Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Tuuliklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Tuuliklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sulkataivas

18.11.2018 14:13
"Ei noin Turmatassu!" huokaisin. Oppilas ei näyttänyt mitenkään tajuavan saalistusasentoa.
"Minä näytän sen vielä kerran ja sitten sinä yrität tosissasi. Onko selvä?" kysyin erittäin tiukalla äänensävyllä. Turmatassu kohautti olkiaan. Näytin asennon jälleen. Turmatassu yllätti minut näyttämällä lähes täydellisen asennon.
"Oletko tosissasi?" pinnistelin jotta en menettäisi hermojani. Oppilas oli osannut asennon koko ajan, mutta oli esittänyt, että ei ollut osannut sitä.
"Olen", Turmatassu vastasi katumatta yhtään. Huokaisin todella raskaasti.
"Lähdetään takaisin leiriin. Tulemme huomenna uudestaan harjoittelemaan saalistusta. Huolehdi, että asenteesi on silloin kohdallaan", tokaisin oppilaalle ja lähdin edeltä leiriin.

"Piiskukynsi!" huusin kumppanilleni leirin toiseen päähän. Tämä nousi ylös ja lähti minua vastaan.
"Miten päiväsi on sujunut?" kolli kysyi hymyillen.
"Surkeasti", huokaisin ja kerroin pienestä harjoittelutuokioista Turmatassun kanssa.
"Huh huh", Piiskukynsi naukaisi.
"Niinpä. Miksi juuri minä sain Turmatassun oppilaakseni?" valitin Piiskukynnelle.
"En tiedä. Jos Karpalotähti ajatteli, että sinä pärjäisit Turmatassun kanssa", Piiskukynsi yritti keksiä selitystä. Kohautin olkiani ja nojasin päätäni Piiskukynnen lapaa vasten. Voi kun voisin vain jäädä tähän hetkeen ja unohtaa kaiken muun!

//162 sanaa

Nimi: Laventeliaamu

17.11.2018 10:20
"Laventeliaamu! Tulihenkäys! Minun on puhuttava kanssanne, nyt heti."
Kohotin pääni samaan aikaan vierelläni istuvan Tulihenkäyksen kanssa ja jäimme tuijottamaan hämmentyneenä Karpalotähteä, joka oli juuri pyrähtänyt ulos päällikön pesästä. Päällikön haalean meripihkaiset silmänsä olivat räpsähtäneet ammolleen kauhusta ja ahdingosta, mikä sai hienoisen pelon nousemaan kasvoilleni.
"Karpalotähti, onko kaikki hyvin?" kysyin hämnentyneenä ja otin muutaman askeleen lähemmäs kumppaniani. Karpalotähti vain tuijotti minua tyhjällä katseellaan ja ravisteli lopulta päätään, aivan kuin hätistäen pahat ajatukset mielestään.
"Tulkaa pesääni", hän naukaisi tärisevällä äänellä. Minä ja Tulihenkäys emme jääneet sen enempää ihmettelemään Karpalotähden outoa käytöstä, vaan sukelsimme vanhan tammien juurien välistä päällikön pesään. Pesä oli valoisa ja vaikutti oikein mukavalta paikalta nukkua. Karpalotähti ravasi omalle sammalpedilleen ja ohjeisti meitä istuutumaan pienemmille sammalalustoille. Asetuin istumaan punertavanruskean Tulihenkäyksen viereen ja kohdistin laventelinsinisen katseeni Karpalotähteen. Ilma tuntui sähköistyvän, kun aavemainen hiljaisuus valtasi pesän ja jäi leijumaan synkästi sen päällä.
"Mistä sinä tahdoit puhua meidän kanssamme? Se on varmaankin tärkeää, sillä asiallasi vaikutti olevan kiire", tokaisin varovaisesti, rikkoen samalla hiljaisuuden. Karpalotähti kohotti meripihkaisen katseensa - joka oli pysynyt tiukasti hänen käpälissään - ja porasi sen suoraan minun silmiini. Vetäisin syvään henkeä ja rentoutin lihakseni. Olin valmis kuulemaan mitä ikinä kumppanini kertoisikaan minulle ja Tulihenkäykselle.

//Karpalo? Tuli?
//192 sanaa

Nimi: Hohdetassu

16.11.2018 22:23
"En aio ottaa sanojani takaisin. Olen sanonut sen, mikä minulla oli sanotavana sinulle", mau'uin kuono pystyssä. Mieleni teki lisätä vielä 'senkin jokiklaanin rääpäle', mutta se olisi voinut vaikutta pienen pennun puolusteluilta. Enkä minä ollut sellainen pentutarhan avuton pentu.
”Mitä sinä suotta minulle ärhentelet, kun en ole edes maillanne”, Jokiklaanin soturi naukui ja kääntyi kannoillaan ympäri häntäänsä heilauttaen. Röyhistin rintaani ja sähisin naaraalle ennen kuin käännyin pois. Tyhmä, nokkava jokiklaanilainen. Raahasin tassujani poluntapaisella hitaasti leiriä kohti kulkien. Viima suhisi korvissani rauhoittavasti. Naakka rääkäisi jossain Myrskyklaanin reviirillä. Tummat pilvet varjostivat taivasta sadetta uhaten. Tuuli puhalsi korkokiviltä päin. Kun tuuli sieltä päin, ei yleensä ollut kovin kylmää, mutta melko paljon sateita. Muistaakseni myrskykin oli tullut sieltä päin. Loikin viimeisiä ketunmittoja leirin suuaukolle katse korkokivissä. Etsin Emonsuun jäänsinisillä silmilläni ja jäin hetkeksi leirin sisäänkäynnille sitä katselemaan. Emonsuu erottui kaukaisena, tummana pisteenä harmaassa kalliossa. Ravistelin päätäni niin, että korvani läpsyivät. Tuhahdin itsekseni ja astelin leiriin. Kissoja liikkui leirin reunalta toiselle, kukin oli toimittamassa omia asioitaan. Tassuttelin omaan kuopantapaiseeni ja käperryin kerälle. Suljin silmäni väsyneenä. Viime yönä en ollut nukkunut miltei silmänräpäystäkään. Nyt ehtisin levähtää hetken ennen kuin kokoontumiseen lähtijät ilmoitettaisiin. Uni ja väsymys teki silmäluomistani raskaat ja nukahdin miltei heti.

Joku tökki kylkeäni puoliksi paljastetulla kynnellä. Ärähdin ärsyyntyneenä ja raotin toista silmääni. Kaikki kissat olivat Pitkäkiven ympärillä. Hämärän ja pimeän välimuoto heilui ilmassa. Pimeä tulisi voittamaan, mutta hämärä ja aurinko taistelivat vielä vastaan. Nousin ähkäisten pystyyn ja jäin istumaan makuusijalleni. Kurkin Karpalotähden ruskeaa, raidallista hahmoa muiden päiden takaa. Kohotin toista kulmaani klaanin päällikön luetellessa nimiä tasaisena virtana. Kiinnitin huomiota vain yhteen nimeen, omaani. Päällikkö sanoi sen aivan viimeisenä. Karpalotähti piti pienen tauon ja ryhdistäytyi sitten täyteen mittaansa pitkien jalkojensa päälle.
"Hohdetassu", Karpalotähti maukui. Höristin korviani ja nousin häkeltyneenä seisomaan. Tuuliklaanin kissat siirtyivät pois minun ja Karpalotähden välistä. Päällikkö nyökkäsi päätään ja astelin klaanin eteen edelleen hämmentyneenä.
"Minä, Karpalotähti, Tuuliklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen." Samassa hetkessä ymmärsin, mitä oli tapahtumassa. Nuolaisin sammaleen palas pois rinnastani ja ojensin ryhtiäni. Minusta tulisi soturi.
"Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hohdetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?" kolli naukui seremoniaan kuuluvalla kuuluvalla ja sävyttömällä äänellä aivan kuten hänen isänsä Tulihenkäyksen isä oli kerran puhunut tehdessään minusta oppilaan. Nyt Naalitähti oli palannut takaisin keskuuteemme, mikä oli erittäin kummallista. Naalitähti oli ollut hieno päällikkö, mutta aivan yhtä heikko kuten pojanpoikansakin. Karpalotähti muistutti liikaa edeltäjäänsä, hän oli kuin printti Naalitähdestä.
"Lupaan", mau'uin kylmän viileästi. Pidin soturiseremonian tavasta sanoa Tähtiklaani. Esi-isät pystyi käsittämään myös toiseksi klaaniksi, nimittäin Pimeyden Metsäksi. Seuraavassa kohdassa minun muistini mukaan kuitenkin oli maininta Tähtiklaanista. Olisin mielummin tahtonut tulla siunatuksi Piemyden Metsän kautta. Pidin enemmän Pimeyden Metsän asukeista. Mutta soturilakiin nuo jalot soturit eivät turvautuneet. Minä kunnioitin soturilakia. Siinä oli muutama tärkeä kohta, mutta useimmat niistä olivat täyttä
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Hohdehankena", Karpalotähti naukui arvokkaasti. Hohdehanki oli hieno nimi ja kuvasi luonnettani ja voimaani. Ja olin muistanut aivan oikein, seremoniassa oli maininta Tähtiklaanista.
"Tähtiklaani kunnioittaa taitojasi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi", ruskea päällikkö päätti seremonian. En ollut aivan varma uskollisuudesta Tuuliklaanille, mutta uskollinen kyllä olin. Hymyilin jäiset silmät ilkeästi vilkkuen. Nyt, kun olin soturi, miulla olisi enemmän mahdollisuuksia. Tarvitsin vielä oppilaan ja voisin olla päällikkö. Ylväs päällikkö, joka johtaisi klaaninsa taisteluihin ja palaisi voittajana takaisin. Karalotähti loikkasi alas Pitkäkiveltä ja tassutteli luokseni. Hän laski kuononsa päälaelleni. Nuolaisin ruskeaa turkkia luimistellen. En pitänyt tälläisistä tilaisuuksista, joissa jouduin esittelemään ala-arvoisuuttani monen kissan nähden.
"Hohdehanki! Hohdehanki! Hohdehanki!" klaani hurrasi uutta nimeäni samalla kohti leirin sisäänkäyntiä liikkuen. Karpalotähti nyökkäsi minulle lyhyesti ja avasi suunsa.
"Hohdehanki hoitaa velvollisuutensa vlvoa leiriä seuraavana yönä", kolli maukui ja tunkeutui kissajoukon läpi kärkeen. Joukko alkoi liikkua hitaasti ja kissat jättivät hyvästejä leiriin jääville tovereilleen. Ohitin Surmaviillon ja Laventeliaamun vielä leirin puolella. Ravasin lähemmäs kärkeä. Nummille valuessa klaanin vauhti kasvoi ja tyydyin paikkaani jossain keskivaiheilla.

