Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Tuuliklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Tuuliklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Surmaviilto

14.11.2018 19:41
Kuivunut kanerva rusahti äänekkäästi tassuni alla. Sihahdin turhautuneesti ja loikkasin jäniksen perään. Saaliini puikkelehti vikkelästi kanervien lomassa, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun ajoin jänistä takaa. Käpäläni luistivat pitkin maata jäniksen tiukoissa kaarteissa, mutta mielestäni pysyin melko hyvin sen kannoilla. Olin juuri syöksymässä nopeammin ja iskemässä hampaani jäniksen lihaan, mutta juuri silloin se katosi maassa ammottavaan koloonsa. Sihahdin jälleen, tälläkertaa ärtyneenä. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei jänis ollut uskaltautunut kovinkaan kauas kolostaan. Nuuhkin ilmaa ja etsin uutta saalista, mutta sellaista ei oikein ottanut löytyäkseen. Pettyneenä palasin paikkaan, jossa olin aiemmin napannut hiiren. Kärsivällisyyteni ei riittänyt enempään metsästykseen. Kaivoin vaivalloisesti esiin aiemmin nappaamani hiiren piikkihernepensaan alta. Roikotin sitä hännästä rahdatessani sitä leiriin tasaista tahtia. Olisin taatusti saanut enemmän saalista, jos kärsivällisyyteni olisi riittänyt enempään metsästykseen. Mutta se ei ollut riittänyt. Taival takaisin leiriin ei vienyt kovinkaan kauaa ja talsin sisään leiriin. Suuntasin suoraan kohti tuoresaaliskasaa, jonka täytteeksi laskin sen yhden vaivaisen hiiren, jonka olin onnistunut nappaamaan. Mieleni teki mennä yksin aukion laidalle kököttämään ja silmäilemään kylmästi muita, mutta menin kuitenkin kohtuullisen lähelle leirin laidalla rentoutuvaa Tillitassua, vaikken toki vaivautunut oppilaan suuntaan kummemmin katselemaan tai tervehtimään.

//Tilli?

Nimi: Mahtivarjo

12.11.2018 16:48
"Parastani?" tuhahdin pilkallisesti ja seisahduin vähän matkan päähän Urhomielestä. Joki kuohusi oikealla puolellani Tuuliklaanin reviirin yhtenä rajana toimivassa rotkossa. Veljeni tuntui pelkäävän putoamista, ainakin hän oli ehdottanut, että siirtyisimme siitä kauemmas. Olikohan Urhomieli sittenkään sopiva nimi hänelle?
"En jaksa tuhlata 'parastani' sinuun, veliseni."
Sanoistani huolimatta keskityin ankarasti siihen, miten voisin päihittää soturin. Hän oli minua lihaksikkaampi, mutta minä olin häntä nopeampi. Hän osasi käyttää taistellessa voimaa, minä älyä. Niin se oli kai aina ollut; hän oli lihas, minä aivot. En yleensä halunnut aloittaa kamppailua, mutta Urhomieli vaikutti siltä, ettei hän aikonut tehdä mitään. Aloin siis jälleen kiertää häntä ympäri, odottaen oikeaa hetkeä. Veljeni siniharmaat olivat iskostuneet omiini. Häntä ei ollut helppo harhauttaa, mutta onneksi olin harhautuksen mestari.
Yllättäen parkaisin kuvitellusta kivusta ja lysähdin maahan vavisten. Hengitin nopeaan tahtiin, silmäni olin sulkenut tiukasti umpeen. Teeskentelin kouristelevani maassa tuskissani.
"Veli... Auta", anelin ja avasin silmäni selälleen. "En tiedä mitä tapahtuu... Auta, ole kiltti..."
En tiennyt, menisikö Urhomieli lankaan. Hän ei ollut hyväuskoisimmasta päästä, mutta aina pystyi kokeilemaan. Keltainen soturi otti askeleen minua kohti, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, tarpeeksi varomattomana, syöksähdin maasta hänen kimppuunsa. Tarrasin etujaloillani hänen kaulaansa ja kaadoin hänet maahan. En voinut pitää häntä alhaalla, en tietenkään voinut, Urhomieli painoi minua paljon enemmän ja hän voisi helposti heittää minut päältään. Siispä astuin taaksepäin, kyljet kohoillen.
"No, nouse ylös! Meidänhän oli tarkoitus taistella! Oletko tosiaan yhtä hidas kuin olet tyhmä?"
Äänessäni oli kylmä ja ilkkuva sävy, sellainen, mistä pentuna ollessani Hunajaviiksi olisi torunut ja laittanut minut arestiin. Tiesin, että tämän piti olla vain rentoa, veljellistä kisailua, mutta tunsin kynsieni silti liukuvan ulos. Kasvoilleni piirtyi häijy hymy kun katselin, miten Urhomieli nousi ylos.

//Urho? Hittasinko liikaa? D:

Nimi: Sulkataivas

11.11.2018 18:01
Olin todella iloisella tuulella. Minulla oli ollut juuri harjoitukset Turmatassun kanssa, mutta mikään ei voinut pilata hyvää tuultani. Minulla oli Ylväsliekille ja Piiskukynnelle todella tärkeää asiaa.
"Ylväsliekki!" huusin naaraalle, kun pääsimme leiriin. Turmatassu hävisi heti johonkin, mutta en välittänyt. Naaras juoksi luokseni.
"Mitä asiaa?" ystäväni kysyi hieman huohottaen. Katsoin ystävääni iloisena.
"Minä ja Piiskukynsi saamme pentuja!" kajautin ilmoille. Naaraan kasvoille levisi hymy.
"Paljon onnea! Joko olet kertonut Piiskukynnelle?" naaras kysyi. Pudistin päätäni.
"En vielä. Mutta menen heti kertomaan", naukaisin huomatessani kollin vähän matkan päässä.
"Piiskukynsi!" huusin hänelle. Juoksin kollin luokse. Tämä käänsi päätään.
"Sulkataivas! Onko jokin vialla?" Piiskukynsi kysyi hieman huolestuneen oloisena. Pudistin päätäni rivakasti.
"Ei. Kaikki on paremmin kuin hyvin", selitin Piiskukynnelle nopeasti. Hänen kasvoilleen levisi huojentunut hymy.
"Huh. Mitäs sitten?" Piiskukynsi naukui selvästi huojentuneena.
"Me saamme pentuja! Minä ja sinä", naukaisin kumppanilleni. Hänen kasvoilleen levisi vieläkin leveämpi ja iloisempi hymy.
"Mahtavaa!" Piiskukynsi naukui kovaan ääneen kehräten. Olimme todella iloisia molemmat. Meistä tulisi perhe! Emo ja isä pennuille!

//159 sanaa

Nimi: Pihtapentu

11.11.2018 14:02
Katselin kiinnostuneena tätiäni samalla, kun kuuntelin isääni. Yrttikuiskeellakin oli vihreät silmät, mutta siihen yhdennäköisyytemme sitten loppuikin, Hänen turkkinsa oli valkoinen ja siinä oli keltaisia kohtia. Omani oli pähkinänruskea ja siinä oli tummanruskeita raitoja. Hymyilin Yrttikuiskeelle pienesti, kun isäni kertoi parantajista. Sain selville, mitä he tekivät. Tähtiklaani herätti sekä oman, että veljeni kiinnostuksen.
”Tähtiklaani? Onko täällä muitakin klaaneja, kuin Tuuliklaani?” Setripentu kysyi kummissaan.
"On. Lähellämme on Tuuliklaani, Myrskyklaani, Jokiklaani, Varjoklaani ja Kuolonklaani ja melko kaukana Taivasklaani. Lisäksi on vielä Tähtiklaani", Maahäntä kertoi.
"Miksi lisäksi? Eikö se ole siis lähellä eikä kaukana?" kysyin hämmentyneenä, valmiina keräämään joka ikisen tiedonmurusen päähäni.
"Tähtiklaani on paikka, jonne kuolleet kissat matkaavat. Siellä he voivat elää onnellisina ja katsoa, että kaikki menee hyvin muissa klaaneissa", isämme Tulihenkäys selitti.
"Tähtiklaani asuu hopeahännän yläpuolella", Yrttikuiske lisäsi isän selitykseen. Nyökkäsin tyytyväisenä selitykseen.
"Kun minä menen Tähtiklaaniin, pidän huolen, että te kaikki olette iloisia", julistin emon vatsan viereen käpertyen.
"Et sinä sinne vielä vähään aikaan mene", emo vastasi päälakeani nuolaisten. Pesään laskeutui hetkeksi hiljaisuus ja päätin juoda hieman maitoa, että jaksaisin jatkaa keskustelua. Juotuani huomani kaikkien soturien katsovan minua ja veljeäni.
"Haluaisin tavata muutkin siskoni ja veljeni. Varsinkin sen Karpalotähden", naukaisin mietteliäästi ja lähdin taas liikkeelle. Halusin kokeilla, olisiko isäni emoani lämpimämpi, joten kellahdin isäni tassujen juureen selälleni. Tassut olivat yllättävän lämpimät ja niissä oli voimaa. Emon kyljessä makoileminen oli mukavampaa, mutta isän tassujen juuressä makoileminen tuntui turvallisemmalta. Henkäisin syvään isäni tuoksua, josta puuttui pentutarhan täyttämä maidon voimakas tuoksu. Sen sijaan siinä oli raikas, toisella tavalla valloittava tuoksu. "Voitteko te jäädä tänne?" kysyin vuoroin isän, vuoroin Yrttikuiskeen silmiin katsoen. Tiesin kyllä, että heillä oli muutakin tekemistä, mutta olisi silti mukavaa viettää enemmän aikaa heidän kanssaan.

//Tuli? Yrtti? Setri?
//274 sanaa

Nimi: Hohdetassu

10.11.2018 20:01
Katselin Jääliljan perään sekavin mielin. Se, mitä soturi oli sanonut, oli ollut erittäin tunteellista. Mutta olin saanut vahvistuksen omiin ajatuksiini ja nyt minusta tuntui vahvalta, mutta samalta erittäin haavoittuvaiselta. Olin itseni johtaja. Voisin syyttää vain itseäni, kiittää vain itseäni. Minun täytyisi valita itse, vaikken tietäisi, kumpi vaihtoehto olisi parempi. Kun kääntyisin väärään uuntaan, palaisin takaisin ja kärsisin itse. Ei olisi ketään, joka olisi johdattanut minut vikaan, ja jota syyttää. Ei ketään, johon turvautua. Käännyin ympäri ja lähdin vaeltamaan tassujani juuri ja juuri maasta ajatuksissani nostellen kohti Tuuliklaanin leiriä. Annoin mustien -ja yhden valkoisen- tassujeni kuljettaa minua tuttua reittiä pitkin kohti kotiani piikkiherneiden ja kitukasvuisten pensaiden ympäröimässä leirissä. Suljin väsymyksestä kirvelevät jäänsiniset silmäni hetkeksi, mutta avasin ne pian kulkuni muuttuessa hoipertelevaksi. Sain taas kiintopisteen ja tasattua askellukseni. Kiihdytin askellustani hölkkään ja siitäkin vielä lujemmaksi, kunnes laukkasin pitkin nummia joka askeleella hieman pidemmälle kurottaen. Annoin mieleni tyhjentyä ja kylmänpurevan yöilman huumata minut. Pakkasen purema ilma kihelmöi nenänpäässäni ja antoi jaloilleni lisää voimaa. Venytin jalkojani jokaisella askeleella ja hengitin syvään sisään ja hitaasti ulos, kuten Havuviiksi oli minulle joskus ensimmäisenä oppilaskuunani opettanut.

