Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Varpusliito

18.11.2018 15:56
Istuin leiriaukion laidalla itsesäälissä rypien. Tuijotin suoraan eteenpäin mitään näkemättä. Kävin päässäni läpi uudelleen ja uudelleen sen kohtauksen, kun Liljahenkäys ilmoitti suhteestaan Sienikarvan kanssa ja suhteen loppumisesta kanssani. Liike pentutarhan suulla herätti minut muitoistani. Aivan kuin olisin nähnyt itseni pentuikäisenä vilistävän seikkailuun. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että olin todellakin nähnyt pennun. Katsottuani pentua hetken huomasin, että hänen värinsä muistuttivat omiani, mutta ne olivat toisin päin. Pennunkin silmät olivat kuitenkin vihreät. Tämä kaikki yhdessä sai vatsani kääntymään hetkeksi ympäri. Hän muistutti minua hätkähdyttävän paljon. Mielessäni kävi, voisiko pentu olla omani, mutta sitten muistin, että Sienikarvankin turkissa oli ruskeaa ja Liljahenkäyksen omassa harmaata. Huokaisin raskaasti, kun pentu suuntasi pienet, nopeat askelensa minua kohti. Yritin kuitenkin olla ystävällinen. Ei ollut tämän pennun vika, ettei hänen emonsa välittänytkään minusta niin palavasti kuin oli antanut ymmärtää. Pentu oli viaton.
“Hei. Mikä on sedän nimi? Oletko sinä Rosmariiniputous?” pentu piipitti pienellä, korkealla äänellään. Nämä sanat sulattivat sydämeni pentua kohtaan lopullisesti.
"Ei. En ole Rosmariiniputous", naukaisin lempeästi. "Olen Varpusliito ja Rosmariiniputous on paras ystäväni, tai enemmänkin kuin sisar. Sinä taidat olla Liljahenkäyksen pentu. Mikä sinun nimesi on?" kysyin pehmeästi pennulle hymyillen. Tuo pieni pentu oli vienyt hetkeksi mukanaan surun ja itsesäälin, mistä olin kiitollinen.

//198 sanaa
//Loiste?

Nimi: Näätäpentu

18.11.2018 13:54
Avasin silmäni hitaasti. Katselin ympärilleni ja huomasin makaavani Kanervakuun vieressä.
"Missä muut ovat?" kysyin naaraalta. Tämä kääntyi katsomaan minua.
"Varmaankin ulkona leikkimässä", Kanervakuu vastasi.
"Saanko minäkin mennä?" kysyin mahdollisen kiltin kuuloisena jotta varmasti pääsisin.
"Mene vain. Ei sinun tarvitse erikseen kysyä minulta lupaa", Kanervakuu hymyili. Tunsin kuinka hento puna levisi poskilleni.
*Miksi edes kysyin?* ajattelin nolona kömpien ulos Pentutarhasta. Siristelin silmiäni.
*Mikä tuo iso valopilkku tuolla ylhäällä on? Se melkein sokaisi minut!" ajattelin hiukan närkästyneenä. Kun olin tottunut valoon, tutkin ympärilleni. Huomasin, että paikassa missä olin, oli todella paljon kissoja.
*Tämäkö siis on minun kotini?* ajattelin tutkien paikkaa erityisen tarkasti painaen. Leiri näytti ihan valtavalta. Huomasin siskoni Loistepennun juttelemassa jonkun kissan kanssa. Katsoin heitä hetken, mutta sitten päätin yrittää tutustua johonkin kissaan. Näin edessäni valkoisen, ison kissan.
"Hei", naukaisin kissalle. Tuo kääntyi minuun päin.
"Hei?" valkoinen naaras kuulosti kysyvältä.
"Kuka sinä olet?" kysyin naaraalta. Tuo näytti edelleen hyvin hämmästyneeltä, mutta en välittänyt vaan tuijotin tuota tiukasti silmiin.
"Minä olen Luomavirta", Luomavirta naukaisi lopulta piinaavan hiljaisuuden jälkeen.
"Minun nimeni on Näätäpentu", naukaisin aika kovaan ääneen.
"Oliko sinulla mitään muuta asiaa?" Luomavirta naukui kuulostaen jo hieman tylsistyneeltä.
"Ei. Minä vain halusin tutustua muihin kissoihin", selitin naaraalle. Tuo huokaisi.
"Minun täytyy nyt mennä. Mene vaikka juttelemaan muiden pentujen kanssa", Luomavirta vastasi lähtien ripeästi pois.
*Hyvä on sitten. Minä menen juttelemaan muille pennuille*, ajattelin ja käännyin ympäri. Lähdin etsimään muita pentuja.

//226 sanaa
//Muut pennut?

Nimi: Minttutähti

18.11.2018 11:12
"Siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti", Rosmariiniputous naukui räpäyttäen meripihkaisia silmiään pieni itsevarma palo niissä. Nyökkäsin pieni tyytyväinen virne ilmeenäni. Rosmariiniputouksen ideat olivat hyviä ja kuten yleensäkin olimme samalla aaltopituudella ajatuksissamme.
"Olen samaa mieltä ajankohdan kanssa. Kuunhuippuna miltei jokainen on jo nukkumassa ja kuten Rosmariiniputous sanoikin kissat olisivat unenpöppöröisiä, eivätkä tajuaisi tilannetta heti ja se pelaisi meille lisää aikaa", selitin ja vilkaisin vuorollaan Viiltotähteen, Raepisaraan ja Rosmariiniputoukseen.
"Suurikokoiset ja voimakkaat kissat toki pärjäävät hyvin Myrskyklaanilaisia vastaan, mutta mielestäni meidän tulisi ottaa myös näön vuoksi pienempiä ja vikkelämpiäkin kissoja, sillä silloin saamme heidät näkemään oman ylivoimamme. Joskus vastustajan voi jo voittaa pelkällä kissojen määrällä", nau'uin tyynesti ja tasaisesti. Ennen kokoontumiseen lähtöä olin saanut uutisen Tihkutähden ylösnoususta. Kolli oli kuitenkin pettyneenä kertonut, että hän olisi enää vain Tihkuturkki. Entisen kumppanini silmiin katsoessani, en ollut tuntenut enää sitä paloa, joka sydämessäni oli ennen ollut. Nyt oli vain tyhjyys. Minua kuvotti se miten harmaa kolli käyttäytyi muita kohtaan, jopa omaa poikaansa kohtaan. Ja se oli tehnyt selväksi mitä minä tunsin, sillä Kettuaskelesta oli tullut entistä tärkeämpi minulle ajan myötä, sillä minulla ei ollut perheessäni enää muita. Tai olihan Kyyhkylento, mutta se oli eri asia.
"Nyt mielelläni kuulisin teidän ehdotuksianne", naukaisin silmissäni jonkinlainen luottamus kiiltäen.

//Viilto? Rosma? Rae?
202 sanaa

Nimi: Haukkapentu

17.11.2018 16:35
Juuri ennen hirviötä joku muu osui minuun. Joku, joka kiskaisi minut sivuun hirviön tieltä ulvaisun säestämänä. Kierin tämän jonkun kanssa yli sen kovan, inhottavan pinnan ja tömähdimme pehmeälle pientareelle sen toisella puolella.
Avasin silmäni, jotka olin puristanut umpeen ja näin edessäni Sienikarvan vihreät silmät ja vaaleanruskean turkin peittämät kasvot.
Hän kyseli minulta, olinko kunnossa ja mihin sattui ja kykeninkö nousemaan ylös. Minä räpyttelin hetken silmiäni pöllämystyneenä siitä, mitä oli tapahtunut. Sitten kiepahdin ketterästi jaloilleni, vaikka kehoani kolottikin sieltä täältä. Sienikarva näytti helpottuneelta, koska kykenin liikkumaan normaalisti. Minä kuitenkin huomasin, että kolli roikotti vasenta takajalkaansa oudosti. Ja siinä oli verta.
"Sinun jalkasi", töksäytin typeränä.
"Hirviö osui siihen, mutta minä pärjään kyllä", kolli valehteli, sillä hänen jalkansa aiheuttama kipu vääristi parantajan kasvoja.
"Sattuuko sinua jonnekin?" hän kysyi minulta uudelleen.
"Ei hirveästi. Vähän johonkin, mutta ei se haittaa. Meidän täytyy mennä leiriin, eikö vain? Seikkailu on ohi", huokaisin.
"Mitä sinä edes teit täällä?" hän kysyi minulta ja nilkutti samalla lähemmäs sen ihme jutun reunaa.
Vilkaisin, ettei toisia hirviöitä lähestynyt, mutta pinta näytti nyt jälleen vaarattomalta.
"Minä tahdoin seikkailla. Emo ei antanut tehdä sitä leirissä, joten minä.. karkasin", kohautin lapojani kuin kuitaten koko karkumatkani sillä.
"Sinä meinasit kuolla. Sinun pitäisi tajuta, että leiristä ei saa lähteä, varsinkaan ilman valvontaa", Sienikarva katsoi minuun ankarasti, mutta irvisti sitten jälleen kivusta.
"No, Rosmariiniputous saa hoitaa läksytyksen puolestani. Meidän täytyy palata leiriin ja vähän äkkiä", kolli vilkaisi taaksemme.
"Mikä tämä outo haju on?" minä kysyin.
"Ai ukkospolun haju?" Sienikarva kohotti kulmiaan, mutta lähti samalla nilkuttamaan takaisin kohti leiriä, haisevan pinnan ylitse.
"Onko tämä ukkospolku?" kysyin ja kosketin tassullani pintaa.
"On", parantaja totesi ykskantaan ja jatkoi nilkuttamistaan, joten minun oli pakko seurata häntä.
"Mutta en minä tarkoita tämän.. ukkospolun hajua. Vaan tuota, mikä haisi tuolla", heilautin häntääni kohti paikkaa, johon olimme lentäneet yhdessä Sienikarvan pelastuksen jälkeen.
"Ai. Myrskyklaanin haju. Pyörimme vahingossa heidän reviirilleen saakka, ja siksi meidän pitää kiireesti palata omalle reviirillemme. Ala tulla", Sienikarva sanoi ja nilkutti vaikean näköisesti pois ukkospolulta.
Seurasin häntä jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Kollin jalka vuoti verta, jota tipahteli varvikkoon. Vilkuilin parantajaa hiukan huolestuneena, mutta mitäpä minä olisin voinut tehdä.
Säikähdykseni hirviön takia oli jo laantunut, sillä jostakin syystä vanhemman kissan läsnäolo toi turvallisuuden tunnetta. Silti minua harmitti, että piti palata leiriin emon vihan luokse. Nakkelin niskojani turhautuneena koko hitaasti taittuvan matkan, sillä minun väsyneet jalkani eivät jaksaneet enää kovin paljon ja Sienikarva joutui nilkuttamaan ja lähestulkoon raahaamaan itsensä leiriin saakka. En olisi osannut takaisin leiriin itse - sen tajusin, kun seurasin Sienikarvaa, joka tuntui tietävän reitin. Itse olisin mennyt ihan vääriin paikkoihin.
Ravistelin turkkiani, jota kivisti sieltä täältä. Olin naarmuttanut itseäni hiukan pyöriessämme pois hirviön tieltä, ja siksi kehossani oli ruhjeita. En kuitenkaan välittänyt niistä, minä en saanut järkkyä pikkuisen kivun takia.
Lopulta saavuimme leiriin, ja Sienikarva vilkaisi minua juuri ennen pujahtamistaan sisään leiriin.
"Tule käymään vielä parantajan pesällä, niin tarkistetaan nuo ruhjeesi", hän sanoi ja nilkutti sitten kivusta irvistellen sisään leiriin.
"Sinun jalkasi pitää hoitaa ensin", minä väitin vastaan mumisten hiljaa, mutta seurasin sitten Sienikarvaa kohti parantajan pesää toivoen, ettei emo ollut juuri nyt paikalla.
Huomasin, ettei parantajan jalka oikeastaan kiinnostanut minua, tai se, että kuolisiko hän siihen, tai voisiko hän enää koskaan kävellä normaalisti - olinkohan minä ihan tunteeton? Tajusin kuitenkin sen, että hänen jalkansa kaipasi nopeampaa hoitoa kuin minun muutamat naarmuni.

