Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kettutassu

20.06.2018 21:46
"Aiotko kenties auttaa vanhaa sisarparkaasi vai tölläätkö vain siinä?" Mäyrätassu huohotti, "Mehän olemme tehotiimi, ja kiipeämme huipulle yhdessä - puuttuipa toiselta sitten häntä tai kaikki neljä raajaa." Kasvoilleni piirtyi jokin hymyntapainen ja kurkotin ottamaan kiinni Mäyrätassun niskanahasta. Tein tälle tilaa kiven kuhmuraiselle pinnalle ja otin itselleni tukevan asennon vahvoilla takajaloillani. Minusta oloni oli varma ja tuntui, että voisin käyttää etutassujani johonkin muuhun kuin itseni pystyssä pitämiseen, mutta kuitenkin
- suurien toiveajatusten pienestä liioittelusta - saattaisin horjahtaa alas pöheikköön.
"Olet oikeassa, voitamme kenet tahansa kaksin ja siitä mieleeni putkahtikin oiva ajatus; tämän päivän harjoituksissa näytämme taitomme ja suoritamme kaiken kirkkaasti kuin taivaan suurin tähti. Yhdessä", julistin kasvoillani itsevarma hymy. Mäyrätassu siristeli sähkönsinisiä silmiään hyväksyvästi ja naukaisi:
"Me olemme vielä kirkkaampia, valomme nousee vielä isämme yli", Mäyrätassu ilmoitti ja korjasi asentoaan mukavammaksi. Vilkaisin tämän loukkaantunutta tassua ja näin kuinka vihreät lehdet repsottivat tuesta hieman. Mäyrätassun katse oli pysähtynyt omaani kummastuneena.
"Mitä sinä tölläät?" sisareni töksäytti tavallisen voimakkaalla äänensävyllään. Nyökkäsin osoittavasti tämän tassun tukea ja pian siskoni ymmärsi tilanteen.
"Et sinä sitä kumminkaan olisi tarvinnut". Kohautin lapojani ja hymähdin rohkaisevasti.
"Olet oikeassa", Mäyrätassu naurahti, mutta nauru katkesi lyhyeen kun aloin kuulla lähestyviä askeleita. Päässäni pyöri kaikki mahdolliset lähestyjät. Partio kenties, joka oli kiertämässä reviiriä, ehkä jopa juuri se jota isämme johti. Tihkutähti voisi tarkistaa mitä pentunsa olisivat tekemässä ja ehdottaa harjoittelua tai vaikkapa pyytää meitä mukaan partioon, toisaalta aina isän lähellä ollessa sain sen pahan kylmän väristyksen kehooni, sen väärän synkkyyden tunteen. Ei isä tekisi sitä pelkästä hyväntahtoisuudestaan. Lisäksi kuulin vain kaksi paria askeleita. Nuuhkaisin ilmaa ja tunnistin saapujat sillä tuuli oli kääntynyt minun hyväkseni. Pian mäntymetsän siimeksestä asteli ensin tuttu harmaaraidallinen, suurikorvainen ja vihreä silmäinen kolli ja tämän perässä pieni luonnonvalkea naaras meripihkasilmin. *Varpusliito ja Rosmariiniputous* Kasvoilleni piirtyi hieman etäinen hymy, vaikka kuinka kehoni olisi halunnut värittää hymyä onnelliseksi. Vilkaisin vielä Mäyrätassuun ja lausuin äänettömästi sanat 'Olemmehan sujut?' Tiesin saavani vastauksen tilaisuuden tullessa.
"Tervehdys", tervehdin kohteliaasti vanhempaa kollia ja naarasta ja loikkasin kiven juurelle, "Mikäs teidät tänne liidättää?" Naukuni oli pelkkä varmistus, luultavasti meidän oli tarkoitus suunnata harjoitteluaukiolle, mutta olihan se kohteliasta varmistaa, ettei syntyisi väärinymmärryksiä. Räpäytin sähkönsinisiä silmiäni ystävällisesti.

//Mäyrä? Rosma? Varpunen?

Nimi: Liljahenkäys

20.06.2018 15:24
Olin juuri saanut hoidettua Savutassun mäyrältä saamat haavat loppuun, kun kuulin pesän suulta raskasta töminää ja ystäväni hätääntyneen huudon:
"Liljahenkäys, auta!"
Kiiruhdin sairaspetien luota parantajan aukiolle, jossa Minttusydän kannatteli kumppaninsa sekä klaanin päällikön, Tihkutähden, päätä. Kollin sähkönsiniset silmät olivat hieman raollaan ja hänen pilkukas turkkinsa oli aivan veren peitossa. Tunsin murinan pyrkivän ulos kurkustani jo pelkästään nähdessäni tuon kissan elottoman ruhon. Olisin helposti voinut antaa hänen vuotaa siinä silmieni edessä kuiviin ja kostaa kaikkien hänen tappamiensa kissojen puolesta, mutta koska kolli oli parhaan ystäväni puoliso ja tämän pentujen isä, en voinut sallia sen tapahtua - en edes Tihkutähdelle.
"Auta minua kantamaan hänet sairasaukiolle", sanoin lopulta ja tassutin nopeasti Tihkutähden ruumiin luo. Tartuin häntä niskanahasta kiinni ja lähdin raahaamaan tätä sairaspetien luo. Minttusydän tarrasi kumppaniaan toisesta etutassusta ja auttoi vetämisessä. Varapäällikkö olisi varmasti saanut raahattua kumppaninsa omin voimin aukion toiselle puolelle, mutta parantajana minun velvollisuuteni oli auttaa tätä minkä pystyin.
Saatuamme kammettua Tihkutähden ruumiin yhdelle sairasvuoteista, pyysin Minttusydäntä hakemaan paljon vettä, jotta saisin puhdistettua kollin verisen turkin ja tukittua verta vuotavat haavat. Punaruskea naaras nyökkäsi nopeasti, koukkasi mukaansa muutaman sammaltupon ja juoksi häntä perässä hulmuten ulos pesästä. Sillä välin minä jäin katselemaan Tihkutähden liikkumatonta ruumista. Päällikkö oli menettämässä henkeä.
*Toivottavasti se sattuu yhtä paljon kuin niitä kissoja, joilta olet vienyt henget lyhyen elämäsi aikana*, ajattelin inhoksuen ja astelin varastolle noutamaan tarvittavia välineitä. Nappasin mukaani pari kerää hämähäkinseittiä, paljon hierakanlehtiä sekä muutaman unikonsiemenen siltä varalta, että Tihkutähti heräisi kesken kaiken ja alkaisi mesoamaan minulle siitä, miten uskalsin uhmata hänen yksityisyyttään sotkemalla tuon turkin pahan hajuisiin yrttimössöihin.
*En mielelläni uhraa kallisarvoisia yrttejämme sinunlaiseesi kissan kuvatukseen*, puhuttelin Tihkutähden velttoa hahmoa mielessäni. *Nauti viimeisistä valtakautesi hetkistä täysin siemauksin, sillä jonakin kauniina päivänä sinä vielä joudut maksamaan kalliin hinnan teoistasi.*
Hetkeä myöhemmin Minttusydän palasi vettä valuvat sammaltukot mukanaan. Puhdistimme yhteistuumin Tihkutähden tummanharmaan turkin verestä. Kun löysimme haavat, annoin Minttusydämelle muutaman hierakanlehden ja käskin tätä jauhamaan ne tahnaksi. Naaraan saatua lehdet pureskelluksi levitimme yrttitahnan kollin haavoille. Taputtelin muutamaan pahan näköiseen kohtaan hämähäkinseittiä varuiksi, mutta muuten en vaivautunut tuhlaamaan seittivarastojamme Tihkutähteen. Vaikka minun kuinka teki mieli olla auttamatta kerrassaan loistavaa päällikköämme, jokin toinen puoli minusta käski toimimaan parantajanvaistojeni mukaan ja hoitamaan jokaisen haavoittuneen potilaan, olipa tämä sitten vihollisklaanin salamurhaaja tai oman klaanin hullu päällikkö.
"Enempää en voi tehdä", murahdin huolestuneena kumppaniaan tuijottavalle Minttusydämelle. Naaras kääntyi katsomaan minua tummansinisillä silmillään, jotka olivat kuin pohjattomat murheen lammet. Tunsin myötätunnon pistoksen sisälläni. Vaikka naaraan kumppani ei ehkä ollutkaan kaikista mukavin kissa koko metsässä, ainakaan tämä ei ollut pettänyt tuota, kuten Kylmähenkäys oli tehnyt minulle.
"Älä sure, hän tulee kyllä kuntoon", lupasin hiljaa ystävälleni ja painoin pääni vasten tuon poskea ja silitin hellästi tämän selkää hännänpäälläni.

//Minttu?

Nimi: Varpusliito

20.06.2018 13:35
"Varpusliito... kerro minulle jotain hänestä", Rosmariiniputous pyysi järkyttyneen kuuloisena. Mietin, mitä minä Vadelmaviiksestä kertoisin. Kertoisinko, miten nopeasti tämä oppi vai, että hänellä oli ihanat silmät? Voisi olla valaisevaa kertoa, että naaras oli useinmiten kiltti ja hymyili paljon, mutta oli myös valmis puolustamaan reviiriään viimeiseen hengenvetoonsa asti. Pohdin vielä hetken ennen kuin päätin kertoa Vadelmaviiksen ulkonäöstä ja muusta tavallisesta. En halunnut vaikuttaa liian hullaantuneelta. Rosmariiniputous oli niin tarkka, että hän huomaisi vähemmästäkin, mitä tuuliklaanilaista kohtaan tunsin.
"No, hän on Tuuliklaanin Vadelmaviiksi, vastanimitetty soturi. Hänellä on vaalea, hieman punertavanruskea turkki ja syvänsiniset silmät. Vadelmaviiksi oli Naalitähden oppilas", kerroin epäröiden. Pelkäsin siskoni reaktiota enemmän kuin olin odottanut. Sisareni ilmeestä ei voinut päätellä mitään, mikä oli huolestuttavaa, sillä yleensä osasin lukea hänen tunteitaan.
"Ahaa, nyt minä muistankin hänet", Rosmariiniputous ilmoitti. Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana yritin selvittää, mitä mieltä naaras uutisesta oli. Hänen ilmeensä oli edelleen vaikeasti tulkittava. Siinä sekoittui pelkoa, epävarmuutta ja jonkinlaista hyväksyntää.
"Mitä sinä ajattelet tästä asiasta?" rikoin hiljaisuuden. Rosmariiniputous punnitsi vastaustaan, mikä oli luultavasti hyvä merkki. Ainakaan hän ei pitänyt minua täysin hiirenaivona.
"Minulla ei ole rehellisesti sanottuna mitään tätä vastaan, mutta en voi sanoa että en olisi vihollisklaanilaisten välistä suhdetta vastaan. Jos sinä todella pidät hänestä niin minä en tahdo kieltää Vadelmaviiksen rakastamista sinulta. Kunhan vain pysyt uskollisena Varjoklaanille, niin minä olen tyytyväinen", sisareni naukui. Ilo syttyi sisälläni. Totta kai olin uskollinen Varjoklaanille! Jos Rosmariiniputousta ei haitannut, kaikki oli hyvin. Hän oli ainoa varjoklaanilainen, jonka mielipiteestä välitin. Jos Rosmariiniputous olisi ilmoittanut, ettei voisi olla siskoni, jos viettäisin aikaa Vadelmaviiksen kanssa, olisin luultavasti lopettanut tapaamiseni tuuliklaanilaisen kanssa. Niin kipeää kuin se olisikin tehnyt. Virnistin siskolleni iloisesti.
"Lähdetäänkö etsimään Kettutassua ja Mäyrätassua?" Rosmariiniputous ehdotti. Nyökkäsin. Olin valmis suostumaan mihin vain, mitä siskoni ehdoittaisi. Nousin ylös ja mietin, missä kaksikko voisi juuri nyt olla.
"Minä näin kuinka he lähtivät hetki sitten leiristä, joten lähdetään vaikka seuraamaan heidän hajujälkiään", nau'uin muistaessani, missä olin sisarukset nähnyt. Lähdin uloskäynnille toivoen, että sisareni seurasi perässä.
"Sinun kannattaa mennä edellä, koska minun jäljitystaitoni ovat todistetusti paljon huonommat kuin sinun", Rosmariiniputous naurahti ja tuli perässäni ulos leiristä. Sain nopeasti vainun Mäyrätassusta. Hetki sitten olin kantanut oppilastani ja haistanut vain hänen tuoksunsa, joten tunnistin sen helposti muiden tuoksujen seasta.
"He ovat menneet tänne päin", naukaisin olkani yli Rosmariiniputoukselle ja lähdin seuraamaan hajujälkeä. Hetken seurattuani tajusin kuitenkin jotain ja käännyin ympäri.
"Viivytellään hieman. He varmaankin korjaavat välejään parhaillaan, joten voisi olla hyvä tehdä jotain muuta ennen kuin häiritsemme heitä. Onko ehdotuksia?" kysyin Rosmariiniputoukselta. Naaras näytti hieman helpottuneelta.
"Voisimme harjoitella yhdessä ja miettiä, mitä heille opetamme", sisareni ehdotti. Olin iloinen, että naaras ei enää miettinyt Vadelmaviikseä.
"Kuulostaa hyvältä. Mietitään jotain helppoa. Mäyrätassun etutassu on kipeä, joten liikkeissä ei saa tarvita molempia etutassuja", mietiskelin puoliksi itsekseni. "Mitä jos pitäisimme kilpailun, jossa selvitettisiin kumpi oppilaistamme pysyy kauemmin takatassuillaan. Siitä on hyötyä taistelussa, sillä lähes kaikissa taisteluliikkeissä tarvitaan tasapainoa ja ennen muuta keskittymistä", jatkoin tällä kertaa Rosmariiniputoukselle.

