Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Ylösnousseiden tarinat

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Pikiviilto

11.12.2018 19:36
Heräsin jo valmiiksi katkonaisesta unesta tuntiessani, kuinka kylmyys pisteli turkkiani ja sai tassuni miiltein tunnottomaksi. Huojuin väsyneenä, vatsa tyhjyyttään kurnien ylös ohuelta sammalpediltäni, jonka olin rakentanut syvään juurakkoon aivan lähelle Myrskyklaanin rajaa. Lehtisateen aikaan paikka oli toiminut pesänä vallan hyvin, mutta lumen ja kylmien ilmojen ilmaannuttua ei siitä ollut juurikaan iloa. Kaipasin parantajan pesän suojaa ja lämpöä, sekä oman petini pehmeyttä, mutta kaikkein eniten toivoin voivani vain kävellä tuoresaaliskasalle ollessani nälissäni ja hakea sieltä mehevän myyrän itselleni. Venyttelin yksitellen kohmeisia raajojani, kurkistaen tämän jälkeen ulos pesästäni. Yön aikana maahan oli satanus uusi lumikerros, jota jouduin puskemaan hieman tieltäni päästäkseni ulos pesääni vievästä suuaukosta. Aurinkoa ei näkynyt horisontissakaan, mutta tähdet sekä laskeva kuu loistivat yhä taivaalla tuoden lohtua pimeyteen. Osa minusta kaipasi takaisin Kuolonklaaniin ja niitä muutamaa kissaa joista välitin, vaikken tuntenut koskaan viihtyväni siellä kunnolla, enkä uskonut loppujen lopuksi voivani viettää siellä loppuelämääni. Siellä kaikki oli vain niin paljon helpompaa, ja sen olin vasta nyt täysin ymmärtänyt. Jouduin hankkimaan ruokani itse, mikäli halusin saada syötyä, sekä puolustamaan itse itseäni. Kohotin mustan kuononi ilmaan ja hengitin raikasta ilmaa sisääni. Katseeni kääntyi kohti kaksijalkalaa, josta olin kuullut klaanissa ollessani, mutten erakoiduttuani ollut vielä uskaltautunut sinne. Tiesin siellä asuvan kissoja, sillä kuulin niiden ääniä ja usein siellä asuvat kissat liikkuivat myös lähellä pesääni. Halusin kuitenkin välttää sitä paikkaa etten vain sortuisi kaksijalkojen tarjoamaan ruokaan, jota erakot ja kotikisut olivat kertoneet olevan siellä täällä tarjolla. Olin pärjännyt tähänkin asti omin avuin ja tulisin toivottavasti pärjäämään vielä jatkossakin, jos vain riistan määrä ei juuri vähenisi ja jos niin kävisi, olisi se sitten sen ajan murhe. Pörhistin ohutta mustaa turkkiani kylmän tuulen pyyhkäistessä ylitseni ja lähdin varovasti hiipien kuulostelemaan, jos jossain lähistöllä sattuisi olemaan jotakin syötävää.

//280 sanaa

Nimi: Grim

09.12.2018 13:41
"Voi voi", naukaisin teeskennellen pahoittelevaa. "Ikävä kyllä minua eivät kiinnosta klaanienne väliset kiistat. Eikä pahemmin tämä Viiltotähtikään, kuka hän ikinä onkaan."
Kolli kävi hiukan hermoilleni, sillä hän vaikutti hyvin ylimieliseltä. Hän oli typerä, jos kuvitteli pärjäävänsä meille taistelussa. Olin varmasti vähintään yhtä hyvä taistelija kuin hän, oli hän sitten minkälaisen koulutuksen saanut. Hän tuskin olisi siis voittanut minua, vaikka olisin ollut yksin, mutta häntä vastassa oli myös Titan. Niin sanottu ystäväni oli ehkä hiukan tyhmä - tai ei edes hiukan - mutta hän korvasi älyn puutteen valtavalla massallaan.
"Ja kyllä, olen kiinnostunut klaaneista", murahdin hetken kuluttua. "Lähinnä siksi, että voisin oppia niiltä. En siksi, että haluaisin liittyä surkeaan joukkoonne; pärjään varsin hyvin ilman teitä."
Pärjäisin varmasti hyvin ellen jopa paremmin ilman Titaniakaan. Vaikka kollista oli toisinaan hyötyä, hänestä oli myös haittaa. Titan oli kuin pentu; hän ei osannut ajatella tai toimia itse. Yksinkertaisuutensa takia kolli olisi varmasti kuollut jo ajat sitten, ellen minä olisi ottanut häntä mukaani.
"No, voitko kertoa minulle jotain klaanistasi?" kysyin katsoen jälleen Vahvamieltä. "Kerro jotain klaanin rakenteesta. Onko teillä edes sellaista? Johtaako teitä kukaan?"

//Vahva?

Nimi: Pyrstökuiskaus

08.12.2018 16:30
Virtakyynel katsoi minua anovasti, kun hän oli pyytänyt minua mukaansa Myrskyklaaniin. En kuitenkana tiennyt, halusinko minä todella palata jälleen klaanien luo. Tai oikeastaan Myrskyklaanin luo. Minusta oli tuntunut hieman ulkopuoliselta, kun olin tullut Virtakyyneleen luo Myrskyklaaniin. Minä olin jokiklaanilainen, jos minun oli pakko olla klaanikissa. Virtakyynel oli kuitenkin maininnut jotain Metsäklaanista, isosta yhteisestä klaanista, johon kuuluivat Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani. Joten ehkä minä voisin käydä tapaamassa jokiklaanilaisia ja mikä tärkeintä, taistella heidän rinnallaan.
"Tietenkin tulen mukaasi", naukaisin. "En tahdo jättää sinua." Painauduin vasten kumppaniani ja kietaisin häntäni hänen ympärilleen. Virtakyynel päästi ilmoille huojentuneen kehräyksen.
"Kiitos", hän naukaisi. Irrottauduin varovasti kumppanistani ja käännyin katsomaan häntä. Naaraan vasen silmä oli kirkas ja terve, mutta oikea silmä oli muurautunut umpeen ja se näytti jopa hieman pelottavalta. En kuitenkaan pitänyt naarasta rumana, vaan päin vastoin. Hän oli todella kaunis, enkä voisi ikinä ajatella hänestä mitään muuta.
"Näytänkö hassulta?" Virtakyynel kysyi, kun olin katsellut häntä jo jonkin aikaa. Hätkähdin ja tunsin punastuvani hieman.
"Et näytä", naukaisin. Sitten hiljennyin hetkeksi. "Näytät kauniilta." Virtakyynel näytti yllättyneeltä, mutta hymyili kuitenkin minulle.
"Ja sinä komealta."

Olimme kokoontuneet minun ja Virtakyyneleen pesän eteen, ja kumppanini oli juuri kertomassa, että olimme lähdössä. Hän kertoi metsän klaanien tilanteesta ja ylösnousseista kissoista. Vilkaisin tahtomattani Kuraa, joka istui muutaman ketunmitan päässä minusta ja katsoi emoaan tarkkaavaisesti. Hän kuitenkin vaistosi tuijotukseni ja käänsi meripihkaiset silmänsä kohti minua. Kollin katse oli täysin ilmeetön, enkä tiennyt oliko hän minulle vihainen, kun en ollut kertonut Virtakyyneleelle mitä hänelle oli oikeasti tapahtunut. En vain ollut viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä tiesin Virtakyyneleen menettäneen monia läheisiään, eikä pennun menettäminen ollut helpoimmasta päästä. Ja jos Kura kerran oli täällä meidän kanssamme, eihän hän oikeasti ollut kuollut? Minun oli ihan turha potea syyllisyyttä, koska Kura ei ollut kuollut. Havahduin ajatuksistani, kun Virtakyynel lopetti puhumisen. Katsahdin kumppaniani ja kohtasin hetkeksi naaraan siniharmaan silmän. Hymyilin hieman hermostuneesti, ja astuin askeleen lähemmäs häntä. Sitten rykäisin ja vilkaisin muita.
"Lähdemmekö me?"

// muut?
// 315 sanaa

Nimi: Elandra

07.12.2018 19:57
Härmävirta: 29kp! -

Grim: 13kp -

Neilikkakasvo: 18kp -

Usvatassu: 51kp! -

Veijari: 8kp -

Kuusi: 39kp!

Kaisla: 5kp -

Kisse: 10kp -

Pyrstökuiskaus: 22kp! -

Roihumyrsky: 15kp -

Virtakyynel: 44kp! -

Pörrölaikku: 10kp -

Varpuviilto: 6kp -

Timjamitassu: 9kp - Voit nimittää itsesi nyt soturiksi!

Nimi: Virtakyynel

07.12.2018 16:35
Pyrstökuiskaus vaikutti omituiselta. Hänen hymynsä näytti niin pakotetulta kuin vain pystyi. Entinen jokiklaanilainen käänsi päänsä pois.
"Oletko sinä kunnossa?" kysyin varovaisesti ja astuin kollin luokse. Kosketin kuonollani tuon poskea hennosti. Pyrstökuiskaus veti syvään henkeä ja kohtasi ainoan silmäni siniharmaan katseen meripihkaisilla silmillään.
"Olen", hän vastasi ääni säröillen. Päästin ilmoille kehräyksen ja painauduin vasten kumppaniani. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan. En haluaisi ikinä enää lähteä hetkeksikään Pyrstökuiskauksen rinnalta. Hänen rakkautensa oli se, mikä teki minusta minut. Pyrstökuiskaus oli korjannut minut, kun olin pohjalla. Rakastin häntä niin paljon, vaikka osa sydämestäni kaipasikin Kiviturkkia. Irtaannuin rakkaastani ja astuin askeleen taaksepäin. Katseeni vakavoitui.
"Jotain outoa tapahtuu metsässä", selitin ja katsoin kumppaniani silmiin. Pyrstökuiskaus kohotti kysyvästi kulmiaan.
"Kuolleet kissat palaavat takaisin. Lehtiturkki, Kortelampi, Muistosielu ja monet muut. En tiedä, mitä on meneillään", naukaisin kumppanilleni, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Ai.. Onpa outoa", tuo sopersi vain. Käännyin Okrakarvan, Neilikkakasvon ja Silkkisydämen puoleen taas.
"Aiotteko lähteä heti takaisin?" kysyin Silkkisydämeltä ja Neilikkakasvolta. Kaksikko vilkaisi toisiaan kysyvästi.
"Kai me ainakin yhden yön voisimme täällä viettää. Myrskyklaanissa tuskin on hätää, kun kissoja on palannut kuolleistakin, joten soturipulaa ei taida olla", myrskyklaanilaiskolli naukaisi. Neilikkakasvo nyökkäili kollin puhuessa.
"Emo!" huudahdus minun ja Pyrstökuiskauksen pesältä kantautui korviini. Kura ryntäsi luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Huomasin pentuni turkin olevan rähjäinen.
"Mitä on tapahtunut? Oletko sinä kunnossa?" kysyin ja tarkastelin poikaani. Hänen turkissaan oli haavoja siellä täällä. Kura vilkaisi isäänsä, joka nyökkäsi.
"Kohtasimme koiran matkalla tänne. Kura vielä parantelee haavojaan, mutta kyllä se siitä", kumppanini totesi kankeasti. Kurtistin kulmiani, mutta nyökkäsin. En tiennyt, mikä Pyrstökuiskauksella oli, mutta en myöskään uskonut kollin valehtelevan minulle. Miksi hän valehtelisi?
"Kura, esittelisitkö reviiriämme Okrakarvalle?" kysyin. Poikani nyökkäsi reippaasti ja lähti johdattamaan vanhempaa poikaani kauemmas meistä. Huomasin Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähestyvän pesiä kauempaa. Heillä oli suussaan riistaa. Päästyään tuoresaaliskasan kohdalle, kaksikko laski saaliinsa siihen ja ravasi luoksemme.
"Hei! Mitä te täällä teette?" Ruusukatse kysyi. Huomasin heidän tuijottavan umpeen muurautunutta silmääni. Käänsin pääni poispäin, jotta kaksikko näki vain terveen silmäni.
"Tulimme tuomaan Virtakyyneleen kotiin. Okrakarva kai asustaa täällä myös hetken ja auttaa Virtakyyneltä totuttelemaan elämään yksisilmäisenä", Neilikkakasvo sanoi.

Seuraavana päivänä heräsin varhain. Lähdimme Okrakarvan kanssa harjoittelemaan saalistusta. Se oli haastavaa, sillä en osannut sitä muutenkaan. Yksisilmäisenä se oli monta kertaa vain vaikeampaa.
"Hiirenpapanat!" sihahdin, kun jo kolmas saalis pakeni edestäni. Okrakarva asteli luokseni.
"Ei se mitään, kyllä sinä vielä opit", kolli vakuutteli rauhallisesti. Pudistin päätäni turhautuneena.
"Voimmeko tehdä jotakin muuta? Menetän vain malttini tässä", naukaisin ja katsoin poikaani irvistäen. Okrakarva hymähti ja nousi ylös.
"Harjoitellaan taistelua. Hyökkää sinä ensin", kolli naukui ja valmistautui. Nyökkäsin ja valmistauduin hyökkäämään poikani kimppuun.

