Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Tuuliklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Tuuliklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Karpalotassu

21.06.2018 21:20
Katsoin Tillipentua mietteliäänä. Suurimmalle osalle tuuliklaanilaisista jänisten nappaaminen oli kuin pentujen leikkiä, mutta koska minulla oli vaikeuksia hapen oton kanssa yleensäkin, en pystynyt juoksemaan yhtä lujaa kuin muut, joka taas johti siihen, etten saanut jänistä kiinni yksin, ellei se sitten sattunut olemaan vanha ja väsynyt yksilö, toisin kuin tämä, mitä Tillipentu jauhoi juuri parhaillaan hampaissaan. Olin onnistunut nappaamaan kyseisen jäniksen vain siten, että Kultaliekki oli ajattanut sen suoraan kynsiini ja minä olin hoitanut loput.
"On se aika", vastasin hetken ajan pohdittuani asiaa.
"Saisinko minä jäniksen kiinni, jos yrittäisin?" Tillipentu kysyi.
"Varmasti, usko pois", naurahdin hyväntahtoisesti ja kumarruin repäisemään itselleni toisen jäniksen takaraajan.
"Miksi siskosi ovat edelleen pentutarhalla, mutta sinä olet jo oppilas?" tummanharmaa naaras uteli varovasti ja höristi kiinnostuneena korviaan. "Ettekö te olekin samasta pentueesta?"
Olin miettinyt samaa asiaa monet kerrat itsekin, mutta aina kun olin kysynyt syytä Maahännältä, hän oli vain sanonut, että pentuetoverukseni tarvitsivat enemmän aikaa kasvaa ja kehittyä, toisin kuin minä, joka hämmensi minua suuresti edelleen. Toivoin heistä tulevan oppilaita ennen kuin minusta tulisi soturi ja etääntyisimme toisistamme entisestään.
"Se onkin mielenkiintoinen kysymys", mutisin hiljaa ja katsahdin omiin ajatuksiini uponneena taivaalle. Hetken ajan päästä laskin katseeni jälleen minua odottavasti katsovaan Tillipentuun, jonka vaaleansiniset silmät tuikkivat uteliaasti. "Kaipa he vain tarvitsivat enemmän aikaa kasvaa", vastasin lopulta ja kysyin sitten puolestani: "Tuleeko sinusta ja sisaruksistasi pian oppilaita?"

//Tilli?

Nimi: Tillipentu

21.06.2018 11:13
"Mitäpä tuosta. Tärkeintä on, ettet sinä loukannut itseäsi - ethän?" Karpalotassu kysyi ja napautti minua kevyesti kuonolleni hännänpäällään.
"En", naukaisin ja pudistin päätäni. Puhuin ihan totta, ei minuun ollut oikeasti sattunut. Tästä törmäämisestä Karpalotassuun tuli mieleen se, kun olin törmännyt Hunajaviikseen, joka taisi olla tälle oppilaalle jotain sukua.
"Hyvä", Karpalotassu hymähti ja taisi vilkaista melko vaivihkaa tuoresaaliskasaa päin, "Sinäkin olit matkalla tuoresaaliskasalle päin, vai mitä? Jospa jakaisimme yhdessä tänään aiemmin nappaamani jäniksen, ellei se ole jo kerennyt mennä parempiin suihin."
Olin juuri vastaamassa jotain, mutta en kerinnyt kun raidallinen ruskea oppilas oli jo astelemassa kohden tuoresaaliskasaa. Karpalotassu etsi kasasta jäniksen, joka oli melko nuorehkon näköinen.
"Tule ihmeessä ottamaan, jos maistuu", Karpalotassu maukui ja hän kääntyi minuun päin jänis hampaissaan. Kolli asettui makaamaan vähän matkan päähän tuoresaaliskasasta ja repäisi itselleen jäniksen takareiden. Tajusin että kyllähän minulla oli nälkä, vatsani kurni ainakin siihen malliin, että se kuuluisi varmaan Myrskyklaaniin asti. Tepastelin Karpalotassun viereen pää epävarmana puolelta toiselle vilkuillen. Menin makuulle oppilaan viereen. Kun hän työnsi jänistä minua päin, nuuhkaisin sitä uteliaasti.
"Tuoksuu hyvältä", mau'uin puoliksi itsekseni.
"Haluatko?" Karpalotassu kysyi. Nyökkäsin. Tarvitsisin nyt äkkiä jotain ruokaa täyttämään kurnivan vatsani. Karpalotassu repäisi minulle pienen palan jäniksestä, jota aloin syödä heti. Vilkaisin häneen, mutta kolli söi omaa palaansa. Halusin kysyä häneltä jotain, mutten keksinyt oikein mitään.
"Onko jäniksiä helppo napata?" kysyin, kun keksin jonkin kysymyksen.

// Karpalo?

Nimi: Karpalotassu

20.06.2018 18:15
Harjoitukset Kultaliekin kanssa olivat vaatineet veronsa. Tuntui siltä kuin vatsani olisi ollut pelkkä tyhjä, ontto kolo, joka huusi täytettä - myönnetään, ei parhaimpia vertauskuviani.
Ollessani matkalla tuoresaaliskasalle, tunsin vain kuinka joku tai jokin törmäsi kylkeeni ja sai minut horjahtamaan hieman. Toettuani iskun luomasta hämmennyksestä käännyin katsomaan vierelläni nököttävää tummanharmaata naaraspentua, jonka suuret, vaaleansiniset silmät tapittivat minua ehkä jopa vähän kauhistuneen näköisinä.
"Anteeksi", tämä sopersi ja nousi pystyyn. Tottahan toki minä tiesin kuka pentu oli: Havuviiksen ja Lepakkoliidon tytär, Tillipentu. Ehdimme olla pentutarhalla parin kuun ajan yhdessä hänen ja naaraan pentuetoverusten kanssa, ennen kuin minusta tuli oppilas.
"En katsonut eteeni, olen pahoillani", Tillipentu kuiskasi hiljaa. Näpäytin tuota kevyesti kuonolle hännänpäälläni samalla kun lausahdin:
"Mitäpä tuosta. Tärkeintä on, ettet sinä loukannut itseäsi - ethän?"
Tillipentu pudisti nopeasti päätään. "En", hän naukaisi.
"Hyvä", hymähdin ja vilkaisin vaivihkaa tuoresaaliskasan suuntaan. "Sinäkin olit matkalla tuoresaaliskasalle päin, vai mitä? Jospa jakaisimme yhdessä tänään aiemmin nappaamani jäniksen, ellei se ole jo kerennyt mennä parempiin suihin."
Jäämättä odottamaan Tillipennun vastausta astelin tuoresaaliskasan luo ja kaivoin myyrän alta esiin nuoren jäniksen, jonka olin onnistunut Kultaliekin avustuksella saamaan kiinni. Käännyin Tillipentuun päin jänis hampaissani roikkuen ja murahdin karvojen seasta:
"Tule ihmeessä ottamaan, jos maistuu."
Kävin vähän matkan päähän tuoresaaliskasasta makuulleni ja repäisin itselleni mehevän jäniksen takareiden, jota aloin kaluta hyvällä ruokahalulla. Hetken kuluttua Tillipentu tepasteli luokseni pää epävarmana puolelta toiselle vilkuillen.
Työnsin jänistä lähemmäs nuorta naarasta, joka istahti alas ja nuuhkaisi sitä pikaisesti.

//Tilli?

Nimi: Tillipentu

20.06.2018 17:28
"Ei huolta", Hunajaviiksi maukui lempeästi hymyillen, "Minä voin ottaa sen pois, jos haluat. Se saattaa tehdä vain hiukan kipeää."
Epäröin hetken, mutta sallin sitten Hunajaviiksen kumartua jalkani luo. Olisihan se kuitenkin parempi napata pois, kuin jättää siihen ja silloin se vasta sattuisikin. Sehän saattaisi tulehtuakin... Lepakkoliito oli joskus ainakin sanonut niin. Hunajaviiksi nosti hellästi ja varovaisesti tassuani hänen omalla tassullaan. Näin miten itsevarmalta naarassoturi näytti, jos itse olisin nyt tässä Hunajaviiksenä, en tuskin olisin noin itsevarma. 
"Piikki ei ole kovin iso", Hunajaviiksi maukui mietteliäästi. Naarassoturi painoi tassuni anturaa hieman, jotta piikki työntyisi esiin paremmin.
"Olin ennen parantaja, joten tiedän, miten tämä tehdään. Pysy vain paikallasi, ei hätää", Hunajaviiksi naukaisi sitten. Se sai minut hämmästymään ja siniset silmäni levisivät varmaan pöllön kokoisiksi silkasta hämmästyksestä. En olisi uskonut Hunajaviiksestä, hänhän vaikutti niin hyvältä soturilta. Naaras kosketti tuuhealla hännällään kylkeäni ja se sai minulle rauhallisen olon. Silti minua hieman jännitti se, että kuinka paljon piikin pois otto sattuisi. Sitten Hunajaviiksi tarttui piikkiin ja veti sen pois. Hän sylkäisi piikin maahan ja tutkiskeli vielä hetken tassuani.
"Käykö vielä kipeää tai aristaako tassu? Ruusupiikiltä saa varmasti jotain yrttejä, jos on tarvetta", Hunajaviiksi kysyi ja naaras hymyili kauniisti ja lempeästi.
"Ei, se on ihan hyvä, teit sen hyväksi", mau'uin hiljaa, "Niin, ja kiitos Hunajaviiksi."
Pakotin suustani pienen hymyn lempeän hymyn naarassoturille ja lähdin sitten kohden pentutarhaa. Hunajaviiksi oli vaikuttanut mukavalta kissalta, hänestä minä voisin haluta vaikka jopa mestarini.
"Tillipentu, missä sinä olit?" Lepakkoliito kysyi, kun pujahdin pentutarhaan. Emoni makasi sammalvuoteellaan katselemassa, kun Timoteipentu ja Tähtimöpentu leikkivät sammalpallolla kahdestaan. Siskoni ja veljeni olivat aina olleet todella läheisiä, läheisiä kahdestaan. Olinhan minäkin heille kai läheinen, mutta silti Timoteipentu ja Tähtimöpentu tuntuivat olevan melkein koko ajan kahdestaan. Ei sillä, että se olisi minua kauheasti haitannut. En kuitenkaan ollut semmoinen pentu, joka olisi innokkaana lähtemään leiristä ja innokkaasti leikkisi taistelua. Olin aivan toisenlainen. Semmoinen rauhallinen, ehkä vähän emon suojissa oleva kuin vastasyntynyt, vaikka olinkin jo melkein oppilas.
"Huhuu... Tillipentu", Lepakkoliito maukui lempeästi, kun en vastannut heti. Katsahdin pikimustaan emooni, joka katseli minua vaaleansinisillä silmillään, jotka olivat samanlaiset kuin minulla.
"Ulkona", kerroin, "Pysyin kuitenkin ihan vain leirissä. Minulla meni piikki tassuun, mutta Hunajaviiksi otti sen jo pois. Ei siihen enää satu."
"Sepä hyvä", Lepakkoliito hymyili. Asetuin makuulle emoni viereen. En halunnut nyt mennä leikkimään Timoteipennun ja Tähtimöpennun kanssa, vaikka he pyysivätkin ja Lepakkoliitokin kehotti. Halusin nyt vain nojata emooni ja hengittää hänen makeaa tuoksuaan niin kauan kuin vielä asuisin pentutarhassa.

Muutaman päivän päästä Hunajaviiksikin muutti pentutarhaan odottamaan hänen ja Naalitähden kolmatta pentuettaan. Lepakkoliito, Vapaudenlento ja Maahäntä touhottivat koko ajan Hunajaviiksen ympärillä. Emoni ja muut kuningattaret olivat jo päiviä arvailleet milloin Hunajaviiksi muuttaisi pentutarhaan.
*Hänestä ei siis voi tuskin tulla mestariani*, pohdiskelin. Istuin juuri pentutarhan ulkopuolella pesemässä pilkullista turkkiani, samalla kun kuningattaret hössöttivöt jotain pentutarhassa ja muut pennut leikkivät keskenään.
"Tillipentu, mitäs sinä mietit", Vapaudenlento maukui. Vanha kuningatar tuli ulos pentutarhasta ja istuutui viereeni.
"Etkö haluaisi mennä leikkimään kanihippaa Timoteipennun, Tähtimöpennun, Lakkapennun, Herukkapennun ja Hohdepennun kanssa?" Vapaudenlento kysyi.
"En, haluan olla vain yksin", naukaisin. Tarkoitin sitä todella. Olihan Vapaudenlento mukava, mutta juuri nyt en halunnut olla edes hänen kanssaan.
"Hm, selvä on", hän maukui lempeästi ja nuolaisi päälakeani, "Kuten haluat."

