Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Tuuliklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Tuuliklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Mahtitassu

06.10.2018 19:14
Huokaisin kyllästyneenä, mutta kohotin silti kuonoani erottaakseni ympäristön hajut paremmin. Viikka Vadelmaviiksi ei ollutkaan mestarini, keskityin ilman haistelemiseen tehdäkseni häneen vaikutuksen.
"Haistan jäniksen", naukaisin kääntäen katseeni soturinaaraan suuntaan. "Sekä hiiren."
Vadelmaviiksi nyökkäsi. Nousin ylös ja suuntasin askeleeni jäniksen tuoksua kohti. Aioin saada sen kiinni, hinnalla millä hyvänsä. En ollut oikein aiemmin saanut jäniksiä, vain yhden kovin kitukasvuisen, joten nyt oli tilaisuuteni loistaa. Hajun voimakkuudesta päätellen jänis oli lähellä, muttei kuitenkaan aivan nenän edessä. Katselin tarkasti ympärilleni pysytellen matalana. Nummilla saalistamisessa oli se huono puoli, että saaliseläimet näkivät saalistajansa kaukaa. Täällä ei ollut aluskasvillisuuden tuomaa suojaa, niin kuin Myrskyklaanissa. Mutta tuuliklaanilaiset eivät tarvinneet näkösuojaa, olimme nimittäin tarpeeksi nopeita saamaan riistan kiinni, vaikka se huomaisi meidät ja livistäisi pakoon.
Huomasin jäniksen yllättävänkin lähellä, ja ihmettelin, miten se ei ollut jo kuullut minua ja Vadelmaviikseä. Elukan korvat olivat kuitenkin pystyssä, mikä kertoi, että se oli varuillaan. Hiivin hiljaa sitä kohti, miettien samalla kaikkea, mitä Lovijuova oli minulle tähän mennessä vaanimisesta opettanut. Selvästi olin ollut liian keskittynyt kaikkeen muuhun, sillä hetken kuluttua kuulin oksan rasahtavan allani. Jänis pinkaisi pakoon ja huomasin pyrähtäneeni juoksuun sen perään sen kummemmin ajattelematta. Tuskin saisin pitkäkorvaa kiinni, sillä oli kuitenkin pitkä etumatka... voisin silti yrittää. En todellakaan halunnut möhliä tätä nyt, nyt kun tilaisuuteni oli koittanut. Kiristin tahtiani ja jalkani liikkuivat yhä nopeammin ja nopeammin. Minun oli pakko saada jänis kiinni. Halu saada saalis kiinni antoi voimaa tassuihin ja polin maata lujempaa. Tuuli vinkui korvissani ja turkkini tuntui painuvan litteäksi kehoani vasten. En ollut koskaan juossut näin nopeaa enkä ollut koskaan tiennyt pystyväni siihen. Ei minulla tosin ollut aiemmin ollut tarvetta sännätä saaliin perässä tätä kyytiä.
Jokaisella harppauksellani kirin jänistä. Se oli pieni, varmaankin viime viherlehden poikasia, mutta samalla myös pulska. Ajattelin jo, miten ylpeäksi tekisin Lovijuovan ja perheeni, mutta en antanut tuolle ajatukselle liikaa huomiota pitääkseni keskittymiseni jäniksessä. Minä saavutin sitä... Minä todella saavutin sitä! Tuntui uskomattomalta juosta näin, olla yhtä tuulen kanssa ja vain pinkoa eteenpäin pysäyttämättömänä. Ja minä todella olin nopea. Olin tiennyt, että olisin varmasti nopeampi kuin muiden klaanien kissat, olinhan tuuliklaanilainen. Mutta olin myös nopea tuuliklaanialiseksi.
Ajojahtini näytti olevan päättymässä kohteeni kannalta huonosti. Kun olin siitä enää hännänmitan päässä, ponnistin loikkaan ja laskeuduin saaliini päälle. Puraisin sitä tappavasti niskaan, jolloin eläin valahti veltoksi leukojeni välissä. Huohotin hengästyneenä, mutta tyytyväisenä. Käännähdin ympäri ja astelin takaisin Vadelmaviiksen luo. Laskin jäniksen maahan hänet saavuttaessani ja nuuhkaisin ilmaa. Enää en haistanut riistaa lähettyvillä; olin arvatenkin häätänyt ainakin osan siitä pois tömistellessäni jäniksen perässä.
Siirsin katseeni odottavaisena Vadelmaviikseen. Mitähän hän sanoisi suorituksestani? Toivoin, että hän pitäisi minua hyvänä oppilaana. Tai ei edes pelkästään hyvänä, vaan mahtavana. Parhaana.

//Vadelma?

Nimi: Leutotaival

06.10.2018 18:49
Sade piiskasi kasvojani vasten ja jouduin siristelemään silmiäni, jotta näkisin eteeni. Kuljin Myrskyklaanin rajaa pitkin omiin ajatuksiini uppoutuneena; salaperäinen Myrskyklaanin soturi Jäkälähammas, johon olin törmännyt rajalla kerran sattumalta noin puolitoista kuuta sitten, kummitteli edelleen mielessäni. Kieltämättä ensimmäinen reaktioni soturiin oli ollut pelko, mutta paljon myöhemmin kohtaamisen jälkeen kutkuttava uteliaisuus oli ottanut vallan ajatuksissani. Millainen hän oli luonteeltaan? Oliko hänellä perhettä? En edes tiennyt, miksi Jäkälähammas oli jäänyt sillä tavalla mieleeni. Tuskin edes olin uskaltanut avata suutani ensitapaamisellamme, joka tosin oli jäänyt melko lyhyeksi syystä tai toisesta - mutta jos totta puhuttiin, niin eihän se mikään suoranainen ihme ollut, sillä olimmehan vain sattuneet rajalle samaan aikaan, emmekä me olleet toisillemme entuudestaan tuttuja, joten pieni epäluuloinen mulkoilu toista kohtaan oli ihan normaalia. Ainakin minun mielestäni.
"Leutotaival?" Valpastuin kuullessani jonkun sanovan nimeni. Vilkuilin ympärilleen sydän rintaani vasten pelokkaasti jyskyttäen, mutten nähnyt ketään, mikä saattoi osin johtua sankasta sateesta, joka esti näkyvyyden paria ketunmittaa pidemmälle.
"K-kuka siellä?" Yritin tähyillä rajan toiselle puolen, ja aivan kuin tyhjästä näkökenttääni ilmestyi valkea hahmo. Peräännyin varovasti taaksepäin uskaltaen tuskin hengittää. Kuka - tai mikä - se oikein oli? Oliko se kettu? Ei, ketut eivät olleet valkoisia. Entä mäyrä? Mäyrä olisi ollut huomattavasti kookkaampi. Viimein minulla välähti.
"Oletko sinä Jäkälähammas?" kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta. Toki rajan toisella puolella seisova hahmo saattoi yhtä hyvin olla joku muukin Myrskyklaanin kissoista, mutta jokin puhujan äänessä oli saanut Jäkälähampaan kuvan nousemaan heti ensimmäisenä mieleeni. Jos se ei kuitenkaan ollut Jäkälähammas, aavistelin, ettei tämä tulisi päättymään hyvin.

//Jäkälä?
//241 sanaa.

Nimi: Karpalopuna

04.10.2018 19:25
"Muuten kyllä, mutta luulenpa, että meidän taitaa olla parasta palata jo takaisin leiriin, sillä myrsky on nousemassa", sanoin Laventelitassulle ja nyökkäsin taivaan peittäneitä tummia pilviä kohti. Ei menisi kauankaan, kun alkaisi satamaan, ja silloin saalistamisesta tulisi erittäin haastavaa.
"Karpalopuna on oikeassa", Hiutaleturkki maukui myötäillen sanojani. Laventelitassu näytti hieman pettyneeltä, muttei väittänyt vastaan. Hänkin ymmärsi, että oli parempi palata leiriin kuin jäädä nummelle tuulen ja sateen riepoteltavaksi ilman suojaa.
"Mennään." Lähdin hölkkäämään ripeää tahtia leiriä kohti. Minun olisi ilmoitettava Naalitähdelle Urhotassun valmiudesta soturiksi, enkä uskonut, että päällikkökään pistäisi asiassa vastaan, sillä olihan kyseessä hänen oma poikansa, jonka minä olin saanut vastuulleni.
Päästyämme leiriin ryhdyin etsimään Naalitähteä. Olin käskenyt Urhotassun siivoamaan klaaninvanhimpien pesää Laventelitassun kanssa sillä välin. Käytyäni koko leirin läpi tulin siihen tulokseen, että päällikkö oli ulkona partioimassa. Pian kuin ajatukseni lukien Naalitähti palasi leiriin ja pongasi minut sisäänkäynnin luota. Hölkkäsin häntä vastaan ja nyökkäsin nopean tervehdykseni isoisälleni, joka murahti vastaukseksi jotakin epämääräistä.
"Naalitähti, olen tullut ilmoittamaan, että poikasi Urhotassu on valmis saamaan soturinimensä", mau'uin rintaani röyhistäen. "Olen välittänyt hänelle kaikki Kultaliekiltä oppimani taidot, enkä usko, että minulla olisi enää enempää opetettavaa."

//Naali?
//181 sanaa.

Nimi: Urhotassu

04.10.2018 17:13
Katsoin Laventelitassua sivusilmällä. Toki naaraan ehdotus oli varten otettava, mutta eikö se käytännössä tarkoittaisi sitä että me vain jakautuisimme mestari ja oppilas-pareihin ja tavallaan opettelisimme metsästystä niin kuin normaalistikin? Tällä kertaa tosin mestaritkin vain metsästäisivät ja lopuksi verrattaisiin kenellä olisi ollut enrmmän riistaa. Hymähdin.
Laventelitassulla oli aivan varmasti jotakin muutakin mielessänsä kuin tavallinen metsästysharjoitus. Olisin tahtonut tunkeutua naaraan pään sisään ja ymmärtää häntä, mutta ehkä se oli turhaa. Naaraat olivat yleensäkin erittäin hankalia ymmärrettäväksi. Käännyin katsomaan Karpalopunaa odottavasti, sillä mestarini varmasti keksisi jotakin mitä tekisimme. Tai sitten ei... Karpalopuna voisi aivan hyvin ottaa vastaan Laventeritassun ehdotuksen. En olisi yhtn yllättynyt. Suljin silmäni ja kuvittelin palaavani takaisin niihin aikoihin, kun olimme Karpalopunan kanssa harjoittelemassa kahden. Sitten avasin silmäni ja tajusin jotakin. Ehkä Karpalopuna oli aikeissa harkita itsellensä uutta oppilasta! Ehkä minä en tarjonnut hänelle yarpeeksi haasteita tai sitten olin liian tylsä hänen makuunsa. Olisiko Karpalopuna voinut juonia Hiutaleturkin kanssa oppilaan vaihtamista?
*Ei*, sanoin itselleni. *Se olisi aivan typerää eikä oppilaan kouluttaminen toimi niin. Saatu oppilas koulutetaan loppuun ja sillä hyvä.*
Päätelmistäni huolimatta minua vaivasi jokin ja siihen liittyi Karpalopuna että Laventelitassu. Jotakin oli tapahtumassa.

// 183 sanaa
// Karpalo? Laventeli?

