Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kylmähenkäys

11.04.2018 17:48
Tuijotin Jääliljaa hieman hajamielisenä, kylmänsiniset silmät siristyneinä. En itseasiassa ollut täysin varma, miksi olisin tahtonut tappaa Liljahenkäyksen, mutta idea oli kuitenkin tullut mieleeni. Jos olin aivan rehellinen, rakastin minä vieläkin häntä, mutta tunteeni Jääliljaa kohtaan olivat vahvistuneet päivä päivältä ja tiesin nykyiseni suhteen alkuajoilta, että tätä vauhtia tulisin palavasti rakastumaan kuolonklaanilaiseen. Mutta hän oli kuolonklaaninen, vihollisklaanin jäsen! En minä voisi sellaiseen kissaan rakastua! Vai oliko minulla muka mahdollisuuksia estää rakastumistani.
"Enpä tiedä. Se olikin vain idea, joka tuli mieleeni. Etkö halua minun tappavan häntä?" kysyin hitaasti ja käännyin vilkaisemaan maassa istuvaa Jääliljaa, jonka jäätävä katse oli porautunut silmiini. Siinä me tuijotimme toisiamme eikä tuo naaras vastannut minulle, ei niin millään tavalla. Hän vaikutti epäröivän, mutten pystynyt varmistumaan vastauksestani, sillä Jäälilja osasi erittäin taitavasti piilottaa sisimmäiset ajatuksensa ja tunteensa kylmän ulkokuoren alle.
"Sinun valintasi, kunhan suoritat tämän loppukokeen", Jäälilja lausahti tyynesti ja nuolaisi välinpitämättömästi oikeaa etukäpäläänsä. Heitin merkillisen silmäyksen kirjavaan kuolonklaanilaiseen ja nousin sitten jaloilleni. Jäälilja vilkaisi minua hieman hämmentyneenä, mutta tajusi nopeasti mitä olin tekemässä.
"Päätän kenen hengen vien ja raportoin sinulle mahdollisimman pian", ilmoitin päättäväisesti ja käännyin ympäri. Olin jo aikeissa lähteä suunnistamaan takaisin Varjoklaanin reviiriä kohti, kun Jääliljan ääni keskeytti aikeeni.
"Älä tuota minulle pettymystä, Kylmähenkäys", naaras murahti jäätävästi. Vaikka en vaivautunut vilkaisemaan olkapääni taakse, pystyin tuntemaan kuolonklaanilaisen polttavan tuijotuksen niskassani. Se sai turkkini pörhistymään ja jalkani tärisemään. Naaraan tuijotus oli samalla ahdistavaa ja rauhoittavaa enkä pystynyt paremmin sitä tunnetta kuvailemaan.
"En todellakaan tuota."

Kun lopulta saavuin Varjoklaanin leiriin, aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse ja viileän illan ilmavirtaukset olivat vallanneet leiriaukion. Kissoja ei ollut kovinkaan paljon, mutta pystyin silmäkulmastani erottamaan Liljahenkäyksen tummanharmaan hahmon, joka katosi juuri parantajan pesään. Olin matkalla myös törmännyt Tihkutähteen ja Rosmariinitassuun; päällikkö oli nuhdellut naarasta hyvin tylysti, muttei se minua todellakaan haitannut. Se oli aivan oikein sille pehmolle oppilaalle.
*Minun pitäisi todella jutella Liljahenkäykselle*, totesin itsekseni ja otin pari haparoivaa askelta parantajan pesää kohti. En tietenkään tahtonut jutella kumppanilleni, jota tuskin näin enää rakastettunani. Mutta vaikken nähnytkään häntä enää kumppaninani, rakkauteni naarasta kohtaan oli silti vahva.
*Nyt etene, Pimeyden metsän nimeen!* sähähdin itselleni ja pakottauduin raahautumaan parantajan pesän sammalverhoille asti. Siihen minä kuitenkin jäin, koska pystyin kuulemaan verhojen toiselta puolelta keskustelua. Minttusydämen ja Liljahenkäyksen äänet kantautuivat selvinä korviini. En kuitenkaan saanut selvää heidän yksittäisistä sanoistaan vaikka kuinka lähemmäs venyinkin. Lopulta annoin vain periksi, vetäisin keuhkoni täyteen happea ja sukelsin parantajan pesään.
Siinä he olivatkin, samat kaksi naarasta joiden äänet olin juuri tunnistanut. Minttusydän ja Liljahenkäys kääntyivät yhtä aikaa minua kohti. Varapäällikön silmissä välähti epävarmuus ja tuon olemus muuttui heti hermostuneeksi. Naaras oli varmaankin menettänyt luottamuksensa minuun sen jälkeen, kun olin ojentanut hänelle ne revityt mintunlehdet.
Ja sitten oli kumppanini Liljahenkäys. Kun tummanharmaa naaras käänsi meripihkaisen katseensa minuun, häikäistyin vieläkin hänen kauneudestaan. Sirot kasvonpiirteet, kolmiomaiset korvat ja pistävät silmät saivat kumppanini näyttämään mystiseltä, mutta silti erittäin ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä. Mutta kun katselin naaraan kasvoja, niissä näkyivät erilaiset tunteet. Raivo, suru, epävarmuus, masennus. Ne kaikki taistelivat toisiaan vastaan eivätkä pääseet keskenään sopuun.
"Kylmähenkäys. Meidän täytyy puhua", Liljahenkäys kuiskasi ja heitti nopean silmäyksen Minttusydämeen. Naaras perääntyi muutaman askeleen verran kauemmas, muttei kuitenkaan kokonaan lähtenyt pesästä. Se sai raivon kuohumaan veressäni, koska en todellakaan tahtonut tuon varapäällikön jäävän todistamaan, kuinka joutuisin osallistumaan johonkin syvälliseen keskusteluun.
"Mitä nyt?" kysyin tylymmin kuin olin tarkoittanut. Liljahenkäys ei säpsähtänyt sanoistani, mutta pystyin silti näkemään loukkaantumisen hänen kasvoistaan.
"Minusta tuntuu, että tiedät jo mitä olen sanomassa", Liljahenkäys aloitti hitaasti, mutta pysäytin hänet ennen kuin naaras ehti edetä yhtään pidemmälle. Sisälläni kuohuava raivo oli nyt liian suuri. Jalkani tärisivät, vitivalkeat kulmahampaani paljastuivat suuta avatessani, kynteni alkoivat työntyä kovaan maahan. Ympärilläni oleva maailma alkoi pyöriä ja jouduin ottamaan pari hoipertelevaa askelta pitääkseni tasapainoni kunnossa. Liljahenkäys otti epäröivän askeleen eteenpäin, muttei avannut suutaan.
"Älä edes yritä mitään, Liljahenkäys. Olen saanut tarpeeksi sinusta ja pehmomaisesta luonteestasi. Nyt on sinun aikasi siirtyä rakkaan Tähtiklaanisi rivistöön!"
En jäänyt edes katsomaan naaraan reaktiota, vaan syöksyin suoraan hämmentyneen kumppanini kimppuun. Naaras ei ehtinyt aavistaa hyökkäystäni, joten onnistuin vaivatta kaatamaan hänet selälleen ja työntämään neulanterävät kynteni tiukasti tuon vatsakarvoihin. Upotin myös vaistomaisesti kulmahampaani naaraan kurkkuun ja tiukensin otettani nopeasti. Liljahenkäys rääkäisi kivusta ja potkaisi minut rajusti kauemmas heitolla, jonka voima yllätti minutkin. Liu'uin pesän toiseen päähän, mutta onnistuin pysymään neljällä jalallani.
"Oho, pieni parantajaoppilaamme osaa taistellakin!" sähähdin pilkkaavasti ja heitin nopean silmäyksen Minttusydämeen, jonka silmät olivat laajentuneet hämmästyksestä. Sähähdin ja porasin taas raivostuneen katseeni Liljahenkäykseen Olin jo aikeissa sukeltaa uuteen hyökkäykseen, kun Sienikarvan sukeltaminen pesään keskeytti minut. Vaaleanruskea kolli porasi myrkynvihreän katseensa minuun ja vaikken kääntynyt kohtaamaan hänen tuijotustaan, arvelin parantajan olevan aivan yhtä hämmentynyt kuin Liljahenkäys ja Minttusydänkin. Hän marssi hetkeäkään epäröimättä minun ja kumppanini väliin.
"Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" rääkäisin raivostuneena ja otin murhanhimoisen askeleen eteenpäin. Olisin valmis tappamaan Sienikarvankin, jos hän kerran tulisi tehtäväni eteen.

//Tais olla Sienen vuoro? Sori muute jos hittasin jotakin kisuu

Nimi: Varpustassu

10.04.2018 20:00
"Kenties voisin pyytää, jos sinä voisit mestarisi kanssa tulla huomenna kanssani taisteluharjoituksiin. Saisimme kerrankin reilut vastukset, ellet ole liian pettynyt minuun", Ututassu naukui tassuihinsa katsoen. Naaraan katse oli niin sydäntäsärkevän häpeävä, että minun teki mieli sanoa oppilaalle, etten ollut vihainen. Olin kuitenkin edelleen vihainen.
"Ottaisin ennemmin haavat kasvoihini vertaiseltani kuin mestariltani. Mitä sanot? Olisiko se kysymisen arvoista?" Ututassu kysyi hyvin kauniisti. Sen jälkeen hän kohotti katseensa suoraan silmiini. Tummansiniset silmät olivat niin kauniit ja syvät, että olisin voinut vannoa, ettei edes joki, josta klaaninvanhimmat olivat kertoneet ollut niitä kauniimpi tai syvempi. Vihani alkoi haihtua. Päätin kuitenkin esittää vihaista, jotta Ututassu ei pääsisi niin helpolla.
"Voinhan minä sitä kysyä. Taisteluharjoituksissa ei ainakaan tarvitse esittää, että pitäisin sinusta", bluffasin. Tiesinhän minä, että pidin Ututassusta. En kuitenkaan halunnut kertoa sitä naaraalle, koska hän saattaisi käyttää tietoa minua vastaan.
"Kysyn asiaa aamulla Murattilehdeltä ja pyydän häntä kysymään Valvehengeltä", lupasin ja käänsin selkäni Ututassulle. Heilautin vielä häntääni ja astelin oppilaiden pesälle hitaasti, mutta varmasti. Olisin halunnut katsoa taakseni, mutta pelkäsin Ututassun katsovan minua vieläkin. En halunnut antaa itsestäni yli-innokasta vaikutelmaa. Astuin oppilaiden pesään hymyillen. Uskoin antaneeni itsevarman ja itsenäisen vaikutelman itsestäni. Painauduin sammaliin ja sulkiin ja suljin silmäni. Nukahdin nopeasti.

Haistoin veren. Sen kauhea haju tunkeutui sieraimiini ja sai korvani kohisemaan. Se sai pääni sekaiseksi ja jalkani tärisemään. Silmäni sumenivat ja aloin tuntea kipua. Katsahdin kylkeäni, jossa kipu oli pahin. Huomasin veren pulppuavan kyljestäni ja kuulin naurua. Nauru oli ivallista ja tunnistin heti äänen omistajan. Pian hän tassuttikin eteeni. Ututassun kasvot olivat ilmeettömät, mutta hän nauroi. Huomasin erään asian. Ututassun siniset silmät olivat nyt verenpunaiset. Yhtä syvät ja kauniit, mutta eivät siniset. Tunsin pieneneväni naaraan arvostelevan katseen alla.
"Luulitko tosiaan voittavasi minut?" naaras nauroi ja lähti kävelemään pois.
"Ututassu!" huusin kissan perään, mutta hän ei kääntynyt. Katosi vain. Hätkähdin hereille huohottaen. Suin nopeasti sotkuisen turkkini ja nousin ylös. Oli vielä aikaista, mutta huomasin Murattilehden olevan jo hereillä. Naaras istui tassujaan tuijottaen selvästi ajatuksiinsa vaipuneena.
"Murattilehti!" huikkasin ja hölkkäsin mestarini luo. Naaras nosti katseensa. Hän katsoi minua odottavasti. "Voisimmeko harjoitella taistelua tänään Ututassun ja Valvehengen kanssa? Minusta olisi hyödyllistä harjoitella jonkun kokoiseni kanssa. Kävisikö se?" kysyin ja kallistin päätäni.
"Selvä. Pidä kynnet sisällä. Ainakin aluksi. Kysyn Valvehengeltä", mestarini töksäytti ja nousi ylös. Jäin paikalleni ja katsoin maahan. Maassa oli kynnenjälkiä.
"Lähdemme heti, kun Valvehenki saa Ututassun ylös. He tulevat tähän hetken päästä", Murattilehti ilmoitti.

//Vähä outo, mut Utu?

