirviöiden, joista emoni oli minulle ja veljelleni kertonut, rymistelevän klaanimme leiriin. Niin ei kuitenkaan ollut, ei tietenkään. Kun hetken ajan istuin paikoillani siirtyen unten maailmasta tähän hetkeen, tajusin, että äänet kuuluivat vain joillekin klaanin kissoille. Ensin tunsin oloni ärtyneeksi siitä, että uneni oli näin keskeytetty - ja vieläpä hyvä uni, sukelsin veden alla pyydystämässä kaloja - mutta sitten tajusin, että päivä oli jo melko pitkällä. Auringon säteet siivilöityivät pesän katosta maahan. Aurinko oli jo alkanut lämmittää pitkän lehtikadon jälkeen, mistä olin hyvin iloinen.
Katsahdin ympärilleni ja näin veljeni Seittipennun käpertyneenä emomme lähelle. Hymyilin ilkikurisesti ja aloin tökkiä hänen kylkeään.
"Herää", kuiskasin kollin korvaan. Hän mutisi jotain unisena ja vaihtoi sitten asentoa.
"Älä häiritse häntä."
Käännähdin ja näin mustavalkoisen naaraan heränneen. Hän katsoi minua lempeästi mutta tiukasti, joten tajusin lopettaa.
"Haluaisin vain tekemään jotain. Minulla on tylsää", nurisin heilauttaen häntääni. "Pääsisismmekö me tänään jo leirin ulkopuolelle?" kysyin toiveikkaana.
"Enpä oikein usko", Kirkasmarja naukui pudistellen päätään. "Pääsette viimeistään sitten, kun olette oppilaita. Eikä se niin ihmeellistä ole ensimmäisen kerran jälkeen. Usko pois, tulet kaipaamaan pentuaikojasi, kun sinulla on oikeita velvollisuuksia."
"Pyh."
Istuuduin maahan Seittipennun viereen. Olisin halunnut jo lähteä uudelle seikkailulle, mutta päätin odottaa häntä - ja jos en olisi odottanut, Kirkasmarja olisi varmasti valittanut minulle.

//Seitti? Sori tönkkö :]
//227 sanaa

Nimi: Jaguaaritassu

10.03.2019 15:15
Jo ennen kuin Mesiviiksi oli päässyt lauseensa loppuun, valmistauduin väistämään hänen hyökkäystään. Kun hän hyökkäsi, sujahdin vikkelästi hänen ohitseen. Seuraava väistöliike ei sitten mennytkään niin kuin olin kuvitellut: Mesiviiksen isku, kynnetön tosin, osui minuun, mikä ei sinällään ollut ihmettelemisen arvoinen asia. Olinhan vastaa oppilas, enkä omannut juurikaan kokemusta taistelemisesta - paitsi sen osalta, mitä olin pienenä pentuna nähnyt, kun vanhempani olivat aina välillä joutuneet tappeluihin toisten erakoiden kanssa.
Useimmiten he, vanhempani, voittivat. Tappeluiden jälkeen he tulivat minun ja veljieni luokse mahdollisia haavojaan nuolemaan. Isä joka kerta sanoi: "Tappelu voitettu ja viholliset karkotettu. Elämä jatkuu." Emo puolestaan nuolaisi meitä kaikkia päälaelle rakastavasti kehräten.
Lämpimiä muistoja... Mutta nyt kaikki mitä minulla perheestäni oli, oli muistot. Ei mitään.. elävää. Sellaista, mitä voisin koskettaa. Saatoin vain muistella. Ja ikävöidä. Ikävä sentään oli jo helpottanut samalla kun suru sydämessäni oli alkanut hellittää otettaan. Nykyisin sain muistoistani voimaa, vaikka toisinaan ikävöin perhettäni hurjastikin. Mutta nyt jos koskaan oli minun aikani hyväksyä se, että he olivat poissa, he eivät palaisi, enkä minä koskaan enää tulisi näkemään heitä. Surullista mutta totta.
"Yritetään uudelleen", mau'uin tyytymättömänä suoritukseeni. "Haluan onnistua paremmin tuon edellisen liikkeen kanssa."

//Mesi?

Nimi: Mesiviiksi

17.02.2019 15:34
Käänsin lempeän katseeni kohti Jaguaaritassua. Naaras katseli minua odottaen vastausta kysymykseensä.
"Menemme. Ajattelin, että lähtisimme vasta aurinkohuipun jälkeen, mutta koska leirissä on runsaasti kissoja, voimme lähteä nyt", naukaisin ja heilautin häntääni puolelta toiselle. Jaguaaritassu nyökkäsi ja vilkasi leirin uloskäyntiä. Viitoin oppilasta seuraamaan suunnatessani kohti uloskäyntiä.
Leirin ulkopuolella sää oli mitä parhain. Taivas oli kirkas ja huippuaan kohti suuntaava aurinko sai hanget näyttämään yhä vain valkoisemmilta. Hiirenkorva teki tuloaan, vaikka saisimme odottaa sitä vielä tovin. Puissa ei edes ollut lehden silmuja, mutta sää lämpeni päivä päivältä. Auringon säteet lämmittävät jo hieman vaaleaa turkkiani. Suuntasin kohti Nelipuita. Taivasklaanilaiset ja jotkut ylösnousseet majailivat siellä nykyään. Riistaa oli melko vähän, mutta me pärjäsimme. Jokiklaani hyökkäisi Kuolonklaanin leiriin vain pienen ajan kuluttua. Pysähdyin päästyämme tarpeeksi kauas leiristä. Käännyin kohti oppilastani, joka katsoi minua odottava ilme kasvoillaan.
"Harjoittelemme erilaisia väistöliikkeitä. Jos vastustajasi on sinua hitaampi ja kookkaampi, voit käyttää väistöliikkeitä esimerkiksi väsyttääksesi vastustajaa. Toki kaikkia vastaan voi myös käyttää väistöliikkeitä, mutta ketterämpiä kissoja vastaan ne eivät ole niin järkeviä", selitin oppilaalleni rauhallisesti. Jaguaaritassu nyökkäsi merkiksi siitä, että hän ymmärsi puheeni.
"Kokeillaan. Minä hyökkään sinua kohti. Yritä ennakoida liikkeeni ja väistää niitä parhaasi mukaan", naukaisin ja valmistauduin hyökkäämään oppilaan kimppuun.

//Jaguaari?
// 193 sanaa

Nimi: Jaguaaritassu

16.02.2019 09:39
Tunsin uneni läpi, kuinka jokin pörröinen hipaisi kuonoani. Avasin silmäni ja ehdin nähdä vilaukselta, kuinka jonkun pesästä lähteneen soturioppilaan häntä katosi ulos. Hän oli näköjään päättänyt herättää minut..
*No jaa*, ajattelin sitten. *Kenties se oli vain vahinko.*
Venyttelin ja suin pikaisesti yön jäljiltä pörröisen turkkini, minkä jälkeen hipsin ulos oppilaiden pesästä. Jäin sen edustalle hetkeksi istumaan ja katselemaan. Tämä oli Jokiklaani. Kaikki siellä oli ajan mittaan alkanut tuntua... kotoisalta. Huulillani kävi pieni, joskin haikea hymy. Niinpä. Minun kotinihan tämä nyt oli. Ei minulla ollut muutakaan. Ei enää.

Myöhemmin katsellessani ympärilleni kissojen puuhia, näkökenttääni osui mestarini, Mesiviiksi. Korvani nousivat pystympään, ja lähdin jolkottamaan kollin luokse. Mesiviiksi oli ensimmäinen kissa, johon olin tutustunut - parantajan pesässä - ja olin ollut iloinen saadessani hänet mestarikseni.
"Hei, Mesiviiksi", tervehdin hymyillen. "Menemmekö me tänään harjoittelemaan?"
Istuuduin hännänpää hyväntuulisesti heilahdellen. Minusta Mesiviiksi oli mukava kissa. Vaikka hän ei ollutkaan syntyperältään jokiklaanilainen, en pitänyt häntä mitenkään huonompana kuin nuo muut. Enhän minäkään ollut syntynyt Jokiklaaniin. Olimme siis tavallaan samankaltaisia. Ja minä pidin siitä. Mesiviiksi oli minulle kiltti, mitä välttämättä muut mahdolliset mestariehdokkaat eivät olisi.

175 sanaa
//Mesi?

Nimi: Seittipentu

09.02.2019 21:15
Hetkessä lämpö katosi ympäriltäni, kun jokin suuri katosi edestäni. Paniikki valtasi pienen kehoni, joka sai minut päästämään vingahduksen. Se tukahtui nopeasti, sillä ääneni ei toiminut vielä, olinhan kovin pieni.
"Shhh... Nuku vain pikkuinen", lempeä ääni kantautui korviini saaden minut väräyttämään niitä. Kun kehoni tottui viileyteen, painauduin vasten sisaruksiani. Pian kuitenkin toinen heistä katosi viereltäni. Säpsähdin, mutta mieleeni muistuivat lempeät sanat. Nuku vain. Niin painauduin vasten jäljelle jäänyttä sisarustani hakien hänestä turvaa. Sisarukseni tuntui nukkuvan, sillä hän ei reagoinut liikeisiini tai lempeään ääneen ja lämmön katoamiseen millään tavalla.