Taivalsin auringon lehtisateisten säteiden osuessa vain hieman lämmittäen turkilleni kohti putousta. En tiennyt, miksi olin oikeasti alunperin lähtenyt leiristä omille teilleni seikkailemaan, mutta kai se johtui siitä, että tahdoin hetken rauhaa. Köhäisin muutaman kerran ja jatkoin matkaani. Tuuli puhalsi suuriin mustiin korviini ja pörrötti ohutta turkkiani. Loikkasin pois heinikosta timoteiden vatsakarvojani kutitellen polulle, jonka rajapartiot olivat polkeneet lukemattomien kuiden aikana mennessään Jokiklaanin vastaiselle rajalle. Katselin ympärilleni mitään sen kummampaa ajattelematta. Oli mukavaa ja hyvää tekevää olla joskus ajattelematta. Minulla oli ollut koko elämäni inhottava ongelma ajattelemisen kanssa. Ajattelin liikaa, mikä ei aina ollut niinkään hyvä asia. Olin viisas kissa, mutta vaivasin päätäni sellaisilla asiolla kuten muiden kissojen ajatukset, mikä oli ainakin omasta mielestäni melko turha asia. Kaikkialla ympärilläni oli kellertävää, vasemmalla näkyi jossain monen monen ketunmitan päässä Myrskyklaanin metsä. Edessä, ei enää niin kovin kaukana, oli Jokiklaanin lehtimetsä ja ennen sitä rotko, joka oli kuin joku suuren suuri kissa olisi raivostunut ja vetänyt maahan kynnellään suuren viillon, joka oli suuren suuri, kuten kissa itsekkin. Tai sitten se oli ollut vahinko, mutta sitä en oikein uskonut, ei kukaan nyt vetäisisi tuollaista rakoa maahan tuosta noin vain. Ellei kissa ollut tarpeeksi suuri, niin suuri, ettei sitä voinutkaan kuvitella, ja tuon rotkon tekeminen olisi ollut hänelle vain sama asia kuin pintanaarmun tekeminen sammaleeseen. No, rotkon toisella puolella oli joku harmaa hahmo. Höristin korviani, mutten kuullut kenenkään ääniä putouksen kuohun läpi. Voisin siis käydä sanomassa tuolle jokiklaanilaiselle muutaman sanan. Pudottauduin hieman alemmas, puoliksi kyyryyn ja astelin hiipimisen omaisesti lähemmäs rotkoa ja tuota kissaa. Lähemmäksi tultuani huomasin kummallisen punaisen nenän vaalean harmaassa kuonossa. Muuten kissa oli savunharmaa, naaras ilmeisesti. Jokiklaanilainen soturi höristi korviaan huomatessaan minut. Ravasin kyyryssä rotkon reunalle asti ja nousin sitten koko mittaani. Näin kaukaa katsottuna kissa näytti suunnilleen saman kokoiselta kuin minä.
"Mitäs tuijotat?" huusin harmaalle kissalle. Hän näytti kohottavan kulmiaan hieman.
"Katselenpahan vain", kissa maukui. Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni, vaikka tiesinkin, ettei tuo naaras huomannut sitä.
"Noh, jos vain katselet, voit kai tehdä jotain muutakin. Katseleminen on niin tylsää", nau'uin haasteen omaisesti savunharmaalle naaraalle ja istahdin sen merkiksi, että voisin jäädä tähän keskustelemaan hieman pidemmäksikin aikaa. Tai omalta osaltani tuo keskustelu olisi varmaan enemmänkin piikittelyä mistuttavaa, mutta mikäs siinä. Piikittely oli hauskaa, kunhan vain keksi jotain nerokasta.

//Marja?
//545 sanaa

Nimi: Setripentu

10.11.2018 10:20
Kuuntelin uteliaana isäni puheita, kun tuo kertoi veljestämme, joka oli joskus ollut pentu ja nyt on koko klaanin päällikkö
”Siistiä, veljemme on klaanin johtaja! Milloin me voimme tavata hänet?” henkäisin innostuneena vilkaisten vierelläni olevaa Pihtapentua, jonka ilmeestä pystyi nähdä hänenkin innostuneisuuden.
”Katsotaan, hänellä on nyt paljon kiireitä klaania johtaessaan”, Tulihenkäys vastasi kärsivällisesti. Samassa huomasin, kun pesän suulta kurkkasi joku vieras pienen ja solakan näköinen kissa. Hänen turkkinsa oli väriltään valkea ja siinä oli siellä täällä hieman kellertäviä laikkuja. Tuo vaihtoi muutaman sanan Tulihenkäyksen kanssa ja asteli sitten rennosti peremmälle ja istahti maahan minun ja Pihtapennun lähelle.
”Hei Setripentu ja Pihtapentu. Minä olen teidän tätinne, Yrttikuiske?” hän esitteli itsensä istauduttuaan maahan. Olin katsonut tulokssta hieman varuillani, mutta kun hän esitteli itsensä rentouduin.
”Hei Yrttikuiske”, Pihtapentu tervehti pirteästi katsoen naarasta hänen tummanvihreisiin silmiinsä.
”Mikä on sinun tehtäväsi Tuuliklaanissa?” utelin juuri tulleelta kissalta.
”Olen soturi, niin kuin isäsi ja emosikin. Metsästän Tuuliklaanille ruokaa ja tarvittaessa taistelen sen puolesta. Sellainen sinustakin jossain vaiheessa luultavasti tulee, ellet valitse parantajan polkua”, Yrttikuiske selitti tärkeänä. Vilkaisin Pihtapentua ja huomasin hänen kasvoillansa kummastuneen ilmeen.
”Mikä on parantaja? Ja mitä he tekevät?” siskoni kyseli kummissaan muilta.
”Parantajat auttavat loukkaantuneita tai sairastuneita kissoja ja saavat joskus viestejä Tähtiklaanilta”, Tulihenkäys kertoi. Kuullessani tuon viimeisen sanan uteliaisuuteni heräsi vielä enemmän.
”Tähtiklaani? Onko täällä muitakin klaaneja, kuin Tuuliklaani?” ihmettelin kummissani. Oliko lähellämme jokin toinenkin klaani? Vai voisiko niitä olla enemmänkin?

//Pihta? Tuli? Yrtti?
//227 sanaa

Nimi: Auroora

09.11.2018 19:48
Laventeliaamu: 26kp!

Sulkataivas: 54kp!

Karpalotähti: 21kp!

Pihtapentu: 19kp

Urhomieli: 17kp

Tulihenkäys: 13kp

Setripentu: 6kp

Hohdetassu: 18kp

Mahtivarjo: 6kp

Yrttikuiske: 7kp

Nimi: Yrttikuiske

09.11.2018 14:32
Olin hetki sitten käynyt kävelyllä, jotten joutuisi istuksimaan yksin leirissä sillä välin kun suurin osa klaanin sotureista oli partioimassa. Minä olin tällä kertaa saanut jäädä ulkopuolelle, mutta olin käynyt virkistämässä mieltäni kävelyllä. Kävely oli kyllä muuttunut jossakin vaiheessa juoksemiseksi, kun olin tahtonut hiukan irrotella ja vapauttaa itseni ajatuksistani. Olin saapunut leiriin hengästyneenä mutta silti virkistyneenä ja hyvällä tuulella.
Veljeni Tulihenkäys oli jokin aika sitten saanut lisää pentuja kumppaninsa Maahännän kanssa. En ollut vielä nähnyt kaksikkoa, vaikka heidän nimensä olinkin jo kuullut: Pihtapentu ja Setripentu. Olin onnellinen veljeni puolesta, että hän oli saanut lisää ilonpilkahduksia elämäänsä. Itseltäni ne kyllä puuttuivat vielä jossakin määrin, sillä en oikein kokenut löytäväni paikkaani klaanissa vieläkään. Karkotin mieleeni palaavat pahat ajatukset sivummalle ja lähdin kohti pentutarhaa, johon olin nähnyt veljeni pujahtavan jokin aika sitten. Nyt olisi toivottavasti hyvä väli käydä tervehtimässä uusia pentuja ja samalla myöskin veljeäni.
Saavuin pentutarhan suuaukolle ja haistoin maidon ja pentujen tuoksun. Sujahdin sisään ja näin pähkinänruskean Maahännän makuusijallaan lähettyvillään kaksi pentua. Toinen pennuista, kolli, oli tullut selvästikin isäänsä ja oli väriltään punaoranssi. Toinen oli Maahännän näköinen, pähkinänruskea.
"Hei, häiritsenkö? Ajattelin, että voisin tulla katsomaan uusia pentuja", naukaisin lämpimästi ja astelin peremmälle pesään.
Tulihenkäys kohotti katseensa pennuistaan ja hymyili hiukan.
"Hei, tule vain. Tässä ovat Setripentu ja Pihtapentu", kolli sanoi ja osoitti kumpaakin pentua vuorollaan.
"Hei, Setripentu ja Pihtapentu", sanoin ja istahdin heidän lähettyvilleen.
"Minä olen teidän tätinne, Yrttikuiske", esittelin itseni ja kohtasin kahden pennun katseet, toisen metsänvihreät silmät ja toisen tummat meripihkasilmät.