Nimi: Ututassu

10.04.2018 13:16
Susitassusta ei ehtinyt olla kovinkaan pidemmän päälle seuraa, kun kuulinkin jo Valvehengen murinan takaatani. Käännyin katsomaan mestariani tympääntyneenä.
"Etkö menekään rajapartioon?" kysyin suloisesti mestariltani. Vastaukseksi sain vain silmien pyörittelyä. Valvehengen suunnitelmat olivat ilmeisesti menneeet siis pielee. Loistavaa! Mestarini voisi siis viedä minut vihdoinkin taisteluharjoituksiin. "Meinaako tämä, että pääsen vihdoinkin harjoittelemaan kynsieni käyttöä?"
Valvehengen kasvoille levisi hymy, josta en pitänyt yhtään. Meistä kahdesta se oli yleensä minä joka hymyili tuolla tapaa.
"Jos suunnittelet nyt jotain ylimääräistä, voit unohtaa sen", Valvehenki maukaisi viitaten selvästi Susitassun suuntaan. Mestarini näytti juuri nyt siltä kuin olisi aikeissa päästä minusta eroon kokonaan. Mitä ikinä hän minulle suunnittelikaan, en aikoisi tehdä sitä. En sitten mistään hinnasta.
"Niin voit sinäkin", tuhahdin ylimielisesti, "sillä minä ja Susitassu olimme aikeissa harjoitella taistelua."
Yritin vilkaista varovaisesti Susitassun suuntaan, mutta oppilas oli kadonnut paikalta. Pieni pettymys raapaisi minua sisältä käsin kuin kynnet. Susitassu oli lähtenyt pois vastaamatta kysymykseeni. Käänsin silti sisukkaasti katseeni Valvehengen sinisiin silmiin.
"Niin siinä käy, kun ei omista oikeita ystäviä", mestarini vastasi terävästi.
"Keitäpä sinun oikeat ystäväsi sitten ovat? Eipä näy heitäkään", heitin takaisin ärsyttääkseni Valvehenkeä tosissani. Saatoin tällä vain kerjätä rangaistusta mestariltani, mutta ainakin olin yrittänyt. Kolli kuitenkin vain väräytti viiksiäni. Olin pettynyt hänen reaktioonsa.
"He ovat rajapartiossa, jossa minunkin pitäisi olla", mestarini vastasi jäisesti. Kohotin kulmiani kiinnostuneena. Mieleni teki kysyä miksi hän ei ollut rajapartiossa, mutta sitähän Valvehenki tahtoiikin. Saada minut kyselemän itsestään selviä asioita.
"Mutta sinulla tuli oletettavasti ikävä rakasta oppilastasi", kehräsin silkkisesti, sillä parempaa heittoa en tähän väliin keksinyt. Se riitti kuitenkin Valvehengen silmien siristykseen.
"Sinä voit kuvitella sen niin", mestarini vastasi ja lopulta huokasi tympääntyneenä. "Todellisuudessa muistin vain minkälainen riesa sinä tälle klaanille todella oletkaan."
"Kiitos", maukaisin nopeasti ja ivallisesti välissä, sillä en pystynyt hillitä kieltäni millään tapaa. Valvehenki oli kuin ei olisi kuullutkaan letkautustani hänen sanojensa välissä.
"Joten päätin keksiä sinulle tekemistä siksi aikaa kun olen poissa. Klaanivanhimmat, punkit ja hiirensappi saavat olla ne kolme asiaa joiden parissa olet aina siihen asti kun palaa. Muutoin saat olla varma siitä, että sinusta ei tule oppilasta ennen kuin Tihkutähti armahtaa sinut jo klaanivanhimmaksi", Valvehenki maukaisi selvästi nauttien joka sanasta. Minä vain nostin pääni pystyyn ja väläytin mestarilleni hampaita.
"Entäpä, jos Tihkutähti ei ole enää vallassa?" tuhisin. Valvehengen silmät olivat hetkessä kylmät kuin jää.
"Jos mielit niitä taisteluharjoituksia, sinuna tekisin kuten sanon!" mestarini sihisi vasten kasvojani. Hetken ajan kuvittelin hänen jopa käyvän kimppuuni. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun mestarini painaisi minut maata vasten pelkästää tottelemattomuuteni takia. Suljin hetkeksi silmäni ja rupesin hymyilemään mielipuolisesti aivan kuin odottaisin Valvehengen tekevän parastansa. Minähän seisoisin tässä hievahtamatta!
Kului jonkin aikaa eikä mitään tapahtunut. Avasin silmäni ja huomasin Valvehegen sinertävänharmaan hännän vilahtavan ulos leiristä. Sihisin ääneen ja huutelin mestarini perään. Haukuin tätä hiirenaivoiseksi pelkuriksi, joka ei uskaltanut käymään oppilaansa kimppuun. Valitettavasti en saavuttanut tällä mitään. Sain ainoastaan muutamia paheksuvia katseita leirissä olevilta kissoilta. Moni ajatteli minut varmasti hulluksi. Kuinka pystyinkään olla suloisen ja viattoman Liljahenkäyksen tytär? Entäpä jos en ollutkaan! Uhkauksista pääni sisällä ei tosin ollut mitään apua juuri nyt. Tilannetta en saisi muutettua vaikka kuinka uhoaisin ja huutaisin. Harmillista sinäänsä, sillä pentuna se oli toiminut mainiosta. Ehkä minun olisi siirrettävän manipulaatiot ja loukkaukseni enemmän varjoissa tehtävistä ja salaperäisiksi kuin suoraan kasvoj vasten huudettaviksi.
Nyrpistin nenääni ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Saisimpahan mennä nukkumaan, kun en kerta saanut leiristä poistua. Silloin Valvehengen sanat kaikuivat korvissani. Hän oli luvannut, että sinusta tulisi soturi vasta päästyäni klaanivanhimpien pesälle. En tiennyt tahdoinko antaa sisaruksilleni sitä iloa, että olisin yhä oppilas silloin kun he olivat sotureita. Pyöräytin silmiäni. Mestarini ei todellakaan ollut jättänyt minulle mitään vaihtoehtoja valintani suhteen. Jos en poistaisi punkkeja klaanivanhempien turkeista, olisin mennyttä. Lopulta lähdin hyvin vastahakoisin tunnelmin kohti parantajan pesää hakemaan hiirensappea.

Homehtuneet sammalet, hiirensappi sekä klaanivanhinten ominaistuoksujen luoma yhteinen haju ei ollut mieleeni millään tasoa. Olin jo käynyt lävitse jokaikisen klaanivanhimman turkin. Meripihkaraita vaikutti hyvinkin rennolta minun putsatessaan hänen turkkiansa. Olin jopa valitanut sitä kuinka punkit elivät tähän aikaan vuodesta. Olin aivan varma että ne eivät selviäisi lehtikadosta. Meripihkaraita oli vain puoliksi unessa naurahtanut minulle. Välillä minun oli pakko miettiä kuinka kauan tuokin naaras aikoisi pysytellä hengissä, jos hän kerran oli vanhin kissa tässä klaanissa. Kaunokukan turkin tarkastamisessa ei mennyt kovinkaan kauaa, sillä naaras oli pienikokoinen sekä piti yllättävän hyvin huolta omasta turkistansa noin vanhaksi kissaksi. Pujosulan turkin tarkistamisessa oli omat haasteensa halvaantuneiden takajalkojen takia, mutta sekin onnistui ajallansa. Jäljellä oleva Vaskitsaviima taas oli hyvinkin itsepäisellä tuulella ja väitti että ei tarvinnut apuani. Pitkän pehmeän kehräyksen kautta käydyn keskustelun jälkeen olin saanut vanhan päällikön suostumaan apuuni.
Vihdoinkin Valvehengen kasvot ilmestyivät klaanivanhinten pesän suuaukolle.
"Päivää pesään", mestarini maukaisi lempeän kuuloisena. Tiesin, että hän ei sillä tarkoittanut itseäni vaan klaanivanhimpia. Valvehenki sai monia vastaanottoja sekä sai aikaan myös kunnnon puheensorina muutoin melko hiljaiseen pesään. Minä en ainakaan ollut paljoa keskustellut nelikolle. Lähinnä vain valittanut. Tätä porukkaa se ei kuitenkaan suuremmin osin ollut kiinnostanut, onneksi.
"Onko Ututassu tehnyt hyvää jälkeä vai jätänkö oppilaani teidän ihastuttavaan seuraanne vielä lopuksikin päivää?" mestarini kysyi. Siinä välissä tuo kuitenkin suuntasin voitonhaluisen katseensa minuun. Jos en olisi ollut minua iäkkäämpien kissojen seurassa, olisin virnistänyt kapinallisesti mestarilleni. Nyt vain pidin kasvoni neutraalissa asennossa, vaikka katseestani uhkuikin liekin voimaa.
"Turkkini on paremmassa kunnossa kuin aikoihin", Meripihkaraita maukaisi. Naaras oli ollut klaanivanhimmista ainoa, joka oli edes hiukan puhunut minulle. Tai oikeastaan minä olin puhunut hänelle. Tavallaan kunnioitin häntä hänen ikänsä puolesta. Hän oli varmasti nähnyt monen päällikön elämän tässä klaanissa. Kohotin kulmiani hiukan mietteliäänä katsoessani mestariani.
"Jos sanat eivät riitä todistamaan, voit haistaa tassujani", virnistin sittenkin mestarilleni. Valvehenki katsoi minua moittivasti, mutta pysyi vaiti.
"Hyvä on. Käy viemässä hiirensappi pois ja tule luokseni leirin ulkopuolelle", mestarini kuittasi häntäänsä heilauttamalla ja katosi pesästä. Lähdin itsekin hyvin vauhdilla klaanivanhimpien pesältä, suoden nopean katseen ainoastaan Meripihkaraidalle. Kiikutin hiirensapen onnellisena tarpeidentekopaikalle ja juoksin leirin poikki ulos raikkaaseen ilmaan. Katsoin ylös taivaalle. Aurinko oli jo laskemassa.
"Aurinkohan on muutaman hetken kuluttua jo laskenut puiden taa!" valitin Valvehengelle. "Sinä pidit minua klaanivanhimpien luona puoli päivää!"
"Olisit herännyt aikaisemmin", Valvehenki murahti vastaukseksi. Mestarini lähti johdattelemaan minua lähemmäs Myrskyklaanin ja Varjoklaanin rajaa ilman mitään myötätuntoa. Otin nopealla hölkällä mestarini kiinni.
"Mitä sinä teit tämän kaiken aikaa En usko sinun olleen puolta päivää rajapartiossa", murisin ärsyyntyneenä Valvehengen vierellä.
"Katsoppa kun joillakin meistä on myös sosiaalista elämää", Valvehenki vastasi tyynesti. Käännyin katsomaan ihmeissäni mestariani.
"Väitätkö sinä olleesi vaihtamassa leirissä kieliä muiden kissojen kanssa sen kaiken aikaa, kun olin raatamassa klaanivanhinten luona? Etkä edes sanonut?!" jupisin kiukkuisesti.
"En minä pelkästää kieliä vaihtanut", Valveenki vastasi selvästi huvittuneena, "minä myös söin."
En sen jälkeen suostunut sanomaan mestarilleni sanaakaan ennen kuin asetuimme aloillemme eräälle aukiolle harjoittelemaan omia taisteluliikkeitäni.
Naulitsin katseeni Valvehenkeen, joka kiersi ympärilläni uhkaavasti. Seurasin mestarini liikkeitä hyvin tarkkaan.
"Älä koko ajan katso vihollistasi kohtaan. Luota enemmän vaistoihisi", Valvehenki ohjeisti napakasti. "Sulje silmäsi."
Sisälläni roihahti liekki. Mitä järkeä tuossa nyt olisi. Avasin juuri suuni väittääkseni vastaan, mutta Valvehengen kylmä katse esti aikeeni. Suljin suuni ja tyydyin hiljaa jupisemaan jotakin. Lopulta suljin silmäni ja yritin kuunnella ympäristöäni. "Kuinka tämän pitäisi auttaa taistelutaitojani? Luulin, että harjoittelemme liikkeitäni."
"Myös väistäminen ja havainnointi ovat tärkeä osa. Ensin harjoitamme sinun refleksit kuntoon ja sitten katsomme muutaman liikkeen", Valvehenki murahti takaisin. "Nyt keskity kuitenkin olennaiseen!"
Valvehenkihän ei sitä tiennyt, mutta puhumalla hänelle minä nimenomaa keskityin. Pystyin joka kerta havannoimaan missä kohtaa mestarini oli ja millaista vauhtia hän käveli ympärilläni.
"Jossakin vaiheessa, kun tunnet hyvän kohdan tulleen, loikkaa kimppuuni", Valvehenki ohjeista. Pystyin taas havainnoida millaista vauhtia mestarini käveli ympärilläni. Olin hyvin varma, että Valvehenki ei olettanut minun tajuavan näitä pieniä asioita, mutta hän oli väärässä. Olin pitkään paikoillani, kunnes loikkasin suoraan oikealle mestarini kimppuun. Valvehenki toki ennakoi sen ja väisti hännänmitan verran oikealle, jotta hyppyni ei kantanut tarpeeksi pitkälle.
"Hyvä", Valvehenki murahti lyhyesti. "Uudestaan!"
Toistimme saman jutun muutaman kerran ja onnistuin aina loikkaamaan mestariani kohden. Valvehenki teki joka kerralla sen virheen, että ohjeisti minua kävellessään.
"Vielä kerran!" Valvehenki komensi. Pyöräytin silmiäni ja laitoin ne kiinni. Tässä ei ollut mitään uutta opittavaa, kun mestarini teki aina saman virheen. Uudestaan ja uudestaan, hän aina ohjeisti minua kävellessä. Valvehenki teki sen taas. Lopulta loikkasin mestariani kohden, mutta lensin kuonolleni maahan. Käännyin katsomaan Valvehenkeä, mutta mestarini oli aukion toisella puolella. Katsoin häntä hämmentyneenä.
"Et saa aina luottaa siihen, että vastustajasi jatkaa kävelyä. Silloin ei puheen kuunteleminen auta", mestarini maukui tiukasti.
"Kuinka tajusit sen?" tuhahdin tympääntyneenä.
"Perusasia, joka jokaisen tulee tietää taistelusta. Tällä kertaa saat pitää silmäsi auki, mutta kuuntele luontoa, älä ääntäni", mestarini ohjeisti. "Uudestaan!"

Lopulta leiriin päästyämme olin aivan puhki. En osannut sanoa kauan olimme olleet harjoittelemassa liikkeitäni, mutta Valvehenki oli tehnyt pienen haavan suoraan kasvoihini. Ja aivan sen takia, koska olin itse käyttänyt kynsiä vaikka ei olisi saanut. Harjoituksemme olivat loppuneet siihen paikkaan. Valvehenki oli käskenyt minun syödä ja mennä nukkumaan. Mestarini oli sanonut tulevansa noutamaan minua heti aamulla auringon noustessa harjoituksiin.
Juuri nyt istuin leirin reunalla mutustamassa oravaa. Pian näkökenttääni saapui kiukkuisen näköinen Varpustassu.
*Se tapaaminen*, tuhahdin pääni sisällä ja pyöräytin nopeasti silmiäni. Valvehenki oli pitänyt minua valvovan katseensa alla miltein koko päivän. Tosin se ei tainut liikuttaa Varpustassua juuri nyt millään tapaa.
"Meillä oli tapaaminen", kolli huomautti minulle heti leuka jäisesti pystyssä. Nappasin oravasta viimeisiä palasia tyynesti. Huokasin hiljaa nieltäni viimeisen palasen.
"Jos tahdot tietää, mitä olen tehnyt puolet päivästä, voit haistaa tassujani", vastasin nyreästi. "Minulle annettiin pikkuinen tehtävä puhdistaa jokaikinen punkki klaanivanhimpien turkista. Tassuni haisevat hiirensapelle vieläkin."
Katkeruus kuului suoraan läpi sanoistani. "Valvehenki olisi nähnyt, jos olisin livahtanut pois."
"Miksi et tullut sen jälkeen?" Varpustassu kysyi jäisesti. "Oletetaan, että sinulla tuskin oli mitään muutakaan."
"Itseasiassa, jos et huomaa kasvoissani olevaa haavaa", tuhahdin ja nousin seisomaan. Astelin suoraan Varpustassun eteen ja esittelin oikein kunnolla punaisn viirun siniharmaissa kasvoissani. "Valvehenki päätti pitää vielä hiirensapen käytön harjoittelemisen jälkeen taisteluharjoitukset, jotka menivät hiukan yli rajojen."
Sen jälkeen suostuin leppymään hiukan. Katsoin lopulta Varpustassua suloisesti hymyilen. Ei minulla ollut mitään suurta syytä tälle kollille räyhätä Valvehengen metodeista kouluttaa oppilastansa.
"Punainen ei korosta silmiäni", maukaisin silkkisesti. "Eihän?"
"Kenties voisin pyytää, jos sinä voisit mestarisi kanssa tulla huomenna kanssani taisteluharjoituksiin. Saisimme kerrankin reilut vastukset", maukaisin pienesti hymyilen sekä välissä kehräten. "Ellet ole liian pettynyt minuun."
Painoin pääni rintaani vasten ja katsoin muka nolostuneena tassuihini.
"Ottaisin ennemmin haavat kasvoihini vertaiseltani kuin mestariltani", maukaisin rennosti häntääni heilauttaen. Nostin katseeni takaisin Varpustassun silmiin. "Mitä sanot? Olisiko se kysymisen arvoista?"

// Varpus?