Karpalotähti nytkäytti raidallista häntäänsä merkiksi lähteä alas Nelipuiden laaksontapaiseen. Päällikön jäljessä tuuliklaanilaisten joukko valui alamäkeä kovaa juosten alas, missä jarrutimme. Erkaannuin joukosta ja kuljeskelin kissojen joukossa kohti reunaa, missä vietin suurimman osan kokoontumisista. Istahdin alas ja katselin toistensa kanssa seurustelevia kissoja hieman yläviistosta. Nuuhkaisin ilmaa. Viileässä ilmassa leijui oman klaanini tuoksun lisäksi Jokiklaanin inhottava mädän kalanhajuinen ja Myrskyklaanin aluskasvillisuuden tunkkainen haju. Höristin korviani kuullessani rapinaa Kuolonklaanin reviiriltä päin. Monet tassut takoivat maata ja pian aukiolle virtasi kissoja kahden klaanin mitalla. Tarkemmin katsoessani huomasin, että Nelipuille oli todellakin saapunut kaksi klaania, Varjoklaani ja Kuolonklaani. Suljin silmäni väsyneenä ja annoin hälyn kulkea korvieni ohitse. Aika kului nopeasti ja havahduin Viiltokaaoksen terävään ääneen.
"Hän luopui hengistään, ja niin minusta tuli Viiltotähti", kuolonklaanilainen naukui. Räväytin silmäni auki. Viiltotähti? Varapääliköstä oli tullut päällikkö. Mutta miksi Raetöhti muka oli luovuttanut henkensä? No, nyt asiat olivat paremmin. Nyt, kun Viiltotähti saisi vallan kehitellä suunnitelmaansa. Klaanien joukosta kuului hämmentynyttä muminaa. Hetken kuluttua Viiltotähti loikkasi Puhujankivelle. Tummanharmaa kolli katseli kissoja vihreät silmät aavistuksen siristettynä.
"Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan", tuore päällikkö totesi tasaisen rauhallisesti. Hymähdin. Kun tuollainen soturi puhuu rauhassa, tiedossa ei ole mitään hyvää.
"Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut", Viiltokaaos ilmoitti. Kurtistin kulmiani. Sota? Nyt jo? Yritin pysyä tyynenä, mutta käpäliäni syhytti saada vastauksia kysymyksiini. Nusin ylös ja aloin etsiä katseellani Jääliljaa. Hän varmasti tietäisi enemmän kuin minä.
"Turha yrittää mitään, me olemme saartaneet teidät! Jos joku tekee yhdenkin väärän liikkeen, koko Varjoklaani ja Kuolonklaani hyökkäävät kimppuunne. Katsokaa, näettekö heidät?" Viiltotähti kysyi ivallisesti. Minua ei pelottanut pätkääkään, olin Viiltotäden puolella. En edes viitsinyt katsoa, sillä tiesin aukion reunojen olevan yllättäen täynnä Varjoklaanin ja Kuolonklaanin sotureita. Kissat työntyivät hitaasti pensaiden välistä näkyville.
"Ei hätää, sota ei ala aivan vielä. Tällä kertaa olen armollisempi ja kerron tästä etukäteen. Olkaa varuillanne, Viiltoklaani ei armahda teitä. Jokainen halukas voi liittyä Viiltoklaanin riveihin", päällikkö maukui. Tietenkin minä liittyisin Viiltoklaaniin. Mutta miten se tehtäisiin? Löysin Jääliljan valkoisen olemuksen ja aloin työntyä joukon läpi kohti tuota naarasta. Loikin niin nopeasti kuin pääsin Jäliljan luo ja kiinnitin soturin huomion itseeni rykäisemällä. Naaras kohotti kulmiaan aavistuksen verran.
"Jäälilja."
"Hohdetassu."
"Ensinäkin, se ei ole nimeni, olen Hohdehanki", nau'uin saaden mestarini ilmeisesti yllättymään.
"Tahdon liittyä Viiltoklaaniin, mutta miten teen sen?" kysyin Jääliljalta. Naars tuhahti hieman ja huokaisi syvään.
"Tulet vain mukaamme", Jäälilja kerkesi sanoa koko ajan kuitenkin päälliköitä tuijottaen ennen kuin Karpalotähti kailotti ilmaan omat sanansa.
"Jos sinä kerta aiot noin vain julistaa sodan, me aiomme tehdä kaikkemme kukistaaksemme teidät. Metsäklaani puolustaa kotiaan loppuun saakka", Karpalotähti maukui. Olin hetken ajan pienesti ylpeä Tuuliklaanin päälliköstä, kunnes muistin, että hän oli nyt viholliseni.
"Oko siis jotain, mitä minun täytisi tiettää, mutta en tiedä?" kysyin kärsimättömästi kuolonklaanilaiselta soturilta.

//Jää? Joku?
//1088 sanaa

Nimi: Karpalotähti

16.11.2018 08:18
“Onko meillä edes varsinaista syytä pitää suhdettamme salassa? Minun mielestäni sitä ei ainakaan tarvitse pitää piilossa klaanitovereiltamme.” Laventeliaamu silitti hellästi poskeani hännänpäällänsä. Ehkä naaras oli oikeassa; ei meidän tarvitsisi pitää tätä piilossa. Me selvästikin rakastimme toisiamme aidosti ja uskoin muun klaanin päässeen jyvälle siitä jo aika päiviä sitten. Ja sitä paitsi, me olimme Laventeliaamun kanssa aika hyvä pari, vaikka itse sanoinkin.
“Ehkä meidän pitäisi jo palata leiriin, koska minä lupasin lähteväni metsästyspartioon auringonhuipun aikaan”, Laventeliaamu sanoi katkaisten ajatukseni. Käänsin katseeni vastahakoisesti taivaalle. Aurinko paistoi heikosti ohuen pilviverhon takaa, mutta pystyin kuitenkin päättelemään, että oli jo keskipäivä.
“Tule, lähdetään”, Laventeliaamu kuiskasi korvaani ja nousi ylös. Tein samoin ja käännyin ympäri palatakseni takaisin leiriin. Muu klaani oli varmasti herännyt jo uuteen aamuun. Toivoin koko sydämestäni, ettei kukaan ollut kaivannut minua sillä välin, kun olin viettänyt laatuaikaa Laventeliaamun kanssa nummilla, sillä päällikkönä minulla oli velvollisuus huolehtia klaanini turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Siitä puheen ollen minun olisi leiriin päästyämme etsittävä Tulihenkäys käpäliini. Minulla oli hänelle kysymys, mihin toivoin hänen vastaavaan myöntävästi. Toki en halunnut pakottaa isääni mihinkään, mutta tämä olisi hyvin tärkeää minulle.
Pysähdyin tajutessani Laventeliaamun kadonneen viereltäni. Kuulin jäniksen kiljahtavan jossain lähellä, käänsin päätäni äänen suuntaan ja näin Laventeliaamun hölkkäävään minua kohti pulska jänis leukojensa välissä keikkuen.
“Hyvä nappaus”, sanoin vaikuttuneena naaraan metsästystaidoista. Laventeliaamu väläytti minulle lämpimän hymyn jäniksen ruskean karvapeitteen takaa ja murahti tukahtuneella äänellä:
“Kiitos.” Kieltämättä hän näytti ja kuulosti sillä hetkellä varsin huvittavalta, mutta hillitsin kiusauksen huomauttaa siitä ja lähdin tassuttamaan naaraan rinnalla takaisin leiriin päin.

Heilautin häntääni Laventeliaamulle hyvästeiksi tämän kadotessa läpikulkutunneliin muun partion mukana. Tulihenkäys oli partion johdossa, joten joutuisin odottamaan rauhallisempaa hetkeä puhua isäni kanssa. Avasin suuni makeaan haukotukseen. Ehkäpä ehtisin ottaa nopeat nokoset ennen partion paluuta. Tassutin aukion poikki pesälleni ja työnnyin ahtaasta suuaukosta peremmälle onkaloon, jonka perällä sammalilla vuorattu vuoteeni sijaitsi. Käperryin vuoteeseeni väsyneenä ja ummistin silmäni. Kuulin vielä heikosti leirin äänet, ennen kuin nekin katosivat ja tunsin lennähtäväni ilmaan.

Heräsin pienellä niityllä, joka hehkui tähtien loisteessa. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Oliko tämä Tähtiklaani? Olinko minä menettänyt hengen? Mitä tämä oli? Samassa huomasin edessäni seisovan mustan naaraan, joka katsoi minua metsänvihreät silmät viiruiksi kavenneina.
“Miksi olen täällä?” kysyin kulmiani kurtistaen. “Entä kuka sinä olet?”
“Olen Näätävarjo, ja minulla on sinulle viesti, eikä aikaa ole enää paljoa jäljellä”, naaras sanoi hätäisen kuuloisesti.
“Mikä viesti?” tivasin.
Näätävarjon katse synkkeni entisestään, jos vain mahdollista, ja tämä maukui pelottavan rauhallisella äänellä:
“Kovat ajat koittavat, kun pimeys laskeutuu. Neljästä tulee yksi, jonka jälkeen on kaksi. Kaksi ottaa mittaa toisistaan kuolema apunaan. Lopulta on viilto ja metsä, mutta vain yksi jää.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään tajusin olevani jälleen omassa vuoteessani Tuuliklaanin leirissä. Nousin ylös ja juoksin ulos pesästä.
“Laventeliaamu! Tulihenkäys!” Partio oli juuri palannut leiriin. Kauanko olin oikein nukkunut? “Minun on puhuttava kanssanne, nyt heti”, sanoin tiukasti Tähtiklaanin kissan sanat kummitellen edelleen mielessäni.

