Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

 

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Taivasklaanin tarinat

Vuodenaika
Seremoniat

Taivasklaanin sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kirjomarja

16.11.2018 18:03
Katselin hiljaa, kuinka yö vaihtui aamuksi. Istuin parantajan pesän edessä ja katselin hiljaa taivaalle. Näin vielä viimeisen tähden... olikohan se Aavatuuli? Olin herännyt normaalia aiemmin jostain syystä.
Kuulin parantajan pesästä haukottelun ääntä. Syvähuutoko? Hän se tosiaan olikin ja pian mestarini vaaleanharmaa hahmo tuli ulos pesästä unenpöpperössä.
"Kirjomarja." Hän huomasi minut. "Huomenta Kirjomarja!"
"Huomenta Syvähuuto", hymyilin lempeästi.
"Pystyisitkö mennä keräämään yrttejä nyt?" Syvähuuto kysyi. "Mietin tammen lehtiä... niitä meillä ei olekaan. Minun täytyy jäädä järjestelemään yrttivarastoa. Ei sinun tarvitse tuoda sitä kauheasti, muutama lehti vain. Haemme sitten lisää myöhemmin."
"Totta kai", nyökkäsin. "Haen ilomielin!"

Niin lähdin matkaan. Olisin mielelläni pyytänyt vaikkapa jotain oppilasta mukaani, mutta halusin viettää aikaa yksinkin välillä. Parantajan työssä kuitenkin väkisin on tekemisissä muiden kissojen kanssa.
Yritin etsiä tammen lehtiä. Lähdin joen suuntaan. Tiesin, että tammen lehdet auttoivat haavojen tulehtumista. Ensin ne kuivatettaisiin, sen jälkeen pureskeltaisiin massaksi ja levitettäisiin lopussa haavan päälle.
Tiesin sopivan tammen, jonka ympäriltä etsiä. Syvähuuto oli näyttänyt sen ollessani vielä oppilas. Sieltä hän aina oli kerännyt ja tämän tammen luota minä opettaisin oppilaallaani keräämään lehtiä, kun sellaisen sitten saisin. Tammi kohosi edessäni suurena ja mahtavana. Aloin keräämään lehtiä sen ympäriltä. Otin niistä useamman suuhuni ja lähdin kohden leiriä. Tammen lehtiä vaikutti olevan ihan riittävästi ja niitä saisi nyt vielä sen hetken ennen kuin lumi peittäisi maan.
Päätin lähteä leiriin päin joen vartta pitkin. Joki liplatti suloisena ja hiljalleen. Se nosti hymyn kasvoilleni. Rakastin jokea. Toisaalta myös joki toi minulle huonoja muistoja; Aavatuuli oli hukkunut jokeen.
Kuljin ohi sen joen ylle kaatuneen puun, josta Aavatuuli oli pudonnut joen syövereihin. Istahdin hetkeksi, suljin siniset silmäni ja kertasin tapahtumia. Aavatuuli oli kysynyt osasinko metsästää ja olin vastannut myöntävästi. Hän oli sitten haastanut meidät metsästyskisaan, loikannut kaatuneen puun ylle ja pyytänyt minua loikkaamaan viereensä. Aavatuuli oli kuitenkin horjahtanut liukastuessaan lehteen ja avuttomana olin katsellut, kun ystäväni oli tippunut... Hän oli ollut liian nuori menehtyäkseen. Mieleeni oli tullut, että olisin loikannut veteen Aavatuulen perään, mutta toisaalta se ei olisi ollut ollenkaan hyvä ajatus.
Minulla oli kamala ikävä Aavatuulta. Mokoma joki, mokoma kaatunut puu! Ja mokoma lehti! Olin unissani usein yrittänyt tavoitella Aavatuulta, mutta se ei ollut onnistunut; olin aina herännyt.
Juuri kun olin aikomassa lähteä jatkamaan matkaa, vilkaisin alas jokeen. Näky siellä sai silmäni pyöristymään. Joessa lipui hiljalleen kissa, jotenkin niin rauhallisen oloisesti. Hänet olisi pelastettava! Sillä ei ollut mitään väliä oliko hän klaanikissa vai joku muu, mutten voisi antaa kenenkään enää hukkua jokeen! En enää Aavatuulen jälkeen.
Laskin tammen lehdet maahan ja syöksyin salamannopeasti kivikkoista rinnetta kohden joen rantaa.
"Koeta kestää, apu on tulossa!" huusin kissalle. Sydämeni tykytti kovaa juostessani ja pian pysähdyin liukuen rantaan. Kissa lipui vähän matkan päässä. En tiedä oliko hän kuullut minua. Aluksi ajattelin, että menisinkö itse veteen, mutta se olisi liian uhkarohkeaa. Enhän minä osannut uida.
Samassa äkkäsin lähistöltä pitkän kepin. Tartuin siihen käpälilläni ja vein sen kissaa kohden.
"Tartu tähän keppiin, äkkiä!" huudahdin. "Pääset ihan pian rantaan."
Kissa ojensi käpäläänsä ja yritti tarttua keppiin. Aluksi se ei onnistunut, sillä hän painui veden alle.
"Yritä jaksaa vielä. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa!"
Kissa yritti toisen kerran ja hän sai kun saikin otteen kepistä. Hinasin häntä kepin avulla rantaan päin ja kun kissa oli sopivan etäisyyden päässä, tartuin hänen niskanahastaan kiinni ja vedin kuivalle maalle.
"Hienoa, kaikki on nyt hyvin", kuiskasin. Kissa hengitti hitaasti ja pärskäytti vedet suustaan. Sivelin hännälläni hellästi hänen kilpikonnakuvioista turkkiaan.
Aloin katsella kissaa tarkemmin. En ollut ehtinyt kiiren lomassa katsella häntä tarkkaan juurikaan. Hän näytti kummallisen tutulta. Ihan kuin olisin nähnyt hänet aiemmin...
Silmäni pyöristyivät suuriksi, kun tajusin keneltä kolli aivan näytti. Hänen meripihkan väriset silmänsä olivat aivan samanlainen, turkin väri, ominaistuoksu... Hengitin hänen tuoksuaan autuaana. Hänen oli pakko olla hän, kuka mukaan hän olisi voinut olla. Olinko kuollut vai näinkö unta. Katseemme kohtasivat ja jähmetyin paikoilleni. Tuijotin juuri parhaillani Aavatuulta silmiin.
En pystynyt liikkumaan moneen hetkeen, mutta äkkiä vinkaisin ja painauduin kiinni Aavatuulen turkkiin.
"Oletko se sinä?" kuiskasin hämilläni. "Aavatuuli? Oletko se sinä todella Aavatuuli? Minä ajattelinkin sinua..."
En pystynyt puhumaan enempää. Kyyneleet valuivat poskilleni, aivan kuin silloin kun Aavatuuli oli kuollut. Silloin ne olivat olleet surun kyyneliä, nyt ilon kyyneliä. Minun rakas Aavatuuleni oli taas täällä, tullut takaisin!

//681 sanaa
//Aava?

Nimi: Hahtuvamuisto

11.11.2018 16:50
"Miksi sinulla ei ole toista nimeä? Liittyykö se jotenkin emoosi, Seleneen? Miksi hän ei antanut sinulle sellaista nimeä kuten Leonard minulla? Silti hän antoi tyttärelleen sellaisen nimen, Mayan", Kaaripentu kyseli. Värähdin, kun pentu mainitsi emoni nimen. Harva puhui emostani ääneen, monet tuntuivat välttelevän sitä minun lähelläni ollessaan. Kaaripentu oli kuitenkin niin vilpitön, niin viaton, ettei hän pelännyt satuttavansa minua sanoillaan. Ei hänen sanansa minua satuttaneetkaan. Emoni nimi kohotti kuitenkin aina tietynlaisen tyhjyyden tunteen sisälläni. Sen ei kuitenkaan pitäisi estää kissoja puhumasta hänestä. Olihan hän ollut loistava, kissa, joka ansaitsi tulla muistetuksi.
"Minä mietin samaa ollessani muutaman päivän ikäinen. Et ehkä tiennyt tätä, mutta te olette isämme kolmas pentue", aloitin. Aloitin aivan alusta, jotta veljeni ymmärtäisi syyn nimiemme erilaisuuteen varmasti. Oikeastaan koko kuvaa ei voinut mitenkään hahmottaa ilman kokonaista tarinaa ja olisi parempi kertoa pennulle nyt koko tarina kuin jättää hänet pähkäilemään asioita yksin kuiksi. Tämä oli varmasti taas yksi isoveljen velvollisuus joka piti jossain vaiheessa hoitaa ja kunnolla. "Maya on isän ensimmäisestä pentueesta. Samoin jo Tähtiklaaniin siirtynyt Bellatrix, klaaninimeltään Unitassu", selitin ja mieleeni juolahti jotain, mikä Kaaripennun olisi hyvä oppia jo nuorena: Syy siihen, miksei joen lähelle saanut mennä. Juurihan pentu oli meinannut käydä joessa. Jokin vaarassa ja seikkailussa selvästi kiehtoi pikkuveljeäni, samoin kuin minua ja tuo piirre saattaisi aiheuttaa hänelle tapaturmia ja paljon muitankin ongelmia. Minun tehtäväni oli antaa hänen kokea opetukset teoistaan, mutta pehmentää laskua, jottei veljeni haavoittuisi pahasti tai kuolisi. Tiesin senkin olevan mahdollista. "Unitassu hukkui jokeen", totesin hiljaa. En halunnut pelästyttää pentua, mutta oli silti tehtävä selväksi, ettei hän saisi käydä lähelläkään jokea. Ainakaan noin nuorena ja pienenä. "Joki on vaarallisen voimakas, eikä sitä voi määräillä. Siihen ei pysty edes Tuhkatähti tai Tähtiklaani. Se voi viedä mukanaan kenet tahansa, joka koskee siihen varomattomasti tai on vielä liian nuori ymmärtääkseen sen voimaa ja vastustaakseen sitä. Joki voi viedä vanhemmankin kissan mennessään, mutta todennäköisintä se on nuorien kissojen tapauksessa", opetin ennen kuin jatkoin varsinaista selitystä. "Bellatrix ja Maya syntyivät erakoiksi. He eivät siis olleet klaanissa, eivätkä asuneet kaksijalkojen luona. Erakoille annetaan erilaiset nimet kuin klaanikissoille, mutta samantapaiset kuin kaksijalkojen luona asuville kissoille. Klaaninimet annettiin heille vasta, kun he liittyivät Taivasklaaniin. Siksi heillä on kaksi nimeä", selitin välttäen sanaa kotikisu, sillä se saattaisi antaa Kaaripennulle väärän vaikutelman suhtautumisestani heihin. "Minä olen isämme toisesta pentueesta. Olin pentueen ainoa pentu. Synnyin Taivasklaaniin ja isäni ja emoni asuivat Taivasklaanissa päivät ja yöt, tai no, emo syntymäni jälkeen Tähtiklaanissa, joten minulle ei ollut tarvetta antaa toista nimeä. Olen siis aina ollut Taivasklaanissa koko ajan asuva kissa", kerroin syyn omalle nimelleni. "Sinä, sisaruksesi ja emosi asutte osan ajastanne kaksijalkalassa. Siksi teille on annettu myös klaanin ulkopuolella käytettävät nimet. Minä kutsun teitä kuitenkin klaaninimillä, koska se tuntuu mielestäni oikeammalta kuin kutsua teitä niillä toisilla nimillä", lopettelin. Kelasin selitykseni mielessäni läpi ja tulin siihen tulokseen, että olin onnistunut selityksessäni melko hyvin. Katsahdin eteenpäin ja huomasin ainakin yhden pennun edelläni kuuntelevan, kun selitin asioita Kaaripennulle vierelläni.
"Jäikö jotain epäselväksi, tai haluatko kysyä jotain?"

