Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kyyhkylento

11.12.2018 21:27
Kiertelin Varjoklaanin leiriä toimeettomana ja turhautuneena. Halusin tehdä jotain, enkä vain istua jököttää klaanikiven juurella, mutta en ollut ehtinyt saada Minttutähteä tämän kiireidensä keskeltä kiinni ja Rosmariiniputouskaan ei ollut leirissä. Ainut vaihtoehto oli siis ehkä lähteä yksin metsälle, vaikka tiesin sen olevan kiellettyä metsässä liikkuneen koiran takia. Kuitenkin kuin taikaiskusta taakseni ilmestyi tyttäreni Kuohuvirta, jonka näkemisestä olin kovin onnellinen. Harmaa naaras oli itsekkin kuin taikaa herätessään henkiin kuolleista.
"Mitäs suunnittelet, emo?" Kuohuvirta naukui ystävällisesti virnistäen, "Sinun ilmeesi paljastaa, että olet tekemisen puutteessa." Hymähdin pienesti ja vilkaisin leirin uloskäyntiä.
"Mentäisiinkö metsästämään?" kysyin ja lähdin ilman vastaustakin tassuttamaan kohti ulospääsyä. Kuulin tyttäreni hennon naurahduksen ja tämän kevyet tassun askeleet perässäni. Kuohuvirran takaisin tulo oli Viiltotähden päälliköksi nousun ansiota, mutta oli siinä sivuvaikutuksetkin nimittäin sota. En moittinut Minttutähteä hänen puolue valinnastaan, mutten siitä pitänytkään. Naaras oli valinnut hyvän päällikön tavoin jänen mielestään vahvemman puolen ja sen piti riittää meille. Katsahdin Kuohuvirtaan.
"Katsotaan kumpi saa ensin saalista".

//153 sanaa

Nimi: Fasaanitassu

11.12.2018 21:27
"Mitä sinun tassullesi on käynyt?" Kettuaskel kysyi luoksemme saapuneelta Haukkatassulta, jonka katse käväis nyt nopeasti etukäpälässään. Sitten veljeni meripihkainen katse nousi takaisin isäänsä.
"Kynsi katkesi harjoituksissa, mutta se paranee nopeasti eikä estä harjoittelua", Haukkatassu selitti nopeasti ja osoitti etukäpälänsä kynttä kuin osoittaakseen, ettei Kettuaskeleella ollut syytä huoleen. Punertavanruskea kolli nyökäytti tyytyväisen näköisenä päätään ja käännähti sitten leirin uloskäyntiä kohti.
"Hyvä on, mennään siis", isämme ilmoitti käskevästi ja lähti johdattamaan meitä ulos leiristä. Seurasin lihaksikasta soturia veljeni rinnalla ja tunsin aistieni terävöityvän. Toivottavasti kyseessä olisi taas taisteluharjoitukset, koska tahdoin edistyä harjoituksissani ja tulla aina vain paremmaksi taistelijaksi.
Juuri kun olimme työntymässä piikkihernetunneliin, Rosmariiniputous saapui luoksemme ja pysähtyi jyrkästi estääkseen törmäämisen Kettuaskeleeseen. Luonnonvalkea naaras ei edes räpäyttänyt meripihkaisia silmiään, jotka näyttivät jotenkin samalla todella tyhjiltä ja samalla siltä, että varapäällikön silmätkin olivat täyttyneet hänen mielessään pyörivistä ajatuksista. Meidät huomattuaan Rosmariiniputouksen kasvoille muodostui kuitenkin säteilevä hymy ja tunsin jonkinlaista tyytyväisyyttä siitä, että minun ja Haukkatassun näkeminen sai emomme iloisemmaksi. Minä en todellakaan halunnut emoni kärsivän yhtään tai joutuvan kulkemaan pimeää polkua pitkin elämässään.
"Onko kaikki hyvin, emo?" kysyin tyynesti, vaikka oikeasti olin huolissani varapäälliköstä. Emo antoi teennäiseltä näyttävän hymyn kasvaa hieman ja hän näpäytti hännänpäällään kumpienkin poikiensa nenänpäitä.
"Teidän kolmen ansiosta elämäni on parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Menkäähän nyt harjoittelemaan, tahdon pojistani tulevan Varjoklaanin rohkeimpia ja kunnioitetuimpia sotureita. Kettuaskel", luonnonvalkoinen naaras kääntyi vielä hetkeksi kumppaninsa puoleen, "tule luokseni kun palaat leiriin, minulla on asiaa." Sen sanottuaan Rosmariiniputous väläytti meille hyvästit-hymyn ja jatkoi matkaansa Luomavirran ja Sirrisiiven seuraan, jotka ottivat emomme vastaan kohteliaalla hymyllä.
"Mennään, ei meidän pidä leiriin jäädä kököttämään", Kettuaskel virnisti leikkisästi ja johdatti meidät sitten ulos leiristä.

"Fasaanitassu ja Haukkatassu, minä nyt näytän teille liikkeen ja te kummatkin kokeilette sitä liikettä toisianne vastaan. Tämä on todella tehokas liike kun sen osaa, mutta tätä ei kannata yrittää ellei ole varma sen onnistumisesta. Jos te menetätte vaikkapa tasapainonne kesken loikan, vihollinen saa helposti osuttua teihin ja hyökkäyksenne on heti mennyt pieleen. Menkäähän nyt hieman kauemmas", Kettuaskel ohjeisti minut ja Haukkatassun parin kolmen ketunmitan päähän. Sitten isämme lähti juoksemaan harjoitteluaukion poikki, sähkönsininen katse kuvitteelliseen viholliseen porautuneena. Hänen silmänsä liekehtivät taistelunhimosta, joka sai pelon lävistämään ruumiini. En todellakaan tahtoisi joutua isäni vastustajaksi koskaan, sillä jopa hänen näkeminen tälläisenä sai niskakarvani pörhistymään.
Kettuaskel teki yht'äkkiä taitavan syöksyn sivulle, mutta sitten hän painoikin etukäpälänsä maahan ja ponnisti oikealle, näkymätöntä vihollista kohti. Kun lihaksikkaan soturin käpälät iskeytyivät vihollisen kylkeen, isämme teki taitavan kierrähdyksen maassa, joka näytti joltakin liikkeeltä jota Kettuaskel oli työstänyt koko elämänsä saadakseen siitä täydellisen. Kettuaskel laskeutui vastustajansa päälle ja vilkaisi meitä sitten sähkönsiniset silmät kiiluen. Olin seurannut veljeni kanssa isämme liikettä ihailu silmissämme paistaen ja nyt mekin pääsisimme yrittämään sitä!
"Noniin, yrittäkäähän tuota liikettä. Tämä liike vaatii paljon tasapainoa ja voimien oikeaan kohtaan asettamista, mutta voimme harjoitella tätä vapaa-aikananne. Kun osaatte tämän liikkeen, taistelussa se toimii todella hyvin", Kettuaskel naukaisi ja ohjeisti meidät sitten kevyellä hännänheilautuksella aukion keskelle. Marssin häntä sivulta toiselle notkahdellen noin ketunmitan päähän veljestäni ja jäin sitten silmäilemään sinertävänharmaata kollia arvioivasti. Haukkatassu oli minua selvästi pienempi joten hänen tasapainon hallintakyky saattoi olla parempi.
Syöksyin äkkinäiseen hyökkäykseen ja juoksiessani veljeäni kohti pidin metsänvihreän katseeni Haukkatassun meripihkaisissa silmissä, jotka olivat täydellinen kopio Rosmariiniputouksen silmistä. Siristin hieman silmäluomiani ja ponnistin sitten tiukasti vasemmalle. Painoin käpäläni miltein heti maahan ja ponnistin suoraan veljeni kylkeen. Raskas ruumiini iskeytyi Haukkatassun kylkeen ja kierähdimme lumiselle taistelutantereelle. Käytin jokaista voimanripettäni ja heilautin veljeni käpälieni alle, kahliten hänet jalkojeni väliin. Kuulin Kettuaskeleen tyytyväisen kehräyksen ja peruutin kauemmas veljestäni virnistäen hänelle rennosti.
"Hienoa työtä, Fasaanitassu. Loikkasi voisi olla hieman kevyempi, sillä iskusi oli niin voimakas että siinä olisi ollut suuri riski tasapainon menetykseen ja maahan kaatumiseen. Yritä työstää sitä, keveyttä loikkaan. Nyt Haukkatassun vuoro."

//Haukka? Kettu?
//601 sanaa

Nimi: Liljahenkäys

10.12.2018 18:59
Tujotin kauhusta kankeana edessäni avautuvaa verinäytelmää. Rosmariiniputous seisoi Kylmähenkäyksen yhä heikosti kouristelevan ruumiin yllä ja katseli jopa pelottavan tyytyväisen oloisena työnsä jälkeä. Tämän täytyi olla unta - todella pahaa unta! Olin nähnyt entisen kumppanini kuoleman jo kerran, mutta tällä kertaa tappaja ei ollutkaan Viiltotähti, vaan oma rakas tyttäreni.
”R-Rosmariiniputous?” Ääneni oli pelkkä hento, hauras kuiskaus, joka hädin tuskin kuului tuulen ulinan ylitse, mutta se riitti saamaan Rosmariiniputouksen huomion. Kirjavaturkkinen naaras käännähti pelokkaan näköisenä ympäri ja kohdisti meripihkasilmiensä pakokauhuisen katseen minuun.
”Emo”, hän henkäisi hiljaa ja otti epävarman askelen eteenpäin, ”hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen.”
Katsoin tytärtäni kuin vierasta. En enää tuntenut häntä: ensin hän oli surmannut sen myrskyklaanilaisen, nyt oman isänsä, joka oli myös sattumalta elämäni ensimmäinen kissa, jota olin oppinut rakastamaan koko sydämestäni.
”Kuka sinä olet määrittelemään sen, ketkä ansaitsevat elää ja ketkä eivät? Tajuatko sinä yhtään, mitä olet juuri tehnyt?” Sanani sotivat pahasti tekojani vastaan. Olin itsekin alentunut myrkyttämään Minttutähden edeltäjän, Tihkutähden, koska olin ajatellut, ettei hänellä ollut ollut oikeutta elää. Murha on murha ja sen kanssa joutuisi elämään koko loppuikänsä.
”Näinkö minä sinut kasvatin?” sihahdin yltyvän surun ja sekasorron sumentaessa ajatukseni. ”Hyvä jos sen myrskyklaanilaisen veri on ehtinyt vielä kuivuakaan, kun olet jo ehtinyt upottamaan kyntesi seuraavan uhrisi kurkkuun, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sinun oma isäsi!” Tiesin ettei Rosmariiniputous ollut pitänyt enää pitkään aikaan Kylmähenkäystä isänään, jonka toisaalta myös ymmärsin kollin tekoja miettien, mutta minulle ei oltu suotu edes mahdollisuutta tuntea omaa isääni. Rosmariiniputous oli mennyt tekemään pahimman mahdollisen virheen, minkä sulattelemisessa minulla vierähtäisi varmasti tovi jos toinenkin.
”Palaa takaisin leiriin. Nyt.” Äänensävyni ei antanut naaraalle varaa vastarintaan, minkä hän näytti ymmärtävän vallan hyvin itsekin; Rosmariiniputous siristi minulle silmiään ja marssi sitten ohitseni sanaakaan sanomatta. Metsänrajalla hän kiristi vauhtinsa juoksuksi ja katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni.
Astelin Kylmähenkäyksen jo jäähtymään päin käyneen ruumiin luokse. Kollin kylmänsiniset silmät tuijottivat tyhjinä pilviselle taivaalle. Hänen valkeat rinnuskarvansa olivat tahriutuneet tummanpunaiseen vereen, joka oli valunut pieneksi lammikoksi kuolleen soturin vierelle.
”Jospa sinä nyt vihdoin ja viimein pystyisit käymään levolle ja jättäisit minut ja perheen rauhaan lopullisesti”, murahdin puoliääneen samalla kun suljin hellästi Kylmähenkäyksen silmät viimeistä kertaa. Sen jälkeen käänsin hänet ympäri ja tarrasin hampaillani tuon löysästä niskanahasta kiinni. Raahasin hänen ruumiinsa lähemmäksi Kuolonklaanin rajaa ja ryhdyin kaivamaan kuoppaa, johon jopa Kylmähenkäyksen kokoinen korsto mahtuisi pitkäkseen. Maa oli kohmeista, joten työ edistyi hitaasti, mutta lopulta raskaan uurastuksen tuloksena sain kaivetuksi sopivan kokoisen montun, mihin sitten laskin Kylmähenkäyksen kylmettyneen ruhon. Peiteltyäni soturin mullalla lausuin vielä muutaman sanasen kollin sielun pelastamiseksi, vaikken uskonutkaan, että sanoillani olisi paljoakaan painoa siellä, minne hän joutuisi kuolemansa jälkeen.
Etäinen, mutta samalla kovin tuttu tuoksu lehahti nenääni. Nostin katseeni Kylmähenkäyksen haudasta ja suuntasin sen rajan toiselle puolen. Jäälilja seisoi minusta muutaman ketunmitan päässä ja tuijotti ankean näköistä hiekkakumpua tulkitsematon ilme kasvoillaan. 

//Jää?
//456 sanaa.

Nimi: Varpusliito

09.12.2018 20:32
Olin ylpeä saadessani olla Haukkatassun mestari. Olihan hän Rosmariiniputouksen pentu. Halusin siis olla niin hyvä mestari kuin mahdollista. Olin tuhlannut edellisen oppilaani oppilasajasta liian suuren osan Vadelmatassun kanssa, Tämän hoitaisin paremmin. Pidin oppilaalleni harjoituksia pitkin päivää. Haukkatassu oli kysynyt vihollisklaanilaisen kanssa tekemisissä olemisesta, mikä oli ollut isku vasten kasvojani, vaikka oppilas ei ollut mitenkään voinut tietää sitä. Olin kuitenkin vastannut siihen omasta mielestäni melko nokkelasti toisia klaaneja tuomitsematta, mutta tehden selväksi, ettei heistä ollut klaanimme jäsenen ystäviksi. Varsinkaan näin sota-aikaan. Pidin taisteluharjoituksia, joissa Haukkatassu pärjäsi hyvin noin nuoreksi, kun tapahtui jotain. Hän väisti ja huitaisi lapaani. Jotain kuitenkin tapahtui ja hän heittäytyi ähkäisten selälleen tassuaan tutkien.
"Mitä tapahtui?" huolehdin ja kiiruhdin oppilaan luo.
Kompastuin ja kynsi taittui hiukan", Haukkatassu vastasi ja nousi. Huokaisin helpotuksesta. Mitään sen pahempaa ei siis ollut tapahtunut
"Voitko jatkaa?" tiedustelin.
"Uskoisin", oppilas vastasi urheasti. Hymyilin hänelle. Hän oli tunnollinenkin vielä.
"Oikein hyvä. Nyt on aika palata leiriin", nau'uin. Lähdin johdattamaan oppilastani leiriin pieni pettymys mahassani kaihertaen. En ollut onnistunut pitämään sisareni pentua täysin turvassa, vaikka olin kovasti yrittänyt.

//172 sanaa

Nimi: Rosmariiniputous

09.12.2018 17:24
Kun olin poistunut klaaninvanhimpien pesästä Kettuaskeleen kanssa ja hyvästellyt kumppanini, lähdin ensimmäisenä tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Riistakasa ei ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kuitenkin tyydyttävä. Emonsuun alueella metsästäminen oli tuonut hieman lisäriistaa Varjoklaanille ja olin kiitollinen Viiltotähden anteliaasta luvasta. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin hampaideni väliin mehevän hiiren ja suunnistin automaattisesti vaistojeni käskystä päällikön pesälle. Minun täytyisi päästä Minttutähden puheille ja kertoa hänelle, että olin tappanut Puuskahöyhenen, koska syyllisyys oli kaivanut sisälläni syvää kuoppaa. Tiesin, että jos en kertoisi teostani ystävälleni, kuoppa vain jatkaisi kasvamistaan ja lopulta se voisi vaikuttaa minuun todella negatiivisesti. Eihän minua tietenkään innostuttanut mennä kertomaan klaanini varapäällikkönä päällikölle, että olin tappanut viattoman kissan ja pitänyt sitä salaisuutena häneltä. Uskoin kuitenkin Minttutähden ymmärtän asiani.
"Minttutähti? Rosmariiniputous täällä", naukaisin saavuttuani päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja jäin seisomaan siihen kohteliaasti.
"Tule vain sisään."
Minttutähden naukaisun kuultuani sukelsin valoisaan pesään ja marssin sammalpedillään istuvan päällikön luokse. Punertavanruskean naaraan katse kirkastui kun hän huomasi hampaissani roikkuvan hiiren. Laskin hiiren ystäväni kuonon eteen ja asetuin sitten istumaan tyyni ilme kasvoillani leväten päällikköä vastapäätä. Minttutähti korjasi istuma-asentoaan hieman ja nyökäytti sitten päätään kiitoksena tuomastani saaliista.
"Mitä asiaa sinulla sattuisi minulle olemaan, Rosmariiniputous?" Minttutähti kysyi ja kohdisti tummansinisen katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Vetäisin raskaasti henkeä ja pyörittelin kuivia sammaleenrippeitä käpälilläni. Ilma tuntui tiivistyvän, kun Minttutähti odotteli kärsivällisenä asiaani.
"Minä tapoin siellä hyökkäyksessä erään myrskyklaanilaisen. Hänen nimensä oli Puuskahöyhen, hän oli vastanimitetty soturi", selitin raskaalla äänellä ja yritin varovaisesti tavoitella päällikköni katsetta, "Puuskahöyhen yritti paeta Myrskyklaanin leiristä ja lähteä hakemaan apua muista klaaneista, mutta minä ja Kettuaskel saimme hänet kiinni. En tiedä mitä minuun tapahtui, mutta jotenkin minä vain hurjistuin ja... minä viilsin Puuskahöyhenen kurkun auki. Vain Kettuaskel näki sen, joten kukaan myrskyklaanilainen ei pysty syyttämään minua taposta."
"Rosmariiniputous, uskon että Kettuaskel on sanonut tämän jo sinulle, mutta sinä et ole murhaaja. Kiitos kuitenkin kun kerroit minulle ja olit rehellinen", Minttutähti naukaisi lempeästi ja räpäytti tummansinisiä silmiään tavalla, joka sai sydämeni sulamaan ilosta. Minttutähti oli niin ihana ystävä ja hyvä päällikkö Varjoklaanille enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain toimia hänen varapäällikkönään. Kumarsin kunnioittavasti päällikölleni ja käännyin lähteäkseni pesästä. Minttutähden kevyt kehräys sai minut kuitenkin kääntymään.
"Rosmariiniputous, sinun ei aina tarvitse kumartaa minulle. Olet varapäällikköni, et orjani", punertavanruskea naaras virnisti huvittuneena. Vastasin Minttutähden virneeseen leikkisällä hymyllä.
"Sinä olet sellainen kissa jonka edessä pitäisi aina kumartaa kunnioittavasti", vastasin ystävällisellä äänensävyllä ja sukelsin sitten ulos päällikön pesästä, jättäen Minttutähden syömään hiirtään. Minullakin oli hieman nälkä, mutta ei tarpeeksi nälkä että aikoisin syödä.
Kun saavuin leiriaukiolle, päätin lähteä pienelle kävelylle. Kävelyistä oli viime aikoina tullut lempitapani puhdistaa mieltäni ja pääsemään yksin jonnekin. Vaikka nautinkin muiden kissojen seurasta ja pidin varapäällikkönä siitä, että sain mahdollisuuden päästä juttelemaan kaikille klaanitovereilleni aktiivisesti, välillä kaipasin omaa aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Suunnistin täten leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Kettuaskel ja Valvehenki istuivat vartiossa. Lähdin marssimaan kaksikkoa kohti, jotka huomasivatkin minut pian. Kollit nyökäyttivät minulle päitään tervehdykseksi, kun saavuin heidän luokseen.
"Minne matkalla, Rosmariiniputous? Rakkaasi on tässä", Valvehenki virnisti leikkisästi ja tökkäsi Kettuaskelta ilkikurinen hymy kasvoillaan kylkeen.
"Minä lähden kävelylle, tällä kertaa ilman rakastani. Ehkä toiste, Kettuaskel", virnistin kumppanilleni ja marssin sitten kaksikon ohitse piikkihernetunneliin.

