Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Pääset chattiin tästä!

 

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Taivasklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Taivasklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Syvähuuto

19.10.2018 22:43
Huomentaivaan selityksissä oli järkeä, mutta en vain osannut ajatella Salviahohteen olleen uudelleensyntynyt. Olin vain kuullut tarinoita uudelleensyntymisestä sitä sen suuremmin ajateltua. Nyt edessäni seisoi kuitenkin peräti kaksi kissaa, jotka olivat tuon mahdollisuuden saaneet Tähtiklaanilta. Mahtoi varmasti olla omituista palata maailmaan kaiken sen jälkeen mitä on aiemmin kokenut. Entinen elämä, uusi elämä Tähtiklaanissa ja sitten vielä uudestaan klaanin keskellä maan päällä. Katsoin tytärtäni silmät hiukan kimmeltäen. Olisin voinut itkeä, jos kyynelkanavani eivät olisi jo kuivat.
"Olet joutunut puskemaan itsesi kaiken mahdollisen läpi omalla matkallasi, läpi kallion sekä pilvien. En voi kuin vain kuvitella miltä sen on tuntunut. Joutua nyt huomaamaan elämän olevan hento kuin perhosen siipi, peräti kahdesti!" annoin ajarusteni virrata ulos suustani ajatellematta mitä sanoisin. Lopulta hiljennyin. Sanani olivat olleet ehkä jopa hiukan loukkaavat. Olin saattanut osua arkaan paikkaan puhuessani Salviahohteen sekä samalla Salviatassun kuolemasta." Anteeksi. Minun olisi pitänyt pohtia sanojani ennen kuin annoin niiden virrata ulos suustani kuin henkensä edestä pakoon juokseva orava."
Otin muutaman perääntyvän askeleen. Olin nyt Tähtiklaanissa ja niin oli tyttärenikin. Hän oli turvassa Huomentaivaan kanssa. En pystynyt hokea asiaa niin montaa kertaa päässäni, että olisin sen uskonut lopullisesti. Minukle Salviahohto tulisi aika olemaan pieni tyttäreni siitä huolimatta kuka hän oli edellisessä elämässään tai missä hän olisi tulevassaan. Silloin minä tajusin, että Tähtiklaanin kissat näkivät kaiken. Katseeni kohdistui hiukan nolostuneena Salviahohtoon.
"Näitkö sinä kaiken mitä tapahtui ennen kuin saavuimme tähän kokoontumiseen? Jonka takia olemme muutoinkin hiukan myöhässä?" kysyin tyttäreltäni. Toivoin kieltävää vastausta sillä se olisi säästänyt minulta niin paljon nolostumisen aiheita, mutta en pahoittaisi mieltäni vaikka hän vastaisi myöntävästi. Ainakin hän saisi tietää kuinka paljon minä hänestä todella välitinkään. Silti puna kiri kasvoilleni tajutessa että kaikki tähtiklaanilaiset olivat saattaneet nähdä kaiken.

// 276 sanaa
// Salvia? Huomen? Kirjo?

Nimi: Elandra

19.10.2018 19:49
Salamanteripentu/Lauren: 39kp! -

Hahtuvamuisto: 9kp -

Kontiaispentu/Larry: 22kp! -

Syvähuuto: 19kp

Vastaus:

Myös Syvän pisteet lisätty -

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

19.10.2018 16:42
Avasin silmäni tuntiessani hellän kosketuksen päälaellani. Kaksijalanpentu oli kyykistynyt minun ja sisarusteni vierelle ja siirtyi nyt silittämään käpälällään vieressäni tuhisevaa Kontiaispentua. Kömmin istumaan edelleenkin hieman unisena. Päästin lyhyen vinkaisun saadakseni veljeäni paijaavan kaksijalanpennun huomion. Olin nimennyt sen Pikku-Ölisijäksi. Pikku-Ölisijä oli antanut minun käydä tutkimusretkellä sen ikiomalla reviirillä, joka sijaitsi kunnioitettavan matkan päässä pesän toisella puolen. Jopa minun vauhdillani sinne meni pitkä aika.
Pikku-Ölisijä murahti huvittuneen kuuloisena ja nosti minut ylös vaaleanpunaisilla käpälillään. Olin tottunut jo sen tapaan kantaa minua paikasta toiseen, mutta olisin halunnut sanoa sille, että osasin minä itsekin kävellä - ainakin melkein. En voinut olla ihailematta sitä, miten sulavaliikkeisesti emo tassutteli ympäri pesän liukkaita pintoja. Hän todella osasi sen taidon!
“Lauren, leikithän varovasti, ettei vain tule vahinko!” Laskin katseeni Pikku-Ölisijän jaloissa pyörivään Namuun, jonka siniset silmät olivat huolesta pyöreinä.
“Älä huoli, emo, minulla ja Pikku-Ölisijillä on hauskaa!” huikkasin vain ja huitaisin pentua tassullani sen hassuun nenään. “Mennään jo! Minä haluan päästä seikkailemaan!” vinkaisin innoissani.
Pikku-Ölisijä katsoi minua kummastuneen näköisenä, mutta lähti kuitenkin liikkeelle. Kuulin kuinka sen kaksi pitkää jalkaa tömähtelivät maata vasten kun se lähestyi... hetkinen; oliko se menossa siihen pesän osaan, missä oli se iso pehmeä juttu? Mutta enhän minä sinne halunnut! Halusin mennä sen omalle reviirille ja valloittaa Pikku-Ölisijän suuren ja korkean vuoteen ihan omin voimin! Miukaisin kärsimättömänä ja yritin saada pentua vaihtamaan suuntaa.
“Mene tuohon suuntaan!” käskin, mutta se ei ottanut ohjeitani kuuleviin korviinsa. “Hei! Mitä sinä teet? Haluan tuonne!” Yritin rimpuilla irti Pikku-Ölisijän otteesta näyttääkseni sille oikean suunnan. Upotin pikkuruiset kynteni sen vaaleanpunaiseen käpälään ja se tiputti minut ulahtaen säikähtäneen kuuloisena. Tömähdin maahan kiljaisten.
“Lauren, kulta pieni, oletko sinä kunnossa?” Namu kiirehti luokseni huolestuneena. Hän nosti minut ylös ja ryhtyi pesemään korviani. Murahdin närkästyneenä ja katsahdin Pikku-Ölisijään, joka oli jo ehtinyt juosta matkoihinsa. Huitaisin ilmaa hännälläni.
“Miksei Pikku-Ölisijä kuuntele minua?” kysyin emoltani harmistuneena.
“Me emme puhu samaa kieltä”, emo vastasi.
“Kuinka minä sitten voin leikkiä hänen kanssaan?” kauhistuin.
“Olethan sinä voinut leikkiä tähänkin asti”, hän naurahti ja pukkasi minua hellästi päällään veljieni suuntaan, jotka nukkuivat yhteisessä vuoteessamme vähän matkan päässä. “Mene kysymään haluaisivatko Larry ja Leonard leikkiä kanssasi”, Namu ehdotti.
“Selvä!” hihkaisin jo piristyneenä ja liukastelin lattian poikki kollien luokse.
Kapusin heidän päälleen ja ryhdyin repimään Kaaripentua korvasta hampaillani samalla kun raavin Kontiaispennun poskea kynsilläni. “Herätkää, vetelykset! Mennään leikkimään!” huusin käyden aina vain malttamattomammaksi.

//Veljet?
//379 sanaa.

Nimi: Syvähuuto

18.10.2018 21:42
Aivoni eivät pystyneet sisäistämään kaikkea mitä lähaikoin oli tapahtunut. Aivan kuin olisin elänyt koomassa viimeiset puoli kuuta. Jopa Kirjotassu näytti huomanneen sen. Oppilas kiersi minut normaalia kauempaa nähdessänsä minut pesän ulkopuolella. Niin teki kyllä Surusade, Kuusamaviiksi ja Timjamitassukin. Luulin totuuden auttaneen minua elämässä eteempäin, mutta se ei todellisuudessa ollutkaan tehnyt niin. Ponnisteluista ja yrityksistäni huolimatta olin menettänyt toisen tyttäristäni. Salviahohto oli kuollut sydänkohtaukseen juuri ennen lähtöään ja suoraan minun valvovien silmieni alla.
Palasin ajassa taaksepäin omissa ajatuksissani. Näin itseni hätäisesti hokemassa tyttäreni nimeä. Hysteria alkoi ottaa minusta vallan. Tunsin sen leviävän kasvoiltani tassujeni varpaisiin asti. Vapisin kauttaaltani. Henkeni ei kulkenut. Pian tunsin Surusateen hännän selkäni päällä. Vapinani ei loppunut siltikään. Emoni veti minut lähellensä. Hän pyyhkäisi tassullansa silmäkulmiani.
"Syvähuuto", Surusade maukaisi nimeni. Hän taisi sanoa sen useammin kuin kerran, mutta en kuullut kuin yhden. Ravistauduin väkisin irti Surusateesta ja suoristin ryhtini. Klaanin parantajana minun olisi kohdattava asia niin kuin se oli. Tyttäreni oli kuollut eikä asia voisi muuttaa. Olin kohdannut kuoleman ennenkin, mutta tällä kertaa se oli tuntunut raastaneen kyntensä suoraan sydämeeni. Aivan kuin se olisi Salviahohteen mukana vienyt palan minusta.
Kyyneleet alkoivat valua poskistani minun muistellessa tapahtumia. Nostin katseeni vasten tahtoani kohti tähtitaivasta. Minun tulisi olla nyt matkalla kohti parantajien kokoontumista Kirjotassun kanssa kohti Kuiskausten luolaa, mutta olin pyytänyt Lirjotassulta hetken omaa aikaa. Se ei ehkä ollut viisaimpia ideoitani, sillä suolaiset kyyneleet saivat minut vielä masentuneemmaksi kuin aikaisemmin. Kirjotassun rdessä olin sentään yrittänyt olla rohkea, mutta aina ollessani yksin tunteet ottivat vallan.
Kyyneleet alkoivat olla minulle liikaa, joten päätin lopettaa niiden vuodattamisen. Surun jälkeen jäljelle jäi vain viha. Käännyin ympäri ja astelin kauemmas jyrkänteestä, joka sijaitsi Taivasklaanin leirin yläpuolella. Suuntasin kohti metsää, jotta kukaan ei näkisi minua. Pian minun olisi kuitenkin palattaba takaisin, halusin minä sitä tai en.
Metsässä kaikki oli niin hiljaista. Hiljaisuus raastoi sydäntäni, koska se toi mieleen kuoleman, joka oli aivan yhtä rauhallinen ja hiljainen. Vedin kauhkoni täyteen ilmaa ja huusi ulos kaiken tuskan pääni sisältä. Se taisi kuulostaa vain mouruamiselta, mutta minulle se oli runoutta. Harmikseni lähipuiden linnut eivät arvostaneet sitä. Linnut lehahtivat puusta lentoon rääkyen samalla mitalla takaisin.
"Koettakaapa itse menettää tyttärenne kuolan kynsiin!" huusin linnuille niiden lentäessä minua pakoon. Huokasin viimeisenkin linnun lähtiessä luotani. Nuo linnut olivat kuin läheiseni, jotka kaikki yksitellen pakenivat luotani. Suljin silmäni ja jäin kuuntelemaan ympäröivää luontoa niin kauaksi aikaa, että maistoin jälleen sulaiset kyyneleet.