Nimi: Naalitähti

04.10.2018 16:49
Jatkoin kävelyäni ilmeettömästi sanomatta Hunajaviikselle sanaakaan. Toinen puoli minusta käski avautua naaraalle, sillä hän voisi auttaa minua, mutta tiesin kuinka siinä kävisi. Jos pysyttelisin liian pitkään hänen lähellänsä, menettäisin järkeni. Sitä paitsi minulla oli juuri nyt vain yksi tehtävä ja aion keskittyä siihen täysillä. Siispä suuntasin katseeni kohti ukkospolun reunaa.
Ympärilläni pyörivä tuuli vain voimistui entisestään. Myrsky oli nausemassa. Aikani alkoi todella vähetä hetki hetkeltä. Jos en löytäisi koiraa pian, olisin tuomittu. Mitä minä alitajunnassani ymmärsin jo olevan. Tiesin, että koira ei aikoisi enää palata. Se olisi aivan varmasti jo päästetty kärsimyksestänsä, mutta jostakin syystä en vain suostunut hyväksymään sitä. Se tuntui luonnottomalta ajatukselta enkä tiennyt miksi. Ehkä tapahtumapaikalle palaaminen auttaisi saamaan minulle vastauksia.
"Naalitähti", Herhiläisraita köhähti huomatessaan kuinka seisahduin ukkospolun ojan läheiselle aukiolle. Tai minulle se oli kokonainen aukio, sillä siellä olleet tapahtumat loivat sille aivan uuden merkityksen. Olin kuin en kuulisi luottosoturini sanoja. Katsoin vain tyrmistyneenä edessäni olevaa näkyä.
Aivan kuin koiran kasvot olisivat vilahtaneet näkökentässäni. Siinä samassa se sama selittämätön viha heräsikin sisälläni. Tahdoin repiä koiran kurkun auki.
"Naalitähti", huomasin koiran sanovan minun nimeni epävarmasti. Välillä koiran kasvojen tilalla vaihteli Herhiläisraidan kuva, mutta en uskonut sen olevan totta. Kyseessä oli pakko olla se kirottu koira.
"Hänen suustaan valuu jotakin valkeaa, hän on sairas!" koira ehti huutaa minulle, kunnes hyökkäsin kynnet ojossa sen niskaan. Tunson väkisin tyytyväisyyttä saadessani koiran maata vasten. Kynsin sen kylkeä mitä jaksoin, mutta sain ikään potkut vatsaani. Lensin kaaressa kauemmas koirasta. Löin maahan tömähtäessä pääni. Meni hetki, että toivuin iskusta. Lopulta selvittyäni siitä koira oli kadonnut ja jäljelle oli jäänyt Herhiläisraita, jonka kyljessä oli erittäin ikävät kynsien raastamat viillot. Kavahdin hiukan taemmas. Olinko minä hulluuttani vahingoittanut omaa soturiani? Enää ei ollut epäilystäkään siitä, että olin menettänytjärkeni. Tarvitsisin itselleni uuden varapäällikön pikimmiten tai Hallasydän joutuisi eläkkeestään huolimatta astumaan päällikön asemaan. Oli selvää, että mi en voisi enää johtaa tätä klaania.
Vaikka tajusin tekoni, katsoin silti Herhiläisraitaa vihamielisesti. Järkeni ei antanut minun näyttää katuvani tekoa. Tunsin kuinka jotakin valui suustani. Katsahdin tassuihini. Jotakin valkeaa oli kertynyt tassujeni vierelle.
Herhiläisraita kähisi Hunajacviikselle jotakin, todennäköisesti hän oyysi apua tai pitää minut loitolla hänestä. Minua ei totta puhuen kiinnostanut. Katsomatta enää kumpaakaan kissoista silmiin, suuntasin kohti leiriä siinä toivossa, että Karpalopunan oppilas olisi valmis soturiksi tässä ja nyt, koska pojanpojastani tulisi seuraav varapäällikkö.

// 374 sanaa
// Karpalo? Hunaja?

Nimi: Sulkatassu

03.10.2018 21:20
Minulla oli ollut todella raskas päivä. Olimme olleet yhdessä partiossa, sitten taisteluharjoituksiin ja vielä saalistusharjoitukset! Olimme nyt kävelemässä kohti leiriä. Taivaalla oli mäkynyt tummia pilviä suunnilleen koko päivän. Kova tuuli oli piiskannut meitä jo jonkun aikaa.
"Kohat tulee vettä", Lepakkoliito sanoi juuri kun ensimmäiset pisarat osuivat maahan. Niitä tuli nopeasti lisää. Tuuli yltyi yltymistään. Ponnistelimme vastatuuleen kovassa sateessa ja tuulessa. Onneksi leiriin ei ollut pitkä matka. Heti kun pääsin leiriin, juoksin nopeasti oppilaidenpesään. Lähes kaikki olivat siellä.
"Aikamoinen myrsky", Ylvästassu totesi.
"Jep. Kaatukohan puita?" kysyin häneltä ravistaen turkkini kuivaksi.
"Ei ainakaan Tuuliklaanin reviirillä", Ylvästassu naukui. Pesässä oli aika kova mekkala, kun kaikki puhuivat keskenään.
"Katso mikä tuuli!" ihmettelin. Tuuli oli todella kova. Märät lehdet leijuivat ilmassa, kuin tornado. Vettä tuli kaatamalla.
"Milloikahan tämä loppuu?" Ylvästassu kysyi.
"En tiedä. Nyt näyttää siltä, että ei koskaan", totesin. Yhtäkkiä ulkoa kuului askelia. Piiskukynsi ilmestyi pesään märkänä. Hän ravisteli itsensä.
"Ovatko kaikki oppilaat täällä?" hän kysyi katsoen kaikkia. Minusta tuntui, että hänen katseensa jäi minuun pitkäksikin aikaa. Tai ehkä kuvittelin. Katsoin kollin keltaisia silmiä. hän oli joskus ehkä vähän töykeä, mutta varmasti sisimmiltään ystävällinen. Paloin halusta tutustua kolliin paremmin. Yhtäkkiä tajusin ylvästassu sanovan nimeni.
"Sulkatassu! Oletko tullut kuuroksi?!" hän melkein huusi. Säpsähdin. Piiskukynsi oli juuri astunut pois pesästä.
"Mitä?" kysyin ihmeissäni.
"Taisit ajatella ihan muuta kuin montako oppilasta täällä on", Ylvästassu naukaisi näyttäen tietäen mitä olin ajatellut. Käänsin katseeni pois.
"Sinun pitäisi mennä juttelemaan hänelle!" Ylvästassu naukui.
"Shh!" sihisin. E halunnut, että muut kuulisivat.
"Ehkä, mutta kun en oikein osaa puhua hänelle", vastasin hiljaa.
"Osaat puhua kaikille muillekin niin iksi et sitten Piiskukynnelle?" Ylvästassu ihmetteli.
"En tiedä", vastasin samalla, kun mahani muistutti olemassa olostaan.
"Menen hakemaan ruokaa", naukaisin juosten äkkiä ulos. Palasin pian takaisin turkki läpimärkänä. Pudotin märän peltohiiren kuivauksen ajaksi maahan. Aloin suida turkkiani. Pian se oli jo tarpeeksi kuiva.
"Tämä on ihan läpimärkä!" valitin.
"Älä valita! Sinä sentään saat ruokaa!" Ylvästassu naukui ja tuli syömään kanssani. Märkä peltohiiri ei maistunut hirveän hyvältä, mutta söimme sen silti, kun ei ollut muutakaan.

//Joku? Voiso joku tulla vaik juttelee Sulalle ku sil ei oo muita kavereita ku Ylväs?? (ei tietenkään oo pakko xd)

Nimi: Auroora

03.10.2018 17:34
Urhotassu: 23kp!

Tulihenkäys: 19kp

Tillitassu: 8kp

Sulkatassu: 37kp!

Lieskasydän: 10kp

Naalitähti: 51kp!

Mahtitassu: 5kp

Laventelitassu: 33kp!

Hunajaviiksi: 12kp

Vadelmaviiksi: 5kp

Karpalopuna: 16kp

Pisamatassu: 6kp

Nimi: Laventelitassu

03.10.2018 07:56
"Tänään harjoittelemme jäljitystä", Karpalopuna aloitti, "Hiutaleturkki on piiloutunut jonkin matkan päähän täältä ja Urhotassun tehtävä on löytää hänet. Me jäämme tänne odottelemaan Laventelitassun kanssa."
Urhotassu nyökäytti päätään viestiäkseen, että hän oli ymmärtänyt tehtävän ja sitten hän alkoi nuuhkia ilmaa. Saatuaan jonkinlaisen vainun mestaristani hän lähti tassuttelemaan siihen suuntaan, jonne Hiutaleturkki oli lähtenyt erkaannuttuaan joukostamme. Minä jäin tuijottamaan oppilaan perään ja sitten muistin, että Karpalopuna oli seurassani ja olimme kahdestaan. Hienoinen jännitys alkoi kihelmöidä käpälissäni ja kasvoillani säteillyt hymy alkoi taas muuttua ujoksi ja epävarmaksi virnistelyksi. Miksi minä muutuin aina tälläiseksi Karpalopunan ympärillä? Kun Urhotassu oli kadonnut silmäpiiristämme, Karpalopuna viittoi minut nopealla hännän heilautuksella luokseen.
"Me lähdemme varjostamaan Urhotassua ja katsomme, miten hän pärjää", ruskea kolli selitti ja jäi odottamaan jonkinlaista vastausta. Nyökäytin nopeasti päätäni ja lähdin hitaasti tassuttelemaan soturin vierellä siihen suuntaan, mihin Urhotassu oli kadonnut. Urhotassun selkeästi erottuvat hajujäljet lähtivät kuljettamaan meitä suoraan kohti Tuuliklaanin leiriä, mikä oli ainakin minun mielestäni hieman kummallista. Olihan Hiutaleturkki lähtenyt leiriä kohti tassuttelemaan, mutta tuskin vaaleanharmaa naaras olisi suunnannut suoraan leiriin. En kuitenkaan keksinyt mitään selitystä leiriä kohti vieviin Urhotassun hajujälkiin, joten jatkoin vain Karpalopunan kanssa matkaa leiriä kohti.
Kun olimme jo saapumassa leirin uloskäynnin lähettyville, Karpalopuna ohjeisti minua nopeasti pysähtymään ja laskeutumaan matalaksi. Kurkistin erään saniaistiheikön raoista ja tunnistin Urhotassun kellertävän hahmon suoraan edessämme vain parin hännänmitan päässä. Hän silmäili ympäristöä hämmentyneenä, mutta en uskonut hänen haistaneen minua ja Karpalopunaa. Loogisemmalta vaihtoehdolta kuulosti se, että hän oli hämmentynyt siitä, että Hiutaleturkin hajujäljet veivät leiriin päin. Olin jo ajattelemassa, että hän olisi luovuttamassa jouduttuaan umpikujaan, mutta sitten Urhotassun pää nousi nopeasti ylös ja hän nuuhkaisi ilmaa pari kertaa tarmokkaasti. Sitten lihaksikas oppilas teki tiukan käännöksen ja lähti suunnistamaan toiseen suuntaan, jonka tajusin olevan suunta Kuolonklaanin rajaa kohti. Heitin nopean silmäyksen Karpalopunaan, joka nyökäytti päätään kuin lukien ajatukseni ja sukelsimme yhdessä ulos saniaistiheiköstä.
"Minä kyllä luulin jo jonkun aikaa että Hiutaleturkki oli mennyt leiriin. Jos olisin ollut Urhotassun käpälissä, olisin luovuttanut tässä ja nyt", totesin Karpalopunalle kun lähdimme seuraamaan Urhotassun hajujälkiä, pitäen silti monen ketunmitan välimatkan varmuuden varalta.
"Hiutaleturkin äkkinäinen mutka oli hyvin yllättävä", Karpalopuna myönsi ja kiristi hieman tahtiaan, kun Urhotassun hajujälket alkoivat haihtua kosteaan ilmaan. Vilkaisin masentuneena tummanharmaita pilviä, jotka peittivät laajan taivaan kokonaan. Myrskyä oli ilmassa, minäkin pystyin haistamaan sen ilman suoranaista hajuaistieni koulutusta. Sadetta ei ollut onneksi vielä satanut, mutta siinäkään ei tulisi kestämään kovin kauan.
Olimme ehtineet kävellä Tuuliklaanin rauhallisten nummimaiden läpi jo jonkin aikaa, kun äänekäs ulvahdus osui korviimme. Koska lähistöllä ei ollut tietojemme mukaan muita kissoja, oletin heti ensimmäisenä äänen kuuluvan Urhotassulle, joka olisi löytänyt Hiutaleturkin. Lähdin Karpalopunan rinnalla rivakkaan marssiin, jonka avulla löysimme kaksikon piakkoin. Urhotassu seisoi erään montun reunalla ja Hiutaleturkki oli juuri kapuamassa montun syvimmästä kohdasta ylös. Oppilaan kasvoilla loisti tyytyväinen hymy.
"Erinomaista työtä, Urhotassu. Hiutaleturkin hämäys leirin lähettyvillä lisäsi haastetta, mutta sinä selvisit taitavasti", Karpalopuna onnitteli oppilastaan ja kääntyi sitten Hiutaleturkin puoleen, "olisiko sinulla mitään ehdotuksia mitä voisimme tehdä seuraavaksi?"
"Hei!" keskeytin innostuneena, kun sain idean, "pidetään metsästyskisa. Sovitaan parit ja katsotaan, kummat saa enemmän riistaa!"
"Ja anteeksi kun keskeytin", lisäsin vielä nolostuneena Karpalopunalle ja Hiutaleturkille.