Tassuttelin rennosti Varjoklaanin reviirin halki ja vaikka en erityisemmin nauttinut lehtikadon kylmästä ja kirpeästä ilmasta, lumenvalkoinen reviiri näytti todella kauniilta. Ilmassa ei pettymyksekseni leijunut riistaeläimien hajua, joten jouduin vain jatkamaan matkaani lähemmäs Kuolonklaanin rajoja.
Olin juuri saapumassa samaisen harjoitteluaukion luokse, jossa olin harjoitellut oppilaana Tihkutähden kanssa, kun kuonooni osui kissan haju. Pysähdyin nopeasti ja jäin valpastuneena haistelemaan ilmaa. En tunnistanut hajun kuuluvan yhdellekään klaanitoverilleni, mutta silti siinä oli Varjoklaanin hajua. Kyseessä saattoi siis olla uusi kuolleista herännyt varjoklaanilainen. Ulos liukuneet kynteni painuivat piiloon ja luonnonvalkeat niskakarvani laskeutuivat hieman, kun tajusin ettei reviirillä oleva kissa ollut vihollinen.
"Tule esiin. Ei hätää, olen varjoklaanilainen", ulvaisin kovaäänisesti. Läheisestä aluskasvillisuuspuskasta kuului rasahdus ja sitten esiin astuikin naaras. Kissalla oli kaunis, kellertävän oranssi turkki, josta tuli automaattisesti mieleen Orkideapolun tyttären Pyypennun turkki. Tuntemattomalla naaraalla oli meripihkaiset silmät, jotka nyt porautuivat uteliaana minuun. Lähestyin varjoklaanilaista ystävällinen hymy kasvoillani, koska en todellakaan tahtonut pelotella häntä.
"Olet varjoklaanilainen, pystyn haistamaan sen. Mikä sinun nimesi on?" kysyin kohteliaasti.
"Minä olen Narsissiviiksi", naaras ilmoitti. Katseeni kirkastui hieman, olin kuullut Narsissiviiksen nimen tulleen ulos Orkideapolun suusta. Hän oli kuningattaren sisko, joka oli Orkideapolun mukaan jäänyt hirviön kuu ennen syntymääni.
"Olen kuullut Orkideapolun puhuneen sinusta, on ilo tavata sinut. Orkideapolulla on itseasiassa kolme pentua", selostin. Narsissiviiksen meripihkaiset silmät kirkastuivat heti mainittuani pennut.
"Oikeasti? Kuka heidän isänsä on? Mitkä pentujen nimet ovat?"
"Heidän isänsä on Valvehenki, hän on Orkideapolun kumppani. Pentuja on kolme, yksi naaras Pyypentu ja kaksi kollia, Hukkapentu ja Turvepentu. He ovat kaikki aivan upeita pentuja ja pian nousemassa oppilaiksi. Ainiin, unohdin kertoa oman nimeni", totesin hieman nolostuneena ja kohotin hieman kuonoani, "minun nimeni on Rosmariiniputous ja olen Varjoklaanin nykyinen varapäällikkö. Minttusydän on nykyään Minttutähti."
"Mukava kuulla, että Tihkutähden aikakausi on päättynyt. Mutta nyt minun täytyy palata leiriin, tahdon tavata siskoni pennut. Nähdään, Rosmariiniputous", kellertävän oranssi naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti sitten marssimaan Varjoklaanin leiriä kohti. Hymähdin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, lähtien jatkamaan matkaani Kuolonklaanin rajalle päin.

Kun saavuin Kuolonklaanin rajan lähettyville, metsä oli muuttunut jo laajiksi nummiksi ja Emonsuu näkyi jo kaukaisuudessa. Vetäisin syvään henkeä ja jäin istuskelemaan rajan edustalle. Jossakin tuolla Emonsuulla oli minun isäni, Kylmähenkäys, sama kissa joka oli pettänyt klaaninsa, yrittänyt murhata kumppaninsa ja tyttärensä ja kuollut lopulta Viiltotähden kynsissä. Mutta nyt hän oli herännyt kuolleista ja se tunne, että Kylmähenkäys voisi syöksyä varjoista esiin hetkenä minä hyvänsä ja viiltää kurkkuni auki, oli palannut taas jokapäiväiseen elämääni. En vain voinut rauhoittua kun isäni oli vapaana.
"Kas, kuka se täällä sattuu olemaankaan? Minun lempityttäreni."
Meripihkainen katseeni nousi salamannopeasti ylös, kun selkärankaani kylmäävä ääni kaikui korviini. Kylmähenkäyksen lihaksikas hahmo työntyi esiin kitukasvuisen puun takaa ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virnistys. Nousin kuono korkealla ylös ja jäin tuijottamaan jäisesti, kuinka isäni marssi rajaa kohti. Kylmähenkäys pysähtyi vain muutaman hännänmitan päähän minusta, asettui istumaan ja nuolaisi sinertävänharmaita karvojaan välinpitämättömästi.
"Minä en ole sinun tyttäresi enää. Ja sitä paitsi, unohditko jo uusimman pentusi nimen? Pakkaspentu, eikö niin?" kysyin tyynesti ja siristelin meripihkaisia silmiäni. Kylmähenkäys kohotti päätään ja porasi kylmänsinisten silmiensä läpitunkevan tuijotuksen minuun.
"Kyllähän minä Pakkastassustakin pidän, mutta erityisesti minä rakastan nuorta varjoklaanilaistytärtäni, onhan hän päässyt jopa varapäällikön asemalle asti."
"Aivan oikein, asemalle jolle sinä et olisi ikinä päässyt", sähähdin halveksuvasti. Kylmähenkäys siristi silmiään hitaasti ja antoi neulanterävien kynsiensä esiin. Olin odottanut pelästyväni isäni pelottelusta, mutta tunsin olevani elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Jätit muuten kertomatta minulle kuka siskopuoleni emo sattuu olemaan. Jäälilja, uskoisin?" kysyin silkkisellä äänensävyllä. Kylmähenkäys virnisti julmasti ja pyyhkäisi lumista maata hännällään.
"Jäälilja ei ole pennun oikea emo, vaan eräs erakko nimeltään Pakkanen. Tutustuin häneen erään partion aikana törmättyäni naaraaseen ja kun tapasin hänet seuraavan kerran, sain kuulla Pakkasen odottavan pentua kanssani. Kuten varmasti arvelitkin, Pakkastassu oli synnytyksen tulos ja vaikka hän onkin puoliksi erakko, minä tiedän että hänestä tulee jonakin päivänä jotain todella suurta", Kylmähenkäys selitti aidon ylpeästi, mikä sai minut hieman yllättymään. Isäni todella rakasti Pakkastassua aidosti ja tahtoi hänelle vain hyvää elämässä, mikä kertoi että Kylmähenkäyksen sisällä oli vielä vähän lempeyttä, jotakin mitä minä en ollut koskaan kokenut sisarieni kanssa.
"No, asuuko Pakkanen kanssasi Emonsuulla? Oletteko te kumppaneita?"
"Pakkanen asui Emonsuulla, mutta hän uhkaili Jääliljaa juuri ennen kun saavuin tänne, joten viilsin hänen kurkkunsa auki. Me emme missään vaiheessa olleet kumppaneita, mutta nyt minä olen Jääliljan kumppani. Hän ei ole heikko toisin kuin Liljahenkäys. Onko hänellä edes kumppania vielä?" Kylmähenkäys kysyi kylmästi. Paljastin valkean hammasrivistöni isäni halveksuvalle äänensävylle.
"Sienikarva on Liljahenkäyksen kumppani ja heillä on itseasiassa kolme pentuakin yhdessä, Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu. Loistepentu nousee itseasiassa pian oppilaaksi. Oletko kateellinen siitä, että hän on siirtynyt eteenpäin?" virnistin jäisesti. Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti.
"Minä en voisi vähempää välittää siitä mitä Liljahenkäyksen elämässä on meneillään. No, ellei sinulla ole mitään muuta asiaa minulle, minäpä tästä lähdenkin. Toivottavasti tapaan poikasi pian, ehkä pääsisin jopa viiltämään heidän kurkkunsa auki", Kylmähenkäys sihahti kylmästi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin Kuolonklaanin reviirille. Raivo räjähti sisälläni aivan kuin puhkeava kupla ja kynteni työntyivät esiin.
"Sinä et koskekaan heihin!" ulvaisin hurjistuneena ja syöksyin isääni kohti kynnet ojossa. Kylmähenkäys ehti kääntyä juuri ajoissa ympäri nähdäkseen minut ja kolli väisti viime hetkellä kynteni. Kylmähenkäys loikkasi minua kohti enkä ehtinyt väistää ajoissa, jolloin isäni neulanterävät kynnet työntyivät vatsakarvoihini. Kaaduin iskun voimasta maahan selälleni, mutta onnistuin heittämään isäni heti pois päältäni. Kompuroin hätäisesti jaloilleni ja jäin tuijottamaan sinertävänharmaata isääni, joka silmäili minua kylmänsiniset liekit silmissään roihuten.
"Sinä et pääse enää karkuun, Kylmähenkäys. Olet minun kynsissäni", sähähdin ja lähdin hiipimään eteenpäin, häntääni sivulta toiselle heilutellen. Kylmähenkäys tuijotti minua halveksuvammin kuin koskaan ennen.
"Olet väärässä, Rosmariiniputous. Sinä olet minun kynsissäni", Kylmähenkäys murisi ja syöksyi sitten uuteen hyökkäykseen. Kolli tekikin äkillisen kaarroksen oikealle ja iski kyntensä kylkeeni. Rääkäisin tuskasta ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni suoraan isäni kasvoja. Sain vastaukseksi raa'an ulvaisun, mutta se sai taistelunhaluni vain kasvamaan. Nousin takajaloilleni ja niin teki Kylmähenkäyskin, jolloin jäimme huitomaan toisiamme raivostuneina.
"Luovuta jo, et tule voittamaan minua", Kylmähenkäys sähähti. Murahdin turhautuneena ja tein sitten äkillisen liikeeen; laskeuduin matalaksi ja syöksyin pää edellä isäni vatsaan voimalla. Kylmähenkäys puuskahti ja iskeydyi veriselle taistelutanterelle, jolloin kahlitsin hänet alleni tiukasti ja jäin tuijottamaan isääni raivostuneena. Kylmähenkäys silmäili minua jäisesti samalla aikaa kun hän sivalteli vatsakarvojani, tosin heikoin tuloksin. Olin voitolla, voisin tässä ja nyt tappaa isäni. Kenties jopa ikuisesti. Vetäisin syvään henkeä ja työnsin kynsiäni vielä syvemmälle isäni sinertävänharmaassa turkissani.
*Tee se*, jokin pieni ääni mielessäni käski. Avasin raskaasti äsken sulkeutuneet silmäni ja työnsin neulanterävät kynteni Kylmähenkäyksen kurkkuun. Isäni kylmänsinisissä silmissä välähti ja hän alkoi kurluttaa äänekkäästi, kun tahmeaa verta alkoi valua ulos hänen kurkustaan. Tuijotin ilmeettömänä, kuinka kuolonklaanilaisen valkeat rintakarvat muuttuivat punaisiksi. Kylmähenkäyksen kouristelu tuskassa kesti hetken, joka tuntui aivan ikuisuudelta, kunnes lopulta hänen lihaksikas ruumiinsa retkahti elottomaksi ja kollin kylmänsiniset silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Peruutin pois isäni ruumiin luota uskomatta silmiäni. Siinä hän oli, kuolleena toisen kerran, mutta tällä kertaa isäni verta ei ollut vuodattanut Viiltotähti, vaan minä.
"Pidä hauskaa Pimeyden metsässä Pakkasen kanssa", kuiskasin ja vilkaisin sitten tummanpunaisia etukäpäliäni. Vaikka olin todella katunut Puuskahöyhenen tappoa, en tuntenut pienintäkään katumusta Kylmähenkäyksen tappamisesta. Isäni ei ollut ansainnut elämää. Nyt hän saisi liittyä Pimeyden metsän rivistöön ja kenties jopa joskus katua tekojaan.
"R-rosmariiniputous?"
Säpsähdin kuultuani tutun äänen takaani ja kun käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kohtasin Liljahenkäyksen hämmästyksestä pyöristyneet silmät. Emoni oli nähnyt, aivan kuten Kettuaskelkin oli nähnyt kuinka olin tappanut Puuskahöyhenen. Mutta nyt ei ollut kyseessä mikä tahansa tappo. Liljahenkäys oli todistanut, kuinka hänen oma tyttärensä oli tappanut isänsä.
"Emo", kuiskasin ja otin askeleen eteenpäin, "hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen."

//Lilja?
//1725 sanaa

Nimi: Haukkatassu

09.12.2018 16:13
Emme kerenneet olla loppujen lopuksi parantajan pesällä kovin pitkään, sillä Sienikarva palasi odotettua aiemmin emmekä kerenneet siis edes puhua siitä, mitä tekisimme. Fasaanitassu oli saanut aseteltua hämähäkinseitin kynteni ympärille aika hyvin, vaikka toisaalta, mitä minä tiesin parantamisesta - en yhtään mitään.
Sienikarva saapui ja kävi viemässä suullisen joitakin yrttejä varastoonsa ilmoittaen löytäneensä kehäkukat odotettua nopeammin. Fasaanitassu esitteli parantajalle aikaansaannoksen, joka kynteni ympärillä oli.
"Kiitos, sinähän voisit melkein korvata Liljahenkäyksen taidoillasi", Sienikarva virnisti.
Fasaanitassu hymähti ja perääntyi luotani antaen pienemmän kollin tarkistaa hänen tassujensa jälki. Sienikarva töykkäsi tassua ja kohottautui sitten taas kunnolla seisomaan kumarasta asennostaan.
"Kun verenvuoto loppuu, voit ottaa hämähäkinseitin pois. En usko, että se kaipaa muuta hoivaamista. Jos se kuitenkin alkaa haista oudolta, tule käymään uudelleen", Sienikarva ohjeisti.
"Kai minä voin harjoitella?" kysyin ja nousin samalla istumaan.
"Minun puolestani voit, yhden katkenneen kynnen ei pitäisi häiritä sitä kovinkaan paljon. Varo kuitenkin tökkimästä kynnellä ihan heti turhaan minnekään", kolli naukui.
"Tarvitsetko vielä apua jossain, vai voimmeko lähteä?" tähän mennessä hiljaa ollut Pyypentu naukui.
"Menkää vain, kyllä minä pärjään", Sienikarva sanoi ja meni kauemmas Mietesielua ja Okaliekkiä kohden, varmaan tarkistaakseen kaksikon voinnin.
"Tulen kohta perässä", naukaisin Pyypennulle ja Fasaanitassulle, jotka suuntasivat ulos pesästä.
"Selvä", Fasaanitassu vilkaisi minua hiukan uteliain ilmein, mutta meni sitten ulos Pyypennun kanssa.
Minä nousin kunnolla seisomaan ja kokeilin painoani sille tassulle, jossa katkennut kynsi oli. Se ei sattunut, hämähäkinseitti tuntui hiukan oudolta, mutta se pysyi kiinni ottaessani muutaman askeleen, eikä häirinnyt liikkumistani.
"Miten sinun jalkasi voi?" kysyin Sienikarvalta, joka käänsi vihreät silmänsä minun suuntaani.
Tunsin oloni hiukan syylliseksi sen seikan vuoksi, että Sienikarva oli satuttanut jalkansa minun vuokseni. Olin ollut typerä mennessäni ukkospolulle. Sienikarva ontui vieläkin, enkä ollut varma, parantuisiko hänen tassunsa koskaan. Parantaja katsoi minua hiukan kummastuneesti, ehkä hän ei ollut odottanut, että kysyisin sellaista asiaa.
"Se paranee. Myönnän, että siihen sattuu vielä, mutta kyllä se siitä", kolli naukui, mutta olin aika varma, että hän vähätteli tilannetta.
Hän nimittäin ontui aika pahasti ja näytti olevan hyvinkin tuskissaan aina kävellessään. Luotin kuitenkin siihen, että Sienikarva tiesi jalkansa tilanteen ja toivoin, että hän oli oikeassa sen suhteen, että se paranisi.
"Älä huolehdi minun jalastani vaan mene etsimään ystäväsi", hän lisäsi ja käänsi katseensa sivuun, ja ymmärsin keskustelun päättyneeksi.
Pujottauduin ulos parantajan pesältä, ja huomasin Pyypennun palaamassa pentutarhalle. Hän vaikutti olevan jo vähän turhan iso sinne, hän ei näyttänytkään enää pennulta. Uskoin, että naaraan täytyi päästä hyvin pian oppilaaksi.
Fasaanitassu näytti olevan oppilaiden pesän edustalla isämme Kettuaskeleen seurassa. He juttelivat jostain. Minä astelin heidän luokseen.
"Hei", naukaisin isälle.
"Hei, Haukkatassu", hän maukaisi takaisin.
"Kysyin tässä juuri Fasaanitassulta, tahtoisiko hän lähteä kanssani harjoittelemaan. Sinä voit tietenkin tulla myös mukaan", Kettuaskel maukui.
Olin ollut jo partiossa ja taisteluharjoituksissa tänään, mutta ohitin niiden jälkeisen väsymyksen yhdellä ajatuksella ja vastasin:
"Totta kai tulen."
"Mitä sinun tassullesi on käynyt?" isä kysyi.
"Kynsi katkesi harjoituksissa, mutta se paranee nopeasti eikä estä harjoittelua", kerroin.
"Hyvä on, mennään siis", Kettuaskel naukaisi hyväksyen selitykseni.

