Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä  

Varjoklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Varjoklaanin sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
 << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Rosmariinitassu

24.03.2018 22:36
Tuijotin emoani shokissa, en osannut avata suutani enkä edes liikauttaa pienintäkään lihastani. Jokainen Liljahenkäyksen sana kuulosti suoraan klaaninvanhimman tarinasta tulleelta, jonka tarkoituksena oli pelotella uteliaat ja ilkikuriset pennut puolikuoliaaksi. Olinhan minä aina nähnyt Tihkutähden pelottavana valtavan koonsa ja lihaksikkaan ruumiinrakenteensa takia, mutten ollut koskaan olettanut hänen menneisyytensä olleen näin karu. Tihkutähti oli murhannut armottomasti isoemoni Loistetähden, joka oli ollut jalo ja sydämellinen päällikkö, juuri sellainen kissa kuin minäkin tahdoin jonakin päivänä olla. Nyt vasta tajusin, miksei kukaan ollut koskaan puhunut avonaisesti Tähtiklaanissa. Kyseinen teko olisi saanut Tihkutähden epäilevän katseen heti Tähtiklaaniin uskovan kissan niskaan.
"Onko hän tappanut muita kuin Loistetähden?" kysyin varovaisesti. Koko sulavajalinjainen vartaloni oli alkanut nyt tärisemään ja sydämeni pampatus rintaani vasten oli vahvistumassa.
"Kyllä, hän on", Liljahenkäys jatkoi kasvot synketen, "Tihkutähti tappoi häntä vastaan kapinoivan soturin Tammikynnen ja oman emonsa Hämyliljan, joka oli vastustanut poikaansa. Tihkutähti ei epäröi tappaa, jos kokee sen tarpeelliseksi."
Nyökäytin päätäni raskaasti, jokainen sana tuntui vain kasaantuvan hartioilleni ja painavan minua alistavasti maata vasten. Olin saanut mestarikseni Varjoklaanin pelätyn päällikön, joka oli vienyt klaanin sekasortoon ja piti tiukalla silmällä jokaista Tähtiklaaniik uskovaa. En vain osannut kuvitella selviytyväni hänen oppilaanaan, mutten voisi valittaa omalle mestarilleni - joka sattui myös olemaan klaanin päällikkö - hänen opetustaidoistaan ja pyytää uutta mestaria.
"Rosmariinitassu", Liljahenkäys kuiskasi ja kumartui lähemmäs, mikä sai minutkin automaattisesti kumartumaan lähemmäs, kunnes pystyin tuntemaan emoni hengityksen kasvoillani. Siinä me olimme, emo ja tytär. Kapinallinen ja kapinallisen pentu. Liljahenkäys oli yksi niistä muutamista varjoklaanilaisista, jotka olivat pitäneet uskomuksistaan kiinni ja kieltäytyneet valitsemasta Tihkutähden johtamaa tietä, joka kulkisi lopulliseen pimeyteen. Se sama veri, joka virtasi kapinallisen Tähtiklaaniin uskovan emoni suonissa, oli nyt siirtynyt minulle.
"Rosmariinitassu", Liljahenkäys toisti, "oletko sinä valmis taistelemaan vapauden puolesta?"
Tuijotin emoani hetken aikaa, vastaustani punniten. Olinko minä todella valmis tähän valintaan, olinko minä tarpeeksi rohkea uskoakseni Tähtiklaaniin ja tarpeeksi taitava pitääkseni sen tiedon salassa mestariltani? Voisin joutus ties minkälaiseen vaaraan enkä voisi puhua julkisestu tästä aiheesta niin kauan kuin Tihkutähti oli vallassa. Mutta olin todellakin valmis tekemään tämän.
"Kyllä, emo. Olen valmis taistelemaan vapauden puolesta", ilmoitin päättäväisenä ja kompuroin seisomaan. Vaikka olinkin vajaan kuuden kuun ikäinen naaraspentu ja näytin pienen kokoni takia kolmekuiselta pennulta, tulisin tekemään kaiken mitä pystyisin, jotta Varjoklaaniin tulisi takaisin valo, vapaus ja toivo.
"Ja minä en tule lopettamaan vapaudesta taistelemista, en koskaan", lisäsin vielä ja vilkaisin emoani nopeasti. Odotin hänen sanovan jotakin, vaikkapa kertovan hieman Tähtiklaanista minulle. Se jos jokin olisi kiinnostavaa.

// Lilja? Sori jos vähä tuli outoo settii xD

Nimi: Liljahenkäys

24.03.2018 20:02
Varpustassu, Hikkoritassu, Rosmariinitassu, sekä Korentotassu ja Ututassu oli juuri nimitetty soturioppilaiksi. Myös Härmävirta oli saanut kauan kaivatun soturinimensä.
Nuoret kissat häärivät nimittäjäistensä jälkeen tohkeissaan ympäri leiriä. Katseeni liukui hitaasti pennusta toiseen, kunnes se pysähtyi tyttäreeni, Rosmariinitassuun, joka seisoi Tihkutähden edessä odottavan näköisenä.
Huoli riipaisi rintaani. Toiseksi vanhin pennuistani oli saanut mestarikseen klaanin päällikön, kollin, joka tunnettiin ennemminkin kaaoksen luojana kuin sen taannuttajana. Pelkäsin, että nuorelle naaraalle kävisi jotakin.
Kokosin itseni nopeasti ja astelin rauhallisesti kaksikon luokse. He kääntyivät katsomaan minua hieman ihmeissään, mutta eivät keskeyttäneet kiihkeää keskusteluaan.
"Tänä päivänä me emme tee mitään erityistä, joten sinun on ihan sama pitää vapaata ja tutustua uusiin pesätovereihisi", Tihkutähti naukui oppilaalleen.
"Selvä", Rosmariinitassu vastasi. "Menemmekö me jo huomenna harjoittelemaan?" Naaras räpäytti pariin otteeseen meripihkanvärisiä silmiään ja kallisti aavistuksen verran päätään vasemmalle korvat höröllään.
"Ehkä menemme, ehkä emme", Tihkutähti murahti tylysti ja käänsi sitten Rosmariinitassulle selkänsä ja lähti tassuttamaan rivakkaa tahtia aukion toiselle puolelle.
"Hei", nau'uin hiljaisen tervehdykseni oppilaalle, joka oli nyt kääntynyt minuun päin.
"Oliko sinulla jotakin asiaa?" hän kysyi huoaten ja vilkaisi sitten muihin oppilaisiin, jotka olivat jo siirtymässä oppilaiden pesälle.
"Minun olisi puhuttava sinun kanssasi", sanoin nopeasti. "Nyt heti." Esitin asiani niin, ettei hieman epäselvä käskyni jäisi naaraalta huomaamatta ja lähdin sitten jolkuttamaan takaisin parantajan pesälle.
Rosmariinitassu kiiruhti perääni hetken emmittyään, ja kun ehdimme minun ja Sienikarvan pesälle, viittasin naarasta istuutumaan alas.
"Sinun täytyy muistaa, ettet saa koskaan luottaa siihen, mitä Tihkutähti sinulle ikinä sanookaan", sihahdin hetken kuluttua. "Hän on kiero valehtelija, joka voi tuhota elämäsi silmänräpäyksessä, yhdellä, nopealla kynnen sivalluksella."
"Tiedän kyllä, että Tihkutähti on todella tyly ja ilkeä, mutta -" Vaiensin Rosmariinitassun tuimalla silmäyksellä.
"Sinä et tiedä mitään siitä kissasta", sanoin madaltaen ääntäni niin, että se kuulosti ennemminkin murinalta kuin sanoilta, joilla oli jokin tarkoitus. "On vielä toinenkin asia, josta tahdoin puhua kanssasi", jatkoin. "Kanervakuu on mitä ilmeisemmin kertonut teille Pimeyden metsästä sekä Tähtiklaanista - oletettavasti tuskin kovin hyviä juttuja?"
Rosmariinitassu nyökkäsi nopeasti, muttei sanonut mitään. Naaras oli kerrankin keskittynyt kuuntelemaan, mitä minulla oli kerrottavanani, eikä hötkyillyt mihinkään.
"Tihkutähdin takia hyvyys on kadonnut klaanin keskuudesta ja sen ylle on laskeutunut kuoleman pimeä verho", mau'uin synkkänä. "Ennen oli toisin. Klaania hallitsi Loistetähti, jalo ja sydämellinen naaras, joka on myös teidän isoemonne. Tihkutähti kuitenkin murhasi hänet raa'asti ja riisti vallan tältä. Minä ja muutama muu Tähtiklaaniin uskova kissa haaveilemme vielä rauhan paluusta, mutta se vaatii uhrauksia. Jos mielii selviytyä täällä, on osattava valita puolensa tarkkaan. Uskottomille ei ole täällä Tihkutähden takia tilaa. Tähtiklaanin kannattajat tapetaan empimättä. Mutta Pimeyden metsän kissat ovat turvassa - vielä. Siksi kysynkin sinulta, tyttäreni, tahdotko tosiaan elää tässä kurjuudessa, vai oletko valmis taistelemaan vapauden puolesta?" Kieltämättä saatoin olla turhan tiukka vasta kuusi kuuta täyttäneelle pennulle, mutta hänen täytyi oppia tulemaan toimeen nykyisessä Varjoklaanissa. Näin hänessä nuoremman itseni, innokkaan parantajaoppilaan, joka joutui vähän väliä ongelmiin tunkiessaan kuononsa sellaisiin paikkoihin, mihin ei pitäisi. Sen entisen innokkaan parantajaoppilaan takia Varjoklaani oli nyt mitä oli, ja kaikki hyvät kissat joutuivat kärsimään hänen virheensä vuoksi.

//Rosma? Pahoittelut, jos hittasin liikaa. Tää on muutenkin tosi outo tarina. (P.S. Tuon Liljan Mintun luo mahdollisimman pian!)

Nimi: Härmätassu

23.03.2018 16:09
//Härmästä on tullut jo soturi mutta tässä se on vielä oppilas..

"Mitäs sitten?" Kuutamotassu kysyi yllättäen minulta.
Olin olettanut hänen lähtevän samantien pois, kun tulisimme leiriin, mutta olin ilmiselvästi olettanut väärin.
"Hmm..tekisi mieli syödä, mutta tuskinpa tuosta kehtaa ottaa", sanahdin ja vilkaisin pientä kekoa, jonka tilalla olisi kuulunut olla paljon enemmän saalista.
"Niin", Kuutamotassu maukui.
"Mennään pesään, täällä on kylmä", ehdotin ja vastausta odottamatta kiersin saaliit ja suuntasin oppilaiden pesälle.
Kuutamotassu seurasi minua nyökättyään. Vilkaisin kohti päällikön pesää, jonka juurella Tihkutähti jutteli juuri Tummasielun kanssa. Tihkutähdellä ei näyttänyt taaskaan olevan minulle mitään hommaa, ja heilautin korviani välinpitämättömänä. Puajhdin sisään oppilaiden pesään ja asetuin oman makuualustani viereen. Aloin repiä lumipaakkuja pois karvoistani ja vältin siksi makuualustalle menemistä, en halunnut kastella sitä kokonaan lumella. Suin vatsakarvojani yrittäen saada niistä kaiken lumen pois. Kuutamotassu ravisteli omaa turkkiaan ja meni omalle makuualustalleen.
"Kuka sinun mestarisi on?" kysyin häneltä, sillä minulla ei ollut mitään muistikuvaa asiasta.
"Minttusydän", Kuutamotassu naukaisi yksinkertaisesti.
"Onko hän hyvä mestari?", kysäisin miettien samalla Tihkutähteä, jonka kanssa en ollut käynyt pitkään aikaan harjoituksissa.
Hän oli sysännyt mestarin työnsä suurimmaksi osaksi muiden harteille, ja koska olin jo lähellä soturiutta muutenkin, en ollut kovin paljon käynyt harjoituksissa. Tällä hetkellä tärkeintä oli vain selvitä hengissä, kun ruokaa oli vähän, ja kaikki energiani oli käytetty siihen. No, olihan siitäkin luultavasti harjoittelun kannalta hyötyä, metsästystaidot kehittyivät.

