Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Angel?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Havu

23.06.2017 12:40
Aamu alkoi sarastaa. Kynteni työntyivät ulos ja upposivat puun kaarnaan oksan heiluessa allani tuulen takia. Keikuin vaahterassa isäni ja emoni reviirillä katsellen maisemia, joita en varmaankaan ikinä enää näkisi. Katseeni hakeutui kaukaisiin metsiin. Tuonne minä menisin. Minua sattui jättää perheeni, mutta minun oli päästävä elämässäni eteenpäin.
Aloin taiteilla itseäni alas vaahterasta. Olin pari päivää sitten löytänyt reviirin rajoilla partioidessani erakon, joka oli kuulemani mukaan entinen kotikisu, mutta hänen kaksijalkansa oli hylännyt hänet. Olin urkkinut kissalta tietoa kaikenlaisista asioista ja sen jälkeen häätänyt hänet Firen ja Frian reviiriltä. Erakko oli kertonut jotain viidestä villikissalaumasta, jotka metsästivät toisiaan ja tappelivat jatkuvasti. En ihan uskonut kaikkea hänen puheistaan, mutta halusin itse ottaa selvää asiasta. En tiennyt, missä villikissat asustivat, mutta toivon mukaan löytäisin heidät joskus, vaikkei se kovin todennäköistä ollutkaan.
Laskeuduin maahan ja olin onnellinen, että jalkojeni alla oli jälleen vakaata maata. Kaivoin eilen saalistamani hiiren ja pulskan oravan puun juurakosta. Olin yöpynyt vaahteran lähellä, sillä olin halunnut totutella yksinoloon. Jotenkin minusta tuntui, että isäni tiesi lähtöni olevan lähellä. Ahmaisin hiiren suihini. Orava olisi lahja vanhemmilleni. Olin viime päivinä auttanut perhettäni mahdollisimman paljon kaikessa ikään kuin anteeksipyydöksi lähdöstäni. Käpäläni syyhysivät jo päästä matkaan, mutta surullisin osio olisi vielä edessä, nimittäin hyvästit. Poimin oravan maasta ja lähdin juosten matkaan reviirin halki kohti pesäämme. Olin elänyt koko elämäni tällä reviirillä ja tunsin sen läpikotaisin. Minkä laista olisi elää vieraassa paikassa? Minua pelotti vähän, mutta tiesin, että elämäni oli edettävä jotenkin. Fire oli opettanut minulle taistelun salat ja nykyään olin melko hyvä taistelija. Kyllä minä pärjäisin. Ja sitä paitsi nyt vihrelehden aikaan saalista olisi riittämiin.
Matka taittui liian nopeasti ja yhtäkkiä olinkin jo pesällä, jonka edustalla isäni, emoni ja toinen siskoni vaihtoivat kieliä ja söivät. Näky raastoi sydäntäni. Fire käänsi katseensa minuun.
"No kuinkas yö meni?" kellanpunainen kolli kysyi hyväntuulisesti. Laskin oravan isäni eteen.
"Hyvin", sanoin, vaikka en ollut nukkunut miltein ollenkaan, koska minua oli jännittänyt niin kovasti.
"Minulla on teille asiaa." Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Onneksi Crokell oli metsästämässä, eikä minun tarvinnut hyvästellä häntä. Se olisi ollut minulle liikaa. Vedin syvään henkeä.
"Olen päättänyt lähteä. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on päästävä elämässäni eteenpäin, eikä se onnistu täällä. Toivon, että tapaamme vielä", naukaisin katsoen urheasti emoani silmiin.
"Minulle tulee teitä ikävä..." nyyhkäisin. En voinut estää silmieni kostumista, mutta niin eivät voineet muutkaan.
"Havu, poikani. Olen niin ylpeä sinusta. Olen ylpeä teistä kaikista. Toivottavasti sinulla on onni matkassa minne menetkin", Fire naukui hiljaa ja nuolaisi kuonoani.

//Muut?

Nimi: Zira

23.06.2017 10:37
Kävelin pientä puronvartta pitkin. Oli nälkä. Purossa uiskenteli kaksi kalaa. Siinä olisi oivat kaksi ahventa minulle ja Loistosielulle. Mutta, mitenkäs ne sieltä saataisiin. En minä kyllä todellakaan kastaisi kynttäkään veteen, enkä sen puoleen Loistosielukaan. En edes koskaan ollut syönyt kalaa, olisiko se edes hyvää. Äkkiä kuonolleni laskeutui perhonen. Naurahdin hieman. Kun naurahdin, se lähti. Lähdin seuraamaan perhosta. Olipa se kauniin värinen. Sellainen keltainen... Äkkiä kuului rääkäisy ja läheisestä pensaikosta ryntäsi valtava täplikäs koira. Sydämeni hyppäsi kurkkuun.
"Zira!" kuului läheltä kolliääni. "Zira!"

"Zira!" jonkun käpälät ravistelivat kehoani. Silmäni räpsähtivät auki.
*Huoh... Se oli unta,* huokaisin helpotuksesta. Loistosielu seisoi vieressäni ja tuijotti minua.
"Olen tässä jo hetken aikaa yrittänyt herätellä sinua, voi Zira," tämä murahti päätään pudistellen.
"Anteeksi Loistosielu", henkäisin. "Olen pahoillani... Näin vain pahaa unta."
"No, se on ymmärrettävää", Loistosielun ääni muuttui lempeämmäksi. "Lepää vain vielä hetki, niin sitten menemme saalistamaan."
"Hyvä on", myönnyin. Nousin pystyyn. Venytin itseni venytykseen ja haukottelin.
"Lähdetään nyt", hihkaisin. Hyppelin karhunvatukkatunnelin tunnelin läpi ulos. Raikas viherlehden tuuli pyyhkäisi kasvojeni ohi. Loistosielu tuli perässäni.
"Mennään tännepäin," Loistosielu naukaisi ja osoitti hännällään kohti kaksijalkalan vieressä olevaa pientä aukiota. Kolli lähti sinnepäin.
"Miksi menemme tänne, emmekä tuonne vastakkaiseen suuntaan?" kysyin. "Siellä on paremmat riistapaikat."
"Täällä on aivan yhtä hyvät", Loistosielu näytti hiukan värähtävän, mutta murahti sitten. "Jos arvon Ziralle ei kelpaa, hän saa luvan mennä pesään ja olla ilman riistaa."
"En mikä tuota nyt tarkoittanut", ärähdin. Loin vihaisen mulkaisun Loistosieluun.
"Nyt riittää!" Loistosielu ärähti. "Sekä sinulta, että minulta. Nyt on kaunis viherlehden päivä, kaksijalatkin näyttävät juhlivan jotain, joten minä pyydän, emme ala riitelemään. Emme ole koskaan ennenkään riidelleet. Sitäpaitsi Zira, jos minä opetan sinua, minä myös päätän mitä tehdään. Onko selvä!?"
"On selvä, anteeksi Loistosielu", pyysin hieman nolona anteeksi.
*Mikähän juhla kaksijaloillakin on?* pohdin mielessäni. Sitten katosin Loistosielun perässä läheiseen pusikkoon.