Palasimme harjoituksista pesien luokse. Okrakarva oli matkalla saanut kiinni varpusen, jota hän roikotti hampaissaan. Veijari ja Kaisla istuivat lähellä tuoresaaliskasaa kahdestaan. He tervehtivät minua ja Okrakarvaa hymyillen. Tervehdin heitä takaisin. Olin vähällä törmätä erääseen karhunvatukkapensaikkoon, sillä en tajunnut käännellä päätäni nähdäkseni myös oikealle puolelleni. Okrakarva varoitti minua juuri ajoissa. Vaivaantuneena poistuin aukiolta minun ja kumppanini pesään. Kura oli muuttanut takaisin vanhaan pesäänsä minun palattuani, sillä pesään ei mahtunut kolmea täysikasvuista kissaa. Pyrstökuiskaus loikoili omalla vuoteellaan ja katseli pesän kattoa. Kuullessaan minun lähestyvän hän käänsi katseensa suuntaani.
"Ai, hei. Miten harjoitukset menivät?" kolli kysyi ja nousi ylös. Istuuduin hänen vierelleen ja painauduin vasten kollia.
"Huonosti. En opi enää ikinä saalistamaan", nau'uin turhautuneena. Pyrstökuiskaus kietaisi häntänsä ympärilleni ja puski kuonollaan poskeani.
"Älä nyt, kyllä se siitä. Ja vaikka et oppisikaan, olen minä täällä. Minä saalistan sinulle mielelläni saaliit jokaiseksi päiväksi elämämme loppuun saakka", kolli naukui urhoollisesti. Hänen sanansa saivat minut naurahtamaan, vaikka yritinki estää naurahduksen näyttäytymistä. Pyrstökuiskaus hymyili tyytyväisesti saatuaan minut paremmalle tuulelle.
"Minä olen miettinyt", vakavoitin keskustelun taas. Kolli katsoi minua kysyvästi.
"Pitäisikö minun palata Myrskyklaaniin? Jos kissat heräävät kuolleista, se tarkoittaa sitä... Että voin nähdä taas Kipinäsielun, Hopeataivaan, Lehväsiiven ja ihan kaikki muutkin, joita olen ikävöinyt", nau'uin hieman vaivautuneesti. Pyrstökuiskaus pysyi vaiti.
"Jos vain tahdot, voisit tulla mukaan. Me voisimme väliaikaisesti liittyä Myrskyklaaniin", naukaisin innostuen ja irtaannuin kumppanini turkista. Pyrstökuiskaus ei vaikuttanut niin innostuneelta ajatuksesta.
"Lisäksi Myrskyklaani kaipaa meitä", huomautin. Pyrstökuiskaus kohotti kulmiaan.
"Kuinka niin? Onko siellä joku hätänä?" hän kysyi. Nyökkäsin samalla kun tajusin, että olin unohtanut kertoa kumppanilleni sodan julistuksesta.
"Viiltokaaos nousi Kuolonklaanin päälliköksi. Hän liittoutui Varjoklaanin kanssa ja julisti sodan. Metsässä on tilanne päällä, kun kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. He tarvitsevat jokaisen apuun Viiltoklaania vastaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani muuten tunnetaan yhdessä nimellä Metsäklaani. Päälliköiden mukaan se selkeyttää puolia, sillä Minttutähti ei halua Varjoklaanin taistelevan Pimeyden Metsän tai Kuolonklaanin puolella, sillä hän ei usko Pimeyden Metsään", selostin kumppanilleni, joka kuunteli tarkkaavaisesti.
"Olisitko niin kiltti, että lähtisit kanssani Myrskyklaaniin? Voisin esitellä sinut muillekin pennuilleni ja parhaalle ystävälleni, kunhan he vain saapuisivat", nau'uin ja katsoin Pyrstökuiskausta anoen.

//Pyrstö?
// 758 sanaa

Nimi: Timjamitassu

07.12.2018 13:08
Olimme jatkaneet matkaa heti aamunkoitteessa, kun olimme heränneet ensimmäisestä yöpaikastamme. Yöllä lämpötila oli käynyt pakkasen puolella, ja nyt maa oli valkoisen kuuran peitossa. Polkuanturoitani kirveli jo hieman käveleminen kylmällä maalla, ja vatsani kurni nälästä. Emme olleet saaneet kovinkaan paljon saalista eilen, emmekä olleet vielä pysähtyneet saalistamaan. Yrittäen unohtaa nälän, kirin joukkoa johdattavan Onnikynnen luo. Hänen kermanvalkea turkkinsa hohteli auringonvalossa ja kollin kirkkaansiniset silmät kohtasivat omani, kun loikin hänen viereensä.
"Kauanko matka muiden klaanien luokse kestää?" kysyin.
"Luulisin, että olemme huomenna aurinkohuipun aikoihin Korkokivillä. Niiden ylittämiseen kuluu tällä kokoonpanolla ainakin tovi, joten olemme kai perillä kahden auringonkierron kuluttua yöllä", Onnikynsi vastasi. Nyökkäsin kollille ja hidastin vauhtiani palatakseni takaisin omalle paikalleni Syvähuudon ja Kuusamaviiksen väliin. Olimme olleet koko matkan melko hiljaa, tai ainakin minä olin. Minun ei vain ollut tehnyt mieli puhua kummallekaan, koska olin edelleen hieman sekaisin siitä, että Syvähuuto olikin isäni ja Kuusamaviiksi isoisäni. Lisäksi kaipasin Salviahohtoa enemmän kuin olin milloinkaan kaivannut. Taivasklaanissa ollessani olin sentään tiennyt hänen katselevan minua Tähtiklaanista, mutta nyt en enää ollut niinkään varma. Sillä Salviahohtohan saattoi parhaillaan olla Taivasklaanin leirissä! Nostin katseeni vaistomaisesti ylös taivaalle, mutta taivas oli vaaleansininen enkä nähnyt hopeahäntää. Yllättävä yksinäisyydentunne valtasi minut, kun käänsin katseeni eteenpäin. Oli ollut lohdullista ajatella Salviahohdon katselevan minua Tähtiklaanista ja kulkevan kanssani missä sitten ikinä olinkin. Mutta nyt en tiennyt missä sisareni oli, ja minusta tuntui kuin olisin aivan yksin.

Olimme kulkeneet koko aamun kohti muita klaaneja, ja nyt olimme tulleet suuren kaksijalkalan luo. Selkäpiissani kulki väristys, kun katsoin suuria kaksijalkojen pesiä ja kuulin hirviöiden mylvinnän. Irvistin, kun Onnikynsi lähti johdattamaan meitä kaksijalkalan halki. Muutkin näyttivät melko vastahakoisilta, mutta kukaan ei sanonut mitään, kun lähdimme kulkemaan kaksijalkalaan. Huomasin asettuvan mahdollisimman lähelle Kuusamaviikseä ja muutenkin kaikkien muidenkin tiivistyvän, kun astuimme suurten pesien varjoon. Onnikynsi johdatti meitä eteenpäin ukkospolkujen viertä pitkin ja pysähtyi aina silloin tällöin, kun hirviö rymisteli ohi. Huomasin täriseväni joka kerta, kun hirviö kiisi mylvien ohi. Sen lisäksi, että hirviöiden äänet tekivät minut melkein kuuroksi, niiden perässä kulkeva hajuvana sai minut yskimään.
"Kuinka iso tämä kaksijalkala on?" kysyin Onnikynneltä, joka kulki edessäni. Kolli käänsi korviaan taaksepäin ja tiesin, että hän oli kuullut kysymykseni.
"Iso", hän vastasi lyhyesti. Hiljaisuus laskeutui yllemme, kun Onnikynsi pysähtyi jälleen ja katsoi ympärilleen varmistaaksen reitin turvallisuuden.
"Oletko sinä käynyt täällä aiemmin, kun tunnet reitin?" kysyin.

// Onni?
// 374 sanaa

Nimi: Varpuviilto

07.12.2018 07:18
En ollut jättänyt hyvästejä Nokkostassulle. Se oli ainoa ajatus, joka päässäni sillä hetkellä vaelsi. En ollut sanonut tälle yhtään mitään. Hahtuvaimuistolle ja emolleni Toivousvalle olin kyllä käynyt jäättämässä hyvästit, mutta tuolle ruskealle, raidalliselle naaraalle en ollut käynyt sanomassa sanaakaan. Olin sentään lähdössä sotaan. Sodasta selviäisi kyllä suurin osa kissoista, mutta jotkut kuolivat. Kuten vaikka siinä suuressa sodassa, jonka Kuolonklaani oli voittanut ja saanut palkakseen reviirin neljän klaanin seasta. Olin kuullut siitä sodasta klaaninvanhimmilta. Eritisen urhoollinen taistelija oli ollut myrskyklaanilainen, silloin jo melko vanha Leijonaloikka. Tuo kolli, jonka kuvittelin paksuturkkiseksi ja kullankeltaisen liekehtiväksi oli surmannut Kuolonklaanin silloisen päällikön ja koko klaanin perustajan. Viiltotähden. Sen ensimmäisen Viiltotähden, ei sen Viiltotähden, joka nyt hallitsi metsässä. Molemmat kauheita kissoja. En voinut ymmärtää, kuinka tuollaiset edes olivat päässeet päälliköissä. Toisaalta klaanissa, jossa kaikki olivat hirveitä, kaikista kauhein varmaan valittiin päälliköksi. Niin se aina meni. Päällikkö oli aina se kaikista viisain, voimakkain tai muuten vain parhain.

Olimme juuri saapuneet kaksijalkalan paikkeille. Useista tuo kaksijalkala näytti suhteellisen suurelta. Olin toki samaa mieltä, se todellakin oli suurempi kuin se kaksijalkala, joka sijaitsi Taivasklaanin lähellä. Jopa kotikisut olisivat aukoneet suutaan tuon kaksijalkalan edessä. Se näytti minusta uhkaavalta, pois luotaan työntävältä vellovalta massalta kaksijalkojen kulmikkaita pesiä. Mutta en jaksanut välittää siitä. Yritin koko ajan vain työntää ajatuksia pois päästäni. Henkeään uhratessa oli tärkeää olla ajattelematta seurauksia. Minä olin sellaista sorttia, joka ensin ajatteli ja vasta sen jälkeen teki. Sota ei ollut minun kaltaisilleni niitä helpoimpia tapahtumia. Ei sota tosin muilleekkaan mitään hyvää tehnyt. Sota oli tällä matkalla vastustajani, ei Viiltoklaani.

//250 sanaa tönkköä tekstiä

Nimi: Pyrstökuiskaus

06.12.2018 22:51
Istuin pesän suuaukolla ja katselin ympärilleni. Veijari ja Kaisla olivat lähteneet saalistamaan hieman Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähdön jälkeen. Entiset kuolonklaanilaiset olivat lähteneet heti aamunkoitteessa kävelylle ja uskoin heidän myös saalistavan itselleen. Olin vakuuttanut heille, että heidän ei tarvitsisi saalistaa soturilain mukaisesti ensin muille ja sitten vasta itselleen. Nuoret soturit kokivat kuitenkin jonkinlaiseksi velvollisuudeksi tuoda minulle jotain, vaikka en halunnut vaivata heitä sillä. Emme olleet klaani, ja nyt kun Virtakyynel oli poissa Gingerin ja Pörrölaikun kanssa, saalista ei tarvittu paljoa. Lisäksi lempiruokaani olivat kalat, eikä kukaan muu oikeastaan osannut napata niitä. Joten annoin mieluusti muiden syödä hiiriä ja oravia ja nauttia itse kaloista.
"Pyrstökuiskaus!" tuttu ääni sai minut kääntämään pääni. Kohtasin Virtakyyneleen siniharmaat silmät, joista toinen oli muurautunut umpeen. Kumppanini kasvoilla oli onnellinen hymy, joka leveni entisestään kun loikin hänen luokseen ja painoin pääni naaraan turkkiin.
"Ihanaa, että olet taas täällä", naukaisin ja hieraisin kuonollani naaraan poskea. Virtakyynel päästi ilmoille kehräyksen ja kosketti kuonoani lempeästi omallaan. Sitten peräännyin askeleen ja siirsin katseeni naaraan mukana tulleihinin kissoihin.
Virtakyynel oli tullut takaisin yhdessä Gingerin ja Silkkisydämen kanssa, mukanaan myös vaaleanruskea kolli, joka tarkkaili uteliaasti ympärilleen vasemmalla silmällään, sillä oikean tilalla oli pelkkä tyhjä kuoppa. Virtakyynel huomasi, että katselin hänen seuralaisiaan ja kiirehti selittämään:
"Hän on Okrakarva, minun poikani." Kohotin yllättyneenä kulmiani, mutta nyökkäsin kuitenkin kollille kohteliaasti.
"Ilmeisesti yksisilmäisyys kulkee suvussa", kehräsin. Virtakyynel tuhahti ja pukkasi minua lempeästi päällään.
"Noh, miten teillä meni Myrskyklaanissa lähtöni jälkeen?" kysyin. Huomasin Virtakyyneleen vilkaisevan Gingeriä ja pian naaras avasikin suunsa.
"Minä olen päättänyt jäädä Myrskyklaaniin Silkkisydämen luokse", naaras naukaisi. "Klaaninimeni on Neilikkakasvo." Katsoin tytärtäni sanattomana ja tunsin kaikkien katseiden kohdistuneen minuun. Nielaisin vaivalloisesti yrittäen muodostaa järkevän lauseen päässäni. Tämä tilanne muistutti niin paljon niitä hetkiä, kun olin pitänyt päällikkönä puheita klaanilleni ja välillä hukannut puheeni polun. Jollain tapaa tämä hetki muistutti minua myös siitä sodasta, jossa olin ollut osallisena vuodenaikoja sitten. Muistin miten lähellä kuolemaa olin käynyt Pisaratähden toimesta, kun hän oli onnistunut melkein tappamaan minut. Se tunne, joka minut oli vallannut makaessani henkihieverissä maassa, ei ollut ollut niinkään pelko kuolemasta. Se oli ollut pelko läheisteni menettämisestä. Ja nyt minusta tuntui kuin olisin menettänyt myös Gingerin, vaikka hän seisoi edessäni täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Muisto Kuran kuolemasta välähti jälleen mielessäni, mutta nyt poikani ruumis muuttui kullanruskeaksi kolliksi. Hän oli Leijonaloikka. Myrskyklaanilaissoturin silmät leiskuivat, kun hän syöksyi taisteluun Pisaratähden kanssa. Muistin nähneeni kullanruskean kollin taistelevan Kuolonklaanin silloisen päällikön kanssa, ja mietin, oliko hänestä tuntunut tältä, kun hän oli maannut maassa ja tiennyt kuoleman olevan lähellä. Muistin soturin taistelleen urheasti sodassa, mutta se ei ollut riittänyt. Joten riittäisikö se minunkaan osaltani?
"Hi-hienoa", naukaisin lopulta vastaukseksi Gingerin sanoille. Kasvoillani loistanut hymy oli muuttunut väkinäiseksi ja käänsin katseeni pois. Kuumat kyyneleet polttelivat silmieni takana, enkä halunnut kenenkään näkevän, miten rikki olin.