Vähän ajan päästä Hunajaviiksi synnytti Urhopennun, Mahtipennun ja Ylväspennun. Olin odotellut koko synnytyksen ajan muiden kanssa pentutarhan ulkopuolella, kunnes meidät oli päästetty näkemään kolme vastasyntynyttä pentua. Ne olivat olleet pieniä ja ihmettelin olinko itsekin ollut joskus noin pieni. Urhopentu oli keltainen kollipentu ja olin aivan varma siitä, että jonain päivänä hänestä tulisi vielä voimakas ja lihaksikas soturi. Mahtipentu oli myös kolli, komea, solakka, hoikka ja musta. Ylväspentu oli pentueen ainoa naaras ja tuo omisti vaaleanharmaan turkin.
"Ne ovat kauniita", henkäisin ja Hunajaviiksi loi minuun lempeän katseen.

Vaikka Tuuliklaani saikin kolme uutta pentua, oli tapahtunut myös yksi ikävä asia samoihin aikoihin. Tai no, en tiedä koskiko asia koko Tuuliklaania, mutta asia oli ikävä ainakin Havuviikselle, Lepakkoliidolle, minulle, Timoteipennulle ja Tähtimöpennulle. Nimittäin isäni Havuviiksen isä Fire oli kuollut. Havuviiksi oli eräänä päivänä käynyt Firen pesällä ja huomannut siellä kellanpunaisen kissan ruumiin, Firen ruumiin, hänen oman isänsä ruumiin. Muistin edelleen, kuinka Havuviiksi ja Lepakkoliito olivat itkeneet ja se oli ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt omien vanhempieni itkevän. Olin hieman hätääntynyt siitä, mutta Vapaudenlento oli lohduttanut minua.
"He itkevät, koska Fire oli heille niin rakas", Vapaudenlento maukui, "Olihan Fire kuitenkin sinun isäsi isä."
Sitten ymmärsin. Kyllähän minäkin itkisin, jos Havuviiksi kuolisi. Tai Lepakkoliito.
Kyllähän Timoteipentua ja Tähtimöpentuakin harmitti. Ja minua. Olihan Fire ollut mukava kissa.

Päivät kuluivat ihan normaaliin tahtiin. Eräänä päivänä Timoteipentu ja Tähtimöpentu päättivät leikkiä leikkimielistä taistelua pentutarhassa.
"Tule mukaan Tillipentu!" he hihkuivat.
"En minä nyt taida", mau'uin ja kävelin ulos pentutarhasta. Loikin päin tuoresaaliskasaa, mutta sitten törmäsin johonkin pehmeään. En ollut katsonut eteeni.
"Anteeksi", sopersin ja minua katsoi nyt silmiin ruskea kolli meripihkan värisillä silmillään. Tiesin kuka hän oli, Karpalotassu, Tulihenkäyksen ja Maahännän poika ja Lakkapennun ja Herukkapennun veli.
"En katsonut eteeni, olen pahoillani", kuiskasin hiljaa Karpalotassulle.

//Karpalo? Toivottavasti en muuten hitannut ketää xd

Nimi: Vadelmaviiksi

19.06.2018 18:13
"Murattilehti", Varpusliito vastasi mielestäni aavistuksen verran happamasti, "Hän ei ollut aivan lempeimmästä päästä. Mutta usko pois. Eivät kaikki Varjoklaanilaiset ole kunnianhimoisia ja ilkeitä. Monet varjoklaanilaiset ovat kunnon kissoja. Itse uskon, että Minttusydämen tullessa päälliköksi Varjoklaanista tulee taas parempi paikka elää ja kasvaa."
Nyökkäsin. Olin parin kerran tainnut kuulla Murattilehden nimen, mutta en ollut itse tainnut koskaan nähdä Varjoklaanin soturia, Varpusliidon entistä mestaria, Murattilehteä. Sitten ajatukseni harhailivat Minttusydämeen, Varjoklaanin varapäällikköön. Minulla ei ollut hänestä mitään mielipidettä, olin aina pitänyt häntä ihan perus varjoklaanilaiselta. Ehkä Minttusydän tosissaan olisi erilainen. Mutta sitten Tihkutähti... en jostain syystä pitänyt erityisemmin Varjoklaanin pilkullisesta tummanharmaasta päälliköstä. Jostain syystä hänellä oli vain sellainen luonne, että... en edes itsekään oikein osannut sanoa.
"Ethän kerro tästä kenellekään? Minun voi käydä huonosti, jos käy ilmi, että olen arvostellut Tihkutähteä", Varpusliito kysyi hätäisesti. Käänsin katseeni kolliin, joka vilkuili hieman hätäisesti ympärilleen, ikään kuin varmistaakseen ettei kukaan hänen klaanitoverinsa kuulisi hänen puheitaan. Pudistin päätäni. En tietenkään kertoisi.
"Jatketaan harjoituksia", hän maukui sitten ja jäi odottamaan, että minä näyttäisin puolestani jonkin liikkeen. Minulla oli jo yksi liike mielessä Varpusliidolle.
"Jos vastustajasi on suoraan edessäsi, voit tehdä tämän liikesarjan. Loikkaa ensin vastustajaasi kohti. Loikkaa hänen ylitseen suoraan hänen taakseen ja potkaise voimakkaasti taaksepäin", yritin ohjeistaa Varpusliitoa mahdollisimman tarkasti. Näytin hänelle vielä liikkeen ja sitten istahdin maahan ja kehotin nyt Varpusliitoa tekemään liikkeen: "Yritä sinä nyt."
Varjoklaanilaiskolli teki kuten käskin, keskittyi, loikkasi ja potkaisi.
"Miten meni?" hän kysyi minulta liikkeen jälkeen.
"Ihan hyvin. Muista kuitenkin arvioida välimatka tarkasti. Muuten potkusi ei osu vastustajaan. Yritä liikettä tuohon esikkoon Varjoklaanin puolella rajaa", kehotin ja osoitin hännälläni esikkoa. Varpusliito teki saman liikkeen, mutta valitettavasti hänen takajalkansa eivät osuneet esikkoon. Kolli kääntyi minuun päin.
"Öh, taidan yrittää uudestaan", hän sanoi. Nyökkäsin rohkaisevasti. Varpusliito teki liikkeen nyt kolmannen kerran ja tällä kertaa hän osui esikkoon. Hymyilin.
"Hienoa!" kehuin. Varpusliito oli suoriutunut mielestäni todella hyvin, en minäkään ensimmäisen kerran kun tuota liikettä oppilaana ollessani olin tehnyt, osunut "vastustajaan".
"Meidän pitää varmaankin palata klaaniemme keskuuteen", Varpusliito huokaisi piakkoin. Minäkin nyökkäsin. Oli totta että piti palata, muuten Naalitähti ja Hallasydän ja muut voisivat huolestua.
"Nähdään taas jonakin auringonlaskuna. Käyn täällä aina auringonlaskun aikaan, kun pystyn. Tee sinä samoin, niin olemme täällä joskus samaan aikaan. Näkemiin Vadelmaviiksi", Varpusliito hyvästeli ja kääntyi lähtiäkseen, mutta maukui vielä hiukan hiljempaa: "Pidä hyvää huolta itsestäsi."
"Pidän, pidän", hymyilin, "Näkemiin Varpusliito! Minäkin yritän käydä täällä jokaisena auringonlaskuna. Nyt kun olen soturi, se on paljon helpompaa."
Sitten lähdimme molemmat omien leirimme suuntaan. Jostain syystä minun oli vaikeaa erota nyt Varpusliidosta.

Koska Hallasydän oli antanut minulle tehtäväksi metsästää klaanille, nappasin matkalla yhden kaniinin, sekä hiiren. Kieriskelin myös hetken aikaa kanervikossa varmuuden vuoksi saadakseni Varjoklaanin hajun pois turkistani, vaikkei sitä siinä välttämättä edes ollutkaan.
Palattuani leiriin, tiputin kaniinin ja hiiren tuoresaaliskasaan.
"Hyvä, palasit", Hallasydän asteli minua kohden pentutarhalta päin, "Sait näköjään nuo kaniinin ja hiiren. Piiskukynsikin palasi ihan äskettäin. Kuulitko muuten mitä on tapahtunut? Ei, ei mitään hirveää... se on todella hyvä asia."
"En tiedä", pudistin päätäni kummissani.
"No, Naalitähden ja Hunajaviiksen pennut syntyivät", varapäällikkö hymyili, "Kaksi kollia ja yksi naaras."
"Sepä kivaa", hymyilin. Päätin että onnittelisin Naalitähteä ja Hunajaviikseä pennuista, heti kunhan näkisin jommankumman. Mutta mitä epäilisin, Naalitähti viettäisi nyt jonkun aikaa pentutarhassa kumppaninsa ja pentujensa kanssa.

Näin Piiskukynnen makaavan makuusijallaan pientä hiirtä syöden. Otin pienen myyrän ja menin syömään veljeni kanssa.
"Miten sinulla on mennyt?" Piiskukynsi kysyi.
"Hyvin", vastasin, "Entä sinulla?"
"Hyvin", hän hymyili, "Ihanaa olla soturi, ei tarvitse olla koko ajan kiinni mestarissa."
Hymähdin. Olihan se kiva olla vihdoin soturi, mutta oppilaanakin oli ollut kivaa. Naalitähti oli ollut hyvä mestari. Ja Sulkavarjokin. En muista enää hirveästi ensimmäisestä mestaristani, joka oli kuollut vähän sen jälkeen, kun minusta oli tullut oppilas.
"Tuleekohan meistä mestareita vielä viherlehden aikaan", Piiskukynsi pohti, "Pentujahan on juuri nyt yhdeksän."
"Voi olla", kohautin lapojani, "Ei sitä voi tietää."
Mietin millaista olisi olla mestari. Varmaan kivaa, mutta ehkä rankkaa. Nyt en kuitenkaan oikein pystynyt ajattelemaan omaa oppilasta, vaan mielessäni pyöri koko ajan jostain syystä Varpusliito.

Nimi: Naalitähti

19.06.2018 16:15
Olin aivan liian lumoissani edessäni olevista pennuista, että olisin voinut vastata Hunajaviiksen kysymykseen. Jokainen pentu oli omalla tavallansa urhea ja erikoinen. Tämä oli jo meidän kolmas pentueemme. Toinen pentue, jossa kolleja oli kaksi ja naaraita yksi. Tuijotin pitkän aikaa mustaa kollia. Hänen värityksensä periytyminen jäi minulle vielä hiukan mysteeriksi. Toisen rotevamman ja kellertävän väeitys taas saattoi tulla Hunajaviiksen puolelta, vaikka pennulta puuttuikin naaraan raidat. Harmaa naaraskin oli hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä. Käännyin katsomaan Hunajaviikseä lehden vihreisiin silmiin. Meidän suvussamme oli monen väirisiä kissoja ja tässäkin kohtaa se tuli todella hyvin esille. Jokainen oli sellainen kuin oli. Erilainen ja ainutlaatuinen. Katsoin pitkään vaaleanharmaata naarasta. Mielessäni pyöri montakin eri nimeä.
*Tuhkapentu, Nokipentu, Kivipentu...*, ajattelin. Kaikki olivat kuitenkin liian tavallisia minun pennulleni. Tahdoin heille varmat nimet erottamaan heidät toisistamsa. Siristin hiukan silmiäni katsoessani naarasta.
"Nimien valitseminen on jostakin syystä tällä kertaa hankalampaa", myönsin kumppanilleni. Jälkikasvun nimeäminen oli yleensä mukavaa ja sydäntä lämmittävää, mutta nyt se tuntui takukta vatsavilloissani. Ryhdyin pohtimaan heidän nimiään aivan liian monimutkaisesti. Otin muutaman askeleen taemmas ja yritin katsoa kolmikon luomaa kokonaisuutta.
"On selvää, et he ovat liitettynä toisiinsa tavalla tai toisilla. Lähinnä kohtalon kanssa, mutta ehkä nimenkin tulisi kuvata sitä", käännyin Hunajaviiksen suuntaan. "Ehdotan naaraalle Ylväspentua. Hän on kuitenkin pentueen ainoa naaras, mutta silti asiasta hyvinkin ylpeä. Aivan varmasti."

// Hunaja?