//Setri? Pihta? Tuli?
//241 sanaa

Nimi: Urhomieli

09.11.2018 14:01
Katsoin Mahtivarjoa mietteliäänä. Kolli näytti selvästi siltä, että aikoisi juosta karkuun heti oikean tilaisuuden tullen. Tai sitten olin kerrankin ihmeen kaupalla erehtynyt veljeni suhteen ja hän kerrankin tulla. Koskaan ei tietäisi, jos ei yrittäisi.
*Mihin suuntaan?* toistin päässäni Mahtivarjon kysymyksen. *Hyvä kysymys.*
Annoin tassujeni valita suunnan sen sijaan, että olisin vastanut Mahtivarjolle mitään. Toivon mukaan kolli seuraisi minua mukisematta. Se olisi tosin toiveajattelua, olihan kyseessä veljeni. Jostakin syystä minä nykyään enemmän ja enemmän kyseenalaistin veljeni tekemisiä ja menoja, sillä en kuullut hänestä paljoa mitään. Hän oli muuttunut paljon mystisemmäksi sen jälkeen, kun olin pääsyt soturiksi. Oli erittäin harmillista huomata kuinka minun pääsyni soturiksi oli rikkonut minun ja Mahtivarjon välit. En kuitenkaan ollut aikeissa sanoa asiasta veljelleni, sillä saisin vain uuden sanojen ryöpyn päälleni.
Tassuni kujettivat minut ja Mahtivarjon joen tuntumaan Tuuliklaanin rajalle. Rajan toisella puolella ei olle kenenkään maata, mutta joen toisella puolella oli taas Jokiklaanin maat. Olimme omalla tavalla uhkaavassa paikassa, sillä joki oli erittäin lähellä.
”Ehkä voisimme suunnata hiukan kauemmas joesta”, maukaisin hiljaa ääneen. Mahtivarjo kuitenkin asteli eteeni erittäin ärsyttävästi. En pysty edes kuvailla millainen ilme kollin kasvoilla oli.
”Mielestäni tämä on hyvä kohta. Mikä on? Etkö kestä hiukan jännitystä? Etkö kestä elämistä reunalla?” tuo maukui taas hiukan ivalliseen sävyynsä. Katsoin veljeäni tympääntyneenä, mutta luovutin hänen kanssaan keskustelemisen suhteen.
”Hyvä on. Jos niin kerran haluat, mutta voisimmeko vaikka antaa taitojemme puhuvan itsemme puolesta vai myönnänkin, että sinut tunnetaan erittäin oveliaana puhujana”, maukaisin matalasti. Mahtivarjo ei vastannut sanoihini, mutta perääntyi kuitenkin. Veljeni alkoi kiertää minua ympäri ja tiesin mitä seuraavaksi oli vastassa. Mahtivarjon vaaniminen näytti kuin hän metsästäisi riistaeläintä ja näytti siltä, että minä olin hänen kohteensa. Levitin hiukan jalkojani ja otin jämäkämmän asennon. Veljeni oli ehkä nopea, mutta minä olin vahvempi eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kaatua hänen taistelutaitojensa voimalla.
”Anna tulla parastasi”, murahdi matalasti haasteen omaisesti Mahtivarjolle.

// 300 sanaa
// Mahti?

Nimi: Tulihenkäys

09.11.2018 13:03
Pihtapennun innokas asenne vastaamisen suhteen oli ihailtavaa. Hänen seuraava kysymyksensä sai kuitenkin minut hymyilemään. Hän ei tiennyt oliko pentu klaanille tärkeä ja millä tavalla.
"Kaikilla klaanin kissoilla on oma merkityksensä. Te olette syntyneet syystäkin tähän klaaniin", maukaisin tyynesti. Hymyilin pennuille välissä pienesti. "Kaikki klaanin soturit ovat olleet joskus oppilaita ja kaikki oppilaat ovat olleet joskus pentuja."
Palasin hetkeksi ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun minä olin ollut pentu. Olin nähnyt klaanin silloin aivan erilaisessa valossa. Silloin se ei ollut ollut niin upea ja erikoinen. Se oli lähinnä elokas rauhaton yhtä aikaa. Kissat juoksivat paikasta toiseen ja minua hiukan hermostutti ajatus itsestäni juoksemassa niin pienenä niiden kaikkien suurien kissojen joukossa. Mutta taas toisaalta olin aina valmis uuteen seikkailuun ja uusiin haasteisiin.
"Jopa klaanimme päällikkö, Karpalotähti, teidän veljenne on ollut pentu. Ja katsokaa mihin hän on päässyt. Pennut ovat klaanimme tulevaisuus ja heidän merkityksensä on ainutlaatuisempi kuin kenenkään muun. Teistä voi tulla mitä vain, jos jaksatte opiskella ahkerasti päästyänne oppilaiksi", maukaisin rohkaisevasti ja innostavasti. Pyrin saamaan pentuni ajattelemaan itsensä erikoisina, mutta ei kuitenkaan liian erilaisina. Klaanissa on ollut pentuja moneen lähtöön ja jokainen kasvaisi omalla tavallansa, mutta en tahtoisi painottaa sitä liikaa vielä tässä vaiheessa. Toistaiseksi he voisivat vain keskittyä olemaan pentuja sekä leikkimään keskenänsä ja unelmoimaan tulevasta.

// 205 sanaa
// Pihta? Setri?

Nimi: Mahtivarjo

08.11.2018 17:22
Siristin silmiäni Urhomieltä katsellessani. Miksi hän nyt yhtäkkiä tuli luokseni? Ja jopa pyytämään minua kanssaan harjoitelemaan taistelua? En myöskään ymmärtänyt, miksi hän luuli minun suostuvan.
"Kovin ystävällinen ehdotus", murahdin pilkallisesti. "Varsinkin kun tiedän, että pidät itseäsi minua parempana soturina. Miksi mahtava Urhomieli haluaisi taistella kanssani, kun en koskaan tule olemaan hänen veroisensa?"
Niinhän Urhomieli oli sanonut. Hän oli pitänyt itseään valmiimpana soturiksi, kuin minua. Minä en ollut häntä yhtään huonompi missään, ehkä olin jopa parempi. Mutta hän kuvitteli olevansa niin mahtava, mahtavampi kuin minä voisin koskaan olla. Se kuitenkin muuttuisi, kun Kalmalilja vähän avittaisi minua. Olin tavannut hänet rajalla muutaman kerran, ja siitä oli todella ollut hyötyä minulle. Opin, miten kuolonklaanilaiset taistelivat. He eivät antaneet armoa, eikä minunkaan pitäisi. Kerran naaras oli opettanut minulle kestävyyttä. Lukuisat naarmut ja haavat olin kuitannut vain sillä, että olin tavannut ketun.
Olin vastaamassa kieltävästi, mutta tajusin, että silloin Urhomieli kuvittelisi, että pelkäsin hänen kanssaan taistelua. Ja muutenkin, jos harjoittelisimme taistelua, voisin osoittaa olevani siinä vähintäänkin yhtä hyvä kuin hän.
"Sinulla kävi tuuri kun olen hyvällä tuulella", murahdin pyöräyttäen silmiäni. "Tai... ainakin olin, ennen kuin sinä tulit. Nyt vain kohtalaisella. Aion kuitenkin suostua tähän ylen kohteliaaseen kutsuun tulla taistelemaan kanssasi."
Nousin laiskasti seisomaan ja venyttelin hieman, luoden katseeni sitten taas veljeeni.
"Minne lähdemme?" kysyin kyllästyneellä äänellä, vaikka osin odotinkin taisteluharjoituksiamme.

//Urho?
//215 sanaa

Nimi: Hohdetassu

08.11.2018 15:01
Hölköttelin pakkasen puremien, lakastuneiden ja katkeilleiden heinien joukossa kohti minun ja Jääliljan yöllistä tapaamispaikkaamme. Tällä kertaa mukana olisi myös joku muu, vieras. Ilman lehtikatoa ennustava kylmyys nipisteli nenääni ja poltteli keuhkojani. Olin juuri niellyt annoksen hunajaa, joten viima ei yskittänyt minua, kuten se normaalisti teki. Ruusupiikki sanoi, että astmani pahenisi lehtikatona. Odotin lehtikatoa siis vielä enemmän kauhulla. Hidastin juoksuni reippaaksi kävelyksi, kun pieni puiden ja piikkiherneiden ympäröimä aukea ilmestyi näköpiirini reunoille. Hymyilin itsekseni miettien, kuka olisi kissa, jonka Jäälija oli tuonut mukanaan. Lähempänä aukeaa näin kaksi hahmoa, tutun likaisen valkoisen ja tummanharmaan, kookkaan kollin. Kiihdytin tahtiani jäänsiniset silmät tummanharmaassa kissassa kiinni. Yritin tunnistaa kissaa. Lähempänä näin näin vihreät silmät. Astelin otsa hieman kurtussa vielä lähemmäksi ja näin kaksi viiltoa vasemman silmän päällä. Henkeni melkein salpautui hetkeksi, kun kaksi lankaa yhdistyivät pääni sisällä ja tajusin, kenet Jäälilja oli tuonut mukanaan. Suuni aukesi hämmästyksestä ja kunnioituksesta koko metsän mahtavinta kissaa, Viiltokaaosta kohtaan. Jähmetyin muutaman hännänmitan päähän kaksikosta ja vilkaisin nopeasti Jääliljaa. Naaraan jäiset silmät olivat mitäänsanomattomat. Jos niistä jotain pytyi päättelemään, olisin voinut olettaa tämän olevan ainakin jollain tasolla oleva ylpeä minusta. Viiltokaaos nosti käpälänsä ylös ja viilsi ilmaa ilkeän näköisesti. Säpsähdin liikettä hiukan. Heilautin korviani ja jänitin lihakseni ryhdistäytyen. En minä mikään säikky hiiri ollut. En juoksisi pakoon heti, kun joku paljastaisi kyntensä. Enkä nolaisi itseäni Viiltokaaoksen edessä, en, vaikka kolli näyttikin melkein kaksi kertaa suuremmalta kuin minä. Otin sinisiin silmiini kylmän ja hieman haastavan ilmeen. Siristin muutenkin hieman viirumaisia silmiäni ja käänsin katseeni Jääliljaan. Kuolonklaanilainen soturi hymyili hieman toista suupieltään nostaen, tai sitten se oli irvistys. Sitten hän käänsi päänsä Viiltokaaokseen päin.
"Tässä on Hohdetassu", Jäälilja kertoi. Nyökkäsin päätäni hieman. Viiltokaaos siristi silmiään tuijottaen minua arvostelevasti. Toivoin, etten joutuisi Kuolonklaanin varapäällikön arvosteluissa miinuksen puolelle. Ainakaan paljoa. Jäälilja käänsi jäisillä liekeillä käyvät silmänsä minuun.
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras maukui. Siristin silmiäni. Minua ärsytti se, kuinka Jäälilja joskus osoitti ajattelevansa, etten minä tiennyt mistään mitään ja kaikki tuli selittää minulle pilkkua myöten. Kyllä minä tiesin, kuka oli kaikkien viiden maanpäällisen klaanin pelottavin ja uhkaavin kissa. Ei sitä tarvinnut selittää.
"Tiedän kyllä", mau'uin nopeasti tuhahtaen. Jos Viiltokaaos ei olisi ollut paikalla, olisin kivahtanut naaraalle jotain vahvempaa, mutta tummanharmaan soturin läsnä ollessa se ei ollut sopivaa. Kolli käänsi katseensa minuun ja värähdin hieman niiden osuessa omiini. Jotenkin Viiltokaaoksen katse tuntui minusta epämiellyttävältä ja tukalan olon tuovalta.
"Oliko se tässä?" Viiltokaaos murahti ja käänsi vihreät silmänsä Jääliljaan. Kurtistin kulmiani. Olin odottanut tältä tapaamiselta enemmän. Ehkä taisteluesitystä. Jotain.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", Jäälilja ilmoitti silkkisellä äänellä ja heilautti häntäänsä pakkasen terävöittävässä ilmassa. Viiltokaaos nyökkäsi minimaalisesti ja ilmeettömästi. Tummanharmaa soturi käänsi vihreät silmänsä minuun. Hänen lihaksensa jännittyivät aavistuksen verran ja hän asteli muutaman askeleen minua kohti. Kolli pysähtyi lähelleni niin, että viikseni melkein koskettivat hänen viiksiään. Välimatkaa oli vain muutama hiirenmitta. Siristin silmiäni näyttämättä päälle päin ihmetystäni. Jos olisin voinut kelata aikaa, olisin kelannut sitä siihen kohtaan, jossa jotain tapahtuisi ja Viiltokaaos tekisi, mitä hän aikoi tehdä. Entisen jokiklaanilaisen silmät siristyivät aavistuksen verran ja hän kumartui puoleeni.
"Minä olen johtajasi", Viiltokaaos maukui korvaani niin, että pitkät karvani korvien suojana värisivät kutitellen kollin hengityksestä. Väräytin korviani ja astuin askeleen taaksepäin kuolonklaanilaista halveksuvasti tuijottaen. Kyllä, Viiltokaaos oli mahtava, mutta minulla oli vain yksi johtaja. Ja se olin minä. Kukaan muu ei päättänyt minun asioistani, minä en tehnyt mitään ilman omaa suostumustani. Puristin suuni kiinni jäänsiniset silmät Viiltokaaoksessa. Kolli viilsi ilmaa harmaat kynnet paljastuen. Tuijotin Viiltokaaosta mitään tekemättä. Viiltokaaos lähti häntäänsä heilauttaen pois päin. Hyvästelemättä Kuolonklaanin varapäällikkö lähti matkaamaan kohti leiriään. Käänsin katseeni Jääliljaan. Minulla oli vaalealle naaraalle muutama kysymys.
"Kuka on minun johtajani?" mau'uin Jääliljan silmiä tuijottaen. Tahdoin tietää naaraan mielipiteen johtaja-asiasta, vaikka sisimmässäni oikeasti tiesinkin, kuka johtajani oli. Halusin vain vahvistuksen. Tai vastaväitteen, jonka todistaa vääräksi.
"Ja kuka sitten, kun olen soturi?", kysyin harmaakuonoista naarasta mulkoillen.