Kului aikaa, nukahdin ja heräsin aina vain uudelleen. Kuulin ääniä, tunsin lämpöä ja kylmyyttä. Emo tuli takaisin, mutta sisarukseni ei. Tuntui pahalta, kun lämpö ei palannutkaan toiselle puolelle kehoani. Join maitoa nälkääni ja tunsin vahvistuvani.
Kun ties kuinka monetta kertaa elämäni aikana säpsähdin hereille syvästä unesta, valo häikäisi silmiäni. Painoin pääni emon turkkiin, sillä valo oli epämukava. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kirkasta. Nostin pääni jälleen varovasti ylös emoni turkista ja siristin silmiäni. Aluksi se tuntui todella pahalta, mutta pian se helpottui ja valo muuttui moneksi eri asiaksi. Oli tummempia kohtia, selkeitä viivoja. Kiinnitin huomioni ensimmäisenä sisareni raidalliseen turkkiin. Luulin hänen olevan vaaleampi. Sitten käännyin kohti emoani. Hänen turkkinsa oli paljon tummempi, väriltään musta. Minkävärinen minä olin? Käänsin päätäni niin, että saatoin nähdä pienet etukäpäläni. Se olivat väriltään tummanharmaat. Vaistomaisesti käännyin kohti toista sisarustani, joka oli kadonnut viereltäni monta heräämistä aiemmin. Minkäköhän värinen turkki hänellä oli? Missä hän oli?
"Seittipentu", emon tuttu, lempeä ääni sai minut säikähtämään. Nostin katseeni hänen suuntaansa. Tuntui kuin hänen vaaleanvihreät silmänsä olivat toivottaneet minut tervetulleeksi tähän maailmaan, kun ensimmäistä kertaa sentään näin muutakin kuin mustaa. Olin kuullut emon kutsuvan minua Seittipennuksi, siskoani Vatukkapennuksi. Ne olivat meidän nimemme. Olin kuullut monta muutakin nimeä, kuten Kirkasmarja, Kurkitähti, Mäntyvarjo ja Hopeapisara. Hopeapisara oli suunnattoman kaunis nimi, olikohan se emoni nimi?
Räpyttelin silmiäni unisena. Pian väsy työnsi minut takaisin uneen. Painoin pääni emon vatsaa vasten ja suljin silmäni. Olin ylpeä siitä, että olin avannut silmäni. Halusin nähdä kaiken.

//Vatukka?
// 327 sanaa = 8kp

Nimi: Mesiviiksi

09.02.2019 17:41
Viime yönä Kirkasmarja oli kaikkien yllätykseksi synnyttänyt kolme pentua. Naaras ei millään suostunut kertomaan pentujen isää, joka oli kaikista hyvin arvelluttavaa.
"Onkohan hän taas rikkonut soturilakia? Jos pennut olisivat jokiklaanilaisen, kai hän sen kertoisi", Helmiloiste oli varovasti ehdottanut aamulla.
"Miten niin taas?" kysyin hämmästyneenä. Naaras tajusi pian, että en tiennyt mistä hän puhui. Helmiloiste vaikeni, mutta nosti sitten katseensa minuun.
"Hän on Viiltotähden emo", naaras kuiskasi hiljaa varoen, että kukaan muu ei sitä kuullut. Silmäni suurenivat ja katsoin hämmästyneenä kumppaniani. Hänen täytyi vitsailla! Eihän maailman lempein kissa voinut millään olla koko metsän pelätyimmän kissan emo. Viiltotähti oli kylmäverinen ja sydämetön murhaaja. Toki hän oli entinen jokiklaanilainen, mutta siitä huolimatta en ollut varma uskoinko kumppanini sanaa. Toisaalta, miksi hän minulle valehtelisi?
"Anteeksi mitä? Et ole tosissasi!" maukaisin yhä hämmentyneenä. Helmiloiste painoi häntänsä kuonolleni merkiksi olla hiljempaa. Irvistin pahoitellen.
"Totta se on.. Hänellä oli jotakin Kuolonklaanin Syöksyviillon kanssa aikoinaan", Helmiloiste naukui irvistäen inhosta. Ajatus siitä, että parantajamme oli rakastanut kuolonklaanilaista tuntui uskomattomalta.
"Onko heidän välillään yhä jotain? Tai että ovatkohan pennut Syöksyviillon?" kysyin varovasti. Helmiloiste pudisti päätään.
"En usko. Luulen, että hän ymmärsi olla sekaantumatta kuolonklaanilaisiin", naaras naukui.
"Totta. Viiltotähti on hirviö, Kirkasmarja takuulla katuu tekojaan", huokaisin. Helmiloiste nousi venytellen seisomaan.
"Käydäänkö tapaamassa klaanimme uusimpia tulokkaita?" naaras ehdotti.
"Mikä ettei", tokaisin ja kävelin kumppanini rinnalla leirin pääaukion poikki parantajan pesälle. Lämmin maidon tuoksu kantautui kitalakeeni heti pesään astuessani. Yrttien kitkerät tuoksut sekoittuivat pentutarhamaiseen tuoksuun.
"Hei", tervehdin sairasaukiolla lepäävää parantajanaarasta. Katseeni kohdistui kolmeen pieneen pentuun, jotka imivät tarmokkaasti maitoa emostaan. Pennuista kaksi olivat tummanharmaita. Toisen vaalea takakäpälä sai karvani nousemaan pystyyn. Kolmas pentu oli ruskea raidallinen, ilmeisesti pentueen ainoa naaras. Tummanharmaat pennut muistuttivat hämmentävän paljon Viiltotähteä, etenkin keskikokoinen vaaleajalkainen.
"Kuinka voit?" Helmiloiste kysyi kohteliaasti.
"Ihan hyvin", Kirkasmarja vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa kumppaniini.

Juttuhetkemme naaraan kanssa kesti tovin, jonka jälkeen lähdimme partioon Helmiloisteen kanssa. Illemmalla saimme kuulla, että yksi pennuista oli yllättäen kuollut sydänkohtaukseen. Kirkasmarja oli käynyt hautaamassa pennun leirin ulkopuolelle yksin. Tiesin miltä pennun menettäminen tuntui. Oma pieni Laaksotassuni oli kuollut nuorena oppilaana, aivan liian aikaisin. Kirkasmarja ei ollut kerennyt kiintyä omaan pentuunsa samalla tavalla kuin minä omaani. Laaksotassun muisteleminen toi mieleeni Kirjosiiven ja toteutumatta jääneen keskustelun kotikisuystäviemme kanssa. Minun piti ajat sitten käydä tervehtimässä heitä ja kertoa entisen kumppanini kuolemasta. Halusin keskittyä nyt Jokiklaaniin ja kumppaniini, kyllä minä kerkeäisin vielä kaksijalkalassa käymään.

//Joku?xdd
// 383 sanaa

Nimi: Haapatassu

27.01.2019 13:05
Turkkini alla ihoni väreili kylmyydestä, kun nousin lämpöiseltä sammalpediltäni. Halusin jäädä pidemmäksi aikaa lepäämään, mutta olin suunnitellut meneväni metsästämään itsekseni. Venyttelin jäseniäni ajatuksessa, että lämpenisin viileässä ilmassa. Tiesin turkkini olevan paksu, mutta siitä huolimatta minulla oli jäätävän kylmä. Oloni oli kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Silmäilin oppilaiden pesän seiniä ja vilkaisin muita nukkuvia klaanitovereitaan. He näyttivät rauhallisilta, rentoutuneilta ja vahvoilta. Mieleeni juolahti ajatus heihin tutustuminen, mutta se ei tuntunut onnistuvan minulta. Onnekseni minulla on Jäätikkövirta, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ilman häntä en olisi tullut oppilaaksi ja oppinut metsästystaitoja. En malttaisi odottaa pääseväni kalastamaan hiirenkorvan aikana ja tutkimaan luonnon ihmeitä mestarini kanssa.
Nuolin turkkini sileäksi ja puhdistin kasvoni tassullani ennen kuin lähtisin pesästä. Minulla ei ollut ihmetykseni nälkä, mutta päätin kuitenkin hakea pienen hiiren tuoresaaliskasasta. Se oli jäätynyt ja nyrpistin nenääni hiireelle. Miten söisin riistan ilman, että hampaani katkeaisivat? Tökkäisin hiirtä miettien, mitä tekisin ongelmalle. Huokaisin väsyneenä ja tartuin hampaillani hiireen pureskellen jäistä lihaa. Se ei ollut nautinnollista, mutta minun oli pakko syödä edes jotain. Tähän aikaan lehtikadosta piti syödä sitä, mitä luonto kykeni tarjoamaan. Maistoin suussani metallisen maun tajutessani, että ikenistäni tuli verta. Hiiri oli liian jäässä. Maistelin verta suussani ja tuijotin säälittävää hiirenraatoa ärtyneenä.
"Ja siilit lentävät, eihän tästä tule mitään...", mutisin itsekseni ääneen tuntien kurkussani äänen väreilyt. Minulla oli kylmä ja riista jäässä, ei huonommin aamu voi alkaa. Jätin syömisen sikseen ja keskityin leirin hajuihin. Haistoin Jäätikkövirran melko tuoreen tuoksun lähettyvillä. Hän oli juuri lähtenyt, mutta mihin? Hänen tuoksunsa ympärillä oli muidenkin kissojen tuoksuja. Epäilin hänen olevan partiossa, sillä hajut todistivat hänen olevan muiden kanssa. Tuoresaaliskasan lähettyvillä oli makea ja pehmeä tuoksu, mutta se ei kuulunut mestarilleni, kenelle sitten? Raotin suutani tutkiakseni kyseistä tuoksua tarkemmin ja kertasin mielessäni kissojen ominaistuoksut. Mieleeni tuli ainoastaan kolli, jonka näin olevan useasti Jäätikkövirran seurassa. Yhdistin hajun häneen, vaikka en ollut varma. Kuvittelisi, että en haistaisi muiden kissojen tuoksuja riistan keskeltä, mutta hajuaistini oli sen verran kehittyneempää kuin muilla. En tohtisi kehua itseäni, mutta olin ylpeä hajuaististani.
Menetin kuuloni ennen kuin tulin oppilaaksi ja se vaikutti voimakkaasti elämääni. Se oli nyt osa minua ja en vaihtaisi sitä pois mihinkään. Olin pärjännyt loistavasti ilman sitä ja aion jatkossakin käyttää muita aistejani hyödyksi. Pelkäsin aluksi Jäätikkövirran torjuvani minut, mutta niin ei käynyt. Olen syvästi kiitollinen hänelle, että kykeni ottamaan minut oppilaakseen.
Näin kissojen tulevan pesistään ja vaihtamaan kieliä toistensa kesken. Olin unohtanut kuinka paljon rakastinkaan klaanissa elämistä ja muiden kissojen puuhien seuraamista. Minulla oli palava halu suojella klaanitovereitani näin syrjästä käsin. Sisälläni syttyi tahto mennä metsästämään klaanille enemmän saalista ja siinä samassa ryntäsin leirin sisäänkäyntiä pitkin ulkomaailmaan.
// 423 sanaa