Nimi: Huurre

22.06.2017 16:54
Olin viettänyt nyt siellä paikassa nyt muutaman päivän. En ollut liikkunut paljoakaan, vain syönyt siitä kuopasta ruoat jos oli nälkä. Suuri puinen litteä asia jota oystyi heilluttamaan, oli ilmeisesti jonkinlainen suuaukko johonkin toiseen samanlaiseen tilaan kuin tämä paikka jossa olin. Olin onnistunut päättelemään, että tämä paikka oli jonkinlaisen suuren pesän yksi osa. Sen myös olin saanut selville, että tämä pesä kuului pystykulkijoille.
Minua värisytti vieläkin muisto siitä, kun ensimmäinen pystykulkija oli tullut. Se oli ölissyt jotain ja heilauttanut litteän puujutun sivulle niin, että näin sen ja kohtasin sen katseen. Se oli katsonut minua suoraan silmiin ja ölähtänyt jotain. Sitten se oli laskeutunut pitkien jalkojensa varassa alas ja ojentanut karvattoman tassun minua kohti. Olin kiljaissut ja perääntynyt mahdollisimman kauas. Saatoin vieläkin tuntea kauhun virtaavan suonissani, kun se pystykulkija oli kurottautunut minua kohti ja koskettanut kylmällä tassullaan selkääni. Sitten se oli napannut tyhjän ruokakuopan maasta nähtyään minut niin paniikissa ja kuljettanut kuopan pois. Sitten se oli palannut ja laskenut kuopan takaisin maahan. Kun pystykulkija oli taas lähtenyt olin nähnyt, että kuopassa oli ruokaa. Olin oppinut sen jälkeen nopeasti, ettei pystykulkija halunnut minulle pahaa, vaan se kuljetti minulle ruokaa ja vettä joka päivä yrittäen jollain tapaa ehkä auttaa. Se yritti myös koskea minuun, mutta en luottanut siihen niin paljoa, että olisin antanut sen koskea minuun. En tiennyt mihin pystykulkija aina katosi ja olisin halunnut tietää sen, mutta minua pelotti lähteä pehmeältä makuualustaltani. Toisaalta, olinhan uskaltanut lähteä isän, emon ja sisarieni luota. Sen ajatuksen vallatessa pääni päätin, että seuraavana päivänä lähtisin tutkimusretkelle tähän pesään.

Nimi: Hiilloslumo

21.06.2017 14:38
Tajusin sanoneeni hiukan typerästi, mutta minkä minä sille enää mahdoin? Enkä sitä paitsi itse välittänyt omasta perheestäni, ainoastaan Nokkosnenästä, hän oli ainoa, joka jollain tapaa oli ymmärtänyt minua. Mutta tässä klaanissa olisin valmis jopa välittämään muista kissoista, vaikka vain sen takia, että minut hyväksyttäisiin. Kuolonklaanilaiset muutenkin muistuttivat minua enemmän, kuin minkään muun klaanin, ainakaan Myrskyklaanin kissat voisivat koskaan muistuttaa.
"Tahdon. Ja teen kaikkeni, jotta sopeudun tänne", naukaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. *Teen myös kaikkeni tehdäkseni Myrskyklaanin elämästä mahdollisimman hankalaa.* Eihän kyseinen klaani minulle mitään ollut tehnyt, satuin vain vihaamaan sitä. Erityisesti inhosin yhtä kissaa, Mesiviikseä, jonka kanssa olin riidellyt ennen lähtöäni synnyinklaanistani. Jos vain joskus saisin mahdollisuuden, tappaisin hänet.
Pisaratähti katsoi minua edelleen tyynenä, enkä pystynyt lukemaan hänen silmistään mitään. Oliko gänellä vielä jotain sanottavaa? Katsahdin syrjäsilmällä Kalmaliljaan, joka oli niin hanakasti vastustanut minun päästämistäni edes leiriin. Hän ei kuitenkaan nyt tehnyt pientäkään elettä vastustaakseen liittymistäni Kuolonklaaniin.

//Pisara?

Nimi: Hiilloslumo

20.06.2017 22:40
Mietin vastaustani pitkään. Jos en nyt kuulostaisi vakuuttavalta, tuskin Pisaratähti huolisi minua klaaniinsa. Viimein avasin suuni vastatakseni.
"Tappaessani Utukatsetta tunsin jotain, mitä en koskaan aiemmin ollut tuntenut. Kun sain raastaa toisen kissan kehoa kynsilläni, ja kun tunsin veren maun suussani...", naukaisin ja pidin tauon, en ollut oikein suunnitellut sanovani mitään tällaista, mutta jotenkin sanat vain kumpusivat sisältäni. En ollut kertonut kellekään, miltä tappaminen minusta tuntui. Jonkinlainen tuli oli syttynyt sisälläni, kun ajattelin tappavani toisen kissan, riistäväni hänen elämänsä, vaikka ilman syytäkin. Muistin, miten nautin nähdessäni Utukatseen veren valuvan vuolaana maahan. Tajusin ajautuneeni omiin ajatuksiini, räpsäytin silmiäni ja jatkoin. "Toisen kissan tappaminen tuntui upealta. Mutta haluan tehdä sen uudestaan."
Tunsin nousevani seisomaan kuin jonkin voiman pakottamana, olin menettänyt äskeisen rauhallisuuteni ja tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Halusin epätoivoisesti todistaa, että kuuluin juuri tähän klaaniin.
"Mitenkö Myrskyklaani eroaa Kuolonklaanista? Kaikin mahdollisin tavoin! Myrskyklaanilaiset ovat typeriä, välittävät perheestään, ystävistään ja siitä, että heidän klaaninsa voi paksusti, eivätkä mistään muusta! He eivät osaa käyttää valtaa, eivätkä kaikki haluakaan, vaikka sitä tarjottaisiin heille suoraan, he ovat kaikki pelkureita! He eivät pysty samaan kuin minä, he eivät pysty tappamaan ketään!"
Huiskin hännälläni ilmaa, en enää tuntenut osoittavani sanojani Pisaratähdelle, vaan klaanille, jonka olin jättänyt taakse.
"Minä en voisi koskaan elää Myrskyklaanissa. He eivät ymmärrä minua. Janoan tappamista, ja vain Kuolonklaanissa se onnistuu. Kuolonklaanissa voin olla oma itseni, ja Kuolonklaanissa on kaltaisiani kissoja. Myrskyklaani ei ole arvoiseni, eikä koskaan tule olemaan."
Olin kiertänyt äsken pientä kehää ja pysähdyin nyt silmäni siristettyinä katsomaan Pisaratähteä. Riittäisikö tuo? Olinko perustellut tarpeeksi päätöstäni, vai kaipasiko kolli vielä näyttöä?