//Rosma?

Nimi: Minttusydän

20.06.2018 11:58
Askelsin partion perällä pitääkseni häntäpään mukana, vaikka sen hukkumisen pelkoa ei tosiaankaan ollut. Partion johdossa Tihkutähti, joka oli välttämättä halunnut päästä etsimään rajarikkeitä, vaikka niitä tuskin oli. Aivan harmaankirjavan kollin perässä Ikituuli ja tämän vierellä savunmusta Naavakoi. Tihkutähti ei ollut ottanut mukaansa heikkoja omasta mielestään, hän halusi olla vain hyvien partioiden johdossa. Pian ilma sähköistyi valtavan nopeasti Tihkutähden pysähdyttyä ja karvansa pörhistyttyä. Avasin suuni maistaakseni ilmaa ja siinä se oli. *Koira.*
"Se ei ole huomannut meitä vielä", Tihkutähti sähisi matalasti ja otti pari peruuttavaa askelta. Toivoin ettei kumppanini loikkaisi suoraa päätä taisteluun vaan harkitsisi hetken. Olimme aivan Myrskyklaanin ja Varjoklaanin rajan tuntumassa.
"Saarretaan se, Minttusydän ja Naavakoi tuonne ja minä Tihkutähden kanssa tänne", Ikituuli supisi ja osoitti suunnat hännällään. Nyökkäsimme ja aloimme toimia suunnitelman mukaan. Pian minäkin näin koiran. Se oli musta hyvin sileäkarvainen luppakorvainen koira, hyvin voimakas ruumiinrakenteinen. Se oli järsimässä jotain oudon värikästä mistä kuului korvia vihlova vinkuna. Äänettömästä merkistä kissat loikkasivat koiran päälle. Koira murahti turhautuneena. Tarrauduin koiran sileään selkään josta oli vaikea saada otetta, eläin heitteli kissoja toisensa jälkeen pois kimpustaan. Otteeni lipesi ja lensin kiveä päin - se tuntui pahalta - mutta silti kapusin vain ylös ja ponnistin uuteen loikkaan. Hetken taisteltuamme koira oli jo luovutuksen partaalla kunnes se sai hampaisiinsa Tihkutähden velton ruumiin. Rääkäisin kauhistuneena ja aloin repiä koiran selkää kynsilläni vimmaisasti.
"Tihkutähti", rääkäisin kun koira heitti kumppanini suustaan, nappasi värikkään asiansa ja lähti perääntymään uikuttaen.
"Me Naavakoin kanssa häädämme sen yli rajan", Ikituuli naukaisi ja lähti savunmustan kollin kanssa koiran perään. Olimme harhautuneet vähän kauemmas vihollisklaanin rajasta, mutta sinne he eivät koiraa luultavasti ajaisi. En halunnut muiden klaanien vihoja klaanimme niskoille. Juoksin Tihkutähden luokse ja kumarruin tämän ylle. Hän vuosi verta ja paljon. *Liljahenkäys!*

Saavuin leiriin Tihkutähti hampaissani ja suuntasin oitis parantajan pesälle. Sisään päästyäni laskin kumppanini maahan.
"Liljahenkäys auta", huusin hädissäni. Tiesin, ettei naaras välttämättä haluaisi auttaa klaanin päällikköä tämän säädösten vuoksi, mutta nyt oli pakko. Pelkäsin hänen kuolevan.

////Lilja? Ja en ehtiny tekee tota petoeläin juttua aikasemmin nii toivottavasti se vanha hakemus käy vielä tähän :D Ja siis Tihku menetti hengen ja ton edellisen saa poistaa ku taas toi oikoluku sovellus muutti sen tommoseks.

Nimi: Minttusydän

20.06.2018 11:52
Askelsin partion perällä pitääkseni häntäpään mukana, vaikka sen hukkumisen pelkoa ei tosiaankaan ollut. Partion johdossa Tihkutähti, joka oli välttämättä halunnut päästä etsimään rajarikkeitä, vaikka niitä tuskin oli. Aivan harmaankirjavan kollin perässä Ikituuli ja tämän vierellä savunmusta Naavakoi. Tihkutähti ei ollut ottanut mukaansa heikkoja omasta mielestään, hän halusi olla vain hyvien partioiden johdossa. Pian ilma sähköistyi valtavan nopeasti Tihkutähden pysähdyttyä ja karvansa pörhistyttyä. Avasin suuni maistaakseni ilmaa ja siinä se oli. *Koira.*
"Se ei ole huomannut meitä vielä", Tihkutähti sähisi matalasti ja otti pari peruuttavaa askelta. Toivoin ettei kumppanini loikkaisi suoraa päätä taisteluun vaan harkitsisi hetken. Olimme aivan Myrskyklaanin ja Varjoklaanin rajan tuntumassa.
"Saarretaan se, Minttusydän ja Naavakoi tuonne ja minä Tihkutähden kanssa tänne", Ikituuli supisi ja osoitti suunnat hännällään. Nyökkäsimme ja aloimme toimia suunnitelman mukaan. Pian minäkin näin koiran. Se oli musta hyvin sileäkarvainen luppakorvainen koira, hyvin voimakas ruumiinrakenteinen. Se oli järsimässä jotain oudon värikästä mistä kuului korvia vihlova vinkuna
vinkuma
vinkuja
vinkune
vinkua
hinkuna
-
Ohita virhe. Äänettömästä merkistä kissat loikkasivat koiran päälle. Koira murahti turhautuneena. Tarrauduin koiran sileään selkään josta oli vaikea saada otetta, eläin heitteli kissoja toisensa jälkeen pois kimpustaan. Otteeni lipesi ja lensin kiveä päin - se tuntui pahalta - mutta silti kapusin vain ylös ja ponnistin uuteen loikkaan. Hetken taisteltuamme koira oli jo luovutuksen partaalla kunnes se sai hampaisiinsa Tihkutähden velton ruumiin. Rääkäisin kauhistuneena ja aloin repiä koiran selkää kynsilläni vimmaisasti.
"Tihkutähti", rääkäisin kun koira heitti kumppanini suustaan, nappasi värikkään asiansa ja lähti perääntymään uikuttaen.
"Me Naavakoin kanssa häädämme sen yli rajan", Ikituuli naukaisi ja lähti savunmustan kollin kanssa koiran perään. Olimme harhautuneet vähän kauemmas vihollisklaanin rajasta, mutta sinne he eivät koiraa luultavasti ajaisi. En halunnut muiden klaanien vihoja klaanimme niskoille. Juoksin Tihkutähden luokse ja kumarruin tämän ylle. Hän vuosi verta ja paljon. *Liljahenkäys!*
Saavuin leiriin Tihkutähti hampaissani ja suuntasin oitis parantajan pesälle. Sisään päästyäni laskin kumppanini maahan.
"Liljahenkäys auta", huusin hädissäni. Tiesin, ettei naaras välttämättä haluaisi auttaa klaanin päällikköä tämän säädösten vuoksi, mutta nyt oli pakko. Pelkäsin hänen kuolevan.

//Lilja? Ja en ehtiny tekee tota petoeläin juttua aikasemmin nii toivottavasti se vanha hakemus käy vielä tähän :D Ja siis Tihku menetti hengen

Nimi: Mäyrätassu

20.06.2018 11:29
Kettutassu naurahti kepeästi. "Oletko aina ollut noin kärsimätön vai muistanko väärin?" tuo kiusoitteli. Vilkaisin veljeäni häntä ilmaa piiskoen.
"Kai muistat minun omaavan tällä hetkellä kolme jalkaa neropatti", muistutin tällä kieltä näyttäen ja harppasin nopeasti pari askelta eteenpäin, jolloin Kettutassu jäi pakostakin minusta jälkeen. Kolli kuitenkin kiri minut pian kiinni ja antoi jälleen tukea loppu matkan ajaksi.
"Haluan vielä korvauksen tästä avusta", Kettutassu naukaisi totisena, mutten voinut olla huomioimatta hänen ilkikurisesti vipattavia viiksiään, jotka paljastivat jutun pelkäksi pilailuksi kustannuksellani. "Mutta joo, olemme pian perillä, tiedän hyvä paikan, jossa voimme istua kahdella lähekkäin olevalla kivellä." Veli väläytti minulle lämpimän hymyn, ennen kuin auttoi minut loivassa kaarroksessa eräälle metsäaukiolle, jolla nökötti kaksi kiveä: Toinen lättänä ja tasainen - mutta ennen kaikkea matala - sekä toinen korkea ja kuhmurainen.
"Suon rammalle sisarelleni kunnian istua litteällä kivellä", Kettutassu lausahti juhlallisesti ja viittasi minulle hännällään matalan kiven suuntaan. Katsahdin veljeeni kulmaani kohottaen: Hän ei voinut olla tosissaan, eihän?
"Ei vaan ihan tosi, sinun on vaikea kavuta tuolle toiselle kolmella jalalla satuttamatta itseäsi, ja minä en halua sitä. Joten ole hyvä", Kettutassu naukaisi vakavissaan ja otti suunnan korkean kiven luo. Mulkoilin hänen peräänsä kiukkuisena. Klaaninvanhimpanako hän minua piti? Vaikka toinen etutassuistani saattoikin olla tällä hetkellä toimintakyvytön, kyllä minä silti vielä kiivetä osasin. Kohotin uhmakkaasti leukaani ja kinkkasin kolmella jalalla Kettutassun kiven luo. Veli katsahti minuun päätään kallistaen, kun nostin ehjän etukäpäläni kiven päälle ja lähdin hinaamaan itseäni ylös.
"Aiotko kenties auttaa vanhaa sisarparkaasi vai tölläätkö vain siinä?" puuskutin ja vilkaisin tätä veijarimainen ilme kasvoilleni leviten. "Mehän olemme tehotiimi, ja kiipämme huipulle yhdessä - puuttuipa toiselta sitten häntä tai kaikki neljä raajaa."

//Kettu?

Nimi: Kettutassu

20.06.2018 10:29
Naurahdin keveästi.
"Oletko aina ollut noin kärsimätön vai muistanko väärin?", kiusasin ja väläytin ilkikurisen hymyn sisarelleni. Mäyrätassu näykkäisi ilmaa 'kohta loikkaan kimppuusi' ilme kasvoillaan. Pidin sisareni tulisuudesta, hänessä oli se kipinä mikä joillain kissoilla puuttui.
"Kai muistat minun omaavan tällä hetkellä kolme jalkaa neropatti", Mäyrätassu ilkkui ja otti yhden yllättävän lennokkaan askeleen loukkaantuneeksi. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja otin askeleen aivan sisareni vierelle ja annoin tukea loppumatkaksi.
"Haluan vielä korvauksen tästä avusta", vitsailin toden kuuloisena ja käänsin sähkönsinisen katseeni Mäyrätassuun,"Mutta joo olemme pian perillä, tiedän hyvä paikan, jossa voimme istua kahdella lähekkäin olevalla kivellä." Väläytin Mäyrätassulle vielä lämpimän hymyn ja sitten avustin sisartani tekemään loivan kaarteen oikealle ja pian lupaamani aukio oli aivan kuonomme edessä. Edelleen kaksi kiveä kahden viiksenmitan päässä toisistaan. Toinen kivi oli lättänä ja tasainen, myöskin hyvin matala ja toinen hiukan kulmikkaampi ja vaikeasti istuttava.
"Suon rammalle sisarelleni kunnian istua litteällä kivellä", lausahdin ja osoitin kiveä hännälläni. Naukuni oli juhlallinen, mutta samaan aikaan leikkisä.
"Ei vaan ihan tosi, sinun on vaikea kavuta tuolle toiselle kolmella jalalla satuttamatta itseäsi, ja minä en halua sitä. Joten ole hyvä", naukaisin ja otin suunnan kohti toista kiveä. Istahdin sen huipulle.