Nimi: Pääskylento

19.01.2019 07:04
"Ei mitään normaalista poikkeavaa, ainakaan tänään", mau'uin. "Hyvä juttu vain."
Huulillani oli hyväntuulinen, pehmeä hymy katsoessani Putousvirtaa. Hänen sädehtivät silmänsä loihtivat hymyni esiin, eikä se yhtään haitannut.
"Onhan varapäälliköllä kaikki hyvin?" kysyin hetken päästä pilke silmissäni, kun liika hiljaisuus alkoi tuntua oudolta ja koin tarvetta saada kuulla hänen äänensä. "Vai tarvitsisiko hän esimerkiksi jonkun alempiarvoisen soturin seuraa?"
Kyllä kyllä, se oli epäsuora tunnustus "haluaisin olla lähelläsi!", mutta en tiennyt, tajuaisiko Putousvirta, mitä tarkoitin. Sen varalta ettei, korjasin asian. "Minusta tuntuu, että tassussani on jotakin.. Mennään tuonne soturien pesän eteen niin tarkistan."
Siellä minä istahdin ja katsahdin tassuani oikein tarkkana. Eihän siellä tietenkään mitään ollut, olin vain halunnut pysytellä Putousvirran lähellä uskaltamatta sanoa sitä hänelle ääneen.
"Ei mitään", tokaisin, "sittenkään.."
Hymyilin pehmeästi harmaalle kollille ja siirryin istumaan aivan hänen viereensä. En enää halunnut väkisin pitää itseäni kaukana hänestä, vaan annoin turkkini koskettaa hänen omaansa. Saatoin uskoa hänen pitävän siitä, kun olimme näin lähekkäin. Kieltämättä pidin minäkin. Se sai tutun, ihanan tunteen kuplimaan sisälläni.
"Mentäisiinkö hieman jaloittelemaan, ulos leiristä siis?" kysyin äkisti.

//Putous? Juu ei haittaa, mullaki o vähä tönkkö :D
170 sanaa

Nimi: Putousvirta

17.01.2019 18:38
Heräsin aikaisin aamulla soturien pesässä. Olin selvästi ensimmäinen hereillä oleva; muut kissat nukkuivat vielä tyytyväisinä omilla pedeillään. Jonkun ajan päästä osan heistä olisi kuitenkin herättävä, kun lähettäisin aamupartion matkaan. Siihen olivat edellisenä päivänä enemmän tai vähemmän vastahakoisesti suostuneet Rämetuska, Mustikkamyrsky ja Varissiipi. Nyt kun Viiltoklaanin uhka leijui metsän yllä, oli pidettävä rajoja entistä tiukemmin silmällä.
Katseeni siirtyi kuin itsestään pesän toisella reunalla nukkuvaan Pääskylentoon. Katselin häntä aina välillä, kun naaras nukkui, joskus pitkänkin aikaa. Sitten - kuten nytkin - tajusin, että se oli ehkä ennemmin outoa kuin romanttista. Onneksi muut eivät nähneet minua tuijottelemassa toisia kissoja.

Istuuduin soturien pesän eteen lähetettyäni matkaan metsästyspartion. Aurinko oli noussut huippuunsa, ja nyt se valaisi maata saaden valkean lumen kimmeltelemään. Lehtikato oli ehkä karua aikaa, mutta kaunista se oli myös. Pidin tavasta, jolla lumi ja kuura peittivät puiden oksat.
Samassa kuulin lähestyviä askelia. Sydämeni hypähti ylimääräisen lyönnin silkasta ilosta, kun näin Pääskylennon saapuvan Karviaiskynnen johtaman partion mukana. Kun muut partion jäsenet olivat menneet kuka mihinkin, astelin itse siniharmaan soturin luo.
"Hei", naukaisin hymyillen. "Oliko rajoilla mitään erityistä nähtävää?"

//Pääsky? Sori kauheen tönkkö:DD
//172 sanaa

Nimi: Salamasydän

16.01.2019 19:30
* Hiirenpapanat ja ketunläjät! *
Orava jota olin jahdannut vilisti takaisin koloonsa, aika korkealle kuuseen. Mittailin puuta katseellani. Oksat olivat sopivan paksun näköiset, mutta olivat tiheässä ja viettivät alaspäin.
* No, yrittänyttä ei laiteta...*
Hyppäsin alaoksalle, ja aloin tunkemaan tiheän oksiston läpi. Neulaset pistelivät kipeästi naamasta ja tassuista, mutta kestin sen, koska ei siitä kai tule haavoja, kunhan ei osu silmään. Ja niinhän siinä sitten lopujen lopuksi kävikin.
* Hiirenpapanat! *
Onneksi silmä sentään oli mennyt kiinni. Saavutin mäåränpääni ja aloin haparoida kolon sisustaa tassullani, mutta orava livisti tiehensä. Hyppäsin kiinni oravan häntään, sain otteen, mutta menetin melkein jalansijani. Panikoin hieman mutta pääsin alas turvallisesti. Oravakin oli yhä tassussa, joten tapoin sen ja lähdin leiriä kohti. Ja nyt pitäisi vielä saada pihka pois turkista. Saa nähdä miten sekin onnistuu. Lunta vasten hankaamalla kai, kun uimaan en kyllä aio alkaa eikä talvella ole märkää sammaltakaan.

Nimi: Pääskylento

13.01.2019 21:18
Räväytin silmäni auki vain tajutakseni, että olin turvassa soturien pesässä. Että kaikki olivat turvassa siellä. Olin nähnyt karmivaa unta, jota en halunnut enää miettiä. Siinä Putousvirralle oli tapahtunut jotakin kamalaa... suoraan minun silmieni edessä. Kiinnitin katseeni pimeässä harmaaseen kolliin, joka nukkui pesän keskellä soturien lämpimien kehojen ympäröimänä. Voi, olin niin hurjan ylpeä hänestä! Jokiklaanin suuri varapäällikkö, tuleva päällikkö. En voinut kuvitellakaan, että hänelle tapahtuisi jotakin. Olin tajunnut sen jo melko pitkäkin aika sitten. Putousvirta merkitsi minulle niin paljon. Hän oli oikeastaan kaikki, mitä minulla oli. Ja hän rakasti minua. Hän tosiaan rakasti minua. Huulilleni hiipi pieni, hellä hymy katsellessani rauhaisasti uinuvaa Putousvirtaa.
*En enää koskaan karkota sinua luotani, Putousvirta*, ajattelin liekki sydämessäni väristen.
Hän oli tässä pimeässäkin kuin valopallo. Näin hänet, tiesin hänen olevan siellä, hänen ajattelemisensa lämmitti minua. En olisi malttanut odottaa aamua.. Halusin päästä Putousvirran lähelle, tuntea hänen turkkinsa hipovan omaani ja nähdä hänen huumaava hymynsä. Hetken päästä annoin silmieni painua kiinni ja unen viedä minut takaisin pehmeään syleilyynsä.