//Pisara? vähä sekavaa en oo iha varma onks tos missää mitää järkee xD

Nimi: Huurre

20.06.2017 22:29
Makasin jonkun pehmeän asian päällä josta olin herännyt. Silmäni olivat edelleen kiinni, mutten halunnut avata niitä vielä. Halusin pohtia kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja missä nyt mahdollisesti olin. Hämärä muistikuvani oli se, että olin kaatunut maahan. Olin sitä ennen nähnyt edessäni sen luonnottoman suoran rivin pensaita. Ja juuri sen olin nähnyt unessani monta kertaa. Olin löytänyt sen, mutten ollut aivan päässyt sen ohi katsomaan, mitä sen takana on. Olin ollut niin lähellä. Yhtäkkinen suunnaton raivo kiehahti sisälläni ja sen johdosta räväytin silmäni auki. Suustani pääsi lyhyt ja ytimekäs vinkaisun nuotti, joka kuitenkin hukkui kaikkeen siihen mitä ympärilläni näin. Oloni tuntui heikolta, mutta siltikin tunsin uteliaisuutta katsellessani ympäristöäni ja unohtaessani kaiken äsken pohtimani.
Ympärilläni oli paljon outoa valoa, joka ei ollut lähtöisin auringosta. Vähän matkan päässä minusta oli hyvin suuri ja korkea omituisen värikäs asia, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä hieman oksia muistuttavat kepit alla ja se oli hieman maan yläpuolella. Asian päällä erotin muhkuroita jotka näyttivät hyvin pehmeiltä. Kun räpyttelin hämilläni silmiäni ja siirsin katsettani eteenpäin, näin myös hyvin suuren puun näköisen jutun. Se oli väriltään ruskea kuin puut, mutta se oli kulmikas eikä ollenkaan pyöreä, eikä missään näkynyt lehtiä. Puujutun päällä erotin jotain hyvin kirkasta, minkä tajusin olevan se valon lähde. Kulmani kurtistuivat, kun jatkoin katselumatkaani ja panin merkille kaikki asiat tilassa jossa olin. Kun olin kiertänyt paikan katseellani, sieraimiini leijaili jokin voimakas ja kummallinen haju. Käänsin päätäni oikealla ja erotin maassa hyvin lähellä minua kaksi pientä maasta kohoavaa kuoppaa, joista tuoksu kantautui. Nälkä kouraisi vatsaani juuri silloin, ja päätin katsoa, mitä niissä kuopissa oli. Hivuttuduin pehmeää alustaa pitkin eteenpäin, kunnes saatoin kurkata kuoppien sisään. Se kuoppa, mistä leijaili vahva tuoksu, oli täynnä ruskeaa mössöä. Kavahdin kauemmas, mutta nuuhkiessani tarkemmin, tajusin sen olevan ruokaa. Hitaasti kurkotin näykkäisemään vähän ruokaa, ja kun ensimmäinen suupala oli alhaalla vatsassani, ahmin kaiken mitä kuopassa oli, sillä nälkä vei minusta voiton vaikka pelkäsinkin, että se oli myrkyllistä. Kun olin syönyt, oloni tuntui sata kertaa paremmalta, mutta myös melko väsyneeltä. Vilkaisin vielä kuitenkin toiseen kuoppaan jossa oli vettä, ja sitten vetäydyin takaisin pehmeälle alustalle. Käperryin kerälle ja kietaisin häntäni kuononi päälle ennen kuin suljin silmäni. Paikka ei vaikuttanut uhkaavalta, joten päätin uskaltaa nukkua. Olin saanut syötyä ja olin ilmeisesti turvassa ainakin hetken aikaa. Täysi vatsa ja uudet asiat saivat minut melkein heti uneen. Olin jopa onnistunut unohtamaan perheeni hetkeksi.

Nimi: Jade

20.06.2017 20:59
Istuskelin puidella laudalla läpinäkyvän seinän edessä ja katselin pihalle. Oli viherlehti. Viherlehden huomasi lämmöstä, eläimistä ja vähän kaikesta. Kaksijalat olivat enemmän ulkona kuin lehtikadon aikaan.
"Mitä ihmettä nuo kaksijalanpennut nyt touhuavat?" mutisin.
"Tuossa ei ole taaskaan mitään järkeä. Kastelevat itseään kun voisi ihan hyvin pysytellä sisällä viileässä", huokaisin. Pihassa oli jokin vihreä kiermurteleva asia, jonka päästä pulppusi vettä. Kaksijalanpennut osoittelivat sillä toisiinsa ja kiljuivat niin, että tässähän särkyy korvat. Pudistelin päätäni ja hyppäsin alas kovalle alustalle. Siitä tassuttelin pehmeälle ja muhkealle paikalle, jossa kaksijalat yleensä katsoivat laatikkoa, jossa oli valo. Hyppäsin paikalle ja käperryin siihen. Nuolin pari kertaa etutassuani ja sitten vähän venyttelin kunnes käperryin uudestaan hyvään asentoon, jossa voisin nukkuakin. Suljin silmäni ja nukahdin melkein heti rauhalliseen uneen.

Nimi: Kaisla

20.06.2017 20:49
Minulla oli nyt yllättävän hauskaa, vaikka mielessäni pyörähtikin välillä Huurre. Toivon todella paljon, että Huurre pärjäisi ja tulisi jonain päivänä takaisin, mutta mikään ei ollut varmaa. Silti joka aamu jaksoin uskoa siskoni nukkuvan vieressäni niin kuin ennenkin. Ravistelin päätäni ja hyppelehdin Crokellin luokse.
"Heii!" kiljahdin ja töytäisin kollia niin, että tuo hieman horjahti.
"Mitä?" kolli hymähti kunnes lähti jahtaamaan minua. Emme olleet enää mitään pieniä pentuja, olimme kasvamassa, mutta silti olemme aina pentuja, Firen ja Frian pentuja. Emo ja isä katsoivat puuhiamme huvittuneesti hymyillen. Jotain kuitenkin puuttui, Huurre. Huurre palasi mieleeni joka päivä, vaikka halusin elää päivän jolloin en ajattelisi murheita niin kuin silloin ihan pienenä pentuna.
"Et saa kiinni!" huusin taakseni Crokellille.
"Saanpas!" kuului vastaus. Naurahdin ja lisäsin tassuihini lisää vauhtia.