Nimi: Leutotaival

18.06.2018 20:07
Heräsin jo varhain aamulla noutamaan Okatassua oppilaiden pesältä. Suunnitelmissani oli viedä nuori naaras harjoittelemaan väijymistä leirin lähellä sijaitsevaan tiheään pensaikkoon. Minä ainakin itse olin pitänyt oppilaana väijymisharjoituksista, sillä silloin ei ollut pitänyt pitää itsestään kovin suurta numeroa muille, kuten vaikkapa esimerkiksi saalistus- tai taisteluharjoituksissa yleensä.
"Onko sinne vielä pitkä matka?" Okatassun väsynyt nauku kuului takaani. Vilkaisin huvittuneena siniharmaaseen naaraaseen, joka yritti kaikin voimin estellä silmiänsä lupsahtamasta kiinni tuon kävellessä.
"Ei enää kauaa", lupasin ja kiristin tahtiani, jotta oppilas heräisi hieman.
"Mitä minä edes tarkkaanottaen teen taidolla väijyä muita?" Okatassu haukotteli.
"No, jos joudut taistelemaan joskus vihollista vastaan tiheässä kasvustossa, pystyt yllättämään hänet ja parhaimmassa tilanteessa jopa voittamaan", selvensin tälle asiaa minkä osasin. Oppilas vain nyökytteli päätään ja seurasi harvinaisen vaitonaisena perässäni.
Viimein päästessämme perille, komensin oppilastani jäämään paikoilleen pensaikon reunalle. Sillä välin minä menisin piiloon ja naaraan täytyisi yrittää löytää ja väijyttää minut ilman että edes itse huomaisin sitä.
Okatassun jäädessä pensaikon ulkopuolelle minä säntäsin tiheään oksistoon. Oksat ja kuivat lehdet tarttuivat paksuun pörröturkkiini inhottavasti, mutta koska pelissä olisi mahdollisesti oppilaani tulevaisuus klaanin menestyneenä soturina, en saisi riskeerata mitään. Rämmittyäni jo jonkin aikaa eteenpäin, asetuin makuulleni erään pensaan juurelle ja jäin kuulostelemaan ympäristöäni korva tarkkana. Tässä olisi samalla Okatassulle vaanimisharjoitus, joka periaatteessa oli sama kuin väijyntä, mutta minä erottelin ne kahdeksi eri harjoitustuokioksi, toisin kuin muut.

//Oka?

Nimi: Pisamatassu

18.06.2018 17:38
"Se kummallisen hajuinen ruoka on kyllä pilaantunutta. Pilaantunutta ruokaa kutsutaan variksenruuaksi, eikä sitä saa koskaan syödä. Siitä saa ainakin vatsansa kipeäksi, mutta tietääkseni siitä voi myös aiheutua muitakin terveydellisiä haittoja. Lieju havumetsässä on suota. Jos joskus päädyt suolle, ole hyvin varovainen. Suohon voi helposti hukkua, se on märkää ja upottavaa. Kokemattoman suollaliikkujan ei kannata olla suolla yksin, sillä itsekseen on melko vaikeaa ponnistella suosta ylös, jos alkaa vajota sinne. Mutta jos joku on mukana, hän voi kiskoa toisen ylös suosta. Havumetsä ja suo kuuluvat Varjoklaanille. He ovat hyvin tottuneita liikkumaan suolla, jonka ansiosta he eivät juuri milloinkaan huku sinne, paitsi ehkä pentu joka karkaa leiristä. Lehtimetsä Nelipuiden takana kuuluu Myrskyklaanin reviiriin. Myrskyklaanin haju ei kuitenkaan erotu tänne asti, se tulee varmasti sinulle tutuksi viimeistään seuraavassa sellaisessa kokoontumisessa, johon pääset. Oletan, että tiedät mitä Nelipuilla tehdään täydenkuun aikaan, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin vielä kertaan sen: Silloin on kokoontuminen, jonne metsän kaikista viidestä klaanista tulee kissoja. Päälliköt kertovat, miten klaaneilla on mennyt ja he saattavat myös välittää viestejä muille klaaneille. Jos pilvet peittävät kuun, kokoontuminen on keskeytettävä. Täysikuun aikaan ei myöskään saa taistella. Nelipuille ei kuitenkaan enää nykyään saa mennä kuin kokoontumisiin, sillä siitä on tullut Kuolonklaanin reviiriä. Kuolonklaanilaiset uskovat Pimeyden metsään, Kuolonklaani on uusin klaani ja metsän muihin klaaneihin verrattuna se on hyvin nuori. Kyseisen klaanin perusti sen ensimmäinen päällikkö Viiltotähti", Surmaviilto selosti minulle hyvin selvällä ja kuuluvalla äänellä. *Siinä oli paljon tietoa!* ajattelin. Pidin tavasta, jolla mestarini puhui paljon asioita kerralla, sillä se antoi minulle haastetta yrittäessäni muistaa kaiken, minkä hän oli sanonut. *Pilaantunut ruoka on variksenruokaa, jota ei saa syödä. Lieju on suota... siellä pitää olla varovainen. Havumetsä ja suot ovat Varjoklaanin omaisuutta... Varjoklaanilaiset osaavat liikkua suolla. Lehtimetsä on Myrskyklaanin reviiriä... sen haju ei erotu tänne asti. Nelipuulla kokoonnutaan, kun kuu on täysi... Mitä muuta?* pinnistelin koettaessani muistaa kaikki asiat yhdellä kertaa, ja painaa ne mieleeni, jotta muistaisin ne jatkossakin. *Ai niin! Nelipuulle ei saa mennä muuten kuin kokoontumisien aikaan, sillä se kuuluu Kuolonklaanille, jonka perustaja ja ensimmäinen päällikkö oli... Viiltotähti*, muistelin vielä, ja nyökkäsin hitusen verran saadessani kaikki asiat muistiini, ja yrittäessäni sulloa ne pääkoppaani.
"Mitä muuta huomaat?" Surmaviillon ääni havahdutti minut, ja säpsähdin hieman. Aloin tarkkailemaan ympäristöä yhä tarkemmin, ja yhtäkkiä huomasin maassa pilkottavan mustan kolon, joka oli monen hiirenmitan päässä, ja se näytti, kuin se olisi ollut muutaman ketunmitankin päässä. Nuuhkaisin hieman ilmaa, ja haistoin todella laimean, mutta silti nenää pistävän katkun tulvivan sieraimiini. Aivastin kerran hiljaa, kun haju tulvi nenääni. Se haisi vähän ketunhajun kaltaiselta hajulta, mutta melko lailla laimeammalta ja vähemmän tuolta variksenruoalta. Huomasin myös hetken päästä tarkkailtuani linnun istumassa pienen puun oksalta. Se oli vain vähän matkan päässä meistä, ja kielelleni herahti vesi katsoessani sitä. Käänsin katseeni vastahakoisesti pois päin linnusta, vaikka se tuoksui herkulliselta. *Nyt et saa saalistaa! Sinun pitää tarkkailla*, ajattelin, ja ryhdyin taas katselemaan ympärilleni. En kuitenkaan nähnyt mitään, joten olin jo lopettamassa etsimisen, kun nenääni tulvahti tuoresaaliin tuoksu. Pälyilin ympärilleni yrittäen paikallistaa hajun, mutten onnistunut. Tuoksu tuntui tulevan läheltä, mutten kuitenkaan äkännyt mitään. Lopulta luovutin sen etsimisen.
"Tuolla", aloitin viitaten hännälläni siihen koloon, josta tuli vähän ketun kaltaista hajua, "Tuolla on jonkinlainen kolo. Epäilen sen olevan hylätty pesä, joka on kuulunut jollekin ketun kaltaiselle eläimelle. Ja tuon puun matalalla oksalla on lintu. Se on vain vähän matkan päässä. Ja sitten erotan vielä jonkun tuoresaaliin hajun, mutten tiedä minkä. Enkä osaa paikantaa hajua tarkasti, jotta voisin katsoa mistä eläimestä se oikein on lähtöisin. Haju tulee kuitenkin jostain tuolta päin", kerroin hieman epävarmasti, viitaten hännälläni pois päin rajasta viimeisen lauseeni kohdalla. Sitten kohdistin katseeni taas mestariini, odottaen jonkinlaista arviota havainnoistani.

//Surma? Sori, tönkkö

Nimi: Karpalotassu

18.06.2018 12:26
"Taistelun sääntönumero yksi: Pidä katseesi aina vastustajassa, äläkä anna minkään hämätä sinua." Kuuntelin Kultaliekkiä korva tarkkana. Yritin parhaani mukaan painaa jokaisen sanan mieleeni, jotta muistaisin varmasti, miten minun tulisi missäkin tilanteessa toimia.
"Sääntönumero kaksi: Älä koskaan käännä vastustajalle selkääsi, ellet ole täysin varma, onko tämä taistelukyvytön tai... kuollut", Kultaliekki ramppasi edestakaisin edessäni muistellessaan kaikkia niitä sääntöpykäliä, mitkä hän itse oli oppinut omalta mestariltaan.
"Tuota... anteeksi, että keskeytän näin, mutta voisimmeko käydä jo suoraan asiaan?" ehdotin varovasti ja piirsin kynnelläni harjoituskuopan hiekkaan kiemuraisen kuvion, joita oli mestarini saarnan aikana ehtinyt kertyä rivi jos toinenkin. En juurikaan nauttinut paikallani istumisesta, eikä keskittyminen johonkin tiettyyn asiaan pitkän aikaa ollut minun alaani, vaikka parhaani olinkin yrittänyt. Halusin saada toimintaa.
"Hyvä on", kullanruskea kolli naukui hetken asiaa pohdittuaan ja jatkoi: "Oletan kuitenkin sinun osaavan kaikki aiemmin opettamani asiat kuin yksinkertaisen pentujen leikin."
Ensinnäkään pentujen leikit eivät olleet niin yksinkertaisia, kuten saattoi olettaa. Edelleen pentutarhalla asuvat sisareni keksivät emoni mukaan päivittäin niin vaikeaselkoisia leikkejä, ettei hän itsekään tahtonut pysyä niissä mukana. Toiseksi, minä en muistanut juuri mitään mestarini luettelemista säännöistä, paitsi sen, että en muistanut niitä. Jos joutuisin pistokokeeseen, reputtaisin sen ilman mitään epäilyksiä, enkä varmaan koskaan tulisi pääsemään soturiksi kuten isäni tai päälliköksi kuten isoisäni. Kultaliekki oli ollut minulle näiden kuiden aikana vallan loistava mestari, mutta mikään oppi ei vain tuntunut painuvan muistiini, joka ikävä kyllä mutkisti asioita entisestään. Asiaa ei myöskään auttanut, että Ruusupiikki oli todennut minulla olevan lieviä hengitysvaikeuksia, jonka takia en ikävä kyllä pystynyt juoksemaan kovinkaan huimia matkoja joutumatta välillä pysähtymään vetämään henkeä. Mikä tahansa muu nöyryytys olisi ollut parempi kuin se, että tuuliklaanilainen hävisi omilleen vauhdissa, koska ei saanut tarpeeksi happea.
Samassa tunsin kuinka jykevät käpälät tarttuivat minua lavoista ja heilauttivat maahan. Ähkäisin kolauttaessani pääni kipeästi maassa lojuvaan irtokiveen. Avasin silmäni henkeä haukkoen ja näin Kultaliekin leikkisästi vilkkuvat silmät yläpuolellani.
"Kuten jo aiemmin sanoinkin: Pidä katseesi aina vastustajassa, äläkä anna minkään hämätä sinua", kolli maukui hyväntuulisena ja antoi minun nousta ylös. Ravistelin hiekan pois turkistani ja käännyin katsomaan mestariani hännänpää ärsyyntyneesti nytkähdellen, mutta en voinut olla pidättelemättä kasvoilleni pyrkivää hymyn karetta, kun jännitin takajalkani ja loikkasin tuon kimppuun voitonriemuisesti naurahtaen.
Kultaliekki oli kuitenkin nopeampi ja onnistui väistämään iskuni vaivattomasti, joka merkitsi sitä, että minä makasin nyt hietikolla rähmälläni. Ylimielisyys oli kostautunut minulle ikävällä tavalla, enkä aikoisi tehdä samaa virhettä toistamiseen.
Vedin ulos automaattisesti liukuneet kynteni takaisin sisään ja lähdin kiertämään Kultaliekkiä ympäri. Kolli ryhtyi mukaan piirileikkiin ja yritti selvästikin löytää hiirenkoloa, josta pääsisi sopivasti pujahtamaan kimppuuni. Minä kuitenkin aioin pitää asemani viimeiseen asti ja yrittää saada mestarini kammetuksi maahan, kuten hän oli jo ehtinyt tekemään minulle kerran jos toisenkin harjoitusten aikana.
Aivan yllättäen taivaalle kertyneistä pilvistä alkoi tihkuttaa vettä, joka sai Kultaliekin hämääntymään parin silmänräpäyksen ajaksi, jolloin olin jo ehtinyt syöksyä tuon kimppuun ja kaataa hänet maahan. Soturi syljeskeli hiekkaa pois suustaan turhautuneena ja onnistui tukalasta tilastaan huolimatta karistamaan minut pois kimpustaan. Lennähdin parin hännänmitan päähän mestaristani, ja ennen kuin ehdin edes toimia, kullanruskea kolli oli asettanut etukäpälänsä rintakehälleni ja naukaisi huvittuneen kuuloisena:
"Eiköhän tämä ollut tässä. Taistelit hyvin, poika, mutta sinulla on vielä opittavaa." Sen jälkeen hän perääntyi hieman kauemmas minusta ja nosti toista etutassuaan pyyhkiäkseen hiekan pois korviensa välistä. Yritin matkia häntä parhaani mukaan ja onnistuin jotenkuten saamaan suurimman osan sannasta pois, mutta oletin, että leiriin päästyämme Maahäntä olisi valmis jatkamaan pesu-operaation loppuun asti.
"Saanko ottaa pientä purtavaa tuoresaaliskasasta, kun pääsemme kotia?" kysyin mestariltani, joka sattui olemaan isäni veli ja tätä kautta minun setäni.
"Toki, kunhan muistat jättää myös muillekin vähäsen", Kultaliekki härnäsi leikillään ja lähti kapuamaan harjoituskuopan reunaa kohti minä hänen jäljissään rämpien.