//Mäyrä? Sori tönkkööö

Nimi: Rosmariiniputous

19.06.2018 22:34
"S-sinä olet ihastunut vihollisklaanin jäseneen?" toistin Varpusliidon lausumat äänet, uskomatta omia korviani. Ei, ei ollut mitenkään mahdollista että se sama uskollinen soturi, jonka olin tuntenut ensimmäisistä päivistäni asti, oli mennyt ihastumaan toisen klaanin jäseneen. Olin itseasiassa hyvin avoinmielinen toisia klaania kohtaan eikä minulla ollut mitään heitä vastaan, mutta toisissa klaaneissa olevat kumppanit eivät koskaan pysyneet yhdessä kauan. Suhde vaikuttaisi kissojen uskollisuuteen ja lopulta heidän rakkautensa toista kohtaan pakottaisi jommankumman tai kummatkin rikkomaan vakavasti soturilakia. Ja jos suhde tulisi julkiseksi, siitä nousisi kohua ja epäilyä kyseisiä kissoja kohtaan.
"Varpusliito... kerro minulle jotain hänestä", naukaisin hätäisesti, kun en saanut muutakaan ulos suustani. Halusin myös tietää, oliko Varpusliito vasta hieman ihastunut kyseiseen naaraaseen vai oliko hän jo täysin rakastunut.
"No, hän on Tuuliklaanin Vadelmaviiksi, vastanimitetty soturi. Hänellä on vaalea, hieman punertavanruskea turkki ja syvänsiniset silmät. Vadelmaviiksi oli Naalitähden oppilas", veljeni selosti vieläkin hieman epäröivällä äänensävyllä. Pystyin täysin ymmärtämään, että paras ystäväni oli hyvin hermostunut siitä, mitä ajattelin tästä uutisesta. Rehellisesti sanottuna en ollut vihainen Varpusliidolle, mutten ollut todella iloinenkaan.
"Ahaa, nyt minä muistankin hänet", naukaisin. Todellisuudessa minä en kunnolla Vadelmaviikseä muistanut, mutta olin muutaman kerran nähnyt hänet kokoontumisissa muiden tuuliklaanilaisoppilaiden kanssa, mutten ollut kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota.
"Mitä sinä ajattelet tästä asiasta?" Varpusliito kysyi lopulta sen kysymyksen, jota olin tämän lyhyen ajan odottanut. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin tyynesti meripihkaisen katseeni veljeeni. En todellakaan halunnut hermostuttaa häntä sen enempää, mutta halusin hänen tietävän etten ollut kovin iloinen uutisesta.
"Minulla ei ole rehellisesti sanottuna mitään tätä vastaan, mutta en voi sanoa että en olisi vihollisklaanilaisten välistä suhdetta vastaan. Jos sinä todella pidät hänestä niin minä en tahdo kieltää Vadelmaviiksen rakastamista sinulta. Kunhan vain pysyt uskollisena Varjoklaanille, niin minä olen tyytyväinen", selitin mahdollisimman lyhyesti mielipiteeni ja sain vastaukseksi veljeltäni kiitollisen virnistyksen.
"Lähdetäänkö etsimään Kettutassua ja Mäyrätassua?" ehdotin lopulta. Nyt en todellakaan olisi tahtonut törmätä oppilaaseeni ja joutua kestämään Mäyrätassun vihaavaa tuijotusta, mutta en minä muutakaan keksinyt. Pettymyksekseni Varpusliito nyökäytti päätään ja nousi hitaasti jaloilleen.
"Minä näin kuinka he lähtivät hetki sitten leiristä, joten lähdetään vaikka seuraamaan heidän hajujälkiään", Varpusliito ehdotti ja lähti vastaustani odottamatta leirin uloskäyntiä kohti. Kipitin hetkessä veljeni rinnalle ja virnistin hänelle nopeasti.
"Sinun kannattaa mennä edellä, koska minun jäljitystaitoni ovat todistetusti paljon huonommat kuin sinun", huomautin leikkisästi parhaalle ystävälleni ja sukelsin sitten hänen perässään piikkihernetunneliin.

//Varpunen?

Nimi: Pujosulka

19.06.2018 22:05
Hätkähdin Lehmuspennun kimakkaan naukuun. Nostin pääni ja avasin silmäni välittömästi unenpöppöröisenä tarkistaakseni tilanteen vakavuuden. Pian huomasin onnekseni Lehmuspennun miukuvan iloisena ja odottavaisena ympärilläni. Annoin toimivien lihasteni rentoutua ja räpäytin silmiäni pari kertaa päästäkseni todellisuuden tuntuun. Lehmuspentu loikki jo ympäriinsä innokkaana - nyt muistin miksi. Olin luvannut viedä naaraan oppilaiden luokse kyselemään kysymyksiä.
"Huomenta Lehmuspentu", hymyilin lempeästi ja venyttelin samalla. Pentu loikki luokseni ja naukaisi:
"Huomenta Pujosulka, mennäänkö jo?" Naurahdin keveästi. Rakastin pentuja niin suunnattomasti, mutta minkään muun pennun suloisuus ei vetänyt vertoja Lehmuspennulle.
"No eiköhän mennä", naukaisin ja lähdin hivuttautumaan Lehmuspennun perässä ulos pesästä. Naaras oli näiden päivien aikana saanut voimia askeliinsa ja siinä samalla nopeutta, en enää meinannut pysyä perässä.
"Odotahan vähän, sinulla on kaksi tassua enemmän kuin minulla", naurahdin leikkisästi. Lehmuspentu nyökkäsi aluksi vakavan näköisenä, mutta lopulta hänkin naurahti hymyillen.
"Jos onni on myötä pääsemme katsomaan oikeita harjoituksiakin", sanoin ja katsoin harmaankirjavan naaraan kirkkaisiin vihreisiin silmiin.
"Ihan tosi? Mutta minähän en saa poistua leiristä..", Lehmuspentu naukaisi pettyneenä.
"..yksin, mutta minun kanssani on eri asia ja vielä terveen soturin ja oppilaan", muistutin hymyileväisenä.

//Lehmus?

Nimi: Mäyrätassu

19.06.2018 12:35
"Mäyrätassu, odota." Kettutassun hiljainen pyyntö kantautui kyllä kuultaviini, mutta en ollut varma, halusinko välittää siitä. "Sinä olet ymmärtänyt jotakin aivan todella väärin", hän lausahti nopeasti ja harppasi parilla pitkällä askelella eteeni ja pysäytti matkan tekoni.
"Mennään metsään, selvitetään tämä sen jälkeen Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon kanssa. Sopiihan? Halua vain rauhan välillemme ja selon siitä minkälaisia asioita minusta ympärilläni tietämättäni liikkuu. Ja jos haluat vielä kuulla tämän; minä vietän mieluusti aikaa kanssasi, eikä kukaan tuntemani tai tuntemasi kissa voi tulla väliimme. Mikään ei koskaan varasta minua sinulta eikä toisinpäin", kolli naukaisi aidosti vilpittömän kuuloisena. Piirsin kynnelläni maahan kiemuraista viivaa. Mietin mitä vastaisin. Tokihan minä halusin sopia välimme Kettutassun kanssa, olimmehan me sentään pentuetoverukset.
"No, hyvä on", myönnyin lopulta ja nostin jälleen sähkönsinisten silmieni katseen veljeeni. Olimme molemmat perinneet isältämme, Tihkutähdeltä, tämän pistävän kirkkaat sähkönsiniset silmät, jotka aiheuttivat osan klaanitoveriemme keskuudessa pelkoa. He pitivät meitä varmasti samanlaisina kuin isäämme, josta olin hieman loukkaantunut, sillä olimme kuitenkin veljeni ja isäni kanssa kolme eri kissaa omilla, omaperäisillä persoonillamme.
"Saat taluttaa minut takaisin leiriin, jos en jaksa kävellä enää takaisin", murahdin Kettutassulle hiljaa ja tönäisin tuota leikkisästi lapaan, ennen kuin lähdin nilkuttamaan kolmella jalalla leirin uloskäynnin suuntaan. Matka metsään ei ollut kovinkaan pitkä, mutta nyrjähtäneellä nilkalla sinne kestäisi kulkea jonkin aikaa.
Kettutassu jolkotti rinnalleni ja antoi minulle vähän tukea, jotten olisi horjahtanut ja kaatunut. Vilkaisin veljeäni pikaisesti kiitollinen hymy kasvoillani paistatellen, joka kuitenkin hyytyi pian, kun mieleeni palasi Rosmariiniputous. Jos kerta Kettutassun mielestä heidän välillään oli vain oppilas ja mestari -suhde, naaras piti sitä jonakin vakavampana, enkä minä pitänyt siitä yhtään. Vaikka olimmekin tykänneet leikkiä nuoren soturinaaraan kanssa pentuina, hänestä oli tullut ajan mittaan takertuvaisempi veljeäni kohtaan. Minusta oli tuntunut aina pentuna, että hän oli pitänyt enemmän Kettutassusta. Kettutassu oli niin minun veljeni kuin paras ystävänikin, enkä tahtonut menettää häntä millekään umpirakastuneelle katille.
"Onko vielä pitkä matka?" huoahdin jonkin ajan kuluttua ja käännyin katsomaan veljeeni tympääntyneenä.

//Kettu?

Nimi: Kyyhkylento

18.06.2018 22:30
Kurkustani kantautui kehräys.
"Ja arvaatko minkälaiseen pulaan silloin jouduin?" Okaliekki naurahti. Kolli oli kertonut minulle nuoruusaikansa kommelluksia.
"Minä ja Hämylilja taas olimme erottamattomat kun olin oppilas. Menin hänen mukanaan joka paikkaan jos mahdollista. Kerran kun suutuin hänelle karkasin", lausahdin mietteissäni.
"Meidän pitäisi käydä tervehtimässä Minttusydäntä, pian hänestä tulee Varjoklaanin suuri johtaja. Olen hänestä ylpeä", Okaliekki naukui ja etsi katseellaan Minttusydämen punaruskeaa turkkia.
"Pitäisi kyllä, mutta ei hänestä nyt vielä niin nopeasti saa valtaa tassuihinsa. Olisihan se vaihtelu virkistävää", naukaisin hiljaa merkityksellisesti. Klaanin Tähtiklaaniin uskovat halusivat jo kovasti vallan vaihdon.
"Meidän täytyisi myös käydä vilkaisemassa Kettutassua ja Mäyrätassua. He kasvavat hurjaa vauhtia", hymyilin ja nuolaisin Okaliekin lapaa. Kolli nyökkäsi ja räpäytti vihreitä silmiään. Pian Minttusydämen poika ja tytär olisivat jo sotureita, niin uoria vielä kun he olivat. Oma ikäni alkoi jo vähitellen painaa päälle ja niin varmasti Okaliekinkin. Olihan hän minua vanhempi.
"Lähdetäänkö kävelylle?" kumppanini ehdotti. Nyökkäsin otettuna.

Nimi: Kettutassu

18.06.2018 21:08
*Meidän kahden kuhertelua? Minähän olin vältellyt harjoituksissa mestarini katsetta harvakseltaan, pitänyt etäisyyttä. Mistä Mäyrätassu sai tuollaista päähänsä?* En ollut vielä tässä iässä sinut tuntemusteni kanssa, olin vain oppinut olevani tunnerikas kissa. Välitin toki Rosmariiniputouksesta, mutta en tiennyt mitä välittämistä se oli. Joskus luin sen ihastumiseksi ja joskus pelkäksi klaanitoveri rakkaudeksi tai ihailemiseksi. Olin varma, että Mäyrätassu ei ollut saanut tuota luettua minusta vaan mahdollisesti Rosmariiniputouksesta. Sitten pääsinkin ongelman ytimeen. Jos - suuri jos - Rosmariiniputous välitti minusta, minun olisi oltava vielä etäisempi. Olin päästänyt hänet liian lähelle. En halunnut saattaa häntä vaaraan, sillä jos mokaisin jollakin tapaa ja livauttaisin lähettämäni Minttusydämen viestin ja tiedon siitä, että klaanien välillä oli jotakin Rosmariiniputoukselle... *Ei.* En antanut itseni miettiä yhtään pidemmälle. Kaikki voima kuitenkin veti minua mestariani kohti ja mieleni halusi suojella tätä. Kiiruhdin Mäyrätassun perään.
"Mäyrätassu odota", pyysin hiljaa, olin varma että tämä kuulisi. En tosiaankaan tiennyt välittikö hän.
"Sinä olet ymmärtänyt jotakin aivan todella väärin", lausahdin ja otin pari lennokasta askelta ja saavutin sisareni. Astelin tämän eteen rauhallisesti ja vangitsin oman katseeni sisareni sähkönsinisiin silmiin. En halunnut tapahtuvan mitään yleisesti puhuttavaa joten aioin ehdottaa jotakin yksityisempää paikkaa.
"Mennään metsään, selvitetään tämä sen jälkeen Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon kanssa. Sopiihan? Halua vain rauhan välillemme ja selon siitä minkälaisia asioita minusta ympärilläni tietämättäni liikkuu. Ja jos haluat vielä kuulla tämän; minä vietän mieluusti aikaa kanssasi, eikä kukaan tuntemani tai tuntemasi kissa voi tulla väliimme. Mikään ei koskaan varasta minua sinulta eikä toisinpäin".

