Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Mäyräpentu

16.04.2018 16:01
Kettupentu viuhahti ohitseni sellaisella vauhdilla, että ulos päästyään tämä liukastui ohuen lumikerroksen alla piilossa olleeseen jäähän ja lennähti selälleen. Rosmariiniputous kiiruhti kollipennun avuksi.
"Sattuiko?" tuo kysyi ja kumartui nuuhkaisemaan Kettupentua huolissaan. Velipojan huulille nousi mairea hymy, eikä tämä tehnyt elettäkään päästäkseen takaisin ylös.
"Se oli mahtavaa!" hän kiljahti tohkeissaan ja kampesi lopulta itsensä neljälle jalalle, kun kylmä uhkasi kangistaa kollin raajat. "Voidaanhan me jäädä luistelemaan, Rosmariiniputous?" Kettupentu kääntyi katsomaan harmaankirjavaa naarasta anovasti.
Kipitin kaksikon ohitse suuren vaaleanharmaan möhkäleen luo. Jouduin kallistamaan pääni kenoon, kun yritin kuikuilla sen huipulle. Mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa möhkäle, vaan kissa. Suuri kolli, joka tapitti minua uteliaana vihreillä silmillään.
"Mikäs sinun nimesi on?" kissa kysyi ja kumartui alemmas. Kasvoilleni hiipi ilkikurinen virne, kun käännyin ympäri ja palasin kiireen vilkkaa takaisin veljeni ja Rosmariiniputouksen luokse vaivautumatta edes vastaamaan vieraan kollin esittämään kysymykseen.
"Kuka se oli?" Kettupentu kuiskutti minulle.
"En tiedä, mutta iso se oli", hihitin hiljaa ja vilkaisin nopeasti lapani ylitse meitä kohti kävelevään kolliin päin.
"Ja isompi kuin isä?" veli kysyi kulmat kurtussa.
"Enpä usko", sanoin lapojani kohauttaen ja kiljahdin sitten, kun kissa oli melkein kohdallamme: "Se tulee!"
"Ketäs nämä uudet tuttavuutesi ovat?" vaaleanharmaa kollikissa kysäisi Rosmariiniputoukselta.
"Nämä kaksi ovat Minttusydämen ja Tihkutähden pennut, Mäyräpentu ja Kettupentu", naaras esitteli - tuttavallisesta äänensävystä päätellen - ystävälleen.
"Vai niin", Rosmariiniputouksen ystävä maukui, "minä olen Varpusliito. Hauska tutustua."
"Me ollaan menossa katsomaan vanhuksia!" ilmoitin ylpeänä. Koska minä ja Kettupentu olimme erityisiä, saimme kävellä aukion poikki katsomaan klaaninvanhimpia henkivartijamme, Rosmariiniputouksen, kanssa.
"Henkivartija vie meidät sinne!" virnistin hilpeästi ja osoitin hännälläni Rosmariiniputousta, joka kohotti kulmiaan huvittuneena.

//Kettu? Varpunen? Rosma?

Nimi: Kettupentu

16.04.2018 07:55
"Tulkaa jo!" Mäyräpentu tiuskaisi ja vilkaisi olkansa yli taakseen. Lähdin tassuttelemaan hieman rivakammin sisareni perään. Minä olin meistä kahdesta se harkitsiva, varovaisempi, mutta silti hyvin pessimistinen. En ollut nössö, vaikka ajattelin ennen kuin tein. Mäyräpentu taas hiukan raisu ja villi, spontaani. Sisarukset täydentävät toisiaan kuten sanotaan.
Kiihdytin vauhtini puolittaiseen juoksuun, jossa juuri ja juuri sain pidettyä itseni pystyssä. Kiidin mustaturkkisen pennun ohi.
"Varovas-", kuulin Rosmariiniputouksen naukaisun samalla kun liu'un selälleni kaatuneena puoliski sulaneella jääkentällä. Kuulin kuinka Rosmariiniputous nelisti juokseni hätäisenä, mutta minä jäin vain siihen makoilemaan.
"Sattuiko?" naaraan helisevässä nau'ussa oli nyt hätäinen vivahde. Kuulin kuinka Mäyräpentukin taapersi meidän luokseen.
"Se oli mahtavaa!" riemuitsin ja nousin huterasti seisomaan.
"Voidaanhan me jäädä luistelemaan, Rosmariiniputous kiltti?" naukaisin ja loin vilpittömän katseen valkeankirjavaan naaraaseen. Kuulin kuinka Mäyräpentu lähti tepsuttelemaan kauemmas, ja pian kuulin jonkun matalan - ei yhtä matalan kuin isäni, mutta matalan kumminkin - äänen.
"Mikäs sinun nimesi on?" ääni kysyi. Kuulin vain Mäyräpennun leikkisän naurahduksen kun hän jo pinkaisi sanaakaan sanomatta takaisin jäällee.
"Kuka se oli?" kuiskutin Mäyräpennulle.
"En tiedä, mutta iso oli", Mäyräpentu hihkaisi ja vilkaisi tulosuuntaansa.
"Ja isompi kuin isä?" kysyin kulmiani kurtistaen.
"Enpä usko, se tulee!" Mäyräpentu huudahti. Pian näin sen, vaalenharmaan raidallisen kollin. Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta kuin pelottavat. Ystävälliset vihre't silmät katselivat meitä.
"Keitäs nämä uudet tuttavuutesi ovat?" kolli naukui Rosmariiniputoukselle lämpimästi hymyillen.

//Mäyrä? Rosma? Varpunen? Enhän hitannu ketään liikaa? :D

Nimi: Varpusliito

15.04.2018 19:14
"Tuota, nimeni on Vadelmatassu", tuuliklaanilaisnaaras vastasi ja vältti katsomasta minuun. Yllätyin naaraan vastauksesta, koska olin odottanut, että hän olisi jo soturi. Tuuliklaanilainen näytti minua vanhemmalta. Naaras huomasi ilmeeni ja kiirehti jatkamaan."Kuten arvata saattaa, olen oppilas, mutta olen jo melkein soturi. Ihan totta." Nyökkäsin mietteliäänä. Tuo kissa oli hyvä lukemaan tunteita kasvoiltani. Se sai hymyni levenemään.
"No, Vadelmatassu. Oli mukava tavata ja vaihtaa muutama sana. Nähdään joskus", nau'uin vielä iloisesti ja lähdin loikkimaan syvemmälle Varjoklaanin reviirille. En saanut hymyä karistettua kasvoiltani. Ärtymys oli poissa ja tilalle oli tullut tyytyväisyys. Halusin puhua tuon tuuliklaanilaisen kanssa uudestaan. Jollakin tavalla Vadelmatassu ymmärsi minua. Melkein yhtä hyvin kuin Rosmariiniputous, vaikka siskoni oli tuntenut minut pennusta asti. Suuntasin leiriin, koska halusin kertoa siskolleni aivan kaiken keskustelustani Vadelmatassun kanssa. Muistin vasta leirissä, että Rosmariiniputous oli jo nukkumassa. Seuraavaksi muistin, ettei minulla ollut soturien pesässä sammalia, joilla olisin voinut nukkua. Voihkaisin ja lähdin taas ulos leiristä. Sammalten haun jälkeen raahauduin soturien pesään. Lysähdin puhtaille sammalille ja vaivuin uneen.

Heräsin seuraavana aamuna vasta myöhään. Venyttelin ja haukottelin. Lihakseni olivat kipeät eilisten harjoitusten jäljiltä. Hymy levisi huulilleni, kun kuulin pentujen ääniä. Näin pienen, mustan pennun pinkovan kohti soturien pesää. Näin, että pennun perässä tuli toinen, punaruskea pentu, jonka vierellä oli Rosmariiniputous. Tämän täytyi olla Tihkutähden ja Minttusydämen pentue. Pennut muistuttivat mielestäni enemmän Minttusydäntä kuin Tihkutähteä, mistä olin tyytyväinen. Pennut olivat niin pirteitä ja iloisia. Naurahdin hiljaa.
"Mikäs sinun nimesi on?" kysyin mustalta pennulta.

//Pennut? Rosma?

Nimi: Varpusliito

15.04.2018 16:22
"Kuka sinä olet?" tuuliklaanilainen kysyi vakaasti. Panin merkille hänen äänensä heleyden. Halusin kuulla enemmän tuota ääntä. Naaras oli kauniin vaalean punaruskea. "Jos aikomuksesi on ylittää raja, kannattaa harkita vielä toisen kerran", naaras jatkoi päättäväisesti. Naaras oli tehnyt vaikutuksen. Hän ei kuulostanut raivokkaalta, mutta antoi silti itsevarman kuvan itsestään. Päätin vastata kohteliaasti, mutta salaperäisesti. En halunnut minkäänlaisia ongelmia. En paljastaisi itsestäni liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että antaisin ystävällisen vaikutelman.
"En aio ylittää rajaa. Pidän enemmän oravista kuin jäniksistä. Nimelläni ei luultavasti ole väliä, mutta voinhan minä sen kertoa, jos kerran haluat", nau'uin ja pidin pienen tauon. Halusin antaa samanlaisen vaikutelman kuin tuo toinen kissa. En halunnut jäädä toiseksi tuuliklaanilaiselle. Vedin henkeä jatkaakseni. "Nimeni on Varpusliito. Jos kumpikaan ei ylitä rajaa, voisimme ehkä vaihtaa muutaman sanan. Minusta olisi mukava tietää sinun nimesi. Kerroinhan minäkin jo omani. Mitä sanot? Luotatko minuun tarpeeksi, jotta kerrot nimesi?" mau'uin vielä ja istahdin alas. Halusin osoittaa, etten halunnut mitään pahaa tuolle vaalealle tuuliklaanilaiselle. Nostin kasvoilleni ystävällisimmän ja kauneimman hymyn, jonka osasin. Sillä tavalla olin hymyillyt ainoastaan siskolleni, Rosmariiniputoukselle. Naaraan soturinimi oli mielestäni hyvin kaunis. Se myös kuvasi siskoani hyvin. Olin tyytyväinen myös omaan nimeeni. Se oli melkein yhtä kaunis nimi kuin Rosmariiniputous. Melkein. Kerrankin Tihkutähti oli onnistunut jossain asiassa. Ehkä päällikkö osasi antaa nimiä paremmin kuin olin ajatellut. Käänsin katseeni tuuliklaanilaisnaaraan syviin, tummansinisiin silmiin. Olin kiinnostuneempi tuosta naaraasta kuin annoin hänen ymmärtää. Hän muistutti minua Rosmariiniputouksesta, mutta en osannut sanoa syytä siihen. Naaras oli niin tuttu, mutta silti vieras. Tämä tuuliklaanilainen oli hyvin kiehtova.
"No, miten on? Kerrotko nimesi vai täytyykö minun tyytyä hiljaisuuteen?" kysyin melkein kehräten. Kallistin päätäni kysyvästi. Olin tyytyväinen itseeni. Olin kuulostanut omasta mielestäni itsevarmalta, päättäväiseltä ja salaperäiseltä. Sellaisen kuvan halusin tuolle toisen klaanin naaraalle antaa.

//Vadelma?