//Pennut? Olkipuro? Hyvää isänpäivää Oljelle!
//486 sanaa

Nimi: Kaaripentu

11.11.2018 15:36
"Näytä vaikka Tuhkatähden pesä; haluan nähdä hänet! Tai sitten oppilaiden pesä, sillä meistä tulee seuraavaksi oppilaita", Kontiaispentu, tai Larry, miksi emo häntä kutsui, maukui. Olimme tulleet Taivasklaanin leiriin. Minusta oli mielenkiintoista nähdä uudelleen paikka, jossa olin syntynyt. Takanamme oli jyrkänne, jota pitkin olimme juuri tulleet alas. Kaikkialla, minne vain katsoinkin, oli kissoja. Eri värisiä ja kokoisia. Minusta tuntui hyvin pieneltä hiireltä ahdistettuna johonkin pienen pieneen nurkkaan. Näin suuret kissajoukot eivät tuntuneet mukavalta. Ehkä tuntisin oloni mukavammaksi, kunhan vain oppisin tuntemaan kaikki kissat. Tai sitten tuntisin oloni aina tälläiseksi. Siinä tapauksessa en kyllä tulisi tänne enää. Nyt käpäliäni syhytti päästä tutkimaan leiriä. Mutten todellakaan tahtonut, että sitä esiteltäisiin minulle. Tahdoin tutkia sitä itse ja tuntea iloa siitä, kuinka löytäisin itse jonkun hienon paikan. Ainakin tahtoisin löytää isäni, Olkipuron. Olin nähnyt oranssin kullertavan kollin vain kerran, enkä muistanut tuosta kerrasta juurikaan mitään. Se oli ensimmäinen päiväni ja silloin kaikki oli ollut hieman sumuista ja kummallista. Käänsin käpäläni kohti pientä, hauskasti solisevaa vettä. Olin ennen nähnyt vettä vain ja ainoastaan pienessä kupista, josta sitä oli tarkoitus juoda. Olikohan tätäkin vettä tarkoitus juoda? Se vaikutti jotenkin paljon enemmän kunnioitusta herättävältä kuin se vihreässä kupissa oleva vesi, jota kaksijalkojen pesässä tarjottiin. Lähemmäksi tullessani hauska solina voimistui. Se kuulosti nyt pikemminkin pauhulta. Tai ei ihan. Pikemminkin kovalta solinalta.
"Kaaripentu!" veljeni Hahtuvamuiston hieman Namun ääntä möreämpi mauku sai minut hätkähtämään. Kiepahdin ympäri nähdäkseni veljeni tummanharmaat kasvot ja hieman ankarat tumman taivaan siniset silmät.
"Tule pois sieltä", veli maukui ja heilautti häntäänsä merkiksi tulla. Heilautin korviani ärsyyntyneenä ja tallustelin mielenosoituksellisen hitaasti takaisin. Ehkä jonkun toisen kerran tutustuisin tuohon virtaavaan veteen. Tuhahdin jäisen siniset silmät naulittuna hiekkaiseen, yöllisen pakkasen hieman jäätäneeseen maahan.
"Joki voi olla vaarallinen", Namu maukaisi. Vilkaisin emooni ja mutristin suutani. Tuo virtaava, pohjattoman oloinen vesi oli siis joki. Hyvä on, joki. Vielä minä yhden joen peittoaisin, vaikka se olisi kuinka vaarallinen.
"Aivan niin, Namuviiksi on oikeassa. Tulehan nyt", Hahtuvamuisto maukui laskien harmaan häntänsä selkäni päälle. Värähdin hieman karvojemme osuessa yhteen, mutta loppujen lopuksi puoliveljeni kosketus ei tuntunutkaan niin hirveältä.
"Mennään oppilaiden pesälle", Taivasklaanin soturi maukui lempeän kuuloisesti. Nostin pääni niin, että tuijotin suoraan kollin silmiin. Nyökkäsin hymyillen ihan vähän, minua hieman jännitti suurikokoisen kissan läsnäolo. Vaikka Hahtuvamuisto olikin mukava ja minun veljeni, hänessä oli jotain etäistä ja tuntematonta, joka sai minut tuntemaan itseni jotenkin jännittyneeksi kollin seurassa. Veli kutsui meitä klaaninimillämme, varmaankin siksi, että olimme klaanissa. Kävelimme loivaa rinnettä ylös päin. Loikin kivenmurikoiden päälle ja niiden yli polulta välillä poiketen. Välillä tassuni lipesi pois kiveltä ja joku terävä keppi tai kivi raapaisi jalkaani, mutta en välittänyt. Eivät ne niin paljoa sattuneet. Palasin polulle, Salamanteripennun kirjavan ylöspäin loikkivan hahmon taakse ja vilkaisin taakseni tummanharmaaseen soturiin. Tällä kertaa Namuviiksi, minun ja pentuetovereideni rakas emo, oli johdossa ja Hahtuvamuisto perää pitämässä. Jokin tuossa suuressa tummanharmaassa kollissa kiinnosti minua. Jättäydyin hieman jälkeen niin, että olin veljeni vierellä. Olin häntä vain vähän yli polveen. Olisin mahtunut kollin vatsan ali niin, että vain korvani olisivat osuneet tummanharmaaseen karvoitukseen.
"Mikä sinun toinen nimesi on?" kysyin Hahtuvamuistolta soturia tiukasti tapittaen. Veli kohotti kulmiaan aavistuksen verran ja kumartui sitten puoleeni samalla reippaasti kävellen. Minun täytyi melkein juosta pysyäkseni mukana vauhdissa.
"Minulla ei ole toista nimeä", Hahtuvamuisto maukaisi yksikantaan. Namuviiksi oli maininnut jotain siitä, ettei kaikilla kissoilla ollut kahta nimeä. Että meidän kasi nimeä olivat harvinaisuus, jota ei monella kissalla ollut. Olin kuitenkin olettanut, että Hahtuvamuistolla olisi ollut kaksi nimeä. Sen ainakin tiesin, että siskollamme Mayalla oli toinenkin nimi. Hän oli Sarajuova, eli hänellä oli soturinimi, kuten Hahtuvamuistollakin. Minusta nimiasia oli erittäin kummallinen. Olkipuron, isämme, entisellä kumppanillakin oli kasi nimeä, mutta hän käytti vain sitä, joka ei ollut klaaninimi. Hän käytti nimeä Selene, vaikka asuikin klaanissa koko ajan.
"Miksi sinulla ei ole toista nimeä? Liittyykö se jotenkin emoosi, Seleneen? Miksi hän ei antanut sinulle sellaista nimeä kuten Leonard minulla? Silti hän antoi tyttärelleen sellaisen nimen, Mayan", pommitin puoliveljeäni kysymyksillä.

//Haha tai muut?
//633 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

11.11.2018 14:11
Olin ratketa riemusta, kun Hahtuvamuisto päätti lähteä viemään meitä klaaniin. Ja Namukin antoi luvan. Pääsisin näkemään isäni ja muun klaanin. Tuhkatähden ja Syvähuudon ja Kirjomarjan...
Hahtuvamuisto lähti johdattamaan meitä pois kaksijalkalasta. Lähdin isoveljeni perään Laurenin ja Leonardin kanssa ja Namu piti perää. Välillä jäin katselemaan mitä kaikkea matkalla näin ja sitten otin muut taas kiinni. Lähistöllä kuului rapistelua pensaasta.
"Mikä tuolla on?" kysyin.
"Hiiri", Namu vastasi nuuhkaisten ilmaa. "Mutta emme metsästä juuri nyt."
Pysyin hiljaa loppumatkan ajan. Pian kuonooni tulvi paljon kissojen hajuja, vieraita ja niitä oli monta. Hahtuvamuisto sanoi että klaani varmastikin odotti tapaamistamme kovin ja isoveli lupasi esitellä leiriä meille.
"Olemme melkein perillä. Nyt varovasti, pennut", hän varoitti meitä, kun eteemme ilmestyi polku, jota pitkin pääsi alas leiriin. "Ottakaa minusta tai Namusta tukea, jos meinaatte kaatua. Me olemme menneet tämän Namun kanssa useita kertoja, joten emme kaadu, vaikka ottaisitte meistä tukea."
"Selvä, mutta kyllä minä varmastikin pääsen itse!" hihkaisin. Lähdin loikkimaan polkua pitkin alas kovaa vauhtia.
"Ole varovainen Larry!" kuulin emon huutavan perääni. Yhtäkkiä tassuni kuitenkin lipesivät ja kaaduin.
"Larry!" Namu huudahti ja syöksyi luokseni. Emo tarttui niskanahastani kiinni ja kantoi minut muiden luo.
"Minähän sanoin että pitää olla varovainen", emo torui minua, mutta sitten hänen äänensä muuttui huolestuneeksi. "Eihän sinua vain sattunut? Käydään Syvähuudon ja Kirjomarjan luona, jos sinulle kävi jotain. He ovat ihan mukavia."
"Kaikki on hyvin, ihan tosi", rauhoittelin Namua. Loppumatkan kuitenkin kävelin tiukasti nojautuneena Hahtuvamuiston tummanharmaaseen turkkiin. Isoveli oli niin taitava soturi ja niin suurikin. Tulisiko minusta joskus semmoinen? Pidin valtavasti Hahtuvamuistosta!
"Voitko nyt näyttää meille leiriä?" kysyin. "Näytä vaikka Tuhkatähden pesä; haluan nähdä hänet! Tai sitten oppilaiden pesä, sillä meistä tulee seuraavaksi oppilaita."
Sitten kuitenkin tajusin harmikseni etten ehkä koskaan tulisikaan nukkumaan oppilaiden pesässä vaan nukkuisin yöni kaksijalkalassa. Se ei ollut reilua, mutta oli kaksijalkalassakin ihan kivaa. Nyt halusin kuitenkin nähdä leiriä!

//299 sanaa
//Hahtuva? Salamanteri? Kaari?

Nimi: Hahtuvamuisto

11.11.2018 12:17
Pennut tulivat ovesta nopeammin kuin olin odottanut. Aluksi Namu oli ensimmäisenä, mutta pian pikkuveljeni Kontiaispentu ohitti hänet. Kontiaispentu oli kasvanut hurjasti. Harmaanruskea turkki oli pörrössä ja meripihkaiset silmät kiilsivät innosta. Ne muistuttivat paljon isäni silmiä. Myös muut pennut olivat kasvaneet. Salamanteripentu ja Kaaripentu pysyivät aivan veljensä kintereillä.
"Hahtuvamuisto!" Kontiaispentu hihkaisi ääni täynnä riemua. Lämmin hymyni levisi. Pentu oli niin iloinen minut nähdessään. Juuri sen vuoksi minun täytyisi täyttää tehtäväni isoveljenä. Pitäisi täyttää kaikki pienten sisarusteni odotukset ja ehkä vielä yltää yli heidän odotuksensa. "Pääsemmekö nyt klaaniin?" kollipentu kysyi korkealla pennunäänellään. Olin tullut vain tapaamaan pentuja, mutta kun tarkemmin ajattelin, heidän olisi hyvä tutustua klaaniin ennen kuin heistä tulisi oppilaita. He eivät saisi jäädä ulkopuolisiksi vain, koska olivat asuneet suurimman osan pentuajastaan kaksijalkojen luona. En sallisi sitä. Olin valmis viemään pikkusisarukseni leiriin, mutta tarvitsin ainakin yhden vanhemman luvan siihen ja Namu oli Olkipuroa lähempänä, joten käänsin toiveikkaan katseeni Namun sinisiin silmiin. Naaras ymmärsi äänettömän kysymykseni ja nyökkäsi. Hymyilin ja nyökkäsin kiitokseksi.
"Pääsette. Teidän onkin aika jo tutustua klaanitovereihinne ja leiriinne", vastasin ja asetuin johtamaan kolmea pentua ja Namua. Namu jäi viimeiseksi varmistamaan, ettei yksikään pentu eksyisi tai satuttaisi itseään. "Olemme pian leirissä", ilmoitin hetken käveltyämme. "Klaani odottaa varmaan malttamattomana tapaamistanne. Voin esitellä teille leiriä, jos haluatte. Siellä on paljon paikkoja, jotka on syytä nähdä ja asioita, joista on hyvä tietää", nau'uin, kun leiri ilmaantuin näkökenttäämme. "Olemme melkein perillä. Nyt varovasti, pennut", varoitin, kun tuli leiriin laskeutumisen hetki. "Ottakaa minusta tai Namusta tukea, jos meinaatte kaatua. Me olemme menneet tämän Namun kanssa useita kertoja, joten emme kaadu, vaikka ottaisitte meistä tukea."

//Sisarukset tai joku klaanitoveri?
//259 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

10.11.2018 10:04
Lopetin leikin Leonardin ja Laurenin kanssa, jossa Leonard oli kettu, Lauren päällikkö ja minä soturi. Ei enää jaksanut leikkiä ollenkaan. Loikin Namun luo, joka makoili pensaikon varjossa.
"Emo", mau'uin. "En jaksa enää olla ulkona, mennään sisälle!"
"Toki, kohta on ruoka-aika", Namu kehräsi. "Lauren! Leonard! Mennään sisälle!"
Juuri silloin yksi iso kaksijalka tuli ulos ja leperteli jotain Namulle. Kaksijalka lähti kohden pesäänsä ja emo seurasi. Namu vielä pyysi meitä perään.
Pesän ovi aukesi ja syöksyimme sinne sisään. Pesässä oli huomattavasti lämpimämpää kuin ulkona kylmässä.
"Nälkä", valitin Namulle. Emo nyökkäsi ja käveli pedillemme. Seurasin veljeni ja siskoni kanssa häntä. Asettauduimme Namun viereen juomaan maitoa.

Saatuamme juotua, meni Namu syömään vielä kaksijalan ruokaa. Halusin itse tietää miltä se maistuisi ja Namu oli sanonut että saisimme maistaa piakkoin. Namun syötyä päätimme mennä leikkimään, täällä sisällä tosin.
Yhtäkkiä kuulin koputusta. Se tuli sen ihmeellisen kirkkaan neliön takaa. Vilkaisin sinne ja näin neliön takana kurkistelevan kissan, tummanharmaan kollin.
"Onko tuo Hahtuvamuisto?" kysyin Namulta. Emo vilkaisi kissaan päin ja nyökkäsi.
"Tuliko hän tapaamaan meitä?" kysyin iloisesti.
"Ehkäpä", Namu naurahti. "Tai sitten hän tuli hakemaan meidät takaisin klaaniin, en tiedä. Voimme käydä kysymässä häneltä."
Juuri silloin kaksijalka tuli luoksemme ja viittoili suurella käpälällään kohden oviaukkoa. Se avasi oven.
Seurasimme kaksijalkaa sen luo ja vilkaisin Namua. Emo nyökkäsi ja astui ulos. Tulimme perässä Leonardin ja Laurenin kanssa.
Hahtuvamuisto seisoi pesän seinustan vierellä hymyillen lämpimästi. Loikin isoveljeni luokse.
"Hahtuvamuisto!" hihkaisin. "Pääsemmekö nyt klaaniin?"

//Hahtuva? Kaari? Salamanteri?