//Kulta? Joku?

Nimi: Hohdepentu

18.06.2018 09:08
//UNTA//
Juoksin nummella tuuli hännässäni. Käpäläni kiisivät rummuttaen rytmikkäästi maata. Olin nopeampi kuin tuuli, olisin voinut voittaa kotkan nopeudessa. Kun loikkasin kiven yli, tunsin lentäväni. Ei kun hetkinen. Minä lensin! Yritin raapia kynsilläni maasta otetta, mutta kohosin vääjäämättömästi ylös. Aina vain ylös ylös ylös ja ylös. Pilvet hivelivät kylkiäni niiden läpi lentäessäni.
"Päästä alas!" huusin olemattomaan. Kyytini nytkähti ja aloin katumaan pyyntöni. Kaduin hyvin paljon. Sitten aloin tippumaan. Tuuli humisi korvissani ja nipistin silmäni tiukasti kiinni. Tipuin sykkyräasennossa läpi taivaiden, kunnes näin nummen allani. Ai miten näin nummen allani? No, saatoin ehkä vähän kurkkia. Tipuin, kunnes tunsin ja kuulin kauhean tömähdyksen. Ja rutinan. Sen kuulin myös. Sitten en tuntenut enää mitään, en kipua, enkä kylläkään hyvää oloa. Jäin siihen makaamaan suljin ehkä silmäni, ehkä en. Ainoa asia, jonka tiedostin, oli etten voinut liikkua.

//HEREILLÄ//
Aurinko siivilöityi heikkona valona luomieni lävitse. Tiesin silmiäni avaamattakin, että olin pentutarhassa tummanharmaan Timoteipennun, mustan Tähtimöpennun, Tillipennun, tummanharmaa hänkin, vaaleanruskean Lakkapennun, punertavan Herukkapennun ja uusimpien pentujen, keltaisen pennun, mustan pennun sekä vaaleanharmaan pennun kanssa. Pentutarha oli juuri nyt aika täysi. Ja mikä parasta, en ollut enää nuorin rääpäle. Kyllä, kutsuin pieniä pentuja rääpäleiksi. Aukaisin silmäni ja nousin huokaisten ylös. Työnsin Villatassun ja Ruusupiikin sanat valkoyskästäni pois mielestäni. Minulla ei ollut valkoyskää ja sillä selvä. Minä olin terve ja sillä selvä. Minua vain yskitti välillä. Kaikkia kissoja yskitti joskus. Hotkaisin ilmaa keuhkoihini kompastuessani. Joku murahti vieressäni.
"Voi Tähtiklaanin tähden, mitä sinä teet?" kissa murahti ärtyneenä. *Hups. Ei ollut tarkoitus, mutta sinä nyt lojuit siinä tielläni.* Päätin vaihtaa keskustelun aihetta.
"Mikä Tähtiklaani on?" kysyin. Olin kuullut vain neljästä klaanista Tuuliklaanin lisäksi. Oli Jokiklaani - yh-, Myrskyklaani - yh-, Varjoklaani - yh- ja Kuolonklaani -ilmeisesti erittäin yh-.
"Tähtiklaanin metsästysmaat ovat tuolla ylhäällä, kaikkien klaanien yläpuolella" klaaninvanhin kertoi.
"Mutta silloinhan he putoaisivat niskaamme" ihmettelin kulmani kurtistaen.
"Mrrau! Tähtiklaaniin menevät kuolleet kissat. Tai oikeastaan heidän sielunsa" kolli naukui. Koko homma meni mutkikkaaksi.
"Menikö se Vire sinne Tähtiklaaniin?" kysyin. Koko pentutarha pillitti eilen sen jonkun Viren perään. Eikä sillä edes ollut klaaninimeä. Pyh, sanon minä.
"Jos hän uskoi Tähtiklaaniin ja oli hyvä kissa" klaaninvanhin maukui.
"Ja hän oli Fire, ei Vire" kolli lisäsi. Eli nimessä oli vieläpä outo kirjain. Ennenkuulumatonta.
"Entä jos hän oli paha kissa?" kysyin ihan vain mielenkiinnosta.
"Silloin hän meni Pimeyden metsään. Siellä on pahoja kissoja. Hyvin pahoja. Esimerkiksi Viiltotähti on siellä" klaaninvanhin kertoi. Olin kuullut Viiltotähdestä. Hieno kissa. Mahtava oikeastaan. Ihailin häntä. Entisellä päälliköllä oli varmaan parhaat taisteluliikkeet. Siis, jos Pimeyden metsässä oli joku niin hieno kissa, Pimeyden metsä oli varmaan hyvä paikka.
"Ahaa." mau'uin. Välillemme tuli syvä hiljaisuus.
"No, minäpäs tästä menenkin sitten" naukaisin, kun en muutakaan keksinyt.
"Minne?" kolli kysyi.
"Leiriin kai" huikkasin olkani yli ja hölkkäsin auringon valoon ulos. Ja sain yskänpuuskan. Taas. Tämä oli aika rasittavaa, tämä yskiminen. *Ehkä se johtuu leirin pölystä. Jos menen täältä pois, se saattaa loppua* mietin. Saisin samalla hyvän syyn lähteä. Oli aivan hölmö idea ja sääntö olla päästämättä pentuja pois leiristä. Hiivin reunoja myöten ja livahdin ulos pienestä kolosta karhunvatukoissa. Ilma oli raikasta ja viileämpää. Tunnistin kanervia ympärilläni ja lähdin tassuttelemaan eteenpäin. Itseäni korkeammat kasvit olivat hyvä näkösuoja. Vaikka joku olisikin täällä, kukaan ei näkisi minua. Jos käpertyisin, olisin oiva kivi mustassa turkissani. Lähdin hölkkäämään katsellen kaikkea ympärilläni. Jos en olisi tullut, olisin joutunut odottamaan vielä melkein kuusi kuuta tämän kaiken näkemistä. Yskänpuuska kouraisi sisuksiani ja huohotin hieman sen loputtua. *Okei, okei, aloitetaan ihan rauhassa* mau'uin mielessäni yskälleni. Jatkoin matkaani kävellen ja tajusin pian olevani eksyksissä. Ja polkuanturoitani alkoi kivistää. Varsinkin sitä pehmeämpää vaaleanpunaista. Yh, vaaleanpunaista. Päätin mainita vaaleanpunaisen tästä lähtien halveksuvasti. Liikuttelin suuria korviani kuullakseni leirin ääniä. Niiden mukaan voisin suunnistaa. Hetken kuluttua kuulin ääniä. Kissan ääniä, mutta ne eivät olleet leirin ääniä. *Aamupartio!* tajusin. Vaikka olisi epämiellyttävää tavata partio, se saattaisi olla ainoa vaihtoehto päästä kotiin.
"Huhuu! Tulkaa tänne!" huusin niin lujaa kuin pystyin. Ja sain yskäkohtauksen. Nousin kivelle ja näin noin neljän, viiden kissan partion katselemassa suuntaani.
"Kuka olet?" joku huusi.
"Hohdepentu!" Minä huusin takaisin. Kissat lähtivät tulemaan luokseni ja aloin erottaa joitain hahmoja.

//Joku? Random partio, keksi ite ketä siellä on :')

Nimi: Surmaviilto

17.06.2018 20:56
Miltei heti Pisamatassu mainitsi suurimman osan asioista.
"Se kummallisen hajuinen ruoka on kyllä pilaantunutta. Pilaantunutta ruokaa kutsutaan variksenruuaksi, eikä sitä saa koskaan syödä. Siitä saa ainakin vatsansa kipeäksi, mutta tietääkseni siitä voi myös aiheutua muitakin terveydellisiä haittoja. Lieju havumetsässä on suota. Jos joskus päädyt suolle, ole hyvin varovainen. Suohon voi helposti hukkua, se on märkää ja upottavaa. Kokemattoman suollaliikkujan ei kannata olla suolla yksin, sillä itsekseen on melko vaikeaa ponnistella suosta ylös, jos alkaa vajota sinne. Mutta jos joku on mukana, hän voi kiskoa toisen ylös suosta. Havumetsä ja suo kuuluvat Varjoklaanille. He ovat hyvin tottuneita liikkumaan suolla, jonka ansiosta he eivät juuri milloinkaan huku sinne, paitsi ehkä pentu joka karkaa leiristä. Lehtimetsä Nelipuiden takana kuuluu Myrskyklaanin reviiriin. Myrskyklaanin haju ei kuitenkaan erotu tänne asti, se tulee varmasti sinulle tutuksi viimeistään seuraavassa sellaisessa kokoontumisessa, johon pääset. Oletan, että tiedät mitä Nelipuilla tehdään täydenkuun aikaan, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin vielä kertaan sen: Silloin on kokoontuminen, jonne metsän kaikista viidestä klaanista tulee kissoja. Päälliköt kertovat, miten klaaneilla on mennyt ja he saattavat myös välittää viestejä muille klaaneille. Jos pilvet peittävät kuun, kokoontuminen on keskeytettävä. Täysikuun aikaan ei myöskään saa taistella. Nelipuille ei kuitenkaan enää nykyään saa mennä kuin kokoontumisiin, sillä siitä on tullut Kuolonklaanin reviiriä. Kuolonklaanilaiset uskovat Pimeyden metsään, Kuolonklaani on uusin klaani ja metsän muihin klaaneihin verrattuna se on hyvin nuori. Kyseisen klaanin perusti sen ensimmäinen päällikkö Viiltotähti", selostin Pisamatassulle. Olin puhunut juuri aika paljon ja toivoin, että Pisamatassu oli jaksanut kuunnella. Olin nimittäin kertonut monia tärkeitä asioita, jotka oppilaan oli syytä tietää.
"Mitä muuta huomaat?" kysyin, sillä Pisamatassun tuli mainita vielä kolme asiaa. Ne olivat lintu läheisen puun oksalla, viereisessä pensaikossa piilotteleva hiiri ja kolona maassa muutaman ketunmitan päässä oleva vanha, hylätty mäyrän pesä.

//Pisama?

Nimi: Lepakkoliito

17.06.2018 14:05
Kaikki pysähtyi. Yhtäkkiä en kuullut enää puiden huminaa tuulessa, klaanitovereiden hiljaista puhetta pentutarhan ulkopuolella, pentujeni tai edes itseni tasaista hengitystä. Kaikki vain pysähtyi. Timoteipentu oli juuri kysynyt, että koska hän näkisi taas Firen ja olin vastannut, että ihan koska vain. Tähtimöpentukin oli puhunut Firestä ja siitä kuinka hän haluaisi taas leikkiä sammalpalloa hänen kanssaan.
”Mennään yhdessä tapaamaan Fireä huomenna. Voimme kaikki leikkiä taas sammalpalloa”, olin sanonut. Kyyneleet kihosivat silmiini ja niiden polte sai aikaan vain lisää kyyneliä. Painauduin Havuviikseä vasten vain entistä tiukemmin ja tunsin hänen itkusta hytkyvän kehonsa vierelläni.
”Fire on kuollut”, Havuviiksi toisti entistä särkyneemmällä äänellä. Pyyhin kevyesti omat kyyneleet poskiltani ja aloin sukia Havuviiksen takkuuntunutta pitkää turkkia hitaasti, mutta rauhoittavasti. Nypin oksanpätkät ja lehdet pois hänen turkiltaan ja jatkoin sukimista. Havuviiksen hätääntynyt ja nopea, itkuinen hengitys hidastui ja rauhoittui vähitellen jatkaessani hänen turkkinsa sukimista. Kolli sulki tummanvihreät silmänsä, joista huokuva suru vihlaisi sydäntäni. Lopulta hänen hengityksensä oli enää kevyttä rintakehän kohoilua hänen nukahtaessaan. Pyyhin kyyneleet kumppanini kasvoilta ja jäin hänen vierelleen makaamaan. Nyt kuulin vain omani, kumppanini ja pentujeni hengityksen kaikuvan pentutarhassa. Muuten oli täysin hiljaista. Katsoin pitkään pentutarhan suuaukolta heijastuvaa auringonlaskua, jonka punertavat kauniit säteet alkoivat himmetä pimeyden laskeutuessa. Olin vieläkin hereillä. Kun auringonlasku oli vaihtunut yöksi, katselin pimeää yötaivasta ja siellä kelluvaa kuuta. Tähdet tuikkivat kuun ja pimeyden seassa. Havahduin nähdessäni hänet. Taivaalle ilmestyi pieni hopeinen tähti, joka hohti kirkkaammin kuin mikään muu taivaalla.
”Hyvästi Fire.”