//Karpalo? Urho?
//503 sanaa

Nimi: Hunajaviiksi

02.10.2018 22:45
Katsoin kummastuneena Naalitähteä. Rajapartio, näin aivan yhtäkkiä? Kumppanini ei tuntunut käyttäytyvän normaalisti, jokin oli selvästi vialla. En vain tiennyt mikä, eikä Naalitähti suostunut kertomaan. Olin huolissani ja pettynyt siitä, ettei hän luottanut minuun tarpeeksi kertoakseen, mikä hänellä oli. Asia alkoi tuntua vakavammalta mitä enemmän sitä mietin.
"Oletko aivan varma, että pystyt olemaan rajapartiossa?" kysyin varovasti päätäni kallistaen. "Et todellakaan vaikuta olevan kunnossa. Ja tämä rajapartio... Miksi kokosit sen yhteen näin yllättäen? Uhkaako jokin meitä?"
Ehkä rajapartion syy oli tosiaan ulkoinen vaara. Mutta miksi Naalitähti olisi sitten kerännyt kasaan näin pienen partion? Mikä oli niin salaista? Minulla tuntui olevan liikaa kysymyksiä, ja yhtäkkiä tajusin, etten minä tarvinnut niihin vastauksia. Minun ei tarvinnut tietää mitään siitä, mitä Naalitähti suunnitteli. Luotin häneen, ja klaanin päällikkönä hän varmasti tiesi, mitä oli tekemässä. Hänellä oli varmasti hyvä syy käyttäytyä niin salamyhkäisesti. Se ei kuitenkaan poistanut huolta hänen kunnostaan.
"Anteeksi", naukaisin huokaisten syvään. "Minun ei pitäisi kysellä näin paljoa. Tiedät varmasti, mitä olet tekemässä, enkä halua häiritä sinua."
Hymyilin hymyä, jonka toivoin mäyttävän rauhoittavalta ja lempeältä. Itse en kuitenkaan voinut olla nyt rauhassa, en niin kauan, kunnes tietäisin, mikä kumppanillani oli.

//Naali? Sori kauheen tönkkö :D
//185 sanaa

Nimi: Urhotassu

02.10.2018 22:06
En pitänyt mestarini tehtävää turhan kohtuuttimana, sillä tiesin ettei Hiutaleturkki ole voinut poistua klanin reviiriltä. Tuuli oli toki hiukan minua vasten ja Laventelitassun mestari voisi olla juuri nyt piilossa tuulen alapuolella. Uskoin kuitenkin pystyväni löytämään naaraan suhteellisen helposti. Lähdin vain seuramaan reittiämme takaisin kohti leiriä, kunnes löytäisin Hiutaleturkin hajujäljen.
Tuuli puhalsi yllättävän rajusti kasvoilleni. Köänsin hetkeksi katseeni toisaalle ja tunsin kuinka tuuli pörrötti turkkiani. Tuulen laannuttua köännyin uudestaan menosuuntaa kohden. Tuuli sai monet eri hajut kuonooni, joten olin mennä sekaisin. Tajusin, että kuonon kohottaminen korkealle ei ollut enää järkevää. Siipä kumarruin lähemmäs maata ja hiivin sen lähellä, kunnes löysin uudestaan Hiutaleturkin hajujäljen. Siispä lähdin seuraamaan jälkeä.
Epäonnekseni tajusin lähteneeni väärään suuntaan. Näin vain lähestyvän leirin edessäni. Murahdin. Pysäjdyin hetkeksi paikoilleni ja punnitsin vaihtoehtojani. Voisin kääntyä ja jatkaa takisin nummille tai kohti leiriä. Nummet kuulostivat paremmalta, mutta jokin ei silti täsmännyt. Hiutaleturkin haju oli aivan varmasti juuri nyt voimakkaampi kuin aikaisemmintullessani nummilta. Olin melko varma, että seurasin väärää jälkeä, mutta seurasin sitä silti kohti leiriä. Tahdoin varmistaa omat epäilyni. Juuri ennen leiriä naaraan haju kuitenkin katosi. Nostin katseeni valppaana ilmaan. Yritin saada tuulelta vinkkiä mihin mennä. Sitä ei kuitenkaan herunut. Otin muutaman askeleen taemmas ja tajusin Hiutaleturkin hajun tehneen tiukan mutkan kohti Kuolonklaanin rajaa.
Seurasin jälkeä taas jonkin aikaa, kunnes haju oli niin voimakas että naaras olisi voinutvseistä edessäni. Nostin katseeni uudestaan nummen maaperästä ja huomasin erään kiven. Hiutaleturkin oli pakko olla sen takana. Siispä loikkasin kiven päälle ja katsoin sen takaa paljastuvaa näkyä. Harmikseni se ei kuitenkaan ollut Hiutaleturkki vaan pelkkä maaläntti, jossa kasvoi joitakin keltaisia kukkia. Hyvin nuupahtaneita sellaisia. Käännyin kiven päällä ympäri. Kivellehyppääminen ei paljastunutkaan turhaksi, sillä näin nyt hiukan kauemmaksi ja näkökenttäni oli hitusen korkeammalla. Kiven ansiosta näin Hiutaleturkin makaamassa mahdollisimman syvällä eräässä montussa. Murahdin tyytyväisenö ja loikkasin alas kiveltä. Astelin suoraan Hiutaleturkin eteen.
"Toivottavasti sinulle ei tullut kylmä odotellessa", naukaisin tyytyväisenä Laventelitassun mestarille.

// 307 sanaa
// Karpalo? Laventeli?

Nimi: Tulihenkäys

02.10.2018 21:34
Välillä minua huvitti olla Lieskasydämen seurassa. Aivan kuin kolli ei olisi muuttunut uhtään pentuajoista. Mutta ehkä se oli hyvä niin. Oli mukavaa päästä puhumaan kollille aivan kuin pentuaikojen ja soturiuden välissä ei olisi ollutkaan mitään sen kaltaista aikaa kuin oppilasaika. Huokasin huvittuneena.
"Kukapa ei tahtoisi oman oppilaansa menestyvän? Minä ainakin olen tyytyväinen siihen koulutukseen, jonka Toivokuiske minulle tarjosi. Ilman häntä en välttämättä olisi vielä yksi tämän klaanin kokeneista sotureista. Olisin voinut olla paljon vähemmän motivoitunut oppilas, jos joku muu olisi kouluttanut minut. Tai mistä sitä tietää, ehkä olisikin vain kironnut mestarini", mierin hiukan ääneen. Äänessäni oli muutamissa kohdissa selvästi huvittunut vivahde. "Mutta kiitollinen minä olen kaikesta hyolimatta, se on selvää."
Ryhdyin pohtimaan asiaa hetken. Kukaan tuskin muisti edes minun olleen Toivokuiskeen kouluttamana paitsi perheeni. En uskonut kaikkien kiinnittävän asiaan huomiota.
"Harmi vain, että päällikön tai varapäällikön kouluttamat oppilaat tuppautuvat jäämään muiden kissojen mieliin. Me muut jäämme hiukan taka-alalle", maukaisin hiukan matalammin. Kuulin Liskoloikan naurahtavan hiukan. "Rajapartiomme johtaja taitaa olla eri mieltä?"
Liskoloikka naurahti: "En suinkaan. Sanasi vain kuulostivat kunnianhimoisimmilta kuin olit tainut ne tarkoittaa. Ettet vain antaisi isäsi aseman nousta päähäsi ja haaveilevasi päällikkyydestä?"
Hymähdin hiukan. Käänsin katseeni virnistäen Lieskasydämen puoleen. "Miksi suotta, kun Hallasydämellä on valittavana myös Lieskasydän, jos hän ehtii kouluttaa Okatassun. En usko hänen valitsevam entisen päällikön poikaa seuraajakseen."
Sattui hiukan puhua mahdollisesti isäni jälkeisestä elämästä. Oli luonnotonta päästää hänestä irti jo näin varhaisessa vaiheessa. Naalitähti ei tulisi näkemään omilla silmillänsä minun ja Maahännän seuraavaa pentuetta. Kumppanini olikin tarkoitus lähipäivinä siirtyä pentutarhalle. Tai kenties n jäikin jo valmistelemaan muuttoaan leiriin, kun lähdin rajapartioon.
"Katsotaan nyt nouseeko Hallasydän edes päälliköksi asti", Liskoloikka maukui yht'äkki mysteerisesti ja käski minun ja Lieskasydämen lisätä vauhtiamme neliä varten. Käänsin katseeni Lieskasydämeen.
Ehdin jyuri ennen vauhdin lisäystä maukaista vitsinä: "Ehkä sinulla saattaa siis olla suuremmat mahdollisuudet kuin minulla."

// 295 sanaa
// Lieska?

Nimi: Pisamatassu

02.10.2018 14:27
Surmaviilto nyökkäsi aavistuksen verran, niin pienesti, etten melkein erottanut sitä.
”Olet oikeassa siitä, että kolo on hylätty pesä. Se on kuulunut mäyrälle. Mäyrä on kookas, mustavalkoinen eläin, jonka kasvoissa on juovia. Se on yhtä vaarallinen kuin kettu, joista aiemmin kerroin sinulle, joten jos kohtaat mäyrän, ole varovainen”, mestarini selitti. *Maailma tuntuu olevan täynnä pelkkiä vaaroja!* ajattelin, mutta tyydyin nyökkäämään niin pienesti, että sitä tuskin huomasikaan.
”Jos kohtaat kyseisen eläimen yksin, suosittelen sinua pakenemaan. On erittäin epätodennäköistä, että voittaisit sen yksin. Muista varoitukseni ketusta myös mäyrän kohdalla. Tuoresaalis, jota et täysin tunnistanut ja paikantanut, on hiiri. Hiiret ovat kooltaan jäniksiä pienempiä ja ne ovat yleensä ruskeita ja joskus myös mahdollisesti hiukan harmaita. Niillä on pitkät, ohuet hännät. esimerkiksi Myrskyklaanissa hiiret ovat melko yleistä riistaa. Hiiret myös muistuttavat jonkin verran ulkonäöltään rottia”, kolli kertoi. *Miten hän voi tietää niin paljon?* ihmettelin, mutta en kysynyt mitään. Sen sijaan sanoin vain ymmärtäväni asian, ja heilautin häntääni merkiksi, jotta voisimme jatkaa matkaa. Lähdimme kävelemään rajaa myöden eteenpäin. Yritin painaa mieleeni kaiken olennaisen ympäristöstäni, jotta olisin hyvä oppilas. Halusin olla hyvä, ei vaan paras! Yhtäkkiä pysähdyimme jälleen. Katselin ympärilleni. Paikka tuntui olevan jo lähellä leiriä. Katsoin Surmaviiltoa, olettaen että tällä olisi jotain asiaa.
”Mikä paikka tämä on? Onko tämä lähellä leiriä?” kysyin varovasti katsoen mestariani. Toivoin todellakin, että saapuisimme pian takaisin leiriin, sillä näytti siltä, että pian tulisi myrsky, ja melkein hytisin kylmästä.