//Sieni?
//539 sanaa

Nimi: Loistepentu

17.11.2018 16:01
“Loistepentu, on jo aika palata takaisin pentutarhalle.” Siirsin katseeni emoni meripihkaisiin silmiin. Hän kyyristyi tasolleni ja nuolaisi pikaisesti poskeani. “Kanervakuu ja Orkideapolku huolestuvat varmasti tajutessaan sinun kadonneen”, emo maukui ja tarttui hellästi kiinni hampaillansa löysemmästä niskanahastani.
“Mutta Loistepentu haluaa vielä leikkiä Fasaanipennun, Pyypennun ja Turvepennun kanssa!” protestoin ja yritin pyristellä itseni irti naaraan otteesta.
“Ehkä myöhemmin, mutta nyt sinun on palattava pentutarhalle veljiesi luo”, emo sanoi tiukasti ja työntyi ulos pesästä. Purin huultani turhautuneena. Miksi emon piti olla niin iso ja vahva ja minun taas pieni ja heikko? Se ei todellakaan ollut reilua!
Yhtäkkiä emo pysähtyi. Tunsin hänen lihastensa kiristyvän. Katsahdin uteliaana siihen suuntaan, mihin emon kuono oli kääntynyt. Kallistin kysyvästi päätäni, kun näin vain suuren tummanharmaan kollin, jonka turkissa oli paljon valkoisia täpliä.
“Kuka tuo on? Onko se emon ystävä?” tiedustelin varovasti emolta, joka tuoksui hassulta. Pelkäsikö hän tuota kissaa? Eihän emo pelännyt ketään tai mitään! Emo oli superkissa! 
“Ei mitään hätää, kultaseni”, emo sanoi pingottuneella äänellä ja lähti marssimaan pentutarhalle päin hyvin, hyvin kankein askelin. Kurtistin kulmiani edelleen ihmeissäni emon oudosta käytöksestä, mutta annoin asian olla ja keskityin olennaiseen.
“Siinähän sinä olet!” Orkideapolun helpottunut nauku kuului pesän perältä. Kellertävän oranssi naaras nousi seisomaan ja kiiruhti meitä vastaan.
“Hän oli minun seurassani klaaninvanhimpien pesällä”, emo sanoi Orkideapolulle laskettuaan minut ensin alas. Taapersin Kanervakuun luo, joka pesi parasta aikaa Näätäpentua. Kollipentu oli lähes puoliunessa ja näytti siltä, että hän olisi voinut nukahtaa hetkenä minä hyvänsä.
“Nukkuvatko veljet, nukkuvatko?” kysyin Kanervakuulta, joka keskeytti Näätäpennun turkin siistimisen ja nosti meripihkaisen katseensa veljestäni minuun.
“Melkein”, kuningatar vastasi. “Väsyttääkö sinua?”
“Ei, Loistepentua ei väsytä”, sanoin reippaasti. “Loistepentu nakkeli sammalpalloa Fasaanipennun kanssa! Ja Pyypentu ja Turvepentukin tulivat nakkelemaan sammalpalloa Loistepennun ja Fasaanipennun kanssa! Mutta sitten emo tuli ja toi Loistepennun takaisin pentutarhaan”, kerroin tohkeissani. Enää edes se, että emo oli palauttanut minut takaisin veljeni luo pentutarhaan, ei harmittanut minua.
“Vai niin, sepä kuulostaa lystiltä”, kilpikonnakuvioinen naaras hymähti ja laski sitten katseensa takaisin Näätäpentuun, jonka pää nuokkui hieman. “No niin, pikku soturi, on aika ottaa pienet torkut”, hän kehräsi matalalla, hassusti sointuvalla äänellään ja siirsi Näätäpennun nukkumaan Pyökkipennun viereen. Silmäilin veljiäni mietteliäänä. En halunnut vielä nokosille. Katseeni lipui vaistomaisesti pentutarhan suuaukolle, jonka lähistöllä Orkideapolku keskusteli emon kanssa. Ovela virne hiipi kasvoilleni, kun lähdin tassuttamaan suuaukkoa kohti mahdollisimmaan huomaamattomasti. Pujahdin emon ja kellertävän oranssin kuningattaren ohitse nopeasti kuin salama ja kipitin aukiolle.
Katselin ympärilleni haltioituneena. Kaikki täällä oli monin kerroin isompaa kuin pentutarhassa. Veljien pitäisi totisesti nähdä tämä!
Huomioni kiinnittyi vaaleanharmaaseen kolliin, jonka turkkia halkoivat vaaleanruskeat raidat. Hän istuskeli aukion laitamilla ja tiiraili minuun päin vihreät silmät viiruiksi kavenneina. Kallistin pienesti päätäni ja lähdin tassuttamaan raidallista kollia kohti uteliaana.
“Hei”, tervehdin päästyäni kissan luokse. “Mikä on sedän nimi? Oletko sinä Rosmariiniputous?”

//Varpunen?
//444 sanaa.

Nimi: Rosmariiniputous

17.11.2018 13:22
Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin.
"Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös.
"Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?"
"Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti."
Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin.

Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua.
"Rosmariiniputous? Sisko?"
Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko.
"Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni.
"Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?"
Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt!
"Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen.
"Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten."
"Tässä minä olen."
Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen.
"Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti.

//skip

"Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme.
"Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös."
"Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?"

//Minttu? Viilto? Rae?
//878 sanaa

Nimi: Sienikarva

17.11.2018 12:40
Yrttien keräämisestä oli tullut näin lehtisateen aikaan jokapäiväinen tapa. Juuri nytkin kävelin Ukkospolun läheisyydessä ja katselin ympärilleni yrttien varalta. Olin painanut mieleeni jo pari hyvää paikkaa, jossa oli yrttejä. En ottanut niitä mukaani, sillä se vaikeuttaisi kulkemista eteenpäin ja ympäristön tarkkailua.
Minua ahdisti se, että Minttutähti oli luvannut Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla. Jälleen pahuus valtaisi klaanimme, vaikka Minttutähti oli vakuuttanut, että olisimme yhä hyviä, vaikka taistelemmekin tällä puolella. Hänen mukaansa olemme Kuolonklaanin rinnalla vain siksi, että se takaa meille parhaan mahdollisen tulevaisuuden. Hänen mielestään Kuolonklaanin voitto on varma. Tavallaan toivon meidän voittavan, mutta silloin muut klaanit joutuisivat kärsimään Viiltotähden kynsissä. Mutta jos Varjoklaani häviäisi Kuolonklaanin rinnalla, klaanimme olisi tuhoon tuomittu. Kaikki vihaisivat meitä, emmekä me takuulla voisi jatkaa elämäämme normaaliin tapaan.
Olin aivan ajatuksissani, mutta yhtäkkiä säpsähdin kuullessani huudon:
"Apua!" Vaistomaisesti aloin etsiä huudon tulosuuntaa. Samassa huomasin ukkospolulla seisovan pienen kissan. Hetkessä tunnistin hänet Rosmariiniputouksen pojaksi, Haukkapennuksi. Sydämenlyönnin ajan epäröin, jonka jälkeen syöksyin kohti ukkospolkua. Hirviö lähestyi kovaa vauhtia pientä pentua, joka oli niin kauhuissaan, ettei kyennyt liikkumaan. Loikkasin ukkspolun mustalle pinnalle ja vauhdissa sain tartuttua pennun siniharmaaseen turkkiin kiinni. Riuhtaisin pennun mukanani ja onnistuimme välttymään hirviön alle liiskautumisen aivan juuri ja juuri. Hirviön leuka osui kuitenkin vasempaan takajalkaani ja sai minut parahtamaan kivusta. Kierin pentu hampaissani ukkospolun toiselle puolelle Myrskyklaanin reviirille. Vaikka kipu takajalassani oli suunnaton, nousin ylös ja tarkistin nopeasti pennun voinnin. Haukkapennun raidallisessa turkissa oli ruhjeita, mutta hän näytti olevan muuten kunnossa.
"Oletko kunnossa? Pystytkö nousemaan ylös? Sattuuko johonkin?" latelin kysymyksiä pennulle. Samaan aikaan nousin itse seisomaan. Painon laskeminen jalalle ei tullut kuuloonkaan. Kipu oli aivan liian suunnaton. Irvistin ja odotin pennun vastauksia. Haukkapentu tuntui yhä olevan hieman paniikissa juuri tapahtuneesta.

//Haukka?
// 274 sanaa

Nimi: Kettuaskel

17.11.2018 10:55
"Miten pärjäsin?" Lehmustassu kysyi hengitystään tasaten. Omakin hengitykseni oli nopeaa ja jalkani tuntuivat vähän helliltä kaiken tämän harjoittelun jälkeen. Kasvoilleni karehti tyytyväinen ilme, jonka pystyi päättelemään ylpeistä sähkönsinisistä silmistäni. Kuten sanottiin, silmät olivat sielun peili.
"Et ollut hyvä, vaan erittäin hyvä. Olen ylpeä sinusta Lehmustassu!" naukaisin rohkaisevasti nuorelle naaraalle ja tassutin tämän luokse puskemaan tämän lapaa, "Nyt olet ansainnut leposi. Minä tulen hakemaan sinut sitten kun meidän ryhmämme vuoro on pentutarhan luona." Lehmustassu nyökkäsi silmät innostuksesta ja tyytyväisyydestä säkenöiden. Väläytin oppilaalle vielä tutun hymyni ja lähdin tassuttamaan pois aukiolta hännälläni kissaa perääni viittoen. Lehmustassun koulutus eteni hyvin, pian voisin kysyä Rosmariiniputoukselta, että saisinko järjestää oppilaalle hänen soturiarviointinsa.

Kun saavuimme leiriin Lehmustassu otti suuntansa oitis kohti oppilaiden pesää kun taas minä kaarroin tuoresaaliskasan luokse. Riistaa oli erittäin vähän ja pelkäsin sitä mitä lehtikato toisi tullessaan. Valikoin kasasta kaikista pienimmän hiiren, sillä en halunnut muiden kärsivän nälästä itseni sijasta. Kannoin jyrsijän hieman sivummalle leiriin ja aloin haukata sitkeitä lihan paloja suuhuni. Olin miltei tukehtua lihanpalaseen, sillä ihan kuin olisin nähnyt leirin varjoissa vaarallisen tutut sähkönsiniset silmät. Kuitenkin hetken katseltuani en enää nähnyt mitään. Naureskelin itselleni sitä kuinka tyhmältä minusta tuntui, kolli jolle näkemäni silmät tuntuivat kuuluvan oli kuollut jo kauan sitten. Kuitenkin olin varma ettei kellään muulla klaanissamme ollut samanlaista katsetta - tietenkin itseäni lukuunottamatta. Olisiko se voinut olla Mäyräraita? *No niin Kettuaskel, älä anna mielikuvituksesi laukata!* Nielaisin hiiren viimeisetkin palat ja hautasin tähteet maahan, hiekan sileäksi tasoittaen. Sen jälkeen asetuin pienelle kerälle varjoihin ja suljin silmäni, nyt olisi aika levätä hetki.
Hetken päästä minut valtasi kuitenkin levoron tunne, joka esti lepäämisen. Pian huomasin syyn aiheuttajat, kaksi Kuolonklaanilaista oli tullut vierailulle ja huomasin kuinka Minttutähti talutti heitä Rosmariiniputouksen kanssa kohti päällikön pesää. *Mitäköhän asiaa noillakin kahdella oli?* Kohautin lapojani ja venyttelin makeaati, sen jälkeen lähdin suuntaamaan kohti aoturien pesän edessä istuskelevaa Valvehenkeä, jonka siniharmaa turkki melkein kuin hohti ouhatudestaan auringon valossa.
"Päivää rakas ystävä", sanoin sarkastisella äänellä astellessani kollin viereen. Valvehenki kohotti kulmiaan hienostineesti ja naukaisi:
"Päivää arvon herra." Purskahdin nauruun ja niin teki Valvehenkikin. Hetken päästä kuitenkin ilmeeni vakavoitui kun kysyin:
"Tiedätkö mitä nuo Kuolonklaanilaiset tekevät täällä?" Vilkaisin Minttutähden pesän suuntaan, josta juuri Kuolonklaanin entinen päällikkö Raepisara tassutteli ulos.
"He ovat varmaan tulleet auttamaan meitä öentutarhan korjauksessa", ystäväni töksäytti vitsailevasti. Tönäisin häntä kovakouraisesti pilke silmäkulmassani. Ennen kuin ehdimme jutella sen enmpää kuulin Rosmariiniputouksen naukuvan päiväryhmän kissoille siitä, kuinka heidän vuoronsa päättyisi nyt. Nyökkäsin nopeasti hyvästeiksi kollille ja lähdin noutamaan Lehmustassua oppilaiden pesästä. Pian hopeanharmaa naaras hiilenmustin pilkuin tassutti rinnallani kohti klaanimme varapäällikköä. Sirrisiipi ja Luomavirta olivat jo saapuneet paikalle.
"No niin, koko ryhmä on koossa. Hyvä. Sirrisiipi ja Luomavirta te voitte lähteä hakemaan leirin uökopuolelta rakennusmateriaaleja, sillä aikaa kun Lehmustassu ja Kettuaskel punojat pesän seinää. Siirry sinä Lehmustassu tuonne taakse, sillä taistelu pesässä aiheutti sinnekkin pienen reiän. Siellä pitäisi olla Havutassun jäljiltä vielä oksia. Kettuaskel sinä voit sillä aikaa korjata tätä suurempaa reikää", varapäällikkö ohjeisti. Pidin niin kovin siitä miten Rosmariiniputous osasi olla juuri oikein roolissaan, hän oli niin johtajaluontoinen. Kaikki kissat alkoivat toimiin myls minä. Olin sanonut Lehmustassulle, että jos naaralle tulisi ongelma muistaisi pyytää apua. Nyt käännyin luonnonvalkean kumppanini puoleen samalla kun punoin pesän seinämää.
"Miten päiväsi on mennyt?" kysyin hymyillen samalla kuitenkin pahaenteinen tunne tuntui vaanivan ympärillämme. Jonkin oli pakko olla vialla. Rosmariiniputous alkoi änkyttää ja käännyin katsomaan naarasta ja huomasin tämän kauhusta laajenneet pupillit. Kun katsoin tarkemmin huomasin, ettei hän katsonut minua vaan ohitseni. Käännyin ympäri ja näin auuren harmaan kollin tummemmilla pilkuilla - ja valitettavasti sähkönsinisllä silmillä. Karvani nousivat pystyyn.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" kolli maukui selkäpiitä karmivalla äänellään, jota en ollut kaivannut.