//Fasaani? Kettu?
//476 sanaa

Nimi: Kettuaskel

09.12.2018 10:48
Olin kuunnellut Meripihkaraidan kertomusta Leijonaloikasta ja suuresta sodasta kiinnostuneena. En ollut koskaan kuullutkaan tätä tarinaa, vaikka eihän se mikään ihme ollut. Pentuna olin kuvitellut, ettei minulla ollut aikaa saduille vaan minun ja Mäyräpennun piti harjoitella. Tai ainakin niin Tihkutähti oli meille, hyväuskoisille pennuille uskotellut, kun taas Rosmariiniputous oli pentuna viettänyt paljonkin aikaa täällä Pujosulan ja muiden klaaninvanhimpien luona.
"Oletko sinä kuullut Leijonaloikasta?" Rosmariiniputous kysyi kauniilla äänellään ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi hymy, jolle en voinut mitään.
"En. Olen kuullut vain hänen nimensä", selitin nopeasti. Sitten kuulin Meripihkaraidan kysyvän:
"Haluatteko kuulla jostain muustakin?" Nyökkäsin hymyillen ja samoin teki luonnonvalkea kissa vierelläni.

Minut oli kutsuttu vartioimaan leiriä ja sisään ja ulos meneviä kissoja. Tällä hetkellä istuskelin yksin vartiossani, sillä kanssani vartioiva Valvehenki ei ollut edes vielä saapunut tänne. Hetken päästä korviini kantautui Orkideapolun ja Valvehengen höpötys, joka sai minut pyöräyttelemään silmiäni. Kuulin rapinaa piikkiherne tunnelista ja kuonooni lehahti tuoreen riistan houkutteleva haju. Tunnelista ulos tuli kolme kissaa, joiden johdossa oli Luomavirta ja naaraan perässä tuli Risasiipi ja Ikituuli. Risasiipi nyökkäsi minulle nopean tervehdyksen ennen kuin lähti muun partion kanssa viemään saaliitaan tuoresaaliskasaan. Kuulin kuinka ripeät askeleet lähestyivät minua sivulta ja vilkaisemattakin tiesin Valvehengen tulevan.
"Aina myöhässä", naukaisin liiallisen vakavasti ja leukaani nostaen, "Häpeäisit." Valvehengen kasvoilla välähti hilpeä ilme.
"Anteeksi isä", siniharmaa kolli naukui silmiään liioitellusti pyöräyttäen. Naurahdin hiljaa. Valvehengen ja minun ystävyyteni ei ollut korvattavissa. Valvehenki istahti vähän matkan päähän ja suki nopeasti turkkiaan. Kurotin itseni pitkään venytykseen, sillä en halunnut jalkojeni puutuvan samassa asennossa istuessani.
"Sinulla mahtoi olla hirmu tylsää ennen kuin minä saavuin tänne", ystäväni naukui nuolaisujen välissä.
"Arvaa vain", naukaisin ja vilkaisin leiriin päin. Näin sieltä tänne päin astelevan vaaleanharmaan naaran, jonka turkkia kuvioitti valkeat läiskät. Naaraan tummansiniset silmät loivat miltei ystävällisyyden sädekehän tämän lähellä olevien kissojen ympärille.
"Tervehdys Kuohuvirta" tervehdin vinon virnistykseni väläyttäen. Kuohuvirta nyökkäsi hymyillen.
"Halusin tulla juttelemaan sisarenpojalleni, kuulin myös että sinulla on sisar Kuolonklaanissa", naaras naukui naarasmaisella äänellään, joka muistutti hiukan oman emoni ääntä. Nyökkäsin.
"Meillä oli myös veli, joka menehtyi nuorena. Lumikkopentu", kerroin. Kuohuvirran silmissä välähti suru.
"Olen pahoillani. Nyt kuitenkin minua kutsutaan, nähdään myöhemmin Kettuaskel", Kuohuvirta naukaisi ja lähti ravaamaan häntä kustuvan Kyyhkylennon luokse. Käännyin takaisin Valvehenkeen, joka juuri hyvästeli rajapartioon lähteviä kissoja.

Istahdin oppilaiden pesän edustalle odottelemaan Fasaanitassun saapumista. En tiennyt missä hän oli, mutta olin varma että löytäisin hänet tältä suunnalta ajan kanssa. Vähän aikaa odoteltuani näin kellanpunaisen turkin ja metsänvihreän silmäparin lähestyvän minua.
"Hei Fasaanitassu, mietiskelin että jos lähtisimme harjoittelemaan. Niin kuin isä ja poika? Jos vain haluat", naukaisin sähkönsinisiä silmiäni kevyesti räpäyttäen. En pakottaisi poikaani siihen mihin minut ja Mäyräraita oli pakotettu jo pentuina. Annoin Fasaanitassulle oikeuden valita.
"Ja voidaan pyytää Haukkatassuakin mukaan."

//Fasu?
436 sanaa

Nimi: Sienikarva

08.12.2018 13:36
Yrttienhakuretkeni kesti oletettua lyhyempään. Löysin etsimäni kehäkukat, jotka olivat varmaan tämän sadon viimeisimpiä säilyneitä. Palasin sisään leiriin. Kuolonklaanin haju leijaili yhä leirin läheisyydessä. Hyökkäyksestä Myrskyklaaniin oli kulunut jo pari päivää, mutta Okaliekki ja Mietesielu joutuivat parantelemaan haavojaan parantajan pesässä. Olin jättänyt Fasaanitassun ja Pyypennun pesälle vahtimaan, että mitään ei tapahdu. Kaksikolla oli haavoja kehossaan, jonka lisäksi toinen heistä oli menettänyt korvansa ja toinen osan hännästään. Liljahenkäys oli lähtenyt aikaisin keräämään yrttejä joidenkin oppilaiden kanssa, joten en olettanut oppilaani palaavan hetkeen takaisin.
Astelin rauhallisesti polkua pitkin leirin sisäänkäynniltä pääaukion poikki parantajan pesälle. Yllätyksekseni pesässä minua odotti kahden sijasta kolme kissaa. Haukkatassu makasi sammalvuoteella samalla kun Fasaanitassu asetteli hämähäkin seittiä tuon käpälään. Näky sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Hetken ajan katselin kolmikon touhuja, jonka jälkeen tulin näkyviin. Astelin sairasaukiolla ja tervehdin kolmikkoa nyökäten, sillä suussani olevat yrtit vaikeuttivat puhumista.
"Ai, sinä palasit jo", Fasaanitassu naukaisi yllättyneesti. Jätin kehäkukat paikalleen ja palasin aukiolle.
"Joo, löysin kehäkukat nopeammin kuin oletin", naukaisin hieman vaivaantuneesti, sillä olin käyttänyt oppilaan aikaa turhaa. Pyypennulla tuskin oli muutakaan tekemistä.
"Ei se mitään. Toivottavasti ei haittaa, että laitoin hämähäkin seittiä Haukkatassun katkenneeseen kynteen. Ajattelin sen tyrehdyttävän verenvuodon", Fasaanitassu naukaisi ja viiittasi veljensä käpälään, johon oli kiedottu tuppo hämähäkin seittiä.
"Kiitos, sinähän voisit melkein korvata Liljahenkäyksen taidoillasi", nau'uin vitsikkäästi. Fasaanitassu oli minua runsaasti suurempi, sillä olin kooltani hyvin pienikokoinen.

//Fasu, Haukka tai Pyy?
// 217 sanaa

Nimi: Fasaanitassu

07.12.2018 22:52
"Okaliekiltä lähti molemmat korvat ja Mietesielulta hännästä pieni pala. Heidän tilansa on nyt vakaa, mutta teidän pitää välittömästi hälyttää muita, jos jotakin poikkeavaa tapahtuu. Kiitos, kun suostutte auttamaan. Minun pitääkin tästä mennä, kun aurinko on vielä korkealla", Sienikarva selitti ja nyökyttelin päätäni vähän väliä osoittaakseni parantajalle, että olin ymmärtänyt tehtäväni. Oli aikamoinen vastuu kyllä jättää vastanimitetylle oppilaalle ja pian oppilaaksi pääsevälle pennulle, mutta en tahtonut vastata kieltävästi Sienikarvalle. Vaaleanruskea kolli näytti todella tarvitsevan apuamme.
"Selvä. Voit luottaa meihin", vastasin päättäväisenä, vaikka enhän minä todellisuudessa todellakaan tuntenut oloani itsevarmaksi. En tajunnut kovin paljon mitään yrteistä enkä uskonut Pyypennun tietojen olevan yhtään runsaammat. Hyvästelin Sienikarvan ja lähdin Pyypennun kanssa marssimaan parantajan pesälle päin, jolloin kellertävä naaras kipitti rinnalleni. Kun vilkaisin vierelläni tassuttelevaa pentua, tajusin olevani häntä pään tai ehkä jopa kaksi korkeampi ja jouduin katsomaan Pyypentua selvästi alaspäin. Tosin, Pyypennun pieni koko teki hänestä söpön näköisen. Kun Pyypennun meripihkaiset silmät kohosivat kasvoihini, soin naaraalle leikkisän virnistyksen ja sukelsin sitten parantajan pesään, antaen tietenkin naaraan mennä ensimmäisenä. Heti ensimmäisenä huomasin pesän sammalpedit, joilla Mietesielu ja Okaliekki makoilivat. Kummatkin soturit lepäsivät leppoisesti, joten jäin istumaan Pyypennun kanssa uloskäynnin lähettyville.
"Et ehtinyt vastata kysymykseeni", Pyypentu tokaisi hetken kuluttua ja vilkaisi minua ujosti. Hymähdin ystävällisesti ja kietaisin kellanpunertavan häntäni käpälieni ympärille.
"Minä voin hyvin, kiitos kysymisestä. Kyllähän minua hieman pelotti, kun näin varjoklaanilaisten saapuvan leiriin, koska en tiedä missä kunnossa vanhempani olivat, mutta nyt olen enemmän ylpeä kuin peloissani heistä. Minun mielestäni he olivat todella rohkeita ja uskollisia taistellessaan klaaninsa puolesta, sellaisia sotureita jollainen minäkin tahdon olla tulevaisuudessa. Ja mitä tulee haavoihin, ne kertovat jokaiselle vastaantulevalle kissalle että kyseinen kissa suojeli klaaniaan niin uskollisesti että hän koki tuskaa sen takia, mutta ei kuitenkaan luovuttanut", selitin rauhallisesti Pyypennulle, joka kuunteli minua erittäin tarkasti ja nyökytteli päätään vähän väliä, ikään kuin osoittaakseen pystyvänsä pysyä perässäni.
Pesässä valinnut hiljaisuus särkyi yllättäen, kun Haukkatassu sukelsi pesään ja jäi tuijottamaan minua ja Pyypentua yllättyneenä. Räpäytin veljelleni metsänvihreitä silmiäni ja seurasin sitten kuinka sinertävänharmaan oppilaan meripihkainen katse kiersi pesää ja pysähtyi hetkeksi kauempana makaaviin Mietesieluun ja Okaliekkiin.
"Hei.. Onko Sienikarva täällä?" Haukkatassu kysyi hämmentyneenä ja kohdisti sitten katseensa taas minuun ja Pyypentuun. Nousin hitaasti ylös ja ravistelin jäykistyneitä jäseniäni.
"Hän lähti hakemaan jotakin yrttejä, ja pyysi meitä valvomaan sillä välin täällä, että kaikki on kunnossa", selitin veljelleni. Hän nyökäytti päätään vieläkin hieman epäröivän näköisenä ja hengitti sitten sieraimiinsa parantajan pesän yrttimäistä tuoksua.
"Olisiko sinulla ollut hänelle jotakin asiaa?" kysyin vielä.
"Taitoin kynteni harjoituksissa, ja hän olisi voinut vilkaista, että onhan se varmasti kunnossa. Ei siihen paljon satu, mutta haluaisin olla varma, ettei se tulehdu tai mitään", Haukkatassu ilmoitti ja nosti vasemman etukäpälänsä ylös niin, että katkennut kynsi välkähti näkyviin. Kynnestä valui verta, mutta vähemmän kuin olin olettanut. Nyökäytin päätäni hitaasti ja yritin muistella, mikä auttoi tyrehdyttämään verenvuodon. Hämähäkinseitti!
"Pyypentu, käy hakemassa hämähäkinseittiä. Haukkatassu, tule tänne vapaalle sammalpedille", otin ohjat nopeasti käpäliini ja ohjeistin veljeni lähimmälle sammalpedille sillä aikaa kun kellertävä naaraspentu lähti hakemaan nopeasti hupenevasta yrttivarastosta.
"Ojennapa etukäpäläsi. Ja luota minuun", naukaisin päättäväisenä. Haukkatassu vilkaisi minua epäröivänä, mutta ojensi etukäpälänsä. Hänkin tajusi, ettei tässä asiassa voinut oikein mikään mennä pieleen, sillä minun täytyisi vain sitoa hämähäkinseitti kynnen ympärille.
"Siinä", Pyypentu naukaisi ja laski hämähäkinseitit viereeni. Nyökäytin päätäni kiitollisena ja aloin sitten painella seittejä kynnen ympärille, varoen kuitenkin koskettamasta sitä kohtaa mistä kynsi oli katkennut. Seitin asettelu ei tainnut sattua, sillä veljeni ilme ei värähtänytkään. Kun olin asetellut seitit kynnen ympärille, vetäisin syvään henkeä helpottuneena. Olin ollut avuksi jollekin klaanitoverilleni.
"Meidän täytyy kyllä jäädä tänne vielä, koska emne voi jättää Mietesielua ja Okaliekkiä tänne ilman että Sienikarva tai Liljahenkäys on vahtimassa meitä. Joten", naukaisin kääntyessä seuralaisteni puoleen, "mitä te haluaisitte tehdä?"

//Pyy? Haukka?
//598 sanaa

Nimi: Elandra

07.12.2018 19:17
Fasaanitassu: 78kp! - Olet valmis soturiksi! Jos tahdot, voit nimittää itsesi vaikka heti.

Haukkatassu: 88kp! -

Minttutähti: 15kp -

Rosmariiniputous: 135kp!

Kettuaskel: 70kp! -

Näätäpentu: 12kp -

Ikuisuuspentu: 17kp -

Pyypentu: 25kp! -

Lehmustassu: 5kp -

Pujosulka: 4kp -

Vastaus:

- myös Rosmalle = pisteet lisätty silleki.