Nimi: Kirjomarja

10.11.2018 09:56
Istahdin parantajan pesän edustalle ja menin makaamaan. Kietaisin häntäni harmaavalkoisen kehoni ympärille. Olin äskettäin siivoamassa minun ja Syvähuudon yrttivarastoja ja samalla olin miettinyt mitä kaikkea oli tapahtunut lähiaikoina.
Ei siitä ollut kauaakaan, kun olin ansainnut parantajan kokoontumisessa parantajanimeni. Olin hyvin ylpeä. Nyt olin Kirjomarja, enkä enää Kirjotassu.
Yksi asia, joka minua oli ehkä eniten hämmästyttänyt oli se että olin saanut tietää parantajien kokoontumisessa, että Syvähuuto oli kuolleen Salviahohdon, sekä Salviahohdon siskon Timjamitassun isä. En ollut koskaan tiennyt tästä aiemmin, olin aina ollut ihan satavarma, että Salviahohto ja Timjamitassu olisivat Surusateen ja Kuusamaviiksen tyttäriä, enkä ollut tiennyt mestarini nähneen ketään klaanin ulkopuolisia naaraita. Halusinhan minäkin pentuja periaatteessa, mutta parantajan lait estivät sen. Syvähuudolla se kuitenkin oli ollut helpompaa, sillä hän on kolli. Naaraan pitäisi kantaa pentuja vatsassaan, josta klaani voisi huomata.
Tieto Syvähuudon pennuista oli tullut minulle osittain järkytyksenä. Salviahohto oli kuollut vähän aikaa sitten sydänkohtaukseen. Olinhan nähnyt Syvähuudon surevan tytärtään, mutta silti...

Mieleni teki lähteä ulos leiristä kävelylle. Nousin takaisin seisomaan ja etsin Syvähuudon käpäliini. Mestarini oli juuri aukiolla ottamassa piikkiä pois Kotkapyrstön tassusta. Saatuaan sen hoidettua, Syvähuuto asteli luokseni.
"Onko minulle tehtäviä?" kysyin. "Tarvitsisin raitista ilmaa, joten jos kaikki on hyvin niin lähden kävelylle."
"Kyllä se käy, mutta älä viivy liian pitkään", Syvähuuto nyökkäsi ja lähti pesällemme. "Katsele samalla löytyisikö joitain yrttejä."
"Selvä se", nyökkäsin ja hymyilin mestarilleni. "Näemme pian."
Lähdin ulos leiristä joelle päin. Tunsin raikkaan ja viileän tuulen pyyhkäisevän kasvoilleni. Hymyilin.
Parantajana oleminen oli unelma ja se mitä olin aina pikkupennusta asti halunnut olla. Kuitenkin nämä pienet lepohetket olivat mukavia aina silloin tällöin, kun ei ollut kiirettä mihinkään.

Saavuin joelle. Joki liplatti hiljaa ja tasaisena. Kosketin varovasti tassullani vettä. Se oli kylmää.
Astuin varovasti rantakivelle. Se tuntui liukkaalta ja kostealta. Loikkasin seuraavalle kivelle. Ja seuraavalle. Seuraava kivi oli kaukana, mutta pystyisin ehkä juuri ja juuri loikkaamaan. Ponnistin kovaa ja loikkasin. Kuitenkin käpäläni lipsahtivat ja olin putoamassa jokeen. Suljin silmäni ja valmistauduin.
Tunsin sitten kuitenkin hellän kosketuksen niskanahassani ja joku esti putoamiseni. Tuttu tuoksu tulvahti nenääni ja muutama muukin. Oltuani varma että olin kuivalla maalla, käännyin ja näin Nopsajalan tuijottavan minua hilpeästi viikset väristen ja meripihkan värisissä silmissään hilpeä katse. Siniharmaan kollin takana katselivat Sammakkoloikka, Siniroihu, sekä Höyhenvirtaus.
*Jokin partio.*
"Sinä melkein tipuit", Nopsajalka naurahti. "Ole varovaisempi seuraavalla kerralla."
"Olen", nyökkäsin. Minusta alkoi tuntua todella nololta. "Kiitos Nopsajalka. Mihin olette menossa?"
"Tulimme juuri leiristä", Nopsajalka vastasi. "Olemme rajapartiossa. Haluaisitko kenties liittyä seuraamme."
"Toki, ilomielin", nyökkäsin. Nopsajalka vilkaisi partion johtajaan Siniroihuun, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
"Lähdetään sitten nopeasti", naaras naukaisi. Siniroihu lähti kävelemään ja Sammakkoloikka hänen perässään. Nopsajalka meni viimeisenä ja päätin jättäytyä kollin viereen.
"Mitä sinulle kuuluu Kirjomarja?" hän kysyi.
"Ihan hyvää. Entäs sinulle?"
"Hyvää minullekin. Niin, ja olen unohtanut onnitella sinua melkein kokonaan; onnea parantajanimestä!"
"Kiitos!"
"Mieti miten paljon kaikkea on tapahtunut nyt tämän lehtisateen aikana! Taivasklaaniin on syntynyt pentuja, mutta sitten Salviahohto ja Aavatuuli..."
Minua kirpaisi syvästi kuulla Aavatuulen nimi. Rakas ystäväni oli kuollut muutama kuu sitten hukuttuaan jokeen.
*Ja minäkin meinasin hukkua...*
Se oli ollut hirveää kun olin itse nähnyt hänen putoamisensa enkä pystynyt sitä estämään millään. En kerinnyt... Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Minulla oli jäänyt kaikki kesken Aavatuulen kanssa. Olin menettänyt kaksi parhainta ystävääni; Malvalennon ja Aavatuulen.
"Kirjomarja!" Nopsajalka keskeytti ajatukseni. "Kaikki hyvin?"
"On, on", huokaisin raskaasti. "Muista vain Aavatuulta. Hän oli minulle vain niin tärkeä."
"Niin", Nopsajalan häntä käväisi lohdutuksekseni lavallani. "Mutta näet hänet vielä joskus, lupaan sen."

Palattuamme leiriin takaisin, vatsani kurni jo melkoisesti. Annoin kuitenkin muiden ottaa ensin ja kun kasassa oli vain enää muutama hiiri, kävelin tuoresaaliskasan luo.
"Kirjomarja!" kuulin Nopsajalan äänen läheltä tuoresaaliskasaa, kalliota vasten olevan pusikon suojasta. Kollin pää pilkistelikin pensaasta.
"Haluaisitko syödä kanssani?" hän kysyi. Näin hänen vieressään makaavan rastaan ja vesi herahti kielelleni.
"Kiitos, mielelläni", kehräsin. Menin makaamaan Nopsajalan viereen ja aloimme syömään. Jostain syystä tämä tuntui mukavalta.

//622 sanaa

Nimi: Syvähuuto

09.11.2018 14:23
Katsoin hiljaa sammalvuoteeltani kuinka Kirjomarja puuhasteli jotakin yrttivarastolla. Käännyin ympäri selälleni ja katsoin parantajan pesän kattoa. Siinä ei ollut mitään erityistä, mutta ei minulla ollut paljoa muutakaan katsottavaa tässä pesässä. Olin antanut Kirjomarjalle tehtäväksi siistiä yrttivaraston, sillä minulla oli jostakin syystä kauhea päänsärky. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut yhteydessä sisällä myllertäviin tunteisiini niin kuin yleensä. Jos minulla oli huono olo, minua yleensä vaivasi jokin. Nyt en kuitenkaan tiedostanut minkään niin suuremmin vaivaavan minua. Taivasklaanissa oli kaikki hyvin. Vaikka lehtisade alkoikin olla lopuillansa ja kaikki punertavat, oranssit ja rusehtavat lehdet olivat jo pudonneet maahan. Ehkä muutama lehtipuu sinnitteli viimeisten lehtiensä kanssa, mutta maassa olevatkin lehdet alkoivat rusehtua. Lehtisade alkoi olla aivan lähellä.
Suljin hetkeksi silmäni saadakseni ajatukseni muualle tulevasta lehtikadosta, sillä tiesin sen olevan ankara. Tai jostakin syystä minusta vain tuntui siltä. Päivytsotureista minä en olisi huolissani, lähinnä meidän klaaninvanhimmistamme. He ovat kyllä kestäneet jo monet vuodenajat, mutta pidin lehtikatoa erityisen riskialttiina aikana heidän kannaltansa. En ollut varma miksi yhtäkkiä olin alkanut murehtia klaanimme klaaninvanhimpien voinnista. Avasin silmäni ja tuijotin taas pesän kattoa. Nyt kuitenkin näytti siltä, että siihen olisi kertynyt kosteutta sekä muutama pisara olisi putoamaisillaan kasvoilleni. Kurtistin kulmiani. Päänsärkyni tuntui yhtäkkiä helpottaneen.
Valahdin uudelleen kyljelleni ja nostin pääni. Käännyin katsomaan Kirjomarjaa, joka näytti ilmeisesti poimivan kuolleita ja mätiä yrttejä varastostamme. Yllätyin jälleen siitä kuinka monta yrttiä oli ollut terveiden ja käyttökelpoisten yrttien uumenissa piilossa. Voisin ehkä olla hyödyksi ja käydä keräämässä uusia yrttejä tai viedä vanhat yrtit pois. Päätin nousta vihdoinkin sammalvuoteeltani, sillä pääni tuntui melkein selkeältä. Kestäisin kyllä, jos veisin huonot yrtit ulos pesästä. Saisin siinä samalla raitista ilmaa sekä voisin käydä tervehtimässä klaaninvanhempia.
”Kaipaatko apua? Voisin viedä pilaantuneet yrtit pois, jotta niiden iljettävä haju ei jää leijumaan pesäämme kuin pilvet taivaalle tuulettoman sään aikaan”, maukaisin Kirjomarjalle. Naaras kääntyi katsomaan minua hiukan yllättyneenä. Aivan kuin hän olisi säpsähtänyt ääntäni. Kallistin päätäni hiukan. ”Keskeytinkö jotakin?”
Kirjomarja pudisti päätänsä samalla, kun vastasi hiljaisella äänellä: ”Et ollenkaan. Olin vain hiukan omissa ajatuksissani.”
Naaras näytti hetken ajan pohtivan mitä vastaisi minulle. Kerkesin kuitenkin jo kasata yrttejä hiukan paremmaksi kasaksi. Kirjomarjalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään suunnitelmaani vastaan, sillä nuori naaras hymyili minulle hiukan. Astelin Kirjomarjan ohitse yrttivaraston sisään ja nappasin suuren vaahteranlehden, jolle kasasin vanhaksi menneet yrtit, jotta ne olisi helpompi kuljettaa.
Yksi vatukanlehti tarttui kynteeni, sillä en ollut huomannut kynsieni olleen hiukan ulkona tassuistani. Näin käy, kun ajatukseni leijuvat jossakin päin pilviä. Annoin kynsieni vetäytyä takaisin tassuihini, jotta vatukanlehti putoaisi takaisin kasaan. Yritin mahdollisimman rauhassa tehdä vaahteran lehdestä nyytin, mutta jostakin syytä en saanut sitä aikaiseksi. Ajatukseni olivat selvästi jossakin muualla, mutta minä en vain itse sitä voinut tajuta. Huokasin ja vedin ilmaa syvään sisälle keuhkoihini ja yritin uudestaan. Tunsin oloni aivan parantajaoppilaaksi, vaikka olinkin ollut Taivasklaanin täysvaltaisena parantajana jo jonkin aikaa.
Siitä minulla tulikin mieleeni, että myös Marjasyöksy olisi klaaninvanhinten luona. Voisin käydä vaihtamassa parisen sanaa entisen mestarini kanssa. En uskonut hänen nukkuvan tähän aikaan päivästä. Tai mistä minä oikeasti tietäisin.
Sain vaahteralehtinyyttini vihdoinkin onnistumaan ja nappasin sen hampaisiini. Lähdin hölkkäämään pois parantajien pesältä ja suuntasin metsään, jonne hautaisin vanhat yrtit. Siellä ne saisivat maatua kaikessa rauhaksi ja tulla uudestaan osaksi luontoa ja sen kiertokulkua. Sivusilmällä huomasin kuitenkin Olkipuron lähestyvän minua, joten seisahduin odottamaan kollia. Hänellä taisi olla jotakin asiaa minulle.

// 532 sanaa
// Olki?

Nimi: Hahtuvamuisto

08.11.2018 16:51
Haukottelin ja käänsin kylkeä, jotta aurinko lämmittäisi toistakin puoltani. Lämpötila laski päivä päivältä, enkä halunnut tuhlata yhtäkään lämmintä auringonsädettä. Henkäisin syvään raikasta ilmaa, jossa ei ollut enää tippaakaan viherlehden ajan voimakkaita kukkien tuoksua tai tunkkaisuutta. Nyt ilma oli raikasta ja tuoksui lehdiltä. Siellä täällä lehdet putoilivat maahan peittäen puiden juuret värikkään maton alle, jossa erottui enimmäkseen punaista, keltaista, oranssia ja ruskeaa. Suljin silmäni hetkeksi ja kuvittelin itseni yhdeksi lehdistä, jotka putosivat maahan ja unohdettiin. Lehtikadon aikana ne jäisivät lumen alle ja unohdettaisiin. Niistä jokainen muuttuisi ruskeaksi, mätänisi ja katoaisi kevään tullessa. Sitten uudet lehdet kasvaisivat tilalle ja ne putoaisivat seuraavana lehtisateena. Niin se meni. Elämän kiertokulku. Ensin kissa syntyi, eli pentuna emonsa kyljessä, vanhenisi, kokisi myrskyt ja aurinkoiset päivät, kunnes yhtenä päivänä siirtyisi Tähtiklaaniin. Ruumis haudattaisiin ja se mätänisi, kun samaan aikaan uudet pennut syntyisivät. Pennuista tulivat mieleen sisko- ja velipuoleni, jotka minun pitäisi tavata niin usein kuin mahdollista, että he tottuisivat ajatukseen isoveljestä. Itsekin halusin tottua ajatukseen pikkusiskosta ja -veljistä. Pennut olivat olleet viimeksi niin pieniä, että kaikki heistä eivät välttämättä olleet edes nähneet minua. Avasin silmäni, nousin ylös ja annoin katseeni kiertää leirissä etsien kissaa, jolle voisin kertoa lähdöstäni. Havaitsin nopeasti Vaniljaturkin vaalean turkin ja kiiruhdin naaraan luo.
"Jos joku kysyy, olen katsomassa siskoani ja veljiäni", nau'uin nopeasti. Tahdoin todella tavata suloiset sisarukseni.
"Selvä, ole varovainen", soturi vastasi ja jäi katselemaan, kun jolkotin ulos leiristä. Nopeutin vauhtiani lähestyessäni kaksijalkalaa. Odotus kipristeli vatsassani ja karvani väreilivät, kun kiidin Namuviiksen kaksijalkojen kodin eteen. Hyppäsin aidalle ja siitä lasisen neliön edessä olevalle puiselle kappaleelle. Näin lasin läpi pennut ja emon. He näyttivät jo isommilta, vaikka viime käynnistäni ei ollutkaan paljon aikaa. Kopautin kevyesti hännälläni lasiani ja sain siten yhden pennuista huomaamaan itseni.