Nimi: Liljahenkäys

10.04.2018 07:56
"Ei todellakaan ole!" Rosmariinitassu kiljaisi itkua pidätellen. "Näet itsekin, kuinka kamala mestari hän on! Tihkutähti haukkuu minut ihan lyttyyn ja sitten käskee minua lähtemään harjoituksiin. Olen harjoituksissa aina vain väsyneempi, mikä tietenkin antaa hänelle syyn valittaa liikkeistäni", hän nyyhkytti surkeana.
"Sinun täytyy vain pysyä vahvana ja näyttää hänelle, että pystyt pitämään puoliasi", sanoin rohkaisevasti ja kurkotuin nuolaisemaan tuon korvaa. Naaras nosti hieman päätään ja väläytti minulle jo pienen hymyntapaisen. Sitten hän pyyhkäisi vielä kertaalleen silmiään etutassullaan ennen kuin korjasi ryhtiään.
"Eikö sinun pitäisi nyt haukata jotain pientä, että jaksaisit harjoituksissa?" ehdotin kun hiljaisuus oli kestänyt jo piinallisen kauan.
"Kai minun pitäisi", Rosmariinitassu mutisi hiljaa ja otti pari askelta tuoresaaliskasan suuntaan. Astuin hänen eteensä ja suljin tuon tien.
"Ei, minä käyn hakemassa sinulle ruokaa", tarjouduin ja näpäytin kevyesti hännänpäälläni tyttäreni nenälle. Sen sanottuani käännyin ympäri ja harpoin aukion poikki tuoresaaliskasalle. Tuoresaaliskasan koko ei juuri päätä huimannut, enkä viitsinyt valikoida kasan suurinta saalista, koska joku muu saattaisi tarvita sitä enemmän, joten tyydyin nappaamaan mukaani kasan päällä komeilevan laihan hiiren. Siinä oli enimmäkseen luuta ja nahkaa, mutta toivoin sen riittävän viemään nälän Rosmariinitassulta.
Palasin takaisin oppilaan luokse hiiri hampaissani roikkuen. Hän katsoi minua häkeltyneen näköisenä. Pudotin saaliin hänen eteensä ja astuin hieman sivummalle sukimaan tummanharmaata turkkiani.
"S-sinäkin otat", Rosmariinitassu sanoi yllättäen ja kääntyi katsomaan minua meripihkasilmät kiiluen nousevan auringon valossa. Katsahdin häneen päätäni kallistaen.
"Ei minulla ole nälkä. Syö sinä vain", murahdin vastaukseksi ja palasin jälleen omien puuhieni pariin Rosmariinitassu kuitenkaan ei luovuttanut vaan työnsi hiirtä minua kohden jääräpäinen ilme kasvoillaan. Tiesin, että hän oli yhtä itsepäinen kuin emonsakin, joten minun oli turha inttää vastaan. Kasvoilleni levisi hilpeä hymy.
"Jos sinä et syö, minäkään sen syö", naaras ilmoitti ja viittasi minua ottamaan ensimmäisen haukun hiirestä. Silmiäni pyöritellen kumarruin repäisemään itselleni pienen palasen lihaa ja työnsin sitten loput Rosmariinitassulle. En tahtonut, että hän joutuisi lähtemään harjoituksiin tyhjin vatsoin.
"No, kelpaako?" mumisin suu täynnä lihaa. Rosmariinitassu naurahti pienesti ja kyyristyi sitten syömään loppua hiirtä.
Nielaistuani lihapalasen alas kurkustani mieleeni nousi kuva Kylmähenkäyksestä. Viimeksi minulla oli ollut näin hauskaa, kun olimme jakaneet kumppanini kanssa tuoresaaliin ennen pentujemme syntymään. Mutta kun nelikko oli astunut mukaan kuvioihin, Kylmähenkäyskin oli muuttunut. Suhteemme ei ollut enää yhtä vakaa kuin alkuaikoina. Olin jokunen päivä sitten päättänyt, että ottaisin eron kumppanistani. En halunnut toimia hänelle vain turkissa roikkuvana kirppuna, joka odotti tuomiotaan viimeiseen hengenvetoonsa asti.
"Liljahenkäys, oletko kunnossa?" Nostin katseeni Rosmariinitassuun, joka oli juuri saanut syötyä hiirensä. Nyt hän nuoleskeli tyytyväisen oloisena suupieliään, mutta naaraan katse oli muuttunut kovin huolestuneeksi.
"Olen minä", vastasin ehkä vähän liioitellun pirteästi. Tosiasiassa kaikki ei ollut kunnossa, mutta minun olisi vain kestettävä se, sillä en halunnut aiheuttaa yhtään sen enempää huolta pennuilleni kuin Sienikarvallekaan.
"Mutta eikös sinun pitäisi olla jo menossa harjoituksiin?" kysyin sitten yrittäen johdatella keskutelua muualle - ja onnistuinkin siinä. Naaras vilkaisi leirin uloskäyntiä kohti marssivaan Tihkutähteen hätääntyneenä, maukui minulle nopeat kiitokset hiirestä ja loikki sitten aukion poikki mestarinsa luo.
"Tavataan illemmalla pesälläni!" huudahdin oppilaan perään, joka heilautti häntäänsä sen merkiksi, että oli kuullut minut. Jäin katselemaan kuinka kaksikko katosi piikkihernetunnelin uumeniin jälkiä jättämättä.

//Rosma?

Nimi: Varpustassu

09.04.2018 18:16
"Sinun olisi ehkä tuossa tapauksessa kannattanut harkita tarjousta, jonka jätin sinulle jo aikaisemmin. Oletin, että olet kuin tuli. Sytyt nopeasti ja sammut hitaasti. Ehkä se meneekin toisin päin. Vaadit paljon aikaa lämmetä ja liekkisi palamisen pituus on sitten mahdotonta määritellä", Ututassu maukui.
Naaras kohautti lapojaan ja astui lähemmäs minua. Hän alkoi tassutella ohitseni kuljettaen samalla häntäänsä kylkeäni pitkin. Ututassun kosketus sai kylmät väreet kulkemaan nenästäni hännänpäähäni asti.
"Mutta jos välttämättä tahdot vielä kokea seuraani, kipailun muodossa, löydät minut läheltä haaskalaa huomenna illemmalla kunhan vain Valvehengen katse välttää", oppilas melkein kehräsi korvaani. Minun teki mieli sanoa, että tulisin tietenkin, mutta olisin kuulostanut hiirenaivolta. Seurasin katseellani Ututassun matkaa oppilaiden pesää kohti. Katsoin naarasta, kunnes hän astui oppilaiden pesään. Katsoin vielä hetken kaihoisasti pesän suuntaan, mutta käänsin sitten katseeni ja aloin miettiä, pitäisikö minun mennä Ututassun kanssa haaskalan lähelle. Pelkäsin naaraan pakottavan minut metsästämään kauheita sairauksia levittäviä rottia tai metsästäisi siellä itse ja syyttäisi minua, kun Varjoklaanin kissat kuolisivat sairauksiin, joita haaskalasta tulisi. En voinut kuitenkaan sulkea pois ajatusta metsästämisestä tuon kauniin kissan kanssa. Olisiko se riskin arvoinen? Olisi. Päädyin siihen, että menisin haaskalan lähelle Ututassua tapaamaan. Tämä saattaisi olla ainut mahdollisuus, joten minun olisi pakko käyttää se. Huokaisin ja käännyin. Lähdin itsekin oppilaiden pesää kohti. Haluaisin nähdä Rosmariinitassun, kun hän palaisi kokoontumisesta. Istahdin ja jäin odottamaan. Kohtaan, jossa istuin tuli pian sula alue. Ilma oli selvästi lämpimämpää kuin muutama auringonnousu sitten. Haistoin hiirenkorvan ilmassa. Joku kissa voisi sanoa, ettei sitä voi haistaa, mutta minä haistoin sen. Nostin katseeni tähtiin ja huomasin taivaan olevan pilvetön. Kokoontumisessa oli siis kaikki hyvin. Hetken päästä huomasin ensimmäisten kissojen palaavan kokoontumisesta. Nousin ylös ja yritin nähdä Rosmariinitassun. Halusin kuulla aivan kaiken kokoontumisesta. Pian näinkin siskoni tulevan leiriin. Naaras näytti väsyneeltä. Hänen katseensa oli vaipunut maahan ja häntä laahasi maata. Nostin kasvoilleni hymyn.
"Rosmariinitassu!" huusin saadakseni naaraan huomion itseeni. Siskoni kasvoille levisi lämmin hymy, mutta silloin Tihkutähti pilasi kaiken. Hän murahti jotain naaraan korvaan ja johdatti hänet pois leiristä. Hymy haihtui kasvoiltani. Tuo kolli pilasi aina kaiken hauskan. En ymmärtänyt, miten hän ja kiltti Minttusydän saattoivat olla kumppaneita. Samaa ihmettelin, kun ajattelin Liljahenkäystä ja Kylmähenkäystä. Värähdin tajutessani, että olin ihastunut sisareni siskoon. Rosmariinitassu ei pitänyt Ututassusta. Miksi minä pidin? Ravistin päätäni ja lähdin nukkumaan oppilaiden pesään.

Herätessäni huomasin Murattilehden seisovan oppilaiden pesän suulla. Hätkähdin hieman.
"Menemme taisteluharjoituksiin. Tällä kertaa emme harjoittele kuitenkaan sen puun lähellä, etkä sinä saa paeta. Opetan sinulle muutamia liikkeitä, joita voit käyttää, vaikka oletkin kevyt kuin höyhen. Puolustukseen et oikeastaan pysty isompaa kissaa vastaan, koska olet niin pieni. Olet kuitenkin tarpeeksi nopea väistääksesi vihollisen hampaita ja kynsiä. Keskitymme siis hyökkäyksiin ja hämäyksiin. Muuta sinun ei tarvitse osata", mestarini selitti ja hymyili viekkaasti.
"Hyvä! Minä haluankin hyökätä, en puolustautua", ilmoitin. Se ei kuitenkaan ollut totta. En pitänyt minkäänlaisesta taistelemisesta. Metsästäminen oli paljon mukavampaa. Siinä ei tarvinnut vahingoittaa muita kissoja eikä siinä voinut tulla murjotuksi. Olin kuitenkin valmis harjoittelemaan, jotta voisin suojella joskus Rosmariinitassua. Olin siskostani huolissani. Joutuihan hän viettämään aikaa Tihkutähden kanssa. Murattilehti johdatti minut ulos leiristä.
"Olen päätynyt siihen, että minun kannattaa opettaa sinulle nopeita liikkeitä, jotka vahingoittavat kunnolla onnistuessaan. Niitä sinun kannattaa käyttää, koska olet pieni, ärsyttävä ja nopea", Murattilehti naukui. Mestarini oli jostain syystä hyvällä tuulella. Hän ei haukkunut minua yhtä paljoin kuin yleensä. Jos onnistuisin tänään hyvin, naaras saattaisi päästää minut illalla leiristä helposti. Päätin yrittää tänään kovemmin. Pysähdyimme jo pian. Olimme aukiolla, jolla oli kuiva maa, eikä melkein lainkaan lunta. Hymyilin tyytyväisenä. Tämä tarkoitti, että saisin pölyä turkkiini, joten voisin kuluttaa aikaa sukimalla sen puhtaaksi.
"Aloitetaanko?" kysyin ja yritin kuulostaa innokkaalta. Yritin olla oppilas, jollaista mestarini oli toivonut. Murattilehti nyökkäsi mietteliäänä. Sen jälkeen hän lähti juoksemaan eteenpäin. Naaras loikkasi ja sivalsi ilmaa kynsillään. Heti maahan päästyään hän loikkasi kauemmas kohdasta, johon oli sivaltanut ja perääntyi nopeasti.
"Opettele tuo liike. Sen pitäisi sopia sinunlaisellesi pienelle pennulle", mestarini totesi ja istahti märkään maahan. Keskityin edessäni olevaan maastoon ja kuvittelin eteeni suuren, lihaksikkaat kissan, joka uhkasi Rosmariinitassua. Rääkäisin ja lähdin juoksemaan. Loikkasin, sivalsin ja hyppäsin kauemmas. Horjahdin laskeutuessani maahan, mutta en kaatunut.
"Yritä pitää tasapainosi paremmin, kun laskeudut. Tämä on helppo liike, joten sinun pitäisi pian jo onnistua. Yritä uudestaan", Murattilehti määräsi ja kohotti leukaansa ylöspäin. Kuvittelin eteeni taas kissan. Se alkoi muistuttaa Kylmähenkäystä, mutta sen kasvot olivat Tihkutähden. Siinä oli kahden inhoamani kissan sekoitus. Kumpikin oli kiusannut siskoani ja saisi maksaa siitä. Suustani karkasi murahdus, kun lähdin juoksemaan kohti kuvitteellista kissaa. Juoksin kovempaa kuin aiemmin. Hyppäsin ilmaan ja ulvaisin. Viilsin ilmaa ja loikkasin poispäin viiltämästäni kohdasta heti sen jälkeen. Jäin huohottamaan laskeutumispaikalleni.
"Ihan hyvä. Ehkä minä vielä saan opetettua sinut ihan kelvolliseksi soturiksi. kokeile sitä minuun", mestarini lausahti lyhyesti. Hymyilin ja aloin juosta. Loikkasin Murattilehteä kohti, mutta naaras sai hampaillaan niskanahastani kiinni. Ulvaisin lentäessäni ilman halki kauemmas.
"Sinun täytyy olla nopeampi, jos haluat voittaa minut. Yritä uudestaan", Murattilehti naukaisi tyytyväisenä. Harjoittelimme auringonlaskuun asti ennen kuin Murattilehti johdatti minut takaisin leiriin. Tunsin innostusta. Olin vihdoin onnistunut jossain liikkeessä melko hyvin. Aloin jo uskoa, että minusta voisi tulla vielä soturi. Toivoin samaa myös muille oppilaille. Varsinkin Rosmariinitassulle. Rosmariinitassusta minulle tuli mieleen Ututassu ja tapaamisemme.
"Saisinko jäädä vielä metsästämään? En ole mielestäni vielä ansainnut ruokaani. Sitä paitsi; en halua mennä leiriin tyhjin tassuin ", nau'uin ja toivoin, että olin onnistunut miellyttämään Murattilehteä. Mestarini hymyili minulle nopeasti.
"Mene. Olen samaa mieltä. Et ole vielä ansainnut ruokaasi. Kaikki ruoka on tarpeen", naaras maukui ja lähti leiriin. Odotin, että mestarini oli kadonnut piikkihernetunneliin ennen kuin lähdin kohti haaskalaa.

Pääsin haaskalan lähelle melko nopeasti, mutta jäin odottamaan jonkin matkan päähän tuosta karmeasta paikasta. Minua oli alkanut jännittää Ututassun tapaaminen. Voisimme metsästää yhdessä ja puhua paljon. Kuulin takaani rapinaa ja käännyin. Toivoin näkeväni Ututassun harmaan turkin, mutta jouduin pettymään. Näin laihan päästäisen juoksevan lumisella maalla. Vilkaisin haaskalaa. Se oli vielä kaukana. Täällä sai metsästää. Päätin kokeilla päästäiseen tänään oppimaani liikettä. Juoksin, hyppäsin ja sivalsin. Huomasin ilokseni osuneeni päästäiseen. Pienen eläimen kyljestä vuosi verta. Naurahdin tyytyväisenä ja hautasin päästäisen viereeni. Istahdin alas. Aurinko oli jo melkein laskenut, mutta Ututassua ei näkynyt. Minua alkoi pelottaa, ettei naaras tulisikaan. Päätin kuitenkin odottaa vielä. Ehkä Valvehenki vahti häntä, eikä hän päässyt siksi lähtemään leiristä. Nousin ylös, koska minulle alkoi tulla kylmä. Aloin tassutella ympyrää, jotta saisin itseni lämpeämään.