Palasin parantajan pesälle ohittaen pentutarhan. Lähiaikoina oli tapahtunut myös hyviä asioita, kuten Namuviiksen ja Olkipuron pentujen syntymä. Klaani oli saanut vahvistukseksi kolme tervettä pentua. Harmikseni omat tunteeni estivät läsnäoloni pentutarhalla, mutta ajattelin huomenissa käydä tarkistamassa pentujen voinnin. Uskoin kyllä heidän olevan vahvoja, mutta lehtisade osasi olla kavala.
"Oletko valmis?" kysyin Kirjotassulta tupsahtaessani takaisin oarantajan pesälle. Olin hetken ajan antanut tuulen kuivata poskiani jyrkänteen reunalla sekä pyyhkinyt ne tassuillani ennen paluuta pesälle. "Tähtiklaani odottaa meitä."
Kirjotassu asteli luokseni valmiin näköisenä. Naaras hymyili innostuneena, vaikka ei tienytkään mitä hänellä oli vastassa. Kirjotassu ei vielä sitä tiennyt, mutta hän saisi tänään illalla parantajanimensä. Olin ylpeä oppilaastani. Hän oli opiskellut ahkerasti ja ansainnut nimensä.
"Hyvä on. Mennään", naukaisin ja ohjasin oppilaani ulos pesästä kohti Kuiskausten luolaan. Jännitys väreili viiksissäni, vaikka luolalla tuli vierailtua usein puolikuun aikana, sinne oli aina jännittävä mennä. Koskaan ei tiennyt kuka Tähtiklaanin kissoista olisi vastassa.
Astellessani luolaan tunsin pienen koleuden, mutta en antanut sen haitata itseäni. Katsahdin vielä kerran Kirjotassua, kunnes kumarruin pienen vesilammikon ylle ja latkin muutaman kielellisen vettä. Tunnuin suorastaan imeytyvän Tähtiklaanin maille.
Silmäni avattua kohtasin kaksi yllättävää hahmoa: kaksi sukulaistani, Huomensielun sekä Salviahohteen. Katsoin molempia silmät suurina.
"Kuinka...", yritin pukea ajatukseni sanoiksi, mutta en kyennyt siihen. Olin täysin sanaton. Silti tunsin yhden kyyneleen valahtavan silmäkulmastani, mutta tällä kertaa se ei ollut surun kyynel vaan onnen. Nyt tiesin tyttäreni olevan turvassa Tähtiklaanissa.
Silti hänen läsnäolonsa hämmensi. Tapasin unissani vain parantajia ja parantajaoppilaita, en sotureita. Kuinka Salviahohto oli siis täällä?
"Mitä sinä täällä teet? Tähtiklaani ei anna minun tavata sotureita parantajien kokoontumisissa", sanat karkasivat suustani pelkistettyinä. Niissä ei ollut mitään runollista kaikua, sillä hämmennykseni oli liian suuri. Sain suustani vain tönkköjä pätkiä, jotka yhdistyivät yhdeksi sanojen vyöryksi. Katseeni kohtasi Huomensielun. "Kuinka tämä on mahdollista?"

// 671 sanaa
// Huomen? Salvia? Kirjo?

Nimi: Kontiaispentu/Larry

18.10.2018 13:16
"Meidän pitää keksiä vielä tälle viimeiselle pennullemme nimi", kuulin tutun äänen tulevan lähistöltä. "Tälle harmaanruskealle pennulle. Onko sinulla mitään mielessä, Namuviiksi?"
*Onko Namuviiksi emoni?*
"Jos sinulle Olkipuro kävisi..." emoni ääni kuului.
*Ja onko isäni Olkipuro?*
"...hänen kotikisunimensä tulisi olemaan Larry", Namuviiksi jatkoi. "Olen aina toivonut sen nimistä poikaa. Minulla ei kylläkään ole ehdotusta klaaninimeksi, joten jos haluat niin voit päättää."
"Kontiaispentu." Isäni vastaus tuli heti samantien. "Hän on Kontiaispentu. Mielestäni se sopisi hänelle ja se on muutenkin ihana nimi."
"Totta", Namuviiksi kehräsi. "Se käy hyvin. Hän on siis Kontiaispentu."
Emon kuono kosketti päälakeani.
"Olenko minä Kontiaispentu. Ja olenko myös Larry? Miten minulla voi olla kaksi nimeä?" kysyin ääneen.
"Olet", emon ääni kuului. "Nyt olet täällä Taivasklaanissa ja silloin olet Kontiaispentu. Kun taas lähdemme kaksijalkalaan, siellä sinut tunnetaan Larrynä."
"Mikä on kaksijalkala?" ihmettelin. "Kaikki on niin ihmeellistä!"
"Kaksijalkala on paikka missä on paljon puisia kaksijalan pesiä", emo selitti. "Kaksijalat asuvat pesissä ja minä, sinä, Kaaripentu ja Salamanteripentu saavat asua niissä myös. Mutta on paljon muitakin kissoja jotka asuvat pesissä, kuten myös esimerkiksi täällä asuvat Herkkuviiksi, Frettikuono ja Kirsikkanenä. Kaksijaloilla on myös koiria, kissoja suurempia ja niitä kannattaa varoa. Eivät kaikki tee mitään, mutta jotkut... "
"Ja mikä sitten on Taivasklaani?" kuulin Kaaripennun kysyvän.
"Taivasklaani, pikkuveljeni on suurempi perheesi. Minä, Maya, Namu, Salamanteripentu, Kontiaispentu ja Olkipuro olemme sinun lähempää perhettäsi, mutta Taivasklaani on suuri perheesi, joka huolehtii sinusta ja sinä huolehdit siitä. Niin se vain menee. Kaikki ympärilläsi ovat osa Taivasklaania", kuulin jonkun vastaavan. Ääni oli tuttu, mutta se ei kuulunut isälle. "Minä olen Hahtuvamuisto, isoveljesi ja kuulun Taivasklaaniin ja lähempään perheeseesi. Minulla ei ole kahta nimeä. Olen syntynyt Taivasklaaniin ja asun koko aikani klaanissa."
*Niin, tosiaan. Hän on se minun isoveljeni.*
Haistoin ilmaa ja yritin tavoittaa Hahtuvamuiston tuoksua. Lähdin mönkimään maassa tuoksua kohden. Tuoksu kuitenkin läheni ja pian tunsin jonkun nostavan minut takaisin emoni ja sisarusteni viereen. Hahtuvamuistoko?
Kuulin hänen maukuvan jotain Kaaripennulle. En kuunnellut tarkkaan mitä, mutta jotain että hän olisi komea.
*Varmastikin.*
"Kontiaispentu." Hahtuvamuiston tuoksu tuli lähemmäs ja tajusin veljen puhuvan minulle. Höristin korviani ja kuuntelin mitä asiaa hänellä olisi. Kuuntelisin todella tarkkaavaisesti koko ajan. Tämä isoveljeni kun vaikutti mukavalta. "Sinun silmiäsi en näe, mutta ne ovat varmasti kauniit, kunhan aukeavat. Kun se aika koittaa, saatan jäädä täysin sinun ja veljiesi varjoon. Sinun turkkisi on harmaanruskea", Hahtuvamuisto jatkoi. Päästin kurkustani pienen kehräyksen.
*Kiitos Hahtuvamuisto, mutta olet sinäkin varmasti komea kuin mikä!*
Sen jälkeen isoveljeni lausui kauniita sanoja myös sisarelleni Salamanteripennulle. Ilmeisesti myöskään sisko ei ollut avannut silmiään.
*Ja Kaaripentu on! Minäkin haluan avata silmät, jotta voisin nähdä tämän suuren maailman. Ja Kaaripennun komeuden ja Salamanteripennun kauneuden.*

Pian avasi Salamanteripentukin silmänsä. Hetken aikaa kaikki pyörivät siskon ympärillä.
*Onnea Salamanteripentu rakas, mutta kyllä minäkin haluaisin!*
"Minun mielestäni pennut olisi hyvä viedä jo kaksijalkalaan", kuulin Namuviiksen maukuvan. Emon ääni kuulosti mielestäni jotenkin hieman huolestuneelta. Kysymys taisi olla tarkoitettu lähinnä isälleni Olkipurolle.
"Niin", Olkipuro naukaisi. Tajusin Hahtuvamuiston tuoksun taas lähestyvän. En tiedä mitä tapahtui, mutta sitten Kaaripentu katosi läheltäni ja sitten myös Hahtuvamuistokin. Sitten Olkipuron tuoksu läheni ja hän ja Salamanteripentu katosivat.
*Menettekö te jo kaksijalkalaan? Älkää jättäkö minua!"
Namuviiksen tuoksu lähestyi. Hän oli varmaan tarttumassa minusta kiinni, mutta sitten uusi kissa tuli lähelleni. Naaras.
"Voisinko minä kantaa häntä?" hän kysyi. Arvelin hänen olevan isompi sisarukseni Maya.
"Eiköhän se sovi", Namuviiksi nyökkäsi. Maya lähti liikkeelle. Heiluin kyydissä ja se tuntui mukavalta. Maya osasi kantaa juuri sopivalla tavalla.

"Voitte laskea pennut nyt maahan", emon ääni kuului. Maya pysähtyi ja laski minut kylmään ja kovaan maahan.
"Kunhan olette päässeet turvallisen välimatkan päähän kutsun kaksijalat päästämään minut ja pennut sisälle", Namuviiksi jatkoi.
*Jaa, vai kaksijalan pesään. Millaisiakohan ne kaksijalat ovat?*
"Ovatko kaksijalat kivoja?" kuulin Salamanteripennun kysyvän. Olivat ne varmasti, todella kilttejä. Jos he eivät olisi kilttejä niin eihän Namuviiksi olisi tuonut meitä tänne.
*Ja älä huoli rakas sisareni, minä huolehdin sinusta.*
Namuviiksi selitti Salamanteripennulle että kaksijalat olisivat kilttejä ja mukavia. Ei siis huolta!
Isä sanoi lähtevänsä ja tulevansa tapaamaan meitä huomenna. Ilmeisesti myös Hahtuvamuisto ja Mayakin olivat lähdössä. Namuviiksi nosti minut ja siirsi minut jonnekin. Sitten hän siirsi Kaaripennun ja viimeisenä Salamanteripennun. Yhtäkkiä suuri valo kävi silmiini. Inahdin hieman. Räpyttelin silmiäni ja näin tuijottavani kaksijalan pesää. Käänsin päätäni ja näin takanani hieman kauempana aidan jonka väliin pujahti kellertävä kissa. Hänen selkäänsä myöten kulki ruskea raita joka päättyi hännänpäähän. Sitten sekin katosi.
*Maya?*
Yhtäkkiä tajusin, että joku koski minuun. Vaaleanpunaiset pulleat käpälät nostivat minut ja painoi minut itseään vasten. Se oli kaksijalka. Pentu vielä. Nyt ne siis olivat tulleet. En edes tiedä millaisiksi olin kaksijalkoja kuvitellut mutta tälläisiä ne olivat. Vaaleanpunainen turkki ja pyöreät kasvot. Kävelivät kahdella jalalla.
Tämä pentu oli naaras, omalla tavallaan kaunis. Se hihkui innoissaan ja juoksi sisälle pesään. Pesässä oli lämmintä. Nautin tästä. Tämä oli uusi kotini. Toinen kotini.

//Perhe?