//Sisko ja veljet?
//281 sanaa

Nimi: Varpuviilto

07.11.2018 22:18
En tiennyt, koska olin nukahtanut, mutta nyt havaitsin utuisen unimaiseman ympärilläni. Paikka oli kolkko, lehdettömien puiden sysimustat siluetit kaartuivat vasten pimeää ja tähdetöntä taivasta oksat terävinä kuin kotkan raatelukynnet. Tunsin tuulen kasvoillani, mutta se ei ollut sama kevyt ja virkistävä henkäys kuin se, jonka olin aina aiemmin aistinut. Tämä tuuli oli kolea mutta tunkkainen vihuri, joka tuntui tukkivan hengitystiet aina hetkiksi kerrallaan. Kuulin vaimeita kuiskausten kaikuja ympärilläni, mutten nähnyt ketään. Kaiken kaikkiaan paikka oli hyinen ja kuolleelta tuntuva. Astelin varoen pitkin kapeaa polkua, jonka määränpäästä minulla ei ollut tietoa. Olin peloissani, vaikken halunnutkaan myöntää sitä itselleni - peloissani, mutta paikka myös kiehtoi minua. Se tuntui vetävän minua puoleensa hirvittävällä tavalla, kutsuvan luokseen kylmillä äänillään. Maa jalkojeni alla tuntui kostealle. Vilkuilin ympärilleni samalla kun astelin eteenpäin, puolittain odotin näkeväni murhanhimoiset silmät puiden lomassa. Ja yhtäkkiä metsä loppui, olin saapunut pienenpienelle aukiolle, jonka reunoilla kasvoi tummia orjantappurapensaita terävine piikkeineen, valmiina seivästämään minkä tahansa elävän olennon joka niihin uskaltaisi koskea. Keskellä aukiota istui kissa, joka oli yhtä musta kuin kaikki muukin tässä omituisessa paikassa. Hänen silmänsä olivat jäisen siniset ja katse tuikean polttava. Kavahdin hieman huomatessani, että kolli tuijotti suoraan minuun. Tuntui kuin tuo katse olisi porautunut minuun.
"Viimeisenä päivänäsi sinä kuolet", musta kolli maukui hyytävällä äänellä, joka tunkeutui lävisteni samalla tavoin kuin katsekin. Kissa kuulosti uhkaavalta ja pelottavalta, mutta samalla mielipuoliselta. Tietenkin minä kuolisin viimeisenä päivänäni.
"Tiesin sen jo", nau'uin käsivällisesti. Minusta tuntui epäsoveliaalta istua, joten seisoin ja tuijotin tuota hupsua, melko vanhaa kissaa.
"Etkä tiennyt!" vanhus kivahti ja häilyi hetken väreilevänä olentona ennen kuin katosi. Kaikki muukin alkoi väreillä ja vaihtua mustaan tiedottomuuteen.

//Erittäin outo illlalla kirjoitettu...
//261 sanaa

Nimi: Kaaripentu/Leonard

07.11.2018 15:05
"Minä", aloitin rehvastelevana ja tassuttelin kuono pystyssä sisarusteni luo, "olisin kettu."
"Ja minä olisin sitten päällikkö", Lauren maukui ja istahti. Kiepahdin ympäri ja juoksin Namun ohi toiselle seinälle. Namu kutsui tätä paikkaa, missä olimme, huoneeksi. Juoksin siis tämän huoneen toiseen päähän. Käännyin ympäri ja virnistin.
"Larry, sinun täytyy siis olla pieni, vaivainen soturi, jonka kettu voi repiä", mau'uin hymähtäen. Kaduin kuitenkin sanojani sanojani heti, ja pieni pääni yritti kehitellä jotain noita ilkeitä sanoja lieventävää.
"Jos siis et puolustaudu ja revi kettua", naukaisin. Larry nyökkäsi silmiään aavistuksen siristäen ja pudottautui kyyryyn. Se näytti melko tökeröltä, mutta mikäs minä olin sitä sanomaan. Oma taistelukyyryni oli varmaan aivan yhtä tökerö. Vilkaisin sivulleni varmistaakseni, että Namu varmasti näki. Emoni oli pakko saada nähdä, kuinka hyökkäsin Larryn ja Laurenin kimppuun. Minusta tulisi varmasti koko kaksijalkalan mahtavin soturi, varsinkin, kun tulisin käymään klaanissa koulutettavana. Namu makoili kuono käpälien päällä ja silmät puoliummessa, kuitenkin tarkaavaisesti meidän puuhiamme tarkkaillen. Pomppasin pystyyn ja rynnistin kohti sisaruksiani. Larry vilkaisi Laurenia, joka pomppasi alas puiselta asialta, jolla oli neljä jalkaa. Lauren oli nimennyt sen Käryksi. Mutta minun ihmetyksekseni se ei elänyt. Tai no, miksikäs mikään puinen nyt olisikaan elänyt.
"Hyökkäykseen!" Lauren kiljaisi loikkiessaan minua kohti veljensä ohi. Juoksin niin kovaa kuin käpälistäni pääsin kohti "päällikköä" ja "soturia". Larry syöksähti eteenpäin minua kohti niin, että törmäsimme ja paiskauduimme sivuun yhtenä karvakasana. Lauren loikkasi päällemme kiljaisten riemusta. Yritin potkia kahta pentuetoveriani minusta irti, ja lopulta pääsinkin jaloilleni. Onnistuin väistämään Laurenin syöksyn minua kohti ja peruutin muutaman askeleen pois päin.
"Leikki seis", maukaisin ja istahdin. Larry kömpi jaloilleen ja Lauren istuutui.
"Miksi?" Larry kysyi töksäyttäen. Hymyilin ja sihahdin kuten kettu sihahtaisi.
"Minun täytyy tietää, missä on leiri, jonka voin valloittaa" nau'uin ja vilkaisin vaivihkaa Namuun. Emo makoili yhä vain samalla paikalla.
"Sovitaanko, että se on tuolla Käryn luona" Lauren maukui ja keikautti päätään kohti nelijalkaista puista juttua. Nyökkäsin ja lähdin tassuttelemaan mahdollisimman huomaamattomasti sitä kohti. Jos olisin valmiiksi lähellä leiriä, voisin leikin taas käynnistyessä vain pinkoa sinne ja olisin voittanut.
"Hei! Epäreilua, sinä menet valmiiksi lähemmäs leiriä", Larry kiljaisi ja loikkasi perääni. Tuhahdin ärsyyntyneenä. Juoneni ei ollut toiminut. Liikkuminen olisi täytynyt tehdä esimerkiksi keskustelun yhteydessä.
"Enkä mene!" puolustauduin, vaikka ihan hyvin tiesin, että sisarukseni tiesivät aikeeni yhtä hyvin kuin minä itsekkin.
"Aloitetaan leikki niiltä paikoilta, mihin se jäikin", Lauren naukui. Huokaisin ja käännyin takaisin, siihen paikkaan, mistä olin lähtenytkin.
"Leikki alkaa nyt", maukaisin ja ryntäsin heti nytin sanottuani kohti Käryä. Lauren loikkasi perääni, mutta sai raapaistua vain häntääni. Valkoiset seinät vilisivät silmäkulmissani ja kiinnitin katseeni puiseen Käryyn. Jatkoin juoksuani ja käänsin katseeni jalkoihini. Ne vilistivät itsekseen kuin riivatut. Juoksin katse jaloissani, kunnes törmäsin pää edellä Käryn yhtä jalkaa päin. Kipu lävähti päin kasvojani ja haukoinj henkeäni hetken, ennen kuin keuhkoni suostuivat taas toimimaan.
"Uf", inahdin ja hieroin kuonoani käpälälläni.
"Sattuiko?" Larry kysyi tepastellen luokseni. Nostin katseeni veljeeni. Hän näytti vähän huolestuneelta.
"Ei", maukaisin ja laskin käpäläni alas. Oikeasti kuonoani jomotti kunnolla, mutten varmasti myöntäisi sitä. Ryhdistäydyin ja hymyilin jomottavan, hyvää vauhtia laimenevan kivun läpi voitonriemuisena. Minä, "kettu", olin voittanut tämän pelin.
"Minä voitin", hihkaisin voitonriemuisena ja nousin ylös.
"Etkä voittanut. Törmäsit Käryn etutassuun, joten et ollut vielä perillä", Lauren maukui ja käveli eteeni. Tuhahdin ärsyyntyneenä. Minun oli pakko myöntää, että sisareni oli aivan oikeassa, ja se vasta oli ärsyttävää.
"Ette tekään voittaneet. Ette saaneet häädettyä kettua pois", kivahdin ja marssin pois. Suuntasin emon luokse suu mutrussa, taakseni katsomatta.
"Emo", inahdin ja loikin viimeiset hännänmitat siniharmaan emoni luo. Namu oli paras emo, mitä kissalla saattoi olla, kunhan hän vain leikkisi meidän kanssamme. Pieni helähdys kantautui korviini kaulassani olevasta vihrästä pannasta, kunnostin pääni ylös, Namun kasvoihin.
"Niin, kultaseni", emo maukui ja lipaisi päälakeani. Tassuttelin emoni siniharmaiden jalkojen väliin ja asetuin makaamaan.
"Väsyttää", maukaisin ja vetäisin häntäni kuonoonj. Minu oli tarkoitus valittaa siitä, että Lauren ja Larry olivat olleet ärsyttäviä minulle, mutta se ei tuntunutkaan hyvältä. Suljin silmäni ja tajusin, kuinka paljon minua väsyttikään. Henkäisin rauhassa, syvälle sisään ja sitten ulos. Annoin ruumiin tuntua raskaalta ja unen viedä minut mukanaan.

//Lauren? Larry?
//653 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

06.11.2018 12:08
Loikattuani takaisin maahan, tunsin äkkiä jonkun tömähtävän päälleni. Se upotti kyntensä turkkiini. Rääkäisin kovaa ja rimpuilin maassa. Kuka se oli?
“Lauren, päästä veljestäsi irti", kuulin Namun käskevä äänen. Lauren? Sisar loikkasi pois päältäni ja kääntyi juttelemaan emon kanssa. Lauren mulkaisi minua vihaisesti keltaisilla silmillään. Minusta alkoi tuntua pahalta. Mitä pahaa minä olin hänelle tehnyt? Tietääkseni en mitään.
Kävelin Leonardin luokse, joka istui parin ketunmitan päässä.
"Leikitäänkö jotain?" kysyin veljeltäni.
"Leikitään vain", Leonard nyökkäsi. "Mitä leikitään?"
Istahdin maahan miettimään veljen viereen. Ei enää hippaa ainakaan. Ehkä piilosta. Tai sitten taisteluleikkiä.
Namu oli loikkinut pois ja Lauren tutki puupinnalla kipittävää ötökkää. Ei kai sisko ollut vihainen minulle? Kävelin Laurenin luo ja kosketin tämän kylkeä hännälläni.
"Älä ole vihanen minulle", mau'uin. "Olen pahoillani, jos loukkasin jotenkin sinua. Noh, tahdotko olla yksin vai haluatko leikkiä minun ja Leonardin kanssa? Sinä saat päättää leikin, mutta ehdottaisi piiloleikkiä tai taistelua. Tai sitten, että joku on päällikkö, joku soturi ja kolmas voisi olla vaikka kettu joka hyökkää leiriin! Tai keksi sinä jos joku noista ei kiinnostanut. Olisi kivaa jos leikittäisiin."

//173 sanaa
//Salkku? Kaari?

