Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Elandra

19.10.2018 19:34
Härmävirta: 47kp! -

Usva: 38kp! - Tää on nyt soturi-ikänen!

Kisse: 4kp -

Virtakyynel: 16kp -

Nimi: Virtakyynel

19.10.2018 19:28
Mieleni pyöri tajuttomuuden rajamailla. Hyökkäyksestä oli kulunut kai jo yli neljäsosakuu, vai oliko siitä sittenkin enemmän. Aika tuntui kiitävän eteenpäin hirviön lailla. Se ei jäänyt odottamaan minua. Olin maannut kaiken aikaa tässä samassa kohdassa parantajan pesässä. Kerran-pari päivässä olin hereillä. Tiikeriraivon mukaan minulla saattoi olla lievä aivovamma. Parantajan mukaan aikaa parantajan pesällä vähintään kahden kuun ajan. Se kuulosti ikuisuudelta, mutta olihan tämäkin neljäsosakuu kulunut silmänräpäyksessä. Silloin tällöin herätessäni näin Pyrstökuiskauksen, Tiikeriraivon tai jonkun pennuistani. Kerran olin nähnyt Kiviturkin ja kaikki kuolleet rakkaani, mutta se oli johtunut siitä, että olin ollut lähellä kuolemaa. Tähtiklaani oli antanut minulle toisen mahdollisuuden ja käännytti minut porteiltaan. Raotin hitaasti silmiäni. Näin hahmon edessäni, mutta en tunnistanut sitä.
"Emo", kuiskaus kantautui korviini voimistuen. "Sano minulle, että olet hereillä. Tarvitsen apuasi." Ääni vain voimistui ja antoi minulle voimaa avata silmäni kokonaan tunnistaakseni hahmon. Edessäni seisoi valkea naaras, jolla oli kasvoissaan oransseja laikkuja. Nopeasti tunnistin kissan tyttärekseni Gingeriksi. Hän oli ainoa tytär, joka minulla vielä oli. Hän oli minulle niin rakas.
"Emo", naaras naukui ja kosketti kuonollaan omaani saadakseen aikaan edes pienen yhteyden. Räpäytin silmiäni.
"Ginger", nau'uin rahisevalla äänellä. Naaras nyökkäsi ja vilkaisi taakseen, mutta kääntyi sitten minuun päin. Pyrstökuiskaus nukkui pedillä toisella puolella pesää. Minä nukuin aivan Nuuhkutassun pesän vierellä, sillä Tiikeriraivo halusi jonkun vahtivan minua öisinkin. Haava oli peitelty hauteilla ja hämähäkin seitillä, mutta Tiikeriraivon mukaan tilanne saattoi vielä pahentua. Pyrstökuiskaus oli laitettu pesän sisäänkäynnin vierelle nukkumaan, sillä niin oli katsottu parhaaksi syystä tai toisesta. Kenties entinen jokiklaanilainen tahtoi nukkua etäämmällä parantajaoppilaasta tai sitten hän ei vain tahtonut nähdä minua tällaisena..
"Emo, kuuletko sinä minua?" naaras kysyi. Suljin hetkeksi silmäni ja avasin ne pian taas. Kurottauduin kohti pentuani ja nyökkäsin.
"Kuulen", vastasin hiljaisella äänellä ja yritin nousta ylös, mutta kipu päässäni pakotti minut taas makuuasentoon. Gingerin kasvoille syttyi hymy.
"Miten sinä voit?" hän kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi minua. Olin niin onnellinen, että pentuni ei hylännyt minua ulkonäköni vuoksi. Hän katsoi minua lempeästi, eikä yhtään inhoten.
"Ihan hyvin, vähän sattuu vain", vastasin irvistäen. Ginger nyökkäsi pahoitteleva ilme kasvoillaan.
"Voinko auttaa sinua jotenkin?" hän kysyi.
"Minulla on jano. Voisitko tuoda vettä?" kysyin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen sai silmäni yläpuolella olevan haavan sykkimään.
"Tietenkin. Odota, käyn kastamassa sammalia leirin ulkopuolella. Ei mene kauaa!" naaras vakuutti ja poistui pesästä. Etsin katseellani Pyrstökuiskausta, mutta hän ei ollut sammalvuoteellaan. Pettyneenä painoin pääni takaisin sammaliin ja katsoin pesän kattoa.
Tuntui kuin Gingerillä olisi kulunut ikuisuus, mutta pian hän saapui luokseni vettä tippuva sammalpallo hampaissaan. Hän laski sen aivan petini eteen.
"Saatko siitä itse?" naaras kysyi. Hän oli ystävällisempi ja avuliaampi kuin yleensä, mutta kenties se johtui säälistä, jota hän minua kohtaan tunsi. Yleensä tyttäreni oli melko koppava sanoissaan. Nyökkäsin ja kurottauduin hitaasti kohti märkää sammaltukkoa. Imin siitä viileää vettä. Se kostutti mukavasti kurkkuani ja sai äänenkin toimimaan paremmin. Juotuani tarpeeksi laskin taas pääni vuoteelle.
"Oliko sinulla jotain asiaa?" kysyin rauhallisella äänellä tyttäreltäni, joka katsoi minua epävarma ilme kasvoillaan. Naaras nyökkäsi hitaasti.
"Minä vain mietin, että mitä mieltä sinä olisit", naaras keskeytti lauseensa ja mietti sanojaan.
"Mitä mieltä olisit siitä, jos muuttaisin Myrskyklaaniin?" naaras kysyi varovasti katsoen minua. Kohotin kulmiani, kasvoilleni piirtyi haikea, mutta lämmin hymy.
"Jos se tuntuu sinusta oikealta ja sopii Saniaistähdelle, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Minulle tulee sinua hurjan kova ikinä", nau'uin hiljaisella äänellä pidätellen itkua. Yrtit saivat minut hyvin herkäksi, eikä itkuun vaadittu paljoa.
"Mutta ei, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos sinä viihdyt täällä ja tahdot sitä oikeasti, se sopii minulle", naukaisin hymyillen lempeästi.

//Gin?
// 569 sanaa

Nimi: Härmävirta

19.10.2018 17:39
Odotettu taistelumme Raetähteä vastaan oli alkanut Bloodyn toimesta, ja olin liittynyt taisteluun, samoin Usva. En tiennyt Usvan taistelukoulutusta, oliko hänellä sellaista ollenkaan, mutta ainakin hän yritti, toisin kuin Isla, joka pyöri kauempana katsellen meitä kauhistuneena, tietämättä mitä tehdä. Nuori naaras ei välillä kestänyt katsoa, vaan kääntyi pois päin pelosta täristen, mitä nyt taistelussa kerkesin sivusilmällä nähdä. hänen reaktioitaan.
Raetähti oli voimakas ja hyvä taistelija, mutta hänkään ei oikein pärjännyt kolmea kissaa vastaan. Hän oli keskittynyt Bloodyyn, ja minä olin kerennyt iskemään hampaani kollin kurkkuun. Kaksi muuta naarasta kieppuivat kollin ympärillä. Tilanne vaikutti epäilyttävän voitokkaalta meille, jos saisin puristettua hampaani paremmin kollin kurkkuun, hän voisi.. kuolla. En ollut koskaan tappanut kissaa, mutta hampaat Raetähden kurkun ympärillä minusta tuntui, ettei se olisi edes vaikeaa. Raetähti ansaitsikin menettää henkiään.
Ennen kuin kerkesin edistää taistelua, Raetähti ponnisti voimiaan ja paiskasi minut irti itsestään. Tömähdin maahan ja kierähdin muutaman kerran ympäri heiton voimasta, ennen kuin sain ponnistettua jaloilleni. Raetähti hätisteli Usvaa kauemmas itsestään ja yritti töniä Bloodya irti, mustavalkoisen naaraan hampaat olivat porautuneet kollin takajalkaan. Minä otin vauhtia ja syöksyin takaisin taisteluun, mutta Raetähti näki minut ja iski kynsillään minua kohti. En kerennyt väistää kunnolla, vaan hänen kyntensä viilsivät haavan lapaani. Ärähdin kivusta perääntyen hiukan. Raetähti vaikutti pitävän minua suurimpana uhkanaan, sillä hän tuntui pitävän toisen meripihkaisen silmänsä koko ajan minussa. Usva hyppäsi takaisin taisteluun ponnistaen hiukan epävarmasti kollin selkään, iskien hampaansa tämän korvaan. Se oli minun odottamani tilaisuus, sillä Raetähti yritti saada Usvan alas ja samaan aikaan veti päätään refleksinä ylöspäin, kun Usva satutti hänen korviaan. Kollin kaula avautui eteeni ja minä syöksyin siihen voimalla hampaillani kiinni. Raetähden veren haju ja maku tulvivat ympärilleni ja Raetähti ulvahti tukahtuneesti. Tajusin, että hampaani olivat osuneet oikeaan kohtaan ja estin kollia hengittämästä kunnolla.
Raetähti karkotti Bloodyn luotaan potkulla, joka tällä kertaa osui maaliinsa ja sai aikaan jonkinlaisia vahinkoja mustavalkoisen naaraan pyörähtäessä taaksepäin iskun voimasta, ja sitten kolli huitaisi minua kylkeen. Puristin hampaillani kollin kurkkua yrittäen olla välittämättä kivusta. Usva häiritsi Raetähteä parhaansa mukaan ja irvistävä Bloodykin palasi taisteluun. Raetähti keskittyi kuitenkin saamaan minut irti, ja hän onnistuikin, koska en jaksanut roikkua ympäriinsä pyörivässä kollissa enää, ja hän osui minuun uudelleen kynsillään. Kierin kauemmas ja tutkin nopeasti vammojani. Kaksi viiltoa kyljessä, yksi lavassa, kaikki vuotivat jonkin verran. Raetähti ja kaksi muuta naarasta kiertelivät toisiaan, sillä hetkellä kukaan ei ollut toistensa kimpussa. Valmistauduin liittymään taisteluun. Jos saisin vielä kerran iskettyä hampaani Raetähden kaulaan, tällä kertaa ne uppoaisivat vanhoihin haavoihin ja pääsisin syvemmälle, luultavasti vieden Raetähdeltä yhden hengen. Se olisi meidän tilaisuutemme paeta.