Nimi: Haukkatassu

07.12.2018 18:36
Istuskelin oppilaiden pesällä sukien siniharmaata turkkiani ojennukseen. Se oli aikaisemman metsästyspartion jäljiltä pörröinen, sillä tuuli oli kieputtanut turkkiani miten tahtoi. Ilma oli muutenkin ollut jotenkin kylmä ja inhottava, taivaalta oli välillä vihmonut lumen sijaan jäistä vettä. Se oli harmillista, koska se oli saanut lumipeitteen ohenemaan hiukan. Onneksi sellaista veden ja rännän sekaista sadetta oli jatkunut vain hetken, ja lämpötila oli laskenut sen verran pakkasen puolelle, että jos nyt alkaisi sataa, se laskeutuisi maahan lumena.
Minä pidin lumesta. Niin, olihan se kylmää, mutta myös pehmeää, ja se puhdisti maiseman ja valaisi pimeitä lehtikadon iltoja ja öitä. Mieluummin minä kahlasin lumihangessa, kuin tarvoin vesisateessa polviani myöten mudassa. Siksi lehtisateen myöhäiset hetket olivat minusta inhottavia. Ruskan aikaan kaikki oli vielä suhteellisen nättiä, mutta sitten ruskean ja harmaan sekamelska valtasi maisemat ja peitti kaiken vesisateen sumuun. Lisäksi vesisade teki turkilleni ikäviä asioita - turkkini ei olisi halunnut koskaan kuivua kastuessaan, vaan sitä sai sukia ikuisuuden, että se ei enää tuntunut märältä. Siksi olin nytkin sukinut jo pitkän aikaa kosteaa ja pörröistä turkkiani ojennukseen. Pakkanen ei olisi haitannut minua, sillä turkkini piti minut lämpimänä, mutta kastumisesta turkkini ei oikein välittänyt.
Metsästyspartiomme, johon mestarini Varpusliito oli hakenut minut mukaan, oli siis taittunut melko ikävässä säässä. Räntä oli kastellut turkkimme, ja samalla saalista ei ollut näkynyt. Sen kyllä ymmärsin, miksi yksikään hiiri haluaisi tulla suojaisista pesistään räntäsateeseen ja kissojen sieppauksen kohteeksi kylmään, tympeään ulkoilmaan. En ollut saanut mitään kiinni. Olin seurannut hyvän aikaa laimeaa hiiren hajua, mutta se oli lopulta kadonnut lumeen, enkä ollut löytänyt sen jälkeen mitään uutta hajua. Varpusliito oli saanut kiinni myyrän, ja toinen partiossamme ollut soturi oli saanut hiiren. Minä olin kuitenkin jäänyt ilman, mutta se ei oikeastaan ollut ihme. Ensinnäkin olin vasta oppilas enkä kovin kokenut metsästäjä, ja toiseksi olin huono metsästäjä, ainakin vielä. Vaaniminen ei kuulunut vahvuuksiini, sillä pidin aina liikaa ääntä. Osasin kiipeillä - sen olimme todenneet mestarini kanssa kun olimme varta vasten kokeilleet kiipeilyä erääseen kitukasvuiseen puuhun jonkin matkan päässä leiristä. Reviirillämme ei ollut kovin paljon puita. Kiipeily oli helppoa, koska olin sangen ketterä ja pienikokoinen, ja tasapainoni oli moitteeton. Piiloutuminen oli myös minulle helppoa metsästysharjoitustemme perusteella, sillä minä olin hyvä huomaamaan potentiaalisia piilopaikkoja ja pystyin pienen kokoni avulla pujottautumaan ahtaisiinkin paikkoihin. Siksi saalistuksessa minun oli helppo etsiä piilopaikka ja odotella saaliin saapumista - harmi vain, ettei se ollut kovin tehokas ja toimiva taktiikka.
Metsästys oli vaikeaa minulle myös sen vuoksi, etten ollut kovin kärsivällinen. Saalistaminen oli tylsää, enkä jaksanut aina edes yrittää, kun tiesin, etten ollut kovin hyvä. Varpusliito oli takonut päähäni, että silti täytyi yrittää, enkä voisi luovuttaa niin helposti, kun joskus tein, mutta tilanne oli yksinkertaisesti se, ettei mikään saanut minua innostumaan saalistuksesta. Vaanimisasento ja hiljaa liikkuminen eivät vain tainneet olla minua varten, toisin kuin Varpusliidon tilanteessa. Hän oli tietämäni mukaan hyvä metsästäjä, eli kenties parempi saalistuksessa kuin metsästyksessä. Mutta eipä sillä ollut väliä, sillä totta kai soturi osasi myöskin taistelua, ja oli sen jo todistanut minulle selättämällä minut jokaisissa harjoituksissamme. Kaikilla oli omat vahvuutensa, ja Varpusliidolla hänen taitonsa vain sattuivat painottumaan saalistuksen puolelle. Minä olin aika varma, että loistaisin vastaavasti taistelussa, koska se oli kiinnostavaa. Jaksoin keskittyä paljon paremmin taisteluharjoituksissa, kuin metsästysharjoituksissa. Välillä en olisi malttanut kuunnella Varpusliidon ohjeita, mutta yleensä ottaen minulla meni hyvin taisteluharjoituksissa. Taistelu oli oikeasti mielestäni todella kiinnostavaa, ja olisin voinut harjoitella ja hioa taitojani vaikka koko päivän.
Varpusliito oli erinäisten harjoitusten seassa takonut mieleeni myös soturilakia. Sekään ei kuitenkaan ollut mennyt perille ihan toivotulla tavalla, ainakaan Varpusliidon mielestä. Hän oli kertonut minulle pintapuolisesti Tähtiklaanista ja Pimeyden metsästä, mainiten, että kissat menivät niihin kuoltuaan. Hän ei suostunut kertomaan, kumpaan hän uskoi. Vanhempieni mukaan minä olin oppinut uskomaan Tähtiklaaniin, mutta en oikein välittänyt koko uskomisasiasta. Samahan se oli, minne päätyi, kun kuolema koittaisi, sillä elämä olisi joka tapauksessa ohitse. Olin kysynyt, miksi kissat nyt palailivat takaisin elämään, mutta Varpusliito oli vain kohauttanut harteitaan, ja totesi, että jostakin syystä kissat olivat palanneet, ainakin suurin osa. Hän ei ollut suostunut selittämään asiaa sen tarkemmin. Ehkä se oli hyvä asia, koska jos hän olisi suoltanut jonkin pitkän selityksen, olisin tuskin jaksanut kuunnella, vaikka ylösnouseminen oli sinänsä ihan mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen asia.
Soturilaista hän oli selittänyt minulle, että oppilaiden pitäisi metsästää ensin muille klaanin jäsenille, kuten klaaninvanhimmille, ennen kuin oli itse oikeutettu syömään, ellei saanut muuten lupaa. Sen olin kylläkin omaksunut jo hyvin aikaisessa vaiheessa, sillä pentuna ollessani olin huomannut, kuinka muut oppilaat toimivat. He olivat tulleet saalistamasta ja vieneet saalistamaansa riistaa ensin joko klaaninvanhimmille tai pentutarhalle, ennen kuin he olivat syöneet itse. Olin ihmetellyt sitä, mutta Kanervakuu oli pian selittänyt asian jo minulle, ja nytkin oppilaana olin oppinut nopeasti viemään saalista vanhuksille tai kuningattarille ennen omaa ruokailuani. Harmi vain, etten vielä ollut kovin usein saanut kiinni saalista, koska säät olivat huonoja, en ollut kovin taitava - ainakaan vielä, ja pidin aina liikaa ääntä, joten saalista ei tullut vaikka vaaniminenkin olisi onnistunut.
Varpusliito oli myös maininnut, että jos sotatilaa ei olisi, pitäisi kunnioittaa reviirien rajoja, ja toisten reviireillä ei tietenkään saanut metsästää. Sekin oli kyllä ollut minulle ilmiselvää jo ennen kuin mestarini mainitsi siitä. Kaikki meidän reviirillemme tunkeutujat pitäisi pysäyttää, oli Varpusliito kertonut, mutta sekin oli ilmiselvää ennestään.
Mestarini oli myös kertonut muutaman säännön, joita en ollut ennen kuullut. Esimerkiksi hädässä olevaa pentua piti aina auttaa, oli se omasta klaanista tai vihollisklaanista. Olikohan se syy, miksi Sienikarva oli pelastanut minut hirviöltä? Olisi hän vain voinut jättää minut, mutta hän ei ollut tehnyt niin. No, ehkä siihen oli jokin muukin syy, sillä oli aika ilmiselvää, että oman klaanin kissa olisi auttanut toista ahdingossa olevaa saman klaanin kissaa. Klaanitoveria ei jätettäisi ilman apua tuosta vain.
Olin todennut mielessäni, että soturilakiahan oli helppo noudattaa. Teki vain kaiken niin, kuin tekisi muutenkin ja oli oppinut. Mitään monimutkaista ulkoaopettelemista soturilaki ei onneksi sisältänyt.
Olin kysynyt Varpusliidolta, saiko vihollisklaanien kissojen kanssa olla tekemisissä, ja hän oli maininnut, että ei ainakaan sotatilan ollessa päällä, kuten nyt. Hän oli kuitenkin lisännyt, että ei kai toisen klaanin kissojen kanssa tutustumisesta ollut haittaa, ellei pettänyt omaa klaaniaan esimerkiksi kertomalla salaisia tietoja eteenpäin. Ja mahdollisissa taisteluissa piti aina pysyä uskollisena omalle klaanilleen, ja taistella siis niitäkin toisen klaanin kissoja vastaan, jotka tunsi enemmänkin kuin nimeltä. Olin kuitenkin todennut mielessäni, että tuskin olin ihan heti menossa tekemään tuttavuutta muiden klaanien kissojen kanssa, kun oman klaanin kissat riittivät ihan hyvin siihen tarpeeseen.

Sain lopulta suittua turkkini ojennukseen niin, että viimeisetkin itsepäisesti törröttävät rintakarvat olivat ojennuksessa. Oikeastaan niin tarkka turkkini sukiminen oli ollut turhaa, sillä olin lähdössä kohta Varpusliidon kanssa taisteluharjoituksiin. Odotin niitä jo innolla, mutta Varpusliito ei näyttänyt olevan kiinnostunut lähdöstä ja sen ajankohdasta. Hän jutteli sotureiden pesällä muutaman muun soturitoverinsa kanssa ja suki harmaanruskeaa turkkiaan hajamielisen oloisesti. Hän nauroi juuri jollekin, mutta tuntui sitten huomaavan minun tuijotukseni. Käänsin katseeni kuitenkin sivuun mestaristani, ennen kuin hän kerkesi huomata, kuka häntä tuijotti. Tunsin hänen vihreiden silmien katseen pyyhkäisevän minunkin ylitseni, mutta kun hetken kuluttua katsoin jälleen mestarini suuntaan, hän oli palannut keskusteluun. Mutristin huuliani itsekseni ja väräytin sitten korviani kärsimättömänä. Yritin istua rauhassa aloillani ja odottaa. Olin syönyt jo aiemmin, joten nälkäkään ei ollut, enkä olisi muutenkaan saanut edes syödä. Työnsin venytellen kynteni esiin ja annoin selkäni venyä hyvän tovin, ennen kuin jälleen oikaisin sen.
"Hei, Haukkatassu", kuulin naukaisun takaani.
Käännyin äänen suuntaan ja näin Savutassun, harmaan oppilastoverini. Hän sukaisi kielellään valkoista rintaansa ja istahti vierelleni.
"Luulin, että sinun piti olla menossa harjoituksiin", naaras naukui.
"Niin minä olenkin. Heti kun Varpusliito muistaa, että niin oli tarkoitus tehdä", tuhahdin ja vilkaisin mestarini suuntaan.
Katsahdin Savutassua. En ollut juuri puhunut hänen kanssaan ennen, koska hän oli hiukan kylmäkiskoinen, vaikkakin huomattavasti rauhallisempi kuin esimerkiksi minä olin yleensä.
"Vähän samantyylinen mestari, kuin Ikituuli siis. Hän ei vaikuta olevan kiinnostunut minun koulutuksestani. Hän on kylläkin kokenut mestari - hän kertoi, että olen hänen viides oppilaansa", Savutassu sanoi virnistäen.
"Viides? Oho, se on jo aika paljon. Minä taidan olla Varpusliidon toinen koulutettava", nau'uin.
"Ikituulella ei tunnu koskaan olevan minun koulutukselleni aikaa. Siksi minun pitää itse yhyttää hänet ja lähestulkoon pakottaa hänet pitämään harjoitukset. Ehkä sinunkin olisi hyvä huomauttaa hänelle, että eikö teillä pitänyt olla harjoitukset", Savutassu naukui, sanoi sitten minulle heipat ja katosi jonnekin.
Siirtelin tassujani. En olisi tahtonut keskeyttää Varpusliidon juttelua muiden kanssa, mutta ehkä minun oli tehtävä niin, sillä hän ei itse tuntunut muistavan harjoituksiamme. Nousin siis hetken päästä tassuilleni, oikaisin ryhtini ja astelin aukion ylitse mestarini luokse.
"Hei. Anteeksi keskeytys, mutta eikö meillä pitänyt olla harjoitukset?" kysyin Varpusliidolta ja vilkaisin hänen keskustelukumppaneitaan, Punaviiltoa ja Luomavirtaa.
"Ai niin. Lähdemme ihan kohta. Mene odottamaan leirin ulkopuolelle", Varpusliito naukaisi.
Nyökkäsin hänelle, ja kipitin kauemmas. Suuntasin leirin suuaukolle ja pujahdin ulos. Jäin odottelemaan, ja onneksi Varpusliito piti lupauksensa ja saapui hetkisen kuluttua. Hän heilautti häntäänsä minulle merkiksi seurata ja johdatti minut tutun reitin harjoitusaukealle.

"Hyvä on, tänään harjoittelemme puolustusta. On kuitenkin totta, että hyökkäys on paras puolustus, ainakin joissakin tilanteissa, joten kaipa tässä tulee vähän hyökkäämistäkin", Varpusliito aloitti.
Nyökkäsin kärsimättömänä ja odotin, milloin saisin tehdä jotakin. Tassuni kihisivät halusta päästä taistelemaan. Odotin sitä hetkeä, kun saisin viimein voitettua mestarini ensimmäisen kerran.
"Toista tämä liike perässäni", Varpusliito aloitti.
Hän teeskenteli väistävänsä jotakuta, joka ilmeisesti loikkasi hänen kimppuunsa. Sitten hän teki kuitenkin erikoisen loikan liikuttaen etujalkojaan ilmassa kynnet esillä. Sitten hän laskeutui maahan, kiepahti ympäri ja iski etutassunsa maahan iskostaen vihreät silmänsä minuun.
"Tämän liikkeen varjolla voit joskus päästä käsiksi jonkun kissan vatsaan. Vatsa on herkkä paikka, kuten jo tiedätkin. Sitä täytyy suojella, mutta tällä liikkeellä saatat yllättää jonkun. Ensinnäkin tämä on puolustautumista, koska liike lähtee liikkeelle väistöstä, kun joku loikkaa sinua kohti. Väistä mahdollisimman viimetingassa. Tässä on tärkeää olla nopea, mutta en usko, että se on sinulle ongelma", Varpusliito naukui selittäen.
Kokeilin puolivillaisesti väistämistä paikoillani.
"Kun olet väistänyt, loikkaat vihollista kohti kyljen suunnasta. Loikkaat kissan selkään ja tartut siihen etutassuillasi ja takatassuillasi työntäen tai vetäen niin, että kissa kaatuu kyljelleen. Ymmärrätkö?" Varpusliito jatkoi.
"Hypätään selkään ja vedetään vihollinen nurin", toistin.
"Kyllä. Hän kaatuu luultavasti kyljelleen, mutta jos ole tarpeeksi nopea ja voimakas, voit heittää kissan jopa selälleen yhden loikan voimalla. Sitten vain nopeasti irti kissasta, käännös ympäri ja paljaan vatsan kimppuun. Ymmärrätkö?" Varpusliito selitti ja varmisti, että pysyin kärryillä.
"Kyllä", naukaisin jälleen.
"Hyvä. Minä teen sen ensin sinuun, jotta näet sen kunnolla", kolli virnisti pienesti.
"Sitten sinä saat kokeilla minuun", hän lisäsi ja siirtyi sitten sopivan välimatkan päähän.
"Hyökkää loikkaamalla minua kohti", mestarini naukui.
Säntäsin häntä kohti samantien ja loikkasin häntä kohti. Varpusliito väisti juuri ja juuri ennen kuin minun tassuni iskeytyivät hänen rintaansa. Laskeutuessani maahan tunsin hänen tassunsa ja painonsa selässäni. Hän loikkasi tavallaan selkääni pitkin vetäen minut mukaansa ja heitti minut selälleni - hänen iskussaan oli ollut tarpeeksi voimaa.
Ennen kuin kerkesin älähtää, hän oli ylläni ja painoi etutassunsa vatsalleni.
"Tässä kohtaa upottaisin kynteni vihollisen vatsaan", hän naukaisi.
"Ymmärsit periaatteen, nyt on sinun vuorosi kokeilla", Varpusliito naukui.
"Hyvä on", otin sopivan välimatkan noustuani ylös ja ravistelin nopeasti turkkiani.
Varpusliito kääntyi minua kohti ja lähti sitten säntäämään minua kohti. Odotin hänen hyökkäystään, ja väistin. Olin kuitenkin hiukan liiankin myöhässä, ja Varpusliito sai tönäistyä minua.
"Uudelleen", kolli naukui ja meni kauemmas loikatakseen uudelleen minua kohti.
Tällä kertaa väistin ajoissa ja sain jopa kiepahdettua häntä kohti. Selkään loikkaamiseni kuitenkin epäonnistui ja liukastuin epämääräisesti rojahtaen määhän.
"Uudelleen", Varpusliito naukaisi jälleen.
Tasasin nopeasti muutamalla syvällä hengityksellä hengistystäni ja käännyin jälleen mestariani kohti. Toisellakin kerralla epäonnistuin selkään loikkaamisella, mutta kolmannella kerralla se onnistui. Pääsin loikkaamaan Varpusliidon selkään ja onnistuin liukumaan oikein hänen selässään tarrattuani hänen turkkiinsa. En kuitenkaan onnistunut kaatamaan mestariani, sillä hän oli liian suuri ja voimani ei ollut riittävä.
"Parempi. Yritä loikata selkääni voimalla heti väistön jälkeen", Varpusliito ohjeisti.
Kokeilimme jälleen uudelleen. Väistö, suunnan pieni muutos, loikka.. voimalla! Iskeydyin Varpusliidon selkään ja vedin hänet liikevoimallani kyljelleen. Irrottauduin hänestä ja kiepahdin ympäri. Varpusliito oli kuitenkin jo seisaallaan.
"Hyvä. Vielä vain nopeammin ja nopeammin, jotta kerkeät kimppuuni vielä tuossa", kolli maukui.
Nyökkäsin ja huohotin hiukan. Taistelussa alkoi tulla lämmin. Väistin jälleen Varpusliidon hyökkäyksen ja loikkasin hänen selkäänsä. Nurin vetäminen epäonnistui kuitenkin, joten piti aloittaa alusta. Sillä kerralla kaikki meni nappiin. Väistin, loikkasin, kaadoin mestarini melkein selälleen asti ja kiepahdin takaisin hänen kimppuunsa iskien tassuni hänen vatsansa ja kylkensä tienoille.
"Oikein hyvä. Se alkaa jo sujua", Varpusliito naukui ja pujottautui irti tassuistani nousten seisomaan.
Nyökkäsin tyytyväisenä ja ravistin turkkiani ojennukseen. Myös Varpusliito ravisteli itseään ja asettui minua vastapäätä.
"Vielä uudelleen", hän virnisti lähes pahanilkisesti.

Treenasimme uutta puolustusliikettä vielä vaikka kuinka pitkään, kunnes se alkoi sujua minulta niin hyvin, että osaisin sen unissanikin. Varpusliito sanoi, että kokeilisi seuraavana päivänä, muistaisinko sitä vielä.
"Opettelemme vielä hiukan toista puolustautumisliikettä. Se ei ala väistöllä. Kun vastustaja loikkaa sinua kohti, astu vain tarvittaessa sen verran taakse, ettei hän pääse iskeytymään sinuun loikkansa voimalla", Varpusliito aloitti.
Aloin olla jo hiukan väsynyt, mutta en välittänyt siitä. Jaksaisin harjoitella taistelua vaikka koko loppupäivän, jos se oli tarpeen.
"Kun vastustajasi laskeutuu, on tärkeää iskeä häntä kasvoihin. Tämä on hyvä keino häiritä kissan näkemistä - jos viillät silmien yläpuolelle, verta voi valua silmiin. Sokeuttaminen ei ehkä ole aina se kaikista paras vaihtoehto, eli suoraan silmiin ei kannata aina yrittää, mutta ei sekään ole sodassa kiellettyä", Varpusliito sanoi kohauttaen lapojaan.
"Silmien lisäksi korvat ovat aika herkkä paikka. Aina kasvoihin tähdätessä pitää kuitenkin muistaa varoa vihollisen hampaita", hän jatkoi.
"Selvä", naukaisin.
"Kokeillaan. Sinä loikkaat minua kohti, minä peräännyn jos on tarvetta ja teeskentelen viiltäväni kasvojasi", Varpusliito sanoi.
Minä otin sopivasti etäisyyttä ja hyökkäsin sitten. Varpusliito perääntyi lyhyen askeleen niin, että minä tömähdin hänen eteensä. Kasvojeni edessä vilahti salamannopeasti tassu.
"Ymmärrän", sanoin ennen kuin Varpusliito kerkesi kysyä, ymmärsinkö minä periaatteen.
Hän hymähti ja antoi sitten minun kokeilla niin, että hän hyökkäsi minua kohti. Sivalsin samalla tavalla läheltä hänen kasvojaan.
"Hyvä, tämä oli sinulle helppoa. Otetaan vielä yksi pikkujuttu", hän naukui.
Mestarini opetti vielä minulle yhden ovelan väistöliikkeen. Siinä piti väistää, mutta samalla iskeä vastustajaa. Oli minun vuoroni kokeilla sitä Varpusliitoon.
Hän loikkasi minua kohti, ja minä vedin itseni sivulle huitaisten häntä lapaan. Samassa kompastuin kuitenkin toisella takajalallani johonkin ja lensin vatsalleni. Tunsin yhden etutassuni kynsistä taittuvan ikävästi. Ähkäisten kierähdin selälleni ja kohotin tassun kasvojeni eteen. Kynsi oli taittunut hiukan niin, että se oli hetkeksi painunut vasten varpaan sivua, jolloin olin tuntenut kipua. Kynsi ei kuitenkaan ollut katkennut, vaikka pieni jomotus siinä tuntuikin.
"Mitä tapahtui?" Varpusliito kysyi.
"Kompastuin ja kynsi taittui hiukan", sanoin loikaten tassuilleni.
"Voitko jatkaa?"
"Uskoisin", sanoin kokeiltuani laskea painoa tassulle.
Sehän oli vain kynsi, joka ei tuntunut nyt juuri missään. Niinpä aloitimme alusta, ja Varpusliito loikkasi minua kohti uudelleen. Väistin ja tällä kertaa liike meni puhtaasti ilman kompastumisia.
"Oikein hyvä. Nyt on aika palata leiriin", kolli sanoi.
Nyökkäsin ja ravistelin jalkojani. Pitkät harjoitukset alkoivat jo tuntua niissä, mutta se oli hyvää kipua. Varpusliito lähti kohti leiriä, ja minä lähdin seuraamaan häntä.

