Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suuri sota

 

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä

Taivasklaanin tarinat

Vuodenaika&petoeläimet

Seremoniat

Taivasklaanin sivulle

Ilmoitukset

 

Ota nämä asiat huomioon ennen kirjoittamista:

Tarinassa tulee olla yli 150 sanaa tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täälläLisää tarinan perään sanamäärä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.

Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

 

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Elandra

06.01.2019 16:49
Olkipuro: 8kp -

Varpuviilto: 36kp! -

Hahtuvamuisto: 15kp -

Kirjomarja: 8kp -

Timjamitassu: 14kp -

Syvähuuto: 8kp -

Nimi: Hahtuvamuisto

14.12.2018 20:40
Pujottelin puiden väleistä yrittäen koota itseni. Vanamotuulesta, Varpuviillosta ja Olkipurosta erossa oleminen oli sietämätöntä. Varsinkin, kun en tiennyt, mitä he kokivat ja mitä heille tapahtui. Jos koko seurue menehtyisi, en ehkä saisi tietää sitä moneen kuuhun tai koskaan varmasti. Keskelle pientä metsäaukiota saavuttuani pysähdyin ja kohotin katseeni siniseen taivaaseen. Karjaisin tuskani ilmoille välittämättä siitä, mitä joku ehkä karjaisuni kuullut ajattelisi. Tumma lintu nousi pelästyneenä lentoon. Hiljennyin hetkeksi ja laskin katseeni tassuihini ennen kuin nostin sen taas tällä kertaa rauhallisemmin.
"Pidättehän heistä huolta? He ovat kuitenkin teidänkin sukuanne tai rakkaitanne. Jos päätätte ottaa heidät luoksenne, ottakaa samalla minutkin, niin olen kiitollinen. Kaikkein mieluiten tapaisin heidät kuitenkin täällä, Taivasklaanin mailla, sillä täällä minä kasvoin ja niin Vanamotuuli ja Varpuviiltokin ja isäkin on tehnnyt tästä kotinsa." Aurinko välkähti ja sain idean. Keksin paljon paremman keinon purkaa huoltani kuin huutaminen. Harjoittelusta olisi hyötyä monellakin tapaa. Se karkoittaisi muut ajatukset ja voimistaisi minua siltä varalta, että Tähtiklaani lähettäisi minulle merkin lähteä suojelemaan perhettäni. Ryhdyin tuumasta toimeen. Juoksin lähimmän puun luo ja kiipesin niin korkealle kuin tukevia oksia riitti. Sen jälkeen kiipesin alas, kiersin kauempana olevan puun ja kiipesin uudestaan. Puuhun kiipeäminen toi mieleeni aluksi Vanamotuulen, mutta tarpeeksi kauan jatkettuani aivoni tyhjenivät kaikista muista ajatuksista. Kaikki keskittymiseni oli juoksemisessa, kiipeämisessä ja laskeutumisessa. Saatoin näyttää hulluksi tulleelta. Olin ollut jo pitkään soturi, mutta silti harjoittelin samanlaisella innolla kuin vastanimitetty oppilas. Aurinko kipusi korkeammallle ja korkeammalle, mutta en edes huomannut sitä. Fyysinen kipu kynsieni tyvessä tuntui paremmalta kuin mikään henkinen kipu, mutta päätin, että en antaisi kynsieni katkeilla harjoitusten vuoksi. Jätin siis kiipeämisen sikseen ja suuntasin täyttä vauhtia joelle. En tiennyt edelleenkään varmasti, mikä minua sinne veti, mutta aina kun en tiennyt minne menisin, menin sinne. Etsin joesta tutun, matalamman kohdan ja hyppäsin sinne kylmän veden räiskyessä ympärilläni. Haukkasin henkeä, kun kylmä vesi kasteli turkkini. Tavallaan nautin veden kiduttavasta kylmyydestä, tavallaan inhosin sitä, tavallaan pelkäsin.

//307 sanaa

Nimi: Syvähuuto

24.11.2018 23:02
Välillä elämä sai minut pohtimaan sitä itseään. Missä kulkikaan enää raja elämän ja kuoleman välillä? Ennen se tuntui olevan niin selvä. Se oli yhtä selvä kuin auringon tai kuun olemassaolo taivaalla. Aavatuuli sekä Onnikynsi olivat palanneet Tähtiklaanista luoksemme enkä pystynyt sisäistämään sitä millään tapaa. Minulle elämä ei koskaan ollut päättyvä asia, se vain jatkui eri paikassa kuoleman jälkeen. En kuitenkaan uskonut sen enää uudelleen jatkuvan maan päällä ellei kissa saisi mahdollista uudelleensyntymiseen. Onnikynsi tai Aavatuuli eivät kuitenkaan olleet uudelleensyntyneitä.
Pidin silmiäni tiukasti kiinni ja käskin itseni nukkumaan. Se ei kuitenkaan tiedettävästi toiminut. Minä en saisi itseäni nukkumaan vaikka kuinka tahtoisin, jos minua vaivaisi jokin. Tätä menoa minun täytyisi lähteä kävelemään pesän ulkopuolelle, jotta saisin ajatukseni selviksi. Jostakin syystä minua ei kuitenkaan houkuttanut lähteä ulos pieneen purevaan pakkaseen.
Käänsin kylkeäni, jotta näkisin oppilaani Kirjomarjan. Naaras näytti nukkuvan niin sikeästi ilman mitään ongelmaa näkyvilläkään. Parantajaoppilas nukkui erittäin tyynesti. Pystyin jopa kuulemaan hänen tasaisen tuhinansa parantajan pesällä. Hän oli varmasti tyytyväinen Aavatuulen paluusta, sillä olin nänyt hänet puhumassa kollille aikaisemmin päivällä. Minulle Aavatuuli toi vain mieleen hänen emonsa Pähkinäkuonon ja sen kuinka minä en parantajaoppilaana osannut auttaa käärmeen puremaa saanutta naarasta. Jos olisin heti juossut Marjasyöksyn puheille, hän olisi ehkä voinut pelastaa naaraan käärmeen myrkyltä.
Minusta tuntui kuin suussani olisi ollut käärmeen myrkkyä heti ajateltuanikaan asiaa. Nousin istumaan levottomana, sillä en tiennyt mitä tekisin. Tahdoin palata kuiskausten luolalle ja tavata Tähtiklaanin kissoja, kuten tytärtäni Salviahohtoa. Hän pystyisi varmasti kertomaan mistä oli kyse. Hän ei kuitenkaan ole palannut tänne luoksemme. Tosin ei kyllä ollut moni muukaa tähtiklaanilainen, joka oli peräisin Taivasklaanista.
Huokasin ja nousin seisomaan. En usein tahtoisi tehdä tätä, mutta minä tahdoin puhua juuri nyt jonkun kanssa ja Kirjomarja oli lähin kissa juuri nyt. Minua harmitti jo nyt naaraan puolesta, että hän joutuisi herätetyksi keskellä yötä, mutta minulta puuttui jokin pieni tiedonhippu, jonka avulla saisin yhdistettyä asiat yhdeksi loogiseksi kokonaisuudeksi.
Tuuppasin Kirjomarjan kylkeä varovaisesti kuiskatessani: ”Kirjomarja, minulla on sinulle asiaa.”

// 317 sanaa
// Kirjo? Sori jos tuppauduin huonoon kohtaan, voit jatkaa tästä sitten kun on hyvä väli?

Vastaus:

Hei!
Syvähuuto ei muuten ole enää Taivasklaanissa, vaan se on lähtenyt jo kohti metsää matkalaisten kanssa. Kirjomarja ei siis ikävä kyllä voi jatkaa tätä tarinaa.

- Elandra, 25.11.2018

Nimi: Kirjomarja

23.11.2018 15:53
"Noh, oletko sinä jo löytänyt jonkun onnekkaan kollin kumppaniksesi?" Aavatuuli kysyi. Ystäväni äänessä oli leikkisyyttä.
"En", kehräsin. Aavatuuli olisi minulle aina se rakas. Ensirakkauteni, vaikken koska sitä ollutkaan kenellekään myöntänyt. Ehken edes itsellenikään. Mutta tiesin kuitenkin nyt rakastavani Aavatuulta. Nyt ja tässä.
"Minä rakastan vain sinua", jatkoin ja asetin häntäni Aavatuulen selälle. "En muutenkaan pystyisi rakastamaan ketään muuta kun olet täällä."
Olimme nyt leirissä. Pari kissaa käänsi katseensa meihin päin, osa ei tuntunut huomaavaankaan. Toivoin ettei Aavatuuli tuntisi oloaan liian ahdistuneeksi täällä, kun kaikki muut luulivat hänen olevan kuollut.
"Tarvitsetko kenties jotain yrttejä?" kysyin hiljaa. "Vien nämä tammen lehdet pesääni, joten jos tarvitset, sano. Tai siis tarkoitan ei kai sinua satu mihinkään."
Ennen kuin Aavatuuli ehti vastata, lähdin parantajan pesälle. Asetin tammen lehdet vadelman lehtien viereen ja siistin varastoa hieman Aavatuulen katselessa suuaukolta. Hetken päästä tassuttelin uudelleen kollin luo.
"Kerrothan minulle heti, jos sinua sattuu?" kysyin huolestuneena. Nuolaisin Aavatuulen poskea. "Se olisi toiveeni. Jos sinua sattuu, sattuu myös minuakin. Olen menettänyt sinut jo kerran ja aion pitää sinusta huolta!"

//169 sanaa
//Aava?

Nimi: Timjamitassu

22.11.2018 17:05
Olin kulkenut koko matkan joukon keskivaiheilla, pysytellen lähellä Syvähuutoa ja Kuusamaviikseä. Koko matkan minun oli tehnyt mieli loikkia joukkoa johdattaneen Onnikynnen luo, ja jutella hänen kanssaan. En vieläkään voinut uskoa, että hän oli oikeasti kuollut, mutta oli jälleen täällä. Hän oli kuin täysin tavallinen taivasklaanilainen. Minun oli vaikeuksia pysytellä suoralla kävelyreitillä ja katsoa eteenpäin, sillä katseeni harhautui tuon tuostakin Onnikynteen, Huomentaivasta nyt unohtamatta. Olin kysynyt matkan alussa Syvähuudolta Onnikynnestä ja saanut tietää hänen olevan isoisäni. Tai oikeastaan isoisoisäni. Olin edelleen hieman sekaisin perhekuvioistani, enkä tiennyt, pitäisikö minun kutsua Kuusamaviikseä vai Syvähuutoa isäkseni. Olin tähän asti kutsunut isäkseni Kuusamaviikseä, mutta saanut tietää juuri ennen sisareni kuolemaa hänen olevankin isoisäni. Syvähuuto oli biologinen isäni, mutta hänen kutsuminen isäksi tuntui oudolta, sillä olin koko tähän astisen elämäni uskonut kollin olevan veljeni. Tuntui väärältä kutsua Syvähuutoa isäkseni, eikä se oikeastaan edes ollut mahdollista. Kukaan muu ei nimittäin tiennyt, että parantaja oli isäni. En tiennyt halusinko kertoa asiasta kaikille vai pitää asian salassa. Todennäköisesti asiat menisivät entistäkin monimutkaisimmiksi, jos kertoisin totuuden. Toisaalta en halunnut valehdellakkaan, mutta ei kukaan ollut kysynyt. Ei ennen kuin olimme saapuneet ensimmäiselle yöpymispaikallemme ja olin viimein lähestynyt Onnikynttä. Kolli oli kysynyt, olinko lähtenyt matkaan ihan yksin vai sukulaisten kanssa. Täysin ajattelemattomana olin möläyttänyt Kuusamaviiksen olleen isäni ja Syvähuudon veljeni. Olisin halunnut kertoa Onnikynnelle totuuden, mutta en enää viitsinyt korjata itseäni. Yritin näyttää mahdollisimman normaalilta enkä mitenkään salailevalta, kun kuuntelin Onnikynttä.
"On ihanaa huomata, että Kuusamaviiksi on onnistunut perustamaan aivan mahtavan perheen", kolli naukaisi. Nyökkäsin hymyillen.
"Kuka oli Kuusamaviiksen emo? Eli minun isoiso... siis isoemoni?" kysyin. Nielaisin vaivalloisesti jouduttuani korjaamaan sanomaani. Onnikynsi ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan mitään, hän vain katsoi minua hymyillen hieman surumielisesti.
"Maapuro", Onnikynsi kertoi. Sitten hän lisäsi: "Hän ei näköjään päässyt mukaamme tänne maan päälle." Noiden sanojen jälkeen tunsin sydämeni pomppaavan kurkkuun ja hengitykseni salpautuvan hetkeksi. Jos Onnikynsi ja Huomentaivas kerran olivat kuolleet aiemmin, ja nyt yhtäkkiä nousseet kuolleista... Missä Salviahohto oli? Sykkeeni tuntui kiihtyvän nollasta sataan ja aloin katsella lievästi paniikissa ympärilleni. Onnikynsi huomasi hätäni, ja laski häntänsä rauhoittavasti olalleni. Käänsin vihreät silmäni salamannopeasti isoisoisääni.
"Mitä nyt?" Tunsin alahuuleni alkavan täristä enkä voinut estää yksiäistä kyyneltä vierähtämästä poskelleni. Oli totta, että olin päässyt yli sisareni kuolemasta ja pystyin muistelemaan siskoani hymyssä suin, mutta nyt tilanne oli eri. Tässä olisi ollut mahdollisuus nähdä siskoni ja edes sanoa hänelle hyvästit...
"Salviahohto", naukaisin käheällä äänellä ja nostin katseeni illan tummentamalle taivaalle. Erotin muutaman tähden loistavan taivaalla, ja iskostin katseeni niistä toiseen, kun puhuin.
"Salviahohto oli sisareni, mutta hän..." ääneni katkesi ja vetäisin syvään henkeä, "hän ei ole enää täällä. Minulle tuli vain mieleen, että kun sinä ja Huomentaivas olette taas täällä, niin ehkä Salviahohtokin..." Ääneni hiipui pois ja annoin hiljaisuuden laskeutua väliimme. Onnikynnen häntä oli edelleen lavoillani, kun hän tutkaili minua kirkkaansinisillä silmillään.
Oli vaikea uskoa, että olimme sukua. Onnikynnen turkki oli kermanvalkoinen, ja omani harmaa. Entisen varapäällikön kirkkaansinisten silmien vieressä omat tummanvihreät silmät näyttivät entistäkin tummemilta, ja vasemman silmäni tumma ympärys korostui. Ruuminrakenteeni oli solakka ja hoikka, ja olin muutenkin pienikokoinen, kun taas Onnikynsi oli suurikokoinen ja melko lihaksikas. Suonissamme virtasi kuitenkin samaa verta.
"Kuules, Timjamitassu", Onnikynsi aloitti. Käänsin kyyneleistä kiiltelevät silmäni isoisoisääni ja yritin hengitellä rauhallisesti.
"Minä en tiedä miksi minä ja Huomentaivas olemme täällä enkä sitä, miksei Salviahohtokin. Ehkä Tähtiklaani on antanut meille tehtävän, eikä Salviahohdon tehtävänä ollut tulla kanssamme tänne. Ehkä hänen täytyy hoitaa asioita Tähtiklaanista käsin." Niiskaisin ja räpyttelin silmiini kihonneet kyyneleet pois.
"Mitä sinä teit, kun olit Tähtiklaanissa?"