//Rae? Usva? Bloody?
//413 sanaa

Nimi: Kisse

19.10.2018 17:15
Minä heräsin pedistäni. Näin edessäni kulhollisen ruokaa, jota kotiväkeni oli laittanut minulle. Aloin syömään sitä. Se oli todella hyvää, mutta silti melko pahaa. Kun olin syönyt, minä menin ulos. Muistelin, mitä olin nähnyt aiemmin.
*Vilja osasi hypätä aidanpäälle. Minäkin varmaan pystyn, jos yritän sitkeästi.* Minä loikkasin, mutta tömähdin aitaan ja liu'uin alas. Yritin uudestaan, mutta en onnistunut. Yritin vielä, mutta aidalle loikkaaminen ei onnistunut. Loikkasin kaikin voimin ja pääsin lopulta aidalle. Kun olin päässyt aidalle, putosin sen toiselle puolelle.
*Minä taidan tämän jälkeen kulkea tuosta kolosta.* Menin kohti metsää ja haistoin hiiren, mutta en välittänyt siitä. Minä jatkoin matkaa, kunnes käännyin takaisin. Minä menin aidan luokse ja ahtauduin kolosta sisälle. Huomasin kulhollisen kermaa ja aloin syömään sitä. Kerma oli hyvää. Kun olin syönyt, minä menin lepäämään.
*Miltäköhän se mäyrä näyttää? Entä millainen se kettu on? Onkohan se sellainen pelottava? Mitä ne villikissat ovat? Oliko se metsässä kohtaamani kissa sellainen?* Nukahdin ajattelematta enää mitään.

//153 sanaa. Oli kyllä melko sekava.

Nimi: Usva

19.10.2018 14:31
Katseeni kohtasi Raetähden meripihkaiset silmät, kun hän käänsi katseensa minuun. Hän kiersi läpi jokaisen joukkomme jäsenen. Isla oli siirtynyt taaksemme peloissaan Härmävirran käskystä. Härmävirta katsoi Kuolonklaanin hurjaa päällikköä suoraan silmiin. Kollin olemus sai karvani nousemaan pystyyn. Yllättäen Bloody aloitti taistelun. Hän syöksyi viereltäni kohti harmaata kollikissaa. Naaras upotti hampaansa Raetähden kaulan vasemmalle puolelle, mutta pienellä liikkeellä kuolonklaanilainen heitti erakon irti itsestään. Sitten tuli Härmävirran vuoro. Naaras syöksyi kohti kollia, joka yritti suoraan edellisestä liikkeestään saada naaraskissan kiinni. Raetähden hampaat halkoivat ilmaa, kun Härmävirta nopeasti kiersi päällikön ympäri. Hopeanharmaa kissa loikkasi sen selkään. Epäröiden painelin käpälilläni maata. Raetähti oli runsaasti meitä kaikkia suurempi, mutta määrä oli meidän puolellamme. Vilkaisin Islaa, joka oli kääntänyt selkänsä kaikelle tälle ja tärisi kovasti takanani. Minun täytyi auttaa Bloodya ja Härmävirtaa, jos tahdoimme päästää Myrskyklaaniin. Bloody loikkasi taas Raetähden kimppuun, kun kolli keskittyi Härmävirtaan. Isku osui samaan kohtaan kuin aiemmin. Raetähti sihahti ja heittäytyi selälleen. Hopeanharmaa naaras loikkasi juuri ajoissa pois kissan kimpusta, mutta Bloody ei ehtinyt ajallaan ja kaatui maahan. Hän kuitenkin vältti päällikön alle puristumisen. Syöksyin kohti kollia nähdessäni tilaisuuteni ja loikkasin juuri tuon paljaaseen vatsaan, jota kolli ei ollut tajunnut suojata jaloillaan ajatellessaan kai, että minä ja Isla emme taistele. Kolli ulvaisi, kun upotin hampaani ja kynteni tuon pehmeään vatsaan. Päällikkö työnsi minut nopeasti etukäpälällään pois päältään iskemällä sen rintaani. Härmävirta ja Bloody hyökkäsivät kollin kimppuun ennen kuin se ehti nousta.
Tömähdin selälleni maahan ja irvistin kivusta. Tunsin painemaista kipua rinnassani ja huomasin keuhkojeni tyhjenneen. Hengitin hetken aikaa rauhallisesti maassa, kunnes pystyin nousemaan taas. Nuolaisin rintaani, johon oli tullut pieni haava, mutta se ei vuotanut paljoakaan. Härmävirta oli upottanut hampaansa Raetähden kaulaan ja Bloody härnäsi tuota näykkien kollin takajalkoja ja väistellen sulavasti hänen potkujaan. Kävelin ripeästi kolmikon luokse ja autoin Bloodyä Raetähden ärsyttämisessä, jotta Härmävirta saisi kunnon otteen päällikön kaulasta. Raetähti kirosi kovaan ääneen maatessaan maassa, mutta emme välittäneet. Upotin hampaani kollin etujalkaan, joka sai sen ulvaisemaan kivusta.

//Rae, Härmä tai Bloody? hhh kamalan tönkkö ja en tuntuu et noi erakot o iha liia voimakkait täs xddd sori jos hittasin jotain jatkakaa vaa :DD
// 315 sanaa