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

13.10.2018 16:24
"Asumme heidän luonaan öisin ja he pitävät meistä huolta." Namun silmissä oli lempeä ja rakastavainen katse, joka lisäsi turvallisuuden tunnettani. Kaksijalat siis tavallaan olivat lähempää perhettäni. Ainakin sellaisen kuvan minä sain emoltani.
"Kaksijalat ovat teille varmasti todella mukavia. Yleensä he pitävät kissoista. Varsinkin luonaan yöpyvistä", veljeni Hahtuvamuisto maukui rauhoittelevasti ja kurkottui koskettamaan päälakeani kuonollaan. Hänen kasvoilleen piirtyi lämmin hymy.
"Mitä tuon ison jutun sisällä on?" Kaaripentu kysyi. Hän istui isän jalkojen juuressa ja katseli pää kallellaan suurta hökkeliä, jonka sisältä olin kuullut outoja ääniä.
"Varmaankin ne kaksijalat, mistä emo puhui", arvasin. Kuinka suuria kaksijalat oikein olivat? Edes isä ei yltänyt varvistamallakaan hökkelin korkeudelle.
"Lähden takaisin Taivasklaanin leiriin. Minua varmasti tarvitaan siellä." Hahtuvamuisto ja Namu tassuttivat luoksemme. Isoveljeni kumartui laskemaan minun ja pentuetoverieni pään päälle nopeat nuolaisut, ennen kuin käännähti kannoillaan ja ryömi aidassa olevasta rakosesta sen toiselle puolen. Yrityksistäni huolimatta en nähnyt häntä enää.
"Minunkin on varmaan paras palata", Olkipuro sanoi ja hieraisi kuonoaan Namun kuonoa vasten. "Tulen taas huomenna katsomaan teitä. Lupaan sen."
"Tuleeko Hahtuvamuistokin? Entä Maya?" intoilin.
Olkipuro vilkaisi vieressään seisovaan kellertävään naaraaseen, jonka hailakan vihreissä silmissä oli jokseenkin lohduttoman näköinen katse. Miksi isosisko vaikutti niin surulliselta? Mehän näkisimme taas pian, vai mitä?
"Älä vaivaa sillä päätäsi, kulta pieni", Namu kehräsi hiljaa ja nosti minut hampaisiinsa. Huomasin hänen siirtäneen veljeni lähemmäksi hökkeliä sillä välin kun olin keskittynyt Olkipuroon ja Mayaan. Tapaisimmeko kaksijalat vihdoinkin?
Jäin katselemaan kummastuneena Olkipuron ja Mayan perään, kun nämä pujahtivat raosta aidan toiselle puolelle, sinne, mistä me olimme alunperin tulleetkin. Huomioni kiinnittyi kuitenkin pian takaisin Namuun, joka oli ryhtynyt raapimaan hökkelin seinää kovaan ääneen mouruten. Sitä oli huvittava seurata, mutten viitsinyt ilmaista hilpeyttäni ääneen.
Samassa hökkelin seinästä näytti irtoavan palanen ja lämmin ilma huokui kasvoilleni. Vinkaisin ihmeissäni kuullessani hassun kuuloisen älähdyksen. Kallistin hieman päätäni taaksepäin ja näin... valtavan karvattoman olennon, joka oli ihan erilainen kuin olin kuvitellut! Sillä oli littana naama ja oudon näköiset silmät, jotka tuijottivat minua ja veljiäni hämmästyksestä pyöreinä. Se mörisi jotakin olkansa ylitse hökkeliin ja pian paikalle ilmaantui lisää karvattomia otuksia. Yksi niistä oli hieman ensimmäisenä meidät nähnyttä kaksijalkaa pienempi ja kaksi muuta niitäkin lyhyempiä. Olivatko nekin vasta pentuja? Ja nuo isommat olivat niiden isä ja emo? Mahtavaa! Saisin lisää uusia leikkikavereita!
Kaksijalanpentu kumartui puoleeni ja ojensi isoa, hassua käpäläänsä minua kohti. Kurkotin nuuhkaisemaan sitä varovasti ja vetäisin sitten pääni nopeasti pois. Haju ei ollut samanlainen kuin lähemmällä perheelläni. Se oli vieras, mutta samaan aikaan myös hyvin kiehtova. Lähestyin käpälää uudestaan ja tällä kertaa annoin sen jopa koskettaa itseäni. Pian tajusinkin olevani jo kaksijalanpennun sylissä korkealle ilmassa. Maahan oli nyt paljon pidempi matka kuin silloin, kun isä oli kantanut minua. Namu kierteli pennun ympärilläni huolestuneen oloisena. Isäkaksijalka noukki hänet ylös samalla kun kaksi muuta kaksijalkaa nostivat Kaaripennun ja Kontiaispennun turviinsa. Kaksijalan rapsuttaessa poskeani tunsin väsymyksen painavan luomiani yhä vain hanakammin kiinni. Kiepahdin selälleni ja painoin pääni pennun lämmintä kehoa vasten unisena. Tiesin voivani luottaa siihen. Se pitäisi minusta varmasti huolta, kuten emo oli sanonut.

//Perhe?
//483 sanaa.

Nimi: Hahtuvamuisto

12.10.2018 20:02
"Kaksijalat? Ovatko kaksijalat kivoja?" Salamanteripentu kysyi.
"Asumme heidän luonaan öisin ja he pitävät meistä huolta", Namu selitti tyttärelleen. Hymyilin pennulle lempeästi.
"Kaksijalat ovat teille varmasti todella mukavia. Yleensä he pitävät kissoista. Varsinkin luonaan yöpyvistä", selitin Salamanteripennun turkkia keveästi hipaisten. Tunsin huolta katsellessani pieniä, viattomia ja niin haavoittuvaisia pentuja. Heille ei saisi käydä mitenkään. Siitä minun ja perheeni olisi pidettävä huolta. Emokin varmasti suojelisi heitä, vaikkeivat uudet siskoni ja veljeni olleetkaan hänen pentujaan. Vilkaisin Olkipuroa ja Mayaa. Kumpikin ihaili Kontiaispentua ja Kaaripentua. Huomattuani sen, viittasin Namun hieman kauemmas isästäni, siskoistani ja veljistäni.
"Onko kaikki kunnossa?" Namu kysyi hämmentyneenä, Kohdistin siniset silmäni Namun omiin. Mietin, millaista olisi, jos Selene olisi yhä Taivasklaanissa. Olisiko hän suostutellut Mayan jäämään? Olisivatko nämä uudet pennut Namun vai Selenen? Olisinko minä erilainen? Näihin kysymyksiin en osannut vastata. Tuota päivytsoturia katsoessani toivoin itsekkäästi, että hän jättäisi pennut Taivasklaaniin, eikä veisi heitä apuni ulottumattomiin kaksijalkalaan. Halusin kertoa Namulle, että hän ei voisi vain viedä pentuja isänsä ja veljensä, ehkä myös siskonsa ulottumattomiin. Pennut saattaisivat saada Mayan jäämään. Eihän sitä koskaan tiennyt. Henkäisin syvään ennen kuin aloitin.
"Haluan kertoa, että en pidä siitä, että viet pennut pois Taivasklaanista. Jos heille käy jotain..", aloitin, mutta en tiennyt, miten päättää aloittamani lause.
"Ei heille mitään käy. Kaksijalat pitävät meistä huolta", Namu rauhoitteli hiljaa.
"Sinun täytyy kuitenkin tietää, että ainakin minä, ja varmaankin myös Olkipuro tulemme avuksi heti, kun kuulemme kutsusi." Vilkaisin pentuja. Heidän pörröiset turkkinsa tärisivät, kun he liikuskelivat maassa. Pienet kynnet liukuivat ulos pienistä tassuista, kun he yrittivät tarrata kylmään maahan. He olivat olentoja, jotka tarvitsivat klaania ympärilleen suojelemaan. Perhettä.
"Kaksijalat pitävät meistä huolta", Namu toisti ja palasi sitten pentujen luokse. Seurasin Namua pentujen luo edelleen huoli sisälläni loimuten. Nostin kasvoilleni kuitenkin lempeän ja rennon hymyn kääntyessäni pentujen puoleen.
"Lähden takaisin Taivasklaanin leiriin. Minua varmasti tarvitaan siellä", nau' uin ja nuolaisin jokaisen pennun päänlakea.

//Perhe?
//303 sanaa

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

12.10.2018 14:58
Raotin hitaasti silmiäni. Kirkas valo sokaisi minut hetkellisesti, mutta pian aloin erottaa värejä ja kissojen häilyviä siluetteja. Päätin avata silmäni kokonaan, jolloin päätä huumaava väriloisto tuntui iskeytyvän suoraan päin kasvojani. Ensiksi katseeni osui suureen tummanharmaaseen kolliin, jonka tummansiniset silmät tuikkivat ystävällisesti. Hän oli kumartuneena pienemmän, siniharmaan kollin ylle, joka suolsi suustaan kysymyksiä taukoamatta. Tiesin tuon äänekkään pennun olevan veljeni, Kaaripentu. Kaaripennun toisella puolen makasi toinen veljeni, Kontiaispentu, jonka silmät olivat ilmeisesti yhä tiukasti kiinni.
"Hei!" vinkaisin saadakseni isomman kissan huomion. Hän oli tainnut sanoa nimekseen Hahtuvamuisto. "Minäkin olen jo avannut silmäni!" ilmoitin voimatta peitellä hienoista ylpeyden kaikua äänessäni. Olinhan sentään ottanut ensimmäisen ison harppaukseni vielä lyhyen elämäni alkutaipaleella. Se oli iso juttu se! Ainakin pienelle pennulle.
Hahtuvamuisto kääntyi katsomaan minua. Hänen huulillaan lepäsi lempeä hymy, joka toi minulle turvallisen olon. Jähmetyin aloilleni tuntiessani jonkun kielen pyyhkivän niskaani. Hahtuvamuisto oli edessäni, joten se ei voinut olla hän. Käänsin päätäni sen verran, että pystyin näkemään hieman isoveljeäni pienemmän raidallisen naaraskissan.
"Hei vain, pikkuinen", naaras kehräsi pehmeällä, täyteläisen kuuloisella äänellään ja hymyili. Hän taisi olla emoni, ja kun nostin katseeni tämän takana kohoavaan suureen, lihaksikkaaseen kolliin, joka omasi kauniin kellanpunaisen turkin, tajusin, että isäni oli myös läsnä. Se, jolla oli matala ja möreä ääni. Laskin katseeni vielä heikkoihin käpäliini, joissa oli siniharmaita ja kellanpunaisia laikkuja. Minusta se näytti kieltämättä aika huvittavalta.
"Minun mielestäni pennut olisi hyvä viedä jo kaksijalkalaan", emoni sanoi ehkä hieman huolestuneen oloisena isälleni, joka nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä.
"Niin", isä vastasi ja loi isoveljeeni merkitsevän katseen, jolloin tämä kumartui nappaamaan Kaaripennun hampaisiinsa. Mitä hän oikein puuhasi?
Samassa tunsin kuinka maa katosi jalkojeni alta ja tajusin roikkuvani ilmassa. Isäni myskimäinen tuoksu lehahti kielelleni ja sai minut rauhoittumaan hieman. Ei isä haluaisi minulle tai veljilleni pahaa, eihän? Hän oli varmasti hyvä kissa.
Emoni - joka oli muistaakseni sanonut Kaaripennulle olevansa Namu - kömpi hitaasti ylös. Juuri kun hän oli kumartumassa noukkimaan Kontiaispentua hampaisiinsa kellertävä naaras seisahtui hänen eteensä ja kysyi varovasti:
"Voisinko minä kantaa häntä?"
"Eiköhän se sovi", Namu vastasi ja vilkaisi isääni epävarman näköisenä. Tunsin isän nyökäyttävän jykevää päätään. Se oli samaan aikaan pelottava ja huvittava kokemus.
Kun kellertävä naaras - jonka täytyi olla vanhempi sisareni Maya - oli nostanut Kontiaispennun kantoonsa emo lähti ilmeisesti johdattamaan meitä kaksijalkalaksi kutsumaansa paikkaan.

Suuri aita kohosi edessämme. Tunsin oloni erittäin pieneksi sen rinnalla. Miten ihmeessä me pääsisimme sen ylitse? Osasivatko emo ja isä lentää? No, eivät sentään; Namu työntyi aidan vasemassa ailalaidassa olevasta raosta näkökenttäni ulottumattomiin. Pian sen jälkeen me seurasimme isän kanssa perässä. Suljin silmäni vaistomaisesti kiinni, kun isä kumartui matalemmaksi ja ryömi toiselle puolelle yrittäen estää minua osumasta kosteaan maahan. Maailma aidan toisella puolen oli kummallinen. Namun takana kohosi suuri hassun näköinen hökkeli, jonka sisältä kuului outoja ääniä. Oliko joku juuttunut sinne?
"Voitte laskea pennut nyt maahan", emo sanoi, kun Maya ja Hahtuvamuisto olivat ennättäneet luoksemme veljieni kanssa. "Kunhan olette päässeet turvallisen välimatkan päähän kutsun kaksijalat päästämään minut ja pennut sisälle."
"Kaksijalat?" Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. Olivatko nekin kissoja? Lähempää perhettäni? "Ovatko kaksijalat kivoja?" kysyin uteliaana. Saisinkohan minä uusia leikkikavereita?

//Perhe? (Sori jos hittasin jotakuta liikaa.)
//493 sanaa.

Nimi: Elandra

12.10.2018 10:55
Kontiaispentu/Larry: 23kp! -

Kaaripentu/Leonard: 20kp! -

Salamanteripentu/Lauren: 8kp -

Sarajuova: 7kp -

Timjamitassu: 14kp -

Salviahohto: 18kp - Hyvää matkaa Tähtiklaaniin!