Nimi: Varpustassu/-liito

15.04.2018 14:27
"Entäpä, mitä sinä tahtoisit tehdä?" Ututassu naukui silmiini katsoen."Taistelua vai metsästystä?" Ututassu jatkoi ja käänsi katseensa silmistäni. Pian hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin minuun ja nosti kasvoilleen viattoman ja hyvin suloisen ilmeen.
"Eikö sinua voi viedä yhdenkäään kollin kanssa harjoituksiin, ilman että yrität päästä heidän päidensä sisään?" Valvehenki keskeytti keskustelumme. Ymmärsin kollin olevan oikeassa. Ututassu tosiaan yritti vain päästä pääni sisään. Hän ei välittänyt minusta lainkaan. Tunsin pettymystä, vaikka olinhan minä koko ajan sisimmässäni tiennyt sen. Olin vain yrittänyt olla ajattelematta sitä. Hänen sanansa ja silmänsä olivat lumonneet minut täysin.
"Tällä kertaa en kuitenkaan näytä olevan astelemassa kohti ukkospolkua vai mitä?" Ututassu maukui mestarilleen. Valvehenki näytti kyllästyneeltä oppilaansa jatkuvaan huonoon käytökseen.
"Et ehkä vielä", Valvehenki sihahti ja käänsi katseensa Ututassusta. En enää katsonut Ututassua kävellessämme. Katselin edessäni tassuttavaa Murattilehteä. Hän supisi jotain Valvehengen korvaan ja vilkaisi meitä. Käänsin katseeni nopeasti pois sotureista. He kai keskustelivat harjoituksista. Aloin tutkia ympäristöämme ja ymmärsin, minne olimme menossa. Olimme menossa kohti palanutta vuorivaahteraa. Olin siitä varma. Se oli mielestäni reviirin ihanin paikka. Siellä sai olla rauhassa ja vain kuunnella ja katsoa luontoa ilman Murattilehteä tai muita ärsyttäviä ja äänekkäitä kissoja.
"Mielestämme pieni kilpailu olisi hyväksi teille", Valvehenki ilmoitti ja kiskaisi minut pois ajatusmaailmastani. Ututassu näytti tyytyväiseltä. Naaras odotti jo varmaankin, että saisi repiä minut riekaleiksi. Valvehenki katsahti Murattilehteä pieni hymy huulillaan.
"Murattilehti, tahdotko kunnian kertoa suunnitelmistamme?" Ututassun mestari kysyi kohteliaasti. Mestarini nyökkäsi pienesti ja vilkaisi minua.
"Kilpailussa on neljä osaa. Ensimmäinen osa on kiipeäminen. Kiippeätte siis tuohon palaneeseen puuhun. Se, joka pääsee ensimmäisenä latvaan, voittaa sen osuuden", mestarini vilkaisi minua ja hymyili. Hän selvästi odotti minun voittavan kiipeämisosuuden. "Sen jälkeen tulette alas ja alatte taistella. Kynnet pysyvät piilossa, koska haluamme teidän oppivan käyttämään enemmän voimaa. Silloin teidän on helpompi taistella isompaakin kissaa vastaan. Pelkät terävät kynnet ja hampaat eivät aina riitä. Taistelun voittaja on se, joka saa toisen luovuttamaan, pakenemaan, tai painettua hampaansa toisen kurkulle. Taistelun voittaja voittaa tietysti taisteluosuuden", Murattilehti jatkoi ja katsoi tällä kertaa Ututassua. Kilpailussa oli selvästi kummankin vahvuuksia. Murattilehti käänsi katseensa Valvehenkeen ja viittasi tätä jatkamaan selostusta.
"Kolmas osuus on metsästys. Se, joka saa kiinni ensimmäisenä kaksi saalista ja tulee takaisin tälle paikalle, voittaa kolmannen osuuden. Neljännessä osuudessa täytyy olla järkevä ja hiljainen. Täytyy onnistua yllättää minut. Minä istun tässä ja teidän molempien täytyy tehdä suunnitelma. Tarkoitus on tehdä yllätyshyökkäys. Minä en siis saa huomata teitä ennen hyökkäystä. Teette tämän osuuden yksi kerrallaan. Toinen odottaa kauempana Murattilehden kanssa. Murattilehti vahtii, ettei odotusvuorossa oleva katso, mitä hyökkäysvuorossa oleva tekee. Ymmärsittekö?" Valvehenki kysyi vielä lopuksi. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi.
"Eikö mitään tuon vaikeampaa?" Ututassu kysyi ylimielisesti. Valvehenki huokaisi ja istuutui.
"Saatte kiivetä", Murattilehti naukaisi ja istuutui kollin viereen. Ponnahdin ylös ja huomasin, että Ututassu juoksi jo. Hän oli noussut jo Valvehengen puhuessa ja valmistautunut.
*Hiirenpapanat!* ajattelin ja rynnistin naaraan perään. Ohitin hänet vasta, kun aloimme kiivetä. Olin kiivennyt tähän puuhun lukemattomia kertoja. Tunsin kaikki halkeamat ja oksat. Kiidin ylöspäin ja pääsin latvaan hetkessä. Ututassu oli jo hypännyt puusta, kun katsoin alas. naaras puhdisti tassujaan. Vilkaistessaan minuun, hänen kasvoillaan kävi pieni hymy. Käänsin katseeni nopeasti pois Ututassusta, kun tunsin vatsassani räpistelevät perhoset. Kiipesin alas ja valmistauduin. Olin voittanut ensimmäisen osuuden helposti, mutta taistelu ei ollut vahvuuksiani. Jännitin lihakseni ja valmistauduin loikkaamaan Ututassun kimppuun, mutta naaras olikin jo kimpussani. Lensin kyljelleni, kun Ututassu iskeytyi minua päin. Ilma karkasi keuhkoistani, kun liu'uin maata pitkin kohti palanutta vuorivaahteraa. Pääni tömähti puuhun ja sai ajatukseni sekaisin. Pakokauhu levisi vatsaani, kun näin Ututassun tassuttavan minua kohti. Hän loikkasi uudestaan, tällä kertaa päälleni, ja painoi hampaansa kurkulleni.
"Hyvä yritys", naaras kuiskasi ja nousi päältäni.
"Kummallakin yksi voitto!" Valvehenki tiedotti ja viittasi hännällään meitä jatkamaan kilpailua. Äkkiä en muistanutkaan, mikä oli seuraava osuus. Pääni tuntui sekaiselta, enkä saanut harhailevia ajatuksiani kuriin. Ututassu pinkoi jo kauemmas. Nielaisin ja yritin rauhoittua.
*Kolmas osuus on metsästäminen*, muistin ja lähdin eri suuntaan kuin Ututassu. Hiljensin vauhtiani ja aloin kuunnella. Kuulin lintujen viserrystä. Keskityin kuuntelemiseen ja tunnistin varpusen äänen aivan läheltäni. Pian näinkin ruskean linnun hieman edempänä maassa. Se yritti saada kiinni tokkuraisia hyönteisiä, jotka mönkivät maassa varpusta huomaamatta. Lintu oli keskittynyt hyönteisiin eikä huomannut, kun hiivin sen taakse ja puraisin sen niskaa. Varpunen kuoli heti. Hautasin sen ja lähdin etsimään lisää saalista. Löysin pian päästäisen, joka kaivoi maata. Loikkasin, mutta pieni eläin huomasi minut ja pakeni koloonsa.
"Ketunläjät", murahdin ja jatkoin saalistusta. Seuraavaksi löysin pullean hiiren. Se ei edes ehtinyt tajuta, mikä siihen iski, kun se jo roikkui hampaistani. Hymähdin ja lähdin hakemaan aikaisempaa saalistani. Pinkoessani kohti Murattilehteä, huomasin Ututassun juoksevan mestareitamme kohti toisesta suunnasta. Kiihdytin vauhtiani, sillä en halunnut hävitä tuolle naaraalle. Liu'uin Murattilehden eteen ja pudotin saaliini tuon tassujen juureen. Huohotin ja yritin saada hengitystäni tasaantumaan. Ututassu saapui vierelleni silmänräpäyksessä. Oppilas laski saaliinsa Valvehengen eteen ja käänsi minulle selkänsä.
"Kumpi haluaa hyökätä kimppuuni ensin?" Valvehenki naurahti meitä katsellen.
"Minä", naukaisin ja astuin kohti Ututassun mestaria.
"Selvä", kolli nyökkäsi ja istahti pesemään kasvojaan. Kiersin kollin taakse ja kiipesin vuorivaahteraan ääntäkään päästämättä. Tasapainoilin oksalla eteenpäin suoraan soturin yläpuolelle. Vilkaisin alaspäin ja huomasin tehneeni virheen. Olin astellut liian pitkälle. Näin tassujeni alla oksan, joka oli liian ohut kannattelemaan koko painoani. Rääkäisin, kun oksa katkesi. Valvehenki katsahti ylöspäin ja näin kollin silmien laajenevan hämmästyksestä ja kauhusta. Soturi ehti onneksi loikata pois oksan alta. Tärähdys kulki koko kehoni läpi, kun oksa rymähti maahan. Nousin oksan päältä hieman huterasti ja hoipuin kauemmas.
"Et yllättänyt minua oikealla tavalla, Ututassun vuoro", Valvehenki maukui tasaisella äänellä. Ututassu naurahti nähdessään oksan.
"Tule, Varpustassu", Murattilehti kehotti kylmästi ja ohjasi minut kauemmas Valvehengestä.
"Anteeksi! Minä yritin, mutta unohdin tarkastaa oksan paksuuden", pahoittelin tassuihini katsoen.
"Pääsit läpi", mestarini naukui vakavasti.
"Mitä?" kysyin hämilläni. En ymmärtänyt, mistä naaras puhui. Mistä minä olin päässyt läpi? Murattilehti naurahti.
"Tämä oli arviointisi. Sinusta tulee nyt soturi, Varpustassu. Onnittelut", Murattilehti tokaisi ja olin kuulevinani ylpeyttä mestarini äänessä. Saatoin tosin vain kuvitella sen, koska naaraan ilme oli kylmä. Kuulin takaani Valvehengen tyytyväisen äänen.
"Hyvä, Ututassu. Onnistuit yllättämään minut", kolli kehui Ututassu.
"Tämä tarkoittaa, että tuli tasapeli", Murattilehti maukui ja tassutti ohitseni.
"Palataan leiriin. Ottakaa saaliinne mukaan", Valvehenki kehotti ja lähti johdattamaan meitä kohti leiriä.

"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" kuulin Kylmähenkäyksen äänen ja näin vilauksen leiristä lähtevästä kollista. Mitä oli tapahtunut? Miksi Kylmähenkäys lähti leiristä tuollaisen huudon saattelemana? Olinko tosiaan päässyt eroon tuosta hirviömäisestä kollista, joka pelotteli Rosmariinitassua? Juoksin leiriin ja näin klaanilaisteni järkyttyneet ilmeet. Jotain oli tapahtunut. Minun pitäisi kysyä asiaa Rosmariinitassulta. Huomasin naaraan lähellä parantajan pesää järkyttyneen näköisenä, mutta ennen kuin ehdin astua askeltakaan kohti siskoani. Tihkutähti kutsui klaanin koolle. Ymmärsin, että nämä olivat nimitysmenoni. Loikin Rosmariinitassun luo.
"Rosmariinitassu! Minut nimitetään tänään soturiksi!" hihkaisin siskolleni ja jäin odottamaan tuon vastausta.
"Minutkin! Nimitetäänköhän ketään muuta meidän lisäksemme?" Rosmariinitassu kysyi klaanitovereitamme katsellen.
"Kuulin, että Happotassu nimitetään soturiksi myös. Mutta ollaan nyt hiljaa, kokous alkaa!" vastasin. Muistin, että Murattilehti oli maininnut Happotassun nimityksestä matkalla leiriin.
"Rosmariinitassu, Varpustassu ja Happotassu, astukaa eteen!" Tihkutähti huudahti. Hymyilin siskolleni ja astuin eteenpäin naaraan rinnalla. Happotassu tuli perässä. Kohotin katseeni päällikköön. Tihkutähden silmät olivat nauliutuneet minuun ja kahteen muuhun oppilaaseen.
"Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Rosmariiniputouksena, Varpusliitona ja Happohenkäyksenä!" päällikkö julisti. En ollut iloinen nimityksestä. Tihkutähti oli nimittänyt meidät nyt, koska Kylmähenkäys oli lähtenyt. Nimityksemme oli vain tarkoitus hillitä kollin lähdön aiheuttamaa sekasortoa.
"Happohenkäys! Varpusliito! Rosmariiniputous!" varjoklaanilaiset huusivat. Olisin halunnut hiljentää heidät. En tahtonut tulla nimitetyksi tällaisessa tilanteessa. Kynteni painuivat maahan. Huomasin Rosmariiniputouksen tassuttavan kohti sotureiden pesää. Naaras varmasti halusi levätä ja olla yksin, joten päätin olla häiritsemättä häntä.
"Onnittelut", Ututassu naukaisi kylmästi ohi mennessään. Naarasta varmaankin ärsytti, että minut oli nimitetty soturiksi ennen häntä. Odotin, että kissajoukko oli hajaantunut ennen kuin lähdin taas leiristä. Metsästys hälventäisi ärtymyksen parhaiten. Tassutin rauhallisesti, minne tassut kuljettivat.

Päädyin aivan Ukkospolun reunalle. Haistoin Myrskyklaanin ja Kuolonklaanin rajamerkit. Kaikkein voimakkain haju tuli kuitenkin Tuuliklaanin rajalta. Tähyilin rajan toiselle puolelle ja näin syvänsiniset silmät. Ensin luulin näkeväni edessäni Ututassun, mutta sitten huomasin, että katseessa ei ollut samaa oveluutta. Pian huomasin punaruskean turkin, mikä todisti, ettei kyseessä ollut Ututassu.

//Vadelma? Toivottavasti en hitannut liikaa Utua

Nimi: Mäyräpentu

15.04.2018 13:18
"Mitä haluaisitte leikkiä?" Rosmariiniputous kysyi ja katsoi minua ja veljeäni vuorollaan.
"Me emme ole leikkineet vielä koskaan mitään", myönsin hieman harmistuneena. "Mitä leikkejä on?" Rojahdin istumaan naaraan vierelle.
"Hmm, sammalpalloa? Tai kuurupiiloa?" hän ehdotti hetken ajan mietittyään. Nyrpistin tylsistyneenä nenääni. Halusin tehdä jotakin jännää. Esimerkiksi kivuta isän huiman korkean selän päälle! Tai painia Kettupennun kanssa sammalpedin vieressä olevassa lammikossa.
"Vai päästäisikö Minttusydän teidät jo kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita?" Käännyin katsomaan vaaleanruskeaan naaraaseen, jonka hajun olin haistanut aiemminkin, mutten ollut koskaan nähnyt häntä.
"Jos pennut haluavat, ei heitä loputtomiinkaan voi täällä pitää", emo sanoi hymyillen.
"No, miten olisi?" Rosmariiniputous kysyi ja kääntyi katsomaan meitä lempeä hymy huulillaan. Heti silmäni avattua olin saanut tietää, että hymyily oli kovin yleistä täällä päin. Tosin en ollut nähnyt isäni hymyilevän vielä kertaakaan, mutta sitä päivää minä odotin innolla.
"Minä olen mukana, jos niissä kerrottaan suuresta sodasta!" Kettupentu huudahti. Pomppasin innostuneena pystyyn.
"Joo, se kuulostaa hurjalta", hihkaisin tohkeissani ja lähdin kömpimään sammalpedin reunan suuntaan niin nopeasti kuin vain suinkin ehdin lyhyiltä raajoiltani. Kettupentu seurasi perässäni. Veljeni askelet olivat paljon harkitumpia, eikä hän enää kompuroinutkaan niin paljon kuin minä, joka harmitti minua hiukan, mutten antanut sen lannistaa itseäni vaan jatkoin itsepäisesti eteenpäin. Tahdoin tietää, miltä klaaninvanhimmat näyttivät. Olisivatko he yhtä isoja kuin emo ja isä, vai yhtä pieniä kuin minä ja Kettupentu? Tai samankokoisia kuin Rosmariiniputous. Naaras ei ollut yhtä suuri kuin isä tai emo, muttei yhtä pienikään kuin minä ja veljeni. Hän oli siltä väliltä. Eli siis... keskisuuri?
Mätkähdin ajattelematta sammalpedin reunan yli maahan nenälleni. Nousin kuitenkin reippaasti takaisin neljälle jalalle ja otin muutaman haparoivan askelen pesän suun suuntaan, josta Rosmariiniputous oli ilmeisesti saapunut pesälle.
"Tulkaa jo!" käännyin tiuskaisemaan menoani seuraaville Kettupennulle ja Rosmariiniputoukselle, jotka näyttivät ennemminkin huvittuneilta kuin pelokkailta.

//Kettu? Rosma?