Nimi: Härmävirta

18.10.2018 18:29
Johdin pientä joukkiotamme pitkin ukkospolun laitaa, lihakset jännittyneinä, valmiina taistelemaan, juoksemaan pakoon, väistämään hirviöitä, valmiina mihin tahansa. Kuulostelin ympärillemme korvat tarkkana ja pidin suuni raollaan havaitakseni kaikki mahdolliset hajut mahdollisimmat nopeasti. Kuolonklaanin reviirin ylitys oli kaikista haastavin osuus koko reissussa, ja nyt olimme sillä matkalla. Matkamme muiden asuinpaikasta klaanien reviirille oli kulunut jotenkin nopeasti, vaikka oikeasti aikaa oli kulunut ihan normaali määrä sellaiseen matkaan.
Kesken matkan, kun olimme jonkin matkan päässä Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin rajasta, haistoin ilmassa tuoksun, jota en olisi halunnut haistaa missään nimessä. Pysähdyin saman tien ja muut kissat pysähtyivät jälkeeni, aistin heissä lievän hämmennyksen ja haistoin Islan pelkotuoksun, joka vahvistui, kun hän ei tiennyt mistä oli kysymys. Usva sen sijaan tuntui toimivan kuin luontainen klaanikissa, hänkin maisteli ilmaa ja käänteli korviaan aivan kuten minäkin. Minä olin kyllä jo varma siitä mitä tapahtuisi, ja niin kävikin.
Roteva, suurikokoinen harmaa kolli lähestyi meitä oikealta, turkin valkeat kohdat hohtaen muuta turkkia vaaleampina. Siristin silmiäni vihaisena, että pitikin käydä näin. Muut eivät tietenkään tienneet, että meitä lähestyi Raetähti, Kuolonklaanin päällikkö. Mitä lie päällikkö oli yksin harhailemassa, mutta ainakin hän koitui epäonneksi meille. Toivoin, että hän päästäisi meidät läpi tuosta vain, mutta se tuskin oli kollin tapaista.
Raetähti tuli luoksemme meripihkaisissa silmissään epäystävällinen, kylmä katse. Hän pysähtyi muutaman ketunmitan päähän ja katseli meitä tarkkaavaisesti leukaansa kohottaen, sitten harkiten oloisesti hän käski meitä kääntymään ympäri. Hiirenpapanat sentään, se ei kyllä ollut suunnitelmissa. Tarkistin hajun perusteella, että kolli oli varmasti yksin. Jos tästä kehkeytyisi taistelu, se päättyisi meidän häviöömme, jos muita sattuisi paikalle.
"Olemme vain ohikulkumatkalla", naukaisin katsoen Raetähteä harkitsevasti silmiin.
En oikeastaan tuntenut pelkoa, olin niin tottunut siihen, että kaikki elämässäni meni päin seiniä. Jos tästä kehkeytyisi taistelu, en tiennyt, miten pärjäisimme. Vilkaisin muita kissoja takanani arvioiden mielessäni heidän taistelutaitojaan. Isla ei takuuvarmasti osaisi mitään, Bloody luultavasti tiesi jotakin, Usva osaisi ehkä pitää puoliaan hetken, jos ei muuta. Raetähti oli vain yksi kissa, mutta hänellä oli varmasti jäljellä enemmän kuin yksi henki, ja minä saatoin olla ainoa taistelutaitoinen kissa tässä porukassa.
Raetähti tunnisti minut, huomasin sen, kun hän haistoi ilmaa ja hänen meripihkaiset silmänsä suurenivat aavistuksen. Hän kysyi, mitä tein entisenä varjoklaanilaisena Kuolonklaanin reviirillä, mutta päätin ohittaa sen vastaamalla vain, että olin ohikulkumatkalla. Yritin olla diplomaattinen ja sanoin, ettemme olisi uhka päällikölle tai hänen klaanilleen, mutta hän ei vaikuttanut olevan vakuuttunut. Usla henkäisi takanani, ja mietin, mitä hän oli huomannut. Ehkä hän oli tarpeeksi fiksu tajutakseen, että edessämme oli sangen korkea-arvoinen kissa - hyvänen aika, koko klaanin korkea-arvoisin.
Vilkaisin uudelleen taakseni, ja näin Islan tärisevän pelosta. Hän katseli meitä muita kuin toivoen, että joku meistä keksisi jonkin ulospääsykeinon. Mietin, pitäisikö minun olla hyökkäävä Raetähteä kohtaan - hän ei vaikuttanut siltä, että häntä kiinnosti hienovarainen juttelu.
"Minne te sitten olette matkalla?" Raetähti kysyi siristäen silmiään.
Toivoin, ettei kukaan saisi päähänsä möläyttää mitään Myrskyklaanista. Raetähti päättäisi vain pysäyttää meidät tähän paikkaan, jos tietäisi, että aikeenamme oli päästä myönteisempimielisten klaanien luokse.
"Pois sinun klaanisi reviiriltä, heti kun vain pääsemme", minä naukaisin hiljaa.
"Pilkkaatko sinä minua, varjoklaanilainen?" päällikkö kallisti päätään.
"En ole varjoklaanilainen", lausuin aivan yhtä tyynenä kuin Raetähti.
"Ja en pilkkaa.. meillä ei vain ole tänne asiaa, ja mitä ilmeisimmin häiritsemme sinua, joten parempihan meidän olisi selvitä mahdollisimman pian pois?"
Raetähteä ei näyttänyt oikeastaan kiinnostavan mitä vastasin.
"Kotikisujako sinä raahaat perässäsi?" hän siirsi silmänsä muihin kissoihin, erityisesti Islaan.
"Anna heidän olla. Minä johdatin heidät tänne, ja minä johdatan heidät myös täältä pois. Sinun ei tarvitse huolehtia meistä", maukaisin.
"Entäpä jos ette pääsekään täältä pois?" Raetähti naukaisi venyttelevään sävyyn.
"Ai sinäkö sitten estät meitä?" heitin takaisin ja huitaisin samalla merkin muille kissoille, jotta he tajuaisivat, että nyt oli tosi kyseessä.
"Minäpä minä, näetkö ketään muita täällä?" kolli kysyi.
"Näen vain yhden typeryksen, joka ei tajua, mikä on hänelle parasta. Ja hän on suoraan edessäni", naukaisin hiljaa.
"Uhkailetko sinä minua?" Raetähti kohotti kulmiaan.
"Sinä uhkailit ensin", totesin viileästi ja huitaisin uuden merkin hännälläni, joka oli tarkoitettu Islalle, jotta hän tajusi siirtyä muiden kissojen taakse.
Oikeastaan minulle oli se ja sama, jos Islalle sattuisi jotakin, mokoma ruikuttaja. Bloodyllakaan ei oikeastaan ollut väliä, mutta Usva oli jotenkin lupaavalta vaikuttava kissa. Sitä paitsi en halunnut tehdä tätä reissua turhaan, tästäkin tapauksesta oli jotenkin selvittävä.
"Te olette minun reviirilläni, joten minä voin uhkailla teitä aivan niin paljon kuin huvittaa", Raetähti naukui.
"Me emme käänny takaisin", minä maukaisin suoraan päin kollin naamaa.
"Minun kynteni, tai sitten käännytte takaisin", Raetähti liu'utti kyntensä esiin.
"Mikä vaiva meistä sinulle on?" yritin vielä.
"Kunhan olette olemassa, se riittää", hän naukui pieni virne kasvoillaan.
Vilkaisin muita. Tämä oli nyt minun päätökseni alla, mutta sanoessani, että emme kääntyisi takaisin, olin jo tehnyt ratkaisevan siirron. Olin kuullut Islan henkäisevän epätoivoisesti sanojeni kohdalla, mutta en välittänyt. Kyllä me nyt yhden päällikön voittaisimme? Niin, tilanne oli hyvinkin epävarma, mutta meitä oli neljä - oikeastaan kolme, Islaa ei laskettaisi - vastaan Raetähti. Jos saisimme hänet hengiltä edes kerran, voisimme vain paeta Tuuliklaanin reviirille. Suunnitelmani ei ollut kovin aukoton, vaan hengenvaarallinen ja lähestulkoon typerä, sillä todennäköisyys tappaa Raetähti ei ollut loppujen lopuksi kovin suuri, varsinkin, jos muista ei olisi taistelussa mihinkään. No, ehkä onnistuisin pelastamaan oman nahkani. Olin jo tehnyt päätökseni, mutta mietin muutaman sekunnin, mitä muut minusta ajattelisivat sen pohjalta. Johdatin heidät Raetähden kynsiin, joten heidän luottamuksensa minua kohtaan oli varmasti huikaisevalla tasolla. Huokaisin äänettömästi. Vihatkoot minua jos halusivat, mutta minä en antaisi Raetähden lannistaa meitä.
"No?" Raetähti kysyi, aivan kuin kärsimättömänä tietämään, saisiko hän suolistaa meidät, vai ei.
Työnsin kynteni esiin katsoen häntä kylmästi, mitään vastaamatta.

//Sori suuri autohittaamisen määrä! + eiks tän pitänyki mennä nii et nää tappelee? :'D Päätin nyt vaan johdattaa nää tähän pisteeseen, tästä vois nyt alkaa se taistelu ja Rae menettäs yhen hengen?
//Usva, Bloody taikka Rae?
//890 sanaa

Nimi: Usva

18.10.2018 07:38
Juuri kun olin lähtemässä Islan luota saalistamaan, naaras pysäytti minut:
”Älä mene.” Käänsin katseeni punertavaan naaraskissaan, jonka metsänvihreistä silmistä hehkui huoli.
”Mitä nyt? Minun täytyy saalistaa, me tarvitsemme ruokaa”, muistutin, mutta ystäväni pudisteli päätään.
”Tämä paikka karmii minua. Noiden vuorien toisella puolen on kissoja, jotka todennäköisesti syövät toisia kissoja!” naaras kivahti yrittäen pysyä hiljaa, mutta ääni kantautui melko kauas. Naurahdin ja sipaisin hännälläni kulkukissan lapaa.
”Älä viitsi, he ovat ihan tavallisia kissoja. Ja kuten Härmävirta sanoi, heidän reviirinsä on vuorten takana, eivät he tänne tule”, vakuuttelin, vaikka en itsekään ollut varma sanoistani. Toivoin, että nämä kuolonklaanilaiset antaisivat meidän olla rauhassa.
”Entä jos Härmävirtakin on yksi heistä? Ehkä hän lähti hakemaan ystäviään, jotta voisivat syödä meidät elävältä! Tuskin täällä edes on mitään muita klaaneja, minä tahdon kotiin!” Isla ilmoitti kuuluvalla äänellä. Pudistin turhautuneena päätäni. Nyt Isla meni liian pitkälle.
”Bloody tietää tämän paikan, hän tietää klaanit. Härmävirta on Varjoklaanista, kuten hän sanoi. Me olemme ihan turvassa, kunhan pidät tuon kuonosi kiinni. Minä menen nyt saalistamaan, sanot mitä sanot”, murahdin ja käänsin naaraalle selkäni. Hän yritti vielä sanoa jotain, mutta ei saanut sanoja suustaan. Kuulin hänen liikehtivän hermostuneesti takanani, kun työnnyin pensaiden välistä nummille. Käänsin katseeni taakseni kohoaviin vuoriin. Huomenna kiipeäisimme ne ja voisimme nähdä enemmän kuin olimme koskaan nähneet.
Suuntasin eteenpäin sinne suuntaan, mistä olimme tulleet. Metsänraja siinsi edessäpäin, eikä matkaa pieneen metsään ollut paljoakaan. Hajusta päätellen myös Härmävirta oli tullut tänne. Olin kääntymässä poispäin, mutta kuullessani rapinaa lähimmästä puusta, pysähdyin ja terotin kaikki aistini. Oravan pörröinen häntä vilahti kuusen oksien suojiin. Orava olisi erinomainen saalis ja helppokin vielä. Puissa saalistaminen oli helppoa ja hauskaa, ainakin minulle. Hiivin aivan kuusen juurelle ja mahdollisimman hiljaa ja nopeasti lähdin kapuamaan sitä pitkin neljännen oksan kohdalle, jossa orava oli juuri ollut. Kuulin kuinka se kiipesi runkoa pitkin yläpuolellani eteenpäin. Hymähdin ja kiipesin tiheiden oksien välistä ylöspäin painaen aina uudelleen ja uudelleen kynteni kuusen kaarnaan. Orava siirtyi oksikkoon, ja seurasin sitä nopeasti. Välillämme oli vain hiirenmittoja. Orava huomasi nyt minut ja syöksyi kohti oksan päätä. Se teki sulavan loikan läheisen koivun alimmille oksille. Minä seurasin perässä peläten, että vauhtini loppuu tai oksat pettäisivät altani. Onnistuin loikkaamaan lähes alastoman koivun oksille ja matalaksi painautuneina seurasin oravaa ylemmäs. Tunsin sydämeni hakkaavan kiivaasti rinnassani, kun välimatka minun ja saaliini välillä pieneni askel askeleelta. Orava oli pienikokoinen, jonka vuoksi se oli kai näin hidas puissa. Loikkasin sen perässä seuraavaan koivuun, jossa orava päätti laskeutua alaspäin. Se olikin sen ainoa virhe. Kun orava loikkasi alemmalle oksalle, se tajusi seuraavan puun olevan liian kaukana loikatakseen sinne. Oravan yrittäessä lähteä runkoa pitkin ylöspäin, syöksyin sen kimppuun. Oksa kesti juuri ja juuri painoni, kun loikkasin sille ja huitaisin etukäpälälläni oravaa. Olin vähällä itsekin horjahtaa. Orava putosi maahan lehtien sekaan. Kapusin nopeasti alas puusta ja ryntäsin lehtikasaan, jossa orava yhä oli. Loikkasin sen päälle ja kuulin pörröhäntäisen eläimen vingahtavan. Sain painettua sen maata vasten ja upotin hampaani sen niskaan. Yhdellä liikkeellä taitoin oravan heikot niskat ja se muuttui elottomaksi. Päätin olla saalistamatta enempää, sillä puissa kiipeily sai minut hengästyneeksi ja sydämeni tykytti yhä. Pidin puista, mutta se jännitys mikä siellä tuli ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan mukava. Pelko putoamisesta piti saada kuitenkin kuriin ja unohtaa, muuten tipahtaisi. Niin emo oli minulle pienempänä opettanut vain neljäsosakuita ennen kuolemaansa. Emoani miettiessä tunsin palan kurkussani. Hän olisi niin kovasti tahtonut löytää Usvan ja Garin, jonka vuoksi päätinkin heidät etsiä. Emo kertoi usein tarinoita heistä, hän oli pienempänä kuvitellut kaksikolle omia tarinoitaan siitä, kuinka he olivat kaksistaan perustaneet lauman tai tehneet jotain muuta mahtavaa. Oikeasti hän ei tiennyt mitä tapahtui, ei kukaan tiennyt. Koin kuitenkin olevani lähellä vastausta.