//Rosma?
587 sanaa

Nimi: Auroora

17.11.2018 09:35
Hukkapentu: 30kp!

Pyypentu: 79kp!

Turvepentu: 52kp!

Kettuaskel: 71kp!

Lehmustassu: 25kp!

Rosmariiniputous: 127kp!

Haukkapentu: 73kp!

Sienikarva: 19kp

Varpusliito: 27kp!

Liljahenkäys: 116kp!

Fasaanipentu: 51kp!

Minttutähti: 80kp!

Näätäpentu: 5kp

Loistepentu: 53kp!

Nimi: Varpusliito

16.11.2018 21:27
Tuijotin eteenpäin ja kuuntelin vierelläni supisevaa kuolonklaanilaista. Hän vaikutti hyvin nuorelta ja silti hänen ajatuksensa pyörivät koston, kidutuksen ja tappamisen ympärillä. Hänen emonsa oli kuollut. Epäreilua, että noin nuori oli joutunut luopumaan niin paljosta, mutta sitähän elämä oli. Epäreilua ja täynnä pettymyksiä. Siksi en sanonut olevani pahoillani. Tämä tekisi naaraasta vain voimakkaamman. Se teki hänestä kuolonklaanilaisen.
"Sota tosiaan on loistava tilaisuus purkaa tunteita", sihahdin hampaideni välistä. Naaras katsoi minua hämmästyneenä vihreillä silmillään. "Se, että olen Varjoklaanista enkä Kuolonklaanista ei tarkoita ettenkö olisi kokenut tuskaa ja kostonhimoa", nau'uin välinpitämättömästi. Sen sanottuani huomasin Viiltotähden sanoneen jotain merkiksi lähteä liikkeelle ja hiivin ulos pensaasta vaitonaisena. Katselin tapahtumia tyhjä ilme kasvoillani. Kun jokiklaanilaisnaaras kävi ylimieliseksi, kuolonklaanilaisnaaras vieressäni tuntui jännittyvän. Hän hillitsi itsensä, vaikka näytti siltä kuin hän olisi kovasti halunnut hyökätä kissan kimppuun. Muistin hänen sanansa emostaan. Tietenkin hän halusi hyökätä.
"Tuollaisia jokiklaanilaiset ovat. Aina puhumassa ja tekemässä, mutta eivät koskaan ajattele", hän sihahti. Äkkiä eräs kuolonklaanilainen asteli jokiklaanilaisen luo. Salamannopeasti kuolonklaanilaisnaaras raapaisi toisen naaraan kasvoja ja ne kostuivat verestä. Nuorempi naaras vierelläni mourusi hyväksyvästi. Hänen mielestään tämä oli tosiaan oikein. Naaras alkoi pelottaa minua. Hänen mielensä oli tulehtunut, täynnä myrkkyä, joka heijastui jo hänen silmistäänkin. Hivuttauduin hieman kauemmas kissasta.

//196 sanaa

Nimi: Minttutähti

16.11.2018 19:44
Viiltotähti oli lähtenyt hetki sitten Raepisaran kanssa pois leiristämme. Alkoi jo hämärtää mikä meinasi sitä, että meidän tulisi alkaa valmistautua kokoontumiseen lähtöön aivan pian, mutta ensin minun tulisi ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät, joka tällä kertaa olisi koko klaani lukuun ottamatta paria kissaa, jotka jäisivät pitämään huolta leiristä. Työnnyin ulos pesästäni ja tähyilin luonnonvalkean varapäällikköni perään, jonka pian paikansin pentutarhan luota ohjastamassa työryhmää, joka oli puolestaan vaihtunut iltaryhmäksi. Vedin henkeäni raskaasti, sillä asia jonka kertoisin klaanille saattaisi olla joillekin hyvin paljon erilaisia tunteita herättävä. Minun pitäisi kuitenkin erityisesti painottaa sitä , että klaanimme ei taistellut Pimeyden metsän puolella, eikä se ollut ajautumassa uudestaan Tihkutähden aikaisille raiteilleen. Loikin nopeasti klaanikiven juurelle ja ponkaisin korkean kiven pienelle kielekkeelle, jonka kautta kiven huipulle. Kissat vilkuilivat kokoontumisaukiolle päin ja alkoivat supista keskenään. Ihastelin hetken aikaa leirimaisemaa, joka värjäytyi oranssiksi laskevan auringon säteiden takia. Venyttelin selkääni kaartaen ja päästin tyytyväisenä tuhahduksen, tiesin että Varjoklaani oli valinnut paremman puolen. Kuolonklaanilaiset eivät olleet pelkästään hyviä taistelijoita tai älykkäitä vaan heissä oli myös sitä sisua, jota löytyi Varjoklaanista. Kuolonklaanilaiset olivat arvokkaita eivätkä antaneet muiden lytätä itseään, sellaista minä arvostin.
"Saapukoon jokainen oma riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle kokoukseen!" kajautin kutsuhuudon kovaäänisesti ja itsevarmasti ilmoille. Kissat luulivat tämän olevan normaali kokous, jossa kerroin kokoontumiseen lähtijät, mutta eipä vain ollut. Nyt olisi aika paljastaa klaanille se, minä olin jo jonkin aika pitänyt heiltä kaikilta salassa - jopa Rosmariiniputoukselta. Kun kissojenvärikirjo oli hiljennyt tiesin aloittaa puhumisen.
"Tänä yönä on kokoontuminen kuten tiedätte, mutta se ei ole aivan tavallinen kokoontuminen minkään klaanin osalta", naukaisin Varjoklaanin kissoja silmäillen. Ilmassa kuului ihmettelevä kohahdus ja kissat puhkesivat puhumaan ilmassa jännittyneisyyden sähkö kipinöiden. Kuulin kuinka Susitassu naukui kovaäänisesti Ikituulelle näin:
"Jos siellä on kerran jotain niin erikoista, haluan mukaan." Koko klaani hiljeni odottamaan jatkoa sanoihin, jotka olin äsken lausunut. Nostin korvani valppaasti pystyyn.
"Ei kannata huolehtia siitä Susitassu, kaikki te pääsette mukaan!" naukaisin tyynesti, "Paitsi valitettavasti minun on jätettävä kuitenkin muutama kissa vartioimaan leiriä." Epävarma mumina kantautui aukiolta, nostin häntääni hiljaisuuden merkiksi.
"Nimittäin sota on tulossa ja Varjoklaani taistelee Kuolonklaanin rinnalla, klaaniemme yhteisnimitys on Viiltoklaani ja tästä lähin olemme osa sitä. Älkää huoliko, emme taistele Pimeyden metsän puolesta vaan klaanimme. Jos joku ei kannata suunnitelmia on hänellä oikeus jättää klaani ja vaihtaa puolta, mutta tietäkää paluuta takaisin ei ole. Klaanillemme on myös suotu oikeus saalistaa Kuolonklaanin reviirillä tiettyjen rajojen mukaisesti vähäisen riistatilanteemme vuoksi", naukaisin terävästi ja pyöreitä korviani hieman luimistaen. Toivoin, että klaani tiesi välittäväni heistä, enkä olisi koskaan halunnut kenenkään lähtevän.
"Leiristä vastuun saa Risasiipi ja hänen kanssaan kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen lisäksi jää Punaviilto ja Kyyhkylento. Toivon todella, ettei kukaan jätä Varjoklaania, mutta anna teille vallan omaan päätöksiinne. Enemmän aiheesta kuulette kokoontumisessa. Klaanikokous on päättynyt", ilmoitin itsevarmasti klaanille nyökäten. Sen jälkeen loikin alas kiveltä Rosmariiniputouksen luokse.
"Klaani tukee minua. Ainakin suurin osa, näin sen heidän ilmeistään", naukaisin ääni jännittyneisyydestä väristen. En tiennyt olinko lausunut sanat vain siksi, että koitin uskotella sitä itselleni. Rosmariiniputous nyökkäsi minulle rohkaisevasti.
"Tietenkin se tukee sinua, olet heidän päällikkönsä", luonnonvalkea naaras naukui, vaikken tiennyt uskoiko naaras omia sanojaan. Tilanne oli vielä vähän auki klaanin kesken, mutta tiesin sisimmässäni että klaanimme tulisi selviämään selviämään tästä - kokonaisena. En ehtinyt puhua Rosmariiniputouksen kanssa se enempää, sillä minun piti mennä juttelemaan Kyyhkylennolle, sillä tiesin hänen ottavan uutisen raskaasti. Naaras aina ylireagoi, joka olikin yksi syy siihen, että jätin hänet leiriin.
Viiltotähti oli juuri kertonut klaaneille sodasta ja olin tyytyväinen siihen, että kolli oli maininnut sen, että emme taistelleet Pimeyden metsän puolesta. Osa varjoklaanilaista oli asettunut aukion reunoille Kuolonklaanilaisten kanssa kuten oli sovittukin. Kuului kauhistuneita huudahduksia sekä hämmentynyttä supinaa. Viiltotähden sanat olivat aiheuttaneet jokaisessa kissassa oman reaktionsa ja tunnemyrskynsä. Minusta tuntui hyvältä seistä täällä Viiltotähden kanssa ja tietenkin ylivoiman.

//Rosma? Joku?
599 sanaa. Edellisen saa poistaa sen laadulle kävi jotai xd

Nimi: Loistepentu

16.11.2018 16:13
“Ota koppi!” Seurasin katseellani ilman halki liitävää sammalmyttyä, joka lähestyi minua suorastaan päätä huimaavaa vauhtia. Kynteni liukuivat vaistomaisesti ulos ja lihakseni jännittyivät valmiina loikkaamaan saaliin kimppuun. Kun sammalpallo oli kohdallani ponnistin takajaloillani ylöspäin ja onnistuin saamaan otteen pallosta kynsilläni, jonka jälkeen mätkähdin maahan rähmälleni.
“Hieno hyppy, Loistepentu!” Fasaanipentu kehui tohkeissaan ja auttoi minut ylös. Vilkaisin kolliin kiitollisena ja ravistelin sitten kynsiini takertuneen sammalpallon - joka tosin oli enää pelkkä epämääräinen mytty - irti.
“Loistepentu osaa”, sanoin ylpeänä suorituksestani ja korjasin hieman ryhtiäni näyttääkseni edes vähän isommalta minua runsaasti suuremman Fasaanipennun rinnalla. Kallistin pienesti päätäni ja katsoin kollipennun metsänvihreisiin silmiin uteliaana. Hän siis oli siskopuoleni poika. Aika hassu sattuma.
“Hei, voimmeko mekin tulla mukaan?” Pienikokoinen kellertävä naaras kipitti luoksemme suurempi raidallinen kolli kintereillään seuraten. Nämä kaksi olivat taatusti Hukkapennun sisaruksia, sillä heillä oli niin samanlainen ominaistuoksu tummanharmaan kollipennun kanssa, johon olin viime yönä tutustunut pentutarhaksi kutsulla pesällä.
“Totta kai!” Fasaanipentu maukui kääntyen sitten katsomaan minuun. “Vai mitä sanot, Loistepentu?”
“Kaksi pikkukissaa voi tulla mukaan!” annoin suostumukseni.
“Hienoa”, Fasaanipentu hymähti. “Eiköhän sitten aloiteta.”
“Odota!” raidallinen kollipentu, joka oli tähän asti pysytellyt hiljaa, avasi nyt suunsa. “Tietääkö hän vielä meidän nimiämme?”
“Aivan, totta. Ei taida tietää”, Fasaanipentu sanoi mietteliäänä ja laski sitten häntänsä kollin lavalle:
“Loistepentu, tämä tässä on Turvepentu.” Sen jälkeen hän käänsi katseensa tabby-kuvioiseen naaraaseen. “Tuo taas on Pyypentu, Turvepennun sisko.”
Painettuani kaksikon nimet muistiin nyökäytin nopeasti päätäni. “Loistepentu muistaa nyt”, sanoin ja annoin katseeni valua pesän lattialla lojuvaan rähjäiseen sammalpalloon. “Miten sammalpalloa pelataan? Nakellaanko sitä vain? Aivan kuten Fasaanipentu nakkasi sammalpallon Loistepennulle?” kysyin uteliaana.

//Paikalla olijat?
//252 sanaa.

