Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Rosmariiniputous

27.04.2018 21:48
Jäin katsomaan masentuneena Tihkutäheen perään, mutta helpotuksen virtaus lävisti samassa silmänräpäyksessä kehoni. Tuo tyranni olisi varmaankin jäänyt sinne myrskyyn pentujensa kanssa ellen olisi päättänyt viedä kaksikkoa leiriin. Vaikka Kylmähenkäys olikin lähtenyt klaanista - hyvin varmasti ikuisesti - ja minulla oli vieläkin turvanani Liljahenkäys, Varpusliito ja Luomavirta, pelkoni Tihkutähteä vastaan tulisi pysymään hänen kuolemaansa asti, jolloin voisin huokaista tyytyväisyydestä.
"Pentusi ovat kauniita", Kyyhkylento naukaisi Minttusydämelle länmin hymy kasvoillaan. Vaaleanharmaa raidallinen naaras istui kumppaninsa Okaliekin rinnalla ja soturi silmäili ylpeästi pennunpentujaan. Minttusydän vastasi Kyyhkylennon kehuihin kiittävällä hymyllä ja nuolaisi hellästi pentujen päälakia.
"Mitä pennut olivat muuten tekemässä leirin ulkopuolella? Ymmärrän kyllä sen, että sinä ja Tihkutähti olitte vahtimassa, mutta silti", Kyyhkylento kysyi äkkinäisesti ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Tavallisesti niin nopea päänkäännös olisi saanut minut loikkaamaan irti turkistani, mutta naaraan lämpimän katseen kohdatessani tunsin oloni turvalliseksi.
"Olimme juuri olleet aikeissa aloittaa taisteluharjoituksia, jotka olivat olleet Tihkutähden idea, mutta sitten Kettupentu alkoi valittaa nälästään ja onnistuin nappaamaan hänelle ja Mäyräpennulle pientä syömistä. Olisimme varmaan jatkaneet taisteluharjoituksia, ellei myrsky olisi alkanut. Tai ainakin myrskyltä se vaikuttaa", huomautin viileästi ja vilkaisin nopealla silmäyksellä sammalverhoja, joiden takaa pystyin erottamaan hämärän leiriaukion, joka oli kokonaan tyhjentynyt kissoista. Tämä ei vaikuttanut pieneltä sadekuurolta, joka tulisi lähtemään lyhyessä hetkessä, vaan tämä vaikutti kunnolliselta myrskyltä, joka tulisi jättämään edes jonkinlaisia merkkejä klaaneihin. Toivoin, että Varjoklaani tulisi säästymään pahimmilta seurauksilta, mutta Tihkutähden valtakautena mitä tahansa voisi tapahtua.
Kun Minttusydän, Kyyhkylento ja Okaliekki jatkoivat keskusteluaan, tajusin hoipertelevani hieman kauemmas ja joutuvani haukkomaan runsaasti happea keuhkoihini. Hengitykseni muuttui aluksi raskaaksi, sitten hitaaksi ja sitten kurkustani alkoi tulla ulos kirkumista muistuttavia äännähdyksiä. Haparoin tasapainoani laajentamalla asentoani, mutta se ei auttanut lainkaan. Maailma ympärilläni pyöri ja pääni tuntui olevan valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä. Olin jo luullut olevani näkymätön klaanitovereilleni, kun Minttusydämen yllättynyt äänensävy osui korviini:
"Rosmariiniputous! Onko kaikki hyvin?" punertavan ruskea naaras kysyi ja otti varovaisesti askeleen lähemmäs. Avasin suuni hitaasti vastatakseni jotain, mutta suustani ei tullutkaan ulos apua anelevia sanoja, vaan oksennusta. Se putosi suoraan pentutarhan lattialle ja näin sivusilmästäni Minttusydämen kauhistuneen ilmeen juuri ennen kuin kaaduin voimattomana kyljelleni.
"Hänet pitää viedä Liljahenkäyksen luokse, heti!" Minttusydän ilmoitti päättäväisesti ja heilautti häntäänsä Kyyhkylennolle ja Okaliekille merkiksi tulla auttamaan. Pystyin vielä heikosti erottamaan kolmikon eriväriset turkit kunnes silmäluomeni painuivat raskaasti kiinni.

//Lilja? Minttu? Eli Rosma nyt siis sairastu siihen Haaskalasta levinneeseen tautiin ja pyörty

Nimi: Kyyhkylento

27.04.2018 20:14
Pureskelin raikkaat yrtit hampaillani. Olin taas alkanut miettiä Hämyliljaa ja nähnyt monet kerrat uudestaan ja uudestaan naaraan kuoleman mielessäni. Okaliekki silitteli selkääni hännällään rauhoittelevasti.
"Kaikki on hyvin", naukaisin lämpimän hymyn kasvoilleni nostaen, "Kiitos sinun". Okaliekki hymyili. Kuulin kuinka sade oli alkanut ropista vasten parantajan pesän kattoa. Ilta oli saapunut.
"Onkohan Kettupentu ja Mäyräpentu jo nukkumassa?" Okaliekki naukaisi toiveikkaasti virnistäen. Luimistin korviani leikkisästi.
"Se selviää ainoastaan katsoalla", naukaisin ja lähdin tassuttamaan ulos pesästä. Turkilleni alkoi ropista valtavia vesipisaroita, vesi värjäsi turkkini tummemmaksi ja litisti sen ihoa myötäileväksi. Samaan aikaan kylkiluuni erottuivat vaarallisen selvästi, ei ainoastaan riistapulan vuoksi vaan ruokahaluttomuuden. En ollut päässyt yli hänen kuolemastaan, en voinut edes ajatella hänen nimeään purskahtamatta itkuun. Yksi syy vihata Tihkutähteä vielä enemmän. Okaliekkikin näytti aivan uitetulta, mutta silti lihakset erottuivat hyvin. Astellessamme pentutarhaan, näin Kettupennun ja Mäyräpennun liti märät hahmot Minttusydämen vierellä.
"Miksi pienet pennut ovat aivan märkiä?" kysyin huolehtien ja työnnyin nuolemaan Mäyräpennun mustaa turkkia.
"Tihkutähti vei heidät ulos", ainut jäljellä oleva tyttäreni naukui katkerasti.
"Kiitos Rosmariiniputous, että toit Kettupennun ja Mäyräpennun turvallisesti takaisin. Kiitos tämän herran, pennut joutuivat ylipäätään ulos leiristä", Minttusydän lisäsi vielä kiitollisen katseen nuorelle naaraalle lahjoittaen. Rosmariiniputous väläytti tyttärelleni lämpimän hymyn.
"Taitaa nousta oikein kunnon puhuri", naukaisin ja vilkaisin pesänuloskäyntiä. Jatkoin Mäyräpennun märän turkin nuolemista.
"Enpä ole hetkeen nähnyt näin rajua sadetta", kumppanini naukui. Tihkutähti tassutti ulos pesästä. Kohautin lapojani. *Onneksi lähti* Kettupentu taisi nukahtaa Minttusydämen kylkeen väsyneenä, oli pennuille ollut aikamoinen seikkailu. Lopetin Minttusydämen tyttären nuolemisen ja annoin tämän käpertyä uneliaana emonsa viereen.
"Pentusi ovat kauniita", naukaisin hymyn kare huulillani. En voinut olla aivan rento tyttäreni seurassa tietäessäni tämän suhteen Pimeyden metsään.

//Mäyrä? Rosma? Sori tönkkö..

Nimi: Kettupentu

27.04.2018 19:59
"Voitte jakaa sen, minulla ei ole nälkä", Rosmariiniputous naukaisi kauniisti helisevällä äänellään. Vilkaisin ensin luonnonvalkeaa naarasta ja sen jälkeen silmäilin maassa lojuvaa hiirtä. Hiiren korvat olivat sen päähän verrattuna suuret ja pyöreät, pieni pää, jonka rinnalla vartalo oli suuri ja pulskea. Eläimen turkki oli ruskeanharmaa, jossa siellä täällä sojotti pari valkeaa karvaa siellä täällä vahuuden merkiksi. Hiiren häntä oli pitkä, melkein koko muun hiiren pituinen ja nahkainen. En ollut koskaan syönyt mitään muuta kuin maitoa, tai teknisesti ottaen en ollut syönyt mitään. Juonut vain. Vilkaisin Mäyräpentua mietteliäänä, hän oli innostuneen näköinen ja läpsi hiirtä tassullaan. Katsoin hiukan inhoksuen pientä elotonta eläintä. Jos kaukaa katsoisi saattaisi luulla hiirtä kissan pennuksi. Työnsin kuononi lähemmäs ja näykkäisin, mutta suuni täyttyi ainoastaan hiiren turkin karvoista.
"Syöttekö te isot kissat karvoja?" naukaisin kielelläni kutitteevia karvoja syljeskellen. Taivas oli kerännyt tummia pilviä ja ilma tuntui oudon painostavalta. Pian nenälleni tipahti suuri vesipisara, pian toinen turkilleni, sitten kolmas ja pian sadepisarat alkoivat ropista valtavaa vauhtia.
"Nyt olisi paras lähteä, pennut vilustuvat pian", Rosmariiniputous naukaisi tärkeästi. Tihkutähti nyökkäsi ja kumartui luokseni.
"Haluan Rosmariinputouksen kantavan minut", naukaisin itsevrmasti ja käännyin luonnonvalkean naaraan puoleen. Naaras räpäytti silmiään hyväksyvästi. Pian lähdimme matkaan. Sade piiskasi vasten joukkoa johtavan Tihkutähden kasvoja, joka kantoi mustavalkeaa sisartani. Hytisin luita ja ytimiä myöten, mutta sinnittelin. Yritin olla tärisemättä, jottei Rosmariiniputous kiinnittäisi siihen huomiota.

Makasin emon lämpimän kyljen vieressä väsyneenä leipoen. Olin saanut vatsani täyteen lääminta maitoa ja emo nuoli turkkiani kuivaksi.
"Kiitos Rosmariiniputous, että toit Kettupennun ja Mäyräpennun turvallisesti takaisin. Kiitos tämän herran, pennut joutuivat ylipäätään ulos leiristä", emo naukaisi kiittäen, mutta samalla Tihkutähteä toruen. Silmäni painuivat vähitellen kiinni.
"Taitaa nousta oikein kunnon puhuri", kuulin tutun äänen päivän taphatumista. Kyyhkylennon.
"Enpä ole hetkeen nähnyt näin rajua sadetta", kuulin Okaliekin matalan nau'un, muistin kollin joka oli saattanut Minttusydämen emon parantajan pesälle. Aioin selvittää kuka tämä mysteerinen Hämylilja oli, mutta siihen tarvisin apua. Painauduin Minttusydäntä lähemmäs ja nostin etutassut kuononi päälle.

//Rosma? Mäyrä? Tai sit voin jatkaa Kyyhkyl..