”Katsokaa!” henkäisin, kun lopulta saavuimme Korkokivien huipulle. Olimme kiivenneet vuorta pitkin koko päivän aamusta alkaen, ja nyt aurinko oli suuntaamassa kohti taivaanrantaa. Päivänvaloa olisi Härmävirran mukaan jäljellä sen verran, että ehtisimme ainakin Kuolonklaanin reviirin yli.
Eteemme avartui suuri alue, jossa oli metsää, suota, nummia ja joki. Ukkospolkuja risteili siellä sun täällä, ne kai olivat klaanien rajoja kuten Härmävirta oli kiivetessämme kertonut. Naaras oli maininnut neljän tammen laaksosta, jonka erotin kaukaa metsän laidasta. Neljä alastonta tammea näkyi tänne saakka. Ne olivat erillään metsässä laakson ympärillä. Sinne mahtui Härmävirran mukaan kaikkien klaanien jäseniä. Klaanit kai tapasivat täysikuuna siellä rauhan vallitessa. Varjoklaanin entinen jäsen johdatti meitä eteenpäin alas kohti Kuolonklaanin reviiriä. Laskeutuisimme Ukkospolun oikealle puolelle. Kukaan ei sanonut mitään, mutta saatoin vaistota Islan pelon.

Laskeutuessamme viimein pehmeälle nummelle, oloni tuntui vapautuneelta. Kova kallio oli saanut valmiiksi kipuilevat anturani yhä kipeämmiksi. Veren vuodatukselta kuitenkin säästyin. Haistoin voimakkaana kissojen tuoksun. Se oli erilainen kuin Härmävirran ja muiden ystävieni. En osannut selittää sitä, mutta haju ei ollut mieleeni.
”Meidän täytyy olla hiljaa. Kuljetaan ukkospolun viertä pitkin aivan lähekkäin. Partioiden pitäisi olla jo pian leirissä, joten paikan pitäisi olla hiljainen ja tyhjä”, naaras ilmoitti katsoen meitä tiukalla katseellaan. Isla oli sanomassa jotain, mutta huomasin Bloodyn vetävän häntänsä kulkukissan kuonon eteen. Niinpä ystäväni vaikeni ja kulki perässämme polun piennarta pitkin. Ukkospolku oli hiljainen, eikä hirviöitä mennyt ohitsemme kertaakaan.
Yhtäkkiä noin puolessa välissä matkaa Härmävirta kuitenkin pysähtyi. Hän käänteli korviaan ja maisteli ilmaa, minä tein samoin. Ennen kuin ehdin huomata sitä kaikkien hajujen seasta, näin samalta puolelta ukkospolkua lähestyvän harmaan kissan. Se oli kooltaan huomattavasti suurempi kuin minä ja ystäväni, eivätkä sen meripihkaiset silmät näyttäneet ystävällisiltä. Kolli pysähtyi kahden ketunmitan päähän meistä kuin arvioiden meitä. Hän kohotti leukaansa.
”Kääntykää, olette Kuolonklaanin reviirillä”, kolli ilmoitti matalalla ja tasaisella äänellä. Se sai niskakarvani nousemaan pystyyn. En ollut koskaan kuullut ääntä, joka oli noin murhaava, mutta samalla yhtä tyyni ja asiallinen.
”Olemme vain ohikulkumatkalla”, Härmävirta ilmoitti kohdaten kissan meripihkaisen katseen. Kolli ei tyytynyt naaraan vastaukseen. Hän nuuhkaisi ilmaa ja soturin silmät suurenivat aavistuksen verran.
”Mitä entinen varjoklaanilainen tekee Kuolonklaanin reviirillä?” kollin ääni oli tyyni kuin mikä. Kuinka hän oli noin vain tunnistanut Härmävirran olevan varjoklaanilainen? Hänhän oli lähtenyt klaanistaan ajat sitten!
”Kuten sanoin, ohikulkumatkalla. Raetähti, me emme ole uhka sinulle tai klaanillesi”, naaras naukui painottaen kollin nimeä. Samassa muistin sen. -Tähti päätteenä tarkoitti kissan olevan päällikkö. Se sai henkeni salpautumaan. Olimmeko juuri kohdanneet murhaajaklaanin päällikön? Mieleni teki ottaa jalat alleni ja juosta takaisin sinne mistä tulin. Sen ajatuksen näin myös Islan silmissä. Naaraan pieni keho tärisi, kun hän vältteli katsomasta Kuolonklaanin päällikköä. Käänsin katseeni jälleen Härmävirtaan ja sitten Raetähteen. Mitä nyt tapahtuisi?

//Rae, Härmä tai Bloody? Sori jos hittasin jotai ja tää on sit kännykkäkamaa jote varmaa laadusta huomaa XD
// 1020 sanaa