//Laventeli? Tuli? Sori, tönkkö. :P
//461 sanaa.

Nimi: Surmaviilto

14.11.2018 19:41
Kuivunut kanerva rusahti äänekkäästi tassuni alla. Sihahdin turhautuneesti ja loikkasin jäniksen perään. Saaliini puikkelehti vikkelästi kanervien lomassa, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun ajoin jänistä takaa. Käpäläni luistivat pitkin maata jäniksen tiukoissa kaarteissa, mutta mielestäni pysyin melko hyvin sen kannoilla. Olin juuri syöksymässä nopeammin ja iskemässä hampaani jäniksen lihaan, mutta juuri silloin se katosi maassa ammottavaan koloonsa. Sihahdin jälleen, tälläkertaa ärtyneenä. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei jänis ollut uskaltautunut kovinkaan kauas kolostaan. Nuuhkin ilmaa ja etsin uutta saalista, mutta sellaista ei oikein ottanut löytyäkseen. Pettyneenä palasin paikkaan, jossa olin aiemmin napannut hiiren. Kärsivällisyyteni ei riittänyt enempään metsästykseen. Kaivoin vaivalloisesti esiin aiemmin nappaamani hiiren piikkihernepensaan alta. Roikotin sitä hännästä rahdatessani sitä leiriin tasaista tahtia. Olisin taatusti saanut enemmän saalista, jos kärsivällisyyteni olisi riittänyt enempään metsästykseen. Mutta se ei ollut riittänyt. Taival takaisin leiriin ei vienyt kovinkaan kauaa ja talsin sisään leiriin. Suuntasin suoraan kohti tuoresaaliskasaa, jonka täytteeksi laskin sen yhden vaivaisen hiiren, jonka olin onnistunut nappaamaan. Mieleni teki mennä yksin aukion laidalle kököttämään ja silmäilemään kylmästi muita, mutta menin kuitenkin kohtuullisen lähelle leirin laidalla rentoutuvaa Tillitassua, vaikken toki vaivautunut oppilaan suuntaan kummemmin katselemaan tai tervehtimään.

//Tilli?

Nimi: Mahtivarjo

12.11.2018 16:48
"Parastani?" tuhahdin pilkallisesti ja seisahduin vähän matkan päähän Urhomielestä. Joki kuohusi oikealla puolellani Tuuliklaanin reviirin yhtenä rajana toimivassa rotkossa. Veljeni tuntui pelkäävän putoamista, ainakin hän oli ehdottanut, että siirtyisimme siitä kauemmas. Olikohan Urhomieli sittenkään sopiva nimi hänelle?
"En jaksa tuhlata 'parastani' sinuun, veliseni."
Sanoistani huolimatta keskityin ankarasti siihen, miten voisin päihittää soturin. Hän oli minua lihaksikkaampi, mutta minä olin häntä nopeampi. Hän osasi käyttää taistellessa voimaa, minä älyä. Niin se oli kai aina ollut; hän oli lihas, minä aivot. En yleensä halunnut aloittaa kamppailua, mutta Urhomieli vaikutti siltä, ettei hän aikonut tehdä mitään. Aloin siis jälleen kiertää häntä ympäri, odottaen oikeaa hetkeä. Veljeni siniharmaat olivat iskostuneet omiini. Häntä ei ollut helppo harhauttaa, mutta onneksi olin harhautuksen mestari.
Yllättäen parkaisin kuvitellusta kivusta ja lysähdin maahan vavisten. Hengitin nopeaan tahtiin, silmäni olin sulkenut tiukasti umpeen. Teeskentelin kouristelevani maassa tuskissani.
"Veli... Auta", anelin ja avasin silmäni selälleen. "En tiedä mitä tapahtuu... Auta, ole kiltti..."
En tiennyt, menisikö Urhomieli lankaan. Hän ei ollut hyväuskoisimmasta päästä, mutta aina pystyi kokeilemaan. Keltainen soturi otti askeleen minua kohti, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, tarpeeksi varomattomana, syöksähdin maasta hänen kimppuunsa. Tarrasin etujaloillani hänen kaulaansa ja kaadoin hänet maahan. En voinut pitää häntä alhaalla, en tietenkään voinut, Urhomieli painoi minua paljon enemmän ja hän voisi helposti heittää minut päältään. Siispä astuin taaksepäin, kyljet kohoillen.
"No, nouse ylös! Meidänhän oli tarkoitus taistella! Oletko tosiaan yhtä hidas kuin olet tyhmä?"
Äänessäni oli kylmä ja ilkkuva sävy, sellainen, mistä pentuna ollessani Hunajaviiksi olisi torunut ja laittanut minut arestiin. Tiesin, että tämän piti olla vain rentoa, veljellistä kisailua, mutta tunsin kynsieni silti liukuvan ulos. Kasvoilleni piirtyi häijy hymy kun katselin, miten Urhomieli nousi ylos.

//Urho? Hittasinko liikaa? D:

Nimi: Sulkataivas

11.11.2018 18:01
Olin todella iloisella tuulella. Minulla oli ollut juuri harjoitukset Turmatassun kanssa, mutta mikään ei voinut pilata hyvää tuultani. Minulla oli Ylväsliekille ja Piiskukynnelle todella tärkeää asiaa.
"Ylväsliekki!" huusin naaraalle, kun pääsimme leiriin. Turmatassu hävisi heti johonkin, mutta en välittänyt. Naaras juoksi luokseni.
"Mitä asiaa?" ystäväni kysyi hieman huohottaen. Katsoin ystävääni iloisena.
"Minä ja Piiskukynsi saamme pentuja!" kajautin ilmoille. Naaraan kasvoille levisi hymy.
"Paljon onnea! Joko olet kertonut Piiskukynnelle?" naaras kysyi. Pudistin päätäni.
"En vielä. Mutta menen heti kertomaan", naukaisin huomatessani kollin vähän matkan päässä.
"Piiskukynsi!" huusin hänelle. Juoksin kollin luokse. Tämä käänsi päätään.
"Sulkataivas! Onko jokin vialla?" Piiskukynsi kysyi hieman huolestuneen oloisena. Pudistin päätäni rivakasti.
"Ei. Kaikki on paremmin kuin hyvin", selitin Piiskukynnelle nopeasti. Hänen kasvoilleen levisi huojentunut hymy.
"Huh. Mitäs sitten?" Piiskukynsi naukui selvästi huojentuneena.
"Me saamme pentuja! Minä ja sinä", naukaisin kumppanilleni. Hänen kasvoilleen levisi vieläkin leveämpi ja iloisempi hymy.
"Mahtavaa!" Piiskukynsi naukui kovaan ääneen kehräten. Olimme todella iloisia molemmat. Meistä tulisi perhe! Emo ja isä pennuille!

//159 sanaa

Nimi: Pihtapentu

11.11.2018 14:02
Katselin kiinnostuneena tätiäni samalla, kun kuuntelin isääni. Yrttikuiskeellakin oli vihreät silmät, mutta siihen yhdennäköisyytemme sitten loppuikin, Hänen turkkinsa oli valkoinen ja siinä oli keltaisia kohtia. Omani oli pähkinänruskea ja siinä oli tummanruskeita raitoja. Hymyilin Yrttikuiskeelle pienesti, kun isäni kertoi parantajista. Sain selville, mitä he tekivät. Tähtiklaani herätti sekä oman, että veljeni kiinnostuksen.
”Tähtiklaani? Onko täällä muitakin klaaneja, kuin Tuuliklaani?” Setripentu kysyi kummissaan.
"On. Lähellämme on Tuuliklaani, Myrskyklaani, Jokiklaani, Varjoklaani ja Kuolonklaani ja melko kaukana Taivasklaani. Lisäksi on vielä Tähtiklaani", Maahäntä kertoi.
"Miksi lisäksi? Eikö se ole siis lähellä eikä kaukana?" kysyin hämmentyneenä, valmiina keräämään joka ikisen tiedonmurusen päähäni.
"Tähtiklaani on paikka, jonne kuolleet kissat matkaavat. Siellä he voivat elää onnellisina ja katsoa, että kaikki menee hyvin muissa klaaneissa", isämme Tulihenkäys selitti.
"Tähtiklaani asuu hopeahännän yläpuolella", Yrttikuiske lisäsi isän selitykseen. Nyökkäsin tyytyväisenä selitykseen.
"Kun minä menen Tähtiklaaniin, pidän huolen, että te kaikki olette iloisia", julistin emon vatsan viereen käpertyen.
"Et sinä sinne vielä vähään aikaan mene", emo vastasi päälakeani nuolaisten. Pesään laskeutui hetkeksi hiljaisuus ja päätin juoda hieman maitoa, että jaksaisin jatkaa keskustelua. Juotuani huomani kaikkien soturien katsovan minua ja veljeäni.
"Haluaisin tavata muutkin siskoni ja veljeni. Varsinkin sen Karpalotähden", naukaisin mietteliäästi ja lähdin taas liikkeelle. Halusin kokeilla, olisiko isäni emoani lämpimämpi, joten kellahdin isäni tassujen juureen selälleni. Tassut olivat yllättävän lämpimät ja niissä oli voimaa. Emon kyljessä makoileminen oli mukavampaa, mutta isän tassujen juuressä makoileminen tuntui turvallisemmalta. Henkäisin syvään isäni tuoksua, josta puuttui pentutarhan täyttämä maidon voimakas tuoksu. Sen sijaan siinä oli raikas, toisella tavalla valloittava tuoksu. "Voitteko te jäädä tänne?" kysyin vuoroin isän, vuoroin Yrttikuiskeen silmiin katsoen. Tiesin kyllä, että heillä oli muutakin tekemistä, mutta olisi silti mukavaa viettää enemmän aikaa heidän kanssaan.