//Putous kenties jos siis on inspiä, ei oo mikää pakko jatkaa
161 sanaa

Nimi: Jäätikkövirta

10.01.2019 11:40
Aamu oli kylmänviileä, ja pörhistelin tummaa turkkiani ja tunsin pakkasen kuonollani. Ilma oli raikas. Hengitin syvään ja astelin leirin läpi tuoresaaliskasalle. Eilisen jäljiltä oli jäljillä vain jämät, mutta nappasin yhden hiukan jäätyneen kalan ja hotkin sen nopeasti, vaikkei se kovin hyvää ollutkaan. Se kuitenkin siirsi nälkäni muualle.
"Huomenta Jäätikkövirta", joku sanoi vierelläni.
Kohotin katseeni kalanjämistä ja näin Simpukkaloisteen. Hänelle oli eilen nimitetty oppilas, joten nyt hän ei enää voinut valittaa siitä, että minä vietin aikaa Haapatassun kanssa, mutta toisaalta en ollut vielä sopinut kollin kanssa aikaisempaa riitaamme.
"Huomenta", sanoin viileästi ja haukkasin viimeiset kalanpalat suuhuni alkaen sitten kuopia jäistä maata saadakseni haudattua ruodot.
"Hei, olen pahoillani kaikesta mitä silloin sanoin.. turhauduin ihan turhasta", kolli sanoi ja yritti tavoittaa katseeni.
En kerennyt vastata, sillä samassa joku huusi jälleen nimeäni.
"Jäätikkövirta! Tule partioon."
Kyseessä oli Alppivirta.
"Selvä", huikkasin hänelle ja nousin tassuilleni taputellen samalla kalan piiloon maan sisään.
Vilkaisin Simpukkaloistetta ja avasin jo suutani sanoakseni jotain, mutta ravistin sitten päätäni ja kiiruhdin Alppivirran perään kohti leirin suuaukkoa.
Mukaamme lähtivät myöskin Haukihammas ja tämän oppilas Päivätassu. Asetuin partiota johtavat Alppivirran taakse ja Haukihammas jäi oppilaineen pitämään perää.
"Menemme metsästämään joen rantaan", Alppivirta naukaisi minulle.
Nyökkäsin, vaikka hopeanharmaa naaras tuskin edes näki sitä. Keskityin olemaan kompastumatta lumipeitteiseen kivikkoon ja upposin ajatuksiini. Oloni oli hiukan sekava Simpukkaloisteen suhteen, sillä hän oli pyytänyt anteeksi, mutta minä en vain ollut hyvä antamaan anteeksi saatika puhumaan sen kaltaisista asioista. Sitä paitsi olin ehkä vieläkin hiukan näreissäni siitä, että hän ei ollut kuunnellut minua ja alkanut valittaa ihan turhasta. Halusin kuitenkin myös sopia Simpukkaloisteen kanssa, mutta se vaatisi minulta avoimempaa mieltä enkä saisi ärtyä pikkujutuista.
"Hajaannutaan tässä", Alppivirta sanoi häntäänsä heilauttaen.
Lähdin muista hiukan vasemmalle ja suuntasin eteenpäin haistellen ilmaa. En ollut oikein saalistusmielellä, mutta yrittäisin saada jotakin kiinni. En haistanut hetkeen mitään, mutta sitten havaitsin vesimyyrän tuoreen hajun, ja lähdin seuraamaan sitä. Sain kulkea jonkin matkaa joen rantaa, ennen kuin havaitsin eläimen touhuamassa aivan joen jäätyneen rannan tienoilla. Kyyristyin alaspäin ja hiivin eteenpäin inhoten sitä, että tumma turkkini näkyisi selvästi lumesta, jos vesimyyrä vain katsoisi minun suuntaani.
Ennen kuin kerkesin kovin lähelle vesimyyrää, se kuitenkin jännittyi ja tuijotti tarkkaavaisesti jonnekin kauemmas joenvarteen. En kerennyt miettiä, mitä näkemisen arvoista siellä oli vesimyyrälle, sillä huomasin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin eteenpäin ja iskin hampaani kiinni eläimen niskaan. Niskat murtuivat ja myyrä valahti veltoksi.
Kun nostin vesimyyrää suuhuni, kuulin kuitenkin ääniä sieltä suunnalta, minne vesimyyräkin oli tuijottanut. Kohotin katseeni ja näin joen rannalla kissan - hän oli läpimärkä ja huusi jotakin minulle. Laskin vesimyyrän takaisin maahan erään kiven varjoon ja lähdin kohti kissaa. Hän oli tummanruskea raidallinen kolli kirkkaanvihrein silmin.
"Auta! Katajakynsi on vielä joessa", kolli henkäisi heti kun olin lähempänä.
En tunnistanut kollia, mutta hän tuoksui Jokiklaanilta. Tajusin, että hänen täytyi olla ylösnoussut. Tähyilin jokeen ja näin, että sen heikko jää oli keskeltä useista kohdista murtunut ja siellä räpiköi punaruskea pienikokoinen naaras, jonka turkin raidat vilahtelivat näkyviin.
Epäröin hetken, mutta lähdin sitten varoen eteenpäin pitkin jäätä. Jäälle oli kielletty menemästä, koska se oli heikkoa, mutta onneksi olin pienikokoinen ja kevyt. Katajakynneksi kutsuttu naaras oli tarttunut kynsillään yhteen jääkimpaleeseen, mutta siitä huolimatta hän ei meinannut pysyä pinnalla. Pääsin suhteellisen lähelle.
"Ui tänne!" huusin naaraalle.
"Päästä irti siitä jäästä, et pääse rannalle sen avulla", sähähdin, kun naaras ei näyttänyt tottelevan.
Hän päästi irti jäästä hetken kuluttua ja yritti uida luokseni. Kurottauduin häntä kohti, ja kun lopulta naaras pääsi lähelle, kiskoin hänet jään reunalle. Siihen meni hirvittävästi aikaa, koska minun piti varoa, etten pudonnut itse jäiseen jokeen, ja pelkäsin jään murtuvan allani. Se onneksi kesti, ja sain Katajakynnen rannalle. Lähestulkoon raahasin hänet rantaan jäätä pitkin. Onneksi hänkin oli pienikokoinen. Toinen kissa rannalla ei uskaltanut tulla jäälle, mutta kun pääsin hänen lähelleen, hän kiskoi Katajakynnen rantaan.
Naaras oli väsynyt ja kylmissään eikä meinannut pysyä jaloillaan. Ravistelin turkkiani, joka oli kastunut hiukan ja katselin kaksikkoa.
"Pelkäsin, että hän kuolee taas", kolli henkäisi.
Hän näki kummastuneen katseeni.
"Minä.. minä kuolin, kun yritin pelastaa häntä. Hukuimme molemmat. Ja nyt nousimme ylös, ja tuntui kuin kaikki tapahtuisi uudelleen", kolli naukui.
"Mikä sinun nimesi on?" minä kysyin.
"Omenaviiksi. Meidän täytyy saada hänet lämpimään", kolli naukui ja töykkäsi väsynyttä Katajakynttä kuonollaan.
"Minä olen Jäätikkövirta, mutta olet oikeassa, teidät molemmat täytyy saada leiriin", huokaisin.
"Pystytkö nousemaan?"
Katajakynsi nyökkäsi ja nousi Omenaviiksen tukiessa jaloilleen. Kaksikko lähti eteenpäin ja minä loikin hakemaan vesimyyräni ja palasin sitten tukemaan Katajakynttä toiselta puolelta.
Tapasimme lopun partion hetken kuluttua, ja huomasin yllätyksekseni, että heidänkin luonaan oli yksi märkä kissa, hopeanharmaa raidallinen naaras.
"Kuinka monta hukkunutta kissaa päätti nousta ylös?" Haukihammas totesi nähdessään Omenaviiksen ja Katajakynnen.
"Monta nähtävästi", minä huokaisin.
"Heidät pitää saada lämpimään", jatkoin.
"Lähdetään leiriin", Alppivirta sanoi tiukasti ja lähti johtamaan joukkiota.
Kaikutaivaaksi kutsuttu harmaa naaras näytti suhteellisen hyvinvoivalta ja kulki eteenpäin vakaasti. Omenaviiksikin oli kunnossa, hän oli päässyt rantaan ilmeisesti aika helposti, mutta Katajakynsi oli joutunut taistelemaan enemmän.

Sekalainen joukkiomme kulki mahdollisimman nopeasti leiriin. Siellä lähetimme joessa käyneet kissat parantajan pesälle. Laskin vesimyyräni säälittävään tuoresaaliskasaan. Lehtikato oli ankara Jokiklaanille, sillä joessa oli tavallista vähemmän kalaa ja laiha vesimyyräni oli yksi harvoista maariistan edustajista, joita reviirillämme esiintyi. Kaikki klaanimme kissat saivat syödäkseen vain hädin tuskin - ja kissoja sen kun nousi uudelleen eloon.
Samassa bongasin sotureiden pesän lähistöllä jälleen yhden uuden kissan. Oli taas näemmä vaihe, että kissoja nousi useampi ylös.
"Hän on Roiskevirta", joku sanoi takanani.
Se oli jälleen kerran Simpukkaloiste.
"Ylösnoussut?"
"Joo, hän vain ilmaantui hetki sitten", kolli naukui.
"Ruokaa on muutenkin vähän", murahdin.
"Kyllä me pärjäämme", Simpukkaloiste naukaisi.
"Pakko", huokaisin ja suuntasin kauemmas.
Hän seurasi minua.
"Aiotko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?"
Katsahdin kolliin hetken hiukan epätietoisena, ja nyökkäsin sitten.
"Olen jo antanut", mumahdin.
"No aika oudosti näytät sen", Simpukkaloiste sanoi kallistaen päätään.
"Sinä tiedät, etten minä osaa tällaisia juttuja. Mutta.. minäkin olen pahoillani, että suutuin niin nopeasti", sanoin vaivaantuneena.
"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää, minä olin idiootti. Mutta olen iloinen, että et ole enää vihainen", kolli naukui.
Nyökkäsin ja kosketin varovasti kuonollani kollin lapaa. Hän painoi päänsä päälakeani vasten, ennen kuin kerkesin perääntyä, ja jäimme sitten siihen, toisiamme vasten. Hengitin kollin tuoksua ja suljin silmäni. Tuntui hyvältä olla taas väleissä ainoan oikean ystäväni kanssa.
"Jäätikkövirta kuule", Simpukkaloiste sanoi hetken kuluttua ja siirsi päätään niin, että pystyi katsomaan minua silmiin.
"Niin?" kohotin kulmiani kysyvästi.
Kolli käänsi katseensa sivuun ja aukoi hetken suutaan katsellen ympärillämme olevia kissoja.
"Äh, ei mitään sittenkään. Minun täytyy mennä kouluttamaan Kuusitassua.. nähdäänkö myöhemmin?" kolli sanoi hetken kuluttua.
Hymähdin hänelle kummastuneena, mutta nyökkäsin katsellen, kun harmaa kolli lähti etsimään oppilastaan. Suljin hetkeksi silmäni ja lepuutin mieltäni. Kyllä tästä vielä selvittäisiin eteenpäin.