Nimi: Pyypentu

16.11.2018 15:50
Kun olimme tehneet tilannepäivityksen jokaisen klaaninvanhimman hyvinvoinnista, Liljahenkäys tuli kysymään, miten meillä sujui.
’’Hyvin’’, Turvepentu vastasi pirteästi. Hän oli onnekseni ottanut tehtäväkseen hoitaa suurimman osan puhumisesta. Klaaninvanhimpien pesässä oli niin paljon uusia kissoja, että kieleni meni ihan solmuun. Kun olin joutunut kysymään Meripihkaraidan voinnista, olinkin vahingossa selittänyt pitkän tarinan siitä, kuinka kettu oli hyökännyt pentutarhaan ja puraissut häntäni poikki. Valkoinen naaras oli onneksi vain naurahtanut ja vastannut kysymykseen puolestani. Sain tietää, että hän oli klaanin vanhin kissa, vaikkakaan ei hän minun mielestäni näyttänyt siltä.
’’Arvelinkin, että teihin voi luottaa. Kiitos, olette tehnyt minulle suuren palveluksen.’’ Liljahenkäyksen lempeä hymy sai minut tuntemaan lämpöä rinnassani. Olin iloinen, että sain autettua häntä ja klaaninvanhimpia. Kun vilkaisin Turvepentua, näin hänenkin pörhistävän rintaansa ylpeänä. En malttanut odottaa sitä hetkeä, kun seison klaanimme päällikön Minttutähden edessä ja saan oppilasnimeni. Silloin voin varmasti auttaa Varjoklaania vielä enemmän.
Tummanharmaan parantajaoppilaan huomio kuitenkin herpaantui, kun klaaninvanhimpien pesään sisälle astui neljäs pentu. Tunnistin pikkuruisesta kehosta ja raidallisesta vaaleanharmaasta turkista tulijan Loistepennuksi. Hän oli syntynyt Liljahenkäykselle ollessamme Turvepennun kanssa vielä parantajan pesällä ketun hyökkäyksestä aiheutettujen haavojemme takia. Koska Liljahenkäys oli niin kiireinen parantajaoppilaan velvollisuuksien takia, Kanervakuu hoiti Loistepentua ja tämän kahta veljeä Näätäpentua ja Pyökkipentua. En ollut virallisesti ehtinyt vielä tutustumaan vaaleanruskeaan naaraaseen, mutta nyt oli siihen loistava tilaisuus!
Kun Loistepentu oli vaihtanut pari sanaa emonsa Liljahenkäyksen kanssa, hän suuntasi kohti minua, veljeäni ja Fasaanipentua. Pienten jalkojensa takia hän kuitenkin kompuroi suoraan Fasaanipennun päälle. Kellanpunainen kolli ei näyttänyt siitä pahastuvan, vaan sen sijaan ehdotti leikkiä. Hän otti Vaskitsaviiman petistä itselleen sammalpallon ja heitti sen Loistepentua kohti.
’’Tule, Pyypentu! Liitytään mekin mukaan sammalpalloon!’’ Turvepentu käski minua innokkaasti. Minullekin tuli suuri himo päästä leikkimään katsoessani Loistepentua ja Fasaanipentua. Se ei vähään aikaan ollut mahdollista parantajan pesällä ollessani. Olin kuitenkin Turvepennun kanssa luvannut auttaa Liljahenkäystä klaaninvanhimpien kanssa.
’’Entä Liljahenkäys?’’ naukaisin veljelleni. ’’Entä jos hän tarvitsee vielä apuamme?’’
Neljä meripihkan väristä silmää kääntyi sillä hetkellä toiveikkaana tummanharmaan parantajaoppilaan puoleen. Hän naurahti sydämellisesti.
’’Olette auttaneet kyllä jo tarpeeksi, ja kiitän teitä siitä. Saatte minun puolestani ottaa tauon ja mennä leikkimään Fasaanipennun ja Loistepennun kanssa.’’
’’Jee!’’ kuului minun ja veljeni suusta samanaikaisesti. Kipitimme pikavauhtia Loistepennun ja Fasaanipennun luokse, missä sammalpallo oli jo kunnolla käynnissä.
’’Hei, voimmeko mekin tulla mukaan?’’ kysyin toiveikkaana.

//Loiste? Fasaani? Turve?
//364 sanaa

Nimi: Fasaanipentu

16.11.2018 09:25
"Kissatädit, Hukkapentu ja Loistepennun veljet nukkuvat”, klaaninvanhimpien pesään saapunut Loistepentu-niminen pentu ilmoitti heiveröisellä ja todella heikolla äänellä, mutta kuitenkin tarkasti selväksi että sain jotenkin selvää hänen puheestaan. Jäin hetkeksi silmäilemään pientä pentua, jonka olin kuullut emon kutsuvan tätipuoleksemme, koska Liljahenkäyksen pennut olivat hänen sisarpuoliaan. Pentu oli väritykseltään vaaleanruskea ja naaraan turkissa risteili vaaleanharmaita raitoja. Loistepennulla oli suuret, vaaleanvihreät silmät ja hyvin siro ja pienikokoinen rakenteeltaan.
Sitten Loistepentu lähtikin hoipertelemaan minua, Pyypentua ja Turvepentua kohti. Naaraan askeleet näyttivät erittäin epävarmoilta ja juuri kun hän oli saapumassa luoksemme, siro naaras kompastui ja kaatui suoraan päälleni. Iskeydyin raskaasti kovalle maaperälle ja päästin suustani pienen älähdyksen, vaikkei isku todellisuudessa sattunut edes niin paljon, yllätyin vain äkillisestä iskusta. Loistepentu hätkähti pelästyneenä ja kompuroi kömpelösti jaloilleen, peruuttaen kauemmas minusta. Naaras näytti todella söpöltä kun hän punastui.
"Loistepentu on todella pahoillaan", Loistepentu vikisi ja painoi sitten päänsä alas, varmaankin vältelläkseen tuijotustani. Kasvoilleni nousi ystävällinen hymy ja puskin pennun lapaa hellästi. Loistepennun vaaleanvihreä katse kohosi yllättyneenä ja väläytin leikkisän virnistyksen naaraalle.
"Ei se mitään, ensimmäiset askeleet eivät koskaan ole helppoja. Sinun nimesi oli Loistepentu, eikö niin? Sinä olet emoni Rosmariiniputouksen uusi sisarpuoli", tokaisin lämpimästi, kun Loistepentu nyökäytti päätään hänen nimensä varmistukselle.
"Kuka sinä olet?" Loistepentu kysyi ujosti ja jäi silmäilemään minua. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni todella suureksi ja vahvaksi, sillä pääsisin jo pian oppilaaksi ja Loistepentu oli taas todella nuori pentu.
"Minun nimeni on Fasaanipentu ja kuten jo mainitsinkin, olen Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen vanhin poika. Pikkuveljeni Haukkapentu meni pentutarhaan Hukkapennun seuraksi, mutta voin joskus auttaa sinua tutustumaan häneen. Hän on todella kiva leikkikaveri", virnistin leikkisästi ja sain Loistepennunkin hymyilemään.
"Hei, leikitäänkö?" naukaisin yht'äkkiä ja irrotin nopeasti sammalpedistä pienen sammaltukon, jonka muotoilin hetkessä siistiksi sammalpalloksi. Loistepennun silmissä välähti ja hän laskeutui matalaksi, jääden tuijottamaan käpälässäni olevaa sammalpalloa.
"Ota koppi!" hihkaisin innostuneena ja heitin sammalpallon Loistepentua kohti, jääden tuijottamaan saisiko nuori naaras sen kiinni vai ei.

//Loiste?
//306 sanaa

Nimi: Loistepentu

15.11.2018 19:51
“Ei en ole Rosmariiniputous.” Punertavanruskean naaraan kasvoilla kareili lämmin, ystävällinen hymy, joka sai oloni tuntumaan turvallisemmalta. “Minä olen Minttutähti. Olen varma, että tulet vielä tapaamaan Rosmariiniputouksen, sillä hänelläkin on pentuja pentutarhalla”, hän sanoi lempeästi ja viittasi hännällään sen pesän suuntaan, mistä olin päässyt pujahtamaan ulos ja tapaamaan Minttutähden. Katsoin uutta ystävääni silmät loistaen.
”No niin, mutta nyt lähdemme etsimään sinun emoasi”, Minttutähti tokaisi ja kyyristyi tasolleni. “Kiipeä selkääni ja pidä tiukasti kiinni niin saat kyydin.” Nyökkäsin nopeasti ja kapusin naaraan selkään niin hyvin kuin osasin. Tartuin hampaillani kiinni Minttutähden niskakarvoista ja pidin huolen siitä, etten vahingossakaan päästäisi otettani irtoamaan.
“Kaikki hyvin sillä ylhäällä?” Minttutähti kysyi säännöllisesti, ja joka kerta hän sai saman vastauksen:
“Loistepentu ratsastaa!”
Yhtäkkiä kitkerän kasvin haju voimistui ja sai viiksikarvojani kihelmöimään jännityksestä. Minttutähtikin tuntui huomanneen hajun, sillä hän kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan ripeään tahtiin erästä pesää kohti. Pesästä lemahtava vanha ja kulahtanut haju kirveli sieraimiani ja sai minut nyrpistämään nenääni inhoksuen. Miksi ihmeessä emo oli tuolla? Eiköhän muka itse haistanut pahaa hajua?
Pesän sisällä oli hämärää ja karmivaa. Minttutähti laski minut lattialle ja maukui vielä nopeat hyvästit:
“Näkemisiin Loistepentu, minun on nyt valitettavasti mentävä.” Sen jälkeen hän oli poissa, ja minä jäin oman onneni nojaan pelottavaan onkaloon, joka suorastaan kuhisi kissoja. Toivonkipinä kuitenkin syttyi sisälläni, kun emon tuttu ominaistuoksu pisti nenääni voimakkaampana kuin äsken ja lähdin hoipertelemaan peremmälle pesän uumeniin.
“Missä Loistepennun emo?” piipitin kovaan ääneen vilkuillen samalla ympärilleni. Samassa tunsin törmääväni johonkin lämpimään ja karvaiseen. Kallistin päätäni hieman takakenoon ja näin suuret meripihkanväriset silmät, jotka katsoivat minua hämmästyneinä.
“Loistepentu?” tummanharmaa naaraskissa sanoi nimeni vahvistaen samalla epäilykseni; hän oli minun emoni, eli siis se, joka tuoksui kitkeriltä kasveilta.
“Emo!” vinkaisin ilahtuneena ja painauduin emon valkeaa tassua vasten kehräten.
“Olet näköjään avannut silmäsi”, emo totesi ja kumartui nuolaisemaan korvaani. “Mitä sinä teet näin kaukana pentutarhasta? Missä Kanervakuu, Orkideapolku ja veljesi ovat?” Naaras lateli kysymyksiä sellaisella vauhdilla, että minulla meni jonkin aikaa käsitellä niitä kaikkia sanoja, mitä hän päästeli suustaan.
“Kissatädit, Hukkapentu ja Loistepennun veljet nukkuvat”, ilmoitin päätäni nyökäten.
“Vai niin”, emo sanoi hitaasti ja vilkaisi sitten vanhalta tuoksuvien kissojen suuntaan, joiden luona hääri joukko pentuja. Kallistin päätäni uteliaana ja vaapuin kolmikon luokse. Onnistuin viime hiirenmitoilla sekoamaan askelissani ja lennähtämään suuren kellanpunaisen kollipennun päälle, joka älähti yllättyneenä ja kääntyi katsomaan minua metsänvihreät silmät pyöreinä.
Kömmin nolona pystyyn ja kyyristyin kollin eteen. “Loistepentu on todella pahoillaan”, vikisin hiljaa ja painoin pääni alas häpeissäni. Kuinka olin saattanut töpätä sillä lailla, ja vieläpä tuon vieraan pennun silmien edessä.

//Fasaani?
//407 sanaa.