// muut? joo tää on tosi random ja sekava anteeks kaikki (p.s Kura on varmaa sitte pesäs tyylii nukkumas tai jotai)
// 450 sanaa

Nimi: Pörrölaikku

06.12.2018 14:41
Istuin Myrskyklaanin leirin reunamilla ja seurasin sivusta, kuinka Tiaislaulu oli hetken muutaman kissan ympäröimänä - he olivat kaiketi hänen läheisiään ja ystäviään. Pian nämä kissat näyttivät jättäneen Tiaislaulun yksikseen. Nousin rauhallisesti seisomaan ja kurtistin hieman kulmiani; Eikö tällaisessa tilanteessa täytyisi tehdä juuri päinvastoin? Myrskyklaani oli ollut tässä hetki sitten hyökkäyksen kohteena, Tähtiklaani sentään! Kaikkea sitä näkikin.. Tassuttelin kankeasti Tiaislaulun luokse - olin hankkinut itselleni muutaman verisen haavan, joita en ajatellut vielä näyttäväni Myrskyklaanin parantajalle - ja mau'uin: "Tervehdys, Tiaislaulu."
Istahdin hänen viereensä. Soturi näytti jokseenkin yllättyvän saapumisestani paikalle, mutta naukaisi sitten tervehdyksensä. Katselin leiriä hänen vierellään. En vieläkään oikein tajunnut tapahtumia. Toivoin, ettei sen saastaisen Viiltotähden hyökkäys ollut vaatinut montaa uhria.
"Jos joskus saisin tilaisuuden", murahdin katse edessäpäin, kissoissa, jotka nuolivat haavojaan, "repisin Viiltotähden turkistaan.. ehkä jotain pahempaakin." Silmäni leiskuivat raivosta. "Minä synnyin Myrskyklaanin kissaksi ja vaikka olenkin ollut jo jonkin aikaa poissa täältä, tulen aina olemaan myrskyklaanilainen. Koen, että minun täytyy puolustaa tätä klaania." Ikään kuin heräten ajatuksistani, käännyin katsomaan Tiaislaulua ja hänen haavojaan. "Sinun täytyisi käydä parantajanne luona. Tulehan, minä voin viedä sinut."
Nousin seisomaan ja katsoin Tiaislaulua odottavaisena.

//Tiainen?
178 sanaa


Nimi: Grim

02.12.2018 14:58
Katselin Vahvamieleksi esittäytynyttä kissaa kiinnostuneena. Vahvamieli... Itsekeskeinen nimi. Ja vielä outo sellainen. Minkä nimisiä muut klaanikissat sitten oikein olivat? Ja saivatko he itse päättää nimensä? Mieleni täyttyi koko ajan uusista kysymyksistä, kun uteliaisuuteni tuota kissaa - tai sitä, mitä hän edusti - kohtaan kasvoi.
"Ehkä mietit, mitä me teemme täällä", naukaisin kallistaen hiukan päätäni. "No, tulimme vain selvittämään, minkälaista klaaneissa eläminen on. Silkasta uteliaisuudesta."
Istuuduin maahan tyynenä, yhä kissaa tarkastellen. Hän ei ollut ollut vihamielinen, mikä oli ehkä viisasta, voisimmehan halutessamme tappaa hänet. Siltikin olin olettanut, että hän olisi jotenkin koettanut häätää meitä reviiriltään pois.
"Kerrohan minulle, Vahvamieli, miksi käyttäydyt noin säyseästi? Minä kun olin kuullut, että reviirinne on teille tärkeää", murahdin astahtaen lähemmäs klaanikissaa, leuka arvokkaasti ylhäällä.
"Tietenkin olisi tyhmää tehdä meille mitään, sillä kuten huomaat, sinä olet yksin, meitä on kaksi. Et kuitenkaan millään tapaa ilmaise haluasi saada meitä täältä pois. Johtuuko se siitä, että ehkä kiinnostamme sinua? Näen, ettet pelkää meitä, joten veikkaan sitä vaihtoehtoa."

//Vahva?
//156 sanaa

Nimi: Kisse

01.12.2018 20:21
Heräsin pedistäni. Söin ruokaa, joka olisi voinut olla hyvää, mutta se oli sittenkin melko pahaa, mutta pidin siitä silti, koska se oli niin mautonta, että se maistui hyvältä. Minä menin ulos syömisen jälkeen. Oli todella kylmä. Minä ahtauduin aidassa olevasta pienestä kolosta ja menin metsään päin. Minä kuljin hitaasti kohti puuta ja käännyin sen hälkeen pensaaseen päin. Minä jatkoin matkaa toista puuta kohti ja käännyin taas. Minä olin kävellyt jo jonkin aikaa, mutta kaikki puut näyttivät samanlaisilta.
*Nyt minä taisin tajuta! Olenko minä kiertänyt koko ajan samaa kohtaa? Tuskin! Tämä on varmaan vain hyvin samanlainen metsä, kuin muutkin metsät.* Minä käännyin toiseen suuntaan ja menin jonnekin, mistä minä en tiennyt yhtään mitään. Kun olin kävellyt jonkin matkaa, huomasin edessäni ison puisen jutun, joka taisi olla aita. Aidassa oli pieni kolo. Se saattoi viedä jonnekin hyvin pelottavaan paikkaan. Ahtauduin kolosta ja näin edesseni pihan. Päätin mennä sisälle. Näin kupillisen kermaa ja pedin. Tajusin, että tämä olikin minun oma kotini ja aloin latkimaan kermaa. Yhtäkkiä paikalle tuli toinen kissa, jonka tunnistin Viljaksi. Vilja näytti hämmästyneeltä.
"Hei Vilja! Mistä sinä tänne tulit?" sanoin.
"Sitä samaa voisin kysyä sinulta," hän sanoi edelleen hämmästyneenä. Minä vastasin:
"Minähän asun täällä!
Etkä sinä minun kodissani asu, vaan tuossa viereisessä," hän sanoi.
"Hups! Anteeksi!" minä sanoin ja menin pihalle ja sen jälkeen menin omaan kotiini. Näin kupillisen kermaa ja aloin syömään sitä. Sen jälkeen menin nukkumaan.

//228 sanaa

Nimi: Virtakyynel

01.12.2018 16:33
"Virtakyynel", kuiskaus tunkeutui uniini. Avasin ainoan toimivan silmäni ja räpyttelin sitä hetken aikaa totutellakseni katseeni pimeyteen. Neilikkakasvo seisoi edessäni. Silkkisydän oli jättäytynyt naaraan taakse istumaan.
"Mitä nyt?" kysyin ja käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Ulkona oli valoisaa, mutta äänistä päätellen oli aamu. Partiot olivat kai lähteneet.
"Meillä on sinulle ehdotus", naaras naukui ja odotti, että nousin istumaan. Haukottelin ja sipaisin kielelläni rintakarvojani, jonka jälkeen nostin ainokaisen silmäni katseen tyttäreeni.
"Niin?" pyysin kissaa jatkamaan.
"Mitä mieltä olisit, jos veisimme sinut takaisin kotiin?" tyttäreni kysyi rauhallisella äänellä. Kohotin yllättyneenä kulmiani.
"Ei se minua haittaisi lainkaan. Se olisi ihanaa, mutta elo yksisilmäisenä ei oikein suju vielä, emme ole Okrakarvan kanssa päässeet kovin pitkälle harjoituksissa. Muuten lähtisin kyllä, mutta kai sinä ymmärrät", nau'uin pahoitteleva ilme kasvoillani. Neilikkakasvo hymyili siltikin.
"Me hoidimme sen asian jo. Saniaistähti lupasi, että Okrakarva voi tulla joksikin aikaa luoksesi auttamaan sinua. Myrskyklaanissa alkaa tila loppua, kun kissat heräävät taas henkiin", Silkkisydän ilmoitti tyttäreni takaa. Käänsin yllättyneen katseeni kolliin. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy.
"Mikäs siinä sitten", tokaisin ja nousin seisomaan. Venyttelin lihaksiani ja loikkasin alas sammalvuoteelta.
"Milloin me lähdemme?" kysyin.
"Tänä iltana", Neilikkakasvo vastasi kävellessään vierelläni ulos parantajan pesästä. Poikkesin ruohoisen aukion laidalla juomassa pienestä lammesta vettä, jonka jälkeen suuntasin kaksikon perässä pääaukiolle. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini hiiren. Vein sen sotureiden pesän liepeille Neilikkakasvon ja Silkkisydämen luokse.
"Kyllä minulle kotiinpaluu kelpaa. Minulla on hurja ikävä Pyrstökuiskausta, Veijaria ja Kuraa", naukaisin virnistäen. Neilikkakasvo hymyili.
"Niin minullakin", hän vakuutteli. Aloin syömään saalistani. Aurinko oli nousemassa ja leirin pääaukio oli mukavan hiljainen.

Aurinkohuipun aikaan lähdimme Okrakarvan kanssa harjoittelemaan taistelua. Poikani kulki edelläni metsän halki kohti hiekkakuoppaa. Pari päivää sitten maahan oli satanut lumikerros. Lehtikato oli täällä. Ilma oli kylmä, se kylmentyi päivä päivältä.
"Onko kiva päästä takaisin kotiin?" Okrakarva kysyi. Kirin kissan kiinni ja jatkoin matkaa hänen vierellään.
"Tietenkin on. Mukavaa, että sinäkin tulet mukaamme", nau'uin ja hymyilin leveästi kollikissalle. Okrakarva nyökkäsi ja käänsi päänsä eteenpäin. Hän oli tottunut kävelemään ja elämään yhden silmän avulla. Myös hän oli menettänyt oikean silmänsä.
"Mitä me tänään harjoittelemme?" kysyin ja katsoin kollia vasemmalla silmälläni. Hän laskeutui edelläni alas hiekkakuopan seinämää pitkin. Loikkasin kuopan pohjalle, mutta tähtääminen meni vikaan ja putosin miten sattuu kyljelleni hiekkakuopan kovalle pohjalle. Pakkaset olivat saaneet hiekkapohjan jäiseksi. Irvistin kivusta ja kampesin itseni pystyyn. Nuolaisin maahan kolahtanutta kylkeäni pari kertaa.
"Oletko kunnossa?" poikani kysyi huolestuneena.
"Olen, ei tässä mitään", vakuuttelin ja väänsin kasvoilleni pakotetun hymyn.
"Harjoittelemme puolustautumista. Se voi olla yksisilmäiselle haastavaa, etenkin jos on isompi alue, jota täytyy puolustaa. Pitää käännellä hurjasti päätä ja pitää kaikki aistit viritettyinä", Okrakarva selitti. Kolli näytti minulle joitakin helpotuksia, jonka jälkeen aloimme harjoittelemaan. Se sujui yllättävän hyvin, vaikka sokealle puolelleni sain turhan monta iskua. Jouduin kääntämään päätäni nopeammin nähdäkseni ympärilleni. Se oli haastavaa, mutta totuin siihen nopeasti. Harjoitusten päätteeksi onnistuin yllättävän hyvin puolustamaan itseäni Okrakarvaa vastaan. Suuremman alueen tai toisen kissan puolustaminen minulta tuskin toistaiseksi onnistuisi.

Auringonlaskun jälkeen lähdimme matkaan. Olimme syöneet vatsamme täyteen. Neilikkakasvo ja Silkkisydän kulkivat joukkoa johtaen kohti kaksijalkalaa.
"Millainen reviirinne on?" Okrakarva kysyi kulkiessaan vierelläni eteenpäin.
"Se on oikein mukava. Siellä on joki, jossa Pyrstökuiskaus tykkää kalastaa. Olen pari kertaa uinutkin siinä, tosin aika huonolla menestyksellä", naurahdin ja jatkoin:
"Reviiri on pitkälti metsää, mutta aluskasvillisuus ei ole ihan Myrskyklaanin veroista. Reviirillä on myös hieman nummea, mutta ei paljoa." Poikani kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili.
"Kuulostaa kivalta", hän tokaisi ja hymyili lämpimästi.

//Silkki, Neilikka tai Okra? Sori ku hittasin ja vein Okran tänne mukaa mut en muistanu et se ei oo enää NPC D:
// 547 sanaa

Nimi: Pörrölaikku

22.11.2018 18:15
"En tiedä", sanoin huokaisten syvään, katse edessäpäin. "Kai minä jään tänne ainakin joksikin aikaa. En halua jättää Virtakyyneltä. Ja näillä näkymin meidän lähtöömme on kauan aikaa."
Emoni oli menettänyt toisen silmänsä ja jäänyt tänne Myrskyklaanin leiriin opettelemaan uutta tapaa elää, kun muut olivat lähteneet takaisin kotiin. Itse en ollut halunnut lähteä heidän mukanaan, sillä halusin olla Virtakyyneleen seurana. Minun täytyisikin mennä ja puhua hänen kanssaan... Mutta nyt minulla oli seuraa, Tiaislaulu nimittäin, enkä tavallaan halunnut sanoa hänelle, että minulla oli muuta tekemistä ja jättää häntä yksin, varsinkaan kun oli melko pitkä aika siitä, kun viimeksi olin ollut täällä. Kotonani.. Olin nähnyt Tiaislaulusta vilauksen päivänä, jona olin päättänyt lähteä, hän oli ollut soturioppilas tuolloin. Nyt minusta tuntui ihan hyvältä jutella hänen kanssaan. Emme nimittäin olleet sen erikoisemmin viettäneet aikaa, mitä nyt partioissa olimme olleet tekemisissä. Katselin mietteissäni jonnekin taivaanrantaan. Katselikohan Kiurulento minua Tähtiklaanista? Sitä minä en tiennyt. Tunsin yhä ikävää ja murhetta hänen menetyksensä vuoksi, mutta saatoin myöntää, että olin alkanut päästä elämässä eteenpäin. Ja nyt minulla oli ehkä tilaisuus saada uusi ystävä.
"Pian on lehtikato", totesin. "Lumi peittää maan ja kylmyys pitää enimmän riistan piilossa. Toivottavasti Myrskyklaaniin ei synny pentuja lähiaikoina... Olisi huonompi juttu niille pikkuisille syntyä kylmään aikaan, kun riistaa on niukasti." Käännyin katsomaan Tiaislaulua ensin mietteissäni ja sitten hieman kiusoittelevasti hymyillen. "Oletko sinä suunnitellut jälkikasvua jonkun tietyn kanssa?" Tajusin samassa kysymykseni jokseenkin tökeröksi kääntyessäni katsomaan takaisin taivaanrantaan, ja lisäsin pohtivaisena: "Ei tietenkään tarvitse vastata, jos et halua... Eihän se minulle kuulu."