//tönkkö mut havu? rest in peace Fire :(

Nimi: Havuviiksi

17.06.2018 11:17
“Minun tässä pitäisi itkeä eikä sinun”, kuiskasin ja painauduin tiiviimmin kiinni Lepakkoliidon turkkiin. Pyyhkäisin kyyneleet pois naaraan kasvoilta hännälläni. Kumppanini vain katsoi minua silmiin eikä liikahtanutkaan.
“Meidän pitäisi varmaan mennä katsomaan mitä pennut puuhaavat", naukaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Lepakkoliito hätkähti ja nyökkäsi. Annoin naaraan mennä edeltäni ulos ja seurasin perässä.
Katseltuamme hetken ympärillemme äkkäsimme pennut kopittelemassa sammalpallolla.
“Mene sinä katsomaan pentuja, minä käyn Firen luona", naukaisin yhtäkkiä. Lepakkoliito katsahti minua yllättyneenä.
“Etkö juuri eilen käynyt siellä?”
“Kävin, mutta minusta tuntuu, että hänellä ei ole kaikki hyvin", vastasin nopeasti enkä jäänyt odottelemaan kumppanini vastausta vaan juoksin ulos. Minut oli vallannut pakottava tarve mennä isäni luokse. Lähdin pinkomaan kohti rajaa lujempaa kuin koskaan ennen. Mitä lähemmäksi metsää tulin sitä varmemmaksi tunsin oloni siitä, että Firellä ei ollut kaikki hyvin.
Ylitin rajan kuin se olisi ollut ilmaa vain ja ryntäsin metsään. Turkkiini tarttui matkalla oksanpätkiä ja varpuja, mutta en välittänyt siitä. Seurasin isäni hajua hänen pesälleen ja astuin sisään pesään.
Hetkeen en tajunnut näkemääni. Fire makasi sammalpedillään kuin kuollut jänis.
“Isä?” sanoin kovaan ääneen herättääkseni hänet. Hän ei vastannut. Menin kollin luokse ja tökkäsin häntä kuonollani. Hänen kylkensä ei kohoillut hengityksen mukana.
Suru iski minuun kuin hyökyaalto ja sai jalkani pettämään altani. Fire oli kuollut. Hautasin kuononi hänen turkkiinsa ja itkin.

Palasin leiriin auringonlaskun aikaan käpälät mullassa ja posket kyynelistä märkinä. Olin haudannut Firen ison ja kauniin tammen juurelle lähelle hänen pesäänsä ja asettanut sen päälle pieniä valkoisia kukkia.
Sisimpääni kivisti. Sydämeeni oli jälleen ilmestynyt uusi tyhjä kolo, joka oli tällä kertaa isäni muotoinen.
Lepakkoliitoa ja pentuja ei näkynyt leirissä joten suuntasin pentutarhalle. Ja siellähän he olivat. Pennut nukkuivat tyytyväisinä hiljaa tuhisten ja Lepakkoliito suki itseään pitkin vedoin. Naaras nosti katseensa minuun hymyillen. Hänen hymynsä kuitenkin katosi kun hän huomasi onnettoman ilmeeni.
“Mitä tapahtui?” Lysähdin Lepakoliidon viereen makaamaan ja hautasin kuononi hänen turkkiinsa.
“Fire on kuollut.”

//Kepakko?

Nimi: Vadelmaviiksi

16.06.2018 13:10
"Vadelmatassu", Varpusliito naukaisi hymy huulillaan, kun astuin kollin eteen. Hymy tarttui minuun ja hymyilin Varpusliidolle.
"Itse asiassa olen saanut soturinimeni. Minua kutsutaan nykyään Vadelmaviikseksi", mau'uin ylpeänä ja olin olevani kuin päällikkö.
"Onneksi olkoon. No, Vadelmaviiksi. Eiköhän harjoitella", maukui Varpusliito ja nyökkäsi kohden ukkospolkua. Nyökkäsin suostumukseksi. Tätä olin odottanut, tätä hetkeä jolloin pääsisin harjoittelemaan yhdessä Varpusliidon kanssa.
"Saanko minä opettaa ensin?" kolli varmisti ja katsoi minua kysyvästi vihreillä silmillään. Nyökkäsin uudestaan. Varpusliito asteli ukkospolun reunalle ja tulin hänen perässään.
"Ensin juokset, kiepahdat ympäri ja sivallat. Lopuksi laskeudut takatassuillesi ja käännähdät takaisin kohtaamaan vastustajasi", Varpusliito selitti. Nyökkäsin hiljaa. Kuulosti vaikealta, mutta samalla myös helpolta. Onneksi Varpusliito päätti näyttää ensin mallia. Varjoklaanilainen juoksi ensin kovaa, sitten kääntyi, sivalsi, laskeutui takatassuilleen ja kääntyi puoleeni. Katselin koko ajan Varpusliidon suoritusta ja se meni oikeastaan aika hyvin, tai todella hyvin.
"Yritä sinä nyt", Varpusliito kehotti ystävällisesti. Räpytin yhtä ystävällisesti syvänsinisiä silmiäni Varpusliidolle.
"Hyvä on, minä yritän", mau'uin pitäen katseeni vieläkin Varpusliidossa. Sitten kun viimein tajusin, että olin tuijottanut häntä, käänsin nopeasti katseeni. Kolli seisoi vähän matkan päässä ja odotti, että pääsisin tekemään.
Aloin juoksemaan päin Varpusliitoa ja kiepahdin ympäri hivenen kömpelösti ja sivalsin ilmaa. Laskeutuessani takatassuilleni, olin valmiina kohtaamaan Varpusliidon - joka toimi leikisti vihollisena - mutta tasapainoni petti hieman ja horjahdin.
"Äh... Anteeksi", mau'uin hieman nolona, "Voin yrittää uudelleen."
Varpusliito nyökkäsi suostuvaisesti ja tein liikkeet uudelleen.
"Hyvä, nyt meni paljon paremmin", Varpusliito kehui ja minun oli pakko hymyillä. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun joku muu kuin tuuliklaanilainen kehui minua.
"Saanko kysyä muuten erästä asiaa?" kysyin. Kun Varpusliito nyökkäsi suostumukseksi, kysyin: "Haluaisin tietää kuka oli mestarisi?"

//Varpunen?

Nimi: Vadelmaviiksi

15.06.2018 11:36
"Vadelmaviiksi", Naalitähti loikkasi yhdellä suurella loikalla luokseni, kun kokous oli päättynyt. Katsahdin yllättyneenä päällikköön.
"Ajattelin vain toivottaa onnea uudelle polullesi", päällikkö maukui. Nyökkäsin pienesti, mutta kunnioittavasti. Piiskukynsi asteli luoksemme ja Naalitähti onnitteli myös häntä ja kertoi veljelleni myös jotain, että Piiskukynnen mestari Lovijuova oli puhunut Naalitähdelle vain pelkkää hyvää Piiskukynnestä. Näin, kuinka veljeni näytti olevan silminnähden ylpeä ja mielissään uudesta asemastaan. Totta kai, Naalitähden mielestä Piiskukynsi ja minä olimme ansainneet soturinimemme jo monta kertaa. Se lämmitti mieltä. Kuulin Piiskukynnen kiittävän Naalitähteä ja veljeni kumarsin klaanin päällikölle.
"Sisko ja veli, yhdessä jälleen", Naalitähti maukaisi hiukan huvittuneena. "Olette päätyneet tähän klaaniin yhdessä, siirtyneet oppilaisi sekä sotureiksi, mutta vielä yksi yhteinen tehtävä, jota ette ole suorittaneet."
Höristin korviani ihmeissäni. Mitä Naalitähti oikein ajoi takaa? Katsahdin Piiskukynteen, mutta veli vain tuijotti päällikköä, kunnes maukui: "Leirin valvominen."
Naalitähti nyökkäsi ja katsahti sitten tuoresaaliskasalle.
"Mielestäni sinun nappaamasi rusakko käy hyvin teidän kahden juhla-ateriana, jonka jälkeen suosittelen valmistautumaan tulevaan koitokseen", hän maukaisi minulle, ehkä jopa hieman ilkikurisestikin ja lähti sitten pois. Näin, kuinka Naalitähti käveli kumppaninsa Hunajaviiksen luo.
"No Vadelmaviiksi", Piiskukynsi maukui ja katsahdin takaisin veljeeni ja huomasin, että hän painotti uuden nimeni päätettä.
"Niin?" katsahdin takaisin veljeeni ja hymyilin pienesti.
"Mitenkäs se rusakko?" hän kysyi ja katsahti hieman odottavasti rusakkoon.
"Mennään syömään!" naurahdin ja loikin Piiskukynnen edellä tuoresaaliskasalle, niin että olin melkein kaataa vahingossa Harmaapilven kumoon. Vanhus vain katsoi kuitenkin peräämme hymyillen.

Istuin Piiskukynnen kanssa vartiossa. Yö oli jo kääntymässä aamuksi. Olimme istuneet vartiossa koko yön puhumatta mitään.
"Huomenta Piiskukynsi ja Vadelmaviiksi", kuulin Hallasydämen äänen takanamme, "Vartionne on päättynyt. Voitte mennä nukkumaan, kenties keksin teille jotain tehtävää illemmaksi."
"Kiitos", kumarsin varapäällikölle. Minua väsytti kamalasti ja silmät meinasivat painua koko ajan kiinni.
"Tulihenkäys ja Leutotaival huolehtivat teille pedit uusimpien sotureiden joukkoon", Hallasydän naukui ja osoitti hännällään sitä kohtaa leirissä, jossa nukkuivat Tulihenkäys, Leutotaival, Kultaliekki ja Lieskasydän. Tunsin heidät kaikki jokseenkin, sillä olin ollut heidän kanssa samaan aikaan jo pentutarhassa.
Asetuin kerälle vuoteelleni, joka oli Piiskukynnen vieressä, lähellä Leutotaivalta. Suljin silmäni ja ei kauaakaan kuin olinkin jo unessa.

Pujahdin leiristä ulos. Olin saanut tehtäväkseni metsästää nyt yksin lähellä Varjoklaanin rajaa, kun taas Piiskukynsi lähellä Kuolonklaanin rajaa. Toivoin salaa näkeväni taas Varpusliidon, ehkä voisimme nyt harjoitella.
*Hän ei tiedä että olen jo soturi*, pohdin. Loikin rajan lähelle. Olin juuri havainnut kaniinin tuoksun, kunnes näin vilahduksen tutusta vaaleanharmaasta raidallisesta turkista. Sitten se pysähtyi. En voinut erehtyä, hänen oli pakko Varpusliito.
"Varpusliito", kuiskasin ja astuin kollin näkyville. Istahdin ja kietaisin häntäni siististi käpälieni ympäri ja katsoin Varpusliitoa.

//Varpunen?