Lyhyt matka leiriin taittui nopeasti. Huomasin, että kohtaan, jossa kynsi oli hiukan taittunut, sattui vieläkin lievästi. Saapuessamme leiriin, hetken empimisen jälkeen suuntasin parantajan pesälle astellen leirin halki. Ehkä Sienikarva tai Liljahenkäys olisi paikalla ja voisi nopeasti vilkaista, oliko kynteni varmasti kunnossa. En halunnut, että se tulehtuisi tai mitään - koulutukseni ei saanut keskeytyä pikkuisen vamman takia.
Sisään pujahtaessani en kuitenkaan löytänyt kumpaakaan parantajista. Liljahenkäys taisi olla Kuolonklaanin leirissä tai jossakin, ei minulla ollut mitään tietoa. Sienikarvan tuoksu oli vahva, mutta häntäkään ei näkynyt. Sen sijaan näin pesässä Pyypennun ja veljeni Fasaanitassun hänen seurassaan. Kaksikko jutteli juuri jostakin. Heidän takanaan, makuusijoilla hiukan kauempana, loikoivat korvansa menettänyt Okaliekki ja häntänsä loukannut Mietesielu.
"Hei.. Onko Sienikarva täällä?" kysyin ja siirsin silmäni takaisin kellanpunaiseen veljeeni ja tämän rinnalla istuvaan kellertävään naaraspentuun.
"Hän lähti hakemaan jotakin yrttejä, ja pyysi meitä valvomaan sillä välin täällä, että kaikki on kunnossa", Fasaanitassu naukui.
"Ai", mumahdin ja hengitin sisääni parantajan pesän yrtintuoksuista ilmaa.
"Olisiko sinulla ollut hänelle jotakin asiaa?"
"Taitoin kynteni harjoituksissa, ja hän olisi voinut vilkaista, että onhan se varmasti kunnossa. Ei siihen paljon satu, mutta haluaisin olla varma, ettei se tulehdu tai mitään", sanoin ja heilautin vasenta etutassuani ilmassa, astuen sitten askeleen peremmälle.

//Pyy? Fasaani?
//2585 sanaa

Nimi: Pyypentu

07.12.2018 15:47
Fasaanitassun kertoessa syyn tyhjälle leirille silmäni suurenivat. Mieleeni ei ollutkaan tullut käynnissä oleva sota. Nytkö jo varjoklaanilaiset olivat osallistuneet ensimmäiseen taisteluun? Tapahtumat etenivät silmieni edessä nopeammin kuin osasin odottaa. Totta puhuen en ollut yhtään kärryillä pentutarhan ulkopuolisista asioista. Orkideapolku ei mielellään kertonut meille pennuille mitään raakoja yksityiskohtia taisteluista tai sotasuunnitelmista, vaikka Turvepentu ainakin kyseli niistä ahkerasti. Minua ne eivät kylläkään kiinnostaneet, ja ketun hyökkäyksen jälkeen olin aina voinut pahoin nähdessäni verta.
"No, mitä sinä tahtoisit tehdä? Minulla on loppupäivä vapaata, joten kiirettä ei ole", Fasaanitassu naukui hetken keskusteltuamme niitä näitä. Hän oli tätä ennen kertonut minulle, ettei hänen emollaan Rosmariiniputouksella ollut oppilasta. Haaveeni varapäällikön oppilaaksi pääsemisestä vahvistui jälleen.
Ennen kuin ehdin vastaamaan Fasaanitassun kysymykseen, minut keskeytti askelien ääni leirin ulkopuolella. Kun käännyin ympäri, näin suuren kissajoukon valuvan leirin suuaukosta sisään aukiolle. Kissoilla oli haikeat ilmeet ja suurin osa nilkutti kävellessään. Näin verta ja irronneita karvatuppoja, jolloin vatsaani väänsi ja jouduin kääntämään katseeni muualle. Ei ollut kysymystäkään siitä, olivatko he palanneet juuri puhumastamme taistelusta.
Fasaanitassu kiirehti heti katsomaan vanhempiensa vointia. Nopealla vilkaisulla Rosmariiniputous ja Kettuaskel näyttivät kärsineen kynsien raapaisuista ja ruhjeista, mutta vakavampia vammoja heillä ei näyttänyt olevan. Olin kiitollinen, etteivät omat vanhempani olleet mukana taisteluissa. En edes halunnut kuvitella heitä veren ja haavojen peitossa. Kun Sienikarva ja Liljahenkäys ryhtyivät häärimään loukkaantuneiden luona, koin olevani vain muiden tiellä, joten suuntasin kohti pentutarhaa Orkideapolun ja veljieni luokse.

Myöhemmin auringonhuipun aikaan tilanne Varjoklaanin leirissä oli jo rauhoittunut huomattavasti. Astuin pentutarhasta ulos ja törmäsin sattumalta jälleen Fasaanitassuun.
’’Hei’’, tervehdin hymyillen, vaikkakin ääneni kuulosti paljon vaisummalta kuin aiemmin tänään. Yritin tulkita Fasaanitassun ilmettä hetken, mutta se pysyi neutraalina hänen vastatessaan tervehdykseeni.
’’Miten voit?’’ kysyin varovasti. ’’Vanhempasi ovat varmaan todella uupuneita taistelun jälkeen. Eihän heille käynyt mitään vakavaa taistelun aikana? Moni leiriin saapuvista näytti kärsivän ainakin jonkinlaisista haavoista sen perusteella mitä nopeasti sain vilkaistua. Voi, en kyllä taatusti halua ikinä osallistua minkäänlaiseen taisteluun!’’
Samalla Varjoklaanin parantaja Sienikarva keskeytti jaaritteluni astellessaan eteemme. Hänen suussaan oli joukko erilaisia yrttejä, joiden alta hän yritti naukua jotakin epämääräistä.
’’Mitä?’’ kysyin silmät suurina.
Sienikarva laski yrttinsä maahan ennen kuin aukaisi jälleen suunsa: ’’Ei teillä sattuisi olemaan hetken aikaa auttaa minua? Okaliekki ja Mietesielu ovat parantajan pesällä toipumassa taistelun jäljiltä. Tarvitsisin jonkun vartioimaan heitä sillä aikaa, kun minä haen lisää näitä yrttejä.’’ Hän osoitti hännällään yrttikasaa jalkojensa juurella.
’’Tietenkin!’’ Fasaanitassu naukaisi välittömästi. Hänen silmänsä kirkastuivat sanasta ’auttaa’.
’’Eihän heillä ole pahoja haavoja?’’ kysyin huolissani. Parantajan pesälle meneminen ei kuulostanut houkuttavalta. Olin ketun hyökkäyksen takia joutunut viettää siellä Turvepennun kanssa useamman yön, eivätkä muistot saaneet oloani paremmaksi. Jos joutuisin vielä tämän lisäksi näkemään ja haistamaan verta, saattaisin pyörtyä.
’’Okaliekiltä lähti molemmat korvat ja Mietesielulta hännästä pieni pala. Heidän tilansa on nyt vakaa, mutta teidän pitää välittömästi hälyttää muita, jos jotakin poikkeavaa tapahtuu’’, Sienikarva kertoi. ’’Kiitos, kun suostutte auttamaan. Minun pitääkin tästä mennä, kun aurinko on vielä korkealla.’’
’’Selvä, voit luottaa meihin’’, naukaisi Fasaanitassu ja lähti kulkemaan kohti parantajan pesää. Sienikarva keräsi yrtit jälleen suuhunsa ja suuntasi vastakkaiseen suuntaan leirin suuaukkoa päin. Nielaisin, mutta lähdin valittamatta Fasaanitassun mukaan. Jos halusin olla avuksi klaanilleni, en voinut antaa pelkuruuteni voittaa minua. Kunpa olisin yhtä rohkea kuin Fasaanitassu! Positiivisesti ajatellessani saisin nyt viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Hän oli aina todella hyvää seuraa, olihan hän ystäväni.
’’Et ehtinyt vastaamaan kysymykseeni’’, sanoin hänelle matkallamme. Halusin kipeästi siirtää huomioni jonnekin muualle kuin korvattomiin kissoihin.

//Fasaani?
//545 sanaa

Nimi: Pujosulka

06.12.2018 22:16
Rosmariiniputous ja Kettuaskel olivat saapuneet pesään hetki sitten. Tunsin oloni kovin väsyneeksi, joten käperryin vaivalloisesti pienelle kerälle makuualusteni päälle ja suljin silmäni silti yhä jääden kuuntelemaan etäistä keskustelua. Korvani nytkähtivät kun Vaskitsaviima aivasti kovaäänisesti ja sen jälkeen alkoi nuuhkuttaa hiljaa. Toivottavasti hän ei ollut vilustumassa. Hinauduin lähemmäs viereisellä makuusijalla olevaa Vaskitsaviimaa ja käperryin tämän lämpimään kylkeen.
"En halua, että vilustut", kuiskasin hiljaa ja suljin sitten silmäni uudelleen. Aloin taas kuulostella pesässä puhuvien kissojen ääniä. Meripihka puhui sodasta, josta olin kuullut monet kerrat sillä olihan minulle pesätoverinani klaanin vanhin kissa, jolla oli kuitenkin erittäin hyvä muisti. Olin kuullut hänen kertovan samoja tarinoitaaina uudestaan.
"Hänet tappoi Myrskyklaanin Leijonaloikka, mutta Leijonaloikka kuoli samassa sodassa Pisaratähden, silloisen Pisaraviillon kynsissä. Leijonaloikka oli tunnettu ja klaanien keskuudessa kunnioitettu soturi", kuulin Meripihkaraidan sanovan. Hän puhui siis sodasta. Olin kuullut hänen kertomuksensa kyseisestä kollista ja siitä mitä hän oli tehnyt, mutta vain kerran. Sota kiinnosti minua paljon, mutta en kehdannut vaivata Meripihkaraitaa kyselemällä. Tuhahdin väsyneesti ja hautasin kuononi tassujeni alle.

//162 sanaa

Nimi: Rosmariiniputous

06.12.2018 13:30
Kohotin kapeaa kuonoani arvokkaasti, kun saniaisten seasta astui ulos se kissa, jonka olin haistanut ilmassa heti ukkospolun reunalle saavuttuani. Kissa omisti karhean ja lyhyen, mutta silti kiistämättömän kauniilta näyttävän mustan turkin. Hänen lämpimän vihreät silmänsä olivat kuitenkin nyt tulistuneet ja porautuneet minuun tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin. Mutta oli eräs toinenkin asia, joka sai minut säpsähtämään häiritsevän huomattavasti. Tuo myrskyklaanilainen näytti erittäin tutulta, mutta en osannut sanoa millä tavalla. Siinä kun tuijotin ukkospolun toisella puolella seisovaa vihollisklaanilaista, en voinut sysätä mielestäni sitä kihelmöivää tunnetta että olin nähnyt, tai jopa puhunut, tuolle mustaturkkiselle soturille.
"Te viheliäiset viiltoklaanilaiset tuhositte leirimme ja häpäisitte soturilain hyökkäämällä suoraan leiriimme", solakkarakenteinen soturi murahti halveksuvasti ja paljasteli puhtaanvalkoisia hampaitaan. Silmäilin arvioivasti vastustajaani, koska tunsin taistelun olevan vain viiksenmitan päässä alkamisesta. Myrskyklaanilainen oli kolliksi yllättävän laiha ja siro ruumiinrakenteeltaan ja hänen seisomisensa oli hieman jäykähkö, kolli saattoi olla väsynyt ja haavoittunut hyökkäyksen jäljiltä. Olinhan minäkin haavoittunut, mutta tunsin silti olevani hyvässä, taistelun arvoisessa kunnossa ja uskoin voivani voittaa vihollisklaanilaisen.
"Te ette vain olleet tarpeeksi vahvoja voittamaan meitä, siksi leirinne on yhtä huonossa kunnossa kuin siellä asuvat kissatkin", vastasin kipakasti takaisin. Siitä mustaturkkinen kolli ärsyyntyikin, sillä hänen niskakarvansa nousivat sojottamaan suoraan ylöspäin ja hänen vihertävissä silmissään roihahti. Arvasin nopeasti, että olin osunuut oikeaan kohtaan halveksuvalla kommentillani.
"Sano tuo päin naamaani, viiltoklaanilainen", hän sylkäisi viimeisen sanan suustaan kuin myrkyn ja repi lumen seasta pilkottavaa ruohikkoa kynsiinsä. Kasvoilleni nousi omahyväinen hymy, kun ruumiini jokaikinen lihas alkoi täristä voimasta ja energiasta. Lopulta loikkasin vaistojeni käskystä ukkospolun kovalle pinnalle ja heitin haastavan silmäyksen myrskyklaanilaiseen, joka tuijotti minua raivostunut liekki katseessaan roihuen. Pujottelin taitavasti ukkospolun poikki ja sukelsin sitten muutaman hännänmitan päähän vihollisestani, kadoten tiheän aluskasvillisuuden joukkoon. Paikansin nopeasti myrskyklaanilaisen hajun ja syöksyin sitten kyseiseen suuntaan, toivoen että aistini eivät olleet pettäneet minua. Eivätkä ne todellakaan pettäneet, sillä neulanterävät kynteni upposivat tiiviiseen karvoitukseen ja veren polttava tunne valtasi luonnonvalkoiset etukäpäläni. Vihollinen rääkäisi kivuliaasti ja alkoi sitten heilutella taitavasti ruumistaan, yrittäen heittää minut irti itsestään. Lopulta heittäydyinkin pois viholliseni selästä, mutta nappasin mukanani aimo tukon mustaa karvaa. Se tarttui käpäliini ja sai raivon kuohumaan sisälläni. Tuo myrskyklaanilainen ei tiennyt mikä hänellä oli vastassaan. Lähdin hiipimään eteenpäin, tuuhea häntä sivulta toiselle keinahdellen. Tuijotin vihollistani haastavasti ja soturi vastasi katseeseeni samalla mitalla. Hän ei pelännyt minua.
Syöksyin uuteen yritykseen valkeat käpälät ojennettuna, mutta kolli väisti kokeneesti ja sivalsi kynsillään nopeasti lapaani. Verta roiskahti tantereelle ja ähkäisin kivun viiltäessä lapaani, mutta pakottauduin kääntymään ympäri ja nousemaan takajaloilleni juuri ajoissa vastatakseni soturin hyökkäykseen. Nousuni huomattuaan mrskyklaanilainen pysähtyi viime hetkellä ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan silmieni edessä, jääden sitten huitomaan käpäliään kasvot tähtäimenään. Kollin terävien kynsien iskut osuivat useastikin minuun, mutta minunkin yritykseni koituivat onnistuneiksi. Pian aukion yllä leijuva ilma alkoi haista tuoreelta vereltä, johon oli sekoittunut kahden eri klaanin jäsenen hajuja myös. Onnistuin tähtäämään vielä yhden mojovan iskun mustaturkkisen soturin kasvoihin kunnes hän potkaisi minut toistamiseen kauemmas itsestään. Liu'uin monen hännänmitan päähän, mutta jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja huohottamaan raskaasti. Suureksi yllätyksekseni vihollisklaanilainen teki samoin ja heitimme kummatkin vähän väliä toisiimme silmäyksiä. Aivan keskellä tuijotuskilpailuamme mieleeni palasi yht'äkkiä eräs lause, joka sai ruumiini sävähtämään:
"Eipä kestä. Soturilaki käskee auttaa minkä tahansa klaanin pentua hädässä."
Ja sitten totuus palasikin mieleeni kertaheitolla. Näin silmissäni laajan kuvan ukkospolusta aurinkoisena päivänä, oli hiirenkorvan keskivaihe. Kaksi pientä pentua vaelteli Varjoklaanin reviirillä ja hihitti toisilleen tavalla, joka sai vatsani kääntymään epämukavasti. Ensimmäinen pentu oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, Varpusliito. Toinen pentu oli luonnonvalkea kilpikonnakuvioinen naaras, minä. Räpyttelin silmiäni kauhistuneena, kun Varpuspentu ohitti ukkospolun taitavasti ja jäi sitten kannustamaan toiselle puolelle ystäväänsä. Rosmariinipentu vetäisi syvään henkeä ja laskeutui epäröiden ukkospolulle, sen tasainen pinta sai naaraan kasvot vääntymään ahdistuneeseen irvistykseen. Mutta kaikesta huolimatta, pienikokoinen pentu lähti taapertamaan ukkospolun toista reumaa kohti, jolla Varpuspentu odotti innostuneena vanhemaa pesätoveriaan.
Aivan yht'äkkiä ukkospolulle muodostui kirkkaankeltaiset valot ja Rosmariinipentu kääntyi tuijottamaan pakokauhu silmissään, kuinka suuri, musta hirviö lähestyi häntä. Varpuspentu kiljaisi kauhistuneena ystävänsä nimeä, mutta sitten Myrskyklaanin reviiriltä pujahti esiin mustaturkkinen, solakkarakenteinen soturi. Hän nappasi Rosmariinipennun hampaisiinsa ja syöksyi Varjoklaanin reviirin suojiin, päästen juuri ja juuri pois hirviön alta. Rosmariinipennun pelastettuaan myrskyklaanilainen kävi hakemassa Varpuspennun naaraan luokse ja samalla Liljahenkäys saapui paikalle. Hän ensinnäkin torui pentujaan, mutta lausui sitten kiitoksensa pentujen pelastajalle, Myrskyklaanin...
"Pitkävarjo? Sinäkö se siinä?" kysyin hämmästyneenä, kun tunnistin lopulta myrskyklaanilaisen. Edessäni seisoi se sama kissa, joka oli pelastanut minut monia kuita sitten. Hän oli kuollut jonkun aikaa sitten, joten soturi oli herännyt henkiin. Tuijotin silmiäni uskomatta myrskyklaanilaista ja tunsin heti häpeää siitä, että olin hyökännyt tuon kissan kimppuun. Kompuroin kunnolliseen seisoma-asentoon ja nyökäytin kunnioittavasti päätäni Pitkävarjolle.
"Sinä taidat olla siis Rosmariinpentu, se naaras jonka pelastin monia kuita sitten? Nimesi taisi olla Rosmariiniputous, eikö niin?" Pitkävarjo varmisti vielä ja kallisti päätään aavistuksen verran. Nyökäytin päätäni vastaukseksi kollin kumpiinkiin kysymyksiin.
"Olen todella pahoillani että hyökkäsin kimppuusi, minä palaan nyt omalle reviirilleni. En halua vahingoittaa sinua, sitä kissaa joka pelasti minut miltein satavarmalta kuolemalta", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten ukkospolulle jäämättä odottamaan Pitkävarjon vastausta. Palasin sitten omalle reviirilleni ja lähdin juoksemaan Varjoklaanin leiriä kohti. Onneksi haavani eivät olleet todella suuria tai helposti huomattavia ja ne voisi helposti sekoittaa eilisen hyökkäyksen haavoiksi, joten kukaan ei tulisi kysymään olinko joutunut uuteen taisteluun.