//Surma? Sori ku kesti

Nimi: Karpalopuna

02.10.2018 10:12
Avasin silmäni ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa luomieni läpi häiriten untani. Nostin päätäni unisena ja katselin ympärilleni peläten, että olin nukkunut pommiin. Suureksi helpotuksekseni nukkumapaikoilla pyöri vielä emoni Maahäntä ja vasta nimitetty soturi Yrttikuiske, jotka vasta valmistautuivat alkavaan päivään. Huomasin myös, että Hiutaleturkkikin oli yhä käpertyneenä omaan vuoteeseensa Maahännän takana. Minulla ei siis ollut vielä hätäpäivääkään.
"Huomenta, Karpalopuna." Maahäntä kohotti meripihkasilmiensä lempeän katseen minuun ja keskeytti pähkinänruskean turkkinsa siistimisen. Siitä roikkui vielä sieltä täältä pari irtonaista sammaleenriekaletta.
"Huomenta, Maahäntä", vastasin emolleni ja kömmin ylös vuoteestani. Ravistelin enimmät turkkiini tarttuneista roskista irti. "Oletko nähnyt Urhotassua?"
"En, mutta luulisin hänen olevan vielä nukkumapaikoilla", Maahäntä maukui ja pyyhkäisi käpälällään mietteliään oloisena viiksiään. "Aiotko pitää hänen loppuarviointinsa tänään?" Pähkinänruskea naaras kallisti kysyvästi päätään.
Nyökkäsin pienesti. Olin suunnittelut vieväni Urhotassun nummille ja pitäväni loppuarvioinnin hänen tietämättään, jottei nuorelle kollille tulisi liikaa suorituspaineita. Häviö Laventelitassulle luultavasti kaiversi edelleen hänen mieltään, joten tahdoin antaa oppilaalleni mahdollisuuden onnistua ja nostattaa tämän itseluottamustaan.
Siistin nopeasti turkkini ja harpoin sitten aukion poikki oppilaiden nukkuma-alueelle. Tunnistin Urhotassun kellertävän turkin muiden vuoteissaan tuhisevian oppilaiden joukosta.
"Urhotassu!" kutsuin kollia, joka kohotti päätään hieman kummastuneen näköisenä, mutta nousi kuitenkin ylös ja pujotteli nukkuvien pesätoveriensa ohitse luokseni.
"Miksi olemmekaan hereillä näin aikaisin? Laventelitassukin on vielä nukkumassa. Onko meillä jotakin erikoista ennen harjoituksia vai menenkö herättämään myös Laventelitassun?" Urhotassu kysyi kulmiaan kohottaen.
Ennen kuin ehdin vastata mitään oppilaalleni, kuulin lähestyviä käpälänaskelia, joita seurasi sointuva naukaisu:
"Hei Urhotassu ja Karpalopuna."
"Eikö Hiutaleturkki antanut sinun nukkua myöhempään?" Urhotassu katsahti Laventelitassuun hämmästyneenä.
"Antoi, mutta heräsin aamulla aikaisin enkä enää saanut unen päästä kiinni, joten olen tässä käynyt ruokkimassa vanhukset ja viemässä Harmaapilven vanhat makuualuset parantajan pesään. Ja nyt minä mietin, että kun satun olemaan jo hereillä, emmekö voisi lähteä aikaisemmin harjoituksiin?" Laventelitassu kääntyi katsomaan minua ujo hymy huulilleen piirtyen. Tunsin kihelmöivän tunteen pistelevän nahkaani turkkini alla, kun naaraan laventelinsinisten silmien katse kohtasi omani. Tuskin edes huomasinkaan oppilaan taakse ilmestynyttä Hiutaleturkkia, joka katsahti minuun kulmiaan kurtistaen.
Jälleen kerran joku varasti sanani, ja tällä kertaa se joku oli oma oppilaani:
"Siinä tapauksessa me varmaankin voimme jo mennä? Kaikki ovat jo paikalla. Turhaan me leirissä seisomme energiaa kuluttamassa, kun meidän kuuluisi olla nummilla harjoittelemassa."
Nyökkäsin hyväksyvästi ja viitoin kolmikkoa seuraamaan perässä. Oikeastaan olin suunnittelut päivän ohjelman Urhotassun loppuarvioinnin mukaan, mutta kaipa minä voisin muuttaa sen kahden oppilaan harjoitukseen liittyviä tarpeita huomioiden - ja ehkä Hiutaleturkki voisi auttaa minua siinä.
"Onko meillä tänäänkin taisteluharjoitukset vai onko tänään luvassa metsästystä?" Urhotassu kysyi kirittyään minut kiinni.
"Itse asiassa minulla on tälle päivälle varattuna aivan oma ohjelmansa", vastasin ovelasti virnistäen ja jättäydyin sitten Hiutaleturkin vierelle. Vaaleanharmaa naaras vilkaisi minuun nopeasti, mutta käänsi sitten katseensa takaisin edellämme kulkeviin oppilaisiin. "Tarvitsen apuasi", sanoin hiljaa tälle.
"Missä?" Hiutaleturkki kohotti kulmiaan.
"Ajattelin pitää Urhotassulle loppuarvioinnin tänään ja haluaisin, että sinä menisit piiloon jäljitystehtävää varten, jotta minä voisin tarkkailla hänen toimiaan", selitin nopeasti.
"Hyvä on." Hiutaleturkki hidasti vauhtiaan. "Lähden Nelipuiden suunnalle."
Odotin hetken aikaa, kunnes naaras oli kadonnut näkökentästäni ja juoksin oppilaat kiinni. Tunsin kylkeni hipaisevan Laventelitassun kylkeä, kun ohitin nämä ja seisahduin heidän eteensä.
"Tänään harjoittelemme jäljitystä", aloitin. "Hiutaleturkki on piiloutunut jonkin matkan päähän täältä ja Urhotassun tehtävä on löytää hänet. Me jäämme tänne odottelemaan Laventelitassun kanssa."
"Selvä", Urhotassu murahti, nuuhkaisi ilmaa ja lähti palaamaan jälkiämme pitkin siihen suuntaan, mistä Hiutaleturkki oli erkaantunut joukostamme.
Odotin, että oppilaani oli päässyt kauemmas, ennen kuin viitoin Laventelitassun luokseni. "Me lähdemme varjostamaan Urhotassua ja katsomme, miten hän pärjää", mau'uin naaraalle, joka nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.

//Laventeli? Urho?
//557 sanaa.

Nimi: Vadelmaviiksi

01.10.2018 16:25
Lovijuovan määräyksestä hajaannuimme pareiksi. Hän itse päätti metsästää Maahännän kanssa ja minä sain metsästää Mahtitassun kanssa. Katselin, kuinka Lovijuova ja Maahäntä katosivat pensaikkoon.
"No, lähdemmekö me?" Mahtitassun ääni havahdutti minut. Musta oppilas kynsi kärsimättömänä nummen pintaa.
"Toki", hymyilin ystävällisesti. "Heti vain kun haluat."
Mahtitassu mumisi jotain, mutten kuullut mitä. Ilmeisesti jotain 'mennään nyt' tai sen tapaista. Lähdimme Lovijuovan määräämään suuntaan. Kävelin rauhallisena Mahtitassun rinnalla. Oppilaasta tulisi varmasti hyvä soturi, niin kuin vanhempansa. Naalitähden poika ainakin vaikutti lupaavalta.
Näin jäniksen pujahtavan ylös kaninkolosta muutaman ketunmitan päässä meistä. Se ei tainnut huomata minua tai Mahtitassua, vaan alkoi pinkomaan Nelipuiden suuntaan. Lähdin pinkomaan sen perään. Juoksin niin nopeasti kuin vain pystyin ja pian saavutin jo jänistä. Jänis vaikutti hätääntyneeltä ja paniikki hidasti hieman sen vauhtia. Sain jäniksen äkkiä kiinni loikkaamalla sen päälle ja antamalla tappopuraisun sen niskaan.
Tassuttelin takaisin Mahtitassun luo. Oppilas oli odottamassa samassa paikassa ja istui tyynenä häntä käpälien ympärillä. Pudotin jäniksen hänen eteensä. Ilmassa leijui uusi jäniksen tuoksu ja havaitsin myös tuoksun hiirestä. Vaikkei Mahtitassu ollutkaan oppilaani, voisin silti kysellä koulutukseen liittyviä asioita.
"Mitä haistat, Mahtitassu?" kysyin.

//Mahti?
177 sanaa

Nimi: Sulkatassu

01.10.2018 15:14
"Keskity Sulkatassu!" Lepakkoliito käski tiukasti. En ollut saanut vielä yhtään saalista. Olin päästänyt kaikki saaliit karkuun. Ja niitä oli ollut jo kolme.
"Mikä vaivaa?" Lepakkoliito kysyi.
"Ei mikään. Minä vain... En tiedä", yritin selittää. Lepakkoliito tarkkaili minua. Sitten hän avasi suunsa aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta sulki sen sitten nopeasti.
"Jatkamme niin kauan että saat edes yhden hiiren", Lepakkoliito totesi kärsivällisesti. Huokaisin. Lähdin juoksemaan hiukan kauemmas. Yritin juosta mahdollisimman hiljaa. Sitten kanin haju tulvi sieraimiini. Pysähdyin kuin seinään. Lepakkoliito tuli perässäni.
"Haistatko?" hän kysyi. Nyökkäsin. Olimme harjoitelleet tätä, mutta en kertakaan ollut saanut testata sitä oikean kanin kanssa. Minä lähdin vasemmalle ja Lepakkoliito oikealle. Pian näin kanin. Se oli selkä minua päin. Kyyristyin. Pitäisi toimia nopeasti. Sitten pyrähdin juoksuun. Kani huomasi minut ja lähti juoksemaan suoraan kohti Lepakkoliitoa. Se ei edes ehtinyt tajuta mikä siihen iski.
"Hyvä Sulkatassu!" Lepakkoliito kehui nostaen kuolleen kanin maasta.
"Nyt voimme lähteä. Tästä riittää syötävää!" mestarini sanoi iloisena lähtien tallustamaan kohti leiriä. Seurasin ihan perässä. Olin saalistanut kanin! Ylpeyden tunne kiehahti sisälläni. Olimme pian perillä. Leirissä ei ollut hirveästi porukkaa.
"Kaikki taitavat olla partiossa ja harjoittelemassa", Lepakkoliito totesi vieden kanin tuoresaaliskasaan. Seurasin perässä.
"Nytkö minulla on loppupäivä vapaata?" kysyin.
"Niin. Voit tehdä mitä huvittaa", mestarini totesi kävellen pois. Jäin seisomaan paikalleni. Minulla ei ollut nälkä.
*Voisin lähteä kävelylle*, ajattelin. Käännyn ja suuntasin ulos. Kävely tekisi hyvää.
"Sulkatassu!" kuulin äänen takaani juuri, kun olin astumassa ulos. Käännyin ympäri ja näin Piiskukynnen.
"Tiedätkö kuka saalisti sen kanin?" hän kysyi.
"Minä ja Lepakkoliito", vastasin.
"Haluaisitko sinä tulla syömään?" hän töksäytti. Mietin hetken. Minulla ei ollut nälkä, mutta Piiskukynnen seura kyllä kelpaisi...
"Totta kai", vastasin lopulta. Seurasin kollia kasalle. Hän valitsi sieltä jonkin linnun ja asettui maahan makaamaan. Menin hänen viereensä. Hän otti ensimmäisen suupalan ja tarjosi sitten minulle. Otin aika pienin haukun.
"Ota nyt vähän lisää!" Piiskukynsi tokaisi.
"Ota itse!" vastasin.
"Selvä sitten, minä syön sen kokonaan loppuun, jos sinulle ei kelpaa", Piiskukynsi vitsaili ja otti ison haukun. Hän oli unohtanut siihen yhden sulan jonka seurauksena alkoi yskiä sulkaa ulos. Pian sulka putosikin jo hänen suustaan. Naurahdin.
"Vietkö nuo sulat klaaninvanhimmille?" kolli kysy, kun olimme lopettaneet.
"Selvä", sanoin nousten ylös ja napaten sulat mukaani.
*Nämä ovat hyviä pehmusteita*, ajattelin. Astuin sisään pesään ja ojensin sulat vanhuksille. Sitten pujahdin nopeasti ulos ja päätin lähteä sinne kävelylle. Juoksin ulos leiristä. Tuuli tuiversi turkkiani. Ihanaa!
*Minun piti kyllä kävellä, mutta voin juostakin*, ajattelin. Kovensin vauhtia. Jalkani tuntuivat lentävän. Pian minua alkoi väsyttää. Pysähdyin pienen kukkulan päälle huohottaen.
"Ihanaa!" sanoin hiljaa. Ympärilläni ei näkynyt kissoja.
"Missähän kaikki ovat?" mietin. "Varmaan kohta leirissä. Tai jossain muualla reviiriä", jatkoin vielä. Istahdin maahan ja katsoin taivasta. Taivaalla ei näkynyt pilviä. Taivas oli täysin sininen. Katselin taivasta hetken ja nousin sitten ylös.
*Pitää palata leiriin*, ajattelin. Lähdin liikkeelle reippaalla kävelyllä. Jalkani olivat vielä hiukan rasittuneet pitkästä juoksusta joten hidastin vauhtia. Eihän minulla mikään kiire ollut.