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

05.11.2018 16:57
“Lauren, tule ottamaan minut kiinni jos saat!” Liu'uin pysähdyksiin kuullessani Kontiaispennun huudahduksen ja käännyin katsomaan veljeeni. Hän näytti tasapainottelevan jonkinlaisen kaksijalkojen jutun päällä. Se haisi hassulta. Ihan kuin jokin olisi kuollut ja se olisi poltettu poroksi tuon hökkelin sisällä.
“Uskallatko tulla tänne?” Kontiaispentu kysyi haastavasti ja otti tukevamman asennon.
Itsevarma virne levisi kasvoilleni. “Ja vielä kysyt”, naurahdin ja loikkasin tasaiselle puupinnalle, jonka päällä kaksijalkojen juttu sijaitsi. Minusta tuntui ankealta kutsua sitä vain jutuksi, joten siispä päätin nimetä sen Käryksi.
Tassuttelin Käryn juurelle ja kallistin päätäni hieman takakenoon, jotta näkisin kunnolla sen päällä keikkuvan Kontiaispennun. Kaaripentukin oli lopettanut vauhkona ympäriinsä juoksentelemisen ja tullut seuraamaan tapahtumia - tosin hyvän välimatkan päähän minusta.
“Täältä tullaan, nahjus”, huikkasin Kontiaispennulle ja lähdin kapuamaan häntä kohti. Käryn pinta oli yllättävän liukas. Tassuni lipsuivat yrittäessäni ottaa jostakin kiinni, mutta onnistuin kuin ihmeen kaupalla hinaamaan itseni Kontiaispennun vierelle... Hetkinen! Minne hän oli oikein kadonnut? Vilkuilin ympärilleni enemmänkin kuin vain hämilläni, kunnes tajusin katsoa alas. Kontiaispentu ja Kaaripentu tönöttivät vieretysten Käryn juurella ja tirskuivat hiljaa.
“Senkin tyhmyri!” huusin Kontiaispennulle vihaisena kollin tempusta ja paljastin kynteni. Ilman mitään varoitusta loikkasin kollin kimppuun ja upotin kynteni tuon kylkiin. Kontiaispentu rääkäisi yllättyneenä ja yritti karistella minut irti itsestään.
“Lauren, päästä veljestäsi irti”, Namun käskevä ääni sai minut irtaantumaan vastahakoisesti Kontiaispennusta ja vetäytymään kauemmaksi tästä. Käänsin veljilleni selkäni ja mulkoilin yhä paheksuvasti Kontiaispennun suuntaan, ennen kuin olin valmis kohtaamaan Namun tuiman katseen, joka tuntui suorastavan polttavalta.
“Mistä tässä on nyt kyse?” Namu kysyi ja katsoi minua tiukasti.
“Kontiaispentu huijasi minua!” puuskahdin närkästyneenä.
“En huijannut!” Kontiaispentu huudahti Kaaripennun luota, mutta Namu vaiensi hänet hännän heilautuksella.
“Miten hän huijasi sinua?” Namu jatkoi kuulustelua.
“No siis kun...” En löytänyt sanoja. Ei veli oikeastaan ollut tehnyt mitään väärää, mutta hänen yhtäkkinen katoamisensa oli turhauttanut minua suunnattomasti.
Namu huokaisi. “Koettakaa nyt tulla toimeen ja leikkiä kiltisti tai passitan teidät kaikki kolme takaisin sisälle”, hän sanoi ja loikki sitten vähän matkan päähän.
Käännyin katsomaan veljiini happamana. “Hmph”, tuhahdin ja marssin heidän ohitseen häntä pystyssä. Lysähdin takamukselleni selkä heitä päin ja jäin tuijottamaan pientä ötökkää, joka kipitti tasaista puupintaa pitkin.

//Veljet?
//339 sanaa.

Nimi: Vaahteratassu

04.11.2018 20:29
Säpsähdin hereille oppilaidenpesässä. Suuni venyi valtavaan haukotukseen, ja koko kehoni venyi mukana.
*Kaikki muut ovat varmaan jo lähteneet!* mietin, ja katsahdin taivaalle. Aurinko oli jo ehtinyt nousta korkealle, ja pilkisteli aina silloin tällöin pilvien välistä. Ilma oli kolea, ja kaivauduin syvemmälle sammaleisiin, kun äkillinen tuulenpuuska tulvahti sisään. Venytin ensin koko vartaloni pitkäksi, ja sitten köyristin selkäni. ravistin itseni kauttaaltaan samalla kun lähdin tassuttelemaan ulos pesästä. Huomasin alhaalla muutaman kissan, ja päätin mennä sinne. Painauduin aivan kallionseinämää vasten, ja asettelin tassuni hyvin varovaisesti, etten vain olisi kaatunut. Pörhistin turkkiani kylmää vastaan, ja loikin loppumatkan alas kevyesti. Rotkossa olevat lehdet alkoivat jo muuttua rusehtaviksi ja putoilla puista ja pensaista pois.
"Huomenta! En olekaan nähnyt sinua pitkään aikaan", kuulin tutun äänen takaani. Säpsähdin ja käännyin ympäri Surusadetta kohti.
"Hei, Surusade. Onko pentutarhalla ollut mukavaa?" tervehdin nyökäten vanhalle hoitajalleni pienesti.
"Onhan se ollut mukavaa, kiitos kysymästä", naaras maukui, "Minä lähden tästä takaisin pentutarhalle, tulin vain haukkaamaan raitista ilmaa. Hei sitten!" kuningatar sanoi.
"Nähdään myöhemmin!" nau'uin tämän perään, ja näin, kuinka tämä heilautti häntäänsä. Vatsani kurni, ja tuoresaaliskasa tuoksahti houkuttelevasti nenääni, mutta tiesin, etten saisi syödä, ennen kuin klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukkaat olisivat syöneet. *Taidanpa viedä klaaninvanhimmille vähän syötävää, ja samalla voisin poistaa heiltä kirppuja*, keksin. Nappasin tuoresaaliskasasta pari hiirtä, ja lähdin tallustelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää.

//Jatkan myöhemmin

Nimi: Elandra

02.11.2018 21:56
Syvähuuto: 14kp -

Kuuratassu: 8kp -

Kontiaispentu/Larry: 22kp! - Olisit valmis oppilaaaksi, mutta Kaaripentua pitää odottaa.

Timjamitassu: 33kp! - Soturiksi pisteet on, vielä yksi tarina oppilaana kirjoittamatta.

Kaaripentu/Leonard: 15kp -

Salamanteripentu/Lauren: 15kp - Olisit valmis oppilaaksi, mutta Kaaripentua pitää odottaa.

Varpuviilto: 33kp! -

Nimi: Kontiaispentu/Larry

02.11.2018 17:40
Lauren selitti jotain, että se hänen kaulassaan oleva ihmeellinen naru olisi kaulapanta. Minäkin haluaisin semmoisen! Ehkä minäkin saisin sellaisen, kun nyt Laurenillakin oli. Sitten mieleni teki lähteä ulos ja kysyin asiaa Namulta. Ennen kuin emo ehti vastata, Lauren kipitti pois huikaten samalla: “Minä voin kysyä Pikku-Ölisijältä!”
*Pikku-Ölisijä! Hauska nimi! Lauren on varmaankin keksinyt nimen sille kaksijalalle.*
Katselimme, kun Lauren kipitti oven luo josta pääsi ulos. Namu oli sanonut sen olevan ovi. Astelin emon ja Leonardin kanssa Laurenin luo ja Pikku-Ölisijä avasi oven.
Loikkasin ulos kynnyksen yli. Ulkona oli huomattavasti kylmempää kuin sisällä pesässä. Juoksin vihreälle ruoholle. Lähistöllä kasvoi jotain punaisia kukkia. Loikin niiden sekaan. Ryömin kukkien seassa. Siellä oli pimeää. Astuin uudestaan ulos.
”Leikki alkakoon! Minä olen hippa, paetkoon ken voi!” Lauren huudahti. Näin Leonardin pinkaisevan karkuun ja sisko ryntäsi hänen peräänsä. Minulla olisi nyt hyvin aikaa mennä karkuun. Lauren kuitenkin alkaisi kohta jahtaamaan minua, jos ei saa Leonardia kiinni.
Juoksin kaksijalan pesän taakse. Lauren ja Leonard olivat vähän matkan päässä. Pesän takaseunustaa reunusti puinen alusta. Kipusin sille. Se tuntui hauskalta tassujen alla. Puisen alustan toisella puolella oli joku ihmeellinen juttu, harmaa ja se muodostui jostain kovasta ja kylmästä aineesta. Sitä peitti musta turkki.
*Onko sillä kylmä?* ihmettelin. Kipusin jutun päälle turkkia putkin. Turkki tuntui oudolta, eikä semmoiselta pehmeältä ja lämpöiselta kuin mitä pedissämme olivat. Nousin seisomaan ylhäällä ja pompin siellä ilmaan.
"Lauren, tule ottamaan minut kiinni jos saat!" yllytin sisartani, joka oli edelleen jahtaamassa Leonardia. "Uskallatko tulla tänne?"

//239 sanaa
//Salamanteri? Kaari?

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

02.11.2018 08:09
“Onko kaikki hyvin, Lauren?” Kontiaispentu kysyi ja kosketti kevyesti päätäni hännällään. “Mikä tuo juttu sinun kaulassasi on? Joku kaksijalkojen juttu, aivan varmasti.”
“Se on kaulapanta”, ilmoitin ylpeänä ja röyhistin hieman rintaani, jotta veljeni näkisivät sen paremmin. Ei kaulapanta ollutkaan loppujen lopuksi kovin paha.
“Kaulapanta?” toisti Kaaripentu, joka oli ilmestynyt Kontiaispennun vierelle. Hän katsoi minuun pää aavistuksen verran kallellaan vasemmalle. “Sattuuko se?”
“Ei”, tuhahdin silmiäni pyöritellen. “Jos se sattuisi olisin kyllä jo ilmoittanut siitä.”
Kontiaispentu tarkasteli hetken kaulassani roikkuvaa vaaleansinistä narunpätkää, ennen kuin kääntyi emomme Namun puoleen ja kysyi:
“Voimmeko me nyt mennä ulos?”
“Minä voin kysyä Pikku-Ölisijältä!” vastasin emon puolesta ja loikin ruokailutilaan, jossa kaksijalkainen ystäväni istuskeli korkean tason ääressä ja räpläsi jotakin isojen vaaleanpunaisten tassujensa välissä. “Pikku-Ölisijä!” kutsuin sitä ja se kääntyi katsomaan minuun pienillä pähkinänruskeilla silmillään, joissa oli kummastunut katse.
“Haluan ulos!” vinkaisin ja kipitin sen jutun luokse, mistä pääsi luultavasti ulos. Kaksijalka seurasi perässäni ja katsoi minuun hieman epäröivän näköisenä.
“Jooko, Pikku-Ölisijä! Me haluamme mennä ulos leikkimään!” miukaisin toiveikkaana. Veljeni ja Namu ilmestyivät taakseni. Pikku-Ölisijä ölisi tapansa mukaan jotakin isomalle kaksijalalle ja sai takaisin ilmeisesti myöntävän vastauksen, sillä sitten se avasi sen jutun, mistä pääsisi ulos.
“Jipii!” hihkaisin innoissani ja loikin kynnyksen yli raikkaaseen ulkoilmaan.
Heti ensimmäiseksi kiersin koko rajatun alueen ympäri. Nuuhkin jokaisen pensaan ja kukkasen, mikä vain sattui osumaan matkani varrelle. Sen jälkeen käännyin tyytyväisenä Kontiaispennun ja Kaaripennun puoleen ilmoittaen kuuluvalla äänellä:
”Leikki alkakoon! Minä olen hippa, paetkoon ken voi!”

//Veljet?
//235 sanaa.

Nimi: Varpuviilto

28.10.2018 21:09
Kissoja oli hirveästi ympärilläni. Minne tahansa katsoinkin, näin vain kissoja. Kaiken lisäksi en tunnistanut ketään heistä. Jotkut heistä olivat ilmiselvästi klaaninvanhimpia, jotkut pentuja ja muutama parantajia. Parantajat tunnistin siitä, että he kantoivat suussaan yrttejä, mikä sinänsä oli melko outoa, eiväthän parantajat nyt kulkeneet lehti suussa. Kuningattaret ja jotkut soturit kantoivat suussaan pentuja. Katselin uudestaan ympärilleni, ja huomasin, että kaikki pysyivät minusta muutaman hännänmitan päässä. Se oli outoa. Katselin itseäni, enkä huomannut mitään erikoista. Etsin vettä, jotta olisin nähnyt punaruskeat, raidalliset kasvoni. Mutta missään ei ollut vettä! Kun yritin kääntyä taaksepäin, joku tuuppasi minua muun kissajoukon mukana eteenpäin.
"Varo! Takanasi!" joku huusi. Hätkähdin ja käännyin ympäri, mutten nähnyt mitään muuta kuin erilaisia turkkeja. Kävelin äänen suuntaan, mutta törmäsinkin johonkin harmaaseen kolliin. Kolli sähähti kääntyessään minuun päin. Näin silmien jääkylmän leiskauksen, kun tuo soturi huitasi minua kuonoon ja sa minut hoipertelemaan taaksepäin. Törmäsin johonkin muuhun kissaan, jolta sain samanlaisen vastaanoton. Raidallinen kissa huitaisi käpällälään selkääni ja loikkasin rääkäisten kauemmas. Oikeastaan se välin pitäminen oli ihan hyvä asia. Juoksin silmät sumentuneena pois päin, mutta törmäilin koko ajan huitoviin kissoihin. Lopulta olin aivan sekaisin, haavoilla ja suu täynnä karvoja. Yritin köhiä niitä pois suustani, mutta karvoihin tukehtuva oloni pysyi.