//Mäyrä?

Nimi: Mäyrätassu

18.06.2018 19:08
Liljahenkäys oli asentanut oikeaan etutassuuni lastan tukemaan nyrjähtänyttä nilkkaani. Naaraan palattua jatkamaan omia puuhiaan olin päättänyt sukia sekaisen turkkini kuntoon ennen kuin viitsisin astua aukiolle muiden töllisteltäväksi, ja juuri kun olin ryhtymässä pesemään naamaani, pesän suulta kuului kahahdus.
"Mäyrätassu." Katseeni singahti välittömästi tummanpunaruskeaan kollikissaan, jonka sähkönsiniset silmät kiiluivat pesän hämyssä. Sillä hetkellä sisälläni risteili monenlaisia tuntemuksia yhtäaikaa: vihaa, surua, katkeruutta ja suunnatonta kaipuuta. Vahvimpana niistä ilmeni kuitenkin palava raivo.
"Saat selittää minulle mitä tämä on olevinaan", Kettutassu vaati ja asteli lähemmäs. Pyörittelin turhautuneena silmiäni ja syljin seuraavan nimen ulos suustani:
"Rosmariiniputous."
Veli kohotti kulmiaan hämmentyneen näköisenä.
"Mikset mene kysymään häneltä kun hän näyttää olevan parempaa seuraa kuin minä", sihahdin hampaitteni takaa ja astuin hieman lähemmäs veljeäni, joka tuntui ymmärtävän yskän.
"Vietän mielestäsi liian paljon aikaa Rosmariiniputouksen kanssa", Kettutassu tokaisi mietteliään oloisena. "Tiedätkö miksi niin on. Haluan kouluttautua mahdollisimman nopeasti soturiksi ja tottakai tarvitsen siihen omaa mestariani, tiedäthän?" Omaan korvaani veljeni selitykset kuulostivat lähinnä nopeasti päästä keksityiltä sepityksiltä, joita kuka tahansa vähä älyisempi kuin minä olisi uskonut sokeasti.
"Mietippä tätä nyt omalta kannaltasi jos tilanne olisi toisin päin. Sinä yrität selittää omaa oleskeluasi oman mestarisi kanssa", Kettutassu naukaisi ja huitaisi pesän lattiaa hännällään. Miettiessäni asiaa, kuulin pesän toiselta laidalta raskaan huokaisun ja sitten näkyviin astuikin Liljahenkäyksen tummanharmaa hahmo, joka näytti kokoavan maahan tippuneita yrttejä yhteen.
"Voi minua kömpelöä", parantajaoppilas jupisi itsekseen. Käänsin katseeni Liljahenkäyksestä takaisin Kettutassuun, joka oli jo aikeissa jatkaa puhettaan:
"Pyydän kuitenkin anteeksi sitä, jos olen pahoittanut mielesi. Se ei ollut tarkoitukseni. Haluan vain päästä pian Varjoklaanin täydeksi soturiksi - enkä jäädä puolikkaaksi. En halua jäädä astetta huonommaksi soturiksi, haluan olla mahdollisimman hyvä ja tiedän että sinäkin. Sille vuorelle me kiipeämme yhdessä. Älä ole tyly Rosmariiniputoukselle minun tekemisteni tähden."
"Älä pidä minua tyhmänä!" kivahdin närkästyneenä ja huitaisin kynsilläni maassa lojuvaa kuivunutta yrttiä.
"Tiedätkö miksi valehtelin silloin aiemmin harjoituksissa, jotta pääsisin palaamaan aiemmin takaisin leiriin?" suhahdin hiljaa, enkä antanut veljelleni edes mahdollisuutta vastata. "Valehtelin, koska en kestänyt katsoa teidän kahden kuhertelua. Se miten katsot häntä ja hän sinua saa minut... surulliseksi. Olin jo vähällä jäädä hirviön alle, mutta onnekseni Varpusliito ehti viime tingassa pelastamaan minut.
Nousin seisomaan kolmelle jalalle pitäen oikeaa etukäpälääni ilmassa. Käänsin katseeni hetkeksi pesän seinään ja muistelin Rosmariiniputousta tämän katsoessa veljeäni. Hän varasti veljeni minulta ja saisi vielä joskus katua sitä, muttei nyt. Ensin minun olisi paranneltava haavani ja tultava hyväksi soturiksi, joka tällä hetkellä näytti kovin epätodelliselta.
Lähdin nilkuttamaan kolmella jalalla pesän suuta kohti. Kuulin Kettutassun lähtevän perääni.
"Ja toiseksi, minusta tuskin koskaan tulee soturia, kun mestarini viilettelee päivät pitkät ties missä", sanoin harmissani ja astahdin ulos pesästä synkkään valoon, joka pilkisti tummien pilvien takaa.

//Kettu? Varpunen? Rosma?

Nimi: Kettutassu

18.06.2018 16:25
Erkanin Rosmariiniputouksesta ja otin suunnan kohti parantajan pesää. Veikkasin sisareni olevan siellä mahakipunsa takia - jos se edes oli aitoa - Mäyrätassu oli sitkeä, ei hän noin helposti rupeaisi valittamaan. Astelin sisään kahden suurehkon kiven muodostamaan pesään, jonka kattona toimivat saniaiset. Suuntasin oitis sille puolelle pesää, jossa potilaat lepäsivät pehmeäksi vuoratuilla sammalpesillään. Kuljin vaaleanruskean parantajakollin ohi arvostavasti nyökäten. Liljahenkäys oli mitä ilmeisemmin syvemmällä pesässä. Pian näin sisareni mustan hahmon joka istuskeli kasvojaan pesten. Kiinnitin ensimmäisenä huomioni naaraan käpälään jota koristi kaisloista ja jostain muusta valmistettu tuki. *Ei mahakipua.* Huokaisin mielessäni syvään.
"Mäyrätassu", naukaisin herättääkseni sisareni huomion. Mäyrätassu nosti sähkönsinisen katseensa, joka alkoi lyömään liekkejä minut nähdessään - tai ainakin siltä se tuntui.
"Saat selittää minulle mitä tämä on olevinaan", vaadin pitäen katseeni sisareni silmissä, jotka olivat omieni kuvajaiset. Astelin lähemmäs ja istahdin parin viiksenmitan päähän naaraasta. Ainoan pentuetoverini silmät katselivat minua vaikeasti luettavina, joka oli jo sinänsä huolestuttavaa. Mäyrätassu oli yleensä minulle avoin, kuten minä hänelle.
"Rosmariiniputous", hän naukaisi odottavaisena. En ole varma kuulinko hänen äänessään häivähdyksen katkeruutta. Mäyrätassu otti askeleen eteenpäin ja räpäytti sähkönsiniä silmiään.
"Mikset mene kysymään häneltä kun hän näyttää olevan parempaa seuraa kuin minä", Mäyrätassu tiuskaisi hillityn raivostuneesti. Naaraan mustavalkea häntä piiskasi ilmaa suunnattomalla vauhdilla kun tämä käänsi minulle selkänsä. Palaset alkoivat loksahdella hitaasti kohdalleen. *Hän ajattelee minun pitävän Rosmariiniputouksen seurasta enemmän kuin hänen?* Kelasin mielessäni jo valmiin keskustelun ja sen mitä sanoisin antaen sisareni ymmärtää tilanteen.
"Vietän mielestäsi liian paljon aikaa Rosmariiniputouksen kanssa", totesin asiallisesti. Aion keskustelussa kuunnella myös Mäyrätassun mielipidettä ja ymmärtää tätä. En tarvinnut edes vastausta, sillä toteamukseni oli selvä.
"Tiedätkö miksi niin on. Haluan kouluttautua mahdollisimman nopeasti soturiksi ja tottakai tarvitsen siihen omaa mestariani, tiedäthän?", lausahdin nopeasti, tiesin ettei Mäyrätassu leppyisi helposti. Mäyrätassu sai mielestään liian vähän huomiota. Juurihan viime yönä olimme nukkuneet turkitusten.
"Mietippä tätä nyt omalta kannaltasi jos tilanne olisi toisin päin. Sinä yrität selittää omaa oleskeluasi oman mestarisi kanssa", naukaisin yrittäen saada Mäyrätassun ymmärtämään. Kuulin kuinka jotakin tipahti yrttivarastosta ja pian näin pesän toisessa päässä kuinka sinertävät siemenet olivat levinneet lattialle.
"Voi minua kömpelöä", Liljahenkäys mutisi itsekseen ja alkoi noukkia - kenties unikonsiemeniä - pesän pohjalta. Käänsin pian taas sinisen katseeni sisareeni.
"Pyydän kuitenkin anteeksi sitä, jos olen pahoittanut mielesi. Se ei ollut tarkoitukseni. Haluan vain päästä pian Varjoklaanin täydeksi soturiksi - enkä jäädä puolikkaaksi. En halua jäädä astetta huonommaksi soturiksi haluan olla mahdollisimman hyvä ja tiedän että sinäkin. Sille vuorelle me kiipeämme yhdessä. Älä ole tyly Rosmariiniputoukselle minun tekemisteni tähden".

//Mäyrä?

Nimi: Varpusliito

18.06.2018 15:40
"Olen kyllä tuosta aivan samaa mieltä ja olen tahtonut parantaa välejämne, mutta olet vaikuttanut niin etäiseltä", siskoni myönsi ja räpäytti meripihkanvärisiä silmiään. "Oletin, että olit vain kiireinen Mäyrätassun kanssa", Rosmariiniputous huokaisi. Tunsin omantunnon pistoksen. Siskoni ajatteli, että olin ollut kouluttamassa uutta soturia klaanillemme, mutta todellisuudessa olin tavannut tuuliklaanilaista ja opetellut itse uusia asioita. Lisäksi olin vielä ihastunut tuuliklaanilaiseen, joka minua opetti.
"Mutta haluaisin kyllä tietää miksi olet ollut niin etäinen", sisareni tokaisi. Yllätyin kysymyksestä, sillä juurihan Rosmariiniputous oli sanonut uskovansa sen johtuvan Mäyrätassun koulutuksesta. Vatsani pyörähti ympäri ja korvani kylmenivät.
"Ja minä haluaisin tietää miksi sinä olet ollut niin etäinen", vastasin haastavasti. En uskonut ystäväni vastaavan siihen suoraan, joten yllätyin, kun hän avasikin suunsa epäröiden.
"Olen ollut niin etäinen, koska olen viettänyt todella paljon aikaa Kettutassun kanssa" sisareni aloitti. Alku kuulosti puolitotuudelta. Miksi Rosmariiniputous empisi kertoessaan, että koulutti oppilastaan suurimman osan päivästään? "Ja syynä siihen on se, että..", naaras jatkoi ja nielaisi ennen kuin jatkoi "E-että olen ihastunut häneen", paras ystäväni takelteli. Korvani kuumenivat. Vitsailiko hän? Ei. Ei edes Rosmariiniputous kertonut niin huonoja vitsejä. Järkytys levisi kasvoilleni.
"Mitä? Oletko sinä ihastunut oppilaaseesi?" kysyin kauhistuneena. Hetkeen siskoni ei vastannut mitään. Pelkäsin jo, että hän ei enää halunnut puhua kanssani, mutta sitten hän vastasi helpotuksekseni.
"O-olen, mutta mikä sinun syysi on? Minä olen kertonut omani, joten on sinun vuorosi", Rosmariiniputous naukui uhmakkuutta tavoitellen. Helpotukseni haihtui nopeasti. Turkkini tuntui yhtäkkiä aivan liian kuumalta viherlehden aikaan ja suutani kuivasi.
"Minä..", aloitin ja nielaisin. En olisi halunnut kertoa syytä sisarelleni."Minä olen myös ihastunut erääseen kissaan, mutta asia on vielä monimutkaisempi kuin tuo Kettutassuasia", jatkoin ja pakotin katseeni pysymään siskoni kasvoissa. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos ennen kuin jatkoin. "Hän ei nimittäin ole varjoklaanilainen", miu'uin. Jäin odottamaan Rosmariiniputouksen vastausta. Toivoin, ettei hän hylkäisi minua tämän takia. *Eihän hän niin tekisi. Hän on ollut minun paras ystäväni pentuajoista lähtien. Ei hän voi minua hylätä. Vai voiko?*

//Rosma?