Kun saavuin leiriin siellä oli jo hiukan enemmän kissoja. Näin Ylvästassun oppilaidenpesän edessä. Tassuttelin hänen luokseen.
"Hei", nau'uin.
"Hei", Ylvästassu tokaisi.
"Mitä kuuluu?" kysäisin.
"Ihan hyvää. Mitä itsellesi?" ystäväni kysyi.
"Hyvää. Saimme Lepakkoliidon kanssa kanin", sanoin varovasti. Tiesin, että ystäväni oli todella kunnianhimoinen.
"Hienoa", hän tokaisi. Istuimme hetken hiljaa.
"Onko nälkä?" kysyin lopulta.
"Ei. Söin jo."
"Niin minäkin. Piiskukynnen kanssa", naukaisin varovasti.
"Piiskukynnen?" Ylvästassu kääntyi uteliaan näköisenä.
"Niin", sanoin katsoen maata. Ylvästassu tuijotti minua tarkkakaan.
"Luuletko että sinusta ja Piiskukynnestä voisi tulla jotain?" hän kysyi.
"En tiedä.... Toivoisin niin...", myönsin.
"Ikinä ei kannata luovuttaa", Ylvästassu naukaisi nousten ylös. Hän venytteli ja istui sitten taas alas.
"Ethän kerro muille äskeisestä keskustelustamme?" pyysin ystävältäni,
"En jos et halua", hän tokaisi.
"Kiitos", sanoin oikeasti kiitollisena. Nyt Lepakkoliito ja Ylvästassu tiesivät molemmat.

Nimi: Lieskasydän

01.10.2018 15:14
Hymähdin Tulihenkäyksen tuumaukselle pieni, viileän huvittunut hymy huulillani. "Oppilailla on tapana kerjätä huomiota", totesin. "Se vaihe toivon mukaan menee ohi.. Ja kyllä, Okatassun kanssa sujuu hyvin. On vain parempi, että hän on kovaotteinen harjoituksissa, oppiipahan hyödyntämään sitä myös todellisessa taistelussa." Vilkaisin Tulihenkäystä viileästi. "Haluan oppilaistani tulevan jotain muutakin kuin kotikisua muistuttavia karvapalloja."
Olin puhunut totta sanoessani, että minulla ja oppilaallani meni hyvin. En todellakaan päästäisi Okatassua helpolla; hän oli taitava etenkin taistelussa ja halusin hyödyntää sitä taitoa opettaessani häntä. Kyseinen nuori naaras tulisi aikanaan olemaan elävä esimerkki siitä, millainen minä, Tuuliklaanin Lieskasydän, olin mestarina. En oikeastaan välittänyt, vaikka oppilas - oli se kuka tahansa oppilas - valitti kipua tai ettei jaksaisi, minä koulutin niin kauan ja niin hyvin, kuin vain mahdollista.
*Eiköhän Okatassusta pian tule soturi*, ajattelin. *Mutta sinä hetkenä, jona niin käy, hän vain kiittää minua. Minä vielä tekisin hänestä kunnon soturin.*
Liskoloikka kulki edellämme ja ajoittain hän huomioi ääneen jotakin - myös jotakin sellaista, jonka ainakin minä olin jo tajunnut.
"Okatassun jälkeen minun koulutettavakseni tulevat oppilaat tulevat olemaan vain kiitollisia antamastani koulutuksesta", mau'uin jatkaen edellistä aihetta. "Usko pois, Tulihenkäys. Kai sinäkin haluat tehdä oppilaistasi kunnon sotureita?"

//Tuli?
185 sanaa

Nimi: Urhotassu

01.10.2018 13:19
Räpäytin silmiäni muutaman kerran hämmentyneenä. Että sattuikin niin, että Laventelitassu oli jo hereillä. Olisin tahtonut tässä välissä käydä Karpalopunan kanssa kaksin harjoittelemassa, mutta en minä ääneen voinut sitä myöntää. En kuitenkaan tahtonut loukata Laventelitassua tai hänen mestariaan. Mistä sitä tietäisi, jos Karpalopunakin loukkaantuisi sanoistani. Ehkä minun vain tulisi tällä kertaa yrittää enemmän. Mahdollisuuteni näyttää kaikki taitoni mestarilleni sekä Laventelitassulle tulikin nopeammin kuin olinkaan uskonut. Käännyin Karpalopunan puoleen, joka näytti kuuntelevan minun ja Laventelitassun lyhyttä keskustelua.
”Siinä tapauksessa me varmaankin voimme jo mennä? Kaikki ovat jo paikalla. Turhaan me leirissä seisomme energiaa kuluttamassa, kun meidän kuuluisi olla nummilla harjoittelemassa”, maukaisin mestarilleni heilautellen häntääni hitaasti puolelta toiselle. Karpalopuna näytti hyväksyvältä ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä pois leiristä. Kirin mestarini heti niin, että kävelin hänen vasemmalla puolellansa ja Laventelitassu jäi Hiutaleturkin kanssa taaksemme.
”Onko meillä tänäänkin taisteluharjoitukset vain onko tänään luvassa metsästystä?” kysyin mestariltani. Henkilökohtaisesti minä totta kai toivoin taisteluharjoituksia, sillä ne sujuivat minulta niin paljon paremmin kuin metsästäminen. Sitä paitsi olisi hankalaa näyttää Laventelitassulle mihin kaikkeen pystyin, jos olisin omalla epämukavuusalueellani.

// 170 sanaa
// Karpalo? Laventeli?