//Jää?
//620 sanaa

Nimi: Pihtapentu

07.11.2018 21:17
”Keitä te olette? Ja missä minä olen?” veljeni Setripentu inahti takaani. Olin innokas vastaamaan, vaikka tietoni olivatkin hieman puuttelliset.
"Minä olen Pihtapentu, siskosi", vikisin ja vetäisin henkeä ennen kuin jatkoin. "Tässä on emomme Maahäntä ja isämme Tulihenkäys", jatkoin ja täytin taas keuhkoni ilmalla. "Tulihenkäys on tosi tärkeä kissa täällä", ilmoitin ylpeästi isäni jalkoja vilkaisten. "Me olemme Tuuliklaanissa ja minun silmäni muistuttavat isän silmiä", kerroin tällä kertaa henkeä välissä vetämättä. "Tuuliklaani suojelee ja ruokkii meitä, vaikka oikeastaan emo ruokkii meidät", kummastuin. Miten Tuuliklaani ruokki meidät, jos Maahäntä teki sen? Se ei käynyt järkeen. Maahäntä kumartui puoleeni lempeä ilme kauniilla, sileillä kasvoillaan. Sellaiset kasvot minäkin halusin, mutta tietysti isäni silmiä muistuttavilla, vihreillä silmillä.
"Klaani ruokkii minua ja kun minä saan ruokaa, voin antaa teille maitoa", emo selitti. Täyteläinen neste oli siis maitoa. Palaset alkoivat loksahdella vähitellen kohdalleen. Maito oli meille pennuille lahja emolta ja koko muulta Tuuliklaanilta. Oletettavasti emokin kuului Tuuliklaaniin. Jos se oli lahja koko Tuuliklaanilta, se oli myös lahja isältä.
"Tuleeko minusta joskus yhtä kaunis kuin sinusta?" kysyin Maahännältä hieman epäillen.
"Tulee, tai kauniimpi", naaras vastasi melkein heti. Kurtistin kulmiani. Miten se oli muka mahdollista?
"Entä yhtä tärkeä Tuuliklaanille kuin isä?" jatkoin epäröiden, sillä oikeastaan tiesin, ettei minusta tulisi. Isä oli niin paljon minua voimakkaampi.
"Kaikki kissat klaanissa ovat tärkeitä", Maahäntä vastaili kärsivällisesti. Taas sain hämmäsyä ja tuntea epäuskoa.
"Mutta eihän pieni pentu, joka ei osaa edes kävellä voi mitenkään voi olla niin tärkeä kuin suuri soturi, vai voiko?"

//Setri tai Tuli?
//239 sanaa

Nimi: Sulkataivas

07.11.2018 07:47
Olin erittäin hämmentynyt. Karpalotähti oli juuri nimittänyt minusta Turmatassun mestarin.
*Hän ei varmaankaan ole unelma oppilas*, ajattelin itsekseni. Käänsin katseeni valkoiseen kolliin.
"Turmatassu! Tule tänne!" huusin oppilaalle. Tämä kääntyi katsomaan minua.
"Miksi?" tämä kysyi. Huokaisin.
"Tule tänne nyt!" säikähdin hiukan itsekin kuinka tiukalta kuulostin. Se näytti tehoavan, sillä Turmatassu käveli luokseni. Laiskasti kylläkin.
"Mitä asiaa?" oppilas kysyi selvästi tylsistyneenä.
"Me lähdemme tutkimaan reviirin", naukaisin tönäisten Turmatassua kohti uloskäyntiä. Hän lähti hiljaa mutisten liikkeelle.
*Voi Karpalotähti, kenen mestariksi sinä minut laitoit*, ajattelin astellen ulos Turmatassun takana.

Kävelin takaisin leiriin Turmatassu perässäni.
"Lähdemme myöhemmin saalistamaan. Ole valmis", tokaisin tiukasti lähtien etsimään Piiskukynttä. Löysin hänet pian.
"Onnea uudelle mestarille!" kolli naukaisi heti. Huokaisin samalla kun istuin hänen viereensä.
"En nyt tiedä olenko kovin onnekas", naukaisin. Piiskukynsi katsoi minua hämmästyneenä.
"Turmatassu ei kunnioita vanhempia, ei näytä piittavan säännöistä ja tekee kaikkensa että minä ärsyynnyn", selitin.
"Huhhuh", Piiskukynsi naukui pudistellen päätään.
"Lähdemme vielä kohta saalistamaan... Saa nähdä mitä siitäkin tulee", valitin kollille. Tuo näytti ymmärtävän minua. Tai ainakin yritti.

//167 sanaa

Nimi: Setripentu

05.11.2018 19:35
Makasin rentona pehmeällä sammalpedillä emoni kyljessä kiinni. Haistoin koko ajan hänen ja siskon tutun tuoksun ilmassa, mutta myös jonkun toisen, jonka myös tunnistin jostain syystä. Kuulin myös joidenkin puhetta.
”Olen Tulihenkäys, sinun isäsi. Miltä maailma sinusta näyttää nyt kun näet sen kaikessa komeudessaan?” kuulin erään äänen sanovan jostain.
”Värikkäältä - ja todella erikoiselta”, kimeä ja hieman heikko ääni puhui. Ehkä ääni kuului Pihtapennulle, eli siskolleni? Yhtäkkiä en nähnytkään enää pelkästään tylsää pimeyttä, vaan tuli jokin niin kirkas valo, että se särki kamalasti silmiäni. Hitaasti ja vähitellen aloin erottaa hieman jotain hahmoja, kummatkin hyvin pörröisen näköisiä ja toinen oli aika suuri ja toinen taas suurinpiirtein minun kokoiseni. Kaikki oli kuitenkin vielä hieman epätarkkaa ja kirkkaan näköistä. Taisin avata juuri silmäni. Siirsin katseeni ihmeessäni etutassuihini maatessani sammalpedillä. Olin väriltäni punaoranssi, mutta oikea etutassuni oli valkea ja sen polkuanturat olivat vaaleanpunaiset. Pidin kovasti turkinväristäni, punaoranssista tuli jotenkin pirteä olo. Sellainen haluankin olla. Venyttelin nopeasti ja nousin sitten hieman jäykästi seisomaan. Kun nostin katseeni uudestaan ylös päin tassustani, kaikki ympärilläni oli selvästi tarkentunut. Katselin hetken uteliaana ympärilleni kummallisessa paikassa, jossa oli siellä täällä muutamia makuualustoja. Sitten siirsin katseeni tuohon suuren näköiseen hahmoon ja tajusin hänenkin katsovan minua.
”Ai, sinäkin olet avannut silmäsi”, hän maukui matalalla iloisen kuuloisella äänellään minulle. Nyökkäsin hieman varovaisesti.
”Keitä te olette? Ja missä minä olen?” kysyin kummissani. Pääni oli kysymyksiä täynnä ja maailma näytti kovin ihmeellisesltä silmissäni.

//226 sanaa
//Pihta? Tuli?

Nimi: Tulihenkäys

05.11.2018 08:31
Astelin sisälle leiriin Ylväsliekin ja Piiskukynnen kanssa. Riista oli selvästi vähenemässä, mutta metsästyspartiomme oli silti onnistunut löytämään klaanille jotakin syömisen arvoista. Ylväsliekki kantoi suussaan vesimyyrää ja minä Piiskukynnen kanssa melko pientä rusakkoa. Se oli täytynyt olla tämän viherlehden poikasia. Suuntasimme tuoresaaliskasalle ja jätimme tuomisemme siihen.
Nyökkäsin kahdelle soturille myöntyvän merkin poistumiseksi. Lovijuova oli määrännyt minut tämän metsästyspartion johtoon ja olin siitä jossakin mielin onnellinen. Enää sillä ei tosin ollut niinkään suurta merkitystä. Nuorempana olisin koko ajan tahtonut enemmän vastuuta, yrittäen näyttää muille olevani aivan yhtä hyvä soturi kuin he.
Puhalsin ilmaa suustani huokauksen ja naurun välimaastosta. Olin nyt vapaa partion johtamisesta ja voisin uudelleen käydä tervehtimässä perhettäni. Toki olin vieraillut heidän luonaan useinkin, mutta pennut olivat vielä pitäneet silmiänsä kiinni. Totta kai antaisin heille sen ajan, mitä he tarvitsisivat, mutta tahtoisin jo kovasti nähdä jälkikasvumme silmät. Ne kun kertoivat kissasta yllättävän paljon.
Mietteneeni lähdin tyynesti suuntaamaan kohti pentutarhaa.
"Hei", maukaisin päästyäni sisälle. Aivan ensommäiseksi loin hymyilevän ja lämpimän katseen kumppanilleni Maahännälle, sillä tahdoin naaraan tietävän kuinka paljon hän merkitsi minulle.
"Oletko nukkunut hyvin", astelin naaraan luo ja puskin tätä hellästi. Naaras päästi kurkustansa syvää kehräystä, kunnes kuulin pienen maukaisun viereltämme. Käännyin katsomaan äänenlähdettä ja totesin sen Pohtapennuksi. Hetken ajan olin oelännyt astuneeni pennun päälle, sillä ääni oli ollut niin kimeä. Huomasin kuitenkin naaraan silmien olevan auki ja täynnä ihmetystä. Hymyilin myös Pihtapennulle.
"Olet ilmeisesti avannut silmäsi", maukaisin tyytyväisenä. "Olen Tulihenkäys, sinun isäsi. Miltä maailma sinusta näyttää nyt, kun näet sen kaikessa komeudessaan?"