//Muut? Sori tönkköö

Nimi: Hiilloslumo

20.06.2017 18:05
Siristin pienesti silmiäni, kun Pisaratähti asteli luokseni. Olin päättänyt pysyä pelottomana ja ylpeänä, jotta antaisin hyvän kuvan itsestäni. Jos vaikuttaisin pelkääväni, minua tuskin hyväksyttäisiin Kuolonklaaniin. Tiesin, ettei tässä klaanissa ollut sijaa heikommille. En kuitenkaan tällä hetkellä tuntenut pelkoa; ainoastaan toiveikkuutta. Valtavankokoinen päällikkö pysähtyi eteeni, leuka ylhäällä.
"Miksi olet Kuolonklaanin reviirillä, luopio?" kolli kysyi ylpeästi. Räpsäytin silmiäni ja mietin hetken vastaustani, ennen kuin kerroin.
"Kuten kokoontumisessa oletettavasti kuulit, minut karkotettiin Myrskyklaanista", kerroin ja pidin pienen tauon. "En itse näe, että minut oltaisiin häädetty, vaan lähdin, koska tahdoin tehdä niin. Ennen lähtöäni tapoin emoni siskon Utukatseen. Ja nyt tulin tänne, koska haluan liittyä Kuolonklaaniin."
Pisaratähti tuntui punnitsevan sanojani. Odotin kärsivällisesti ja pidin leukaani ylhäällä, kuin Kuolonklaanin päällikkö itse teki. Minun olisi päästävä tähän klaaniin, sillä jos en pääsisi, joutuisin elämään erakkona. Tiesin, että yksikään muu klaani, kuin Kuolonklaani, ei hyväksyisi minua klaaniinsa, nyt kun teoistani oltiin kerrottu kokoontumisessa joka klaanille.
"Miksi?"
Pisaratähden kysymys herätti minut ajatuksistani. Raapaisin kevyesti kynnelläni maata, hiukan hermostuksssani ja kärsimättömänä.
"Tunsin aina, etten kuulunut Myrskyklaaniin. Se ei ole klaani, missä haluaisin elää! Enkä ole koskaan uskonut Tähtiklaaniin", naukaisin, "olen aina tuntenut, että Kuolonklaani on minulle oikea paikka."

//Pisara?

Nimi: Fria

20.06.2017 10:48
"Sudennälkä", hymähdin Kaislalle. Pentuni kasvot loistivat onnesta, kun tuo katseli saalistamaansa otusta. Tunsin silmieni kostuvan ja räpyttelin kyyneleet kiivaasti pois. Olisin halunnut olla yhtä onnellinen ja iloinen, mutta ajattelin vain Huurretta. Halusin uskoa, että hän selviytyisi, mutta en koskaan olisi aivan varma.
"Tulkaa nyt syömään!" kuulin Kaislan hihkaisevan. Hätkähdin mietteistäni ja kipitin nopeasti kumppanini viereen. Kaisla oli jo iskenyt hampaansa Havun saalistamaan myyrään, jota kolli itsekin popsi. Crokellia ei näkynyt, mutta hän kyllä palaisi. Hämmästyin sitä luottoa, joka välillemme oli syntynyt kumartuessani nirhaisemaan palan riistasta. Syödessäni tajusin, että olin luottanut kaikkiin muihin pentuihini, paitsi Huurteeseen. En ollut luottanut häneen, sillä hän oli ollut aina se ujo ja hennoin.
"Minun olisi pitänyt luottaa sinuun", kuiskasin hiljaa. Fire vieressäni säpsähti ja katsahti minuun.
"Sanoitko jotain?" kolli kysyi. Ravistin pontevasti päätäni ja peruutin askeleen. Olin syönyt hädin tuskin kahta haukkua, mutta minun ei ollut enää nälkä.
"Syö sinä se loppuun", naukaisin Firelle. Kolli vilkaisi minua kulmat rytyssä, mutta jatkoi sitten syömistä. Istahdin maahan hieman kauemmas pennuistani ja kumppanistani juuri, kun Crokell saapui paikalle pieni lintu hampaissaan keikkuen. Sydämeni jätti lyönnin väliin, kun tajusin, että ehkä Huurre lähti siksi, etten luottanut häneen. Nyt minun oli kuitenkin pakko luottaa häneen, sillä minulla ei ole enää mitään muutakaan. Lävitseni kulki värähdys, kun nousin seisomaan. Fire oli jo lopettanut ruokailunsa, mutta jäi odottamaan paikoilleen ja katselemaan Havun ja Kaislan sekä äsken paikalle tulleen Crokellin syömistä. Rintaani puristi, mutta silloin muistin, että Tilli oli käynyt luonani.
"Kaikki on hyvin", saatoin kuulla sanat korvani juuresta. Tilli olisi sanonut niin, ja hän olisi tukenani aina. Hymy nyki suupieliäni ja pakotin itseni unohtamaan Huurteen hetkeksi aikaa. Sitten astahdin Firen viereen ja painoin kuononi hänen turkkiinsa. Olihan minulla vielä Fire ja toiset pentuni, Crokell mukaan lukien.

//Muut? Tuli outo

Nimi: Hiilloslumo

19.06.2017 23:25
Luimistin korvani ja vedin huuleni irveen sähähtäen mustan naaraan halveksinnalle ja ylimielisyydelle. Hän vain katsoi minua kylmät, vihreät silmät kiiluen.
"Älä edes kuvittele, että pelkäisin tai edes kunnioittaisin sinua!" sihahdin muristen. Kalmalilja hymyili ilkeästi ja katsoi minua arvioiden.
"Ehkä olisi syytä. Jos todella tahdot Kuolonklaaniin, muista, että sinua tullaan halveksimaan. Itse halveksin jo", hän lisäsi huiskaisten hännällään, "ja sinun kannaltasi olisi parasta yrittää hankkia luottamukseni, voin halutessani tehdä elämäsi hankalaksi."
Kuolonklaanilainen ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kääntyi näpsäyttäen hännällään kuonoani, kuin olisin vain pieni, avuton ja typerä oppilas. Päätin niellä raivoni ja pakottauduin pysymään mahdollisimman tyynenä. Kalmalilja asteli suuremman harmaan kollin vierelle ja puhui hiljaa hänen korvaansa. Raepisara vilkaisi minuun, ja kääntyi sitten jälleen mustan naaraan suuntaan. Kalmalilja sihahti jotain ja paljasti hetkeksi hampaansa, mutta Raepisara sanoi jotain, mikä sai soturin rentoutumaan. Partion johdossa oleva kolli kosketti kevyesti, melkein huomaamatta naaraan korvaa kuonollaan kääntyen sitten puoleeni.
"Lähdetään sitten", hän murahti. Kohotin hämmästyneenä kulmiani, olin odottanu jotain muuta. Kauhumurha huiski hännällään puolelta toiselle siristäen silmiään.
"Noinko vain? Viemmekö hänet leiriimme? Hän on myrskyklaanilainen!"
Kalmalilja astui kärsimättömän näköisesti eteen ja sivalsi ilmaa Kauhumurhan pään edessä melkein kolliin osuen. *Onko hän nyt puolellani?* ihmettelin koko ajan hämmentyneenpänä. No,kuolonklaanilaisista nyt ei ottanut selvää kukaan. Kunhan nyt vain pääsisin kyseiseen klaaniin, olisin tyytyväinen.
"Sinulla ei ole tässä asiassa juuri sananvaltaa, Raepiaara on partion johdossa, jos et ole unohtanut", Kalmalilja naukaisi terävästi ja kohotti leukaansa.
"Luulisi, ettet itse muista sitä", tumma soturi mutisi, kun viimein lähdimme kohti leiriä Raepisara joukon kärjessä. Kielomyrkky kulki takanani ja Kauhumurha ja Kalmalilja sivuillani, aivan, kuin olisin tosissani yrittänyt lähteä pakoon. Kuljimme hiljaa kenenkään puhumatta kohti Kuolonklaanin leiriä.