Nimi: Naalitähti

01.10.2018 13:04
”Onko sinulla jokin hätänä?” Hunajaviiksi kysyi. Tahdoin vain kääntää katseeni naarasta kohdin ja vuodattaa ulos kaiken mikä todella oli pielessä. Järkeni oli pettänyt. Olin silponut myyrän ilman mitään syytä. Kasvoillani sekä tassuissani on verta, joka on peräisin muiden onneksi myyrästä. Kaipasin omaa kumppaniani ja hänen läsnäoloansa ja lämpöä. Olisin voinut tehdä Hunajaviiksen vuoksi mitä vain. Voisin vaikka jättäytyä pois päällikköni tehtävistä ja karata hänen kanssaan, jotta olisimme voineet olla yhdessä. Harmikseni jokin tuntui estävän kaiken tämän ajattelun.
Todellisuudessa vain murahdin naaraalle ja käänsin katseeni pois hänestä. Käytökseni oli hyvin kylmää, liian kylmää. Tiesin, että tämä ei ollut minun kaltaistani, mutta kaikki tämä tuntui yhtä luonnolliselta kuin vaistot. Ehkä vaistoissani oli jotakin vikaa. Ja jos olisi, tarvitsisin jonkun apua selvittämään mitä. Olin aikeissa kääntää katseeni Hunajaviiksen ja kertoa tapahtuneesta, mutta jäädyin paikalleni. Jäädyin seisomaan neljälle tassulleni, häntä roikkuen alempana kuin yleensä ja katse vasempaan etutassuuni painuneena. Seisoimme hetken aikaa syvässä hiljaisuudessa, sillä tassuni eivät suostuneet kuljettamaan minua pois paikalta. Sydämeni käski kääntää katseeni kumppaniini, mutta aivot kielsivät. Ajatukseni vakuuttivat että kohtaisin vain naaraan, joka aivan pitäisi minua hirviönä. Hän näkisi lävitseni enkä voinut sallia sitä.
”Naalitähti”, Hunajaviiksi maukaisi huolestuneena ja kiersi eteeni. Naaras oli aivan varmasti jo nyt havainnut etutassuni. Niiden kuivahtaneen punaista väriä oli hankala peitellä oman turkin ollessa vitivalkea. Ainoastaan mustat tassujeni päät eivät näyttäneet luonnottomilta. Nostin leukaani saadakseni takaisin edes osan ylväästä olemukseni välittämättä siitä mitä naaras näkisi kohdatessaan katseeni. Pystyihän sen arvata, Hunajaviiksi ei varsinaisesti pitänyt näkymästä. Hän näki hirviön, jonka ajatukseni olivat minusta luoneet.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi uudestaan, tavallaan toistaen aikaisempia sanojansa. Hunajaviiksi vaikutti siltä, että tahtoisi auttaa, mutta kuka tahtoisi auttaa hirviötä? Vedin syvään henkeä ja päätin jatkaa hiljaisuutta. Järkeni käski olla kertomatta Hunajaviikselle mitään. Kenenkään ei tarvitsisi tietää millaista sotaa juuri nyt pääni sisällä käytiin, edes oman kumppanini. Naaraan katse oli kuitenkin anova. En voinut pysyä vaiti kaiken sen jälkeen mitä olimme yhdessä kokeneet. Sen myönnytyksen itselleni soin.
”Veri ei ole minun”, vastasin lyhyesti. Se tuskin tarjosi Hunajaviikselle tyydyttävää vastausta, mutta se oli jotakin. Siltikin se näytti saaneen naaraan vielä hämmentyneemmäksi. Sivuutin Hunajaviiksen kokonaan ja astelin sisälle Ruusupiikin ja Villatassun pesään. Sain jälleen uusia ihmetteleviä katseita kasvoilleni. Ruusupiikki kiiruhti minun luokseni.
”Ei kai se koira ole palannut?” parantaja kysyi huolissansa. Murahdin ja astelin parantajan vierestä syvemmälle pesään. Minun ei kovinkaan paljoa tehnyt mieli muistella sen vesikauhuisen koiran kasvoja, saatin sen silmiäni. Pystyin jopa nyt tuntemaan sen hiostavan katseen niskavilloissani. Kynteni valuivat ilman komentoa parantajan pesän maaperään. Suljin silmäni ja yritin rauhoitella itseäni, sillä olin huomannut Villatassun havainneen kynsieni liikkeen. Parantajaoppilas näytti hyvinkin varautuneelta. Ehkä hän oletti, että hyökkäisin hänen kimppuunsa. Tai sitten Ruusupiikin. Vaikka minun raivoni kanssa oli hiukan hallintaongelmia, en voisi kuitenkaan niin suuresti vahingoittaa omaa klaaniani, että vahingoittaisin oman klaanini parantajia.
”Koirasta ei ole yhtäkään havaintoa sen jälkeen, kun se raukkamaisesti karkasi paikalta”, sihahdin hampaideni välistä. Villatassu katsoi minua silmiään siristäen. Parantajaoppilas taisi vaatia selitystä miksi olin veren peittämänä. Harmi vain, mutta hän ei sitä saisi. Käännyin takaisin Ruusupiikin puoleen. Sain osan arvokkuudestani ja itsehillinnästäni pikku hiljaa takaisin.
”Olisiko sinulla märkää sammalta, jotta saisin tämän pois kasvoiltani? Jaloissa se ei ole haitaksi, mutta kasvoilla se antaa hiukan väärää mielikuvaa minusta”, kysyin asiallisempaan, muta selvästi melko piikikkään käskevään sävyyn. Annoin puheestani ymmärtää, että Ruusupiikillä ei ollut tämän asian kanssa vaihtoehtoa. Parantaja tarkkaili vielä hetkisen aikaa jalkojani.
”Ymmärrän. Päällikön täytyy antaa siisti vaikutelma klaanistansa”, parantaja myötäili. Naaras vinkkasin hyvinkin nopeasti Villatassua tuomaan minulle sammaltukon. Parantajaoppilas ei turhaan pitänyt kiirettä. Aivan kuin hän olisi varonut jokaista askelta. Edes sammaleen tuodessa hän ei katsonut minua silmiin. Se sai minut hiukan alakuloiseksi. Oliko hetkellinen raivonpuuska todella leimannut minut noin pahasti? Sain kuitenkin kiitettyä parantajaoppilasta hiukan vastahakoisesti ottaessani vastaan sammaltukon. En ollut täysin menettänyt kuitenkaan kunnioitustani vaikka järkeni olikin hakusessa.
Sain puhdistettua kasvoni sekä jalkani miltein kokonaan. Jalkoihini jäi hiukan mustia tassujen ylle punertavaa väriä, mutta se lähtisi kyllä ajallansa pois. En tahtonut pyytää Ruusupiikiltä enää toista sammalta, joten tyydyin siihen mitä olin saanut aikaiseksi. Oltuani omasta mielestäni valmis, katsoin Ruusupiikkiä pitkään. Tämän jälkeen heilautin päätäni Villatassun suuntaan. Toivoin parantajan ymmärtävän, että tahdoin puhua hänen kanssaan kahden. Ruusupiikki nyökkäsi minulle hitaasti.
*Ainakaan kaikki tässä klaanissa eivät pidä minua hiirenaivona… Tai ole itse hiirenaivoja*, ajattelin tympääntyneenä.
”Villatassu, kävisitkö hakemassa hiukan hierakkaa? Minulla on puhuttavaa Naalitähden kanssa”, parantaja maukaisi. Sanaakaan sanomatta Villatassu katosi pesältä. Jäin hetkeksi katsomaan parantajan pesän suuaukkoa, vaikka kukaan ei ollut siinä. Kuulin päässäni koiran ulvontaa. Tunsin kosketuksen lavallani. Vavahdin sivummalle. Ehdin jo väläyttää hampaita olennolle, joka oli tuupannut minua kylkeen. Yllätyksekseni se oli kuitenkin vain Tuuliklaanin parantaja Ruusupiikki. Räpäytin silmiäni muutaman kerran. Kuuntelin syvässä hiljaisuudessa omaa sydämeni sykettä.
”Oletko kunnossa? Et kuullut minua lainkaan tuijottaessasi pesän suuaukkoa”, Ruusupiikki maukaisin mietteliään oloisena. Naaras aivan varmasti juuri nytkin analysoi mikä minua vaivasi. Eikä ihmekään. Taisin säikähtää kuin mikäkin pentu. Halveksin jopa itseäni käytökseni johdosta.
”Näitkö sinä kenties sen koiran tai kuulitko jotakin?” parantaja kysyi. Suljin silmäni ja käänsin katseeni pois naaraasta. ”Oletan tuon tarkoittavan kyllä. Mitä sinä näit tai kuulit?”
En tahtoisi puhua tästä aiheesta kenenkään kanssa. En ollut pystynyt tukeutumaan edes Hunajaviikseen, joten miksi uskoutuisin parantajalle. Tällä kertaa järkeni käski kertoa jollekin asiasta. Ruusupiikki voisi tarjota minulle parempia vastauksia kuin Hunajaviiksi.
”Kuulin ulvontaa. Jäisempää kuin mikään koskaan aikaisemmin kuulemani ulvonta”, murahdin hiljaa. ”Sama kävi tänään aiemmin. Näin koiran ollessani Tillitassun kanssa metsästysharjoituksissa. Siksi tilanne eskaloitui, kun nappasin myyrän. Sain olevinani koiran kiinni ja tapoin sen. Kostin sille kaiken kivun mitä se aiheutti minulle ja olisi voinut aiheuttaa klaanilleni.”
”Mutta todellisuudessa koira on elossa ja se vaivaa sinua?” Ruusupiikki esitti jatkokysymyksen. Siinä se oli. Parantajan kysymys kertoi vastauksen minä minua vaivasi. Pelkäsin koiran olevan elossa niin kuin se olikin. Koira ei vaan elänyt enää vapaasti klaanien reviirillä vaan minun itseni sisällä. Jos en löytäisi koiraa oikeasti ja hankkituisi siitä eroon, en pääsisi tästä tunteestakaan eroon. Raivon liekki roihahti jälleen sisälläni. Parantajan pesä alkoi tuntua ahdistavalta paikalta. Nousin ylös hätäisesti. Vilkuilin ympärilleni hermostuneena.
”Kiitos, että kuuntelit, mutta minä kaipaan raitista ilmaa. Nyt”, maukaisin painokkaasti ja lähdin pesältä hyvin nopeasti. Annoin tassuni kuljettaa minut rauhassa suurkiven vierustalle. Aion kasata itselleni rajapartion ja lähteä etsimään tämän koiran tassuihini tässä ja nyt. Katselin valppaana ympärilleni. Minun tulisi valita seurani tarkoin. Ensimmäisenä silmääni osui Herhiläisraita, oma luottosoturini. Kolli ei seissyt kaukana suurkivestä.
”Herhiläisraita!” huusin kollin luokseni. Huomasin myös sivusilmällä kuinka Hunajaviiksi oli ottanut suunnan minua kohden. Huokasin. En tahtonut huolehtivaa naarasta juuri nyt kontolleni, mutta en voisi myöskän käännyttää häntä pois. Herhiläisraidan odottaessa ohjeitani Hunajaviiksi saapui hänen vierelleen.
”Mikä tapahtuu?” Hunajaviiksi kysyi minulta. ”Lähdit paljoa mitään sanomatta parantajan pesälle minun puhuessa sinulle aikaisemmin. Tahdon tietää mitä on meneillään.”
”Rajapartio”, vastasin tyynesti. Silmäilin kaksikkoa hetken aikaa. Emmeköhän me yhdessä yhden koiran kukistaneet. ”Onneksi olkoon, saatte tulla mukaani. Lähdemme heti. Suuntana on ukkospolku.”

// 1100 sanaa
// Hunaja? Ei hätää, mä jatkan lyhyemmillä tarinoilla kyllä. nyt iski vaa inspi kirjottaa Naalin ajatuksista :D

Nimi: Sulkatassu

30.09.2018 18:53
"Käy Sulkatassu merkkamassa tuo", Lepakkoliito naukui.
"Selvä", vastasin. Muut äivät odottamaan hetkeksi.
"Nyt voimme mennä takaisin leiriin", Piiskukynsi totesi ja kääntyi. Katsoin vaaleanruskeaa kollia. Käänsin kuitenkin katseeni nopeasti pois. Ei minusta ja Piiskukynnestä koskaan voisi tehdä mitään... Vai voisiko? Työnsin ajatukset pois mielestäni ja lähdin kohti leiriä. Herukkatassu keskusteli edellä Piiskukynnen kanssa ja Lepakkoliito käveli hiukan minua edellä.
"Sulkatassu! Tule jo!" Lepakkoliito huusi. Nostin katseeni maasta ja otin muut parilla nopealla askeleella kiinni.
"Mitäs mietin?" Lepakkoliito kysyi.
"En mitään erikoista", vastasin hiljaa vilkaisten Piiskukynttä. Tajusin pitäväni kollista. Paljon. Lepakkoliitohuomasi katseeni.
"Vai Piiskukynttä", hän totesi hymyillen.
"No.... niin", vastasin miettien oliko kannattavaa kertoa totuus. Lepakkoliito hymyili hiukan oudosti, mutta ei sanonut mitään.
*Hyv niin*, ajattelin. *Toivottavasti hän ei kerro muille...*. Jostain syystä en halunnut muiden tietävän, ett olin ihastunut Piiskukynteen.
*Onkohan se ihan sopivaa?* mietin. *Hän on kuitenkin jo soturi.... ja minä vasta oppilas...*, mietin. Mutta kohta sinäkin olet soturi. Pieni ääni muistutti minua. Mitähän Piiskukynsi ajatteli minusta? Samoin kun minä hänestä? En tiedä oikein, että milloin minä olin ihastunut Piiskukynteen. Karistin Piiskukynnen mielestäni. Leiri näkyi jo edessä. Mahastani kuului ääni.
"Mene symään Sulkatassu", Lepakkoliito totesi.
"Kuulitko sinäkin sen?" kysyin ihmeissäni.
"Vaikea olla kuulematta", Lepakkoliito naurahti astuen leiriin. Seurasin perässä ja suunnistin suoraa päätä tuoresaaliskasalle. Valitsin sieltä jonkinlaisen linnun. Se oli aika suuri. Katsoin sitä hetken ja haukkasin. Oi miten se oli hyvää! Haukkasin toisen, oikein ison palan. Lintu oli nopeasti syöty, mutta myös nälkä oli kadonnut. Päivää oli vielä vähän jäljellä, mutta päätin silti mennä jo maate. Minua väsytti. Nukahdin heti.

Avasin silmäni. Nousin istumaan. Muutkin olivat heräilemässä. Nosin seisomaan ja venyttelin oikein antaumuksella. Ylvästassu asteli viereeni.
"Huomenta!" hän sanoi.
"Huomenta nukuitko hyvin?" kysyin.
"Kyllä. Entäs itse?"
"Oikein hyvin", vastasin kävellen ulos. Ylvästassu seurasi perässä.
"Mitä teet tänään?" hän kysyi.
"En tiedä. Pitää etsiä Lepakkoliito ja kysyä", tajusin lähtien etsimään Lepakkoliitoa. Löysin hänet lopulta sotureinpesästä. Pesässä ei ollut muita.
"Hei!" hän naukaisi.
"Hei! Mitä teemme tänään?" kysyin siirtyen kauemmas Lepakkoliidon tieltä.
"Saalistamme", mestarini vastasi.
"Peläkstään?" kysyin ihmeisssäni. Ei yhtään partiota?
"Niin. Lähdetään kohta", Lepakkoliito sanoi mennen tuoresaaliskasalle.
"Mene viemään klaaninvanhimmille ruokaa!" Lepakkoliito huusi. Otin itselleni tuoresaaliskasasta hiiren ja vanhuksille pari lintua.
"Kiitos!" Pyryviima kiitti.