//Tiainen?
243 sanaa

Nimi: Roihumyrsky

20.11.2018 19:31
Nyökkäsin Olkipurolle ja astuin sisään hämärään pesään. Tuhkanharmaa kollikissa istui kauempana. Nyökkäsin hänelle kunnioittavasti, mutta samalla tarkkailin häntä. Hän istui ryhdikkäänä, ylväänä, ja hänen piirteistään ja eleistään kuvastui vankka kokemus. Kun katsoin tarkemmin, myös epäilys erottui hänen silmissään. Mitä hän sanoisi, kun kertoisin tulevani Kuolonklaanista?
"Tervehdys, Roihumyrsky", Tuhkatähti sanoi nyökäten hänkin. "Roihumyrsky. Se on klaaninimi. Oletan siis, että olet tullut viiden klaanin luota. Mistä niistä?"
Punnitsin hetken vastaustani. Voisin valehdella tulevani vaikka Myrskyklaanista. Toisaalta oli varmaankin kunnioitettavampaa olla karkulainen Kuolonklaanista kuin sieltä. Lähtööni pitäisi olla jokin syy. Kuolonklaanin kohdalla se oli haluttomuus toimia heidän tapojensa mukaan, mutta Myrskyklaanilla varmaan vain petos.
"Kuolonklaanista", naukaisin tyynesti. Tuhkatähti siristi hiukan silmiään.
"Kuolonklaanilaisiin ei ole luottamista", hän murahti. "Miksi sitten lähdit?"
"Koska se ei ollut oikea paikka minulle. En halua tappaa tai uskoa Pimeyden Metsään. En halua olla kuin he."
Tuhkatähti näytti puntaroivan vastaustaan. Hän tuskin luotti minuun, mutta mitä haittaakaan minusta olisi yksin? Ja vaikka hän uskoisikin minun valehdellee , miksi olisin valehdellut? Miksi olisin kulkenut sen pitkän matkan tänne asti?
"Selvä", kolli sanoi ja nousi ylös. "Neuvottelen tästä varapäällikköni kanssa. Voit poistua."
Astuin nyökäten ulos pesästä ja asetuin istumaan vähän matkan päähän. Katselin hymyillen joukkiota oppilaita, jotka leikkivät rotkon keskellä. Heissä oli Taivasklaanin lisäksi myös eräs toinen tuoksu: kotikisun tuoksu. Olin kuullut jonkun maininneen niin sanotut päivytsoturit, jotka olivat sekä sotureita, että kotikisuja.
Aika kului. Tuhkatähden päätöksenteossa kesti pidempään, kuin olin kuvitellut. Muut taivasklaanilaiset olivat jo alkaneet silmäillä minua epäluuloisen näköisinä. En tietenkään aikonut tehdä heille mitään, ja yritin myös näyttää siltä. Kestäisi kumminkin varmaan aikansa ennen kuin saisin jokaisen klaanin kissan luottamuksen osakseni.
"Roihumyrsky."
Käännähdin äänen suuntaan ja näin Tuhkatähden, jonka vanavedessä kulki kaiketi klaanin varapäällikkö, punaruskea naaras.
"Olemme päättäneet hyväksyä sinut Taivasklaanin jäseneksi", harmaa päällikkö murahti. "Me kuitenkin tarkkailemme sinua. Meidän on pakko tehdä niin, sillä olet Kuolonklaanista. Toivon, että ymmärrät."
"Toki", sanoin hymyillen. "Tekisin itse saman."
Sen jälkeen Taivasklaanin päällikkö loikkasi suurkivelle ilmoittamaan klaaniin liittymisestä. Toivoin, että hän olisi jättänyt mainitsematta taustani, mutta toisin kävi. Ehkä niin oli parempi. Klaanikokouksen jälkeen kissat katsoivat minuun yhä epäluuloisemman näköisinä, enkä oikein tiennyt, mitä minun tulisi tehdä. Menin siis sen ainoan kissan luo, jonka edes vähän tunsin: Olkipuron. En tiennyt, halusiko soturi olla seurassani, mutta kaipa voisin kokeilla.
"Hei", naukaisin nyökäten. "Anteeksi jos häiritsen, mutta haluaisitko näyttää minulle reviiriä? Tai kertoa jotain Taivasklaanista?"

//Olki?
//380 sanaa

Nimi: Kuusi

20.11.2018 18:42
Ensimmäiset hetkeni Jokiklaanissa kuluivat parantajan pesällä lepäillen ja Kurkitähden päätöstä odotellen. Kyselin kaikkea mahdollista Kirkasmarjalta, kun olin voimistunut sen verran, että jaksoin jo kävellä ja olla hereillä pidemmän aikaa. Polkuanturani olivat parantuneet hyvin Kurkitähden mystisten yrttien ansiosta. Kyllä niitä vielä vähän kivisti, mutta ei niin pahasti, että se olisi estänyt kävelyä.
Kirkasmarja näytti toivovan, että Kurkitähti tekisi päätöksensä pian, sillä minun oleiluni pesässä tuntui välillä ärsyttävän häntä. Ehkä siksi, että kyselin niin paljon ja harjoittelin ahkerasti liikkumista - halusin tulla ketterämmäksi ja oppia kävelemään ja juoksemaan paremmin, koska tähän mennessä olin ollut aika tönkkö liikkumaan. Kuikkatassu tuntui suhtautuvan minuun ystävällisesti ja hiukan huvittuneesti katsellessaan touhotustani, mutta pääosin hän keskittyi opiskelemaan yrttejä, joista Kirkasmarja piti hänelle luentoja silloin, kun ei auttanut muita klaanin kissoja tai jutellut minun kanssani. Minä olin yrittänyt kuunnella parantajan kertomista yrteistä, mutta olin kyllästynyt nopeasti ja tajunnut, etten ikinä oppisi tuollaista määrää tietoa, joka tankattiin nyt Kuikkatassun päähän. En muistanut edes sen keltaisen kukan nimeä, josta Kirkasmarja oli juuri äsken kertonut oppilaalleen.
Leikkiessäni sammalpallolla pesän toisessa päässä, kun parantajakaksikko opiskeli toisessa päässä pesää, Kurkitähti pujahti pesään sisään. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan kireältä. Kirkasmarjakin oli näyttänyt jännittyneeltä palattuaan jostakin klaanikokouksesta, joka oli ollut hetki sitten. En tiennyt kuitenkaan, mitä niin suurta oli tapahtunut, että kaikki tuntuivat herkkänahkaisilta ja Jokiklaanin leirin tunnelma oli jännittynyt. Parantajan pesällä oli myös käynyt sen kokoontumisen jälkeen naaras, jonka toiselle silmälle oli käynyt jotakin pahaa. Kirkasmarja oli paikannut sen karkotettuaan minut hetkeksi Kuikkatassun hoiviin.
"Hei", Kurkitähti tervehti kaikkia ja sai vastaukseksi tervehdyksen Kirkasmarjalta ja Kuikkatassulta.
Minä keskeytin leikkini ja vain nyökkäsin päällikölle tapittaen häntä sitten odottavasti. Kurkitähti kävi kuitenkin ensin mumisemassa Kirkasmarjalle jotakin, mitä en kuullut, ennen kuin kääntyi minun puoleeni.
"Olen päättänyt, että saat jäädä klaaniin. Emme löytäneet ketään, kuka.. kaipaisi sinua takaisin, joten voit jäädä. Jos Kirkasmarja antaa luvan, saat muuttaa pentutarhalle asumaan, kunnes olet valmis oppilaaksi. Vuokkovirta on lupautunut huolehtimaan sinusta", Kurkitähti luetteli.
Väräytin korviani iloisena, mutta tajusin myös sanoa: "Kiitos!"
"Sinun nimesi täytyy kuitenkin vaihtua klaaninimeksi, ja minun täytyy pitää kokous, jossa se vaihdetaan. Tulkaa", Kurkitähti lausui ja pujottautui ulos parantajan pesästä.
"Vaihtuuko nimeni Kuusipennuksi?" sanoin vilkaisten Kirkasmarjaa, joka oli noussut jaloilleen.
"Kyllä", hän hymähti ja paimensi minut edellään ulos pesästä aukiolle.
En ollut saanut käydä täällä vielä, ja tuijotin innostuneena ympärilleni. Kissoja oli paljon, ja varsinkin, kun Kurkitähti hyppäsi suuren kiven päälle ja kutsui klaanin oudolla litanialla koolle. Klaanin kissat kokoontuivat hänen ja kiven ympärille. Mietin, mitä minun piti tehdä, mutta ei ilmeisesti mitään, sillä Kurkitähti aloitti ensin puhuttelemalla joitakin Viimapentua ja Tomupentua. Hän nimitti heidät oppilaiksi - sen osasin päätellä siitä, että heidän nimensä vaihtuivat -pennuista -tassuiksi, kuten Kirkasmarja oli kertonut minulle nimille käyvän. Klaanien tavat olivat mielenkiintoisia, mutta samalla olin alkanut omaksua niitä aivan tuosta vain, kun en muustakaan oikein tiennyt, olin vielä niin nuori. Kurkitähti sai nimitettyä molemmat uudet oppilaat ja siirsi silmänsä minuun, ja Kirkasmarja töykkäsi minua tassullaan.
"Mene muiden eteen", hän kuiskasi korvaani.
"Klaanimme saa uuden jäsenen. Erakkopentu Kuusi haluaa jäädä luoksemme jäätyään orvoksi. Kuusi, astu eteen", Kurkitähti kuulutti yksinkertaisesti.
Yritin olla vilkuilematta ympärilleni, vaikka olisin tahtonut tutkia aukiota ja kissoja katseellani. Tunsin klaanin kissojen katseet turkillani, kun kipitin heitä runsaasti pienempänä edemmäs.
"Kuusi, tästä hetkestä eteenpäin sinut tunnetaan Kuusipentuna, kunnes täytät kuusi kuuta ja ansaitset oppilasnimesi", Kurkitähti kuulutti juhlallisen kuuloisesti ja nyökkäsi minulle lempeästi.
Klaanin kissat huusivat uutta nimeäni, ja se oli ilmeisesti tervetulotoivotus minulle. Istuin aloillani hiukan hämilläni, kun Kurkitähti päätti kokouksen ja loikkasi alas kiveltä.
Kirkasmarja pujottautui luokseni perässään kermanvalkea naaras, jonka etutassussa oli vaaleaa harmaata. Hänellä oli lempeät, kirkkaanvihreät silmät.
"Kuusipentu, tässä on Vuokkovirta. Hän huolehtii sinusta tästä eteenpäin", Kirkasmarja esitteli.
"Hei", naukaisin.
"Hei vain, hauska tavata sinut, Kuusipentu", naaras hymyili minulle.
"Tule, mennään tutustumaan pentutarhaan. Siellä on paljon tilaa, kun Viimatassusta ja Tomutassusta tuli oppilaita", Vuokkovirta naukaisi.
"Selvä", naukaisin ja seurasin naarasta kohti yhtä pesää leirin laidalla.

//627 sanaa

Nimi: Virtakyynel

19.11.2018 21:17
Käänsin nopeasti katseeni pois Tuulispennusta niin, ettei tämä nähnyt haavoittunutta silmääni. Olin ollut parantajan pesässä jo lähes kuun ajan. Olin saanut neljäsosakuu sitten hämähäkin seitit pysyvästi pois silmältäni. Haava oli kuulemma alkanut jo arpeutumaan, eikä siihen sattunut enää joka päivä niin paljoa. Häpeilin silmääni, myönsin sen itselleni. Käänsin taas katseeni kohti pentua.
"Menetin silmäni taistelussa kettua vastaan", kerroin pennulle väläyttäen tuolle hennon hymyn. Muistelin mielessäni partiota, jossa onnettomuus oli sattunut. Minä ikävöin Kuraa. Ikävöin myös Veijaria ja kumppaniani Pyrstökuiskausta. Olisin niin kovasti halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin, mutta minun täytyi opetella elämään aivan uudelleen.
"Ai.. Olen pahoillani", pentu naukui hiljaa ja kohtasi siniharmaan katseeni.
"Ei se mitään. Olen tottunut jo ajatukseen, ettei minulla ole kahta silmää", nau'uin ja vaihdoin asentoa, kun etujalkani alkoivat puutua kehoni alla. Nousin ylös kun tajusin, miten nälkäinen olinkaan. Olin syönyt viimeksi eilisiltana. Nousin pois pediltäni. Tuulispentu katsoi minua kysyvästi.
"Mihin olet menossa?" pentu kysyi ja loikki perässäni ulos parantajan pesästä. Hän asettui oikealle puolelleni. Jouduin kääntämään päätäni todella paljon nähdäkseni naaraan. Tuntui niin omituiselta, että en voinut vain normaalisti nähdä kaikkea oikealla puolella tapahtuvaa.
"Syömään, mutta... Voisitko kävellä toisella puolellani? Minä en näe sinua sieltä", nau'uin hieman nolostellen. Pentu nyökkäsi ymmärtäväisesti ja loikki toiselle puolelle. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin siitä hiiren, jonka vein lähelle parantajan pesän sisäänkäyntiä. Tuulispentu loikki perässäni.
"Onko Laikkulampi sinun emosi?" Tuulispentu varmisti. Vastasin nyökäten. Pentu istui paikoillaan ja katseli ympärilleen.
"Osallistutko sinä suureen sotaan?" pentu kysyi varoen ja rikkoi hiljaisuuden. Nielaisin palan suustani ja katsoin yllättyneenä pentua, joka oli löytänyt paikan vasemmalta puoleltani. Neilikkakasvo oli käynyt kertomassa minulle viimeisimmästä kokoontumisesta. En olisi uskonut pennun kysyvän sellaista.
"E-en. En ole enää myrskyklaanilainen, vaikka Saniaistähti antaakin minun olla täällä siihen saakka, että parannun ja voin elää taas lähes normaalia elämää. Minä olen katsos erakko, asun melko kaukana täältä kumppanini, pentujeni ja ystäviemme kanssa", selitin naaraspennulle, joka katsoi minua suurilla silmillään.
"Minä en tiennyt", pentu naukaisi hieman yllättyneenä. Vastasin pienellä hymähdyksellä.
"Ei se mitään. Eikä minusta muutenkaan olisi edes taistelemaan. Myrskyklaanissa asuva poikani Okrakarva, joka on myös menettänyt toisen silmänsä, ei ole vielä käynyt kanssani lainkaan taisteluharjoituksia", kerroin. Tuulispentu nyökkäsi.
Hiljaisuus laskeutui taas yllemme, kun söin hiirtäni. Saatuani sen valmiiksi pesin hetken aikaa turkkiani. Tuulispentu katseli tekemisiäni hieman etäämmältä. Toisinaan hänen katseensa harhaili leirin muihin jäseniin.
"Sinähän olet jo lähes kuusikuinen, etkö olekin? Odotatko oppilaaksi tuloa ja kenet haluaisit mestariksesi?" kysyin pennulta yrittäen löytää puheenaihetta. Oli mukavaa jutella kissojen kanssa. Viime kuu oli mennyt aika lailla yksin ja Tiikeriraivon sekä Nuuhkutassun kanssa. Toisinaan Neilikkakasvo, Silkkisydän ja Okrakarva olivat käyneet tapaamassa minua, mutta minä kaipasin muutakin seuraa kuin parantaja ja pentuni.