Nimi: Kettupentu

15.04.2018 12:59
Lähdin hiukan huterasti seuraamaan Mäyräpentua, askeleet olivat huteria, mutteivat niin huteria kun ensimmäisellä kerralla.
"Mitä haluaisitte leikkiä?" Rosmariiniputous kysyi heleästi ja vilkaisi meitä kumpaakin vuorollaan.
"Me emme ole leikkineet vielä koskaan mitään, mitä leikkejä on?" Mäyräpentu vinkaisi ja istahti rojahtaen Rosmariiniputouksen vierelle ja tuijotti korkealle tämän kasvoihin.
"Hmm, sammalpalloa? Tai kuurupiiloa?" valkeankirjava naaras ehdotti. *Sammalapallo? Liittyy varmasti jotenki sammaleeseen, ja sammal on tylsää, minähän olen nukkunut sen päällä ennenkin.*
"Vai päästäisikö Minttusydän teidät jo kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita?" vaaleanruskean kissan nauku kantautui pesän reunalta. *Kanervakuu* Muistin naaraan nimen Rosmariiniputouksen tervehtiessä emoani ja häntä. Miksiköhän hän ei tervehtinyt isääni? Rosmariiniputous käänsi kapean päänsä kohti Minttusydäntä, emoani.
"Jos pennut haluavat, ei heitä loputtomiinkaan voi täällä pitää", emo naukui valkeata hymyään hymyillen.
"No, miten olisi?" vaalea naaras naukui lempeästi. *Klaaninvanhimmat kuulostavat tylsältä, mutta tarinat..?*
"Minä olen mukana, jos niissä kerrottaan suuresta sodasta!" ilmoittauduin, isä oli jossain vaiheessa maininnut suuren sodan ja se kuulosti jännittävältä. Mäyräpentu ponkaisi pystyyn.
"Joo se kuulostaa hurjalta", naaraspentu naukui.

//Rosma? Mäyrä?

Nimi: Mäyräpentu

15.04.2018 11:29
"Täällä oli hiljaista ennen kuin sinä heräsit", Kettupentu miukui minulle silmiään pyöritellen ja kääntyi sitten takaisin Rosmariiniputouksen puoleen. "Voitko nostaa tassua uudestaan?" hän esitti toiveikkaan kuuloisen kysymyksen naaraalle, joka nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja nosti toista etutassuansa.
Kettupentu lähti hoipertelemaan ylös nostettua tassua kohden silmät suurina hämmästyksestä. Kallistin päätäni hieman kummissani. Mitä ihmeellistä veljeni oli oikein nähnyt Rosmariiniputouksen tassussa?
"Se juttu tassussasi on ihan vesipisaran muotoinen", Kettupentu hihkaisi ja osoitti hännällään katosta tipahteleviin vesipisaroihin, jotka olivat muodostaneet sammalpedin juurelle pienen lammikon, johon kukaan tuskin halusi mätkähtää naamallensa.
"Annas kun minäkin katson", sanoin ja lähdin mönkimään Rosmariiniputousta kohden. Ei ollut reilua, että kaikki kiva näytettiin aina veljelleni. Minäkin olin olemassa ja minusta alkoi hiljalleen tuntua siltä, etteivät muut muistaneet sitä vaan jättivät minut tahallaan huomiotta.
Kettupentu kääntyi katsomaan minua sähkönsinisillä silmillänsä. Hän näytti tutkivan minua oikein tarkkaan. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan jatkoin Rosmariiniputouksen polkuanturassa olevan kuvion ihastelua. Minusta se ei näyttänyt vesipisaralta. En kuitenkaan keksinyt sille muutakaan nimitystä, joten päätin veljeni esimerkistä kutsua sitä vesipisaraksi, vaikka se tuntuikin tyhmältä.
"Minkä näköinen minä olen? Olenko tummanruskea?" Kettupentu ihmetteli. Emo nousi seisomaan ja tassutti poikansa vierelle lempeä hymy kasvoillaan leväten.
"Turkkisi väri on sama kuin minulla, lukuunottamatta tummanruskeita etutassujasi ja valkoista rintaasi. Silmäsi ovat samanlaiset kuin isäsi", hän vastasi.
"Onko minullakin vesipisara kuvio?" veli intoili ja yritti kuikuilla polkuanturoidensa alle, mutta onnistui vain mätkähtämään sammalille selällänsä.
Rosmariiniputous kehräsi huvittuneen oloisena.
"Sinun tummanruskeat etukäpäläsi, valkea rintasi ja hännänpääsi ovat sinun syntymämerkkejä, koska ne erottuvat punertavan ruskeasta turkistasi", hän selitti tyynesti ja kumartui hieman matalemmaksi, jotta näkisimme hänen selässään olevat harmaankirjavat läiskät.
"Onko minullakin tuollaisia kuviointeja?" Kettupentu intoili.
"Ei ole, mutta siskollasi kulkee kuonosta hännänpäähän valkea raita", Rosmariiniputous sanoi lämpimästi ja kosketti hännänpäällään selässäni kulkevaa valkeaa raitaa. Pieni omahyväinen virne nousi kasvoilleni.
"Minäkin haluaisin jotakin kuviointia selkääni", veli valitti ja mulkaisi minua. Rosmariinputous tuhahti huvittuneena ja pyöritteli silmiään. Hän laski häntänsä maahan ja heilutteli sitä edestakaisin nenämme edessä.
"Haluatteko leikkiä?" tuo ehdotti leikkisä hymy kasvoillaan.
"Joo!" hihkaisin ja lähdin hoipertelemaan liikkuvan hännän suuntaan. Kettupentu seurasi perässäni, ehkä jopa hieman nopeammin.

//Kettu? Rosma? Sori, tosi tönkkö ja laaduton tarina. x(

Nimi: Rosmariiniputous

15.04.2018 11:02
Päästin kurkustani huvittuneen kehräyksen, kun Kettupentu alkoi etsiä polkuanturoistaan pisaran muotoista syntymämerkkiä. En tahtonut pettää kollipennun mieltä ja sanoa, ettei syntymämerkkejä jokaiselle tullut. Juuri silloin mieleeni tuli idea, jonka avulla en pettäisi pienen pennun mieltä.
"Sinun tummanruskeat etukäpäläsi, valkea rintasi ja hännänpääsi ovat sinun syntymämerkkejä, koska ne erottuvat punertavan ruskeasta turkistasi", selitin tyynesti. Tiesin kyllä, etteivät turkin kuviot olleet syntymämerkkejä, muttei Kettupennun ja Mäyräpennun sitä tarvinnut vielä tietää, "minullakin on selässä nämä hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut, jotka ovat syntymämerkkejäni."
Kumarruin hieman matalammaksi, jotta Kettupentu ja Mäyräpentu pystyisivät näkemään suuret kilpikonnalaikut, jotka peittivät selkäni niskasta takapuoleen asti. Kaksikko tuijotti selässäni kulkevia kuvioita silmät suurina ja sitten Kettupentu kääntyi vilkaisemaan omaa selkäänsä.
"Onko minullakin tuollaisia kuviointeja?" hän kysyi innoissaan ja yritti nähdä punertavan ruskean selkänsä olkapäänsä takaa. Pentu kuitenkin epäonnistui yrityksessään ja kompastui lopulta omiin käpäliinsä, kaatuen seurauksena pehmeille makuualusille.
"Ei ole, mutta siskollasi kulkee kuonosta hännänpäähän valkea raita", lausahdin lämpimästi ja kosketin hellästi Mäyräpennun selkää siitä kohtaa, missä ohut valkea raita kulki. Kettupentu vilkaisi siskoaan kateellisena ja kompuroi sitten jaloilleen.
"Minäkin haluaisin jotakin kuviointia selkääni", hän valitti. Pyöräytin huvittuneena silmiäni ja sain sitten uuden idean. Heilautin luonnonvalkoisen häntäni kaksikon eteen ja liikuttelin sitä heikosti puolelta toiselle.
"Haluatteko leikkiä?" ehdotin leikkisä hymy kasvoillani.

//Kettu? Mäyrä?

Nimi: Kettupentu

15.04.2018 10:02
Katseeni kiinnittyi hetkeksi takaani kuulevaan rapinaan, jota Mäyräpentu piti.
"Täällä oli hiljaista ennen kuin sinä heräsit", miukaisin kimeästi ja käänisn katseeni takaisin Rosmariiniputoukseen. Hän oli laskenut jo tassunsa alas, kurtistin kulmiani kummastuneena.
"Voitko nostaa tassua uudestaan?" inahdin ja katsoin toiveikkaana Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin. Rosmariiniputous nyökkäsi ja tkei saman liikkeen empimättä uudestaan. Hivuttauduin horjuvin askelin lähemmäs, siten että olin pian melkein nenä kiinni hänen tassussaan. Nyt vasta huomasin kuinka iso harmaankirjava naaras oli, minua ainakin kaksi kertaa isompi. Ainakin. Nostin kuononi kohti kattoa, jotta näkisin Rosmariiniputouksen naaman, mutta päätin kuitenkin peruuttaa. Hetken kompuroituani näin Rosmariiniputouksen vaaleat kasvot joissa oli mietteliäs katse.
"Se juttu tassussasi on ihan vesi tipan muotoinen", hihkaisin ja osoitin hännälläni katosta valuvia vesitippoja. Naaraan kasvoilla välähti hymy.
"Annas kun minäkin katson", Mäyräpentu miukaisi takaani ja lähti hoippumaan kohti Rosmariiniputousta. Pian hän olikin jo esittelemässä vesitippaanasa Mäyräpennulle. Mäyräpennun turkki oli pikimusta, mutta hänen päästään kulki häntään asti valkea raita, näin jokaisen valkean karvan. Vilkaisin omia tassujani, ne olivat edelleenkin tummaruskeat. Olinko tummaruskea?
"Minkä näköinen minä olen? Olenko tummanruskea?" kummastelin. Kuulin Minttusydämen astelevan viereeni.
"Turkksi väri on sama kuin minulla, lukuunottamatta tummanruskeita etutassujasi ja valkoista rintaasi. Silmäsi ovat samanlaiset kuin isäsi", Minttusydän hymyili. Nyökkäsin, oliko minulla yhtä pelottavat silmät kuin isällä? Ei, emo sanoi vaan että ne olivat saman väriset, eikö sanonutkin?
"Onko minullakin vesitippa kuvio?" naukaisin ihmetellen ja nostin etutassuni ilmaan, mutta samaan aikaan kellahdin selälleni. Jäin makoilemaan siihen, ensin tutkin etutassujeni polkuanturat -ei mitään. Sitten aloin kurotella takajalkoihini. Vedin etutassuillani takajalkojani lähemmäs. Josko sieltä löytyisi jotain?

//Rosma? Mäyrä?

Nimi: Mäyräpentu

14.04.2018 21:25
Tunsin kuinka emoni kyljet kohoilivat tasaiseen tahtiin hänen hengityksensä mukaan. Lämpimän maidon tuoksu oli suorastaan huumaava ja se sai veden herahtamaan kielelle. Olin juuri saanut imettyä itseni kylläiseksi, mutta kuten yleensä, tällä kertaa minua ei haluttanut sulkea kaikkea ulkopuolista hälinää pois ja vajota pimeyteen, vaan päätin jäädä kuulostelemaan hetkiseksi, mitä silmäluomieni tuolla puolen tapahtui. Tiesin, että en ollut yksin. Minulla oli veli, tai oikeastaan toinenkin, mutta tämä toinen oli kadonnut aivan yllättäen viereltämme. Olimme olleet yhdessä siinä samassa paikassa, jossa oli ollut kovin lämmintä ja mukavaa, mutta joka oli kuitenkin ajan mittaan alkanut käymään meille kolmelle liian ahtaaksi ja lopulta meidän oli täytynyt etsiä ulospääsy. Ulkopuolella ei ollut yhtä lämmintä ja mukavaa, mutta kyllä se sen pienen ahtaan tilan voitti, jos minulta kysyttiin.
"Lumikkopentu on nyt haudattu." Matala mörinä kiiri korviini. Tämä naukuja oli isäni. Hänen voimakas hajunsa oli painunut mieleeni heti ensimmäisinä hetkinäni lämpimästä ja mukavasta paikasta poistuttuani. Isäni tosin ei ollut ollut koko aikaa läsnä.
"Hyvä." Emoni silkinpehmeä ja ennen kaikkea lempeä ääni kuului viereltäni. Hän oli saattanut minut ja veljeni matkaan. En tietenkään voinut olla asiasta täysin varma, mutta jokin tunne sisälläni kieli minulle niin.
"Huomenta, Kettupentu", emo maukui jälleen. Tunsin kuinka veli liikahti vierelläni. Hän oli kaiketi avannut silmänsä.
"Hei", isä murahti myös. Hänen äänestään huokui hienoinen sähköisyys.
"Hän uhmaa sinua jo nyt", emon kireä naurahdus rikkoi hetkellisen hiljaisuuden. "Hänellä on sinun silmäsi", tuo totesi perään.
"Huomenta, Minttusydän." Uusi ääni kajahti tilassa. Nuuhkaisin uteliaana ilmaa. Tätä kissaa en ollutkaan vielä tavannut.
"Tervehdys, Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", emo kehräsi vieraalle kissalle, joka vastasi hänen eleeseensä pienellä ynähdyksellä, jota tuskin edes kuuli. En voinut olla huomaamatta tilassa vallitsevaa pientä jännitystä. Ikään kuin kaikki paikalla olevat kissat olisivat epäilleet toisiaan.
"Kiitos, olen erittäin tyytyväinen soturinimeeni", Rosmariiniputoukseksi kutsuttu kissa myhäili ja kysyi sitten: "Haluaisitko esitellä pentusi minulle?"
"Toki. Tämä naaras on nimeltään Mäyräpentu" - emon mainitessa Mäyräpennun, hän kosketti hännänpäällään kevyesti selkääni - "ja hänen veljensä on Kettupentu."
"Hei, Kettupentu. Minun nimeni on Rosmariiniputous", vieras kissa naukui lempeästi ja kumartui sitten ilmeisesti lähemmäs veljeäni, sillä tunsin kuinka lämmin hönkäys kutitti viiksikarvojani.
Kiukku kipristeli vatsan pohjassani. Kaikki tuntuivat huomioivan ainoastaan veljeäni, joka oli sattumalta avannut silmänsä minua ennemmin. Ei hänessä voinut olla mitään sen ihmeellisempää kuin minussakaan!
"Minäkin olen täällä!" huudahdin hetken mielijohteesta ja räpäytin silmäni auki. Näky sai minut kavahtamaan hieman kauemmas ja sulkemaan silmäni uudelleen parin sydämenlyönnin ajaksi, mutta koska olin jo ilmoittanut läsnäolostani muille, en voisi enää perääntyä, joten siispä vedin syvään henkeä, rentouduin ja avasin silmäni jälleen. Tällä kertaa pysähdyin katselemaan tilan kissoja tarkemmin. Alkuun en meinannut erottaa kuka oli kuka, mutta kun lopulta uskaltauduin haistelemaan ilmassa leijuvia tuoksuja, tunnistin suuren tummanharmaan kollin isäkseni ja kauniin punaruskean naaraan emokseni. Vierelläni seisoi veljeni, jolla oli tummanpunaruskea turkki sekä sähkönsiniset silmät, kuten isällämmekin. Katseeni liukui vaistomaisesti harmaankirjavaan naaraskissaan, jonka hajua en tunnistanut. Hän omasi ystävällisesti tuikkivat meripihkasilmät, joiden katse oli kohdistunut minuun ja veljeeni. Vieras ei näyttänyt järin uhkaavalta, joten en kiinnittänyt häneen enää sen enempää huomiota vaan keskityin tutkimaan ympäristöä.
Tila vaikutti todella suurelta - tosin isä ei meinannut mahtua seisomaan kunnolla suorassa ja hän juotui hieman kumartamaan päätänsä, jottei se olisi osunut kattoon.
Käännyin katsomaan vanhempiini silmät suurina hämmästyksestä. Kaikki oli niin valtavaa. Kissat, sammalpeti allamme - ihan kaikki! Paitsi tietty minä ja veljeni. Olimme kovin pieniä kaikkeen tähän verrattuna. Halusin olla isompi. Niin iso, ettei edes isä ylettäisi antamaan minulle nuolaisua poskelle. Sitten kaikki muu olisi pientä ja tuplasti hauskempaa - minulle.