Sukelsin piikkihernetunnelista leiriaukiolle ja vetäisin syvään henkeä, kun tuttu jomotus tuli taas vierailulle etu- ja takajalkoihini. Varjoklaani kukoisti tällä hetkellä ja oli vahvimmillaan kuin mitä se oli ollut koko elinikäni aikana. Klaaniin oli saapunut uusi pentu, Ikuisuuspentu, ja hän oli tutustunut näkemäni mukaan pesätovereihinsa nopeasti. Sen lisäksi pentutarhassa olivat tietenkin vielä Orkideapolun ja Liljahenkäyksen pentukolmikot. Uskoin molempien pentueiden nousevan oppilaiksi piakkoin ja silloin klaaniin tulisi monta uutta oppilasta. Nytkin omat rakkaat poikani Fasaanitassu ja Haukkatassu olivat nousseet oppilaiksi ja mitä oli seurannut heidän kehitystään ja kuullut Valvehengeltä ja Varpusliidolta, oppilaat edistyivät upeasti ja nousisivat varmasti hyvässä ajassa soturiksi. Heistä tulisi tyydyttävä lisäys Varjoklaanin soturirivistöön ja tiesin jo, että kollikaksikosta tulisi ylpeyden arvoisia sotureira klaanilleen.
"Hei, Rosmariiniputous."
Käänsin meripihkaisen katseeni hitaasti, kun Kettuaskeleen lihaksikas hahmo ravasi rinnalleni. Nyökäytin päätäni kumppanilleni ystävällisesti, mutta päätin silti jättää nuolaisun poskelle pois.
"Minne sinä olet menossa?"
"Klaaninvanhimpien pesälle, ajattelin käydä tervehtimässä heitä pitkästä aikaa", vastasin tyynesti ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni. Kettuaskel nyökäytti päätään.
"Saanko tulla mukaasi? Voisin itsekin samalla vaihtaa pari sanaa vanhusten kanssa", punertavanruskea kolli tokaisi. Nyökäytin päätäni myöntävänä vastauksena ja sukelsin sitten valoisaan klaaninvanhimpien pesään.
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Tervetuloa tännekin", Meripihkaraita tervehti ilahtuneena ja heilautti puhtaanvalkoista häntäänsä tervehdykseksi. Nyökäytin kohteliaasti päätäni myös Pujosulalle ja Vaskitsaviimalle ja tassuttelin sitten klaanin vanhimman kissan luokse.
"Päätimme tulla katsomaan mitä teille kuuluu? Tahtoisitko, että vaihtaisin makuualusesi? En muista ainakaan että kukaan oppilaista olisi vaihtanut sinun makuualusiasi lähiaikoina. Savutassu vaihtoi kuulemani mukaan Pujosulan ja Vaskitsaviiman makuualuset", varmistin ja vilkaisin kaksikkoa, jotka nyökkäyttivät päitään.
"Minun makuualuseni voisit todella vaihtaa", Meripihkaraita naukaisi. Nyökäytin päätäni ja autoin sitten vanhusta siirtymään hieman, jotta saisin vedettyä vanhat makuualuset pois hänen altaan. Ojensin sammalaluset Kettuaskeleelle.
"Vie nuo pesän reunaan ja hae uudet", naukaisin nopeasti. Kumppanini nyökkäsi ja lähti viemään vanhoja makuualusia pesän reunalla sijaitsevaan sammalkasaan.
"On niin mukavaa nähdä kuinka Varjoklaani kukoistaa. Muistan vielä viimeisimmän sodan, jonka aikana Varjoklaania hohti päällikkö nimeltään Kuutähti. Todella paljon tapahtui siinä sodassa, mutta parhaiten muistan kuinka Viiltotähti kuoli. Hänen tappoi Myrskyklaanin Leijonaloikka, mutta Leijonaloikka kuoli samassa sodassa Pisaratähden, silloisen Pisaraviillon kynsissä. Leijonaloikka oli tunnettu ja klaanien keskuudessa kunnioitettu soturi", Meripihkaraita selitti. Olin kuullut Leijonaloikan nimen ennenkin, hän oli ollut tarinoiden mukaan uudelleensyntynyt Leijonatähti, joka oli toiminut Myrskyklaanin päällikkönä lukuisia vuodenaikoja sitten. En tiennyt hänestä sen enempää, mutta olin kuullut hänen olleen todella oikeudenmukainen ja uskollinen kissa klaanilleen.
"Oletko sinä kuullut ennen Leijonaloikasta?" kysyin Kettuaskeleelta, joka oli saapunut luokseni Meripihkaraidan kertomuksen aikana.

//Kettu?
//1235 sanaa

Nimi: Lehmustassu

05.12.2018 17:05
Tunsin oloni mietteliääksi. Niin paljon oli tapahtunut viime aikoina. Yhtäkkiä kuuluinkin Viiltoklaaniin, jota johti vieläpä Viiltotähti. Näin kaikki olikin siis edennyt. Uuden rauhallisen ajan sijaan saimmekin uuden sodan. Kaikki tuntui niin käsittämättömältä. Mieleni teki miltei muuttaa toiseen klaaniin. Huokaisin itsekseni. *En minä sopisi mihinkään muuhun klaaniin, Varjoklaani on ollut kotini jo niin kauan. Mutta silti on sellainen olo kuin taistelisin täysin väärällä puolella.* En tiennyt mitä tehdä, joten harhailin ajatuksissani leirissä. Lopulta päätin mennä mestarini puheille. Löysin hänet leirin suuaukon lähistöltä.
"Hei, Kettuaskel, onko sinulla kiire?" kysyin. Olin tullut siihen lopputulokseen, että minun pitäisi puhua jonkun kanssa.
"Mitä nyt? Mestarini kysyi. Vetäisin syvään henkeä ja aloin keromaan:
"Tiedän että minun ei varmaankaan pitäisi olla tätä mieltä, mutta en pidä tästä ollenkaan. Juuri kun vapauduimme klaanin sisäisestä pelosta ja epäluulosta, joidumme keskelle sotaa. Ja tuntuu vieläpä siltä kuin taistelisin juuri sillä puolella, millä en haluaisi olla. Kuolonklaani on aina ollut se klaani, jota olen pelännyt ja jonka ajattelumaailmaa olen inhonnut. Nyt elämme juuri sellaisten kissojen kanssa, hyökkäillen sellaisten klaanien leireihin joilla on oikeus tähän metsään. Se tuntuu uskomattoman väärältä! Minttutähti yrittää parhaansa ja ajatteleen klaanin parasta, mutta onko tämä sota ja Viiltoklaani paras ratkaisu?" Laskin päätäni alemmas ja sanoin vielä:
"Tiedän, että on väärin kun sanoin noin, mutta mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?"

//Kettu? Tuli vähän tylsä vuodatus, toivottavasti en häiritse mitään. 212 sanaa.

Nimi: Rosmariiniputous

04.12.2018 22:51
Olin juuri palannut partiosta ja koska kaikki ystäväni olivat olleet joidenkin muiden klaanitehtävien parissa, olin vain tyytynyt hiipimään Varjoklaanin leirin reunamille ja sulautumaan aukion varjoihin, jotka olivat miltein yhtä synkät kuin minun pimeä puoleni. Tassuni olivat tahrautuneet viattomasta, puhtaasta verestä enkä saisi sitä ikinä pois käpälistäni. Tuijotin luonnonvalkeita käpäliäni ja niistä esiin pilkottavia kynsiä, joiden neulanterävät kärjet olisivat yhdellä sivalluksella voineet lävistää uuden kissan kurkun auki. Siinä käpäliäni tuijotellessa mieleeni rakentui taas sama kuva, joka oli kummitellut mielessäni aamusta asti. Puuskahöyhenen pienikokoinen ruumis allani, hänen vaaleanharmaat karvansa tahraantuneena minun verestäni ja nuoren soturin tummansinisissä silmissä kiiltänyt paniikki. Olisin voinut pysähtyä siihen ja muistuttaa itseäni, että en tappaisi tätä kissaa, mutta aistini olivat ottaneet ohjat itselleen ja pakottaneet minua sivaltamaan Puuskahöyhenen kurkun auki. Vetäisin syvään henkeä, kun tunsin mustan aallon hyökyvän ylitseni, se oli pettymyksen aalto.
Hiljalleen korviini kantautui ääni, joka kertoi jonkun kissan lähestyvän minua. En uskaltanut kohottaa siroa päätäni, koska tiesin jo kuka oli tulossa luokseni enkä pääsisi siltä pakoon. Onnistuin kohottamaan kasvoni vasta kun Kettuaskeleen tuttuakin tutumpi myskimäinen tuoksu ympäröi minut ja tunsin katoavani utuiseen maailmaan, jossa mitään murhaa ei olisi tapahtunut ja olin taas kumppanini kanssa sujut. Mutta kun kohtasin kumppanini sähkönsiniset silmät musertuneella katseellani, pystyin heti näkemään oman tuskani heijastuvan Kettuaskeleen silmistä. Ja tiesin hänenkin näkevän, millaisessa tilassa minä olin juuri nyt.
"Rosmariiniputous." Kylmät väreet kulkivat siron ruumiini läpi, kun nimeni liukui ulos kumppanini suusta yhtä sulavasti kuin aina ennenkin. Olin aina rakastanut niitä hetkiä, kun Kettuaskel oli lausunut nimeni ääneen, koska se kertoi minulle että kolli puhui vain ja ainoastaan minulle eikä kenellekään muulle. Vetäisin syvään henkeä ja siirsin nolostuneena meripihkaisen katseeni muualle, en edes tiennyt minne. Mihin tahansa suuntaan jossa Kettuaskel ei ollut.
"Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", Kettuaskel naukui raskaalla äänensävyllä, joka suorastaan käski minua kääntämään surullisen katseeni taas kumppaniini. Punertavanruskean soturin sinertävissä silmissä hohkasi lämpö, vahva ja loputon lämpö. Hän todella tarkoitti jokaista sanaansa, mutta lämmön takaa näin myös surun. Kettuaskel todella uskoi, että käskyni pysyä kaukana oli tarkoittanut tunteideni katoamista. Vaistojeni käskystä luonnonvalkea hännänpääni sipaisi hellästi, mutta silti hieman etäisesti kumppanini poskea.
"Kettuaskel, minä todella uskoisin sinun tietävän, että ei olisi mitään mikä voisi saada rakkauteni sinua kohtaan loppumaan. Juuri tälläisenä aikana toivoisinkin sinua rinnalleni enemmän kuin ketään muuta, mutta jotenkin tämä hyökkäys sai minut todella pois tolaltani. En tuntenut olevani itseni, vaan koin olevani kuolonklaanilaisjuurieni kourissa oleva kissa, joka oli valmis repimään jokaisen vastaantulevan vihollisen kurkun auki. Mutta mitä tulee sinuun", jatkoin ja räpäytin kiitollisena meripihkaisia silmiäni, "olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tuestasi. Koen olevani samassa tilanteessa kuin sinä sen Tihkutähti-jutun kanssa, mutta tarvitsen nyt hieman omaa tilaa ja vapautta.En tule pääsemään helposti yli viattoman kissan murhasta. Ja pyydän, Kettuaskel, älä todellakaan ajattele että tämä olisi sinun syytäsi. Sinä olet ainoa kissa koko metsässä, jonka avulla tulen pääsemään tästä asiasta läpi. Minä rakastan sinua, Kettuaskel."
Sen sanottuani kumarruin nuolaisemaan hellästi lihaksikkaan kumppanini poskea ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti, koska tahdoin päästä kauas tästä tukahduttavasta leiristä. Heitin vielä nopean vilkaisun rakkaaseen kumppaniini kunnes sukelsin ulos leiristä.

Vaelsin yksin Myrskyklaanin rajan lähistöllä ja vedin keuhkoni täyteen lehtikadon raikasta ilmaa. Oli todella rentouttavaa vain harhailla reviirillä ilman ketään muuta ja päästä tyhjentämään mielensä. Kun saavuin Myrskyklaanin rajan edustalle, asetuin istuutumaan erään saniaistiheikön viereen ja kiedoin luonnonvalkean häntäni turtuneiden käpälieni ympärille.
Rauhallisuus kuitenkin särkyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, kun Myrskyklaanin reviiriltä kantautui äänekäs rasahdus, aivan kuin joku olisi astunut kepin päälle. Loikkasin seisoma-asentoon ja jäin tuijottamaan valppaana vihollisklaanin rajaa, odottaen näkeväni kissan astuvan eteen saniaisten seasta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja turkkini alkoi pörhistyä.
"Tule esiin", murahdin uhkaavalla äänensävyllä ja luimistin korviani. Jäin tuijottamaan saniaistiheikköä, valmiina taistelemaan siellä piileskelevää kissaa vastaan.

//Pitkä?
//680 sanaa

Nimi: Kettuaskel

04.12.2018 19:45
Istuskelin klaaninvanhimpien pesän edessä yksikseni, vaikka klaaninvanhimmat olivatkin pesän ulkopuolella ihmettelemässä tapahtumia. Kissojen mielenkiinnon herätti nimittäin eilisyönä tapahtunut taistelu. Kuulin huolestunutta supinaa vähän matkan päästä ja kun käänsin katseeni näin isoemoni harmaaraidallisen turkin ja huolesta pyöreät meripihkaiset silmät, jotka olivat kiinnittyneet vuorotellen tämän vierellä istuvaan Meripihkaraitaan ja vähän matkan päässä kyyristelevään Okaliekkiin. Kuulin kuinka Kyyhkylento naukaisi jotain siitä kuinka huolissaan oli ollut Okaliekistä ja siitä kuinka hän oli valvonut koko yön Meripihkaraita tukenaan. Meripihkaraita naukui Okaliekille vitsailevasti siitä, että hän oli kyllä torkkunut vähän väliä. En ollut itse haavoittunut kovinkaan pahasti, mutta silti osia haavoistani kirveli vielä Liljahenkäyksen tarkastuksen jälkeen. Parantajaoppilas oli voidellut haavani, jollakin kitkerän hajuisella yrtillä jonka nimeä en tiennyt. Katsahdin taivaalle ja näin kuinka aurinko pilkotti pilvien lomasta korkeimmalla kohdallaan. Oli auringonhuippu. Ravistin turkkiani ja lähdin tassuttamaan päämäärättömästi eteen päin, oloni oli tyhjä kuin leiri ilman asukkaita. Rosmariiniputous oli halunnut minun pysyvän kaukana hänestä. Veikkasin aluksi syyn olevan se, mitä näin Rosmariiniputouksen tekevän sille Myrskyklaanilaiselle, joka lopulta vajosi maahan hengettömänä, kuitenkin koko aamun mietittyäni se vaihtoehto alkoi tuntua todella kaukaiselta. Entä jos naaras olikin vain käyttänyt tilannetta tekosyynä sille, ettei halunnut olla enää kanssani. Sille, että hänen sydämessään palanut liekki oli sammunut, rakkauden kukka oli kuihtunut jos se edes koskaan oli kukkinut. Kuka nyt minua rakastaisi, murhaajan poikaa, joka oli itsekin murhaaja. Oman isänsä hengen viejä. Kaikkien kuuluisi vihata minua, paitsi että kukaan ei tiennyt ja se teki tästä vielä kauheampaa. Syyllisyys tuntui painavana kiveä rinnassani, oikeastaan se oli jotain paljon painavampaa kuin kivi tai kokonainen kivi kasa. Se oli ääni, joka käski minun kadota lopullisesti. Hätkähdin kun huomasin tassuttavani kahden kissan ohi ja heidän puhe kantautui korviini. Katsahdin kissoihin ja tunnistin heidät Savutassuksi ja Havutassuksi, jotka puhuivat partiosta jossa Savutassu oli ollut mukana. Ainoa asia joka kantautui korviini asti oli nimi Salamasydän. Tiesin toki kuka kyseinen kissa oli ja pystyin kuvittelemaan naaraan rohkean sinisen katseen ja pörröisen valkean turkin. Salamasydän oli ollut Jokiklaanin soturi koko elämäni, joten hän oli varmasti erittäin kokenut soturi. Seuraavaksi suunnistin leirin toiseen päähän, mutta minut pysäytti minulle erittäin tuttu naaras.
"Tervehdys emo", naukaisin kohteliaasti. Minttutähti nyökkäsi hymyillen, mutta jokin hänen katseessaan paljasti naaraan huomanneen apeuteni. En ollut kovin hyvä piilottelemaan tunteitani. Naaraan punaruskea turkki oli kovin riekaleisen näköistä taistelun jäljeltä ja sieltä täältä puuttui tuppo karvaa. Mietin kukakohan ne oli repinyt irti ja sitä kuinka kivuliasta se oli ollut. Viha Myrskyklaania kohtaan synkensi sisintäni, he olivat haavoittaneet Rosmariiniputousta ja emoani.
"Olin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Lähetän sinut partion johtoon, menette ukkospolun luona olevan rajan. Saat valita itse kissat mukaasi", Minttutähti naukui silmiään mietteliäänä siristellen. Nyökkäsin ja käännyin pikaisesti ympäri, sillä en halunnut kuulla rakkaan emoni huolestuneita sanoja. Matkalla kohti soturienpesää päätin, että ottaisin mukaani parhaan ystäväni Valvehengen, Mietesielun ja kollin oppilaan Havutassun. Kun olin kerännyt partion kasaan kerroin mihin olimme menossa ja pian lähdimmekin matkaan.
Saavuttuamme ukkospolulle, aloin tutkailla läheisiä pensaita raja ylityksien varalta, mutta en löytänyt mitään erikoista. Häntäni nytkähti. Löysin sittenkin. Tässä meni aivan selvästi jonkun minulle tuntemattoman kissan hajujälki. Minua tilanteessa kummastutti eniten se, että kissa tuoksui siltikin aivan Varjoklaanilaiselta. Kurtistin kulmiani ja nostin pääni ylös vilkaistakseni Valvehenkeen.
"Tästä on mennyt joku", naukaisin ja lähdin automaattisesti seuraamaan tuoksua, vaikka jäljitystaitoni eivät olleet parhaasta mahdollisesta päästä. Tämä tuoksu kuitenkin oli niin voimakas, että pentukin osaisi seurata sitä. Pysähdyin kuin seinään, sillä huomasin parin ketunmitan päässä seisovan vaaleanharmaan naaraan, jonka turkkia täplitti valkeat täplät. Hänen tumman siniset silmänsä olivat täynnä viisautta ja rakkautta ja se sai hyvän olon kehooni. Kaiken katumukseni ja harmistukseni keskeltä tämä naaras sai pienen valon syttymään sisälläni silkasta hyvyydestä.
"Kuohuvirta?" Mietesielu naukui riemua äänessään. Harmaa naaras tassutti luoksemme ja tervehti Mietesielua. *Kuohuvirta..* Olin kuullut naaraan nimen jossakin, mutten osannut yhdistää sitä mihinkään, vaikka muistini olikin useimmiten erittäin hyvä. En muistanut missä olin kuullut sen, koska olin kuullut sen vain pari kertaa.
"Tervehdys Kuohuvirta, olen Kettuaskel", naukaisin kohteliaan hymyn väläyttäen. Naaraan kasvoille nousi välittävä hymy.
"Sisarenpoikani", sinisilmäinen naaras naukui. Minttutähden sisar - ja oma tätini - seisoi ihka elävänä edessäni. Leukani loksahtivat miltei auki, mutta sitten tassutin Kuohuvirran luokse ja nau'uin:
"Ihana tavata sinut."