Vetäisin syvään henkeä, ja tajusin, että karvan sijaan kurkussani oli sammalta. Köhin sitä kurkustani pois itseäni rauhoitellen. Se oli vain uni. Aika hirveä ja sekava uni tosin. Värähdin. *Paljon kissoja, kaikki katsoivat minuun päin.* Tassuttelin sotureiden pesän suulle. Taivaalla loimotti vielä hopeahäntä ja kuu. Alhaalla tumma joki kimalteli heijastaen kuun miltei kokonaisen muodon. *Enää en saa unta. Ehkä kävely piristäisi mieltä ja tuulettaisi hieman aivojani?* Päätin lähteä leirin ulkopuolelle kävelemään. Saataisiin ehkä saalistaa. Tai sitten vain istuskella joen rannalla. Tai jotain muuta. Loikin kalliota pitkin ylös unihiekkoja silmistä räpytellen. Tassuttelin leiristä ulos metsän raikkaaseen yöilmaan. Annoin käpäläni kuljettaa minua minne ne vain halusivat. Ne kuljettivat minua joelle päin. Jatkoin matkaani miettimättä mitään. Kosteat rantapenkereet tuoksuivat mullalta ja lehtisateen oma erityinen tuoksu leijaili viileässä ilmassa. Raotin suutani haistaakseni muutakin. Haistoin jotain mehukasta ja hieman pistävää. Se oli vesimyyrä. Höristin korviani, mutta turhauduin, kun en paikantanut ääntä. *Hiirenpapanat*, kirosin kärsimättömyyttäni kun vesimyyrä vilahti kuononi edestä veteen. Tassuttelin rantaan, istahdin ja katselin taivasta, kunnes aurinko alkoi sarastaa puiden takaa. Oli tulossa pitkä päivä keskellä hössöttävää ja hölpöttävää klaania. Ja illalla olisi kokoontuminen. Huokaisin ja vääntäydyin pystyyn katsoen jokea vielä kerran. Hahtuvamuisto oli kyllä aivan oikeassa liekehtivän joen suhteen. Joki oli muuttunut pikkuhiljaa yhä punaisemmaksi. Nyt se näytti siltä, kuin olisi palanut. Joki oli selittämättömän täyteläinen, kaunis ja herkkä. Pieni hymynväre pyrki kasvoilleni jokea katsellessani. Tuntui aivan siltä kuin joen palo olisi loikannut suoraan sydämmeeni. Pakotin itseni huokaisten viimein lähtemään takaisin kohti leiriä. Kun saavuin sinne, jotkut soturit olivat jo hereillä. He katsoivat minua, mutteivät sanoneet mitään kun tassuttelin väsyneenä sotureiden pesälle. Astuin puoliksi täyteen pesään ja pujottelin omalle makuusijalleni. Kierähdin pari kertaa makuusijallani kunnes kävin makaamaan. Kerkeäisin ehkä nukkua vielä hetken ennen partioiden ilmoitttamista.

"Kerttulaulu, Syvähuuto, Kirjomarja, Huiskuhäntä, Myyräkynsi, Olkipuro, Varpuviilto, Hahtuvamuisto, Sarajuova, Nokkostassu, Vaahteratassu, Kuuratassu, Timjamitassu, Surusade ja Kisukarva", Tuhkatähti luetteli kokoontumiseen lähtijät. Hymyilin kuullessani omn nimeni ja kahden minulle tärkeimmän kissan nimet. Kokoontumisissa oli aina melko mukavaa, mutta erityisen kivaa siitä teki se, jos mukana oli joitakin ihania kissoja. Tuollaisia ihania kissoja olivat esimerkiksi Hahtuvamuisto ja Nokkostassu. Toki emoni Toivousvakin oli mukava kissa, mutta eri tavalla. Hän oli mukava, huolehtivainen ja erittäin emomainen, kuitenkin sopivissa määrin.
"Te lähdette mukaani. Tavataan täällä, kunhan iltapartio on palannut", päällikkö maukui ja loikki pois omalta paikaltaan. Klaani alkoi kerääntyä pieniksi ryhmiksi ja valua pois paikalta. Lähdin tassuttelemaan klaanin joukossa ja etsimään Hahtuvamuistoa. Pian löysinkin ystäväni hyvästelemässä Vanamotuulta. Naaras heilautti häntäänsä kumppanillensa, minun ystävälleni, kaikkien Taivasklaanilaisten klaanitoverille, minun mielestäni koko klaanin mahtavimmalle kollille, Hahtuvamuistolle.
"Hei", mau'uin saaden harmaan soturin kääntymään puoleeni yllättynenä. Hän hymähti ja asteli luokseni.
"Olenpas minä nyt haluttu", hän maukaisi ja pyöräytti silmiään päätään pyöritellen.
"Niin mitä asiaa rakkaalla ystävälläni olikaan?" kolli kysyi ja istahti minua katsellen. Hymähdin Hahtuvamuiston hassuttelulle ja istahdin itsekkin.
"Sitä minä vain, että kenen kanssa rakas ystäväni meinasi viettää kokoontumisen?" kysyin pitäen samanlaisen pilkkeen silmäkulmassani kuin Hahtuvamuistollakin oli.
"Enpä tiedä. Vanamotuuli ei tule... joten joko Olkipuron kanssa, yksin tai sinun kanssasi", Hahtuvamuisto maukui vakavoituen ja muuttuen samalla pennusta takaisin soturiksi. Sellaisia me olimme yhdessä. Välillä yhtä hölmöjä, ajattelemattomia ja vitsailevia kuin pennut, välillä taas vakavia kuin kasvot olisivat kivettyneet. Ehkä juuri se, monien muiden syiden mukana, teki minun ja Hahtuvamuiston ystävyydestä parhaan ystävyyden, mitä meidän kaltaisillamme kissoilla pystyi olemaan.
"Entä sinä?" kolli kysyi kulmiaan kohottaen.
"Ajattelin kokeilla onneani Nokkostassun kanssa. Jotain sellaista kuten kokoontumiseen saattamista", mau'uin naurahtaen. Hahtuvamuisto nyökkäsi ja hymyili kai Vanamotuulta ajatellen. Hahtuvamuisto ja Vanamotuuli olivat täydellinen pari. Heitä oli aivan ihanaa katsella, jopa sivusta katsoja saattoi sulaa hellyyden osoituksista ja muusta tälläisestä, mitä Vanamotuuli ja Hahtuvamuisto toisilleen sanoivat, tekivät ja antoivat. Joskus olin jopa hieman mustasukkainen ystäväni rakkaudesta, mutta sitten työnsin ajatuksen taka-alalle ja hymyilin. Hymyileminen yleensä auttoi minua olemaan iloinen Hahtuvamuiston puolesta.
"No, nähdään sitten kokoontumisessa. Onnea matkaan!", Hahtuvamuisto toivotti ja kääntyi hymyillen pois häntäänsä heilauttaen.
"Kiitos", nau'uin kollille ja käännyin etsimään Nokkostassua käpäliini. Sydämmeni sykki muutaman iskun muita iskuja lujemmin ajatellessani kaunista naarasta. Pian se pääsi sykkimään vieläkin ajattelua lujemmin, kun näin Nokkostassun.
"Nokkostassu", maukaisin ja hymyilin vähän oppilaan katsahtaessa minuun.
"Varpuviilto", ruskea, raidallinen naaras maukui arvokkaan oloisena. Olin ajatellut, että olisin ensin kysellyt kuulumisia ja muuta, mutta nyt suoraan asiaan meno tuntuikin paremmalta vaihtoehdolta. En löytänyt mitään oikeita sanoja ilman, että ne olisivat kuulostaneet töksähtäviltä, epäkohteliailta, ilkeiltä tai jotenkin inhoa herättäviltä. Päätin siis sanoa sanottavani suoraan.
"Mitä jos lähtisin saattamaan sinua kokoontumiseen?" kysyin istuutuen Nokkostassun viereen. Laskin hännänpääni naaraan selän päälle ja tunsin kuinka hän värähti hieman. Pidin kuitenkin häntääni Nokkostassun selällä ja sivelin sitä muutaman kerran. Minusta tuntui siltä kuin olisin pakahtunut onnesta.
"En minä tarvitse saattajaa. Osaan kävellä itsekkin", Nokkostassu maukui kääntäen katseensa pois horisontista ja suunnaten sen minuun. Mantelin muotoiset silmät eivät paljastaneet mitään tunteita.
"Juttuseuraa sitten?" mau'uin. Laskin häntäni Nokkostassun selkää pitkin maahan ja etsin oppilaan hännän. Kiedoin häntäni Nokkostassun häntään. Naaras ei värähtänytkään, hän vain kurtisti kulmiaan kysyvän oloisena.
"Jos sinä kerta tahdot", oppilas maukui hieman epäileväisen kuuloisena.
"Haluan", mau'uin hymyillen. Nokkostassu nyökkäsi ja nousi ylös nopeasti paikalta pois loikkien.

"No, juttuseurani. Mitä sinulle kuuluu?" Nokkostassu töksäytti. Olimme kävelemässä kohti Taivaskiveä, kokoontumiseen. Minusta tuntui siltä, että oppilas vältteli puhumista ja kysyi siksi minun kuulumisiani. No, eihän se minua mitenkään haitannut.
"Mitäs tässä. Hahtuvamuiston isä ja Namuviiksi saivat pentuja, kuten tiesitkin. Hahtuvamuisto on iloinen, mikä tietenkin teki minutkin iloiseksi. Ei tässä ole tapahtunut mitään minun kannaltani todella merkittävää", kerroin Nokkostassulle oppilasta katsomatta. Jotenkin tuntui mukavammalta katsoa kauas, hopeahäntään saakka, vaikka kuinka pidinkin kauniin oppilaan katselemisesta.
"Toki on ikävää, että Aavatuuli ja Salviahohto kuolivat, mutta minä en oikein tuntenut heitä", nau'uin. Vilkaisin Nokkostassua, joka kulki eteenpäin mietteliäänä, tähtiin katsellen.
"Tunsitko sinä heidät?" kysyin kääntäen katseeni takaisin kuuhun ja hopeahäntään.
"En", naaras maukui kääntämättä katsettaan pois tummansinisestä taivaanrannasta. Kävelimme hetken sanomatta mitään. Hiljaisuutta, joka yllämme vallitsi, ei voinut kutsua ymmärtäväksi, muttei kylläkään kiusalliseksikaan.
"Entä mitä sinulle kuuluu?" kysyin hiljaa Nokkostassulta. Laskin katseeni edessäni kulkevan Myyräkynnen häntään ja annoin sen levätä siinä. Harmaa häntä keikkui puolelta toiselle soturin askelten tahdissa samalla, kun odotin vierelläni tassuttelevan oppilaan vastausta.

//Nokkonen tai joku kokoontumisessa olevista?
//1170 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

27.10.2018 19:21
Päätin mennä Salamanteripennun ja Kaaripennun kanssa pyytämään lupaa mennä ulos Namulta. Emo katseli meitä mietteläänä ja hymähti sitten: "Ulos pääseminen riippuu kaksijaloista. Jos olette hyvin kilttejä heille, pääsette kyllä ulos."
Yritin silmäillä ympäriinsä etsien kaksijalkaa. Ehkä se päästäisi meidät ulos, jos katsoisin sitä oikein anovasti ja kiehnäisin sen jalkojen ympärillä. Tai jos toisin sille jotain kivaa asiaa. Jotain mistä kaksijalat tykkäävät. Ja lupaisin olla heille koko ajan todella todella kiltti enkä kiukuttelisi. Sitten Lauren - eli siis Salamanteripentu - alkoi kyselemään jotain Namulta.
"Ahaa. No voisivatko nämä kaksijalat tulla päästämään meidät ulos?" Leonard - eli Kaaripentu - kysyi. Veljen ääni kuulosti kärsimättömältä.
"Niinpä. Minä tahdon jo ulos", kinasin ja pyörähdin kärsimättömänä ympäri.
"Äh, ei jaksa odottaa", supatin Leonardin korvaan. "Tule, mennään leikkimään jotain!"
Aloin tassuttelemaan kohden sitä pehmoista asiaa jota Namu kutsui sohvaksi. Vilkaisin taakseni että veli seuraisi. Istahdin vähän matkan päähän siitä sohvasta ja kyyristyin. Kohdistin katseeni Leonardiin ja murisin leikkisästi: "Hei muukalainen! Hyökkää päälleni, jos vain uskallat!"
Leonard otti vauhtia ja tömähti kovaa vauhtia päälleni. Älähdin ja nousin seisomaan. Leonard kierähti maahan, mutta nousi välittömästi seisomaan. Loikkasin veljeni päälle ja kierimme maassa jonkin aikaa toisiamme hellästi muksien. Jostain kuului kaksijalan iloinen henkäisy ja tajusin yhden niistä tuijottelevan meitä.
"Leonard ja Larry", emon huolestunut ääni kuului vähän matkan päässä. "Olkaapas hei varovaisia ettei satu mitään!"
Yhtäkkiä näin leikkitappelun lomasta sisareni läiskikkään hahmon joka asteli sohvan alle. Namu kurkisti sohvan alle ja maukui Laurenille jotain.
Loikkasin pois Leonardin luota ja viitoin hännälläni veljeä seuraamaan. Lauren kurkisteli jo sohvan alta ja kipitin siskon luo. Hänen kaulassaan oli joku ihmeellinen naru, josta roikkui jotain.
"Onko kaikki hyvin Lauren?" kysyin ja kosketin lempeästi hännälläni hänen päätään. "Mikä tuo juttu sinun kaulassasi on? Joku kaksijalkojen juttu, aivan varmasti."

//280 sanaa
//Salamanteri? Leonard?