Nimi: Härmävirta

27.04.2018 13:37
Silmäilin kollia nopeasti. Hänen ehdotuksensa saaliiden kantamisesta leiriin kelpasi kyllä minulle, ja saisin lähdettyä jahtaamaan hiirtäni.
"Kyllä se sopii. Nähdään tässä sitten, kun olemme saaneet jotakin kiinni?" ehdotin, mutten jäänyt odottamaan vastausta.
Pujahdin pensaiden välistä eteenpäin pehmein askelin ja maistelin ilmaa. Havaitsin hiiren hajun edelleen voimakkaana, ja lähdin jäljittämään sitä. Haju voimistui koko ajan mennessäni eteenpäin, ja sitten näin ruskean eläimen tonkivan maata muutaman ketunmitan päässä. Tarkistin nopeasti tuulen suunnan ja totesin, että se tuli suoraan edestä, joka oli hyvä tässä tapauksessa. Sitten kuitenkin huomasin, että tuuli pyörteili oudosti ja tuntui aika voimakkaalta turkillani. Vilkaisin taivaalle, joka oli peittynyt pilviin. Kohta voisi sataa, ja sitten ei löytyisi enää mitään saalista.
Painauduin melkein maata vasten ja hiippailin eteenpäin. Pelkäsin, että tuuli voisi kääntää suuntaa niin, että se puhaltaisi tuoksuni suoraan hiiren sieraimiin. Siksi minun piti olla nopea.
Kun olin hiipinyt tarpeeksi lähelle hiirtä, ponnistin keveästi loikkaan. Siinä vaiheessa hiiri kuuli minut, mutta se ei kerennyt reagoida. Katkaisin hiiren niskat helposti ja hautasin sen odottamaan leiriin viemistä. Haistelin ilmaa. Jostakin tuli laimeaa linnun hajua. Lähdin seurailemaan sitä, mutta ennen kuin olin kerennyt löytää sitä, ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät turkkiini. En välittänyt siitä hetkeen, mutta sade tihentyi ja aloin oikeasti kastua. Hiirenpapanat. Pitäisi varmaan mennä etsimään Varpusliito ja ehdottaa leiriin palaamista, sillä tämä sade ei ollut enää mukavaa. Jäljittämäni lintu olisi myös kuitenkin lähtenyt jo karkuun sadetta. Käännyin tassuillani ja huomasin samalla, että soinen maasto, jonka luokse olin saapunut, oli alkanut saman tien pehmentyä tassujeni alla sateen vaikutuksesta. Jolkotin korvat luimussa kauemmas ja lähdin suuntaamaan takaisin sinne, minne olin haudannut hiireni. Sade häivytti sen hajun nopeasti, ja meinasin ohittaa sen kokonaan, mutta sitten löysin sen ja nappasin suuhuni. Lähdin etsimään Varpusliitoa ja toivoin, että hänkin olisi palaamassa kohtaan, jossa olimme eronneet. Tuuli puhalsi kylmästi kastuneeseen turkkiini, ja mietin, oliko puhkeamassa kunnon myrsky. Sade ja tuuli olivat alkaneet hyvin nopeasti, joka olisi myrskylle tyypillistä.

//Varpunen? Sori tää on kiireessä tehty niin vähän tönkkö

Nimi: Sienikarva

25.04.2018 17:17
Olin juuri tervehtinyt pikaisesti Myrskyklaanista saapuvia parantajia ja heidän saattajiaan. Vain pari kertaa aikaisemmin olin tavannut Myrskyklaanin nuoren harmaan parantajaoppilaan, Nuuhkutassun. Hän muistutti lievästi minua luonteeltaan. Kolli oli ujo, eikä turhia puhunut muiden kanssa. Oppilas tervehti minua ja oppilastani nyökkäyksellä.
"Hei", Tiikeriraivo tervehti sanoin ja istuutui alas oppilaansa vierelle lipaisten sitten kielellään rintaansa. Käänsin myrkynvihreät silmäni kohti oppilastani, joka piti tiukasti katseensa etukäpälissään. Naaras oli ollut vaisu jo tovin, vaikka ymmärsin häntä täysin. Hän oli menettänyt Hikkoritassun, kun oppilas oli jäänyt hirviön alle ukkospolulla. Lisäksi hän oli myös menettänyt Kylmähenkäyksen. Asia kadutti minua vieläkin. Jos olisin ottanut unet vakavammin, sitä ei olisi tapahtunut. Kylmähenkäys ei olisi hyökännyt Liljahenkäyksen kimppuun, jos minä olisin tehnyt jotakin. Vaikka ei minusta soturia estämään olisi. Olin heikko, taistelukyvytön parantaja, joka hädin tuskin uskalsi avata suutaan vieraan kissan läsnäollessa. Toisen kissan kimppuun käyminen oli minulle ehdoton ei, ellei olisi tosi kyseessä.
"Tuolta tulevat Kirkasmarja ja Heinätassu", punertavan ruskea Tiikeriraivo ilmoitti kääntyen kohti jokiklaanilaisia ja heitä saattavia sotureita. Kun hetken kuluttua jokiklaanilaiskissat saapuivat luoksemme, Kirkasmarja tervehti meitä kirkkaalla kysymyksellä:
"Iltaa, joko olemme kaikki täällä?"
"Odottelemme vielä Ruusupiikkiä", ilmoitin. Häpeissäni myönsin itselleni, etten muistanut Tuuliklaanin parantajaoppilaan nimeä, jonka vuoksi olin sanonut vain Ruusupiikin nimen. Kirkasmarja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan kohti Tuuliklaanin reviiriä odottaen tuuliklaanilaisten saapumista paikalle.
Kun Ruusupiikki ja hänen oppilaansa viimein saapuivat, lähdimme matkaan. Kun näin valkean ja mustan kirjavan tuuliklaanilaisoppilaan, hänen nimensä ilmestyi mieleeni: Villatassu. Nimi oli kai tullut oppilaan paksusta ja kiharasta karvasta. Ylitimme Kuolonklaanin reviirin ja jätimme muiden klaanien saattajat odottelemaan Tuuliklaanin puolelle lähelle ukkospolun rajaa. Kuolonklaanin reviirillä ylitimme ukkospolun päästäksemme sille puolelle, missä emonsuu sijaitsi. Liljahenkäys jättäytyi joukon perälle, mutta itse kuljin melko keskellä. Tiikeriraivo jätti oppilaansa yksin ja kiiruhti jokiklaanilaisen Kirkasmarjan luokse kysymään tuolta jotain. Vilkaisin myrskyklaanilaista Nuuhkutassua, joka katsoi suoraan eteensä ja kulki jännittyneenä eteenpäin märällä nurmella.
"Jännitätkö Tähtiklaanin tapaamista?" naukaisin värisevällä äänellä oppilaalle, joka säpsähti ja kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä. Hän ei kai odottanut minun aloittavan keskustelua hänen kanssaan.
"Minä jännitin aina enemmän eläviä kuin kuolleita kissoja, Tähtiklaanin tapaaminen oli ja on yhä mukavaa", naukaisin nopeasti oppilaalle yrittäen tehdä hänen olostaan mahdollisimman rentoutuneen. Tiesin, miltä tuntui olla tuntemattomien kissojen ympäröimänä yksin. Olin oppilaana kokenut sen lukuisia kertoja ja koin sitä yhä, vaikka parantajajoukko oli minulle jo melko
tuttu ja turvallinen. He eivät kertoneet kertomiani asioita muille tai tuoneet esille klaanien välisiä erimielisyyksiä parantajien kokoontumisissa. Parantajat pystyivät olemaan toistensa ystäviä, vaikka klaanit eivät pystyisikään. Siksi minä pidin parantajana olemisesta niin paljon. Ei tarvinut vihata ketään.

//Nuuhku? Lilja? Joku muu parantaja(oppilas)?

Nimi: Rosmariiniputous

25.04.2018 16:08
Vilkaisin hämmentyneenä pientä punertavanruskeaa pentua, joka oli tarrautunut miltei kokonaan kiinni luonnonvalkoiseen kylkeeni. Meripihkaiset silmäni suurenivat entisestään epävarmuudesta, kunnes tajusin mitä Kettupentu oli yrittänyt vihjata minulle. Tihkutähtikin oli tajunnut poikansa vihjeen, mutta hän sen sijaan tuijotti turhautuneena pentuaan.
"Miksi sinä et sanonut leirissä että on nälkä?" päällikkö jyrähti ja otti uhkaavasti laajan askeleen pentuaan kohti. Kettupentu ei säpsähtänyt isänsä liikahduksesta, mutta hivuttautui hieman tiukemmin kiinni kylkeeni. Kiedoin vaistojeni nopeasta käskystä häntäni pienikokoisen pennun ympärille ja kohtasin päällikön raivostuneen katseen, joka oli nyt kohdistettu minuun.
"Ehkä hänelle tuli nälkä matkan aikana. Entäpä jos palaisimme leiriin? Ei hän jaksa tehdä mitään tyhjällä vatsalla", huomautin tyynesti päällikölle, joka näytti olevan valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä.
"Taisteluharjoituksemme eivät ole vielä edes alkaneet. Kettupennun pitää vain kestää", Tihkutähti murahti ja nuolaisi sitten välinpitämättömästi etukäpäläänsä. En ollut edes varma olivatko Kettupentu ja Mäyräpentu yhtään tärkeitä tuolle tyrannille, mutta arvelin ettei vastaus ollut positiivinen.
"Minä en ainakaan tahdo, että parikuinen pentu yrittää taistella - mitä hänen ei ensinnäkään kuuluisi näin nuorena tehdä - nälkäisenä ja sen takia väsyneenä. Jos sinä et tahdo viedä heitä leiriin, minä voin käydä nappaamassa jotakin pientä syötävää", tarjouduin nopeasti. Tihkutähti heitti minuun tylyn silmäyksen, mutta taisi tajuta itsekin että hänelle oltiin tarjottu tapa saada Kettupentu tyytyväiseksi ilman, että hänen olisi tarvinnut itse tehdä mitään asian eteen. Tummanharmaa kolli murahti turhautuneesti ja heilautti sitten häntäänsä myöntäväksi vastaukseksi. Nyökäytin kiitollisena päätäni päällikölle ja väläytin sitten Kettupennulle lämpimän pennun, kunnes sukelsin aluskasvillisuuden sekaan.
Kun olin päässyt kauas kolmikosta, aloin haistella ilmaa riistan varalta. Vaikka hiirenkorvan lämmöt olivat hiljalleen alkaneet saapua metsään ja Varjoklaanin riistatilanne oli hitaasti lähtenyt kasvuun, oli klaanin reviirillä hyvin vähän riistaa. Sitten kuonooni osui tuore ja vahva hiiren haju. Laskeuduin vaistojen automaattisesta käskystä matalaksi ja paikansin hiiren niillä ruosteisilla jäljitystaidoilla, jotka minulle oltiin suotu.
*Nyt näytän Tihkutähdelle, että minusta todellakin on Varjoklaanin soturiksi*, totesin tyytyväisenä mielessäni ja jatkoin hiipimistä vahvaa hajua kohti. Pystyin jo erottamaan ruskeanharmaan saaliini hännän, joka viilsi raskaasti maata vasten. Olin jo ponnistamassa loikkaan, kun jokin kova raksahti vasemman etukäpäläni alla. Hiiren pieni pää nousi salamannopeasti pystyyn ja saaliseläin pinkaisi juoksuun.
*Tähtiklaanin tähden!* ärähdin mielessäni ja sukelsin nopeasti ulos aluskasvillisuudesta, kurottaen kynsiäni mahdollisimman pitkälle. Tähtiklaani onneksi oli puolellani, sillä kynteni upposivat samassa hiiren paksuun turkkiin ja kahlitsin saaliin etutassujeni väliin. Katkaisin pieneläimen niskat nopealla näykkäisyllä ja nostin saaliin sitten hampaideni väliin.
*Ei tämä mikään huikea saalis ole, mutta saa kelvata*, totesin itsekseni kulkiessani tiheän aluskasvillisuuden halki. En joutunut edes vaeltamaan kauan aikaa, kun saavuin jo samaiselle aukiolle, jolla Tihkutähti ja tuon pennut olivat. Saavuttuani Kettupentu ja Mäyräpentu käänsivät katseensa minuun ja heidän silmänsä kirkastuivat, kun hampaideni välissä roikkuva hiiri osui heidän näkökenttiin. Tihkutähti sen sijaan silmäili minua ja nappaamaani saalista arvostelevasti.
"Etkö muutakaan saanut?" hän kysyi jäätävällä, mutta silti hyvin tyynellä äänensävyllä. Kohtasin päällikköni tuijotuksen meripihkaisella katseellani ja jouduin kunnolla taistelemaan, jotten olisi alistunut entisen mestarini alla.
"Riista ei ole vielä uskaltautunut kunnolla ulos pesistään", ilmoitin viileästi saavuttuani pentujen luokse.
*Syynä tähän on varmaan se, että tällä reviirillä asustaa eräs tyranni, joka ei kunnioita ketään muuta kuin itseään*, lisäsin vielä mielessäni ennen kuin laskin hiiren Kettupennun ja Mäyräpennun eteen. Peräännyin itse hieman kauemmas ja väläytin kummillekin lämpimän hymyn.
"Voitte jakaa sen, minulla ei ole nälkä", ilmoitin ystävällisellä äänensävyllä, joka oli aivan erilainen kuin se kylmä äänensävy jolla puhuin Tihkutähdelle.