// Onni?
// 563 sanaa

Nimi: Kirjomarja

22.11.2018 15:18
Lähdin Aavatuulen kanssa leiriä kohden. Otin matkalla tammen lehdet mukaan, jotka olin jättänyt hyvän matkan päähän joesta.
"Haluan tietää myös sen mitä sinulle kuuluu. Onnea vielä parantajanimesi saamisesta, olen kauhean ylpeä sinusta Kirjomarja", Aavatuuli kehräsi. "Veikkaan, että sinullakin saattaa olla minulta jotain kysyttävää vai olenko aivan väärässä?"
"Voi että Aavatuuli", henkäisin. "Minulla on sinulle niin paljon asiaa kaikesta. Ja kaikki jäisimme silloin sanomatta, kun sinä... kun se tapahtui niin yllättäen etten ehtinyt edes varautua siihen."
Yritin vältellä 'kuolema'-sanaa. Se oli liian synkkä ja kauhea. Olin nähnyt nuoreen ikääni verrattuna kauhean paljon kuolemia.
"Minulle kuuluu hyvää", jatkoin. "Todella hyvää. Klaanille kuuluu myös, eipä ole mitään kauhean ihmeellistä tapahtunut. Noh, kolme uutta pentua syntyi Olkipurolle ja Namuviikselle. Ja taidat varmaankin tietää Salviahohdon kuolemasta."
Kävelin Aavatuulen vierellä. Askelemme kulkivat samassa tahdissa. Häntäni kävi vähän väliä kollin kilpikonnakuvioisen kyljen päällä.
"Ja kiitos onnitteluista. Minusta on ikävää, ettet ollut silloin klaanissa..."
Vilkaisin Aavatuuleen leikkisästi. Kurkustani pääsi kehräys. Otin hieman vauhtia, ponnistin Aavatuulen päälle ja kaadoin hänet varovaisesti, mutta leikkisästi kumoon.
"Oletko valmis kohtaamaan taas klaanin?"

//Aava?
//170 sanaa

Nimi: Varpuviilto

21.11.2018 12:45
Kuuntelin Hahtuvamuiston saarnaa vakavana. Tiesin, että ystävälläni oli huoli isästään ja kumppanistaan.
"Sinut olen tuntenut aina ja tiedän sinun pärjäävän. Olet tarpeeksi voimakas selviämään kenestä tahansa, kunhan saat apua tarpeen vaatiessa", Hahtuvamuisto maukui. Pieni hymynväre pyrki kasvoilleni. Kyllähän minä tiesin, että ystäväni kunnioitti taitojani, mutta ei hän ollut koskaan sanonut sitä ääneen. Enkä sen puoleen minäkään.
"Voisitko siis pitää huolta rakkaasta kumppanistani ja isästäni?" tummanharmaa ystäväni kysyi ja huokaisi ulos. Hän kuulosti siltä, että oli peloissaan, ja totta puhuen olin minäkin. Hymyilin ja nostin meripihkan väriset silmäni kohti taivasta, jossa aurinko nousi nousemistaan. Se ei säälinyt meitä, vaan kipusi yhä vain korkeammalle. Aika väheni.
"Minä lupaan. Teen parhaani Olkipuron ja Vanamotuulen eteen", nau'uin yrittäen saada ääneni pysymään tasaisena. Se tahtoi kuitenkin itsepintaisen ärsyttävästi säröillä ja takellella. Nielaisin palan kurkustani ja tuijotin Hahtuvamuistoa silmiin lempeän tasaisesti.
"Ja vaikka Olkipuro onkin jo vanhan puoleinen, hän on kokenut soturi ja taitava taistelija", nau'uin kohentaakseni Hahtuvamuiston, ja pakko myöntää, minunkin luottoa siihen, ettei mitään kauheaa tulisi tapahtumaan. Hahtuvamuisto päästi kurkustaan jonkinlaisen myöntävän äänen ja nousi seisomaan. Hän katseli minua tummansinisillä silmillään ja astui askeleen minua lähemmäksi. Tummanharmaa kolli näytti surulliselta, mutta ystävälliseltä ja luottavaiselta.
"Hyvästi, Varpuviilto", kolli maukui surullisen kuuloisena ja kurottautui koskettamaan nenääni. Kuorotin omaa kuonoani Hahtuvamuistoa kohti ja suljin silmäni. Hahtuvamuiston kostea nenä osui minun omaani ja avasin silmäni. Hahtuvamuisto otti askeleen taaksepäin ja tarkkaili minua, ehkä viimeisen kerran.
"Me näemme vielä. Käy hyvästelemässä Vanamotuuli ja Olkipuro, niin on parasta", mau'uin haikeasti. Hymyilin itsekseni vielä jonkun aikaa senkin jälkeen, kun Hahtuvamuisto oli jo kadonnut näkyvistäni. Lopulta nousin ylös ja venyttelin jalkojani samalla leiriä katsellen. Aukion laidalla istuskeli itsekseen tuhkanharmaa kaunis ja siro naaras. Tämä katseli käpäliään surullisen näköisenä. Tunnistin tuon soturin heti emokseni, Toivousvaksi. Naaras nosti päänsä ylös ja minut nähdessään nousi ylös ja lähti kävelemään minua kohti. Lähdin vastaan hitaasti käpäliä toisen eteen asetellen. Minulla ja Toivousvalla ei ollut kauhean lämmintä emo-tytär -suhdetta, mutta kyllä minä emostani välitin. Jäisin kaipaamaan häntä, aivan kuten kuka tahansa emoaan. Toivousva oli tahtonut jatkaa soturin tehtävissään minut synnytettyään. Ei häntä siitä voinut moittia, mutta päätös olla kertomatta minulle ssitä, että hän oli emoni oli ollut minusta epäkohtelias. Olin koko pentuaikani ja suuren osan oppilasajastani kasvanut siinä uskossa, että emoni oli joku mahtava kissa, olin jopa kuvittellut, että Kerttulaulu olisi ollut emoni. No, olihan Toivousvakin mahtava soturi. Joskus vähän ennen pääsyäni soturiksi hän li sitten paljastanut olevansa emoni. Se oli ollut shokki. Nyt Toivousva kuitenkin tuntui aivan normaalilta asialta, hän oli oikeastaan jopa mukava.
"Varpuviilto", naaras huokaisi herättäen minut ajatuksistani. Nostin katseeni ylös, ensin soturin valkoisiin tassuihin ja pitkiin kynsiin, ja sitten harmaisiin kasvoihin.
"Emo", maukaisin. Minusta tuntui pahalta jättää emoni tänne, mutta vielä pahemmalta olisi tuntunut, jos hän olisi lähtenyt mukaan. Olisin vain pelännyt hänen puolestaan aivan liikaa. Oli oikeastaan hyvä, ettei kukaan läheisistäni lähtenyt taistelemaan. Ehkä jostakin mukaan lähtijästä voisi tulla minulle jopa hyvä ystävä? Voisin ainakin tutstua paremmin Hahtuvamuiston isään, Olkipuroon. Minun käsitykseni mukaan hän oli oikein mukava kissa. Katsoin syvälle emoni meripihkaisiin silmiin, jotka olivat miltei täydelliset kopiot omistani. Pala nousi kurkkuuni jo toisen kerran vähän ajan sisällä.
"Lupaan tulla takaisin", naukaisin saaden Toivousvan nyökkäämään. Hän nosti katseensa pois tassuistaan ja katsoi minua rakastavasti.
"Minä luotan siihen. Sinä olet vahva ja hyvä taistelija, mutta minulle tulee sinua ikävä. Muista, että sinua vastassa on paha. Pahan tielle on turhan helppo kääntyä, mistä syystä pahalla on paljon kissoja. He eivät kunnioita soturilakia, ne mokomat taistelevat kuin luopiot", Toivousva maukui lopun kivahtaen. Nyökkäsin vakavana ja vilkaisin nopeasti taivaalle. Emonikin nosti päänsä.
"On aika", tuhkanharmaa soturi maukaisi ja nuolaisi lapaani. Laskin katseeni häneen. Olin Toivousvaa suurikokoisempi ja paljon lihaksikkaamman näköinen. Nyökkäsin vakavana ja nuolaisin emoni lapaa. Tämä kosketti kuonollallaan päälakeani, mutta päätti nopeasti nuolaista sitä. Aivan kuin kuningattaret nuolaisevat pentujensa päälakia ennen nukkumaan menoa. Toivousvan äskeisellä liikkeellä oli minulle hirveän paljon merkitystä. Kun muistelisin sodassa emoani, muistaisin ensimmäiseksi hänen hyvästinsä. Kuitenkin toivoin sydämmestäni, ettei Toivousva ollut juuri laittanut minua nukkumaan, mikä olisi voinut olla enne jostain pahasta... jopa kuolemasta. Olin jo nyt vainoharhainen, enkä ollut edes metsässä. Ravistelin päätäni karkkoittaakseni pahat ajatukseni. Räpäytin silmiäni Toivousvalle ja käännyin sitten häntääni heilauttaen kohti joukkoa, jossa oli jo muutama kissa. Käännyin kerran ympäri nähdäkseni Toivousvan minua katselemassa ja Hahtuvamuiston alas kalliota loikkimassa. Hymyilin kollille, vaikka aivan hyvin tiesin, ettei hän sitä nähnyt, sillä oli vielä melko kaukana. Hahtuvamuiston edessä alas loikki Olkipuro. Vanamotuulen punaruskea hahmo oli jo takanani. Tuhkatähti seisoi leiriä katsellen joukon kärjessä. Näin Syvähuudon keräilevän yrttejään. Timjamitassu loikki häntä auttamaan oppilaiden pesältä päin. Harmaa parantaja ojensi oppilaalle yrttejä ja tämä lähti astelemaan varovasti jalkoihinsa katsellen alaspäin suuri yrttitukko suussaan. Pian Syvähuuto saapui yrttejä suussaan. Hahtuvamuisto tuli saattamaan isäänsä joukkoon saakka. Samalla kolli vaihtoi kummpaninsa kanssa kieliä, ihan vain pienen hetken. Joukko alkoi olla kasassa. Näin kahden minulle täysin tuntemattoman kissan tulevan tänne päin. Kurtistin kulmiani. He taisivat olla joitakin ylösnousseita kissoja. Hieman pohdittuani tunnistin toisen kissoista Huomentaivaaksi, josta olin kuullut jotain klaaninvanhinten tarinoista. Hahtuvamuisto saapui luokseni ja jäi seisomaan viereeni. Syvähuuto tuli antamaan jokaiselle kissalle matkayrttejä ja pudotti vihreän, kirpeältä tuoksuvan lehden minunkin eteeni. Näykkäsin sen kiltisti suuhuni ja pureskelin mahdollisimman nopeasti saadakseni kitkerän maun pois suustani.
"Lähdön aika on tullut", Tuhkatähti maukui takaani ylväällä, matalalla äänellään. Käännyyin toisin päin ja vilkaisin olkani taakse.
"Tähtiklaani varjelkoon teitä", Hahtuvamuisto maukaisi ja kääntyi minuun päin. Nyökkäsin ja hymyilin. Suurin osa kissoista oli jo lähtenyt liikkumaan joen vartta pitkin.
"Samoin", mau'uin ja katsoin ystävääni viimeisen kerran ennen kuin lähdin loikkimaan metsään lähteviä klaanitovereitani kiinni.