Nimi: Hunajaviiksi

30.09.2018 15:27
Vaanin hiirenhiljaa pientä myyrää katse siihen keskittyneesti naulittuna. Se oli keskittynyt kaivamaan maasta jotain, kenties pahaa aavistamatonta hyönteistä ruoakseen. Liikuin vaivihkaa lähemmäs, pitäen häntäni ilmassa. Kun olin hännänmitan päässä myyrästä, ponnistin loikkaan ja heitin elukan ilmaan tassullani. Sitten puraisin sen kuoliaaksi tyytyväisenä.
Jolkotin nopeasti metsästyspartion luo. Paikalla olivat jo Maahäntä ja Liskoloikka, ja jäimme odottelemaan Hiutaleturkkia.
"Riistaa on alkanut näkyä vähemmän", poikani Tulihenkäyksen kumppani Maahäntä naukui mietteliäästi. Hän oli oikeassa; lehtikato teki tulojaan. Ensimmäisenä se näkyi kylmyydessä, joka ajoi riistaa pois.
"Olet oikeassa", naukaisin ja vilkaisin maahan laskemaani myyrää. "Ja kun riistaa löytyy, se on laihaa ja kitukasvuista."
Kuulin takaamme askelia ja Hiutaleturkki saapui roikottaen kaninpoikasta suussaan. Liskoloikka nyökkäsi naaraalle ja asettui nyt koossa olevan partion johtoon.
"Selvä, lähdetään", hän sanoi ja lähdimme ravaamaan Tuuliklaanin reviirin läpi takaisin leiriin. Nummet tuntuivat joka aamu olevan sumuisempia ja koleampia. Viherlehden aikaa tuli aina ikävä, silloin oli lämmintä ja ruokaa riitti jokaiselle kylliksi. Nyt olisi odotettava taas monta kuuta sen saapumiseen. Klaanin olisi selvittävä kylmästä lehtikadon ajasta, mutta niin me olimme joka vuosi selvinneet.

Leirissä veimme saaliimme tuoresaaliskasaan. Minulla ei pitänyt olla luvassa partiointia ennen huomista, mutta aioin silti olla valmiina lähtemään jos minua tarvittiin. Leiriä tarkkaillessani huomasin Naalitähden, joka suuntasi kohti parantajan pesää. Rypistin otsaani kun näin hänen käyttäytyvän hiukan oudosti. Mikähän kumppaniani vaivasi? Riensin nopeasti valkoisen kollin luo.
"Hei, Naalitähti", naukaisin hymyillen lempeästi, mutta huolestuneena. "Onko sinulla jokin hätänä?"

//Naali?

Nimi: Laventelitassu

30.09.2018 13:19
Avasin hitaasti raskailta tuntuvat silmäni, kun en saanut enää unen päästä kiinni. Olin yrittänyt nukahtaa uudelleen ties kuinka monta kertaa sen jälkeen kun olin herännyt aikaisin aamulla eikä yksikään oppilaista ollut vielä hereillä. En edes tiennyt mikä aika aamusta nyt oli meneillään, mutta lukuisista nukkuvista oppilaista päätellen olin herännyt aikaisemmin kuin minun olisi pitänyt herätä, olihan Hiutaleturkki sanonut että saisin nukkua myöhempään. Mutta jos en kerran pääsisi enää unien ihanaan maailmaan, olisi turhaa yrittää ja tuhlata siihen aamua, jonka voisin käyttää johonkin hyödylliseen. Täten nousin seisomaan ja aloin sukia vaaleanharmaata turkkiani, joka oli vähän sekalaisessa kunnossa, mutta silti säästynyt pahimmilta takuilta. Kun olin saanut karvani tarpeeksi hyvään kuntoon lähteäkseni kissojen ilmoille, pujottelin nukkuvien oppilaiden välistä leiriaukiolle.
Leiriaukiolla oli muutamia kissoja jotka nauttivat lehtisateen viileistä aamuista ja kauniista auringosta, joka heitti kullankeltaisia säteitään leiriin. Silmäkulmastani tunnistin pesätoverini Urhotassun, joka jutteli mestarinsa Karpalopunan kanssa. Jotenkin olin ollut todella ujo eilen soturin seurassa enkä ollut täysin varma miksi. Ehkä siksi, koska hän oli niin komea. Ne leveät lavat ja se meripihkainen katse joka tuntui aina lukittautuvan minuun. Se oli suoraan kuin unesta, mutta minun kohdallani se oli todellisuutta. Ja pääsisin tänäänkin harjoittelemaan heidän kanssaan. Olihan Urhotassu mukavaa seuraa, mutta Karpalopunan seurassa olemista minä odotin kaikkein eniten.
*Unohda nyt se Karpalopuna ja mene vaikka ruokkimaan klaaninvanhimmat!* käskin itseäni ja pakottauduin kääntämään askeleeni tuoresaaliskasaa kohti, siirtäen samalla laventelinsinisen katseeni pois Karpalopunasta.
Kun saavuin tuoresaaliskasalle, huomasin heti ensimmäisenä ruoan puutteen. Tuuliklaanin reviirillä harhailevat kaksijalat ja pennut koirineen karkottivat hälinällään riistaa pois reviiriltämme, joten riistaa ei ollut hukattavaksi. Tyydyin nappaamaan tuoresaaliskasasta kaksi päästäistä - jotka riittivät ravitsemaan Tuuliklaanin vanhukset muhkeutensa vuoksi - ja suunnistin klaaninvanhimpien pesälle. En ollut itseasiassa paremmin jutellut klaaninvanhimmille, mutta tiesin heistä jokaisen nimeltä ja osaisin tunnistaa heidät.
"Huomenia", tervehdin ystävällisesti sukeltaessani pesään. Heti ensimmäisenä sain vastaan Harmaapilven ja Ukkosraidan. Suureksi helpotuksekseni kummatkin näyttivät ilahtuneilta tunnistaessaan minut.
"Kas, Laventelitassu. Toitko meille ruokaa?" kaksikon seuraan saapunut Nurmihammas kysyi ilahtuneena huomatessaan päästäiset.
"Tulinhan minä. Olkaa hyvät", lausuin kohteliaasti laskiessani päästäiset vanhusten eteen. He eivät jääneet odottamaan hetkeäkään, vaan alkoivat heti syödä päästäistä hymy huulilla. Pujottelin sitten Taipaleenalun, Pantteriviiman ja Pyryviiman luokse, jotka makoilivat hieman kauempana. Laskin päästäisen heidän eteensä ja soin heillekin ystävällisen hymyn.
"Kiitoksia, Laventelitassu", Pyryviima kiitti ystävällisesti ja alkoi sitten syödä päästäistä kahden pesätoverinsa kanssa. Koska en tahtonut häiritä vanhusten ruokatuokiota, lähdin peruuttamaan mahdollisimman hiljaa pesästä. En kuitenkaan ehtinyt vielä lähteä pesästä, kun Harmaapilvi naukaisi:
"Laventelitassu, pystyisitkö viemään vanhat makuualuseni tuolta pesän reunalta Ruusupiikille? Ne ovat niin vanhat jo että ne alkavat varmasti haisemaan ellei niitä viedä pian pois."
"Toki, kiitos kun kerroit", ilmoitin ja kävin nappaamassa vanhat makuualuset pesän reunilta. Ne haisivat vähän, mutteivät kuitenkaan niin paljon että en olisi suostunut viemään niitä parantajalle. Heilautin häntääni vielä nopeasti hyvästiksi vanhuksille, jonka tehtyäni sukelsin ulos pesästä. Aukiolle päästyäni otin kohteekseni parantajan pesän.
"Ruusupiikki? Oletko sinä täällä?" kutsuin parantajaa työntyessäni pesään. Ruusupiikki - joka sattui olemaan hyvin lähellä pesän uloskäyntiä - kääntyi minua kohti ja räpäytti vihreitä silmiään ystävällisesti.
"Hyvää huomenta Laventelitassu. Mitä asiaa sinulla olisi?" Ruusupiikki kysyi tyynesti.
"Minulla olisi tässä Harmaapilven vanhat makuualuset ja tulin kysymään minne nämä kuuluisi viedä?" mumisin hieman epäselvästi, sillä paksut sammaleet hankaluuttivat puhumistani selvästi.
"Laita ne vain tuolla pesän reunassa olevan sammalkasan päälle, siihen laitetaan aina käytetyt sammaleet", Ruusupiikki selitti ja osoitti hännällään suurta sammalkasaa, joka sijaitsi pesän reunalla. Nyökäytin päätäni kiitokseksi ja kävin heittämässä sammaleet kasan päällimäiseksi, jonka tehtyäni palasin aukiolle.
Kun pääsin aukiolle, huomasin Urhotassun juttelemassa vieläkin Karpalopunalle. Olin jo tylsistynyt pysymään vain leirissä, joten päätin mennä kysymään jos voisimme lähteä jo aikaisemmin harjoittelemaan. Hiutaleturkin voisi käydä herättämässä, tuskin häntä haittaisi aikaisempi lähteminen harjoituksiin. Täten lähdin marssimaan Karpalopunaa ja Urhotassua kohti.
"Hei Urhotassu ja Karpalopuna", tervehdin kaksikkoa ystävällisesti. Kaksikko kääntyi katsomaan minua ja Urhotassun kasvoilla käväisi pieni hämmästys.
"Eikö Hiutaleturkki antanut sinun nukkua myöhempään?" kellertävä kolli kysyi.
"Antoi, mutta heräsin aamulla aikaisin enkä enää saanut unen päästä kiinni, joten olen tässä käynyt ruokkimassa vanhukset ja viemässä Harmaapilven vanhat makuualuset parantajan pesään. Ja nyt minä mietin, että kun satun olemaan jo hereillä, emmekö voisi lähteä aikaisemmin harjoituksiin?" suunnistin kysymykseni luonnollisesti Karpalopunalle ja käännyin katsomaan häntä laventelinsinisillä silmilläni. Kollia katsoessani kasvoilleni nousi ujo hymy ja haalea puna alkoi ilmestyä poskilleni.

//Karpalo? Urho?
//678 sanaa

Nimi: Mahtitassu

29.09.2018 22:33
Vilkaisin kulmiani kurtistaen Vadelmaviikseä. En oikeastaan olisi halunnut puhua naaraalle, mutta en kai enää voinut perääntyä kun hän oli jo keskustelun aloittanut. Mutta toisaalta voisin hyötyä tästä, jos vähän värittäisin vastaustani.
"Minulle kuuluu hyvää, kiitos kysymästä", naukaisin nyökäten kohteliaasti. "Olen vain alituiseen hiukan väsynyt. Lovijuova katsos kouluttaa minua paljon. Joskus tuntuu, että liian paljon, mutta tiedän, että vain kovalla työllä voi tulla erinomaiseksi soturiksi. Mestarini mielestä minusta voi hyvinkin tulla klaanin parhaita sotureita. Hän ei ole kuulemma koskaan tavannut lahjakkaampaa taistelijaa. Mutta en kai minä nyt niin ihmeellinen ole... Vaikka olenhan minä aika todella hyvä."
Lovijuova oli ilmeisesti pysähtynyt kävellessämme, sillä törmäsin häneen keskittymiseni herpaannuttus.
"Varo vähän", soturi murahti ja astuin nolona taaksepäin. Mestarini kohotti kuonoaan ja haisteli ilmaa tarkasti. Tein samoin ja etsin nenälläni riistan tuoksuja. Hajuaistini ei kaiketi ollut aivan yhtä harjaantunut, sillä Lovijuova huomasi riistan tuoksun ennen minua.
"Metsästetään tässä", hän ohjeisti partiotaan. "Minusta olisi hyvä, jos jakaannumme. Maahäntä ja minä menemme tuonne. Mahtitassu ja Vadelmaviiksi, te lähdette toiseen suuntaan."
Nyökkäsin ymmärtäväisesti katsoin, miten kaksi soturia lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Kun he katosivat pensaan taakse, käännähdin Vadelmaviiksen puoleen.
"No, lähdemmekö me?"