//Kettu? Mäyrä?

Nimi: Happotassu/-henkäys

24.04.2018 19:16
Olin ollut hiljainen Kylmähenkäyksen lähdettyä Varjoklaanista kohti Kuolonklaania, jättäen koulutukseni vajaaksi. En ollut ymmärtänyt tunteitani, jotka saivat oloni pahoinvoivaksi. Olin ollut partioiden jäsen, vaihtanut klaaninvanhimpien petejä ja harjoitellut itsenäisesti. En kuitenkaan ollut läsnä missään niissä tilanteissa.
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästästämään kykenevä kokoukseen!” Tihkutähti kajautti ylväästi saaden korvani heilahtamaan välinpitämättömästi.
Minut nimitettäisiin soturiksi Rosmariinitassun ja Varpustassun kanssa, mutta en siltikään ollut hirmuisen kiinnostunut asiasta, sehän oli vain nimi ja uusi pesä, eikä paljoa mitään muuta. Kylmähenkäys kuitenkin oli opettanut minut raivokkaasti taistelijaksi ja hyödyntämään jokaista ruumiinosaa kehossani. Kohotin pääni ylöspäin ja kävelin ylpeästi klaanikissojen tungoksen viereen.
“Rosmariinitassu, Varpustassu ja Happotassu, astukaa eteen!” päällikkö naukaisi ja katsoi kissojen joukkiota.
Lähdin kävelemään tungoksen läpi Rosmariinitassun ja Varpustassun perään. Jokainen askeleeni huokui ylpeyttä ja varmuutta, mutta silti jokin painoi minua. Asiat menivät toisesta korvasta toiseen ja sitten pihalle.
“Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Rosmariiniputouksena, Varpusliitona ja Happohenkäyksenä!” Tihkutähti naukaisi ja sen jälkeen klaani alkoi hurraamaan nimiämme.
Pörhistin turkkiani ja heti suurimman tungoksen jälkeen lähdin leiristä pois. Tahdoin yksityisyyttä, en jaksanut kuunnella puhetta Kylmähenkäyksen petturuudesta, Minttusydämen uusista pennuista ja Liljahenkäyksen uupumuksesta. Kaikki oli niin säälittävää, että olisin voinut repiä korvani irti. En tiennyt mitä Kylmähenkäyksen pennut joutuivat kokemaan, toiset nimitettiin ja toisen joutuivat norkumaan oppilaiden pesällä vielä tovin. Tuhisin itsekseni ja purin vihaani raivokkaasti vielä kuolleelta näyttäviin pensaisiin.
“Joku taitaa olla hieman vihainen”, kuulin hunajaisen äänen takaani ja näin sivusilmäyksellä Ikituulen.
“Sinäkin vielä”, mumisin ja jatkoin kävelyä eteenpäin.
Kuulin kuinka vanhempi soturi lähti seuraamaan minua, saaden tassuni kihelmöimään.
“Kylmähenkäys jätti koulutukseni kesken ja lähti Kuolonklaaniin. Olen aivan kuin taiteilisin jäätiköllä, joka voisi upottaa minut alleen millä hetkellä tahansa”, mumisin ja pysähdyin odottaen Ikituulen kävelevän edelleni.
Naaras istuutui polulle sievästi ja käänsi pistävät silmänsä omiini.
“Koulutin Kylmähenkäyksen hyvästä syystä pelottomaksi soturiksi ja toivoin että hän tekisi saman sinulle. Nyt olet soturi, et enää oppilas. Vaikka hän jätti viimeiset arviointinsa kesken, voit osoittaa Tihkutähdelle että kuulut Varjoklaaniin”, Ikituuli naukaisi mittaillen katseellaan minua.
*Tihkutähti ei kiinnosta minua millään muulla tavalla, kuin sillä että hyödyntäisin häntä*, ärisin keskenäni, mutta tyydyin vain nyökkäämään Ikituulelle.
Naaras hymähti tyytyväisen oloisena ja nousi ylös maasta. Hiirenkorva toi aurinkoa lämmittämään turkkia Varjoklaaninkin reviirille. Pystyin tuntemaan kylkiluiden punkemaan esille ja sisimmässäni toivoin hiirenkorvan tuovan myös lisää ravintoa klaaniin.
“Annoin Savutassun hieman levähtää, joten tahtoisitko lähteä vaikkapa saalistamaan?” Ikituuli virnisti ja vilkuili taakseni.
“En metsästä paitsi yksinäni ja vain tiettyjä eläimiä”, tuhahdin ja lähdin kävelemään, yrittäen vältellä Ikituulta.
“Miksi?” kuulin takaani uteliaan äänen, mutta tyydyin vain jatkamaan kävelyä.
En itseasiassa itsekään tiennyt miksi en tahtonut tappaa riistaa, sillä muiden tappaminen ei varmasti olisi tuottanut minulle ongelmia. Kylmähenkäys oli kylläkin opettanut minut saalistamaan, mutta emme olleet kuin pari kertaa todellisuudessa saalistaneet. Huomasin hetkessä Ikituulen kävelleen vierelleni, joten naukaisin nopeasti tälle vastauksen:
“Älä kysele, sillä tietoa minusta et tule irti saamaan.”
Pyrähdin nopeasti juoksuun, jättäen Ikituulen hyväksi kakkoseksi taaksepäin. Löytäisi hän hajuani tai ei, pysyisin poissa sivistyksestä ainakin hetken.

Saavuttuani leiriin saatoin kuulla Tihkutähden pentujen tassujen askeleet joka paikassa ja tunsin niskakarvojeni nousevan hiljalleen pystyyn. Kettupentu ja Mäyräpentu muistuttivat isäänsä monella tapaa, mutta myös emoaan, eikä mieltäni rauhoittanut yhtään se minkälaisia kaksikosta tulisi isän kasvatuksen alla. Pörhistin turkkiani ja raskain askelein lähdin kävelemään kohti sotureiden pesää. Minua todellakin väsytti ja kävin nukkumaan, vaikka kuinka yritin muistuttaa itseäni, etten pystyisi nukkumaan myöhemmin, kun muut kävivät nukkumaan.

//Hapolle seuraa?

Nimi: Kettupentu

24.04.2018 17:22
Astelin varovaisesti isäni perässä, Mäyräpennun rinnalla. Rosmariiniputous oli mennyt hiukan järkyttyneen ja surumieleisen Luomavirran kutsumana puhumaan jostakin tärkeästä, vaikka kuinka uteliaisuudelta korviani höristin, en kuullut enää mitään. Olimme liian kaukan, halusin syyn mistä tuo vakava äänensävy johtui, olisiko syy liittynyt jotenkin isään, joka oli osoittautunut kaikkea muuta kuin lempeäksi. Tunsin kuinka Mäyräpennun pehmeä ja paksu pentu karva hipoi omaani. Katselin miettiliäänä moni sävyistä harmaata pilvien peittämää taivasta.
"Nyt olemme perillä", isä naukui kumealla äänellään, ja teki äkki pysähdyksen. Pysähdyin melko sulavasti hieman kompuroiden ennen isään törmäystä ja niin teki Mäyräpentukin. Kolli kääntyi tuijottamaan meitä sähkönsinisillä silmillään, saman värisillä kuin omammekin. Olimme saapuneet sammaloituneelle aukiolle, jossa paikka paikoin oli vielä lunta. Saamal oli märkää joko viimeöisten sateiden jäljiltä tai sulaneen lumen takia. Nälkä kouraisi vatsaani, olin aivan hirveän nälissäni. Näin pienen pennun kuin minä pitäisi syödä monta kertaa päivässä, minä olin syönyt vain yhden. Pian läheisestä ryteiköstä kuului rapinaa ja luonnonvalkoinen naaras kissa astui aukiolle mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Rosmariiniputous peitti tunteensa hyvin.
"No, mitä asiaa Luomavirralla oli?" Tihkutähti naukaisi tassuaan nuolaisten. Vaalea naaras näytti hivenen vaivaantuneelta, mutta avasi kumminkin suunsa.
"Ei mitään tärkeää. Asiasta toiseen", naaras naukui viivytellen, "Mistä aloitamme. Opetammeko heille vaikka hyökkäysasentoja? Tiedän kyllä, ettei se kovin kiinnostavaa ole, mutta pennut eivät saa opetella taistelua." Tihkutähti mulkaisi varoittavasti Rosmariiniputousta.
"Se on kuitenkin heillä edessä, miksi ei siis aloittaa jo varhain?" isä naukaisi hampaansa hitaasti karseaan hymyyn paljastaen. Hivuttauduin Rosmariiniputouksen puoleen kun entistä suurempi nälkä kouraisi vatsaani ja oloni alkoi tuntua heikolta.
"Asiasta kolmanteen, tiedättekö kuinka usein pentujen pitäisi syödä?" naukaisin viitaten omaan nällkääni, veikkasin ettei Tihkutähti lämpenisi, mutta Rosmariiniputous voisi olla eri asia.

//Rosma? Mäyrä? Kirjottaminen hieman ruostees kun en oo hetkeen kirjotella joten laatu ei oo parasta mahollista, mutta ihan kelvollista :3

Nimi: Varpusliito

23.04.2018 15:55
"Metsästetäänkö yhdessä vai haluatko mennä jonnekin yksin?" Härmävirta kysyi. Naaras oli levoton. Hän haisteli ilmaa ja näytti kärsimättömältä. Haistoin ilmaa ja tunsin hymyn leviävän huulilleni. Haistoin hiiren viettelevän tuoksun. Härmävirta oli varmaankin jahdannut sitä ennen kuin oli törmännyt minuun. Nyt minä ilmeisesti estin häntä lähtemästä hiiren perään. Päätin antaa klaanitoverini napata tämän saaliin ja etsiä itse jotain muuta.
"Ehkä myöhemmin. Sinulla on selvästi jahti kesken", nau'uin hilpeästi. Uskoin, että olisi parasta etsiä oma saalis. Tarkemmin ajateltuna halusin metsästää yksin, mutta en halunnut olla töykeä, joten muotoilin sanat tarkasti ennen kuin avasin suuni. "Tai ehkä voisimme kantaa saaliit yhdessä leiriin. Saalista on nyt enemmän kuin lehtikadon aikaan, eikä olisi kiva keskeyttää metsästystä sen takia, ettei pysty itse kantamaan saaliita leiriin. Olisi hyvä kantaa saaliit yhdessä. Sitä paitsi", virnistin ja pidin tauon. "Ei tule niin yksinäinen paluumatka", totesin ja nuolaisin lapaani. Klaanitoverini näytti miettivän asiaa. Härmävirta oli klaanissa paremmassa asemassa kuin minä. Niin ainakin ajattelin. Ensinnäkin hän oli Tihkutähden entinen oppilas. Hän ei myöskään vaikuttanut niin kiltiltä ja nössöltä kuin minä ja Rosmariiniputous. Tihkutähti ei pitänyt kilteistä kissoista. Klaanissa oli salaisuuksia, joita en tiennyt. Salaisuudet koskivat Tihkutähteä. Muistin hetken, jona päällikkö oli nimittänyt itsensä Rosmariiniputouksen- silloisen Rosmariinitassun mestariksi. Liljahenkäyksen ilme oli ollut kauhistunut. Hän oli näyttänyt siltä kuin Tihkutähti olisi ilmoittanut, että Rosmariiniputouksen pitäisi ryömiä ketunkoloon ja pysyä siellä seuraavaan auringonnousuun asti. Ketunkolosta minulle tulivat mieleen Kettupentu ja Mäyräpentu. Tihkutähden pennut vaikuttivat huolestuttavan ylimielisiltä. He olivat kuitenkin vasta pentuja. Heidän mestarinsa kyllä kasvattaisivat heistä kunnon kissoja. Yhtäkkiä sisälleni tulvi huoli. Entä jos pentujen mestareiksi nimettäisiin esimerkiksi Ikituuli ja Tihkutähti, jotka kasvattaisivat pennuista hirviöitä? Miten Varjoklaanin silloin kävisi? Jos Kettupennusta ja Mäyräpennusta tulisi isänsä kaltaisia, he kouluttaisivat myös oppilaistaan samanlaisia. Tihkutähti pitäisi huolen, että koko klaani täyttyisi julmista kissoista, jotka tappaisivat empimättä. Rosmariiniputous oli selvinnyt Tihkutähden oppilaana, mutta hän oli hyvä. Yksi klaanin kilteimmistä ja hyväsydämmisistä kissoista. Varjoklaani tarvitsi hänenlaisiaan kissoja. Rohkeita, itsevarmoja, hyväsydämmisiä. Itse olin mielestäni kiltti, mutta heikko ja pelokas. Minusta ei ollut väittämään vastaan ja jäin helposti itsevarmojen kissojen tallomaksi. Yritin paikata asiaa. Yritin kuulostaa itsevarmalta, kun sanoin jotain, mutta jotkut kissat huomasivat, miten epävarma oikeasti olin. Ehkä minusta vielä joskus tulisi oikeasti itsevarma ja peloton. Havahduin ajatuksistani ja hymyilin Härmävirralle.
"Mitäs sanot? Kuulostaako ideani kelvolliselta?" kysyin klaanitoveriltani hymy huulillani. Katselin naarasta tarkemmin. Härmävirta oli oikeastaa aika kaunis. Hopeanharmaa turkki näytti hyvin pehmeältä ja lämpimältä. Silmät olivat vihreät. Kirkkaanvihreät silmät eivät katsoneet juuri nyt minuun. Härmävirta oli keskittynyt hiireen. Hetken päästä naaras kuitenkin kääntyi minun puoleeni.