Nimi: Härmävirta

17.10.2018 12:01
Johdin muita kissoja eteenpäin tuijottaen tiiviisti taivaanrantaa, jonne vähitellen päivän eteenpäin mennessä alkoivat kohota Korkokivet. Tunsin kissajoukon tunnelman olevan jotenkin hiukan kireä, mutta yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Yritin myöskin olla ajattelematta sitä, kuinka minä oikeastaan kaipasin klaanielämää. Se oli hyvin ristiriitaista, sillä minä olin ollut aina klaanissani yksin vanhempieni kuoleman jälkeen, en ollut saanut ystäviä ja Tihkutähti oli pilannut Varjoklaanin muutenkin siinä sivussa. Miksi siis kaipasin klaaniin? Se ei tuntunut oikealta, olin tottunut yksinolemiseen ja luonteeni oli ajan myötä erakoitunut. En tiennyt, kuinka pitkään tulisin toimeen muiden kissojen kanssa. Usvan, Islan ja Bloodyn kanssa olin viettänyt vasta vähän aikaa, mutta ehkä heidänkin seurassaan viihdyin vain siitä syystä, että taisin kaivata sisimmässäni jutteluseuraa. En ollut puhunut mitään pariin kuuhun, sillä en ollut tavannut muita kissoja. Ainoat puheeni olivat luultavasti olleet kiroamista saaliin karatessa tai jotakin muuta. Olin alkanut miettiä, olinko loppujen lopuksi niin sukujuuristani kiinni klaanissa, että klaaniveri tuntui kiskovan minua takaisin kohti klaaneja. Siksi olin suostunut hyvinkin herkästi opastamaan muita kissoja - halusin nähdä klaanien reviirit uudelleen. En tiedä, mitä minulle tapahtuisi reviireillä. Olin luultavasti pahemmassa vaarassa kuin muut kissat, sillä minut saatettiin muistaa. Varjoklaanissa ainakin muistettaisiin, siitä olin aika varma, mutta oliko esimerkiksi Myrskyklaanilaisten mieliin painunut kuva hopeanharmaasta, raidallisesta naaraasta, joka mulkoili toisia kissoja parhaansa mukaan?
"Nuo ovat Korkokivet", rikoin välillämme vallinneen hiljaisuuden ja nyökäytin päätäni kohti vuoria, jotka kohosivat taivaanrannassa edellämme.
Kukaan ei vastannut. Korkokivet näyttivät vielä pieniltä, sillä niille oli vielä matkaa, mutta saapuisimme niille iltaan mennessä. Voisimme levätä ennen niiden ylitystä jonkin aikaa, ja ylittää ne seuraavana päivänä.
Jatkoimme matkaa samaa tahtia kuin koko ajan, ja aurinko kaartui taivaankannen yllä painuen vähitellen alemmas. Kun sen viimeiset säteet olivat katoamassa, olimme jo hyvin lähellä Korkokiviä, jotka kohosivat yllämme luoden varjojaan ympärillemme.
"Pysähdymme tähän", sanoin kiepahtaen muita seurueemme kissoja kohti.
"Levätään tässä tämä yö ja käytetään seuraava päivä Korkokivien ylittämiseen. Nyt voisimme metsästää ja syödä ja ruveta sitten nukkumaan?" ehdotin.
Bloody nyökäytti jäykästi päätään ja hänen mustavalkoinen turkkinsa katosi kahden matalan pensaan välistä. naaras ei turhia odotellut, vaan lähti hankkimaan riistaa. Minäkin sanoin lähteväni metsästämään ja pujahdin pois muiden luota.

//Usva? Bloody`?
//342 sanaa

Nimi: Nagini

15.10.2018 19:01
Härmävirta: 32kp! -

Kaisla: 11kp -

Ginger: 10kp -

Usva: 20kp! -

Virtakyynel: 46kp! -

Veijari: 11kp -

Kisse: 5kp -

Grim: 19kp -

Vastaus:

+ 12kp(yht 32) Usvalle -

Nimi: Usva

15.10.2018 18:55
Vastasin nyökäten Härmävirralle. Lepäisimme taas hetken, jonka jälkeen jatkaisimme matkaa. Olisin voinut jatkaa sitä vaikka heti, mutta polkuanturani olivat toista mieltä. Niitä poltteli ikävästi. Täytyisi löytää joki tai puro, jossa voisin kastella niitä hieman. Kylmä vesi auttoi kipeisiin polkuanturoihin, sitä emo minulle aina toisteli.
"Satuitteko näkemään vettä missään saalistaessanne?" kysyin kääntäen katseeni Bloodyyn ja Härmävirtaan. Bloody pudisteli päätään, mutta Härmävirta nyökkäsi ja nielaisi palan hiirestään.
"Mene kohti metsää. Ihan lähellä tätä paikkaa on pieni puro, jonka lähellä näin muutamia sammaleisia kiviä", naaras ilmoitti ystävällisellä äänellään.
"Minä voisin lähteä mukaasi", Isla naukui ja työnsi hiirensä poispäin itsestään loikkien mukaani kohti puroa. Käänsin katseeni ystävääni, joka vilkaisi nopeasti taakseen ja kiristi sitten tahtiaan mennen minunkin ohi. Tyydyin kävelemään kulkukissan perässä, sillä anturoitani kirveli niin.
"Mitä mieltä olet tuosta Härmävirrasta?" naaras kysyi hidastaessaan tahtiaan. Kallistin kysyvästi päätäni.
"Miten niin? Hän on minusta mukava", vastasin tyynesti ja etsin katseellani kiviä, joista Härmävirta oli kertonut. Naaras pyöräytti silmiään.
"Minä en luota häneen", kissa vastasi vilkuillen taakseen. Kurtistin kulmiani.
"Miksi et? Hän auttaa meitä", sanoin. Isla kohautti lapojaan hermostuneesti.
"Miksi hän auttaa meitä? Eikö se ole vähän outoa? Entä jos hän johdattaakin meidät vain ansaan?" ystäväni naukui huolestuneella äänellä.
"Enpä usko", nau'uin, mutta epäilykset heräsivät sisälläni. Yritin karistaa niitä pois mielestäni, mutta en voinut sille mitään. Isla hiljeni ja kulki vierelläni purolle, jonka löysimme hetkessä. Upotin etukäpäläni sen viileään vereen. Isla sen sijaan joi vettä tarmokkaasti.
"Se hiiri maistui ihan ketunläjältä", naaras vastasi juotuaan kyllin paljon vettä. Virnistin huvittuneesti ja tunsin, kuinka viikseni alkoivat väpättää.
"Älä nyt, se on hyvää", irvistin. Isla tuhahti. Kun olin pitänyt käpäliäni vedessä niin kauan, että niitä alkoi paleltaa, vedin ne takaisin rantaan. Join itsenin hieman vettä virtaavasta purosta. Se oli hädin tuskin kahden hiirenmitan levyinen. Olisin päässyt loikkaamaan sen yli helposti.

Auringon ollessa korkeimmillaan jatkoimme matkaamme. Härmävirta selitti, että olisimme kai joillain Korkokivillä auringonlaskun jälkeen. En uskaltanut kertoa entiselle varjoklaanilaiselle Islan epäilyksistä. Vakuuttelin itselleni, että minä luotin naaraaseen, mutta en ollut siitä varma. Miksi hän auttoi meitä noin vain? Olimme hänelle täysin tuntemattomia ja tunteneet toisemme alle päivän.
Kun olimme kulkeneet jonkin aikaa eteenpäin, Härmävirta pysähtyi ja suuntasi katseensa taivaanrannan yläpuolelle kohoaviin suuriin vuoriin.
"Nuo ovat Korkokivet", Härmävirta kertoi. Kivet näyttivät varsin pieniltä täältä päin katsottuna, mutta mitä lähemmäs pääsimme, sitä suuremmiksi ne kasvoivat. Joka paikkaa kihelmöi silkasta jännityksestä. Huominen päivä olisi ratkaiseva. Joko minä löytäisin tai sitten en löytäisi perheenjäseniäni. Kuolonklaanin reviirin ylitys pelotti minua myös, oli pakko myöntää. Entä jos kohtaisimme niitä vihamielisiä kissoja, joista Härmävirta oli kertonut?Entä jos he ottaisivat meidät vangikseen ja söisivät elävältä? Tunsin karvojeni nousevan pystyyn.

//Härmä? Bloody?
// 422 sanaa

Nimi: Härmävirta

15.10.2018 18:06
Olimme kulkeneet koko yön ukkopolun laitamia ja nummia pitkin, kunnes Islan valitus pakotti meidät pysähtymään ja lepäämään. Tiirailin kauemmas metsänrajaan ja punaiseen, sen laidalla nököttävään kaksijalan pesään, josta kantautui koiran haukuntaa. Reittimietteeni kuitenkin keskeytyivät, kun Isla valitti nälkäänsä.
Bloody oli jo kadonnut jonnekin saalistamaan, kuten Usvakin Islalle sanoi. Vilkaisin kaksikkoon, kun Usva yritti suostutella Islan syömään riistaa. Sitten siniharmaa naaras kääntyi minua kohti.
"Aiotko sinä tulla kanssamme sinne Myrskyklaaniin?" hän kysyi.
Vilkaisin aurinkoa, joka kapusi taivaankantta ylöspäin.
"Tulen", sanoin sitten hiljaa.
"On parempi, että olen mukana neuvomassa, miten klaaneissa toimitaan. Tai jotain. Voin minä häipyäkin jossakin vaiheessa, jos ette halua minua mukaan sinne", totesin vielä kohauttaen lapojani.
En jäänyt odottamaan Usvan tai Islan vastaavan mitään, vaan loikin kauemmas kaksikosta.
"Minäkin käyn metsästämässä", huikkasin heille lapani yli ja katosin sitten heinien sekaan.
Minusta tuntui turhauttavalta yrittää saada jotakin kiinni sellaisessa maastossa. Suot ja metsät menivät hyvin, mutta niityt ja nummet eivät. Jänikset olivat minulle liian nopeita, ja hiiriä ei voinut napata aukioilta pitkän heinän vuoksi.
Haistoin hetken kuluttua kuitenkin hiiren, ja yritin nähdä, missä se oli. Haju tuli lähemmäs ja lähemmäs, mutta en havainnut ruskeaa tai harmaata pientä eläintä missään. Painauduin kuitenkin ihan maata vasten odotellen, että havaitsisin jotain. Hetken kuluttua pulska hiiri pujottautui esiin heinänkorsien seasta, miltei suoraan eteeni. En tiedä, miten se ei ollut nähnyt minua. Iskin hampaani hiiren niskaan kuullen miellyttävän naksahduksen, joka kieli sen kuolemasta. Nostin hiiren suuhuni ja kiepahdin ympäri palaten omia jälkiäni Usvan ja Islan luokse. Bloody oli myöskin palannut, mukanaan yksi mehevä varpunen ja hiiri. En tiedä, miten hän oli onnistunut saamaan linnun kiinni keskeltä nummea, jossa kasvoi vain kituisia pensaita heinikon seassa.
Laskin hiiren maahan ja vilkaisin Islaa, joka nyrpisteli nenäänsä edessään olevalle hiirelle.
"Pitäisikö tätä muka syödä jotenkin", hän mumisi.
"Jos aiot jatkaa matkaa mukanamme, sinä syöt sen mitä edessäsi on. Toinen vaihtoehto on nääntyminen ja totaalinen väsyminen", sanoin vilkaisten kylmästi punaoranssia naarasta, joka mulkoili minua takaisin.
Minulla alkoi vähitellen palaa pinna Islaan, joka ei tuntunut pitävän mistään. Hän sopisi kyllä kaksijalkalaan paremmin kuin lähellekään klaaneja, toisin kuin vaikkapa Usva, joka voisi vaikka sopiakin klaaniin. Istahdin alas lepuuttamaan tassujani, joita kieltämättä kivisti hiukan pitkän kävelyn jälkeen. Vilkaisin saalitamme. Bloody oli jo lähestulkoon hotkinut varpusensa, jonka hän oli napannut, ja Isla yritti näykkiä toista hiirtä. Minun edessäni oli toinen hiiri, mutta jostakin pitäisi riittää Usvallekin.
"Voimme jakaa tämän", sanoin ja tyrkkäsin hiirtäni Usvaa kohti.
"Kyllä tästäkin jää, en saa.. varmaan syötyä tätä loppuun", Isla naukaisi hiljaa Usvan selän takana oman hiirensä luota.
"Voisimme levätä tässä auringonhuippuun saakka ja jatkaa sitten matkaa", naukaisin muille.
"Vai mitä olette mieltä?"