//Tuli? Yrtti? Setri?
//274 sanaa

Nimi: Hohdetassu

10.11.2018 20:01
Katselin Jääliljan perään sekavin mielin. Se, mitä soturi oli sanonut, oli ollut erittäin tunteellista. Mutta olin saanut vahvistuksen omiin ajatuksiini ja nyt minusta tuntui vahvalta, mutta samalta erittäin haavoittuvaiselta. Olin itseni johtaja. Voisin syyttää vain itseäni, kiittää vain itseäni. Minun täytyisi valita itse, vaikken tietäisi, kumpi vaihtoehto olisi parempi. Kun kääntyisin väärään uuntaan, palaisin takaisin ja kärsisin itse. Ei olisi ketään, joka olisi johdattanut minut vikaan, ja jota syyttää. Ei ketään, johon turvautua. Käännyin ympäri ja lähdin vaeltamaan tassujani juuri ja juuri maasta ajatuksissani nostellen kohti Tuuliklaanin leiriä. Annoin mustien -ja yhden valkoisen- tassujeni kuljettaa minua tuttua reittiä pitkin kohti kotiani piikkiherneiden ja kitukasvuisten pensaiden ympäröimässä leirissä. Suljin väsymyksestä kirvelevät jäänsiniset silmäni hetkeksi, mutta avasin ne pian kulkuni muuttuessa hoipertelevaksi. Sain taas kiintopisteen ja tasattua askellukseni. Kiihdytin askellustani hölkkään ja siitäkin vielä lujemmaksi, kunnes laukkasin pitkin nummia joka askeleella hieman pidemmälle kurottaen. Annoin mieleni tyhjentyä ja kylmänpurevan yöilman huumata minut. Pakkasen purema ilma kihelmöi nenänpäässäni ja antoi jaloilleni lisää voimaa. Venytin jalkojani jokaisella askeleella ja hengitin syvään sisään ja hitaasti ulos, kuten Havuviiksi oli minulle joskus ensimmäisenä oppilaskuunani opettanut.

Taivalsin auringon lehtisateisten säteiden osuessa vain hieman lämmittäen turkilleni kohti putousta. En tiennyt, miksi olin oikeasti alunperin lähtenyt leiristä omille teilleni seikkailemaan, mutta kai se johtui siitä, että tahdoin hetken rauhaa. Köhäisin muutaman kerran ja jatkoin matkaani. Tuuli puhalsi suuriin mustiin korviini ja pörrötti ohutta turkkiani. Loikkasin pois heinikosta timoteiden vatsakarvojani kutitellen polulle, jonka rajapartiot olivat polkeneet lukemattomien kuiden aikana mennessään Jokiklaanin vastaiselle rajalle. Katselin ympärilleni mitään sen kummampaa ajattelematta. Oli mukavaa ja hyvää tekevää olla joskus ajattelematta. Minulla oli ollut koko elämäni inhottava ongelma ajattelemisen kanssa. Ajattelin liikaa, mikä ei aina ollut niinkään hyvä asia. Olin viisas kissa, mutta vaivasin päätäni sellaisilla asiolla kuten muiden kissojen ajatukset, mikä oli ainakin omasta mielestäni melko turha asia. Kaikkialla ympärilläni oli kellertävää, vasemmalla näkyi jossain monen monen ketunmitan päässä Myrskyklaanin metsä. Edessä, ei enää niin kovin kaukana, oli Jokiklaanin lehtimetsä ja ennen sitä rotko, joka oli kuin joku suuren suuri kissa olisi raivostunut ja vetänyt maahan kynnellään suuren viillon, joka oli suuren suuri, kuten kissa itsekkin. Tai sitten se oli ollut vahinko, mutta sitä en oikein uskonut, ei kukaan nyt vetäisisi tuollaista rakoa maahan tuosta noin vain. Ellei kissa ollut tarpeeksi suuri, niin suuri, ettei sitä voinutkaan kuvitella, ja tuon rotkon tekeminen olisi ollut hänelle vain sama asia kuin pintanaarmun tekeminen sammaleeseen. No, rotkon toisella puolella oli joku harmaa hahmo. Höristin korviani, mutten kuullut kenenkään ääniä putouksen kuohun läpi. Voisin siis käydä sanomassa tuolle jokiklaanilaiselle muutaman sanan. Pudottauduin hieman alemmas, puoliksi kyyryyn ja astelin hiipimisen omaisesti lähemmäs rotkoa ja tuota kissaa. Lähemmäksi tultuani huomasin kummallisen punaisen nenän vaalean harmaassa kuonossa. Muuten kissa oli savunharmaa, naaras ilmeisesti. Jokiklaanilainen soturi höristi korviaan huomatessaan minut. Ravasin kyyryssä rotkon reunalle asti ja nousin sitten koko mittaani. Näin kaukaa katsottuna kissa näytti suunnilleen saman kokoiselta kuin minä.
"Mitäs tuijotat?" huusin harmaalle kissalle. Hän näytti kohottavan kulmiaan hieman.
"Katselenpahan vain", kissa maukui. Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni, vaikka tiesinkin, ettei tuo naaras huomannut sitä.
"Noh, jos vain katselet, voit kai tehdä jotain muutakin. Katseleminen on niin tylsää", nau'uin haasteen omaisesti savunharmaalle naaraalle ja istahdin sen merkiksi, että voisin jäädä tähän keskustelemaan hieman pidemmäksikin aikaa. Tai omalta osaltani tuo keskustelu olisi varmaan enemmänkin piikittelyä mistuttavaa, mutta mikäs siinä. Piikittely oli hauskaa, kunhan vain keksi jotain nerokasta.

//Marja?
//545 sanaa

Nimi: Setripentu

10.11.2018 10:20
Kuuntelin uteliaana isäni puheita, kun tuo kertoi veljestämme, joka oli joskus ollut pentu ja nyt on koko klaanin päällikkö
”Siistiä, veljemme on klaanin johtaja! Milloin me voimme tavata hänet?” henkäisin innostuneena vilkaisten vierelläni olevaa Pihtapentua, jonka ilmeestä pystyi nähdä hänenkin innostuneisuuden.
”Katsotaan, hänellä on nyt paljon kiireitä klaania johtaessaan”, Tulihenkäys vastasi kärsivällisesti. Samassa huomasin, kun pesän suulta kurkkasi joku vieras pienen ja solakan näköinen kissa. Hänen turkkinsa oli väriltään valkea ja siinä oli siellä täällä hieman kellertäviä laikkuja. Tuo vaihtoi muutaman sanan Tulihenkäyksen kanssa ja asteli sitten rennosti peremmälle ja istahti maahan minun ja Pihtapennun lähelle.
”Hei Setripentu ja Pihtapentu. Minä olen teidän tätinne, Yrttikuiske?” hän esitteli itsensä istauduttuaan maahan. Olin katsonut tulokssta hieman varuillani, mutta kun hän esitteli itsensä rentouduin.
”Hei Yrttikuiske”, Pihtapentu tervehti pirteästi katsoen naarasta hänen tummanvihreisiin silmiinsä.
”Mikä on sinun tehtäväsi Tuuliklaanissa?” utelin juuri tulleelta kissalta.
”Olen soturi, niin kuin isäsi ja emosikin. Metsästän Tuuliklaanille ruokaa ja tarvittaessa taistelen sen puolesta. Sellainen sinustakin jossain vaiheessa luultavasti tulee, ellet valitse parantajan polkua”, Yrttikuiske selitti tärkeänä. Vilkaisin Pihtapentua ja huomasin hänen kasvoillansa kummastuneen ilmeen.
”Mikä on parantaja? Ja mitä he tekevät?” siskoni kyseli kummissaan muilta.
”Parantajat auttavat loukkaantuneita tai sairastuneita kissoja ja saavat joskus viestejä Tähtiklaanilta”, Tulihenkäys kertoi. Kuullessani tuon viimeisen sanan uteliaisuuteni heräsi vielä enemmän.
”Tähtiklaani? Onko täällä muitakin klaaneja, kuin Tuuliklaani?” ihmettelin kummissani. Oliko lähellämme jokin toinenkin klaani? Vai voisiko niitä olla enemmänkin?

//Pihta? Tuli? Yrtti?
//227 sanaa

Nimi: Auroora

09.11.2018 19:48
Laventeliaamu: 26kp!

Sulkataivas: 54kp!

Karpalotähti: 21kp!