//Härmä?

Nimi: Rosmariiniputous

22.04.2018 18:12
Seurasin Kettupennun ja Tihkutähden sanaharkkaa hermostuneena, mutta sanoinkuvaamattoman ihailevana. Tuo punertavan ruskea kolli oli tuskin oppilasikäinen ja uskalsi jo nyt vastustaa isäänsä, jota vastaan minä en edes soturi-ikäisenäkään pystynyt sanomaan. Vaikka pystyin erottamaan heikon epävarmuuden nuoren pennun olemuksesta, pystyin vain ihailemaan ylpeänä hänen rohkeuttaan.
"Minä olen Varjoklaanin päällikkö, minä määrään säännöt", Tihkutähti ilmoitti jäätävällä äänensävyllä, joka olisi saanut minut murtumaan hermostuksen alla ja luovuttamaan. Mutta kun Kettupentu otti päättäväisesti askeleen eteenpäin ja kohotti kuononsa korkealle, en voinut olla henkäisemättä yllätyksestä.
"Mutta minä olen Varjoklaanin päällikön poika ja teen omat valintani", Kettupentu ilmoitti itsevarmasti ja käänsi sitten tylysti selkänsä isälleen. Tihkutähti avasi suunsa ja päästi kurkustaan halveksuvan naurun. Päällikön pilkkaava nauru sai Kettupennun pysähtymään ja heittävän nopean silmäyksen ensin siskoonsa, ja sitten minuun.
"Haluan pennuistani vahvoja sotureita", Tihkutähti jatkoi kylmästi ja piti lyhyen tauon, "jotka pitävät heikot varjoklaanilaiset ruodussa."
Sanat saivat selvästi Kettupennun hämmästyneisyyden kuplaan, koska kollin kulmat kohosivat ja silmissä välähti epävarmuus. Minä kuitenkin tajusin päällikön sanojen todellisen tarkoituksen kristallinkirkkaasti.
"Tähtiklaaniin uskovat."
Käänsin hitaasti, mutta silti raivokkaasti meripihkaisen katseeni Tihkutähteen, joka taas oli porannut sähkönsinisen tuijotuksensa minuun. Tuijotin häntä ilmeettömänä, mutta sisälläni kuohusi raivo siitä, kuinka tuo kissa halveksui minua. Eihän hän edes tiennyt totuutta uskomuksistani, mutta hän varmaankin oletti, että jokainen oikeudenmukainen ja ystävällinen kissa uskoi Tähtiklaaniin. Käänsin katseeni muualle, kun Kettupentu suostui tulemaan mukaan ja kolli lähti sisarensa ja isänsä rinnalla kävelemään metsäpolkua pitkin. Juoksin tietenkin kolmikon perään, mutta jäin suosiolla peremmälle.
"Rosmariiniputous!"
Pysähdyin äkkinäisesti, kun kuulin jostakin lähettyviltä jonkun kutsuvan minua. Hämmentyneistä ilmeistä päätellen Tihkutähti, Kettupentu tai Mäyräpentu eivät olleet kutsuneet minua nimeltäni. Olin jo aikeissa jatkaa matkaani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun Luomavirta sukelsi esiin aluskasvillisuudesta suoraan eteeni. Kauniin naaraan lumenvalkea turkki oli mudan ja sammalrippeiden peitossa ja soturin kirkkaankeltaisissa säihkyi suru ja myötätunto. Tiesin heti, että jokin oli todella huonosti.
"Luomavirta? Mikä hätänä?" kysyin hämmentyneenä ystävältäni ja tarjosin tukea, johon hän nopeasti suostuikin. Kuulin hieman kauempaa Tihkutähden turhautuneen murahduksen ja sitten muutaman askeleen oton.
"Me menemme edeltä, tule harjoitusaukiolle mahdollisimman pian", tummanharmaa päällikkö jyrähti ja lähti sitten pentujensa kanssa jatkamaan matkaansa. Luomavirta varmisti vielä, että kolmikko oli kadonnut kuuloetäisyydeltä ja käänsi sitten kasvonsa kunnolla minua kohti.
"Kerro minulle mikä on hätänä? Ei hätää, olen tässä tukenasi", kuiskasin lumenvalkoiselle klaanitoverilleni. Hän kuitenkin ravisteli tarmokkasti päätään ja avasi sitten raskaan hengätyksen seurauksena suunsa:
"Se taitaa olla sinä, joka tulee tarvitsemaan tukea", Luomavirta huokaisi ja porasi sitten läpitunkevan katseensa suoraan silmiini, "Rosmariiniputous, Hikkoritassu on kuollut."
Vetäisin syvään henkeä ja suljin automaattisesti silmiäni. Maailma ympärilläni alkoi samassa silmänräpäyksessä pyörimään ympärilläni ja jouduin ottamaan pari haparoivaa askelta, jotta olisin pystynyt pitämään tasapainoni kunnossa. Luomavirta kiirehti tukemaan minua toisella kyljellään ja otin hänen avunsa tietenkin vastaan. Ei, ei tämä voisi tapahtua. Ei minun veljeni olisi voinut kuolla, ei nyt.
"Olen todella pahoillani tästä. Tiedän, että sinulla on muutenkin ollut vaikeaa isäsi lähdön takia enkä olisi todellakaan tahtonut kertoa tätä, mutta nyt on parempi kuin muutaman auringonnousun jälkeen", Luomavirta naukaisi tyynesti ja alkoi silittää päälakeani hellästi. Vedin keuhkoni täyteen ystäväni makeaa tuoksua ja kokosin sitten itseni.
"Miten hän kuoli?" kysyin tärisevällä äänellä ja pakottauduin irrottautumaan klaanitoverini lämpimästä turkista.
"Hikkoritassu jäi hirviön alle ja kuoli nopeasti, ilman tuskaa ja kuoleman rajalla hiipumista. Hän on nyt turvallisesti siirtynyt toiseen paikkaan", Luomavirta muistutti ja loi minulle lämpimän hymyn. Vastasin hänen hymyynsä heikolla, mutta toiveikkaalla hymyllä. Hän oli oikeassa. Oli Hikkoritassu Pimeyden metsässä tai ei, hän oli turvassa ja tulisin aina muistamaan hänet uskollisena ja rakkaana veljenäni.
"Kiitos kun kerroit. Minun pitää nyt lähteä sinne harjoitusaukiolle", totesin lopulta ja pyyhin etukäpälälläni pieniä kyyneleitä poskiltani. Luomavirta nyökäytti hitaasti päätään ja lähti sitten marssimaan leiriä kohti. Heilautin hänelle häntääni hyvästiksi ja suunnistin sitten harjoitusaukiota kohti.

Kun saavuin harjoitusaukiolle, Tihkutähden ja tuon pentujen katseet kohdistuivat minuun. Kettupennun ja Mäyräpennun kasvojen ilmeistä en saanut selvää, koska pystyin vain keskittymään päällikön myrkylliseen tuijotukseen.
"No, mitä asiaa Luomavirralla oli?" kolli kysyi hitaasti ja nuolaisi välinpitämättömästi käpäläänsä. Jäin hetkeksi epäröimään, pitäisikö minun kertoa äskeisen keskustelun aiheesta. Jos kertoisin veljeni kuolleen, Tihkutähti varmasti alkaisi ilkkua minulle. Ehkä jättäisin aiheen suosiolla kertomatta.
"Ei mitään tärkeää. Asiasta toiseen", lausahdin saavuttuani kolmikon luokse, "mistä aloitamme. Opetammeko heille vaikka hyökkäysasentoja? Tiedän kyllä, ettei se kovin kiinnostavaa ole, mutta pennut eivät saa opetella taistelua."

//Kettu? Mäyrä?

Nimi: Kettupentu

22.04.2018 14:33
Lähdin tassuttamaan varovasti siän perään. Tunteeni olivat ristiriitaiset, Rosmariiniputouksen pelkotuoksusta päätellen, harjoittelu ei ollut sitä miltä se kuulostaisi.
"Isä?" naukaisin rohkeasti.
"Niin?" Tihkutähti naukaisi ja vilkaisi minuun päin. Siristin silmiäni ja kohensin ryhtiäni ylväästi.
"Minä en tule, eikä tule Mäyräpentukaan. Emo on kieltänyt ulos leiristä lähtemisen", naukaisin kimeää äntäni itsepäisesti madaltaen. Rosmariiniputous oli antanut ymmärtää, että isäni oli muutakin kuin pelkkä pelottava ulkonäkö, hän oli jotain mitä Varjoklaani pelkäsi, jotain mitä meiltä pennuilta haluttiin salata. Mutta tiesin, että minä ottaisin siitä selvää. Katsoin isääni tarkkaillen, hänen pupillinsa kapenivat pieniksi viiruiksi ja hän tuijotti minua raivon vallassa.
"Minä olen Varjoklaanin päällikkö, minä määrään säännöt", tummanharmaa kolli naukaisi kylmästi virnistäen.
"Mutta minä olen Varjoklaanin päällikön poika ja teen omat valintani", ilmoitin itsevrmasti ja käännyin takaisin leirin suuaukolle päin. Kuulin, kuinka Tihkutähti naurahti halveksuen kun lähdin loikkimaan pois päin. Vilkaisin ensin Rosmariiniputousta ja Mäyräpentua.
"Haluan pennuistani vahvoja sotureita, jotka pitävät heikot Varjoklaanilaaiset ruodussa", kolli naukaisi matalalla äänellään. *Heikot Varjoklaanilaiset?*
"Tähtiklaaniin uskovat", kolli täsmensi. Käännyin kohti Tihkutähteä ja katsoin tätä alistuneena.
"Mennään sitten", alistun lopulta ja luimisti korvani.

//Mäyrä? Rosma?