// 242 sanaa
// Pihta? Setri?

Nimi: Urhomieli

04.11.2018 22:37
En uskonut yhdenkään sisarukseni olevan vielä täysin kunnossa Naalitähden kuoleman jälkeen tai sitten he saivat peitettyä sen hyvin. Hänen kuolemaastaan on mennyt jo puoli kuuta, mutta välillä hänen viimeiset sannsa palasivat kummittelemaan mieleeni.
*Ja mitä teihin kahteen tulee, näen teidät astelemassa erimielisyyksistänne huolimatta rinnatusten vielä pitkän ajan kuluttua kohti taistoa puolustamassa synnyinklaanienne. Yhdistettynä Mahtitassun nokkeluus ja Urhomielen rohkeus, olette voittamattomia. Täydennätte toinen toistanne ja yhdessä luotte hurjimman kaksikon mitä Tuuliklaani on koskaan nähnyt*, isäni sanat kaikuivat päässäni. Jostakin syystä kävin nou kyseiset sanat lävitse joka ilta ja olisin voinut väittää osaavani ne ulkoa etu- ja takaperin. Erona tosin, että veljeni ei ollut enää Mahtitassu vaan tunnettiin Mahtivarjona. En voinut uskoa kuinka sopivan nimen veljeni oli saanut. Samoin Ylväsliekki. Olivatko ne olleet isäni toivomat nimet? Hänhän oli sanonut sisaruksilleni ilmaisevan vielä ennen kuolemaansa Jarpalopunalle - nykyiselle päällikölle, Karpalopunalle - hänen toiveensa heidän soturinimistään.
Huokasin, sillä tiesin isäni olleen oikeassa kaikesta huolimatta. Vaikka kuinka antaisin ajatuksieni karkaavan hänen sanoistansa, palaisin niihin ennen pitkään uudestaan. Minä ja Mahtivarjo annoimme erimielisyyksiemme vain valua väliimme. Minun tulisi muuttaa se vielä, kun minulla oli mahdollisuus. Nousin ylös viileältä maalta ja lähdin etsimään veljeäni, löytäen hänet läheltä klaaninvanhinten syvennystä ties mistä syystä.
"Veli", maukaisin astellessani hänen luokseen. "Minulla on sinulle asiaa."
Mahtivarjo kääntyi katsomaan minua silmät viirulla. "Mikä suikaan sinun huomiosi näin puolen kuun jälkeen? Muistutko yhtäkkiä, että inulla oli veli? Voi, viimeaikaiset tapahtumat taisivat pehmentää aivojasi entisestään."
Yritin olla välittämättä myrskyllisestä ivasta, joka hänen sanoistansa tihkui.
"Itseasiassa ajattelin kysyä sinua kanssani harjoittamaan taistelutaitoja. Mikäli siis vain osaat yhä taistella kuin ennenkin", maukaisin hiukan rintaani röyhistäen. Jos veljeni ei nyt tarttuisi tarjoukseeni, en tietäisi mitä tekisin.

// 267 sanaa
// Mahti?

Nimi: Pihtapentu

04.11.2018 20:59
Nuolaisin huuliani ja nielaisin viimeiset kulaukseni lämmintä, paksua, täyteläistä nestettä. Työnsin kuitenkin pääni vielä pehmeään, karvaiseen möykkyyn edessäni. Nuuhkaisin syvään ja rauhoittavan tuttu tuoksu sai lihakseni rentoutumaan. Yhtäkkiä möykky kuitenkin kierähti kauemmas ja kaaduin naama edellä kovalle maalle. Inahdin säikähtäneenä. Jokin terävä osui selkääni. Rauhallinen pimeys katosi ja kylmä, silmiäni särkevä valo tulvi päin näköäni. Ensin oli vain kirkkaus. Sen jälkeen aloin erottaa jotain tummaa edessäni. Näkemäni tumma möykky oli minua vain hieman isompi. Hetken päästä huomasin jo, ettei möykky ollutkaan niin tumma. Se oli kirkkaampi kuin allani oleva maa. Punaisen oranssi. Möykky, luultavasti Setripentu oli kai se terävä asia, joka minua oli pistänyt. En kuitenkaan ymmärtänyt, miten tuollainen pörröisen näköinen olento olisi voinut satuttaa minua. Siirsin katseeni Setripennusta johonkin tällä hetkellä ajankohtaisempaan. Itseeni. Minun pitäisi tutkia itseäni, ennen kuin tutkisin muita. Tassut olivat ruskeat, mutta niissä oli myös hyvin suloista vaaleanpunaista. Pidin vaaleanpunaisesta heti sen nähtyäni. Se tuntui pehemältä, mutta myös kirkkaalta ja iloiselta. Venytin varpaitani ja esiin tuli jotain valkoista ja terävää. Setripennullakin taisi olla sellaiset ja siksi hän oli pystynyt pistämään minua. Oletettavasti hän oli luullut minua hyväntuoksuiseksi isoksi möykyksi. Nostin katseeni ja yritin erottaa isoa möykkyä. Oli ärsyttävää, miten kaikki vähänkään Setripentua kauempana katosi valkoiseen sumuun. Inahdin saadakseni ison möykyn lähemmäksi. Se toimi yleeensä. Pian sumusta paljastuikin iso, minun väriseni olento. Se ei muistuttanut oikeastaan möykkyä enää. Se oli kuin minä, mutta paljon isompi.
"Olet avannut silmäsi!" olento ihasteli.
"Niin", inahdin pienesti. Ison olennon ääni oli paljon vaikuttavampi ja matalampi kuin omani, joka kuulosti heikolta ja korkealta. Pyöristin silmiäni.
"Millaiset ne..", aloitin ja haukkasin henkeä ennen kuin jatkoin. "Ovat?" lopetin ja henkäisin taas syvään. Tämä oli raskasta. Miten edessäni oleva olento pystyi olemaan noin voimakas?
"Ne ovat kauniit ja vihreät", hän kertoi. "Minä olen muuten emosi Maahäntä ja tuossa on veljesi Setripentu. Isäsi on Tulihenkäys. Hän on tärkeä kissa klaanissamme. Silmäsi muistuttavat kovasti hänen silmiään", Maahäntä ihasteli.
"Saanko minä nähdä hänet", kysyin niin innoissani, että sain koko lauseen sanottua kerralla. "Ja mikä on klaanimme?" kysyin edelleen innon vallassa.
"Saat nähdä isäsi myöhemmin. Hän on niin tärkeä, että hänellä on paljon tehtävää, mutta hän on käynyt täällä jo monta kertaa ja tulee varmasti taas pian. Klaanisi on Tuuliklaani ja Tuuliklaani suojelee ja ruokkii sinua ja joskus myöhemmin sinä suojelet ja ruokit sitä", emo selitti. Kurtistin silmiäni hieman pettyneenä ennen kuin keksin, mitä voisin tehdä.
"Mistä isä tulee?" kysyin toiveikkaana. Emoni näytti suunnan ja minä ryömin sinne suuntaan niin kauan kunnes emo sanoi, etten saisi mennä pidemmälle. Jäin tuijottamaan kohtaa, josta isä tulisi odotuksen ja onnen vallassa.

//Jos Tuli haluis tulla moikkaa pentui ni se ois nice tai sit vaik Setri? Tai joku muuki saa tulla
//419 sanaa

Nimi: Laventeliaamu

04.11.2018 20:34
"Onko meillä edes varsinaista syytä pitää suhdettamme salassa? Minun mielestäni sitä ei ainakaan tarvitse pitää piilossa klaanitovereiltamme", naukaisin lämpimästi Karpalotähdelle ja silitin päällikön poskea vaaleanharmaalla hännälläni, tuijottaen samalla suoraan ruskeaturkkista kollia suoraan tuon meripihkaisiin silmiin.
"Ehkä meidän pitäisi jo palata leiriin, koska minä lupasin lähteväni metsästyspartioon auringonhuipun aikaan", totesin hitaasti ja vilkaisin kullankeltaista auringoista, joka oli kohonnut jo miltein keskelle taivasta ja laski lämmittäviä säteilyjään ympärillemme. Karpalotähti vilkaisi itsekin aurinkoa ja nyökäytti sitten hieman vastahakoisesti päätään.
"Tule, lähdetään", kuiskasin kollille ja nousin itsekin vastahakoisesti ylös. Karpalotähti teki samoin ja sitten lähdinme rinta rinnakkain marssimaan leiriä kohti.
Emme olleet edes kulkeneet kovinkaan kauan, kunnes kuonooni osui jäniksen tuore ja vahva haju. Laskeuduin vaistomaisesti matalaksi ja lähdin hiipimään pienen kukkulan takana olevaa alamäkeä kohti, josta päin jäniksen haju tuli. Luimistin korvani ja siristin laventelinsinisiä silmiäni keskittyneesti. Sitten ponnistin loikkaan ja ojensin käpäläni suoriksi, napaten pullean jäniksen kynsiini. Katkaisin jäniksen niskat nopealla näykkäisyllä ja lausuin sitten nopean kiitoksen Tähtiklaanilta.
"Hyvä nappaus", Karpalotähti onnitteli saavuttuaan luokseni. Väläytin päällikölle lämpimän hymyn ja nostin jäniksen hampaisiini.
"Kiitos", mumisin suu täynnä karvaa ja lähdin sitten jatkamaan matkaa leiriä kohti Karpalotähti rinnallani.