Sadat ajatukset olivat matkan aikana poukkoilleet päässäni, mutta aina ne johtuivat kaikkien pelkojeni ytimeen: pääsisinkö Kuolonklaaniin vai en? Tiesin, että se oli varmastikin Kuolonklaanin päällikön Pisaratähden päätös, ja se päätös olisi lopullinen. Partio asettui istumaan ympärilleni, odottelemaan kaiketi päällikköään.

//Hyii hyi hyi hyi, kauheen tönkköä ja sekavaa mut ehkä tää alkaa taas hiljalleen sujuun xD
//Kielo, Rae, Vuori? Pisara? En oo iha varma oliks se leiris vai missä mut tosta sais jatkaa :D

Nimi: Miyu

04.06.2017 16:01
Crokell: 2kp

Fria: 9kp

Kaisla: 8kp

Jade: 3kp

Huurre: 5kp

Hiilloslumo: 6kp

Nimi: Hiilloslumo

19.05.2017 07:13
"Tapoin tätini, eikö se todista jo tarpeeksi?" sihahdin hiljaa mustalle naaraalle. Hän astahti eteenpäin ja painoi kasvonsa omiani vasten.
"Mutta mistä tiedämme, ettet lähde, jos et viihdykään? Olet myrskyklaanilainen, en usko että sopisit Kuolonklaaniin", naaras sähisi naamalleni. Hypähdin taaksepäin niskakarvat pystyssä ja sivalsin kynsilläni ilmaa. Olisiko minun todella jotenkin todistettava olevani sopiva tähän klaaniin? Musta naaraskissa istuutui ja nuolaisi tyynesti käpäläänsä.
"Kuka tahansa voi tappaa kissan, mutta se ei tarkoita, että olisi kuolonklaanilainen", hän naukui napauttaen hännällään kärsimättömästi maata. "Entä uskosi?"
Annoin niskakarvojeni laskeutua hitaasti ja vedin kynnet piiloon tassuihini. Tarkastelin kuitenkin varuillani naarasta.
"Uskon Pimeyden Metsään", kerroin vakaasti.
"Niinpä tietysti. Ainakin toivon, että puhut totta, ehkä vain itsesi takia. Toki minä uskon, että tapoit Utukatseen, eikö siitä mainittu kokoontumisessa?"
Musta naaras käänsi katseensa Kielomyrkkyyn, joka nyökkäsi.
"Selvä. Hiilloslumo siis", naaras murahti, "olen Kalmalilja."

//Rae? Kielo? Vuori?

Nimi: Hiilloslumo

17.05.2017 20:55
Pyöräytin hiukan silmiäni, miksi heidän piti olla niin epäluuloisia? En oikein tiennyt, miten voisin todistaa tappaneeni Utukatseen. En ollut raahannut hänen mätää ruhoansa tänne asti, saati tuonut mukanani todistajia. Mitä nuo kissat oikein olettivat?
"Kuvitteletko, että olisin tuonut hänen ruumiinsa tänne asti, vai oletko muuten vain hiirenaivo? Millä oikein kuvittelet voivani todistaa tappaneeni hänet?" sähisin punaruskealle naaraalle. Sitten muistin. Lähtöni jälkeen oli ollut täysikuu, mikä tarkoitti kokoontumista. Minut oli varmasti mainittu siellä, aivan varmasti.
"Satuitko olemaan kokoontumisessa? Siellähän minusta toki puhuttiin", naukaisin tyynesti. Naaras räpsäytti silmiään ja nautin siitä, miten olin oikeassa.
"Sitähän minäkin", sihahdin kylmästi. Käännyin sitten harmaan kollin puoleen.
"No, aiommeko me mennä vai seistä tässä kuin kuolleet puut?"

//Rae? Kielo?

Nimi: Huurre

16.05.2017 21:23
Jalkani vapisivat hurjasti, mutta yhä tarvoin varvukossa eteenpäin. Sydämeni takoi rinnassani hullusti, ja mielessäni kieppui. Suuntavaistoni oli mennyt tyystin sekaisin, enkä ollut varma kiersinkö ympyrää. Kaikki näytti vääristyneeltä, puut, pensaat ja taivas. En kuitenkaan voinut lopettaa kävelyä, sillä minun oli pakko päästä perille. En tiennyt minne, mutta jonnekin. Minun täytyi jaksaa vielä. Nälkä riipi kehoani jokaisella askeleella, mutta ei ollut ruokaa, olin vain saanut sen yhden hiiren jonka olin unohtanut juurakkoon. Päätäni särki, ja ripsiini oli kuivunut veripisaroita. Jokainen askeleeni tuntui yhä raskaammalta, ja vaikeammalta. En tiennyt, mitä minulle kävisi, mutta minä en luovuttaisi. Perheen luota lähteminen oli valanut minut voimalla, ja selviytymisenhalulla. Minulla oli jokin, jota vastaan taistella. Kävelin eteenpäin, siedin tuskan vain siksi, että kykenin piilottamaan sen alle kaiken pelkoni ja kaipuuni Frian, Firen ja sisarieni luo. En antanut itselleni aikaa ajatella, vaan keskitin kaikki voimani siihen että kuljin eteenpäin. En tiennyt oliko nyt yö vai päivä, mutta minun ei tarvinnut tietää. Ainoa asia, jonka tiesin, oli edessäni kasvava metsä ja sydämeni hullu syke rinnassa. Jalkoja raastava kipu ja nälän kaiverrus vatsassa. Se hirvittävä ponnistus jonka tein jokaisen askeleen eteen. Minun oli vain pakko päästä perille. Ajatus alkoi singahdella päässäni edestakas, saaden jostain kaivettua lisää puhtia kävelyyni. Yhtäkkiä tajusin juoksevani eteenpäin, kompuroiden aluskasvillisuuden seassa. Mutta minä en enää tuntenut mitään kipua, kuulin vain veren kohinan korvissani. Minä juoksin. Juoksin niin lujaa kuin kykenin, näin puiden vilisevän silmissä. Mutta sitten kaikki vain loppui, suuri vihreä rivi pensaita asettui tielleni, ja kompastuin kiveen. Kaaduin maahan, ja vinkaisin. Silmäni lurpahtivat kiinni, mutta juuri ennen kuin nukahdin, tajusin olevani siellä minne unessani olin päässyt. Pian minä saisin tietää, mitä sen takana oli.