Aurinko oli jo laskenut ja tärisin. Kylmä viima puhalsi turkkiini ja lumi tassujeni alla sai minut värisemään. Katsoin ylös ja näin vain mustaa. Jäätyisin, jos jäisin vielä odottamaan. Nielaisin pettymyksen. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei naaras tulisi. Hän ei halunnut tuhlata aikaansa minun tapaamiseeni. Niiskaisin ja kaivoin päästäisen maasta. Nostin sen ja lähdin kohti leiriä. Häntäni laahasi maata, kun tassutin sisään leiriin. Näin siellä vain yhden valveilla olevan kissan. Se oli Ututassu. Naaras istui lähellä tuoresaaliskasaa pienen oravan kanssa. Kiukku kuohahti sisälläni. Tuota naarasta olin odottanut kylmissäni liian kauan. Harpoin oppilaan luo viha silmissäni palaen.
"Meillä oli tapaaminen", huomautin jäisesti leuka pystyssä. Minun pitäisi olla jäätävä, jotta saisin Ututassun ymmärtämään, miten suuren virheen oli tehnyt.

//Utu?

Nimi: Kylmähenkäys

09.04.2018 17:35
Jääliljan sanat suorastaan syöksyivät ruumiini läpi ja oli vähällä, etten joutunut hoipertelemaan tasapainoni varassa ja valmistautumaan kyljelleni kaatumiseen. Tappaa klaanikissa? Tarkoittiko Jäälilja vihollisklaanin jäsentä vai Varjoklaanin jäsentä? Pystyisinhän minä toisen klaanin kissan tappamaan, mutten ollut täysin varma oman klaanini jäsenestä. Olihan minulla ollut jo jonkin aikaa mielessä Minttusydämen hengen riistäminen, mutta jostakin syystä mieleeni nousi yksi kissa, jonka ei todellakaan olisi pitänyt tulla edes harkintaankaan.
Liljahenkäys.
"Aiommeko me olla täällä kuunhuippuun asti? Anna tulla, Kylmähenkäys!" Jäälilja sähähti tiukemmin ja paljasti minulle vitivalkean hammasrivistönsä. En kuitenkaan kavahtanut tuota naarasta, vaan syöksyin epäröimättä hyökkäykseen.
*Tähtää käpäliin!* käskin itseäni ja porasin hetkeksi kylmänsinisen katseeni kuolonklaanilaisen jäänsinisiin silmiin. Niiden armoton ja kunnianhimoinen tuijotus sai sydämeni hakkaamaan rintaani vasten ja veren kihisemään ruumiissani. Sitten sukelsin nopeaan liukuun ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni Jääliljan jalkoja. Kuolonklaanilainen sähähti kivusta ja romahti samassa kaikella painollaan päälleni. Päästin turhautuneen ähkäisyn suustani ja aloin ravistella selkääni saadakseni naaraan heitettyä pois päältäni. Jäälilja ei aluksi säpsähtänytkään rimpuilustani.
"Yritä edes, älä taistele kuin mikäkin kotikisu!" naaras ulvaisi ja tiukensi otettaan, tällä kertaa tähdäten terävät kulmahampaansa vasempaan korvaani. En ehtinyt edes arvioida vihollisklaanin jäsenen aikeita, kun korvassani pamahti tuskallinen kipu. Rääkäisin raivosta ja heitin rajusti Jääliljan kauemmas. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras liukui kauemmas, mutta sivusilmästäni huomasin tyytyväisen virneen hänen kasvoillaan. Naaras oli saanut revittyä komean reiän vasempaan korvaani, mutta veren valuminen ei tuntunut enää kivuliaalta. Veri tuntui kuumalta turkkiani vasten ja se tuntui takovan minuun lisää energiaa ja lisää voimaa. Hoipertelin hetken aikaa paikallani ja yritin lopettaa ympäröivän maailman pyörimisen. Kun se lopulta päättyi, vetäisin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa.
"Pidetään pieni tauko", Jäälilja kuiskasi ja kohdisti sitten jäätävän tuijotuksensa minuun, "olisiko sinulla ketään klaanikissaa mielessäsi?"
"Kyllä vain. Liljahenkäys."

//Jää?

Nimi: Rosmariinitassu

09.04.2018 16:44
"Ei todellakaan ole!" kiljaisin heti, kun olin varmistautunut siitä ettei Tihkutähti ollut enää kuuloetäisyydellä. Hautasin onnettomana pääni oikeaan etukäpälääni ja aloin pyyhkimään pehmeällä polkuanturalla hopeisia kyyneleitä, jotka olivat alkaneet valumaan poskiani pitkin. Liljahenkäys ei tällä kertaa asettunut kylkeeni kiinni, mutta hän kumartui kuitenkin laskemaan hellän nuolaisun päälaelleni.
"Näet itsekin, kuinka kamala mestari hän on! Tihkutähti haukkuu minut ihan lyttyyn ja sitten käskee minua lähtemään harjoituksiin. Olen harjoituksissa aina vain väsyneempi, mikä tietenkin antaa hänelle syyn valittaa liikkeistäni", nyyhkytin ja vetäisin sitten syvään henkeä, yrittäen kerätä itseäni kokoon. En saisi murentua mestarini alla, vaan minun pitäisi pysyä vahvana ja vain kestää hänen tyrannimainen toimintansa. Se oli tosin helpommin sanottu kuin tehty, kun Tihkutähti yritti kokoajan musertaa mieltäni ja saada minut romahtamaan.
"Sinun täytyy vain pysyä vahvana ja näyttää hänelle, että pystyt pitämään puoliasi", Liljahenkäys lausui ääneen samat sanat, joita olin juuri itsekin hokenut. Loin nopean hymyn emolleni ja laskin sitten oikean etukäpäläni maahan. Silmäni vieläkin punoittivat kaikesta itkemisestä, mutta ainakin kyynelien valumimen oli päättynyt.
"Eikö sinun pitäisi nyt haukata jotain pientä, että jaksaisit harjoituksissa?" Liljahenkäys kysyi, kun aavemainen hiljaisuus oli kestänyt jo pitkän tovin. Hän nosti kasvoilleen enkelimäisen hymyn, joka sai minut silmänräpäyksessä rauhallisemmaksi.
"Kai minun pitäisi", mumisin hitaasti ja otin pari vaivalloista askelta tuoresaaliskasaa kohti. Eihän kasassa paljon mitään ollut, mutta saapuvan hiirenkorvan lämmöt eivät olleet vielä houkutelleet saaliseläimiä ulos pesistään.
"Ei, minä käyn hakemassa sinulle ruokaa", Liljahenkäys tarjoutui ja lähti rivakkaan marssiin kasaa kohti. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katselemaan hänen peräänsä. Siinä oli täydellinen esimerkki siitä, kuinka ystävällinen ja avulias emoni oli.
Oli ehtinyt kulua tuskin silmänräpäystäkään, kun Liljahenkäys oli jo saapunut luokseni. Hänen leuoissaan roikkui kenties laihin hiiri, mitä olin ikinä nähnyt. Halusin kiittää häntä, mutta sain suustani vain hiljaisen pihinän.
"S-sinäkin otat", tokaisin, kun Liljahenkäys oli asettanut saaliseläimen eteeni ja perääntynyt hieman kauemmas sukimaan turkkiaan. Naaras nosti meripihkaisen katseensa karvoistaan ja kallisti hieman päätään, aivan kuin odottaen minun toistavan kysymykseni.
"Ei minulla ole nälkä. Syö sinä vain", Liljahenkäys lausahti tyynesti. Virnistin kuitenkin jääräpäisesti ja työnsin koskemattoman hiiren hänen kuononsa eteen.
"Jos sinä et syö, minäkään sen syö", ilmoitin päättäväisesti ja annoin Liljahenkäykselle merkin, että hän saisi ottaa ensimmäisen haukun.

//Lilja?

Nimi: Ututassu

09.04.2018 14:47
En voinut olla kuulematta kuinka Susitassu kömpi ulos oppilaiden pesästä. Hän oli kuin talviunilta herännyt karhu. Ei edes kuule omaa ympäristöänsä kunnolla ja jyristelee muiden ohitse kuin hirviö ukkospolulla. Pyöräytin silmiäni, sillä oppilas ei edes vaivautunut herättämään minua sanoin. Susitassu oli vain astellut ohitseni. Ottaen huomioon kuitenkin sen, että nyt oli jo auringonhuippu! Missä ihmeessä Valvehenki oikein oli? Eikö meidän olisi pitänyt jo mennä harjoituksiin? Nousin istumaan nyreissäni. Nopeiden venyttelyiden jälkeen astelin keveästi Susitassun ohitse.
"Voisitko seuraavalla kerralla noudattaa omaa nimeäsi? Olisit kerrankin hiljainen kuin susi etkä rymistelisi ohi kuin mikäkin talviunilta herännyt karhu", tuhahdin kävellessäni oppilaan ohitse kohti leirin keskustaa. Minun oli kai määrä tavata Hikkoritassu tai Varpustassu jossakin. Totta puhuen minulla oli niin monta asiaa menossa päällekäin, että pelkäsin välillä meneväni suunnitelmieni kanssa sekaisin. Hikkoritassun suunnitelmasta en aikoisi avautua vielä millään tasoa kellekkään, mutta Varpustassun taitojen ja hermojen koetteleminen tulisi todellakin olemaan mieleeni. Lopulta huomasinkin Valvehengen syömässä hiirtä leirin reunalla. Astelin tyynesti mestarini luokse.
"Milloin menemme harjoittelemaan?" kysyin kuono pystyssä mestariltani. Valvehenki murahti pahaenteisesti.
"Minä olen matkalla rajapartioon ja sinä saat sen aikaa keksiä parhaan tapasi yllättää vastustaja taistelussa. Vasta palattuani menemme oikeasti harjoittelemaan", mestarini murisi ja nieli viimeiset palaset hiirestänsä. alvehenki loi vielä yhden tiukan katseen minuun. "Ja jos harkitsetkaan leiristä katoamista sillä välin, kun olen poissa..."
Mestarini ei kuitenkaan sanonut lausetta loppuun vaan lähti muiden rajapartiossa olevien kissojen luokse. En vaivautunut edes katsomaan ketä hänen mukanansa oli, sillä minua ei kiinnostanut. Pyöräytin silmiäni. Minut oli taas jätetty leiriin. Käännyin ympäri ja lähdin hölkkäämään ensimmäisen kissan luokse, jonka näin. Valitettavasti se oli Susitassu.
"Sinä tuskin uskallat taistella minua vastaan tässä ja nyt?" maikaisin toiselle oppilaalle silkkisesti samalla kun heilauttelin häntääni. "Taitoni vaativat hiukan hiomista."
Yritin vaikuttaa yhtä aikaa mahdollisimman viattomalta sekä ärsyttävältä, minkä olin todennut monta kertaa hyväksi keinoksi saada tahtoni läpi. Ja yllättävää kyllä, tähän mennessä se oli tavalla tai toisella toiminut joka kerta.
"Autathan sinä nyt klaanitoveriasi pulassa?" sirkutin suloisesti.

// Susi?

Nimi: Liljahenkäys

08.04.2018 20:55
"Rosmariinitassu, tiedän että tässä on todella paljon sulateltavaa, mutta sinä et saa kertoa tästä kenellekään. Sisaruksesi eivät saa tietää", sanoin tiukasti tyttärelleni, joka katsoi minua silmät hämmästyksestä suurina.
"Minä lupaan etten kerro kenellekään", hän naukui lopulta ja ravisteli päätään ikään kuin olisi tahtonut saada pahat ajatukset pois mielestään. Hetken empimisen jälkeen hän avasi uudelleen suunsa ja kysyi: "A-aiotko sinä oikeasti tappaa Tihkutähden? Tiedän kyllä, että hän on suuri vaara klaanille, mutta mitä klaanikin ajattelisi, jos he saisivat tietää teostasi?"
"Minun on pakko", huoahdin. "Tämä on minun vastuuni, sillä minä aloitin tämän kaaoksen ja aion viedä sen myös loppuun. En todellakaan tapa klaanitovereitani mielelläni, mutta jos se vaatii paholaisen hengen uhraamista, olen valmis tekemään sen - joko perinteisin keinoin tai omilla aseillani. Kukaan ei tule koskaan tietämään, mikä heidän hirmuvaltiaaseensa iski."
"Miten niin sinä aloitit tämän?" Rosmariinitassu katsoi minua entistä hämillään. Naaraalla ei ollut hajuakaan minun ja Tihkutähden raa'asta menneisyydestä. Meitä yhdisti meidän menneet virheemme, sekä tulevat päätöksemme, jotka koskisivat koko klaania.
"Siitä sinun ei tarvitse kuulla - ainakaan vielä", sanoin hiljaa. Nostin katseeni kirkastuvalle taivaalle. "Mutta nyt meidän lienee paras palata takaisin leiriin. Mestarisi tuskin ilahtuu, jos huomaa sinun laistaneen harjoituksista, enkä usko, että Sienikarvakaan sen liioimmin hihkuu riemusta, kun tajuaa minun olleen jossain muualla kuin pitäisi."
"Selvä on", Rosmariinitassu myöntyi ja nousi seisomaan. "Minä menen nyt. Jutellaan joskus myöhemmin." Sen sanottuaan hän käänsi minulle selkänsä ja loikki kiireen vilkkaa takaisin leiriin. Toivoin vain, ettei nuori oppilas joutuisi ongelmiin keskustelumme takia.
Avasin suuni makeaan haukotukseen ja oikaisin sitten selkäni ja kaikki neljä raajaani, kunnes otin suunnakseni leirin sisäänkäyntitunnelin, josta Rosmariinitassu oli pujahtanut aukiolle vähän minua ennemmin.
Aukiolle päästyäni näin Rosmariinitassun seisovan Tihkutähden edessä pää painuksissa ja hännänpää maata viistäen. Päällikkö nuhteli parhaillaan oppilastaan siitä, ettei hän saanut poistua leiristä ilman tämän lupaa edes aamukävelylle.
"Ymmärrätkö sinä?" Tihkutähti mesosi.
"K-kyllä", naaras piipitti.
"Anteeksi, kun häiritsen, mutta Rosmariinitassu oli minun seurassani", sanoin väliin. Kaksikko katsahti minuun, ja se, miten Tihkutähti katsoi minua, sai karvani nousemaan pystyyn ja kynteni liukumaan ulos.
"Mitä sanoit?" hän sihahti.
"Rosmariinitassu oli minun kanssani ulkona. Pyysin häntä auttamaan minua yrttien keruussa", vastasin tyynesti.
"Ellet sattunut muistamaan, Rosmariinitassu on soturioppilas, eikä hänen tarvitse kykkiä sinun mukanasi etsimässä joitain rikkakasveja", Tihkutähti muistutti tylysti ja sivalsi ilmaa hännällään.
"Tiedän kyllä sen, mutta kai arvon päällikkö muistaa, että ilman näitä rikkakasveja sinä ja moni muukin olisi pulassa", mau'uin voimatta pidätellä kasvoilleni pyrkivää voitonriemuista virnettä. Tiesin, ettei Tihkutähti voinut tappaa minua, sillä muuten klaani olisi pulassa. Toki Varjoklaanilla oli vielä Sienikarva, mutta entäs sitten kun hän kuolisi?
Tihkutähti siirsi jäisen katseensa oppilaaseensa, joka katsoi minua kulmiaan kysyvästi kohottaen, mutta kun hän huomasi mestarinsa myrkyisen ilmeen, hän laski jälleen katseensa maahan ja siirteli tassujaan hermostuneena.
"Sinä", hän maukui Rosmariinitassulle, "haukkaa jotain nopeasti. Sen jälkeen aloitamme harjoitukset." Sitten hän kääntyi vielä minun puoleeni ja sihisi: "Me tulemme puhumaan tästä vielä, usko pois."
Tihkutähden mentyä tassutin Rosmariinitassun luokse, joka katsoi minua meripihkasilmät apposen ammollaan.
"Oletko kunnossa?" kysyin varovasti.