//Karpalo? Tönkköö settii :D
//184 sanaa

Nimi: Karpalotähti

04.11.2018 16:18
“Siitä asti, kun pidimme Hiutaleturkin kanssa sinulle ja Urhomielelle ensimmäiset yhteisharjoitukset”, vastasin hiljaa ja tunsin kuinka hento puna nousi poskilleni. Laskin leukani naaraan päälaelle ja hengitin hänen laventelimaista tuoksuaan.
“Jokin sinussa sai mielenkiintoni heräämään”, sanoin ja kohdistin katseeni Laventeliaamun silmiin. “En vain vielä osaa sanoa mikä.” Nuolaisin kevyesti hänen otsaansa ja katsahdin sitten valkenevalle taivaalle. Hymy hiipi huulilleni. Tämä taisi olla elämäni paras hetki.
Laventeliaamu painoi päänsä lapaani vasten ja kysyi:
“Pitäisikö meidän palata jo leiriin, etteivät muut ala ihmetellä poissaoloamme?”
“Älä huoli”, sanoin virnistäen, “ei meitä kukaan juuri nyt kaipaa. Luota minuun.”
Laventeliaamu nyökkäsi ja käänsi katseensa edessäpäin avautuville nummille. Suljin silmäni pieneksi hetkeksi ja nautin. Nautin nousevan auringon ensimmäisistä valonsäteistä, hennosta tuulenvireestä turkillani sekä Laventeliaamun lämmöstä.
“Mitä me aiomme tehdä nyt jatkossa?” kysyin yllättäen ja katsahdin Laventeliaamuun, joka kääntyi nyt katsomaan minuun. “Tarkoitan siis, että pidämmekö tämän vielä salassa muilta?” Katselin naaraan kauniita laventelinsinisiä silmiä. Ehkä se oli se. Ehkä hänen katseensa oli se, mikä oli lumonnut minut aikoinaan.

//Laventeli?
//161 sanaa.

Nimi: Laventeliaamu

02.11.2018 13:05
“Se mitä sanoit minulle kokoontumisessa... Tarkoititko sinä todella sitä? Siis että omistat tunteita minua kohtaan?"
Vaikka olinkin arvannut jo, että Karpalotähti halusi puhua kanssani kokoontumisesta, yllätyin hieman hänen tavastaan puhua siitä. Hän ei vaikuttanut uskovan vielä sitä, että minulla oli tunteita kollia kohtaan, ja pelottavinta oli se että en tiennyt oliko tämä hyvä vai huono asia? Huonnoimmassa tilanteessa päällikkö sanoisi, että hän ei tunne samoin ja parhaassa tilanteessa hän sanoisi rakastavansa minua.
Nyökäytin hetken hiljaisuuden jälkeen päätäni ja laskin sitten visusti laventelinsiniset kasvoni maahan, koska en tahtonut tuijottaa suoraan Karpalotähden silmiin kun hän antaisi minulle vastauksensa, mikä ikinä se olikaan. Ilma ympärillämme tuntui ritisevän jännityksestä, kunnes kuulin Karpalotähden avaavan suunsa.
“Selvä. Minä halusin vain kertoa, ettet ole yksin tunteidesi kanssa. Ja että jos minun kutsumiseni päällikkönimellä tuntuu sinusta vaikealta, voit sanoa minua ihan vapaasti vaikka vain Karpaloksi. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin.”
En ehtinyt edes henkäistä hämmästyksestä, kunnes Karpalotähti oli jo hivuttautunut lähemmäs minua ja kietonut tuuhean häntänsä vaaleanharmaan häntäni ympärille. Koko ruumiini alkoi vaistomaisesti täristä ja tunsin sydämeni rummuttavan rintaani vastan. Karpalotähdelläkin oli tunteita minua kohtaan!
"Laventeliaamu", Karpalotähti kuiskasi äänellä, joka sai niskakarvani nousemaan, "minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.”
"Voi Karpalotähti, minäkin rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta", kuiskasin ja painauduin kiinni rotevan päällikön turkkiin. Ruusuinen puna hohti poskillani ja koko vartaloni tärisi jännityksestä, mutta tämä hetki oli paras hetki elämässäni. Karpalotähti rakasti minua ja minä rakastin häntä.
"Minulla on itseasiassa ollut tunteita sinua kohtaan siitä asti kun pääsin oppilaaksi ja tutustuin Urhomieleen, jonka mestarina toimit sinä. Olit jotenkin todella urhea ja vahva soturi, joka ei pelännyt mitään ja minä ihailin sitä", selitin hieman nolostuneena ja nostin laventelinsinisen katseeni suoraan Karpalotähden meripihkaisiin silmiin, "mistä asti sinulla on ollut tunteita minua kohtaan?"

//Karpalo?
//285 sanaa

Nimi: Sulkataivas

31.10.2018 18:53
Oli jo myöhä, kun saavuimme takaisin leiriin.
"Onko tuo Karpalotähti?" Piiskukynsi kysyi yllättäen. Siristin silmiäni. Huomasin Karpalotähden hiipivän pois soturienpesästä.
*Laventeliaamu*, ystäväni nimi putkahti päähäni.
"Taitaa olla. Mennäänkö nukkumaan?" kysyin vaihtaen puheenaihetta.
"Mennään vain", kolli vastasi. Juoksimme hiljaa pesän eteen ja astuimme sisään. Näytti siltä, että kaikki nukkuivat, mutta epäilin Laventeliaamun olevan hereillä. Hiivimme omille paikoillemme. Pyörin hetken omalla paikallani, mutta päätin sitten nousta ylös. Astelin hiljaa Piiskukynnen luo.
"Voinko tulla nukkumaan viereesi?" kuiskasin Piiskukynnen korvaan.
"Tietenkin", Piiskukynnen uninen ääni vastasi. Hän väistyi hiukan jotta mahduin hänen viereensä. Laskin pääni Piiskukynnen tassun päälle. Tunsin kollin pään painuvan selkäni päälle. Ei mennyt kauaakaan, kun olin jo unessa.

"Katso kuinka ihania!" naukaisin Piiskukynnelle. Kolli kehräsi. Katsoin pentujamme. Niitä oli neljä. Kaksi kollia ja kaksi naarasta. Harmaita ja vaaleanruskeita. Osalla oli siniset silmät, ja osalla taas keltaiset. Kehräsin itsekin. Elämäni oli täydellistä! Minulla oli Piiskukynsi, pennut ja ystäviä. Mikään ei voisi mennä pieleen...

"Sulkataivas", kuulin Piiskukynnen äänen. Käännyin äänen suuntaan ja avasin silmäni.
"Huomenta", naukaisin.
"Huomenta", kolli vastasi. Nousin ylös ja venyttelin antaumuksella. Piiskukynsi naurahti.
"Mitä?" kysyin katsoen häneen tiukasti,
"Ei mitään", Piiskukynsi naukaisi kumartuen nostamaan sammalpaakun pois päästäni. Naurahdin itsekin.
"Eikö sinulla ole partio?" Piiskukynsi kysyi.
"Ai niin! Kiitos muistutuksesta!" naukaisin ja juoksin ulos. Ylväsliekki, Minkkimuisto ja Tähtimötassu olivat jo odottamassa.
"Anteeksi", nau'uin.
"Ei se mitään. Tule ensi kerralla ajoissa", Minkkimuisto vastasi ja asettui partion johtoon.
"Aika nopeasti alkoi löytyä lisää riistaa", naukaisin Ylväsliekille.
"Niinpä", hän vastasi. Merkitsin yhden rajan. Kävelimme jonkun matkaa ja kuuntelin toisella korvalla Minkkimuistoa ja Tähtimötassua. Yhtäkkiä Ylväsliekki säntäsi metsään. Pysähdyimme paikoillemme. Pian naaras tuli takaisin hampaissaan jonkin sortin lintu.
"Hyvä Ylväsliekki!" kehuin ystävääni. Tämä näytti tyytyväiseltä.
"Lähdetään takaisin leiriin", Minkkimuisto naukui.
"Selvä", vastasin ja käännyin ympäri.
"Onko sinulla tänään enää mitään partioita?" Ylväsliekki kysyi minulta, kun astuimme leiriin.
"Yksi saalistuspartio. Ei muuta", vastasin hänelle.
"Selvä", naaras naukui ja vei lintunsa tuoresaaliskasaan. Partiooni olisi vielä hetki. Kerkeäisin tehdä vielä jotain muuta. Katsahdin leiriin ja etsin katseellani Piiskukynttä. En nähnyt häntä missään.
*Jospa hän on mennyt Herukkatassun kanssa harjoittelemaan*, ajattelin. Kohautin olkiani ja menin leirin reunalle istuskelemaan. En kuitenkaan osannut olla kauaakaan paikoillani vaan lähdin ulos leiristä. Käännyin kuitenkin heti takaisin. Ja kävin ilmoittamassa Liskoloikalle, että menisin jo edeltä saalistamaan.
"Hyvä on. Me tulemme sitten myöhemmin. Älä turhaan jää odottamaan meitä", valkea kolli vastasi. Kiitin ja juoksin ulos leiristä. Pysähdyin hetken päästä ja haistelin ympärilleni. Hiiren haju työntyi sieraimiini. Kyyristyin ja lähdin seuraamaan hajua. Pian näin hiiren. Se istui selin minuun. Tarkistin tuulen suunnan ja totesin sen olevan minun edukseni. Hiivin hiukan lähemmäksi. Sitten heilautin häntääni. Loikkasin suoraan hiiren niskaan ja annoin sille tappavan iskun. Hiiri valahti veltoksi. Katselin sitä tyytyväisenä. Tiesin että en ollut paras saalistuksessa, mutta olin kyllä kehittynyt oppilasajoiltani. Lepakkoliidon ansiosta. Päätin kaivaa hiirelle kuopan maahan ja lähteä etsimään uusia saaliita. Kaivoin sille pienen kupan ja pudotin hiiren sinne. Sitten peitin sen niin, että sitä ei enää näkynyt. Lähdin jatkamaan matkaa. Hetkeen en haistanut mitään, mutta sitten sieraimiini tulvi jäniksen haju. Kyyristyin heti matalaksi ja höristin korviani. Lähdin hiipimään eteenpäin. Pian näin jäniksen. Se oli noussut kahdelle jalalle ja näytti kuuntelevan tarkkaan. Päätin toimia ennen kuin se häipyisi. Lähdin juoksemaan sitä kohti. Kani kerkesi juosta karkuun muutaman ketunmitan, mutta sitten sain sen kiinni ja puraisin sitä kovaa. Pidin kovaa kiinni ja päästin irti vasta kun jänis oli aivan veltto. Katsoin saalista tyytyväisenä ja lähdin kohti paikkaa mihin olin jättänyt hiiren.
*Olipa hyvä saalis*, ajattelin. Kaivoin hiiren ylös ja nostin sen suuhuni. Lähdin astelemaan kohti leiriä.