//Kuutamo? Anteeksi kun kesti vastata

Nimi: Varpuspentu/-tassu

22.03.2018 21:57
"Maistetaan jotakin yrttiä. Tuskin Liljahenkäys tai Sienikarva saapuvat ajoissa paikalle todistaakseen tämän", Rosmariinipentu tuhahti. Olin luullut, että ystävääni olisi pelottanut rikkoa sääntöjä pienen seikkailumme jälkeen. Naaras näytti kuitenkin rennolta. Hänessä ei ollut merkkiäkään pelosta tai huonosta omastatunnosta. Epäröin hetken, koska Kylmähenkäys voisi tulla sisään etsimään Liljahenkäystä. Mietin, mitä tapahtuisi, jos kolli näkisi meidät syömässä yrttejä. Päätin kuitenkin pysyä rauhallisena ja esittää rohkeaa ja pelotonta.
"Mitä yrttiä maistettaisiin? Joku kirkas tai värikäs voisi maistua hyvältä", na'uin melko uskottavasti ja etsin katseellani yrttiä, jonka voisin turvallisin mielin syödä. Toivoin, että emme söisi mitään myrkyllistä. Näin unettavia siemeniä ja haistoin jotain karvasta. Yrttejä oli vähän, mutta aivan tarpeeksi saamaan pääni pyörälle.
"Maistetaan tätä", Rosmariinipentu tokaisi ja työnsi minua kohti kirkkaanvihreitä lehtiä, jotka eivät haisseet kovin voimakkaasti. Minua pelotti, että kuolisin ne syötyäni. Rosmariinipentu kuitenkin katsoi minua odottavasti. Naaras luuli, että en pelännyt mitään. Hän luuli, että voisin tehdä, mitä halusin. En halunnut pettää ystäväni luottamusta. Epäröin vielä hetken, mutta nostin sitten yrtit suuhuni. Rosmariinipentu seurasi esimerkkiäni.
"Mitä täällä on meneillään?" ääni huusi takaamme. Käännyin ja näin Rosmariinipennun emon, Liljahenkäyksen. Pudotin yrtit ja pelko levisi vatsaani. Liljahenkäys näytti raivostuneelta ja huolestuneelta. Harmaat karvat sojottivat pystyssä.
"Mitä te teette täällä? Mitä te syötte?" parantajaoppilas ärjäisi suunniltaan huolesta. Naaras syöksähti Rosmariinipennun eteen ja nappasi vihreät yrtit ystäväni suusta.
"Persiljaa. Söittekö te tätä yhtään?" parantajaoppilas kysyi silminnähden huojentuneena.
"Emme syöneet, olimme tosin aikeissa syödä. Onko se myrkyllistä?" Rosmariinipentu hermoili.
"Ei ole. Persilja estää kuningattaren maidon tulon. Mutta mitä te edes teitte täällä ilman Kanervakuuta tai minua? Teidän rangaistuksenne on yhä voimassa, muistattehan sen?" Liljahenkäys torui.
"No, mitä te teitte täällä?" Liljahenkäys toisti rauhallisempana.
"M-minä ja Varpuspentu olimme tutkimassa pesää ja sitten me löysimme tuon persilj-"
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Rosmariinipennun takeltelun keskeytti Tihkutähden huuto.
"Teistä tulee oppilaita", Liljahenkäys naukui ylpeänä.
"Sitten me todellakin menemme aukiolle!" huudahdin Rosmariinipennun kanssa täsmälleen samaan aikaan ennen kuin kipitimme aukiolle. Tassutimme muiden pentujen ja Kanervakuun vierelle. Härmätassu asteli eteen turkki kiiltäen.
"Härmätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Härmävirtana", Tihkutähti ilmoitti. Härmävirta nyökkäsi ja asteli ylväästi kissajoukkoon.
"Rosmariinipentu, astu eteen." Tihkutähti pyysi. Katsoin ystävääni ylpeänä. Naaras käveli eteen jäykästi, mutta silmissä kiilsi into.
"Rosmariinipentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Rosmariinitassuna. Minä tulen toimimaan mestarinasi." Tihkutähti tokaisi. Ensin tunsin helpotusta. Nyt minusta ei voisi tulla Tihkutähden oppilasta, mutta melkein heti minuun tulvahti pelko ja sääli. Rosmariinitassu joutuisi viettämään paljon aikaa kauhistuttavan mestarinsa kanssa. Utupentu nimitettiin Ututassuksi. Ututassu oli niin ylimielinen, että ei viitsinyt edes koskettaa mestarinsa nenää.
"Varpuspentu, astu eteen", Tihkutähti määräsi vihdoin. Lähdin tassuttamaan kohti Tihkutähteä niin ylväästi kuin osasin. Ennen kuin ehdin perille, kompastuin kuitenkin omiin tassuihini ja kaaduin naamalleni. Nousin nopeasti ylös. Kissajoukko loi minuun halveksuvia katseita. Jotkut soturit murahtelivat.
"Minusta ei ainakaan tule tuon mestaria", naaras, jonka tunnistin Murattilehdeksi tuhahti. Tassutin Tihkutähden luo.
"Varpuspentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Varpustassuna ja mestarinasi toimii Murattilehti", Tihkutähti kuulutti. Murattilehti voihkaisi ja kosketti nenääni. Palasin kissajoukkoon korvat kuumina.

//Joku?

Nimi: Utupentu /-tassu

22.03.2018 21:11
Olin tyytyväinen itseeni niin kauan kun vain tiesin isänikin olevan tyytyväinen minuun. Nostin häntäni ylpeänä pystyyn katsoessani Kylmähenkäyksen perään hänen kävellessä pois minun ja keskusteluun tuuppautuneen emoni luota. Käännyin katsomaan haasteellisesti Liljahenkäystä, mutta parantajaoppilaalla näytti olevan muita murheita kuin pieni naaraspentu.
*Naaraspentu, joka ei aio todellakaan lopettaa vain pikkukiven piilottamiseen pentutarhan sammaliin!* ajattelin voitokkaasti. Olin aivan selvästi voittanut tämän taiston, sillä emoni luovutti minun suhteeni. Ehkä hän vihdoinkin alkoi tajuta, että pienen pennun mieltä ei muutettaisi vain suurilla saduilla entisistä päälliköistä, jotka olivat uhranneet henkiänsä oman klaaninsa puolusta. Edes yrtit, jotka haisivat emoni turkissa eivät saisi minua tarpeeksi sekaisin. Minä olin ylpeä itsestäni oli Liljahenkäys sitten samaa mieltä tai ei.
En edes tajunnut itsepaistatteluni alta, että seisoin yksin soturien pesän suuaukolla toljottamassa ympäri leiriä. Kurtistin hetkeksi kulmiani. Minun tekisi mieli tehdä jokin jekku, mutta en ollut aivan varma mitä tahtoisin tehdä. Lopulta minä keksin mitä tekisin seuraavaksi. Lähdin juosten soturien pesältä parantajien pesälle. Onnekseni emoni Liljahenkäys ei ollut vielä palannut pesälle.
"Sienikarva?" kysyi varovaisesti ja pentumaisesti. Parantaja asteli esille hämäristä varjoista silmät kohdistuneena minuun. Jos en olisi juuri nyt ollut niin ylimielisellä tuulella, olisin sanonut Sienikarvan ehkä hiukan jopa pelottavan minua. Huomasin sen siitä, että häntäni ei huiskinut enää niin vimmatusti puolelta toiselle. Se oli aivan paikoillansa, vaikkakin edelleen ylimielisesti ja ylpeästi pystyssä. Nuuhkin hiukan ympärilleni odottaessa parantajan kysyessäni aikeista. Parantajan pesä herätti minussa yhtä aikaa mielenkiintoa sekä inhoa. Pesä oli täynnä kaikkea uutta, mutta haisi aivan kamalalta. En ymmärtänyt kuinka emoni pystyi olla tämän kaiken keskellä kaiken aikaa.
"Oliko sinulla jotakin asiaa?" Varjoklaanin parantaja kysyi. Se sai minut havahtumaan ajatuksistani. Käännyin katsomaan ylös kohti Sienikarvaa.
"Pujosulka pyysi viemää klaanivanhimmille hiirensappea. Oppilaat eivät ole käyneet putsaamassa heidän turkkejansa, joten he ajattelivat tehdä sen itse. Totta puhuen käsky minulle oli vielä tympeämpi versio kuin minkä kerroin sinulle", virnistin uskaliaasti minua selvästi vanhemmalle ja elämää kokeneemmalle kollille. Sienikarva näytti miettivän sanojani pitkään. Kukapa täysijärkinen ksisa nyt lähettäisikään pennun hakemaan hiirensappea?
"Hyvä on. Odota tässä", parantaja käski. Nyökkäsin innokkaasti samalla kuin kolli katosi uudestaan pesän hämäryyteen. Istahdin hetkeksi aloilleni ja nuolaisin tassujani. Aikeenani oli vielä tämä hiirensappi pentutarhalle Hikkoripennun kiusaksi. Olihan se hiukan ilkeää kiusata samaa veljeä koko ajan, mutta minkäs teit? Hikkoripentu tahtoi jostakin syystä tehdä vaikutuksen Kylmäenkäykseen, mutta niin tahdoin minäkin!
*Minä teen isääni paljon paremman vaikutuksen kuin veljeni!* ajattelin tyytyväisenä. Pystyin jo nähdä kuinka isäni hymyili minulle tekoni jälkeen. Virnistin ajatuksissani enkä huomannut Sienikarvan palanneen. Annoin virneen kadota kasvoiltani yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
"Tässä", parantaja sanoi ja pudotti hiirensapen eteeni. "Pese kuonosi hyvin vietyäsi sen klaanivanhimmille..."
En jäänyt kuuntelemaan enempäää. Nappasin hiirensapen mukaani ja hiukkasin: "Kiitos."
Juoksin hurjaa vauhtia pois parantajan pesältä klaanivanhimpien pesän suuntaan. Käännyin katsomaan lapani ylitse seurasiko Sienikarva enää liikkeitäni. Huomatessani olevani jälleen yksin, kurvasin kohti pentutarhaa. Kanervakuu ei onneksi huomannut saapumistani, joten sujautin hiirensapen nopeasti erään sammalpallon sisään.
*Seuraavan kerran kun veljeni leikkii sammalpalloa, hänen naamallensa osuu oikeasti vain sammalilla meitetty hiirensappi!* ajattelin tyytyväisenä. Kerrankin olin keksinyt jotakin hienompaa kuin kivi sammalissa.