Nimi: Lieskasydän

13.06.2018 19:53
//UNTA//

Kuljin hiljaa ja matalana Tuuliklaanin reviirillä. Vilpoisa tuuli puhalsi vastaan ja pörrötti turkkiani. Yö oli hiljainen ja hämärä, itse asiassa lähes pimeä niin kuin lehtikadon aikaan. Mitään ei näkynyt missään, saati kuulunut. Tassutin äänettömästi eteenpäin. Kaikki aistini olivat hereillä, täysin valppaina ja valmiina havaitsemaan pienimmänkin poikkeaman näillä hiljaisilla nummilla.
*Kuolemanhiljaisilla*, ajattelin. Silmäni välähtivät kylmästi. Kuolema. Se oli asia, jota mielelläni en kokisi ennen aikojani. Minulla oli vielä paljon tehtävää maailmassa, Tuuliklaanissa, kaikkien klaanien maailmassa.
Kuului rasahdus. Jähmetyin paikoilleni mutta en pelosta. Kuuntelin tarkasti. Joku lähestyi.
"Minä kuulen sinut, ystäväiseni", naurahdin ja astelin vaaraa uhaten eteenpäin.
Huulillani oli häijy hymy, hieman murhanhimoinenkin. Tumma hahmo seisoi jähmettyneenä muutaman ketunmitan päässä ja seurasi liikkeitäni. Siitä huokui vaara, voima, kuolema. Pysähdyin kahden ketunmitan päähän siitä ja tuijotin haastavasti sen punaisina kiiluvia silmiä.
"Valitse polkusi", hahmo murahti matalalla äänellä. "Nimeksesi annettiin Lieskasydän. Valitse, mitä se kertoo sinusta."
"Niin teen", murisin takaisin. "Valitse, haluatko nopean ja kivuttoman kuoleman vai hitaan ja tuskallisen."
Kissa ei enää sanonut mitään. Hyökkäsin varoittamatta sen kimppuun ja iskin kynteni sen lapoihin. Kaaduimme maahan ja kierimme maassa pari kolme kierrosta ympäri, kunnes hyökkäykseni kohde ikään kuin haihtui ilmaan. Samalla hetkellä huomasin ympäristön muuttuneen. Olin kielekkeellä. Sellaisella en ollut käynyt, en ollut edes nähnyt sellaista. Kieleke oli lähes kokonaan lumen peitossa ja sen alueelle olisi mahtunut useampikin kuin viisi tai seitsemän kissaa. Lunta tuiskutti viistosti joka puolella ja kylmä ilma tuntui turkissa. Viholliseni oli kadonnut jonnekin. En nähnyt tästä vilaustakaan, vaikka katselin ympärilleni. Näkemisen sijaan kuulin äänen. Häijyä naurua, saman kissan naurua, jonka kimppuun olin hyökännyt.
"Jos haluat upottaa kyntesi turkkiini, sinun täytyy etsiä minut", ääni murisi. "Silloin et saa pelkästään minua, vaan kaikki muutkin. Olet vahva kissa, Lieskasydän. Mieti, mihin kaiken voimasi käytät. Valinta on omasi."
Sitten äänikin katosi. Se haihtui olemattomiin, kiiri tuulen mukana kauas pois. Nyt minä olin yksin kielekkeellä lumipyryn keskellä.

Nimi: Hunajaviiksi

12.06.2018 22:18
Kataoin hymyillen Naalitähteä ja kurottauduin haukkaamaan hiirestä palan. Mielialaani kohotti huomattavasti se, että Naalitähti nukkuisi kanssani ensi yön. Päällikön tehtävien takia emme olleet viettäneet yhtä paljon aikaa yhdessä kuin ennen.
Olin haukkaamassa uudelleen hiirtä, kun tunsin äkkiä huonon olon valtaavan vatsani. Tätä pennut teettivät.
"Syö sinä vain loput, minun ei tee mieli", naukaisin laskeutuen vatsaani varoen maahan kyljelleni. Vatsani oli kipeä ja samaan aikaan minua oksetti. Päätin kuitenkin olla antamatta ylen, en halunnut sotkea koko pentutarhaa. Oloni oli hyvin äkkiä muuttunut hyvästä kehnoksi.
"En voi hyvin", naukaisin epämääräisesti ja laskin pääni kumppanini toiselle etutassulle, suljin silmäni voipuneena. "Haluaisin vain nukkua. Jäätkö tänne jos nukahdan?"
Raotin hetkeksi silmiäni ja kohtasin kollin meripihkaiset silmät.
"Jään", hän naukui ja nyökättyäni suljin jälleen silmäni.
"Hyvä", naukaisin hymyillen jälleen onnellisena. Ehdin olla vain hetken hereillä ennen kuin uni otti minusta vallan ja vaivuin rauhoittavaan pimeyteen, jossa saatoin unohtaa hetkellisen olotilani.

Pimeys alkoi jotenkin rakoilla. Olisin halunnut pysyä siellä, olisin halunnut nukkua ja elää unien maailmassa, mutta jokin veti minua valveille. Jokin... kipu. Unessa se ei tuntunut vielä kovin suurelta, mutta ehdottoman häiritsevältä. Ja mitä enemmän heräsin, sitä suuremmaksi tuskani kasvoi. Viimein räväytin silmäni auki ja parkaisin kivusta, herättäen vieressäni nukkuvan Naalitähden. Kehoni tuntui jotenkin kouristelevan ja tunsin takaruumiissani ja vatsassa suurta kipua. Sekä supistuksia. Ympäristö oli pimeä - oli varmaankin jo myöhäinen yö - mutta näin kumppanini nostavan päätään.
"Synnytys alkaa", naukaisin värähtäen uudesta supistuksesta. "Hae Ruusupiikki..."
En ollut odottanut synnytystä vielä. Eikä sen kai olisikaan pitänyt vielä alkaa, mutta minkäs sille voi? Eikä pentujen syntymä ollut edes kovin ennenaikaista... Suljin silmäni ja purin hampaani yhteen. Milloin synnytykseni oli oikeastaan edes alkanut? Herätessäni supistukset olivat olleet jo säännöllisiä ja melko tiheitä, joten pentujen syntymiseen ei varmaankaan kuluisi kauaa aikaa. Itse asiassa tunsin ensimmäisen pennun syntyvän jo nyt. En itse yltänyt siihen, tietenkään, mutta Vapaudenlento jonka olin kaiketi myös herättänyt tarttui pentua niskanahasta ja alkoi nuolla sitä. Samassa kuulin ulkopuolelta kiireisiä askelia ja Ruusupiikki työntyi sisään.
"Olisin siirtänyt sinut parantajan pesälle, jos olisin tiennyt synnytyksen jo alkavan", vanhempi naaras naukui ja vilkaisi hiukan äkäisenä pentutarhan muuta kansaa. Olinko kuvitellut, että pennut ja muut kuningattaret saisivat nukuttua minun pyöriessäni ja ähkiessäni sammalillani? Turha toivo.
"Hus! Menkää syrjemmälle, en kaipaa ylimääräista yleisöä!"
Pari katsomaan tullutta pentua kipittivät hiukan säikähtäneen näköisinä kauemmas Ruusupiikin käskiessä heitä. Vapaudenlento asettui Naalitähden kanssa näkösuojaksi, jotta voisin synnyttää rauhassa. Eihän muita voinut vain häätää pihalle keskellä yötä.
Samalla kun Vapaudenlento laski ensimmäisenä syntyneen pennun vierelleni tunsin jälleen uuden pennun syntyvän. Ruusupiikki istuutui kylkeni vierelle ja laski tassunsa tuttuun tapaan kyljelleni. Päästin oudon vinkaisun, kun toinenkin pentu syntyi.
"Vielä yksi on tulossa", valkoinen parantaja naukui ja laski toisen pennun Vapaudenlennon luo, joka avuliaasti alkoi nuolla pentua kuivemmaksi. Tämän jälkeen kului hetki jos toinenkin - hyvin kivuliaat sellaiset - ennen kuin kolmas ja viimeinen pentu syntyi maailmaan. Huohotin raskaasti päästessäni viimein rentoutumaan. Vapaudenlento laski viimeisen pennun vierelleni.
"Onneksi olkoon, kaksi kollia ja yksi naaras, kukin terveitä ja voimissaan", Ruusupiikki julisti ja antoi minulle purasruohoa, joka tehostaisi maidon tuloa. Makoilin hetken paikoillani pää maassa, mutta pakotin itseni hereille ja kiersin kehoni tiukemmin kolmen pienen pennun ympärille. Näin ne nyt ensimmäisen kerran kunnolla, ja hetken vain tuijotin niitä haltioituneena.
"Ne ovat niin kauniita", naukaisin ihastuneena kolmikkoa katsoessani. Toinen kolleista oli väriltään keltainen ja toista, mustaa kollia hiukan kookkaampi. Naaras oli väriltään vaaleanharmaa, vaikka erotinkin sen pienissä kasvoissa mustia merkkejä.
"Haluatko miettiä nimet jo nyt?" kysyin nostaen katseeni Naalitähteen.

//Naali?

Nimi: Naalitähti

11.06.2018 21:17
Hunajaviiksen sanat pistivät minua kuin piikit. Jokainen sana tuntui tekevän vielä kipeämpään. Naaras oli aidosti yllättynyt elämieni vähäisestä määrästä. Olisin vain tahtonut sanoa hänelle kaiken olleen pahaa unta, josta heräisimme pian uuden aamun sarastaessa. Minun epäonnekseni asia ei kuitenkaan ollut niin. Me joutuisimme vain hyväksymään totuuden. En tiedä mitä voisin tehdä korvatakseeni ne kaikki virheet, joita olin koskaan tehnyt. Varsinkin Hunajaviiksen kanssa. Hän ansaitsisi parempaa kuin oman kumppaninsa kuoleman, joka koittaisi ennen aikojansa. Upotin kasvoni vielä kerran Hunajaviiksen makean tuoksuiseen turkkiin. Suljin silmäni. Olin hyvin varma, että silmäkulmastani putusi muutama kyynel kumppanini turkille.
*Anna anteeksi*, kuiskasin pääni sisällä, mutta en kyennyt sanomaan mitään ääneen. Mikään sana tai teko ei korvaisi sitä tuskaa, joka edessämme tulisi olemaan. En ollut koskaan kuvitellut joutuvani eroon kumppanista. Olin ollut sokea. Luulin kaiken vain jatkuvan onnellisesti. Jouduin taas vastatusten kylmän totuuden kanssa. Kaikki päättyi aikanaan.
"Sinähän sen sanoit", maukaisin hiljaa vetäytyessäni kauemmas kumppanistani. "Meidän täytyy ottaa jokaisesta hetkestä kaikki irti."
Hunajaviiksi nyökkäsi. Mitä muuta naaras olisi pystynyt tehdäkään tässä tapauksessa?
"Mitä sanot, jos menisimme takaisin pentutarhalle. Sinua varmasti odotetaan jo", maukaidin pienesti hymyilen. Toivoin kovasti, että Hunajaviiksi ei näkisi hymyni takaa kuinka paljon aikaisemmat sanat olivatkaan vaatineet minulta. Puhumattakaan siitä kuinka palasiksi omat sanani olivatkaan minut sillä hetkellä saanut. Yhtäkkiä tunsin oloni tyhjäksi. Vadelmaviiksi oli saanut soturinimensä, Hunajaviiksi muuttaisi pentutarhalle uutta pentuettamme odottamaan ja muut pentuni jatkaisivat elämäänsä koukuttautuen Yrttitassun laitta soturiksi tai kouluttaen oppilasta Tulihenkäyksen ja Kultaliekin lailla. Minuutin ajan tunsin itseni yksinäisemmäksi kissaksi koko metsässä, vaikka minulla oli elämäni aikana ollut niin paljon kaikkea hyvää. En vain sokeuteni takia ilmeisesti pystynyt verrata sitä kaikkea takana olevaa hyvää tuleviin koitoksiin. Itseni puolesta en pelännyt vaan perheeni. En tiedä millaista tuskaa tulisin todellisuudessa jättämään jälkeeni.
"Tuletko sinä?" Hunajaviiksi maukaisi. Naaras oli ottanut jo muutamia askelia kohti pentutarhaa. Käännyin hiukan poissaolevasti katsomaan Hunajaviiksen perään. Olisin tahtonut mennä naaraan mukaan, mutta vaistoni käskivät minua olemaan hetken ajan omillani.
"Haen meille jotakin syötävää, tulen aivan pian", maukaisin kumppanilleni. Hunajaviiksi nyökkäsi minulle ja suuntasi pentutarhalle. Harkitsin jo leiristä poistumista ja tuoreen saaliin etsimistä, mutta Hunajaviiksi oli käskenyt minun olla varovainen. En voisi riskeerata enää henkiäni, varsinkin kun edellinen oli omaa typeryyttäni menetetty putoamalla vanhaan ketunkoloon. Muistutus omasta typeryydestäni kirpaisi vieläki. Siispä astelin hyvin hitaasti askeltaen kohti tuoresaaliskasaa. Jokaisella askeleella ryvin vain itsesäälissä, kunnes pysähdyin tuoresaaliskasalle. En voisi käyttää loppua elämästäni tässä tilassa. Hunajaviiksen reaktion näkeminen oli kieltämättä ollut rankkaa, mutta minun tulisi kestää se. Nappasin tuoresaaliskasasta jonkin linnun ja hölkkäsin pentutarhalle. Vielä ehtisin kääntää uuden reunan kivestä elämäni aikana. Siispä pentutarhalleni päästyä menin suoraan Hunajaviiksen luo ja pudotin linnun hänen eteensä.
"Mitä sanot, jos nukkuisin kanssasi tämän yön? Täällä, pentutarhalla", maukaisin rennosti. Asetuin maahan makaamaan aivan kumppanini eteen ja tuuppasin hiirtä lähemmäs häntä. "Naaraat ensin."