Jalkojani särki. Olimme taivaltaneet jo pitkän matkaa, ja nyt aurinko oli jo laskemassa. Jalkojani särki pitkän matkan kävely, mutta kovat polkuanturani kyllä kestivät. Tuhkatähti oli alkanut etsiä hyvää yöpymispaikkaa ja vauhti oli sen ja sotureiden väsymyksen takia hidastunut. Kiihdytin vauhtiani päästäkseni edessä kävelevän Olkipuron viereen. Minua paljon vanhemi ja kokeneempi kolli vilkaisi minua ja jatkoi sitten matkaansa eteensä tuijottaen.
"Sinä olet kulkenut tätä reittiä ennenkin", mau'uin, enkä ollenkaan ollut varma, oliko tuo aiha Olkipurolle herkkä paikka. Saatoin vain toivoa, ettei olisi.

//Olki? Joku?
//975 sanaa

Vastaus:

Muistathan vastaisuudessa lukea ylösnousseiden tarinoita, sillä sieltä löytyy Onnikynnen sekä Huomentaivaan tarinat.
Unohdetaan siis tästä tarinasta tuo viimeinen kappale, koska Onnikynnen tarinassa kissat löysivät nukkumapaikan + Onnikynsi johdattaa kissoja matkan ajan, koska tietää reitin hyvin.

- Elandra, 21.11.2018

Nimi: Hahtuvamuisto

20.11.2018 16:21
Ennen kuin Kaaripentu ehti vastata, kuulin Tuhkatähden kutsuhuudon.
"Tuhkatähti kutsuu klaania", kerroin pennuille ja johdatin heidät Namun kanssa lähemmäs Tuhkatähteä. Mielessäni pyöri kysymyksiä. Tehtäisiinkö pennuista jo oppilaita? Ei. Ei tehty. Sain kuulla, että osa klaanista lähtisi sotaan auttamaan metsän klaaneja. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kuullessani lähtijöiden nimet. Olkipuro, Vanamotuuli ja Varpuviilto lähtisivät kaikki. He kaikki olisivat pian kuolemanvaarassa, enkä minä voisi auttaa heitä mitenkään. Ymmärsin tietysti, että joidenkin oli jäätävä vartioimaan leiriä, mutta olin toivonut, että se en olisi minä tai seurakseni jäisi ainakin isäni ja Vanamotuuli. Heidän puolestaan kun enimmäkseen pelkäsin.
"Minä taistelen sinunkin puolestasi", Varpuviilto vierelläni lupasi. Käänsin katseeni tuon kasvoihin. Ei se minua erityisesti haittaa, etten pääse upottamaan kynsiäni toisten kissojen lihaan. Se haittaa, että joku saattaa upottaa kyntensä minun perheeni lihaan", nau'uin tiukasti, mutta silti järkytystä äänessäni. "Olen iloinen kuitenkin siitä, ettei Tuhkatähti heittäydy hulluksi ja lähetä sisaruksianikin sotaan. Se olisi jo liikaa. Heidän vuokseenhan en lähde salaa peräänne. Jonkun täytyy suojella heitä, mieluiten perheenjäsenen. Onhan heillä Namu, mutta se ei riitä. Isä olisi kuitenkin ollut parempi vaihtoehto. Hänellä alkaa olla jo ikää, joten paikalleen asettuminen olisi voinut olla hyvä ratkaisu. Lisäksi, jos hän... matkaa Tähtiklaaniin, pennut jäävät ilman isää. Vanhemman menettäminen on pahinta, mitä olen kokenut enkä halua pienten sisarusteni kokevan mitään sellaista noin nuorina", ilmoitin päättäväisesti henkeä välissä vetämättä. "Sitten on vielä Vanamotuuli, jonka menettämistä vain pelkään kuollakseni. Uskon hänen pitävän huolta itsestään, mutta en ole koskaan nähnyt hänen taistelevan, joten en voi olla varma. Sinä sen sijaan. Sinut olen tuntenut aina ja tiedän sinun pärjäävän. Olet tarpeeksi voimakas selviämään kenestä tahansa, kunhan saat apua tarpeen vaatiessa", jatkoin rauhallisemmin. "Voisitko siis pitää huolta rakkaasta kumppanistani ja isästäni?" kysyn parhaalta ystävältäni pelkoa äänessäni.

//Varpu?
//277 sanaa

Vastaus:

Taivasklaanilaiset eivät tiedä mitä metsässä tapahtuu. He eivät siis tiedä, että ovat matkalla taistelemaan :)

- Elandra, 21.11.2018

Nimi: Varpuviilto

20.11.2018 13:31
Tuhkatähti oli juuri kutsunut klaanin koolle tuttuakin tutummalla kutsulla, jonka muistaisin ulkoa vaikka unissani. Loikin muun Taivasklaanin kanssa kohti kokoontumisaukeaa, kivikeon edessä sijaitsevaa, tassunjälkien painamaa hiekkaista paikkaa. Juoksin tuuli korvissa vinkuen viimeiset ketunmitat Kivikekoa kohti. Tiesin muistuttavani pentua tuollaisine ryntäilyineni, mutta se ei minua haitannut. Etsin meripihkan värisillä silmilläni parhaan ystäväni Hahtuvamuiston. Kun näin kollin harmaan, jykevän hahmon, astelin hänen luokseen vähän ystäväni tunnetiloja tunnustellen ja istahdin mitään sanomatta. Hahtuvamuisto vilkaisi minua, mutta suuntasi sitten katseensa Taivasklaanin vanhaan Kivikeolla seisovaan päällikköön. Siirsin omatkin silmäni Tuhkatähteen juuri ennen kuin tämä aloitti puhumaan.
"Taivasklaani ja hyvät taivasklaanilaiset", päällikkö maukui haudanvakavan kuuloisena. Kohotin kulmiani kummastuneena. Yleensä päällikkö ei todellakaan ollut näin vakava puhuessaan. Hän kuulosti jopa... surulliselta. Jotkut supisivat kummastuneena toisilleen. Vilkaisin Hahtuvamuistoon vaivihkaa. Muutkin olivat huomanneet päällikön vakavan sävyn.
"Sain Tähtiklaanilta enteen", Tuhkatähti maukui ja hengitti rauhassa sisään.
"Tulkitsin sen niin, että meidän on lähdettävä auttamaan metsän klaaneja taistelussa pahaa vastaan", kolli maukui uloshengityksellä yllättävän rauhassa. Ehkäpä tämä oli valmistautunut tähän jo pitkän aikaa? Ehkä hän oli osannut valmistautua johonkin erikoiseen, kun kuolleita kissoja olikin alkanut ilmestyä takaisin. Ja kuinka niin taistelussa pahaa vastaan? Minä ainakin tahtoisin päästä mukaan. Mutta toisaalta leiriäkin täytyisi jäädä vahtimaan. Silti kynsiäni syyhysi päästä iskemään ne johonkin pahaan, kirppuiseen ja karvaiseen kissaan. Upottaa ne oikein syvälle lihaan ja sanoa: "Minä olen viimeinen kissa, jonka koskaan tulet näkemään." Ylähuuleni kohosi ja paljasti valkoiset hampaani. Häntäni viuhtoi ärsyyntyneenä. Minä lähtisin mukaan vaikka väkisin. Tuhkatähti odotti hetken aivan hiljaa klaaniaan katsellen. Hän näytti jotenkin haikealta ja ylpeältä. Harmaa päällikkö antoi katseensa liukua klaanitovereidensa yli.
"Syvähuuto, ylösnousseet Huomentaivas ja Onnikynsi, Kuusamaviiksi, Olkipuro, Vanamotuuli, Varpuviilto, Timjamitassu sekä klaanimme riveihin saapunut Roihumyrsky lähtevät mukaani kohti metsän klaaneja", Tuhkatähti maukui. Sydämmeni pomppasi melkein kurkkua pitkin ulos suustani, kun kuulin nimeni, olin niin innoissani tästä kunniasta päästä mukaan. Olin toisaalta odottanut kuulevani myös parhaan ystäväni Hahtuvamuiston nimen, ja pieni pettymyksen tunne hiipi kurkkuuni, kun kollin nimeä ei lausuttukaan. Hahtuvamuisto katseli Kivikeon päällä seisovaa päällikköä tiukasti vieressäni. Katselin kollin harmaata päätä ja sinistä silmää. *Minä tulen takaisin luoksesi. Lupaan sen*, lupasin parhaalle ystävälleni. Ja oikeastaan itsellenikin. En kuitenkaan ollut varma, pystyinkö pitämään lupaukseni, sodissa kun kuoli aina monia kissoja. Ja jos loukkaantuisin liian vakavasti, en pääsisi tulemaan takaisin. Onneksi kuitenkin Syvähuuto oli lähdössä mukaan. Ja voisin tutustua uusiin kissoihin, saada heistä ystäviä. Hahtuvamuistoa tosin ei kukaan kissa koko maan päällä voinut korvata.
"Lähdemme vielä tänään, hieman aurinkohuipun jälkeen", meripihkasilmäinen, tummanharmaa päällikkö maukui. Hän nyökkäsi klaanille ja kääntyi pois päin taivasklaanilaisista. Käännyin katsomaan Hahtuvamuiston tummansisnisiä silmiä, jotka välkehtivät kuin tähdet sileässä ja paksussa tummanharmaassa turkissa. Hymyilin vienosti ja laskin sitten katseeni punaruskeisiin tassuihini. Minun tulisi ikävä Hahtuvamuistoa. Ja emoani, Toivousvaa. Naaras olisi varmasti huolissaan minusta, mutta minkäs tein. Minä olin toivonut tätä sydämmessäni ja Tähtiklaani kuuli minua ja antoi Tuhkatähden valitsemaan minut mukaansa.
"Minä taistelen sinunkin puolestasi", mau'uin nostaen meripihkaiset silmäni Hahtuvamuiston kasvoihin.

//Haha? :'3
//466 sanaa

Vastaus:

Onnikynsi ja Huomentaivas eivät ole vielä ylösnousseet, jonka vuoksi Tuhkatähti ei heidän nimiään maininnut. Kirjoitan niiden ylösnousuista vielä tänään.