Nimi: Rosmariiniputous

18.06.2018 14:05
Sukelsin Kettutassun edellä sisäänkäyntitunneliin ja sen kautta leiriaukiolle. Olimme harjoitelleet hetken aikaa mäyrää vastaan taistelemista ja oppilaani oli onnistunut hyvin, vaikka olihan hänen tekniikassaan vielä hieman hiomista. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen Kettutassun edistymiseen ja ajatuskin siitä, että hän ansaitsisi soturinimensä pian, sai sydämeni ulvomaan onnesta.
Sitten huomasin, kuinka leirin reunamilla istuva Varpusliito nousi nopeasti seisomaan ja lähti hölkkäämään minua kohti. Tajusin heti, että veljelläni oli jotain tärkeää asiaa minulle ja ettei minulla ollut mahdollisuuttakaan jättää asiaa sikseen. Heilautin häntääni Kettutassulle merkiksi jättää meidät kahdestaan ja punertavanruskea kolli lähti hetkessä omille teilleen. En jäänyt sen enempää katsomaan oppilaani perään, kun Varpusliito pysähtyi eteeni ja asettui istumaan hännänmitan päähän minusta.
"Rosmariiniputous. Meidän pitää puhua", vaaleanharmaa kolli ilmoitti tiukasti ja lähti johdattamaan minua leirin reunamille. Kun olimne päässeet kauas klaanitovereistamme, asetuimme molemmat istumaan ja Varpusliito vetäisi syvään henkeä. Kolli ei kuitenkaan katsonut minua silmiin, vaan piti tiukasti katseensa käpälissään.
"Eräs kissa klaanissamme ei pidä sinusta ja pelkään, että jos emme tee mitään, hän alkaa vihata sinua. Mäyrätassusta tuntuu, että omit hänen veljensä."
Suuni loksahti täysin ammolleen, kun Varpusliito sai ensimmäisen lauseensa päätökseen. Mäyrätassun mielestä minä omin hänen veljensä? Omatunto viilsi minua silmänräpäyksen sisällä niin kivuliaasti, että jouduin vaihtamaan asentoani ja tukahduttamaan pienen kiljaisun. Nyt kun tarkemmin mietin asiaa, olin suorastaan liimautunut Kettutassuun hänen päästyään oppilaakseni enkä ollut edes tajunnut kuinka ikävältä se olisi tuntunut Mäyrätassusta.
"Oppilaani valehteli sinulle tänään aiemmin. Hänhän sanoi, että hänen vatsansa oli kipeä. Hän sanoi lähtevänsä leiriin, mutta todellisuudessa hän juoksi ukkospolulle."
Sydämeni nousi hetkessä kurkkuuni, kun mieleeni palasi jälleen kerran se hetki, kun olin itse kävellyt ukkospolkua pitkin ja hirviö oli alkanut lähestymään. Jos Pitkävarjo ei olisi ehtinyt pelastaa minua, olisin siinä silmänräpäyksessä matkannut Tähtiklaaniin.
"Hirviö tuli, kun hän oli keskellä ukkospolkua. Jos en olisi ollut paikalla, hirviö olisi litistänyt hänet. En syytä sinua, älä huoli. Anna Mäyrätassulle aikaa korjata välinsä Kettutassun kanssa", Varpusliito pyysi niin hiljaisella äänellä, että jouduin pinnistelemään kuullakseni hänen sanansa. Veljeni sanat osuivat suoraan sydämeeni ja aiheuttivat uuden viiltävän kivun. Minun täytyisi siis etäytyä oppilaastani joksikin aikaa ja se, että olin ihastunut häneen, ei auttanut asiaa lainkaan.
"Meidänkin pitäisi korjata välejämme. Emme ole puhuneet niin pitkään aikaan", Varpusliito lisäsi ja kohotti lopulta vihreän katseensa etukäpälistään.
"Olen kyllä tuosta aivan samaa mieltä ja olen tahtonut parantaa välejämne, mutta olet vaikuttanut niin etäiseltä. Oletin, että olit vain kiireinen Mäyrätassun kanssa", naukaisin ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni.
"Mutta haluaisin kyllä tietää miksi olet ollut niin etäinen", ilmoitin äkkinäisesti ja porasin katseeni suoraan Varpusliidon silmiin. Kolli näytti yllättyvän aluksi kysymyksestäni, mutta vastasi sitten samalla mitalla takaisin:
"Ja minä haluaisin tietää miksi sinä olet ollut niin etäinen."
"Olen ollut niin etäinen, koska olen viettänyt todella paljon aikaa Kettutassun kanssa. Ja syynä siihen on se, että... e-että olen ihastunut häneen."

//Varpunen?

Nimi: Varpusliito

18.06.2018 12:31
"Mitä tassullesi tapahtui?" Liljahenkäys kysyi Mäyrätassulta oppilaan tassua tutkien.
"Kävi pieni onnettomuus", oppilaani vastasi. Minua harmitti, ettei Mäyrätassu kertonut parantajalle kaikkea suoraan. Mistä tahansa tiedosta voisi olla hyötyä tassun parantamisessa.
"Hän loukkasi sen meinatessaan jäädä hirviön alle", selitin. En halunnut pitää Liljahenkäystä tietämättömänä syystä, jonka vuoksi hänen parantajankykyjään tarvittiin. Liljahenkäys jäykistyi ja nosti katseensa silmiini. Liljahenkäyskin varmasti muisti päivän, jona rakas sisareni oli melkein jäänyt hirviön mustien tassujen alle.
"Vai niin. Odottakaa tässä, niin haen tarvittavat välineet - sekä jotakin tuohon sinun irronneeseen kynteesi." parantaja naukaisi lopulta ja käänsi katseensa takatassuuni. Hämmästyin jälleen kerran Liljahenkäyksen kykyä huomata niin paljon niin nopeasti. Hänestä olisi tullut loistava soturi. Liljahenkäys kääntyi ja lähti hakemaan tarvittavia yrttejä.
"Minusta ei ole reilua, että Rosmariiniputous omii veljeni", Mäyrätassu totesi yhtäkkiä. Yllätyin hieman, sillä juuri äsken olimme puhuneet Mäyrätassun kipeästä etutassusta.*Ei minustakaan ole reilua, että Kettutassu omii siskoni*, vastasin pääni sisällä.
"Kettutassu viettää kaiken aikansa hänen kanssaan. Etkö sinä voisi puhua siskollesi?" oppilaani jatkoi vielä. Hänen äänensä muuttui hieman epävarmaksi.
"Niin Kettutassu tosiaan tekee. Uskon, että voin mainita hänelle asiasta. En kuitenkaan lupaa, että sillä olisi mitään vaikutusta asiaan", vastasin hitaasti. Olin samaa mieltä Mäyrätassun kanssa, mutta en silti halunnut kuulostaa mustasukkaiselta. "Teen mitä voin", lisäsin vielä. Silloin Liljahenkäys saapui tarvittavien yrttien kanssa. Hän hoiti ensin takatassuni ja siirtyi sitten Mäyrätassun etutassun puoleen.
"Lähden etsimään Rosmariiniputousta", naukaisin ja poistuin pesästä. Muotoilin asiani tarkasti päässäni. *En halua kuulostaa mustasukkaiselta, joten minun täytyy tehdä selväksi, että puhun Mäyrätassun puolesta.* Istuuduin leirin sisäänkäynnin eteen odottamaan siskoani.

Kun siskoni lopulta saapui leiriin oppilaansa Kettutassun kanssa, tassutin suoraan kaksikon luo.
"Rosmariiniputous. Meidän pitäisi puhua", mau'uin naaraalle. Johdatin hänet pois Kettutassun luota. Käänsin katseeni Rosmariiniputouksesta tassuihini.
"Eräs kissa klaanissamme ei pidä sinusta ja pelkään, että jos emme tee mitään, hän alkaa vihata sinua", aloitin lausuen tarkasti joka sanan. "Mäyrätassusta tuntuu, että omit hänen veljensä", selitin tyynesti. "Oppilaani valehteli sinulle tänään aiemmin. Hänhän sanoi, että hänen vatsansa oli kipeä. Hän sanoi lähtevänsä leiriin, mutta todellisuudessa hän juoksi ukkospolulle", jatkoin ja vältin katsomasta Rosmariiniputoukseen. "Hirviö tuli, kun hän oli keskellä ukkospolkua. Jos en olisi ollut paikalla, hirviö olisi litistänyt hänet", totesin vielä. "En syytä sinua, älä huoli", naukaisin nopeasti, jotta siskoni ei luulisi minun syyttävän häntä tapahtuneesta. "Anna Mäyrätassulle aikaa korjata välinsä Kettutassun kanssa", pyysin hiljaa. "Meidänkin pitäisi korjata välejämme. Emme ole puhuneet niin pitkään aikaan", lisäsin vielä. Viimeistä lisäystä en ollut suunnitellut etukäteen, mutta se tuntui sopivan muuhun sanomaani niin hyvin, että mietin, miksen ollut keksinyt sitä aiemmin. Nostin katseeni viimein tassuistani Rosmariiniputoukseen.

//Rosma?

Nimi: Mäyrätassu

17.06.2018 17:13
"Mitä jos kantaisin sinut leiriin?" Käännyin katsomaan Varpusliitoa tyrmistyneenä. Olin onnistunut loukkaamaan oikean etukäpäläni, jonka vuoksi käveleminen sujui melko verkkaisesti.
"Ei todellakaan! En minä ole mikään pentu", kivahdin vastaukseksi.
"Emme pääse leiriin ennen pimeää, jos et anna minun kantaa sinua. Minttusydän huolestuu ja lähettää etsintäpartion. Mitä luulet, antaako Minttusydän sinun kävellä itse?" Varpusliito kysyi kulmiaan kohottaen.
"Hyvä on", myönnyin lopulta pohdittuani asiaa hetken. Minttusydän alkaisi takuulla hössöttää, eikä päästäisi minua enää ikinä ulos ilman paria henkivartijaa roikkumassa kannoillani.
Varpusliito tassutti vierelleni ja upotti hampaansa löysään niskanahkaani. Tunsin tassujeni irtoavan maasta, kun kolli nosti minut ylös ja lähti astelemaan hieman kireän oloisesti takaisin leirin suuntaan.
"Mäyrätassu", mestarini onnistui tupisemaan niskavillojeni seasta. "Tiesithän, että et ole ensimmäinen kissa, joka on päätynyt ukkospolulle ja jäänyt melkein hirviön alle?" hän jatkoi. "Kun olin pentu, karkasin leiristä silloisen Rosmariinipennun kanssa."
Höristin korviani uteliaana. Tämä kyseinen Rosmariinipentu taisi olla nykyinen Rosmariiniputous - kissa, joka oli varastanut veljeni minulta.
"Menin ukkospolun yli Myrskyklaanin puolelle rajaa. Olin jo toisella puolella, kun huomasin Rosmariinipennun olevan keskellä ukkospolkua. Näin ja kuulin hirviön tulevan. Sen keltaiset silmät valaisivat jo Rosmariinipennun kasvot, kun eräs myrskyklaanilainen pelasti hänet", Varpusliito kertoi itkuisen kuuloisella äänellä, ja kuvittelin jopa tuntevani kyyneleen tipahtavan korvalleni. "Sen kissan nimi oli Pitkävarjo. Hän toi meidät Liljahenkäyksen luo", hän naukui, niiskaisi sitten nenäänsä ja jatkoi sitten jo hilpeämmän kuuloisena: "Liljahenkäys oli tosi vihainen. Me jouduimme auttamaan häntä parantajan tehtävissä vielä oppilainakin."
Kollin päätettyä tarinansa, mieleeni juolahti ajatus siitä, että voisin käyttää tätä pientä tarinan pätkää hyväkseni, mutta kun Varpusliito pyysi minua olemaan kertomatta tarinastaan muille, muutin mieleni. En sen takia, että olisin antanut Kettutassun mielitietylle anteeksi, vaan mestarini pyytäessä sitä minulta kauniisti.
Leirin sisäänkäyntitunnelin näkyessä jo, käskin Varpusliitoa pysähtymään. "Voisinko kävellä leiriin itse? En halua, että kaikki tuijottavat", mutisin hiljaa.
"Voit, vaikka kyllä he tuijottavat joka tapauksessa", Varpusliito naurahti vaisusti.
Nilkutin peremmälle leiriin ja sain heti osakseni kummastuneita katseita. Tunsin mestarini kyljen hipovan omaani, kun kuljimme hitaasti mutta varmasti parantajan pesän suuntaan.
"Sienikarva? Liljahenkäys?" Varpusliito huhuili parantajakaksikkoa pesälle päästyämme. "Mäyrätassun tassu pitäisi tutkia. Jokin rauhoittava yrtti voisi myös olla paikallaan."
Kuovin tympääntyneenä parantajan pesän lattiaa, kunnes sieraimiini lehahti yrttien väkevä tuoksu ja huomasin pienen, tummanharmaan naaraan tepastelevan luoksemme.
"Seuratkaa minua", Liljahenkäys, klaanin parantajan, Sienikarvan, oppilas maukui pehmeästi ja viittoi hännällään meitä seuraamaan. Nilkutin Varpusliidon avustuksella Liljahenkäyksen osoittamaan suuntaan. Naaras kehotti minua istuutumaan, enkä pannut - epätavallista kylläkin - vastaan.
"Mitä tassullesi tapahtui?" Liljahenkäys kysyi samalla kun hän kumartui nuuhkaisemaan kipeää tassuani.
"Kävi pieni onnettomuus", tupisin hiljaa.
"Hän loukkasi sen meinatessaan jäädä hirviön alle", Varpusliito selvensi.
Parantajaoppilas kohotti meripihkasilmiensä merkitsevän katseen mestariini, joka räpäytti pariin otteeseen vihreitä silmiään. He molemmat taisivat muistella sitä päivää, jolloin Rosmariinipentu oli meinannut jäädä hirviön alle ukkospolulla.
"Vai niin", hän tokaisi lopulta. "Odottakaa tässä, niin haen tarvittavat välineet - sekä jotakin tuohon sinun irronneeseen kynteesi." Liljahenkäys vilkaisi nopeasti Varpusliidon veristä takatassua, ennen kuin katosi pesänsä uumeniin.
"Minusta ei ole reilua, että Rosmariiniputous omii veljeni", sanoin äkisti Varpusliidolle, joka näytti hieman hämmästyvän yllättävää puheenaihe-valintaani. "Kettutassu viettää kaiken aikansa hänen kanssaan. Etkö sinä voisi puhua siskollesi?" jatkoin hieman epäröiden.