Olimme saapuneet leiriin Kuohuvirran ja muun partion kanssa. Minttutähti, Sirrisiipi, Kyyhkylento ja Okaliekki olivat kovin riemastuneita naaraan nähdessään. En voinut valittaa, olin lyhyen keskustelumme aikana ihastunut naaraan olemukseen suuresti ja mietin miten joku saattoi olla pitämättä hänestä. Uskoin, että tulisimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Pian hymy kasvoillani hiipui kun huomasin leirissä yksin istuvan Rosmariiniputouksen. Usvainen varjo hivuttautui mieleeni, sillä kumppanini oli kovin onnettoman näköinen. Lähdin lähestymään tätä reippain askelin, en hidastanut edes silloin kun Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kiinnittyi minuun. Saapuessani naaraan luokse ilmassa leijui tuoksu, jota rakastin. Se jota voi kuvailla kauniiksi, vaikkei tuoksuja voinut nähdäkään. Rakastin Rosmariiniputousta koko sydämestäni, hänessä ei ollut mitään mitä voisi vihata.
"Rosmariiniputous. Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisen akuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", naukaisin ja loin katseeni tassuihini. Nyt olisi paljastuksen aika, jos varapäällikkö ei enää pitäisi minusta ja käytti vain taistelua tekosyynä pitääkseen minut kaukana, se tulisi julki. Minä päästäisin Rosmariiniputouksen menemään jos hän sitä halusi, vaikka se sattuisi. Tiesin sen sattuvan, tiesin että yksi valo elämästäni sammuisi jos tekisin niin, mutta Rosmariiniputous ansaitsi vain parasta eikä yhtään vähempää.

//Rosma?
917 sanaa

Nimi: Rosmariiniputous

04.12.2018 16:12
"Rosmariiniputous, lähde rajapartioon Risasiiven, Murattilehden, Ikituulen ja Savutassun kanssa. Kiertäkää Jokiklaanin raja ja varmistakaa, että heidän hajumerkkinsä eivät ole siirtyneet meidän reviirillemme", Minttutähti naukaisi tyynesti ja nyökäytin päätäni punertavanruskealle naaraalle merkkinä, että olin hyväksynyt ohjeet. Sen tehtyäni sunnistin tuoresaaliskasan edustalla istuskelevan Savutassun luokse, joka jutteli juuri leppoisasti Havutassun, entisen oppilaani, kanssa. Köhäisin kurkkuani kevyesti saapuessani kaksikon luokse ja sain vastaukseksi oppilaiden odottavat tujotukset. Nyökäytin päätäni ystävällisesti Havutassulle ja käännyin sitten tummanharmaan Savutassun puoleen.
"Pahoittelut keskeytyksestäni. Savutassu, voisitko hakea soturien pesästä Risasiiven, Murattilehden ja Ikituulen? Lähdet kanssamme Jokiklaanin rajalle rajapartioon", ilmoitin äänensävyllä, joka ei jättänyt oppilaalle valinnanvaraa vaan toimi kunnollisena käskynä. Savutassu nyökäytti päätään, nyökkäsi nopeat hyvästit ruskeaturkkiselle pesätoverilleen ja suunnisti sitten soturien pesälle. Jäin miettimään Viiltoklaanin ensimmäistä hyökkäystä, joka oli päättynyt voittoon. En ollut vahingoittunut todella vakavasti, mutta lihakseni olivat vieläkin kipeitä taistelun seurauksena. Mielessäni pyöri myös Puuskahöyhen, se kissa jonka minä olin tappanut. Tulisin varmasti ikuisesti muistamaan sen hetken, kun olin nähnyt elämän hiipuvan pois hänen silmistään ja soturin ruumiin muuttuvan elottomaksi. Sitten oli tietenkin Kettuaskel. En ollut lausunut sanaakaan kumppanilleni sen jälkeen, kun olin käskenyt häntä pysymään kaukana minusta. Soturi oli ottanut käskyn vastaan, koska hän ei ollut edes lausunut hyvästejä minulle saavuttuamme leiriin hyökkäyksen jälkeen. Sydäntäni raastoi pysyä kaukana rakastamastani kissasta, mutta en osannut lähestyä häntä enkä edes tiennyt mitä voisin sanoa kollille, hänhän oli nähnyt minut tappamassa viatonta myrskyklaanilaista.
"Tässä ollaan, Rosmariiniputous."
Heräsin synkistä ajatuksistani, kun Risasiiven matala ääni tunkeutui mieleeni. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja nyökäytin sitten päätäni kollin lisäksi Murattilehdelle, Ikituulelle ja Savutassulle jotka olivat saapuneet luokseni.
"Johdatko sinä partiota?" Ikituuli kysyi tavanomaisesti tyynellä, mutta silti tiukalla äänensävyllä. Vilkaisin hopeanharmaata soturia ja kohotin kuonoani hieman. En ollut oikein koskaan tykännyt erityisemmin Ikituulesta, koska hän oli kouluttanut isäni ja uskoin, että hänen koulutusmenetelmänsä olivat saaneet Kylmähenkäyksen ajattelemaan taistelemisen olevan ainoa oikea vastaus kaikkeen.
"Kyllä. Lähdetään", naukaisin päättäväisenä ja lähdin johdattamaan partiotani ulos leiristä. Risasiipi ja Murattilehti marssivat heti perääni, mutta Ikituuli jäi oppilaansa kanssa viimeisiksi.

"Rosmariiniputous."
Olimme vaeltaneet rauhallisella tahdilla Jokiklaanin kalaisalta haisevaa rajaa pitkin, kunnes Murattilehti rikkoi hiljaisuuden murahtamalla nimeni ääneen. Käännyin hämnentyneenä tummanruskean soturin puoleen ja kohtasin heti minua vanhemman naaraan siristyneet vaaleankeltaiset silmät. Olin jo aikeissa kysyä soturilta, mikä oli hätänä, mutta naaras ehti sihahtaa:
"Jokiklaanilaisia, aivan lähellä. He tietävät varmaankin että olemme täällä."
"Arvasit oikein, Murattilehti."
Käännyin salamannopeasti ympäri, kun Jokiklaanin reviirillä saniaistiheikkö kahahti ja esiin astui jokiklaanilaisista koostuva partio. Johdossa kulki Salamasydän, yksi Varjoklaanin kokeneimmista sotureista jota kohtaan minulla oli itseasiassa paljon kunnioitusta. Jäin hetkeksi silmäilemään valkeaturkkista naarasta, jonka salamansiniset silmät olivat taas jääneet tutkimaan minua. Annoin hetken kuluttua meripihkaisen katseeni kiertää muissa partiolaisissa. Kaislavirta, Valkohäntä ja Puumatassu. Nelikko silmäili minua ja partiotani tiukasti, mutta helpotuksekseni he eivät vaikuttaneet janoavan taistelua. Hyvä niin, koska vaikka meitä olikin yksi kissa enemmän, osa meistä oli juuri palannut taistelusta Myrskyklaanin kanssa. Pakottauduin unohtamaan lihaksissani tuntuvan jomotuksen ja kohotin kuonoani itsevarmana korkeammalle.
"Rosmariiniputous", Salamasydän tervehdi rauhallisesti, mutta silti kylmästi. En uskonut, että jokiklaanilaiset tiesivät taistelusta Myrskyklaanin kanssa koska oli vasta taistelua seuraava aamupäivä, mutta kun he saisivat kuulla mitä oli tapahtunut, partioissa kissojen olisi vaikea hillitä taisteluhalunsa.
"Salamasydän", naukaisin ilmeettömästi ja siristin meripihkaisia silmiä hieman, "tulimme vain tarkastamaan rajamme ja varmistamaan, että tekin muistatte missä rajamme on ettekä yritä asettaa hajumerkkejänne yhtään pidemmälle."
"Emme ole asettaneet hajumerkkejämme väärään paikkaan ja oletan, että tekin noudatatte samaa aatetta", Salamasydän vastasi napakasti takaisin ja kääntyi sitten partionsa perään, "jokiklaanilaiset, me jatkamme matkaamme!"
Jäimme hetkeksi seuraamaan, kuinka Salamasydän johdatti partionsa pois luotamme ja käännyimme takaisin omalle reviirillemme vasta sitten, kun jokiklaanilaiset olivat kadonneet näkökulmastamme.

//576 sanaa

Nimi: Ikuisuuspentu

03.12.2018 00:11
Kierin pentutarhan sammalilla niin, että vaaleanruskeaan turkkiini tarttui roskia.
"Kanervakuu, minulla on niin tylsää, että voisin vaikka kuunnella tylsiä juttuja", mutisin Kanervakuulle, joka lepäsi sammaleilla.
"Kuule voisit, vaikka nukkua", kasvattiemoni ehdotti heilauttaen häntäänsä kohti vihertäviä sammalia.
"Ei huvita. Lähden etsimään tekemistä", huokaisin ja viipotin pois pentutarhasta.
Tassuttelin pitkin aukiota ja maistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui häivähdys jotain pistävää ja lähdin jäljitysreissulle. Kadotin hajun jo alussa ja turhauduin.
"Arghh, pentuna on hirveän tylsää, haluaisin olla jo oppilas tai soturi" murahdin ääneen ja hyppäsin kohti ilmaa.
"Tulkaa tänne vain kaikki kotikisut. Varjoklaanin hurjimmalta soturilta saatte kuonoonne, jos tuutte lähemmäs!" murisin ja loikkasin kohti tuoresaaliskasaa. Nappasin sammakon ja aloin riepotella tuota viatonta luonnonkappaletta.
" Ikuisuuspentu! Mitä sinä tähtiklaanin nimeen luulet tekeväsi?" Kanervakuun murahdus kuului takanani. "Sammakko kuoli meidän vuoksi, että saisimme vatsamme täyteen", vaaleanruskea naaras jatkoi.
Katsahdin nolosti vaaleanruskeisiin käpäliini ja mutisin jotain.

Lähdin nolostuneena seikkailemaan pitkin leiriä. En nähnyt kovinkaan paljoa kissoja. Kaikkialla oli tyhjää ja tunsin oloni orvoksi, mutta sellainenhan olin. Hyödytön pikkuinen rääpäle.
"Jos sinulla kerran ei ole tekemistä voisithan mennä tervehtimään klaaninvanhimpia" säpsähdin ja tunsin Kanervakuun hännän lapallani. Sain naaraan ideasta uutta puhtia, joten päätin lähteä klaaninvanhimpien pesälle. Pingoin minkä vaaleanruskeista pienistä käpälistäni pääsin ja jarrutuksen tullen lensin taas rähmälleni.
"Itku", vinkaisin ennen pesään menoa.
" Sinä olet luultavasti Ikuisuuspentu", joku hopeanharmaa naaras puheli ystävällisesti astuttuani pesälle. "Olen Pujosulka", naaras jatkoin lempeästi.
"Jo-joo olen Ikuisuuspentu. Hauska tutustua Pujosulka. Olisiko sinulla jotain jännittävää tarinaa kerrottavana?" otin mukavaa asentoa hopeanharmaan naaran vierestä.
"Tottahan toki minulla on tarina. Voisin kertoa, vaikka Viiltotähdestä. Viiltotähti on Kuolonklaanin päällikkö ja se on uskomaton. Viiltotähti on todella voimakas ja mahtava kissa", naaras aloitti tarinan Viiltotähdestä.
"Vau, sellainen minäkin haluan olla. Pelätty ja mahtava, haluan valloittaa myös muut klaanit", kuuntelin kissaa ihmeissäni.
" Ei nyt sentään. Metsään ei mahdu toista Viiltotähteä, mutta kenties mahtava Ikuisuuspentu nousee suureksi soturiksi" Pujosulka naurahti huvittuneena innolleni.
"Toivottavasti minusta tulee metsän voimakkain kissa! Jatka tarinaa Viiltotähdestä", puhelin ystävällisenä ja kunnianhimoisena naaraalle, joka vaikutti todella mukavalta. Haistelin pesää ja heilauttelin ruskeaa häntääni laajasti.


//Pujosulka?
//325 sanaa

Nimi: Fasaanitassu

02.12.2018 23:39
Yllätyin aluksi siitä, että Pyypentu ei tajunnut missä suuri osa klaanitovereistamme oli, mutta sitten muistin, että eihän pennuille oltu mainittu Viiltoklaanin ensimmäisestä hyökkäyksestä. Varjoklaanista hyökkäykseen olivat lähteneet emoni ja isäni lisäksi Minttutähti, Liljahenkäys, Naavakoi, Okaliekki, Mietesielu, Murattilehti. Oppilaita ei ollut lähetetty ja ymmärsin ainakin syyn siihen, miksi minua ja Haukkatassua ei oltu lähetetty; olimme vasta päässeet oppilaiksi. Sen lisäksi mestarimmekaan eivät osallistuneet hyökkäykseen, joten meillä ei ollut mitään syytä lähteä. Uskoin silti, että tulisimme joutumaan keskelle taistelua piakkoin, koska Metsäklaani tulisi varmasti hyökkäämään Varjoklaanin leiriin tai Kuolonklaanin leiriin, jolloin varjoklaanilaisia haettaisiin varmasti apuun. Käännyin Pyypentua kohti ja yritin miettiä miten muotoilisin lauseeni sellaiseksi, ettei se järkyttäisi pentua hirveästi.
"Olette varmasti kuullut tästä sodasta, ja Viiltoklaani tekee tänään ensimmäisen hyökkäyksen. Osa varjoklaanilaisista sotureista, kuten esimerkiksi emoni Rosmariiniputous ja isäni Kettuaskel, lähtivät mukaan. He lähtivät jo jonkun aikaa sitten joten heidän pitäisi palata piakkoin", selitin Pyypennulle. Kellertävä naaraspentu nyökytteli päätään ja räpäytti pari kertaa laajentuneita, meripihkaisilla silmillään.
"Pelottaako sinua, että he voisivat kuolla siellä?" naaras kysyi varovaisesti. Kallistin päätäni hitaasti, kyllähän minua hieman pelotti että vanhempani vahingoittuisivat sodassa mutta en uskonut heidän kuolevan. Jotenkin se vaihtoehto kuulosti todella oudolta, koska Rosmariiniputous ja Kettuaskel olivat erinomaisia sotureita joita parempia sai minun mielestäni etsiä hartaasti.
"Kyllä se minua hieman pelottaa, mutta olen todella varma että he palaavat takaisin. Vanhempani ovat niin hyviä taistelijoita, että en usko heidän häviävän kenellekään", selitin kellertävälle naaraspennulle. Pyypentu nyökäytti keskittyneen näköisenä päätään.
"Kysyit muuten vähän aikaa sitten millaista on ollut oppilaana ja on kyllä pakko sanoa, että oppilaana oleminen tuntuu aivan uskomattomalta! Tunnen vihdoinkin oloni hyödylliseksi kun en ole enää pieni pentu, joka on kokoajan soturien käpälissä temmeltämässä ja kuningattarien hermoja raastamassa. Olen päässyt kiertämään Varjoklaanin reviirin ja Kuolonklaanin ja Myrskyklaanin rajat, mutta olen ehtinyt harjoittelemaan vain taisteluliikkeitä, tosin huomenna minulla on määrä olla saalistusharjoitukset. Ja mitä tulee mestariini, Valvehenki on paras mahdollinen mestari. Hän on todella rento, mutta antaa minun silti koetella rajojani ja hän oikeasti ymmärtää auttaa minua eniten niissä asioissa, missä tarvitsen apua", selitin tyytyväisenä Pyypennulle ja iskin sitten leikkisästi hänelle silmää, "ja emollani ei ole ainakaan vielä oppilasta joten hän on mahdollisuus mestariksi."
"No, mitä sinä tahtoisit tehdä? Minulla on loppupäivä vapaana joten kiirettä ei ole", virnistin Pyypennulle ja jäin kärsivällisenä odottamaan pennun ehdotusta.