Makoilin pentutarhan sammalten päällä jo ties kuinka monetta hetkeä odottaen. Hikkoripentua ja Korentopentua ei ollut kiinnostanut sammalpallo millään muotoa eikä vihjailuistanikaan ollut hyötyä. Joka kerta kun sanoin jotakin Hikkoripenulle, sain vihaisen mulkaisun Kanervakuulta. Tunsin itseni hyödyttömäksi.
"Aika matelee eteenpäin!" vingahdin epätoivoisena. Siinä välissä kuningatar soi minulle edes hiukan lämpimämmän katseen.
"Leikkisit veljiesi kanssa. Saisit aikasi kulkemaan nopeammin", naaras ehdotti. Käännyin katsomaan veljiäni vielä kerran. Lopulta kuitenkin nyrpistin nenääni. En tahtonut leikkiä veljieni kanssa. He olivat niin rasittavia!
"En tahdo", tuhahdin ja painoin pääni sammalille. Kuningatar pyöräytti silmiänsä ja siirsi katseensa takaisin Korentopentuun sekä Hikkoripentuun. Minäkin tadoin huomiota!
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä klaanikokoukseen!" Tihkutähden huuto kantautui sisälle leiristä suoraan pentutarhalle. Vihdoinkin jotakin toimintaa! Pomppasin suoraan ylös sammalvuoteelta ja juoksin veljieni välistä muiden kissojen joukkoon. En osannut kyllä metsästää vielä mitään, mutta tahdoin olla hyvällä paikalla kuulemassa Tihkutähden sanottavan. Huomasin kuinka eturiville päästyäni Kanervakuu sekä veljeni saapuivat paikalle.
"Härmätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Härmävirtana", Tihkutähden sanat kaikuivat taustalla, sillä olin liian keskittynyt katsomaan veljiäni silmät viirulla. Miksi heidänkin piti tunkeutua eturiviin? Se oli minun ideani!
"Rosmariinipentu, astu eteen", päällikön ääni kuului taas. Nyt viikseni värähtivät. Käännyin äkkiä katsomaan siskoni suuntaan. Silmäni laajenivat suuriksi kuin kaksi tummansinistä kuuta. Aikoiko Tihkutähti nimittää meistä oppilaita? Olin liian hämmentynyt ollakseni innoissani. En ollut odottanut tämän hetken saapuvan niin pian.
"Rosmariinipentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Rosmariinitassuna. Minä tulen toimimaan mestarinasi."
Tunsin kateuden sisälläni. Avasin suuni huutaakseni jotakin Rosmariinitassulle, mutta Kanervakuu astui hämmälleni.
"Käyttäydy!" kuningatar sihahti nopeasti. En edes katsonut naaraan suuntaan. Kuinka voisinkaan käyttäytyä, kun siskoni sai mestarikseen sen ainoasn kissan, jonka olisin tahtonut omaksi mestarikseni? Tihkutähdellä olisi ollut minulle niin paljon opetettavaa!
"Utupentu, astuisitko edemmässä?" Tihkutähti kysyi. Kysymys oli tosin enemmäkin käskevä. Siispä nielaisin katkeruuteni ja astelin päällikön eteen kuulemaan tuomion omasta nimestäni sekä mestaristani.
"Utupentu tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Ututassu", päällikkö maukaisi ja antoi katseensa pyyhkiä leirin yllä. Lopulta Tihkutähden katse tuntui pysähtyneen. "Sinun mestarisi olkoon Valvehenki!"
*Niin että kuka?* kysyi päässäni. En ollut koskaan ennen edes kuullut moista nimeä Varjoklaanissa. Olinko liian itsekeskeinen keskittyäkseeni kissoihin ympärilläni? Tuskin.
Lopulta vierelleni asteli tämä Valvehengeksi kutsuttu kissa. Soturi kurottautui koskettamaan omaa nenääni omallansa. Pysyi paikoillani kuin jäätynyt. Uusi mestarini saisi itse koskettaa omaa kuonoani. Minä en häntä kohti kurota ja kosketa jonkin vanhan kissan kuonoa! Lopulta Valvehenki ohjasi minut erilleen sisaruksistani seuraamaan loppuja nimitysmenoja.
*Ututassu*, toistin pääni sisällä. Jostakin syystä minusta tuntui, että oppilaana minulla tulisi olemaan ahuskempaa kuin pentuja. Käänsin katseeni ilkikurisesti Hikkoripentuun. Veljeni saisi vielä pian yllättyä mihin kaikkeen pystyinkään.

// Sisarukset?

Nimi: Rosmariinipentu/-tassu

22.03.2018 20:20
"Jos loukkaannumme, osaamme etsiä oikeat yrtit", virnistin odotettua rennommin Varpustasulle. En antanut pesätoverilleni aikaa vastata huomautukseeni, vaan sukelsin parantajan pesään.
Parantajan pesä oli suuri, kolkko ja hämärä. Pesässä oli ties kuinka monta sammalpetiä ja toisella puolella oli yrttivarasto, joka näytti minunkin silmääni erittäin pieneltä ja tyhjältä.
*Eihän Varjoklaanin mutaiselta reviiriltä varmaan paljon yrttejä muutenkaan löydy ja lehtikadon aikaan täältä tuskin löytyy mitään*, tajusin nopeasti ja jatkoin pesän tutkimista. Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ei näkynyt missään, joten voisimme rauhassa tutkia pesää.
"Maistetaan jotakin yrttiä. Tuskin Liljahenkäys tai Sienikarva saapuvat ajoissa paikalle todistaakseen tämän", huomautin Varpuspennulle. En todellakaan uskonut sanojani, koska kuka tahansa saattoi hetkenä minä hyvänsä saapua parantajan pesään, mutten tahtonut hermostuttaa Varpuspentua yhtä pahasti kuin olin jo hermostuttanut itseni.
"Mitä yrttiä maistettaisiin? Joku kirkas tai värikäs voisi maistua hyvältä", Varpuspentu naukaisi ja kurkotteli kaulaansa aivan kuin etsiäkseen värikästä yrttiä, jonka voisi pureskella pieniksi paloiksi ja nielaista sitten tyytyväisenä. Aloin itsekin etsimään meripihkaisella katseellani jotakin yrttia tai kukkaa, mikä näyttäisi houkuttelevalta maun kyseessä. Katseeni poukkoillessa yrttivarastossa tuijotukseni osui vähän väliä kirkkaanvihreään yrttiin, joka näytti pienikokoiselta pensaalta, jolla oli vihertävät varret. Hiivin varovaisesti pienen nipun luokse ja vilkaisin innostuneena Varpuspentua, joka oli saapunut vierelleni.
"Maistetaan tätä", ehdotin ja ojensin pienen nipun yrttejä kollin kuonon eteen. Vaaleanharmaa pentu epäröi hetken aikaa, mutta nosti sitten vihreän kasvin hampaidensa väliin. Kohotin itsekin yrtit leukoihini ja valmistauduin pureskelemaan ne poskihampaillani pieniksi hippusiksi.
"Mitä täällä on meneillään?"
Säpsähdin odotettua pahemmin, kun tiukka ja järkyttynyt ääni kajahti selkäni takaa. Nielaisin varovaisesti ja käännyin kohtaamaan vajaan kahden hännänmitan päässä olevan Liljahenkäyksen raivostuneet katseet. Varpuspentukin kääntyi ympäri ja parantajaoppilaan huomatessa tuo pudotti yrtit suustaan. Kollin posket olivat varmasti aivan yhtä punaiset kuin minunkin posket.
"Mitä te teette täällä? Mitä te syötte?" Liljahenkäys suorastaan karjaisi hurjistuneena. En edes ehtinyt tajunnut, mitä oli tapahtunut, kun naaras oli napannut kirkkaanvihreät yrtit hampaideni välistä ja tutkinut ne nopeasti.
"Persiljaa", naaras naukaisi sanoinkuvaamattoman vahva helpotus kasvoillaan loistaen, mutta sitten helpotuksen paikalle muuttui epävarmuus, "söittekö te tätä yhtään?"
"Emme syöneet, olimme tosin aikeissa syödä. Onko se myrkyllistä?" kysyin hermostuneena.
"Ei ole. Persilja estää kuningattaren maidon tulon. Mutta mitä te edes teitte täällä ilman Kanervakuuta tai minua? Teidän rangaistuksenne on yhä voimassa, muistattehan sen?" Liljahenkäys naukaisi ja vilkaisi ensin Varpuspentua ja sitten minua, kumpiakin aivan yhtä järkyttyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan järkyttyneen emoni edessä. Olin pettänyt hänet ja itseni.
"No, mitä te teitte täällä?" Liljahenkäys toisti kysymyksensä, tosin tällä kertaa hieman lempeämmällä äänensävyllä. Hän oli varmaan tajunnut, ettei huutaminen auttaisi asiaa lainkaan.
"M-minä ja Varpuspentu olimme tutkimassa pesää ja sitten me löysimme tuon persilj-"
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Lauseeni jäi auttamattomasti aukiolta kajahtavan kutsuhuudon alle. Minun ja Varpuspennun katseet kääntyivät parantajan pesää peittäviin sammalverhoihin Liljahenkäyksen perässä. Parantajaoppilas hymähti ja vilkaisi meitä, jokainen järkytyksen pisara oli kadonnut ja ylpeys oli noussut sen tilalle.
"Teistä tulee oppilaita", naaras ilmoitti lämmin hymy kasvoillaan.
"Sitten me todellakin menemme aukiolle!" kiljaisin yhteen ääneen Varpuspennun kanssa ja pinkaisin emoni ohitse suoraan aukiolle kollipentu perässäni.
Hikkoripentu, Korentopentu ja Utupentu olivat jo kissajoukon eturivissä Kanervakuun rinnalla. Kipitin Varpuspennun kanssa heidän luokseen ja asetuin kärsimättömänä pesätoverieni viereen. Loin innostuneen katseen Varpuspennulle ja käännyin sitten vilkaisemaan kissajoukosta erkanevaa kissaa, joka nimitettäisiin soturiksi. Kauniin naaraskissan hopeanharmaa turkki suorastaan sädehti ja oppilaan - jonka tunnistinkin hetkessä Härmätassuksi - kirkkaanvihreät silmät porautuivat Tihkutähden ylvääseen hahmoon. Tummanharmaa päällikkö näytti sanoinkuvaamattoman pelottavalta, hän oli niin suurikokoinen ja lihaksikas.
"Härmätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Härmävirtana", Tihkutähti ilmoitti lyhyesti ja nyökäytti heikosti ja tylysti päätään uudelle soturille. Härmävirta vastasi nyökkäykseen ja marssi sitten muiden soturien joukkoon.
"Rosmariinipentu, astu eteen."
Tihkutähden syvä murahdus sai sydämeni suorastaan ulvaisemaan ja pakottauduin nousemaan jäykistyneille jaloilleni. Hoipertelin hitaasti klaanin eteen ja vilkaisin päällikköä hermostuneena. Tihkutähden tuijotus oli jäätävän kylmä, suorastaan pilkkaava.
"Rosmariinipentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Rosmariinitassuna. Minä tulen toimimaan mestarinasi."
Sydämeni jätti sillä hetkellä ties kuinka monta heittoa välistä, varmaankin pysähtyi hetkeksi. Tihkutähti, klaanin päällikkö, minun mestarikseni? Se sama valtava ja pelottava kissa, jonka näkeminen nosti kylmät väreet selkärankaani, minun mestarikseni? Ei, ei tämä voisi tapahtua. En pystyisi tähän, en todellakaan. Kääntyessäni ympäri pystyin erottamaan Liljahenkäyksen meripihkaisen katseen, joka suorastaan loisti järkytyksestä ja kauhusta. En kuitenkaan ehtinyt tulkitsemaan paremmin emoni kasvoja, kun hiivin jo oppilaiden rivistöön ja valmistauduin seuraamaan seuraavan oppilaaksi nimitettävän pesätoverini nimitysmenoja.

// Joku pennuista? Lilja?

Nimi: Elandra

22.03.2018 17:12
Liljahenkäys: 154kp! - ONNEA TONNISTA!

Kylmähenkäys: 111kp! -

Pujosulka: 10kp -

Happotassu: 64kp! -

Rosmariinipentu: 66kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Tihkutähti.

Varpuspentu 79kp! -

Korentopentu: 27kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Mietesielu.

Hikkoripentu: 36kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Orkideapolku.

Härmätassu: 13kp - Onnea soturille!

Kuutamotassu: 9kp -

Minttusydän: 60kp! -

Utupentu: 46kp! - Onnea oppilaalle! Mestarisi on Valvehenki.

Sienikarva: 11kp -

Vastaus:

Varpustassulle myös onnittelut oppilaaksi tulosta, mestarikseen hän sai Murattilehden.

- Elandra

Nimi: Varpuspentu

22.03.2018 16:29
Näin ihanaa unta. Uni oli täydellinen. Täydellisyyden kuitenkin rikkoi töytäisy kylkeeni. Säpsähdin hereille ja näin Rosmariinipennun kasvot yläpuolellani.
"Rosmariinipentu. Oliko sinun pakko herättää minut?" Nau'uin äreästi. Hän oli pilannut ihanan hetkeni unimaailmassani.
"Eihän minun ollut pakko, mutta en minä yksin tahdo leiriä mennä tutkimaan", ystäväni hihkui. Tunsin innostuksen kasvavan mahanpohjassani, mutta sitten muistin, että seikkailua ei tulisi Liljahenkäyksen takia.
"Mennään tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään, jos voisimme mennä tutkimaan parantajan pesää", Naaras ehdotti innokkaasti. Suljin silmäni ja laskin viiteen ennen kuin avasin ne uudestaan. Rosmariinipentu näytti pettyneeltä. Hän oli tulkinnut silmien sulkemisen kieltäytymiseksi. Miksei naaras muistanut?
"Täytyyhän meidän mennä Liljahenkäyksen luo joka tapauksessa. Muistatko rangaistuksemme? Takuulla Liljahenkäys laittaa meidät siivoamaan Sienikarvan nukkumapaikan", huokaisin lannistuneena. Rosmariinipennun katse tummui hetkeksi. Sitten se kuitenkin kirkastui taas.
"Se on mahdollista, mutta on myös mahdollista, että saamme tehdä jotain kivaa", ystäväni yritti piristää.
"Sehän on rangaistus. Tuskin hän meille mitään kivaa tekemistä antaa", totesin ja siistin sotkuisen turkkini.
"Mistä sitä tietää", Rosmariinipentu naukaisi ja poistui pesästä. Hyppäsin ulos hänen perässään.