Nimi: Härmävirta

21.04.2018 17:02
Olin ajautunut ukkospolun lähettyville juostessani, ja alkaessani etsiä saalista, minun täytyi seuloa ukkospolun haju pois erottaakseni muut tuoksut. Olin onneksi harjaantunut siihenkin oppilaskuiden aikana, eikä se siksi ollut nyt vaikeaa.
Juuri kun ajattelin seurata erästä hiiren hajua, jonka havaitsin, haistoin myös toisen tuoksun. Se oli tuttu siitä syystä, että se oli jonkun Varjoklaanilaisen haju. Samalla, kun tunnistin hajun nopeasti Varpusliidon hajuksi, kuulin takaani naukaisun:
"Oletko sinäkin metsästämässä?"
Käännyin katsomaan taakseni ja näin harmaan ja ruskean sekaisen kollin takanani.
"No hei vaan sinullekin", naukaisin tahallani, ajatellen, että Varpusliito tuskin pienestä leikistä
"Ja joo, olen. Ajattelin, että nyt voisi löytyäkin jotakin, kun hiirenkorva saa riistan liikkeelle", sanoin viitaten lehtikadon aikaiseen riistan vähyyteen, joka oikeastaan jatkui vielä nytkin.
"Totta", Varpusliito maukui ja otti muutaman askeleen eteenpäin.
Vilkaisin kollia ja mietin, ehdottaisinko yhdessä metsästämistä. Ainakin voisimme palata yhtä matkaa leiriin saatuamme jotakin kiinni, jos ei muuta.
"Metsästetäänkö yhdessä vai haluatko mennä jonnekin yksin?" päädyin kysymään ja samalla haistoin ilmaa tarkistaakseni, oliko haistamani hiiren haju yhä ilmassa.
Tassuni syyhysivät päästä etsimään sitä, mutta odotin ensin Varpusliidon vastauksen.

//Varpunen?

Nimi: Varpusliito

21.04.2018 14:24
Herätessäni aurinko oli vielä korkealla. Haukottelin leveästi ja nousin ylös. Katselin ympärilleni ja huomasin, että sotureiden pesä oli tyhjä minua lukuunottamatta. Kuulostelin hetken Rosmariiniputouksen tai pentujen ääniä, mutta en erottanut heidän ääniään leiristä. Tämä huolestutti minua hieman, koska muistin heidän menneen Tihkutähden luo. Toisaalta oli mahdollista, että pennut olivat nukahtaneet ja Tihkutähti oli lähettänyt siskoni johonkin partioon. Päättelin, että niin sen täytyi olla. Siitä muistin, että minunkin kuuluisi täyttää soturin velvollisuuteni ja metsästää jotain. Tassutin ulos piikkihernetunnelista ja päädyin raikkaaseen ilmaan leirin ulkopuolelle. Hengitin syvään ja haistelin hiirenkorvan tuoksuja. Osa tuoksuista oli minulle tuttuja, mutta haistoin myös tuoksuja, joita en ennen ollut haistanut. Lumi suli tassujeni alta ja paljasti kimmoisan sammalmaton. Haukottelin taas ja lähdin liikkeelle. Jos seisoisin paikallani vielä hetkenkin, nukahtaisin luultavasti seisaalleni. Pinkaisin juoksuun. Pidensin askeleitani ja nopeutin vauhtiani. Maasto ympärilläni muuttui sumeaksi, kun kiidin eteenpäin. Aloin hidastaa vauhtiani, kun aloin haistaa ukkospolun. En halunnut ottaa riskiä ja ylittää rajaa. Siitä voisi seurata rangaistus ja sitä minä kaikkein vähiten kaipasin. Lopulta pysähdyin täysin ja ravistin turkistani kaiken lian ja pölyn. Oli ikävä olla likainen. Pesin vielä kasvoni ennen kuin jatkoin matkaa. Yritin kuulla riistan rapistelua tai linnun viserrystä. Sen sijaan kuulin kevyet askelet. Käännyin ja näin Härmävirran. En tuntenut tuota naarasta kovinkaan hyvin. Tiesin vain, että hänet oli nimetty soturiksi yhtä aikaa Luomavirran kanssa. Muistelin myös, että Tihkutähti olisi ollut tuon kissan mestari, mutta en ollut aivan varma. Joka tapauksessa tuo naaras oli klaanitoverini ja minun kuuluisi tuntea hänet hieman paremmin.
"Oletko sinäkin metsästämässä?" töksäytin, kun en muutakaan keksinyt. Aloitus oli kummallinen, mutta ainakin olin saanut keskustelun avatuksi.

// tönkkö, mut Härmä?

Nimi: Rosmariiniputous

20.04.2018 15:39
Säpsähdin rajusti kuultuani Tihkutähden ehdotuksen ja saadessani vastaan vielä päällikön pentujenkin innostuneet kiljaisut. Käännyin ensin kauhistuneena vilkaisemaan vierelläni istuvaa kaksikkoa ja sitten raivostuneena heittämään nopean silmäyksen Tihkutähteen. Millainen idea tuokin nyt oli? Viedä muutaman kuun ikäiset pennut taisteluharjoituksiin? He olivat vasta oppineet pysymään kunnolla jaloillaan, Tähtiklaanin nimeen! Jäin tuijottamaan Tihkutähden sähkönsinisiä silmiä hurjistuneena ja tuo kohtasi minut viileästi, musertavan kylmä ilme kasvoillaan leväten.
"He ovat vasta muutamaan kuun ikäisiä ja harjoitukset aloitetaan vasta oppilasikäisenä", huomautin mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä, vaikka käpäläni syyhysivät iskeä kyntensä tuon ylimielisen kissan kurkkuun.
"Mitä se sinua haittaa, vaikka he ovatkin vielä pentuikäisiä? Mitä aikaisemmin he aloittavat, sitä parempia sotureita heistä tulee. Haluan klaaniini erinomaisia sotureita", Tihkutähti ilmoitti tiukasti ja heitti minuun halveksivan silmäyksen. Kolli ei varmastikaan uskonut minun olevan tarpeeksi vahva soturi, mutta minäpä tulisin todistamaan hänelle, että minä olin aivan yhtä hyvä kuin jokainen muukin varjoklaanilaissoturi.
"Ymmärrän kyllä sen", aloitin aivan räjähtämisen rajalla, "mutta entä jos he haavoittuvat? Minunhan ei tosin edes tarvitse mukaan harjoitteluihin jos en tahdo."
"Kyllä sinun täytyy, koska olet pentujeni vahtija. Nyt lähdetään", Tihkutähti ilmoitti kylmästi ja työnsi sitten Kettupennun ja Mäyräpennun edellään leirin uloskäyntiä kohti. Jäin tuijottamaan päällikön perään raivostuneena siitä, että hän oli viemässä parikuisia pentuja taisteluharjoituksiin. En voinut kuitenkaan tehdä mitään muuta kuin sukeltaa kolmikon perässä piikkihernetunneliin.

//Kettu? Mäyrä?

Nimi: Kettupentu

19.04.2018 15:54
"Miltä Varpusliidon idea kuulostaa? Mennäänkö?" Rosmariiniputous naukaisi lempeästi hymähtäen, mutta silti huomasin pienen varautumisen naaraan meripihkaisilla silmillä. Pian tunsin hennon tönäyksen kyljessäni kun sisareni tuli kovalla vauhdilla kuuntelemaan.
"Mennään mihin?" Mäyräpentu tökäsytti. Käänsin katseeni Mäyräpennun sähkönsinisiin silmiin, hänen silmänsä kuulemani mukaan muistuttivat omiani. En ollut nähnyt vielä todellista peilikuvaanni mistään, sillä leirin vesilammikot olivat aina olleet mutaisia, eikä niistä nähnyt mitään.
"Me mennään ehkä päällikön pesään! Jos siis emo ja isä antaa luvan", miukaisin nyökäten ja lähdin loikkimaan varmoin askelin kohti pesää. Askeleeni olivat jo hyvin paljon varmempia kuin aamulla pesästä poistuessani. Tunsin lämpimän hengityksen niskassani ja tunnistin Kyyhkylennon tuoksun. Naaras nappasi minua niskanahasta ja kuljetti takaisin Rosmariiniputouksen luokse.
"He ovat askeleiltaan jo hyvin nopeita, mutta pennut kulkaapas minusta se ei ole hyvä ajatus", naaras naukui sydäntäsärkevä ilme kasvoillaan.
"Miksei?" kysyin kulmiani kurtistaen, meiltä salattiin jotain, "Ei isä ole pelottava, hän vain näyttää siltä!" Kyyhkylento loi pahoittelevan katseen Rosmariiniputoukseen. Harmaaraidallisen naaraan häntä valahti surumielisesti alas ja hänen silmänsä alkoivat lasittua.
"Kuulkaapas, annan teille elämän ohjeen. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ei ole kissoihin karvaan katsomista", Kyyhkylenno nauku kuulosti automaattiselta ja hänen silmillänsä väreili kauhun aallot.
"Hämylilja", naaras henkäisin ääni särkyen. Pian kuulin voimakkaat askeleet jotka juoksivat Kyyhkylennon luo, liekinvärinen kolli lehden vihrein silmin. Kolli kiersi isoemoni kasvojen eteen ja katsoi tämän silmiin.
"Pahoittelut tästä. Me poistumme nyt. Nähdään pian Kettupentu ja Mäyräpentu", kolli naukui ja lähti taluttamaan Kyyhkylentoa parantaja pesälle.
*Mikä hänelle tuli? Minun on selviettävä kuka on Hämylilja, tai kuka oli Hämylilja ja miksi se oli noin vaikeaa? Miten isä liittyi tähän? Siitä ottaisin selvää* Vilkaisin Rosmariiniputousta.
"No niin, mennään", naaras naukui ja lähti johdattamaan meitä pesään. Tihkutähti ja Minttusydän istuskelivat harakan ympärillä. Harakan vatsa oli auki ja sieltä pilkotti jotain punaista. Tihkutähti kyyrityi haukkaamaan lihaa.
"Hei emo, hei isä!" tervehdin hymyillen. Minttusydän nyökkäsi lämpimästi.
"Joko olette saaneet kierroksen tehtyä?" naaras naukui silkinpemeästi. Pudistin päätäni.
"Seuraava etappimme on päällikön pesä!" Mäyräpentu kiljaisi. Tihkutähti nosti päänsä ylväästi ylös, hänen leukaansa oli jäänyt pieni veritahra harakan lihasta. Selvä, isä näytti todella pelottavalta pitkine kynsineen ja viirusilmineen.
"Ai", Tihkutähti naukaisi häijysti hymyillen, hänen tunteeton katseensa kohtasi Rosmariiniputouksen ja tunsin kuinka naaraan turkki pörhistyi vierelläni.
"Kenen luvalla te sinne suuntaatte, kenties Rosmariiniputouksen?" isä naukui sivaltaen, jos sanat olisivat voineet koskettaa, nuo sanat olisivat jättäneet suuret viillot kaikkien meidän turkkeihimme. Tihkutähti räpäytti silmiään hitaasti vastausta odottaen. Päähäni pälkähti ajatus ja lähdin hiipparoimaan pesän reunaa pitkin Tihkutähden taakse, Minttusydän huomasi aikeeni, mutta jätti asian huomiotta paljastamatta minua. Pian olin isän takana ja nappasin tämän hännästä kiinni.
"Minun luvallani, älä ole ilkeä Rosmariiniputoukselle", naukaisin haastavasti ja upotin pienet kynnen pätkäni isäni harmaankirjavaan häntään.
"Oiekasti me tulimme kysymään sinulta lupaa", Mäyyräpentu pisti väliin ja loikkasi itsekin roikkumaan isässä. En uskonut isämme nauttivan tilanteesta.
"Hmm", kolli myhäili ja hänen turkkinsa siloittui. Käänsin katseeni Minttusydämeen.
"Kyyhkylennolle tuli jokin hätä, joku kissa vei hänet parantajalle", ilmoitin hiukan surullinen ilme kasvoillani. Minttuydän noui ylös.
"Kiitos, että kerroit", hän naukaisi lähti loikkimaan ulos pesästä," Palaan pian".
Nyökkäsin, emoni poistuttua käännyin isän puoleen. Irrotin kynteni hännästä ja kellahdin lämpimille sammalille.
"Mitä jos viemme pennut harjoittelemaan?" Tihkutähti naukaisi matalasti naurahtaen.

//Rosma? Mäyrä?