//Pyy?
//369 sanaa

Nimi: Pyypentu

02.12.2018 14:40
Minulla ei pitkään aikaan ollut näin tylsää. Makasin selälläni pentutarhan lattialla kattoa tuijottaen, mieli täynnä harmaita ajatuksia. Turvepentu ja Hukkapentu nukkuivat molemmat, enkä Orkideapolun mukaan saisi herättää heitä leikkimään. Nyt en tiennyt mitä tehdä. Toivoin kovasti olevani oppilas kuten Fasaanitassu ja Haukkatassu. He molemmat olivat minua ja veljiäni nuorempia, mutta saivat siitä huolimatta oppilasnimensä ennen meitä. Orkideapolun ja Valvehengen mukaan se johtui siitä, että olimme kaikki kolme loukkaantuneet sen verran vakavasti aiemmin tapahtuneessa ketun hyökkäyksessä. Itse en enää tuntenut minkäänlaista kipua hännässäni, enkä edes muista, millaista oli elää pitkän hännän kanssa, mutta Turvepennun kyljessä oleva haava tarvitsi vielä salvaa aika ajoin.
Kuulin askeliani läheltä ja selälläni maaten näin Fasaanitassun hahmon ylösalaisin pentutarhan suuaukon äärellä. Hän näytti hassulta, kuin roikkuisi lepakon tavoin katossa, joka oli oikeasti lattiaa.
’’Fasaanipentu!’’ hihkaisin innoissani ja kierähdin seisomaan. Vihdoin saisin seuraa, eikä minun tarvitsisi vain maata yksin tylsistyneenä!
’’Shhh’’, sihahti Orkideapolku lähelläni. ’’Varo, ettet herätä veljiäsi.’’
’’Hups, anteeksi.’’
Juoksin emoni sanat jo unohtaneena Fasaanipennun eteen. Kolli oli minua jo selvästi suurempi, vaikkei ollutkaan syntynyt edes päivää ennen minua. Hänen metsänvihreät silmänsä katsoivat minua ystävällisinä.
’’Hei, Pyypentu. On mukava nähdä sinuakin. No, miten sinulla on mennyt?" hän naukui hymyillen.
’’Ihan hyvin’’, sanoin. ’’Tai tarkemmin puhuen, äsken oli aika tylsää, kun Hukkapentu ja Turvepentu nukkuvat eikä minulla ollut mitään tekemistä. Mutta nyt menee taas hyvin, kun sinäkin olet täällä! Entä mitä sinulle kuuluu? Millaista on olla oppilaana? Oletko päässyt jo harjoittelemaan metsästämistä tai taistelemista? Oletko saanut jo yhtäkään riistaeläintä kiinni? Minun isänihän on sinun mestarisi, eikö niin? On varmaan niin mieluisaa olla hänen koulutettavanaan! Minäkin haluaisin jo kovasti oppilaaksi. Kenestäköhän tulee minun mestarini? Mitä sinä luulet? Toivottavasti joku todella hyvä soturi, kuten emosi Rosmariiniputous!’’
Lopetin puhumiseni vetääkseni henkeä. Fasaanitassu katsoi minua hieman hämmentyneenä. Tajusin, että olin kysynyt häneltä varmaan miljoona eri kysymystä antamatta hänelle aikaa vastata yhteenkään. Vaihdoin painoani jalalta toiselle hieman nolostuneena.
’’Öh, minun piti siis sanoa, että minulla menee hyvin, entä sinulla?’’ Hymyilin oppilaalle ujona.
’’Mitä jos menisitte ulos hetkeksi juttelemaan?’’ Huomasin Orkideapolun, joka oli kävellyt vierellemme. Hän hymyili meille lempeästi. ’’Pyypentu, voisit samalla kertoa minulle, onko lunta jo satanut maahan.’’
’’Hyvä idea!’’ naukaisin innokkaana. Tosiasiassa emoni oli varmaankin halunnut meidät vain pois mölyämästä, jotta veljeni ja muut nukkuvat pennut saisivat levätä rauhassa. Minä puskin häntä jalkaan ja lähdin johdattamaan Fasaanitassua ulos pesästä.
Ulkona oli kylmä, tosin aurinko paistoi eikä lumihiutaleita ollut näkyvissä. En ollut koskaan elämäni aikana nähnyt lunta, mutta se toivottavasti muuttuu pian. Onhan lehtikato jo hyvässä vauhdissa. Varjoklaanin aukio oli kuitenkin vielä lumeton, ellei huurteiseksi muuttuneita pesiä ja piikkihernetunnelia otettu huomioon. Aukio oli myös harvinaisen hiljainen. Siinä missä tavallisesti kissat täyttivät leirin ja puheensorinaa saattoi kuulla kaikkialta, nyt vain parisen kissaa käyskenteli soturien pesän lähistöllä.
’’Missäköhän kaikki ovat?’’ kysyi vierelläni seisovalta Fasaanitassulta.

//Fasaani?
445 sanaa

Nimi: Näätäpentu

02.12.2018 13:40
Pentutarhaan oli tullut uusi pentu, Ikuisuuspentu. En tiennyt hänestä sen enempää. Varjoklaanissa oli tapahtunut paljon. Minulle ja muille pennuille oli kerrottu jotakin sodasta ja Viiltoklaanista ja Metsäklaanista. En oikein ymmärtänyt sitä, mutta ei se minua haitannutkaan.
*Onneksi emo ja isä ovat parantajia. He eivät siis voi kuolla taistelussa*, ajattelin.
"Kanervakuu?" naukaisin naaralle joka makasi selkä minuun päin. Tuo kierähti ympäri ja katsoi minua kysyvästi.
"Niin Näätäpentu?" naaras kysyi minulta.
"Minulla on nälkä. Voisinko käydä hakemassa tuoresaaliskasasta jotain?" kysyin toiveikkaasti ja yritin katsoa Kanervakuuta mahdollisimman anovasti, jotta varmasti saisin hakea jotain hyvää.
"Mene vain. Ei sinun olisi tarvinnut edes kysyä", naaras naukui hymyillen. Hymyilin takaisin ja juoksin ulos suoraan tuoresaaliskasan luo. Tutin erilaisia eläimiä ja päädyin lopulta pieneen sammakkoon. En ollut ikinä ennen maistanut sammakkoa. Puraisin varovasti pienen palan sammakosta. Sammakon maku levisi suuhuni ja huomasin pitäväni siitä.
*Herkullista!* ajattelin ottaen jo toisen, hiukan isomman palan. Sammakko oli ollut todella pienikokoinen, sillä jaksoin syödä sen kokonaan. Se oli ollut minulle juuri sopivan kokoinen, sillä enää minulla ei ollut edes nälkä. Nousin ylös lipaisten samalla huuliani. Leirissä oli hiukan vähemmän kissoja, kuin tavallisesti, luultavasti sodan takia. En antanut sen häiritä vaan lähdin katsomaan mitä muut kissat touhusivat. Huomasin muutaman oppilaan leirin reunalla juttelemassa, mutta en mennyt heidän luokseen. Sitten huomasin Ikuisuuspennun juttelemassa Fasaanitassun kanssa. Istuin maahan ja jäin kuuntelemaan keskustelua. Harmikseni olin kuitenkin niin kaukana, että en kuullut kuin muutaman sanan. Pettyneenä nousin ylös ja astelin takaisin Pentutarhaan. Lysähdin pehmeälle sammalpedille.
"Minulla ei ole mitään tekemistä", valitin tylsistyneenä Kanervakuulle. Naaras katsoi minua.
"Mikset mene leikkimään muiden pentujen kanssa?" hän kysyi. Huokaisin. Kanervakuu ei selvästi tajunnut.
"Sekin on tylsää, Enkä edes tiedä missä kaikki ovat", jatkoin valittamista.
"No haluaisitko vaikka millaista on olla soturi?" Kanervakuu yllätti minut kysymyksellään. Nostin pääni maasta ja katsoin häntä todella hämmästyneesti.
"Mutta ethän sinä ole ikinä ollut soturi!" naukaisin hivenen järkyttyneenä. Kanervakuu naurahti.
"Olen ollut", tuo vastasi aloittaen kertomuksen soturielämästään.

//312 sanaa


Nimi: Fasaanitassu

02.12.2018 13:32
"Ikuisuuspentu muistathan, että Fasaanitassulla on myös oppilaan velvollisuuksia. Hän ei välttämättä kerkeä pelata nyt mitään sammalpalloa", Kanervakuu naukaisi Ikuisuuspennulle ystävällisesti ja väläytti minulle nopean hymyn ennen kuin kääntyi taas vaaleanruskean pennun puoleen, "tulehan Ikuisuuspentu jo takaisin pentutarhalle ja päästetään Fasaanitassu velvollisuuksiin."
Ikuisuuspentu jäi tuijottamaan minua ja ensimmäistä kertaa tunsin itseni todella vahvaksi. Tuo pentu vaikutti ihailevan minua, koska olin oppilas enkä pieni, hyödytön pentu. Röyhistin ylpeänä kellanpunaisia rintakarvojani ja puskin sitten hellästi Ikuisuuspentua pentutarhalle päin.
"Tule, kuulit Kanervakuun sanat. Minä voin viedä sinut pentutarhalle", naukaisin lempeällä äänensävyllä Ikuisuuspennulle ja lähdin kuljettamaan häntä pentutarhalle. Pienikokoinen naaraspentu tassutteli rinnallani vielä hieman hoiperrellen, olihan hän todella nuori pentu. Silitin varovaisesti ja mahdollisimman hellästi pentutarhan uusimman tulokkaan selkää. Kun saavuimme pentutarhalle, työnsin sammalverhot hitaasti sivuun ja sukelsin sitten pesään Ikuisuuspennun perässä.
"Fasaanitassu!" innokas hihkaisu kajahti pesässä ja kohotin kasvoni, kun tunnistin kissan jolle tuo ääni kuului. Pyypennun kellertävä hahmo syöksyi esiin Orkideapolun takaa ja naaraspentu jäi tuijottamaan minua innostuneena. Räpäytin ystävällisesti silmiäni Orkideapolun tyttärelle, hän oli ollut todella hyvä ystävä minulle pentuaikoinani. Onneksi pian hänestä tulisi oppilas ja pääsisin taas viettämään aikaa hänen kansssan.
"Hei, Pyypentu", tervehdin iloisena naarasta, "on mukava nähdä sinuakin. No, miten sinulla on mennyt?"

//Pyy?
//194 sanaa

Nimi: Ikuisuuspentu

02.12.2018 00:45
Nukuin pentutarhassa ja tassuni nykivät unesta, kunnes kuulin jonkun toisen kissan äänen.
"Huomenta pesään!" kuulin viereen kissan maukuvan.
Nimi oli ilmeisesti Fasaanitassu Orkideapolun puheesta päätellen. En olisi jaksanut vielä herätä vaan yritin nukahtaa uudelleen sammalpedille Kanervakuun viereen, mutta en malttanut, vaan halusin nähdä ihka oikean oppilaan. Venyttelin suu ammullaan niin, että valkoiset hampaat näkyivät.
"Voi, sinä olet oppilas. Olisinpa minäkin, niin ja olen Ikuisuuspentu. Sinä olet ilmeisesti Fasaanitassu. Minkälaista on olla oppilas. Hei sinähän voisit arvioida liikkeeni?" en odotellut vastausta vaan hyppäsin Kanervakuun vierestä eteenpäin ja pinkaisin pentutarhasta aukiolle. Keltaiset silmäni kiiluivat ja yritin vaania ryhdikkäästi. Hyppäsin vihertävän sammalpallon kimppuun ja kynsin sitä ruskeilla käpälillä.
"Murrrr nau", na´uin ja vilkaisin iloisesti kellanpunaiseen Fasaanitassuun. "Miten meni?" vingahdin Fasaanipennulle ja ravistin vaaleanruskeaa päätäni.
"Heh. Ja joo olen Fasaanitassu. Hauska tavata sinut Ikuisuuspentu", Fasaanitassu naukaisi minulle ja seurasi huvittuneena leiriaukiolle.
Fasaanitassu tapitti minun liikkeitäni huvittuneen oloisena ja vilkuili metsänvihreillä silmillään.
"Eiköhän liikkeet siitä, kun pääset oppilaaksi", kellanpunainen suurikokoinen Fasaanitassu totesi pilke silmäkulmassa.
Pingahdin eteenpäin vähän kömpelösti, mutta sinnikkäästi käpälilläni Fasaanitassun rinnalle. Katsahdin komeaan Fasaanitassuun ihaillen.

Pompin takaisin kohti Kanervakuuta ja vilkaisin kahteen kuningattareen kellertävillä silmilläni iloisesti.
"Hei Ikuisuustassu. Mitenkäs ulkona sujui? Näitkö Varjoklaanin leirin?" rusehtava Kanervakuu kysyi heilauttaen oikeaa korvaansa huvittuneena pennun poukkoiluille ja innolle.
" Kanervakuu ulkona sujui mainiosti ja Fasaanitassu on loistokissa. En nähnyt kaikkea, mutta aion nähdä!" hihkaisin ja jolkottelin heti takaisin kellanpunaisen Fasaanitassun tykö. Venyttelin suu auki autuaasti ja nuolaisin valkoista rintalaikkua. Silmäilin sinertävää taivasta kellertävillä silmilläni ja huokaisin. Ajatus soturiksi tulemisesta tuntui hassulta ja kaukaiselta. Oppisinko taistelemaan ja saalistamaan? Pitäisikö klaanitoverini minusta? Pudistelin päätäni ja suuntasin ajatukseni muualle.
" Kuule, minkälaista on taistella? Onko se helppoa?" maukaisin oppilaalle ystävällisesti ja uteliaasti.
Tuuli pörrötti ruskeaa turkkiani ja vilunväreet tuntui solakassa kehossani. Käänsin katseeni rusehtaviin tassuihini ja yritin ajatella jotain muuta, mutta väkisinkin mieleeni palasi ajatus kuka on oikea emoni. Tuhahdin typerille mietteilleni ja lähdin etsimään sammalpalloa.

" Hei katso Fasaanitassu, löysin sammalta. Voisimme pelata sammalpalloa!" naukaisin reippaasti ja letkautin korvaani kieltävälle vastaukselle.
" Ikuisuuspentu muistathan, että Fasaanitassulla on myös oppilaan velvollisuuksia. Hän ei välttämättä kerkeä pelata nyt mitään sammalpalloa", vaaleanruskea kasvattiemoni naukaisi ystävällisesti ja rauhallisesti. "Tulehan Ikuisuuspentu jo takaisin pentutarhalle ja päästetään Fasaanitassu velvollisuuksiin", hän jatkoi ja viittoi hännällään pentutarhalle päin.
Katsahdin haikeasti kellanpunaiseen Fasaanitassuun ja huiskutin vaaleaa häntääni reippaasti.

Nimi: Fasaanitassu

01.12.2018 23:06
Jäin tuijottamaan haastavat liekit metsänvihreissä silmissäni roihuten veljeäni, kun Valvehenki ilmoitti että olisi minun vuoroni hyökätä Haukkatassun kimppuun. Tuntui jotenkin todella oudolta taistella veljeäni vastaan, vaikka me emme käyttäneet kynsiä tai hampaita. Olin aivan varma, että jossakin vaiheessa tätä sotaa joutuisimme taistelutantereelle, joko hyökkäämään tai puolustamaan. Nyt ensimmäinen hyökkäys oli käynnissä ja kummatkin vanhempamme olivat lähteneet hyökkäykseen, olivathan he Varjoklaanin parhaimpia taistelijoita ja emoni oli varapäällikkö, joten automaattisesti hän oli aktiivisesti mukana näissä jutuissa. Minua vain pelotti, että he vahingoittuisivat vakavasti ja joutuisivat parantajan pesälle. Ravistelin kuitenkin nopeasti ajatukset pois mielestäni, kun muistin olevani taisteluharjoituksissa.
"Hyökkää, Fasaanitassu. Et saa epäröidä", vierelläni seisova Valvehenki kuiskasi korvaani. Vetäisin syvään henkeä ja syöksyin sitten Haukkatassua kohti, joka seurasi minua aivan kuin, nimensäkin mukaan, haukka. Kohtasin pelottomana veljeni meripihkaiset silmät ja sukelsin sitten maata pitkin veljeäni kohti. Pidin kuitenkin käpäläni lähellä ruumistani valmiusasennossa. Tekniikkani toimi, sillä kun Haukkatassu loikkasi sivulle väistöyrityksenä, iskin ruumiini sivuilla pysyneet käpälät maahan ja ponnistin veljeäni kohti. Sinertävänharmaa kolli ei osannut odottaa iskuani, joten onnistuin paiskautunaan suoraan hänen kylkeensä ja kahlitsemaan pienikokoisemman veljeni alleni. Haukkatassu murahti ärhääntyneenä ja onnistui potkaisemaan minut kauemmas pitkillä jaloillaan. Lensin monen hännänmitan päähän veljestäni, mutta onnistuin laskeutumaan sulavasti taistelutantereelle.
"Hieno liike, Fasaanitassu. Muista kuitenkin, että kun vihollinen jää allesi, sinun täytyy kahlita hänet niin että hän ei pääse potkaisemaan sinua pois päältä", Valvehenki naukaisi saavuttuaan luoksemme ja nyökäytti tyytyväisenä päätään, "Fasaanitassun harjoitukset ovatkin tässä, hänellä oli jo taisteluharjoitukset aikaisemmin. Me palaamme jo leiriin."
Hyvästelin Haukkatassun ja hänen mestarinsa, Varpusliidon - joka oli Rosmariiniputouksen paras ystävä ja kunnioitukseni ansainnut kissa - ja lähdin Valvehengen kanssa marssimaan leiriä kohti.

Kun palasimme leiriin, Valvehenki ilmoitti että minulla olisi loppupäivä vapaata ja lähti sitten juttelemaan emoni hyvän ystävän, Luomavirran, kanssa. Minä jäin seisomaan leiriaukiolle hetkeksi toimeettomana. Sitten muistin, että pentutarhaan oli saapunut uusi tulokas, Ikuisuuspentu. Hän oli Kanervakuun hoidossa, muuta en tiennytkään pennusta. Olin tahtonut käydä vilkaisemassa uutta tulokasta, mutta en ollut saanut aikaa siihen. Nyt minulla olikin täydellinen mahdollisuus, joten lähdin tassuttelemaan pentutarhalle.
"Huomenta pesään!" tervehdin iloisesti sukellettuani pentutarhaan. Kanervakuun ja Orkideapolun tutut kasvot kohtasivat minut ja soin kuningattarille ystävällisen hymyn.
"Fasaanitassu, sinä olet kasvanut hurjasti viime tapaamisen jälkeen!" Orkideapolku naukaisi ilahtuneena ja virnisti leikkisästi, "no, millaista on ollut oppilaana?"
"Aivan upeaa, Valvehenki on aivan upea mestari", hehkutin kuningattaren kumppania tyytyväinen hymy kasvoillani ja kallistin sitten hieman päätäni, "kuulin, että pentutarhassa on uusi tulokas. Saisinko tavata hänet?"
"Totta kai. Hän nukkuu parhaimmillaan, mutta uskon hänen heräävän pian", Orkideapolku naukaisi ja astui sitten sivuun, paljasten takanaan makaavan Kanervakuun. Vaaleanruskean kuningattaren kyljessä nukkui pieni, vaaleanruskea naaraspentu, jonka rinnassa oli todella pieni, mutta silmään helposti osuva luonnonvalkea laikku. Pentu - jonka nimi oli muistelmieni mukaan Ikuisuuspentu - oli todella kaunis ulkonäöltään ja näytti uinuessaan todella söpöltä. Ikuisuuspentua silmäillessäni aloin toivomaan, että minulla olisi itsekin onia pentuja. Tältäkö Rosmariiniputoukselta oli tuntunut, kun hän oli nähnyt minut ja Haukkatassun synnytyksen jälkeen? Jos olin oikeassa asian suhteen, minäkin tahtoisin pentuja joskus.

//Ikuisuus?
//473 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com