//Varpunen?

Nimi: Varpusliito

17.06.2018 16:29
"Niin, mitä siitä?" oppilaani kysyi. Mäyrätassu vaikutti hyvin ylimieliseltä. "Mieluummin annan heidän kuherrella keskenään kahdestaan kuin olen itse tölläämässä vieressä", Mäyrätassu jatkoi. Minulle tuli noista sanoista kummallinen olo. Mäyrätassun sanat satuttivat minua. Siskoni vietti siis aikaa Kettutassun kanssa niin paljon, koska heidän välillään oli jotain muutakin kuin oppilas-mestari-suhde. Minun teki mieli kysyä Mäyrätassulta lisää asiasta, mutta pidin suuni kiinni. En halunnut näyttää, kuinka mustasukkainen minä Rosmariiniputouksesta olin. Mäyrätassu käänsi minulle selkänsä. "Eikä ahdinkoani helpota yhtään se, että emme ole kerenneet aloittamaan koulutustani vielä juuri ollenkaan ja Kettutassu on jo minua rutkasti edistyneemmällä tasolla", oppilas mutisi surkeana. Tunsin myötätuntoa nuorta naarasta kohtaan. Hänen sairastumisensa oli viivyttänyt hänen soturiksi tuloaan reilusti. Sairauden vuoksi hän joutuisi luultavasti odottamaan soturiksi pääsyään veljeään kauemmin.
"No, mitäpä jos aloittaisimme harjoittelun nyt?" ehdotin. Toivoin että se saisi naaraan iloisemmaksi. Laskin häntäni tyynnyttelevästi oppilaani lavoille. Mäyrätassu vilkaisi minua.
"En usko, että se on kovin hyvä idea, etenkään kun takatassustasi vuotaa verta", naaras vastasi hiljaa.
"Sen ehtii hoitaa kyllä myöhemminkin", totesin. Uskoin pystyväni opettamaan jotain helppoa, vaikka kynteni olikin irronnut. Mäyrätassu oli vasta koulutuksensa alussa, joten minun pitäisi muutenkin opettaa hänelle pelkkiä alkeita. Mäyrätassu ei vastannut. Hän vain lähti leiriä kohti. Hännänmitan päässä hän kuitenkin käänsi päätään suuntaani.
"Minä palaan mieluummin leiriin", hän sihahti ja yritti pinkaista juoksuun. Naaras kuitenkin pysähtyi heti ja katsahti oikeaa etukäpäläänsä.
"Hiirenpapanat! Miksi kaikki tuntuu olevan minua vastaan tänä 0päivänä?" Mäyrätassu sähisi tuohtuneena. Katsahdin oppilaani oikeaa etutassua, kun hän lähti ontumaan leirin suuntaan. Emme pääsisi leiriin ennen pimeän tuloa, jos jatkaisimme tätä vauhtia. Mietin vaihtoehtoja ja päädyin siihen, että kantaisin Mäyrätassun leiriin. Naaras tuskin suostuisi ehdotukseeni, mutta osaisin perustella suunnitelmani niin, että oppilaani olisi pakko totella.
"Mitä jos kantaisin sinut leiriin?" ehdotin hetken hiljaisuuden jälkeen. Mäyrätassu käännähti minua kohti.
"Ei todellakaan! En minä ole mikään pentu", naaras vastusteli sähkönsiniset silmät minuun kohdistuneina. Ne silmät tuntuivat porautuvan mieleeni ja selvittävän kaikki salaisuudet, joita minulla oli. Vatsaani väänsi ikävästi. Silmät olivat niin samanlaiset kuin Tihkutähdellä. Mäyrätassun ja Tihkutähden suurin ero oli, että Tihkutähti oli paha. Se huokui päällikön joka karvasta. Mäyrätassu oli vain oppilas, joka luuli itsestään liikoja. Hän ei kuitenkaan ollut paha. Oppilaastani voisi kasvaa emonsa kaltainen kunnollinen kissa.
"Emme pääse leiriin ennen pimeää, jos et anna minun kantaa sinua. Minttusydän huolestuu ja lähettää etsintäpartion. Mitä luulet, antaako Minttusydän sinun kävellä itse?" kysyin viekkaasti. Minttusydän huomaisi varmasti pian Mäyrätassun puuttumisen, jos ei ollut vielä huomannut.
"Hyvä on", nuori naaras myöntyi lopulta. Astelin oppilaani viereen ja nostin hänet niskanahasta ilmaan. Mäyrätassu oli painavampi kuin olin odottanut. Takatassuni alkoi jomottaa, mutta yritin olla huomioimatta sitä. Juuri nyt Mäyrätassu oli sitä tärkeämpi.
"Mäyrätassu", mumisin niin selkeästi kuin pystyin. "Tiesithän, että et ole ensimmäinen kissa, joka on päätynyt ukkospolulle ja jäänyt melkein hirviön alle?" jatkoin. "Kun olin pentu, karkasin leiristä silloisen Rosmariinipennun kanssa", kerroin ja odotin Mäyrätassun reaktiota. Nuori naaras höristi korviaan. "Menin ukkospolun yli Myrskyklaanin puolelle rajaa. Olin jo toisella puolella, kun huomasin Rosmariinipennun olevan keskellä ukkospolkua. Näin ja kuulin hirviön tulevan. Sen keltaiset silmät valaisivat jo Rosmariinipennun kasvot, kun eräs Myrskyklaanilainen pelasti hänet", jatkoin. Huomasin alkavani huohottaa. Pieni kyynel valahti poskelleni. Olin sinä päivänä melkein menettänyt elämäni tärkeimmän kissan. "Sen kissan nimi oli Pitkävarjo. Hän toi meidät Liljahenkäyksen luo", naukaisin ja nielaisin ennen kuin jatkoin hieman hilpeämmin: "Liljahenkäys oli tosi vihainen. Me jouduimme auttamaan häntä parantajan tehtävissä vielä oppilainakin", päätin tarinani. "Pyydän sinulta, että et kerro tätä tarinaa muille. Haluan vain, että tiedät, että et ole ainoa, joka on joutunut tuollaiseen tilanteeseen", nau'uin vielä. Näimme jo leirin sisäänkäynnin.
"Voisinko kävellä leiriin itse? En halua, että kaikki tuijottavat", Mäyrätassu mutisi.
"Voit, vaikka kyllä he tuijottavat joka tapauksessa", naurahdin vaisusti ja laskin oppilaani alas. Mäyrätassu nilkutti leiriin. Monet kääntyivät katsomaan. Tuin mustaa naarasta vain hieman, koska pelkäsin oppilaan repivän minut kappaleiksi, jos tukisin häntä yhtään liikaa. Johdatin Mäyrätassun parantajan pesään.
"Sienikarva? Liljahenkäys?" huhuilin pesään. "Mäyrätassun tassu pitäisi tutkia. Jokin rauhoittava yrtti voisi myös olla paikallaan", selitin pesässä mahdollisesti olevalle parantajalle.

//Mäyrä? Lilja? Sieni? Joku?

Nimi: Mäyrätassu

17.06.2018 14:59
"Mäyrätassu? Oletko kunnossa, Mäyrätassu? Sattuuko johonkin?" Tuijotin kauhistuneena loittonevaa hirviön hahmoa, joka katosi pian näkyvistä. Jos Varpusliito ei olisi ehtinyt tönäisemään minua pois hirviön valtavan etukäpälän tieltä, minusta olisi nyt jäljellä pelkkä verinen, mustavalkea läntti ukkospolulla.
Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan mestariani silmät suurina järkytyksestä. Hirviö tuskin oli edes hätkähtänyt kuullessaan minun mainittavan Tihkutähden nimen. Yleensä kissat leirissä joko pyörittelivät silmiään tai vaikenivat pelokkaan oloisina, kun otin isäni puheeksi, mutta nyt en ollut saanut kumpaakaan reaktiota. Olisiko voinut olla niin, että oli olemassa isääni mahtavampia olentoja?
"Olen kunnossa", sain viimein kakaistua pitkään kieleni päällä vartoneet sanat ulos. "Kiitos sinun." Nousin varovasti seisomaan yrittäen hillitä hurjaa vapinaa, joka ravisteli koko kehoani vailla mitään kontrollia. Pelko oli iskostunut syvälle mieleeni ja kummitteli siellä edelleen. Minusta tuntui siltä kuin sydämeni olisi hetkenä minä hyvänsä vain voinut irrota paikoiltaan. Keuhkoni kiljuivat happea ja jokaista lihastani jomotti. Yritin silti pitää pääni kylmänä ja säilyttää arvokkuuteni mestarini edessä.
"Mitä sinä edes teit näin kaukana leiristä?" Varpusliito kysyi hetken kuluttua, kun olimme päässet kauemmas ukkospolun reunalta.
"Minun olisi pitänyt harjoitella Rosmariiniputouksen ja Kettutassun kanssa, mutta en tahtonut, joten valehtelin olevani kipeä ja lähdin etsimään sinua", vastasin lapojani kohauttaen ja vilkaisin nyreänä siihen suuntaan, mistä olin alunperin ukkospolulle eksynytkin. Minua suorastaan kuvotti ajattela Kettutassu kuolaamassa mestarinsa perään kuin mikäkin pahainen koira.
"Sinä siis valehtelit heille?" Varpusliito toisti epäuskoisen kuuloisena.
"Niin, mitä siitä?" tuhahdin. "Mieluummin annan heidän kuherrella keskenään kahdestaan kuin olen itse tölläämässä vieressä." Käänsin mestarilleni tuohtuneena selkäni ja jupisin hiljaa: "Eikä ahdinkoani helpota yhtään se, että emme ole kerenneet aloittamaan koulutustani vielä juuri ollenkaan ja Kettutassu on jo minua rutkasti edistyneemmällä tasolla."
"No, mitäpä jos aloittaisimme harjoittelun nyt?" kolli ehdotti ja laski häntänsä lavoilleni. Vilkaisin häntä nopeasti kulmani ali ja murahdin:
"En usko, että se on kovin hyvä idea, etenkään kun takatassustasi vuotaa verta." Varpusliidon kynsi näytti irroneen ukkospolulla siinä samassa hässäkässä, kun hän oli kiiruhtanut pelastamaan minua.
"Sen ehtii hoitaa kyllä myöhemminkin", hän vakuutteli, mutta minulta oli mennyt maku koko harjoitusten suhteen, joten tyydyin vain nyrpistämään nenääni ja ottamaan muutaman haparoivan askelen leirin suuntaan.
"Minä palaan mieluummin leiriin", sihahdin hampaitteni takaa ja kun yritin singahtaa juoksuun, tunsin yllättäen ikävää jomotusta oikeassa etukäpälässäni. Nilkkani tuntui kipeältä eikä se jaksanut kannatella kunnolla painoani, joka taas merkitsi sitä, että joutuisin hidastamaan tahtiani roimasti.
"Hiirenpapanat!" tiuskaisin ja polkaisin turhautuneena maata takajalallani. "Miksi kaikki tuntuu olevan minua vastaan tänäpäivänä!"

//Varpunen?