Nimi: Minttutähti

15.11.2018 17:00
Katsahdin vuorollaan jokaiseen pesässä olevaan kissaan arvioivasti, uskoin heidän sanoneen kaiken sanottavansa, joten nyt voisin pyytää Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan paikalta. Halusin kertoa Viiltotähdelle enteestäni, sillä minulla oli outo kutina että se saattaisi liittyä lähestyvään sotaan. En ollut keksinyt yhtäläisyyttä ennen kuin Kuolonklaanilaiset olivat saapuneet leiriin.
"Jos kellään ei ole enää mitään sanottavaa, pyytäisin Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan, sillä haluaisin puhua Viiltotähden kanssa vielä kahdestaan ennen heidän lähtöään", kerroin tasaisella äänellä, josta ei voinut päätellä mitään. Vilkaisin vielä Rosmariiniputousta ennen tämän lähtöä ja nyökkäsin tälle sen merkiksi, että puhuisimme myöhemmin - toivoin hänen ymmärtävän, että kaikki pesässä puhuttu oli luottamuksellista siihen asti että päättäisin ilmoittaa siitä klaanille. Ilmoitus olisi kuitenkin tehtävä pian, sillä kokoontuminen olisi huomenna. Kun varapäällikköni jäljessä astellut harmaa kolli oli työntynyt ulos pesästä käännyin Viiltotähden puoleen, jonka vihreät silmät kimmelsivät tyyninä kuin lammet joissa ei uiskennellut kalan kalaa.
"Niin, kerro asiasi", Viiltotähti naukui ja viilsi ilmaa tavanomaisesti kynsillään. Vilkaisin vielä pesän uloskäyntiä siltä varalta, että joku olisi tulossa tänne. Kun ketään ei näkynyt tai kuulunut niin aloitin asiani:
"Minä sain jonkinlaisen enteen ja minusta tuntuu, että se liittyy jotenkin tähän tulevaan, tiedäthän sinä", naukaisin korviani hieman epävarmana luimistaen. Vihasin kaikkea tätä epävarmuutta, jota ymmärtämätön enne minulle antoi. Viiltotähti kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
"Minkälainen enne?" kolli naukui minulle tutuksi tulleella kollimaisella äänellään. Häntäni heilahti pesän vasemmasta reunasta sen oikeaan reunaan.
"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", naukaisin silmiäni vakavasti siristellen

//Viilto?
253 sanaa

Nimi: Minttutähti

14.11.2018 19:30
"Mikä on kissatädin nimi? Sinä on Rosmariiniputous?" Loistepentu piipitti ujosti vaaleanvihreät silmät tuikkien. Pudistin päätäni ystävällisesti hymyillen.
"Ei en ole Rosmariiniputous," vilkaisin taakseni ja yritin etsiä klaanin varapäällikköä katseellani, mutta naaras oli jo ehtinyt livistää, "Minä olen Minttutähti. Olen varma, että tulet vielä tapaamaan Rosmariiniputouksen, sillä hänelläkin on pentuja pentutarhalla." Loistepennun pupillit laajenivat innostuneina.
"No niin, mutta nyt lähdemme etsimään sinun emoasi", naukaisin ja kumarruin alas, "Kiipeä selkääni ja pidä tiukasti kiinni niin saat kyydin." Loistepentu teki työtä käskettyään ja pian olimmekin jo matkalla kohti klaaninvanhimpien pesää mihin olin nähnyt Liljahenkäyksen suuntaavan. Kävelin mahdollisimman tasapainoisesti, ettei Loistepentu vahingossakaan tippuisi kyydistä, sillä sitä en halunnut.
"Kaikki hyvin sillä ylhäällä?" kysäisin aina tietyin väliajoin, sillä tunsin velvollisuudekseni varmistaa asian. Onneksi jokainen vastaus minkä pentu antoi oli myönteinen ja ehkä jopa innostunut. Pieni naaras pysyi kuin pysyikin koko matkan turvallisesti kyydissäni. Työntyessäni klaaninvanhimpien pesään huomasin pesässä olevan pienimuotoisen tungoksen, joten päätin jättää Loistepennun suorilta vain emonsa hoiviin, sillä olihan minulla auringonhuipun partiokin hoidettavana.
"Näkemisiin Loistepentu, minun on nyt valitettavasti mentävä", hyvästelin vaaleanruskean pennun nopeasti ja lähdin loikkimaan aukiolle, jossa huomasin jo minun odottavan partion. Jäseninä siinä olivat Okaliekki, Kyyhkylento sekä Murattilehti. Astelin partion luokse kohteliaasti nyökäten ja lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä kohti Varjoklaanin metsiä.
 
En ollut pitkään aikaan ollut partiossa, enkä ollut muistanut kuinka mukavaa metsässä partion kanssa kiertely olikaan. Kuitenkin tassuni tuntuivat hieman väsyneiltä ja päätin, että minun kannattaisi mennä lepäämään hetkeksi, että olisin pian taas vireessä seuraavaan partioon. Minä olin halunnut olla partioissa mukana, ettei muut kissat vain saisi sellaista käsitystä, etten tekisi mitään muuta kuin määräisin muita töihin. Ja toiseksi partioihin ei välttämättä riittäisi tarpeeksi kissoja ilman kaikkien virkeiden työpanosta. Hetki sitten päiväryhmä, johon kuuluivat Mietesielu, Ikituuli, Savutassu ja havutassu, oli aloittanut vuoronsa korjaustöissä ja aamuryhmäläiset olivat päässeet lepäämään. Suuntasin kohti suurta tammea, jonka juurikossa sijaitsi pesäni. Työnnyin sammalella vuorattuun pesään ja kellahdin kyljelleni. Voisin ottaa lyhyet nokoset, jotta voimani palautuisivat. Rosmariiniputous varmasti herättäisi minut jos tulisi ongelmia ja enhän minä sulkisi silmäni kuin pariksi minuutiksi tai kymmeneksi.
 
Avasin silmäni niihin kajastavan kirkkaan valon takia. Oloni oli virkeä, joten olin varmasti nukahtanut vähän liian pitkäksi aikaa ja minun olisi varmasti nyt palattava partioimaan. Kun nousin ylös tajuntaani iski salaman lailla tieto siitä missä olin - en ollut Varjoklaanissa vaan jossain paljon kauempana. Valkea valo ympäröi minua, eikä se ollut ainoastaan auringonvaloa vaan kirkkaana hohtavan tähtikissan suomaa valoa. Räpyttelin silmiäni hetken, sillä ne eivät olleet tottuneet näin kirkkaaseen ympäristöön niiden ollessa kiinni. Hetken päästä maisema alkoi seljetä: olin lehtisateen värjäämällä oranssinkirjavalla niityllä, jossa siellä täällä oli lehdettömiä puita. Taivas oli sininen ja vain hento pilvenhattara leijui siellä. Läheisellä kivellä istui musta naaras, jonka viime näkemisestä ei ollut kulunut kauaakaan. Naaras heilutti häntäänsä kiihtyneenä, joka sai kylmät aallot kulkemaan lävitseni, ilmassa oli jotain pahaenteistä joka säkenöi kipinöiden lailla.
"Hämylilja?" kysyin hiljaa. Naaraan vaaleansiniset silmät kääntyivät kohti minua pelottavan vakavina. Tähtiklaanilla oli minulle asiaa, miksi muuten olisin täällä?
"Minttutähti", naaras naukaisi, "Emme ehdi jutella nyt. Minulla on kiireinen viesti sinulle." Silmäni laajenivat jännittyneinä, mutta silti nyökkäsin hallitun vakavasti. Naaras nousi seisomaan ja katsahti minuun synkkä ilme kasvoillaan ennen kuin aloitti asiansa, joka kuului näin:
"Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta." Tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt yhden lyönnin välistä, olin saanut kovin sekavan viestin. Se oli enne, mutta minulla ei ollut mitään hajua sanojen merkityksestä.
"Näkemiin Minttutähti", naaras naukui ennen kuin muuttui sumuksi, samalla tuntui kuin maa olisi vedetty tassujeni alta pois. Samaan aikaan räväytin silmäni auki päällikön pesässä. Nousin istumaan ja suin nopeasti turkkiani, en miettisi nyt ennettä sen enempää vaan tekisin jotain mikä veisi ajatukseni aivan jonnekin toisaalle.
 
Hetki sitten leiriimme oli saapunut kaksi varsin yllättävää vierasta, Raetähti ja kollin varapäällikkö Viiltokaaos - tai oikeastaan nykyään Viiltotähti ja entinen päällikkö Raepisara. Viiltotähti oli halunnut varmentaa, että pidin sopimuksestamme kiinni, sillä sota alkaisi pian.
"Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti naukui. Ennen kuin ehdin vastata Kuolonklaanin päällikön tarjoukseen sain kuulla jotain uskomatonta. Tummanharmaa kolli kertoi kuolleiden heräävän henkiin, jopa Tihkutähden, kun ajattelin kollia kylmät väreet kulkivat turkillani. Minähän rakastin Tihkutähteä, eikö niin? Tai ainakin olin rakastanut, en tiennyt tunsinko enää mitään, sillä olin alkanut vasta tajuta kollin kylmäsydämisyyden. Samalla Rosmariiniputous puuttui peliin ja kertoi olevansa mukana, joka oli suuri helpotus minulle.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", Rosmariiniputous naukui niin hiljaa, ettei kuolonklaanilaiset kuulleet naaraan puheita. Nyökkäsin.
"Olen täysin varma," aloitin hiljaisella äänellä, mutta seuraavat sanani sanoin kaikkien pesässä olijoiden kuullen, "Olen sanani mittainen kissa ja kuten jo aiemmin lupasin, Varjoklaani tulee olemaan sodan aikana osa Viiltoklaania loppuun asti. Jos joku varjoklaanilainen vastustaa ajatusta ja loikkaa toiselle puolelle sodassa, hänet leimataan klaaninsa pettäjäksi, eikä hänellä ole enää pääsyä Varjoklaanin riveihin ja uskon ettei kukaan halua sitä. Kiitos vielä oikeudesta saalistaa puolellanne, noudatamme sääntöjänne saalistusalueista." Kohdistin syvänsinisen katseeni ensin Viiltotähteen ja sitten Raepisaraan. Pyytäisin vielä, että saisin puhua kahden Viiltotähden kanssa, sillä ajattelin kollin haluavan tietää enteestä. Minä luotin kolliin, sillä kollin ei olisi mitään järkeä pettää Varjoklaania sillä samalla puolella tässä oltiin. Uskoin tosiaan, että klaanini kissat olivat uskollisia päällikölleen.

//Viilto? Rae? Rosma?
864 sanaa

Nimi: Lehmustassu

14.11.2018 15:39
"Tervehdys Lehmustassu. Eikö nyt olisikin täydellinen aika taisteluharjoituksille?" Kettuaskel naukaisi hymyillen. Käännyin yllättyneenä katsomaan, sillä olin jutellut Pujosulan kanssa niin etten ollut huomannut hänen tuloaan.
"Totta kai!" vastasin hymyillen takaisin. Hyvästelin Pujosulan ja lähdimme kävelemään kohti harjoittelupaikkaa. Lopulta saavuimme perille. Aloitimme tavallisista perustaisteluasennoista ja muista vastaavista. Minulla ei ollut ollut vielä ennemmin taisteluharjoituksia, joten minua jännitti, kuinka hyvin pärjäisin.
"Hyvä, muista säilyttää tasapainosi. Jos tasapainosi sattuu horjahtamaan, sinut on helppo voittaa." mestarini ohjeisti minua ja tarkkaili vierestä. Harjoitteluissa ehti kulua jo jonkin aikaa, kun Kettuaskel sanoi:
"No niin Lehmustassu. Nyt minä hyökkään sinun kimppuusi ja kuvittele, että olen kettu joka hyökkää parantajan pesään ja olet suojelemassa parantajia. Käytä taistelussasi myös äsken opettamaani liikettä, että näen miten osaat sen tositoimissa. Jos läpäiset nämä harjoitukset vielä uskoisin sinun olevan valmis arviointiisi. No niin, mutta nyt harjoitellaan. Tämän jälkeen palaamme leiriin lepäämään, sillä olemmehan vielä mukana illan korjausryhmässä." Jännitin itseni vaistomaisesti, sillä kuvittelin mielessäni ketun hyökkäämässä parantajien pesään, missä Liljahenkäys ja Sienikarva huolehtivat sairaista ja loukkaantuneista. Kohdistin katseeni Kettuaskeleen oikealle puolelle, mutta lähdinkin syöksymään vasemmalle päin. Yritin käyttää pientä kokoani hyväksi ja liikkua mahdollisimman vikkelästi. Syökyin kohti mestarini kylkeä tavoitteenani saada hampaillani ote hänen punertavasta turkistaan. Kettuaskel kuitenkin arvasi tämän ja väisti ketterästi. Yritin vielä ja tällä kertaa vaihdoin taas yllättäen suuntaa. Onnistuin näykkäämään kevyesti mestarini karvapeitettä. Hypähdin kauemmaksi ja pysähdyin antaakseni hengitykseni tasaantua.
"Miten pärjäsin?" kysyin kun pahin hengästys oli laantunut.

//Kettu? 229 sanaa. Autohittasin vähän Kepaa.