- Elandra, 20.11.2018

Nimi: Olkipuro

19.11.2018 13:48
Huomioni kiinnittyi suureen punaruskeaan kolliin, joka lähestyi minua varovaisin askelin. Koska erakko ei vaikuttanut vihamieliseltä annoin hänen tulla likemmäksi ja sanoa asiansa, sillä sellainen tällä vaikutti olevan mielessään.
“Hei”, kolli tervehti ja nyökkäsi kunnioittavasti. Se sai minut yllättymään. En ollut olettanut kulkukissalla olevan minkäänlaisia tapoja. ”Oletan, että olet Taivasklaanista. Olisin halukas liittymään klaaniinne”, erakko ilmoitti.
Silmäilin kollia epäluuloisena. Voisiko häneen luottaa? Toki olin haistanut hänet liikuskelemassa aika lähellä reviirimme rajoja, mutta en ollut osannut olettaa hänen haluavan liittyä klaanin riveihin. Mutta nyt kun tarkemmin tutkailin hänen ominaistuoksuaan, nenääni pisti erityisesti valju Kuolonklaanin haju, joka oli enää hyvin heikosti havaittavissa. Oliko tuo kissa entinen kuolonklanilainen?
“Jos saan tiedustella, mistä päin tulet?” kysyin kohottaen hitaasti kulmiani. “Ja kuka sinä olet?”
“Tulen kaukaa eräästä metsästä”, erakkokolli vastasi. “Minun nimeni on Roihumyrsky.” Se vahvisti epäilykseni. Tuon kulkurin täytyi olla entinen klaanikissa, mutta koska tulin itsekin klaaninvaihtajana Taivasklaaniin, ei minusta ollut häntä tuomitsemaankaan.
“Selvä on, Roihumyrsky”, mau'uin. “Minä olen Olkipuro, ja on eri hauska tutustua.” Käännähdin ympäri ja viittasin Roihumyrskyä seuraamaan perässäni. “Vien sinut klaanimme päällikön puheille. Sen enempää en voi vielä luvata”, murahdin nopeasti ja lähdin sitten ravaamaan tasaista vauhtia leiriä kohti.
Kuljin rotkon poikki Roihumyrsky kintereilläni roikkuen aina päällikön pesälle asti. Pyysin erakkoa jäämään odottamaan pesän ulkopuolelle, kun työnsi hapertuneen sammalverhon sivuun suuaukon tieltä ja työnnyin peremmälle pimeään onkaloon. Tuhkanharmaa kolli makoili omassa vuoteessaan pesän perällä ja siirsi meripihkaisen katseensa minuun kuullessaan tuloni.
“Tuhkatähti”, tervehdin päällikköä nopealla nyökkäyksellä. “Muuan kaukaa tullut kulkuri haluaisi päästä puheillesi. Hänen nimensä on Roihumyrsky”, ilmoitin asiani mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi.
Tuhkatähti siristi aavistuksen verran silmiään ja nyökkäsi sitten. “Hyvä on. Kutsu hänet sisään”, hän maukui ja viittasi minulle hännällään poistumis merkin.
Pujahdin ulos onkalosta ja kohdistin katseeni Roihumyrskyn tummansinisiin silmiin. “Voit mennä, mutta pidä varasi; Tuhkatähti ei sen erityisemmin välitä kotikisuista saati sitten erakoistakaan”, varoitin ja jäin vartioon pesän ulkopuolelle.

//Roihu?
//302 sanaa.

Nimi: Auroora

18.11.2018 16:30
Vaahteratassu: 5kp

Salamanteripentu/Lauren: 8kp Onnea oppilaalle! Mestarinasi toimii Frettikuono.

Kontiaispentu/Larry: 17kp Onnea oppilaalle! Mestarinasi toimii Varpuviilto.

Kaaripentu/Leonard: 32kp! Onnea oppilaalle! Mestarinasi toimii Herkkuviiksi.

Varpuviilto: 7kp

Hahtuvamuisto: 26kp!

Syvähuuto: 13kp Tonni rikki!!

Kirjomarja: 33kp!

Nimi: Kirjomarja

16.11.2018 18:03
Katselin hiljaa, kuinka yö vaihtui aamuksi. Istuin parantajan pesän edessä ja katselin hiljaa taivaalle. Näin vielä viimeisen tähden... olikohan se Aavatuuli? Olin herännyt normaalia aiemmin jostain syystä.
Kuulin parantajan pesästä haukottelun ääntä. Syvähuutoko? Hän se tosiaan olikin ja pian mestarini vaaleanharmaa hahmo tuli ulos pesästä unenpöpperössä.
"Kirjomarja." Hän huomasi minut. "Huomenta Kirjomarja!"
"Huomenta Syvähuuto", hymyilin lempeästi.
"Pystyisitkö mennä keräämään yrttejä nyt?" Syvähuuto kysyi. "Mietin tammen lehtiä... niitä meillä ei olekaan. Minun täytyy jäädä järjestelemään yrttivarastoa. Ei sinun tarvitse tuoda sitä kauheasti, muutama lehti vain. Haemme sitten lisää myöhemmin."
"Totta kai", nyökkäsin. "Haen ilomielin!"

Niin lähdin matkaan. Olisin mielelläni pyytänyt vaikkapa jotain oppilasta mukaani, mutta halusin viettää aikaa yksinkin välillä. Parantajan työssä kuitenkin väkisin on tekemisissä muiden kissojen kanssa.
Yritin etsiä tammen lehtiä. Lähdin joen suuntaan. Tiesin, että tammen lehdet auttoivat haavojen tulehtumista. Ensin ne kuivatettaisiin, sen jälkeen pureskeltaisiin massaksi ja levitettäisiin lopussa haavan päälle.
Tiesin sopivan tammen, jonka ympäriltä etsiä. Syvähuuto oli näyttänyt sen ollessani vielä oppilas. Sieltä hän aina oli kerännyt ja tämän tammen luota minä opettaisin oppilaallaani keräämään lehtiä, kun sellaisen sitten saisin. Tammi kohosi edessäni suurena ja mahtavana. Aloin keräämään lehtiä sen ympäriltä. Otin niistä useamman suuhuni ja lähdin kohden leiriä. Tammen lehtiä vaikutti olevan ihan riittävästi ja niitä saisi nyt vielä sen hetken ennen kuin lumi peittäisi maan.
Päätin lähteä leiriin päin joen vartta pitkin. Joki liplatti suloisena ja hiljalleen. Se nosti hymyn kasvoilleni. Rakastin jokea. Toisaalta myös joki toi minulle huonoja muistoja; Aavatuuli oli hukkunut jokeen.
Kuljin ohi sen joen ylle kaatuneen puun, josta Aavatuuli oli pudonnut joen syövereihin. Istahdin hetkeksi, suljin siniset silmäni ja kertasin tapahtumia. Aavatuuli oli kysynyt osasinko metsästää ja olin vastannut myöntävästi. Hän oli sitten haastanut meidät metsästyskisaan, loikannut kaatuneen puun ylle ja pyytänyt minua loikkaamaan viereensä. Aavatuuli oli kuitenkin horjahtanut liukastuessaan lehteen ja avuttomana olin katsellut, kun ystäväni oli tippunut... Hän oli ollut liian nuori menehtyäkseen. Mieleeni oli tullut, että olisin loikannut veteen Aavatuulen perään, mutta toisaalta se ei olisi ollut ollenkaan hyvä ajatus.
Minulla oli kamala ikävä Aavatuulta. Mokoma joki, mokoma kaatunut puu! Ja mokoma lehti! Olin unissani usein yrittänyt tavoitella Aavatuulta, mutta se ei ollut onnistunut; olin aina herännyt.
Juuri kun olin aikomassa lähteä jatkamaan matkaa, vilkaisin alas jokeen. Näky siellä sai silmäni pyöristymään. Joessa lipui hiljalleen kissa, jotenkin niin rauhallisen oloisesti. Hänet olisi pelastettava! Sillä ei ollut mitään väliä oliko hän klaanikissa vai joku muu, mutten voisi antaa kenenkään enää hukkua jokeen! En enää Aavatuulen jälkeen.
Laskin tammen lehdet maahan ja syöksyin salamannopeasti kivikkoista rinnetta kohden joen rantaa.
"Koeta kestää, apu on tulossa!" huusin kissalle. Sydämeni tykytti kovaa juostessani ja pian pysähdyin liukuen rantaan. Kissa lipui vähän matkan päässä. En tiedä oliko hän kuullut minua. Aluksi ajattelin, että menisinkö itse veteen, mutta se olisi liian uhkarohkeaa. Enhän minä osannut uida.
Samassa äkkäsin lähistöltä pitkän kepin. Tartuin siihen käpälilläni ja vein sen kissaa kohden.
"Tartu tähän keppiin, äkkiä!" huudahdin. "Pääset ihan pian rantaan."
Kissa ojensi käpäläänsä ja yritti tarttua keppiin. Aluksi se ei onnistunut, sillä hän painui veden alle.
"Yritä jaksaa vielä. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa!"
Kissa yritti toisen kerran ja hän sai kun saikin otteen kepistä. Hinasin häntä kepin avulla rantaan päin ja kun kissa oli sopivan etäisyyden päässä, tartuin hänen niskanahastaan kiinni ja vedin kuivalle maalle.
"Hienoa, kaikki on nyt hyvin", kuiskasin. Kissa hengitti hitaasti ja pärskäytti vedet suustaan. Sivelin hännälläni hellästi hänen kilpikonnakuvioista turkkiaan.
Aloin katsella kissaa tarkemmin. En ollut ehtinyt kiiren lomassa katsella häntä tarkkaan juurikaan. Hän näytti kummallisen tutulta. Ihan kuin olisin nähnyt hänet aiemmin...
Silmäni pyöristyivät suuriksi, kun tajusin keneltä kolli aivan näytti. Hänen meripihkan väriset silmänsä olivat aivan samanlainen, turkin väri, ominaistuoksu... Hengitin hänen tuoksuaan autuaana. Hänen oli pakko olla hän, kuka mukaan hän olisi voinut olla. Olinko kuollut vai näinkö unta. Katseemme kohtasivat ja jähmetyin paikoilleni. Tuijotin juuri parhaillani Aavatuulta silmiin.
En pystynyt liikkumaan moneen hetkeen, mutta äkkiä vinkaisin ja painauduin kiinni Aavatuulen turkkiin.
"Oletko se sinä?" kuiskasin hämilläni. "Aavatuuli? Oletko se sinä todella Aavatuuli? Minä ajattelinkin sinua..."
En pystynyt puhumaan enempää. Kyyneleet valuivat poskilleni, aivan kuin silloin kun Aavatuuli oli kuollut. Silloin ne olivat olleet surun kyyneliä, nyt ilon kyyneliä. Minun rakas Aavatuuleni oli taas täällä, tullut takaisin!

//681 sanaa
//Aava?

Nimi: Hahtuvamuisto

11.11.2018 16:50
"Miksi sinulla ei ole toista nimeä? Liittyykö se jotenkin emoosi, Seleneen? Miksi hän ei antanut sinulle sellaista nimeä kuten Leonard minulla? Silti hän antoi tyttärelleen sellaisen nimen, Mayan", Kaaripentu kyseli. Värähdin, kun pentu mainitsi emoni nimen. Harva puhui emostani ääneen, monet tuntuivat välttelevän sitä minun lähelläni ollessaan. Kaaripentu oli kuitenkin niin vilpitön, niin viaton, ettei hän pelännyt satuttavansa minua sanoillaan. Ei hänen sanansa minua satuttaneetkaan. Emoni nimi kohotti kuitenkin aina tietynlaisen tyhjyyden tunteen sisälläni. Sen ei kuitenkaan pitäisi estää kissoja puhumasta hänestä. Olihan hän ollut loistava, kissa, joka ansaitsi tulla muistetuksi.
"Minä mietin samaa ollessani muutaman päivän ikäinen. Et ehkä tiennyt tätä, mutta te olette isämme kolmas pentue", aloitin. Aloitin aivan alusta, jotta veljeni ymmärtäisi syyn nimiemme erilaisuuteen varmasti. Oikeastaan koko kuvaa ei voinut mitenkään hahmottaa ilman kokonaista tarinaa ja olisi parempi kertoa pennulle nyt koko tarina kuin jättää hänet pähkäilemään asioita yksin kuiksi. Tämä oli varmasti taas yksi isoveljen velvollisuus joka piti jossain vaiheessa hoitaa ja kunnolla. "Maya on isän ensimmäisestä pentueesta. Samoin jo Tähtiklaaniin siirtynyt Bellatrix, klaaninimeltään Unitassu", selitin ja mieleeni juolahti jotain, mikä Kaaripennun olisi hyvä oppia jo nuorena: Syy siihen, miksei joen lähelle saanut mennä. Juurihan pentu oli meinannut käydä joessa. Jokin vaarassa ja seikkailussa selvästi kiehtoi pikkuveljeäni, samoin kuin minua ja tuo piirre saattaisi aiheuttaa hänelle tapaturmia ja paljon muitankin ongelmia. Minun tehtäväni oli antaa hänen kokea opetukset teoistaan, mutta pehmentää laskua, jottei veljeni haavoittuisi pahasti tai kuolisi. Tiesin senkin olevan mahdollista. "Unitassu hukkui jokeen", totesin hiljaa. En halunnut pelästyttää pentua, mutta oli silti tehtävä selväksi, ettei hän saisi käydä lähelläkään jokea. Ainakaan noin nuorena ja pienenä. "Joki on vaarallisen voimakas, eikä sitä voi määräillä. Siihen ei pysty edes Tuhkatähti tai Tähtiklaani. Se voi viedä mukanaan kenet tahansa, joka koskee siihen varomattomasti tai on vielä liian nuori ymmärtääkseen sen voimaa ja vastustaakseen sitä. Joki voi viedä vanhemmankin kissan mennessään, mutta todennäköisintä se on nuorien kissojen tapauksessa", opetin ennen kuin jatkoin varsinaista selitystä. "Bellatrix ja Maya syntyivät erakoiksi. He eivät siis olleet klaanissa, eivätkä asuneet kaksijalkojen luona. Erakoille annetaan erilaiset nimet kuin klaanikissoille, mutta samantapaiset kuin kaksijalkojen luona asuville kissoille. Klaaninimet annettiin heille vasta, kun he liittyivät Taivasklaaniin. Siksi heillä on kaksi nimeä", selitin välttäen sanaa kotikisu, sillä se saattaisi antaa Kaaripennulle väärän vaikutelman suhtautumisestani heihin. "Minä olen isämme toisesta pentueesta. Olin pentueen ainoa pentu. Synnyin Taivasklaaniin ja isäni ja emoni asuivat Taivasklaanissa päivät ja yöt, tai no, emo syntymäni jälkeen Tähtiklaanissa, joten minulle ei ollut tarvetta antaa toista nimeä. Olen siis aina ollut Taivasklaanissa koko ajan asuva kissa", kerroin syyn omalle nimelleni. "Sinä, sisaruksesi ja emosi asutte osan ajastanne kaksijalkalassa. Siksi teille on annettu myös klaanin ulkopuolella käytettävät nimet. Minä kutsun teitä kuitenkin klaaninimillä, koska se tuntuu mielestäni oikeammalta kuin kutsua teitä niillä toisilla nimillä", lopettelin. Kelasin selitykseni mielessäni läpi ja tulin siihen tulokseen, että olin onnistunut selityksessäni melko hyvin. Katsahdin eteenpäin ja huomasin ainakin yhden pennun edelläni kuuntelevan, kun selitin asioita Kaaripennulle vierelläni.
"Jäikö jotain epäselväksi, tai haluatko kysyä jotain?"