// Hunaja?

Nimi: Tähtimöpentu

11.06.2018 15:08
Timoteipentu irvisti minulle ja hieraisi käpälällään nenäänsä vielä vähän unisena.
"Kyllä minä tulen, mutta odota että olen saanut turkkini suittua", veljeni naukaisi ja alkoi sukia turkkiaan. Viime aikoina hän oli ollut erittäin tarkkana siitä, että hänen turkkinsa oli kiiltävä ja puhdas kun hän meni pentutarhan ulkopuolelle. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä se johtui, mutta sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että hän halusi käyttäytyä kuten emo ja isä. Havuviiksellä saattoi joskus kestää todella kauan turkkinsa selvittämisessä, koska se oli niin pitkä ja helposti takkuuntuva.
"Sinulla kestää niin kauan", nurisin hiljaa ja aloin myöskin sukia pahimpia takkuja turkistani. Havuviiksi käänsi katseensa Lepakkoliidosta meihin ja kurtisti kulmiaan.
"Oletteko te menossa jonnekkin?" Timoteipentu nosti kuononsa turkistaan ja nyökkäsi.
"Me menemme ulos leikkimään!" hän vastasi ja nousi ylös. Minäkin lopetin turkkini sukimisen.
"Älkää sitten menkö ulos leiristä ja etsikää Tilipentu myös", Lepakkoliito naukui, "me tulemme pian perässä." Kiiruhdin innoissani ulos pesästä. Leirissä kävi kuhina. Aurinko paistoi lämpimästi ja lämmin tuuli puhalsi kasvoilleni. Katsahdin hiukan kadehtien oppilasjoukkoon, joka lähti ulos leiristä mestarinsa kannoillaan. Miksi minä en voinut jo olla oppilas?
“Mistä etsitään ensimmäiseksi?” kysyin Timoteipennulta ja tähyilin katseellani pientä tummanharmaata hahmoa.

//Sori tönkkö ja mini mut Timppa?

Nimi: Timoteipentu

11.06.2018 11:34
Juoksin nummea pitkin niin kovaa kuin vain jaloistani pääsin. Tunsin veren sykkivän korvissani ja sydämeni lyövän kylkiluitani vasten askelteni tahdissa, eli todella nopeasti. Enää vain hiirenmitta niin saavuttaisin edessäni pakoon juoksevan jäniksen. Se oli valtava ja näytti taivaallisen mehukkaalta. Tiesin, että emo ja isä olisivat niin ylpeitä, jos saisin sen kiinni. Maistoin jo sen murean lihan ja korvissani kaikui lukuiset kehut siitä, että olin jo pentuna metsästänyt kaksi kertaa itseni kokoisen jäniksen. Ehkä päällikkö jopa nimittäisi minut suoraan soturiksi! Innosta ja itsevarmuudesta uhkuen ponnistin ja olin juuri hyppäämässä jäniksen selkään kynnet esillä, kun kuulin äänen:
”Timoteipentu! Timoteipentu, herää! Senkin jäniksenpapana, nyt herätys!” Ja niin säpsähdin hereille, kun tunsin vielä töytäisyn kyljessäni. Katsoin hädissäni ympärilleni etsien jänistä, mutta turhaan. Se oli ollut unta! Tosin edessäni seisoi kyllä yksi jänis. Tai pikemmin ottaen jäniksenaivo. Tähtimöpentu.
”Miksi herätit minut?! Olin juuri metsästämässä valtavaa jänistä ja sitten päällikkö olisi nimittänyt minut suoraan soturiksi!” kivahdin siskolleni. Hän katsoi minua yllättyneenä ja epäuskoisena.
”Ajattelin vain, että olisimme voineet leikkiä jotain tai mennä tutkimaan leiriä”, Tähtimöpentu sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Mutta sinulla oli näköjään tärkeämmät asiat kesken.”

//Tähti? xdd

Nimi: Hunajaviiksi

09.06.2018 21:17
Tuijotin Naalitähteä häkeltyneenä.
"Mitä? Kolme?" kysyin säikähtäneenä. "Minä kuvittelin, että sinulla olisi ainakin viisi henkeä jäljellä."
Kolme henkeä kuulosti niin vähältä. Se oli kolmasosa niistä hengistä, jotka Naalitähti oli päälliköksi tultuaan Tähtiklaanilta saanut.
"Mutta... Miten olet voinut menettää niitä niin paljon? Kuusi? Et ole ollut päällikkönä kuin muutaman kuukauden!"
Jos Naalitähti menettäisi henkiään samaa tahtia kuin tähän asti, hän kuolisi pian. En halunnut ajatella sitä, sillä se olisi kestämätöntä. Elämä ilman Naalitähteä ei voisi olla elämisen arvoista. Tunsin silmieni yhtäkkiä kostuvan, mutta pidin pintani enkä itkenyt.
"No... Sitten meidän on vain nautittava elämästämme viimeisten henkiesi ajan. En aio käyttää sitä aikaa murehtimiseen, mutta sinun on luvattava, ettet tee mitään uhkarohkeaa. Sinun on oltava varovainen."
Astuin eteenpäin ja painoin pääni hetkeksi valkean kollin turkkiin, hengittäen keuhkojen täydeltä hänen tuttua ja turvallista tuoksuaan.
"Ja minä rakastan sinua aina, vaikka tiemme joskus eroavaisitkin."

//Naali? Sori tönkkö

Nimi: Naalitähti

09.06.2018 11:27
Hetken ajan harkitsin jopa, että en kertoisi aiaani Hunajaviikselle. Hänen uutisensa oli kuitenkin ollut hyvin positiivinen. Klaaniin olisi syntymässä uusia pentuja. Uusia elämiä syntyisi muiden rinnalle. En olisi tahtonut vaihtaa keskustelua siihen, kuinka toisilta olivat elämät taas vähentymässä.
"Hunajaviiksi, uutisesti olivat ihanat. Ne saivat todella minut piristymään", maukaisin pienesti hymyilen kumppanilleni. Jostakin syystä ääneni oli kuulostanut turhan virallisen oloiselta. Katsahdin pentutarhan suuaukolle, jolla Vapaudenlento seisoi juuri nytkin. Naaras hölkkäsi oitis meidän luoksemme.
"Hunajaviiksi!" naaras huusi ilahtuneena. Tuuliklaanin kuningatar pysähtyi minun ja Hunajaviiksen vierelle. Vapaudenlentp nyökkäsi lyhyet tervehdyksensä ja siirsi ilahtuneet kasvonsa kohti Hunajaviikseä.
"Minä kuulin uutiset! Oletko sinä todella saamassa pentuja, vai onko viherlehti riistoineen päässyt yllättämään?" kuningatar kysyi kohteliaasti, vaikka vitsailikin välisdä hiukan. Osasihan naaras nyt katsoa Hunajaviiksen ulkonäköä ja päätellä kumppanini vastauksen.
"Sana kulkee leirissä nähtävästi tuultakin nopeammin", hymähdin huvittuneena. Vapaudenlento naurahti hiukan.
"Et uskokaan kauan Maahäntä, minä ja Lepakkoliito olemme arvuutellut milloin sinä muutat pesälle", kuningatar jatkoi kääntyessään Hunajaviiksen puoleen. En ehtinyt kertoa asiaani nyt Vapaudenlennon kuullen. Voisin aivan hyvin tarjota auttavat tassuni Hunajaviiksen vuoteen tekemisen kanssa ja pyytää häntä pienelle kävelylle leirille.
"Ruusupiikki kävi tuomassa sinulle sammalia. Vanha paikkasi on yhä tyhjillään", Vapaudenlento naurahti. Kuningatar keskusteli vielä hetken aikaa Hunajaviiksen kanssa pennuista ja kaikesta vastaavasta, mutta omat ajatukseni olivat karanneet toisaalle. Huomasin kuinka Karpalotassu juoksi leirin keskeltä mestarinsa luokse. Tajusin vasta nyt, että Herukkapentu ja Lakkapentu olivat vielä pentutarhalla. Hunajaviiksi pääsisi pentutarhalle samaan aikaan kuin hänen poikansa pennut ja kumppani. Hymäjdin ajatukselle.
"Mitäpä, jos auttaisin sinua sen vuoteen tekemisessä?" ehdotin Hunajaviikselle. "Pääsisimme sen jälkeen jatkamaan keskusteluamme."
Vapaudenlento vilkaisi minua sivusilmällä ja maukaisi: "Anteeksi, keskeytinkö minä jotakin?"
"Me voimme kyllä jatkaa tästä myöhemmin. Juuri nyt tahdoin vain kumppanilleni hyvät olot pentutarhalle", maukaisin tyynesti. Saatoin ehkä hiukan kehrätäkin lopussa. Vapaudenlento nyökkäsi ja lähti tassuttelemaan edeltä pentutarhalle. Tunsin kuinka kova maa tassujeni alla olisi se ainoa asia, jota tahtoisin koskea. En tahtoisi poistua maaperältä. Tähtiklaaniin päätyminen oli kyllä joka askeleella aina vain lähempänä, joten minun viimeiset henkeni ja hetkeni ennen niiden menettämistä piti käyttää maltillisesti ja huolella. Ehkä minun todella pitäisi nimittää itselleni henkivartioita, kuten Hohdepentu oli Tähtiklaanissa neuvonut. Nostin hetkeksi katseeni taivaalle, mutta mitään ei tapahtunut. Siispä laskin sen tyynesti alas ja kohtasin pentutarhalla meneillään olevan pentujen sammalpallopelin. Pallo lensi suoraan kasvoihini. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Lakkapentu katsoi minua hiukan säikähtäneenä. Ilmeisesti hän oli heittänyt pallon hiukan ohitse. En voinut kuitenkaan olla vihainen näille pennuille. Nappasin pallon hampaisiini ja heitin sen Timoteipennulle, joka jatkoi peliä muiden kanssa. Noukin vieremtäni loput Ruusupiikin tuomista sammalista ja suuntasin Vapaudenlennon ja Hunajaviiksen perään sammalien kanssa. Naaraat olivat ehtineet asetella jo miltein kaikki heidän vähäiset sammaleet, sillä niitä ei lopulta Tuuliklaanin reviiriltä paljoa edes löytynyt. Petejä oli pejmustettuna sulilla ja joillakin muilla luonnosta löytyvillä materiaaleilla. Laskin omani niiden vierelle. Oli hyvä, että edes pentutarhalle saatiin jotakin pehmustetta kuningatarilöe ja pennuille. Olisi ollut ikävää, jos hekin olisivat joutuneet istumaan kovalla ja kuivalla maalla. Toki pennutkin totutettiin siihen melko piakoin. Nukkuivathan he kuitenkin oppilaista eteenpäin muiden kanssa aukiolla.
"Ei hätää, viihdyt täällä kyllä", puskin Hunajaviikseä kevyesti kylkeen. Naaras kehräsi minulle hiukan. Hänen petinsä taisi olla valmis. Tai niin minä ainakin päättelin.
"Onnistuisiko nyt se pieni kävelymme? Iha vain leirissä", maukaisin kumppanilleni. Vapaudenlento katsoi minua uteliaana. En kuitenkaan vastannut tähän uteliaaseen katseeseen millään tapaa. Keskityin kävelemään Hunajaviiksen rinnalla ulos pentutarhalta leirin aukiolle.
Vaikka sanoin pyytäväni häntä kävelylle, pysähdyimme kuitenkin leirin kulmalle, jonne kunkaan tuskin heti tulisi. Minun olisi saatava sanottava oma asiani, oli se sitten kuinka ikävä tahansa. Hunajaviiksikin näytti odottavan minun vastaustani.
"Valitettavasti omat uutiseni eivät ole kuitenkaan aivan yhtä hurmaavia kuin omasi, mutta sinulla on oikeus tietää", aloitin. Heti kun sen sanoin pystyin tuntea uudenlaista kipua. Aivan kuten olisin menettämässä henkeäni juuri nytkin. En olisi tahtonut tehdä tätä Hunajaviikselle. Hänen ei tarvitsisi kantaa sitä taakkaa elämistäni, jota minä kannoin.
*Hän on kumppanisi! Et voi myöskään antaa hänen luulla, että sinulla on vielä kaikki yhdeksän elämää!* huusin itselleni vastaan pääni sisällä. Huokasin. Olin kyllä molemmissa asioissa oikeassa. En edes keksinyt hyvää tapaa kertoa tätä.
"En tahtoisi sinun murehtivan tätä asiaa, mutta en voi myöskään olla kertomatta sitä", yritin uudestaan, mutta se ei auttanut minua lainkaan. "Asia koskee elämiäni."
"En ole asiaa kovinkaan monelle kailottanut", maukaisin, kunnes tajusin sanoneeni väärin ja päätin korjata se, "en oikeastaan vielä kellekkään."
"Minulla on elämiä jäljellä enää kolme. Menetin yhden tänä aamuna ja siksi näin parhaimmaksi kertoa sinulle mahdollisimman pian. Olen pahoillani, että pudotin tämä taakan sinulle, mutta sinulla oli oikeus tietää. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos menettäisin henkeni silmiesi edessä ja se olisi ollut viimeiseni", yritin selittää ja pelkäsin, että ääneni pettäisi kesken kaiken. Sekin olisi kyllä ollut parempi kuin tämän asian selittäminen rakkaalle kumppanilleni. Hän ei ansainnut tätä. Hän ansaitsii parempaa.
"Hunajaviiksi", kohotin katseeni suoraan naaraan lehdenvihreisiin silmiin. "Minä rakastan sinua eikä tilanne tule koskaan muuttumaan, vaikka mitä tapahtuisi."
Siinä se nyt oli. Olin sanonut kaiken mitä sydämelläni oli. Enää en voisi kuin odottaa kumppanini vastausta.