Nimi: Jade

13.05.2017 18:18
Tuuli pörrötti turkkiani kun istuin ulkona aidatulla alueella. Tuntui, että elämäni olisi tätä samaa tylsää joka ikinen päivä. Tulin aina auringon huipun aikaan ulos istumaan joko tähän erikoisen pyöreälle kivelle tai sitten aidan reunalle. Olin jo pitkän aikaa miettinyt meneväni tutkailemaan enemmän ympäristöä ja voisin lähteä vähän kauemmas kaksijalkalasta.
"Vai olisiko se sittenkään niin hyvä idea?" huokaisin hiljaa ja katselin tassujani. Haluaisin jonkun ystävän ettei minun tarvitsisi päivät pitkät istua yksin ilman minkäänlaista seuraa. Pyöräytin silmiäni kun ovi narisi ja aukeni. Käännyin katsomaan taakseni, jossa kaksijalanpentu roikkui ovessa ja tuijotti minua erikoisilla silmillään. Nousin ylös venytellen ja tassuttelin ovesta sisään. Kaksijalanpentu kaappasi minut syliinsä kunhan oli ensin sulkenut oven. Tuo juoksi pehmeälle ja aika isolle asialle johon hän lysähti istumaan. Sitten tuo otti käteensä mustan kapulan, jota hän painoi ja laatikkoon edessämme syttyi valo. Kuului ääniä ja ne äänet alkoivat väsyttämään. Suljin silmäni ja tunsin kuinka kaksijalanpentu silitti minua selästä. Päästin kehräyksen ennen kuin nukahdin syvään uneen kaksijalanpennun syliin.

Nimi: Kaisla

08.05.2017 19:10
Olimme jälleen harjoittelemassa saalistusta Firen opastuksella. Sain kiinni ensimmäisen saliini, hiiren! Hihkuin ylpeyttä kun isäni hymyili minulle ja kehui. Se tuntui niin mahtavalta ja ihanalta, koska sellaista minä juuri kaipasin. Se auttoi unohtamaan muut murheet vaikka ne muut murheet palasivatkin useasti mieleeni. Sydäntäni koski ikävä, minulla oli ikinä siskoani; Huurretta. En tiennyt missä hän oli ja oliko hän edes.. elossa. Ravistelin päätäni turhautuneena, halusin elää uskossa, että Huurre oli elossa ja hänellä oli kaikki hyvin. Joka aamu odotin herätessäni näkeväni siskoni, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan perheestäni ei puhunut Huurteesta, mutta tiesin heidän silti ajattelevan häntä. Uskon, että jopa Crokell ajatteli häntä.
"Mennään takaisin emonne luo", isäni naukaisi. Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja otin hiiren hampaisiini. Crokell oli lähtenyt kävelylle ja hän palaisi sitten joskus takaisin kun itse sitä haluaisi. Me saimme jo lähteä kävelyille itsenäisesti ilman vanhempien valvovaa katsetta. Siitä tiesi, että meihin kaikkiin luotetaan. Havu oli onnistunut nappaamaan myyrän tällä reissulla. Isä oli vain katsonut sivusta ja opastanut silloin kun olimme tarvinneet vinkkejä. Kävelin rauhallista tahtia siihen suuntaan missä pesämme sijaitsi. Tassuni jättivät kosteaan maahan painaumia ja huomasin, että tassuni olivat kasvaneet. Pienempänä lumeen oli jäänyt pienempiä jälkiä kuin nyt tähän sulaneeseen maahan. Jotenkin kummasti minua alkoi väsyttää astellessani pesän suuntaan. Se johtui varmaankin siitä, että en ollut saanut yöllä oikein hyvin nukuttua. Yöllä oli tuullut kovasti ja se tuuli oli pitänyt sellaista ääntä, joka häiritsi nukahtamistani. Kun viimein olin saanut unta ehdin nukkua vain vähän aikaa, sillä olin herännyt puheeseen. Uneni oli kai ollut aika heikkoa kun puheeseen olin herännyt, sillä niin ei ole ennen minulle käynyt. Hassua, ainakin omasta mielestäni. Kun hahmotin pesän lisäsin tassuihini vauhtia. Oikeastaan aloin juoksemaan kohti emoani, joka odotti meitä istumassa pesän vierellä. Olisin halunnut olla yhtä kaunis kuin emoni, mutta luulen ettei minusta koskaan niin kaunista tule. Hymähdin hiljaa ja kovensin juoksuani.
"Emo! Emo! Katso mitä minä sain! Pyydystin tämän ihan itse!" huusin kovaan ääneen vaikka se kuulosti enemmänkin muminalta hiiri suussani. Kun viimein olin Frian edessä pudotin hiiren tuon tassujen juureen. Fria katsoi minua lempeästi hymyillen.
"Hienosti napattu, Kaisla", emoni naukaisi ja kosketti päälakeani. Nautin erittäin paljon huomiosta, jonka sain.
"Te saatte jakaa sen sitten Firen kanssa", naukaisin kun isäni oli saapunut luoksemme Havun kanssa. Emo nyökkäsi nopeasti.
"Selvä, kyllähän me sitten niin teemme kun sinä sitä kerran niin paljon toivot", Fria maukaisi. Huulilleni nousi erittäin leveä ja lempeä hymy. Häntäni heilui puolelta toiselle innostuneena.
"Joko teillä on nälkä?" naurahdin.

//Muut?