Hahtuvamuisto: 8kp -

Nimi: Hahtuvamuisto

10.10.2018 17:34
Katselin pieniä karvamyttyjä ylpeänä. Olin saanut kaksi veljeä ja siskon. Heidän nimensä olivat kauniita. Salamanteripentu, Kontiaispentu ja Kaaripentu olivat täydelliset nimet täydellisille pennuille. Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. Ensin olimme keskustelleet Mayan lähdöstä ja seuraavassa hetkessä minulle oli syntynyt uusia sisaruksia.
"Ja mikä on sitten Taivasklaani?" Kaaripentu miukui selvästi tyytymättömänä.
"Taivasklaani, pikkuveljeni on suurempi perheesi. Minä, Maya, Namu, Salamanteripentu, Kontiaispentu ja Olkipuro olemme sinun lähempää perhettäsi, mutta Taivasklaani on suuri perheesi, joka huolehtii sinusta ja sinä huolehdit siitä. Niin se vain menee. Kaikki ympärilläsi ovat osa Taivasklaania", selitin rennosti. "Minä olen Hahtuvamuisto, isoveljesi ja kuulun Taivasklaaniin ja lähempään perheeseesi. Minulla ei ole kahta nimeä. Olen syntynyt Taivasklaaniin ja asun koko aikani klaanissa", jatkoin selitystäni lempeästi. Nostin hieman kauemmas mönkineen Kontiaispennun takaisin sisarustensa viereen ennen kuin keskityin taas Kaaripentuun. "Sinä, veliseni olet oikein komea kolli. Sinulla on jäänsiniset silmät ja sinertävänharmaa turkki. Voisin jopa sanoa tuntevani oman asemani Olkipuron komeimpana poikana olevan uhattuna", naurahdin ja kumarruin vielä silmät ummessa liikehtivää kollia kohti. "Kontiaispentu. Sinun silmiäsi en näe, mutta ne ovat varmasti kauniit, kunhan aukeavat. Kun se aika koittaa, saatan jäädä täysin sinun ja veljiesi varjoon. Sinun turkkisi on harmaanruskea." Lopulta käännyin ainoan naaraan puoleen. "Salamanteripentu. Sinäkään et ole vielä avannut silmiäsi, joten voin kertoa vain turkin värin. Se on valkoinen, mutta sinulla on myös kellanpunaisia ja sinertävänharmaita laikkuja", selitin ja suoristin pystyyn nousseen karvatupsun Salamanteripennun turkissa. "Haluatteko kysyä jotain muuta? Vaikka klaanista tai lähemmästä perheestänne?" kysyin innokkaana vastaamaan.

//Perhe?
//268 sanaa

Nimi: Salviahohto

07.10.2018 19:31
"Ethän sinä puhu totta? Ethän sinä oikeasti aio lähteä?" Timjamitassu kysyi, ääni väristen kuin pelästyneellä pennulla. Tuijotin hämmästynyttä siskoani murheen murtamana ja tiesin, että kyyneleiden ilmestyminen silmäkulmaani oli vain viiksenkarvan päässä. Sydämeni ulvoi tuskaisena, kun jouduin näkemään Timajmitassun tuollaisena ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Olin tottunut siihen, että pikkusiskoni oli aina ollut todella pirteä ja positiivisuudesta säteilevä kissa, jota en ollut koskaan nähnyt surullisena tai vihaisena. Timjamitassu oli positiivisin kissa jonka olin koskaan tuntenut enkä uskoisi löytäväni samanlaista kissaa metsästä. Minun tulisi niin sanoinkuvaamattoman paljon ikävä siskoani, että hetken ajan harkitsin jo Taivasklaanin jäämistä. Ravistelin kuitenkin ajatuksen nopeasti pois mielestäni ja nyökäytin päätäni siskolleni.
"Timjamitassu, minä aion lähteä", ilmoitin päättäväisesti. Katselin surullisena, kuinka Timjamitassu alahuuli alkoi värähdellä ja läpikuultava kyynel muodostui siskoni silmäkulmaan. Sitten harmaa naaras nousi ylös ja sukelsi suoraan syliini. Vaikka olin aika pienikokoinen kissa moniin soturitovereihini verrattuna, olin vielä sen verran siskoani pidempi että pystyin laskemaan kuononi hänen otsalleen ja painamaan häntä itseäni vasten. Timjamitassu rutisti minua kuin viimeistä päivää niin vahvasti, että se oikeasti sattui, mutta en välittänyt. Tämä oli hyvin varmasti viimeinen kerta kun näkisin siskoani. Ikinä.
Lopulta Timjamitassu perääntyi muutaman hännänmitan päähän ja jäi tuijottamaan minua silmät kyynelistä märkinä. En ollut itse itkenyt, mutta olin itseasiassa halunnut itkeä. Minä en ollut valmis jättämään siskoani, en näin varhaisin. Timjamitassu ei ollut edes päässyt soturiksi ja nyt minä lähtisin Taivasklaanista, en tulisi edes näkemään hänen soturinimitysmenojaan.
"Minulle tulee hirveä ikävä sinua. Muistathan sitten aina minua kun kuljet Taivasklaanin ulkopuolella", Timjamitassu naukaisi surullisena ja väläytti heikon hymyn.
"Voi Timjamitassu, en voisi ikinä unohtaa sinua. Tulen ikävöimään sinua jokaisena päivänä ja toivomaan, että olisit rinnallani tällä matkalla", vastasin ja hymyilin nopeasti, mutta aidosti siskolleni. Koska surullinen hetki vaikutti kestävän loputtomiin, köhäisin hieman kurkkuani ja käännyin isäni puoleen, joka oli seurannut minua ja Timjamitassun itkuhetkeä vaitonaisena.
"Voisitko hakea minulle ne matkayrtit? Tarvitsen jotain mikä auttaisi minua kestämään monta päivää. Matka metsään ei tule olemaan lyhyt", totesin, ääni hieman täristen. Syvähuuto nyökäytti päätään ja jäi silmäilemään minua vielä hetkeksi. Kun katselin isäni erivärisiä silmiä, näin niissä haikeutta, surua ja ehkäpä jopa pettymystä siitä, että hän ei ollut kertonut minulle ja Timjamitassulle totuutta aikaisemmin. Mutta ainakin nyt totuus olisi selvillä ja pääsisin lähtemään Taivasklaanista ilman että eläisin valheen keskellä koko loppuelämäni.
"Käyn hakemassa ne", Syvähuuto naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähti etsimään matkayrttejä yrttivarastosta.
Aivan yht'äkkiä tunsin, kuinka rintaani alkoi pistellä. Ensin aivan heikosti rnkä edes huomioinut kipua, vaan keskityin hopeanharmaan turkkini sukimiseen. Sitten kipu alkoi vahvistumaan, kunnes lopulta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun. Juuri kun kipu oli heikentynyt hetkellisesti, kurkkuani alkoi kuristaa ja aloin menettää happea pelottavan nopealla tahdilla. Otin hoipertelevan askeleen taaksepäin ja haukoin henkeä niin äänekkästi, että Syvähuutokin kuuli sen yrttivarastolta. Isäni kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä, mutta tuskin huomasin parantajan tuijotusta. Happea haukkoessani menetin tasapainoni ja iskeydyin kylki edellä kovalle maalle. Viimeisetkin ilmat pakenivat keuhkoistani ja aloin päästää suustani ähkäisyä jäljittelevää ääntää, josta kuului läpi tuskani. Timjamitassu ja Syvähuuto saapuivat luokseni silmänräpäyksessä ja kumartuivat luokseni.
"Salviahohto? Mikä hätänä?" Syvähuuto kysyi pelästyneenä.
"E-en saa h-happea", sain kakistettua suustani puristavien rintakipujen välistä, mutta sitten menetin lopullisen hallinnan puheestani. Kurkkuani alkoi kuristaa, kun viimeiset hapenrippeet katosivat keuhkoistani. Katseeni alkoi sumentua ja hiljalleen lehdenvihreät silmäni alkoivat painua kiinni.
"Salviahohto? Salviahohto!"
Kuulin vielä Timjamitassun paniikin vallassa olevan äänen ja näin nopeasti siskoni rakkaat ja kauniit kasvot viimeisen kerran kunnes upposin pimeyteen.

Kun avasin seuraavan kerran lehdenvihreät silmäni, en ollut enää Taivasklaanin parantajan pesässä perheeni seurassa, vaan olin yksi nummimaisella aukiolla. Taivas oli selkeä ja sää oli upea, mutta se ei ollut ensimmäinen asia joka osui silmäkulmaani. Muutaman hännänmitan päässä istui kaunis, toffeenruskea naaras, jonka rinta-alue ja tassut olivat kermanvalkeat väritykseltään. Jostakin syystä tuo naaras näytti todella tutulta, mutta en osannut kuvailla milloin tai missä olin nähnyt naaraan.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Salviahohto", tähtiklaanilainen tervehti enkelimäisellä äänellä.
"Kuka sinä olet?" lausahdin hieman tönkösti. Halusin tietää kuka tämä tutulta vaikuttava naaras oli, jospa olin kuullut hänen nimensäkin ennen.

//Huomen? RIP Salviahohto D:
//641 sanaa

Nimi: Kaaripentu

07.10.2018 19:15
"Tuo siniharmaa pentu näyttää hauskalta. Sen nimi voisi olla Kaaripentu sen kaarevan hännän mukaan", möreä ääni maukui. Joku tökkäsi minua. Jaa että Kaaripentu. Aika naurettava nimi, kukahan tuo voisi olla. Ehkä se oli se toinen möykky, jonka nimi ei ollut Salamanteripentu. Tai oliko se Lauren. Monimutkainen nimijuttu.
"Se olisi ihana nimi! Kotikisun nimeksi ehdottaisin Leonardia. Yhden ystäväni nimioli jotain sinne päin. Leongard, muistaakseni. Leonard olisi ihana ja ylväs nimi", kirkkaampi ääni maukui. Möreämpi ääni mutisi jotain iloisen kuuloisena. Huokaisin. Kuka voisi muka olla iloinen tuollaisista nimistä? Oikeastaan noiden äänien tyhmät omistajat kiinnostivat minua melko paljon. Miltä näytti siniharmaa? Tai mikä oli häntä? Oliko varovaisuus iso vai pieni? Ja mikä oli kolmannen pennun nimi? Oliko hänkin kahden niminen? Minä näin vain ja ainoastaan mustaa. Siellä mukavassa paikassa, josta olin tullut, se ei haitannut ollenkaan, sillä siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Täällä uudessa paikassa oli kaikenlaista. Yritin kääntyillä pois mustasta paikasta. Ryömin ympyrää, tupsahdin kuonolleni ja pyörin uudelleen. Ympärilläni naurettiin. Tämä tapa ei toiminut. Yritin laajentaa itseäni kaikista mahdollisista paikoista räjäyttääkseni mustan pimeyden. Tai kasvaakseni siitä yli. Yhtäkkiä räjähtävä valkoisuus iski silmiini niin, että sattui. Yritin kutistua ja mennä pois pimeästä, mutta se ei toiminut. Henkäisin ja päästin itseni rennoksi. Valkoisuus himmeni ja sen ylle laskeutui musta verho. Äkkiä tajusin, mikä idea oli. Päässäni oli joku juttu, joka näki joko valkoista tai mustaa. Avaamalla se näki valkoista, sulkemalla mustaa. Raotin sitä juttua ja näin taas valkoista. Odottelin hetken, kun tajusin, että valkoisuudesta alkoi erottua muutakin. Tummempia hahmoja. Kaksi niistä oli isoja möykkyjä, joista lähti yksi pyöreä uloke ja viisi tikkua. Lisäksi oli kaksi pientä, jotka inahtelivat välillä ja ryömivät sinne tai tänne välillä.
"Ketä te olette?" töksäytin saaden isojen möykkyjen huomion. Iso siniharmaa, joka saatti olla se Kaaripentu ja Leonard värinsä vuoksi, hymyili.
"Minä olen emosi, Namu. Tässä ovat isäsi, Olkipuro ja klaanin parantaja, Syvähuuto. Vieressä ovat sisaruksesi, Lauren ja kolli, jolle emme ole vielä keksineet nimeä", tuo kissa maukui. Vilkaisin kolmanteen suureen hahmoon, jota en ollut vielä huomannut. Pääni yritti käsittää kaikkea informaatiota räjähtämättä.
"Kuka sitten on Kaaripentu ja Leonard? Ja miksi kellään muulla ei ole kahta nimeä?" kysyin saadakseni selville kaiken mahdollisen.
"Emollasi ja sisaruksilla on myös kaksi nimeä. Ja sinä olet Kaaripentu. Minulla ja Syvähuudolla ei ole kahta nimeä, sillä asumme vain Taivasklaanissa", toinen, vaaleampi, oranssi ehkä, maukui.
"Ja mikä on sitten Taivasklaani?" nau'uin tyytymättömänä.