"Hyvä saalis Sulkataivas!" Lepakkoliito kehaisi, kun laskin saaliit tuoresaaliskasaan.
"Kiitos", naukaisin hymyillen.
"Miten muuten on mennyt?" naaras kysyi. Istuin hänen viereensä.
"Ihan hyvin", vastasin.
"Miten sinä ja Piiskukynsi?" Lepakkoliito kysyi suoden minulle hymyn.
"Hyvin. Olemme hiukan suunnitelleet pentuja..." vastasin hiukan vaivaantuneesti.
"Ihanaa! Milloin?" Lepakkoliito näytti innostuvan. Naurahdin.
"Ei vielä hetkeen. Mutta ehkä kohta", vastasi hymyillen.
"Onnea teille", Lepakkoliito vastasi ja nousi ylös.
"Minun täytyy nyt mennä", naaras vastasi ja asteli pois. Jäin hetkeksi siihen miettimään oppilasaikojani. Hymyilin itsekseni, mutta nousin sitten ylös. Lähdin etsimään Ylväsliekkiä, Laventeliaamua tai Piiskukynttä. Löysin Ylväsliekin oppilaidenpesän luota.
"Hei. Kelpaako seura?" kysyin istuen ystäväni viereen.
"Kelpaa. Eikö olisi ihanaa jos olisi oppilas?" Ylväsliekki huokaisi.
"Kyllä varmaan", vastasin.
"Haluaisitko sinä ikinä päälliköksi? Tai varapäälliköksi?" ystäväni kysyi seuraavaksi. Mietin hetken.
"Kyllä. Haluaisin olla päällikkö", vastasin hetken mietinnän jälkeen.
"Minäkin", Ylväsliekki vastasi.
"No, sitten kun minusta tulee päällikkö, voin harkita sinua..." virnistin.
"Vai harkita!" Ylväsliekki naurahti tönäisten minua. Nauroin ja tönäisin takaisin.
"Jos saisin päättää elämäni, minulla olisi pentuja Piiskukynnen kanssa, sitten oppilas, varapäälliköksi ja päälliköksi", selitin Ylväsliekille.
"Minä en välttämättä haluaisi pentuja", naaras vastasi.
"Miksi?"
"En tiedä. Ehkä en ole vain emo ainesta. Mutta sinä olet", Ylväsliekki naukui. Hätkähdin.
"Olenko muka sinun mielestäsi?" kysyin. En ollut ajatellut mitään tuollaista. Olin kuvitellut itseni vain tavallisena emona pennuille. En mitenkään erikoisena.
"Olet", Ylväsliekki väitti.
"Oletko syönyt tänään mitään?" kysyin nopeasti ennen kuin Ylväsliekki jatkaisi.
"En. Oletko sinä?"
"En. Mennään hakemaan jotain", vastasin nousten nopeasti ylös.
"Kelpaisiko hiiri?" Ylväsliekki kysyi. Nyökkäsin ja nostin hiiren kasasta. Palasimme äskeiselle paikallemme. Haukkasin palasen.
"Herkullista", sössötin suu täynnä hiirtä. Ylväsliekki otti itsekin palan.
"Ihan tavallista", hän vastasi ja otti toisen palan. Ei mennyt kauan kun hiiri oli jo syöty. Hautasimme luut maahan. Sitten aloin sukia Ylväsliekin turkkia. Samalla mietin meidän ystävyyttämme. Emme olleet ikinä riidelleet mistään. Olimme tunteneet jo aika kauan Ylväsliekin kanssa. Oppilasajoista lähtien. Sain Ylväsliekin turkin pestyä. Sitten hyökkäsin omani kimppuun. Kun lopetin, nostin katseeni ystävääni. Tämä katsoi leirin kissoja.
"Kävitkö jo siellä partiossa?" hän kysyi yllättäen.
"Tavallaan. En mennyt ollenkaan. Kävin itse saalistamassa", selitin.
"Tuliko mitään saalista?" hän kysyi.
"Hiiri ja jänis" vastasin.
"Jänis?" Ylväsliekki kysyi selvästi yllättyneenä.
"Niin", vastasin. Samassa katseeni kiinnittyi leirin sisäänkäyntiin. Piiskukynsi astui sisään perässään Herukkatassu.
"Minun täytyy mennä", tokaisin nopeasti ja hölkkäsin Piiskukynnen luo.
"Hei", naukaisin iloisena.
"Hei Sulkataivas", kolli vastasi yhtä iloisen kuuloisena.
"Oletko ollut koko päivän harjoittelemassa Herukkatassun kanssa?" kysyin nuolaisten kollin lapaa.
"Melkein", kolli vastasi hiukan väsyneen kuuloisena.
"Oletko jos syönyt?" hän kysyi. Katsoin häntä hiukan pahoittelevasti.
"Söin juuri. Mutta voin toki tulla ruokaseuraksi", vastasin. Piiskukynsi katsoi minua hymy suupielillään. Hymyilin takaisin ja lähdin kohti tuoresaaliskasaa.
"Katso jänis", Piiskukynsi naukui.
"Minä sain sen", ylpeilin.
"Hienosti napattu", Piiskukynsi naukaisi valiten kasasta linnun. Hän asteli jonkun matkan päähän ja asettui makaamaan. Minä laskeuduin hänen viereensä.
"Miten partiosi sujui?" Piiskukynsi kysyi haukaten nälkäisenä palan linnusta,
"Ihan hyvin. Minun piti myös mennä saalistuspartioon, mutta meninkin sen sijaan saalistamaan yksin", selitin.
"Saitko muuta kuin sen jäniksen?" kolli kysyi.
"Yhden hiiren", vastasin.
"Sehän oli hyvä saalis", Piiskukynsi naukui.
"Miltä tuntuu kun on oppilas?" kysyin yllättäen. Piiskukynsikin näytti hiukan yllättyneen kysymyksestä, mutta vastasi silti.
"On se välillä aika raskasta, mutta kyllä silti hauskaa. Saa opettaa muita nuorempia", Piiskukynsi vastasi. Nyökkäsin merkiksi että olin kuunnellut.
"Haluaisitko sinä ikinä päälliköksi?" kysyin. Olin jutellut tästä hetki sitten Ylväsliekin kanssa, mutta en antanut sen haitata.
"En oikein tiedä", kolli vastasi.
"Minä haluaisin. Mutta ennen sitä haluaisin pentuja sinun kanssasi", kehräsin. Kolli hymyili.
"Mentäisiinkö taas kävelylle?" Piiskukynsi kysyi.
"Viedään ensin no sulat klaaninvanhimmille", totesin ja nappasin osan sulista suuhuni.
"Hei", naukaisin astuen pesään.
"Ai hei Sulkataivas", Ukkosraita naukui.
"Toimme sulkia", Piiskukynsi naukui.
"Kiitos", Nurmihammas sanoi. Nyökkäsimme ja poistuimme pesästä. Lähdimme rauhallisesti kävelemään. Kävelimme hetken ihan hiljaa,mutta sitten Piiskukynsi avasi suunsa.
"Jos sinusta joskus tulee päällikkö, niin ei kai se vaikuta meihin?" hän kysyi selvästi hiukan hermostuneena.
"Ei tietenkään! Miksi edes ajattelet tuollaista?" vastasin heti.
"En tiedä", Piiskukynsi myönsi.
"Uskotko tosiaan, että pääsisin joskus päälliköksi?" kysyin. Se oli vain yksi minun unelmistani. En ollut kuvitellut, että se voisi toteutua.
"Toki. Kaikki on mahdollista", kolli vastasi. Hymyilin. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, mutta se ei haitannut minua. Välillä teki ihan hyvää olla hetki hiljaa.
"Minä rakastan sinua", kuulin Piiskukynnen äänen korvassani.
"Niin minäkin sinua", vastasin yhtä hiljaa. Yhtäkkiä kylmä tuulenpuuska piiskasi päin kasvojamme.
"Käännytäänkö takaisin?" kysyin Piiskukynneltä. Tämä nyökkäsi. Käännyimme ympäri ja lähdimme kohti leiriä. Tuuli laantui onneksi pian. Leiriin oli vielä jonkun matkaa.
"Ota kiinni!" huusin lähtien juoksuun. Kuulin Piiskukynnen askeleet takaani. Jalkani hakkasivat maata kun juoksin, yhä kovempaa ja kovempaa.
*Tästä alkaa tulla tapa*, ajattelin. Sitten hiljensin vauhtiani ja pian Piiskukynsi tupsahti viereeni. Huohotimme paikoillamme hetken ennen kuin jatkoimme matkaa.
"Olet nopea", Piiskukynsi tokaisi.
"Kiitos. Ei sinunkaan nopeutesi ole hullumpi", naukaisin kohteliaasti.
"En kuitenkaan päihitä sinua", kolli hymyili. Tönäisin häntä punastuen kehuista.
*Toivottavasti Piiskukynsi ei huomaa...* ajattelin. Jos hän huomasikin, niin ei ainakaan huomauttanut siitä. Pian leiri häämötti edessämme.
"Mennään", sanoin nopeuttaen askeleitani.
"Onko meillä kiire?" kolli kysyi ottaen minut kiinni.
"Ei varmaan", naukaisin hidasten taas. Haluaisin vain nopeasti takaisin leiriin.
*Miksi minulla on näin kiire?* ajattelin. Pakotin itseni kävelemään rauhallisesti.