//Tuulis?
// 425 sanaa

Nimi: Roihumyrsky

18.11.2018 15:27
Nousin seisomaan paikaltani puussa ja laskeuduin alas sen karheaa runkoa pitkin. Olin vieläkin kiipeilyssä hiukan kömpelö, ainakin taivasklaanilaisiin verrattuna. He olivat niitä kissoja, jotka asuivat rotkossa. He olivat Taivasklaanin kissoja. Olin kuullut heidän puhuvan klaanistaan, kun olin vakoillut heitä. Monta kertaa olin ollut jäädä kiinni, mutta se oli ollut sen arvoista. Nyt nimittäin tiesin, että halusin liittyä tähän klaaniin.
Erakon elämä ei tuntunut sopivan minulle, varsinkin, kun tällä seudulla heidän välillään tuntui olevan paljon kilpailua. En tiennyt, missä voisin kulkea; Taivasklaanin reviirille erakot eivät olleet tervetulleita, mutta jotkut kaksijalkalan erakot olivat hyvinkin vihamielisiä. Vaikka olin vihannut Kuolonklaania, elämä oli silti ollut helpompaa, kun muut klaanilaiset olivat tukena. Nyt olin vain yksin.
Astelin tyynenä ja verkkaiseen tahtiin kohti Taivasklaanin leiriä. En tiennyt, hyväksyttäisiinkö minua klaaniin. Se, että olin entinen kuolonklaanilainen tuskin helpottaisi asiaa. Olin kuitenkin kokenut soturi, ja Taivasklaani vaikutti sellaiselta klaanilta, jossa minun kaltaisiani kissoja kaivattiin. Se ei ollut yhtä iso kuin Kuolonklaani. Mutta toisaalta, vaikka heillä olikin vähemmän metsästäjiä, oli heillä silti vähemmän syötettäviä.
Klaanin leiriä lähestyessäni näin jonkun taivasklaanilaisen seisomassa kauempana edessäni. Hän oli kellanpunainen kolli, jonka olin muutaman kerran nähnyt partioimassa reviirillään. En kuitenkaan muistanut kissan nimeä. Astelin kuitenkin hänen luokseen rauhallisesti, näyttäen mahdollisimman vähän uhkaavalta. Saavuttaessani hänet seisahduin.
"Hei", tervehdin nyökäten kunnioittavasti. "Oletan, että olet Taivasklaanista. Olisin halukas liittymään klaaniinne."

//Olki?
// 214 sanaa

Nimi: Pyrstökuiskaus

17.11.2018 19:00
Kun suljin silmäni, näin edessäni sen kauhunäytelmän, kun koira syöksyi Kuraa kohti. En ollut kyennyt nukkumaan sen jälkeen, kun Kura oli menehtynyt silmieni edessä. Pääni oli väsymyksestä ja kaikista tunteista sekaisin, etten enää edes osannut ajatella selvästi.
Oli tuntunut hyvältä idealta antaa Virtakyyneleen lähteä käymään Myrslyklaanissa pentujemme kanssa. Kuran, Veijarin ja Gingerin oli ollut hyvä nähdä miten me olimme eläneet, ja miksi olimme opettaneet heille niin kuin olimme opettaneet. Jäätyäni yksin pesällemme, minusta oli kuitenkin tuntunut todella orvolta ja yksinäiseltä, enkä ollut oikein tiennyt mitä tehdä. Olin kulkenut joelle ja takaisin, ja sitten saalistanut. Huoli perheestäni oli alkanut kaihertaa rintaa, enkä ollut saanut mielenrauhaa. Tuskin heille sattuisi mitään Myrskyklaanissa, mutta matkasta kaksijalkalan läpi ei ikinä tiennyt. Pahin painajaiseni oli tuntunut käyvän toteen, kun Pörrölaikku oli juossut luokseni ja kertonut, mitä Virtakyyneleelle oli tapahtunut. En ollut edes ajatellut asiaa kahta kertaa, vaan lähtenyt heti Pörrölaikun mukaan Myrskyklaaniin. Kumppanini runnellut kasvot kummittelivat mielessäni yhdessä Kuran ruumiin kanssa. Mitä minä olin tehnyt joutuakseni kokemaan tällaisia kamaluuksia?
"Isä?" Hätkädin takaani kuuluvaa ääntä ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Puhuja oli kuulostanut aivan Kuralta, mutta olin niin väsynyt että kuuloni taisi huijata minua. Puhujan täytyi siis olla Veijari. Tunsin kehoni rentoutuvan - niin paljon kuin minun oli tässä mielentilassa mahdollista.
"Niin?" kysyin kääntymättä katsomaan poikaani. Ääneni oli väsymyksestä painoksissa.
"Isä." Ääni kuulosti aivan täsmälleen Kuran ääneltä, pehmeältä ja lempeältä. Miksi korvani tekivät tämän minulle? Enkö ollu jo kärsinyt tarpeeksi? Kyyneleet polttelevan silmieni takana.
"Tule juttelemaan myöhemmin, nyt ei ole hyvä hetki", kähisin. Minulla ei olisi nyt voimia puhua kenenkään kanssa. Halusin vain nukkua, mutta en voinut laittaa silmiä kiinni.
"Mi-miksi olen täällä?" Veijari kysyi takanani, mutta hänen äänensä oli Kuran. Puristin silmäni kiinni ja yritin sulkea korvani oman poikani puheelta, koska en halunnut kuulla Kuran ääntä pääni sisällä. Sillä Kura oli kuollut, eikä hän voinut mitenkään puhua minulle.
"Isä." Nyt Kuran ääni oli selvästi hätääntynyt. Löin itseäni sisäisesti ja yritin saada itseni tajuamaan, että Veijari puhui minulle. Korvani vain huijasivat minua.
"Veijari, nyt ei todellakaan ole hyvä het-" Ääneni katkesi kesken sanan, kun käännyin puhuessani ympäri. Edessäni seisoi harmaa, pitkäturkkinen kolli, jonka turkki oli tarhiutunut kaulasta verellä. Kollin vasemmalla puolella kasvoja oli ruskea läikkä, ja meripihkanväriset silmät olivat aivan liiankin tutut. Se ei vain voinut olla mahdollista. Kura oli kuollut.
"Isä", Kura naukaisi ja astui askeleen lähemmäs minua. Peräännyin vaistomaisesti askeleen ja tunsin tassuni osuvan joen jääkylmään veteen. Miksi minä näin Kuran seisovan edessäni?
"Ei ei ei..." vaikersin ja ravistelin päätäni. Kura ei kuitenkaan kadonnut edestäni. Kyyneleet polttelivat silmieni takana ja tunsin paniikinomaisen hien nousevan pintaan. Kura oli kuollut. Hän ei voinut seistä edessäni täysissä ruumiin voimissa.
"Isä?" Se oli viimeinen asia jonka kuulin, ennen kuin kehoni ei enää jaksanut ja kaaduin maahan pimeyden nielaistessa minut.

// joo tää on tosi sekava mut siis Kura on nyt ylösnoussu ja joku voi jatkaa jos haluaa
// 450 sanaa

Nimi: Kisse

15.11.2018 20:02
Heräsin pedistäni. Söin kupillisen ruokaa, joka maistui niin hyvälle, kuin ruoka voi maistua. Menin pihalle. Sää oli hieno. Minä ahtauduin aidassa olevasta aukosta pihalle. Menin kohti metsää. Näin puussa jonkin hienon näköisen jutun ja yritin kiivetä puuhun. Kiipesin niin pitkälle, kuin pääsin, mutta luisuin alas. Yritin kaikin voimin, mutta luisuin alas. Yhtäkkiä kuulin kahisevan äänen ja näin jonkin jutun kävelevän pensaassa ja päätin lähteä seuraamaan sitä. Katsoin puuhun, jossa oli ollut hienon näköinen juttu oli lentänyt pois, mutta pensaassa oli jokin toinen juttu. Näin sen otuksen. Se olikin kissa. Hiivin sen taakse. Kissa tuntui tarkkailevan jotain, mutta en tiennyt mitä. Sanoin kissalle:
"Mitä sinä etsit? Oletko sinä piilossa jotain?" Kissa säikähti ja katsoi minuun. Minä olin hiljaa ja tuijotin häntä. Kissa sähähti vihaisena:
"Mitä ihmettä sinä oikein teet? Eikö sinulla aavistustakaan, että olet klaanien reviirillä?" Minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Aloin kyselemään häneltä:
"Mikä klaani? Mikä on reviiri? Mikä on aavistus? Oletko sinä varmasti kissa? Minä olen Kissa! Olen kissa? Kuka sinä olet? Oletko sinä kissa? Mikä se puussa ollut lentävä hieno juttu oli? Kuka sinä olet?"

//Kaste?
//178 sanaa

Nimi: Kaisla

13.11.2018 22:54
"Täällä on mennyt oikein hyvin. Olemme saaneet syödäksemme, eikä mitään erikoisempaa ole tapahtunut. Toki... toki minulla on ollut... ikävä sinua", kerroin Veijarille ääneni hiljentyä loppua kohden niin, että viimeiset sanat kuuluivat vain hyvin hiljaisena kuiskauksena. Jätin mainitsematta siitä yksinäisyyden tunteesta, joka oli kiusannut minua kollin lähdöstä asti. Toki Ruusukatse ja Ruskasilmä yrittivät pitää minullekin seuraa, muttei se ollut sama. Veijarin seuraa minä olin kaivannut, en kenenkään muun. Olin ollut kamalan huolissani, kun kolli oli tullut siinä kunnossa. Ja häntä sen näköisenä...
"Kuinka helpottavaa, että selvisit hengissä", nau'uin ääni väristen ja silmät kosteina kimmeltäen. Ties kuinka lähellä oli ollut, että menettäisin hänet. Mitä jos Kuran sijaan hän olisikin...
"Mutta selvästikin päihitit sen koiran", naurahdin yrityksenäni vähän keventää tunnelmaa. En tiennyt kuinka kipeää aiheesta puhuminen Veijarille teki, joten päätin jättää keskustelun siihen paikkaan. Tuskin kolli halusi tästä puhua.
"Syö nyt hiiresi, jotta jaksat", lausahdin ja nyökkäsin hiiren suuntaan. Tiesin todella miltä Veijarista tällä hetkellä tuntui. Läheisen menettäminen teki todella kipeää. Ja vaikka sillä menettämishetkellä tuntuikin, ettei surusta selviäisi edes hengissä, niin kyllä asiat lopulta helpottuivat. Oli oikein olla surullinen. Mutta suremiseen ei saanut tuhlata koko elämäänsä. Varmasti Kurakin toivoisi, että Veijari jatkaisi iloisena eteenpäin, eikä jäisi liiaksi murehtimaan häntä.

//Veijari?
// 197 sanaa

Nimi: Kuusi

09.11.2018 17:54
Olin vaeltanut vaikka kuinka pitkään kivikkoista, sitten mutaista joenrantaa eteenpäin. Yhdessä välissä olin haistanut oudon hajun, mutta olin jatkanut siitä välittämättä eteenpäin toikkaroiden kömpelösti, väsyneenä ja vähitellen nälkäisenäkin eteenpäin. Jalkojani ja tassujani alkoi särkeä jossakin vaiheessa pahasti, mutta en edes huomannut kipua. Ainoa asia, mitä elämässäni oli tällä hetkellä, oli pääsy klaanien luokse. Se oli päämääräni, ei mikään muu. Jos kuolisin matkalla klaanien luo, sittenpähän kuolisin ja sille en voisi mitään. Olinpahan ainakin yrittänyt.
Minulle tuli yhdessä välissä kauhea jano, ja pysähdyin juomaan joesta kurottautuen varovasti sen ylle välttäen astumasta veteen. Sitten se sama, outo haju alkoi velloa ympärilläni ja yhtäkkiä vieressäni olikin musta, hopearaidallinen kissa, ja sen takana harmaa pienempi kissa. Säikähdin niin paljon, että kompastuin ja lensin päistikkaa veteen. Niin sitä mentiin taas, tähänkö kuolisin?
Hampaat kuitenkin tarttuivat niskaani ja kiskaisivat minut kevyesti pinnalle. Minut laskettiin maahan ja yskin vettä keuhkoistani. Avasin varovasti silmäni ja siinä se oli se musta naaras, kuono märkänä. Hän oli siis pelastanut minut.
Ajatukseni alkoivat tässä vaiheessa puuroutua niin paljon, etten oikeastaan huomannut enää, mitä tapahtui. Naaras kyseli jotakin minulta, mutten kyennyt muistamaan niitä enää jälkeenpäin. Kylmissäni, väsyneenä ja nälkäisenä pimeys täytti näkökenttäni, vaikka samalla olin saanut kuulla löytäneeni klaanit. Kultainen pilkahdus siinä pimeydessä, joka valtasi minut.