//Perhe? Syvä?
//386 sanaa

Nimi: Kontiaispentu

07.10.2018 18:09
"Saanko.. minä?"
Kuulin jonkun puhuvan. Ääni oli kirkas ja lempeä, mutta silti siinä oli jotain... Ääni kuulosti hieman värisevältä. Ääni kuului ilmiselvästi jolle kulle nuorella kissalle. Se ei kuitenkaan ollut emoni ääni. Tai en minä tiedä, kuka näistä puhujista oli emoni, mutta olin varma että se keneltä sain juuri tätä herkullista ja makeaa nestettä, oli emoni.
"Olethan varovainen, ovathan he sinunkin sisaruksiasi", emoni ääni kuului ihan läheltä.
*Onko tuo äskeinen minun sisareni*, pohdin. *Hurraa! Minulla on sisko? Mutta se on vanhempi. Miten se voi olla mahdollista?*
Nyt mahani ei enää kurissut inhottavasti, nyt oli hyvä. Nyt ei ollut enää nälkä. Nyt vatsani oli täynnä. Irrotin suuni siitä kummallisesta ulokkeesta. Nostin sokeasti päätäni ja aukaisin suutani. Päästin esille pienen äänen, hieman sellaisen murahduksen tapaisen. Yhtäkkiä taas se joku märkä ja pehmeä ja kutiseva kosketti päälakeani. Se ei ilmeisesti ollut emoni, koska tämä kissa tuoksui erilaiselta. Siinä ei ollut maidon tuoksua. Se tuntui kuitenkin ihanalta ja rauhoittavalta. Käperryin pieneksi palloksi. Naaras nuoli päälakeani hellästi. Niin hellästi. Päästin ulos tyytyväisen kehräyksen. Yhtäkkiä se lopetti.
*Lisää! Haluan lisää! Älä mene pois!*
Vierelläni jompikumpi sisaruksistani alkoi kehrätä ja tajusin, että isosisko oli nyt siirtynyt häneen. Painauduin emoni turkkiin odottaen, että hän, isä, sisko tai joku muu huomioisi minut.

//203 sanaa
//Tönkkö xd Muut?

Nimi: Timjamitassu

07.10.2018 11:08
Kasvoillani oli hieman hämmentynyt hymy, kun Salviahohto lähti perääni ja pyysi minut takaisin pesään. En ymmärtänyt ollenkaan miksi, sillä tämä asiahan oli täysin selvä - Syvähuuto olikin isämme ja emomme kuollut erakko. Mutta kun astuin takaisin pesään ja näin Syvähuudon eriväriset vihreät silmät, hymyni väreili ja katosi lopulta kokonaan. Todellisuus iski vasten kasvoja eikä kaikki enää tuntunut niin helpolta kun tajusin todella, että edessäni istuva kissa oli isäni. Enhän minä edes tuntenut häntä! Tunsin hänet veljenä, en isänä. Hämmennys valtasi koko kehoni, kun istuin alas yrteiltä tuoksuvaan pesään ja hengitin muutaman kerran syvään. Pistävät tuoksut saivat minut yskäisemään kerran, mutta sitten nenäni tottui parantajan pesän kummallisiin hajuihin enkä enää kiinnittänyt siihen huomiota. Käänsin tummanvihreät silmät sisareeni ja kallistin kysyvästi päätäni. Oliko hänellä minulle jotain asiaa vai olinko täällä siksi, että Syvähuuto halusi sanoa vielä jotain?
"Elikkäs... Minä en ole oikein tuntenut oloani kovin tyytyväiseksi viimeisen parin kuun aikana ja jotenkin tunnun olevani etäinen jokaisen klaanitoverini kanssa", Salviahohto aloitti. Räpäytin kummastuneena silmiäni, mutta en kysynyt häneltä vielä mitään. "Taivasklaani ei ole tuntunut oikealta paikalta siitä asti kun pääsin soturiksi ja olen lopulta tullut siihen päätökseen, että minä en kuulu tänne." Tunsin kylmien väreiden juoksevan selässäni, kun Salviahohto vilkaisi sanojensa jälkeen Syvähuutoa. Minusta tuntui, että he kaksi tieisvät jo tästä asiasta ja minä olin viimeinen, kenelle se kerrottiin.
"Mitä sinä tarkoitat, Salviahohto?" kysyin varovasti, nyt jo peläten, mitä sisareni aikoisi seuraavaksi sanoa.
"Minä aion lähteä Taivasklaanista, pysyvästi. Lähden mahdollisimman pian ja halusin kertoa sinulle nyt, koska en ikinä pystyisi lähteä kotiklaanistani kertomatta läheisimmälle kissalle, eli sinulle. Olen pahoillani että jätän sinut näin, mutta en voi muutakaan." Hiljaisuus laskeutui pesään, ja sen aikana kuulin vain oman sydämensykkeeni. Ajatukseni ja tunteeni tuntuivat jäätyneen paikoilleen, enkä hetkeen edes ymmärtänyt Salviahohdon sanoja. Sitten sanojen merkitys upposi tajuntaani.
Salviahohto aikoi siis lähteä Taivasklaanista, lähteä perheensä luota. Tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini, kun katsoin siskoani anovasti, pyytäen häntä vetämään sanansa takaisin. Salviahohto ei kuitenkaan sanonut mitään.
"Ethän sinä puhu totta? Ethän sinä oikeasti aio lähteä?" kysyin hiljaa, ääni väristen. Tiesin kuitenkin, että tämä asia oli täysin totta, ja että pian siskoni olisi kaukana, monien päivien matkan päässä minusta. Hän ei ehkä ikinä näkisi minun soturinimitysseremoniaani, eikä hän näkisi millainen tulevaisuus minulla olisi. Minäkään en näkisi häntä ehkä enää ikinä. Ikuisuus oli pitkä aika.
"Timjamitassu, minä aion lähteä", Salviahohto naukaisi, lopullisen kuuloisena. Tunsin alahuuleni  värähtävän ja ensimmäisen kyynelen valuvan poskelleni, kun katsoin siskoni lehdenvihreisiin silmiin. Sitten syöksyin Salviahohdon luo ja upotin kasvoni hänen turkkiinsa. Siskoni tuoksu sai oloni vielä pahemmaksi kun tajusin, etten näkisi häntä enää, mutta en halunnut päästää vielä irti. Hieroin kasvojani Salviahohtia vasten ja yritin kerätä itseni. Lopulta peräännyin askeleen ja hymyilin aavistuksen kasvot itkuisina. Jos Salviahohto ei ollut onnellinen täällä, minä annoin hänen mennä. En halunnut, että siskoni joutuisi jäämään tänne siksi, että minä halusin niin. Salviahohto osasi tehdä itse omat päätöksensä ja minä tuin häntä siinä.
"Minulle tulee hirveä ikävä sinua", naukaisin. "Muistathan sitten aina minua kun kuljet Taivasklaanin ulkopuolella?"

// Salvia?
// 484 sanaa

Nimi: Sarajuova

06.10.2018 18:27
Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti. Namuviiksi oli alkanut synnyttää kesken hyvästeitteni. Koko synnytyksen ajan olin seurannut Syvähuudon toimia tarkasti, sillä olin kovin kiinnostunut. Entä jos minä kohtaisin tällaiseen tilanteen erakkoelämässäni? Kaikkeen piti olla varautunut, myös muiden kissojen auttamiseen. Hetken päästä Namuviiksen vierellä tuhisi kolme pientä kasaa, uudet puolisisarukseni. Sydämeni suli katsellessani pienten pentujen ahnetta ruokailua. Luonnonvalkea maito valui pentujen pienistä suista ja sotkivat heidän turkkinsa. Naaraspennun turkki oli pohjaväriltään likaisenvalkea ja turkkia koristivat sinertävänharmaat ja kellanpunaiset läiskät. Naaraan vieressä kaksi kollia, joista toinen oli sinertävänharmaa turkkinen valkein varpain, korvin ja hännänpään. Jäljelle jäänyt kolli oli turkin väriltään harmaanruskea. En ollut kuunnellut sanaakaan, joten en ollut kuullut yhtään mitään mahdollisista valituista nimistä, päätin kuitenkin keskeyttää pentujen hurmassa. Astuin pari askelta eteenpäin Namuviikseä kohti.
"Saanko.. minä?" kysyin ääni väristen ja nyökkäsin kohti pentuja silmät yhtä pyöreinä kuin täysikuu. Namuviiksen sinisissä silmissä paloi huoli siitä, olisivatko pennut turvassa. Huokaisin ja hartiani lysähtivät, mutta sitten Namuviiksen silmät alkoivat hymyillä.
"Olethan varovainen, ovathan he sinunkin sisaruksiasi", naaras naukaisi silti pieni huolen vire äänessään kun kumarruin nuolaisemaan jokaisen pennun päätä varovasti karhealla kielelläni. *Voi Selene, emo. Toivottavasti Namuviiksi on yhtä hyvä emo heille kuin sinä minulle. Kiitos kovasti, että olit elämässäni, kai seuraat minua vieläkin, vaikka poistun tästä klaanista johon sinä ja isä minut toitte? Ethän ole pettynyt minuun?*
"Voi kuinka ihania he ovat", henkäisin tuijotin suoraa Namuviiksen silmiin. Haluaisin olla täällä kun sisarukseni kasvavat, heidän kanssaan. Siltikin kohtaloni on muualla.

//Muut? Sori vähän tönkkö..
235 sanaa

Nimi: Kontiaispentu

05.10.2018 14:55
*Mikä se oli? Mikä se oli minkä päälle kaaduin?* Tämä ajatus pyöri päässäni. Se oli pehmeä ja pieni. Olinko minäkin pehmeä ja pieni? Vai olinko suurempi tai pienempi? Olinko pehmeämpi vai kovempi? Miltä kova tuntui? Tai minkä kokoinen on suuri ja minkä kokoinen on pieni? Ja oliko tämä kenen päälle kaaduin kuka. Sisareni? Veljeni? Onko minulla siskoa tai veljeä? Jos oli, miltä he näyttivät? Sisko oli varmasti kaunis ja veli komea. Ja missä isä ja emo ovat? Onko minulle edes isää tai emoa? Ovatko he suuria? Pehmeitä? Oliko emo kaunis ja isä komea? Minkä väriset turkit he omistivat. Entä minkä väriset turkit on sisaruksillani? Entä minkä värinen turkki minulla oli? Niihin kysymyksiin halusin vastauksen, mutta eräs asia vaivasi minua suuresti. Se että...
Miksi en nähnyt mitään? Se ärsytti. Se ärsytti suuresti. Se kun en nähnyt mitään silmilläni. Olivatkohan silmäni pienet? Ja minkä väriset? Ruskeat, keltaiset, vihreät, siniset... mitkä. Halusin saada nähdä. Nähdä sisarukset, isän ja emon, muut kissat... ihan koko maailman. Miltä maailma näytti? Halusin tarkkailla maailmaa pienin - tai suurin - silmin, tassutella ympäri maailmaa, kokea kaiken maailman ilot ja surut, lämmön ja kylmyyden. Ehkä jonakin päivänä kaikki voisi olla totta?
"Mikä hänen nimensä on?" kuulin äänen. "Tuon harmaanruskean kollin."
Kuka se oli? Sisko? Veli? Isä? Emo? Kuka? Ja ketä hän tarkoitti?
Suutani alkoi kuivaa. Oli kurja olo niin. Tarvitsin jotain suuhuni ja äkkiä. Aloin hamuilla emoni hyvän tuoksun perässä. Koskettelin hänen kylkeään kuonollani ja suullani ja yhtäkkiä tajusin koskettavani johonkin, joka oli joku kummallinen uloke. *Mikä se on?* Puristin sitä kummallista uloketta suullani. Yhtäkkiä suuhuni tulvahti jotain makeaa ja lämmintä. Se oli hyvää ja halusin lisää. Hamusin sitä autuaana suuhuni. *Mitä tämä hyvä juttu on?*
Tajusin vieressäni olevan kyhjöttävän taas sen pienen ja pehmeän. *Sisko? Veli? Oletko sinä siinä?*
Se tuntui juovan myös, mutta ei se haitannut. Pitihän kaikkien saada juotavaa, ei siinä olisi yhtään mitään väärää. Jos hän olisi sisarukseni, meillä todennäköisesti tulisi olemaan yhteinen tulevaisuus edessä.
Toisella puolelleni tömähti toinen pieni ja pehmeä. Sekin alkoi hamuilla suullaan tätä kummallista, mutta herkullista ainetta tulvivaa uloketta. Se painautui minuun kiinni ja minä siihen. *Onko minulla siis kaksi sisarusta! Mahtavaa!*
Halusin pitää heistä hyvää huolta aina. Kunhan nyt vain päästäisiin ensin tutustumaan. Halusin vain tietää heidän nimensä. Ja oman nimeni. Minulla ja rakkailla sisaruksillani tulisi varmasti olemaan hyvä tulevaisuus edessä, minä pitäisin siitä kyllä huolta.