//Usva?
//424 sanaa

Nimi: Kaisla

15.10.2018 14:52
Istuin häntä kiedottuna etutassujeni päälle kosteassa maassa. Lehdet olivat inhottavan märkiä ja osa niistä takertui turkkiin kiinni. Katsoin suuntaan, josta olin ensimmäistä kertaa nähnyt kolme leikkivää kissaa ja tullut kolmeksi päiväksi heidän luokseen asumaa. Ne kolme päivää olivat venyneet... ja nyt taisin jo oikeastaan kuulua heidän joukkoonsa. Ainakin Veijarin mielestä. Minulla oli ikävä kollia, olihan hän ja muut viipyneet siellä jossain klaanissa odotuksia kauemmin. Ilmeisesti Virtakyyneleellä oli sattunut jotain, toivottavasti hän oli kunnossa! Pörrölaikku oli hakenut Pyrstökuiskauksen myös klaaniin, joten nyt täällä oli jäljellä enää vain minä ja Ruusukatse sekä Ruskasilmä. En oikein tiennyt mitä olisin ajatellut heistä. Tuskin vaihdoimme päivän aikana paria sanaa enempää. Viihdyin mieluummin yksin kuin heidän kanssaan. Ja minähän olin tottunut istuskelemaan yksin omien ajatuksieni kanssa. Olin tehnyt niin reviirillämme kaukana täältä perheeni seurassa. Suru vihlaisi sydäntäni. Silmieni alkaessa kostumaan purin huultani. Olin vahva. Olin vahva. Olin vahva. Jankkasin itselleni sitä, kunnes pystyin taas ryhdistäytymään. Veijari toi valtavasti iloa elämääni. Emoni... sisarukseni... isäni... kaipasin heitä niin kovasti. Toivoin isäni tuolla jossain tapailevan päivittäin Havuviikseä, ja että Havuviiksi ja Lepakkoliito saisivat pentuja ja eläisivät onnellisina klaanissaan. Toivoin heille hyvää elämää, itselleni myös. Mutta minun kotini oli nyt siellä, missä Veijarinkin. Minua ei haittaisi, vaikka hän päättäisi jäädä tänne vanhempiensa seuraan. Kunhan saisin vain olla kollin kanssa. Muut eivät vielä tienneet suhteestamme, emme olleet halunneet vielä kertoa. Mutta kyllä he tulisivat jossain vaiheessa tietämään. Huokaisten nousin seisomaan ja ravistelin lehdet pois turkistani. Verkkaisesti lähdin ravaamaan pesiä kohti tuntien tuulen värisyttävän viiksiäni. Pysähdyin vasta, kun näin Ruusukatseen ja Ruskasilmän syömässä. Toisella oli orava ja toisella hiiri. Heidän lähettyvillään oli myös toinen hiiri.
"On tuo minulle?" kysyin ystävällisesti hymyillen ja nyökkäsin tuoreen näköistä hiirtä kohti.
"Ota vain", Ruusukatse sanoi ja nyökkäsi. Tassuttelin hiiren luokse ja nappasin sen hampaisiini. Vilkaisin kiitollisena kaksikkoon ja lähdin lompsimaan Veijarin pesää kohti. Nukuin siellä ja vietin paljon aikaani siellä. Siellä tuoksui vielä Veijari ja sain paremmin unta nukkumalla hänen vuoteellaan. Pesässä asettauduin vuoteelle mukavaan asentoon ja haukkasin palasen hiirestä. Hiiren tuore ja melko lämmin liha maistui hyvältä. Vielä paremmalta se olisi kuitenkin maistunut kollin kanssa. Enemmänkin vuode haisi minulta, mutta kyllä siitä vielä Veijarinkin hajun erotti. En ollut edes varma kauanko toiset olivat olleet poissa, mutta aika tuntui pitkältä. Varsinkin kun ei ollut paljoa seuraa. Toivoin, että he palaisivat pian.

// 375 sanaa

Nimi: Ginger

15.10.2018 12:11
Viimeaikaiset tapahtumat ovat sekoittaneet päätäni niin paljon, että en tiennyt enää mitä tahdoin tulevaltani. Suunnitelmanani oli jäädä Myrskyklaaniin mielenkiinnon vuoksi, mutta emoni loukkaantuminen oli saanut minut harkitsemaan päätöstäni uudestaan. Minusta tuntui, että Virtakyynel murtuisi jos kertoisin päätöksestäni nyt. Siispä olin päätynyt risteykseen enkä vielä tiennyt mikä minun seuraava suuntani olisi. Palaisinko perheeni kanssa takaisin omalle reviirilleni kaiken tutun pariin vai ottaisinko vastaan sen haasteen, jonka klaanielämä voisi minulle suoda? En osannut sanoa yhtään.
Astelin epävarmoin askelin kohti sotureiden pesää. Tahdoin puhua Silkkisydämelle tapahtumista. Aivan. Siinä olikin sitten toinen tapahtuma, joka oli saanut minut hiukan sekaisin jo ennen emoni loukkaantumista. Silkkitassusta oli tullut soturi Silkkisydän, joka jostakin syystä tuntui repineen kuilun minun ja kollin välille, vaikka olimmekin suhteellisen saman ikäisiä. Hän oli enemmän partiossa kuin minä, sillä olihan hän syntyperäinen myrskyklaanilainen ja tämä oli hänen kotinsa. Minä taas olin kokonaan vieraalla maalla, vaikka omat juureni yltivätkin tänne asti.
Huokasin ja päätin kääntyä ympäri. Muutin mieleni Silkkisydämen kanssa puhumisesta. Se alkoi yhtäkkiä tuntui erittäin ahdistavalta. Kolli ei välttämättä kuitenkaan ymmärtäisi miltä minusta tuntuisi, joten olisi parempi ehkä poistui kauemmaksi hänestä.
Astellessani ympäri leiriä hämmennyin siitä kuinka hajalla minä juuri nyt olinkaan. Emoni ja perheeni oli merkinnyt minulle enemmän kuin olin koskaan aikaisemmin antanut ymmärtää. Vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja nostin katseeni. Minun olisi nyt koottava itseni ja nähtävä todellisuus kokonaan. Mikään ei ollut pysyvää ja minun olisi aika hyväksyä se. Se kaikki, mitä oli nähnyt tulevaisuuden tuovan oli nyt edessäni ja minun olisi kohdattava ne vaikka en tahtoisi.
Päätin suunnata parantajan pesälle emoni puheille. Hän ei ehkä ollut parhaimmillansa juuri nyt, mutta hän osaisi aivan varmasti auttaa minua päätökseni kanssa.
Sukelsin sisälle parantajan pesään melko vauhdilla kysyessäni: ”Onko Virtakyynel täällä?”
Tajusin heti kuinka typerä kysymykseni oli. Totta kai emoni oli täällä. Hänhän oli ollut kokonaisen päivän tajuttomana.
”Unohda mitä sanoin. Tahdon vain nähdä emoni oli hän hereillä tai ei”, tiuskaisin parantajalle erittäin epäkunnioittavasti, mutta minua ei kiinnostanut. Siispä kiilasin suoraan Tiikeriraivon ohitse Virtakyyneleen sammalvuoteelle.
”Emo”, maukaisin hiljaa. ”Sano minulle, että olet hereillä. Tarvitsen sinun apuasi.”
Nuo sanat olivat ehkä sellaiset sanat, jotka olivat minulle hankalia sanoa ääneen. Nyt emoni oli kuitenkin kuullut ne ja toivoin hänen vastaavan minulle.