Seuraavan kerran heräsin jostakin lämpimästä, pehmeästä paikasta. Se oli sellaista lämpöä, jota en ollut koskaan ennen tuntenut, sillä elämäni emon kylmässä pesässä - niin, se oli ollut kylmää. Ja nyt olin jossain lämpimässä ja elämäni ensimmäisessä oikeasti pehmeässä paikassa.
Räväytin silmäni auki ja näin muutaman hännänmitan päässä jälleen yhden mustan naaraan. Tällä oli valkoinen kuono ja rinta ja vaaleanvihreät silmät.
"Missä minä olen?" minä henkäisin heti.
Naaras katseli minua hetken hiljaa ja sanoi sitten:
"Jokiklaanin parantajan pesällä. Älä nouse seisomaan."
Vilkaisin tassujani ja näin niissä jotain pahalta ja kitkerältä haisevaa. Yritin kurottaa kuonoani nuollakseni ne pois, mutta naaras kielsi minua tiukasti.
"Polkuanturasi ovat vahingoittuneet, tuo yrttisalva auttaa. Annahan sen olla, otetaan ne myöhemmin pois", hän sanoi lempeällä äänellä.
"Kuka sinä olet?" kysyin luovuttaen jalkojeni suhteen ja painaen pääni takaisin maata, jotakin pehmeää vasten.
"Nimeni on Kirkasmarja. Olen Jokiklaanin parantaja. Tässä on Kuikkatassu, kissa, josta opetan seuraajani", naaras esittäytyi ja osoitti hännällään kissaa pesän perällä, jota en ollut edes huomannut.
Kissa oli valkoinen kolli, jonka turkissa oli ruskeaa. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja jatkoi joidenkin sössöjen järjestelmistä tai jotain, mitä olikin tekemässä.
"Ai. Jokiklaani", totesin tyhmänä.
"Kyllä. Jokiklaani on yksi metsän viidestä klaanista, jotka elävät tällä alueella", Kirkasmarja kertoi.
"Onko se paras niistä? Jos ei ole, lähden etsimään parempaa klaania", sanoin tomerasti.
Kirkasmarja hymyili.
"Et ole lähdössä yhtään minnekään vielä vähään aikaan, tassujesi täytyy parantua ja sinua täytyy valvoa vilustumisen varalta. Putosit jokeen, muistatko?"
"Muistan tietenkin", äsähdin, "Mutta onko tämä paras klaani?"
"On tietenkin", Kuikkatassu Kirkasmarjan takaa lausui.
"Hyvä on. Sitten jään tänne, vaikka teillä onkin oudot nimet", totesin.
"Kuikkatassu, haepa Kurkitähti", Kirkasmarja sanoi siristäen silmiään tutkiessaan minua.
"Kuka hän on?" minä kysyin, kun Kuikkatassu lähti.
"Hän on klaanimme päällikkö. Hän johtaa tätä klaania. Jokaisella klaanilla on omat päällikkönsä", Kirkasmarja kertoi.
Nyökkäsin päätäni ja yritin samalla käsitellä valtavaa uutta tietomäärää.
"Miksi kaikkien nimet alkavat k-kirjaimella? Minunkin? Onko se joku kissojen sääntö?" kysyin hetken hiljaisuuden kuluttua.
Kirkasmarja purskahti nauruun ja pudisti päätään.
"Ei, kaikkien nimet eivät ala k-kirjaimella. Tämä on vain sattumaa. Klaanissamme on vaikkapa.. varapäällikkönä Putousvirta", Kirkasmarja kertoi.
"Ai. Varapäällikkö."
"Niin, hänestä tulee päällikkö Kurkitähden jälkeen", Kirkasmarja lausahti.
"Selvä. Miksi kaikilla on oudot nimet?" kysyin.
"Klaaninimet muodostuvat kahdesta osasta. Kun olet pentu, nimesi jälkiosa on -pentu, esimerkiksi Kuusipentu", Kirkasmarja kertoi.
"Jos minä jään tänne, tuleeko minusta Kuusipentu?" kysyin innoissani.
"Tulee, mutta minä en voi päättää, saatko jäädä tänne vai et, se on Kurkitähden tehtävä. No, jatketaan. Kun pääset oppilaaksi, nimesi jälkiosa vaihtuu -tassuksi, esimerkiksi Kuusitassu."
"Oletko sinä ollut sitten.. Kirkastassu?" kysyin kiinnostuneena ja innoissani.
"Olen. Oppilailla on aina mestari, joka opettaa heille kaiken, mikä heidän täytyy tietää", Kirkasmarja kertoi.
"Kun he ovat oppineet kaiken, heistä tulee sotureita, ja he saavat nimensä jälkiosaksi jonkin päällikön valitseman, erilaisenpäätteen", Kirkasmarja lopetti.
"Ai niinkuin -tähti?" kysyin.
"Ei, -tähti on päällikön nimen loppu, eli jos sinusta tulisi päällikkö, olisit Kuusitähti", Kirkasmarja kertoi.
"Okei. Minusta tulee päällikkö!" julistin.
Kirkasmarja vain hymyili huvittuneena. Samaan aikaan Kuikkatassu palasi perässään tummanruskea kolli, jolla oli vihreät silmät ja valkoista turkissaan.
"Oletko sinä Kurkitähti?" minä möläytin.
"Olen", Kurkitähti lausahti ja istahti alas vilkaisten Kirkasmarjaan.
"Ja sinä olet Kuusi?"
Nyökkäsin päätäni epävarmana siitä, oliko se ollut kysymys vai ei.
"Onko sinulla vanhempia jossakin?" kolli kysyi.
"Ai, ei. Tai no, emo on, mutta hän.. hylkäsi minut", sanoin mutristaen huuliani.
"Aivan. Miksi sinä halusit löytää klaanit?"
"Koska haluan päästä klaaniin. Olen pentu, en minä selviä yksin, kun emo jätti minut", sanoin surullisesti.
"Kuka sinulle kertoi klaaneista, emosiko?"
"Eei. Kun joku kolli jonka tapasin", kohautin lapojani vaikeasti makoillessani.
"Vai niin", Kurkitähti sanoi mietteliäänä.
"Haluan jäädä tänne", minä töksäytin.
"Niinkö?" kolli kohotti kulmiaan.
"Niin. Eihän minulla ole muutakaan paikkaa", sanoin pikkuvanhasti.
"Oliko siellä harhailevia erakoita? Joen rannassa?" Kirkasmarja kysyi hiljaa päälliköltä.
"Ei ollut. Uskon, että pentu on yksin. Tuon ikäiset osaavat tuskin edes valehdella", Kurkitähti mumahti takaisin.
"Minun täytyy miettiä asiaa ja tutkia, onko täällä ketään, joka suostuisi huolehtimaan sinusta", Kurkitähti naukui ja nousi jaloilleen.
"Näkemisiin", hän heilautti häntäänsä ja katosi pesästä.
Olin hetken hiljaa ja katsoin paikkaa, minne päällikkö oli kadonnut. Sitten siirsin katseeni Kirkasmarjaan.
"Olisiko teillä orava? Minulla on nälkä", sanoin.
"Orava? Oletko sinä syönyt oravaa?"
"Se kolli, joka kertoi minulle klaaneista, antoi minulle oravan", maukaisin.
"Kuikkatassu, hae joku pieni hiiri, jos löytyy", Kirkasmarja sanoi heilauttaen häntäänsä oppilaalleen, joka lähti jälleen pesästä.

//900 sanaa

Nimi: Veijari

06.11.2018 08:01
Räpyttelin silmiäni tokkuraisena. Kuulin vain etäisesti Kaislan äänen, vaikka hän oli aivan vieressäni ja silitti parasta aikaa hännällänsä selkääni. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, johon halusin ehdottomasti saada tietää vastauksen: missä isä oli?
“Pyrstökuiskaus”, sain sanotuksi. Kurkkuni tuntui hyvin kuivalta ja ääneni oli selvästi karheampia kuin mitä se yleensä oli. “Missä hän on?” Ääneni kuulosti pettävän kesken lauseen.
Kaisla kurtisti kulmiaan. Ennen kuin naaras ehti vastata mitään kysymykseeni, Ruskasilmä avasi suunsa ja sanoi: “Itse asiassa Pyrstökuiskaus palasi juuri leiriin. Hän vaikutti kovin sekavalta, joten Ruusukatse tarkkailee häntä jonkin aikaa.”
Nyökkäsin hitaasti. Isä oli siis kunnossa, hyvä niin.
“Missä muut ovat?” Ruskasilmä kysyi ja tassutti eteeni. ”Jäivätkö he vielä Myrskyklaaniin?”
“Virtakyynel jäi vielä parantelemaan silmäänsä, ja uskoakseni Ginger ja Pörrölaikku palaavat takaisin vasta hänen tervehdyttyään”, sanoin ja lipaisin suupieliäni mietteliäänä.
“Entä Kura? Missä hän on?” Ruskasilmä näytti hämmentyneeltä. Kura oli ainoa, josta en ollut maininnut halaistua sanaakaan. Mutta kuinka voisinkaan? Hän oli nyt kuollut ja kuopattu.
“Kulkukoira tappoi hänet”, töksäytin mitään ajattelematta ja katsahdin sitten lapani ylitse puolitettuun häntääni. “Se katkaisi myös häntäni kahtia.”
Kaisla haukkasi henkeä järkyttyneenä ja Ruskasilmä painoi päänsä alas ikään kuin surien menetettyä ystävää. Siirsin vakavoituneen katseeni Kaislan harmaisiin silmiin. Sisälläni velloi ristiriitaisia tuntemuksia: suunnatonta raivoa siitä, ettei Pyrstökuiskaus ollut auttanut veljeni, mutta myös hämmennystä ja surua Kuran menetyksestä.
*Menetykset kuuluvat elämään, yritä sisäistää se*, ääni kuulosti sanovan pääni sisällä ja ravistelin sitä saadakseni pahat ajatukset katoamaan.
Olin jättänyt suosiolla kertomatta isäni tempauksesta. En ollut halunnut saattaa häntä huonoon valoon muiden silmissä. Ja ehkä Pyrstökuiskauksenkin ajatukset kirkastuisivat kun Virtakyynel, Ginger ja Pörrölaikku palaisivat takaisin kotiin. Niin ainakin halusin uskoa.
“Jättäisitkö meidät kahden?” pyysin Ruskasilmältä, joka nyökkäsi pikaisesti ja pujahti ulos pesästä. Huokaisin raskaasti ja pakottauduin sitten hymyilemään Kaislalle, vaikka se varmastikin näytti hyvin väkinäiseltä.
“Entä kuinka täällä on mennyt? Onko riista-onni ollut myötä?” tiedustelin naaraalta. Tämä kohautti vain lapojaan ja istahti alas. Hän näytti miettivän vastaustaan hetken pidempään, ennen kuin avasi viimein suunsa:

//Kaisla?
//316 sanaa.

Nimi: Usva / Usvatassu

05.11.2018 11:56
"Ihanko totta? Se on mahtavaa!" iloitsin Härmävirran uutisia ja kosketin kuonollani naaraan lapaa kiitollisena. Härmävirta väläytti minulle hymyn.
"Menen heti kertomaan Saniaistähdelle", naukaisin ja pakotin itseni kävelemään rauhallisin askelin suuren kiven luokse.
"Saniaistähti?" nau'uin Myrskyklaanin päällikön nimen, mutta en saanut vastausta. Kun toistin sen, kuulin takaani naukaisun:
"Hän lähti joku aika sitten Lehtiturkin kanssa metsälle. Palaa varmaankin pian." Puhuja oli valko-oranssi kolli. Hän oli Haikarahuuto, muistelin. Kolli oli tuonut meidät leiriin eilen illalla.
"Ai, minä odottelen sitten häntä", totesin ja istuin alas pois sisäänkäynnin luota. Kolli jatkoi matkaansa pois luotani. Odottelin tovin ja muutaman tovin lisää. Aloin kyllästymään odotteluun, joten kiersin hitaasti suuren kiven ympäri parikin kertaa. Kissat poistuivat leiristä ja palasivat leiriin, mutta Saniaistähti ei palannut.

Väräytin korviani ja käänsin salamana katseeni sisäänkäynnille, kun kuulin oksan rasahtavan. Sitä seurasi laahausääni ja matala vaikerrus. Raotin hitaasti leukojani, jolloin veren tuoksu kantautui kitalakeeni. Kohotin kulmiani ja katsoin sisäänkäyntiä odottaen, että vähintäänkin joku verenhimoinen hirviö syöksyisi kimppuumme. Muutkin olivat huomanneet vaikerruksen ja veren tuoksun.
Yltä päältä veren peitossa oleva kissa saavutti viimein piikkihernetunnelin pään. Hän raahasi perässään toista kissaa. Pian tunnistin jaloillaan olevan kissan Saniaistähdeksi. Tunnistin hänet vaaleanvihreistä silmistä ja pähkinänruskeasta turkista, joka näkyi sieltä täältä veren seasta. Toisen kissan turkki oli kai vaaleanruskea, ellen aivan väärin nähnyt. Mitä oli tapahtunut?
"Tiikeriraivo! Hakekaa Tiikeriraivo!" kissan ulvaisu kiiri nopeasti korviini, kun kissat syöksyivät päällikkönsä luokse.
"Lehtiturkki... Älä lähde vielä", vaikerrus oli sanoinkuvailemattoman surullista. Saniaistähden aiemmin niin vahva ääni oli heikko ja säröilevä. Kollin olemus oli muuttunut täysin. Hän lyyhistyi elottoman naaraan ruumiin ylle jatkaen onnetonta vaikerrustaan.
"Kaikki on hyvin.. Kaikki tulee vielä olemaan hyvin", hän naukui epätoivoisena puskiessaan kuonollaan naaraan veristä turkkia. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki katsoivat vain kahta kissaa osaamatta tehdä mitään.
"Minä rakastan sinua", kuiskaus särkyi ilmaan tuhansiksi paloiksi. Kollin ääni katosi olemattomiin, mutta hän liikutti yhä suutaan. Päällikön keho nytkähteli, kun hän itki rakkaansa perään. Se kaikki oli niin surullista. Tunsin kyyneleen silmäkulmassani.
Samassa punertavan oranssi raidallinen kolli pyyhälsi väkijoukon lävitse vaaleanharmaa kissa perässään. Tiikeriraivon oppilaalla oli suussaan yrttejä mestarinsa tapaan. Parantaja laski yrttinsä maahan ja asettui ensin elottoman naaraskissan ylle, Saniaistähti oli kutsunut häntä Lehtiturkiksi, mutta minä en tunnistanut naarasta. Parantaja sanoi jotain oppilaalleen, joka laski yrtit maahan ja käveli Saniaistähden luokse. He joutuivat erottamaan rakastavaiset toisistaan, eikä se näyttänyt sopivan Saniaistähdelle.
"Minun täytyy tarkistaa haavasi", vaaleanharmaa kolli naukui yrittäen siirtää päällikköä, mutta turhaan. Saniaistähti työnsi helposti käpälällään kissan kumoon.
"Ei." Päällikön ääni oli nyt voimakkaampi, mutta ei samalla tavalla ylväs kuten aiemmin. Se oli täynnä tuskaa, epätoivoa ja raivoa. Kolli painautui yhä tiukemmin vasten elottoman naaraan turkkia. Oppilas luovutti ja tyytyi tarkkailemaan kollin selässä olevia haavoja. Osasin itsekin sanoa, että noita haavoja ei kissa tai mikään petoeläin ollut tehnyt. Haavat eivät olleet puremia tai viiltojälkiä. Ennemminkin kolhuja kaksikon turkissa.
Huomasin Tiikeriraivon kumartuvan naaraskissan ruumiin ylle. Hän kuiskasi jotain elottoman kissan korvaan. Se sai Saniaistähden reagoimaan.
"Älä... Älä sano", kolli kuiskasi hiljaa ja nosti katseensa parantajaan, joka sulki silmänsä pahoitellen.
"Hän on jo Tähtiklaanissa, me emme voi tehdä mitään", parantaja naukui ääni väristen. Huomasin, että Tiikeriraivo todella omisti elämänsä klaaninsa auttamiselle. Hän ei murtunut kuullessaan klaanitoverinsa kuolemasta, mutta se kosketti häntä. Hän vaikutti täydelliseltä siihen pestiin. Niitä sanoja seurasi tukahduttavan surumielinen ulvaisu. Saniaistähti painoi yhä vain tiukemmin päänsä naaraan turkkiin ja silitti sitä toivottomana kuonollaan. Tiikeriraivo kääntyi ja viittoi heidän ympärilleen ilmestyneitä kissoja hajaantumaan. Ymmärsihän sen, sillä tälle surulliselle tapahtumalle ei kaivattu ylimääräisiä tuijottelijoita.
Leiri oli pitkään hiljainen. Saniaistähti makasi siinä suunnattoman kauan, niin kauan, että aurinko laski. Leiri oli hiljainen, kukaan ei sanonut mitään. Silloin tällöin kuulin jonkun itkevän ja kuiskivan jotain. Minä seisoin yhä suuren kiven juurella lamaantuneena. Saniaistähden suru oli niin koskettavaa, saatoin tuntea sen, vaikka en häntä tuntenutkaan.