//Pennut? Olkipuro? Hyvää isänpäivää Oljelle!
//486 sanaa

Nimi: Kaaripentu

11.11.2018 15:36
"Näytä vaikka Tuhkatähden pesä; haluan nähdä hänet! Tai sitten oppilaiden pesä, sillä meistä tulee seuraavaksi oppilaita", Kontiaispentu, tai Larry, miksi emo häntä kutsui, maukui. Olimme tulleet Taivasklaanin leiriin. Minusta oli mielenkiintoista nähdä uudelleen paikka, jossa olin syntynyt. Takanamme oli jyrkänne, jota pitkin olimme juuri tulleet alas. Kaikkialla, minne vain katsoinkin, oli kissoja. Eri värisiä ja kokoisia. Minusta tuntui hyvin pieneltä hiireltä ahdistettuna johonkin pienen pieneen nurkkaan. Näin suuret kissajoukot eivät tuntuneet mukavalta. Ehkä tuntisin oloni mukavammaksi, kunhan vain oppisin tuntemaan kaikki kissat. Tai sitten tuntisin oloni aina tälläiseksi. Siinä tapauksessa en kyllä tulisi tänne enää. Nyt käpäliäni syhytti päästä tutkimaan leiriä. Mutten todellakaan tahtonut, että sitä esiteltäisiin minulle. Tahdoin tutkia sitä itse ja tuntea iloa siitä, kuinka löytäisin itse jonkun hienon paikan. Ainakin tahtoisin löytää isäni, Olkipuron. Olin nähnyt oranssin kullertavan kollin vain kerran, enkä muistanut tuosta kerrasta juurikaan mitään. Se oli ensimmäinen päiväni ja silloin kaikki oli ollut hieman sumuista ja kummallista. Käänsin käpäläni kohti pientä, hauskasti solisevaa vettä. Olin ennen nähnyt vettä vain ja ainoastaan pienessä kupista, josta sitä oli tarkoitus juoda. Olikohan tätäkin vettä tarkoitus juoda? Se vaikutti jotenkin paljon enemmän kunnioitusta herättävältä kuin se vihreässä kupissa oleva vesi, jota kaksijalkojen pesässä tarjottiin. Lähemmäksi tullessani hauska solina voimistui. Se kuulosti nyt pikemminkin pauhulta. Tai ei ihan. Pikemminkin kovalta solinalta.
"Kaaripentu!" veljeni Hahtuvamuiston hieman Namun ääntä möreämpi mauku sai minut hätkähtämään. Kiepahdin ympäri nähdäkseni veljeni tummanharmaat kasvot ja hieman ankarat tumman taivaan siniset silmät.
"Tule pois sieltä", veli maukui ja heilautti häntäänsä merkiksi tulla. Heilautin korviani ärsyyntyneenä ja tallustelin mielenosoituksellisen hitaasti takaisin. Ehkä jonkun toisen kerran tutustuisin tuohon virtaavaan veteen. Tuhahdin jäisen siniset silmät naulittuna hiekkaiseen, yöllisen pakkasen hieman jäätäneeseen maahan.
"Joki voi olla vaarallinen", Namu maukaisi. Vilkaisin emooni ja mutristin suutani. Tuo virtaava, pohjattoman oloinen vesi oli siis joki. Hyvä on, joki. Vielä minä yhden joen peittoaisin, vaikka se olisi kuinka vaarallinen.
"Aivan niin, Namuviiksi on oikeassa. Tulehan nyt", Hahtuvamuisto maukui laskien harmaan häntänsä selkäni päälle. Värähdin hieman karvojemme osuessa yhteen, mutta loppujen lopuksi puoliveljeni kosketus ei tuntunutkaan niin hirveältä.
"Mennään oppilaiden pesälle", Taivasklaanin soturi maukui lempeän kuuloisesti. Nostin pääni niin, että tuijotin suoraan kollin silmiin. Nyökkäsin hymyillen ihan vähän, minua hieman jännitti suurikokoisen kissan läsnäolo. Vaikka Hahtuvamuisto olikin mukava ja minun veljeni, hänessä oli jotain etäistä ja tuntematonta, joka sai minut tuntemaan itseni jotenkin jännittyneeksi kollin seurassa. Veli kutsui meitä klaaninimillämme, varmaankin siksi, että olimme klaanissa. Kävelimme loivaa rinnettä ylös päin. Loikin kivenmurikoiden päälle ja niiden yli polulta välillä poiketen. Välillä tassuni lipesi pois kiveltä ja joku terävä keppi tai kivi raapaisi jalkaani, mutta en välittänyt. Eivät ne niin paljoa sattuneet. Palasin polulle, Salamanteripennun kirjavan ylöspäin loikkivan hahmon taakse ja vilkaisin taakseni tummanharmaaseen soturiin. Tällä kertaa Namuviiksi, minun ja pentuetovereideni rakas emo, oli johdossa ja Hahtuvamuisto perää pitämässä. Jokin tuossa suuressa tummanharmaassa kollissa kiinnosti minua. Jättäydyin hieman jälkeen niin, että olin veljeni vierellä. Olin häntä vain vähän yli polveen. Olisin mahtunut kollin vatsan ali niin, että vain korvani olisivat osuneet tummanharmaaseen karvoitukseen.
"Mikä sinun toinen nimesi on?" kysyin Hahtuvamuistolta soturia tiukasti tapittaen. Veli kohotti kulmiaan aavistuksen verran ja kumartui sitten puoleeni samalla reippaasti kävellen. Minun täytyi melkein juosta pysyäkseni mukana vauhdissa.
"Minulla ei ole toista nimeä", Hahtuvamuisto maukaisi yksikantaan. Namuviiksi oli maininnut jotain siitä, ettei kaikilla kissoilla ollut kahta nimeä. Että meidän kasi nimeä olivat harvinaisuus, jota ei monella kissalla ollut. Olin kuitenkin olettanut, että Hahtuvamuistolla olisi ollut kaksi nimeä. Sen ainakin tiesin, että siskollamme Mayalla oli toinenkin nimi. Hän oli Sarajuova, eli hänellä oli soturinimi, kuten Hahtuvamuistollakin. Minusta nimiasia oli erittäin kummallinen. Olkipuron, isämme, entisellä kumppanillakin oli kasi nimeä, mutta hän käytti vain sitä, joka ei ollut klaaninimi. Hän käytti nimeä Selene, vaikka asuikin klaanissa koko ajan.
"Miksi sinulla ei ole toista nimeä? Liittyykö se jotenkin emoosi, Seleneen? Miksi hän ei antanut sinulle sellaista nimeä kuten Leonard minulla? Silti hän antoi tyttärelleen sellaisen nimen, Mayan", pommitin puoliveljeäni kysymyksillä.

//Haha tai muut?
//633 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

11.11.2018 14:11
Olin ratketa riemusta, kun Hahtuvamuisto päätti lähteä viemään meitä klaaniin. Ja Namukin antoi luvan. Pääsisin näkemään isäni ja muun klaanin. Tuhkatähden ja Syvähuudon ja Kirjomarjan...
Hahtuvamuisto lähti johdattamaan meitä pois kaksijalkalasta. Lähdin isoveljeni perään Laurenin ja Leonardin kanssa ja Namu piti perää. Välillä jäin katselemaan mitä kaikkea matkalla näin ja sitten otin muut taas kiinni. Lähistöllä kuului rapistelua pensaasta.
"Mikä tuolla on?" kysyin.
"Hiiri", Namu vastasi nuuhkaisten ilmaa. "Mutta emme metsästä juuri nyt."
Pysyin hiljaa loppumatkan ajan. Pian kuonooni tulvi paljon kissojen hajuja, vieraita ja niitä oli monta. Hahtuvamuisto sanoi että klaani varmastikin odotti tapaamistamme kovin ja isoveli lupasi esitellä leiriä meille.
"Olemme melkein perillä. Nyt varovasti, pennut", hän varoitti meitä, kun eteemme ilmestyi polku, jota pitkin pääsi alas leiriin. "Ottakaa minusta tai Namusta tukea, jos meinaatte kaatua. Me olemme menneet tämän Namun kanssa useita kertoja, joten emme kaadu, vaikka ottaisitte meistä tukea."
"Selvä, mutta kyllä minä varmastikin pääsen itse!" hihkaisin. Lähdin loikkimaan polkua pitkin alas kovaa vauhtia.
"Ole varovainen Larry!" kuulin emon huutavan perääni. Yhtäkkiä tassuni kuitenkin lipesivät ja kaaduin.
"Larry!" Namu huudahti ja syöksyi luokseni. Emo tarttui niskanahastani kiinni ja kantoi minut muiden luo.
"Minähän sanoin että pitää olla varovainen", emo torui minua, mutta sitten hänen äänensä muuttui huolestuneeksi. "Eihän sinua vain sattunut? Käydään Syvähuudon ja Kirjomarjan luona, jos sinulle kävi jotain. He ovat ihan mukavia."
"Kaikki on hyvin, ihan tosi", rauhoittelin Namua. Loppumatkan kuitenkin kävelin tiukasti nojautuneena Hahtuvamuiston tummanharmaaseen turkkiin. Isoveli oli niin taitava soturi ja niin suurikin. Tulisiko minusta joskus semmoinen? Pidin valtavasti Hahtuvamuistosta!
"Voitko nyt näyttää meille leiriä?" kysyin. "Näytä vaikka Tuhkatähden pesä; haluan nähdä hänet! Tai sitten oppilaiden pesä, sillä meistä tulee seuraavaksi oppilaita."
Sitten kuitenkin tajusin harmikseni etten ehkä koskaan tulisikaan nukkumaan oppilaiden pesässä vaan nukkuisin yöni kaksijalkalassa. Se ei ollut reilua, mutta oli kaksijalkalassakin ihan kivaa. Nyt halusin kuitenkin nähdä leiriä!

//299 sanaa
//Hahtuva? Salamanteri? Kaari?