Lumi oli alkanut jo sulaa ja aurinko lämmitti turkkiani jo hieman enemmän. Tämä oli kai se hiirenkorva, josta Kanervakuu oli kertonut. Sen jälkeen tulisi ihana viherlehti. Joka paikassa olisi vihreää ja kaikilla olisi syötävää. Yrttejäkin olisi enemmän ja Sienikarva ja Liljahenkäys olisivat luultavasti paremmalla tuulella. Linnut laulaisivat ja sammakot kurnuttaisivat. Myös varpusia näkyisi enemmän. Olin kuulemma saanut nimeni sen linnun mukaan. Varpusen. Kanervakuu oli kertonut sen olleen emoni suosikkilintu. Enempää Kanervakuu ei ollut emostani tai isästäni kertonut. Viherlehden jälkeen alkaisi taas kylmetä ja tulisi lehtisade. Sen jälkeen tulisi kylmä, armoton lehtikato. Tassutin Rosmariinipennun kanssa kohti parantajan pesää. En minä tarvinnut emoa tai isää, kun minulla oli sisko.
"Minä luulen, että voimme oppia tästä jotain", Rosmariinipentu totesi.
"Esimerkiksi mitä?" kysyin epäluuloisena. Pelkäsin naaraan sanovan, että oppisimme noudattamaan sääntöjä, mutta hän yllätti minut sanomalla jotain aivan muuta.
"Jos loukkaannumme, osaamme etsiä oikeat yrtit", ystäväni maukui ja hymyili minulle. Hymyilin takaisin ennen kuin astuimme parantajien pesään.

//Toivottavasti en hitannu liikaa, mut Rosma? Lilja? Sieni?

Nimi: Rosmariinipentu

22.03.2018 10:05
Avasin hitaasti kirkkaan meripihkaiset silmäni, ensin puoliksi auki, ja sitten nostin raskaat silmäluomeni. Hämärä pentutarha rakentui edessäni ja Kanervakuun vaaleanruskea hahmo piirtyi vierelleni. Kuningattaren silmät olivat leppoisasti kiinni ja tuon rinta kohoili rauhalliseen tahtiin, kertoen minulle naaraan nukkuvan.
*Missäköhän Varpuspentu on?* ihmettelin konpuroidessani kömpelösti pitkien jalkojeni varaan. Otin muutaman hoipertelevan askeleen sammalverhoja kohti, mutta äänekäs kuorsaisu keskeytti aikeeni. Jähmetyin paikalleni ja käänsin hitaasti hämärässä pesässä säkenöivän katseeni Kanervakuun, jonka takaa äänekäs kuorsailu kajahteli. Lähdin hitaasti ja epävarmasti kiertämään kyljellään uinuvaa kuningatarta ja hetken kuluttua erotinkin Varpuspennun vaaleanharmaan turkin, jota pitkin kulki vaaleanruskeita, ohuita raitoja. Virnistin tyytyväisenä ja tökkäisin hellästi kollia kylkeen. Pesätoverini ei kuitenkaan hievahtanutkaan.
"Varpuspentu, herää!" naukaisin uudelleen nukkuvalle pennulle ja tökkäisin tuota hieman rajummin kylkeen. Siitä vaaleanharmaa kolli heräsikin ja tuo säpsähti hereille.
"Rosmariinipentu. Oliko sinun pakko herättää minut?" Varpuspentu kysyi ärtyneenä.
"Eihän minun ollut pakko, mutta en minä yksin tahdo leiriä mennä tutkimaan", ilmoitin leikkisällä äänensävyllä ja otin pari askelta kauemmas pesätoveristani, jotta hän saisi siistiä itsensä rauhassa.
"Mennään tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään, jos voisimme mennä tutkimaan parantajan pesää", ehdotin kollipennulle. En ollut varma kiinnostaisiko häntä haisevien yrttien tutkiminen, mutta halusin itse nähdä millaisessa paikassa emoni vietti päivänsä.

// Varpunen?

Nimi: Kylmähenkäys

21.03.2018 21:12
Säpsähdin pahemman kerran kuultuani Happotassun sanat ja jouduin taistelemaan pitääkseni kasvoni peruslukemilla. En ollut todellakaan odottanut oppilaani kysyvän pentuajoistani enkä tietenkään ollut tyytyväinen hänen aihevalinnastaan. Tosin, eihän pentuaikoinani ollut erityisemmin mitään tapahtunut, vasta oppilaaksi päästyäni elämäni oli kaartunut kiinnostavammaksi.
"Eipä minun pentuaikoinani mitään erikoisempaa tapahtunut", aloitin jäätävällä äänensävyllä, "emoni menehtyi synnytyksessä ja isäni... en tiedä hänestä mitään."
Viimeiset sanani olivat osaksi totta ja osaksi valhetta. En tiennyt isäni nimeä tai nykyistä sijaintia, mutta olin silti saanut pentuna tietää, että isäni oli ollut mahdollisesti luopio. Minulla ei ollut tarkkaa muistikuvaa siitä kissasta, joka oli kertonut minulle totuuden isästäni, muttei se minua olisi voinut vähempää kiinnostaa.
"Entä sitten oppilasaikasi?" Happotassu eteni varovaisesti ja vilkaisi minua sivusilmästään. Minun teki niin mieli kääntyä naarasoppilaan puoli ja repiä tuon silmät irti päästä. Onnistuin kuitenkin pakottamaan neulanterävät kynteni käpälieni uumeniin ja vetäisin hitaasti keuhkoni täyteen raikasta lehtikadon ilmaa.
"Ikituuli oli minulle erittäin ankara ja tiukka mestari ja minusta tuli yksi klaanin parhaista sotureista. Haluan sinustakin tulevan erinomainen soturi, joten opetsn sinua aivan samalla tavalla. Eikä yhtäkään kysymystä menneisyydestäni enää, ne eivät kuulu liian uteliaille oppilaille."
Tajusin vasta viimeisien sanojeni olevan samat sanat, mitä Liljahenkäys oli käyttänyt minuun ennen ihastumistani parantajaoppilaaseen, kun olin udellut hänen kuolonklaanilaisia juuriaan. Olin hiljalleen ihastunut ja sitten rakastunut tuohon naaraaseen ja rakastin häntä vieläkin todella paljon, mutta olisin tietenkin toivonut Liljahenkäyksen olevan tiukempi ja ankarampi eikä niin pehmo. Minun pitäisi varmistaa, ettei yksikään pennuistamme kasvaisi hänen kaltaisekseen. Utupentu oli edistymässä erinomaisesti, Korentopennun ja Hikkoripennun taistelutuokio kynnet esillä oli jo tyydyttävää, mutta Rosmariinipennun vaeltaminen ukkospolulle ei saanut minua millään asteikolla tyytyväiseksi, sillä tyttäreni oli vain tahtonut uteliaisuudestaan tutkia reviiriä eikä ollut todellakaan tahtonut oikeasti rikkoa klaanin sääntöjä. Toivottavasti hänkin tulisi oppimaan ankaruuden ja kylmyyden tavat.
"Noniin, jäädäänpäs tähän", ilmoitin tiukasti saavuttuamme samaiselle harjoitusaukiolle, jossa olimme pitäneet ensimmäisen taisteluhetkemme. Viitoin Happotassua muutamaan hännänpäähän minusta ja venyttäydyin täyteen mittaani ja pullistin vielä lihakseni äärimmilleen näyttääkseni mahdollisimman pelottavalta. En tunnistanut Happotassun kunnollista reaktiota tuon ilmeettömiltä kasvoilta, mutta odotin ajatuksissani hänen pelästyneen suurta olemustani, olihan oppilaani paljon minua pienikokoisempi.
"Koitetaanpas uutta harjoitusliikettä. Näytän aluksi esimerkin, sitten sinä yrität ja kun yrityksesi on tarpeeksi hyvä, yrität liikettä minua vastaan. Siirrymme eteenpäin vasta kun onnistut liikkesssä täydellisesti hienovaraista virhettä lukuunottamatta. Otin muutaman askeleen vielä kauemmas ja asetuin tilavasti mutaiselle maanpinnalle. Sitten syöksähdin nopeimpaan juoksuun Happotassua kohti, mihin surkeilta juoksutaidoiltani pääsin - toisin sanoen juoksuni näytti varmasti enemmän pennun kömpelöltä kompuroinnilta kuin soturin siistiltä juoksulta. Päästyäni vain puolentoista hännänpäähän asti Happotassusta kierähdin sulavaan liukuun. Kun saavuin kuvitteellisen vastustajani vatsa-aluen kohdalle, tartuin rajusti kynsilläni vastustajan turkkiin ja riuhtaisin tuon mukaani, mutta lähdin samassa kierähtämään ympäri. Paiskasin näkymättömän viholliseni alleni maata vasten ja työnsin neulanterävät kynteeni kissan vatsaan, rintaan ja kurkkuun. Varmistin, että käpäläni pitelivät häntä tiukasti ja painoivat vastustajaa maata vasten. Löin vielä viimeisen voittoiskun vihollisen kasvoihin ja kompuroin sitten jaloilleni. Vilkaisin Happotassua sivusilmästäni ja ehdin nopealta silmäykseltä nähdä vain pyöristyneet tummansiniset silmät.
"Sinun vuorosi yrittää. Mutta muista, kun yrität tuota liikettä minua vastaan, älä käytä kynsiäsi. Tulemme taistelemaan kynsilläkin, kun oppilasaikasi on lähestymässä loppuaan."

// Happo?


Nimi: Minttusydän

21.03.2018 15:00
Katsoin poistuvia myrskyklaanilaisia. Olimme päästäneet heidät liian helpolla varoessamme tasitelua keskellä leiriä pentujen ja klaaninvanhimpien keskellä. Vaikka eihän Tihkutähti kunnioittanutkaan heikkoja. P''tin kuitenkin lähettää pienen partion varmistamaan, että Myrskyklaanin kissat olivat oikeasti takaisin omalla puolellansa rajaa. Hain katsellaani leirissä olevia sotureita. Halusin järjestää partiosta tasapianoisen, kissoja joissa oli voimaa ja heidän lisäkseen kissoja joilla olisi järkeä päässä. Halusin rauhan säilyvän. Minun oli lähetettävä muutama hyväsydäminen kissa heidän mukaansa. Kaikki kissat melkein olivat leirissä, Happotassua ja Kylmähenkäystä ja paria muuta kissaa lukuunottamatta.
"Naavakoi, Orkideapolku, Valkosydän ja Valvehenki. Lähtekää tarkistamaan, että Myrskyklaanilaiset ovat päässeet ilman apua puolelleen", kajautin kissoille. Kuulin takaani askelia ja pian tunsin kylmän kuonon kosketuksen turkillani. Käänsin pääni refleksin omaisesti saapujaan ja tunnistin naaraan yhdeksi Tihkutähden lempisoturiksi, Ikituuleksi.
"Tihkutähti haluaa nähdä sinut", naaras naukaisi silkinpehmeällä äänellänsä, jonka takana oli kuitenkin ilkeä säestys. Naaras ei ollut koskaan oikein välittänyt minusta.
"Niin kuin nyt", naaras hoputti, "Et halua, että hän suuttuu ethän? Tai no ethän sinä enään hänen vihaltaan välty, olisit nähnyt hänet kun hän pyysi minut hakemaan sinut". Naaras naurahti kolkosti jäähyväisensä ja poistui häntäänsä heilautellen. Kohautin lapojani, kai se oli mentävä. Karvani nousivat pystyyn jännityksestäni, vihasin Tihkutähden raivoa. Vedin henkeä pesän suulla ja astuin tyynen rauhallisena sisälle pesään. Kumppanini oli selin minuun. Juuri suuni avatessa hän käänsi päänsä salaman nopeasti minua kohden ja näin hänen sähkönsinisten silmiensä loimuavan vihan. Tuiotin pelottomasti syvälle sähkönsiniseen mereen. Harmaa kolli veti henkeä.
"Olen pettynyt sinuun", Tihkuttähti naukaisi pelottavan ystävällisesti hymyillen, se paljasti kuin paljastikin hänen jäätävän vihansa.
"Olisin odottanut sinulta enemmän". Henkäisin. Tiesin tasantarkkaan, että hän puhui tuosta äsköisestä. Ärtymys alkoi kasvaa sisälläni, Tihkutähden hienostelemattomat haukut alkoivat ottaa päähän.
"Minua ei kiinnosta sinun halveksivat kommenttisi", ärisin luimistaen korviani.
"Kerron vain totuuden Minttusydän hyvä, pinnasi taitaa olla aika kireällä", päällikkö naukaisi silkinpehmeästi. Hän ei ollut koskaan käyttäytynyt minulle näin.
"Pinnani katlesi jo ajat sitten. Katso mikä sinusta on tullut! Et kunnioita edes varapäällikköäsi, joka on vieläpä sinun kumppanisi", murisin matalasti, silmäni kiiluivat raivoisasti, "Sinua halveksittavampaa kissaa en ole koskaan tavannut!"
Lähdin kovaa vauhtia pinkoen pois ulos Tihkutähden pesältä ja kiisin leirin läpi kyyneleet silmäkulmistani valuen. Liljahenkäys asteli minua vastaan, mutta ohitin hänet vaistomaisesti, en halunnut pahottaa ystäväni mieltä olemalla itse surullinen. *Liljahenkäys kiltti, anna minun olla*

//Lilja?