Pihtapentu: 19kp

Urhomieli: 17kp

Tulihenkäys: 13kp

Setripentu: 6kp

Hohdetassu: 18kp

Mahtivarjo: 6kp

Yrttikuiske: 7kp

Nimi: Yrttikuiske

09.11.2018 14:32
Olin hetki sitten käynyt kävelyllä, jotten joutuisi istuksimaan yksin leirissä sillä välin kun suurin osa klaanin sotureista oli partioimassa. Minä olin tällä kertaa saanut jäädä ulkopuolelle, mutta olin käynyt virkistämässä mieltäni kävelyllä. Kävely oli kyllä muuttunut jossakin vaiheessa juoksemiseksi, kun olin tahtonut hiukan irrotella ja vapauttaa itseni ajatuksistani. Olin saapunut leiriin hengästyneenä mutta silti virkistyneenä ja hyvällä tuulella.
Veljeni Tulihenkäys oli jokin aika sitten saanut lisää pentuja kumppaninsa Maahännän kanssa. En ollut vielä nähnyt kaksikkoa, vaikka heidän nimensä olinkin jo kuullut: Pihtapentu ja Setripentu. Olin onnellinen veljeni puolesta, että hän oli saanut lisää ilonpilkahduksia elämäänsä. Itseltäni ne kyllä puuttuivat vielä jossakin määrin, sillä en oikein kokenut löytäväni paikkaani klaanissa vieläkään. Karkotin mieleeni palaavat pahat ajatukset sivummalle ja lähdin kohti pentutarhaa, johon olin nähnyt veljeni pujahtavan jokin aika sitten. Nyt olisi toivottavasti hyvä väli käydä tervehtimässä uusia pentuja ja samalla myöskin veljeäni.
Saavuin pentutarhan suuaukolle ja haistoin maidon ja pentujen tuoksun. Sujahdin sisään ja näin pähkinänruskean Maahännän makuusijallaan lähettyvillään kaksi pentua. Toinen pennuista, kolli, oli tullut selvästikin isäänsä ja oli väriltään punaoranssi. Toinen oli Maahännän näköinen, pähkinänruskea.
"Hei, häiritsenkö? Ajattelin, että voisin tulla katsomaan uusia pentuja", naukaisin lämpimästi ja astelin peremmälle pesään.
Tulihenkäys kohotti katseensa pennuistaan ja hymyili hiukan.
"Hei, tule vain. Tässä ovat Setripentu ja Pihtapentu", kolli sanoi ja osoitti kumpaakin pentua vuorollaan.
"Hei, Setripentu ja Pihtapentu", sanoin ja istahdin heidän lähettyvilleen.
"Minä olen teidän tätinne, Yrttikuiske", esittelin itseni ja kohtasin kahden pennun katseet, toisen metsänvihreät silmät ja toisen tummat meripihkasilmät.

//Setri? Pihta? Tuli?
//241 sanaa

Nimi: Urhomieli

09.11.2018 14:01
Katsoin Mahtivarjoa mietteliäänä. Kolli näytti selvästi siltä, että aikoisi juosta karkuun heti oikean tilaisuuden tullen. Tai sitten olin kerrankin ihmeen kaupalla erehtynyt veljeni suhteen ja hän kerrankin tulla. Koskaan ei tietäisi, jos ei yrittäisi.
*Mihin suuntaan?* toistin päässäni Mahtivarjon kysymyksen. *Hyvä kysymys.*
Annoin tassujeni valita suunnan sen sijaan, että olisin vastanut Mahtivarjolle mitään. Toivon mukaan kolli seuraisi minua mukisematta. Se olisi tosin toiveajattelua, olihan kyseessä veljeni. Jostakin syystä minä nykyään enemmän ja enemmän kyseenalaistin veljeni tekemisiä ja menoja, sillä en kuullut hänestä paljoa mitään. Hän oli muuttunut paljon mystisemmäksi sen jälkeen, kun olin pääsyt soturiksi. Oli erittäin harmillista huomata kuinka minun pääsyni soturiksi oli rikkonut minun ja Mahtivarjon välit. En kuitenkaan ollut aikeissa sanoa asiasta veljelleni, sillä saisin vain uuden sanojen ryöpyn päälleni.
Tassuni kujettivat minut ja Mahtivarjon joen tuntumaan Tuuliklaanin rajalle. Rajan toisella puolella ei olle kenenkään maata, mutta joen toisella puolella oli taas Jokiklaanin maat. Olimme omalla tavalla uhkaavassa paikassa, sillä joki oli erittäin lähellä.
”Ehkä voisimme suunnata hiukan kauemmas joesta”, maukaisin hiljaa ääneen. Mahtivarjo kuitenkin asteli eteeni erittäin ärsyttävästi. En pysty edes kuvailla millainen ilme kollin kasvoilla oli.
”Mielestäni tämä on hyvä kohta. Mikä on? Etkö kestä hiukan jännitystä? Etkö kestä elämistä reunalla?” tuo maukui taas hiukan ivalliseen sävyynsä. Katsoin veljeäni tympääntyneenä, mutta luovutin hänen kanssaan keskustelemisen suhteen.
”Hyvä on. Jos niin kerran haluat, mutta voisimmeko vaikka antaa taitojemme puhuvan itsemme puolesta vai myönnänkin, että sinut tunnetaan erittäin oveliaana puhujana”, maukaisin matalasti. Mahtivarjo ei vastannut sanoihini, mutta perääntyi kuitenkin. Veljeni alkoi kiertää minua ympäri ja tiesin mitä seuraavaksi oli vastassa. Mahtivarjon vaaniminen näytti kuin hän metsästäisi riistaeläintä ja näytti siltä, että minä olin hänen kohteensa. Levitin hiukan jalkojani ja otin jämäkämmän asennon. Veljeni oli ehkä nopea, mutta minä olin vahvempi eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kaatua hänen taistelutaitojensa voimalla.
”Anna tulla parastasi”, murahdi matalasti haasteen omaisesti Mahtivarjolle.

// 300 sanaa
// Mahti?

Nimi: Tulihenkäys

09.11.2018 13:03
Pihtapennun innokas asenne vastaamisen suhteen oli ihailtavaa. Hänen seuraava kysymyksensä sai kuitenkin minut hymyilemään. Hän ei tiennyt oliko pentu klaanille tärkeä ja millä tavalla.
"Kaikilla klaanin kissoilla on oma merkityksensä. Te olette syntyneet syystäkin tähän klaaniin", maukaisin tyynesti. Hymyilin pennuille välissä pienesti. "Kaikki klaanin soturit ovat olleet joskus oppilaita ja kaikki oppilaat ovat olleet joskus pentuja."
Palasin hetkeksi ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun minä olin ollut pentu. Olin nähnyt klaanin silloin aivan erilaisessa valossa. Silloin se ei ollut ollut niin upea ja erikoinen. Se oli lähinnä elokas rauhaton yhtä aikaa. Kissat juoksivat paikasta toiseen ja minua hiukan hermostutti ajatus itsestäni juoksemassa niin pienenä niiden kaikkien suurien kissojen joukossa. Mutta taas toisaalta olin aina valmis uuteen seikkailuun ja uusiin haasteisiin.
"Jopa klaanimme päällikkö, Karpalotähti, teidän veljenne on ollut pentu. Ja katsokaa mihin hän on päässyt. Pennut ovat klaanimme tulevaisuus ja heidän merkityksensä on ainutlaatuisempi kuin kenenkään muun. Teistä voi tulla mitä vain, jos jaksatte opiskella ahkerasti päästyänne oppilaiksi", maukaisin rohkaisevasti ja innostavasti. Pyrin saamaan pentuni ajattelemaan itsensä erikoisina, mutta ei kuitenkaan liian erilaisina. Klaanissa on ollut pentuja moneen lähtöön ja jokainen kasvaisi omalla tavallansa, mutta en tahtoisi painottaa sitä liikaa vielä tässä vaiheessa. Toistaiseksi he voisivat vain keskittyä olemaan pentuja sekä leikkimään keskenänsä ja unelmoimaan tulevasta.

// 205 sanaa
// Pihta? Setri?

Nimi: Mahtivarjo

08.11.2018 17:22
Siristin silmiäni Urhomieltä katsellessani. Miksi hän nyt yhtäkkiä tuli luokseni? Ja jopa pyytämään minua kanssaan harjoitelemaan taistelua? En myöskään ymmärtänyt, miksi hän luuli minun suostuvan.
"Kovin ystävällinen ehdotus", murahdin pilkallisesti. "Varsinkin kun tiedän, että pidät itseäsi minua parempana soturina. Miksi mahtava Urhomieli haluaisi taistella kanssani, kun en koskaan tule olemaan hänen veroisensa?"
Niinhän Urhomieli oli sanonut. Hän oli pitänyt itseään valmiimpana soturiksi, kuin minua. Minä en ollut häntä yhtään huonompi missään, ehkä olin jopa parempi. Mutta hän kuvitteli olevansa niin mahtava, mahtavampi kuin minä voisin koskaan olla. Se kuitenkin muuttuisi, kun Kalmalilja vähän avittaisi minua. Olin tavannut hänet rajalla muutaman kerran, ja siitä oli todella ollut hyötyä minulle. Opin, miten kuolonklaanilaiset taistelivat. He eivät antaneet armoa, eikä minunkaan pitäisi. Kerran naaras oli opettanut minulle kestävyyttä. Lukuisat naarmut ja haavat olin kuitannut vain sillä, että olin tavannut ketun.
Olin vastaamassa kieltävästi, mutta tajusin, että silloin Urhomieli kuvittelisi, että pelkäsin hänen kanssaan taistelua. Ja muutenkin, jos harjoittelisimme taistelua, voisin osoittaa olevani siinä vähintäänkin yhtä hyvä kuin hän.
"Sinulla kävi tuuri kun olen hyvällä tuulella", murahdin pyöräyttäen silmiäni. "Tai... ainakin olin, ennen kuin sinä tulit. Nyt vain kohtalaisella. Aion kuitenkin suostua tähän ylen kohteliaaseen kutsuun tulla taistelemaan kanssasi."
Nousin laiskasti seisomaan ja venyttelin hieman, luoden katseeni sitten taas veljeeni.
"Minne lähdemme?" kysyin kyllästyneellä äänellä, vaikka osin odotinkin taisteluharjoituksiamme.