//Rosma?

Nimi: Kylmähenkäys

08.04.2018 20:42
Jäin tuijottamaan vieressäni makaavaa Jääliljaa, jonka jäänsiniset silmät sen sijaan olivat porautuneet minuun. Hänen kasvoilleen oli noussut virnistys, joka näytti minun mielestäni jopa ehkä hieman ystävälliseltä. Ehkä siinä oli vieläkin sitä tuttua hulluutta ja kieroutta, mutta pystyin ensimmäistä kertaa katsomaan suoraan niiden taakse. Virnistin lyhyesti ja kierähdin sulavasti jaloilleni.
"Voin myöntää sen, että olet minua hieman parempi taistelija", tokaisin tyynesti, mutta sydämeni suorastaan huusi tyytyväisyydestä. Olin näemmä onnistunut todistamaan Jääliljalle, että osasin puolustaa itseäni.
"Ei pahemmin varjoklaanilaiselta", huomautin ilkikurisesti ja ravistelin sinertävänharmaata turkkiani, joka oli aivan täynnä paksua lunta. Jäälilja virnisti niin nopeasti, etten ehtinyt tunnistaa ilmeen tunteita, mutta oletin hänen virnistyksen olevan myöntävä vastaus.
"Tässäkö se oli vai taistelemmeko uudelleen?" kysyin yht'äkkiä ja laskeuduin taisteluasentoon. Äskeinen harjoitus oli saanut vereni virtaamaan ja lihakseni tiukentumaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisin tällä hetkellä pystynyt voittamaan kokonaisen klaanin yksin, niin paljon energiaa vartalossani tällä hetkellä oli.

//Jää? Sori vähä lyhyt :D

Nimi: Savutassu

08.04.2018 20:26
Istuskelin oppilaiden pesässä, omalla sammalpedilläni sukimassa tummanharmaata turkkiani, kun Ikituuli, hopeanharmaa, täplikäs naaraskissa ja minun mestarini, pisti pienenpuoleisen päänsä siään suuaukosta.
”Olethan sinä täällä. Lähdemme pian harjoittelemaan, valmistauduhan”, toinen naukaisi ja käänsi jäänsinisen katseensa irti minusta, vilkaistakseen oliko pesässä muita oppilaita minun lisäkseni. Kun Ikituuli ei löytänyt etsimäänsä, hän käänsi päänsä ja tassutti pois. Jatkoin hetken turkkini sukimista, mutta pian nousin ylös ja pudistelin sammalenrippeet irti turkistani, ennen kuin tassutin ulos kirkkaaseen päivään. Aurinko oli pilvessä, mutta sen valo loisti silti kirkkaana märällä hangella, ja jouduin hetken totuttelemaan kirkkauteen. Ikituuli oli juttelemassa Naavakoin kanssa ja hymyili leveästi puhuessaan. Naaras oli kaunis, täytyy sanoa. Tassuttelin verkkaisesti pienikokoisen naaraan luokse ja jäin hiuka kauemmas seisomaan. Ikituulen vihdoin huomatessa minut, hän sanoi pikaisesti, yhä leveästi hymyillen, hyvästit Naavakoille ja hyppelehti keveästi luokseni. Naaraan hymy hyytyi hiukan, mutta pieni virneentapainen jäi toisen kasvoille.
”Nytkö menemme?” hän kysyi pehmeästi ja nyökkäsin. Lähdimme tassuttelemaan ripeästi kohti uloskäyntiä.

//pahoittelut lyhyydestä. Joku voi halutessaan viedä kissansa harjoituksiin mukaan?

Nimi: Rosmariinitassu

08.04.2018 18:08
Tuijotin emoani meripihkaiset silmät suurina ja pienikokoinen suuni ammollaan. En pystynyt uskoa naaraan sanoja enkä ollut varma tahtoisinko edes uskoa. Liljahenkäys oli vuodattanut minulle liikaa tietoa liian lyhyessä ajassa enkä todellakaan pysynyt mukana tässä kaikessa. Emoni oli siis kuolonklaanilainen, mikä tarkoitti siis että minä omistin Kuolonklaanin verta enkä todellakaan erittäin kaukaista vertaa, vaan se kuolonklaanilaisuus oli siirtynyt emoltani minulle ja kaikille sisaruksilleni. Olin siis puoliverinen kissa. Minun enoni ei ollutkaan Varjoklaanin leppoisa Sienikarva, vaan joku Kostohenki-niminen kuolonklaanilainen, joka olisi varmasti raaka ja tunteeton. Emoni oli ollut vähällä kuolla, mutta Sienikarva oli pelastanut hänet. Mutta suurin yllätys minulle oli se, että Liljahenkäys suunnitteli Tihkutähden tappamista. Vaikka tahdoinkin raa'an päällikön valtakauden loppuvan mahdollisimman pian, en voinut olla tuntematta heikkoa epäröintiä. En tahtoisi nähdä, kuinka emoni sivaltaisi klaanipäällikön kurkun auki ja veisi hänen viimeisen henkensä, lähettäen samalla pelätyn kollin Pimeyden metsän rivistöihin. Olin niin ymmälläni asiasta, että en saanut sanaakaan suustani.
"Rosmariinitassu, tiedän että tässä on todella paljon sulateltavaa, mutta sinä et saa kertoa tästä kenellekään. Sisaruksesi eivät saa tietää", Liljahenkäys muistutti vielä kireästi ja kiristeli hampaitaan, syystäkin. Emoni oli juuri paljastanut niin monta salaisuutta minulle - joista varmaan kukaan muu ei tiennyt klaanissa kuin minä - etten pysynyt kunnolla mukana.
"Minä lupaan etten kerro kenellekään", ilmoitin päättäväisesti ja ravistelin nopeasti päätäni saadakseni ajatukseni kunnolla kuntoon. Sitten päätin lausua sen kysymyksen, joka oli iskenyt heti ensimmäisenä mieleeni emoni vuodatuksen jälkeen:
"A-aiotko sinä oikeasti tappaa Tihkutähden? Tiedän kyllä, että hän on suuri vaara klaanille, mutta mitä klaanikin ajattelisi, jos he saisivat tietää teostasi?" kysyin hieman pelästyneenä. En todellakaan odottanut, että lempeä emoni tahtoisi tappaa ketään.

//Lilja?

Nimi: Liljahenkäys

08.04.2018 16:30
"Panna merkille Tihkutähden heikkoudet ja raportoida niistä sitten sinulle?" Rosmariinitassu toisti hämmentyneen oloisena.
"No, millaisia taisteluharjoituksenne vaikka ovat? Onko Tihkutähti ankara mestari?" kysyin hetken ajan vastaustani pohdittua.
"No, kuten varmaan oletitkin, Tihkutähti on todella ankara mestari. Olemme harjoitelleet miltei jokaisella kerralla vain taistelua ja hän hokee kokoajan, että tahtoo tehdä minusta Varjoklaanin arvoisen soturin ja että minun pitäisi kasvattaa lihaksistoani. Olen kuulemma liian laiha ja heikko. Aina kun tulemme harjoituksista, jalkani ovat aivan puutuneet ja tahtoisin vain mennä nukkumaan, mutta sitten Tihkutähti keksii jotakin menoja ja estää samalla yritykseni levätä", oppilas selosti tuskin välissä henkeä vetämättä ja jatkoi sitten vielä: "Haluaisin pyytää, että pitäisimme rennommat harjoitukset, mutta hän tuskin tekisi mitään muutoksia, vaan tiukentaisi harjoituksiamme tarkoituksella. Toivoisin vain uutta mestaria, mutta siitä mentäisiin valittamaan päällikölle ja Tihkutähti sattuukin olemaan päällikkö, joten uuden mestarin pyytäminen tuskin onnistuisi." Näin kuinka kyyneleet kihosivat nuoren naaraan silmiin ja tipahtelivat yksi kerrallaan pienenpieninä helminä maahan. Rosmariinitassu puri hampaita yhteen ja yritti selvästikin parhaansa mukaan piilotella ulos pyrkivää tunnemyrskyä.
"Ei hätää, rakas tyttäreni", kuiskasin hiljaa ja vedin oppilaan lähemmäs itseäni, "kyllä harjoituksesi pian alkavat hellittämään. Olet edistynyt todella
hyvin, eikä mene aikaakaan, kun sinusta tulee jo yksi tämän klaanin parhaimmista sotureista."
Rosmariinitassu niiskaisi hiljaa ja hautasi kuononsa syvemälle turkkiini. Painoin leukani naaraan päälaelleen ja hengitin tyttäreni vieläkin hänen pentuajoistaan muistuttavaa tuoksua syvään ja hartaasti. Rosmariinitassu ja muut pentuni olivat kaikki mitä minulla oli, enkä aikonut menettää heitä.
"Muuten, emo", nuori oppilas maukui äkisti ja vetäytyi hieman kauemmas minusta, "mihin tarvitset näitä tietoja? Miksi minun täytyy vakoilla mestariani ja sitten raportoida niistä sinulle?"
Katseeni synkkeni. En tahtonut sotkea tytärtäni minun ja Kostohengen välisiin velkoihin, mutta sodassa kaikki keinot oli otettava käyttöön, joskus jopa ne huonoimmatkin.
"Emme voi puhua täällä", sanoin hiljaa ja viittasin hännälläni Sienikarvan pesän suuntaan. "Mennään ulos leiristä."
Rosmariinitassu nyökkäsi silmiään siristellen ja kääntyi lähteäkseen pesästä. Hiivin hänen ohitseen aukiolle ja otin suunnakseni uloskäynnin. Aamupartio oli kaiketi lähtenyt vähän aikaa sitten matkaan, sillä en nähnyt ainuttakaan soturia saati sitten oppilasta Rosmariinitassun lisäksi aukiolla valmistautumassa partioon.
Päästyämme turvallisen välimatkan päähän leiristä etsin meille turvallisen paikan, jossa pystyisimme puhumaan ilman, että kukaan ulkopuolinen olisi kuulemsssa keskusteluamme. Viittasin Rosmariinitassua istuutumaan.
"Muistatko, kun kerroin sinulle ja sisaruksillesi, että Sienikarva on teidän enonne?" kysyin.
"Joo?" naaras vastasi hieman ihmeissään.
"Et saa kertoa kellekään mitään, mitä tulet kuulemaan seuraavaksi. Et sisaruksillesi tai edes Varputassulle", aloitin ääntäni madaltaen. "Onko selvä?" Katsoin tytärtäni odottavasti.
"On", Rosmariinitassu lupasi.
"Kaikki ei ole ollut sitä miltä näyttää. Teillä on kyllä eno, mutta hän ei ole Sienikarva tai edes varjoklaanilainen", huoahdin.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi.
"Asian laitahan on tämä, että minä en ole syntyjäni varjoklaanilainen. Emoni hylkäsi minut kun olin pieni, sillä en ollut sopiva kuolonklaanilaiseksi. Minulla oli kaksi muuta sisarusta, jotka jäivät lähdettyäni Kuolonklaaniin", kerroin hieman haikeana. "Olisin kuollut sinä päivänä ukkospolulla, kun hirviö oli runnoa ylitseni, mutta Sienikarva ehti pelastaa minut juuri viime hetkellä. Hän vei minut Varjoklaaniin, jossa sain kasvaa siinä uskossa, että emoni on Loistetähti ja Sienikarva veljeni. Kaikki kuitenkin valkeni minulle aikanaan. Tihkutähden tappamiseksi pyysin veljeltäni apua. Kostohenki on luvannut opettaa minulle taisteluliikkeitä, josta johtui viime öinen unettomuuteni." Painoin pääni alas. En tiennyt, oliko Rosmariinitassu saanut sanoistani selvää tai edes ymmärtänyt, mitä hain takaa, mutta kaikki mieltäni painanut asia oli nyt vuodatettu ulos.

//Rosma?

Nimi: Rosmariinitassu

08.04.2018 14:04
"Panna merkille Tihkutähden heikkoudet ja raportoida niistä sitten sinulla?" toistin Liljahenkäyksen sanat hieman epävarmasti. Ei Tihkutähden liikkeiden arvioiminen minua mitenkään hermostuttanut, vaan emoni aikomukset. Mitä hän tekisi näillä tiedoilla? Olin aivan hämilläni emoni suunnitelmista, mutta jos hän tiesi tekevänsä oikein, tuskin minun tarvitsisi asiaan puuttua.
"No, millaisia taisteluharjoituksenne vaikka ovat? Onko Tihkutähti ankara mestari?" Liljahenkäys kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen, varmaankin yrittäen saada jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. Uskoin emoni tietävän jo vastauksen, mutta voisinhan minä silti kertoa hänelle hiukan tarkemmin.
"No, kuten varmaan oletitkin, Tihkutähti on todella ankara mestari. Olemme harjoitelleet miltei jokaisella kerralla vain taistelua ja hän hokee kokoajan, että tahtoo tehdä minusta Varjoklaanin arvoisen soturin ja että minun pitäisi kasvattaa lihaksistoani. Olen kuulemma liian laiha ja heikko. Aina kun tulemme harjoituksista, jalkani ovat aivan puutuneet ja tahtoisin vain mennä nukkumaan, mutta sitten Tihkutähti keksii jotakin menoja ja estää samalla yritykseni levätä", selitin yhtä menoa ja hetken aikaa epäröin, ettei Liljahenkäys ollut saanut lainkaan selvää sanoistani. Mutta kun emoni nyökäytti hitaasti päätään, se varmisti että hän oli tajunnut edes jotain.
"Haluaisin pyytää, että pitäisimme rennommat harjoitukset, mutta hän tuskin tekisi mitään muutoksia, vaan tiukentaisi harjoituksiamme tarkoituksella. Toivoisin vain uutta mestaria, mutta siitä mentäisiin valittamaan päällikölle ja Tihkutähti sattuukin olemaan päällikkö, joten uuden mestarin pyytäminen tuskin onnistuisi", lisäsin vielä ja niiskaisin hiljaisesti. Läpinäkyvät kyyneleet olivat alkaneet muodostua silmäkulmiini ja vaikka kuinka yritin pyyhkiä niitä pois, yritykseni eivät tuottaneet kummempaa tulosta.
"Ei hätää, rakas tyttäreni", Liljahenkäys kuiskasi ja vetäisi minut hellään syleilyyn, "kyllä harjoituksesi pian alkavat hellittämään. Olet edistynyt todella hyvin."
Huokaisin syvään ja työnsin kuononi emoni tummanharmaaseen karvaan, joka tuntui niin turvalliselta ja lämpimältä. Liljahenkäys oli paras mahdollinen emo, jota olisin koskaan voinut toimia. Toivoin sydämeni pohjasta, että minusta tulisi aivan yhtä oikeudenmukainen ja luotettava kuin hän.
"Muuten emo", naukaisin äkillisesti ja otin pari askelta kauemmas emostani, "mihin tarvitset näitä tietoja? Miksi minun täytyy vakoilla mestariani ja sitten raportoida niistä sinulle?"

//Lilja?