Nimi: Happotassu

20.03.2018 21:11
“Usko pois, jopa soturilain opiskelu olisi mukavampaa”, mutisin hiljaa varmistaen, että Kylmähenkäys ei kuullut mitään.
Hän kuitenkin piti yllään tunteettoman ilmeen, joten päätin tyytyä kuvittelemaan omiani.
“Unohda, mennään metsästämään”, sihahdin ja sujahdin mestarini vierelle.
Hän oli alunpitäen sanonut, että menisimme metsälle, joten hän sai myös nähdä miltä näytin metsällä. En suostuisi muuta, kuin opettelemaan erilaisia liikkeitä ja etsimään saalista. Vain ja ainoastaan omaksi tyynnytykseksi. Sekä Kylmähenkäyksen kiduttamiseksi.
Käänsin katseeni kolliin, joka hymähti jotain ja alkoi marssimaan eteenpäin taas se kylmänviileä ilme kasvoillaan. Mutta mitä tuon kuoren alla oikeasti oli? Ikituulen sanoma pehmeä kotikissamainen raukka vai jotain muuta?
Omalla tavallani minua kiinnosti saada tietää Kylmähenkäyksestä enemmän ja se oli lyhyen elämäni aikana ensimmäisiä kertoja loppujen lopuksi. Aitoa kiinnostusta, ei sellaista, että olisin mennyt kertomaan hänestä klaanilaisille tietoa. Sävähdin, tiesin että olin utelias monilla tavoilla, mutta ne mistä yleensä kiinnostuin, eivät olleet hänenlaisiaan.
“Minkälainen pentuaikasi oli?” kysyin tummuuteen uppoutuneena ja tuijotin eteeni.
En tahtonut näyttää liikaa kiinnostusta, mutta en varmasti luovuttaisi helpolla jos hän minut toruisi. Ehkä metsästysretki olisi sittenkin parempi valinta.

//Kylmä:D

Nimi: Kylmähenkäys

20.03.2018 17:47
Pysähdyin jyrkästi suoraan Happotassun eteen, jättäen vain vajaan kahden hännänmitan välin oppilaaseeni. Mustaturkkinen naaras nousi hitaasti jaloilleen ja porasi tummansinisen tuijotuksensa minuun, aivan kuin arvoidakseen seuraavaa liikettäni. En kuitenkaan antanut nuoren oppilaani hermostuttaa minua.
"Tänään lähdemme saalistamaan. Se ei ole taistelemista tärkeämpi taito, mutta sitäkin pitää osata edes jotenkuten", ilmoitin tiukasti ja otin jo muutaman voimakkaan askeleen leirin uloskäyntiä kohti. Kun en kuullutkaan Happotassun seuraavan minua, käännyin vilkaisemaan pienikokoista naarasta.
"Taisteleminen kuulostaisi paljon mukavemmalta tällä hetkellä", oppilas murahti tyytymättömänä ja pyyhkäisi hännällään nopeasti maata.
"Sinulla ei satu olemaan valinnanvaraa", sähähdin odotettua tylymmin oppilaalleni ja käänsin kylmänsinisen katseeni piikkihernetunneliin, "nyt menoksi, niin et joudu siivoamaan klaaninvanhusten haisevia sammalpetejä."
Hienovarainen uhkaukseni näytti toimivan, mutta korviini osui silti Happotassun liioiteltu huokaisu ja sitten naarasoppilas olikin jo rinnallani. Marssimme leirin uloskäynnille, jonne saavuttuani sukelsin tylysti suoraan Happotassun edestä ensimmäisenä piikkihernetunneliin. Kohteliaisuuksia heittelisin vain ja ainoastaan Liljahenkäykselle.
"Onko meidän aivan pakko mennä saalistamaan? Ei tekisi yhtään mieli", Happotassu murahti päästyämme leirin ulkopuolelle. Loin nopean silmäyksen mustaturkkiseen oppilaaseeni, hänellä oli varmasti jotain mielessään.
"Mitä sinä sitten tahtoisit tehdä?" kysyin tavanomaisen jäätävällä äänensävylläni. En tulisi joustamaan lainkaan ellei naaras tahtonut taistella, sillä minäkin tahdoin tällä hetkellä taistella paljon enemmän kuin vain etsiä riistaa, jota ei kuitenkaan löytyisi.

// Happo?

Nimi: Minttusydän

20.03.2018 15:32
Astahdin sisälle leiriin ja sieraimiini tulvahti toisen rajanaapurimme kitkerä tuoksu. * Mitä Myrskyklaani tekee täällä?* Röyhistin rintaani ja yritin näyttää mahdollisimman varapäällikkömaiselta. Haistoin vain neljän eri kissan tuoksun, joten kysessä ei voinut olla taistelupartio. Huomasin kuinka Tihkutähti seisoi karvat sojottaen ketun mitan päässä myrskyklaanin sotureista.
"Joku klaaninne jäsenistä varasti Myrskyklaanilta riistaa", valkea kolli naukaisi vaativana, pian tunnistin kollin Myrskyklaanin varapäälliköksi Mesiviiksesksi. Tassutin Tihkutähden rinnalle, turkkini hipoessa kollin turkkia, hänen lihaksensa rentoutuivat.
"Vaadimme, että korvaatte menettämämme hiiren meille. Muutoin emme vastaa seurauksista", myrskyklaanilainen jatkoi. Tarkastelin jokaista kissaa vuorotellen katseellani, ensimmäinen oli solakka vaaleanruskea naaras ja tämän takana seisoi leveälapainen sinertävänharmaa kolli. Aivan Mesiviiksen vierellä seisoi siniharmaa mustaraitainen naaras, jonka silmät säkenöivät oman klaaninsa puolustustahtoa. Tihkutähden lihakset väreilivät ihan kuin olisi halunnut loikata suoraan vihhollisklaanimme varapäällikön kimppuun ja raadella tämän.
"Mitä syytöksiä! Meillä on aivan tarpeeksi riistaa, emmekä tarvitse muiden saastaisia hiiriä!" Tihkutähti ulvaisi kumealla äänellään. Kohensin ryhtiäni halusin olla edustavan näköinen, en halunnut tämän päätyvän taisteluksi.
"Ette voi millään todistaa sitä, että me olisimme tehneet sen", klaaninpäällikkö sähähti raivoisasti.
"Et siis kiistä asiaa?" Mesiviiksi naukaisi kulmiaan kohottaen. Nyt oli minun vuoroni astua esille, mutta ennen sitä kuiskasin anelevasti Tihkutähden korvaan:
"Ota rauhallisesti, en halua meidän joutuvan taistelemaan. Ole kiltti". Tihkutähti loi minulle sähköisen katseen, mutta myöntyi. Tiesin, ettei hänen rauhansa kestäisi kauaa. Väläytin pienen hymyn ja käännyin takaisin Mesiviiksen puoleen.
"Klaanin puolestani puhuessani, kiistäisin koko asian ja niin haluaisinkin tehdä, mutta todisteitahan on ja en voi kiistää väitettänne. Ymmärrän vihanne, ja olemme pahoillamme rajaloukkaukses-", nau'uin tyynesti, mutta Tihkutähti näpäytti selkääni hännällänsä. Hänen kurkustaan kuului pientä ärinää.
"Annatko heidän tosiaan vain saada asiansa läpi ja otta hiiren meiltä, ilman mitään meille näytettäviä todisteita?" kolli ärisi. Huokaisin. Peruutin askeleen. Katsoin Tihkutähteä, halusin hänen ymmärtävä haluni päästä tästä tilanteesta, olimme herättäneet nyt jo liiallista huomiota.
"Olen sitä mieltä, että syytöksenne ovat turhia, ja käsken teitä pitämään huolta rajoistanne jos ette halua sinne tulevan ketään, mutta jotta tämä asia saataisiin ratkaistua pienen yhden hiiren avulla-", Tihkutähti naukaisi ja vilkaisi minuun merkitsevästi, "Otamme vastuun siitä mikä on jo todistettu meidän klaanimme tekosiksi, ehkä emme tiedä kuka tai mikä sen on tehnyt tai ehkä tiedämmekin, mutta ei se teille kuulu." Huokaisin helpotuksesta toivoisin tosiaan, että tämä ratkeaisi nyt.
"Ja palautamme hiiren, eikö vain?" naukaisin huomaamattomasti kysyen Tihkutähdeltä. Kolli katsoi minua viha silmissään loimuten ja siristi silmiään.
"Lehtikato on muutenkin pian ohi", kuiskasi jotta vain kumppanini kuuli sen. Tihkutähti nosti ylvään katseensa Myrskyklaanilaisiin.
"Pitäkää hiirenne, mutta vain tämän ja ainoan kerran ja häipykää", Tihkutähti naukaisi kylmästi ja paljasteli kynsiään.
"Meillä on niitä muutenkin ihan liikaa", kolli naukui ja pörhisti rintaansa ja nousi seisomaan.

//Mesi? Muut mskyklaanilaiset?

Nimi: Liljahenkäys

20.03.2018 08:04
"Sopii mainiosti!" sanoin virnistäen ja kyyristyin matalaksi valmiina ponkaisemaan vauhtiin. Minttusydänkin painautua hieman lähemmäs maanpintaa ja valmistautui lähtöön.
"Valmiina?" hän kysyi ja vilkaisi minua nopeasti, ennen kuin käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Huvittunut kehräys hyrisi rinnassani.
"Ainahan minä!" naurahdin ja heilautin häntääni lähtömerkiksi. Säntäsimme lähes yhtäaikaa matkaan. Tuuli tuiversi turkkiani juostessani Minttusydämen vierellä. Vaikka saatoin ehkä olla ystävääni pienempi, ei hän voinut pärjätä minulle nopeudessa, joka tulisi pian todistetuksi.
Olimme sopineet, että se, joka pääsee ensimmäisenä ukkospolun varrella olevan puun taimenen luo, voittaa. Lähestyimme taimea tasaista tahtia, mutta sitten lähdinkin kiihdyttämään vauhtiani. Minttusydän yritti kiriä minua kiinni, mutta voitto suorastaan kapsahti syleilyyni ohittaessani taimen. Pahaksi onnekseni jalkani eivät pysähtyneet heti, vaan jatkoivat matkaansa aina ukkospolulle asti.
"Liljahenkäys! Tule pois sieltä!" Minttusydän parahti takanani. Käännyin katsomaan naaraaseen kauhistuneena ja loikin vikkelästi takaisin hänen luoksensa.
"Se oli likellä", huoahdin ääni säreillen ja nielaisin kurkkuuni nousseen palan. Ukkospolulla seisoessani mieleeni olivat nousseet haaleat muistot siitä kerrasta, kun olin ollut vähällä jäädä hirviön alle pentuna, mutta Sienikarvan nopean toiminnan ansiosta olin pelastunut.
"Oletko kunnossa?" varapäällikkö naukui huolestuneena ja kurkottui nuuhkaisemaan minua. Levitin kasvoilleni vaisun hymyn ja kosketin ystäväni korvaa hellästi kuonollani. Naaras nosti tummansinisen katseensa minua kohti ja kohotti kulmiaan.
"Minttusydän, kaikki on hyvin", sanoin lempeästi, "ei minulle käynyt kuinkaan."
Hän nosti päätään ja arvioi minua hetken ajan katseellaan, ennen kuin lopulta nyökkäsi ja kääntyi sitten siihen suuntaan, mistä olimme vähän aikaa sitten tulleet.
"Meidän olisi ehkä hyvä palata takaisin leiriin", hän murahti. Nyökytin hitaasti päätäni. Ymmärsin kyllä, että naaraalla oli Varjoklaanin varapäällikkönä velvollisuuksia, kuten minulla oli parantajaoppilaana.
"Niin, palataan vain", tokaisin ja tassutin ystäväni rinnalle. Hän vilkaisi minua pienesti hymyillen, muttei sanonut mitään, vaan lähti jolkuttamaan tasaista vauhtia leirin suuntaan.
Seurasin hieman hänen jäljessään. Olin jäänyt miettimään pentuaikojeni tapahtumia niiden herättyä eloon jännityksen tiivistyessä. Ukkospolku oli kiehtonut minua jo pienenä, mutta en ollut koskaan saanut tilaisuutta tutkia sitä tarkemmin. Nykyään tunsin suurta pelkoa ja kunnioitusta sitä kohtaan. Se oli kesyttämätön ja villi, eikä se suonut armoa niin naaraille kuin pennuillekaan. Oma tyttäreni oli ollut vähällä jäädä sen pintaa pitkin kiitävän hirviön alle, mutta Pitkävarjo oli ehtinyt pelastamaan hänet viime tingassa. Kun asiaa tarkemmin mietti, Rosmariinipentu muistutti huomattavasti itseäni. Hän ei ollut ilkeä, saati sitten kuriton, hän oli vain kovin utelias, kuten minä aikoinaan.
En minäkään ollut mennyt syömään Sienikarvan yrttejä pentuna ihan vain raastaakseni parantajakollin hermoja. Ne olivat näyttäneet niin houkuttelevilta maistettavaksi, etten ollut voinut vastustaa kiusausta vaan lipaissut pari unikonsiementä suuhuni.
"Liljahenkäys, tuletko sinä?" Minttusydämen kummastunut naukuna kuului edestäpäin. Nostin meripihkasilmieni katseen naaraan tummansinisiin silmiin ja kirin hänen rinnallensa, josta sitten jatkoimme matkaamme aina leiriin saakka. Leirissä kaikki ei kuitenkaan ollut kohdillansa.