//1064 sanaa

Nimi: Jaguaaritassu

08.01.2019 18:32
Makoilin leirin reunamilla sukimassa turkkiani. Mielessäni vilisi ajatuksia, vaikken välttämättä olisi sinne mitään ajatuksia halunnut. Ainakaan ajatuksia perheestäni... Oli kulunut ainakin kuu siitä, kun minut tuotiin Jokiklaaniin, ja silti yhä edelleen sydäntäni repi suru ja ikävä - vaikkakin jo lievempänä verrattuna päivään, jona jouduin näkemään sen kaiken kamaluuden. Olin kuitenkin alkanut päästä yli tapahtuneesta, suuresta menetyksestäni. Minä ymmärsin, että ehkä oli ollut heidän aikansa lähteä. Vanhempieni ja kahden veljeni aika, ainoiden pentuetoverieni.. Huokaisin syvään katsellessani leirissä häärääviä taikka lepäileviä kissoja. Tämä paikka oli kai kotini nyt. Jokiklaanin leiri. Olin jo lähes sopeutunut tänne. Kuljin partioissa - olin oppinut kalastamaankin! Uiminen ei tosin ollut minun juttuni, ei ainakaan ollut silloin kun ensi kerran sitä kokeilin. Tarkemmin sanoen olin vain hypännyt jokeen lapojani myöten ottamatta kuitenkaan yhtäkään uintipotkaisua. Erakot tuskin harrastivat uimista, eivät ainakaan ne minun tuntemani.
*Vieköhän Mesiviiksi minut tänään harjoituksiin?* mietin nähdessäni mestarin suuntaavan oppilaansa kanssa ulos leiristä.
Havahduin tunteeseen, jota en ollut kokenut sitten pentuaikojeni, kun eräänä päivänä veljeni olivat menneet kaksin metsälle ja jättäneet minut vanhempieni luokse. Se tunne oli yksinäisyys. Kaipasin jotakuta, jonka kanssa jutella, vaikka en ehkä halunnutkaan myöntää sitä. Mutta ei varmaankaan kukaan täältä halunnut jutustella kanssani. Mesiviiksi ehkä, jos hänkään. Paitsi jos hän ajatteli, että olin pelkkä soturioppilas, jonka koulutus vain täytyi hoitaa pois alta. Olihan se tietenkin hänen velvollisuutensa, mutta olisi kiva vaikka vain tietää, että hän välitti minusta ja hyvinvoinnistani, hän kun oli ensimmäinen kissa tässä paikassa, johon tutustuin. Painoin pääni käpälieni päälle ja huokaisin hiljaa, alkaen huomaamatta tuijottaa lasittunein silmin tyhjyyteen. Näkiköhän joku mielenliikkeeni? Sitä lievää kipua, jota koin? Olin nuori, mutta olin menettänyt paljon. Itse asiassa olin menettänyt kaiken kertaheitolla. Eikä minulla ollut täällä ketään, jonka voisin kuvitella välittävän minusta. Oli minulla Perhostassu, hän oli ystäväni. Mutta ei ketään muuta. Kukaan tuskin huomaisi, jos vaikka katoaisin. Jos minä nyt katoaisin, Jokiklaani luultavasti jatkaisi elämää entiseen tapaansa, huomaamatta mitään. Mesiviiksi saattaisi toki havaita oppilaansa poissaolon. Paitsi jos katoaisin niin, että sen myötä jokainen vain unohtaisi minut. Niin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan...

//Helmiäinen? Jagi on vähä sääd :(
330 sanaa

Nimi: Viimatassu

08.01.2019 17:23
"Se saattaa näyttää vaikealta, mutta kun saat vaanimisasentosi täydelliseksi, kaikki muu on helppoa", Kotkapyrstö kannusti ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi mennä vaanimisasentoon. Laskeuduin hieman epäröiden matalaksi ja suoristin selkäni mahdollisimman suoraksi. Pysyin siinä hetken ajan, jonka jälkeen vilkaisin mestariani. Helmiloiste oli laittanut minut taas vaihteeksi harjoittelemaan vaanimisasentoa. Hänen mielestään minä olin hyvä saalistaja, mutta asentoni oli "omalaatuinen". Se kävi hyvin Jokiklaanin melko tiheään aluskasvillisuuteen, mutta avoimilla alueilla ja metsässä asentoni ei ollut mitenkään suosiollinen.
"Aika hyvä, laske vain häntäsi keskivartalosi tasolle", vaalea naaras maukui suutaan mutristaen. Tämän raidallinen häntä heilahti sievästi käpälien päälle.
Vilkaisin nopeasti omaa tabbykuvioitua häntääni ja nolostuin suunnattomasti, kun tajusin sen sojottavan ilmassa tikun lailla. Laskin nopeasti tuuhean häntäni keskivartaloni tasolle ja vilkaisin sitten uudelleen mestariani. Helmiloiste nyökäytti hyväksyvästi päätään ja laskeutui sitten itsekin samaiseen asentoon.
"Nyt kun on vaikein osio takana, voimme keskittyä oikeaan vaanimiseen. Sinun pitää lähestyä kohdettasi varovaisesti ja ennen kaikkea äänettömästi, mutta et saa hidastella, muuten saalis karkaa ennen kuin pääset sen lähettyvillekään. Keskity siihen, että pidät vartalosi suorana. Sinulla on tapana heilutella sitä puolelta toiselle. Et ole orava. Yritä varoa kaiken ympärilläsi olevan aluskasvillisuuden koskemista, koska se voi aiheuttaa turhia ääniä. Muista myös arvioda tuulen suunta, jotta saalis ei haista olemassaoloasi. Nämä asiat sinun pitäisi kyllä tietää, ethän ole mikään pikkupentu", Helmiloiste selosti turhauttavan hitaasti niin, että minusta tuntui, että hän olisi oikein nauttinut ärsyttämisestäni. Luultavasti niin ei kuitenkaan ollut ja minä vain kuvittelin omiani.
"Sinä olet hyvä saalistaja, muttet tarpeeksi nöyrä ottamaan ohjeitani kaikella kunnioituksella vastaan. Nöyryys on yksi tärkeimmistä soturin henkisistä taidoista", entinen päällikkö maukui minua harmahtavan sinisillä silmillään tarkkaillen. Nyökkäsin hitaasti jäänsiniset silmät sirillään. Se, mitä Helmiloiste oli sanonut, oli kyllä totta.
"Olet oikeassa. Minun täytyisi keskittyä enemmän minua viisaammilta oppimiseen. Mutta minkäs teet, kun he ovat niin ärsyttäviä. Sinäkin puhut minulle välillä aivan kuin pennulle", nau'uin viimeiset sanat miltei kivahtaen. Mestarin ilme suli. Naaras opettajan tehtävän alta tuli esille Helmiloiste itse, kaikessa ystävällisyydessään ja auttamisen halussaan. Tuosta Helmiloisteesta minä pidin.
"Viimatassu. Minä vain yritän tehdä sinusta hyvää soturia. Jos sinusta todella tuntuu tuolta, sano vain. Hyväksyn sen, mutta pyytäisin sinua kuitenkin miettimään tätä asiaa minun kannaltani. Olen mestarisi. Kurkitähti on antanut minulle tehtäväksi sinun kouluttamisesi. Ja nyt, ystävänä tai mestarina, käsken sinua näyttämään vaanimisasentosi." Nyökkäsin nopeasti naaraalle ja pudottauduin salamannopeasti vaanimisasentooni.

//373 sanaa

Nimi: Elandra

06.01.2019 16:21
Kurkitähti: 5kp -

Kuusipentu: 11kp - Onnea oppilaalle! Koska olet ollut pentuikäinen yli kahden kuun ajan, siirrän automaattisesti oppilaaksi.

Viimatassu: 34kp! -

Ilotassu: 4kp -

Marjakieli: 12kp -

Jaguaaritassu: 10kp -

Pääskylento: 4kp -

Mesiviiksi: 8kp -

Tomutassu: 14kp -

Helmiäisvirta: 31kp! -

Jäätikkövirta: 10kp -

Putousvirta: 17kp -

Salamasydän: 5kp -

Nimi: Salamasydän

16.12.2018 11:28
Heräsin, kun kapea auringonsäde paistoi sisään pesän katossa olevasta raosta, ja osui suoraan silmääni. Raotin sitä varovaisesti, käännyin ympäri, ja aloin sukia sotkuun mennyttä turkkiani. Tunsin itseni niin väsyneeksi, että hädin tuskin kykenin liikkumaan. Kuin olisin nukkunut monta kuunkiertoa syvää, pimeää unta. Kampeuduin jaloilleni, ja tassuttelin ulos soturien pesästä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja silmiini koski ja häikäisi, kun vilkaisin sinnepäin. Tassuttelin ulos leiristä, kohti pientä metsikköä. Ehkä löytäisin sieltä oravan tai pari. Linnut lauloivat ylhäällä puunlatvoissa. Tuntui ihan siltä kuin ne olisivat ärsyttäneet minua tahallaan. Tiesivät, etten saisi niitä napattua. Raotin suutani, ja maistelin ilmaa. Haistoin oravan. Tämä taisi sittenkin olla onnenpäiväni. Pysähdyin, ja annoin katseeni pyyhkiä pientä metsikköä. Huomasin oravan. Se oli matalammalla oksalla. Pudottauduin vaanimisasentoon, ja hiivin lähemmäs. Orava huomasi minut. Ryntäsin eteenpäin niin kovaa kuin vain Pystyin, ja loikkasin sitten kaikin voimin ilmaan, ja onnistuin pääsemään ensimmäiselle oksalle juuri ja juuri. Loikkasin uudelleen, ja huitaisin tassuani oravaa kohti, mutta kynteni vain raapaisivat oravan häntää, ja putosin alas, alas, alas, kunnes mätkähdin maahan. Onnekseni pudotus oli ollut vain suunnilleen ketunmitan verran, ja Olin pudonnut yllättävän paksuun lumikinokseen, muuten en olisi ollut enää hengissä. Tai saatoin myös olla väärässä; ehkei tänään ollutkaan onnenpäiväni. En nimittäin ollut saanut saalista. Nousin ylös js ravistin loskat turkistani.