Nimi: Rosmariiniputous

14.11.2018 11:16
"Tulkaa pesääni", Minttutähti naukaisi Varjoklaanin leiriin saapuneille Viiltokaaokselle ja Raetähdelle, jotka nyt silmäilivät minua ja punertavanruskeaa päällikköä odottavasti. Kohotin kuonoani mahdollisimman rohkeasti ja saatoin kuolonklaanilaiset päällikön pesään, heitellen heihin vähän väliä epäileviä mulkaisuja. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi nämä kissat olivat päättäneet tunkeutua Varjoklaanin leiriin, mutta minä todellakin tahdoin kuulla syyn.
"Viiltokaaos, kerro asiasi", Minttutähti naukaisi varapäällikölle, kun olimme kaikki asettuneet pesään. Minä olin istuunut päällikköni rinnalle ja kuolonklaanilaiset istuivat aivan yhtä päättäväisinä kuin mekin edessämme.
"Viiltotähti", kolli korjasi, virnistäen nopeasti. Kohotin hieman kulmiani, näemmä hän oli nykyään päällikkö. Täten Raepisara oli varmaankin luopunut hengistään ja siirtynyt tavalliseksi soturiksi.
"Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, Viiltotähti ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Pääni kallistui hämmästyksestä sivuun, mistä ihmeestä tuo kolli puhui?
"Nytkö jo?" Minttutähti vastasi. Käännyin vilkaisemaan naarasta, oliko hän tiennyt tästä Viiltotähden mainitsemasta lupauksesta?
"Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, Viiltotähti jatkoi. Hämmennys suorastaan roihusi sisälläni ja lopulta jouduin kysymään:
"Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” Viiltotähti virnisti kysymyksilleni ja sivalsi taas tavanomaisesti ilmaa. Otin askeleen kauemmas ja siristin meripihkaisia silmiäni. Kuolonklaanilainen oli pelastanut minut Kylmähenkäyksen kynsistä, mutta en siltikään luottanut häneen yhtään enempää.
"Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, Viiltotähti selitti ja porasi sitten katseensa Minttutähteen, "olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?"
"Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, Minttutähti ilmoitti ja sai helpotuksen virtaamaan lävitseni. Jos Varjoklaani tulisi taistelemaan tässä sodassa Kuolonklaanin puolella, minäkin tahdoin tehdä selväksi muille klaaneille että emme olleet millään tavalla luovuttaneet itseämme Kuolonklaanille, vaan olimme vieläkin Varjoklaani.
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme", Viiltotähti ehdotti. Päällikön ehdotus ei tietenkään saanut minua tyytyväiseksi, mutta ei se hirveäkään ollut.
"Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?" Raepisara kysyi Minttutähdeltä.
"Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti selosti ja vilkaisi minuun. En edes tiennyt mitä ajatella päällikön suunnitelmista, mutta en varmaan voinut muutakaan kuin vain myöntyä hänen suunnitelmiinsa.
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
Kohautin kulmiani hitaasti, kun Viiltotähti mainitsi vielä ylösnousemisen. Tämä varmasti tarkoitti myös, että Kylmähenkäys ylösnousisi - jota minä en tietenkään odottaisi enkä myöskään sitä, että joutuisin satavarmasti taistelemaan samalla puolella hänen kanssaan. Mutta tosin, tulisin myös näkemään pitkästä aikaa kuolleen veljeni, Korentolennon. Hikkoritassu tuskin ylösnousisi koska hän ei ollut uskonut mihinkään. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Viiltotähden vihreisiin silmiin. Päällikkö kohtasi tuijotukseni ja jäin tuijottamaan kollia päättäväisenä.
"Olen mukana suunnitelmissa", ilmoitin hetken epäröinnin jälkeen Kuolonklaanin uudelle päällikölle. Olin aivan varma, että hän aisti epävarmuuteni asian suhteen, mutta teinkin tämän ainoastaan siksi, koska halusin olla uskollinen Minttutähdelle ja tiesin myös, että kieltäytyminen yhteistyöstä toisi vain ongelmia Varjoklaanille. Viiltotähti nyökäytti tyytyväisen oloisena päätään ja sanoi jotain Raepisaralle, mitä minä en onnistunut kuulemaan. Käännyin Minttutähden puoleen.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", kuiskasin Minttutähdelle niin hiljaa, etteivät kuolonklaanilaiset kuulisi mitään.

//Minttu? Viilto? Rae?
//565 sanaa

Nimi: Turvepentu

14.11.2018 09:44
“Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?” Liljahenkäys kuiskutti minun ja Pyypennun korviin. Parantajan lempeä tuoksu ympäröi minut ja hengitin sitä autuaana.
"Toki", nyökkäsin päättäväisesti. Vilkaisin Pyypentuun, joka nyökytteli itsekin hyväksyvästi. Rosmariiniputous ja tämän pentu Fasaanipentu olivat tulleet pesään myös ja nyt klaaninvanhimmat alkoivat piirittää minua ja kahta muuta pentua. Aloimme ensimmäisenä piirittämään Pujosulkaa, mutta sitten katseeni kiinnittyi Vaskitsaviimaan. Kollivanhus oli noussut seisomaan ja vilkuili minua, Pyypentua ja Fasaanipentua viikset väpättäen. Orkideapolku oli kertonut, että Vaskitsaviima oli ollut joskus päällikkö.
"Vaskitsaviima!" huudahdin ja kipitin vaaleanruskean kollin luo. Vaskitsaviima kosketti kuonollaan päälakeani.
"Etkös sinä olekin ollut joskus päällikkö?" kysyin ja kallistin päätäni.
"Olen", Vaskitsaviima nyökäytti suurta päätään.
"Miksi sitten olet täällä eikä sinulla ole päällikkönimeä?"
"Olin joskus Vaskitsatähti. Siirryin kuitenkin klaaninvamhimmaksi tultuani vanhaksi."
"Liljahenkäys pyysi kysymään vointia. Eli, kuinka voit?"
"Voin todella hyvin", Vaskitsaviima kehräsi. "Ei mitään huolta minusta!"
Sillä aikaa Pyypentu ja Fasaanipentu olivat kysyneet Meripihkaraidan vointia ja ilmeisesti hänkin voi hyvin.
"Kysytään Pujosulalta nyt", Pyypentu kuiskutti korvaani. "Jätimme hänet tarkoituksella viimeiseksi, jotta voisimme jutella hänen kanssaan!"
Naurahdin siskolleni ja siirryimme Pujosulan ympärille. Naaras vaikutti todella mukavalta ja innolla juttelisin hänen kanssaan.
"Pujosulka!" huudahdin ilmoille naaraan nimen ja syöksähdin painautumaan vanhuksen pehmeään hopeanharmaaseen turkkiin.
"Kuinka voit Pujosulka?" kysyimme Pyypennun ja Fasaanipennun kanssa.
"Hei pikkuiset, miten täällä sujuu?” Liljahenkäys kysyi pirteästi ja kyyristyi viereemme. Parantajaoppilas oli äsken jutellut jotain Rosmariiniputouksen kanssa, mutta nyt hän vaikutti olevan keskittyneenä meihin.
"Hyvin", vastasin Liljahenkäykselle ja väläytin suloisen hymyn.

//240 sanaa
//Pujo? Pyy? Fasaani? Lilja? Rosma?

Nimi: Liljahenkäys

14.11.2018 07:19
Pentujen pinkaistessa klaaninvanhimpien luo, huomasin Rosmariiniputouksen muuttuvan levottomammaksi. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti, ja se, kun hän viittasi minua tulemaan syrjemmälle muista, vahvisti epäilykseni.
“Emo, kun minä tapasin Kylmähenkäyksen siellä rajalla” - Rosmariiniputous vältteli katsettani parhaansa mukaan - “hän kertoi minulle että hän on saanut uuden tyttären, Pakkaspennun. En saanut tietää hänen ulkonäöstään mitään tai siitä, kuka häntä hoitaa nyt kun Kylmähenkäys on siirtynyt Pimeyden metsään, mutta uskon että pentu on turvassa. Ajattelin vain kertoa.”
Katsoin tytärtäni tunnekuohun vallassa. Oliko Kylmähenkäyksellä jo uusia jälkeläisiä? Toisaalta hänhän oli Varjoklaanista lähdettyään ollut vapaa kolli, eikä mikään kieltänyt häntä rakastumasta toiseen naaraaseen - mutta silti! Minun olisi tehnyt mieli etsiä Kylmähenkäyksen hauta ja käydä nauramassa päin hänen mätänevää ruhoaan; hän ei ollut ainoa, jolla oli nykyään perhe - ainakin jonkinlainen. Minulle riittivät Sienikarva, Rosmariiniputous ja uudet pentuni.
“Missä Varpusliito muuten on?” tyttäreni kysymys sai ajatukseni katkeamaan. Tunsin kuinka kylmä hiki nousi pintaan ja sydämeni takoi rintaani vasten kuin suuren koiran käpälät tannerta juostessaan pakenevan saaliseläimen perässä. Varpusliito. Miksi näin oli pitänyt käydä?
“En ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja ajattelin, että tietäisit hänestä jotain. Teistä on ainakin minun tulkintani mukaan tullut hyviä ystäviä viime kuiden aikana”, vaikka Rosmariiniputous puhuikin ystävällisesti, en voinut olla kuulematta hänen äänessään häilyvää epäluuloisuutta. Tiesikö naaras, etteivät pennut olleetkaan oikeasti Sienikarvan? Entä sen, että minulla ja hänen "veljellään" oli ollut jonkin näköinen lyhyt suhde?
Kokosin itseni vaivoin kasaan ja rykäisin sitten nopeasti kurkkuani yrittäen selvittää ääntäni. “Hän sanoi menevänsä haukkaamaan happea”, sanoin kylmän rauhallisesti. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, sillä en halunnut antaa naaraalle enempää epäilyksen aihetta. “Palaa varmasti pian takaisin”, tokaisin huolettomasti ja käänsin sitten katseeni klaaninvanhimpien kimpussa hyöriviin pentuihin. “Oli kiva jutella”, mutisin vaivihkaa ja astelin Pyypennun, Turvepennun ja Fasaanipennun luokse, jotka piirittivät parasta aikaa Pujosulkaa.
“Hei pikkuiset, miten täällä sujuu?” kysyin liioitellun pirteästi ja kyyristyin kolmikon vierelle.

//Pennut? Rosma?
//295 sanaa.

Nimi: Rosmariiniputous

13.11.2018 20:50
Räpäytin ystävällisesti silmiäni Orkideapolun pennuille Pyypennulle ja Turvepennulle, jotka silmäilivät vähän väliä minua ja poikaani Fasaanipentua. Kaksikosta tulisi varmasti veljensä Hukkapennun kanssa pian oppilaita ja toivoin todella, että saisin yhden heistä oppilaakseni, koska kolmikko oli hyvin lupaava. Väläytin nopean hymyn emollenikin ja lähdin sitten marssimaan vanhusten pesää kohti. Päästin Fasaanipennun tassuttelemaan pesätoveriensa kanssa hieman edemmäs ja kuljin emoni rinnalla hännänmitan päässä pennuista.
"Sinulla on varmaankin kyseessä vanhusten tarkastus?" arvasin ja heitin nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Parantajaoppilas nyökäytti päätään.
"Miten muuten pentusi voivat? Ovatko he kaikki terveitä?" kysyin miltein heti.
"Kyllä, he voivat erinomaisesti. Heistä tulee upeita sisarpuolia ja sinusta tulee myös esikuva heille, olethan heidän vanhempi siskopuoli", Liljahenkäys lausahti ja väläytti lämpimän hymyn minulle. Siskopuolen maininta toi mieleeni Pakkaspennun, Kylmähenkäyksen uusimman tyttären. Minun täytyisi kertoa emolleni asiasta. Mutta odottaisin että pääsisimme vanhusten pesään ja pennut menisivät pidemmän matkan päähän meistä.
Sukelsin hymy huulillani vanhusten pesään pentujen perässä. Heti ensimmäisenä silmäkulmaani osui Pujosulka, hyvä ystäväni ja mahdollisesti ensimmäinen ystäväni sisaruksiani ja Varpusliitoa lukuunottamatta. Hopeanharmaa naaras nosti ilahtuneena tummansinisen katseensa ja hänen silmissään välähti ilo, kun hän huomasi pentukolmikon. Pennutkin innostuivat huomattavasti päästyään Pujosulan eteen. Pian Meripihkaraidan ja Vaskitsaviiman hahmot saapuivat luoksemme ja vanhukset jäivät katselemaan pentuja lämpimästi.
"Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?” Liljahenkäys ehdotti pentukolmikolle ja sai minut miltein huokaisemaan helpotuksesta. Kun pennut olivat tassutelleet klaaninvanhimpien seuraan, käskin emoni hieman sivummallle nopealla hännänheilautuksella.
"Emo, kun minä tapasin Kylmähenkäyksen siellä rajalla", aloitin raskaasti ja välttelin parantajaoppilaan meripihkaista katsetta, "hän kertoi minulle että hän on saanut uuden tyttären, Pakkaspennun. En saanut tietää hänen ulkonäöstään mitään tai siitä, kuka häntä hoitaa nyt kun Kylmähenkäys on siirtynyt Pimeyden metsään, mutta uskon että pentu on turvassa. Ajattelin vain kertoa." Sitten kohotin katseeni emoni silmiin, joissa oli sekoitus erilaisia tunteita uutisteni jäljiltä.
"Missä Varpusliito muuten on? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja ajattelin, että tietäisit hänestä jotain. Teistä on ainakin minun tulkintani mukaan tullut hyviä ystäviä viime kuiden aikana", tokaisin mahdollisimman ystävällisesti, vaikka oikeasti epäilin vahvasti emoni ja parhaan ystäväni "ystävyyttä".