Kun aurinko laski, Tiikeriraivo sai viimein päällikön irti elottomasta kumppanistaan. Hän vei kollin parantajan pesälle, kun taas vaaleanharmaa parantajaoppilas jäi leirin aukiolle elottoman naaraan ruumiin luokse. Kolli nuoli kissan ruhjeista turkkia. En ymmärtänyt, miksi hän niin teki. Kissa oli kuollut, ei turkin siisteydellä enää mitään merkitystä ollut. Pari muuta kissaa auttoivat kissaa ja siirsivät naaraan leirin keskustaan. He asettivat naaraan makaamaan maahan mukavaan asentoon vain parin ketunmitan päähän minusta. Huomasin, että parantajaoppilas vilkaisi minua pari kertaa. En ollut liikkunut tästä mihinkään ties kuinka pitkään aikaan. Sen humasi Haikarahuuto, joka oli ollut auttamassa parantajaoppilasta. Valkea kolli käveli luokseni ja tervehti minua pienieleisesti häntäänsä heilauttaen. Nostin katseeni soturin vaaleansinisiin silmiinsä.
"Miksi pesitte hänet?" uskaltauduin kysymään. Kolli vaikutti mukavalta, joten uskoin hänen ymmärtävän minun tietämättömyyteni.
"Tämän yön koko klaani valvoo Lehtiturkin ruumiin yllä. Me jätämme hänelle hyvästimme, saattelemme Tähtiklaaniin. Se on ikivanha tapa klaaneissa", kolli kertoi kohteliaasti. Nyökkäsin kiitollisesti.
"Mitä siinä tapahtui? Miten tuo tapahtui?" kysyin nyt hiljaisemmalla äänellä, sillä en tiennyt oliko kysymys sovelias. Kolli kohautti lapojaan.
"Kukaan ei vielä tiedä. Meidän täytyy odottaa, että Tiikeriraivo saa Saniaistähden kuntoon. Hänen tulee vielä tänä yönä nousta suurkivelle ja nimetä uusi varapäällikkö", laikukas kolli kertoi tyynenä ja vilkaisi nopeasti taivaalle. Siristin silmiäni, sillä en ymmärtänyt.
"Miksi? Eikö se voisi odottaa huomiseen?" kysyin ihmeissäni. Miksi surevan kissaparan pitäisi kiivetä kaikkien nähtäville ja nimetä uusi varapäällikkö? Oliko Lehtiturkki ollut varapäällikkö?
"Soturilain mukaan uusi varapäällikkö on nimettävä ennen kuuhuippua", kissa osasi kertoa. Soturilaki? Mikä ihme se oli? Minusta tuntui, että olin todella hukassa kaikista klaaniasioista ja pelkäsin, että en koskaan tulisi oppimaan niitä. En tiennyt mitään, se sai minut yhä vain ahdistuneemmaksi. Kenties Lehtiturkin kuoleman vuoksi Saniaistähti ei haluaisikaan minua ja Härmävirtaa Myrskyklaaniin. Entä jos hän häätäisi meidät? Minä kadottaisin sukuni ikuisiksi ajoiksi ja muuttuisin takuulla taas onnettomaksi.
"Oletko nälkäinen? Saalistuspartio toi hetki sitten saalista, voit käydä valitsemassa itsellesi tuolta jotain", Haikarahuuto kertoi ja osoitti hännällään kohti tuoresaaliskasaa. En ollut ajatellut ruokaa koko päivänä. Vatsani oli tyhjä ja kurni. Nyökkäsin ja laahustin hitaasti suuren kiven toiselle puolelle ja nappasin epäröiden kasasta itselleni hiiren. Söin sen vain muutamalla suupalalla lähellä tuoresaaliskasaksi kutsuttua saaliskasaa. Sen jälkeen etsin katseellani Härmävirtaa. Kiersin leirin läpi, kunnes löysin hänet läheltä kaatuneen puun runkoa. Naaras katseli taivaalle syttyviä tähtiä. Minut huomattuaan hän käänsi katseensa minua päin.
"Hirveää", kuiskasin hiljaisella äänellä viitaten Lehtiturkin kuolemaan ja päällikön loukkaantumiseen. Härmävirta nyökkäsi sanomatta mitään.
"Mikä soturilaki on?" kysyin naaraalta.
"Tähtiklaanin tekemä laki, jota jokaisen soturin tulee noudattaa. Kuolonklaanin kohdalla se laki ei ole mitään. He elävät omien sääntöjensä mukaan, eivät soturilain", naaras selitti. Hän oli ollut ihmeen hiljainen tänään. Oliko jotakin tapahtunut? Ajattelin hänen vain ikävöivän Varjoklaania. Mutta toisaalta, naaras oli kertonut, ettei tahtoisi palata Varjoklaaniin. Ajatukseni olivat sekavia, en tiennyt mitä nyt tapahtuisi.
Härmävirran katse siirtyi minusta parantajan pesän sisäänkäynnille. Pähkinänruskea kolli asteli ulos pesästä. Hänen turkkinsa oli rähjäinen. Siellä täällä oli pieniä haavoja, joita oli paikattu erilaisilla yrteillä. Kollin vasemmassa etujalassa oli hämähäkinseittiä. Päällikkö näytti tyyneltä. Hän kohdisti hetkeksi katseensa leirin aukiolla makaavaan elottomaan naaraskissaan. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes pysähtyi suuren kiven eteen. Kolli ponnisti itsensä takajalkojensa avulla ilmaan ja laskeutui suuren kiven päälle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" kolli kajautti huudon ilmoille. Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta kantoi joka puolelle leiriä. Härmävirta johdatti mintu leirin reunustaa myöten paikalle, josta saatoimme nähdä Saniaistähden kasvot. Kolli oli istuunut alas ja katsoi nyt alas klaaniaan tyyni ilme kasvoillaan. Päällikkö näytti väsyneeltä, mutta muistutti jo hieman sitä kissaa, joka hän eilen oli ollut. Kolli oli naulinnut katseensa elottomaan vaaleanruskeaan naaraaseen, jonka luona muutama kissa oli. Yksi oli juuri lopettanut elottomalle kissalle puhumisen ja kääntynyt katsomaan päällikköä.
Kun suuri osa myrskyklaanilaisista oli pääaukiolla, päällikkö aloitti:
"Ensin tahdon kiittää Lehtiturkkia hänen elämästään. Tahdon kiittää häntä kaikesta, mitä hän on Myrskyklaanin vuoksi tehnyt. Koko Myrskyklaani toivottaa sinulle hyvää matkaa Tähtiklaaniin, tulemme kaipaamaan sinua. Sielusi kulkekoot nyt esi-isiemme kanssa ja johdattakoon meitä oikeaan suuntaan." Päällikön sanat olivat kauniita, se sai myrskyklaanilaiset herkistymään.
"Kuten tiedättekin, minun täytyy valita uusi varapäällikkö. Varoitan teitä sitä ennen kaksijaloista leirin ulkopuolella. Lähellä ukkospolkua kohtasimme neljä kaksijalanpentua. He heittelivät esineitä Lehtiturkkia kohti, ja kun minä hänet yritin pelastaa, jouduin itsekin uhriksi. Menetin yhden hengistäni, mutta olen nyt kunnossa, fyysisesti. Henkisesti olen sirpaleina, en koskaan tule olemaan enää ehjä", kolli naukui surumielisesti. Näin miten häntä sattui. Hän oli avoin klaanilleen, se teki minuun vaikutuksen. Halusin olla kuten Saniaistähti.
"Niinpä lausun nämä sanat Lehtiturkin ruumiin edessä, jotta hän voi kuulla ja hyväksyä valintani", kolli naukui ja vaikeni hetkeksi. Hän antoi katseensa kiertää läpi lähes jokaisen myrskyklaanilaisen. "Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Haikarahuuto." Katseeni liukui päälliköstä Haikarahuutoon, joka oli asettunut lähelle meitä. Kolli katsoi hämmästyneenä päällikköä. Kolli astui suurkiven alle ja kääntyi kohti myrskyklaanilaisia.
"Haikarahuuto! Haikarahuuto!" kissat huusivat yhteen ääneen uuden varapäällikkönsä nimeä. Minä ja Härmävirta pysyimme vaiti. En tiennyt, miten tämä toimi, ja Härmävirta ei kai kokenut itseään myrskyklaanilaiseksi huutaakseen varapäällikön nimeä. Saniaistähti loikkasi alas suurkiveltä, onnitteli tuoretta varapäällikköä ja käveli Lehtiturkin ruumiin luokse. Haikarahuuto naukui vielä jotain kiitoksia klaanille, mutta en kuullut häntä. Katselin tähtiä ja ajattelin emoani. Oliko hän Tähtiklaanissa? Uskoiko emo Tähtiklaaniin? Olisiko minun pitänyt saatella hänet viimeiselle matkalleen? Eikö emo päässyt Tähtiklaaniin minun vuokseni? Kysymykset saivat minut väsymään. Suunnistin laahustaen parantajan pesälle sanomatta mitään kenellekään. Asetuin sammalvuoteelleni lähelle pesän sisäänkäyntiä. Vilkaisin vielä Virtakyyneltä, mutta pesä oli tyhjä. Naaras oli kai poistunut pesästä viimein. Suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen.

Seuraavan kerran heräsin aikaisin aamulla. Härmävirta nukkui yhä, kuten myös Virtakyynel. Parantajaoppilas oli hereillä, mutta väsyneen näköinen. Hän ei sannut mitään, enkä minäkään. Astelin ruohoiselle aukiolle. Join lammesta vettä ja jatkoin matkaani leirin pääaukiolle. Kaksi kissaa, kirjava ja mustalaikukas naaras, odottivat, että Saniaistähti jättää viimeiset hyvästinsä rakkaalleen ja antaa tuon lähteä. Kun päällikkö nousi kumppaninsa ruumiin yltä, hän veti keuhkonsa täyteen hänen tuoksuaan. Kolli asettui istumaan parin hiirenmitan päähän ja antoi kahden vanhuksen viedä ruumiin. Mihin he veivät sitä? Vanhuksia seurasi kaksi soturia. Arvelin heidän hautaavan hänet. Leirin pääaukiolla oli runsaasti kissoja. Osa heistä venytteli ja suuntasi kohti pesiään. Olivatko he tosiaan valvoneet koko yön? Tiikeriraivo nyökkäsi tervehdykseksi minulle, kun hän asteli ohitseni parantajan pesään.
Saniaistähti istui vielä hetken paikoillaan, jonka jälkeen hän käänsi katseensa suoraan minuun. Kolli käveli luokseni.
"Hei", tervehdin häntä. "Otan osaa suruusi.." En osannut sanoa muuta. Saniaistähti nyökkäsi ja katsoi minua kiitollisena. Hän ei kai odottanut mitään sen kummempia. Varmaan liian moni kissa oli sanonut hänelle jo nuo samat sanat. Emon kuoltua kukaan ei sanonut minulle mitään. Oli kuoleman hiljaista, sillä viimeinenkin puhuja oli kuollut. Silloin oli vain minä ja emoni sieluton ruumis.
"Vastasiko Härmävirta?" kolli kysyi rauhallisella äänellä. Kuin hän olisi päästänyt surun pois. Silti hänen silmistään näin, miten surullinen kolli oli. Hänen äänensä ja ilmeensä olivat ristiriidassa keskenään. Vastasin nyökäten.
"Sopiiko se, jos me jäämme Myrskyklaaniin?" kysyin varoen. Saniaistähti väläytti minulle lämpimän, surumielisen hymyn.
"Sopii. Menen nyt lepäämään, mutta pyydän klaanin koolle auringonlaskun aikaan", kolli ilmoitti. Hyvästelin hänet, kun hän poistui suuren kiven alle olevaan onkaloon. Saatoin kuvitella, kuinka kolli asettui kylmääkin kylmemmälle vuoteelleen ja käpertyi siihen onnettomana. Hänen sydämensä oli sirpaleina, ymmärsihän sen.