Nimi: Mäyräpentu

19.04.2018 14:27
"Me olemme sentään päällikön ja varapäällikön tytär ja poika", Kettupentu naukaisi leukaansa tunteettomasti kohottaen. "Sinun täytyy kumartaa meitä!" Kollipentu katsoi Varpusliitoa aika kylmästi, ja minusta alkoi hiljalleen tuntua, ettei veli ottanut enää tätä leikistä.
"Tai muuten, henkivartijamme käy kimppuusi", hän jatkoi vielä ja ojenteli pikkuruisia teräviä kynsiään, "Rosmariiniputous on saanut yksityisopetusta isältäni, niin kannattaa varoa. Hän on hyvä ihan varmasti."
"Niin juuri!" vinkaisin väliin ja väläytin veljelleni leikkisän virnistyksen. Kettupentu vilkaisi minua nopeasti sivusilmällä, muttei irrottanut katsettaan Varpusliidon vihreinä tuikkivista silmistä. Velipoika ei aikonut luovuttaa, enkä kyllä minäkään, jos tarkkoja oltiin.
"Kyllä vain, olimme juuri kumartamassa kummatkin", Rosmariiniputous maukui nöyränä ja kumarsi päätään. Lopulta Varpusliitokin yhtyi mukaan leikkiin ja tunsin pientä voitonriemuisuutta. Minä ja veljeni saimme komennella kaikkia oman mielemme mukaan, eikä kenelläkään ollut siihen vastaansanomista, koska meidän vanhempamme määräsivät klaanissa ja voisivat halutessaan erottaa ihan kenet tahansa, jos halusimme.
Kaksikon kumarrettua Rosmariiiputous väläytti meille lempeä virnistyksen ja lähti sitten astelemaan aukion poikki kohti lähintä pesää, mikä osui silmiin. Pinkaisimme naaraan perään hännät pystyssä Kettupennun kanssa ja kun saimme tämän kiinni, veli kiljaisi:
"Hei, me halutaan mennä ensimmäisenä!" Rosmariiniputous väistyi tieltämme ja antoi meidän mennä ensimmäisinä. Työnnyin veljeni ohitse ja sukelsin sammalverhojen alitse tunkkaisen hajuiseen pesään, josta kuului vaimeaa puheensorinaa sekä karkeaa kuorsauksen korinaa, joka sai minut tirskahtamaan pienesti.
"Tule jo, Mäyräpentu!" Kettupentu huudahti ja heitti kuperkeikan pesän lattialle. Innosta kiljaisten kierähdin lattialle ja huitaisin kynnet piilossa veljeni kuonoa. Kollipentu kikatti ja läimäisi takaisin niin, että melkein horjahdin lähimpänä olevan kissan hännänpäälle. Käännyin katsomaan pahoittelevasti vanhaan naaraaseen, joka vastasi katseeseeni ystävällisellä tummansinisten silmiensä katseella.
"Kas, Varpusliito ja Rosmariiniputous. Onnittelut soturinimistänne", kissa naukaisi yllättäen ja suuntasi katseensa ylitseni pesään saapuneisiin tulokkaisiin. Rosmariiniputous ja Varpusliito nyökkäsivät nopeasti ja asettuivat istumaan sammalpedin reunalle hieman kauemmas minusta ja Kettupennusta, joka oli juuri saanut kömmittyä itsensä vierelleni
"Jos pyydätte todella kiltisti heiltä, klaaninvanhimmat voisivat ehkä kertoa teille tarinoita suuresta sodasta", Rosmariiniputous sanoi meille leikkisästi. Vilkaisin Kettupentuun korvat valppaasti pystyssä ja hännänpää puolelta toiselle malttamattomana vääntyillen.
"Joo! Kertokaa meille siitä sodasta", Kettupentu hihkaisi viereltäni vanhuksille, jotka vilkuilivat toisiaan huvittuneen näköisinä.
"Hyvä on. Sota alkoi, koska...", eräs vanha naaras, jolla oli liekinvärinen otsa, aloitti. Kuuntelin tarkkaavaisesti jokaisen sanan ja yritin kuvitella mielessäni verisen sotatantereen, jonka päällä lukuisia kissoja taisteli elämästä ja kuolemasta. Osa makasi maassa liikkumattomina, osa oli pahasti haavoittunut eikä siksi pystynyt liikkumaan omin avuin ja loput kissoista viiltelivät vastustajien kurkkuja auki sellaista tahtia, että tuskin ehdin edes laskea.
Kun tarina oli viimein tulossa päätökseensä, uppouduin aivan täysin omiin aatoksiini. Ensin mieleeni muodostui kuva kahdesta kissasta, joilla näytti olevan hyvin tärkeä keskustelu meneillään. Sitten toinen kissoista alkoi yllättäen karjua ja huitaisi viiksikarvan verran ohitse kynsillään puhetoverinsa nenästä. Toinenkin kissa kimmastui ja hurjistuneena tämä loikkasi kiistan aloittaneen osapuolen kimppuun.
Käännyin säpsähtäen katsomaan taakseni, kun tunsin kevyen kosketuksen lavassani. Näin Rosmariiniputouksen, joka katsoi minua odottava-ilme kasvoillaan.
"Mitä Varpusliito äsken kysyi teiltä?" hän kysyi.
"E-en minä kuunnellut", kuiskasin nolona. Olin ollut niin omissa maailmoissani, etten ollut kuullut Varpusliidon kysymystä. Rosmariiniputous kumartui laskemaan päälaelleni hellän nuolaisun.
"Ei se mitään, kunhan vain kuuntelet seuraavalla kerralla. Varpusliito kysyi teiltä, mitä haluaisitte tehdä seuraavaksi", naaras naukaisi lempeästi ja kääntyi sitten katsomaan Varpuslentoa iloinen hymy kasvoillaan paistatellen.
"Voisimmeko mennä päällikön pesään? Mennään tervehtimään isää!" Kettupentu ehdotti väliin, mutta soturit eivät järin näyttäneet innostuvan kollipennun ajatuksesta.
"Rakas Kettupentu, isänne on klaanin päällikkö ja hänellä on paljon kiireitä. Hän tuskin pitäisi siitä, jos kukaan tulisi häiritsemään häntä, vaikka kyseessä olisivatkin hänen omat pentunsa. Ehkä voisimme mennä tervehtimään häntä myöhemmin. Miltä kuulostaisi, jos kävisimme tutustumassa joihinkin sotureihin?" Rosmariiniputous ehdotti puolestaan ja vilkaisi siinä samalla minuakin ehkä jopa hieman toiveikkaana. En oikein osannut vastata mitään. Yleensä minä olin tottunut juoksemaan velipojan perässä tai toisin päin, mutta nyt tilanne oli huomattavasti erilaisempi.
"Sopii, mutta vain sillä ehdolla, että näytät kaikkein hurjimmat soturit!" kiljahdin rikkoakseni pesässä vallitsevan piinallisen hiljaisuuden. Kuulin jonkun kehräävän takanamme, mutten vaivautunut ottamaan selvää, kuka se oli.
"Sopiihan se sinullekin, Kettupentu?" Rosmariiniputous kääntyi kysymään veljeltäni, joka kuopi maata etutassullaan mietteliään oloisena. Ihan kuin hän ei olisi osannut päättää.
"Mennään sitten", Kettupentu naukaisi hiljaisella äänellä vastaten epäsuorasti naaraan esittämään kysymykseen. Sen jälkeen Rosmariiniputous ja Varpusliito hyvästelivät nopeasti klaaninvanhimmat. Minä väläytin vain vanhuksille nopean irvistyksen hyvästeiksi ja lähdin loikkimaan aukion suuntaan häntä pystyssä. Kuulin Varpusliidon huutavan jotakin perääni, mutten jäänyt kuuntelemaan.
Seisahduin kuin seinään havaitessani esteen tielläni. Pää hieman kenossa annoin katseeni liukua ylhäältä päin minua tiiraileviin meripihkasilmiin.
"Sieltähän te tulette! Ja voi, olette jo avanneet silmänne", edessäni seisova naaras maukui silmät sädehtien. Kurtistin kumissani kulmiani ja peruutin epäluuloisena taakseni ehtineen Varpusliidon vierelle korvat luimussa.
"Voi anteeksi, unohdin esitellä itseni. Olen Kyyhkylento, emonne emo, siinä tapauksessa teidän isoemonne. Keitäs te olette?" Kyyhkylennoksi itsensä esitellyt kissa kysyi lämpimästi hymyillen.
"Olen Mäyräpentu", sanoin jo hieman rohkaistuneempana ja astuin esiin Varpusliidon suojista.
"Minä olen Kettupentu, mukava tavata", vierelleni tepastellut Kettupentu esittäytyi epätavallisen kohteliaaseen äänensävyyn. Käännyin katsomaan häntä hieman ihmeissäni, mutta veli vain kohautti lapojaan ja jatkoi Kyyhkylennon tapittamista, joten annoin asian olla sillä selvä.
Olin ollut niin keskittynyt kuuntelemaan Kyyhkylennon hössötystä, että olin kokonaan unohtanut Varpusliidon, Rosmariiniputouksen ja veljeni läsnäolon, kun kuulin Rosmariiniputouksen naukaisevan yllättäen:
"Miltä Varpusliidon idea kuulostaa? Mennäänkö?"
Kallistin päätäni uteliaana.
"Mennään mihin?" toistin. En ollut yhtään tietoinen siitä, mitä kolmikko oli suunnitellut selkäni takana sillä välin, kun Kyyhkylento oli vienyt huomioni.

//Rosma? Kettu? Sori laaduttomuus...

Nimi: Rosmariiniputous

19.04.2018 08:26
Vetäisin syvään henkeä ja yritin pitää mieleni mahdollisimman rauhallisena. Kettupennun säälittävä, mutta silti anova äänensävy sai niskakarvani sähköistymään ja epäilevän ilmeen nousemaan kasvoilleni. Eniten asiassa ärsytti se, että Kettupentu piti itsekkäästi katseensa Mäyräpennussa ja Kyyhkylennossa.
"Käänny minuun päin, niin saat vastauksesi", lausahdin tiukasti, käyttäen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sitä terävää kieltä, jonka satuin omistamaan. Kettupentu ei säpsähtänytkään terävästä äänensävystäni, mutta käänsi lopulta sähkönsinisen katseensa minuun. Kollipennun silmät kohdatessani pieni kylmien väreiden virta lähti juoksemaan selkääni pitkin. Hänen silmänsä näyttivät niin paljon isänsä Tihkutähden silmiltä, aivan yhtä pelottavilta ja vallanhimoisilta. Pystyin vain toivomaan, että tuosta kollista ei tulisi isänsä kaltaista.
"Tietenkin minä pidän teistä ja tiedän kyllä, että Tihkutähti ei ole pesässään, mutta entä jos hän saa teidät kiinni? Saisitte aikamoista satikutia enkä minäkään säästyisi siltä, sillä minun täytyy vahtia teitä", huomautin viileästi ja nuolaisin mahdollisimman välinpitämättömästi etukäpälääni.
"Ei hän meitä kiinni saisi. Mennään vain, edes hetkeksi. Ihan vain hetkeksi", Kettupentu naukaisi anelevasti ja antoi sähkönsinisten silmiensä laajentua aivan tarkoituksella. Vetäisin syvään henkeä ja laskin sitten etukäpäläni maahan. Olin jo aikeissa vastata kieltävästi, kunnes Varpusliito avasi suunsa:
"Mitä jos kävisimme pentutarhalla kysymässä asiaa isältänne? Voisitte mennä sinne yhdessä emonne ja isänne kanssa", vaaleanharmaa kolli ehdotti pennuille ja kääntyi sitten vaivihkaa puoleeni, "älä huoli. Minttusydän pitää huolta, että Tihkutähti käyttäytyy, kun pennut ovat paikalla."
Oli pakko myöntää, ettei veljeni idea huonokaan ollut, mutta osasin jo arvata ettei Tihkutähti päästäisi edes pentujaan pesäänsä. Vaikka Minttusydän olisikin paikalla, olivat kaksikon välit hieman kiristyneet, mutteivät kuitenkaan yhtä kireiksi kuin isäni ja emoni välit olivat olleet. Toivottavasti Minttusydämen ja Tihkutähden rakkaus tulisi pysymään.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin", Varpusliito naukaisi yht'äkkiä ja vastausta odottamatta tuo kääntyi ympäri ja lähti harppomaan soturien pesää kohti. Jäin tuijottamaan kollisoturin perään hieman turhautuneena siitä, että olin jäänyt pentujen kanssa kahdestaan, joten nyt minun piti vahtia heitä kahdestaan. Huokaisin äänettömästi ja käännyin sitten sisaruksiin päin säteilevä hymy kasvoillani.
"Miltä Varpusliidon idea kuulostaisi? Mennäänkö?" kysyin lempeällä äänensävyllä ja väistyin hieman, jotta kaksikko voisi lähteä edellä pentutarhaa kohti. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta olla tiukka, mutta jos saisin toisen heistä oppilaakseni, alkaisin vasta sitten kunnolla valmentamaan ja opettamaan heille elämän sääntöjä.