//Minttu? Kettu? Rosmariini?

Nimi: Rosmariiniputous

14.04.2018 18:21
Kun heräsin aamulla, en olisi voinut olla tyytyväisempi siitä että aamuaurinko valaisi tervehtivästi soturien pesää ja että Varpusliito makasi viereisellä sammalpedillä. Yö oli ollut todella rankka, sillä olin nähnyt karmeaa painajaista. Unessa Kylmähenkäys oli hyökännyt Kuolonklaanin kanssa Varjoklaaniin ja riistänyt vaivattomasti emoni hengen. Olin yrittänyt pelastaa Liljahenkäyksen, mutta isäni kynnet olivat väin kulkeneet lävitseni kuin olisin ollut pelkkää ilmaa ja sivaltaneet sitten emoni kurkun auki. Kylmähenkäys oli vain nauranut murhanhimoisesti ja tuhonnut sitten yksitellen jokaisen varjoklaanilaisen, jättäen minut kuolevan emoni ruumiin ääreen, johon painajaiseni olikin loppunut. Tähtiklaanin kiitos, ettei uni ollut todellakaan totta eikä se koskaan tulisikaan todeksi.
"Varpusliito?" kuiskasin varovaisesti ja tökkäsin parhaan ystäväni vaaleanharmaata selkää pienellä tassullani. Pieneksi pettymyksekseni kolli ei ollut hievahtanutkaan, vaan oli vain päästänyt suustaan heikon murahduksen ja jatkanut sitten uniaan. Olisin pyytänyt häntä kanssani aamupartioon, mutta joutuisin varmaan menemään ilman häntä. Onneksi voisin pyytää vastanimitettyä soturia kanssani myöhemminkin.
Nousin vaivalloisesti seisomaan ja aloin sukimaan luonnonvalkoista turkkiani rauhallisella tahdilla. Koko selkäni peittävät kilpikonnalaikut väreilivät, kun nuolin karvojani pitkin vedoin. Kun sain siistittyä turkkini, pujottelin nukkuvien soturien välistä aukiolle.
Leiriaukio oli aikaan verrattuna hieman tavallista runsaampi kissojen määrän suhteessa, muttei se minua suuremmin yllättänyt. Aamupartio oli valmistautumassa lähtöön leirin uloskäynnin edustalla, jota johtava Valkosydän pörhisteli turhautuneena harmahtavan valkoista turkkiaan. Tajusin nopeasti etsiväni isäni sinertävänharmaata hahmoa klaanitoverieni joukosta, mutta sitten mieleeni muistui eilisen tapahtumat. Isäni oli lähtenyt Kuolonklaaniin enkä ollut vielä ehtinyt kysyä emoltani syytä siihen. Minun pitäisi tottua siihen, etten tulisi enää näkemään Kylmähenkäystä klaanikokouksia lukuunottamatta.
"Hyvää huomenta, Rosmariiniputous."
Käännyin nopeasti ympäri kuultuani takaani lempeän äänen ja kun kohtasin takanani seisovan vaaleanharmaan naaraan kasvot, tunnistin tuon nopeasti Kyyhkylennoksi. En ollut juuri koskaan jutellut tuolle naaraalle, mutta tiesin hänen olevan Minttusydämen emo ja Okaliekin kumppani.
"Hyvää huomenta sinullekin, Kyyhkylento. Nukuitko hyvin?" kysyin kohteliaasti ja räpäytin ystävällisesti vanhemmalle soturille meripihkaisia silmiäni. Annoin myös vilpittömän kunnioituksen kuulua äänessäni, koska juttelinhan paljon kokeneemman kissan kanssa.
"Nukuin hyvin ja heräsin upeisiin uutisiin. Minttusydän on synnyttänyt kaksi pentua!" Kyyhkylento ilmoitti säteilevästi. Tietenkin hän oli todella tyytyväinen ja ylpeä, olihan hän juuri saanut lapsenlapsia!
"Kuinka ihanaa! Oletko sinä käynyt vielä katsomassa heitä?" kysyin innostuneelta soturilta. Kyyhkylento nyökäytti päätään, antaen samalla ylpeyden suorastaan loistaa itsestään.
"Kyllä vain, he ovat aivan upeita! Sinäkin voit käydä katsomassa. Mutta on huonojakin uutisia", Kyyhkylento madalsi hieman ääntään, "kolmas pentu, Lumikkopentu, menehtyi synnytyksessä. Hänet haudattiin juuri vähän aikaa sitten."
Ilmeeni synkkeni siinä samassa. Vastasyntyneen pennun menehtyminen oli aina musertavaa kuulla, sillä kyseisellä kissalla ei ollut ollut edes mahdollisuutta kokea elämää. Räpäytin myötätuntoisesti silmiäni Kyyhkylennolle.
"Se on todella ikävää kuulla. Mutta käyn nyt katsomassa heitä, hyviä päivänjatkoja."
Hyvästelin Kyyhkylennon nopealla hännänheilautuksella ja otin sitten suunnakseni pentutarhan. En ollut edes tiennyt, että Minttusydän oli odottanut pentuja, mutta uusien pentujen saapuminen oli aina hyvä uutinen. Varjoklaani oli saanut lukuisia uusia oppilaita ja sotureitakin oli tyydyttävän paljon. Syntyklaanini vahvistuminen toi aina lämpöä sydämeeni. Kun saavuin pentutarhan oviaukolle, työnsin sammalverhot varovaisesti sivuun ja sukelsin pesään.
Pentutarha oli ensisilmäyksellä valoisa ja koska olin itse ollut kylminä lehtikadon aikoina pentutarhan asukas, hämärät ja kylmät ajat palasivat heti mieleeni. Eihän pesässä ollut todellakaan kuuma, mutta auringon lämpö ulottui pentutarhaan asti ja lämmitti mukavasti selkääni. Pesässä olevat Minttusydän, Kanervakuu ja Tihkutähti käänsivät katseensa minuun. Naaraiden kasvoille nousi ilahtunut hymy, mutta päällikön kasvoilla ei käynyt heikkokaan hymy, mutta rehellisesti sanottuna en sellaista ollut olettanutkaan.
"Huomenta Minttusydän ja Kanervskuu", tervehdin kuningattaria ystävällisellä äänensävyllä ja säteilevällä hymyllä, mutta ääneni perukoilta pystyi myös erottumaan hienoinen katkeruus. Tiesin, että Lumikkopennun menehtyminen oli ollut naaraalle suuri menetys, joten en voisi kuulostaa todella iloiselta hänen seurassaan.
"Tervehdys Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", Minttusydän onnitteli lämmin hymy kasvoillaan. Pystyin erottamaan hänenkin äänestään katkeruuden, mutta samalla helpotuksen siitä, että kaksi muuta pentua olivat selviytyneet. Räpäytin hänelle myötätuntoisesti meripihkaisia silmiäni ja asetuin sitten vähän matkan päästä punertavanruskeasta pennusta ja kahdesta karvakasasta, jotka möngersivät emonsa mahan ympärillä.
"Kiitos, olen erittäin tyytyväinen soturinimeeni", lausuin kiitokseni ja heitin nopean silmäyksen Tihkutähteen, jonka jälkeen siirsin uteliaisuudesta kiiltävät silmäni Minttusydämen pentuihin, "haluaisitko esitellä pentusi minulle?"
"Toki. Tämä naaras on nimeltään Mäyräpentu", Minttusydän kosketti hännänpäällään kevyesti mustaturkkista naarasta, jonka kuonosta kulki hännänpäähän asti valkea raita, "ja hänen veljensä on Kettupentu."
Sitten Minttusydän kosketti hännänpäällään punertavan ruskeaa kollia, jonka sähkönsiniset silmät olivat suorastaan porautuneet minuun. Kollipentu näytti aivan ketulta, tosin hieman söpömmältä ja vähemmän pelottavalta kuin oikeat ketut.
"Hei, Kettupentu. Minun nimeni on Rosmariiniputous", tervehdin pientä pentua säteilevä hymy kasvoillani ja ojensin oikeaa etukäpälääni tuota kohti. Polkuanturassani oleva syntymämerkki välähti esille ja näin Kettupennun katseen kohdistuvan siihen. Kolli näytti niin hämmästyneeltä, etten voinut olla päästämättä pientä kehräystä. Pennut olivat niin suloisia ja söpöjä!

//Kettu? Mäyrä?

Nimi: Susitassu

14.04.2018 18:20
Kaikki kissat aukiolla vaikuttivat nyt tietävän Kylmähenkäyksen teosta. Joidenkin silmillä oli surua, joidenkin vihaa. Jotkut pitivät kasvonsa ilmeettöminä. Minäkin yritin tehdä niin, mutten ollut varma onnistuinko siinä. Pian huomasin Kuutamotassun astelevan minua kohti. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän. Olimme olleet kerran yhdessä harjoituksissa, emmekä silloin olleet kovin ystävällisissä väleissä. Kuutamotassu pyrki minun tavoin päälliköksi. Kuutamotassu saattaisi olla ihan kelvollinen päällikkö, mutta minä olisin takuulla parempi.
"Anteeksi että kettuilin sinulle harjoituksissa", Kuutamotassu maukaisi kylmällä äänensävyllä.
"Ei haittaa", vastasin yhtä kylmällä äänellä. Ja olin oikeassa. Ei minua se haitannut, että Kuutamotassu oli ärsyttävä harjoituksissa. Vaan se, että tämä pyrki päälliköksi ja oli vielä ihan hyvä ehdokaskin.
"Mitä mieltä olet Kylmähenkäyksen teosta?" kysyin käyttäen edelleen samaa kylmää äänensävyä. En ollut varma puhuisiko Kuutamotassu totta, mutta aina voisi yrittää.

// Kuutamo?

Nimi: Kettupentu

14.04.2018 16:50
Haukottelin leveästi, tai ainakin niin leveästi kuin pienellä suullani pystyin. Pieni valitus kantautui kurkustani, kun nälkä kaiversi vatsaani. Kaikki oli muuttunut hyvin nopeasti. Etsin kuonollani jotain pehmeän ja hyväntuoksuisen karvan seasta, pian löysin etsimäni. Aloin imeä maitoa hieman vastahakoisesti, sillä maku joka valtasi suuni, ei ollut kaikista miellyttävin. Maku oli rasvainen ja pehmeä, pimeys ympäröi minua kuten aina. Se tuntui rauhoittavalta kaiken uuden keskellä, mutta kuitenkin pimeys ei ollut enää niin pimeä kuin ennen. Enemmänkin harmaa. Uskoin, että se johtui jostain valoisasta joka ympäröi minua, jos oli edes jotain muuta kuin iankaikkinen pimeys? Nostin kuononi kohti korkeuksia ja nuuhkutin ilmaa pienellä nenälläni. Haju oli raikas, ilma haisi hyvälle, sen suloinen tuoksu valtasi kaikki aistini. Yritin kuulostella ympärilläni olevaa mustuutta, mutta korvani eivät kuulleet kuin pientä muminaa. Sitten jokin liikahti vieressäni, käänsin kuononi tätä kohti. Tunsin jotain märkää hetkellisesti päälaellanni. Aloin leipoa turkkia pienen pienillä kynnen aluillani mielihyvän merkiksi. Väsy alkoi painaa harteitani alas, minulle tuli pakottava tarve nukkua. Käperryin lämmintä kissaan vasten ja vaivuin syvään uneen.