//Lilja? Pennut?
//332 sanaa

Nimi: Liljahenkäys

13.11.2018 20:41
“En usko.” Varpusliito katsoi minua kulmat kurtussa ja hännänpää vihaisesti nykien. Tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni ja otin huojuvan askelen taaksepäin. En ollut koskaan nähnyt Varpusliitoa sellaisessa tilassa, ja jos totta puhuttiin, se ehkä jopa hieman pelästytti minut.
“En usko, että rakastat minua”, kolli jatkoi kuuluvammalla äänellä ja siristi aavistuksen verran vihreitä silmiään. “Muuten sinulla ei olisi suhdetta Sienikarvan kanssa ja keksisimme ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Yhdessä. Me olisimme pystyneet siihen, mutta vain, jos kummankin tunteet olisivat olleet aitoja ja tarpeeksi voimakkaita.” Varpusliidon sanat osuivat ja upposivat. En ollut enää itsekään varma, olivatko tunteeni häntä kohtaan olleet aitoja ja yhtä vahvoja kuin joskus muinoin Kylmähenkäyksen kanssa, mutta ehkä se oli niin, etten tulisi koskaan löytämään toista kissaa, jota rakastaisin koko sydämestäni.
“Mutta sinä valitsit Sienikarvan ja siksi minunkin on irrotettava se osa sydämestäni, jossa sinä olet ja tyytyä rakastamaan vain yhtä kissaa, kunnes se osa kasvaa takaisin”, Varpusliito sanoi katkerana, kääntyi sitten selkä minuun päin ja niiskaisi. “Jos Rosmariiniputous kysyy, kerro, että menin haukkaamaan raikasta ilmaa. Minulla ei taida olla sinulle enää mitään sanottavaa”, hän sihahti lopetukseksi ja juoksi sitten pois paikalta. Jäin katselemaan kollin perään sanattomana. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä hetkellä. Pitäisikö minun mennä hänen peräänsä ja sanoa tehneeni virheen valehdellessani hänelle Sienikarvasta ja pennuista? Ei, siitä ei olisi enää mitään hyötyä, enkä uskonut, että Varpusliito suostuisi puhumaan minulle vähään aikaan. Huokaisin hiljaa ja lähdin raahustamaan takaisin leiriin päin epätoivo ja suru rintaani vihloen.

Astelin klaaninvanhimpien pesää kohti omiin ajatuksiini uppoutuneena. Varpusliidon katkeruudella höystetyt sanat piinasivat mieltäni eivätkä halunneet jättää minua rauhaan sitten millään. Siksi olin ajatellut mennä tekemään tavalliseen tapaani - joskin hieman etuajassa - rutiiniterveystarkastuksen klaaninvanhimmille saadakseni jotakin muuta ajateltavaa kuin Varpusliito ja mutkitkaat suhteet kissojen välillä.
Samassa tajusin harhautuneeni Pyypennun ja Turvepennun reitille. Pennut tapittivat minua meripihkanväriset silmät pyöreinä ja suu hieman raollaan.
“Anteeksi, en nähnyt teitä’’, pahoittelin ja astuin sivummalle tehdäkseni tilaa kaksikolle.
“Huomenta Liljahenkäys! Ei se mitään, minäkään en aina osaa katsoa minne menen”, Turvepentu sanoi reippaasti. Hymähdin huvittuneena. Tuolta pennulta ei ainakaan sisukkuutta puuttunut. Hän oli sisarensa tavoin saanut oman osansa ketun hampaista, joka näkyi kollin kylkeä koristavana, pahan näköisenä haavana.
“Hei’’, Pyypentu tervehti hiljaa ja käänsi katseensa muualle. “Mitä olit tekemässä?’’
“Olin juuri suuntaamassa kohti klaaninvanhimpien pesään. Klaaninvanhimpien terveys on vanhan iän takia muita kissoja kehnompi, jonka takia he tarvitsevat rutiiniterveystarkastuksen tietyn väliajoin. Nyt minulla on juuri sopivasti aikaa tehdä se. Olisitteko tekin halunneet tulla mukaan? Työ on hyvin tärkeä, ja saattaakin olla, että tarvitsen kaksi pientä apuria.” Katsoin kahta pentua hilpeä pilke silmäkulmassani. Jostain syystä pennut saivat oloni aina kevyemmäksi. He olivat niin viattoman oloisia - ja syötävän suloisia!
“Joo!” pentuetoverukset sanoivat yhdestä suusta. Nyökkäsin tyytyväisenä ja lähdin tassuttamaan klaaninvanhimpien pesälle päin.
Huomioni kiinnittyi tyttäreeni Rosmariiniputoukseen ja tämän poikaan Fasaanipentuun, joka tepasteli naaraan vierellä innostunut kiilto silmissään.
“Ai, oletteko tekin matkalla klaaninvanhimpien pesälle?’’ Rosmariiniputous naukaisi iloisesti yllättyneenä ja nyökkäsi minulle nopean tervehdyksensä. ’’Niin mekin, hauska sattuma.’’
Työnnyin Rosmariiniputouksen ja pentujen perässä hämärään pesään, jossa haisi vanhalta ja tunkkaiselta. Klaaninvanhimmat loikoilivat tyytyväisen oloisina omilla vuoteillaan ja kuikuilivat aina silloin tällöin tulokkaisiin päin viikset uteliaasti vipattaen.
Kumarruin kuiskaamaan Pyypennun ja Turvepennun korvaan hiljaa:
“Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?”

//Pyy tai Turve? Muut?
//523 sanaa.

Nimi: Pyypentu

13.11.2018 19:24

Kun avasin silmäni, kuva Turvepennun ruskeista kasvoista täytti näkökenttäni.
’’Huomenta Pyypentu!’’ veljeni naukaisi pirteästi ja nuolaisi poskeani.
’’Huomenta’’, sanoin ja huokaisin leveästi. Pitkien yöunien jälkeen tunsin itseni taas virkeäksi. Häntääni ei enää särkenyt yhtään ja minulla kesti hetken edes muistellakseni, miksi olin täällä enkä pentutarhassa emoni Orkideapolun kyljessä. Silmäni olivat täynnä rähmää, joten pyyhin ne pois tassullani. Kun näkökenttäni taas tarkentui ja sain katsottua ympärilleni, en nähnyt pentutarhassa meidän kahden lisäksi ketään.
’’Missä isä on?’’ kysyin Turvepennulta. En löytänyt harmaata turkkia katseellani.
’’Hän sanoi lähtevänsä partioon’’, veljeni mutisi selvästi masentuneena. Tunsin itsekin pettymyksen piston rinnassani. ’’Sentään hän sanoi ruokkivansa meidät palattuaan.’’
No, toivottavasti Valvehenki toisi meille päästäisiä palattuaan partiostaan. Ne olivat olleet lempiravintoani siitä lähtien, kun olin siirtynyt maidosta kiinteään ruokaan. En malttanut odottaa, että oppilaaksi päästyäni saisin metsästää päästäisiä itse. Silloin ne maistuivat varmasti vielä kaksinkertaisesti paremmilta.
’’No, mitäs me nyt teemme?’’ kysyin ja hyppäsin pois väliaikaiselta sammalpetiltämme. Tunsin itseni hyvin energiseksi ja seikkailunhaluiseksi. En kuitenkaan tiennyt, mihin energiaani kuluttaisin. Tämän takia turvaudun veljeni järjen ääneen. Hän osasi aina keksiä parhaimmat leikit ja seikkailut.
’’Nyt kun kukaan ei katso meitä, on täydellinen tilaisuus tutkia leiriä!’’ veljeni hihkaisi ja hyppäsi vierelleni. Hänen jalkojensa tömähtäessä maahan olin varma, että näin hänen kasvojensa kiristyvän. Vilkaisin hänen kyljessään olevaa haavaa.
’’Hei, oletko kunnossa? Eihän haavaasi enää koske?’’ En onnekseni ollut nähnyt sitä, kun kettu raapaisi veljeäni kylkeen, mutta samalla en ollut osannut arvioida hänen haavansa vakavuutta. Kuulin usein Liljahenkäyksen ja Sienikarvan huolehtivan haavojen tulehtumisesta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta pelkäsin, että veljeni haavalle oli käynyt niin.
Turvepentu kuitenkin hymyili rennosti. ’’Ei, tuskin tunnen sitä enää. Tule, niin mennään!’’ Hän otti pari juoksuaskelta parantajien pesästä ulos.
Häntä seuratessaan kyljessä oleva haava unohtui helposti. Ulkona leirissä oli taas täysi toiminta käynnissä. Sarasydän pujahti oppilaansa Susitassun kanssa juuri leirin suuaukosta sisään. Molemmilla oli suussaan pulleat kanalinnut. Valkosydän venytteli sotureiden pesän ulkopuolella. Sotkuisesta turkista päätellen soturi oli juuri herännyt yöuniltaan, kuten mekin.
’’Mennäänkö pentutarhaan katsomaan emoa ja Hukkapentua?’’ mau’uin Turvepennulle. Orkideapolku oli varmasti kovin huolissaan meistä. Hän takuulla ilahtuisi, jos kävisimme tervehtimässä häntä. Miksiköhän hän ei vielä ollut Hukkapennun kanssa tullut katsomaan meitä parantajan pesälle? ’’Ehkä voimme pyytää sitten myös Hukkapentua tutkimaan leiriä. Tai sen sijaan voimme jatkaa sammalpalloa siitä mistä jäimme. Viimeksi kettu keskeytti meidät niin epäkohteliaasti.’’
Ennen kuin kuitenkaan ehdimme suuntaamaan kohti pentutarhaa, klaanin parantajaoppilas Liljahenkäys sattui tiellemme. Hän vaikutti olevan hieman pois tolaltaan, mutta hymyili silti sydämellisesti meidät nähdessään.
’’Anteeksi, en nähnyt teitä’’, hän pahoitteli ja astui sivummalle tilaa tehdäkseen.
’’Huomenta Liljahenkäys! Ei se mitään, minäkään en aina osaa katsoa minne menen’’, Turvepentu naukaisi reippaasti.
Liljahenkäystä katsoessa minua alkoikin jännittää jostain syystä. Olin kyllä nähnyt parantajaoppilaan useasti, mutta hänen arvokas työnsä ja korkea asemansa parantajaoppilaana sai minut nöyrtymään hänen jalkojensa juuressa.
’’Hei’’, naukaisin hiljaa ja siirsin katseeni hänen meripihkan värisistä silmistään muualle. ’’Mitä olit tekemässä?’’
’’Olin juuri suuntaamassa kohti klaaninvanhimpien pesään. Klaaninvanhimpien terveys on vanhan iän takia muita kissoja kehnompi, jonka takia he tarvitsevat rutiiniterveystarkastuksen tietyn väliajoin. Nyt minulla on juuri sopivasti aikaa tehdä se. Olisitteko tekin halunneet tulla mukaan? Työ on hyvin tärkeä, ja saattaakin olla, että tarvitsen kaksi pientä apuria.’’ Liljahenkäyksen silmät kiilsivät hilpeinä.
Kiinnostukseni syttyi heti, ja samoin tapahtui Turvepennulla. Näin sivusilmällä, kuinka hänen korvansa heristyivät.
’’Joo!’’ vastasimme parantajaoppilaan kysymykseen yhteen ääneen. Ajatukset pentutarhaan menemisestä oli jo kauan kadoksissa muististamme.
Lähdimme kaikki kolme kävelemään kohti klaaninvanhimpien pesäkoloa. Matkalla törmäsimme myös klaanin varapäällikköön Rosmariiniputouksen ja tämän poikaan Fasaanipentuun.
’’Ai, oletteko tekin matkalla klaaninvanhimpien pesälle?’’ Rosmariiniputous kysyi huomatessaan emonsa ja kaksi pentua. ’’Niin mekin, hauska sattuma.’’
Hymyilin Fasaanipennulle katseidemme kohdatessa. En ollutkaan käynyt ikinä klaaninvanhimpien luona. Ehkä heillä löytyisi hyvä tarina kerrottavaksi, jos vain ehdin kuunnella sen ohella, että autan Liljahenkäystä tämän terveystarkastuksen kanssa.