Nimi: Hahtuvamuisto

11.11.2018 12:17
Pennut tulivat ovesta nopeammin kuin olin odottanut. Aluksi Namu oli ensimmäisenä, mutta pian pikkuveljeni Kontiaispentu ohitti hänet. Kontiaispentu oli kasvanut hurjasti. Harmaanruskea turkki oli pörrössä ja meripihkaiset silmät kiilsivät innosta. Ne muistuttivat paljon isäni silmiä. Myös muut pennut olivat kasvaneet. Salamanteripentu ja Kaaripentu pysyivät aivan veljensä kintereillä.
"Hahtuvamuisto!" Kontiaispentu hihkaisi ääni täynnä riemua. Lämmin hymyni levisi. Pentu oli niin iloinen minut nähdessään. Juuri sen vuoksi minun täytyisi täyttää tehtäväni isoveljenä. Pitäisi täyttää kaikki pienten sisarusteni odotukset ja ehkä vielä yltää yli heidän odotuksensa. "Pääsemmekö nyt klaaniin?" kollipentu kysyi korkealla pennunäänellään. Olin tullut vain tapaamaan pentuja, mutta kun tarkemmin ajattelin, heidän olisi hyvä tutustua klaaniin ennen kuin heistä tulisi oppilaita. He eivät saisi jäädä ulkopuolisiksi vain, koska olivat asuneet suurimman osan pentuajastaan kaksijalkojen luona. En sallisi sitä. Olin valmis viemään pikkusisarukseni leiriin, mutta tarvitsin ainakin yhden vanhemman luvan siihen ja Namu oli Olkipuroa lähempänä, joten käänsin toiveikkaan katseeni Namun sinisiin silmiin. Naaras ymmärsi äänettömän kysymykseni ja nyökkäsi. Hymyilin ja nyökkäsin kiitokseksi.
"Pääsette. Teidän onkin aika jo tutustua klaanitovereihinne ja leiriinne", vastasin ja asetuin johtamaan kolmea pentua ja Namua. Namu jäi viimeiseksi varmistamaan, ettei yksikään pentu eksyisi tai satuttaisi itseään. "Olemme pian leirissä", ilmoitin hetken käveltyämme. "Klaani odottaa varmaan malttamattomana tapaamistanne. Voin esitellä teille leiriä, jos haluatte. Siellä on paljon paikkoja, jotka on syytä nähdä ja asioita, joista on hyvä tietää", nau'uin, kun leiri ilmaantuin näkökenttäämme. "Olemme melkein perillä. Nyt varovasti, pennut", varoitin, kun tuli leiriin laskeutumisen hetki. "Ottakaa minusta tai Namusta tukea, jos meinaatte kaatua. Me olemme menneet tämän Namun kanssa useita kertoja, joten emme kaadu, vaikka ottaisitte meistä tukea."

//Sisarukset tai joku klaanitoveri?
//259 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

10.11.2018 10:04
Lopetin leikin Leonardin ja Laurenin kanssa, jossa Leonard oli kettu, Lauren päällikkö ja minä soturi. Ei enää jaksanut leikkiä ollenkaan. Loikin Namun luo, joka makoili pensaikon varjossa.
"Emo", mau'uin. "En jaksa enää olla ulkona, mennään sisälle!"
"Toki, kohta on ruoka-aika", Namu kehräsi. "Lauren! Leonard! Mennään sisälle!"
Juuri silloin yksi iso kaksijalka tuli ulos ja leperteli jotain Namulle. Kaksijalka lähti kohden pesäänsä ja emo seurasi. Namu vielä pyysi meitä perään.
Pesän ovi aukesi ja syöksyimme sinne sisään. Pesässä oli huomattavasti lämpimämpää kuin ulkona kylmässä.
"Nälkä", valitin Namulle. Emo nyökkäsi ja käveli pedillemme. Seurasin veljeni ja siskoni kanssa häntä. Asettauduimme Namun viereen juomaan maitoa.

Saatuamme juotua, meni Namu syömään vielä kaksijalan ruokaa. Halusin itse tietää miltä se maistuisi ja Namu oli sanonut että saisimme maistaa piakkoin. Namun syötyä päätimme mennä leikkimään, täällä sisällä tosin.
Yhtäkkiä kuulin koputusta. Se tuli sen ihmeellisen kirkkaan neliön takaa. Vilkaisin sinne ja näin neliön takana kurkistelevan kissan, tummanharmaan kollin.
"Onko tuo Hahtuvamuisto?" kysyin Namulta. Emo vilkaisi kissaan päin ja nyökkäsi.
"Tuliko hän tapaamaan meitä?" kysyin iloisesti.
"Ehkäpä", Namu naurahti. "Tai sitten hän tuli hakemaan meidät takaisin klaaniin, en tiedä. Voimme käydä kysymässä häneltä."
Juuri silloin kaksijalka tuli luoksemme ja viittoili suurella käpälällään kohden oviaukkoa. Se avasi oven.
Seurasimme kaksijalkaa sen luo ja vilkaisin Namua. Emo nyökkäsi ja astui ulos. Tulimme perässä Leonardin ja Laurenin kanssa.
Hahtuvamuisto seisoi pesän seinustan vierellä hymyillen lämpimästi. Loikin isoveljeni luokse.
"Hahtuvamuisto!" hihkaisin. "Pääsemmekö nyt klaaniin?"

//Hahtuva? Kaari? Salamanteri?

Nimi: Kirjomarja

10.11.2018 09:56
Istahdin parantajan pesän edustalle ja menin makaamaan. Kietaisin häntäni harmaavalkoisen kehoni ympärille. Olin äskettäin siivoamassa minun ja Syvähuudon yrttivarastoja ja samalla olin miettinyt mitä kaikkea oli tapahtunut lähiaikoina.
Ei siitä ollut kauaakaan, kun olin ansainnut parantajan kokoontumisessa parantajanimeni. Olin hyvin ylpeä. Nyt olin Kirjomarja, enkä enää Kirjotassu.
Yksi asia, joka minua oli ehkä eniten hämmästyttänyt oli se että olin saanut tietää parantajien kokoontumisessa, että Syvähuuto oli kuolleen Salviahohdon, sekä Salviahohdon siskon Timjamitassun isä. En ollut koskaan tiennyt tästä aiemmin, olin aina ollut ihan satavarma, että Salviahohto ja Timjamitassu olisivat Surusateen ja Kuusamaviiksen tyttäriä, enkä ollut tiennyt mestarini nähneen ketään klaanin ulkopuolisia naaraita. Halusinhan minäkin pentuja periaatteessa, mutta parantajan lait estivät sen. Syvähuudolla se kuitenkin oli ollut helpompaa, sillä hän on kolli. Naaraan pitäisi kantaa pentuja vatsassaan, josta klaani voisi huomata.
Tieto Syvähuudon pennuista oli tullut minulle osittain järkytyksenä. Salviahohto oli kuollut vähän aikaa sitten sydänkohtaukseen. Olinhan nähnyt Syvähuudon surevan tytärtään, mutta silti...

Mieleni teki lähteä ulos leiristä kävelylle. Nousin takaisin seisomaan ja etsin Syvähuudon käpäliini. Mestarini oli juuri aukiolla ottamassa piikkiä pois Kotkapyrstön tassusta. Saatuaan sen hoidettua, Syvähuuto asteli luokseni.
"Onko minulle tehtäviä?" kysyin. "Tarvitsisin raitista ilmaa, joten jos kaikki on hyvin niin lähden kävelylle."
"Kyllä se käy, mutta älä viivy liian pitkään", Syvähuuto nyökkäsi ja lähti pesällemme. "Katsele samalla löytyisikö joitain yrttejä."
"Selvä se", nyökkäsin ja hymyilin mestarilleni. "Näemme pian."
Lähdin ulos leiristä joelle päin. Tunsin raikkaan ja viileän tuulen pyyhkäisevän kasvoilleni. Hymyilin.
Parantajana oleminen oli unelma ja se mitä olin aina pikkupennusta asti halunnut olla. Kuitenkin nämä pienet lepohetket olivat mukavia aina silloin tällöin, kun ei ollut kiirettä mihinkään.

Saavuin joelle. Joki liplatti hiljaa ja tasaisena. Kosketin varovasti tassullani vettä. Se oli kylmää.
Astuin varovasti rantakivelle. Se tuntui liukkaalta ja kostealta. Loikkasin seuraavalle kivelle. Ja seuraavalle. Seuraava kivi oli kaukana, mutta pystyisin ehkä juuri ja juuri loikkaamaan. Ponnistin kovaa ja loikkasin. Kuitenkin käpäläni lipsahtivat ja olin putoamassa jokeen. Suljin silmäni ja valmistauduin.
Tunsin sitten kuitenkin hellän kosketuksen niskanahassani ja joku esti putoamiseni. Tuttu tuoksu tulvahti nenääni ja muutama muukin. Oltuani varma että olin kuivalla maalla, käännyin ja näin Nopsajalan tuijottavan minua hilpeästi viikset väristen ja meripihkan värisissä silmissään hilpeä katse. Siniharmaan kollin takana katselivat Sammakkoloikka, Siniroihu, sekä Höyhenvirtaus.
*Jokin partio.*
"Sinä melkein tipuit", Nopsajalka naurahti. "Ole varovaisempi seuraavalla kerralla."
"Olen", nyökkäsin. Minusta alkoi tuntua todella nololta. "Kiitos Nopsajalka. Mihin olette menossa?"
"Tulimme juuri leiristä", Nopsajalka vastasi. "Olemme rajapartiossa. Haluaisitko kenties liittyä seuraamme."
"Toki, ilomielin", nyökkäsin. Nopsajalka vilkaisi partion johtajaan Siniroihuun, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
"Lähdetään sitten nopeasti", naaras naukaisi. Siniroihu lähti kävelemään ja Sammakkoloikka hänen perässään. Nopsajalka meni viimeisenä ja päätin jättäytyä kollin viereen.
"Mitä sinulle kuuluu Kirjomarja?" hän kysyi.
"Ihan hyvää. Entäs sinulle?"
"Hyvää minullekin. Niin, ja olen unohtanut onnitella sinua melkein kokonaan; onnea parantajanimestä!"
"Kiitos!"
"Mieti miten paljon kaikkea on tapahtunut nyt tämän lehtisateen aikana! Taivasklaaniin on syntynyt pentuja, mutta sitten Salviahohto ja Aavatuuli..."
Minua kirpaisi syvästi kuulla Aavatuulen nimi. Rakas ystäväni oli kuollut muutama kuu sitten hukuttuaan jokeen.
*Ja minäkin meinasin hukkua...*
Se oli ollut hirveää kun olin itse nähnyt hänen putoamisensa enkä pystynyt sitä estämään millään. En kerinnyt... Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Minulla oli jäänyt kaikki kesken Aavatuulen kanssa. Olin menettänyt kaksi parhainta ystävääni; Malvalennon ja Aavatuulen.
"Kirjomarja!" Nopsajalka keskeytti ajatukseni. "Kaikki hyvin?"
"On, on", huokaisin raskaasti. "Muista vain Aavatuulta. Hän oli minulle vain niin tärkeä."
"Niin", Nopsajalan häntä käväisi lohdutuksekseni lavallani. "Mutta näet hänet vielä joskus, lupaan sen."

Palattuamme leiriin takaisin, vatsani kurni jo melkoisesti. Annoin kuitenkin muiden ottaa ensin ja kun kasassa oli vain enää muutama hiiri, kävelin tuoresaaliskasan luo.
"Kirjomarja!" kuulin Nopsajalan äänen läheltä tuoresaaliskasaa, kalliota vasten olevan pusikon suojasta. Kollin pää pilkistelikin pensaasta.
"Haluaisitko syödä kanssani?" hän kysyi. Näin hänen vieressään makaavan rastaan ja vesi herahti kielelleni.
"Kiitos, mielelläni", kehräsin. Menin makaamaan Nopsajalan viereen ja aloimme syömään. Jostain syystä tämä tuntui mukavalta.