Nimi: Kylmähenkäys

08.04.2018 13:26
"Ole hyvä, ainakin tiedät mitä on tulossa", hymähdin hampaideni välistä ja käänsin koppavasti selkäni naaraalle, "hyviä päivänjatkoja, Minttusydän."
En jäänyt odottamaan varapäällikön vastausta sanoihini, vaan lähdin rivakkaan marssiin leirin uloskäyntiä kohti. Jäälilja tulisi olemaan niin tyytyväinen, kun kuulisi kuvailuni varapäällikön ilmeestä. Olin suorittanut tehtäväni täydellisesti, vaikka itse niin sanoinkin. Minttusydämen säälittävä ilme oli ollut tämän aamun kohokohta.
*Kukaan ei ole lähettyvilläkään, joten voin kadota äänettömästi*, totesin tyytyväisenä vilkaistuani leiriaukiota, jolla olevat kissat näyttivät olevan omissa ajatuksissaan, tietysti Minttusydäntä lukuunottamatta. Varapäällikön silmissä oli raivoa, hämmennystä ja surua, mutta myös sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä.
*Katso minua miten tahdot, mutta en tule katumaan tekoani*, sähähdin hänelle ajatuksissani ja sukelsin piikkihernetunneliin.

Kun saavuin sovitulle aukiolle, Jääliljaa ei näkynyt missään. Se itsevarmuus, joka minusta oli huokunut hetki sitten, muuttui silmänräpäyksessä hämmästykseksi. Tähyilin ympärilleni ja yritin tunnistaa likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavaa hahmoa aluskasvillisuuden seasta, mutten löytänyt häntä.
"Kylmähenkäys."
Kohotin kylmänsinisen katseeni suoraan erään puun oksistoon ja siellä Jäälilja olikin. Kuolonklaanilaisen jäänsiniset silmät tapittivat minua aivan yhtä tiukasti kuin ennenkin. Virnistin nopeasti ja otin pari askelta lähemmäs, valmiina kertomaan onnistumisestani. Mutta kun Jäälilja avasi suunsa, suljin suuni ja valmistauduin kuulemaan naaraan sanat.
"Nauti tapaamisestamme, sillä se on viimeinen. En aio tuhlata aikaani toivottomien varjoklaanilaisten kanssa. Jos haluat tavata minut vielä joskus, keksi keino joka estää minut repimästä sinut kappaileiksi. Ellen revi jo nyt", Jäälilja lausahti musertavan kylmällä äänensävyllä ja tuon kasvoille nousi se sama hyytävä, joka samalla pelotti ja hymyilytti minua. Varmaan enemmän pelotti, koska en osannut mitenkään arvioida soturin seuraavia liikkeitä.
"Lupasin taistelua, sitä sinä saatkin", naaras lisäsi ja loikkasi sitten sulavasti alas puusta. Tuijotin kuolonklaanilaista arvioivasti ja nuolaisin huuliani. Jokin tuossa kissassa kiinnosti ja vetosi minua paljon enemmän kuin Liljahenkäys. Liljahenkäys oli niin pehmo ja heikko, kun taas Jäälilja oli tiukka ja vahva.
"Voi Kylmähenkäys, laskeen viiteen ja niin kauan sinun on aikaa poistua. Tai no, taidan ottaa varaslähdön", Jäälilja naukaisi ja ponnisti sitten hyökkäykseen. Jäin vain katsomaan lähestyvää naarasta, hän ei näyttänyt kovin rauhalliselta, ja vaikutti siltä, että hän olisi valmis repimään kurkkuni auki. No, sitten me taistelisimme kunnolla.
Sukelsin nopeasti sivulle ja valmistauduin ponnistamaan naarasta kohti. Jäälilja kuitenkin arvasi liikkeni ja syöksyi suoraan kylkeeni. Iskeydyin lumiseen maahan ja Jäälilja iski neulanterävät kyntensä kylkikarvoihini. Kipu oli tuntuva, muttei kuitenkaan sietämätön.
"Säälittävää, tuo liike oli typerin mahdollinen valinta. Oletin sinun edes tajuavan sen", Jäälilja sähähti pehmeästi ja tiukensi otettaan. Murahdin hampaideni välistä ja heilautin raskasta lantiotani naarasta kohti. Jäälilja heittäytyi muutaman hännänmitan verran kauemmas minusta ja irvisti nopeasti. Kompuroin jaloilleni ja ähkäisin, naaras oli irrottanut kyljestäni paksun karvatukon. Onneksi kylkeäni ei sattunut tuskallisen paljon.
"Taistellaan sitten, arvon Jäälilja", murahdin hampaideni välistä ja valmistauduin kuolonklaanilaisen seuraavaan siirtoon.

//Jää?

Nimi: Liljahenkäys

08.04.2018 12:33
Löntystin verkkaiseen tahtiin pitkin ukkospolun vartta kohti leiriä. Olin selvinnyt Kostohengen taisteluharjoituksista parilla pintanaarmulla ja muutamalla lavasta lähteneellä karvatupolla, mutta muuten olin kunnossa.
Aurinko oli nousemassa ja sen ensimmäiset säteet yrittivät jo kurkotella turkilleni. Toivoin ehtiväni takaisin leiriin ennen aamupartion lähtöä, sillä olin melko varma siitä, ettei Tihkutähti ilahtuisi kuullessaan minun yöllisestä retkestäni Haaskalalle päin.
Viimein kun sain leirin piikkiherneseinämän näkyviini, pysähdyin siistimään turkkini edustuskelpoiseksi. Sen jälkeen kohotin itsevarmana leukaani ja astelin sisäänkäynnin luo ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. En saanut näyttää heikolta.
Astuessani aukiolle, huomasin Kylmähenkäyksen entisen mestarin, Ikituulen, istuskelemassa soturien pesän edustalla sukimassa itseään. Vedin syvään henkeä ja tassuttelin hänen ohitseen mahdollisimman ripeästi ja naaraan huomaamatta, mutten onnistunut.
"Kas, Liljahenkäys", Ikituulen pehmeä ja samaan aikaan veren hyytävä naukuna kuului takaani. "Miten sinä näin aikaisin olet hereillä?" Hän katseli minua ilkeä kiilto jäänsinisissä silmissään ja suu virneeseen levinneenä.
"Entäs itse?" tiuskaisin takaisin, vaikka tiesinkin, etten ollut kuulostanut kovin vakuuttavalta hänen tai edes itsenikään mielestä. "Kävin vain pienellä yrttien katselu retkellä."
"No, hyvähän niitä on jo katsella, tosin mikään niistä tuskin yltää hännänmitan korkuisen hangen alta pilkistämään", hän maukui maireasti hymyillen ja nosti toista etukäpäläänsä nuolaistaakseen sitä ja pyyhki sitten sillä naamansa minusta välittämättä.
Käytin tilaisuuden hyväksi ja livahdin nopeasti parantajan pesän suun edessä olevien sammalverhojen ohitse sisälle. Pesässä huumaava yrittien tuoksu sai minut hieman rentoutumaan ja uskaltamaan vetämään henkeä. Kun olin rauhoitellut itseni hiivin hiljaa parantajan aukion toisella puolella olevan pesän luo ja kurkistin sisään. Sienikarva makasi kerällä omalla vuoteellaan ja nukkui. Helpotuksesta huokaisten vedin pääni ulos ja laahustin oman sammalpetini luo, joka sijaitsi lähellä sairasaukiota.
Möyhin sammalia hieman mukavemmiksi ja kävin vasta sitten niiden päälle pitkäkseni. Suljin silmäni ja kuuntelin leirin ääniä ja tuulen hiljaista vaikerrusta, joka kävi pesän katon yläpuolella ja heilutti puiden oksia. Juuri kun olin pääsemässä uneen, kuulin pesän suulta rapinaa.
"Liljahenkäys?" hiljainen ääni kutsui minua. Nostin väsyneenä päätäni ja katsahdin Rosmariinitassuun, joka tapitti minua meripihkasilmät aamun ensisäteissä kiiluen. Lämmin, mutta uupunut hymy nousi kasvoilleni nähdessäni tyttäreni.
"Tule vain peremmälle, Rosmariinitassu", sanoin lempeästi ja nousin istumaan. Tunsin kuinka jalkani vapisivat liiasta rasituksesta, mutta en tahtonut antaa jälkikasvulleni sitä kuvaa itsestäni, etten olisi kykenevä tähän kaikkeen, vaan minun olisi annettava joissain asioissa periksi. Minä kyllä hoitaisin parantajantehtävien lomassa Tihkutähden murhasuunnitelman kuntoon ja kävisin siinä samalla Kostohengen järjestämissä harjoituksissa.
"Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?" kysyin raskaasti huokaisten.
Rosmariinitassu kohotti huvittuneena kulmiaan.
"Kai sitä omaa emoaan saa muuten vain käydä katsomassa, vai?" hän naurahti.
"Niin", hymähdin. "Anteeksi, en vain saanut nukuttua kunnolla viime yönä."
"Näitkö painajaisia?" Rosmariinitassun katse synkkeni.
"En", sanoin epäröiden. "Se on melko monimutkainen juttu. Mutta nyt kun satuit siihen juuri sopivasti, minulla olisi sinulle ensimmäinen tehtäväsi kapinallisena."
"Mikä?" oppilas höristi korviaan uteliaana.
"Sinun täytyy toimia silminäni ja korvinani, kun käyt harjoituksissa Tihkutähden kanssa. Panet merkille kaikki hänen heikkoutensa ja liikkeensä ja raportoit ne sitten minulle", murahdin ääntäni madaltaen, jotteivat sanani ajautuisi kenenkään ulkopuolisen korville. Tarvitsin apua, jos halusin maksaa velkani Kostohengelle ja tällä tavoin se onnistuisi parhaiten.

//Rosma?

Nimi: Minttusydän

08.04.2018 08:57
Oli aamupäivä. Oloni oli raikas ja hyvin voiva, eikä tippaakaan väsynyt. Silti hento väristys lävisti vatsani kertatoisensa jälkeen. *Eihän pilaantuneen hiiren vaikutus pitäisi olla näin kauaa?* Kuitenkin ymmärsin minun tarvitsevan Liljahenkäystä, kävisin tämän luona myöhemmin päivällä. Tarkkailin taivasta syvänsinisellä katseellani ja näin kuinka pieni varpunen lensi leirin yli. Kuulin kuinka Tihkutähti loikkasi alas klaanikiveltä, jossa kolli oli hetki sitten imenyt aamuauringon aikasia säteitä harmaankirjavaan turkkiinsa. Kuulin hänen empivät askeleensa, jotka lähestyivät minua, mutta lopulta pystähtyivät. Käänsin katseeni Tihkutähden sähkönsinisiin silmiin, jotka olivat täysin ilmeettömät.
"Minttusydän", Tihkutähti naukaisi, ehkä hiukan anelevan oloisena. Siristin silmiäni.
"Heti kun olet kiltimpi", naukaisin topakasti ja aloin sukia turkkini tyynen rauhallisen. Kuulin tuhahduksen ja askelten loittonevan. E pitänyt vihoittelusta, mutta nyt minulla oli siihen oikeus. Kuulin uudet askeleet ja tunnistin minua lähestyvän siniharmaan kylmähenkäyksen. Kolli oli kokoontumisessa ollut sen nuoren kuolonklaanilais naaraan seurassa, joka oli lähettänyt minulle uhkauksen. Uhkaus ei ollut kovin pelottava, ehkä, mutta näin saman ilkeän virneen Kylmähenkäyksen kasvoilla. Kollin suussa oli jotakin yrttejä, kenties hän oli sairas, mutta kolli kuitenkin asteli luokseni rauhalisena.
"Ai hei Kylmähenkäys", naukaisin hiukan vastahakoisesti ja nostin katseeni kissan silmiin. Kollin ilme ei värähtänytkään.
"Minulla on hieman terveisiä", kolli mumisi ja laski lehdet eteeni.
"Keneltä?" kysyin. *VArmaankin parantajalta, ehkä hän on haistanut huonon oloni*
"Jääliljalta", kolli naukaisi mitäänsanomattomalla äänellä. Hämmennys valtasi minut tuijottaessani lehtiä ja pääni löi tyhjää. Pian huomasin pienen pyöreyden lehtien palasissa, haju oli raikas ja aisteja huumaava. Ei kissanminttua.. vaan minttua. Pian lehtien merkitys kolahti päähäni salaman lailla. Silmäni aukesivat ahdistuksisat suuriksi. Lehdet olivat symboli.
"Kylmähenkäy-", henkäisin järkyttyneenä hapuilin tukea jostakin.

//Kylmä?

Nimi: Kylmähenkäys

07.04.2018 15:15
Makoilin Varjoklaanin leirin reunamilla, ja silmäilin kirkasta täysikuuta, joka lipui taivaan halki sulavalla tahdilla. Olimme jo hetki sitten palanneet kokouksesta, mutta kun klaanitoverini olivat hajaantuneet nukkumaan, olin jäänyt yksin aukiolle. Minun ei todellakaan tehnyt mieli mennä nukkumaan. Rosmariinitassu oli juuri lähtenyt Tihkutähden kanssa metsälle, varmaankin yöharjoituksiin. Elämäni tuntui vain niin omituiselta tällä hetkellä.
Ensinnäkin, suhteeni Liljahenkäyksen kanssa. Se palava rakkaus, joka oli joskus meitä yhdistänyt, oli heikentynyt päivä päivältä enemmän ja nykyään en nähnyt parantajaoppilasta enää kumppaninani. En olisi voinut vähempää välittää pennuistamme ja siitä, kuinka vaikeaa vanhempien eroaminen heille olisi. Ainoa asia, mikä piti minua vieläkin Liljahenkäyksen kumppanina, oli sydämessäni sykkivä rakkaus häntä kohtaan, joka tulisi tuskin koskaan kokonaan sammumaan.
Pentuni edistyivät surkeasti eikä tällä hetkellä yksikään heistä näyttänyt erittäin lupaavalta. Ututassulla oli eniten potentiaalia Varjoklaanin soturiksi, mutta hänen pentumainen leikittely ja ilkikurisuus tulisivat aiheuttamaan hänelle paljon vihaajia. Hikkoritassun ja Korentotassun edistymistä en ollut tarkemmin tutkinut, mutta kolleiksi he eivät olleet tarpeeksi vahvoja. Poikieni pitäisi rakentaa vielä paljon lihaksia kehoonsa, jotta he oikeasti voisivat säikäyttää vastustajansa. Ja sitten oli Rosmariinitassu, emoni kaksoisolento. Vanhin tyttäreni oli aivan yhtä säälittävän ystävällinen, pehmo ja klaanilleen uskollinen. Hän oli myös naurettavan pienikokoinen oppilaaksi ja ajatuskin siitä, miltä naaras tulisi näyttämään soturina, sai ilkeän virneen kasvoilleni. Rosmariinitassu tulisi aina näyttämään ikäistään nuoremmalta pienen koonsa takia, mutta se olikin hänen ongelmansa eikä minun. Toivottavasti vain Tihkutähti kasvattaisi tyttäreni lihaksistoa ja tekisi hänestä Varjoklaanin arvoisen soturin.
Ja sitten vielä Jäälilja. Luottamukseni kuolonklaanilaista kohtaan oli vieläkin hieman horjuva, mutta uskoin sen kasvavan kunhan lisäisimme taisteluharjoituksien määrää.
*Minunhan piti tuoda Minttusydämelle ne mintun lehdet!* tajusin äkillisesti ja nousin jaloilleni. Tähyilin nopeasti ympärilleni, mutta Minttusydäntä ei näkynyt aukiolla. Varapäällikkö oli varmaankin mennyt nukkumaan.
"Menen vain tuomaan ne hänelle huomenna, nyt en jaksa mennä häntä herättelemään", murahdin itsekseni ja käänsin kulkuni soturien pesää kohti. Siellä pujottelin vain nopeasti sammalpedilleni ja vaivuin syvään uneen.