Nimi: Salamanteripentu/Lauren

26.10.2018 16:36
Pikku-Ölisijä kiinnitti huomioni. Se seisoi korkean tason ylle kumartuneena ja piteli käpälissään jotakin hauskasti kilisevää kaksijalkojen juttua. Kipitin sen jalkojen juureen ja ryhdyin nyhtämään kynsilläni sen hassun tuntoista turkkia, joka ei kuitenkaan ollut turkkia.
“Pikku-Ölisijä!” vinkaisin uteliaana. “Mitä sinulla on siellä? Onko se joku uusi lelu? Minä haluan kokeilla sitä! Jooko, saanhan minä kokeilla sitä?” Kiertelin Pikku-Ölisijän ympärillä tohkeissani.
Yhtäkkiä se laski katseensa minuun ja kyykistyi matalemmaksi. Sitten tunsin kuinka sen käpälät tarttuivat minuun ja nostivat korkealla ylös. Hihkaisin innoissani Pikku-Ölisijän laskettua minut korkean tason päälle. Yritin kuumeisesti etsiä katseellani sitä hauskaa ääntä pitänyttä juttua, mutta näin vain vaaleansinisen narun pöydällä, josta roikkui jonkinlainen pallo. Kallistin kummastuneena päätäni ja astelin varovasti lähemmäksi outoa narua.
“Mikä tuo on?” kysyin Pikku-Ölisijältä, joka nosti sen käpäliinsä. Sitten se veti minut itsensä lähelle ja pujotti narun kaulaani. Kiljaisin ihmeissäni ja yritin sätkytellä irti Pikku-Ölisijän otteesta. Mitä se oikein teki? Yrittikö se tappaa minut? Luulin meidän olleen ystäviä!
Lopulta Pikku-Ölisijä laski minut maahan. Juoksin sen suurten vaaleanpunaisten käpälien ulottumattomiin ison pehmeän jutun alle. Emo kutsui sitä sohvaksi. Naru kutitti inhottavasti kaulaani, mutta siitä roikkuvasta pallosta kuuluva kilinä oli kiva, vaikkei siinä juuri mitään muuta hohdokasta ollutkaan. Tyhmä Pikku-Ölisijä!
“Lauren, oletko kunnossa?” Namun kurkisti sohvan alle.
“Pikku-Ölisijä oli ilkeä!” sähisin korviani luimistellen. “Se yritti tappaa minut!”
Namu veti minut ulos ja ryhtyi silottamaan pystyyn nousseita karvojani. Hän nuuhkaisi kaulassani roikkuvaa narua ja sanoi sitten:
“Sinä sait kaulapannan. Tosin odottamaani aikaisemmin.”
“Kaulapannan?” toistin ymmälläni.
“Niin, ja tuo kello ilmoittaa kaksijaloille, missä päin heidän pesäänsä sinä liikut”, Namu selitti.
“Eli siis Pikku-Ölisijä ei aikonut tappaa minua?” varmistin.
“Ei”, Namu vahvisti ja nuolaisi korvaani.
Vilkaisin Pikku-Ölisijän suuntaan. Ehkäpä minä voisin antaa sille anteeksi. Mutta sitä ennen halusin päästä esittelemään uutta pantaani veljilleni, jotka painivat parasta aikaa keskenään vähän matkan päässä sohvasta.

//Veljet?
//292 sanaa.

Nimi: Kaaripentu/Leonard

24.10.2018 08:30
Herätkää, vetelykset! Mennään leikkimään!” Salamanteripennun vikisevä ääni herätti minut unestani. Ähkäisin, kun joku loikkasi päälleni. Avasin silmäni ja näin laikukkaan sisareni pomppimassa minun ja veljeni päällä. Naaraan hahmo kumartui kömpelösti ylleni ja nappasi korvastani kiinni. Urahdin ärsyyntyneenä ja paljastin hampaani varoitukseksi. Salamanteripentu tai mikä se nyt olikaan ei kuitenkaan lopettanut, vaan veti yhä lujempaa, kunnes pyllähti hännälleen ja kääntyi Larrypentumikälien puoleen.
"Hmph... tullaan, tullaan", veljeni maukui ja nousi ylös. Päätin olla jäämättä joukosta ja nousin hitaasti ylös. Ensin istumaan ja sitten jaloille. Olin oppinut eilen seisomaan ja hieman kävelemäänkin. Asetin tassuni tukevasti hieman haralleen ja nostin oikeaa etutassuani eteenpäin. Laskin sen maahan ja nostin vasenta takatassua. Ja sitten vasenta etutassua ja oikeaa takatassua. Nopeutin tahtia innoissani taidosta, jonka minä osasin jo näinkin hyvin. Nopeutin tahtia entisestään edelleen jalkoihin katsoen.
"Uf!" ähkäisin törmätessäni johonkin kovaan pää edellä. Kömmin ylös ja katselin tuota kovaa ja valkoista jättiläistä. Se lähti suoraan lattiasta ylöspäin ja ulottui hyvin korkealle. Seurasin tuota seinämää katseellani aina vain ylös ja ylös. Niskani oli aivan selässä kiinni, kun tuo valkoinen jättiläinen vihdoinkin loppui. Se loppui toiseen valkoiseen juttuun, aivan yhtä suureen. Tuo valkoinen juttu oli aivan pääni yläpuolella, ja näytti siltä, että se voisi pudota minä hetkenä hyvänsä niskaani. Räpiköin pois hädissäni. Juoksin välillä askeleissani seoten kohti emoani, Namua.
"Mitä leikitään? Saadaankohan me mennä ulos? Mennään sinne leikkimään vaikka hippaa tai piilosta!" joku kysyi innokkaasti. En välittäyt siitä, enkä vilkaissutkaan kysyjää. Juoksin vielä viimeiset hännänmitat ja törmäsin päätä pahkaa siniharmaaseen kissaan.
"Hups", nau'uin unohtaen päälle romahtavan valkoisen jutun hetkeksi. Isoon karvakasaan törmääminen oli paljon hauskempaa kuin suuren ja kovaan järkäleeseen.
"Se oli kivaa!" huudahdin ja loikkasin pois emoni turkista.
"Ei, Leonard", Namu maukui rauhassa ja työnsi minua valtavalla käpälällään kohti sisaruksiani. Sitten hän aivan kuin unohti minut ja kääntyi Larryn puoleen.
"Ulos pääseminen riippuu kaksijaloista. Jos olette hyvin kilttejä heille, pääsette kyllä ulos", emo maukui ja lipaisi tassuaan. Se näytti aika sievältä ja kaiken lisäksi olin nähnyt sen Hahtuvajonkun tekevän niin siellä leirissä. Istahdin ja nostin toisen etutassuni suun eteen. Tapitin emoani ja nuolaisin käpälää aivan kuten hänkin teki.
"Mitä kaksijalat ovat?" Salamanteripentu kysyi. Tai oliko se sittenkin Lauren. En minä tiennyt edes olinko minä Kaaripentu, Leonardpentu vai Leonard, saati sitten toisten kissojen nimiä. Oli ihan epäreilua vanhemmiltani antaa minulle monta nimeä.
"Kaksijaloilla on tietenkin kaksi jalkaa", tuhahdin kärsimättömänä ja hieman ärsyyntyneenä. Eikö siskoni muka sitä tajunnut?
"Aivan. Kaksijaloilla on kaksi jalkaa, mutta ei siinä kaikki. Ne ovat paljon meitä isompia ja puhuvat täysin käsittämätöntä kieltä. Mutta eleiltään ne ovat loppujen lopuksi melko lailla kissojen kaltaisia. Vaikkeivä ne ymmärräkkään kieltämme ja käskyjämme, niitä voi kouluttaa. Minä ja entinen pesätoverini Piparminttu opetimme niille muutaman jutun", emo maukui.
"Ahaa. No voisivatko nämä kaksijalat tulla päästämään meidät ulos?" kysyin siirrellen käpäliäni kärsimmättömänä edestakaisin. Kaksijalatkuulostivat aika pelottavilta olennoilta, mutta jos ne päästivät meidät ulos, ne eivät voisi olla niin kauheita.
"Niinpä. Minä tahdon jo ulos", Larry maukaisi ja kiepahti kierroksen ympäri.
"Voimmeko me leikkiä jotain sisällä?" Lauren kysyi tapittaen Namua tiukasti tumman keltaisilla silmillään.
"Etteköhän te voi", emo naukaisi katsellen meitä jotenkin oudosti. Mieleeni tupsahti sana hellä, mutten ollut aivan varma.

//Sisarukset?
//508 sanaa

Nimi: Syvähuuto

21.10.2018 21:57
Salviahohteen sanat koskettivat minua ja olin onnellinen hänen sanoessaan juuri nuo sanat. Sain ainakin osittain rauhan omalle sielulleni. Huomasin Kirjotassun ottavan muutaman askeleen lähemmäs Salviahohtoa sekä Huomenativasta. Parantajaoopilas selvästi odotti jotakin. Hymyilin pienesti, sillä näin muidenkin Tähtiklaanin parantajien ja parantajaoppilaiden saapuvan paikalle. Häntäni heilahti hyväntuulisena.
"Meidän ytyy olla parasta siirtyä seremoniaan, jonka vuoksi me kaikki olemme kokoontuneet", maukaisin kuuluvampaan ääneen ja astelin oppilaani eteen. Kirjotassu katsoi minua hämmentyneenä, mutta innostuneena.
"Minä, Syvähuuto, Taivasklaanin parantaja pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat ja teidän avullanne hän tulee palvelemaan klaaniaan monien kuiden ajan", aloitin puhumaan edessäni istuvalle naaraalle. Yllätyin kuinka sulavasti sanat tulivat suustani. Jokainen sana tuntui kumpuavan suoraan sydämestäni, sillä tiesin Kirjotassun todella ansainneen tämän. "Kirjotassu, lupaatko elää parantajan tapojen mukaisesti, pysyä poissa klaanien välisistä kiistoista ja hoitaa jokaista kissaa tasavertaisesti?"
Kirjotassu katsoi minua onnellisuus silmissäni naukaistessansa: "Lupaan."
Hymyilin oppilaalleni lämpimästi hetken aikaa ennen kuin jatkoin puhumistani: "Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle parantajanimesi, joka on Kirjomarja. Tähtiklaani kunnioittaa lämminmielisyyttäsi ja uskollisuuttasi ja hyväksyy sinut Taivasklaanin täydeksi parantajaksi.."
Otin muutaman askeleen lähemmäs nimensä ansainnutta Kirjomarjaa ja kosketin häntä hellästi päälaelle omalla kuonollani. Vedin pääni kauemmas ja runsin hellän nuolauksen lavallani.
" Kirjomarja! Kirjomarja! Kirjomarja! " Taivasklaanin tähtiparantajat hurrasivat ääneen uuden nimensä ansainneen naaraan nimeä.

// 208 sanaa
// Kirjo? Salvia? Huomen?

Nimi: Timjamitassu

21.10.2018 20:49
Seurasin Myyräkynttä hiljaisuuden vallitessa. Hänen askeleensa olivat tuttuun tapaan rivakat, mutta nyt tuskin huomasin sitä. Kuljin vain aluskasvillisuuden läpi sanomatta sanaakaan ja ajattelematta mitään erityistä.
Salviahohdon kuolemasta oli nyt kulunut jo lähes puoli kuuta, ja yhä edelleen suru puristi rintaani öin ja päivin. Siskoni kouristeleva keho ja lasittuneet silmät vainosivat minua öisin ja heräsin lähes joka aamu hikisenä ja silmät kosteina, kun muistin, ettei siskoni ollut enää täällä. Minusta tuntui, että olin nykyään vain pelkkä tyhjä kuori, kun Salviahohto oli menehtynyt äkillisesti sydänkohtaukseen. Tuntui, että olin aivan yksin.
”Timjamitassu”, Myyräkynsi naukaisi napakasti ja pysähtyi. Hänen meripihkasilmänsä olivat siristyneet ärtyneesti. Hätkähdin ja pysähdyin vain muutaman hiirenmitan päähän kollista. Otin askeleen taaksepäin ja katsoin nolona maahan. Mitä minä olin unohtanut?
”Kuuntelitko sinä yhtään?” Myyräkynsi tiesi, etten ollut kuunnellut, mutta kysyi sitä minulta silti. En kuitenkaan voinut sille mitään. Tämä kaikki johtui Salviahohdosta. Välillä minä syytin kuollutta siskoani kaikista ongelmistani, surustani ja voimakkaista tunteistani, jotka olivat kaatuneet niskaani hänen kuoltuaan. Kuin se olisi jotenkin Salviahohdon vika.
”Niin?” Myyräkynsi patisti minua ja kumartui eteenpäin minua kohti. Säpsähdin jälleen ja räpäytin hämmentyneenä silmiäni. Sitten muistin Myyräkynnen kysymyksen, olinko kuunnellut. Nielaisin vaivaantuneesti ja pudistin päätäni. Kuulin mestarini tuhahtavan, jopa hieman halveksivasti.
”Tiedän, että kaipaat siskoasi, mutta hän ei ole enää täällä. Sinusta ei voi ikinä tulla soturia tai et voi olla klaanille hyödyksi, jos vain mietit häntä. Sinun täytyy hyväksyä hänen poismenonsa ja keskittyä omaan elämääsi”, Myyräkynsi naukaisi. Hänen äänensävynsä oli kummallinen, enkä ollut ennen kuullut hänen puhuvan noin. Aivan kuin kolli olisi myötätuntoinen ja haluaisi lohduttaa minua. Nostin varovasti päätäni ja kohtasin mestarini meripihkaiset silmät. Olin kuullut samat sanat aiemminkin lähes kaikilta klaanin kissoilta, mutta nyt kun Myyräkynsi sanoi sen, ne eivät enää olleet vain sanoja. Ne olivat jotain enemmän ja saivat minut oikeasti miettimään, mihin olin kuluttanut viimeiset puoli kuuta. Oliko Salviahohdon sureminen todellakin sellainen asia, johon kuluttaisin koko elämäni?
”Sinun ei tarvitse unohtaa häntä kokonaan, mutta tämä ei voi jatkua enää. Minulla on mestarinasi velvollisuus pyytää Tuhkatähteä keskeyttämään koulutuksesi ja siirtämään sinut klaanivanhimpien pesään, jos et kykene enää opiskelemaan Taivasklaanin soturiksi.” Minusta tuntui kuin olisin astunut pois sumusta. Kaikki sekavat tunteeni Salviahohtoa ja koko maailmaa kohtaan tuntuivat väistyvän, kun tajusin, että tätä menoa minusta ei ihan oikeasti saattaisi ikinä tulla soturia. Ja haluaisiko Salviahohto sitä? Vaikka hän ei olisikaan maan päällä näkemässä soturinimitystäni, hän voisi katsella sitä Tähtiklaanista. En kuitenkaan ollut täysin varma siitä, oliko Salviahohto Tähtiklaanissa. Ajatus toi minulle jonkinlaista lohtua, kun kuvittelin hänet juoksemaan Tähtiklaanin nummille – lopullisen katoamisen ajattelu sai kylmät väreet kulkemaa selässäni, enkä halunnut uskoa Salviahohdolle käyneen niin. En kuitenkaan ollut saanut unia, joissa Salviahohto esiintyisi aivan omana itsenään eikä vain muistoissani kouristelevana kissana. Se sai minun uskoni horjumaan. Mutta minä halusin päättää tämän ikuisen pahan olon ja alkaa keskittyä omaan elämääni, joten sillä ei ollut mitään väliä, minne Salviahohto oli joutunut kuoleman jälkeen. Hän ei enää kuulunut elämääni kuin vain lämpimänä muistona.
”Minusta tulee soturi”, naukaisin ja nostin pääni ylös. Koko kehoni tuntui yhtäkkiä täyttyvän varmuudesta ja rohkeudesta. Rohkeudesta jatkaa elämääni.
”No, mitä minä siis sanoin ennen kuin pysähdyimme?” Myyräkynsi kysyi. Hänen äänensä oli jälleen täysin vakava. En kuitenkaan huomannut sitä.
”Hei, et voi tehdä noin!” marisin. ”En minä kuullut.” Vastaukseni oli kuitenkin juuri se, mitä Myyräkynsi oli halunnut. Hän virnisti minulle ja viittilöi minut sitten seuraamaan. Pyöräytin silmiäni lähtiessäni tassuttamaan mestarini perään. Ennen kuin hän ryhtyi kertomaan aiemmin sanomaansa asiaa, kuulin mestarini mumisevan:
”Erinomaista, Timjamitassu.”