//1392 sanaa

Nimi: Karpalotähti

31.10.2018 07:41
En saanut unta. En sen jälkeen, mitä Laventeliaamu oli sanonut minulle ennen ensimmäistä puheenvuoroani Puhujankivellä kokoontumisessa. Hän oli vastannut tunteisiini, tai no siis eihänhän tosin vielä tiennyt sitä, sillä en ollut ehtinyt vastaamaan hänelle, kun minut oltiin jo kutsuttu muiden päälliköiden luo.
*Nyt on aika*, päätin ja nousin ylös vuoteestani. Työnnyin ulos onkalostani ja suuntasin hiljaa soturien nukkumapaikoille. Etsin katseellani Laventeliaamun vaaleanharmaata - melkein valkoista - turkkia, kunnes löysin hänet käpertyneenä kerälle omaan vuoteeseensa. Hänen laventelinsiniset silmänsä olivat painuneet kiinni.
“Laventeliaamu”, sihahdin naaraan korvaan vastahakoisesti, sillä en olisi tahtonut herättää häntä kesken yöunien - etenkään kun takana oli pitkä ilta Nelipuilla.
Laventeliaamu raotti aavistuksen verran silmäluomiaan ja katsahti minuun hieman sekavan oloisena, ilmeisestikin yhä unen ja valvemaailman rajamailla.
“Laventeliaamu”, sanoin naaraan nimen toistamiseen, ja tällä kertaa hän havahtui. “Meidän on puhuttava. Kahdestaan.” Odotin että Laventeliaamu saisi kammettua itsensä ensin jalkeille ja siistiydyttä hieman, ennen kuin lähdin johdattamaan meitä nummille.
Kapusin sen mäen päälle, missä Naalitähti oli päästänyt irti viimeisestä hengestään. Se oli minulle merkityksellinen paikka. Istuuduin alas ja pyysin hännän huiskaisulla Laventeliaamua tekemään samoin. Naaras istahti viereeni, mutta piti huolen siitä, että väliimme jäi pieni hajurako.
“Tiedätkö, mikä paikka tämä on?” kysyin irrottamatta katsettani haalenevasta tähtitaivaasta.
“En”, Laventeliaamu vastasi ensin hetken mietittyään.
“Isoisä vietti täällä viimeiset hetkensä, ennen kuin hänet kutsuttiin Tähtiklaanin metsästysmaille”, kerroin hiljaa ja käänsin nyt katseeni naaraan laventelinsinisiin silmiin, jotka kimaltelivat kauniisti heikossa aamuyön kajossa.
Laventeliaamu nyökkäsi pienesti. Hän taisi jo aavistaa, minkä vuoksi minä olin todella kutsunut hänet tänne. En vain ollut löytänyt vielä oikeita sanoja.
“Se mitä sanoit minulle kokoontumisessa... Tarkoititko sinä todella sitä? Siis että omistat tunteita minua kohtaan”, sanoin kulmiani kohottaen. En tietenkään epäillyt naaraan sanoja, mutta pelkäsin kuulleeni väärin. En halunnut jättää mitään arvailun varaan.
Laventeliaamu nyökkäsi toistamiseen. Hän laski katseensa alas maahan.
Helpottunut hymy levisi kasvoilleni katsellessani naaraan alaspäin painunutta päätä. Hänellä siis todella oli tunteita minua kohtaan!
“Selvä”, sanoin rykäisten kurkkuani. “Minä halusin vain kertoa, ettet ole yksin tunteidesi kanssa.” Laventeliaamu nosti hämmästyneen katseensa minuun. Vastasin siihen nopealla hymyllä. “Ja että jos minun kutsumiseni päällikkönimellä tuntuu sinusta vaikealta, voit sanoa minua ihan vapaasti vaikka vain Karpaloksi. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin.”
Hivuttauduin lähemmäksi Laventeliaamua. Kiedoin varovasti häntäni hänen omansa ympärille ja hengitin naaraan rauhoittavaa laventelintuoksua keuhkojeni täydeltä.
“Laventeliaamu”, kuiskasin, “minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.”

//Laventeli?
//374 sanaa.

Nimi: Sulkataivas

29.10.2018 19:17
"Osaatko sinä vielä puhua?" havahduin Ylväsliekin kysymykseen.
"Mitä?" kysyin.
"Ei mitään", Ylväsliekki huokaisi. Pudistin päätäni.
"Maistuisiko hiiri?" kysyin Ylväsliekiltä. Naaras hymyili.
"Toki", hän vastasi nousten ylös. Astelimme rauhallisesti tuoresaaliskasalle ja valitsimme sopivan kokoisen hiiren. Loikimme hiukan kauemmaksi kasasta ja asetuimme sopiviin asentoihin. Annoin Ylväsliekin valita ensimmäisen palan. Meillä ei mennyt kauaakaan, kun hiiri oli tuhottu. Nuolaisin huuliani.
"Makoisa hiiri", naukaisin. Ylväsliekki nyökkäsi.
"Niinpä. Mentäisiinkö kävelylle?" Ylväsliekki kysyi nousten samalla ylös.
"Hyvä on", sanoin. Nousin nopeasti ylös ja juoksin ulos leiristä.
"Ota kiinni jos saat!" huusin Ylväsliekille olkani taakse. Käänsin pääni eteenpäin ja annoin vauhdin viedä mukanaan. Pysähdyin huohottaen.
*Tulinko tosiaan näin kauas?* ajattelin. Huomasin Ylväsliekin ilmestyvän viereeni.
"Juoksimme aika kauas. Tässähän menee raja", naaras totesi.
"Niinpä", vastasin. Jäimme hetkeksi vain istuskelemaan paikoillemme. Hetken päästä kuitenkin nousin ylös.
"Mennäänkö takaisin?" kysyin.

"Voisinko mennä Piiskukynnen luo?" kysyin Ylväsliekiltä. Naaras katsoi minua hiukan ihmeissään.
"Miksi edes kysyt?" hän ihmetteli. Punaistuin.
"No... kun..." änkytin.
"Mene jo", Ylväsliekki sanoi tuupaten minua. Katsoin häntä kiitollisena ja juoksin Piiskukynnen luo. Kolli istui yksin soturienpesän edessä.
"Hei", sanoin kehräten. Puskin päätäni Piiskukynnen lapaan ja istuin maahan hänen viereensä.
"Miten menee?" kysäisin.
"Hyvin. Miten sinulla?" Piiskukynsi naukui pehmeällä äänellä.
"Todella hyvin", vastasin nojaten kolliin.
"Kuvittele jos meillä olisi semmoisia pikku pentuja tässä vielä", haaveilin.
"Mm..." Piiskukynsi vastasi. Olimme hetken vain hiljaa.
"Haluaisitko lähteä kanssani kävelemässä?" Piiskukynsi kysyi.
"Kävin juuri Ylväsliekin kanssa juoksemassa, mutta totta kai voin tulla", naukaisin ja nousin ylös. Kävelimme ulos leiristä.
"Tiedätkö mitä Sulkataivas?" Piiskukynsi kysyi. Katsahdin häneen ja hidastin vauhtia.
"Ei kai mitään ikävää?" kysyin hieman hätääntyneenä.
"Ei mitään sellaista!" Piiskukynsi naukui nopeasti.
"Mitäs sitten?" kysyin vieläkin hieman hätääntyneeltä. Mitä asiaa Piiskukynnellä voisi olla?
"Minä vain... Rakastan sinua niin paljon", Piiskukynsi sanoi hiljaa. Päästin ilmat pihalle keuhkoistani. Olin huomaamattani pidättänyt hengitystäni.
"Niin minäkin sinua", vastasin tönäisten kollia.
"Hei!" hän huusi ja kaatoi minut maahan. Nauroin ja katsoin Piiskukynnen keltaisia silmiä. Kolli hymyili minulle lempeästi ja nousi ylös päältäni. Nousin myös ylös.
"Mennään leiriin", naukaisin. Lähdimme kohti leiriä.

//322 sanaa

Nimi: Laventeliaamu

27.10.2018 18:14
"Hei."
Laventelinsininen katseeni kohosi hitaasti pehmeästä ruohikosta, kun Karpalotähden tuttu ääni kuului edestäni ja siinähän ruskeaturkkinen päällikkö olikin. Olin ollut tähän asti kokoontumisen ajan yksin, koska ainoa ystäväni Sulkataivas ei ollut päässyt kokoontumiseen. En ollut muutenkaan kokoontumisesta kovin innoissani, koska en nauttinut näin monien kissojen seurassa olemisesta useimmiten ja ajatus siitä, kuinka jokainen paikalla oleva kissa voisi tuomita minua vapaasti, ahisti minua. Kun näin läheisimmän klaanitoverini - johon olin myös sattunut ihastumaan palavasti - ja tajusin saavani hetken aivan kahdestaan hänen kanssaan, helpotus huokui vartaloni läpi.
"Hei, mukava sinuakin nähdä", vastasin ujosti ja nuolaisin vaaleanharmaita rintakarvojani.
"Heti kun pääsimme tänne, menin juttelemaan Saniaistähdelle ja Minttusydämelle. Tihkutähteä ei ole näkynyt eikä hän maininnut kumppaniaan, joten Minttusydän on saattanut hakea henkensä ja päällikkönimensä ja noussut Varjoklaanin päälliköksi. He olivat hieman yllättyneitä päällikkyydestäni, koska olihan Hallasydän ollut varapäällikkönä ja täten hän olisi luonnollisesti noussut päälliköksi. Kerroin heille, että Hallasydän eläköityi ja Naalitähti nimitti minut sitten seuraajakseen", Karpalotähti selitti ja kääntyi sitten minuun päin, "tuntuuko sinusta oudolta kutsua minua Karpalotähdeksi eikä Karpalopunaksi?"
Yllätyin hieman kollin kysymyksestä, mutta rehellisesti sanottuna se tuntui todella oudolta. Oli niin outoa ajatella, että olin nykyään ihastunut klaanini päällikköön joka oli lukuisia kuita minua vanhempi, olihan hän ollut jo soturina kauan ennen oppilasnimitystäni
"On se outoa ja jotenkin olemme niin läheisiä, että sinun kutsuminen päällikönnimellä on vain... erilaista", lopetin lauseeni aika tönkösti ja laskin punastuneena katseeni maahan.
"Mutta minä en tahdo todellakaan että päällikkyytesi haittaa meidän ystävyyttämme. K-kai me olemme ystäviä?"
Tajusin heti, etten kysynyt tuota kysymystä ainoastaan Karpalopunalta, vaan myös itseltäni. Olimmeko me ystäviä? Minun silmissäni me olimme ainakin ystäviä, mutta tiesin myös sydämessäni että tahdoin olla jotain muutakin kuin ystäviä. Minulla oli palavia tunteita tuota kollia kohtaan, mutta pidin ne silti häneltä salassa.
"Sinun pitäisi varmaan mennä kohta Puhujankivelle muiden päälliköiden kanssa", huomautin varovaisesti, kun aavemainen ja erittäin kiusallinen hiljaisuus oli kestänyt pitkän tovinkin. Puhujankivelle näytti kapuavan jo Myrskyklaanin Saniaistähti, Varjoklaanin Minttusydän, Kuolonklaanin Raetähti ja Jokiklaanin Kurkisiipi - hänkin oli varmaan noussut päälliköksi.
"Ja siitä ystävyydestä puhuen", aloitin epävarmana ja kiristelin hampaitani yhteen, kun yritin pukea tunteitani sanoiksi. Kurkkuani kuivasi aivan kuin en olisi juonut yhtikääs mitään kokonaiseen kuuhun. Köhäisin kurkkuani ja nielaisin sitten niin äänekkäästi, että Karpalotähti olisi varmasti kuullut korvat luimussakin.
"M-minä ehkä haluaisin olla vähän muutakin kuin ystäviä. Eli mitä minä tarkoitan on... minulla on tunteita sinua kohtaan", päästin lopulta suustani ja heti sen sanottuani suljin suuni ja laskin laventelinsinisen katseeni käpäliini. Yllemme laskeutui hiljaisuus ja jäin vain tuijottamaan ruohikkoa ja odottamaan, että päällikkö vastaisi edes jotain sanoihini.
"Kokoontuminen alkaa pian, päälliköt ja varapäälliköt Puhujankivelle!" Saniaistähti ulvaisi äänekkäästi ja sai kasvoni kohoamaan. Karpalotähti tuijotti minua ja jäin vain odottamaan, vastaisiko kolli minulle jotain nyt vai lähtisikö hän Puhujankivelle ja vastaisi myöhemmin.

//Karpalo?
//443 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com