//Kettu? Mäyrä?

Nimi: Varpusliito

18.04.2018 17:03
"Tiedäthän, ettei isä ole juuri nyt pesässään, vaan pentutarhalla Minttusydämen luona?" Kettupentu naukui toiveikkaasti.
"Tiedän, mutta..", Rosmariiniputous empi. Naaraan silmissä oli pelkoa. Hän ei selvästikään olisi halunnut päästää pentuja Tihkutähden pesään. En minäkään olisi halunnut, mutta pennut menisivät sinne varmasti heti kun Rosmariiniputous kääntäisi katseensa muualle, jos emme antaisi lupaa ja tulisi mukaan.
"Mikset tahdo viedä meitä käymään päällikön pesässä? Etkö pidäkkään meistä", Kettupentu kysyi silmät suurina. Kolli näytti sydäntäsärkevän surulliselta ja pieneltä. Äkkiä sain idean, joka oli mielestäni sekä turvallinen, että pentujen mieleen. Niin ainakin arvelin.
"Mitä jos kävisimme pentutarhalla kysymässä asiaa isältänne? Voisitte mennä sinne yhdessä emonne ja isänne kanssa", nau'uin pennuille. Käännyin Rosmariiniputouksen puoleen. "Älä huoli. Minttusydän pitää huolta, että Tihkutähti käyttäytyy, kun pennut ovat paikalla", kuiskutin siskoni korvaan. Rosmariiniputous ei näyttänyt edelleenkään täysin vakuuttuneelta.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin", nau'uin kolmikolle ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Kuulin takaani pennun miukunaa ja Rosmariiniputouksen nau'untaa. En kuitenkaan keskittynyt heidän sanoihinsa, vaan ajattelin eilisen tapahtumia. Olin puhunut Vadelmatassun kanssa. Hän oli Tuuliklaanista ja valmis puolustamaan klaaniaan hinnalla millä hyvänsä. Hän ei ollut näyttänyt enää oppilaalta, mutta oppilas hän silti oli.
*Kuka mahtaa olla hänen mestarinsa?* pohdin vielä ennen kuin vaivuin rauhalliseen päiväuneen.

Nimi: Härmävirta

18.04.2018 15:53
Istuessani eräänä aamuna leirissä, sotureiden pesällä sen seinustalla suojassa tuulelta, tajusin, että ainoa elossa oleva sukulaiseni - ellei olemassa ollut joitakin sukulaisia muissa klaaneissa, joista en voinut tietää - oli Tihkutähti. Hän oli isoveljeni aikaisemmasta pentueesta, mikä tuntui oudolta ajatukselta. En osannut olla ylpeä veljeni teoista, siitä, miten hän oli päällikön paikalle päätynyt. Tiesin, että kuuluin niihin, jotka olivat ikään kuin silmätikkuna leirissä. Se johtui siitä, että kaikilla oli oletus, että uskoin Tähtiklaaniin. Niinhän se olikin, mutta totta puhuen uskoni oli himmennyt ajan myötä. Minulla ei ollut aikaa ajatella Tähtiklaania tai mitään muutakaan, minä vain liu'uin eteenpäin leirin tavanomaisessa elämässä. Jotenkin tuntui, etten osannut oikein välittää mistään. Ja kaiken lisäksi olin yksinäinen.
En olisi tahtonut myöntää sitä, mutta niin se vain oli. Vietin suurimman osan ajastani yksin. Olinhan minä toki partioissa mukana, ja niissä tulin kyllä toimeen muiden kissojen kanssa, mutta samalla minulla ei ollut juttuseuraa ja istuskelin yksin jatkuvasti - kuten nytkin.
Suin hajamielisesti turkkiani ja mietin, hakisinko syötävää. Lehtikadon nälänhädän aikana paksu turkkini oli hiukan harvennut, ja menettänyt kiiltonsa. Hitaasti kohoava riistamäärä ei ollut saanut vatsaani vielä niin täyteen, että ulkonäkönikin olisi alkanut kohentua. Hiukan turhautuneena suin turkkini loppuun ja silmäilin riistakasaa. Siinä oli tällä hetkellä vain muutama hiiri. Kävin hakemassa niistä yhden, kohmettuneen ja kylmän, mutta riistaa sekin oli. Hotkaisin sen nopeasti suihini ja lähdin sitten leirin suuaukolle. Pujahdin ulos ja lähdin vaeltamaan kauemmas. Kohotin vauhtini hetken kuluttua juoksuun ja verryttelin lihaksiani oikein kunnolla. Tuntui mukavalta juosta hiukan. Tunsin oloni vähän tuuliklaanilaiseksi, ja nyrpistin nenääni itsekseni. Päätin etsiä hiukan saalista ja palata sitten leiriin.

Nimi: Kettupentu

18.04.2018 15:28
Heilauttelin korviani miettiläänä.
"Sopii, mutta vain sillä ehdolla, että näytät kaikkein hurjimmat soturit!" Mäyräpentu kiljaisi innoissaan ja ponnahti pystyyn. Pujosulka kehräsi hiljaa ja huvittuneena. Pidin suuni kiinni ja tutkin pesän tunnelmaa. Eikös soturit olleet vähän tylsiä päällikön pesän rinnalla?
"Sopiihan sinullekkin Kettupentu?" Rosmariiniputous varmisti meripihkaiset silmänsä lempeästi säihkyen.
"Mennään sitten", naukaisin hiljaisella äänellä. Muotoilin vastaukseni kuitenkin siten, etten vastannut Rosmariiniputouksen kysymykseen, sillä ratkaisu ei todellakaan sopinut minulle. Mutta sen olin oppinut itsestäni, halusin miellyttää muita. Halusin tehdä itsestäni paremman miellyttämällä muita, en ollut tarpeeksi hyvä. Mäyräpentu lähti innokaasti loikkimaan ulos klaanin vanhimpien pesästä.
"Hei sitten, mukavaa päivänjatkoa", naukaisin kohteliaasti, väläyttäen vinon hymyn klaaninvanhimmille.
"Hei vain Kettupentu ja Mäyräpentu", Kaunokukka naukui käheällä äänellä peräämme. Lähdin tassuttamaan Rosmariiniputouksen innalla ulos pesästä, samalla miettien miten voisin saada naaraan suostuteltua. Olin hyvä suostuttelussa ja muiden manipuloimisessa, mutten tarpeeksi hyvä, olinhan vasta pentu. Olin viisas pentu, mutten näyttänyt sitä ulos päin. En halunnut poiketa muista, en halunnut olla erilainen. Varpusliito otti jo Mäyräpentua edellämme kiinni. Pian näin kuinka Mäyräpennun eteen askelsi kaunis harmaaraidallinen naaras, jossa oli jotain tuttua.
"Sieltähän te tulette! Ja voi, olette jo avanneet silmänne", naaras riemuitsi. Tutkin tämän ulkonäköä tarkasti, hopeanharmaaraidallinen turkki melkeinpä kimalteli satunnaisessa auringonsäteessä. Kissan meripihkanväriset silmät olivat aavistuksen tummemmat kuin Rosmariiniputouksen. Hänen oikeassa korvassaan oli pieni repale, josta puuttui kissan kynnen kokoinen pala, mutta silti naaraan hymy säteili kilpaa auringon kanssa.
"Voi anteeksi, unohdin esitellä itseni. Olen Kyyhkylento, emonne emo, siinä tapauksessa teidän isoemonne. Keitäs te olette?" Kyyhkylento esittäytyi.
"Olen Mäyräpentu", sisareni tumma hahmo naukui selkä tänne päin.
"Minä olen Kettupentu, mukava tavata", hymyilin. Mäyräpentu vilkaisi minua kummissaan, puhe tapani hämmästytti häntä. Kohteliaat santa pienen miukunani keskellä oli ilmeisesti erikoista kuultavaa. Nyt jokaisen kuulemani sanan kuuntelu tarkasti oli hyödyksi, osasin puhua kohteliaasti. Kyyhkylento kehräsi. Kun Mäyräpentu jutteli Kyyhkylennon kanssa, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni.
"Tiedäthän, ettei isä ole juuri nyt pesässään, vaan pentutarhalla Minttusydämen luona?" naukaisin kääntämättä katsettani pois Kyyhkylennon ja Mäyräpennun hahmoista. Silmäni löivät suostuttelun tulta, minun oli pakko päästävä käymään pesässä. Varpusliito oli ilmestynyt heidän seuraansa.
"Tiedän, mutta..", Rosmariiniputous aloitti, mutta ei jatkanutkaan pidemmälle.
"Mikset tahdo viedä meitä käymään päällikön pesässä? Etkö pidäkkään meistä", naukaisin säälittävästi. Olin loistava näyttelijä, minun oli hyödynnettävä asemaa, jossa minä olin se pieni.

//Rosma? Mäyrä? Varpunen?

Nimi: Rosmariiniputous

18.04.2018 08:17
"Mitä haluaisitte tehdä seuraavaksi?" Varpusliito kysyi, kun klaaninvanhimpien tarina oli saapunut päätökseensä. Kettupentu ja Mäyräpentu eivät aluksi edes huomioineet vaaleanharmaata soturia, vaan he olivat poranneet katseensa vanhuksiin, varmaankin toivoivat saavansa toisen tarinan heiltä. Päästin suustani huvittuneen kehräyksen ja tassuttelin kaksikon luokse, jolloin köhäisin kovaäänisesti kurkkuani. Sisarukset hätkähtivät äkillisestä äänestä ja kääntyivät nolostunut hymy kasvoillaan ympäri. Heitin heihin leikkisän, mutta silti toruvan virnistyksen ja paransin sitten hieman asentoani.
"Mitä Varpusliito äsken kysyi teiltä?" kysyin ja laskin odottavan katseeni Mäyräpentuun. Naaraan silmät suurenivat ensin, sitten ne pienenivät ja antoivat pienen nolostuksen pälkähtää niissä.
"E-en minä kuunnellut", mustaturkkinen naaras kuiskasi ja tuon kasvot alkoivat samassa silmänräpäyksessä punehtua. Hymähdin huvittuneena ja laskin hellän nuolaisun pienikokoisen pennun päälaelle.
"Ei se mitään, kunhan vain kuuntelet seuraavalla kerralla. Varpusliito kysyi teiltä, mitä haluaisitte tehdä seuraavaksi", naukaisin lempeästi ja vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa vaaleanharmaata kollia. Hänen kasvoillaan säteili lämmin hymyn ja katseeni kohdatessaan kollin hymy vahvistui. Olin niin onnellinen siitä, että minulla oli niin ihana ystävä. Kun olin jo kääntämässä kasvojani Minttusydämen pentuja kohti, Kettupentu oli jo aloittanut puhumisen:
"Voisimmeko mennä päällikön pesään? Mennään tervehtimään isää!" punertavan ruskea kolli ehdotti innostuneena ja innostus tarttui nopeasti Mäyräpentuunkin. Kettupennun ehdotus sen sijaan sai koko vartaloni jännittymään ja turkkini pörhistymään. Ajatuskin Tihkutähden raivostuttamisesta sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. En todellakaan tahtoisi joutua puhutteluun siitä, kuinka olin antanut äänekkäiden pentujen häiritä päällikköä. Olisin varmasti muuten antanut kaksikon mennä kahdestaan isäänsä tapaamaan, mutta sitten olisin saanut huudot Tihkutähdeltä siitä, että en ollut vahtimassa hänen pentujaan. Kiristelin hetken hampaitani, mutta pakottauduin sitten nostamaan lempeän hymyn kasvoilleni.
"Rakas Kettupentu, isänne on klaanin päällikkö ja hänellä on paljon kiireitä. Hän tuskin pitäisi siitä, jos kukaan tulisi häiritsemään häntä, vaikka kyseessä olisivatkin hänen omat pentunsa. Ehkä voisimme mennä tervehtimään häntä myöhemmin. Miltä kuulostaisi, jos kävisimme tutustumassa joihinkin sotureihin?" ehdotin toiveikkaana ja heilautin häntääni pesän sammalverhoja kohti. Arvelin, että kaksikko ei tulisi olemaan täysin tyytyväinen ideaani, mutta tällä tavalla säästyisin Tihkutähden raivolta. En todellakaan kaivannut enempää huolia kun Kylmähenkäyskin oli lähtenyt Kuolonklaaniin.