”Älä heiluta häntääsi”, Myyräkynsi naukaisi ja napautti puolelta toiselle heiluvaa häntääni. Kurtistin kulmiani ja keskityin nyt pitämään häntäni paikoillaan. Lihaksissani tuntui jo pieni polte, kun pysyin paikoillani vaanimisasennossa ja yritin muuttaa sitä Myyräkynnen neuvojen mukaan. Lopulta kolli antoi minulle luvan lähteä hiipimään eteenpäin ja ryhdyin ottamaan todella hallittuja ja harkittuja askelia eteenpäin. Yritin pitää kehoni täsmälleen samassa asennossa koko ajan, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Tai sitten vain ajattelin liikaa, sillä Myyräkynsi ei korjannut asentoani mitenkään tai nipottanut mistään asiasta, kun hiivin eteenpäin.
”Hienoa, Timjamitassu. Ehkä sinä saat nyt jotain saalista, kun olemme korjanneet vaanimisasentosi. Ennen kuin päästän sinut saalistamaan, kerro minulle, mitä täytyy muistaa pienjyrsijöiden saalistuksessa.”
”Ne aistivat maan tärähtelyn herkästi, eli niiden lähestymisessä täytyy olla todella varovainen”, naukaisin heti ja nousin seisomaan. Mestarini meripihkanväriset silmät porautuivat minuun ja tunsin kollin katseen turkillani, vaikka en katsonutkaan häntä.
“Juurikin näin”, Myyräkynsi tokaisi ja nyökkäsi hyväksyvästi. “Toivottavasti tämä tekniikkatunti opetti sinulle jotain ja saat edes jotain napattua ja tuotua leiriin.”
“Tietenkin saan”, naukaisin pistävästi. En kuitenkaan ollut siitä niinkään varma, olihan saalistus yksi heikkouksistani. Toisaalta minun olisi pakko saada napattua edes jotain voidakseni hyvittää Salviahohdon kuolemaa seuranneen lamaannukseni. Huiskaisin hännälläni hyvästit mestarilleni ja loikin tuon ohitse syvemmälle metsään.
“Tule leiriin ennen pimeää!” kolli huusi perääni. En vaivautunut vastaamaan vaan käänsin vain korviani osoittaen, että olin kuullut. Sitten siirsin kaiken huomioni saaliin etsimiseen, koska tänään minä olin päättänyt onnistua. Ja mikä kaikkein tärkeintä, alkaa jälleen keskittyä omaan elämääni.

Jalkani johdattivat minut todella nopeasti eteenpäin metsässä, jossa viileä tuuli heilutteli viiksiäni. Minun ei olisi tehnyt mieli pysähtyä vaan vain jatkaa kävelyä, mutta lopulta kuitenkin seisahduin pienen kiven juureen ja raotin suutani. Metsän raikkaat tuoksut olivat lähes koskemattomia, sillä en haistanut kenenkään kissan tai saaliseläimen tuoksua. Jälkimmäinen harmitti minua, mutta ensimmäinen ei niinkään. Olin jo aikeissa kääntyä takaisin ja yrittää etsiä saalista jostain muualta, kun yhtäkkiä kuulin rapinaa edestäpäin. Valpastuin saman tien ja pudottauduin vaistomaisesti saalistusasentoon.
*Pidä häntä paikoillaan*, toistin mielessäni, kun lähdin hiipimään eteenpäin. Samalla siristelin silmiäni ja yritin nähdä, missä rapisteleva eläin oli. Kuulin äänet yhä voimakkaammin, mutta en vieläkään haistanut mitään muuta kuin raikkaan tuulen. Ilmeisesti lehtisateen yöpakkset olivat turruttaneet hajuaistini ja laimentaneet saaliseläinten hajuja. Yhtä kaikki, sillä minä kuitenkin kuulin rapinaa edestäpäin, ja pian onnistuin tavoittamaan heikon hajujäljen. Olin saalistamassa hiirtä.
Lähestyin askel askeleelta pientä otusta, kunnes vihdoin näin sen nakertamassa jotain pensaan alla. Jähmetyin paikoilleni ja yritin muistaa kaiken mahdollisen, mitä Myyräkynsi oli minulle opettanut. Tiirailin hetken hiiren touhuja, ja sitten lähdin hiipimään sitä kohti todella hitaasti. Asetin jokaisen käpäläni harkiten maahan ja yritin olla päästämättä ääntäkään. Yritin myös tahdonvoimalla sulautua ympäristöön täysin. Onnekseni hiiri oli selin minuun, ja pian välissämme olikin enää vain ketunmitta. Seisahduin jälleen ja keinutin takapäätäni valmiina loikkaan.
Se oli kuitenkin virhe, sillä hiiri tunsi maan värähtelevän ja kääntyi minua kohti. Sitten se kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan. Minä en kuitenkaan ollut vielä luovuttanut, vaan ponkaisin otuksen perään. Sain hetken aikaa juosta hiiren perässä ja pinkoa eteenpäin yhä nopeampaa, kunnes lopulta kykenin loikkaamaan ja laskeuduin täsmälleen saaliin päälle. Kuului pieni vingahdus, kun kynteni upposivat pehmeään lihaan. Kumarruin antamaan tappopuraisun hiiren niskaan ja pian enää vain veren kohina kuului korvissani. Katsoin ylpeänä pulskaa hiirtä ja nostin sen hampaisiini. Tämä oli ainakin lähtenyt hyvin käyntiin. Kunpa vain Myyräkynsi olisi ollut näkemässä. Hän olisi varmasti ollut ylpeä!
Ensimmäistä kertaa moniin päiviin tunsin olevani oikeasti elossa. Elämänilo oli palannut, enkä enää miettinyt sisartani. Kääntyessäni takaisinpäin, olin näkevinäni hopeanharmaan turkin vilahtavan piiloon puun taakse. Henkäisin ja käännyin katsomaan, mutta metsä oli tyhjä. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä viimeinkin Salviahohto oli tullut tervehtimään minua.

// 1143 sanaa

Nimi: Kontiaispentu/Larry

20.10.2018 14:53
"Namu!" kipitin emoni luo, joka makasi meille tarkoitetussa vuoteessa. "Namu! Minä avasin silmäni!"
Emoni tarttui niskanahkaani ja nosti minut viereensä. Hän silmäili minua hetken sinisellä katseellaan ja hymyili sitten ystävällisesti.
"Onpas ihanaa!" Namu maukui ja nuolaisi päätälakeani. Se kutitti. "Sinulla on todella kauniit silmät, Larry. Meripihkan väriset. Ne ovat samanlaiset kuin isälläsi."
"Miksi isä ei voi olla täällä meidän kanssamme?" kysyin. Minua ihmetytti se suuresti. "Ja Hahtuvamuisto ja Maya?"
"Isäsi ei ole päivytsoturi kuten minä olen", emo vastasi lempeästi. "Hän asuu koko ajan Taivasklaanissa, kun taas minä, sinä, Kaaripentu ja Salamanteripentu asumme täällä kotiväen kanssa ja päivisin käymme Taivasklaanissa."
"Voimmeko mennä huomenna Taivasklaaniin tapaamaan isää?"
"En usko. Mutta jos hyvin käy, niin isä tulee tapaamaan meitä tänne. Pääset kuitenkin klaaniin ennen kuin arvaatkaan!"
Yhdestä pesän osasta kuului jotain kilistelyä ja Namu ryntäsi sinne niin. Jäin makaamaan vuoteelle. Tunsin äkkiä turkin kosketuksen ja näin Kaaripennun tulevan viereeni. Hymyilin ja painuin kiinni veljeeni. Halusin lämmittää Kaaripentua ja nyt meillä molemmilla olisi lämmin. Näin veljeni sulkevan silmänsä ja pian hän olikin jo unessa. Minua väsytti myös ja suljin myös silmäni. Ei aikaakaan, kun itsekin olin unessa.

“Herätkää, vetelykset! Mennään leikkimään!”
Kuulin Salamanteripennun äänen. Heräsin ja näin vain sisareni läikikkään turkin, kun hän kapusi minun ja Kaaripennun päälle. En tiedä kauan olin nukkunut. Näin Salamanteripennun repivän Kaaripentua korvasta ja sisar raapi kynsillään poskeani.
"Hmph... tullaan, tullaan", nyökkäsin ja kapusin ylös. Ravistin turkkiani ja loikkasin pois vuoteesta.
"Mitä leikitään?" kysyin. "Saadaankohan me mennä ulos? Mennään sinne leikkimään vaikka hippaa tai piilosta!"

//246 sanaa
//Salamanteri? Kaari?

Nimi: Kuuratassu

20.10.2018 11:42
Heräsin auringonvalon tulviessa pesään kallion koloista. Nousin verkkaisesti ylös venyttelemään. Vilkaistessani ulos taujusin, että oli jo miltei aurinkohuippu, joten lähdin rynnistämään kohti leirin sisäänkäyntiä. Olkipuro istui pesemässä etukäpäläänsä odottelevaisen näköisnä.
"Anteeksi myöhästymiseni", mau'uin neutraalisti.
Olkipuro lakkasi pesemästä käpäläänsä ja käänsi katseensa minuun.
"Tulithan sinä", hän maukaisi lopulta.
"No toki", maukaisin hieman turhautuneena.
"Nukuin vain pommiin."
"Selvä", hän naukaisi, ja nousi ylös.
"Menemme nyt harjoittelemaan taistelua", Olkipuro paljasti.
"Selvä", vastasin, ja tunsi pienen innostumisen väreen kulkevan lävitseni.
Jatkoimme matkaa yhä syvemmälle metsään, kunnes saavuimme pienelle aukiolle, juuri sopivalle tasiteluharjoituksiin. Yllätyksekseni Olkipuro kuitenkin ohitti sen, ja loikkasi kiven yli yhä syvemmälle.
"Miksemme jääneet tuonne? Sehän oli loistava harjoituspaikka!", kysyin yllättyneenä.
Olkipuro pysähtyi, ja kääntyi katsomaan minua.
"Olet tottunut liian helpolle", hän huokaisi.
"Kaipaat haastetta."
Hän kiihdytti juoksuun kohti kivirykelmää, joka sijaitsi mäen takana. Olin hieman loukkaantunut.
*Minä liaan helpolle tottunut?* ajattelin turhautuneena.
Aioin näyttää hänelle, etten olisi mikään pehmoinen kotikisu. Päästyämme kivirykelmän eteen Olkipuro katsoi sitä hetken ja loikkasi siihen. Hän iski kyntensä loveen kallion pinnassa. Hän kurotti tassullaan kallion päälle ja polki ylöspäin takajaloillaan. Kollin kiskottua itsensä kivien laelle hän kääntyi tuijottamaan minua.
"Sinun vuorosi", hän maukui ja katseli minua silmät mielenkiinnosta kiiluen.
Vedin syvään henkeä ja pommppasin päin kalliota. Tunsin vatsani iskeytyvän kiveen, mutten antanut sen haitata. Poljin rivakasti takajaloillani ylöspäin kynsien samalla kallion lakea. Melkein ollessani ylhäällä takajalkojeni ote lipesi ja jäin roikkumaan pitäen etukäpälillä kiinni kivestä. Etsin takajaloillani sopivaa lovea ja sen löydyttyä poljin itseni ylös kallion päälle. Henkäisin ja ravistelin pölyn pois turkistani.
Olkipuro hymyili ja maukui:
"Selviydyit hyvin huolimatta lopun lipeämisestä."
Tyytyväisenä myhäillen ravistin turkkiani ja katselin ympärilleni. Kallio oli muhkuraista, mutta alue oli kyllä laaja. Pinnan muutokset tekivät tästä mielenkiintoisen harjoittelupaikan. Toisaalta kalliolta tippuessaan voisi pienikokoinen oppilas murtaa luunsa.

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com