//Urho?
//215 sanaa

Nimi: Hohdetassu

08.11.2018 15:01
Hölköttelin pakkasen puremien, lakastuneiden ja katkeilleiden heinien joukossa kohti minun ja Jääliljan yöllistä tapaamispaikkaamme. Tällä kertaa mukana olisi myös joku muu, vieras. Ilman lehtikatoa ennustava kylmyys nipisteli nenääni ja poltteli keuhkojani. Olin juuri niellyt annoksen hunajaa, joten viima ei yskittänyt minua, kuten se normaalisti teki. Ruusupiikki sanoi, että astmani pahenisi lehtikatona. Odotin lehtikatoa siis vielä enemmän kauhulla. Hidastin juoksuni reippaaksi kävelyksi, kun pieni puiden ja piikkiherneiden ympäröimä aukea ilmestyi näköpiirini reunoille. Hymyilin itsekseni miettien, kuka olisi kissa, jonka Jäälija oli tuonut mukanaan. Lähempänä aukeaa näin kaksi hahmoa, tutun likaisen valkoisen ja tummanharmaan, kookkaan kollin. Kiihdytin tahtiani jäänsiniset silmät tummanharmaassa kissassa kiinni. Yritin tunnistaa kissaa. Lähempänä näin näin vihreät silmät. Astelin otsa hieman kurtussa vielä lähemmäksi ja näin kaksi viiltoa vasemman silmän päällä. Henkeni melkein salpautui hetkeksi, kun kaksi lankaa yhdistyivät pääni sisällä ja tajusin, kenet Jäälilja oli tuonut mukanaan. Suuni aukesi hämmästyksestä ja kunnioituksesta koko metsän mahtavinta kissaa, Viiltokaaosta kohtaan. Jähmetyin muutaman hännänmitan päähän kaksikosta ja vilkaisin nopeasti Jääliljaa. Naaraan jäiset silmät olivat mitäänsanomattomat. Jos niistä jotain pytyi päättelemään, olisin voinut olettaa tämän olevan ainakin jollain tasolla oleva ylpeä minusta. Viiltokaaos nosti käpälänsä ylös ja viilsi ilmaa ilkeän näköisesti. Säpsähdin liikettä hiukan. Heilautin korviani ja jänitin lihakseni ryhdistäytyen. En minä mikään säikky hiiri ollut. En juoksisi pakoon heti, kun joku paljastaisi kyntensä. Enkä nolaisi itseäni Viiltokaaoksen edessä, en, vaikka kolli näyttikin melkein kaksi kertaa suuremmalta kuin minä. Otin sinisiin silmiini kylmän ja hieman haastavan ilmeen. Siristin muutenkin hieman viirumaisia silmiäni ja käänsin katseeni Jääliljaan. Kuolonklaanilainen soturi hymyili hieman toista suupieltään nostaen, tai sitten se oli irvistys. Sitten hän käänsi päänsä Viiltokaaokseen päin.
"Tässä on Hohdetassu", Jäälilja kertoi. Nyökkäsin päätäni hieman. Viiltokaaos siristi silmiään tuijottaen minua arvostelevasti. Toivoin, etten joutuisi Kuolonklaanin varapäällikön arvosteluissa miinuksen puolelle. Ainakaan paljoa. Jäälilja käänsi jäisillä liekeillä käyvät silmänsä minuun.
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras maukui. Siristin silmiäni. Minua ärsytti se, kuinka Jäälilja joskus osoitti ajattelevansa, etten minä tiennyt mistään mitään ja kaikki tuli selittää minulle pilkkua myöten. Kyllä minä tiesin, kuka oli kaikkien viiden maanpäällisen klaanin pelottavin ja uhkaavin kissa. Ei sitä tarvinnut selittää.
"Tiedän kyllä", mau'uin nopeasti tuhahtaen. Jos Viiltokaaos ei olisi ollut paikalla, olisin kivahtanut naaraalle jotain vahvempaa, mutta tummanharmaan soturin läsnä ollessa se ei ollut sopivaa. Kolli käänsi katseensa minuun ja värähdin hieman niiden osuessa omiini. Jotenkin Viiltokaaoksen katse tuntui minusta epämiellyttävältä ja tukalan olon tuovalta.
"Oliko se tässä?" Viiltokaaos murahti ja käänsi vihreät silmänsä Jääliljaan. Kurtistin kulmiani. Olin odottanut tältä tapaamiselta enemmän. Ehkä taisteluesitystä. Jotain.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", Jäälilja ilmoitti silkkisellä äänellä ja heilautti häntäänsä pakkasen terävöittävässä ilmassa. Viiltokaaos nyökkäsi minimaalisesti ja ilmeettömästi. Tummanharmaa soturi käänsi vihreät silmänsä minuun. Hänen lihaksensa jännittyivät aavistuksen verran ja hän asteli muutaman askeleen minua kohti. Kolli pysähtyi lähelleni niin, että viikseni melkein koskettivat hänen viiksiään. Välimatkaa oli vain muutama hiirenmitta. Siristin silmiäni näyttämättä päälle päin ihmetystäni. Jos olisin voinut kelata aikaa, olisin kelannut sitä siihen kohtaan, jossa jotain tapahtuisi ja Viiltokaaos tekisi, mitä hän aikoi tehdä. Entisen jokiklaanilaisen silmät siristyivät aavistuksen verran ja hän kumartui puoleeni.
"Minä olen johtajasi", Viiltokaaos maukui korvaani niin, että pitkät karvani korvien suojana värisivät kutitellen kollin hengityksestä. Väräytin korviani ja astuin askeleen taaksepäin kuolonklaanilaista halveksuvasti tuijottaen. Kyllä, Viiltokaaos oli mahtava, mutta minulla oli vain yksi johtaja. Ja se olin minä. Kukaan muu ei päättänyt minun asioistani, minä en tehnyt mitään ilman omaa suostumustani. Puristin suuni kiinni jäänsiniset silmät Viiltokaaoksessa. Kolli viilsi ilmaa harmaat kynnet paljastuen. Tuijotin Viiltokaaosta mitään tekemättä. Viiltokaaos lähti häntäänsä heilauttaen pois päin. Hyvästelemättä Kuolonklaanin varapäällikkö lähti matkaamaan kohti leiriään. Käänsin katseeni Jääliljaan. Minulla oli vaalealle naaraalle muutama kysymys.
"Kuka on minun johtajani?" mau'uin Jääliljan silmiä tuijottaen. Tahdoin tietää naaraan mielipiteen johtaja-asiasta, vaikka sisimmässäni oikeasti tiesinkin, kuka johtajani oli. Halusin vain vahvistuksen. Tai vastaväitteen, jonka todistaa vääräksi.
"Ja kuka sitten, kun olen soturi?", kysyin harmaakuonoista naarasta mulkoillen.

//Jää?
//620 sanaa

Nimi: Pihtapentu

07.11.2018 21:17
”Keitä te olette? Ja missä minä olen?” veljeni Setripentu inahti takaani. Olin innokas vastaamaan, vaikka tietoni olivatkin hieman puuttelliset.
"Minä olen Pihtapentu, siskosi", vikisin ja vetäisin henkeä ennen kuin jatkoin. "Tässä on emomme Maahäntä ja isämme Tulihenkäys", jatkoin ja täytin taas keuhkoni ilmalla. "Tulihenkäys on tosi tärkeä kissa täällä", ilmoitin ylpeästi isäni jalkoja vilkaisten. "Me olemme Tuuliklaanissa ja minun silmäni muistuttavat isän silmiä", kerroin tällä kertaa henkeä välissä vetämättä. "Tuuliklaani suojelee ja ruokkii meitä, vaikka oikeastaan emo ruokkii meidät", kummastuin. Miten Tuuliklaani ruokki meidät, jos Maahäntä teki sen? Se ei käynyt järkeen. Maahäntä kumartui puoleeni lempeä ilme kauniilla, sileillä kasvoillaan. Sellaiset kasvot minäkin halusin, mutta tietysti isäni silmiä muistuttavilla, vihreillä silmillä.
"Klaani ruokkii minua ja kun minä saan ruokaa, voin antaa teille maitoa", emo selitti. Täyteläinen neste oli siis maitoa. Palaset alkoivat loksahdella vähitellen kohdalleen. Maito oli meille pennuille lahja emolta ja koko muulta Tuuliklaanilta. Oletettavasti emokin kuului Tuuliklaaniin. Jos se oli lahja koko Tuuliklaanilta, se oli myös lahja isältä.
"Tuleeko minusta joskus yhtä kaunis kuin sinusta?" kysyin Maahännältä hieman epäillen.
"Tulee, tai kauniimpi", naaras vastasi melkein heti. Kurtistin kulmiani. Miten se oli muka mahdollista?
"Entä yhtä tärkeä Tuuliklaanille kuin isä?" jatkoin epäröiden, sillä oikeastaan tiesin, ettei minusta tulisi. Isä oli niin paljon minua voimakkaampi.
"Kaikki kissat klaanissa ovat tärkeitä", Maahäntä vastaili kärsivällisesti. Taas sain hämmäsyä ja tuntea epäuskoa.
"Mutta eihän pieni pentu, joka ei osaa edes kävellä voi mitenkään voi olla niin tärkeä kuin suuri soturi, vai voiko?"

//Setri tai Tuli?
//239 sanaa

Nimi: Sulkataivas

07.11.2018 07:47
Olin erittäin hämmentynyt. Karpalotähti oli juuri nimittänyt minusta Turmatassun mestarin.
*Hän ei varmaankaan ole unelma oppilas*, ajattelin itsekseni. Käänsin katseeni valkoiseen kolliin.
"Turmatassu! Tule tänne!" huusin oppilaalle. Tämä kääntyi katsomaan minua.
"Miksi?" tämä kysyi. Huokaisin.
"Tule tänne nyt!" säikähdin hiukan itsekin kuinka tiukalta kuulostin. Se näytti tehoavan, sillä Turmatassu käveli luokseni. Laiskasti kylläkin.
"Mitä asiaa?" oppilas kysyi selvästi tylsistyneenä.
"Me lähdemme tutkimaan reviirin", naukaisin tönäisten Turmatassua kohti uloskäyntiä. Hän lähti hiljaa mutisten liikkeelle.
*Voi Karpalotähti, kenen mestariksi sinä minut laitoit*, ajattelin astellen ulos Turmatassun takana.