Nimi: Viimatassu

12.12.2018 19:10
"No oli miten oli, Marjakieli käyttäytyy epäreilusti minua kohtaan. Hän pimittää minulta kaiken! Eikä hän kerro mitään sodastakaan, enkä näin ollen siis tiedä siitä lähes mitään. Ja sotahan koskee kaikkia, siispä olisin kiitollinen jos saisin tietää niin tärkeästä asiasta edes jotain. Ja sinäkin taatusti tiedät paljon siitä, taas asia, jossa meitä kohdellaan eriarvoisesti. Ehkä sinä et vain tajua sitä, kun saat kaikki ne asiat mitä minä en. Kaiken lisäksi halusin tehdä vaikutuksen häneen, mutta nyt välimme ovat kuin kissalla ja koiralla”, Tomutassu murisi tunteitaan purkaen. En ollenkaan pitänyt siitä, että veljeni uskoi minun asioitteni olevan hyvin, niin täydellisesti kuin kissan asiat saattoivat olla. Uskoin, että Tomutassu liioitteli omaa kurjuuttaan, mikä hieman ärsytti minua. Marjakieli taas oli minun mielestäni ihan mukava kissa, mutta minulla ei ollutkaan ensi käden tgietoa hänestä. Mitä sotaan tuli, Helmiloiste oli kertonut siitä minulle vain ohimennen. Sellaisia yleisiä asioita, kuten se, miten klaanien väliset suhteet olivat nyt muuttuneet. Lisäksi hän oli kehottanut olemaan varovainen Viiltoklaanin suhteen. Jokiklaani oli siitä onnellisessa asemassa, että sillä ei ollut yhteistä rajaa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin kanssa Nelipuita lukuunottamatta. Saatoimme siis olla melko turvassa, mutta silti vaara leijui koko ajan yllämme. Se näkyi jokaisesta kissasta. Siitä miten he keskustelivat, miten liikkuivat, mitä harjoittelivat ja mitä ilmiselvimmin ajattelivat. Luulin, ettei minun ja Tomutassun tiedoissa sodasta ollut paljoakaan eroa. Avasin suuni sanoakseni jotain loukkaantunutta veljelleni, mutta tämä näyttikin jotenkin erikoiselta. Ehkä niin oli hyvä, sillä sanomiseni olisivat olleet hyvin harkitsemattomia. Niskakarvat nousivat pystyyn ja silmiin ilmestyi lasittunut katse. Veli näytti minusta hieman pelottavalta. Tökkäsin tätä varovasti etukäpälälläni. Oppilas näytti siltä, että hänet olisi repäisty irti jostain toisesta maailmasta. Työnsin tuon ajatuksen kuitenkin taka-alalle, sillä se tuntui epämiellyttävältä ja sävähdyttävältä. Mitä Tomutassu oikein salasi minulta? Vai salasiko hän mitään?
”Ei hätää”, Tomutassu maukaisi rauhoittelevan oloisena. En minä rauhoitteluja tuolta tummanharmaalta kollilta kaivannut, mutta hänen katuva äänensävynsä antoi ymmärtää, ettei mikään oikeasti ollut pielessä. Kurtistin kuitenkin kulmiani, sillä tiesin, ettei terve kissa näyttänyt siltä, että tahtoisi hyökätä jonkin olemattoman kimppuun.
”Mitä tapahtui? Näytti siltä kuin olisit halunnut syöksyä jonkun kimppuun”, mutisin tietäen, etten saisi oikeaa vastausta kysymykseeni. No, yrittänyttä ei laiteta, eikä kysyminen varmaankaan pahentaisi tilannetta. Tai sitten pahentaisi. Minusta tuntui juuri tällä hetkellä siltä, etten tuntenut rakasta veljeäni. Se oli kammottavaa.
”Anteeksi. Se oli tarpeetonta. En olisi saanut suuttua niin, ja satuttaa sinua. Tuntui vain hyvältä purkaa kiukkuaan, harmi että satuin purkamaan sitä juuri sinuun. Anteeksi kovasti. Minä rakastan sinua todella paljon, vaikka olenkin varmaan ihan kamala veli sinulle", Tomutassu maukui tassuihinsa tuijotellen. Syvä myötätunto valtasi minut äskeisen raivon ja loukkaantumisen sijaan. Ehkä Tomutassu olikin veljeni. Tai tietenkin oli, minun rakas omapäinen isoveljeni. Minun teki mieli mennä aivan Tomutassun kylkeen kiinni ja nuolaista tämän korvantaustaa lohduttavasti.
"Sinä olet paras veli, jota kissa toivoa saattaa, Tomutassu", mau'uin lohduttavasti. Veli nosti päätään hieman ja katseli minua tutkivasti jäänsinisillä silmillään. Ehkä Tomutassu ei luottanut sanoihini. Mutta minä tiesin, että ne olivat aitoja. Suoraan sydämestäni kummunneita. Enkä koskaan, niin koskaan, katuisi niitä.
"Ja jos sinusta oikeasti tuntuu tuolta, toivon todellakin, että minulle puhuminen helpotti oloasi", mau'uin leiriä katsellen. Valkea tassut peittävä lumikerros oli tallautunut tasaiseksi tassujen painamien kansoittamalla aukealla. Ylemme laskeutui hiljaisuus. Ei millään lailla painostava tai kiusallinen. Se oli ymmärtävä hiljaisuus, jossa kummalaakaan meistä ei ollut tarvetta sanoa mitään. Kummaltakaan ei olleet sanat loppuneet, niiden virta oli vain hetkeksi tyrehdytetty, jotta aistit pääsisivät kunniaan. Aistin maailman ympärilläni. Kevyenä, mutta silti vastuuta hartioilleni laskien. Aistin Tomutassun vieressäni ja kaikki kissat, jotka joskus olivat ajatelleet minua tai minä heitä.
"Saat anteeksi", kuiskasin hiljaisuuden rikkoen. Kuiskaukseni oli kuin huuto. Huuto hiljaisuuteen. Vaikka se oli vain heikko kuiskaus, jota eivät muut kuulleet, minulle se oli huuto, jolla yritin kalastaa Tomutassun takaisin itselleni.

//Tomppa?
//599 sanaa

Nimi: Putousvirta

12.12.2018 18:35
"Hyvin", naukaisin istuutuen alas vanhemman kollin viereen. Päätin jättää mainitsematta ongelmani Lampisydämen kanssa. Tuskin Kurkutähteä kiinnostaisi rakkauselämäni, ja vaikka jostain oudosta syystä kiinnostaisi, hänestä tuskin olisi paljoa apua.
Yllättäen Kurkitähti nousi istumaan selvästi muistaessaan jotain.
"No?" kysyin kohottaen kulmiani.
"Haikarahuuto kävi luonani. Ehkä muistat", hän murahti rypistäen otsaansa.
"Tietysti."
Myrskyklaanilainen oli käynyt leirissämme jokin aika sitten. Hän oli näyttänyt hiukan hätäiseltä ja jännittyneeltä. Kurkitähti ei ollut kuitenkaan kertonut minulle vielä, mitä Haikarahuuto oli sanonut.
"Myrskyklaaniin on hyökätty. Viiltoklaanin toimesta."
Suuni raottui hämmästyksestä, vaikka jotain tällaista olinkin Viiltotähdeltä odottanut, olihan hän julistanut sodan välillemme. En vain ollut odottanut sen tapahtuvan näin pian.
"Kuinka moni... kuoli?"
"Kaksi meidän puoleltamme. Vuokkonenä ja Puuskahöyhen", päällikkö kertoi pudistaen päätään. "Heidän lisäkseen joku varjoklaanilaisista."
Tunsin ryhtini hiukan lysähtävän kuullessani kuolleista. En ollut tuntenut kumpaakaan hyvin, mutta he olivat silti olleet nuoria ja hyviä sotureita. Kuinka moni muu joutuisi kuolemaan?
"Haikarahuuto myös ilmoitti, että Metsäklaanin päälliköt ja varapäälliköt kokoontuvat parin auringonkierron päästä Myrskyklaanissa. Sinä olet siis mukana."
"Mistä siellä keskustellaan?" kysyin kohottaen päätäni kiinnostuneena. Kurkitähti kuitenkin vain pudisti päätään.
"En tiedä. Varmaan ainakin siitä, miten vastaamme Viiltoklaanin hyökkäykseen."
Nyökkäsin ja hetken päästä päätin jättää Kurkutähden rauhaan. Astahdin ulos parantajan pesästä ja olin törmätä Lampisydämeen.
"Putousvirta", hän naukui hiukan loukkaantuneen kuuloisena. "Olet vältellyt minua."
Peräännyin askeleen taaksepäin näyttäen mahdollisimman syyttömältä.
"Minäkö? En, en todellakaan", vakuuttelin pudistaen tarmokkaasti päätäni. "Ei ollenkaan tapaistani. Kyllähän sinä minut tunnet."
Lampisydän huokaisi syvään.
"Tiedän, että välttelet minua. Ja tiedän myös miksi", hän naukaisi ja asettui seisomaan suorempaan. Yhtäkkiä soturi näytti jotenkin hyvin vahvalta ja viisaammalta. Hän tiesi, ja hän kesti tiedon.
"Tiedän, että sinä rakastat häntä. Ja koska haluan vain sinun parastasi, en koskaan voisi asettua tiellenne."
Katsoin entistä kumppaniani hivenen hämmästyneenä.
"Pyydän kuitenkin, ettet pakoilisi minua koko ajan", valkoinen naaras naukui. "Haluan silti viettää kanssasi aikaa. Vaikka vain ystävänä."
"Tietysti", vastasin nyökäten. "Kiitos, että ymmärrät."