//Minttu?

Nimi: Sienikarva

19.03.2018 18:50
Palasin leiriä kohti uupuneena myrkynvihreä katse maassa. Yrttienkeruuretki oli ollut jälleen kerran turha, Kuolonklaanin rajalla ei ollut ainuttakaan yrttiä, josta olisi ollut jotakin apua Varjoklaanille. Yrttivarastot hupenivat päivä päivältä, kun klaanimme häikäilemättömät Pimeyden Metsän lähettiläät eivät suostuneet harjoittelemaan sievästi, vaan aina jotakuta täytyi paikkailla. Taivas oli pilvinen ja ilma lauha. Tunsin pienen tuulenvireen takertuvan turkkiini ja jatkavan taas matkaa eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Käpäläni uppoutuivat pehmeään hankeen astellessani eteenpäin. En vaivautunut etsimään polkua leiriin, sillä siinä olisi kulunut vain aikaa aivan turhaan. Pärjäsin hyvin hangessakin. Joissain kohdin hangen alta tunkeutui esiin pieniä, ohuita ja kitukasvuisia koivuja, jotka eivät siitä enää paljoakaan korkeammaksi tulisi kasvamaan. Kuulin variksen raakkuvan jossain etäämmällä, ilmeisesti Haaskalan mailla.
Leiriä lähestyessäni kitalakeeni leijaili vieraan klaanin haju. Hetken ajan ilmaa maistellessani tunnistin sen Myrskyklaanin hajuksi. Hangella oli jäljet, jotka olivat aivan tuoreet. Astelin jälkiä pitkin matkaa kohti leiriä, joka ei kestänyt kauaa. Kun leiri häämötti jo edessäni, huomasin sen liepeillä neljä kissaa, joista kaksi olivat siniharmaita, yksi valkea ja neljäs vaaleanruskea. Valkea kolli kääntyi minun suuntaani kuullessaan lähestyvät askeleet. Tunnistin soturin hetkessä Myrsyklaanin varapäällikkö Mesiviikseksi. Kolli suoristi selkänsä ja saapuessani paikalle hän nyökkäsi kohteliaasti. Muu partio toisti eleen.
Mesiviiksen ja koko partion ilmeet olivat vakavat, jonka vuoksi päättelin jonkun varjoklaanilaisen tehneen jotain soturilain vastaista. Tai sitten he olivat vain suututtaneet Myrskyklaanin jollain muulla tavoin. Siitä huolimatta saatoin huomata olevani huojentunut myrskyklaanilaisten läsnäolosta. He olivat oikeudenmukaisia ja ystävällisiä, toisin kuin Varjoklaanin valtaväestö.
"Mikä tuo teidät Varjoklaanin reviirille?" kysyin säröilevällä äänellä varapäälliköltä. Pieni kehoni oli alkanut värisemään, kenties jännityksestä. En ollut kovinkaan montaa kertaa päässyt juttelemaan muiden klaanien jäsenille, eikä sosiaalisuus muutenkaan ollut lainkaan alaani. Usein olin antanut Liljahenkäyksen hoitaa puhumisen, jos olimme olleet kahdestaan Varjoklaania edustamassa.
"Varjoklaani on varastanut Myrskyklaanilta riistaa. Löysimme tuoreen hajujäljen ukkospolun laitamilta ja lisäksi verta, joka kuului mitä ilmeisemmin hiirelle. Verivana kulki ukkospolulle", kertoi myrskyklaanilaiskolli tasaisella äänellä. Nyökkäsin hitaasti. En epäillyt myrskyklaanilaisen sanaa lainkaan, sillä ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun lähikuina joku oli rikkonut soturilakia jollain tavoin.
"Tulkaa perässäni, saatan teidät leiriin", naukaisin vaimealla äänellä ja laahustin partion edellä sisään Varjoklaanin leiriin. Pääaukiolla useampi silmäpäri kääntyi murhaavine katseineen minua ja myrskyklaanilaisia kohti.
"Mitä teette Varjoklaanin leirissä?" Tihkutähti asteli pesältään vieraidemme luokse jättäen minut sen suuremmitta huomioitta. Olin tottunut siihen, joten astuin vain sivuun ja seurasin tilannetta hetken ajan sivusta.
"Joku klaaninne jäsenistä varasti Myrskyklaanilta riistaa", Mesiviiksi ilmoitti kylmänviileästi päällikölle. Minttusydän asteli kumppaninsa rinnalle uteliaana, olihan hän kuitenkin varapäällikkö. Ennen kuin kukaan kerkesi sanoa mitään, Mesiviiksi jatkoi tyynellä äänellä:
"Vaadimme, että korvaatte menettämämme hiiren meille. Muutoin emme vastaa seurauksista." Koin nyt parhaaksi poistua paikaltta omaan pesääni. Astelin nopeasti pois aukiolta parantajan pesään, sillä en tahtonut osallistua keskusteluun lainkaan.

//Minttu, Tiaine tai Säde? Voit Lon päättää kui Tihku asian ottaa, jätä jatkot sit vaik Medel tai noille myrskyklaanilaisille :D

Nimi: Minttusydän

19.03.2018 15:22
"Ehdottomasti!" Liljahekäys hymähti. Loin parantajaoppilaalle ystävällisen hymyn, Liljahenkäyksestä oli tullut todeella hyvä ystäväni. Ennen hän oli ollut vain puolituttu, jonka kanssa en sen lähemmin ollut ollut, mutta kun luottamus kasvoi olimme löytäneet saman aaltopituuden.
"Oletko aivan varma, että kukaan ei kaipaa parantajaoppilasta sillä aikaa?" varmistin ja loin katseeni Liljahenkäyksen meripihkan värisiin silmiin. Naaras nyökkäsi.
"Kyllähän meilläkin saa olla oma elämä, ja onhan siellä Sienikarva", naaras ilmoitti ja lähti loikkimaan ulos leiristä. Lähdin iloisena hänen peräänsä. Häntääni vuohtoi ilmassa. Työntyessäni uloskäynti tunnelin läpi, sen terävät kynnet kampasivat turkistani irtokarvoja, joita oli paljon talven jäljiltä. Turkkini oli alkanut ohentua ja palata normaaliin pkasuuteensa, kun viimeisetkin talvikarvat lähtisivät paistaisi jo aurinko ja lumi olisi jo sulanut. Joka puolelta kuului pientä putoavan veden lotinaa, kun lumi balui pois puiden oksilta vetenä. Lähdimme tassuttamaan metsän siimekseen. Kävellessämme erään suuren koivun alta, juuri silloin pieni varupen pyrähti lentoon sen oksalta ja niin koko puun oksat alkoivat heilua ja loivat yllemme sateen.
"Kiitos vaan lintu!" jyrähdin leikkisästi linnulle joka kiisi kaukana taivaalla. Naurahdin Liljahenkäykselle. Naaras kohotti kulmiaan kummastuneena.
"Mikä nyt noin naurattaa?" Liljahenkäys kummasteli ja tutki katsettani hämillään.
"Turkkisi on ihan liimaantunut nahkaasi", naukaisin pidätellen virnettäni. Naaras katsoi minua haastavasti.
"Pyh, ehkä minä olen märkä, mutta itse olet vielä märempi", Liljahenkäys naukaisi "tiukasti". Vilkaisin rintaani, tosiaan olin märkä. Nuolaisin sitä pari kertaa. Tutkailin parantajaoppilaan harmaata märkää turkkia, joka oli tummentunut huomattavasti. Olin huomannut sen ennenkin muilla kissoilla, varsinkin harmailla, että turkki näytti tummemmalta märkänä.
"Mitä jos otetaan pieni juoksukisa, joka kuivattaa turkkimme?" kysyin ja siristin silmiäni leikilläni ja yritin näyttää mahdollisimman haastavalta.

//Lilja?

Nimi: Happotassu

18.03.2018 21:06
Ajatukseni harhailivat monissa asioissa. Koulutus, soturiksi tuleminen, klaanin suojeleminen… Ärähdin ja ravistin päätäni napaten tuoresaaliskasasta laihan hiiren. Vatsani oli alkanut hiljalleen tottua päivittäisiin aktiviteetteihin ja nälän tunteeseen yhä useammin. En kuitenkaan vieläkään ollut suostunut tappamaan yhtään riistaa ja pystyin vieläkin tuntemaan Kylmähenkäyksen turhautumisen. Hänen harmikseen, kolli saisi kaivautua loputtomien harmaiden kivien läpi, jotta saisi minut tappamaan yhtään riistaa.
Mätkähdin maahan oppilaiden pesän eteen ja aloin syömään hiljalleen hiirtäni. Jokainen puraisu tuotti minulle oudon tunteen saada kynsiä jotain. Myönnettävää, olin hyväksynyt olevani erikoinen omilla tavoillani. Kylmähenkäyksen kynsiminen kuitenkin oli tullut vielä selvemmäksi.
*Mikä rasittava ylisuuri kissa*, mutisin lipoen tassujani.
Käänsin katseeni leiriin ja näin mestarini juttelevan kumppaninsa kanssa. Samassa tuo lähti paikalta pois kävellen kohti minua. Värähdin ja nousin ylös valmiina lähtemään suorittamaan vuosituhannen rankinta tehtävää. Siihen tunteeseen olin valmistautunut jostain syystä liian monta kertaa, ehkä joskus ärähtäisin ja sanoisin kollille ei?