Kävelin takaisin leiriin Turmatassu perässäni.
"Lähdemme myöhemmin saalistamaan. Ole valmis", tokaisin tiukasti lähtien etsimään Piiskukynttä. Löysin hänet pian.
"Onnea uudelle mestarille!" kolli naukaisi heti. Huokaisin samalla kun istuin hänen viereensä.
"En nyt tiedä olenko kovin onnekas", naukaisin. Piiskukynsi katsoi minua hämmästyneenä.
"Turmatassu ei kunnioita vanhempia, ei näytä piittavan säännöistä ja tekee kaikkensa että minä ärsyynnyn", selitin.
"Huhhuh", Piiskukynsi naukui pudistellen päätään.
"Lähdemme vielä kohta saalistamaan... Saa nähdä mitä siitäkin tulee", valitin kollille. Tuo näytti ymmärtävän minua. Tai ainakin yritti.

//167 sanaa

Nimi: Setripentu

05.11.2018 19:35
Makasin rentona pehmeällä sammalpedillä emoni kyljessä kiinni. Haistoin koko ajan hänen ja siskon tutun tuoksun ilmassa, mutta myös jonkun toisen, jonka myös tunnistin jostain syystä. Kuulin myös joidenkin puhetta.
”Olen Tulihenkäys, sinun isäsi. Miltä maailma sinusta näyttää nyt kun näet sen kaikessa komeudessaan?” kuulin erään äänen sanovan jostain.
”Värikkäältä - ja todella erikoiselta”, kimeä ja hieman heikko ääni puhui. Ehkä ääni kuului Pihtapennulle, eli siskolleni? Yhtäkkiä en nähnytkään enää pelkästään tylsää pimeyttä, vaan tuli jokin niin kirkas valo, että se särki kamalasti silmiäni. Hitaasti ja vähitellen aloin erottaa hieman jotain hahmoja, kummatkin hyvin pörröisen näköisiä ja toinen oli aika suuri ja toinen taas suurinpiirtein minun kokoiseni. Kaikki oli kuitenkin vielä hieman epätarkkaa ja kirkkaan näköistä. Taisin avata juuri silmäni. Siirsin katseeni ihmeessäni etutassuihini maatessani sammalpedillä. Olin väriltäni punaoranssi, mutta oikea etutassuni oli valkea ja sen polkuanturat olivat vaaleanpunaiset. Pidin kovasti turkinväristäni, punaoranssista tuli jotenkin pirteä olo. Sellainen haluankin olla. Venyttelin nopeasti ja nousin sitten hieman jäykästi seisomaan. Kun nostin katseeni uudestaan ylös päin tassustani, kaikki ympärilläni oli selvästi tarkentunut. Katselin hetken uteliaana ympärilleni kummallisessa paikassa, jossa oli siellä täällä muutamia makuualustoja. Sitten siirsin katseeni tuohon suuren näköiseen hahmoon ja tajusin hänenkin katsovan minua.
”Ai, sinäkin olet avannut silmäsi”, hän maukui matalalla iloisen kuuloisella äänellään minulle. Nyökkäsin hieman varovaisesti.
”Keitä te olette? Ja missä minä olen?” kysyin kummissani. Pääni oli kysymyksiä täynnä ja maailma näytti kovin ihmeellisesltä silmissäni.

//226 sanaa
//Pihta? Tuli?

Nimi: Tulihenkäys

05.11.2018 08:31
Astelin sisälle leiriin Ylväsliekin ja Piiskukynnen kanssa. Riista oli selvästi vähenemässä, mutta metsästyspartiomme oli silti onnistunut löytämään klaanille jotakin syömisen arvoista. Ylväsliekki kantoi suussaan vesimyyrää ja minä Piiskukynnen kanssa melko pientä rusakkoa. Se oli täytynyt olla tämän viherlehden poikasia. Suuntasimme tuoresaaliskasalle ja jätimme tuomisemme siihen.
Nyökkäsin kahdelle soturille myöntyvän merkin poistumiseksi. Lovijuova oli määrännyt minut tämän metsästyspartion johtoon ja olin siitä jossakin mielin onnellinen. Enää sillä ei tosin ollut niinkään suurta merkitystä. Nuorempana olisin koko ajan tahtonut enemmän vastuuta, yrittäen näyttää muille olevani aivan yhtä hyvä soturi kuin he.
Puhalsin ilmaa suustani huokauksen ja naurun välimaastosta. Olin nyt vapaa partion johtamisesta ja voisin uudelleen käydä tervehtimässä perhettäni. Toki olin vieraillut heidän luonaan useinkin, mutta pennut olivat vielä pitäneet silmiänsä kiinni. Totta kai antaisin heille sen ajan, mitä he tarvitsisivat, mutta tahtoisin jo kovasti nähdä jälkikasvumme silmät. Ne kun kertoivat kissasta yllättävän paljon.
Mietteneeni lähdin tyynesti suuntaamaan kohti pentutarhaa.
"Hei", maukaisin päästyäni sisälle. Aivan ensommäiseksi loin hymyilevän ja lämpimän katseen kumppanilleni Maahännälle, sillä tahdoin naaraan tietävän kuinka paljon hän merkitsi minulle.
"Oletko nukkunut hyvin", astelin naaraan luo ja puskin tätä hellästi. Naaras päästi kurkustansa syvää kehräystä, kunnes kuulin pienen maukaisun viereltämme. Käännyin katsomaan äänenlähdettä ja totesin sen Pohtapennuksi. Hetken ajan olin oelännyt astuneeni pennun päälle, sillä ääni oli ollut niin kimeä. Huomasin kuitenkin naaraan silmien olevan auki ja täynnä ihmetystä. Hymyilin myös Pihtapennulle.
"Olet ilmeisesti avannut silmäsi", maukaisin tyytyväisenä. "Olen Tulihenkäys, sinun isäsi. Miltä maailma sinusta näyttää nyt, kun näet sen kaikessa komeudessaan?"

// 242 sanaa
// Pihta? Setri?

Nimi: Urhomieli

04.11.2018 22:37
En uskonut yhdenkään sisarukseni olevan vielä täysin kunnossa Naalitähden kuoleman jälkeen tai sitten he saivat peitettyä sen hyvin. Hänen kuolemaastaan on mennyt jo puoli kuuta, mutta välillä hänen viimeiset sannsa palasivat kummittelemaan mieleeni.
*Ja mitä teihin kahteen tulee, näen teidät astelemassa erimielisyyksistänne huolimatta rinnatusten vielä pitkän ajan kuluttua kohti taistoa puolustamassa synnyinklaanienne. Yhdistettynä Mahtitassun nokkeluus ja Urhomielen rohkeus, olette voittamattomia. Täydennätte toinen toistanne ja yhdessä luotte hurjimman kaksikon mitä Tuuliklaani on koskaan nähnyt*, isäni sanat kaikuivat päässäni. Jostakin syystä kävin nou kyseiset sanat lävitse joka ilta ja olisin voinut väittää osaavani ne ulkoa etu- ja takaperin. Erona tosin, että veljeni ei ollut enää Mahtitassu vaan tunnettiin Mahtivarjona. En voinut uskoa kuinka sopivan nimen veljeni oli saanut. Samoin Ylväsliekki. Olivatko ne olleet isäni toivomat nimet? Hänhän oli sanonut sisaruksilleni ilmaisevan vielä ennen kuolemaansa Jarpalopunalle - nykyiselle päällikölle, Karpalopunalle - hänen toiveensa heidän soturinimistään.
Huokasin, sillä tiesin isäni olleen oikeassa kaikesta huolimatta. Vaikka kuinka antaisin ajatuksieni karkaavan hänen sanoistansa, palaisin niihin ennen pitkään uudestaan. Minä ja Mahtivarjo annoimme erimielisyyksiemme vain valua väliimme. Minun tulisi muuttaa se vielä, kun minulla oli mahdollisuus. Nousin ylös viileältä maalta ja lähdin etsimään veljeäni, löytäen hänet läheltä klaaninvanhinten syvennystä ties mistä syystä.
"Veli", maukaisin astellessani hänen luokseen. "Minulla on sinulle asiaa."
Mahtivarjo kääntyi katsomaan minua silmät viirulla. "Mikä suikaan sinun huomiosi näin puolen kuun jälkeen? Muistutko yhtäkkiä, että inulla oli veli? Voi, viimeaikaiset tapahtumat taisivat pehmentää aivojasi entisestään."
Yritin olla välittämättä myrskyllisestä ivasta, joka hänen sanoistansa tihkui.
"Itseasiassa ajattelin kysyä sinua kanssani harjoittamaan taistelutaitoja. Mikäli siis vain osaat yhä taistella kuin ennenkin", maukaisin hiukan rintaani röyhistäen. Jos veljeni ei nyt tarttuisi tarjoukseeni, en tietäisi mitä tekisin.

// 267 sanaa
// Mahti?