//Vadelma?
// 184 sanaa

Nimi: Tulihenkäys

29.09.2018 20:18
Hymähdin huvittuneena hiukan Lieskasydämen sanoilleni. Kuvitteli hän oikeasti, että minä, Naalitähden poika, antaisin soturiuden nousta päähäni? No… Ehkä hiukan, mutta vain jos kyseessä oli nuoremmat sisareni. Naurahdin ääneen kääntäessäni katseeni Lieskasydämeen.
”Se on erittäin hankalaa, jos on saanut jo kaksi oppilasta koulutettavaksi ja molemmat ovat kuolleet kesken koulutuksen”, naukaisin hiukan huvittuneena, mutta vain hiukan. Kahden oppilaan menettäminen sai minut tuntemaan itseni huonoksi mestariksi. Se tosin kannattaisi ehkä jättää kertomatta Lieskasydämelle. Hänellä oli kuitenkin Okatassun koulutettavana enkä tahtoisi hänen tuntevansa itseä huonoksi mestariksi, jos Okatassulle sattuisi tapahtumaan jotakin. Sitä ei koskaan tietäisi mihin suuntaan elämä kissoja kuljettaisi.
”Sinulla taitaa mennä hyvin Okatassun kanssa? Olen kuullut hänen edistyvän hyvin”, yritin jatkaa aihetta, vaikkakin hiukan toiseen suuntaan. Yritin keskittyä nyt niihin eläviin oppilaisiin, joita klaanissamme oli eikä kuolleisiin. ”Ainakin Ylvästassu eräänä päivänä valitti kuinka Okatassu oli käsitellyt häntä liian rajusti yhteisissä harjoituksissanne. Ylvästassu osaa olla välillä melko itsepäinen sekä dramaattinen.”
Jatkoin pienellä naurahduksella: ”Jostakin syystä hän tekee itsensä aina joka hetkellä uhrin.”

// 159 sanaa
// Lieska?

Nimi: Naalitähti

29.09.2018 20:05
Katsoin Tillitassua tyytyväisenä. Oppilas oli heti valmiina toimiin. Se oli yksi niistä monista syistä miksi olinkaan halunnut juuri Tillitassun minun oppilaakseni. Olin juuri aikeissa vastata oppilaalleni, kunnes pieni päänsärky iski minuun. Suljin silmäni hetkeksi yrittäessäni saada säryn loppumaan.
”Tänään”, aloitin, mutta keskittymiseni herpaantui jälleen. Avasin silmäni ja näin edessäni ainoastaan sen vesikauhuisen koiran, joka oli vienyt toiseksi viimeisen elämäni. Räpäytin silmiäni uudestaan muutaman kerran. Edessäni seisoi jälleen oma oppilaani Tillitassu.
*Ehkä minun olisi pitänyt määrätä joku luottosotureistani mukaan. Minun ei ole varaa menettää viimeistä henkeäni lähiaikoina, jos Hallasydän aikoi eläköityä*, ajattelin tuskastuneena. Huokasin raskaasti ja kokosin ajatukseni uudestaan. Minun täytyisi nyt keskittyä Tillitassun koulutukseen eikä murehtia siitä milloin minä vetäisisin oman viimeisen henkäykseni.
”Käymme tänään läpi saalistusta. Käyn kanssasi ensin perinteisiä liikkeitä metsästykseen liittyen. Käymme myös läpi muutaman eri taktiikan”, kerroin oppilaalleni ja toivoin, että kasvoni pysyivät peruslukemilla pienestä päänsärystä huolimatta. Minun olisi ehkä parasta käydä Ruusupiikin luona koulutustuokion jälkeen, jotta saisin jotakin selvittämään omia ajatuksiani. Katseeni kohtasi Tillitassun, joka osoitti kiinnostusta antamiini ohjeisiin. Käännyin ympäri ja tarkastelin ympäristöäni jonkin aikaa. Minun tulisi keksiä Tillitassulle jokin kiinteä objekti, jota hän voisi hyödyntää harjoittelemisessa parhaansa mukaan. Keskittymiseni ei kuitenkaan ollut kovinkaan hyvää laatua, joten en keksinyt mitään mitä käyttää hyödyksi.
”Keksitkö mitä voisit käyttää mallina metsästystaktiikkaasi käyttäessä?” kysyin Tillitassulta. Hänellä voisi ehkä olla parempia ideoita kuin minulla. Tillitassu kääntyi katselemaan ympäriinsä. Lopulta hän huomasi erään heinämytyn, johon hänen katseensa kiinnittyi pidemmäksi aikaa. Tillitassu kääntyi katsomaan minua ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, nyökkäsin. Peruutin hiukan kauemmas ja annoin Tillitassulle mahdollisuuden näyttää taitonsa.

Meni huomattavan paljon enemmän aikaa, kuin kuvittelin, käydä läpi erilaisia saalistustekniikoita. Uskoin kuitenkin Tillitassun löytäneen omansa monen eri vaihtoehdon joukosta. Jopa päänsärkyni oli helpottanut minun pohtiessani eri vaihtoehtoja opetuksen suhteen. Pystyin kerrankin olemaan rauhassa ilman, että päätäni jomottaisi koko ajan. Olin jo miltein unohtanut kuinka vapauttavalta se tuntuikaan.
”Näytän sinulle lopuksi kuinka minä itse saalistan”, maukaisin tyynesti Tillitassulle. Viitoin naaraan hiukan sivumpaan, jotta hänen hajunsa ei karkottaisi mahdollisia riistaeläimiä pakoon. Katsoin hetken aikaa kuinka Tillitassu perääntyi ja laskeutui hiukan lähemmäs maanpintaa.
Nostin kuononi korkeammalle, jotta haistaisin jotakin. Tuore myyrän haju ihme kyllä tulvahti kuonooni. Lähdin vaistomaisesti astelemaan sitä kohden. Mieleeni palasi myös se sama metsästyspartio, jossa minä kohtasin sen koiran. Koiran kasvot palasivat uudestaan elävästi mieleeni. Kynteni alkoivat valua ulos tassuistani. Tunsin yhtäkkiä outoa raivoa sisälläni. Huomasin myyrän pienen loikan päässä ja hyppäsin hyvinkin ketterästä, mutta agressiivisesti sen päälle. Puraisin siltä yhdellä liikkeellä niskat poikki. Se ei kuitenkaan tuntunut tyydyttävän sisälläni olevaa raivoa. Yritin purkaa turhautumistani työntämälläni kynteni sisälle myyrään, mutta sekään ei auttanut.
Ennen kuin huomasinkaan, kynsin raivolla myyrää palasiksi. Olin raivosta sokeana. Mielessäni ei ollutkaan se mahdollisuus, että minun klaanini olisi tarvinnut tätä myyrää enemmän kuin minä. Millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Tunsin kuinka verta roiskahti kasvoilleni. Lopetin myyrän kynsimisen tajuttuani raapivani kylmää ja kosteaa maata. Edessäni oli enää silvottu myyrä ja luita. Puuskutin raivosta ja annoin kynsieni pysyä esille. Etujalkani olivat aivan punaiset ja osa vatsastani. En ollut aivan varma mitä suupielestäni valui, mutta se oli valkeaa ja vaahtomaista. Sitä putosi maahan silvotun myyrän päälle.
Aloin hiljattain saamaan hengitykseni tasaiseksi ja raivo muuttui vain tyhjiöksi. En tuntenut mitään, edes raivoa. Tiesin kuitenkin, että silvottua myyrää en voisi jättää klaanin nähtäväksi eikä punaiset jalat olisi lupaava merkki leiriin päästyäni. Siispä ryhdyin etutassuillani kaivamaan monttua. Työnsin myyrän rippeet monttuun ja peitin sen. Ruohikko oli yhä hiukan punertava enkä voinut sitä enää vihreäksi muuttaa, mutta annoin sen olla.
Käännyin ympäri ja näin Tillitassun kauempana. Oppilas sävähti nähdessänsä kasvoni. Murahdin kylmästi astellessani lähemmäs oppilastani.
”Opetustuokio on ohi, palaamme leiriin”, maukaisin tylysti astellessani Tillitassun ohitse. Oppilas oli yhä hiukan järkyttynyt, mutta hänen olisi pitänyt liikkua käskystäni. Päänsärkyäni alkoi uudestaan enkä tahtonut joutua odottelemaan yhtä tottelematonta oppilasta ikuisuuksia. Pysähdyin hetkeksi ja käännyin katsomaan jälkeen jäänyttä oppilasta.
”Nyt!” ärähdin uudestaan. Se sai liikettä oppilaani tassuihin. Katsoin kuinka hän kipitti edelläni kohti leiriä. Jos kiristin tahtiani, samoin teki Tillitassu. Jostakin syystä hän tahtoi pitää minuun ainakin kaksi ketunmittaa väliä. Luultavasti hän pelkäsi minua.
*Hyvä niin*, ajattelin tympääntyneenä. *Oppiipahan seuraavalla kerralla tekemään heti niin kuin käsketään.*
En tiennyt mistä nuo ajatukset tulivat päähäni. Ne eivät tuntuneet omiltani, mutta silti ne tuntuivat oikeilta.
Astellessani leiriin sain muutaman katseeni minua kohdin, mutta en välittänyt niistä. Suuntasin suoraan parantajan pesälle. Tahtoisin selityksen päänsärylleni heti.

// 698 sanaa
// Hunaja? Tilli? Joku halukas?

Nimi: Lieskasydän

29.09.2018 19:27
Minut oli määrätty partioon Liskoloikan ja Tulihenkäyksen kanssa ja nyt kuljin reipasta tahtia eteenpäin. Tulihenkäys oli jättäytynyt vierelleni, aivan kuin hän suunnittelisi keskustelunaloitusta. Siitä vain, ei se minua kovin paljoa haittaisi. Ehkä osin siitä syystä, että olimme sisarinemme olleet samoihin aikoihin pentutarhassa. Tulihenkäys taisi vain päästä aikaisemmin oppilaaksi kuin minä. Mutta en ollut kollille katkera asiasta, mitä järkeä olisi olla? Minähän synnyin siinä vaiheessa kun Tulihenkäys jo pysyi käpälillään!
Olimme kulkeneet jo melko kauas leiristä hiljaisuuden vallitessa ympärillämme, ja sitten minä mau'uin: "Emme varmaankaan ole jutelleet sitten pentuaikojen?" Vilkaisin Tulihenkäystä ilkikurisesti jatkaen. "Kirit sitten itsesi soturiksi ennen minua. Älä turhaan hermostu, olithan sinä muutenkin vanhempi kuin minä, Synnyit ennen minua, opit pysymään jaloillasi ennen minua ja sitä rataa.."
Huiskaisin takapäälleni leijailevan puunlehden hännälläni pois ja vilkaisin taivaalle. Harmahtava taivas nummien yllä; Minusta tuntui, että pian voisi sataa. Saatoin tuntea sen turkissani; raskaan henkäyksen, jolla oli tapana ilmaantua ennen sadetta.
"Toivoakseni soturina olo ei ole noussut päähäsi." Käännyin katsomaan häntä viileä katse silmissäni. "Eihän näin ole, Tulihenkäys?"

//Tuli?
163 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com