Sukelsin ulos soturien pesästä ja vetäisin keuhkoni täyteen leirin raikasta ilmaa. Hiirenkorva oli saapumassa metsään, mikä tietenkin tarkoitti riistan lisääntymistä ja klaanin vahvistumista. Varjoklaani oli kokenut vaikeita aikoja lehtikadon aikana, mutta kun minusta tulisi varapäällikkö, mikä tulisi tapahtumaan viherlehteen mennessä, klaani palaisi taas ennalleen. Sen jälkeen pitäisi vain saada Minttusydän pois kuvioista ja Varjoklaani olisi minun. Korjaisin välit Liljahenkäyksen ja saisin pennuiltani syvää kunnioitusta ja runsasta ihailua. Erinomaista.
*Ainiin, ne mintun lehdet!* muistin samassa. Mieleeni palasi hiljalleen Jääliljan suunnitelma, johon kuului repaleisten mintun lehtien tuominen Minttusydämelle. Ajatuskin varapäällikön kauhistuneesta ilmeestä nosti ilkeän virneen. Kaarsin heti rivakan marssini parantajan pesää kohti.
*Toivottavasti Liljahenkäys ei ole paikalla, koska en todellakaan tahdo selittää hänelle aikeitani*, toivoin mielessäni ja työnnyin pesää ympäröivien saniaisten läpi.
Parantajan pesä oli suureksi helpotuksekseni tyhjä eikä Sienikarvasta tai Liljahenkäyksestä ollut tietoakaan. Sammalpedit olivat tyhjät, eihän yksikään klaanilaisista ollut tällä hetkellä minkään sairauden uhrina. Vaikken tahtonutkaan sitä ylpeyteni takia myöntää, olin tyytyväinen ettei kukaan klaanitovereistani ollut huonossa kunnossa.
*Nyt ne mintun lehdet, ennen kuin kukaan ehtii tulla paikalle!* muistutin itseni ja kiirehdin parantajien yrttivarastolle. Varasto oli säälittävän tyhjä, mutta nappasin silti pienen tukon mintun lehtiä hampaideni väliin ja aloin heti pureskella niitä. Mintun makeus valtasi suuni ja sai heikon hymyn nousemaan kasvoilleni. Mutta heti kun muistin tehtäväni tarkoituksen, hymyni muuttui tylyyn irvistykseen.
Kun olin saanut mintun lehdet pureskeltua hienoksi silpuksi, suunnistin ulos parantajan pesästä. Aukiolle päästyäni aloin tutkimaan leiriaukiota erään tietyn naaraan varalta. Ei kestänyt montakaan silmänräpäystä, kun tunnistin Minttusydämen punertavan ruskean hahmon. Naaras makasi leirin reunamilla ja suki turkkiaan rauhallisella tahdilla.
*Kohta rauhallisuutesi kaikkoaa*, hymähdin ilkeästi ja lähdin harppomaan varapäällikköä kohti, jäätävä hymy kasvoillani leväten. Aikoisin kertoa Minttusydämelle, että mintun lehdet olivat pienet terveiset Jääliljalta ja tahtoisin todellakin nähdä varapäällikön reaktion siihen.

//Minttu?

Nimi: Rosmariinitassu

05.04.2018 19:54
Kun saavuimme kokouksesta Varjoklaanin leiriin, käpäläni olivat aivan turtuneet matkasta. Vaikkei matka nelipuille edes ollut kovin pitkä, lihaksistoni määrä ei täysin riittänyt jotta olisin voinut kulkea koko matkan ilman hengästymistä.
"Rosmariinitassu!"
Kohotin väsyneet kasvoni maasta, kun tuttuakin tutumpi ääni huusi minua nimeltäni. Varpustassun vaaleanharmaa hahmo seisoi oppilaiden pesän edustalla ja tuijotti minua iloisena. Hänet nähtyään kasvoilleni nousi automaattisesti säteilevä hymy. Olin jo pinkaisemassa juoksuun pesätoveriani kohti, kun Tihkutähden murahdus kajahti takaani. Nielaisin äänekkäästi ja käännyin kookasta mestariani kohti. Tummanharmaan kollin sähkönsininen katse porautui minuun ja tunsin sulavani hänen polttavan katseensa alla.
"Onko sinulla hänelle jotakin asiaa?" Tihkutähti jyrähti jäätävästi ja otti yhden ainoan askeleen eteenpäin, mikä sai jo minut miltei säikähtämään karvoistani irti. Onnistuin kuitenkin pitämään tyynen ilmeen kasvoillani, kun vastasin:
"Ei ollut. Halusin vain mennä tervehtimään häntä ja kertomaan, mitä kokouksessa tapahtui."
"Ei kokouksessa mitään tarpeeksi merkittävää tapahtunut, joten syysi ei ole tarpeeksi hyvä. Lähdemme harjoituksiin", Tihkutähti ilmoitti tiukasti ja kääntyi vastaustani odottamatta ympäri. Loikin kookkaan mestarini rinnalle ja kohdistin meripihkaisen katseeni tuohon.
"Harjoituksiin, nytkö? Mutta on yö!" huudahdin ja sain vastaukseksi päälliköltä antaran silmäyksen. Vaikenin silmänräpäyksessä ja varmistin vaivaantuneena, ettei kukaan ollut todistamassa nolostumistani Varpustassua lukuunottamatta. Onneksi kaikki kokouksessa olleet olivat jo hajaantuneet.
"Aivan niin. Tulemme pitämään yöharjoituksia, koska taisteluita voi tapahtua pimeälläkin ja silloin sinulla ei ole varaa harhailla hämärässä. Nyt lähdetään!" Tihkutähti murahti ja lähti johtamaan minua ulos leiristä. Heitin vielä onnettoman silmäyksen oppilaiden pesäm edustalla seisovaan Varpustassuun, jonka jälkeen sukelsin mestarini perässä piikkihernetunneliin.

Olimme ehtineet kulkea ties kuinka pitkälle Varjoklaanin reviirillä, kunnes Tihkutähti lopulta hidasti rivakkaan harppomisensa. Tummanharmaa päällikkö nuuhki aluksi sumuista ilmaa ja tarpoi sitten mutaista maata. Hetken kuluttua hän päästi kurkustaan matalan murahduksen ja naulitsi sitten sähkönsinisen tuijotuksensa minuun.
"Noniin, olemme tarpeeksi tasaisessa maastossa eikä meillä ole koko yötä aikaa, joten aloitetaan heti. Pystytkö näkemään minua?"
Jouduin siristelemään silmiäni pimeässä, jotta olisin erottanut tarkemmin mestarini lihaksikkaat vartalonpiirteet. Tihkutähti sulautui täydellisesti mutaiseen maahan, jota peitti vain ohut lumikerros. Hän pääsisi helposti yllättämään minut, kun taas minun luonnonvalkea karvoitukseni erottuisi ketunmittojen päästä.
"Jotenkuten", mutisin ja tunnustelin mutaista maata allani. Varjoklaanin reviiri oli ällöttänyt minua nuorempana, se ällötti minua nyt, ja se tulisi ällöttämään minua koko loppuelämäni ajan.
"Sitten näet minut tarpeeksi hyvin", Tihkutähti murahti ja asettui sitten istumaan muutaman hännänmitan päähän minusta, "sinun osaltasi pimeässä taisteleminen on hieman vaikeampaa lämpiminä aikoina, koska luonnonvalkoinen kissa erottuu vehreästä aluskasvillisuudesta kirkkaasti, kun taas lehtikadolla maastoudut täydellisesti lumeen. Sinun pitää tämän takia jättää maastoutuminen ja vihollisen yllättäminen sikseen ja vain luottaa taitoihisi."
Nyökäytin päätäni ja seurasin epäilevänä, kuinka Tihkutähti nousi ja otti pahanenteisesti pari askelta lähemmäs. Päällikkö verrytteli lihaksikkaita jalkojaan ja naulitsi sitten katseensa uudelleen minuun.
"Nyt taistellaan. Hyökkää kimppuuni, kuvittele minun olevan vihollisesi. Sinun täytyy tappaa minut, koska olen vihollisklaanin jäsen", hän sähähti ja suoristi tummanharmaan häntänsä. Vetäisin ahdistuneena syvään henkeä ja kompuroin jaloilleni, jonka jälkeen jöin vain tuijottamaan Tihkutähteä. Minun ei tarvitsisi kuvitella mitään, koska todellakin tahdoin tappaa hänet. Tihkutähti oli vaara, este, Tihkutähti oli se asia joka pidätteli Tähtiklaaniin uskovia varjoklaanilaisia jatkuvassa pelossa ja ahdingossa. Hän oli murhannut omia klaanitovereitaan. Kun tuijotin siinä Tihkutähteä, raivoni alkoi hiljalleen vahvistua ja luonnonvalkeat karvani alkoivat pörhistymään. Viha sisälläni kupli ja kohta se porisisi ulos minusta.
"Juuri noin. Kerää kaikki raivosi, kaikki voimasi, ja iske minua", mestarini sähähti ja paljasti vitivalkean hammasrivistönsä. Se riitti minulle. Päästin suustani raivoisan ulvaisun ja sukelsin suoraan mestariani kohti. Päällikkö tietenkin oli arvioinut liikkeeni ja lähti itse sulavaan liukuun alitseni. Heilautin hätäisesti kynsiäni mestarini selkäkarvoja kohti, mutta maahan laskeuduttuani kynsiini oli tarttunut vain ohut karvatukko.
"Taistele!" Tihkutähti sähähti ja iskeytyi samassa raskaasti selkääni. Päästin yllättyneen puuskahduksen suustani ja aloin haparoimaan mestarini paksua turkkia. Vähän väliä kynteni onnistuivat irrottamaan karvoja, mutta ne myös viiltelivät ilmaa lukuisia kertoja.
*Tämä ei toimi! Pitää yrittää jotain muuta!* ulvaisin mielessäni ja päätin kierähtää vatsalleni, jonka jälkeen yrittäisin litistää vastustajani. Iskeydyin kaikella painollani Tihkutähden päälle, mutten saanut vastaukseksi minkäänlaista ääntä, joka olisi kertonut mestarini kokeneen pientäkään kipua. Yht'äkkiä kollin käpälät tarttuivat vatsakarvoihini ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän oli jo kierähtänyt ympäri ja kahlinnut minut alleen tiukkaan otteeseen. Yritin vielä rimpuilla vapaaksi, mutta yritykseni eivät tuottaneet tulosta. Lopulta Tihkutähti loikkasi kauemmas ja antoi minun haukata happea taas. Hämärässä pystyin vain erottamaan tummanharmaan hahmon sumeasti.
"Surkea ajattelutapa. Olen sinua kaksi kertaa suurempi, joten sinun ei pitäisi edes harkita minun litistämistäni, koska et tule onnistumaan siinä. No, yritetään uudelleen. Ja nyt yritä keksiä edes jollain tasolla järkevä liike!"

Kun sukelsin vihdoin piikkihernetunnelista leiriin, jalkani olivat aivan turtana ja kasvoni olivat vääntyneet onnettomaan irvistykseen. Ilmeeni muuttui kuitenkin hetkessä väsyneestä hämmentyneeksi, kun Kylmähenkäyksen varjoisa hahmo osui silmäkulmaani. Juoksin hetkessä piikkihernetunnelille suuntaavan kollin luo ja astuin suoraan hänen eteensä. Soturi oli ollut varmaankin niin omissa ajatuksissaan, että tuo säpsähti ja porasi jäätävän katseensa minuun. Isäni kasvoilla käväisi tyly ilme.
"Mitä haluat?" hän murahti.
"Tietää minne sinä olet menossa", ilmoitin mahdollisimman ärsyttävällä äänensävyllä. Kylmähenkäys pyöräytti silmiään ja marssi jääräpäisesti suoraan ohitseni. Jäin närkästyneenä tuijottamaan isäni perään.
"Minne sinä olet menossa?" toistin kysymykseni. Kylmähenkäys heitti minuun tylyn silmäyksen saavuttuaan leirin uloskäynnille.
"Ei kuulu sinulle", hän sähähti ja katosi sitten pimeään tunneliin. Nyrpistin nenääni soturille ja lähdin sitten suoraa päätä nukkumaan.

//Joku tarjoamaan seuraavana aamuna Rosmalle seuraa?

Nimi: Susitassu

05.04.2018 17:46
Ajatukset sinkoilivat päässäni. Kokoontumisessa ei ollut tapahtunut mitään hyödyllistä, ainakaan minun kannaltani. Nyt olin vuoteessani, ja minun pitäisi nukkua. En kuitenkaan nukkunut. Mietin vastustajiani, jotka voisivat myös päästä päälliköksi. Oppilaat ensin, päätin. Varpustassusta ja Rosmariinitassusta ei ollut päälliköksi, heidät voisin ohittaa. Ututassukin keskittyi enemmän temppuiluun kuin päälliköksi nousuun. Hikkoritassusta, Korentotassusta, Happotassusta ja Savutassusta en tiennyt, heihin pitäisi tutustua. Oppilaista pahin vastustajani oli Kuutamotassu. Soturit olivat kuitenkin pahempia vastustajia kuin oppilaat. Sotureista ensisijainen varapäällikkö, ainakin minun mielestäni, oli Kylmähenkäys. Hänet pitäisi saada pois pelistä. Näissä miettiessä vaivuin uneen. Kun heräsin, pesässä oli enää vain Ututassu, joka nukkui. Olin ilmeisesti nukkunut pitkään. Toisaalta olin ajatuksissani valvonutkin pitkään. Ryömin ulos pesästä, ja kyllä, aurinko oli jo korkealla. Mietin herättäisinkö Ututassun. Valvehenki ja Sarasydän varmastikin etsivät jo meitä. Toisaalta, Ututassu tuskin herättäisi minua jos minä olisin hänen asemassaan. Päätin siis olla herättämättä ja nousin vuoteeltani. Juuri silloin Ututassu heräsi.

// Utu?