Kierähdin selälleni. Mukava lämpö valtasi vatsakarvani, kun lämpimät säteet loivat lämmintä valoaan turkilleni. Minusta tuntui hyvälle, joko nyt olis aika? Aika päästä pois tästä ikiaikaisesta - tai jopa väliaikaisesta - pimeydestä. Halusin tietää mitä tapahtuisi jos katsoisin maailmaa avoimin silmin, tunsin uteliaisuuden valtaavan itseni. Olin negatiivinen persoona, sen tiedostin. Jopa nyt ajattelin, että en pääsisi pimeydestä vaikka raottaisinkin silmiäni Olin aina yksin. Kuitenkin raotin silmiäni ja minut sokaisi kirkas valkea valo, mutten kuitenkaan sulkenut silmiäni. Kirkkaus tuntui kipuna silmissäni, mutta kuitenkin pian valo alkoi väistyä tieltä ja aloin hahmottaa muotoja. Kuulin pientä puheensorinaa.
"Lumikkopentu on haudattu nyt", kuulin möreähkön -luultavasti kolli kissan- äänen. Siihen vastasi kauniisti sointuva ja hyvin lempeä ja rauhaisa ääni:
"Hyvä". Avasin silmäni lopulta niin suurelle kun suinkin sain. Näin suurehkon pesän, jonka sisällä oli kolme suurta kissaa. Ensimmäinen jonka näin oli vieressäni oleva kaunis punaruskea naaras, emoni. Hänen vierellään istui suuri tummanharmaankirjava kolli, jonka viiruiksi kavennetut silmät olivat kaikkea muuta kuin ystävällisen näköiset. Mutta silti, niissä näkyi häivähdys onnea ja ylpeyttä. Syvemmällä pesässä pehmeän näköisellä vehreällä sammalvuoteella, joka oli vuorattu kuivilla saniaisilla, makasi pörröisen vaaleanruskean turkin omaava naaras kissa. Kaikki kolme silmäparia tutkailivat minua, kolli sähköisen uteliaasti ja naaraat lempeästi.
"Huomenta Kettupentu", soinnillinen ääni sanoi, se oli emoni ääni. Katsoin syvälle hänen syvänsinisiin silmiinsä, jotka hohtivat iankaikkista rakkautta, minuako kohtaan? Emo vilkaisi olkansa yli suurta tummanharmaata kollia.
"Hei", kolli naukaisi matalasti. Jäin tujottamaan kollin silmiä jotka tuijottivat minua raivoisasti uhaten. Jatkoin tuijotustani itsepäisesti ja nostin leukani ylös.
"Hän uhmaa sinua jo nyt", emo naurahti. Käänsin katseeni vastahakoisesti pois kollista.
"Hänellä on sinun silmäsi", punaruskea emoni naukaisi viereiselle kollille, luultavasti isälleni. Käänsin katseen tassuihini, ne olivat pörröiset ja tummanruskeat, niistä pilkottivat lyhyet koukku kynnet. Puristin kynnet ulos ja takaisin sisälle, toistin saman uudestaan. Lopulta osasin jo hallita liikettä tassussani. Nousin hoiperrellen ylös seisomaan, ja tiesin, että minä en pääsisi eteenpäin. En ehkä koskaan oppisi käyttämään tassujani, mutta samapa tuo. Jäin seistä jököttämään paikalleni ja tarkkailemaan tapahtumia. Huomasin kuinka katosta harottava risu tipautteli kylmiä ja märkiä vesipisaroita pesän sisälle. Kuulin kevyitä askelia käänsin päätäni niin paljon, että näkisin, mutta tiesin etten näkisi tarpeeksi. Silti seison paikallani tasapainoon tottuen. Näin kuinka kaunis ja siro luonnonvalkoinen naaraskissa asteli siään.
"Huomenta Minttusydän", naaras naukaisi kauniisti helisevällä äänellään, ääneen saattoi vaikuttaa katkeruus. Oliko kenties jotain tapahtunut ennen sitä kun astuin tietoisuuteen, liittyikö se haudattu Limukkopentu tähän kenties?
"Tervehdys Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", emoni naukaisi onnitellen. Painoin mieleeni Rosmariiniputouksen kaikki hentorakenteiset piirteet ja jokaisen naarmun hänen kehossaan, jotta tunnistaisin tämän tarvittaessa.

//Rosma? Mäyrä?

Nimi: Rosmariinitassu/-putous

14.04.2018 15:38
Kun lopulta palasin leiriin, käpäläni olivat turtuneet, turkkini oli hiestä märkä ja kasvoni olivat vääntyneet väsyneeseen irvistykseen. Harjoittelutuokio Tihkutähden kanssa oli ollut suorastaan tappavan pitkä, mutta harjoitukset olivat sattuneet olemaan viimeiset koko elämäni aikana oppilaana.
Kesken harjoituksien Tihkutähti oli käskenyt minua lopettamaan taisteluliikkeden läpikäynnin ja ilmoittanut suureksi yllätyksekseni, että tulisimme pitämään soturiarviointini. Mieleeni muistui se hetki, kun hopeiset kyyneleet olivat alkaneet valumaan pieniä poskiani pitkin ja olin nostanut käpäläni kasvojeni eteen, jottei mestarini olisi nähnyt säälittävää itkemistäni. Hän oli tietenkin nähnyt yritykseni ja käskenyt minua tiukasti lopettamaan itkemisen, jonka lopetin muutaman silmänräpäyksen sisällä. Sitten mestarini oli käskenyt tulla samalle aukiolle mahdollisimman pian ja kadonnut sitten itse aluskasvillisuuden sekaan.
Laskiessani hampaideni välissä olevat hiiret tuoresaaliskasaan tunsin ylpeyden rinnassani. Vaikka hiirenkorvan alku olikin jo päässyt hyvälle alulle, kahden tyydyttävän kokoisen hiiren löytäminen oli todella hyvä saavutus, varsinkin koska saaliseläimet eivät olleet vielä läheskään kunnolla uskaltautuneet lähtemään pesistään.
*Minun piti käydä juttelemassa Liljahenkäykselle!* muistin samalla ja lähdin hetkeäkään epäröimättä marssimaan parantajan pesää kohti, jossa oletin emoni olevan. Jos hän ei olisi siellä, kysyisin Sienikarvalta missä naaras olisi, koska juuri nyt tahtoisin kertoa emolleni ilouutisista.
Mutta kun saavuin parantajan pesän edustalle, korviini kantautui kovaäänistä sähinää ja kiroamista. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin seisomaan aivan sammalverhojen eteen. Kuulemistani äänistä tunnistin ainoastaan isäni ja emoni äänet, mutta ne eivät olleet rauhallisia ja rakastavia, vaan raivostuneita ja pettyneitä. Uteliaisuudeltani en pystynyt vain jäädä siihen, joten sukelsin pitkän epäröinnin jälkeen pesään.
Pesässä odottava näky sai sydämeni jättämään lyönnin välistä, varmaan muutamankin. Kylmähenkäys seisoi aivan muutaman hännänmitan päässä ja vaikken nähnytkään isäni kasvoja, pystyin erottamaan hänen silmiensä raivon kollia vastaan seisovien Liljahenkäyksen ja Sienikarvan silmistä. Minttusydän seisoi hieman kauempana kolmikosta, mutta hänen tummansiniset silmänsä olivat kauhusta pyöristyneet.
"I-isä? Mitä on t-tapahtunut?" kysyin, meripihkaiset silmäni ahdistuksesta säihkyen. Kylmähenkäys säpsähti ääneni kuullessaan ja kääntyi minua kohti. Isäni verisen vartalon ja kylmänsinisen katseen näkeminen pakotti minut ottamaan pari haparoivaa askelta kauemmas.
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", Liljahenkäys lausahti tiukasti ja porasi sitten jäätävän katseensa Kylmähenkäykseen, "ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
"H-hyvä on emo", piipitin ja peräännyin vähin äänin pesästä. Kun olin päässyt monen hännänmitan päähän pesästä, uskaltauduin lopulta istuutumaan ja antaa ajatusteni kulkea.
Isäni turkki ja kuono oli ollut aivan veren peitossa ja emoni turkissa oli ollut hajanaisia veripisaroita, olin jopa onnistunut paikantamaan joitakin haavoja naaraan vartalosta. Ei... ei kai isäni ollut hyökännyt emoni kimppuun? Ei, ei se olisi mitenkään mahdollista, Kylmähenkäys rakasti Liljahenkäystä! Miten hän olisi voinut hyökätä kumppaninsa kimppuun, jota hän niin vahvasti rakasti?
Sitten Kylmähenkäys sukelsi ulos parantajan pesästä, kasvot murhanhimoiseen irvistykseen väännettynä ja sinertävänharmaa turkki vieläkin aivan veren peitossa. Onneksi en paikantanut uusia haavoja tuon turkissa.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" kysyin hermostuneena, pitäen tiukasti muutaman hännänmitan välin isästäni. Hän heitti minuun jäätävän virnistyksen, joka nosti kylmät väreet selkääni.
"Voi, Rosmariinitassu. Minä lähden Kuolonklaaniin."
Leukani loksahti ammolleen auki ja jäin tuijottamaan, kun Kylmähenkäys marssi aukion poikki kuono ylväästi korkealla. Oliko isäni lähtemässä Varjoklaanista? Mitä pesässä oli tapahtunut, mikä olisi antanut isälleni syyn lähteä syntyklaanistaan. Vai oltiinko hänet karkotettu? Kaikkien kysymyksien keskellä sain suustani vain heikon kuiskauksen:
"E-ei... isä, älä."
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäys ulvaisi vielä viimeiset sanansa leirin uloskäynnin edustalla, jonka tehtyään hän katosi piikkihernetunneliin.
*Sinne hän meni. Isäni lähti klaanista, ikuisesti. Älä edes kuvittelekaan, että hän palaisi. Jäisitkö muka kaipaamaan häntä?* kysyin itseltäni ja tajusin pian, että vastauksekseni tuli ei. Olin pienestä pennusta asti pelkänyt isääni eikä pelkoni ollut todellakaan kadonnut oppilaaksi päästyä, vaan enemmänkin vahvistunut. Nyt kun tuijotin leirin uloskäyntiä, jonne Kylmähenkäys oli kadonnut, tuntui aivan siltä kuin kivi olisi vieritetty pois sydämeltäni. Se kissa, joka olisi voinut nousta Minttusydämen jälkeen varapäälliköksi ja vienyt tämän klaanin tuhoon, oli nyt lähtenyt Varjoklaanista.
"Liljahenkäys! Mitä sinä oikein teet?"
Havahduin vasta ajatuksistani, kun Minttusydämen säikähtynyt ääni kantautui korviini. Räpyttelin hämmentyneenä meripihkaisia silmiäni ja onnistuin hämärästi näkemään, kuinka Liljahenkäys katosi piikkihernetunneliin. En vaivautunut juoksemaan emoni perään, sillä tiesin hänen tarvitsevan nyt omaa tilaa ja rauhaa.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä kokoukseen!" Tihkutähden huuto kajahti tyhjällä aukiolla, kun kuolemanhiljaisuus oli valinnut leirissä jo pitkän tovin ajan. Kun muistin syyn kokoukseen, nousin innostuneena jaloilleni ja suorastaan loikin klaanikiven lähettyville.
"Rosmariinitassu! Minut nimitetään tänään soturiksi!" Varpustassun innokas ääni sai minut kääntymään ympäri ja kohtaamaan parhaan kaverini jännityksestä pyöristyneet silmät.
"Minutkin! Nimitetäänköhän ketään muuta meidän lisäksemme?" kysyin ja silmäilin aukiolle kerääntyviä kissoja.
"Kuulin, että Happotassu nimitetään soturiksi myös. Mutta ollaan nyt hiljaa, kokous alkaa!"
"Rosmariinitassu, Varpustassu ja Happotassu, astukaa eteen!"
Astuin Varpustassun rinnalla eteen ja Happotassu seurasi meitä kuono ylväästi korkealla. En ollut oikein koskaan pitänyt tuosta naaraasta, koska hän vaikutti erittäin kylmältä ja ehkä jopa hieman pelottavalta. Isäni oli varmastikin kouluttanut hänestä raivoisan taistelijan.
"Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Rosmariiniputouksena, Varpusliitona ja Happohenkäyksenä!"
Vetäisin syvään henkeä ja kumarsin kahden klaanitoverini perässä, jonka jälkeen peruutin soturien rivistöön Varpusliidon rinnalla.
"Happohenkäys! Varpusliito! Rosmariiniputous!" klaanilaiset alkoivat onnittelemaan ja jäin hetkeksi aikaa ottamaan vastaan klaanitoverieni onnittelut. Sitten marssin suoraa päätä soturien pesään ja vaivuin uneen omalla sammalpedilläni.

//Lon, voit tuoda Rosman tervehtimään Mintun pentuja seuraavana aamuna :D

Nimi: Minttusydän

14.04.2018 12:30
Katsoin hämmentyneenä kuinka Liljahenkäys pyyhälsi ulos.
"Lilja-", aloitin, mutta lopetin samointein, ei hän kuulisi. Katsoin sydän särkyneenä Liljahenkäyksen perään, hänestä tuntui varmasti pahalta.
Vilkaisin varovasti Sienikarvaa, jonka kimppuun parantaja oppilas oli hypännyt ajatelematta. Hän näytti olevan kunnossa, nyökkäsin kunnioittavan hyvästi ja poistuin paikalta. Minun olisi tavattava Tihkutähti. Astuessani ulos pesästä näin jo kuinka harmaankirjava kolli istuskeli klaanikiven varjossa, silmät kapeina viiruina. Astelin tämän luokse ja tujotin suoraan tämän sähkönsinisiin silmiin.
"Vieläkö vihoittelet minulle?" Tihkutähti kysyi varovasti virnistäen. Loin tuiman silmäyksen kolliin.
"Kyllä, mutta minulla on ilmoitusluontoista asiaa", naukaisin terävästi. Tihkutähti kohotti kulmiaan.
"Karkotin Kylmähenkäyksen ja..", aloitin, mutta Tihkutähti keskeytti minut.
"Ai mitä?" kolli naukaisi järkyttyneenä. Oli vain hyvä, että Kylmähenkäys oli lähtenyt.
"Ja niin odotan pentujasi", naukaisi leikkimielisen tunteettomasti. Kumppanini silmät rävähtivät auki häämentyneinä.
"S-sinäkö?" Tihkutähti takelteli. Pyöräytin silmiäni hilpeästi.
"Taidan mennä nyt takaisin vihoittelemaan sinulle", naukaisin ja lähdin loikkimaan pois, "Ainiin ja, minä muutan nyt hetkeksi pentutarhalle". Tunsin kuinka Tihkutähden katse porautui selkääni. Olisipa siinäkin kollille mietittävää.
Astelin sisälle pentutarhaan.
"Kanervakuu, mitä sanoisit jos tekisimme minulle vuoteen?" naukaisin iloisesti hymyillen.