//622 sanaa

Nimi: Syvähuuto

09.11.2018 14:23
Katsoin hiljaa sammalvuoteeltani kuinka Kirjomarja puuhasteli jotakin yrttivarastolla. Käännyin ympäri selälleni ja katsoin parantajan pesän kattoa. Siinä ei ollut mitään erityistä, mutta ei minulla ollut paljoa muutakaan katsottavaa tässä pesässä. Olin antanut Kirjomarjalle tehtäväksi siistiä yrttivaraston, sillä minulla oli jostakin syystä kauhea päänsärky. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut yhteydessä sisällä myllertäviin tunteisiini niin kuin yleensä. Jos minulla oli huono olo, minua yleensä vaivasi jokin. Nyt en kuitenkaan tiedostanut minkään niin suuremmin vaivaavan minua. Taivasklaanissa oli kaikki hyvin. Vaikka lehtisade alkoikin olla lopuillansa ja kaikki punertavat, oranssit ja rusehtavat lehdet olivat jo pudonneet maahan. Ehkä muutama lehtipuu sinnitteli viimeisten lehtiensä kanssa, mutta maassa olevatkin lehdet alkoivat rusehtua. Lehtisade alkoi olla aivan lähellä.
Suljin hetkeksi silmäni saadakseni ajatukseni muualle tulevasta lehtikadosta, sillä tiesin sen olevan ankara. Tai jostakin syystä minusta vain tuntui siltä. Päivytsotureista minä en olisi huolissani, lähinnä meidän klaaninvanhimmistamme. He ovat kyllä kestäneet jo monet vuodenajat, mutta pidin lehtikatoa erityisen riskialttiina aikana heidän kannaltansa. En ollut varma miksi yhtäkkiä olin alkanut murehtia klaanimme klaaninvanhimpien voinnista. Avasin silmäni ja tuijotin taas pesän kattoa. Nyt kuitenkin näytti siltä, että siihen olisi kertynyt kosteutta sekä muutama pisara olisi putoamaisillaan kasvoilleni. Kurtistin kulmiani. Päänsärkyni tuntui yhtäkkiä helpottaneen.
Valahdin uudelleen kyljelleni ja nostin pääni. Käännyin katsomaan Kirjomarjaa, joka näytti ilmeisesti poimivan kuolleita ja mätiä yrttejä varastostamme. Yllätyin jälleen siitä kuinka monta yrttiä oli ollut terveiden ja käyttökelpoisten yrttien uumenissa piilossa. Voisin ehkä olla hyödyksi ja käydä keräämässä uusia yrttejä tai viedä vanhat yrtit pois. Päätin nousta vihdoinkin sammalvuoteeltani, sillä pääni tuntui melkein selkeältä. Kestäisin kyllä, jos veisin huonot yrtit ulos pesästä. Saisin siinä samalla raitista ilmaa sekä voisin käydä tervehtimässä klaaninvanhempia.
”Kaipaatko apua? Voisin viedä pilaantuneet yrtit pois, jotta niiden iljettävä haju ei jää leijumaan pesäämme kuin pilvet taivaalle tuulettoman sään aikaan”, maukaisin Kirjomarjalle. Naaras kääntyi katsomaan minua hiukan yllättyneenä. Aivan kuin hän olisi säpsähtänyt ääntäni. Kallistin päätäni hiukan. ”Keskeytinkö jotakin?”
Kirjomarja pudisti päätänsä samalla, kun vastasi hiljaisella äänellä: ”Et ollenkaan. Olin vain hiukan omissa ajatuksissani.”
Naaras näytti hetken ajan pohtivan mitä vastaisi minulle. Kerkesin kuitenkin jo kasata yrttejä hiukan paremmaksi kasaksi. Kirjomarjalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään suunnitelmaani vastaan, sillä nuori naaras hymyili minulle hiukan. Astelin Kirjomarjan ohitse yrttivaraston sisään ja nappasin suuren vaahteranlehden, jolle kasasin vanhaksi menneet yrtit, jotta ne olisi helpompi kuljettaa.
Yksi vatukanlehti tarttui kynteeni, sillä en ollut huomannut kynsieni olleen hiukan ulkona tassuistani. Näin käy, kun ajatukseni leijuvat jossakin päin pilviä. Annoin kynsieni vetäytyä takaisin tassuihini, jotta vatukanlehti putoaisi takaisin kasaan. Yritin mahdollisimman rauhassa tehdä vaahteran lehdestä nyytin, mutta jostakin syytä en saanut sitä aikaiseksi. Ajatukseni olivat selvästi jossakin muualla, mutta minä en vain itse sitä voinut tajuta. Huokasin ja vedin ilmaa syvään sisälle keuhkoihini ja yritin uudestaan. Tunsin oloni aivan parantajaoppilaaksi, vaikka olinkin ollut Taivasklaanin täysvaltaisena parantajana jo jonkin aikaa.
Siitä minulla tulikin mieleeni, että myös Marjasyöksy olisi klaaninvanhinten luona. Voisin käydä vaihtamassa parisen sanaa entisen mestarini kanssa. En uskonut hänen nukkuvan tähän aikaan päivästä. Tai mistä minä oikeasti tietäisin.
Sain vaahteralehtinyyttini vihdoinkin onnistumaan ja nappasin sen hampaisiini. Lähdin hölkkäämään pois parantajien pesältä ja suuntasin metsään, jonne hautaisin vanhat yrtit. Siellä ne saisivat maatua kaikessa rauhaksi ja tulla uudestaan osaksi luontoa ja sen kiertokulkua. Sivusilmällä huomasin kuitenkin Olkipuron lähestyvän minua, joten seisahduin odottamaan kollia. Hänellä taisi olla jotakin asiaa minulle.

// 532 sanaa
// Olki?

Nimi: Hahtuvamuisto

08.11.2018 16:51
Haukottelin ja käänsin kylkeä, jotta aurinko lämmittäisi toistakin puoltani. Lämpötila laski päivä päivältä, enkä halunnut tuhlata yhtäkään lämmintä auringonsädettä. Henkäisin syvään raikasta ilmaa, jossa ei ollut enää tippaakaan viherlehden ajan voimakkaita kukkien tuoksua tai tunkkaisuutta. Nyt ilma oli raikasta ja tuoksui lehdiltä. Siellä täällä lehdet putoilivat maahan peittäen puiden juuret värikkään maton alle, jossa erottui enimmäkseen punaista, keltaista, oranssia ja ruskeaa. Suljin silmäni hetkeksi ja kuvittelin itseni yhdeksi lehdistä, jotka putosivat maahan ja unohdettiin. Lehtikadon aikana ne jäisivät lumen alle ja unohdettaisiin. Niistä jokainen muuttuisi ruskeaksi, mätänisi ja katoaisi kevään tullessa. Sitten uudet lehdet kasvaisivat tilalle ja ne putoaisivat seuraavana lehtisateena. Niin se meni. Elämän kiertokulku. Ensin kissa syntyi, eli pentuna emonsa kyljessä, vanhenisi, kokisi myrskyt ja aurinkoiset päivät, kunnes yhtenä päivänä siirtyisi Tähtiklaaniin. Ruumis haudattaisiin ja se mätänisi, kun samaan aikaan uudet pennut syntyisivät. Pennuista tulivat mieleen sisko- ja velipuoleni, jotka minun pitäisi tavata niin usein kuin mahdollista, että he tottuisivat ajatukseen isoveljestä. Itsekin halusin tottua ajatukseen pikkusiskosta ja -veljistä. Pennut olivat olleet viimeksi niin pieniä, että kaikki heistä eivät välttämättä olleet edes nähneet minua. Avasin silmäni, nousin ylös ja annoin katseeni kiertää leirissä etsien kissaa, jolle voisin kertoa lähdöstäni. Havaitsin nopeasti Vaniljaturkin vaalean turkin ja kiiruhdin naaraan luo.
"Jos joku kysyy, olen katsomassa siskoani ja veljiäni", nau'uin nopeasti. Tahdoin todella tavata suloiset sisarukseni.
"Selvä, ole varovainen", soturi vastasi ja jäi katselemaan, kun jolkotin ulos leiristä. Nopeutin vauhtiani lähestyessäni kaksijalkalaa. Odotus kipristeli vatsassani ja karvani väreilivät, kun kiidin Namuviiksen kaksijalkojen kodin eteen. Hyppäsin aidalle ja siitä lasisen neliön edessä olevalle puiselle kappaleelle. Näin lasin läpi pennut ja emon. He näyttivät jo isommilta, vaikka viime käynnistäni ei ollutkaan paljon aikaa. Kopautin kevyesti hännälläni lasiani ja sain siten yhden pennuista huomaamaan itseni.

//Sisko ja veljet?
//281 sanaa

Nimi: Varpuviilto

07.11.2018 22:18
En tiennyt, koska olin nukahtanut, mutta nyt havaitsin utuisen unimaiseman ympärilläni. Paikka oli kolkko, lehdettömien puiden sysimustat siluetit kaartuivat vasten pimeää ja tähdetöntä taivasta oksat terävinä kuin kotkan raatelukynnet. Tunsin tuulen kasvoillani, mutta se ei ollut sama kevyt ja virkistävä henkäys kuin se, jonka olin aina aiemmin aistinut. Tämä tuuli oli kolea mutta tunkkainen vihuri, joka tuntui tukkivan hengitystiet aina hetkiksi kerrallaan. Kuulin vaimeita kuiskausten kaikuja ympärilläni, mutten nähnyt ketään. Kaiken kaikkiaan paikka oli hyinen ja kuolleelta tuntuva. Astelin varoen pitkin kapeaa polkua, jonka määränpäästä minulla ei ollut tietoa. Olin peloissani, vaikken halunnutkaan myöntää sitä itselleni - peloissani, mutta paikka myös kiehtoi minua. Se tuntui vetävän minua puoleensa hirvittävällä tavalla, kutsuvan luokseen kylmillä äänillään. Maa jalkojeni alla tuntui kostealle. Vilkuilin ympärilleni samalla kun astelin eteenpäin, puolittain odotin näkeväni murhanhimoiset silmät puiden lomassa. Ja yhtäkkiä metsä loppui, olin saapunut pienenpienelle aukiolle, jonka reunoilla kasvoi tummia orjantappurapensaita terävine piikkeineen, valmiina seivästämään minkä tahansa elävän olennon joka niihin uskaltaisi koskea. Keskellä aukiota istui kissa, joka oli yhtä musta kuin kaikki muukin tässä omituisessa paikassa. Hänen silmänsä olivat jäisen siniset ja katse tuikean polttava. Kavahdin hieman huomatessani, että kolli tuijotti suoraan minuun. Tuntui kuin tuo katse olisi porautunut minuun.
"Viimeisenä päivänäsi sinä kuolet", musta kolli maukui hyytävällä äänellä, joka tunkeutui lävisteni samalla tavoin kuin katsekin. Kissa kuulosti uhkaavalta ja pelottavalta, mutta samalla mielipuoliselta. Tietenkin minä kuolisin viimeisenä päivänäni.
"Tiesin sen jo", nau'uin käsivällisesti. Minusta tuntui epäsoveliaalta istua, joten seisoin ja tuijotin tuota hupsua, melko vanhaa kissaa.
"Etkä tiennyt!" vanhus kivahti ja häilyi hetken väreilevänä olentona ennen kuin katosi. Kaikki muukin alkoi väreillä ja vaihtua mustaan tiedottomuuteen.