Nimi: Liljahenkäys

04.04.2018 16:13
"Taidamme tarvita tovin aikaa suunnitelman kokoamiseksi ja harkitsemiseksi. Mitään ei tule tehdä hetkessä. Jäljestä tulee näin aivan liian huolimatonta", Kostohenki murahti silmäillen samalla minua arvioivasti. "Ja sinun tulee oppia käyttämään omia kynsiäsi oikein. On turhaa omistaa sellaisia, jos käytät niitä vain mullan kaivamiseen. Sinun tulee tuntea kyntesi ja iskeä ne vastustajaasi ilman armoa", hän jatkoi puhe pelkäksi pahaenteiseksi sihinäksi muuttuneena. Veli oli oikeassa - tähän asti olin käyttänyt kynsiäni vain klaanitoverieni kuoppaamiseen sekä yrtinlehtien silppuamiseen. Olisi eri asia iskeä ne kissan lihaan ja vuodattaa vastustajan veri maahan oikeuden puolesta.
"Jos et pysty kuvittelemaan tätä ja tuntemaan raivoasi, voit jättää hyvästit haaveellesi. Pehmeä puolesi tulee aina muistuttamaan siitä kuinka murhasit oman klaanisi päällikön ja petit kaikki ne kissat, jotka ovat ympärilläsi. Oletko aivan varma, että olet valmis tähän taakkaan?" Kolli istahti yllättävän rennon oloisena omalla puolellaan. Hänen keltaisten silmiensä katse harhautui hetkeksi ukkospolun harmaata pintaa pitkin kiitävään hirviöön, kunnes se singahti jälleen minuun. Kostohengen kasvoille nousi hyytävä virne, kun hän naukui:
"Sinulle ei suoda jatkossa näin paljoa aikaa miettimiselle. Todellinen kuolonklaanilaisverinen olisi jo osannut vastata."
Minun olisi vastattava - ja pian - tai muuten menettäisin mahdollisuuteni kukistaa Tihkutähti. Kostohenki oli tällä hetkellä ainoa kissa, joka osasi auttaa minua ongelmassani. Hän oli saanut soturin koulutuksen sekä kuolonklaanilaisten kasvatuksen. Ilman häntä suunnitelmani saisi heittää unholaan ja samalla kuopata toiveeni entisestä Varjoklaanista.
"Minä haluan oppia taistelemaan, ja olen valmis ottamaan vastuun teoistani. Jos en tee tätä nyt, tulen katumaan sitä koko loppuikäni", murahdin hetken kuluttua ja nousin seisomaan kohottaen itsevarmana leukaani. "Minun virheestäni voivat joutua kärsimään jälkikasvuni sekä heidän jälkeläisensä useamman vuodenajan ajan, mutta en halua tulla surmatuksi ennen kuin Tihkutähti on kuollut ja saatu mätänemään maan rakoon." Tiesin maksavani kalliin hinnan päättömästä ja mitä ilmeisemmin myös epäonnistuneesta suunnitelmastani, mutta minkä aiemmin tulin aloittaneeksi, veisin sen nyt loppuun.
"Hyvä on", Kostohenki maukui. "Saat haluamasi, mutta sinun on hyvä pitää mielessäsi, että mikään ei ole ilmaista." Sen sanottuaan hänkin nousi jaloillensa ja kääntyi selin minuun, ja sanoi vielä ennen kuin katosi aluskasvillisuuteen: "Saavu tästä paikasta hieman syrjemmälle, Haaskalaan päin. Tapaamme siellä huomenna ilta-auringon laskiessa."
Jäin katselemaan hänen peräänsä pienoinen epäillys sisälläni edelleen kytien. Halusin toimia oikein, mutta en voinut tehdä niin tappamatta ketään. Vaikka vihasinkin Tihkutähteä, ei edes kuolema olisi riittävä rangaistus hänen tekojensa puolesta. Minä olin parantajaoppilas, enkä saanut parantajien pyhän lain mukaan osallistua muiden klaanien välisiin kahakoihin, mutta olin rikkonut niin monia lakeja jo ennen sitäkin, joten mitä menetettävää minulla enää oli.
Tapaisin Kostohengen huomenna ilta-auringon laskiessa, ja silloin olisin ottanut ensimmäiset uhkarohkeat askeleni kohti tuhoisaa loppuani, mihin ei mitä luultavammin menisi kovinkaan kauaa aikaa. Sitä ennen olisin riistävä petturin hengen mukanani tuonpuoleiseen.

Seuraavana päivänä olin yrittänyt vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Olin käynyt pentutarhalla tarkistamassa Kanervakuun, kuten minulla tapana yleensä oli, ja heti sen jälkeen olin mennyt poistamaan kirput Vaskitsaviiman kimpusta. Sienikarva oli kummastellut hieman äkillistä innokkuutani, muttei ollut puuttunut asiaan sen kummemmin.
Illan saavuttaessa taivaanrannan, olin hiipinyt vaivihkaa ulos leiristä ja ottanut suunnakseni sen paikan, mihin Kostohenki oli käskenyt minun saapua. Toivoin vain, että kaikki menisi hyvin ja pääsisin palaamaan takaisin leiriin vähäisin ruhjein, jotten joutuisi selittelemään mestarilleni viime iltaisia tapahtumia.
Kiristin tahtini juoksuun. Halusin olla ajoissa paikalla, sillä tiesin, ettei veljeni tulisi pitämään myöhästelyistä - etenkään, kun tuhlasin hänen kallisarvoista vapaa-aikaansa minun ongelmieni ratkomiseen, mutta tottahan toki sukulaisia piti auttaa hädässä, samaa verta kun oltiin.
Siristellessäni silmiäni huomasin Kostohengen ukkospolun toisella puolella. Hänkin oli vasta matkalla sovitulle tapaamispaikalle. Hidastin vauhtini käyntiin ja tasoitin hengitykseni. Veli kääntyi katsomaan minua, muttei sanonut mitään vaan jatkoi kävelyään. Pidin suuni supussa ja odotin, että pääsisimme perille asti.

//Kosto? Toittis en hitannu liikaa. xc

Nimi: Ututassu

04.04.2018 15:13
Kallistin päätäni hiukan hämmentyneenä. Yritin kuitenkin antaa hämmennykseni pysyä ilmeideni peitossa, sillä en tahtonut Varpustassun saavat tietää että hän sai minut oikeasti ensimäistä kertaa hämilleen. Ehdotus sai kuitenkin häntäni heilahtelemaan puolelta toiselle. Varpustassu oli aikaisemmin kieltäytynyt kunniasta lähteä metsälle ja nyt se jostakin syystä kelpaisikin kollille. Ravistelin päätäni selvittääkseni ajatuksiani. Kokosin ryhtini paremmaksi ja katsoin Varpustassua suoraan silmiin.
"Sinun olisi ehkä tuossa tapauksessa kannattanut harkita tarjousta, jonka jätin sinulle jo aiakisemmin", maukaisin viekkaasti. "Oletin, että olet kuin tuli. Sytyt nopeasti ja sammut hitaasti. Ehkä se meneekin toisin päin. Vaadit paljon aikaa lämmetä ja liekkisi palamisen pituus on sitten mahdotonta määritellä."
Kohautin kuitenkin hajamielisen oloisena lapojani ja lähdin kävelemään Varpustassun ohitse kuljettaen häntääni Varpustassun kylkeä pitkin.
"Mutta jos välttämättä tahdot vielä kokea seuraani, kipailun muodossa", kuiskasin kollin korvaan ohitse mennen. "Löydät minut läheltä haaskalaa huomenna illemmalla kunhan vain Valvehengen katse välttää."
Sanojeni saattelemana lähdin kävelemään rauhallisin mielin kohti oppilaiden pesää jättäen kuolleen varpusen Varpustassun ongelmaksi. Tunsin kuinka jokaisella askeleella tassujeni alla oleva lumi suli jonkin verran. Oli rentouttavaa ajatella kuinka viimeinkin onnistuin saamaan Varpustassun huomion itseeni. heilauttelin häntääni tyytyväisenä puolelta toiselle astuessani oppilaiden pesän pimeyteen kohti omaa sammalvuodettani. Pyörähdin muutaman kerran ympäri ennen kuin laskeuduin sammalille rentoutuneempana kuin aikaisemin. Saisin vihdoinkin nukkumaan miettien kuinka voisin taas varastaa Varpustassun huomion pois Rosmariinitassusta.

// Joku?

Nimi: Kylmähenkäys

03.04.2018 20:11
Tuijotin suoraan Jääliljan jäänsinisiin silmiin, epävarmuus rinnassani kohoillen. En vieläkään pystynyt täysin luottamaan tuohon naaraaseen enkä varmaan koskaan voisi kunnolla luottaa häneen, mutta tuskin hän tälläisessä asiassa pettäisi minua. Tämä oli vain pieni pila, jolla saisimme Minttusydämen ahdistumaan. Voisin hiljalleen Jääliljan avulla säikyttää varapäällikön ja jonakin päivänä hankkiutuisin hänestä eroon, tavalla tai toisella.
"Olen mukana, mutta miten tämä auttaa minua varapäälliköksi?" kysyin ja kohensin hieman ryhtiäni. Jäälilja virnisti nopeasti, mutta silti tavanomaisen jäätävästi.
"Kaikki aikanaan. Kyllä sinusta varapäällikkö tulee, mutta aloitamme kevyesti", Jäälilja muistutti silkkisen pehmeällä äänensävyllä. Nyökäytin nopeasti päätäni ja heitin nopean vilkaisun Minttusydämeen ja Rosmariinitassuun, jotka olivat jääneet kahdestaan.
"Ellet sinä epäröi tehdä tätä", kuolonklaanilainen lisäsi ja nuolaisi vilpittömästi huuliaan. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni kirjavalle naaraalle ja nousin jaloilleni. Kokous varmasti loppuisi pian.
"Minun täytyy mennä, kokous päättyy pian", ilmoitin ja otin jo muutaman askeleen kauemmas, mutta käännyin sitten Jääliljan puoleen vielä, "oletan, että taisteluharjoituksemme jatkuvat. Vai?"

//Jää?

Nimi: Varpustassu

03.04.2018 18:38
Nostaessani katseeni huomasin Ututassun kasvoilla hyvin suloisen ilmeen. Tuntui kuin perhosparvi olisi räpytellyt vatsassani. Ravistin päätäni ja muistutin itselleni, ettei tuohon naaraaseen voinut luottaa. Hän oli ovela ja petollinen. Edessäni oleva oppilas tutkaili varpusenjämiä huvittuneena. Mikä häntä oikein huvitti? "Revit sitten omista siivistäsi höyhenet", Ututassu naukui. Hänen äänensä oli liian heleä ja ilme aivan liian suloinen. Hän oli kuitenkin ilkeä. Siksi en saisi tutustua tähän naaraaseen.
"Ja sinä raukka luulit, että minä koidun omaksi kohtaloksesi", hän jatkoi vielä. Ärtymys sai korvani kuumottamaan. Upotin kynteni maahan. Minua ärsytti, että Ututassu uhkaili ja ärsytti minua. Sen lisäksi minua ärsytti naaraan ulkomuoto. Hän oli niin kaunis. Liian suloinen ollakseen niin rasittava. Hän nauroi päin kasvojani
"Klaani koituu vielä kohtaloksesi. Ehkä sinusta vielä saadaan soturi, mutta Tihkutähden mieleen? Tuskin", Ututassu lausui pehmeästi ja nosti tuomani varpusenjämät hampaisiinsa. Sen jälkeen hän puraisi sitä ja pudotti sen tassujeni eteen. Vilkaisin varpusta ja näin sen maassa luonnottomassa asennossa. Näky kuvotti minua, joten käänsin katseeni nopeasti takaisin Ututassuun.
"No, tehty mikä tehty. Olet selvästi tehnyt valintasi klaanin suhteen. Taidat varmasti vaihtaa myös uskosi Tähtiklaaniin sisareni vuoksi. Etkö vain? Näen teidän silmistänne kuinka vannotte vielä palavaa rakkautta toisianne kohtaan", naaras kehräsi. En edes huomannut Ututassun viimeisiä sanoja, koska jäin miettimään itselleni vierasta sanaa.
*Mikä on Tähtiklaani ja miten Ututassu tietää jostain sellaisesta? Miten siskoni liittyy tähän? Minähän voin uskoa vain Pimeyden metsään tai en mihinkään. Niinhän Kanervakuu sanoi joskus. Minähän valitsin Pimeyden metsän, koska Tihkutähti kannattaa sitä. Onko vielä jokin Tähtiklaani?* pohdin ja yritin saada selkoa Ututassun sanoista. Halusin tietää lisää, joten päätin tutustua edessäni seisovaan naaraaseen paremmin. Ehkä saisin hänet luottamaan itseeni. Uskottelin itselleni, että se oli ainoa syy.
"Ututassu... lähtisitkö metsästämään huomenna?" kysyin viattomasti. Vatsaani väänsi ikävästi. Mitä, jos hän ei suostuisi?

Nimi: Liljahenkäys

03.04.2018 07:45
Kostohengen katse oli valahtanut alas hänen jalkoihinsa. Hetken ajan aloin jo epäröimään, ettei kolli suostuisi pyyntööni, mutta kun hän lopulta nosti keltaisten silmiensä katseen jälleen minuun, uusi toivon kipinä heräsi sisälläni.
"Hyvä on. Sait huomioni", veli maukui rennosti. "Mutta tahtoisin kuitenkin hiukan tarkennusta tähän suunnitelmaasi. En usko sinun yksin lähtevän kukistamaan Varjoklaanin päällikköä kahdeksaa kertaa." Kostohenki siristi silmiään entisestään. "Ehkä sinä tarvitsetkin apuani enemmän kuin ajattelitkaan. Tuo Tihkutähti tänne joku päivä, voin olla ehkä avuksi päällikkökauden kaventamisen suhteen. Saatan ehkä jopa saada koottua pienen joukon mukaani, jos tahdot enemmän kissoja paikalle kuin minä."
Tiesin, että jos halusin päästää Tihkutähden pois päiviltä, saattaisin tarvita apuvoimia, mutta avun ottaminen Kuolonklaanin kissoilta ei kuulostanut järin houkuttelevalta. Heidän työnsä jäljestä ei olisi epäilystäkään - he hoitaisivat homman nopeasti ja salassa. Mutta tiesin itse samalla osallistuvani klaanini pettämiseen, enkä halunnut aiheuttaa Sienikarvalle enempää huolia. En voisi kuitenkaan sulkea ajatusta pois, sillä se saattaisi lopulta olla viimeinen oljen korteni.
"Hyvä on. Vastaa tuohon myöhemmin. Kerroppa nyt armaasta suunnitelmastasi hiukan enemmän", Kostohenki kehotti hetken kuluttua. "Ja sinun olisi hyvä muistaa, että en tee tätä vain hyvyyttäni. Vaadin sinulta myöhemmin palvelusta kun sen aika koittaa." Veljen kasvoille levisi kylmä hymy, joka kuitenkin suli pois silmänräpäyksessä. Jos totta puhuttiin, suunnittelemani ei ollut aivan aukoton. Siinä oli vielä hiomisen varaa monessakin suhteen - parantajaoppilaan tehtäväksi kun ei yleensä asetettu klaaninsa päällikön murhan suunnittelua. En kuitenkan antanut epävarmuuteni näkyä ulospäin Kostohengelle, joka katseli minua uteliaan näköisenä. Hän odotti vastaustani.
"Aion yrittää saattaa Tihkutähden ulos pelistä mahdollisimman nopealla ja huomaamattomalla tavalla, sillä muuten saisin kaikki Pimeyden Metsän kannattajat klaanissani minua vastaan", sanoin sanojani venyttäen. Tapa oli harmittavasti iskostunut kallooni Kylmähenkäyksen myötä, vaikka kuinka yritinkin sen unohtaa.
"Ja?" Kostohenki kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Yritän saattaa Tihkutähden sattumalta vaaratilanteisiin, jossa on loukkaantumisen mahdollisuus, ja kun hänet tuodaan pesälleni parannettavaksi, saa arvon päällikkömme lääkemössön sijaan kuolettavan hyvän herkun", pieni virne nousi kasvoilleni. Kuolonmarjat olisivat helppo ja - no, tuskin Tihkutähdelle kovin kivuton - nopea tapa kuolla, eikä siitä jäisi jälkeäkään. Tämän ansiosta kollin kumppani, Minttusydän, nousisi valtaan, eikä Varjoklaanin tarvitsisi nähdä enää nälkää tai haistaa kalman löyhkää ympärillään. Varjoklaanista tulisi yksi metsän arvostetuimmista klaaneista jälleen, kuten ennen Tihkutähden vallankaappausta Loistetähden aikoihin. Naaraan, joka oli lempeä ja armelias klaanilaisiaan kohtaan, kuten emo pennuilleen. Tosin, minun emoni ei ollut kovin armelias saati sitten lempeä, mutta nykyään hän ei ollut minulle kuin pelkkää ilmaa. Paha muisto vain jostain kaukaa menneisyydestäni.

//Kosto?

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com