//384 sanaa
//Olki? Salamanteri? Kaari? Hahtuva? Sara? Syvä kenties?

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

05.10.2018 07:33
Tunsin karkean kielen pyyhkivän korvaani. Kylmyys oli läpitunkevaa ja sai minut valittamaan yhä äänekkäämmin kurjuuttani. Tahdoin lämpimään, pois täältä viimasta! Matala ääni mörähti yläpuolellani. Hiljenin hetkeksi ja jäin odottamaan, josko ääni kuuluisi uudestaan. Kuulin äänen, mutta se ei ollut se sama matala mörähdys, vaan vähän korkeampi, mutta silti niin pehmeän kuuloinen. Äänet saivat minut tuntemaan oloni turvalliseksi.
"Oletko vielä miettinyt nimiä?" se korkeampi ja pehmeämpi ääni kysyi.
"Halusin päättää ne yhdessä kanssasi", matala murina vastasi ja jatkoi sitten hieman epävarmempaan sävyyn: "Mitä jos tuo naaras olisi nimeltään Salamanteripentu?"
"Se sopii mainiosti", toinen kehräsi. "Mutta hän tarvitsee myös kotikisulle sopivan nimen, joten miten olisi Lauren? Tapasin kerran sen nimisen kulkurin ollessani vielä nuorukainen, ja tämä kyseinen Lauren jäi mieleeni häikäisevän itsevarmuutensa ansiosta."
"Jos niin tahdot", mörinä myöntyi.
Keskustelu alkoi käydä pitkäveteiseksi. Ei tällaista sitten kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella! Onnekseni sain pian muuta ajateltavaa, kun tunsin jonkun liikahtavan vieressäni. Se jokin karvainen oli myös pieni ja tuoksui lämpimältä, ja tajusin, ettei sekään ollut yksin, sillä aistin liikettä myös karvapalleron toisella puolen. Tiesin, että nämä kaksi nyyttiä tulisivat olemaan minulle jotenkin erityisiä - läheisempiä. Mutta niin tiesin senkin, että möreä ja korkea ääninenkin olivat jollain tapaa välttämättömiä elämän alkutaipaleellani, jotta selviäisin.
Kohotin varovasti raskaalta tuntuvaa päätäni ja lähdin houkuttelevan tuoksun huumaamana ryömimään lähemmäs suurempaa karvaista otusta, jolle kuului korkea ja pehmeä ääni. Tarrasin tassuillani kiinni jostakin hassun tuntoisesta jutusta ja lipaisin sitä testiksi kielelläni. Maku oli suorastaan pökerryttävän maukas, enkä olisi tahtonut lopettaa sen juomista sitten millään, mutta kylläisyyden tunne ja väsymys painoivat luomiani auttamattomasti kiinni. En minä tahtonut nukahtaa vielä! Halusin tutkia tätä uutta, mielenkiintoista maailmaa tarkemmin! Haukotus ravisteli pientä kehoani. No, ehkäpä ehtisin tutkia paikkoja herättyäni.

//Veljet? Hahtuva? Sara?
//274 sanaa.

Nimi: Kaaripentu

04.10.2018 22:57
Äsken olin ollut jossain mukavassa ja lämpimässäpaikassa. Nyt olin jossain inhottavassa ja kylmässä paikassa. Muutoksen vaikutus oli siis aika huono. Vinkaisin kokeeksi. Haukkasin happea ja päästin sisältäni äänen. Jäin hetkeksi kuulostelemaan sen vaikutuksia. Hetkeen ei kuulunut mitään erikoista. Sitten minuun iski jotain karheaa ja lämmintä. Aluksi se tuntui inhottavalta, mutta muutaman vedon jälkeen se kelpasi varasuunnitelmaksi, ellen jostain syystä pääsisi takaisin siihen lämpimään paikkaan, josta olin tullut. Kun tuo pehmeä, karhea ja lämmin oli kadonnut, päätin lähteä tutkimaan paikkoja. Kömmin eteenpäin askel kerrallaan maassa möyrien. Inahdin vähän refleksinomaisesti törmätessäni johonkin karkaiseen. Se oli suunnilleen saman kokoinen, kuin itse olin. Jos se ei olisi samalla puolella kuin minä, siitä ei olisi oikein kunnon viholliseksi. Tuo karvainen möykkykin inahti. Päätin jättää sen sikseen, sillä möykky muistutti minua itseäni. Ja kyllähän minä nyt tiesin, mikäminä olin. Jatkoin matkaani eteenpäin, kunnes törmäsin uudelleen johonkin. Tämäkin oli karvainen, mutta vain monta kertaa suurempi. Pienet aivoni raksuttivat yrittäen kuumeisesti pohtia, mihin olin törmännyt. Kaikesta tästä, mitätunsin ja haistoin, päättelin, että olin törmännut karvaiseen, hyvältä tuoksuvaan seinään. Joka oli lämmin, mikä tietenkin oli plussaa. Kurkotin kuonoani sivulle seinää pitkin. Se törmäsi johonkin vahvasti tuoksuvaan ulokkeeseen. Aukaisin suuni ja napsautin sen kokeiluna tuon ulokkeen ympärille. Sain suuhuni jotain nestessä. Makustelin sitä hetken ja otin lisää. Ei se hullumpaa ollut. Jos pääsisin takaisin sinne mukavaan paikkaan, josta olin tullut, ottaisin tätä nestettä mukaani. Puristin uloketta kovemmin. Ilokseni huomasin, että sieltä purskahti lisää tuota makeaa ainetta. Mitä kovempaa puristin, sitä enemmän nestettä sain. Hauska juttu. Ellen pääsisi takaisin lämpimään, mukavaan paikkaan, selviäisin kyllä täälläkin tämän ihmeaineen voimalla. Vinkaisin määrätietoisesti sitä lämmintä ja karheaa paikalle käskien. Vinkaisu oli auttanut edelliselläkin kerralla. Jossain ylhäällä jotkut nauroivat. Kehtasivatkin. Tällä kertaa palvelu oli hitaampaa, ja jouduin odottamaan tuota lämmintä asiaa jonkin aikaa. Sitten se kuitenkin tuli, ja veteli turkkiani myöten. Käperryin seinän viereen kerälle.
"Mitkä niiden nimiksi tulevat?" joku maukui. Eipä kiinnostanut. Keiden niiden? Inahdin tyytymättömänä ja tuhahdin vielä kerran ennen nukahtamistani.

//Olki? Syvä? Sara? Hahtuva? Kontiainen? Salamanteri?
//318 sanaa

Nimi: Kontiaispentu

03.10.2018 19:34
Ensimmäinen asia minkä tajusin, oli jotain pehmeää. Jotain mikä tuntui niin pehmeältä, mutta samaan aikaan myös märältä ja joltain muulta jota en osannut sanoa. Joltain... se kutitti turkkiani. Ja se pehmeä ja märkä ja kutiseva kosketti päätäni. Se pyyhki kehoani ympäri. Päälaelta selkää pitkin häntään. Kaulasta kaulaa pitkin vatsaan. Kyljen. Toisen kyljen.
Inisin hiljaa. Missä olin? Kuka olin? Miksi olin? Jokin todella todella pehmeä - aiempaakin pehmeämpi - kietoutui ympärilleni ja veti minut pehmeää jotain vasten. Aloin nojata siihen. Raikas ja lämmin, makea tuoksu valtasi elämäni. Haistoin vain sen. Hengitin sitä maksaa tuoksua autuaana. Ihanaa!
Taas päälakeani kosketti se pehmeä, märkä ja kutiseva pyyhkäisi päälakeani. Se tuntui hellältä ja arvelin tämän olevan se, josta se makea tuoksu oli lähtöisin. Kuulin ääniä ympäriltäni.
*Niin monta ääntä. Niin monta erilaista ääntä*, ajattelin. Miten ikinä voisin tunnistaa kaikki. Kaikki samalla niin erilaista, mutta myös niin samanlaisia. Läheltä erottui lempeä ja heleä ääni. Ja sen äänen omistaja oli varmaankin se kehen juuri nojasin. Nojasin häneen vielä tiukemmin.
Toinen ääni oli matalampi, sekin myös lempeä. Olivatko ne isäni ja emoni? Ei, ei tuo viimeksi mainitun äänen omistaja ollut isä. Heleän ja lempeän äänen omistaja oli kutsunut tätä Syvähuudoksi.
Yritin kömpiä jaloilleni. Se ei oikein onnistunut, vaan kaaduin heti. Jonkun pehmeän ja pienen päälle. Se inahti hiljaa. Joku nosti minut pois omalle paikalleen. Nojasin uudestaan siihen pehmeään. Siinä oli hyvä olla.

//Aika outo xd Olki? Syvä? Sara? Hahtuva? Kaari, Salamanteri?

Nimi: Auroora

03.10.2018 18:26
Kirjotassu: 17kp Ansaitset parantajanimesi seuraavassa parantajien kokoontumisessa!

Varpuviilto: 24kp!

Aavatuuli: 10kp

Salviahohto: 40kp!

Syvähuuto: 34kp!

Sarajuova: 20kp!

Timjamitassu: 65kp!