Odotin päällikön pesän edustalla Kurkitähteä. Metsäklaanin päälliköiden kokoontumisen olisi määrä alkaa pian. Koska Myrskyklaanin leiri ei ollut meille yhtä kaukana kuin tuuliklaanilaisille, meidän ei tarvinnut lähteä yhtä aikaisin. Olisi silti noloa olla myöhässä.
"Lähdetään sitten", Kurkitähti sanoi astuessaan ulos pesästä. Kolli oli tietääkseni toipunut, ainakin hän oli lähtenyt parantajan pesältä vastikään. Annoin hänen asettua edelleni, kun lähdimme kulkemaan ulos leiristä.
Päätimme ylittää joen sillan kautta, sillä lehtikadon aikaan astinkivet olivat jäisiä ja siksi liukkaita. Kuljimme siis joen yläjuoksua kohti. Ilma tuntui kylmemmältä kuin eilen. Hengitykseni höyrysi ja viikseni tuntuivat ärsyttävästi huurtuvan.
Piakkoin saavuimme sillan luo. Se oli kaksijalkojen rakentama, ja tässä se oli seissyt jo monien kuiden ajan. Ajan myötä sen pinta oli alkanut kulua, mutta silti se kannatteli vielä hyvin. *On kaksijaloista sentään jotain hyötyä.*
Nyt kun Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat yhdistyneet Metsäklaaniksi, ei rajan ylityksiä oikeastaan huomioitu. Oli vain muistettava, ettei toisten klaanien reviireillä saanut saalistaa. Emme tavanneet yhtäkään myrskyklaanilaispartiota, ja vaikka olisimmekin tavanneet, eivät he olisi meitä pysäyttäneet.
Saavuimme metsän reunaan. Katsoimme hetken ympärillemme ja lähdimme sitten kulkemaan sen sydämeen kohti leiriä. Lehdet olivat jo varisseet puista ja pensaista, eikä myrskyklaanilaisilla ollut saalistaessa enää juuri näkösuojaa.
Pian näimme edessämme piikkihernepensaita, mikä tarkoitti sitä, että olimme saavuttaneet leirin. Pujahdimme sisään nyökäten vartiossa olevalle soturille. Leirin sisällä näimme klaanin kissojen tekevän kuka mitäkin; oppilaat leikkivät pesänsä ulkopuolella, joku sotureista näytti vahvistavan leirin muuria. Meidän ei onneksi tarvinnut miettiä, mitä meidän tulisi tehdä ja mihin meidän kuuluisi mennä, sillä Saniaistähti tuli meitä vastaan.
"Tätä tietä", hän murahti vakavan oloisena ja lähti askeltamaan johonkin leiriä ympäröivistä pesistä. Astelimme saniaisten ympäröimää käytävää pitkin ruohoiselle aukiolle. "Karpalotähti ja Lovijuova eivät ole vielä saapuneet", Myrskyklaanin päällikkö ilmoitti. "Mutta he tulevat varmasti pian."
Nyökkäsin ja samoin teki Kurkitähti, joka hetken päästä istuutui Saniaistähden kanssa. Itse epäröin hetken, sillä molemmat kollit olivat minua korkea-arvoisempia, mutta pian uskaltauduin itsekin istahtamaan. Sitten jäimme odottamaan tuuliklaanilaisia.
Olimme ehtineet odottaa vain hetken, kun kuulimme Haikarahuudon opastavan Karpalotähteä varapäälliköineen parantajan pesään. Nousimme kaikki seisomaan, sillä se oli hyvien tapojen mukaista.
"Tervehdys, Karpalotähti", Saniaistähti naukaisi nyökäten. Hän katsahti mustaa kollia tuuliklaanilaisen vierellä ja nyökkäsi tällekin. "Lovijuova."
Nopeasti vaihdoimme tervehdykset. Sitten olimme valmiita aloittamaan. Oletin, että päälliköt kaiketi hoitaisivat puhumisen suurimmaksi osaksi, joten pysyttelin hiljaa paikoillani. Ainakin aluksi.

//Kurki? Karpalo? Saniainen? Haikara?
//670 sanaa

Nimi: Jäätikkövirta

12.12.2018 17:58
Putousvirta oli määrännyt minut partioon ennen kuin lähti Kurkitähden seurassa kohti Myrskyklaanin leiriä, jossa pidettiin Metsäklaanin päälliköiden ja varapäälliköiden kokous. Niinpä lähdin joenrantaan kalastusta varten muun partion mukana. Partiota johti Karviaiskynsi, ja häntä seurasi minun lisäkseni Kaislavirta.
Saavuimme joen rantaan. Kuljin kauemmas kahdesta kollista ja asetuin joen rannalle. Kurotin itseäni kohti joenpintaa. Joki ei ollut vielä jäässä, pakkasta ei ollut ollut siihen vielä tarpeeksi. Vesi oli kuitenkin jo aika hyistä, joten sukelluskalastusta en ainakaan aikonut kokeilla. Upotin kynteni lumeen ja maahan joen reunalla ja tuijotin veteen. Hetken päästä näinkin kalan, ja huitaisin tassullani veteen. Onnistuin nappaamaan kiinni kalasta ja kauhaisin sen rannalle. Kala jäi eloon ja räpiköi märkänä aloillaan, mutta minä astuin sen luokse ja mursin kalan niskat puraisemalla sitä voimakkaasti niskan tienoilta. Kuului miellyttävä rusahdus, ja kala valahti veltoksi leuoissani. Annoin sen pudota maahan ja käännyin ympäri kohti jokea, antaen vaalean kalanveren valua lumelle tahraten sen punaiseksi.
Jäin odottelemaan uusien kalojen saamista, mutta sitten näin jotakin, mikä ei varmasti ollut kala. Silmäni laajenivat järkytyksestä. Hetkeen en tehnyt mitään, tuijotin vain kissaa, joka ui voimakkain vedoin kohti pintaa. Sitten lähestulkoon valkoinen kissa työntyi esiin vedestä ja yritti uida kohti rantaa. Naaras näytti kuitenkin väsyneeltä. Tajusin toimia vasta nyt, ja ryntäsin häntä kohti kahlaten lähemmäksi kissaa. Jouduin uimaa, kun maa jalkojen alta loppui, ja hyinen vesi alkoi heti jähmettää lihaksiani. Pääsin kuitenkin kissan luo ja haistoin samalla hänessä Jokiklaanin tuoksun. Jälleen yksi ylösnoussut kissa.
Autoin naaraan rantaan ja hän lysähti maahan huohottamaan. Karviaiskynsi ja Kaislavirta olivat jo huomanneet tapahtumat ja ryntäsivät luokseni.
"Susihäntä", Karviaiskynsi maukui kummastuneena.
"Hän on ylösnoussut, eikö olekin?" minäkin huohotin ja ravistelin märkää turkkiani.
Aloin sukimaan saman tien turkkiani kuivaksi, en halunnut sairastua. Kaislavirta auttoi Susihännäksi kutsutun naaraan seisomaan ja alkoi auttaa tätä turkin sukimisessa. Susihäntä yskäisi muutaman kerran ja naukui sitten:
"Kiitos avusta."
Minä vain nyökkäsin ja ravistelin jälleen turkkiani niin, että Karviaiskynsi väisti lentäviä pisaroita. Silmäilin Susihäntää. Hänen turkkinsa oli hyvin vaalea, beigeen, vaaleaanruskeaan vivahtava. Hänellä oli mustia raitoja turkissaan ja mustaa hännänpäässä ja korvien päissä. Hänellä oli myös eripariset silmät, joten naaras oli hyvin kiinnostavan näköinen.
"Sinun täytyy päästä leiriin lämmittelemään", Kaislavirta sanoi.
"Mennään", minä sanoin hytisten ja menin hakemaan kalani.
Palasimme reipasta tahtia leiriin, ja siellä Susihäntä patisteltiin parantajan pesälle tarkistuttamaan itsensä. Tajusin, että hänen oli täytynyt kuolla hukkuen, koska hän löytyi joesta. Olipa kamala kuolema Jokiklaanin kissalle.
Minä menin sotureiden pesälle ja pujottauduin sisään. Toivoin, ettei Simpukkaloiste olisi siellä, ja onneksi en nähnyt kollin harmaata turkkia missään. Olin hänelle vieläkin vihainen.

//408 sanaa

Nimi: Helmiäisvirta

12.12.2018 15:55
Pelkkää pimeyttä. Mustat syvyydet jatkuivat silmänkantamattomiin. Katsoin ylös. Tai ainakin luulen niin. Suunnasta on hieman vaikea sanoa kun jalkojen alla ei ole muuta kuin tyhjyyttä... Jämähdin niille sijoilleni. Siis hetki, mitä?! Kävelinkö muka tyhjän päällä?! Laskin hitaasti päätäni koskettaakseni allani olevaa ainetta. Tassuni vieressä ei ollut yhtikäs mitään - eikä allakaan. Kylmät väreet kulkivat pitlkin selkärankaani. Mitä tämä oikein on? Otin kokeeksi pari askelta, enkä pudonnut. Kävelin kuin maalla, vaikkei tassujeni alla ollut yhtikäs mitään.
"Mitä hiir--?" Ennen kuin ehdin 'hiirenpapanaa' sanoa, musta tyhjyys ympärilläni alkoi velloa kuin tulvavesi. Ympärilläni kiilui satoja silmiä. Pimeys muuttui mustaksi vedeksi ja hukutti minut alleen, enenkuin ehdin tehdä elettäkään. Huusin, ja keuhkoni täyttyivät mustasta aineesta.