// 356 sanaa
// Virta?

Nimi: Usva

15.10.2018 11:53
"Eli lähdemme siis yöllä?" kysyin ja kiersin katseellani ympärilläni olevat kissat. Bloody kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Kuten saatoinkin arvata, Isla nyrpisteli nenäänsä.
"Miksi ihmeessä?" naaras esitti kysymyksen katsoen minua ja Härmävirtaa vuoroperään.
"Olemmehan me aina liikkuneet yön turvin, etkö sinä muista?" Bloody näpäytti irvistäen. Isla vaikeni eikä sanonut enää mitään, hän vain nyökytteli hitaasti.
"Odotetaan, että aurinko lähtee kokonaan. Levätään siihen saakka ja lähdetään matkaan kuun noustessa", Härmävirta sanoi. Kukaan ei esittänyt vastaväitteitä. Söimme kaikki Islaa lukuun ottamatta saaliimme loppuun. Itse menin tämän jälkeen torkkumaan karhunvatukoista tekemäämme pesään. Sain seurakseni Islan. Naaras mutisi jotain, mutta en kuunnellut häntä.

Yön laskeutuessa kaksijalkalan ylle, Härmävirta ja Bloody tulivat herättämään minut ja Islan. Lähdimme vähin äänin kohti ukkospolkua. Kävelimme sitä pitkin yötä vasten melko pitkään, kunnes ukkospolun kääntyessä toiseen suuntaan Härmävirta ilmoitti, että meidän täytyy poistua polun viereltä. Kuljimme nummia pitkin eteenpäin pitkään, kunnes aamu alkoi sarastaa. Polkuanturoitani jomotti, sillä olimme kulkeneet hetken soraisella polulla. Se oli saanut anturani vuotamaan. Isla alkoi pian sen jälkeen valittamaan ja halusi pysähtyä. Niinpä aamun koittaessa pysähdyimme nummille. Kaukaisuudessa näin metsänrajan ja pienen ukkospolun. Metsänrajalla oli kaksijalkalan pesä, joka oli väriltään punainen. Pesän ympärillä oli aidat ja saatoin kuulla vaimean koiran haukunnan niiden sisäpuolelta.
"Minulla on nälkä", Isla valitti heittäytyessään heinikkoon makaamaan.
"Bloody lähti juuri saalistamaan", kerroin naaraalle, joka katsoi minua silmiään pyöräyttäen.
"Minä en syö saalistanne", naaras ilmoitti. Kuulin Härmävirran tuhahtavan turhautuneesti.
"Maistaisit edes, ei nyt ole muutakaan tarjolla", nau'uin ystävällisesti ystävälleni, vaikka hän alkoikin jo raastaa pikkuhiljaa hermojani. Hänelle ei kelvannut mikään. Ehkä hän vain kapinoi kaksijalkalasta lähtemistä tai ei pitänyt uudesta ystävästämme Härmävirrasta, joka kertoi meille paljon asioita klaaneista.
"Aiotko sinä tulla kanssamme sinne Myrskyklaaniin?" kysyin kääntäen katseeni kohti Härmävirtaa. Käänsin selkäni Islalle, joka mutisi jotain takanani.

//Härmä?
// 282 sanaa

Nimi: Virtakyynel

14.10.2018 21:57
Kettu sai irrotettua juuri henkensä menettäneen Saniaistähden kimpustaan. Myrskyklaanin päällikkö lennähti vasten koivupuuta ja ulvaisi osuessaan puun runkoon. Kura loikkasi sivuun ja väisti juuri ja juuri ketun kynnet. Pentuni otti vauhtia ja loikkasi ketun kylkeen. Kun samalla repäisin punaista petoa takajalasta, se menetti tasapainonsa ja Haikarahuuto sai mahdollisuuden upottaa hampaansa sen kaulaan. Ketun viimeistely vaati Haikarahuudolta vähän. Soturi upotti hampaansa sen jo verta pulppuavaan kaulaan ja repäisi irti palan. Kolli sylkäisi sen kohti kettua, joka kouristeli maassa tuskissaan. Hoipertelin taaemmas petoa ja hengitin raskaasti. Olin vähällä pyörtyä, mutta pakotin itseni pysymään tajuissani.
"Emo!" Kura ulvaisi ja ryntäsi luokseni. Haikarahuuto sen sijaan juoksi Saniaistähden luokse. Kuulin soturin kysyvän päälliköltä tuon voinnista. Siihen Saniaistähti vastasi olevansa kunnossa. Kura katsoi minua kauhuissaan meripihkaiset silmänsä ammollaan. Kipu oikeassa silmässäni oli muuttunut painemaiseksi. Suunnattoman kivuliaalta tuntuva paine jyskytti silmässäni. En nähnyt sillä mitään.
"Ovatko kaikki kunnossa?" päällikkö kysyi hengittäen raskaasti. Kipu alkoi muuttua pahoinvoinniksi. Suljin silmäni siirtääkseni ajatukset siitä pois, mutta sen sijaan lyyhistyin maahan.
"Emo!" Kura ulvaisi jälleen ja työnsi kuononsa turkkiini.
"Kantakaa hänet leiriin, äkkiä! Hänet täytyy saada parantajan luokse!" kuulin Saniaistähden huutavan. Sen jälkeen kaikki kuitenkin vain pimeni. Vajosin tajuttomuuteen.

Vedin syvään henkeä ja räväytin silmäni auki. Edessäni seisoi liuta kissoja, jotka hehkuivat tähtiloistoaan. Mitä oli tapahtunut? Tunnistin heistä jokaisen. Kiviturkki keskellä, hänen rinnallaan Kipinäsielu, Hopeataivas, Hiiliturkki, Muistopentu, Luppopentu, Pyörretassu, Lehväsiipi ja monia muita.
"O-olenko minä kuollut?" kuiskasin hiljaisella äänellä ja katsoin kauhuissani rivissä seisovia kissoja. Kiviturkki otti askeleen kohti minua ja kosketti kuonollaan omaani.
"Et vielä, mutta pian olet. Pysy vahvana Virtakyynel, älä luovuta vielä. Sinulla on paljon elämää jäljellä. Et saa olla täällä, sinun täytyy mennä", kolli naukui tasaisella äänellään ja astui askeleen taaksepäin.
"Mutta... Mutta minä rakastan teitä kaikkia. Minulla on teitä niin ikävä", henkäisin hiljaa antaen katseeni kiertää läpi jokaisen tähtikissan, joka oli tullut ottamaan minut vastaan tai jotain.
"Sinä näet meidät vielä, minä lupaan. Mutta emo, sinun täytyy palata. Mieti pentujasi, Pyrstökuiskausta ja Pörrölaikkua. Hänellä ei ole muuta kuin sinut", Kipinäsielu naukui ja astui isänsä rinnalle. Aivan. Niin se oli, minun oli palattava. Suljin silmäni hetkeksi. Katsoin viimeisen kerran Kiviturkkia silmiin, kun hän astui luokseni ja kosketti kuonoani. Pian tähtikissat ja heidän mystinen tuoksunsa katosi ja muuttui pimeyteen.

"Virtakyynel", toistuva kuiskaus kantautui etäältä korviini voimistuen. Puhuja toisti nimeäni useita kertoja, kunnes avasin silmäni. Erotin vaaleanharmaan kollikissan seisovan edessäni.
"Kiviturkki", henkäisin vaimealla äänellä.
"Minä tässä, Pyrstökuiskaus", kissa naukui ja kosketti kuonoani. Huomasin, että edessä seisovani kolli ei ollutkaan vaaleanharmaa, vaan tabbykuvioinen ja harmaanruskea.
"Missä Kiviturkki on?" kuiskasin hiljaa, kunnes vajosin jälleen pimeyteen.