//Rosma? Lilja? Fasaani? Turve?
//602 sanaa

Nimi: Haukkapentu

13.11.2018 18:55
Emo ei ollut ollut kovin mielissään, kun olimme pölähtäneet veljeni kanssa päällikön pesään. Ilomme loppui siis lyhyeen. Minttutähtikään ei tainnut pitää meistä, sillä hän lähti saman tien jonnekin. Naaras sanoi menevänsä puhumaan klaanille, mutta hänellä olisi tuskin mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Tapaamani klaanitoverit olivat tähän mennessä lähinnä tylsiä. Olikohan kenellekään tapahtunut oikeasti mitään jännittävää.
Rosmariiniputous piti meille saarnan siitä, ettemme olisi saaneet tunkea päällikön pesään emmekä varsinkaan ilman lupaa. Turhautuneena luimistelin emon sanoille korviani, kunnes hän patisteli meidät kanssaan aukiolle.
Minttutähti piti jonkin kokouksen ja kaikki tulivat kuuntelemaan päällikköä. Rosmariiniputous käski meidätkin rinnalleen kuuntelemaan, vaikka se ei olisi kiinnostanut minua hiirenhännänkään vertaa. Minttutähti puhui pentutarhan seinän korjaamisesta, joten viimeinkin inhottava, kylmää ilmaa sisään päästävä reikä tukittaisiin. Samalla, kun iloitsin sen tukkimisesta, sain kuitenkin aivan pähkähullun idean. Toivottavasti reikää ei tukittaisi sittenkään ihan vielä kokonaan.
Minttutähti lopetti tylsän kokouksensa ja tuli meidän luoksemme - tai no, emon luokse. Hän sanoi tälle jotakin partioista, mutta suuntasi sitten tiehensä, niin että me jäimme emon luokse.
"Tulkaa, ajattelin, että voisimme mennä tapaamaan Pujosulkaa. Hän on klaaninvanhin, ja hänellä on varmasti kaikenlaisia hyviä tarinoita, ja hän haluaa muutenkin varmasti tavata teidät", Rosmariiniputous sanoi.
"Minä en tule. Menen pentutarhalle leikkimään", sanoin salamannopeasti ja katsahdin sivusilmällä emoa, joka katsoi minua tutkivasti ja alkoi avata suutaan keksiäkseen jotakin houkuttelevampaa, jotta tulisin mukaan.
Tai no, en minä tiennyt, mitä emo oli sanomassa, mutta en halunnutkaan tietää. Emo oli ollut inhottava, ja ei halunnut meidän tekevän mitään jännittävää. Hän ei ollut edes antanut meidän tutkia leiriä tai jutella Minttutähdelle.
Ennen kuin Rosmariiniputous kerkesi saada sanoja suustaan, minä sanoin:
"Voin tavata Pujosulan joskus myöhemmin, jooko?"
Emo oli hetkisen hiljaa ja nyökäytti sitten päätään hyväksyvästi.
"Ei tarvitse saattaa, tiedän kyllä mistä pesästä on kyse", lausahdin vielä ja vilkaisin sivusilmällä Fasaanipentua, jolle klaaninvanhimman tapaaminen tuntui kelpaavan.
Käännyin ympäri ja tassuttelin kohti pentutarhaa nakaten niskojani tylsistyneenä. Tunsin emon pistävän katseen selässäni, kun hän varmisti, että menin varmasti oikeaan paikkaan enkä lähtenyt jälleen yhdelle kielletylle seikkailuille. Työnsin kynteni hetkeksi turhautuneena esiin. Miksi ei saanut tehdä mitään kivaa ja jännittävää?
Pujahdin sisään pentutarhaan ja hetken toivoin, että saisin olla yksin, mutta ei, tietenkin Orkideapolku ja hänen pentujaan, sekä Kanervakuu huomassaan joitakin uusia pentuja. Olipa pesässämme ruuhkaa. Mutta tietenkin emo oli päästänyt minut tänne vain siitä syystä, että minua valvottaisiin joka tapauksessa.
"Kenen pentuja he ovat?" minä kysyin Kanervakuulta.
"Liljahenkäyksen ja Sienikarvan", tämä naukaisi.
"Ai. Niiden parantajienko? Miksi Liljahenkäys ei ole täällä hoitamassa niitä?" kysyin ja vilkaisin lapani yli takaisin aukiolle.
"Liljahenkäys ja Sienikarva ovat parantajia. Heillä on velvollisuutensa, ja Tähtiklaanille vannomansa vala, jonka mukaan mikään ei saa häiritä heidän parantajien työtään", Kanervakuu lausahti.
Orkideapolku vilkaisi jotenkin viileästi, aivan kuin halveksivasti Kanervakuuta sanan Tähtiklaani-kohdalla, mutten ymmärtänyt miksi. Orkideapolku oli varmaan aina vähän sellainen.
Pesän seinässä olevan aukon luona hyöri jo ensimmäiseen työryhmään määrättyjä kissoja. He olivat ulkopuolella, mutta varmaan jossakin vaiheessa tänne pesän sisällekin tulisi joku säätämään ja viemään tilaa. Upotin kynteni emolta tuoksuvaan makuusijaan, eli käytännössä minun ja Fasaanipennun makuusijaan, ja mietin, mitä tekemistä keksisin hetkeksi. Sitten näin pesän kauimmaisessa laidassa omituisen jutun ja loikin sen luo. Huomasin, että se oli kuitenkin vain sammalesta tehty pallo, joka oli jo kuivettunut ja hapertunut ja menetti muotonsa, kun kosketin sitä tassullani.
"Mihin tällaisia sammalpalloja tarvitaan?" kysyin ja töykin pallon lähemmäs Kanervakuuta, joka arvatenkin vastaisi todennäköisemmin kuin Orkideapolku.
"Niillä leikitään. Katsopas", Kanervakuu kurotti tassuaan ja nappasi pallon minulta.
"Tämä on vanha ja huono, tehdäänpä uusi", naaras sanoi ja heitti pallon takaisin nurkkaansa.
Hän riipi pitkillä kynsillään helposti hiukan sammalta makuusijastaan ja kieputti sen palloksi. Se myös pysyi pallona ja oli paljon paremman näköinen kuin kuivettunut sammalpallovanhus, jonka olin löytänyt.
Kanervakuu heitti pallon minua kohti ja minä sieppasin sen kynsiini.
"Sinähän osaat jo leikkiä sillä. Sitä voi pyöritellä, sillä voi kopitella, sitä voi heitellä, sen avulla voi harjoitella vaanimista ja taistelua...", Kanervakuu luetteli.
Minä jätin naaraan omaan arvoonsa ja heitin pallon kauemmas syöksyen salamannopeasti sen perään. En ihan kerennyt saada sitä kiinni ennen kuin se osui uudelleen pesän pohjaan. Kiristelin hampaitani. Minähän onnistuisin siinä vielä. Heittelin palloa yhä uudelleen ilmaan ja opettelin nappaamaan sen suuhuni tai kynsiini ennen kuin se osui maahan. Saatoin myös kiepahtaa selälleni sen alle ja napata sen tassuihini siitä asennosta. Kiepuin ympäri pesää pallon kanssa, kunnes Kanervakuu käski minun hiukan rauhoittua. Näytin kieltä naaraalle, vaikka tämä olikin jo keskittynyt hoivapentuihinsa eikä huomannut sitä. Menin kauemmas muista pesän asukeista ja jatkoin leikkiäni sammalpallolla, vaikka vähitellen sen heittely alkoi käydä tylsäksi.
Seuraavaksi yritin vaanimista. Kyyristyin alemmas ja hiippailin pesän varjoista kohti sammalpalloa.
"Älä laahaa häntääsi. Jos teet noin oppilaana, kahisutat maan ruohoja, lehtiä ja oksia ja sinut kuulee heti", Kanervakuu sanoi.
Mulkaisin naarasta, mutta kohotin häntääni ylös maasta. Tiesin, ettei minun pitäisi olla ilkeä Kanervakuulle eikä kenellekään muullekaan, mutta olin yhäkin pahalla tuulella.
Hiivin tarpeeksi lähelle sammalpalloa ja loikkasin sen kimppuun. Hyppy jäi vajaaksi, ja yritin uudelleen. Nyt se meni pitkäksi. Kolmannella hypyllä osuin hyvin kohdalleen ja iskin tassuni sammalpalloon niin, että kynteni halkaisivat sen. Keräsin puolikkaat yhteen kieputtaen ne taas palloksi ja jatkoin metsästystäni. Kun sekin alkoi lopulta olla tylsää, leikin vain jotakin sammalpallolla sekoittaen metsästystä, taistelua ja säntäilyä.
Samalla huomasin, että joku kävi sanomassa pesänrakennustiimille, että he voisivat jättää hommansa, ja pian tulisi uusi ryhmä tilalle. Vilkaisin Kanervakuuta. Hän oli keskittynyt Liljahenkäyksen ja Sienikarvan pentuihin, jotka ryömiskelivät ympäriinsä yrittäen puhua. Orkideapolku suki turkkiaan ja piti samalla silmällä omia pentujaan, joista osa oli kylläkin vieläkin muualla. Kukaan ei ehkä huomaisi minua, sillä he olivat tottuneet siihen, että minä säntäilin tässä ympäriinsä, ollen välillä vaaniessani hiljempaa ja välillä taas pitäen ääntä enemmän. Katsahdin naaraisiin uudelleen ja viskasin sitten sammalpallon kohti pesän seinän aukkoa. Syöksyin mukamas sammalpallon perään, mutta kiepahdin sen ympäri potkaisten sammalpallon peremmälle pesään ja lentäen samalla ulos pesästä. Odotin hetken, että joku käskisi minut takaisin. Olisin voinut selittää, että olin vain ottanut vahingossa liikaa vauhtia ja osunut ulos pesän seinän aukosta. Mutta kukaan ei tuntunut huomanneen. Kohta he kuitenkin huomaisivat, nyt oli kiire.
Kuulin työryhmän uusien jäsentekin jo lähestyvän. Pinkaisin päinvastaiseen suuntaan, poispäin pentutarhasta ja leiristä. Tästä lähtisi tähänastisen elämäni suurin seikkailu. Pitäisi keretä kauemmas, ettei minua löydettäisi ihan heti. Olin aika ketterä juoksija, mutta jalkani olivat vielä lyhyet ja maasto minulle täysin outoa ja kuhmuraista. Lensin muutaman kerran nurin kiiruhtaessani vauhdilla eteenpäin toivoen, että saisin mahdollisimman paljon aikaa, ennen kuin kukaan tajuaisi minun lähteneen.
Minulla taisi käydä onni, sillä en kuullut takaani etsijöideni tai takaa-ajajieni ääniä. Tai hetkinen. Mitä jos ketään ei edes kiinnostanut, missä minä olin? Entä jos kukaan ei välittänyt minusta? Jos minun annettaisiin vain kadota ja joutua ketun syömäksi? Ai niin, ne ketut. Olikohan niitä paljon reviirillämme? Pureksin huultani hiukan hermostuneena, mutta jatkoin matkaa. Tämä olisi ainutkertainen tilaisuus, ja ainakin tämän jälkeen minua valvottaisiin varmaan ihan liikaa. No, ihan sama, nyt mentiin.
Juoksentelin sinne tänne. Välillä maasto oli märempää, välillä kuivempaa. Tutkin innostuneena erilaisia kasveja ja asioita, ja unohdin ketutkin aika pian. Vaelsin yhä kauemmas pitäen huolta siitä, että kuljin suurinpiirtein suoraan eteenpäin, etten päätyisi ihan heti takaisin leiriin. Sitten tajusin, että osaisinkohan edes takaisin leiriin? Vilkaisin olkani ylitse taakseni, mutta mitään erikoista ei näkynyt. No, jos kuljin suoraan, takaisin kääntymällä ja suoraan kulkemalla löytäisin takaisin, järkeilin. Käänsin siis pääni eteenpäin ja jatkoin tomerasti matkaa.
Jonkin ajan kuluttua tottumaton nenänikin havaitsi hajun, joka ei oikein kuulunut luonnon hajujen mukaan. Se oli kitkerä, aika pahanhajuinen ja omituinen. Mutta kiinnostava. Pistin vauhtia tassuihini, joita oli alkanut jo kivistää, ja kiiruhdin eteenpäin. Pian näin maastossa omituisen, mustan, leveän viivan. Sen lähestymiseen meni jonkin aikaa, ja aloin olla varma, että katoamiseni oli huomattu ja perässäni oli kissoja etsimässä minua. Tai sitten ei ollut, jos ketään ei kiinnostanut missä olin ja mitä tein.
"Mikä tämä on?" mutisin mietteliäästi ääneen saapuessani viimein sen haisevan jutun luokse.
Kosketin sitä tassullani. Pinta oli kova ja hiukan kuhmurainen, ja sattui kivistäviin tassuihini jossakin määrin. Mutta mikähän merkitys sillä oli? Pintaa oli vaikka millä mitalla pienin pennunsilmineni katsottuna. Sen toiselta laidalta leijui tuulen mukana jälleen yksi hiukan erilainen tuoksu.
Olipa mielenkiintoista. Ponnistin itseni pinnan päälle ja tutkin pintaa vielä tassuillani ottaessani muutaman askeleen. Juttu haisi kyllä aika pahalta, ja loin harkita takaisin palaamista. Vai jatkaisinko vielä eteenpäin? Olin jo aika kaukana leiristä varmaankin. Tassujani kihisytti jatkaa eteenpäin, mutta minua väsytti jo hiukan tämä jatkuva taivaltaminen ja uusien asioiden näkeminen. Saattoi olla, että seikkailunnälkäni oli hetkeksi tyydytetty.
Olin kääntymäisilläni takaisin, kun kuulin omituista murinaa vasemmalta. Käännyin katsomaan sinne, ja näin jotkin keltaiset valot, jotka lähestyivät kauempaa. Siristin silmiäni. Mikä oli tuo harmaa möhläle, jossa kirkkaat auringot olivat ja häikäisivät valollaan? Se haisi hiukan samalta kuin tie, ja oli todella suuri. Ja se murisi aika pelottavasti.
Olin jähmettynyt aloilleni, kun tuo omituinen asia vähitellen saapui lähemmäs. En osannut enää liikkua, vaan tuijotin vain lähestyvää asiaa. Huomasin, että minua pelotti hiukan. Alkukantainen vaisto sisälläni sanoi, ettei jutun alle kannattanut jäädä, mutten osannut reagoida pakenemallakaan. Olinko jähmettynyt kauhusta?

//Ela jatkaa tästä Sienellä, joten Sieni? :D
//1440 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com