Heräsin hämärässä sotureiden pesässä henkeä haukkoen. Tuntui siltä, kuin allani ei olisi ollut mitään. Minusta tuntui edelleenkin siltä, kuin vain uppoaisin ja uppoaisin yhä syvemmälle ei mihinkään. Nousin ylös tassujani yhdessä sotkussa paikoilleen räpellellen. Ravistelin päätäni yrittäen saada unen pois mielestäni. Kävely voisi helpottaa, mutta en ollut todellakaan varma siitä, mitä oikein tekisin. Tassuttelin sotureiden pesän suulle. Taivaalla loimotti vielä hopeahäntä ja kuu. Annoin ajatusteni vaeltaa joelle. Kokemuksesta tiesin, että tumma joki varmastikin kimalteli heijastaen kuun miltei kokonaisen muodon. *Enää en saa unta. Ehkä kävely piristäisi mieltä ja tuulettaisi hieman aivojani?* Päätin lähteä leirin ulkopuolelle kävelemään. Saataisiin ehkä saalistaa. Tai sitten vain istuskella joen rannalla. Tai jotain muuta. Loikin hiljaisen leirin läpi unihiekkoja silmistä räpytellen. Tassuttelin suuaukosta ulos metsän raikkaaseen yöilmaan. Annoin käpäläni kuljettaa minua minne ne vain halusivat. Ne kuljettivat minua joelle päin. Jatkoin matkaani miettimättä mitään ja pian saavuinkin joelle. Se ei ollut vielä jäässä, mutta reunoilta alkoi pikkuhiljaa kasvava jään ja lumen peittämä alue joen yllä. Sille ei ollut meneminen. Tuo valejääksikin kutsuttu ilmiö kesti hädin tuskin hiiren painon. Eikä hiiriäkään täällä Jokiklaanin reviirillä ollut paljo nähty. Suoraan sanottuna Jokiklaani näki nälkää. Toivottavasti kokoontuminen Metsäklaanejen päälliköiden välillä auttaisi tilannetta ja Kurkitähti saisi neuvoteltua meille avustusta muilta klaaneilta. Toisaalta päällikkö vaoisi vain pitää suunsa kiinni, niin kukaan ei saisi tietää heikkoudestamme. Ehkä joukossa oli vakooja? Ehkä ei, ja silloin nälästä kertominen ei haittaisi ketään. Se vain tekisi Jokiklaanista vahvemman. Ja se taas tekisi koko Metsäklaanista vahvemman. Tassuttelin rantaan, johon istahdin. Huokaisin kerran syvään ennen kuin lasituin aivan täysin. Mikään ajatuksen häivekkään ei kulkenut ajatuksissani, maailma ikään kuin pysähtyi. Aika vieri jopa pelottavan nopeasti. Havahduin lopulta siihen, että maisema edessäni alkoi muuttua siniseksi. Aluksi se oli miltei huomaamattoman vaaleansinistä, mutta hetki hetkeltä sinisyys lisääntyi. Se oli sininen hetki, joka teki lumisesta metsästä edessäni aivan unimaailman oloisen. Pian valoa tulisi enemmän ja illuusio olisi rikkoutunut. Imin sisääni voimaa tuosta hämärän valosta ja nousin ylös. Minun täytyisi mennä leiriin. En todellakaan voinut jäädä tänne, sillä pian jaettaisiin jo aamupartiot, eikä siitä tilaisuudesta saanut olla poissa. Ei ilman hyvää syytä. Pieni hymynväre pyrki kasvoilleni jokea katsellessani. Tuntui aivan siltä kuin joen taikuutta muistuttava sinisyys olisi loikannut suoraan sydämmeeni. Pakotin itseni huokaisten viimein lähtemään takaisin kohti leiriä. Kun saavuin sinne, jotkut soturit olivat jo hereillä. He katsoivat minua, mutteivät sanoneet mitään kun tassuttelin väsyneenä sotureiden pesälle. Astuin puoliksi täyteen pesään ja pujottelin omalle makuusijalleni. Kierähdin pari kertaa makuusijallani kunnes kävin makaamaan. Kerkeäisin ehkä nukkua vielä hetken ennen partioiden ilmoittamista.

"Hyvä, Ilotassu, juuri noin!" huudahdin oppilaalleni, kun tämä palasi puskasta suussaan juuri tappopuraisun saanut orava. Tämä oli viides yritys. Ja kaiken lisäksi noiden yritysten välissä oli aina kulunut aikaa, kun mitään saaliseläintä ei näkynyt tai kuulunut. Oravan talviturkki, harmahtavan valkoinen, ei eronnut juurikaan Ilotassun hopeanharmaasta, mutta mustat kiilusilmät ja turkkia pitkin valuva verinoro ilmiantoivat sen helposti. Olin joella mietiskellyt riistapulaa, ja nyt saalistamista Ilotassun mieleen palautellessani tuo synkkä ajatus yriti taas päästä etualalle mielessäni. Syrjäytin tuon ajatuksen kuitenkin mielestäni ja keskityin oppilaaseeni. Ilotassun saalistustaidot olivat todellakin keskivertoa paremmat, siitä ei ollut mitään muuta sanotavaa. Sen sijaan tarkkaavaisuutta tarvittiin lisää, ja taistelutaitoja myös. Ilotassun tarkaavaisuus saattoi herpaantua jonkin, kuten nenän päällä olevan lumihiutaleen takia, mikä erotti hänet sotureista. Eikä oppilas ollut vielä minun kokoiseni, vaikka olin itsekkin pienikokoinen. Luulin kuitenkin, ettei oppilaani koskaan kasvaisi ainakaan paljoa minua suuremmaksi.
"Muistathan kuitenkin aina mennä tuulen alapuolelle. Nyt ei tuullut paljoa, joten sillä ei ollut merkitystä, mutta kuitenkin. Tuokin orava olisi voinut hypätä pajuun, etkä olisi silloin saanut sitä kiinni", selitin Ilotassulle. Tämä nyökkäsi vakavana ja ryhtyi aivan oma-aloitteisesti hautaamaan oravaansa lumen alle. Merkitsin paikan muistiini, jotta tietäisin oravaa hakemaan tullessamme, missä se oikein oli. Saalistaisimme, tai ainakin koittaisimme saalistaa vielä jotain. Aukaisin suuni päästäen kitalakeeni joukon hajuja. Päällimmäisenä tuntui Jokiklaanin tuttuakin tutumpi ominaishaju. Sen alta hajujen pohjalta mieleeni piirtyi monia asioita. Oli lievä ketun haju, jota joka ikisessä paikassa oli, eikä sille voinut mitään. Etsin jotain meille hyödyllistä. Ilotassun saaman myyrän haju levisi mieleeni, mutta suljin sen pois. Napsautin leukani kiinni ja höristin korviani. Hajuista en ollut saanut paljoakaan hyötyä. Terävöitin katsettani katajassa istuvaan möykkyyn. Se taisi olla mustarastas. Jokiklaanilaiset eivät olleet mitään parhaimpia kiipeilijöitä, mutta tarpeen tullen kuka vain kissa pystyisi kiipeämään. Paitsi tuuliklaanilainen kaninaivo, joka ei ollut eläessään varmaan nähnytkään yhtään puuta. Tuuppasin Ilotassua mustalla käpälälläni saaden tämän huomion itseeni. Nyökkäsin mustarastaaseen päin saaden Ilotassun siristämään silmiään. Tämä oli huomannut linnun ja kääntyi nyt minuun päin lisäohjeita kuunnellakseen.
"Minä kiipeän puuhun tuon linnun säikäyttäen. Se on niin matalalla, että lähtee varmaan ensimmäiseksi hieman alaspäin. Heti, kun se on lähtenyt ilmaan, sinä loikkaat ja nappaat sen kynsiisi", selostin suunnitelman hopeanharmaalle, raidalliselle oppilaalle. Tämä nyökkäsi lähtien hiipimään paikalleen. Hymyilin itsekseni Ilotassun tiukalle ilmeelle ja lähdin kohti lumista katajaa. Loikkasin terävillä kynsilläni puusta otteen saaden ja hinasin itseni ylös. Lintu ei kuullut mitään, nokki vain jotain omalla oksallaan. Se oli luultavasti joku siemen, jonka tuo mustarastas oli jotenkin ihmeen kaupalla itselleen saanut. Tarkistin, että Ilotassu varmasti oli oikealla paikalla. Kun sain varmuuden tämän päätään nyökäyttäessä, jännitin takajalkojeni lihakset ja syöksyin rääkäisten mjustarastasta kohti. Kynteni raapaisivat sen mustaa siipeä, kun lintu lehahti lentoon. Yritin tasapainoilla ohuella oksalla, mutta romahdin alas oksan pettäessä. Kylkeeni iski viiltävä kipu ja ilmat pakenivat keuhkoistani, kun iskeydyin maahan.
"Sammakonjätökset", sain älähdettyä, vaikken saanut kunnolla henkeä. Räpiköin jonkinlaisen pakenemisvaiston varassa ylös maasta. Mikään luu ei ainakaan ollut murtunut. Haukoin henkeä mitään aikaansaamatta. Silmieni edessä välähti jo sellainenkin mahdollisuus, että tukehtuisin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan, jota oikeasti pystyi laskemaan sekunneissa, sain haukattua ilmaa keuhkoihini.
"Kaikki kunnossa?" Ilotassun huolestunut ääni kuului vasemmalta puoleltani tämän luokseni astellessa. Nyökkäsin, vaikka lapaani edelleenkin vihloi. En ollut edes varma, pystyisinkö kävelemään nilkuttamatta.
"Saitko sen mustarastaan kiinni?" kysyin vuorostani Ilotassulta. Hopeaisen harmaa raidallinen naaras pyöritteli päätään valittelevan oloisena.
"En saanut, mutta kynteni raapaisivat sen siipeä pahasti", oppilas maukui istahtaen lumihankeen. Näin naaraan takana muutamia tippoja linnun verta lumessa. Ne olivat kuin vesipisaroita, kastetta kortteella aamulla ennen auringon nousua. Se lintu oli haavoittunut pahasti, eikä varmasti ollut päässyt pitkälle. Jos lähtisimme nyt, voisimme vielä saada sen kiinni. Jokainen saaliseläin oli klaanille tärkeä.
"Näitkö, minne se meni?" kysyin Ilotassulta. Tämä nyökkäsi päällään etuoikealle. Nyökkäsin tälle ja niin lähdimme Ilotassu edellä mitään puhumatta mustan linnun jäljille. Välillä vetäisin ilmaa sieraimiini oikein kunnolla tarkistaakseni, olimmeko varmasti oikalla reitillä. Siellä täällä näkyi veritippoja, eikä aikaakaan, kun näin mustan hahmon mustikan- ja puolukanvarpujen seassa. Se räpisteli heikosti vasenta siipeään varoen. Loikin pitkillä loikilla linnun luokse saaden sen räpiköimään suorastaan pakokauhuisesti, mikä ei ollut ihme. Olihan kyseessä saaliseläin, jota lähestyi kissa, eikä se voinut tehdä asialle. Läpsäytin mustan linnun maahan käpälälläni ja kumarruin antamaan tappopuraisun tuolle kituvalle eläimelle. Rastaan selkäranka rapsahti hampaissani, kun puristin leukani yhteen.
"Se oli siinä. Vie tämä leiriin, tulen pian perässä oravan kanssa", mau'uin Ilotassulle. Tämä nyökkäsi ja tuli hakemaan tapetun saaliin käpälistäni.
"Hyvää päivänjatkoa", toivotin hopeanharmaalle naaraalle.
"Samoin", oppilaani maukaisi olkana yli leiriin päin kävellessään. Hymähdin itsekeni ainoastaan hymähtämisen ilosta ja lähdin kohti paikkaa, jonne olimme Ilotassun saaman oravan haudanneet.

//1245 sanaa

©2019 Jokiklaani | Kuunpisara - suntuubi.com