Auringonlasku koitti. Saniaistähti oli poistunut pesästään ja loikannut suurkivelle. Hän oli kutsunut klaanin koolle.
"Eilisilta oli rankka, mutta tänään on parempi päivä. Olemme saaneet Myrskyklaaniin kaksi uutta jäsentä, Usvan ja Härmävirran. Astuisitteko suurkiven eteen?" päällikkö pyysi. Kävelin ystäväni kanssa suurkiven juurelle. Härmävirta oli kertonut, että tämä oli hieno seremonia, jonka jälkeen hän oli kehottanut minua pesemään turkkini. Olin tehnyt sen niin hyvin kuin vain osasin. Siistinyt jokaisen törröttävän karvan. Katsoin Saniaistähteä alhaalta suoraan silmiin. Hän käänsi katseensa Härmävirtaan.
"Otatko vastaan asemasi Myrskyklaanin soturina? Lupaatko puolustaa uutta klaaniasi jopa henkesi uhalla?" päällikkö kysyi naaraalta.
"Lupaan", vastasi Härmävirta ja sulki silmänsä. Hän oli selittänyt, miten tämä menisi. Minä saisin mestarin, jonka kuonoa täytyi koskettaa seremonian jälkeen.
"Tähtiklaanin voimien kautta hyväksyn sinut Myrskyklaanin soturiksi", pähkinänruskea päällikkö ilmoitti. Klaani pysyi vaiti, kun hän siirsi katseensa minuun.
"Usva, on sinun vuorosi tulla Myrskyklaanin oppilaaksi. Tästä hetkestä, aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Usvatassuna. Mestarisi olkoon Haikarahuuto. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on mestariltaan oppinut", Saniaistähti naukui ja käänsi katseensa uuteen varapäällikköönsä, joka oli ottanut paikkansa suurkiven viereltä. Kolli käveli minun luokseni ja kosketti kuonoani, minä kurottauduin kohti häntä. Kun erkaannuimme toisistamme, klaani puhkesi huutoihin:
"Härmävirta! Usvatassu!" Huomasin, että kaikki eivät huutaneet. Kissajoukko lähellä erästä karhunvatukkapensaikkoa mulkoili meitä vihaisesti. Yksi heistä oli Hyasinttimyrsky, jonka olimme tavanneet partiossa eilen.
Vasta hetken kuluttua ymmärsin, että olin saanut mestarikseni varapäällikön! Olin todella innoissani ja toivoin, että emo olisi voinut nähdä minut nyt.
"Hei", Haikarahuuto tervehti minua, kun väki pääaukiolta oli harventunut. Käänsin meripihkaisen katseeni kolliin.
"Hei", tervehdin häntä takaisin.
"Voisin näyttää sinulle nyt aluksi Myrskyklaanin rajat. Tuletko?" hän kysyi. Nyökkäsin ja seurasin kollia ulos leiristä.
"Onnea siitä, että pääsit varapäälliköksi. Se on takuulla aivan mahtavaa", nau'uin kollille hymyillen. Toivoin, että hän kouluttaisi minusta parhaan mahdollisen soturin!

//Haikara?
// 2042 sanaa

Nimi: Ginger / Neilikkakasvo

04.11.2018 12:10
Istuminen leirin reunalla ja omien ajatustensa kanssa tappeleminen ei mielestäni ole kovinkaan antoisaa puuhaa. Minusta tuntui kuin en saisi aikaiseksi mitään. Turhautua nyt yksinänsä jonkun vesimyyrän kanssa leirin reunalla. Katsahdin tassujeni edessä lojuvaan vesimyyrään mietteliäästi. Minun on pitänyt mennä puhumaan Saniaistähden kanssa muutostani Myrskyklaaniin jo pitkään, mutta askeleeni päättyivät aina siinä kohdassa, kun olin päällikön pesän suuaukolla. En koskaan sillä hetkellä osannut perustella muuttoani. En voisi käyttää Silkkisydäntä muuttoni syynä, sillä en ollut niin epätoivoinen. En tahtoisi antaa sitä mielikuvaa, että muuttaisin jonkun kollin perässä. En nyt enkä koskaan.
Kumarruin uudestaan vesimyyrän ylle ja aloin syödä sitä uudestaan. Toivoin saavani kaipaamiani voimia päätökseni tekoon tämän asian kanssa. Tahdoin edetä elämässäni. Toisin kuin nyt.
Olin pohtinut asiaa vesimyyrän äärellä jo tovin ajan, sillä seuraavan suupalan kohdalla tajusin purreeni vain kaluttuja luita. Siirsin hämmentyneenä myös poissaolevan katseeni vesimyyrän jäänteisiin. Olin todellakin syönyt saaliin perusteellisesti, sillä jäljellä oli vain luuta ja jänteitä. Hymähdin ja ryhdyin kaivamaan monttua, johon heivaisin jäänteet. Kaivaessani tassuihini osui myös jonkin toisen riistaeläimen luut. Tämä kohta ei tainutkaan olla niin epätavallinen syömäpaikka kuin arvelinkaan. Heitin oman vesimyyräni luut ja jäänteet koloseen toisten seuraksi ja peitin sen.
Nuolaisin huuliani viimeisen kerran ja kohotin urheasti katseeni kohti Saniaistähteä, joka puhui juuri nyt jitakin varapäällikkönsä Lehtiturkin kanssa. Joko puhuisin hänelle nyt tai vaikenisin iäksi ja jatkaisin erakkona elämistäni. Kylmät väreet kulkitan selkärankaani pitkin, sillä olin käytännössä tehnyt kauhean haasteen ja samalla lupauksen itselleni. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini ja nousin ylös, suunnaten kohti päällikköä sekä hänen varapäällikköään.
Jokainen askel tuntui yhä vain hankalammalta. Tunsin itseni taas pennuksi. Aivan kuin en osaisi puhua. Voisiko tämä tunne jo loppua? Minä en ollut tälläinen pelkuri, päin vastoin. Minähän en pelännyt ketään tai mitään! Kieltämättä kuulostinkin aivan pennulta, mutta ainakin se sai rohkeuteni kasvamaan.
"Anteeksi", maukaisin tuooautuessani kahden kissan keskustelun keskelle. "Minulla olisi asiaa Saniaistähdelle."
Päällikkö kääntyi katsomaan mietteliäästi, mutta heilautti päätänsä kohti pesäänsä. Vatsassani lepatti perhosia. Olisin ehkä mieluummin hoitanut tämän taivasalla, mutta päällikön sana on laki. Seurasin Saniaistähteä hiljaa hänen pesäänsä.
"Taidan arvata mistä on kyse", päällikkö aloitti. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Tahdoin kysyä mistä hän voisi arvata mistä olin aikeissa puhua, mutta en tohtinut. "Ainoastaan sinä, sinun emosi Virtakyynel ja Pörrölaikku olette jääneet tänne. Kura, Veijari ja Pyrstökuiske lähtivät luotamme jo jonkin aikaa sitten. Ajattelin sinun ja Pörrölaikun jääneen tänne emosi tueksi, mutta olen huomannut kuinka yrität hiljattain tutustua muihinkin myrskyklaanilaisiin. Oletan siis, että sinulla on melko tärkeääkin kysyttävää."
Saniaistähti oli pelottavan hyvä yhdistämään irrallansa olevat asiat yhdeksi kokonaisuudeksi. Kolli taisi siis myös ymmärtää miksi tämän kysymiseen oli mennyt niin kauan.
"Tahtoisin liittyä Myrskyklaaniin ja oppia enemmän klaaneista. Tämä paikka tuntuu oudolla tavalla kodiltani, vaikka en ole ollut täällä kuin kuun", maukaisin rohkeasti. Saniaistähti nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Sanoinko minä jotakin väärää? Yritin tulkita päällikön kasvoja, mutta se oli hankalaa.
"Oletko varma, että tahdot sitä? Klaaniin liittyminen tarkoittaa rajoja ja sääntöjä. Et vaihtaisi ainoastaan nimeäsi vaan elämäntyyliäsi", päällikkö maukui minulle. Minun korviini tuo kuulosti haasteelta. Aivan kuin en pärjäisi täällä. Toki hänen sanoissansa piili pala tituutta. Nimestäni luopuminen olisi aivan oma asiansa, mutta olin varautunut tähän jo monia kuita. Jo silloin, kun Silkkisydän oli vuelä Silkkitassu ja asui meidän luonamme.
"Kyllä minä olen", vastasin topakasti. Saniaistähti nyökkäsi.
"Hyvä on", kolli maukaisi ja viittasi hännällänsä minulle kohti pesän suuaukkoa. "Eiköhän hoideta asia siis ala pois smoin tein."
Astelin ihmeissäni ulos pesästä. Oliko Saniaistähti juuri suostunut ottamaan minut klaaniin? Tulisiko minusta osa Myrskyklaania? En uskonut, että epäluuloisuus minua kohtaan koskaan tulisi vaihtumaan vaikka kuuluisinkin klaaniin. Olin yhä erakko juuriltani eivätkä kaikki pitäneet siitä.
"Saaoukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen", Sniaistähti kutsui klanins koolle. Säikähdin hiukan kollin vahvaa ääntä, sillä olin itse aivan omissa ajatuksissani. Astelin mahdollisimman lähelle suurkiveä ja sain jo silloin outoja katseita.
"Minulla on teille ilmoitettavaa", Saniaistähti aloitti ja hiljensi sorisevan kissajoukon. "Virtakyyneleen tytär Ginger on pyytänyt saada liittyä Myrskyklaaniin ja olen myöntänyt hänelle tähän luvan. Ginger, astelisitko vielä eteeni?"
Astelin hiukan hermostuneesti hengittäen suurkiven eteen. Kuuntelin sydämeni sykettä sekä yritin olla menettämättä viileyttäni. Kohdistin katseeni ylös Saniaistähteen valmiina kuulemaan lopun.
"Liittyäksesi Myrskyklaaniin tarvitset myös soturin nimen. Tästä lähtien sinut tunnetaan Neilikkakasvona, Myrskyklaanin soturina."
Nimialinta yllätti minut. En ollut varma tulisinko koskaan hyväksymään uutta nimeäni, sillä vanha oli niin suuri osa minua. Tiesin kyllä uhraukseni liittyessäni Myrskyklaaniin. Viimeisetkin rippeet erakon elämästäni oli nyt kadotettu. Oli vain Neilikkakasvo, uusi Myrskyklaanin soturi, joka sattui vain olemaan erakkosyntyinen. Sen pituinen se. Tästä alkaisi uusi vaihe elämässäni

// 721 sanaa
// Silkki? Joku?

Nimi: Grim

03.11.2018 17:10
Jähmetyin yllättäen paikoilleni ja höristin korviani. Olin kuullut jotain.
"Shh", sihahdin Titanille, joka rapisteli lähettyvilläni joideniin varpujen äärellä. Kolli kuitenkin jatkoi, ilmeisesti olettaen, ettei asiani ollut tärkeä.
"Hiljaa, ääliö! Kuulin jotain."
Titan lopetti sen mitä ikinä oli ollutkaan tekemässä ja keskittyi hänkin kuuntelemaan. Raotin hiukan leukojani haistaakseni ilmaa tarkemmin. Kurtistin kulmiani erottaessani jonkin oudon, mutta etäisesti tutun tuoksun.
"Haistatko?" kysyin Titanilta kuiskaten. Hölmö kolli kohotti päätään ja nuuski ilmaa suurella kuonollaan. "Haisee pahalta. Kumminkin, uskon, että olen haistanut tuon jossain. Muistatko?"
Titan nyökkäsi. Olimme kulkeneet samankaltaisen tuoksun ohi vähän aikaa sitten, ukkospolun reunaa kulkiessamme. Uskoin sen olleen rajamerkki, sillä siinä kohtaa olin erottanut kaksi hyvin voimakasta tuoksua.
"Meillä on seuraa", naukaisin seisoessani matalana mättäiden takana. "Mennään katsomaan."
Katsoin ympäristöä tarkoin silmiäni siristellen samalla seuraten hajujälkeä. Hetken kuluttua näin kauempana edessämme jonkin kissan. Pysähdyin ja asetuin taas matalaksi, jottei hän näkisi minua, joskin turkkini väri teki piiloutumisesta vaikeampaa. Titankin asettui matalaksi ohutrunkoisen haavan taakse. Se ei tietenkään piilottanut häntä, ja epäilin syvästi, olinko ottanut oikean kissan mukaani. Tyydyin kuitenkin vain pyöräyttämään silmiäni.
Tarkkailin tuota vierasta kissaa kiinnostuneena, tehden hänestä havaintoja. Hän oli minua ehkä hiukan suurempi, mutta Titania pienempi. Toisaalta en ollut koskaan tavannut häntä suurempaa kissaa. Kollilla oli hiukan arpia, mutta se ei kertonut hänestä mitään. Vain sen, ettei hän ollut osannut puolustaa itseään kunnolla.
"Kuinka kiehtovaa", naukaisin kohottaen hiukan kulmiani Titania vilkaistessani. "Luuletko, että hän osaa puhua? Voisimme kenties yrittää kommunikoida hänen kanssaan, tarvittaessa elekielellä."
Titan vilkaisi minua paljon puhuvalla katseellaan.
"Mitä? Joo, ehkä hän osaa puhua, mutta koskaan ei voi olla varma. Enkä ole varma ovatko nämä kissat kovin fiksuja."
Klaanikissa ei ollut vielä haistanut meitä, mitä ihmettelin hieman. Olisi siis kai itse otettava ensimmäinen askel. Nousin siis ylös piilostani - ja Titan nousi omasta, ei niin piilottavasta piilostaan - ja astelin tuon kollin luo. Toivoin, että hän osaisi puhua kanssani. Muiden erakoiden kertomuksista päätellen nämä kissat olivat karskeja, ehkä vähän alkukantaisia. Lähestyessäni häntä olin varuillani, sillä tuo kissa voisi hyökätä kimppuuni. Tietenkin minä pärjäisin häntä vastaan, ja hyvin pärjäisinkin, kun Titankin oli tukenani. Hän oli aiemminkin toiminut minulle eräänlaisena henkivartijana.
Saavuin kissan luo katsellen häntä yhä enemmän kiinnostuneena kuin jännittyneenä.
"Terve", naukaisin katsoen, miten kissa reagoisi. "Mikä on nimesi? Tai... Onko sinulla nimeä?"

//Vahva?
//364 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com