Nimi: Fria

07.05.2017 20:47
Raahasin kuusenoksaa hampaissani, ja tunsin painetta leuassani. Pesämme alkoi olla jo aika raihnainen, ja kun pentuni sekä kumppanini olivat muualla, sain rauhassa korjata pesäämme. Yksinäisyys kuitenkin teki vain hallaa minulle, sillä mieleni alkoi pyörittää kaikkia tapahtumia päässäni. Ajatuksiini luikahti yhä uudelleen kaikki ne pentujeni riidat, joista minä näin kauheita painajaisia. Niissä joku pennuistani oli tappanut sisarensa, ja minä olin vain istunut vieressä katsellen itkien pentujani. Olin herännyt unesta posket märkinä kyyneleistä, mutta onnekseni kaikki se alkoi olla ohi. Crokell, Kaisla ja Havu alkoivat tulla toimeen, ja olivat ilmeisesti jo sopineet kaikki riitansa. Se huojensi minua, mutta sisälläni kyti silti pelko. Se ei johtunut Havusta, Kaislasta, Crokellista tai Firestä. Minä pelkäsin Huurteen vuoksi, kiehnäsin yöllä valvoen hän mielessäni, ja itkien silloin tällöin hänestä. En ymmärtänyt, miten Huurre oli lähtenyt, sillä olin luullut että hän oikeasti halusi olla täällä. Meidän välillämme oli yhteys, mutta ilmeisesti se ei ollut täydellinen, sillä en ollut nähnyt Huurteen epämukavaa oloa. Tiesin kuitenkin, että Huurre oli oikeasti lähtenyt siksi, ettei kuulunut tänne. Herkkä naaras ei missään nimessä olisi jättäyt meitä tänne ilkeyttään. Minua vain pelotti ajatella mitä pentuni oli kohdannut, miten hän oli selviytynyt ja missä hän oli nyt. Mielessäni kyti koko ajan huoli siitä, että Huurre oli kuollut, mutta aina tyrmäsin sen ajatuksen. En koskaan alkanut miettimään sitä sen enempää, ajattelin  vain näkisinkö häntä enää koskaan. Käpäläni jättivät maahan painalluksia, kun raahasi oksaa kohti pesäämme. Yritin kovin päästä Huurteeseen liittyvistä ajatuksista, sillä tiesin etten voisi häntä enää löytää tai auttaa häntä. En vain onnistunut siinä kovin hyvin, mutta uskoin että joskus vielä kykenisin elämään normaalisti. Toisaalta, en edes ollut varma mikä oli normaali elämä. Olin pennusta asti joutunut vain selviytymään yksin, eikä minulle ollut enää kovin selvää mikä oli normaalia. Oliko normaalia kulkea lähes tuntemattoman kissaporukan kanssa ties missä, katsoa heidän kuolemansa vierestä, löytää kumppani, saada pentuja ja elää pienellä reviirillä. Korvani painuivat luimuun, kun aivoni hurisivat yrittäen pohtia, olinko koskaan ollut normaali. Olinko elänyt normaalisti. Jos olisin aina elänyt emoni kanssa, olisinko erilainen? Haalea muisto emosta pisti rintaani, mutta en enää löytäisi häntä. Uskoin naaraan jo kuolleen aikoja sitten, mutta en ollut myöntänyt sitä itselleni vielä. Juuri silloin erotin pesämme ääriviivat edessäni, ja viimein sain aseteltua kuusenoksan puun juurakon eteen. Olin raatanut melko kauan pesän kimpussa, tilkinnyt rakoja ja vaihtanut makuualuset. Sinä aikana olin ehtinyt miettiä kaikenlaista, mutta edelleenkään en ollut saanut mihinkään vastausta. Ehkä minun täytyisi vain jättää ajattelu pois, koska silloin elämästä tulisi aina vain vaikeampaa. Istahdin maahan, ja kietaisin häntäni jalkojeni ympärille. Yhtäkkinen tyyneys oli vallannut minut, enkä todellakaan tiennyt miksi. Suljin silmäni hitaasti, ja olin tuntevanani hennon kosketuksen lavallani. Mieto ja tuttu tuoksu kutitti nenääni, ja kuulin askelten rapisevan heinikossa.
"Fria", kuulin hyvin vaimean äänen kuiskaavan lähelläni. Räväytin silmäni auki, ja vilkaisin sivulleni. Erotin puiden välissä tummanruskean kissan kehon, joka oli hyvin läpikuultava. Kissan tassut olivat valkoiset, ja silmät tuikkivat vaaleanruskeina.
"Tilli", henkäisin häkeltyneenä. Mutta kun räpäytin silmiäni, näky katosi, ja jäin yksin metsään. Ystäväni oli kuitenkin antanut minulle jotain hyvin tarpeellista. Rauha oli laskeutunut ylleni, ja vilkaisin taivalle, laskevan aurigon värjäämiä pilviä, ja jäin odottamaan perheeni paluuta.

// Muut?

Nimi: Crokell

06.05.2017 22:28
"Oi, haluatko, mielenkiintoista", sanoin viekkaasti virnistäen kollimaisesti.
"Senkö, että nimeni alkaa isolla C:llä, voittaisin sinut helposti taistelussa ja turkkini on musta, mitä muuta haluat tietää?" kysyin virnuillen. Ärsytin naarasta tahallani. Tuo vain tuhahti.
"No? Siinä oli hyvin tärkeitä faktoja", virnuilin. "Vai aijotko taas hävitä minulle taistelussa. Kenties astelen sille puolelle", virnuilin ja ärsyttääkseni astelin rajan toiselle puolelle. Naaras ei kuitenkaan hätkähtänyt vaan tarkkaili minua. Tuo tuntui vaipuneensa omaan maailmaansa katsellessaan minua. Naaraassa oli jotain viehättävää, mutten aikoisi näyttää sitä hänelle. Tökkäsin tuota hännälläni lapaan.
"Voi, olenko noin kiinnostava? Noh kerrohan jotakin itsestäsi", virnuilin.

//Sini?

Nimi: Miyu

06.05.2017 09:52
Zira: 7kp

Crokell: 7kp

Tara: 10kp

Chuma: 8kp

Veri: 7kp

Viiltokaaos: 16kp

Luna: 10kp

Flame: 3kp

Nimi: Zira

03.05.2017 18:30
"Hyvin tehty Zira", Loistosielu kehui. Olin saanut juuri ensimmäisen saaliini, hiiren ja Loistosielu oli ylpeä. Kollin silmistä se ylpeys loistikin, olihan hän minut siihen opettanutkin.
"Saanko syödä tuon?" kysyin.
"Saat", kolli lupasi. "Kaiva vain kuoppa, hautaa se hiiri sinne ja peitä se. Haemme sen sitten kun palaamme tätä kautta. Laittaisitko tämän minun rastaankin sinne? Minä katson löytäisikö tästä lisää riistaa. Mene vaikka tuonne Kaksijalkalan lähelle ja hautaa ne tuonne tammen juureen. Minä menen tuonne kuusen taakse ja tulen sinne sitten kohta sinne."
"Hyvä on", nyökkäsin. Juoksin suuren tammen viereen. Kaivoin tammen viereen kuopan että sinne mahtuisi hiireni ja Loistosielun saama rastas. Tiputin riistat sinne ja peitin kuopan mullalla. Multaa nimittäin sain läheisen kaksijalan pesän reviiriltä. Äkkiä läheltä kuului kovaa haukkua ja läheistä pientä ukkospolkua pitkin vilisti suuri musta koira jonka kieli lerpatti ja korvat olivat pystyssä. Se äkkäsi minut ja kääntyi sille hiekkapolulle millä juuri seisoin. Sydämeni hyppäsi kurkkuun. Ei kai? Ei vain? Kuolisinko minä?
"Apua!" huusin täyttä ja ryntäsin kohden sitä paikkaa missä Loistosielu varmaankin olisi. Koira ajoi minua takaa vaikka kuinka yritinkin sitä hämätä. Kaartelin, koira oli aina perässä.
"Apua!" huusin taas. Äkkiä läheisestä karhunvatukkapensaasta kurkkasi tuttu naama. Loistosielu! Voi kiitos! Kollin ilme oli kauhistunut ja hän loikkasi viereeni, nakkasi minut äkkiä kauemmas, niin että kaaduin ja vierin pusikkoon. En välittänyt, Loistosielu teki periaatteessa oikein eikä minua edes sattunut. Sitten kiinnitin huomioni Loistosieluun. Kolli seisoi mustan koiran edessä, hampaat irvessä ja turkki pystyssä. Kollin kurkusta kuului murinaa, ja niin myös koirankin. Äkkiä Loistosielu kääntyi, meni matalaksi ja ryömi koiran vatsan alle ja alkoi raapia vatsaa. Koira parahti ja loikkasi sivulle. Se lähti tulemaan kohden Loistosielua hampaat irvessä ja kuolaa valuen.
"Varo Loistosielu!" huusin. Äkkiä kolli valpastui, nousi nopeasti takajaloilleen ja ennen kuin koira ehti tehdä mitään, Loistosielu raapaisi koiraa toiseen silmään. Siitä alkoi vuotaa verta ja koira parahti ja kääntyi ja juoksi pois. Ulvahdin riemusta.
"Sinä teit sen!" hurrasin.
"Niin teinkin", Loistosielu hymisi tyytyväisenä. "Haetaan yhdessä ne riistat ja mennään sitten pesään."