Olin majaillut pentutarhassa jo hetken aikaa, vatsakipuni olivat jo alkaneet voimistua, joka meinasi sitä, että pennut syntyisivät lyhyellä aikavälillä. Makoilin vuoteellani pentutarhassa. Tihkutähti oli tullut kysymään vointiani, outoa kyllä, mutta totta. Kanervakuu oli lähtenyt kävelylle, sillä pentutarha oli juuri nyt tyhjillään pennuista. Pian suuri kipuaalto valtasi minut, suurempi kuin koskaan. Päästin pienen vaikerruksen.
"Minttusydän?" kuulin kumppanini kysyvän jostain kaukaisuudesta.
"Pennut... ne tulevat nyt!" rääkäisin ja kuulin askeleita. Tihkutähti oli rynnännyt parantajan luokse.

Sienikarva oli saapunut melkein heti kumppanini katoamisen jälkeen ja Tihkutähtikin oli palannut luokseni. Näin kuinka vierelleni nostettiin ensin tummanharmaa pieni kissanpentu.
"Saitte pojan, mutta pelkäämpä hänen olevan kuollut", kuulin Sienikarvan kuiskaavan. Sydän hypähti kurkkuuni. Suru valtasi minut. Pian toinen pentu oli nostettu vierelleni puhtaaksi nuoltuna. Punaruskeaturkkinen hieman edellistä pentua suurempi pentu. Onnekseni punaruskeaturkkinen kissanpentu kiemurteli etsien ravinnon lähdettä.
"Kolli", Sienikarva naukaisi tyynen rauhallisesti. Kolli tunnusteli vatsaani,
"Vielä yksi".

Katselin voipuneena kolmea vierelläni makaavaa myttyä, kahta liikkuvaa ja yhtä liikkumatonta. Punaruskea kolli, joka omasi turkkini värin kiemurteli onnellisesti vatsani vieressä, tämän rinnalla musta naaras, jonka selässä kulki valkea raita ja lopuksi liikkumaton pentu. Aivan Tihkutähden näköinen, tummanharmaa valkeilla pilkuilla. Suru kaihersi rintaani pienen kolli pennun puolesta.
"Voi tuota pientä", nyykäisin. Tihkutähti nuolaisi päätäni. Katsoin vielä kahta liikkuvaa pentua.
"Mitä olet ajatellut nimiksi?" Tihkutähti naukaisi varovasti.
"Mitä jos naaras olisi Mäyräpentu, hänen turkkinsa kuvioinnista tulee mieleen Mäyrä. Vahva ja peloton", hymyilin ja nuolaisin tummaa pentua. Tihkutähti nyökkäsi hyväksyvästi.
"Kollista Kettupentu, punaruskea turkki", kolli naukui. Nyökkäsin.
"Sekä ovela", kuiskasin. Katsoin tummanhramaata kolli pentua.
"Lumikkopentu", henkäisin.
"Heikko", Tihkutähti naukaisi. Pudistelin päätäni.
"Lumikot ovat älykkäitä".

//Pennut?

Nimi: Ututassu

13.04.2018 18:34
"Ututassu jos et nyt herää voin vannoa, että saat seuraavankin kerran kynsistä kasvoihisi!" kuulin mestarini vihaisen äänen. Murahdin ääneen hyvinkin ärtyneen kuuloisena. Toivoin samalla että onnistuin äänellä käymään pahastikin mestarini hermoille. Valvehenki ei kuitenkaan antanut minulle vaihtoehtoja, joten avasin tummansiniset silmäni ja katsoin mestariani silmiin. Lopulta se kuitenkin alkoi omasta mielestäni tuntua epämielyttävältä, vaikka olin tottunut flirttailemaan kolleille. Oma mestarini oli kuitenkin sen ulkopuolella. Valvehenki oli ties kuinka vanha!
*Eikö hänen kuuluisi jo olla klaanivanhimpien pesällä?* kysyin herjalla pääni sisällä.
"Jos mielit Varpustassun ja Murattilehden kanssa harjoituksiin", Valvehenki murahti ja lähti astelemaan pois oppilaiden pesästä.
"En olettanut sinun suostuvan!" huusi mestarini perään.
"Jos et ole silmänräpäyksessä leirin suuaukolla, perun sanani!" Valvehenki huusi takaisin, mutta katosi näkyvistä. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös. Tuntui typerältä venytellä jäseniäni vastentahtoisesti vain koska mestarini ei antanut minun nukkua tarpeeksi pitkään. Lopulta juoksen leirin poikki kolmikon luokse.
"Päätit sitten saapua", Valvehenki murahti. En saanut kuitenkaan tilaisuutta vastata, sillä Valvehenki käski meidän liikkua. Lähdin vastahakoisella olemuksella kulkemaan Murattilehden sekä Valvehengen takana kohti Varjoklaanin reviiriä.
"Mitä luulet, että joudumme tekemään?" kysyin Varpustassulta tyynesti. Kolli kääntyi nopeasti katsomaan minua, mutta kohautti lapojansa.
"En osaa sanoa. Mestarimme taitaa keksiä meille jotakin päämme menoksi", oppilas vastasi rennosti.
"Entäpä", aloitin hitaasti antaen katseeni kiertää Varpustassun silmissä, "mitä sinä tahtoisit tehdä?"
Jatkoin sen jälkeen kävelyäni pienesti naurahtaen. "Taistelua vai metsästystä?"
Käänsin katseeni taas uudestaan suloisesti Varpustassun suuntaan. Kuulin kuitenkin Vanvehengen uhkaavan murahduksen.
"Eikö sinua voi viedä yhdenkäään kollin kanssa harjoituksiin, ilman että yrität päästä heidän päidensä sisään?" mestarini kysyi tympääntyneenä. Katsoin kollia jäisesti. Annoin katseeni riittää vastaukseksi. Pian kuitenkin nostin leukaani ylimielisesti.
"Tällä kertaa en kuitenkaan näytä olevan astelemassa kohti ukkospolkua vai mitä?" kysyin mestariltani hyvinkin rasittavaa äänensävyyn.
"Et ehkä vielä", Valvehenki huokasi selvästi tylsistyneenä. Pian hän kuitenkin kääntyi katsomaan Murattilehteä. Kaksikko keskusteli jotakin hetken aikaa, mutta meni pidempään että he edes pysähtyivät. Lopulta mestarimme katsoivat meitä hiukan ovelana.
"Mielestämme pieni kilpailu olisi hyväksi teille", Valvehenki maukaisi. Heilautin häntääni väkisinkin ilahtuneena. Olisin valmis todistamaan taitoni Valvehengelle sekä Varpustassulle. Murattilehdellä taas ei olisi niin väliä.
"Murattilehti", Valvehenki maukaisi Varpustassun mestarin nimen kääntyessä katsomaan tätä, "tahdotko kunnian kertoa suunnitelmistamme?"

// Varpus? Sori tönkkö ja kauhia lyhkänen

Nimi: Elandra

13.04.2018 14:30
Rosmariinitassu: 116kp! - Onnea soturille!

Ututassu: 123kp! -

Varpustassu: 131kp! - Onnea soturille!

Härmätassu: 6kp -

Liljahenkäys: 156kp! -

Kylmähenkäys: 140kp! -

Korentotassu: 11kp -

Susitassu: 29kp! -

Kuutamotassu: 21kp! -

Hikkoritassu: 20kp! -

Minttusydän: 23kp! -

Happotassu: 26kp! - Onnea soturille!

Savutassu: 3kp -

Sienikarva: 19kp -

Nimi: Liljahenkäys

13.04.2018 07:13
Viha paloi rinnassani, kun porasin meripihkaisen katseeni suoraan entisen kumppanini ennen niin rakkaisiin kasvoihin, jotka saivat nykyjään vereni suorastaan kuohumaan.
"Minä tiesin koko ajan. Tiesin minkälanen olet." Minttusydän asteli luoksemme silmät leimuten.  "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" varapäällikkö ärisi. Sitten hän kohensi ryhtiään ja naukui: "Tähän on vain yksi ratkaisu. Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut, Kylmähenkäyksen, tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoittamisesta." Naaraan silmät kaventuivat viiruksi.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", Minttusydän raivosi maahan painetulle Kylmähenkäykselle hurjistuneena. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa." Hän kohotti kylmästi leukaansa katsellessaan miten entinen Varjoklaanin soturi nousi hitaasti, ivallinen hymy kasvoilleen leviten takaisin jaloillensa. Kynsiäni syyhytti päästä iskemään ne tuon saastaisen kollin kurkkuun.
"Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" Kylmähenkäys sähisi ja sylkäisi maahan. Sitten hän käänsi meille ylimielisenä selkänsä ja marssi ulos pesästä. Seurasin hänen perässään karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En lepäisi ennen kuin tuo katala kissa olisi hävinnyt näköpiiristäni ulottumattomiini. Muutoin olisin jo lävistänyt hänen sydämensä kynnelläni, mutta koska olin vain parantajaoppilas, minulla ei ollut valtuuksia siihen, ikävä kyllä.
"I-isä? Mitä on t-tapantunut?" Rosmariinitassu katsoi runnottua isäänsä säikähtäneenä. Kolli lähestyi tytärtämme huolestuttavan tuttavallisesti. Yleensä tämä tuskin edes
huomasikaan tätä.
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", sanoin oppilaalle tiukasti ja käännyin sitten entisen kumppanini puoleen: "Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
Kolli kääntyi katsomaan minuun hurjistuneena. Näytti siltä, että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä rynnätä kimppuuni.
"H-hyvä on emo", naaras piipitti hiljaa ja perääntyi hieman kauemmas isästään.
"Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", kolli karjaisi niin, että hänen huutonsa kiiri lähes jokaiseen leirin nurkkaan.
"Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi häntäänsä poistumisen merkiksi heilauttaen.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi ohitseen tassuttelevalta luopiolta.
"Voi, Rosmariinitassu", hän kehräsi silkinpehmeästi, "minä lähden Kuolonklaaniin."
Soturioppilaan leuka loksahti hämmästyksestä auki, kun tuo katsoi verkkaisesti liikkuvan Kylmähenkäyksen perään.
"E-ei... isä, älä", Rosmariinitassu kuiskasi epäuskoisen kuuloisena.
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäyksen viimeiset sanat kajahtivat aukiolla, ennen kuin tuo sukelsi piikkihernetunneliin ja katosi.
Aukiolle tuli hiljaista. Pesistään ulos hiipivät kissat vilkuilivat toisiaan ja vuoroin meitä hieman ihmeissään. Nostin uhmakkaasti leukaani ja käänsin heille selkäni palaten takaisin parantajan pesälle. Minun olisi paikattava haavani, jotta ehtisin illan harjoituksiin. Tarvitsin omaa rauhaa ja kaiken lisäksi sopivia liikkeitä, millä sattaisin sivaltaa edellisen kumppanini kaulaan viillon, josta vuodattaisin tämän veret ulos.
Olin tyystin vaipunut omiin ajatuksiini. Kuulin kuinka pesän suulta kuului kahinaa ja käännyin kohtaamaan vastustajani raivohullun voimalla. Tajusin kuitenkin pian hyökänneeni mestarini, Sienikarvan, kimppuun, joka makasi allani silmät pelosta ymmyrkäisinä.
"Liljahenkäys, mitä sinä oikein teet!" Minttusydän sihahti kauhistuneena pesän suulta ja kiiruhti auttamaan parantajakollia jaloilleen. Nousin nopeasti pois hänen päältänsä. Sanaakaan sanomatta poistuin pesästä ja lähdin tassuttamaan uloskäynnin suuntaan. Minulle oli se ja sama, odottaisiko Kylmähenkäys minua ulkona, kunhan vain pääsisin tuulettamaan ajatuksiani toisaalle, kuten esimerkiksi veljeni luo.

//Kosto? Sieni? Minttu?

Nimi: Kuutamotassu

12.04.2018 22:41
Istuskelin rauhassa leirin reunamilla, sillä minulla ei taaskaan ollut tehtävää. Minttusydän oli kai parantajan pesällä, joten olin jälleen kerran jäänyt toimettomaksi. Samassa kuulin parantajan pesältä kovaäänistä puhetta ja näin Kylmähenkäyksen tulevan ulos verisenä. Katsoin häntä kiinnostuneena. Mitä kollille oli tapahtunut ja miksi tämä näytti miltä näytti? Rosmariinitassu lähestyi isäänsä varovasti. En kuullut Kylmähenkäyksen vastausta, vaikka höristin korviani. Olin silti kuulevinani sanan Kuolonklaani. Aikoiko Kylmähenkäys lähteä? Mitä parantajan pesällä oli tapahtunut?
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäys ulvaisi ennen leirin uloskäyntiä. Sitten kolli pyyhälsi ylos ja jäin tuijottamaan erittäin hämmentyneenä hänen peräänsä. Mitä juuri näin? Lähtikö Kylmähenkäys lopullisesti? No, kyllä minulle kelpasi, sillä Kylmähenkäys ei vaikuttanut järin mukavalta kissalta, ja lisäksi hän olisi ollut vahva ehdokas varapäälliköksi. Nyt ainoa uhkani oli enää Susitassu, se kunnianhimoinen, hieman minua örsyttävä nuori kolli. Näin hänet nytkin keskellä leiriä, muka muina kissoina, vaikka hänkin oli luultavasti salaa iloinen Kylmähenkäyksen lähdöstä. Minun pitäisi varmaan puhua hänelle, ehkä pahoitella köytöstäni harjoituksissa. Sitä paitsi meistä voisi tulla joko hyviä ystäviä, tai sitten vihamiehiä, sillä luonteelle olivat aika samanlaiset. Tassutin Susitassun luo ja tervehdin häntä hieman kylmällä äänensävyllä.
"Anteeksi, että kettuilin sinulle harjoituksissa", murahdin hampaideni välistä yrittäen pitää ääneni normaalina.

//Susitassu?