// Hunaja?

Nimi: Yrttitassu

08.06.2018 18:27
"On, todella outoa. En voi ymmärtää, miten he syövät kalaa tuosta vain", Okatassu nyrpisti nenäänsä.
"Kalat haisevatkin niin pahalle", hän lisäsi.
Kehräsin lämpimästi ja suin kielelläni turkkiani ojennukseen.
"Muut klaanit ovat outoja", totesin ykskantaan ajatellen Myrskyklaanin ja Varjoklaanin metsissä elämistä.
Miten ihmeessä he edes pystyivät hengittämään sitä tunkkaista metsäilmaa? Raikasta nummi-ilmaa sen olla piti. Saatika sitten ylipäätään kulkeminen tiheissä metsiköissä. Juttelimme siitäkin jonkin aikaa Okatassun kanssa.
"Yrttitassu!" kuulin huikkauksen.
Kohotin katseeni ja näin Hallasydämen.
"Lähdemme sittenkin vielä harjoittelemaan", hän sanoi kallistaen päätään.
"Ai, selvä", sanoin ja nousin ylös.
"No, nähdään myöhemmin", sanoin Okatassulle.
"Nähdään", hän naukaisi.
Seurasin Hallasydäntä leirin suuaukolle ja pujahdimme ulos. Oli lämmin sää, mutta leirin ulkopuolella tuuli puhalteli vilvoittavasti turkkiin.
"Harjoitellaan taistelua", Hallasydän sanoi ja suuntasi harjoitusalueelle.
Nyökkäsin hänen selälleen, vaikka eihän hän sitä tietenkään nähnyt. Jolkutin hänen perässään alas rinnettä.
Perillä hän kääntyi minua kohden ja yhtäkkiä, täysin varoittamatta, ilman alkupuheita hyökkäsi suoraan minua kohden. Säikähdin häntä jossakin määrin, ja ihan vain sen perusteella syöksyin vauhdilla sivuun. Hallasydän jarrutti kevyesti takanani.
"Hyvät refleksit", hän virnisti.
"Mitä tuo oli?" minä kohotin kulmiani.
"Halusin vain kokeilla, kuinka hyvin reagoit. Taistelussa pitää olla aina varuillaan. Vastustajan ei saa antaa hämätä puheilla tai muulla, tiedät kai sen?" hän lausui.
Nyökkäsin puolittain ja tarkkailin häntä tiiviisti uuden samanlaisen hyökkäyksen varalta. Hän kuitenkin kertoi minulle ensin muutaman muun perusasian taistelusta kertauksena, ja halusi sitten vain taistella nähdäkseen mihin minusta oli.
"Muista pitää kynnet piilossa", hän sanoi ja hyökkäsi sitten.
Olin varautunut, ja väistin kevyesti sivummalle. Tein vastahyökkäyksen, mutta naaras oli minua nopeampi ja iski tassuni sivuun ennen kuin kerkesin edes aloittaa. Hän kamppasi minut ja heitti maahan. Jäin paikoilleni.
"Älä nyt heti luovuta?" Hallasydän katsoi minua kummastuneena.
"Kukahan tässä unohtaa taistelun perusasiat?" minä irvailin samalla, kun iskin häntä takajaloillani rintaan ja heitin kauemmas.
Nousin jaloilleni ja syöksyin hänen kimppuunsa. Hän murahti pilkettä silmäkulmassaan ja tönäisi minut kauemmas. Onnistuin täpärästi väistämään hänen iskunsa ja kierähdin kauemmas nousten salamannopeasti jaloilleni.
"Hienoa", hän totesi ja istahti alas.
"Tuo on ihan varjoklaanilaisten temppuja", hän sanoi yhtäkkiä.
"Häh? Mikä?"
"Hävinneen teeskentely", hän virnisti.
"Mutta hyvin tehty", hän sanoi vielä.
Nyökkäsin vain vielä vähän hämilläni.
"Haluan opettaa sinulle muutaman liikkeen. Katso", Hallasydän sanoi.
Hän laskeutui taisteluasentoon, ponkaisi ilmaan ilman vauhtia ja kiersi kehoaan ilmassa tehden erikoisen iskun näkymättömään vastustajaan. Katsoin silmä tarkkana, mutta jouduin silti pyytämään, että mestarini näyttäisi liikkeen uudelleen. Hän toisti sen.
"Tämä liike on hyvä, kun pääset yllättämään vastustajan esimerkiksi takaapäin, ilman, että sinulla on aikaa oottaa vauhtia mihinkään hyvään loikkaan. Voit kevyesti saada hyvää vahinkoa aikaan. Kokeile sitä minuun", Hallasydän opasti.
Jännitin jalkojani, loikkasin ilmaan ja kiersin kehoani - laskeutuen kyljelleni maahan niin, että ilmat karkasivat kehostani.
Hallasydän nauroi pienesti ja sanoi: “Loikka oli hyvä, pystyt hyvin vauhdittomiin hyppyihin. Mutta kun kierrät kehoasi ja näin ollen suuntasi muuttuu hiukan ilmassa, muista valmistautua myös maahan tulemiseen. Nyt keskityit vain siihen, että hyppäät ja kaarrat, et iskuun tai viimeistelyyn.”
Yritin uudelleen, ja tällä kertaa sain läimäistyä Hallasydämen kylkeä, mutta kompuroin lentäen uudelleen nurin. Mestarini pisti minut toistamaan liikettä kerta toisensa jälkeen, aina vain uudelleen, kunnes lopulta osasin sen täydellisesti.
“Vielä kerran”, hän sanoi lopussa.
Huohotin jo aikaisempien yritysten pohjalta, mutta hengitin nopeasti syvään ja keskityin liikkeeseen. Hyppäsin, kiersin kehoani, löin, laskeuduin täydellisesti ja valmistauduin jo seuraavaan liikkeeseen.
“Hienoa! Nyt se menee täydellisesti. Palataanpa sitten leiriin”, Hallasydän sanoi.
“On jo harjoiteltu paljon, sinun täytyy myös levätä”, hän sanoi.
Nyökkäsin jaksamatta vastata. Suuntasimme leiriin.

//Sori Oka, haluan Yrtistä mahd. pian soturin joten en jaksanut odottaa sun jatkoja vaan kirjoitin tämän :/ Mutta tästä saa nyt joku jatkaa jos haluaa?

Nimi: Hunajaviiksi

08.06.2018 16:49
"Odotan pentuja", naukaisin heti innoissani. Hymyilin väkisinkin kertoessani asiasta. Olisi ihanaa olla taas oentutarhalla pienten karvapallojen kanssa, vahtia, hoitaa ja kasvattaa heitä. Ja pennut auttaisivat unohtamaan kaiken huolen Naalitähden hengistä ja klaanien välisistä selkkauksista.
"Ruusupiikki kertoi, että pentujen syntymään ei ole paljoa aikaa. En vain ollut huomannut olevani tiine, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Minähän olen lihonut pulleaksi kuin kotikisu!"
Katsoin hymyillen Naalitähteä, kun muistin, että hänelläkin oli ollut asiaa.
"Sinullakin oli asiaa, niinhän? Mitä?" kysyin kallistaen päätäni.

//Naali?

Nimi: Naalitähti

07.06.2018 19:38
"Kiitos Naalitähti", Vadelmaviiksi hymyili minulle, "kiitos, kun olit mestarini."
Sanat lämmittivät minua hyvinkin paljon. Kuullessani Vadelmaviiksen kiitvän kuolutuksesta, tunsin onnistuneeni jossakin. Oppilaani ei nähnyt minua enää ainoastaan klaanin päällikkönä vaan myös mestarina ja mahdollisena ystävänä klaanin keskellä. Toivoin kovasti, että meidän yhteistyö ei katkeaisi, vaikka Vadelmaviiksestä tulikin soturi. Väkisinkin naaraan soturinimestä minulla tuli mieleen Hunajaviiksi. Minun täytyisi keskustella kumppanini kanssa monesta asiasta päätettyäni kokoontumisen. Yksi näistä asioista oli kuitenkin ainakin omien henkieni määrä. Hunajaviiksellä olisi kumppaninani oikeus tietää niiden määrä. En tahtoisi sen tulevan lopulta yllätyksenä naaraalle, kun henkiä olisi jäljellä enää vain yksi. Loikkasin nopeasti takaisin suurkivelle.
"Tuuliklaanin klaanikokous on päättynyt!" julistin kissajoukolle, jotka alkoivat harhaantua takaisin omiin puuhiinsa. Loikkasin itse takaisin Vadelmaviiksen puheille ennen kuin hän karkasi.
"Vadelmaviiksi", maukaisin nopeasti, sillä Vadelmaviiksen katse oli suunnattuna Piiskukynteen. Naaras käänsi katseensa kysyvästi minua kohden.
"Ajattelin vain toivottaa onnea uudelle polullesi", maukaisin tyynesti häntääni heilauttaen, sillä katseeni harhautui luoksemme astelevaan Piiskukynteen.
"Onnittelut minunkin puolestani. Lovijuova kertoi sinusta vain paljon hyvää. Olet Vadelmaviiksen tavoin todella ansainnut soturinimesi", nyökkäsin toiselle uudelle Tuuliklaanin soturille. Piiskukynsi näytti olevan hyvin mielissään uudesta asemastaan klaanissa.
"Kiitos kovasti", Piiskukynsi maukaisi ja kumarsi pienesti. Nämä pienet hetket saivat jonkin sisimmässäni sävähtämään. Olin kyllä tottunut siihen, että minulle saatettaisiin puhua kunnioittavasti, mutta kumartaminen oli minulle uutta ja tuntematonta vielä näinäkin päivinä. Vilkaisin sivusilmällä Vadelmaviikseen.
"Sisko ja veli, yhdessä jälleen", maukaisin hiukan huvittuneena. "Olette päätyneet tähän klaaniin yhdessä, siirtyneet oppilaisi sekä sotureiksi, mutta vielä yksi yhteinen tehtävä, jota ette ole suorittaneet."
Vadelmaviiksi höristi korviansa kuunnellakseen. Katsahdin merkittävästi Piiskukynteen. Kyllä heidän tämä tulisi tietää.
"Leirin valvominen", Piiskukynsi maukaisi. Nyökkäsin rennosti. Katseeni harhautui tuoresaaliskasaan, johon Vadelmaviiksikin oli viimeisen saaliinsa oppilaana vienyt.
"Mielestäni sinun nappaamasi rusakko käy hyvin teidän kahden juhla-ateriana, jonka jälkeen suosittelen valmistautumaan tulevaan koitokseen", maukaisin ehkä jopa hiukan ilkikurisesti. Sen sanottuani lähdin etsimään kumppaniani Hunajaviikseä muiden kissojen joukosta. Naaras ei onneksi ollut kaukana. Näin hänen istuvan kissajoukon takan katsomassa minua.
"Hunajaviiksi", maukaisin naaraan nimen ääneen. Otin muutaman reippaamman askeleen, jotta tavoittaisin hänet nopeammin. Aivan ensimäisenä puskin naarasta hellästi. Lopulta peräännyin hiukan ja odotin hänen sanovan jotakin. Välillemme lankesi kuitenkin pieni hiljaisuus
"Minulla on sinulle kerrottavaa...", aloitimme molemmat yhtäaikaa. Naurahdin hiukan.
"Katso meitä. Käyttäydymme kuin vastanimitetyt soturit", maukaisin huvittuneena. "Sano sinä ensin."

// Hunaja?

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com