//Kylmä? Sori tönkkö xd

Nimi: Liljahenkäys

18.03.2018 13:25
"Hän tuskin enää huomaa minua", kuiskasin hiljaa, "ja hän opettaa pentumme kulkemaan väärää polkua."
"Mitä tarkoitat?" Minttusydän kysyi.
"En tahtoisi puhua siitä nyt", huoahdin lopulta ja käänsin pääni poispäin.
"Hyvä on, ymmärrän kyllä", hän sanoi lempeästi ja ohjeisti minua hieman sivummalle. "Mitäpä jos jakaisimme yhdessä jonkun tuoresaaliin? Piristäisikö se mieltäsi?"
"Kiitos, Minttusydän", nyyhkäisin pienesti ja väläytin ystävälleni hymyn.
"Odota siinä, käyn katsomassa, löytyisikö sieltä jotakin syömisen arvoista", Minttusydän naukui nopeasti ja loikki aukion poikki tuoresaaliskasalle.
Katselin hänen peräänsä surullisena. En enää tiennyt, pystyinkö luottamaan kumppaniini. Hän muuttui aina vain väkivaltaisemmaksi ja kunnianhimoisemmaksi, enkä ollut yhtään varma, miten meidän jatkossa kävisi.
Hetken kuluttua Minttusydän palasi takaisin myyrä mukanaan. Hän pudotti sen eteeni ja viittasi haukkaamaan ensimmäisen palasen. Vilkaisin naaraaseen kiitollisena, ennen kuin kumarruin alas ja repäisin itselleni mehevän lihapalasen, jota aloin pureskella hitaasti ja huolella, sillä minun oli saatava mieleni rauhoittumaan.
Syötyämme myyrän loppuun, nousin seisomaan ja nuolaisin pariin otteeseen lapaani, ennen kuin käännyin jälleen ystävättäreni puoleen, joka oli myös ryhtynyt siistimään punaruskeaa turkkiansa.
"Minä pelkään, että Kylmähenkäyksen neuvoilla pennuistamme kasvaa hirviöitä", sanoin vaisusti. Minttusydän kohotti katseensa minuun, muttei sanonut mitään.
"Mikset sitten vain jätä häntä?" tuo kysyi empien vähän ajan kuluttua.
"Minä en vain voi", sihahdin hampaitteni takaa, "tunteeni häntä kohtaan ovat liian voimakkaat, ja minä oikeasti rakastan häntä."
"Ymmärrän", Minttusydän sanoi päätään nyökytellen. "Kuules, onko sinulla nyt mitään sen erityisempää tekemistä?"
"Ei oikeastaan", myönsin.
"Lähdettäisiinkö käymään pienellä retkellä?" hän maukui ilkikurinen virne kasvoilleen leviten. Hymy hiipi hiljaa myös minunkin huulilleni.
"Sopii!" naurahdin hiljaa ja käännyin leirin uloskäynnin suuntaan valmiina aloittamaan yhteisen retkemme Minttusydämen kanssa. Naaras tassutti rinnalleni.
"Joko lähdetään?" hän kysyi.
"Ehdottomasti!" hymähdin. Olin oppinut luottamaan Minttusydämeen. Hänestä oli tullut minulle erittäin tärkeä ystävä, jota en missään nimessä tahtonut menettää. Ehkä uskaltaisin kertoa hänelle kuolonklaanilaisjuuristani?

//Minttu? Sori, jos hittasin liikaa.

Nimi: Minttusydän

18.03.2018 12:12
Liljahenkäyksen poistuttua jäin miettimään mitä kaikkea pennut tulisivat tekemään vielä tulevina päivinä. Jos yksikin päivä oli tällainen, mitäköhän muut olisivat. Jos ja kun saisin pentuja, koulutaisin pentuni hienostuneiksi ja hyvätapaisiksi, ikäistään kypsemmiksi. Vilkaisin Liljahenkäyksen ja Kylmähenkäyksen suuntaan, Liljahenkäys näytti toruvan Utupentua jostain jonka kuulemiseen olin liian kaukana ja Kylmähenkäys vain naureskeli vieressä. Kohautin lapojani, vilkaisin Hikkoripentua ja Korentopentu jotka painivat keskenään märässä loskahangessa. Kynnet sisällä, onneksi. Pian huomasin kuinka Liljahenkäys lähti lipumaan tännepäin surkean näköisenä.
"Hei, Hikkoripentu ja Korentopentu. Keksin juuri teille yhden hyvän leikin", naukaisin, sillä hausin puhua Liljahenkäyksen kanssa rauhassa.
"No?" Korentopentu irtautui veljestään ja alkoi intoilla silmät ilosta sädehtien. Hikkoripentukin asteli viereeni.
"Tuossa kulkee nuo tassunjäljet, näettekö?" osoitin ohi kulkevia keskikokoisia jälkiä, tiesin jo hajun perusteella kenen ne olivat ja tiesin, että tämä kissa olisi turvallista tavata. Okaliekki.
"Joo, nähdään!" Hikkoripentu naukaisi ja tutkaili jälkiä.
"Seuratkaa niitä ja jäljittäkää kenen ne ovat, sitten kun olette saaneet selville niin tulkaa kertomaaan minulle ja jos se on oikein, saatte palkinnon. Jos vain emonne suostuu siihen", naukaisin lempeästi hymyillen. Pennut nyökyttelivät ja lähtivät innokkaasti seuraamaan Okaliekin tassunjälkiä. Huokaisin ja lähdin kohti Liljahenkäystä.
"Mikä htätän?"
"Kylmähenkäys on hirveä", Liljahenkäys murehti. Katsoin säälivästi nuorta naarasta. Tuskin Kylmähenkäys niin hirveä oli ollut, tai enhän minä tiedä mitä hän oli sanonut. Silitin hännälläni ystäväni selkää lohduttavasti.
"Mitä hän teki?" kysyin varovasti ja loin katseeni naaraan kasvoihin, jotka välttelivät surullisena sinistä katsettani.
"Satuttiko hän sinua? Tai sanoiko hän jotain ilkeää sinusta tai sinulle?" kysyin mahdollisimman hyväntahtoisesti. Minulla kiehui yli Kylmähenkäyksen kanssa, tiesin kyllä hänen tosi luonteensa, mutten ajatellut hänen satuttavan omaa kumppaniansa, joko henkisesti tai fyysisesti. Kylmähenkäys oli vastuuton.

//Lilja? Hikkori? Korento?

Nimi: Liljahenkäys

18.03.2018 10:53
Katselin pettyneenä Rosmariinipennun ja Varpuspennun perään. Kaksikko olisi voinut menettää henkensä typerän temppunsa johdosta, enkä olisi antanut sitä ikinä itselleni anteeksi. Onneksi Pitkävarjo oli osunut juuri silloin paikalle ja ehtinyt pelastamaan tyttäreni, joka oli ollut vähällä jäädä hirviön alle.
Annoin katseeni kiertää aukiolla olevissa kissoissa. Huomasin Minttusydämen leirin laitamilla Hikkoripennun ja Korentopennun kanssa. Päätin mennä katsomaan, mitä heillä oli meneillään. Varapäällikkö näytti parhaillaan saarnaavan kahdelle pojalleni jostakin, ja kaksikko näytti olevan pahoillaan.
"Mitäs täällä tapahtuu?" kysyin päästyäni heidän luoksensa. Minttusydän katsahti minuun kulmiaan kohottaen.
"Lupasin opettaa Hikkoripennulle ja Korentopennulle joitain liikkeitä, mutta tilanne riistäytyi käpälistä ennen kuin ehti alkaakaan. Olen pahoillani", hän selitti nopeasti.
"Ei se mitään", sanoin ystävälleni, joka tuntui katuvan huolimattomuuttaan.
Katsahdin Minttusydämen pään yli soturien pesän edustalle, jossa Kylmähenkäys jutteli Utupennun kanssa.
"Minun on käytävä kertomassa tämän päivän tapahtumista kumppanilleni", nau'uin pikaisesti Minttusydämelle ja kiiruhdin aukion poikki Kylmähenkäyksen ja Utupennun luokse.
"Kylmähenkäys!" kutsuin kollia.
"Mitä on tapahtunut?" Kylmähenkäys kääntyi kysymään minulta.
"Rosmariinipentu oli lähtenyt Varpuspennun kanssa leiristä ja he olivat taivaltaneet ukkospolulle asti. Varpuspentu ylitti ukkospolun turvallisesti, mutta Rosmariinipentu oli jäädä
hirviön alle", selitin hädissäni.
"Pelastitko sinä hänet?" hän tivasi.
"En, Myrskyklaanin Pitkävarjo ehti pelastaa Rosmariinipennun, minä en olisi ehtinyt", vastasin hiljaa.
Kylmähenkäys nyökäytti hitaasti päätään. "Annoitko heille rangaistuksen?"
"Annoin. He auttavat minua seuraavan neljännesosakuun ajan ja pidän heitä tiukasti silmällä."
Kumppanini nyökkäsi toistamiseen ja kääntyi sitten Utupennun puoleen, joka tapitti isäänsä kärsimättömänä, ja naukui:
"Mitä olitkaan sanomassa. Teitkö sen tempun kiusataksesi Hikkoripentua?"
"Jos tahdot rehellisen vastauksen", Utupentu maukui viattomasti silmiään räpytellen. "Sanoisin olleeni tylsistynyt. Veljeni kiusaaminen oli vähintä, mitä pystyin tehdä heidän herättämättä minua muiden mukaan tutkimaan pesän ulkopuolista elämää."
Pieni naaras istahti selvästikin jo rentoutuneempana alas ja jatkoi sitten:
"Mutta jos tein väärin, tahdon sinun tietävän että en ole katunut sitä hetkeäkään. Voit kurittaa minua, jos tahot. Persoonallisuuteni säilyy yhä."
Katsoin Utupentua kummastuneena. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui.
"Minua ei mikään tai kukaan muuta!" pentu ilmoitti ylpeän kuuloisena ja vilkaisi minua välissä, ennen kuin naurahti: "Olisitpa kuullut kuinka Hikkoripentu ulvahti."
"Hyvää työtä. Sinusta tulee varmasti erittäin vahva soturi, aivan kuin minustakin. Loisteliaan tulevaisuuden omistaminen on aina upea uutinen", Kylmähenkäys naukui tyytyväisen näköisenä.
"Kylmähenkäys! Ei Utupentu saisi kiusata veljiään!" kivahdin ja käännyin katsomaan kumppaniini vihaisena.
"Se oli vain leikkiä. Sitä paitsi, Utupentu on vielä pentu, ei hän tajua vielä jokaista tekoaan", hän sanoi hieman ääntään madaltaen, jottei nuori naaraspentu kuulisi hänen sanojansa.
Katseeni tuimeni entisestään. Kävin sisälläni tunteiden kamppailua, joka päättyisi tätä menoa kaaokseen.
"Leikkiä tai ei, Utupentu", sihisin Utupennulle, "älä enää tee tuollaisia temppuja sisaruksillesi tai kenellekään muulle
klaanitoverillesi. Joku saattaa vahingoittua vielä pahemmin ensi kerralla."
"Mutta sinäthän olet parantajaoppilas, joten eikösinun pitäisi osata parantaa kissojen haavoja?" Utupentu kysyi pienesti virnistäen. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoitella itseäni, joka tuntui sillä hetkellä mahdottomalta ajatukselta.
"Utupentu voisi mennä vaikka leikkimään sisaruksiensa kanssa ja sinä voisit jättää tyttäremme rauhaan, hän on aivan varmasti tylsistynyt selityksistäsi. Minun täytyy mennä
kouluttamaan oppilastani. Nähdään myöhemmin, Utupentu." Kylmähenkäys kumartui laskemaan nopean nuolaisun tyttärensä päälaelle ja marssi sitten ohitseni ihan kuin olisin ollut hänelle vain pelkkää ilmaa.
Jäin katsomaan hänen peräänsä tyrmistyneenä. Kylmähenkäys oli muuttunut, ja aina vain pahempaan suuntaan.
Vilkaisin vaivihkaa Utupentuun, joka oli jo parasta aikaa kipittämässä takaisin pentutarhalle. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin laahustamaan Minttusydämen luo, joka oli passittanut poikani takaisin leikkimään ja tassutti nyt minua vastaan huolestuneena.
"Mikä hätänä?" hän kysyi.
"Kylmähenkäys on hirveä", niiskaisin yrittäen pidätellä ilmoille pyrkivää lohdutonta nyyhkytystä.

//Minttu?