Nimi: Rosmariiniputous

17.06.2018 13:56
Jäin katselemaan epäilevänä, kuinka Mäyrätassu kompuroi vaivalloisesti seisomaan ja lähti raahautumaan leiriä kohti, vähän väliä vatsaansa kipristellen. En ollut täysin varma, uskoinko oppilaan syytä harjoituksista lähtemiseen, mutta kuka minä olin häntä tuomitsemaan? Hänellä oli vatsakipuja eikä hän niiden takia pystynyt taistelemaan veljeään vastaan. En uskoisi, että Mäyrätassu tahtoisi turhan takia jättää harjoituksia väliin ja jäädä jälkeen soturikoulutuksestaan, kun Kettutassukin oli niin pitkällä jo. Kettutassusta tulisi varmasti pian jo soturi enkä tahtoisi seurata sivusta, kuinka hänen siskonsa katsoisi onnettomana soturinimensä saanutta veljeään.
"No, voimmehan me kahdestaankin harjoitella", tokaisin ikuisuuden kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja käännyin hitaasti oppilaani puoleen, odottaen hänen nyökäyttävän päätään pirteänä. Mutta punertavanruskea oppilas pysyi vaisuna ja kohautti vain olkapäitään, aivan kuin harjoitteleminen ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Mikä häntäkin nyt nirsoi?
"Koska olet jo soturikoulutuksesi loppuvaiheessa, voisimme harjoitella vaikeampia liikkeitä. Aloitetaan harjoitustaistelulla. Kun jompikumpi meistä voittaa, voin antaa sinulle kritiikkiä liikkeistäsi ja tekniikoistasi", selitin ja pörhistin hieman luonnonvalkoista turkkiani, kun viileä tuulenvire kutitti karvojani. Kettutassu nyökäytti päätään ja otti itsekin parin hännänmitan verran askelia kauemmas minusta.
Sitten minä lähdin rivakkaan juoksuun oppilastani kohti. Kettutassu ei antanut mahdollisen pelon näkyä silmistään, vaan hän piti vihaisen tuijotuksen sähkönsinisissä silmissään ja pysyi tukevassa haara-asennossa, kun lähestyin nopealla tahdilla. Kun pääsin muutaman hännänmitan päähän, ponnistin vasemmalle ja sukelsin heti maahan laskeuduttuani Kettutassua kohti. Punertavanruskea kolli oli loikannut ilmaan, mutta yritykseni tajuttuaan hän koukisti jalkansa ja laskeutui raskaasti maahan. Olin kuitenkin nopeudeltani ehtinyt jo sukeltaa tarpeeksi kauas vastustajastani ja käännyin nyt iskemään käpäläni suoraan Kettutassun päähän - kynnet kuitenkin tiukasti piilossa pysyen. Oppilas rääkäisi ja kääntyi raivoissaan vastaamaan iskuuni läimäisemällä minua rintaan. Päästin raskaan ähkäisyn ja peräännyin hieman keräämään happea keuhkoihini.
"Ehditkö jo väsyä?" Kettutassu kysyi haastavasti ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Käännyin kohtaamaan rohkeana oppilaani katseen ja säikähdin heti näkemääni. Oppilaani sähkönsiniset silmät suorastaan säkenöivät raivosta ja toivat vahvemmin mieleeni Tihkutähden kuin koskaan ennen. Ravistelin nopeasti huimaavaa päätäni ja otin itsekin askeleen eteenpäin.
"Ikävä kyllä en", murahdin ja sukelsin uuden hyökkäyksen aikeessa eteenpäin. Kettutassu ehti kuitenkin ensin; hän sukelsi suoraan minua kohti ja kaatoi minut voimallaan alleen, kahliten minut nopeasti jalkojensa väliin. Jäin siinä maatessani tuijottamaan oppilaani sähkönsinisiä silmiäni, jotka olivat myös porautuneet minuun. Tunteeni alkoivat ulvoa mielessäni siitä kivusta, jonka sain joutuessani kasvoittain tuon kissan kanssa. Kuinka kauan kestäisi, kun en enää pystyisi pitämään tunteitani piilossa ja joutuisin kertomaan omalle oppilaalleni tunteistani?
"Päästä minut", käskin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kettutassu nyökäytti hitaasti päätään ja peruutti sitten kauemmas. Tuo hetki, jonka aikana olimme vain tuijottaneet toisiamme kasvot noin kahden hiirenmitan päässä toisistamme, oli ollut niin maaginen ja tahdoin kokea sen uudelleen. Ravistelin nopeasti ajatuksen päästäni ja palasin oikeaan maailmaan.
"Tuo taistelu oli todella hyvä. Oli todella hyvä liike tuo viimeinen, koska osasit olla nopea ja yllättää vastustajasi. Sinun pitää olla kuitenkin nopeampi, jos vastustajasi hämää sinua. Voimaa sinulla on tarpeeksi, joten nyt sinun täytyy vain treenata nopeuttasi ja kerätä sitä lisää", pidin lyhyen tauon, "jos haluaisit, voisin opettaa sinulle miten mäyrää vastaan taistellaan. Se kuuluu viimeisten opeteltavien taisteluliikkeiden joukkoon."

//Kettu?

Nimi: Varpusliito

17.06.2018 13:18
"Yritä sinä nyt", pyysin Vadelmaviiksen puoleen käännyttyäni. Naaras räpäytti kauniita silmiään ja hymyili pienesti.
"Hyvä on, minä yritän", tuuliklaanilainen myöntyi. Hän jäi kuitenkin katselemaan minua vielä hetkeksi. Sydämeni alkoi läpättää nopeammin ja sisälläni heräsi tunne, jota en ollut osannut odottaa: toivo. Hetken päästä naaras näytti nolostuvan ja käänsi katseensa pois minusta. *Ei! Älä käännä katsettasi*, pyysin mielessäni. En kuitenkaan sanonut mitään ääneen, sillä pelkäsin pelästyttäväni ystäväni. Vadelmaviiksi valmistautui ja lähti juoksemaan minua kohti. Mielessäni kävi, aikoisiko naaras kokeilla liikettä minuun, mutta hän viilettikin ohitseni, kiepahti ympäri ja raapaisi näkymätöntä vastustajaa. Hän laskeutui takatassuilleen ja käännähti. Vadelmaviiksi kuitenkin horjahti kääntyessään. Horjahduksen aikana vastustaja olisi varmasti onnistunut kaatamaan naaraan. Tämä oli kuitenkin vasta naaraan ensimmäinen yritys. Mielestäni hän oli onnistunut hyvin, vaikka liike vaati selvästi vielä hieman harjoitusta.
"Äh... Anteeksi", tuuliklaanilaisnaaras murahti. "Voin yrittää uudelleen", hän lupautui vielä ja katsoi minua. Nyökkäsin rohkaisevasti ja jäin odottamaan, että soturi kokeilisi liikettä uudelleen. Vadelmaviiksi keskittyi täydellisesti, otti vauhtia, loikkasi, kiepahti, sivalsi ja laskeutui takajaloilleen. Lopuksi hän vielä käännähti minua kohden. Hätkähdin. Vadelmaviiksi oli nopea oppimaan. Minulla oli mennyt aikoinaan kauemmin tuon liikkeen oppimiseen. Mielessäni käväisi, että minun kannattaisi opettaa liike myös oikealle oppilaalleni. En ollut ehtinyt opettaa Mäyrätassulle vielä kovinkaan paljon. Olihan hän sairastanut parantajan pesällä. Toipumiseen oli mennyt paljon aikaa. Siksi minun täytyisi laittaa nuori naaras harjoittelemaan kovasti, jotta hänestä tulisi soturi yhtä aikaa veljensä kanssa. Kettutassu oli harjoitellut Rosmariiniputouksen kanssa ahkerasti ja osasi jo vaikka mitä. Harmikseni Kettutassun kouluttaminen vei melkein kaiken Rosmariiniputouksen ajan. En ollut puhunut siskoni kanssa viime aikoina paljonkaan. Käänsin taas huomioni Vadelmaviikseen.
"Hyvä, nyt meni paljon paremmin", kehräsin. Vadelmaviiksi piti minua pinnalla, kun olin uppoamassa yksinäisyyteen ja huoliini. Tuuliklaanilainen hymyili leveästi. Hymyilin takaisin ja katseemme kohtasivat.
"Saanko kysyä muuten erästä asiaa?" Vadelmaviiksi kysyi. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä, mutta nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Sydämeni lähti taas laukkaamaan. Mitä naaras halusi kysyä? "Haluaisin tietää kuka oli mestarisi?" nuori soturi jatkoi. Olin hieman pettynyt kysymykseen. Olin odottanut toisenlaista kysymystä, mutta hymyilin vaisusti.
"Murattilehti", vastasin happamasti. "Hän ei ollut aivan lempeimmästä päästä", totesin hiljaa. "Mutta usko pois. Eivät kaikki Varjoklaanilaiset ole kunnianhimoisia ja ilkeitä. Monet varjoklaanilaiset ovat kunnon kissoja. Itse uskon, että Minttusydämen tullessa päälliköksi Varjoklaanista tulee taas parempi paikka elää ja kasvaa", avauduin. Tajutessani, mitä olin sanonut, tunsin pelon kipristelevän vatsassani. "Ethän kerro tästä kenellekään? Minun voi käydä huonosti, jos käy ilmi, että olen arvostellut Tihkutähteä", kuiskasin ympärilleni vilkuillen. "Jatketaan harjoituksia", maukaisin ja jäin odottamaan, että Vadelmaviiksi näyttäisi uuden liikkeen.
"Jos vastustajasi on suoraan edessäsi, voit tehdä tämän liikesarjan. Loikkaa ensin vastustajaasi kohti. Loikkaa hänen ylitseen suoraan hänen taakseen ja potkaise voimakkaasti taaksepäin", Vadelmaviiksi ohjeisti. Ohjeiden antamisen jälkeen naaras näytti vielä liikkeen. Liike näytti helpolta, mutta käytännölliseltä. Siitä olisi varmasti hyötyä, kun joutuisin taistelemaan itseäni isompaa kissaa vastaan.
"Yritä sinä nyt", naaras kehotti. Keskityin, loikkasin ja potkaisin taaksepäin.
"Miten meni?" kysyin tuuliklaanilaissoturilta.
"Ihan hyvin. Muista kuitenkin arvioida välimatka tarkasti. Muuten potkusi ei osu vastustajaan. Yritä liikettä tuohon esikkoon Varjoklaanin puolella rajaa", Vadelmaviiksi kehotti. Loikkasin ja potkaisin taaksepäin. En kuitenkaan tuntenut takatassujeni koskettavan esikkoa. Käännyin Vadelmaviiksen puoleen korvat kuumottaen.
"Öh, taidan yrittää uudestaan", naukaisin ja peruutin kauemmas esikosta. Loikkasin ja potkaisin taaksepäin. Tällä kertaa tunsin osuvani esikkoon. Käännyin ja näin kukinnon lentävän monen hännänmitan päähän minusta.
"Hienoa!" Vadelmaviiksi kehui. Hymyilin ensin, mutta sitten muistin, että minun pitäisi palata pian leiriin.
"Meidän pitää varmaankin palata klaaniemme keskuuteen", huokaisin. Vadelmaviiksi nyökkäsi. Hänkin näytti hieman pettyneeltä. "Nähdään taas jonakin auringonlaskuna. Käyn täällä aina auringonlaskun aikaan, kun pystyn. Tee sinä samoin, niin olemme täällä joskus samaan aikaan. Näkemiin Vadelmaviiksi", hyvästelin ja käännyin. "Pidä hyvää huolta itsestäsi", jatkoin vielä hiljempaa ja lähdin tassuttamaan poispäin rajalta. Vaikka tassutin poispäin tuuliklaanin rajalta, en saanut Vadelmaviikseä mielestäni. En ollut ehtinyt kovinkaan kauas ukkospolulta, kun näin silmäkulmastani jonkin pienen kiitävän kohti ukkospolkua. Käännähdin. En ollut varma, mitä olin nähnyt, mutta vaistoni käskivät minua lähtemään sen perään. Päästyäni ukkospolun reunaan, tunnistin olennon kissaksi. Kissa oli oppilas. Kauhukseni tunnistin mustan turkin ja valkean raidan, joka kulki nenänpäästä aina hännänpäähän asti. Kuulin hirviön lähestyvän ja näin silmissäni samantapaisen tapahtuman monta kuuta aiemmin. Pieni luonnonvalkoinen kissa ukkospolulla. Silmät laajenneina suuriksi kauhusta. Näin itseni toisella puolen ukkospolkua ja kuulin kauhistuneen huutoni. Silloin salaperäinen myrskyklaanilainen Pitkävarjo oli pelastanut Rosmariinipennun. Nyt minun pitäisi pelastaa oma oppilaani.
"Minä olen itse Varjoklaanin päällikön, Tihkutähden, tytär ja käsken sinun pysähtyä!" Mäyrätassu määräsi. Hänen karvansa olivat pörhistyneet ja häntä näytti hirviölle merkin pysähtyä. Hirviö vain jatkoi matkaansa kohti pientä naarasta. Rääkäisin kauhuissani ja lähdin juoksemaan kohti ukkospolkua. Mäyrätassu lyyhistyi hirviön eteen juuri ennen kuin tyrkkäsin hänet ukkospolun reunaan. Takatassustani irtosi kynsi, kun ponnistin itsenikin pois ukkospolulta. Käännyin katsomaan oppilastani, joka makasin pelokkaana täristen vierelläni.
"Mäyrätassu? Oletko kunnossa Mäyrätassu?" kysyin huolestuneena. Ääneni värisi järkytyksestä. Oppilaani oli melkein jäänyt hirviön alle. "Sattuuko johonkin?" kysyin vielä. Pakotin ääneni vakaaksi. Arvioin naaraan painon katseellani. Pystyisin varmasti kantamaan hänet leiriin, jos tämä ei järkytykseltään pystyisi kävelemään.