Hahtuvamuisto: 13kp

Olkipuro: 13kp

Nimi: Olkipuro

03.10.2018 15:08
Katselin lempeästi keskenään vitsailevia sisaruksia, joiden välillä vallitsi toverillinen tunnelma. Namuviiksi nojasi minua vasten, ja tajusin, että hän näytti kovin uupuneelta.
"Oletko kunnossa?" kysyin huolestuneena ja kosketin kevyesti tämän päätä kuonollani.
"Olen", naaras kähisi vastaukseksi, "väsyttää vain vähän." Namuviiksi nosti katseensa minuun ja hymyili lempeästi, ihan kuin yrittääkseen viestiä, että kyllä hän pärjäisi. Enkä minä sitä epäillytkään. Kumppanini oli vahva ja hän varmasti jaksaisi saattaa pentumme maailmaan.
"Isä?" Maya ja Hahtuvamuisto olivat lopettaneet jutustelunsa ja nyt tyttäreni oli kääntynyt katsomaan minua hailakan vihreillä silmillään, joissa oli samaan aikaan murheellinen, mutta toiveikas katse. "Lupaathan pitää itsestäsi huolta?" Hänen äänensä värähti hieman.
"Lupaan, jos sinäkin lupaat", vastasin lempeästi ja astelin Mayan luokse. Laskin leukani hetkeksi hänen pään päälleen ja hengitin naaraan tuttua tuoksua vielä viimeisen kerran, ennen kuin päästin irti. "Tulethan joskus käymään?" kysyin hiljaa ja katselin tytärtäni haikeana.
"Totta kai", Maya kehräsi ja painoi päänsä rintaani vasten. "Tulen kyllä joskus käymään."
Aivan yllättäen Namuviiksi päästi tuskallisen kuuloisen ulvaisun ja lyyhistyi maahan. Riensin hänen luokseen kauhuissani. Muistikuvat Matkijakielestä retkottamassa ukkospolulla hirviön runtelemana ja viimeiset hetkeni Selenen kanssa nousivat jälleen esiin mieleni sopukoista.
"Pennut syntyvät!" Hahtuvamuisto maukui ja katsahti minuun silmät huolesta pyöreinä.
"Käy hakemassa Syvähuuto!" käskin tätä ja kyyristyin sitten kumppanini vierelle, joka makasi kovalla maalla henkeä haukkoen ja turkki hiestä märkänä. Namuviiksen silmissä oli kivusta lasittunut katse ja hänen kylkensä kohoilivat pinnallisen näköisesti ylös ja alas yhä vain nopeammin. Kumarruin nuolaisemaan naaraan poskea kannustavasti, sillä en tiennyt, mitä muutakaan olisin voinut tehdä siinä tilanteessa. Toivoin vain, että kaikki sujuisi hyvin ja Namuviiksi selviäisi synnytyksestä. Minulla oli edelleen traumoja poikamme Hahtuvamuiston syntymästä, jolloin Selene oli menehtynyt. Syvähuudon mukaan ei ollut ollut mitään syytä, minkä vuoksi naaras ei olisi selvinnyt synnytyksestä. Pelkäsin saman toistuvan nyt Namuviiksen kohdalla, ja olin aika varma siitä, etten tulisi kestämään enää kolmannen kumppanin menettämistä ennen aikojaan. Oli oikeastaan ollut suoranainen ihme, että olin pystynyt rakastumaan kehenkään Selenen poismenon jälkeen. Namuviiksi oli kuitenkin varastanut sydämeni, ja jonkin ajan seurustelun jälkeen meistä oli tullut kumppaneita.
"Olkipuro!" Hahtuvamuisto jolkotti aukion poikki luoksemme Syvähuuto perässään seuraten. Parantajakollilla oli mukanaan tukko voimakkaan hajuisia yrttejä.
Väistyin Syvähuudon tieltä. Yritin hillitä yltyvää vapinaa jaloissani. Kuulin vain etäisesti, kuinka Syvähuuto ohjeisti kumppaniani synnytyksessä. Namuviiksen tuskan huudot halkoivat ilmaa ja kissat kurkistivat ulos pesistään kummastuneen näköisinä.
Jonkin ajan kuluttua parantaja nousi ylös ja kääntyi katsomaan minuun. "Onnitteluni", tämä naukaisi pieni hymy huulillaan karehtien, "sait kolme tervettä jälkeläistä; tyttären ja kaksi poikaa."
"Entä Namuviiksi?" uskalsin kysyä.
"Hän selvisi hyvin", Syvähuuto vastasi ja väistyi tieltäni niin, että pääsin näkemään pennut.
Kolme pientä nyyttiä tuhisi Namuviiksen vatsan vieressä. Yksi niistä oli likaisenvalkean, siniharmaan ja kellanpunaisen kirjava. Toinen taas oli siniharmaa valkoisin merkein ja kolmas harmaanruskea. Oletin kirjavaturkkisen naaraan olevan naaras ja kahden muun tämän veljiä. Tunsin olevani onneni kukkuloilla pitkästä aikaa.

//Sara? Hahtuva?
//451 sanaa.

Nimi: Kirjotassu

01.10.2018 10:47
"Ihan kaikkien parantajien kannattaisi opetella saalistamaan. Kuten sanoit, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu", Varpuviilto maukui.
"Mmh", mutisin. "Se on totta."
En tiedä kuuliko Varpuviilto viimeistä lausettani. Kuitenkin soturi oli oikeassa.
"Sen lisäksi soturit voisivat opettaa parantajille ja parantajaoppilaille taistelun alkeita. Ainakin puolustaminen voisi olla hyödyllinen tai, eikö vain?"
Nyökkäsin. Varpuviilto taisi olla puheliaalla tuulella tänään. Tai sitten se vain johtui siitä, että hän oli iloinen saadessaan seuraa. Olin minäkin, totta kai. Syvähuudollakin kun oli jatkuvasti jotain tekemistä.
"Käännytäänkö kohta takaisin?" kysyin. Varpuviilto hätkähti hieman, hän oli varmaan ollut omissa ajatuksissaan.
"Vaikkapa", hän naukaisi. "Onko sinulla kiire jonnekin?"
Viimeisen lauseensa Varpuviilto kysyi hieman protestoiden. Olisiko hän halunnut jatkaa vielä kävelyä. Minulla kuitenkin oli vastaus valmiina, mielestäni ihan hyvä sellainen.
"Ei oikeastaan. Olen parantajaoppilas, joten jos joku sattuu loukkaamaan itsensä, minun täytyy olla paikalla. Mitä pidempään olen metsässä, sitä vähemmän aikaa olen Syvähuudon kanssa paikalla", mau'uin.
Niin lähdin Varpuviillon kanssa leiriin. Matkamme sujui melko hiljaisesti. Kumpikaan ei puhunut. Vilkaisin taivaalle. Pilvet oli vielä valkoisia, mutta silti minusta tuntui että pian alkaisi satamaan.
Saavuimme leiriin.
"Tarvitsetko vielä seuraa vai haluatko rauhaa?" kysyin hilpeästi Varpuviillolta. Asetuin istumaan kollin eteen istumaan ja odotin tämän vastausta.

//Varpu?

Nimi: Salviahohto

29.09.2018 21:42
"Eli sinä oletkin meidän isämme, emomme on kuollut erakko, Kerttulaulu on tätimme ja Surusade ja Kuusamaviiksi isovanhempamme?" Timjamitassu kysyi, vieläkin kuulostaen aivan siltä kuin hän ei uskonut sanaakaan Syvähuudon selityksestä. Olihan tämä asia minullekin aivan yhtä hämmentävää ja äkillistä kuin siskollenikin, mutta jotenkin minä en saanut sanaakaan suustani ja mietin vain asiaa omassa pikku maailmassani. Syvähuuto oli siis meidän isämme ja emomme oli tuntematon erakko, joka tarkoitti että minä ja Timjamitassu olimme vahinkopentuja ja puoliverisiä. Tuo ajatus kuulosti niin hullulta, koska olin koko elämäni ajatellut olevani puhdasverinen taivasklaanilainen, mutta näemmä olin aina ollut väärässä. Syvähuuto oli salannut totuuden meiltä niin kauan, että olin oudolla tavalla ylpeä siitä että hän oli pystynyt pitämään salaisuuden omanaan.
Ajatukseni herpaantuivat, kun Timjamitassu nousi äkillisesti ylös ja valmistautui häipymään parantajaisänsä pesästä. Hän heitti ensin isäänsä nopean silmäyksen ja sitten minuun. Kohdatessani siskoni tummanvihreät silmät lehdenvihreällä katseellani pystyin näkemään oman epäuskoni ja hämmästyksen heijastuvan naaraan silmistä. Olimme kummatkin aivan yhtä pihalla koko asiasta eikä muuttoni auttaisi siskoni oloa lainkaan, vaan se pahentaisi tilannetta.
"Kiitos että kerroit. Myyräkynsi kuitenkin varmaan haluaa minut nyt takaisin, joten minun täytyy mennä. Nähdään!" Timjamitassu naukaisi yllättävän iloisesti ja lähti sitten pesästä säteilevä hymy kasvoillaan. Jäin hetkeksi tuijottamaan siskoni perään erittäin hämmentyneenä, koska en tajunnut hänen iloista käytöstään. Ottiko siskoni tämän jutun vieläkin jonkinlaisena vitsinä vai eikö hän vain tahtonut tämän yllätyksen hankaloittaa päiväänsä, joten hän haluaisi hymyillä paljon ajatellakseen positiivisesti? Arvelin toisen valinnan olevan oikea vastaus. Sitten tajusinkin, että minun pitäisi kertoa Timjamitassulle muutostani. Ponnistin käpälilleni ja pinkaisin pesän ulkopuolelle, johon siskoni oli jäänyt istumaan.
"Timjamitassu, tulisitko vielä hetkeksi takaisin pesään? Minullakin olisi tärkeää asiaa, joka sinun pitää kuulla", naukaisin hiljaisella äänensävyllä, koska en halunnut herättää suurta hälyä lähdöstäni klaanin keskellä. Timjamitassu jäi tuijottamaan minua toviksi hieman epäilevänä, mutta lopulta hän nyökäytti päätään ja marssi minun perässäni takaisin parantajan pesään. Syvähuudon tyyni ilme kertoi minulle, että hän tiesi jo mistä aikoisin puhua. Vilkaisin isääni nopeasti ja käskin sitten siskoani istumaan viereiselle sammalpedille.
"Elikkäs... Minä en ole oikein tuntenut oloani kovin tyytyväiseksi viimeisen parin kuun aikana ja jotenkin tunnun olevani etäinen jokaisen klaanitoverini kanssa. Taivasklaani ei ole tuntunut oikealta paikalta siitä asti kun pääsin soturiksi ja olen lopulta tullut siihen päätökseen, että minä en kuulu tänne", selitin hieman tönkösti ja heitin nopean vilkaisun siskooni, joka tuijotti minua vielä hämmentyneempänä kuin Syvähuudon tarinaa kuunnellessaan.
"Mitä sinä tarkoitat, Salviahohto?" hän kysyi.
"Minä aion lähteä Taivasklaanista, pysyvästi. Lähden mahdollisimman pian ja halusin kertoa sinulle nyt, koska en ikinä pystyisi lähteä kotiklaanistani kertomatta läheisimmälle kissalle, eli sinulle. Olen pahoillani että jätän sinut näin, mutta en voi muutakaan."