Nimi: Kylmähenkäys

18.03.2018 08:10
Kasvoilleni nousi hitaasti tyytyväinen hymy, kun Utupentu kertoi kuinka Hikkoripentu oli loikannut päiväunien toivossa makuualusille ja ulvaissut sitten pistävästä kivusta. Sentään joku pennuistani oli alkanut tajuta, että kaikkein tärkeintä oli nostaa itsensä muiden ylle. Tunsin Liljahenkäyksen järkyttyneen ja vihaisen tuijotuksen niskassani, mutten olisi sillä hetkellä voinut vähempää välittää ärtyneestä kumppanistani.
"Hyvää työtä. Sinusta tulee varmasti erittäin vahva soturi, aivan kuin minustakin. Loisteliaan tulevaisuuden omistaminen on aina upea uutinen", naukaisin tyynellä äänensävyllä ja annoin ylpeyden loistaa kasvoillani, joilla äsken salamoinut viha oli kaikonnut nopeasti. Utupennun silmät alkoivat säihkyä tyytyväisesti ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virne. Tyttäreni oli ikäisekseen hyvin ilkikurinen, mutta tajusi jo oman arvonsa eikä antanut veljiensä alentaa itseään.
"Kylmähenkäys! Ei Utupentu saisi kiusata veljiään!" Liljahenkäys puuttui lopulta keskusteluun ja astui minun ja tyttäreni väliin, poraten tuiman katseensa minuun. Pyöräytin silmiäni, kumppanini osasi olla niin ärsyttävä.
"Se oli vain leikkiä. Sitä paitsi, Utupentu on vielä pentu, ei hän tajua vielä jokaista tekoaan", lisäsin toisen lauseeni kumppanilleni tarpeeksi hiljaa, ettei tyttäreni kuulisi kyseisiä sanoja. Liljahenkäyksen ilme tuimeni entisestään ja pystyin sivusilmästäni näkemään naaraan kynsien uppoutuvan mutaiseen maahan. Ei varmaan kestäisi kauan, kunnes parantajaoppilas läimäisisi minua suoraan kasvoille.
"Leikkiä tai ei, Utupentu", Liljahenkäys kääntyi Utupennun puoleen, joka ei näyttänyt katuvan tekoaan lainkaan, "älä enää tee tuollaisia temppuja sisaruksillesi tai kenellekään muulle klaanitoverillesi. Joku saattaa vahingoittua vielä pahemmin ensi kerralla."
"Mutta sinäthän olet parantajaoppilas, joten eikö sinun pitäisi osata parantaa kissojen haavoja?" Utupentu kysyi viattomalla äänensävyllä. Jos en olisi ollut kumppanini seurassa, olisin alkanut nauraa tyttäreni letkautukselle. Liljahenkäys sen sijaan näytti taistelevan räjähtämistä vastaan ja tuo vetikin syvään henkeä, varastoiden keuhkonsa hapella. Koska en tahtonut kumppanini pitävän ikuisuuden kestävää selitystuokiota, astuin naaraan ja Utupennun väliin.
"Utupentu voisi mennä vaikka leikkimään sisaruksiensa kanssa ja sinä voisit jättää tyttäremme rauhaan, hän on aivan varmasti tylsistynyt selityksistäsi. Minun täytyy mennä kouluttamaan oppilastani. Nähdään myöhemmin, Utupentu."
Sen sanottuani laskin nopean nuolaisun sinertävänharmaan tyttäreni päälaelle ja lähdin harppomaan oppilaiden pesän edustaa kohti, jonka edustalla Happotassu makoili. Jätin kuitenkin Liljahenkäyksem huomioimatta ja marssin vain tuon ohi aivan kuin naaras ei olisi edes ollutkaan siinä.

// Happo?

Nimi: Utupentu

17.03.2018 22:26
Katsoin emoani silmiäni siristellen. En huomionut lainkaan keskustelua, jonka isäni kävi emoni kanssa. Kuulin vain hiukan Rosmariinipennun sekä Varpuspennun rangaistuksesta.
*Neljännesosakuu parantajan pesällä*, toistin sanat suudsani ja irvistin. Mitä olin parantajn pesästä kuullut, se haisi aivan kamalalta. Sen hajuun oli sekoittuneena monia eri yrttejä ja samalla sairauksia. Tai näin sitä joku oppilas oli kuvaillut salakuunnellessani heidän keskustelua. Yllätyin kuinka isäni käänsi katseensa pois Liljahenkäyksestä kohti minua. Heilautin häntääni ylpeänä. Kylmähenkäys ennemmin kuuntelisi minun asiaani kuin emoni. Kukaa ei pystynyt juuri nyt arvata kuinka tyytyväinen olin. Saatoin jopa olla valmis kertomaan isälleni totuuden.
"Jos tahdot rehellisen vastauksen", maukaisin viattomasti. "Sanoisin olleeni tylsistynyt. Veljeni kiusaaminen oli vähintä, mitä pystyin tehdä heidän herättämättä minua muiden mukaan tutkimaan pesän ulkopuolista elämää."
Laskeuduin istumaan rentoutuneena. Joko isäni olisi ylpeä tai hän nappaisi minua korvista. Totta puhuen minulle kävi kumpi vain.
"Mutta jos tein väärin", maukaisin silmät suurina kohti Kylmähenkäystä, "tahdon sinun tietävän että en ole katunut sitä hetkeäkään. Voit kurittaa minua, jos tahot. Persoonallisuuteni säilyy yhä."
"Minua ei mikään tai kukaan muuta!" ilmoitin ylpeänä nostaessani leukaani ylemmäs. Katsahdin välissä emoani. Liljahenkäys ei tainut edes tajuta mistä puhuin. Hyvä niin.
"Olisitpa kuullut kuinka Hikkoripentu ulvahti", naurahdin, vaikka tarkoituksenani oli pysyä vaiti. Salaa toivoin, että veljeni sattuisi löytämään takiaisia turkistansa huomenaamuna. Tai kenties punkkeja. Suostuisivatkohan klaanivanhimmat lainaamaan punkkejansa? Käänsin tummansiniset silmäni takaisin isääni, kissaan jolta todella odotin reaktiota.

// Kylmä? Lilja?

Nimi: Kylmähenkäys

17.03.2018 20:21
Olin ehtinyt nauttia omasta rauhastani vain lyhyeltä tuntuvan hetken ajan, kun mieltäni puhdistava hiljaisuus rikkoutuikin nopeiden juoksuaskelten ja nimeni huudon kajahtaessa aukiolla. Nostin laiskasti kylmänsinisen katseeni kookkaista käpälistäni ja kohtasin sinertävänharmaan Utupennun innostuneet silmät. Tyttäreni tuijotti minua ensin kiusallisen kauan aikaa, kunnes hän lopulta asettui istumaan maahan ja kietoi häntänsä sievien käpäliensä ympärille.
"Mitä tahdot?" kysyin tylymmin kuin olin tarkoittanut. Tyly äänensävyni ei kuitenkaan jäänyt häiritsemään minua, sillä saisinhan minä käyttäytyä pentujeni edessä aivan samalla tavalla kuin muidenkin klaanitoverieni edessä.
"Minulla oli vain vähän asiaa", Utupentu ilmoitti varovaisesti ja räpäytti nopeasti tummansinisiä silmiäni. Tuhahdin äänettömästi ja pakottauduin pitämään tyneen ilmeen kasvoillani. Jos olisin ollut varmuudessa siitä, ettei Utupentu kertoisi teostani kenellekään, olisin läimäissyt häntä rajusti kasvoille ja käskenyt pentua lähtemään pois katseeni alta.
"Kerro asiasi", murahdin lyhyesti ja kompuroin laiskasti jaloilleni, koska kyljellä makaaminen ei ollut enää mukavaa kun sitä oli tehnyt jo hyvän tovin ajan. Porasin jäätävän tuijotukseni tyttäreni ja muunsin ilmeeni niin vihaiseksi ja ärtyneeksi että olin varma pelästyttäväni Utupennun.
"Halusin vain kertoa, että laitoin pentutarhassa sammalpetien alle terävän kiven ja minua kiinnosti mielipiteesi siitä, että Hikkoripentu istui sen päälle", Utupentu kysyi viaton hymy kasvoilleen ja vilkuili nopeasti ympärilleen, aivan kuin varmistaen ettei tuon sisarus ollut lähellä todistamassa tätä selitystä.
"Asetitko sinä sen kiven sammalten ihan vain tehdäksesi kiusaa?" kysyin hitaasti. En ollut täysin varma, mitä mietin tyttäreni ilkikurisesta tempusta. Eihän kiven piilottaminen makuualusten alle ollut kovin mukavasti tehty, mutta naaraan ilkeys kertoi hänen tulevan minuun, mikä oli tietenkin upea uutinen minulle.
"Halusin vain saada Hikkoripennulta huomiota", Utupentu ilmoitti silmät kiiluen. Hän oli jättänyt kysymykseni vastaamatta, mikä sai turhautuneisuuden kihisemään mielessäni.
"Teitkö sinä sen kiusataksesi veljeäsi?" kysyin tiukemmin ja kurtistin kulmiani. Utupentu otti askeleen tai pari kauemmas ja luimisti korviaan tuiman katseeni alla.
"Minä-"
"Kylmähenkäys!"
Vetäisin syvään henkeä kuultuani Liljahenkäyksen äänen ja käännyin kohtaamaan lähestyvän kumppanini meripihkaisen katseen. Naaras näytti väsyneeltä, mutta suureksi yllätyksekseni, hänen silmistään pystyi erottamaan vihan ja pettymyksen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin tyynellä äänensävyllä ja kumarruin laskemaan nopean nuolaisun kumppanini poskelle.
"Rosmariinipentu oli lähtenyt Varpuspennun kanssa leiristä ja he olivat taivaltaneet ukkospolulle asti. Varpuspentu ylitti ukkospolun turvallisesti, mutta Rosmariinipentu oli jäädä hirviön alle", Liljahenkäys selitti silmät selällään.
"Pelastitko sinä hänet?" kysyin.
"En, Myrskyklaanin Pitkävarjo ehti pelastaa Rosmariinipennun, minä en olisi ehtinyt."
Nyökäytin päätäni, vaikken todellakaan ollut tyytyväinen siitä, että joku heikko myrskyklaanilainen oli pelastanut pentumme. Olinhan minä kuitenkin kiitollinen samalla kyseiselle vihollisklaanin jäsenelle, sillä hän oli pelastanut Rosmariinipennun.
"Annoitko heille rangaistuksen?"
"Annoin. He auttavat minua seuraavan neljännesosakuun ajan ja pidän heitä tiukasti silmällä", Liljahenkäys ilmoitti ja nuolaisi tummanharmaata tassuaan hitaasti. Jätin huomautukseni siitä, että rangaistus ei ollut mielestäni tarpeeksi rankka, ja käännyin Utupennun puoleen.
"Mitä olitkaan sanomassa. Teitkö sen tempun kiusataksesi Hikkoripentua?" toistin kysymykseni.

// Utu? Lilja?

Nimi: Varpuspentu

17.03.2018 20:14
"Me varmaankin saamme jonkinlaisen rangaistuksen, vai mitä?" kysyin ja toivoin olevani oikeassa. Oikeastaan toivoin olevani sekä oikeassa, että väärässä, koska tämä kaikki oli enemmän minun syytäni. Minun pitäisi kantaa vastuu. Ei Rosmariinipennun.
"Aivan niin. Te saatte luvan pysytellä valvovan silmäni alla ja autella minua täällä noin neljännesosakuun ajan. Jos kumpikaan teistä yrittää livistää uudelleen leiristä tai rikkoa rangaistusta, joudutte nyppimään kirppuja klaaninvanhimpien turkeista, onko selvä? Rangaistus alkaa huomenna aamun sarastaessa", Liljahenkäys ilmoitti meitä katsellen.
"Olkaa niin hyvä ja poistukaa", naaras naukaisi. Tassutin Rosmariinipennun kanssa ulos parantajien pesästä Kanervakuun luo.
"Missä te olette olleet?" Kanervakuu kysyi ja alkoi puhdistaa turkkejamme.
"Kadoksissa", totesin. En halunnut kertoa Kanervakuulle enempää. Hän vain huolehtisi liikaa.
"Haisettepa te pahalta", Kanervakuu tuhahti. Vilkaisin Rosmariinipentua ja hymyilin hänelle pienesti. Pesätoverini ei katsonut minuun. Päästin häntäni valahtamaan.

Auringon laskettua käperryin sammalille. Huono omatunto kiersi vatsassani. Rosmariinipentu oli melkein kuollut. Sen jälkeen ajattelin kissaa, joka oli esittäytynyt Pitkävarjoksi. Pitkävarjo oli ollut todella rohkea. Hän oli riskeerannut henkensä ystäväni takia. Minä halusin olla samanlainen, kun minusta tulisi soturi.
"Varpusvarjo", kuiskasin vielä ennen kuin vaivuin syvään uneen. Näin tällä kertaa hyvää unta. Aurinko paistoi ja tuuli kuiskaili. Sain juoksennella Varjoklaanin reviirillä muiden pentujen kanssa, mutta se oli turvallista ja täysin luvallista.

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com