Nimi: Susitassu

12.04.2018 16:37
Pienen miettimisen jälkeen päätin vastata myöntävästi Ututassun kysymykseen. Silloin vasta huomasin, että Ututassu oli lähtenyt jonnekin. Pieni vilkaisu kertoi hänen olevan mestarinsa Valvehengen luona. Sarasydäntä ei näkynyt leirissä, joten päättelin tämän olevan rajapartiossa tai saalistamassa. Aivan sama. Pystyisin harjoittelemaan yksinkin. Sitten huomasin Kylmähenkäyksen, joka oli juuri tullut leiriin. Tämä suuntasi parantajan pesälle. Varmaankin katsomaan kumppaniaan. En välittänyt siitä, joten päätin lähteä harjoittelemaan saalistusta. Sitten kuulin kuitenkin parantajan pesältä äänen. Se ei ollut ihan tavallinen ääni, ja halusin tietää mistä se tuli. Hiivin hiljaa parantajan pesälle ja raotin sammalverhoa pitäen kuitenkin huolen ettei minua nähty. Kylmähenkäys oli hyökännyt Liljahenkäyksen kimppuun, ja kaksikko taisteli nyt. Pian Sienikarvakin syöksyi auttamaan Liljahenkäystä. Minttusydän vain seisoi sivussa. Otin mukavamman asennon katsellessani taistelevia kissoja. Viihdettä parhaimmillaan! Taistelijat ärisivät toisilleen, mutta en saanut sanoista selvää. Liljahenkäys ja Sienikarva näyttivät saavan yliotteen Kylmähenkäyksestä. Nyt Minttusydänkin auttoi heitä, ja kolmistaan he saivat helposti pidettyä Kylmähenkäyksen aloillaan.
"Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta", Minttusydän maukui siristäen silmiään. Mikä onni! Kylmähenkäys oli yksi Varjoklaanin parhaimmista varapäällikköehdokkaista, ja nyt tämä oli karkotettu! Eikä minun ollut edes pitänyt tehdä mitään. Hivuttauduin varovasti keskelle leiriä, ollen kuin en olisi tiennyt mitään äsken katsomastani näytelmästä.

Nimi: Minttusydän

12.04.2018 16:10
Kylmähenkäys oli juuri saapunut pesään, kesken minun ja Liljahenkäyksen keskustelun. Jos Liljahenkäykseen oli luottaa, kuten yleensä oli, minää odotin pentuja. Minun ja Tihkutähden pentuja. Pian näin jotain järkyttävää, Kylmähenkäys loikkasi hampaat irvessä parantjaoppilaan kimppuun. Yritin pinkaista apuun, mutta juuri sillä hetkellä kipuaalto kaappasi minut mukaansa. En tiennyt kauanko olin pinnistellyt kipua vastaan kunnes kaikki taas selkeni ja kipu laantui. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Sienikareva ja Liljahenkäys painoivat pyristelevää siniharmaata kollia parantajan pesän pohjaa vasten. Ryntäsin apuun ja ojensin auttavan tassun pitämään Kylmähenkäyksen maassa.
"Minä tiesin kokoajan. Tiesin minkälanen olet", naukaisin hampaitani kiristellen. Tunsin vihaa Kylmähenkäystä kohtaan, hän oli vahingoittanut parasta ystävääni. En ollut ehtinyt vielä katsoa oliko kummassakaan parantajassa jälkeä kollin iskusta, sillä sisälläni paloi ainoastaan halu upottaa kynteni kolliin. Sen olin Tihkutähdeltä oppinut, että vääryden tekijää tulisi rangaista. Kylmähenkäyksen kasvot olivat ivalliset. Hän oli pinteessä, hän tajusi tilanteen, muttei näyttänyt sitä.
"Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" ärisin, mutta loputa vedin kasvoilleni tyynen ilmeen.
"Tähän on vain yksi ratkaisu", naukaisin ja kohensin ryhtiäni," Minä Minttusydän Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta". Siristin silmiäni Kylmähenkäykselle.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", naukaisin raivoisasti. Saisin ylipuhuttua Tihkutähden halutessani erottamaan hänet jos oma sanani ei kuuluisi. Olisin voinut jopa menettää Liljahenkäyksen. En halunnut edes ajatella sitä. Parantaja naaraasta tuntui varmasti pahalta kun oma kumppani petti luottamuksensa näin nopeasti. Olin aivan varma, että minä haluaisin parin muun kissan kanssa saattaa Kylmähenkäyksen ulos reviiriltä ja varmistaa, että kolli katoaisi lopullisesti.
"Loppusi Varjoklaanissa on koittanut".

//Kylmä? Sieni ja Lilja?

Nimi: Sienikarva

12.04.2018 15:34
Kun olimme onnistuneet yhdessä oppilaani kanssa painamaan Kylmähenkäyksen maahan ja voittamaan hänet taistelussa, astuin askeleen kauemmas peläten kollin hyökkäävän uudelleen. Liljahenkäyksen silmissä kiilui raivo ja viha. En ollut koskaan nähnyt naarasta tuollaisena. Naaras ei vaikuttanut lainkaan itseltään. Jos en tietäisi naaran olevan Varjoklaanin parantaja, taistelutaidoista voisin päätellä hänen olevan soturi. Mistä hän oli oppinut taistelemaan? Ei hän koskaan ollut ollut siinä kovinkaan hyvä, kun joitakin kertoja Risasiipi ja muutama muu salaa Tähtiklaania kunnioittava soturi oli opettanut meille taistelun alkeita. Kuullessani Liljahenkäyksen raivoisat naukaisut, tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Hän oli todella raivoissaan, mutta aivan syystä. Kylmähenkäys oli paljastunut juuri sellaiseksi pedoksi millaiseksi Tähtiklaani hänet unissani kuvaili. En voinut ymmärtää, miksi hän oli tehnyt sen. Eikö hän rakastanutkaan Liljahenkäystä, oliko parantajaoppilas vain osa jotakin sairasta juonta? Ainoa asia jonka nyt tiesin oli se, ettei Kylmähenkäykseen voisi luottaa, ei enää ikinä. Kolli oli näyttänyt todellisen luontonsa.

//Minttu, Lilja tai Kylmä?

Nimi: Liljahenkäys

12.04.2018 08:13
"Yritätkö sinä edes? Käytä takajalkojasi! Heitä minut pois kimpustasi!" Makasin Kostohengen alla voimattomana. Veljeni oli minua rutkasti suurempi, joten tilanne näyttäisi varmasti sivullisen silmästä kovin epäreilulta, mutta koska me molemmat olimme kuolonklaanilaisia - ainakin juuriltamme - koko ei merkannut meille taistelussa mitään. Piti oppia käyttämään päätään ja hyödyntämään vastustajan heikkouksia. Tällä tavoin jopa klaanin pienin ja heikoin oppilaskin voisi voittaa suuren ja rotevan soturin - jos onni olisi myöten.
Onnistuin riuhtaisemaan vasemman etukäpäläni kollin vahvasta puristuksesta ja huitaisemaan sillä tätä kuonolle. Kostohenki astahti taakse päin selvästikin yllättyneenä äkkinäisestä siirrostani, jolloin minä sain lisää aikaa toimia. Potkaisin kaikin voimin veljeni rintakehään takajaloillani ja kampesin sitten itseni ylös. Olin jo aikeissa ryhtyä vastahyökkäykseen, kun Kostohenki nosti häntänsä merkiksi lopettaa.
"Se meni jo hyvin, muttei riitä läheskään voittamaan Tihkutähden kaltaista vastusta", hän tuhahti ja kurkotti sitten nuolaisemaan lavassaan törröttävän karvatupon sileäksi. "Tämä riittää tältä päivää", Kostohenki maukui vielä ja otti pari askelta ukkospolun suuntaan.
"Näemmekö taas huomenna?" huusin hänen peräänsä, mutta kolli ei enää vastannut. Hän oli jo hyvää vauhtia matkalla takaisin Kuolonklaanin leiriin. Pieni virne nousi kasvoilleni katsellessani hänen kulkuaan. Päivä päivältä minä vahvistuisin ja pian olisin jo valmis kohtaamaan Tihkutähden mahdollisessa taistelussa, jossa vain toinen voisi jäädä viimeisenä seisomaan.
Oikaisin nopeasti selkäni ja nyppäisin kyljessäni roikkuvan karvatupon irti, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan takaisin leirille. Olimme pitäneet harjoitukset tänään tavallista aikaisemmin, jotta ehtisin parantajien kokoontumiseen. Poissaoloni ei saisi aiheuttaa epäilyksiä klaanin keskuudessa, sillä muutoin juoneni saattaisi paljastua ja kaikki toivo olisi mennyttä.
Leiri alkoi jo häämöttää ja taivas tummua. Kun viimein pääsin sisäänkäyntitunnelille asti, tajusin törmänneeni Sienikarvaan. Mestarini katsoi minua myrkynvihreät silmät huolesta kiiltäen ja ilme synkkänä. Hän oli sukinut turkkinsa siistiksi ja näytti muutenkin olevan valmiina matkaan Emonsuulle. Minun turkkini sen sijaan oli aivan sekaisin ja litimärkä.
"Missä sinä oikein olet ollut? Olin huolissani sinusta", Sienikarva sanoi hiljaa. "Kaiken lisäksi näytät aivan uitetulta ketulta."
"Anteeksi. Luulin nähneeni ukkospolun lähellä jonkun yrtin, mutta kun menin noutamaan sitä, upposin yltäpäältä lumeen. Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin sain hilattua itseni tukevalle maalle", sepitin nopean valheen.
"Hyvä on", hän huoahti ja työntyi sitten ohitseni. "Meidän on paras lähteä, ennen kuin puolikuu lipuu pois taivaalta. Voit siistiä itsesi matkalla." Sen jälkeen tuo käänsi minulle selkänsä ja lähti ravaamaan ripeää tahtia kohti Emonsuuta. Olin edelleen puhki harjoittelusta Kostohengen kanssa, mutta yritin silti parhaani mukaan pysyä mestarini vauhdissa.
Saavuimme Emonsulle lähes samaan aikaan Ruusupiikin ja tämän oppilaan Villatassun kanssa. Sienikarva vaihtoi nopeat kuulumiset Tuuliklaanin vanhan parantajanaaraan kanssa, ennen kuin Kirkasmarja ja hänen oppilaansa Heinätassu sekä Tiikeriraivo ja tämän mukana oleva harmaankirjava kolli saapuivat paikalle. Katsoin uutta tulokasta uteliaana ja kun tuon ruohonvihreiden silmien hermostunut katse singahti minuun, levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn, joka viesti samalla tälle, ettei ollut mitään syytä hikoilla. Tiikeriraivo oli löytänyt yllättävän nopeasti oppilaan tämän päästyä parantajaksi Kortelammen kuoltua, joka tosin ei ollut huono juttu, sillä nyt hänellä olisi enemmän aikaa opettaa seuraajalleen kaikki tarvittava. Toivoin ainakin itse voivani kouluttaa oman oppilaani kaikessa rauhassa, kun minusta tulisi oikea parantaja ja hankkisin uuden parantajaoppilaan tilalleni ja sitä rataa.
Kuulumisien vaihtamisen jälkeen astuimme Ruusupiikin ja Villatassun johdolla Emonsuusta sisälle. Heidän jälkeensä menivät Kirkasmarja ja Heinätassu. Seuraavaksi tuli minun ja mestarini, Sienikarvan, vuoro. Annoin Sienikarvan mennä edeltä, sillä hän oli kuitenkin vielä meistä se kokenein ja vaikutusvaltaisin.
Edestä päin alkoi kajastaa heikkoa valoa. Kylmä ilmavirtaus kävi kasvoillani, kun astuin Sienikarvan jäljissä Kuukiven luolaan. Kuulin kuinka Tiikeriraivon uusi oppilas henkäisi hiljaa takanamme. Haikea hymy nousi huulilleni kun muistelin ensi hetkiäni Kuukiven luolassa. Olin melkein voinut tuntea esi-isieni turkkien hipovan omaani ja kuulla heidän vaimeat kuiskauksensa, jotka saivat karaistuneemmankin kissan karvat nousemaan pystyyn.
Hiljaa ja lähes huomaamatta kaikki klaanien parantajat kävivät makuulle Kuukiven vierelle. Kurkotuin koskettamaan nenälläni sen hätkähdyttävän kylmää pintaa ja suljin sitten silmäni. Annoin itseni vajota hiljalleen suloiseen pimeyteen. Sitten aloin nähdä himmeää valon kajastusta edestä päin.
"Tervehdys, Liljahenkäys." Nostin hitaasti päätäni ja käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä vanhaa mustaturkkista naarasta.
"Kuka sinä olet?" töksäytin. En ollut nähnyt tätä kissaa aiemmin unissani Kuukivellä. Kaiken lisäksi en ollut poistunut minnekään Kuukiven luolasta. Muut nukkuivat rauhassa sen ympärillä ja kulkivat unissaan ties missä.
"Minä olen Pimeydenaika", vanha naaraskissa esittäytyi ja nyökkäsi minulle kunnioittavasti. "Olin Varjoklaanin parantaja kauan ennen sinua."
Tunsin korvannipukoitani kuumottavan tajutessani kuinka töykeältä olin varmasti hänen mielestään kuulostanut.
"Hauska tutustua, Pimeydenaika", sanoin kohteliaasti ja väläytin tuolle anteeksipyytävän katseen. "Onko sinulla minulle neuvoja? Keinoja miten parantaa joitain tauteja nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin minä tulin tänne puhelemaan vain mukavia kanssasi?"
"Et", Pimeydenaika myönsi ja madalsi sitten ääntään: "Haluan sinun tietävän, että kaikilla teoilla on seurauksensa - joskus jopa kovin kohtalokkaat."
"Mitä tuokin nyt meinaa?" kysyin hieman epäuskoisesti naurahtaen. En kuitenkaan saanut vastausta. Pimeydenaika oli hävinnyt ja samassa tajusin makaavani Kuukiven vieressä muiden heräilevien parantajien tavoin. Nousin ripeästi seisomaan ja käännyin katsomaan siihen kohtaan, missä vanha parantajanaaras oli seissyt unessani. Hänen sanansa kaikuivat mielessäni. Tiesikö Pimeydenaika minun aikomuksistani Tihkutähden suhteen? Mutta kuinka?
Kun kaikki olivat saaneet kammettua itsensä ylös, lähdimme tällä kertaa Tiikeriraivon ja tämän oppilaan johdattelemina kulkemaan Emonsuun alkuun. Hetkellinen pimeys täytti ahtaan tunnelin, mutta pian sen toisesta päästä tulvi sisään puolikuun kelmeä hohto, joka valaisi eteenpäin kulkevien kissojen polun.
Ulkona parantajat toivottelivat toisilleen hyviä jatkoja seuraavaan puolikuuhun asti ja lähtivät sitten kukin omille reviireilleen oppilaineen. Vain minä ja Sienikarva jäimme vielä Emonsuulle. Hän katseli loittonevien parantajatoveriensa kulkua huolestuneen oloisena. Jokin painoi selvästikin mestarini mieltä.
"Palataan kotiin", Sienikarva sanoi lopulta ja huokaisi raskaasti. Astuin hänen vierellensä ja kurkotuin antamaan tuolle lohduttavan nuolaisun korvalle. Kolli vilkaisi minua vieno hymy kasvoillaan, kunnes päätti lähteä matkaan. Seurasin hieman hänen jäljessään uppoutuneena omiin ajatuksiini. Tulevaisuus huoletti minua entistä enemmän ja voiton mahdollisuudet sen kuin tuntuivat kuihtuvan olemattomiin. Miten kaikki lopulta päättyisi?