//Mäyrä?

Nimi: Liljahenkäys

17.06.2018 10:58
"Sienikarva? Liljahenkäys?" Nostin päätäni yrttien seasta kuullessani turhautuneen kuuloisen nau'un pesän suulta. Peruutin ulos yrttivarastosta ja näin Savutassun, jonka kuonosta vuoti verta.
"Sienikarva ei ole täällä, mutta kenties minä voisin olla avuksi", sanoin ja astelin soturioppilaan luo. Mäyrän vahva ominaistuoksu lehahti sieraimiini ja sai minut nyrpistämään nenääni, kun ohjasin naarasta peremmälle pesään.
"Taisit joutua napit vastatusten mäyrän kanssa, vai?" murahdin ja kumarruin nappaamaan seinän vierustalta sammaltukon, jonka ojensi oppilaalle. "Pitele tällä kuonoasi, sen pitäisi tyrehdyttää vuoto."
"Joo, mutta onneksi ei käynyt pahemmin", naaras tupisi tukkoisen kuuloisella äänellä painaessaan sammalta kuonossaan olevia haavoja vasten. Vuolaasta veren vuodosta päätellen mäyrän kynnet olivat uponneet melko syvälle. En osannut vielä sanoa tarkkaan, jäisikö jäljelle arvet, ennen kuin olisin saanut puhdistettua kuonon kunnolla ja pääsisin näkemään haavat tarkemmin.
Kaivoin varastosta muutaman hierakanlehden ja pari kerää hämähäkinseittiä. Palattuani takaisin oppilaan luo laskin hämähäkinseitillä kuorrutetun kepakon maahan ja käskin oppilasta laskemaan sammaleen maahan ja ottamaan hierakanlehdet suuhunsa jauhettaviksi. Sillä välin kun Savutassu pureskeli lehtiä, nostin sammeleen hampaisiini ja kiikutin sen läheisen vesisateen jäljiltä jäämän lammikon luokse, jossa upotin sen pari kertaa veteen ja kannoin takaisin pesälle niin nopeasti kuin vain suinkin pystyin, ettei kaikki vesi tipahtelisi hukkaan.
Savutassu oli saanut tahnan jauhetuksi loppuun, joten annoin hänelle lehden, mihin hän pystyi sylkäisemään yrttimössön siksi aikaa, kun huuhtelin hänen kuononsa. Kuten olin vähän uumoillutkin, haava oli melko syvä, mutta arvista en osannut sanoa vieläkään. Vain aika näyttäisi, paranisiko rikkoutunut iho.
Lopuksi sivelin vielä hierakanlehtitahnan haavojen päälle ja taputtelin hämähäkinseitin varuiksi sen päälle, jottei oppilas hankaisi töhnää pois vahingossakaan.
"Kas niin", huoahdin, "valmista tuli. Osuiko sinua vielä mihinkään muualle paikkaan, mikä minun pitäisi tutkia?" Silmäilin oppilasta arvioiden, mutta en ainakaan itse huomannut sen suurempia päällepäin näkyviä ruhjeita kuin mäyrän kuolasta märän turkin.
Jos totta puhuttiin, parantajanvaistoni eivät olleet olleet parhaimmassa terässä muutaman kuun aikana. Kylmähenkäyksen karkotus ja Hikkoritassun äkillinen menehtyminen olivat saaneet minut tolaltani ja suurin osa potilaista oli jäänyt mestarini, Sienikarvan, vastuulle. Tuskin olin ehtinyt edes nähdä parasta ystävääni, Minttusydäntä sinä aikana. Hänen pentunsakin olivat Haaskalan ruton jälkeen päässeet jo oppilaiksi. Tunsin huonoa omatuntoa. Minun olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, ettei kumppaniini ollut luottamista, mutta minä olin pysytellyt liian kauan sinisilmäisenä Kylmähenkäyksen uhkaaville eleille ja pahaa enteileville sanoille. Olin jopa suutuspäissäni käynyt Sienikarvan kimppuun.
"Tuota... Liljahenkäys?" Savutassun naukaisu sai minut hätkähtämään takaisin maanpinnalle.
"Anteeksi, olin omissa maailmoissani", pahoittelin nopeasti ja mau'uin sitten: "Niin mitä sanoitkaan?"

//Savu? Sieni? Joku?

Nimi: Mäyrätassu

16.06.2018 22:38
Mulkoilin mustasukkaisena Kettutassun edellä kulkevaa Rosmariiniputousta, joka oli onnistunut saamaan veljeni pauloihinsa. Nykyään hän vietti suurimman osan vapaa-ajastaankin nuoren soturinaaraan kanssa ja tuskin enää edes huomasi minun olemassa oloani. Ennen minä ja Kettutassu olimme olleet lyömätön tiimi, tänä päivänä vain toisistaan vähä vähältä etääntyvät sisarukset.
"Eli siis kuten olette varmaan jo kuulleet: Tänään harjoittelemme metsästystä", kuului Kettutassun mestarin samettinen naukaisu, kun viimein pysähdyimme. "Aloitamme vielä tekniikan muistelulla ja sen jälkeen pääsette mukaan pieneen kisaan", naaras hymähti lopuksi.
Pieni virne nousi kasvoilleni. Kisailu sai mieleni aina paremmalle tuulelle, etenkin kun vastassa oli oma veljeni.
Tönäisin Kettutassua leikkisästi mouruten. "Ja minähän voitan sinut, oli laji mikä tahansa!"
Kollioppilas kohotti kulmiaan omahyväisen oloisena ja tuhahti: "Älä juhli ennen kuin voitto on varma, sisareni."
Hämmennyin hetkellisesti Kettutassun varman kuuloisina lausutuista sanoista, jolloin tämä pääsi iskemään ja tönäisi minua kostoksi takaisin. Horjahdin hieman, mutta onnistuin säilyttämään tasapainoni. Kun käännyin veljeni puoleen valmiina antamaan tälle kunnon korvapuustin, kolli olikin jo istahtanut sievästi takamukselleen ja tapitti Rosmariiniputousta sähkönsiniset silmät säkenöiden. Hillitsin turhautumiseni ja istuuduin myös aloilleni, mutten voinut olla heittämättä Rosmariiniputoukseen vihaista katsetta, jonka onnistuin peittämään jokseenkin liioitellun pirteällä hymyllä, kun naaras kääntyi katsomaan minua pää hieman kallellaan.
"No, oletteko valmiit?" Rosmariiniputous kysyi.
"Kyllä", Kettutassu vastasi ja vilkaisi minua ilkikurinen pilkahdus silmäkulmassaan.
"Itseasiassa en. Vatsaani sattuu", sanoin ja painoin etutassuni vatsalleni, joka toimi oikeasti moitteettomasti. "Luulen, että minun täytyy palata takaisin leiriin." Yritin vääntää kasvoilleni viattomimman ja surullisimman ilmeeni, mitä sillä hetkellä pystyin, mutta se oli kovin vaikeaa, sillä edessäni seisoi juuri kissa, joka oli varastanut veljeni minulta.
"Vai niin", Rosmariiniputous huoahti. "Palaa sitten leiriin."
"Selvä on", nau'uin hiljaa ja käänsin selkäni kaksikolle, jonka jälkeen lähdin raahustamaan leirin suuntaan yrittäen näytellä parhaani mukaan vatsakipuista.
Kun olin varma siitä, että he eivät olleet enää näköetäisyydellä kanssani, vaihdoin suuntani ukkospolulle. Kiihdytin tasaisen askellukseni ensin hieman nopeampaan hölkkään, ja ennen kuin edes sitä itse tajusinkaan, viiletin jo pitkin Varjoklaanin metsiä.
Juostuani jonkun aikaa, tunsin pehmeän ruohikon vaihtuvan kylmäksi, kiviseksi pinnaksi tassujeni alla. Pystyin tuntemaan lähestyvän hirviön aiheuttaman tärinän ukkospolulla, kun se lähestyi minua hurjaa vauhtia. Pörhistin karvani äärimmilleen ja nostin häntäni korkealle ilmaan merkiksi hirviölle pysähtyä.
"Minä olen itse Varjoklaanin päällikön, Tihkutähden, tytär ja käsken sinun pysähtyä!" karjuin niin kovaa kuin suinkin vain pystyin saadakseni ääneni kuuluviin. Jäin odottelemaan yhä vain lähemmäksi käyvän hirviön reaktiota, mutta se ei edes hiljentänyt vauhtiaan saati sitten osoittanut kunnioituksen elettäkään. Silloin mieleeni hiipi pelko, jonka tunsin vasta nyt ensimmäistä kertaa eläessäni niin vahvana. En ollut koskaan pelännyt isän kipinöivä silmiä, tai emoa tämän suutahtaessa minulle ja veljelleni. Mutta nyt minä pelkäsin, ja se vei minulta jalat alta. Lyyhistyin ukkospolulle tuijottaen kauhistuneena melkein kohdallani olevaa hirviötä.

//Varpunen? Kettu? Rosma? Taidot on hieman ruosteessa, mutta tämä tarinan pätkä kelpaa tähän hätään.

Nimi: Kettutassu

16.06.2018 11:27
*Palanut vuorivaahtera.* Osasin yhdistää jo paikat ja nimet, Varjoklaanin reviirillä ei ollut kovin erikoisia maamerkkejä joita pitäisi opetella ulkoa - palanutta vuorivaahteraa lukuun ottamatta. Ränsistynyt puu oli kuulemani mukaan hohkannut joskus elämää - kenties klaaninvanhimpien nuoruudessa. Pitäisi kysäistä sitä heiltä. Mieleeni putkahti ajatus siitä, että puu oli saanut kärsineen olomuotonsa salaman saattelemana. Pystyin kuvittelemaan kuinka valkoinen salama lävistäisi päällyslatvuston ja roihauttaisi puun tuleen. Roihut leviäisivät latvasta kohti maata ja söisivät samalla puun elämän. Kylmät väreet olivat tullakseen, mutta en antanut niiden levitä, ei minua kauhistuttanut tuollaiset asiat. Pidin tasaisen tahdin nelistäessäni mestarini ja sisareni välissä; Mäyrätassu oli lyhyiden raajojensa takia jäämässä jälkeen, kun taas Rosmariiniputous kiisi tuulen lailla. Minä halusin olla nopeampi, joten kiihdytin tahtini tasaiseksi rummutukseksi, melko pitkien jalkojeni ja hyvän koordinaatio kyvyn omatessa sain haluamani kiinni. Juoksin Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon rinnalla, naaras hiukan edellä. Jarrutin kynnet ruohoon upoten, edessäni kohosi se suuri puu joka oli vieraillut mielessäni jo aikaisemmin. Mäyrätassukin oli saanut askeleensa liidätettyä tänne asti, minun teki mieli kiusoitella sitä hänelle - mutta olin päättänyt pysyä kylmänä ja etäisenä harjoitusten ajan. Vain siksi, että pitäisi Rosmariiniputouksen kaukana asioista, joihin minäkään en kuulunut.
"Eli siis kuten olette varmaan jo kuulleet: Tänään harjoittelemme metsästystä", mestarini lausui sanat kauniisti omalla helisevällä äänellään. Tunnistaisin hänen äänensä vaikka pimeässä. Nyökkäsin silmät hetkellisestä auringon kirkkaudesta kaventuen.
"Aloitamme vielä tekniikan muistelulla ja sen jälkeen pääsette mukaan pieneen kisaan", Rosmariiniputous hymähti leikkisästi. Mäyrätassu kääntyi puoleeni ja tönäisi minua.
"ja minähän voitan sinut oli laji mitä tahansa", sisareni naureskeli. Kohotin kulmiani hiukan omahyväisesti jo harjoitelleena, kun taas Mäyrätassun koulutus oli kovasti vaiheessa. Hänen mestariaan Varpusliitoa ei näkynyt kovinkaan usein leirissä. Olisiko tällä kenties jokin salaisuus? Se jää nähtäväksi.
"Älä juhli ennen kuin voitto on varma, sisareni", naukaisin vakavasti, mutta pieni juhlallisuuden kaiku äänessäni. Sisareni hämmentyi hetkeksi ja käytin tilaisuuden hyväkseni ja tönäisin tätä samalla mitalla kuin hän minua - paitsi että olin suurempi, ja samalla voimakkaampi. Tumma naaras horjahti, mutta otti iskuni vastaan yllättävän hyvin. Käännyin jo asiallisesti istumaan katsoen Rosmariiniputousta odottavasti. Pian sisareni teki samoin.

//Rosma? Mäyrä?

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com