//Tää on sieltä Vappuriehasta se yks tehtävä missä esiintyy petoeläin

Nimi: Crokell

03.05.2017 15:53
"Et ole vielä häätänyt minua", naukaisin viekkaasti naaraalle joka seisoi edessäni. Olin tullut ottamaan raitista ilmaa, mutta olin päätynyt tänne.
"Ja et sinä pärjäisi minulle", lisäsin ja heilautin tassuani ilmassa kynnet esillä. En kuitenkaan edes yrittänyt osua edessä olevaan naaraaseen. Virnistin tuolle kollimaisesti.
"Jos astut askeleenkaan eteenpäin, minä en vastaa seurauksista", sinisilmäinen kellertävänruskean ja tummanruskean turkin omaava naaras naukui. Ärsyttääkseni tuota astelin kaksi askelta eteenpäin.
"Oho hupsista", naukaisin ärsyttävällä äänellä. "Mitä se pikkuinen nyt meinaa?"
Ärsytin naarasta. Naaras kuitenkin hyökkäsi minua kohti. Väistin sivulle ja käännyin ympäri.
"Vai että tällaista", nau'uin ärsyttävästi. Hyökkäsin kohti naarasta ja painoin tuon maahan.
"Entä seuraavaksi?" kysyin tuolta.
"Häivy reviiriltämme!" tuo huusi minulle. Nauroin vain tuolle ja annoin hänen nousta. Naaras pörhisteli karvojaan.
"Sinä saastainen erakko!" tuo huusi minulle.
"Oi kun ihana nimi, mutta tykkään enemmän oikeasta nimestäni, Crokellista", nau'uin ärsyttävästi. Naaras mulkaisi minua.
"Ja mikä sinun nimesi on?" kysyin edelleen melko ärsyttävästi.

//Sini?

Nimi: Tara

01.05.2017 18:35
Oloni tuntui kiusalliselta, kun jokaisen kuolonklaanilaisen päät olivat kääntyneet tujottamaan meitä epäileväisesti. Sävähdin, kun muutamien katseet osuivat minuun ja liiakhdin huomaamattomasti likemmäs Chumaa. Normaalisti olisin kai pitänyt huomion keskipisteenä olosta, mutta tilanne oli aivan erilainen. Jokainen kissa katsoi meitä kuin arvioiden. Jos he päättäisivät jostain syystä hyökätä, häviäisimme varmasti. Mutta ei kai Kuolonklaanin päällikkö hylkäisi joukkoa lupaavia sotureita? Näin valtavan suuren harmaan kollin seisovan edessämme, ja oletin hänen olevan joukon johtaja. Luimistin hiukan korviani. Hänen kanssaan en alkaisi leikkimään mitään, kissa näytti tarpeeksi voimakkaalta voidakseen tappaa minut helposti ärsyyntyessään, sekä sen verran älykkäältä, että hän helposti tajuaisi päämääräni. Lauma kuitenkin tulvi typerämmän näköisiä kolleja, mikä oli vain hyvä minulle. Seisoimme yhtenä rykelmänä, minä paha kyllä joukkion reunalla, hiukan Veren takana Chuma rinnallani. Oloni tuntui kamalan suojattomalta ja siirsin häntääni kylkeni viereen kuin turvakseni. Päätin kuitenkin olla näyttämättä jännittyneisyyttäni ja rentoutin lihakseni. Annoin häntäni laskeutua ja katselin kiinnostuneesti, miten tilanne etenisi.

//Joku?

Nimi: Chuma

01.05.2017 12:27
Seisoin Taran rinnalla täydessä mitassani, lihakset turkin alla värähdellen. Tuijotin harmaata kollia haastava pilke silmissäni. Hän kai oli Kuolonklaanin johtaja.
*Saa nähdä, mikä hän on kissojaan*, ajattelin ja aloin raapia etukäpäläni kynsillä maata. *Onko hän kunnioittamisen arvoinen kissa vai.. täysi pelkuri?*
Kieltämättä minun olisi tehnyt mieli kokeilla, kuinka haastava vastustaja tuo kolli oikein oli tappelussa. Lihaksiani syyhytti, kaipasin sitä tunnetta, kun sain iskeä hampaani vihollisen kaulaan, maistaa veren metallisen maun kielelläni... Mutta nyt ei ollut aikaa siihen. Ellei sitten joku idioottikissa päättäisi hyökätä kimppuuni, silloin kyllä näyttäisin kynteni. Minulle ei turhaan uhiteltu, mikäli mieli pysyä hengissä. Odotin tarkkaavaiseva, mitä Kuolonklaanin johtaja vastaisi. Tämä oli ulkomuodoltaan valtavan kokoinen ja arpia näkyi turkissa mutta toisaalta... ulkonäkö voi pettää. Siristin silmiäni kollille.

Nimi: Veri

01.05.2017 11:17
Katsoin tyytyväisenä kissoja, jotka suostuivat lähtemään.
"Eli siis Tara, Chuma, Viiltokaaos, Silakkasiipi, Luna, Ron, Icy, Flame, Shadow ja Arrow lähtevät", ulvaisin ja viitoin kissoja hännälläni luokseni.
"Me lähdemme nyt. Kaikki te muut, jotka ette lähde, voitte seurata perässä jos muutatte mielenne", naukaisin. Kissat lähtivät perääni.
"Muistakaa heti kun astumme rajan yli emme ole enää yksin", naukaisin. Juoksimme maiden ja mantujen poikki tuuli turkkia nuollen. Pian saavuimme tammen luo mihin olin haudannut Rapapoltteen. Pysähdyin hetkeksi.
"Hyvästi Rapapolte", kuiskasin. Lähdimme jatkamaan matkaa ja eteemme avartui neljä suurta tammea. Haistoin Kuoloklaanin. Jatkoimme ja jatkoimme kunnes ympärillämme tuoksui vain ja ainoastaan Kuoloklaani.
*Tämä olisi uusi kotimme* Nyt osasin jo suunnistaa kohti leiriä. Muistin missä se oli hyökkäyksen jälkeen. Astuimme sisään leiriin ja näimme kissojen tuijottavan meitä.
"He hyökkäävät taas!" kuulin jonkun ulvaisevan. *Emmehän hyökkää!* Pian heidän johtajansa, harmaa kolli asteli luoksemme.
"Me haluamme liittyä teihin", naukaisin kylmällä äänellä. Kuulin jännittyneen kohahduksen.

//Pisara?

©2017 Kuunpisara - suntuubi.com