//Kettu? Mäyrä? Varpunen?

Nimi: Kuutamotassu

17.04.2018 18:23
Katson Susitassua yllättyneenä. Ihmettelin sitä, että kolli puhui avoimesti siitä, mitä Kylmähenkäys teki. Mietin hetken vastaustani, sillä tahdoin kuulostaa fiksulta.
"Mielestäni hän teki typerästi. Kylmähenkäys oli hyvä vaihtoehto seuraavaksi päälliköksi, mutta nyt hänellä ei enää ole mitään mahdollisuuksia. Hän joutuu elämään erakkona lopun ikäänsä, ellei löydä itselleen sijaa Kuolonklaanista. He saattaisivat ottaa riveihinsä petturin", nau'uin lopulta. Itse asiassa en olisi yllättynyt, jos Kylmähenkäys menisi Kuolonklaaniin. Hän ei minusta vaikuttanut siltä, että viihtyisi erakkoan. Jäin katsomaan Susitassua.
"Mitä mieltä itse olet?" kysyin, sillä en keksinyt muutakaan sanottavaa. Oletin henkilökohtaisesti Susitassun olevan iloinen, tai ei ainakaan harmissaan. Tiesin Susitassun olevan kunnianhimoinen, joten tämä luultavasti tahtoisi päälliköksi nyt, kun Kylmähenköys ei ollut hänen tiellään. Kollin oli silti turha kuvitella, sillä minä aikoisin päästä tuolle paikalle.

//Susitassu? Sori ku kesti vastaa :3

Nimi: Varpusliito

16.04.2018 18:50
"Toivottavasti saan toisen heistä oppilaakseni", Rosmariiniputous naukaisi kuin ohimennen ja astui klaaninvanhimpien pesään. Pysähdyin hetkeksi. En ollut edes ajatellut oppilasta, mutta nyt, kun siskoni oli maininnut siitä, ymmärsin haluavani oppilaan. Halusin opettaa pienestä pennusta voimakkaan ja rohkean soturin. Kasvattaisin oppilaistani oikeudenmukaisia ja urheita. En samanlaisia kuin Tihkutähti tai Kylmähenkäys. Rosmariiniputous näytti tänään hyväntuuliselta. Hän ei näyttänyt ajattelevan isäänsä enää. Olin siitä tyytyväinen, sillä en halunnut siskoni olevan surullinen. Astuin klaaninvanhimpien pesään.
"Kas, Varpusliito ja Rosmariiniputous. Onnittelut soturinimistänne", Pujosulka naukaisi meidät nähdessään. Nyökkäsin pienesti kiittääkseni onnitteluista. Huomasin Rosmariiniputouksen tekevän samoin. Pian naaras jo kääntyi pentuja kohti. Hän näytti saaneen idean.
"Jos pyydätte todella kiltisti heiltä, klaaninvanhimmat voisivat ehkä kertoa teille tarinoita suuresta sodasta", siskoni ehdotti.
"Joo! Kertokaa meille siitä sodasta", Kettupentu innostui. Kollipentu ei niinkään pyytänyt. Hän luuli olevansa muita parempi, koska oli Minttusydämen ja Tihkutähden pentu. Kun he olivat käskeneet meitä kumartamaan, olin ollut aikeissa sanoa noille kahdelle pennulle, että heidän kuuluisi kunnioittaa vanhempia kissoja. Pennut olivat suloisia ja hauskoja. Heitä piti vain vähän ojentaa välillä, jotta heistä kasvaisi kunnon kissoja. Kun pennut olivat kääntyneet klaaninvanhimpien puoleen, hymyilin Rosmariiniputoukselle. Siskoni oli keksinyt hyvän keinon pitää pennut hetken turvallisesti paikallaan. Katsahdin klaaninvanhimpia ja huomasin heidän hymyilevän huvittuneina. Pennut näyttivät odottavilta.
"Hyvä on. Sota alkoi, koska..." Meripihkaraita aloitti tarinan. Tarkkailin pentuja koko tarinan ajan. Pelkäsin, että tarina sodasta voisi pelottaa pentuja. Olivathan he vielä hyvin pieniä. Kettupentu ja Mäyräpentu vaikuttivat kuitenkin vain kiinnostuneilta ja hämmästyneiltä. Heidän oli varmaankin vaikea uskoa, että klaaninvanhimmatkin olivat joskus olleet nuoria, voimakkaita kissoja, jotka olivat palvelleet klaaniaan pitkän aikaa. Olin kuullut tarinan suuresta sodasta vain kerran, joten kuuntelin tarkkaan. Tunsin auringon lämmittävän jo enemmän kuin muutama auringonnousu sitten. Pehmeä auringonvalo valaisi klaaninvanhimpien rauhaisan pesän. Jopa Kettupentu ja Mäyräpentu hiljenivät kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita. Otin mukavamman asennon ja käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. Siskoni katseli pentuja tarkkaavaisena. Naaraan kauniit kasvot olivat lempeät ja tuon huulilla karehti hymy. Ajattelin, että Rosmariiniputouksesta tulisi hyvä emo. Hänen pennuistaan tulisi kauniita ja kilttejä, kunhan pentujen isä ei olisi Tihkutähden kaltainen hirviö. Toisaalta, pennuista tuli sellaisia kuin heistä kasvatti. Yksikään pentu ei ollut syntyessään paha. Kun tarina alkoi lähestyä loppuaan, havahduin mietteistäni.
"Mitä haluaisitte tehdä sauraavaksi?" kysyin pennuilta tarinan päätyttyä.

/Kettu? Mäyrä? Rosma?

Nimi: Rosmariiniputous

16.04.2018 17:34
"Rosmariiniputous on saanut yksityisopetusta isältäni, niin kannattaa varoa. Hän on hyvä ihan varmasti", Kettupentu ilmoitti tiukasti Varpusliidolle, jolta hän vieläkin odotti jonkinlaista kumarrusta. Kettupennun ylimielistely siitä, että hänen vanhempansa olivat klaanin korkea-arvoisimmat kissat, sai turkkini heikosti värähtämään. Vaikka kollin sanat olivatkin olleet leikillä tarkoitetut, en voinut olla miettimättä millainen pennusta tulisi vanhempana jos hän jatkaisi tuolla tavalla ajattelua.
"Kyllä vain, olimme juuri kumartamassa kummatkin", ilmoitin mahdollisimman nöyrästi ja iskin nopeasti silmääni Varpusliidolle merkiksi kumartaa kaksikolle. Paras ystäväni otti vihjeen vastaan ja kumarsi kanssani Kettupennulle ja Mäyräpennulle, jotka silmäilivät meitä odottavaisesti. Kun olimme kumartaneet, virnistin lempeästi pennuille ja lähdin tassuttelemaan klaaninvanhimpien pesää kohti.
"Hei, me halutaan mennä ensimmäisenä!" Kettupentu kiljaisi innostuneena ja ryntäsi ohitseni Mäyräpentu rinnallaan. Sisarukset kipittivät muutamassa silmänräpäyksessä leiriaukion poikki ja katosivat sitten klaaninvanhimpien pesään. Päästin kurkustani pehmeän kehräyksen ja käännyin sitten vilkaisemaan vierelläni kulkeaa Varpusliitoa. Olin niin kiitollinen siitä, että minulla oli hänet parhaana ystäväni. En osannut edes kuvitella millaista elämäni olisi jos menettäisin hänet.
"He vaikuttavat mukavilta", vaaleanharmaa kolli totesi tyynesti ja kohtasi sitten meripihkaisen katseeni vihreillä silmillään. Kasvoilleni nousi lämmin hymy ja nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi.
"Toivottavasti saan toisen heistä oppilaakseni", lausahdin rennosti ja sukelsin sitten Varpusliidon perässä klaaninvanhimpien pesään.
Klaaninvanhimpien pesään oli yllätävän valoisa ja lämpimäkin ja Minttusydämen pennut olivat jo päässeet vauhtiin. He tekivät kuperkeikkoja pesän alustalla ja tuijottivat vähän väliä vanhuksia silmät suurina. Kun minä ja Varpusliito sukelsimme pesään, Pujosulka käänsi tummansinisen katseensa meihin ja nosti lämpimän hymyn kasvoilleen.
"Kas, Varpusliito ja Rosmariiniputous. Onnittelut soturinimistänne", hopeanharmaa naaras lausahti ja nyökäytti kunnioittavasti päätänsä. Nyökäytimme samaan aikaan päitämme kiitokseksi naaraalle ja asetuimme sitten istumaan hieman kauemmas maassa kierivistä pennuista.
"Jos pyydätte todella kiltisti heiltä, klaaninvanhimmat voisivat ehkä kertoa teille tarinoita suuresta sodasta", huomautin leikkisällä äänensävyllä ja heitin nopean vilkaisun Minttusydämen pentuihin.

//Kettu? Mäyrä? Varpunen?

Nimi: Kettupentu

16.04.2018 16:20
"Henkivartija vie meidät sinne!" Mäyräpentu ilmoitti leveästi Varpusliidolle hymyillen. Varpusliito oli keskikokoinen kooltaan, joten Mäyräpentu oli ollut oikeassa, ei yhtä kookas kuin isäni. Yritin taas tutkailla uutta tuttavuutta, siten että tunnistaisin tämän seuraavalla tapaamiskerrallamme. Minulla oli oiva nimi- ja kasvomuisti. Tutkaillenssani muistiini painui Varpusliidon uteliaat kirkkaanvihreät silmät, harmaankirjava raidoitettu turkki ja erityisen suuret korvat ja tassut. Suuret tassut näyttivät huvittavilta pienen, mutta jäntevän ruumiin rinnalla. Varpusliidon korvat kääntyilivät valppaasti, kuin kuunnellakseen samalla leirin tapahtumia ja muutenkin kolli vaikutti hyvin uteliaan oloiselta.
"Me olemme sentään päällikön ja varapäällikön tytär ja poika", naukaisin leukaani tunteettomasti kohottaen, tämä ei ollut enään leikkiä minulle, vaikka muut niin luulisivat.
"Sinun täytyy kumartaa meitä!" komensin pienellä vinkuvalla äänellä, joka sentään oli matalempi kuin Mäyräpennun. En halunnut ääneni olevan kimeämpi kuin naaraan oman. Tarkkailin Varpusliidon vihreää katsetta leuka korkealla, hänen katseensa valtasi hilpeys.
"Tai muuten, henkivartijamme käy kimppuusi", naukaisin varoitellen, lyhyitä ja tylsiä kynsiäni ulospäin työnnellen, "Rosmariiniputous on saanut yksityisopetusta isältäni, niin kannattaa varoa. Hän on hyvä ihan varmasti". Olin varmasti taas ottanut alkujaan leikin olevan tilanteen liian tosissani. Pian kasvoilleni levisi jännittynyt virnistys.

//Varpunen? Mäyrä? Rosma?

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com