//Timjami? Syvä?
//421 sanaa

Nimi: Timjamitassu

29.09.2018 19:53
Tunsin kylmän tuulen turkillani ja pörhistin vaistomaisesti karvojani, vaikka oikeasti pesän sisällä oleva ilma seisoi paikoillaan ja liikahti ainostaan, kun me hengitimme sisään ja ulos. Jokainen meistä kolmesta oli jähmettynyt täysin paikoilleen, kuin lätäkön vesi lehtikadon yönä. Mieleni pyöritti koko ajan uudestaan ja uudestaan sitä samaa lausetta, joka tuntui niin uskomattomalta ettei se mitenkään voinut olla totta. Oliko Syvähuuto todella isäni? Kylmät väreet kulkivat selässäni, kun katsoin vaaleanharmaata parantajaa täysin uusin silmin. Hänen vaaleanharmaa turkkinsa näytti nyt olevan laadultaan täysin samanlaista kuin minulla, ja saatoin nähdä kollin ulkonäössä itseni. Syvähuudon ruumiinrakenne oli samanlainen kuin minulla, hänen tummanvihreä silmänsä oli saman värinen kuin omat silmäni. Meillä molemmilla oli myös tummanharmaat korvat, ja tumma läikkä silmän ympärillä. Sen enempää en kuitenkaan yhtäläisyyksiä etsinyt, sillä minun oli pakko kääntää katseeni pois Syvähuudosta ja sulkea silmäni. Tunsin kyynelten polttelevan silmieni takana, mutta en tiennyt syytä sille. Tai no oikeastaan tiesin, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin etten saanut mistään kunnolla selvää.
Olin aina tukeutunut siskooni ja vanhempiini, enkä ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että yhtäkkiä heitä ei enää olisi. Nyt olin etääntynyt sisarestani hänen tultua soturiksi ja saanut tietää, etteivät Surusade ja Kuusamaviiksi olleetkaan vanhempiani. Oliko olemassa vielä jotain muuta, mitä minä en tiennyt?
Kuulin Syvähuudon avaavan jälleen suunsa ja sanovan jotain, mutta kaikki hänen sanansa menivät minulta ohi. Minusta tuntui kuin olisin ajautunut sakeaan sumuun, josta en päässyt pois. Koko elämäni perusta oli yhtäkkiä repäisty pois altani ja minut oli paiskattu tänne sumuun vailla mitään opastusta. En tiennyt mitä minun pitäisi ajatella kaikesta tästä.
"Emonne on erakko", Syvähuuto naukaisi vaimealla äänellä. Kuulin kuitenkin hänen sanansa sumuverhon läpi ja tahtomattani höristin korviani ja nostin päätäni. Minun emoniko erakko? Sehän tarkoittaa sitä, että olen vain puoliksi taivasklaanilainen. "Häpeä tätä, mutta en tiedä edes hänen nimeänsä. Ette uskokaan kuinka paljon syyllisyyttä olenkaan tuntenut naaraan kohtalosta. Olen parantaja enkä kyennyt edes pelastamaan häntä. Hän oli sairas saadessaan teidät. Synnyttäminen vaati häneltä liikaa. Olin jo aikeissa palata leiriin häntä viidentenä jalkana hakemaan yrttejä, mutta naaras pyysi minua jäämään. Hän tiesi itsekin aikansa olevan vähissä." Sanat saivat niskavillani nousemaan pystyyn, ja saatoin nähdä sieluni silmin sairaan erakkonaaraan silmistä paistavan kivun, kun hän pyysi Syvähuutoa jäämään luokseen. Emoni oli siis kuollut, elossa oli vain toinen vanhemmistani. Yllättävää kyllä, en tuntenut surua emoni menehtymisestä - toisaalta, mitä oikein olin odottanutkaan? En ollut ikinä tuntenut häntä tai edes tiennyt hänen olemassaolostaan, joten ei minun tarvinnut surra hänen poismenoaan. Toisaalta ajatus siitä, että vain toinen vanhemmistani oli elossa, pisti rintaani. Olimme Salviahohdon kanssa puoliksi orpoja.
"Emonne oli… valkea naaras. Hän oli omalla tavallansa erilainen, hän oli valkoinen varis mustien keskellä. Hän olisi erottunut joukosta yhtä selvästi kuin tähdet taivaalta. Eikä se ollut huono asia”, Syvähuuto jatkoi. Räpäytin silmiäni yllättyneenä, sillä olin mielikuva emostani oli ollut harmaaturkkinen, solakka naaras, aivan kuten minä ja Salviahohto.
"Tapasin hänet vain muutaman kerran. Siitä huolimatta, että hän vietti viimeiset hetkensä tietäen että hän kuolisi, hän oli rohkea. Epäilen hänen olleen myös jokin oman elämänsä parantaja, sillä hän tunsi joitakin yrttejä…” Syvähuudon sanat alkoivat rakentaa minulle pala palalta kuvaa emostani, ja en yhtäkkiä enää tuntenut oloani niin eksyneeksi kuin aiemmin. Ja sitä paitsi, miksi minä edes olin näin järkyttynyt? Eihän mikään ollut loppujen lopuksi muuttunut. Olin aina ollut Syvähuudon tytär, Surusade ja Kuusamaviiksi eivät koskaan olleet vanhempiani enkä ollut ikinä ollutkaan täysin taivasklaanilainen. Minä olin aina ollut tämä sama kissa, en vain ollut tiennyt sitä. Elämäni oli ehkä rakennettu valheeseen, mutta nyt se oli poistettu ja mikään ei ollut loppujen lopuksi edes muuttunut. Ainoastaan minun ajatukseni oli käännetty oikeiksi.
Yllättävää oli sekin, että en tuntenut katkeruutta tai vihaa ketään kohtaan, vaikka koko elämäni oli tähän asti ollut oikeastaan täysin valhetta. Toisaalta miksi minun edes pitäisi olla vihainen Syvähuudolle, Surusateelle, Kuusamaviikselle tai jollekin muulle kissalle? En nimittäin uskonut, että he olivat valehdelleet minulle ja sisarelleni kiusatakseen ja järkyttääkseen meitä. Takana täytyi olla jokin kunnollinen syy sille, miksi Syvähuuto oli tehnyt niin kuin oli tehnyt. Kuin lukien ajatukseni Syvähuuto alkoi kertoa:
”En kertonut tästä klaanille, koska teidän emonne toivoi teidän kasvavan Taivasklaanissa. Ajattelin, että parantajan ja tuntemattoman kuolleen erakon pentuina teillä ei olisi yhtä hyviä mahdollisuuksia varttua tässä klaanissa kuin jos olisitte kahden puhtaasti taivasklaanilaisen pentuja." Hymy väräytti suupieliäni hyvin nopeasti, sillä nyt tiesin syyn kaikille niille valheille, joita minulle oli kerrottu. Kaikki tuntui käyvän järkeen ja Syvähuudon teolle oli hyvä syy. Ainoa asia mikä vielä mietitytti minua oli se, että miksi Syvähuuto oli päättänyt kertoa meille tämän asian juuri nyt. Hän oli nimittäin kertonut asiansa todella suoraan, jopa hätäisesti, eikä ollut ilmiselvästi ollut valmistautunut kertomaan asiasta nyt. Kurtistin kulmiani ja annoin Syvähuudon seuraavien sanojen mennä täysin ohitseni, sillä ryhdyin miettimään todella, miksi parantaja oli päättänyt kertoa olevansa isämme juuri tänään. Oliko tänään kulunut jokin tietty aika emomme kuolemasta tai siitä, kun Syvähuuto tapasi emomme ensimmäisen kerran? Vai oliko taustalla jokin yllättävä syy, joka oli saanut Syvähuudon kertomaan tämän tiedon juuri nyt? Ei minun kylläkään tarvinnut tietää sitä, sillä mitäpä minä sillä tiedolla tekisin.
"Eli sinä oletkin meidän isämme, emomme on kuollut erakko, Kerttulaulu on tätimme ja Surusade ja Kuusamaviiksi isovanhempamme?" kysyin, vaikka en tarvinnutkaan vastausta. Tiesin nimittäin kaiken sanomani olevan totta, enkä jäänyt enää istumaan paikoilleni. Ponnistin käpälilleni ja hymyilin ensin siskolleni ja sitten isälleni Syvähuudolle. "Kiitos että kerroit. Myyräkynsi kuitenkin varmaan haluaa minut nyt takaisin, joten minun täytyy mennä. Nähdään!" Äänensävyni oli iloinen ja huoleton, yhtä keveä kuin askeleeni loikkiessani pesästä ulos. Kaikki oli nyt kunnossa ja minun täytyisi ainoastaan opetella kutsumaan Syvähuutoa isäksi - jos hän siis haluaisi että alkaisin kutsumaan häntä isäksi. Sitten en kuitenkaan voisi enää kutsua Surusadetta ja Kuusamaviikseä vanhemmikseni, joten minun täytyisi keksiä jokin uusi nimi heille. Ehkäpä leikki-isä ja leikkiemo olisivat hyvät nimitykset heille. Salviahohtokin voisi alkaa käyttää niitä nimityksiä Surusateesta ja Kuusamaviiksestä! Hymyilin itsekseni pujahtaessani yrttien tuoksuisesta pesästä ulos ja jäin pesän ulkopuolelle etsimään Myyräkynttä katseellani.

// Salvia? Syvä? sanoin tän chatissa mutta siis Timjami saa ja pitää huutaa takas sinne pesään xd
// 950 sanaa

Nimi: Syvähuuto

29.09.2018 12:57
En toivonut tästä tilanteesta itseni kohdalla näin haastavaa. Mitä olinkaan ajatellut möläyttäessäni asian noin vain suustani? Olisin voinut muotoilla sen jotenkin normaaliin runolliseen muotooni niin se ei olisi kuulostanut niin typerältä tullessansa ulos suustani. Katsoin tyttäriäni pienen paniikin partaalla. Yritin saada sanoja suustani, mutta ne takertuivat kurkkuuni. Jos sanoihin olisi voinut tukehtua, olisin juuri nyt tukehtumaisillani ja niin lähellä Tähtiklaania, että ainoastaan Tähtiklaani itse tietää. Kuinka olinkaan pystynyt saattamaan itseni tämän kaltaiseen tilanteeseen?
Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset vastausideat, jotka vain lyhyessä ajassa kykenin käydä. Harmikseni yksikään niistä ei tarjonnut tyttärilleni kokonaista kuvaa tapahtumista. Syynä saattoi toki olla se, että en itsekään tiennyt kaikkea. Erakkonaaraan kuolema oli aivan yhtä yllättävää kuin se, että hänen pentunsa olivat olleet myös minun pentuni.
”Elämä vain joskus yllättää”, aloitin hitaasti. Tunsin kuinka kärsimättömyys lisääntyi pesässäni, varsinkin Salviahohdon ympärilläni. ”En pysty tarjoamaan teille aivan täydellistä vastausta jokaiseen kysymykseenne, sillä täydellisiä vastauksia ei ole olemassa. On vain totuus ja valhe.”
Saatoin kaivaa omilla sanoilla kuoppaa itselleni, sillä saatoin juuri sanoa, että voisin valehdella heille suoraan heidän silmiensä alla ja väittää kaiken sanomani olevan totta. Toivoin kuitenkin, että naaraat kykenisivät luottamaan minuun ja uskoisivat minun kertovan kaiken totena minkä minä vain tiesin.
”Emonne on erakko. Häpeä tätä, mutta en tiedä edes hänen nimeänsä. Ette uskokaan kuinka paljon syyllisyyttä olenkaan tuntenut naaraan kohtalosta. Olen parantaja enkä kyennyt edes pelastamaan häntä. Hän oli sairas saadessaan teidät. Synnyttäminen vaati häneltä liikaa. Olin jo aikeissa palata leiriin häntä viidentenä jalkana hakemaan yrttejä, mutta naaras pyysi minua jäämään. Hän tiesi itsekin aikansa olevan vähissä”, kerroin hiljaa. Sanoistani pystyi suorastaan kuulemaan katumuksen, joka välillä podin. Vaikka en naarasta kunnolla tuntenutkaan, ei hän olisi ansainnut kuolla pentunsa saatua. Hänen olisi kuulunut saada katsoa kuinka hänen tyttärensä varttuivat ja kuinka heistä molemmista vielä jonakin päivänä olisi tullut Taivasklaanin uljaita sotureita tai erakoita. Oli otettava huomioon myös se, että Timjamitassu ja Salviahohto saattaisivat olla nyt erakoita, jos heidän emonsa olisi vielä elossa. Mutta mikä minä sitten olisin? Olisinko yhä Taivasklaanin parantaja vai olisinko minä paennut perheeni kanssa jonnekin muualle?
”Emonne oli… valkea naaras. Hän oli omalla tavallansa erilainen, hän oli valkoinen varis mustien keskellä. Hän olisi erottunut joukosta yhtä selvästi kuin tähdet taivaalta. Eikä se ollut huono asia”, yritin kuvailla tyttärieni emoa parhaani mukaan. Oli hankalaa muistella naarasta, jonka oli nähnyt vain kahdesti. ”Tapasin hänet vain muutaman kerran. Siitä huolimatta, että hän vietti viimeiset hetkensä tietäen että hän kuolisi, hän oli rohkea. Epäilen hänen olleen myös jokin oman elämänsä parantaja, sillä hän tunsi joitakin yrttejä…”
Ääneni katkesi taas täysin. Tunsin taas tukehtuvani omiin sanoihini. Myös katseeni oli valahtanut omiin tassuihini. Päätin vetää syvään henkeä sisään ja sitten ulos. Nostin katseeni takaisin tyttäriini. Molemmat olivat hiljaa ja kuuntelivat minua. He osoittivat kuuliaisuutta, vaikka minä olin juuri kertonut heidän koko aikaisemman elämänsä olevan valhetta. En ansainnut heitä. En nyt enkä koskaan.
”En kertonut tästä klaanille, koska teidän emonne toivoi teidän kasvavan Taivasklaanissa. Ajattelin, että parantajan ja tuntemattoman kuolleen erakon pentuina teillä ei olisi yhtä hyviä mahdollisuuksia varttua tässä klaanissa kuin jos olisitte kahden puhtaasti taivasklaanilaisen pentuja.”
Kuusamaviiksi ja Surusade palasivat mieleeni heti. He olivat tehneet minulle niin paljon hyvää koko elämäni aikana. He olivat kasvattaneet minut, auttaneet minut yli omista vaikeista ajoistani ja kiitin heitä pyytämällä heitä väittämään omia pentujani heidän omiksensa? En voisi ikinä antaa Timjamitassun ja Salviahohdon vihan kaatua heidän päällensä.
”Jos kaipaatte kissa, jota vihata, vihatkaa minua. Älkää kuitenkaan katkeroituko Kuusamaviikselle ja Surusateelle. He tekivät ainoastaan mitä minä pyysin heidän tekevän. He ovat tämän klaanin aidoimpia kissoja, jotka minä koskaan olen tuntenut. Heidän lojaalius on samalla tasolla kuin lintuemon suhde omiin poikasiinsa. Erona on, että he eivät hylkää poikasiaan vaikka kissa koskisi heidän pesäänsä. He taistelisivat poikaistaan tai pennuistaan viimeiseen asti”, kerron hiukan rennommin kuin aikaisemmin. Vanhempieni ajatteleminen sai minut rentoutumaan. ”Ja tiedän tämän siksi, koska Kuusamaviiksi ja Surusade ovat minun ja Kerttulaulun vanhemmat. Siksi pyysin tätä palvelusta heiltä enkä keiltäkään muilta.”

// Timjami? Salvia?
// 637 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com