//Erittäin outo illlalla kirjoitettu...
//261 sanaa

Nimi: Kaaripentu/Leonard

07.11.2018 15:05
"Minä", aloitin rehvastelevana ja tassuttelin kuono pystyssä sisarusteni luo, "olisin kettu."
"Ja minä olisin sitten päällikkö", Lauren maukui ja istahti. Kiepahdin ympäri ja juoksin Namun ohi toiselle seinälle. Namu kutsui tätä paikkaa, missä olimme, huoneeksi. Juoksin siis tämän huoneen toiseen päähän. Käännyin ympäri ja virnistin.
"Larry, sinun täytyy siis olla pieni, vaivainen soturi, jonka kettu voi repiä", mau'uin hymähtäen. Kaduin kuitenkin sanojani sanojani heti, ja pieni pääni yritti kehitellä jotain noita ilkeitä sanoja lieventävää.
"Jos siis et puolustaudu ja revi kettua", naukaisin. Larry nyökkäsi silmiään aavistuksen siristäen ja pudottautui kyyryyn. Se näytti melko tökeröltä, mutta mikäs minä olin sitä sanomaan. Oma taistelukyyryni oli varmaan aivan yhtä tökerö. Vilkaisin sivulleni varmistaakseni, että Namu varmasti näki. Emoni oli pakko saada nähdä, kuinka hyökkäsin Larryn ja Laurenin kimppuun. Minusta tulisi varmasti koko kaksijalkalan mahtavin soturi, varsinkin, kun tulisin käymään klaanissa koulutettavana. Namu makoili kuono käpälien päällä ja silmät puoliummessa, kuitenkin tarkaavaisesti meidän puuhiamme tarkkaillen. Pomppasin pystyyn ja rynnistin kohti sisaruksiani. Larry vilkaisi Laurenia, joka pomppasi alas puiselta asialta, jolla oli neljä jalkaa. Lauren oli nimennyt sen Käryksi. Mutta minun ihmetyksekseni se ei elänyt. Tai no, miksikäs mikään puinen nyt olisikaan elänyt.
"Hyökkäykseen!" Lauren kiljaisi loikkiessaan minua kohti veljensä ohi. Juoksin niin kovaa kuin käpälistäni pääsin kohti "päällikköä" ja "soturia". Larry syöksähti eteenpäin minua kohti niin, että törmäsimme ja paiskauduimme sivuun yhtenä karvakasana. Lauren loikkasi päällemme kiljaisten riemusta. Yritin potkia kahta pentuetoveriani minusta irti, ja lopulta pääsinkin jaloilleni. Onnistuin väistämään Laurenin syöksyn minua kohti ja peruutin muutaman askeleen pois päin.
"Leikki seis", maukaisin ja istahdin. Larry kömpi jaloilleen ja Lauren istuutui.
"Miksi?" Larry kysyi töksäyttäen. Hymyilin ja sihahdin kuten kettu sihahtaisi.
"Minun täytyy tietää, missä on leiri, jonka voin valloittaa" nau'uin ja vilkaisin vaivihkaa Namuun. Emo makoili yhä vain samalla paikalla.
"Sovitaanko, että se on tuolla Käryn luona" Lauren maukui ja keikautti päätään kohti nelijalkaista puista juttua. Nyökkäsin ja lähdin tassuttelemaan mahdollisimman huomaamattomasti sitä kohti. Jos olisin valmiiksi lähellä leiriä, voisin leikin taas käynnistyessä vain pinkoa sinne ja olisin voittanut.
"Hei! Epäreilua, sinä menet valmiiksi lähemmäs leiriä", Larry kiljaisi ja loikkasi perääni. Tuhahdin ärsyyntyneenä. Juoneni ei ollut toiminut. Liikkuminen olisi täytynyt tehdä esimerkiksi keskustelun yhteydessä.
"Enkä mene!" puolustauduin, vaikka ihan hyvin tiesin, että sisarukseni tiesivät aikeeni yhtä hyvin kuin minä itsekkin.
"Aloitetaan leikki niiltä paikoilta, mihin se jäikin", Lauren naukui. Huokaisin ja käännyin takaisin, siihen paikkaan, mistä olin lähtenytkin.
"Leikki alkaa nyt", maukaisin ja ryntäsin heti nytin sanottuani kohti Käryä. Lauren loikkasi perääni, mutta sai raapaistua vain häntääni. Valkoiset seinät vilisivät silmäkulmissani ja kiinnitin katseeni puiseen Käryyn. Jatkoin juoksuani ja käänsin katseeni jalkoihini. Ne vilistivät itsekseen kuin riivatut. Juoksin katse jaloissani, kunnes törmäsin pää edellä Käryn yhtä jalkaa päin. Kipu lävähti päin kasvojani ja haukoinj henkeäni hetken, ennen kuin keuhkoni suostuivat taas toimimaan.
"Uf", inahdin ja hieroin kuonoani käpälälläni.
"Sattuiko?" Larry kysyi tepastellen luokseni. Nostin katseeni veljeeni. Hän näytti vähän huolestuneelta.
"Ei", maukaisin ja laskin käpäläni alas. Oikeasti kuonoani jomotti kunnolla, mutten varmasti myöntäisi sitä. Ryhdistäydyin ja hymyilin jomottavan, hyvää vauhtia laimenevan kivun läpi voitonriemuisena. Minä, "kettu", olin voittanut tämän pelin.
"Minä voitin", hihkaisin voitonriemuisena ja nousin ylös.
"Etkä voittanut. Törmäsit Käryn etutassuun, joten et ollut vielä perillä", Lauren maukui ja käveli eteeni. Tuhahdin ärsyyntyneenä. Minun oli pakko myöntää, että sisareni oli aivan oikeassa, ja se vasta oli ärsyttävää.
"Ette tekään voittaneet. Ette saaneet häädettyä kettua pois", kivahdin ja marssin pois. Suuntasin emon luokse suu mutrussa, taakseni katsomatta.
"Emo", inahdin ja loikin viimeiset hännänmitat siniharmaan emoni luo. Namu oli paras emo, mitä kissalla saattoi olla, kunhan hän vain leikkisi meidän kanssamme. Pieni helähdys kantautui korviini kaulassani olevasta vihrästä pannasta, kunnostin pääni ylös, Namun kasvoihin.
"Niin, kultaseni", emo maukui ja lipaisi päälakeani. Tassuttelin emoni siniharmaiden jalkojen väliin ja asetuin makaamaan.
"Väsyttää", maukaisin ja vetäisin häntäni kuonoonj. Minu oli tarkoitus valittaa siitä, että Lauren ja Larry olivat olleet ärsyttäviä minulle, mutta se ei tuntunutkaan hyvältä. Suljin silmäni ja tajusin, kuinka paljon minua väsyttikään. Henkäisin rauhassa, syvälle sisään ja sitten ulos. Annoin ruumiin tuntua raskaalta ja unen viedä minut mukanaan.

//Lauren? Larry?
//653 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

06.11.2018 12:08
Loikattuani takaisin maahan, tunsin äkkiä jonkun tömähtävän päälleni. Se upotti kyntensä turkkiini. Rääkäisin kovaa ja rimpuilin maassa. Kuka se oli?
“Lauren, päästä veljestäsi irti", kuulin Namun käskevä äänen. Lauren? Sisar loikkasi pois päältäni ja kääntyi juttelemaan emon kanssa. Lauren mulkaisi minua vihaisesti keltaisilla silmillään. Minusta alkoi tuntua pahalta. Mitä pahaa minä olin hänelle tehnyt? Tietääkseni en mitään.
Kävelin Leonardin luokse, joka istui parin ketunmitan päässä.
"Leikitäänkö jotain?" kysyin veljeltäni.
"Leikitään vain", Leonard nyökkäsi. "Mitä leikitään?"
Istahdin maahan miettimään veljen viereen. Ei enää hippaa ainakaan. Ehkä piilosta. Tai sitten taisteluleikkiä.
Namu oli loikkinut pois ja Lauren tutki puupinnalla kipittävää ötökkää. Ei kai sisko ollut vihainen minulle? Kävelin Laurenin luo ja kosketin tämän kylkeä hännälläni.
"Älä ole vihanen minulle", mau'uin. "Olen pahoillani, jos loukkasin jotenkin sinua. Noh, tahdotko olla yksin vai haluatko leikkiä minun ja Leonardin kanssa? Sinä saat päättää leikin, mutta ehdottaisi piiloleikkiä tai taistelua. Tai sitten, että joku on päällikkö, joku soturi ja kolmas voisi olla vaikka kettu joka hyökkää leiriin! Tai keksi sinä jos joku noista ei kiinnostanut. Olisi kivaa jos leikittäisiin."

//173 sanaa
//Salkku? Kaari?

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

05.11.2018 16:57
“Lauren, tule ottamaan minut kiinni jos saat!” Liu'uin pysähdyksiin kuullessani Kontiaispennun huudahduksen ja käännyin katsomaan veljeeni. Hän näytti tasapainottelevan jonkinlaisen kaksijalkojen jutun päällä. Se haisi hassulta. Ihan kuin jokin olisi kuollut ja se olisi poltettu poroksi tuon hökkelin sisällä.
“Uskallatko tulla tänne?” Kontiaispentu kysyi haastavasti ja otti tukevamman asennon.
Itsevarma virne levisi kasvoilleni. “Ja vielä kysyt”, naurahdin ja loikkasin tasaiselle puupinnalle, jonka päällä kaksijalkojen juttu sijaitsi. Minusta tuntui ankealta kutsua sitä vain jutuksi, joten siispä päätin nimetä sen Käryksi.
Tassuttelin Käryn juurelle ja kallistin päätäni hieman takakenoon, jotta näkisin kunnolla sen päällä keikkuvan Kontiaispennun. Kaaripentukin oli lopettanut vauhkona ympäriinsä juoksentelemisen ja tullut seuraamaan tapahtumia - tosin hyvän välimatkan päähän minusta.
“Täältä tullaan, nahjus”, huikkasin Kontiaispennulle ja lähdin kapuamaan häntä kohti. Käryn pinta oli yllättävän liukas. Tassuni lipsuivat yrittäessäni ottaa jostakin kiinni, mutta onnistuin kuin ihmeen kaupalla hinaamaan itseni Kontiaispennun vierelle... Hetkinen! Minne hän oli oikein kadonnut? Vilkuilin ympärilleni enemmänkin kuin vain hämilläni, kunnes tajusin katsoa alas. Kontiaispentu ja Kaaripentu tönöttivät vieretysten Käryn juurella ja tirskuivat hiljaa.
“Senkin tyhmyri!” huusin Kontiaispennulle vihaisena kollin tempusta ja paljastin kynteni. Ilman mitään varoitusta loikkasin kollin kimppuun ja upotin kynteni tuon kylkiin. Kontiaispentu rääkäisi yllättyneenä ja yritti karistella minut irti itsestään.
“Lauren, päästä veljestäsi irti”, Namun käskevä ääni sai minut irtaantumaan vastahakoisesti Kontiaispennusta ja vetäytymään kauemmaksi tästä. Käänsin veljilleni selkäni ja mulkoilin yhä paheksuvasti Kontiaispennun suuntaan, ennen kuin olin valmis kohtaamaan Namun tuiman katseen, joka tuntui suorastavan polttavalta.
“Mistä tässä on nyt kyse?” Namu kysyi ja katsoi minua tiukasti.
“Kontiaispentu huijasi minua!” puuskahdin närkästyneenä.
“En huijannut!” Kontiaispentu huudahti Kaaripennun luota, mutta Namu vaiensi hänet hännän heilautuksella.
“Miten hän huijasi sinua?” Namu jatkoi kuulustelua.
“No siis kun...” En löytänyt sanoja. Ei veli oikeastaan ollut tehnyt mitään väärää, mutta hänen yhtäkkinen katoamisensa oli turhauttanut minua suunnattomasti.
Namu huokaisi. “Koettakaa nyt tulla toimeen ja leikkiä kiltisti tai passitan teidät kaikki kolme takaisin sisälle”, hän sanoi ja loikki sitten vähän matkan päähän.
Käännyin katsomaan veljiini happamana. “Hmph”, tuhahdin ja marssin heidän ohitseen häntä pystyssä. Lysähdin takamukselleni selkä heitä päin ja jäin tuijottamaan pientä ötökkää, joka kipitti tasaista puupintaa pitkin.

//Veljet?
//339 sanaa.

Nimi: Vaahteratassu

04.11.2018 20:29
Säpsähdin hereille oppilaidenpesässä. Suuni venyi valtavaan haukotukseen, ja koko kehoni venyi mukana.
*Kaikki muut ovat varmaan jo lähteneet!* mietin, ja katsahdin taivaalle. Aurinko oli jo ehtinyt nousta korkealle, ja pilkisteli aina silloin tällöin pilvien välistä. Ilma oli kolea, ja kaivauduin syvemmälle sammaleisiin, kun äkillinen tuulenpuuska tulvahti sisään. Venytin ensin koko vartaloni pitkäksi, ja sitten köyristin selkäni. ravistin itseni kauttaaltaan samalla kun lähdin tassuttelemaan ulos pesästä. Huomasin alhaalla muutaman kissan, ja päätin mennä sinne. Painauduin aivan kallionseinämää vasten, ja asettelin tassuni hyvin varovaisesti, etten vain olisi kaatunut. Pörhistin turkkiani kylmää vastaan, ja loikin loppumatkan alas kevyesti. Rotkossa olevat lehdet alkoivat jo muuttua rusehtaviksi ja putoilla puista ja pensaista pois.
"Huomenta! En olekaan nähnyt sinua pitkään aikaan", kuulin tutun äänen takaani. Säpsähdin ja käännyin ympäri Surusadetta kohti.
"Hei, Surusade. Onko pentutarhalla ollut mukavaa?" tervehdin nyökäten vanhalle hoitajalleni pienesti.
"Onhan se ollut mukavaa, kiitos kysymästä", naaras maukui, "Minä lähden tästä takaisin pentutarhalle, tulin vain haukkaamaan raitista ilmaa. Hei sitten!" kuningatar sanoi.
"Nähdään myöhemmin!" nau'uin tämän perään, ja näin, kuinka tämä heilautti häntäänsä. Vatsani kurni, ja tuoresaaliskasa tuoksahti houkuttelevasti nenääni, mutta tiesin, etten saisi syödä, ennen kuin klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukkaat olisivat syöneet. *Taidanpa viedä klaaninvanhimmille vähän syötävää, ja samalla voisin poistaa heiltä kirppuja*, keksin. Nappasin tuoresaaliskasasta pari hiirtä, ja lähdin tallustelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää.

//Jatkan myöhemmin

©2019 Taivasklaani | Kuunpisara - suntuubi.com