Seuraavana päivänä Minttusydän saapui pesälleni. Hänen kasvonsa oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen ja hän kulki hieman kumarassa vatsaansa aristellen. Pian olisi sen aika, tiesin sen.
"Liljahenkäys! Tämä on käynyt sietämättömäksi! Mikä minua vaivaa?" hän parahti.
"Kävisitkö makuullesi tuonne?" kehotin tätä lempeästi ja autoin tuon sairasaukion lähinnä olevalle sammalpedille.
"Onko tämä vakavaa?" Minttusydän huolehti. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan vastausta, vaan kumarruin hänen aaltoilevan vatsansa puoleen. Pieni hymy nousi huulilleni.
"Ehkä kaksi tai kolme", mutisin itsekseni. Varapäällikkö katsoi minua kummastuneena, mutta laski päänsä alas toistamiseen, kun uusi kipuaalto iski.
"Tarkoitatko sinä...?" Minttusydän henkäisi ilme kirkastuen. "Tarkoitatko sinä, että minä odotan pentuja? Tihkutähden ja minun pentuja?"
"Juuri niin", kehräsin hiljaa. "Pentujen syntymään menee tuskin enää kauaa. Sinun olisi paras siirtyä pentutarhalle, kunhan velvollisuuksiltasi joudat. Muistathan kuitenkin, ettet saa rasittaa itseäsi liikaa?"
Juuri silloin pesän suulla kahahti. Käännyin ympäri kohtaamaan Kylmähenkäyksen kylmänsinisten silmien jäätävän katseen, joka porautui suoraan sisimpääni. Sisälläni kamppailivat raivo, suru ja pettymys. En olisi koskaan voinut uskoa, millainen hirviö kumppanistani oli tullut. Hetkinen - kyllä olisin, mutta mieleni ei ollut tahtonut vain ymmärtää sitä ja siksi kaikki oli ajautunut karille.
"Kylmähenkäys. Meidän täytyy puhua", sihahdin hampaitteni takaa ja vilkaisin takanani odottavaan Minttusydämeen. Kylmähenkäyksellä ei selvästikään ollut hyvät aikeet mielessään. En saisi antaa tiineenä olevan ystäväni vahingoittua, sillä se saattaisia koitua myös pentujen ja tämän itsen kohtaloksi.
"Mitä nyt?" Kylmähenkäys kysyi tylysti.
"Minusta tuntuu, että tiedät jo mitä olen sanomassa", aloitin hitaasti, mutten ehtinyt sanoa enempäänsä, kun kumppanini avasi suunsa ja raivosi:
"Älä edes yritä mitään, Liljahenkäys. Olen saanut tarpeeksi sinusta ja pehmomaisesta
luonteestasi. Nyt on sinun aikasi siirtyä rakkaan
Tähtiklaanisi rivistöön!" Kollin äkkinäinen syöksy oli saanut minut menettämään tasapainoni ja kaatumaan maahan selälleni. Ähkäisin kivusta tuntiessani kuinka tämän kynnet upposivat vatsaani ja hampaat porautuivat kurkkuuni. Samassa mieleeni muistui Kostohengen kanssa aiemmin käyty taisteluharjoitus rajalla. Vetäisin vasemman etukäpäläni pois puristuksesta ja yletyin juuri ja juuri raapaisemaan tämän nenälle kynsilläni. Kylmähenkäys otti hoipertelevan askelen taakse päin, jolloin jännitin takajalkani ja heitin hänet pois kimpustani voimalla, joka yllätti jopa minutkin.
"Oho, pieni parantajaoppilaamme osaa taistellakin!" tämä pilkkasi toinnuttuaan iskustani, joka tosin ei ollut saanut häntä kaatumaan. Kolli oli onnistunut pysymään neljällä jalalla liukuessaan parin hännänmitan päähän.
Juuri kun hän oli aikeissa ryhtyä uuteen hyökkäykseen Sienikarva astui väliimme estäen kumppanini aikeet. Tuskin olin kuullutkaan mestarini saapumista veren kohistessa korvissani.
"Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" Kylmähenkäys rääkyi ja paljasti tälle tappavan hammasrivistönsä. Samassa Sienikarva alkoi vapista. Huomasin kuinka hänen karvansa nousivat pystyyn ja korvat painuivat luimuun niskaa myöten.
"En! Minä en anna sinun koskea Liljahenkäykseen!" hän sihisi tälle yrittäen kuulostaa mahdollisimman pelottomalta. Kylmähenkäys vain murahti ja huomasin tämän olevan jo hyvässä matkaa ilmassa syöksymässä minua kohti, kun Sienikarva iski hampaansa tämän häntään ja kolli kompastui omiin käpäliinsä. Hän kääntyi katsomaan mestariini silmät leimuten.
"Olisit vain antanut olla", tuo ärisi ja ahdisti Sienikarvaa nurkkaan päin. Parantajakolli vilkuili avuttomana Minttusydämen suuntaan, joka ei pystynyt kouristuksiltaan liikkumaan. Kollien rettelöidessä olin saanut kerättyä takaisin voimiani ja loikannut kumppanini kimppuun tuon selän takaa. Upotin hampaani tämän niskaan ja raastoin kynsilläni hänen kylkiään. Kylmähenkäys karjaisi raivoissaan ja yritti saada minut pois kimpustaan, mutta turhaan, sillä otteeni piti, enkä irrottaisi hänestä ennen kuin se olisi vasta turvallista kaikkien kannalta.
Sienikarvakin oli saanut koottua kaiken rohkeutensa ja hyökkäsi nyt Kylmähenkäystä kohti kynnet ojollaan. Yhteisvoimin me saimme pakotettua kumppanini pesän suulle. Loikkasin pois tämän selästä hampaat paljastettuna rumaan irvistykseen ja silmissä verenjanoinen kiilto. Tunsin kuinka selittämätön voima täytti suoneni. Olin kuolonklaanilainen syntyperältäni, eikä kukaan ryppyillyt kuolonklaanilaisille! Etenkään Pisaratähden tyttärelle!
"Häivy täältä, senkin saastainen elukka!" sähisin. "Tämä on ohi! Sinä et ole kumppanini, etkä tule koskaan olemaankaan. Jos haluat pitää henkesi, suosittelen sinua poistumaan!" Kyyristyin valmiina loikkaamaan uuteen hyökkäykseen, jos kolli yrittäisi mitään.

//Kylmä? Sieni? Minttu?

Nimi: Sienikarva

11.04.2018 19:04
//Kirjotan ton Kylmä-Lilja-jutun nyt Sienikarvan näkökulmasta ja myös vähä ennen sitä mitä Sienelle tapahtu//

Jälleen kerran seisoin Varjoklaanin leirin pääaukiolla parantajan pesän laitamilla. Päättyvän lehtikadon aurinko lämmitti jo hieman turkkejamme ja soi päivä päivältä enemmän valoa koko metsän ylle. Hiirekorvan aika oli lähellä, lumet olivat alkaneet sulamaan ja päivät lämpenemään. Varjoklaanilla meni hyvin, sillä meillä oli oppilaita ja uusia sotureita, vaikkakin heistä lähes kaikki kumarsivat Pimeyden Metsää ja pitivät parantajia ala-arvoisina orjina.
Samassa raskaat pilvet peittivät auringon. Hetkessä ilma muuttui kylmäksi, hengitykseni höyrysi. Oppilaiden pesän edustalla Rosmariinitassulle jutteleva Liljahenkäys käänsi katseensa suuntaani. Naaras hymyili minulle leveästi. Katseeni kohdistui Kylmähenkäykseen, joka tarkkaili kumppaniaan jonkun matkan päästä ja kuiskasi jotain pennuilleen Hikkoritassulle, Korentotassulle ja Ututassulle. Nelikko kääntyi jälleen emonsa suuntaan murhanhimoinen virne kasvoillaan. Ennen kuin ehdin huutaa oppilaalleni varoituksen, Kylmähenkäys syöksyi kumppaniaan kohden. Hetkessä soturi oli upottanut hampaansa parantajaoppilaan pehmeään kurkkuun. Kolme pentua ryntäsivät isänsä perään emoaan ja siskoaan kohti. Liljahenkäys päästi ilmoille kiljaisun.

Räväytin silmäni auki karvat pystyssä. Kuulin kiljaisun uudelleen. Olinko yhä unessa? Ravistelin päätäni. Ei, olin aivan hereillä, kiljaisu ei ollut unta. Samassa säpsähdin. Liljahenkäys! Hän oli vaarassa. Nousin pystyyn ja ryntäsin sairasaukiolle. Kylmähenkäys oli syöksymässä maassa makaavan Liljahenkäyksen kimppuun ja Minttusydän seurasi tapahtumia sivulta. Parantajaoppilaan turkilla oli ohuita verivanoja ja siellä täällä haavoja, jotka ilmeisesti Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Ajatukseni törmäilivät toisiinsa päässäni, pelko sai kehoni tärisemään. Kauhuissani totesin, että uneni olivat olleet enteitä Tähtiklaanilta. Se oli yrittänyt kertoa tästä. Minun olisi pitänyt tietää se!
Kuullessaan minut Kylmähenkäys oli pysäyttänyt aloitetun liikkeensä ja väräytteli nyt korviaan suuntaani. Jos en tekisi jotain, Kylmähenkäys tappaisi Liljahenkäyksen! Jos Liljahenkäys kuolisi, en voisi antaa sitä anteeksi. Mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Miksi olin tällainen pelkuri! Tunsin silmieni kostuvan silkasta pelosta ja kauhusta. Kylmähenkäys kai totesi minut vaarattomaksi ja nosti raivoissaan käpälänsä uudelleen ilmaan uutta iskua varten.
Tuskaisen parkaisun saattelemana sain jalkani liikkumaan ja ryntäsin sen enempää ajattelematta Liljahenkäyksen ja tuon kumppanin väliin kääntyen Kylmähenkäystä päin karvat pystyssä ja hampaat irvessä.
"Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" Kylmähenkäyksen rääkäisy sai minut ymmärtämään, mitä olin oikein tehnyt. Vapina palasi takaisin kehooni, vaikka yritin estää sitä. En osannut taistella lainkaan ja olin asettunut itseäni paljon suurempaa kissaa vastaan. En voisi kuitenkaan antaa Kylmähenkäyksen koskea oppilaaseeni, jota olin luvannut suojella henkenikin uhalla. Liljahenkäys oli Varjoklaanin tulevaisuus, mutta minä pelkäsin kuolemaa. En tahtonut kuolla, mutta ajatus siitä, että minä eläisin ja Liljahenkäys kuolisi tuntui kauheammalta vaihtoehdolta kuin Tähtiklaaniin pääseminen.
"En! Minä en anna sinun koskea Liljahenkäykseen!" sihisin Kylmähenkäykselle. Asetuin leveämpään asentoon valmiina puolustamaan Liljahenkäystä, joka oli kammennut itsensä ylös. En tiennyt, mistä rohkeus kumpusi. Katsoin Kylmähenkäystä nyt suoraan silmiin. Katseeni ei ollut kovinkaan murhaava, koska en osannut sellaista tehdä. Se oli vihaisen ja pettyneen sekoitus ennemminkin, ehkä hieman surumielinen. Kylmähenkäys murahti ja syöksyi minua kohti. Koska en osannut taistella, kolli kaatoi minut hetkessä maahan. Irvistin kivusta, sillä selkäni tömähti kovaa jäiseen maahan. Kylmähenkäys loikkasi ylitseni kohti kumppaniaan, mutta nousin nopeasti ylös ja onnistuin tarttumaan hampaillani soturin häntään, jolloin hyökkäys keskeytyi ja kolli kompastui jalkoihinsa ja kaatui maahan. Hän potkaisi takajalallaan kasvojani. Iskun voimasta lennähdin pari hiirenmittaa taaksepäin jälleen selälleen maahan, mutta onnekseni tällä kertaa puoliksi sammalvuoteen päälle. Kylmähenkäys kääntyi raivoissaan minua kohti.
"Olisit vain antanut olla", hän sihisi hampaidensa välistä ja otti askeleen minua kohti. Vilkaisin Minttusydäntä kauhuissani. Miksi naaras ei auttanut! Nousin peloissani ylös ja peräännyin kohti seinää sitä mukaan, kun Kylmähenkäys lähestyi minua. Vapina sai taas otteen kehostani ja kaikki rohkeus katosi hetkessä pois. Olin peloissani ja kaiken lisäksi nurkkaan ahdistettu. Kylmähenkäys oli syöksymässä kimppuuni, mutta samassa hän karjaisi, kun tummanharmaa Liljahenkäys loikkasi kollin selkään takaapäin. Kylmähenkäys unohti minut hetkessä ja keskittyi nyt parantajaoppilaaseen, joka oli kerännyt sivussa voimansa ja hyökännyt kumppaninsa kimppuun. Kauhuissani lähdin myös hoipertelemaan nopein askelin kohti itseään riuhtovaa Kylmähenkäystä, joka yritti irrottaa oppilaani niskastaan. Loikkasin kohti soturia kauhuissani kynnet ojolla. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä olin tekemässä, mutta tahdoin vain pelastaa Liljahenkäyksen!

//Kylmä, Lilja, Minttu? Sori sekava tönkkö tarina :d

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com