Nimi: Pihtapentu

04.11.2018 20:59
Nuolaisin huuliani ja nielaisin viimeiset kulaukseni lämmintä, paksua, täyteläistä nestettä. Työnsin kuitenkin pääni vielä pehmeään, karvaiseen möykkyyn edessäni. Nuuhkaisin syvään ja rauhoittavan tuttu tuoksu sai lihakseni rentoutumaan. Yhtäkkiä möykky kuitenkin kierähti kauemmas ja kaaduin naama edellä kovalle maalle. Inahdin säikähtäneenä. Jokin terävä osui selkääni. Rauhallinen pimeys katosi ja kylmä, silmiäni särkevä valo tulvi päin näköäni. Ensin oli vain kirkkaus. Sen jälkeen aloin erottaa jotain tummaa edessäni. Näkemäni tumma möykky oli minua vain hieman isompi. Hetken päästä huomasin jo, ettei möykky ollutkaan niin tumma. Se oli kirkkaampi kuin allani oleva maa. Punaisen oranssi. Möykky, luultavasti Setripentu oli kai se terävä asia, joka minua oli pistänyt. En kuitenkaan ymmärtänyt, miten tuollainen pörröisen näköinen olento olisi voinut satuttaa minua. Siirsin katseeni Setripennusta johonkin tällä hetkellä ajankohtaisempaan. Itseeni. Minun pitäisi tutkia itseäni, ennen kuin tutkisin muita. Tassut olivat ruskeat, mutta niissä oli myös hyvin suloista vaaleanpunaista. Pidin vaaleanpunaisesta heti sen nähtyäni. Se tuntui pehemältä, mutta myös kirkkaalta ja iloiselta. Venytin varpaitani ja esiin tuli jotain valkoista ja terävää. Setripennullakin taisi olla sellaiset ja siksi hän oli pystynyt pistämään minua. Oletettavasti hän oli luullut minua hyväntuoksuiseksi isoksi möykyksi. Nostin katseeni ja yritin erottaa isoa möykkyä. Oli ärsyttävää, miten kaikki vähänkään Setripentua kauempana katosi valkoiseen sumuun. Inahdin saadakseni ison möykyn lähemmäksi. Se toimi yleeensä. Pian sumusta paljastuikin iso, minun väriseni olento. Se ei muistuttanut oikeastaan möykkyä enää. Se oli kuin minä, mutta paljon isompi.
"Olet avannut silmäsi!" olento ihasteli.
"Niin", inahdin pienesti. Ison olennon ääni oli paljon vaikuttavampi ja matalampi kuin omani, joka kuulosti heikolta ja korkealta. Pyöristin silmiäni.
"Millaiset ne..", aloitin ja haukkasin henkeä ennen kuin jatkoin. "Ovat?" lopetin ja henkäisin taas syvään. Tämä oli raskasta. Miten edessäni oleva olento pystyi olemaan noin voimakas?
"Ne ovat kauniit ja vihreät", hän kertoi. "Minä olen muuten emosi Maahäntä ja tuossa on veljesi Setripentu. Isäsi on Tulihenkäys. Hän on tärkeä kissa klaanissamme. Silmäsi muistuttavat kovasti hänen silmiään", Maahäntä ihasteli.
"Saanko minä nähdä hänet", kysyin niin innoissani, että sain koko lauseen sanottua kerralla. "Ja mikä on klaanimme?" kysyin edelleen innon vallassa.
"Saat nähdä isäsi myöhemmin. Hän on niin tärkeä, että hänellä on paljon tehtävää, mutta hän on käynyt täällä jo monta kertaa ja tulee varmasti taas pian. Klaanisi on Tuuliklaani ja Tuuliklaani suojelee ja ruokkii sinua ja joskus myöhemmin sinä suojelet ja ruokit sitä", emo selitti. Kurtistin silmiäni hieman pettyneenä ennen kuin keksin, mitä voisin tehdä.
"Mistä isä tulee?" kysyin toiveikkaana. Emoni näytti suunnan ja minä ryömin sinne suuntaan niin kauan kunnes emo sanoi, etten saisi mennä pidemmälle. Jäin tuijottamaan kohtaa, josta isä tulisi odotuksen ja onnen vallassa.

//Jos Tuli haluis tulla moikkaa pentui ni se ois nice tai sit vaik Setri? Tai joku muuki saa tulla
//419 sanaa

Nimi: Laventeliaamu

04.11.2018 20:34
"Onko meillä edes varsinaista syytä pitää suhdettamme salassa? Minun mielestäni sitä ei ainakaan tarvitse pitää piilossa klaanitovereiltamme", naukaisin lämpimästi Karpalotähdelle ja silitin päällikön poskea vaaleanharmaalla hännälläni, tuijottaen samalla suoraan ruskeaturkkista kollia suoraan tuon meripihkaisiin silmiin.
"Ehkä meidän pitäisi jo palata leiriin, koska minä lupasin lähteväni metsästyspartioon auringonhuipun aikaan", totesin hitaasti ja vilkaisin kullankeltaista auringoista, joka oli kohonnut jo miltein keskelle taivasta ja laski lämmittäviä säteilyjään ympärillemme. Karpalotähti vilkaisi itsekin aurinkoa ja nyökäytti sitten hieman vastahakoisesti päätään.
"Tule, lähdetään", kuiskasin kollille ja nousin itsekin vastahakoisesti ylös. Karpalotähti teki samoin ja sitten lähdinme rinta rinnakkain marssimaan leiriä kohti.
Emme olleet edes kulkeneet kovinkaan kauan, kunnes kuonooni osui jäniksen tuore ja vahva haju. Laskeuduin vaistomaisesti matalaksi ja lähdin hiipimään pienen kukkulan takana olevaa alamäkeä kohti, josta päin jäniksen haju tuli. Luimistin korvani ja siristin laventelinsinisiä silmiäni keskittyneesti. Sitten ponnistin loikkaan ja ojensin käpäläni suoriksi, napaten pullean jäniksen kynsiini. Katkaisin jäniksen niskat nopealla näykkäisyllä ja lausuin sitten nopean kiitoksen Tähtiklaanilta.
"Hyvä nappaus", Karpalotähti onnitteli saavuttuaan luokseni. Väläytin päällikölle lämpimän hymyn ja nostin jäniksen hampaisiini.
"Kiitos", mumisin suu täynnä karvaa ja lähdin sitten jatkamaan matkaa leiriä kohti Karpalotähti rinnallani.

//Karpalo? Tönkköö settii :D
//184 sanaa

Nimi: Karpalotähti

04.11.2018 16:18
“Siitä asti, kun pidimme Hiutaleturkin kanssa sinulle ja Urhomielelle ensimmäiset yhteisharjoitukset”, vastasin hiljaa ja tunsin kuinka hento puna nousi poskilleni. Laskin leukani naaraan päälaelle ja hengitin hänen laventelimaista tuoksuaan.
“Jokin sinussa sai mielenkiintoni heräämään”, sanoin ja kohdistin katseeni Laventeliaamun silmiin. “En vain vielä osaa sanoa mikä.” Nuolaisin kevyesti hänen otsaansa ja katsahdin sitten valkenevalle taivaalle. Hymy hiipi huulilleni. Tämä taisi olla elämäni paras hetki.
Laventeliaamu painoi päänsä lapaani vasten ja kysyi:
“Pitäisikö meidän palata jo leiriin, etteivät muut ala ihmetellä poissaoloamme?”
“Älä huoli”, sanoin virnistäen, “ei meitä kukaan juuri nyt kaipaa. Luota minuun.”
Laventeliaamu nyökkäsi ja käänsi katseensa edessäpäin avautuville nummille. Suljin silmäni pieneksi hetkeksi ja nautin. Nautin nousevan auringon ensimmäisistä valonsäteistä, hennosta tuulenvireestä turkillani sekä Laventeliaamun lämmöstä.
“Mitä me aiomme tehdä nyt jatkossa?” kysyin yllättäen ja katsahdin Laventeliaamuun, joka kääntyi nyt katsomaan minuun. “Tarkoitan siis, että pidämmekö tämän vielä salassa muilta?” Katselin naaraan kauniita laventelinsinisiä silmiä. Ehkä se oli se. Ehkä hänen katseensa oli se, mikä oli lumonnut minut aikoinaan.

//Laventeli?
//161 sanaa.

Nimi: Laventeliaamu

02.11.2018 13:05
“Se mitä sanoit minulle kokoontumisessa... Tarkoititko sinä todella sitä? Siis että omistat tunteita minua kohtaan?"
Vaikka olinkin arvannut jo, että Karpalotähti halusi puhua kanssani kokoontumisesta, yllätyin hieman hänen tavastaan puhua siitä. Hän ei vaikuttanut uskovan vielä sitä, että minulla oli tunteita kollia kohtaan, ja pelottavinta oli se että en tiennyt oliko tämä hyvä vai huono asia? Huonnoimmassa tilanteessa päällikkö sanoisi, että hän ei tunne samoin ja parhaassa tilanteessa hän sanoisi rakastavansa minua.
Nyökäytin hetken hiljaisuuden jälkeen päätäni ja laskin sitten visusti laventelinsiniset kasvoni maahan, koska en tahtonut tuijottaa suoraan Karpalotähden silmiin kun hän antaisi minulle vastauksensa, mikä ikinä se olikaan. Ilma ympärillämme tuntui ritisevän jännityksestä, kunnes kuulin Karpalotähden avaavan suunsa.
“Selvä. Minä halusin vain kertoa, ettet ole yksin tunteidesi kanssa. Ja että jos minun kutsumiseni päällikkönimellä tuntuu sinusta vaikealta, voit sanoa minua ihan vapaasti vaikka vain Karpaloksi. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin.”
En ehtinyt edes henkäistä hämmästyksestä, kunnes Karpalotähti oli jo hivuttautunut lähemmäs minua ja kietonut tuuhean häntänsä vaaleanharmaan häntäni ympärille. Koko ruumiini alkoi vaistomaisesti täristä ja tunsin sydämeni rummuttavan rintaani vastan. Karpalotähdelläkin oli tunteita minua kohtaan!
"Laventeliaamu", Karpalotähti kuiskasi äänellä, joka sai niskakarvani nousemaan, "minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.”
"Voi Karpalotähti, minäkin rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta", kuiskasin ja painauduin kiinni rotevan päällikön turkkiin. Ruusuinen puna hohti poskillani ja koko vartaloni tärisi jännityksestä, mutta tämä hetki oli paras hetki elämässäni. Karpalotähti rakasti minua ja minä rakastin häntä.
"Minulla on itseasiassa ollut tunteita sinua kohtaan siitä asti kun pääsin oppilaaksi ja tutustuin Urhomieleen, jonka mestarina toimit sinä. Olit jotenkin todella urhea ja vahva soturi, joka ei pelännyt mitään ja minä ihailin sitä", selitin hieman nolostuneena ja nostin laventelinsinisen katseeni suoraan Karpalotähden meripihkaisiin silmiin, "mistä asti sinulla on ollut tunteita minua kohtaan?"

//Karpalo?
//285 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com