Kun seuraavan kerran heräsin, kipu silmässäni oli helpottunut hieman. Oloni oli pöhnäinen ja olin hyvin uninen. Raotin hitaasti silmiäni. Tunsin jotain oikean silmäni päällä, kenties hämähäkinseittiä ja joitain voiteita. Erotin ensin sumeita hahmoja edessäni. Sitten ne muuttuivat selkeimmäksi. Ensin tunnistin punertavan oranssin raidallisen kollikissan. Hän oli Tiikeriraivo.
"Huomenta Virtakyynel. Miten voit?" parantajakolli kysyi lempeällä ja rauhallisella äänellään.
"Missä o-olen?" onnistuin naukumaan juuri ja juuri. Oloni oli huono, minua huimasi.
"Olet parantajan pesässä", parantaja kertoi rauhallisesti. Erotin nyt muitakin kissoja hänen viereltään. Kura, Ginger, Pörrölaikku, Veijari sekä... Pyrstökuiskaus. Miten hän oli tänne tullut? Kauanko olin ollut tajuttomana?
"Pyrstökuiskaus", takeltelin kohottaen päätäni kohti kumppaniani. Ginger väistyi antaen isälleen tilaa, kun Jokiklaanin entinen päällikkö käveli luokseni.
"Minä olen tässä", hän kuiskasi ja kosketti kuonollaan omaani.
"Miten..?" hiljainen ääneni tuskin kantautui kaikkien aukiolla olevien korviin.
"Pörrölaikku haki minut ja kertoi tapahtuneesta. Minä säikähdin niin paljon", kolli kertoi ja huomasin tuskan hänen äänestään.
"Kauanko.. Kauanko olin..?" en saanut sanoja ulos suustani.
"Olit tajuttomana neljä päivää", parantaja ilmoitti kumppanini takaa. Neljä päivää?!
"Haavat silmässäsi ja sen ympärillä olivat syviä. Oli ihme, että selvisit. Mutta valitettavasti emme voineet pelastaa silmääsi", Nuuhkutassu naukui mestarinsa takaa. Parantajaoppilas kuulosti aivan parantajalta, hänen nimityksensä ei tainnut olla kaukana.
"Minä näin Kiviturkin, Kipinäsielun, Hopeataivaan ja kaikki muut", henkäisin, kun olin kerännyt hieman voimiani. Kissat ympärilläni näyttivät yllättyneiltä, mutta Tiikeriraivo pysyi tyynenä.
"Kävit Tähtiklaanissa. Olen kuullut, että niin voi käydä lähellä kuolemaa. Sydämesi oli vähällä pettää, mutta joku sai sen palaamaan", parantaja ilmoitti tyynesti.
"Mikä se joku sitten oli?" kuulin Okrakarvan äänen kissajoukon takaa.
"Sitä ei kukaan voi varmasti tietää. Se voi olla joku hoitamaton asia, rakkaus tai vaikkapa viha. Se vaihtelee hyvin paljon", parantajakissa selitti.
"Minua väsyttää", mutisin hiljaa painaen pääni vasten sammalia. Annoin silmieni sulkeutua hitaasti ja vajosin jälleen tyhjyyteen.

//Tiikeri, Nuuhku, Kura Ginger, Veijari tai Pörrö? Myös Haikara tai Sani voi jatkaa ja kertoo halutessaa siit matkasta leiriin :D
// 703 sanaa

Nimi: Härmävirta

14.10.2018 14:58
Usva lähti omille teilleen hakemaan saalista, ja minä palasin ilman haistelun pariin. Haistoin nopeasti hiiren, jonka hajua lähdin jäljittämään. Metsästys tällaisessa ympäristössä ei ollut minulle se tutuin, mutta toisaalta erakkokuideni avulla olin tottunut jo erilaiseen metsästykseen. Olin oppinut hiukan hyödyntämään aluskasvillisuuden suojaa, mutta kahisutin yleensä saniaisia niin paljon, että saalis kuuli minut. Olin kuitenkin hyödyntänyt hyviä kiipeilytaitojani saalistuksessa, ja usein ruokanani oli ollut oravia tai lintuja, jotka olin saanut puista kiinni. Nyt jäljitin kömpelösti hiirtä, sillä hukkasin hajuajäljen aika usein. Sitten se kuitenkin vahvistui niin paljon, että löysin jäljittämäni eläimen nopeasti. Se tonki sateen jäljiltä märkiä lehtiä, kenties ruuan toivossa erään pensaan juurella. Kyyristyin alaspäin ja loikkasin hiiren kimppuun. Hyppy jäi hiukan vajaaksi, mutta sujahdin niin nopeasti eteenpäin sen jälkeen, ettei hiiri kerennyt pakoon. Puraisin sen niskat nurin ja nostin hiiren suuhuni. Haistelin ilmaa, mutten havainnut Usvan hajua missään. Päätin palata kaksijalkalan laitamille, hänkin luultavasti palaisi sinne saatuaan jotakin kiinni.
Pujottelin pensaiden ja puiden seasta ja seurasin omaa hajujälkeäni takaisin metsän laitamille ja sitä kautta näin Islan punertavanoranssin hahmon odottamassa paluutamme. Olin ensimmäinen, joka saavutti naaraan. Tämä vilkaisi kantamaani hiirtä ja suki turkkiaan sanomatta mitään. Samassa näinkin jo mustavalkoisen hahmon, ja Bloody ravasi luoksemme kantaen suussaan hiirtä ja varpusta. Tämä alkoi suoraan syömään asettuen vähän matkan päähän, joten minäkin iskin hampaani pulleaan hiireeni, jonka mehevä maku tulvi kielelleni herkullisena. Samassa näinkin jo Usvan siniharmaan hahmon saapuvan luoksemme mukanaan oranssinharmahtava orava.
Hän tuli luoksemme ja ehdotti yöllistä matkaan lähtöä välttääksemme kaksijalkoja ja hirviöitä.
"En tunne tätä lähimaastoa kovin paljon, joten en ole ihan varma mikä olisi paras reittivalinta vaikka suunnan tiedänkin", aloitin mietteliäästi nielaisten yhden hiirenpalan.
"Täältä kaksijalkalasta taitaa lähteä yksi ukkospolku oikeaan suuntaan. Jos kuljemme sen laitaa alkumatkan, pääsemme ainakin hyvin liikkeelle ja pysyisimme oikeassa kurssissa. Jos hyödynnämme sitä, yöllinen lähtö voisi olla hyvä ajatus", jatkoin ja nyökäytin päätäni kevyesti Usvan ajatukselle.
"Sitten täytyy varmaan poiketa luontoon joksikin aikaa, kunnes saavumme jo lähelle klaaneja", pidin hetken tauon ja jatkoin sitten:
"Joudumme luultavasti ylittämään Kuolonklaanin reviirin ensimmäisenä, kun saavumme klaanien luokse. Kuolonklaani on.. hyvin vihamielinen klaani kaikkia muita kissoja kohtaan, he eroavat muista klaaneista aika paljon. Olen varma, etteivät sinun sukulaisesi löydy sieltä klaanista, ainakaan se ei ole hyvä paikka aloittaa ja he eivät ottaisi meitä vastaan", sanoin sukaisten mietteliäänä turkkiani.
"Se on varmaan vaarallisin osuus, Kuolonklaanin reviirin ylitys. Heidän reviirinsä läpi menee ukkospolku, jonka laitaa voimme kulkea kunnes tulemme Myrskyklaanin reviirille. Samalla onnistumme välttämään Tuuliklaanin. Ajattelin siis aloittaa Myrskyklaanista, mielestäni se on paras vaihtoehto löytää sukulaisesi", jatkoin selittämistäni, vaikken ollutkaan vielä ihan varma reittivalinnoistamme.
Ne pitäisi tarkastaa saapuessamme lähelle klaaneja, mutta ainakin nyt alkuun niitä ei tarvinut vielä miettiä. Usva katseli minua mietteliäänä, kuunnellen tarkasti ja samalla syöden oravaansa.
"Jos sieltä ei löydy tietoa, voimme kokeilla muita klaaneja", kohautin lapojani ja haukkasin jälleen palan hiirestäni.

//Usva? Sori tää on jotenki tosi tönkön ja sekavan olonen ja improvisaation taso on varmasti huikea reittejä miettiessä
//455 sanaa

Nimi: Virtakyynel

14.10.2018 14:49
Vierailumme Myrskyklaanissa oli venähtänyt jo parilla päivällä. Olin maannut sotureiden pesässä koko tämän ajan. Nuori soturi, Kuovisiipi oli luovuttanut ystävällisesti minulle vuoteensa öiksi. Naaras oli itse halunnut vahtia yöt leiriä ja nukkua sitten päivällä. Pesä oli samassa kohdassa kuin vanha petini. Yön pimeydessä kuvittelin kaiken olevan kuten ennen. Kuvittelin minun olevan Myrskyklaanin soturi ja Kiviturkin olevan elossa. Kuvittelin hänet nukkumaan vierelleni, mutta avatessani silmäni kaipuu vain kasvoi. Muistin Kipinäsielun, Hopeataivaan ja kaikki muut. Sen sijaan olin unohtanut Pyrstökuiskauksen ja hänen mahdollisen huolensa siitä, mittä me olimme. En ollut ajatellut häntä kertaakaan saatuani kuulla Hopeataivaan kuolemasta. Saniaistähti oli luvannut, että saamme olla Myrskyklaanissa niin kauan kuin on vain tarve. Halusin hyvästellä entisen ystäväni täällä, Myrskyklaanissa. En tahtonut näyttää surua kotona, sillä se olisi saanut Pyrstökuiskauksen vain huolehtimaan liikaa. Minun täytyi päästää irti Hopeataivaasta, tiesin sen. Saniaistähti teki kaikkensa auttaakseen. Hän oli laittanut minut aurinkohuipun partioon hänen, Kuran ja Haikarahuuto-nimisen soturin kanssa. Aurinko ei ollut edes noussut vielä, mutta olin siltikin hereillä. Sulkiessani silmäni näin painajaisia, mutta ne olivat helpottaneet jo hieman. Olin saanut hyvin nukutuksi suuren osan yöstä, mutta uni vain loppui kesken. Päätin nousta ylös ja luovuttaa vuoteen Kuovisiivelle, jolle se oikeasti kuuluikin. Astelin hiljaa ulos pesästä ja erotin Kuovisiiven valko-oranssin turkin pääaukion laitamilla. Naaras kuuli askeleeni ja kääntyi minua kohti.
"Hei, Virtakyynel", soturi naukui lempeällä äänellään. Väläytin hänelle surumielisen hymyn. Ikävä painoi rintaani. Se tuntui todellisemmalta kuin kodissamme kaksijalkalan toisella puolen, sillä näin taas Myrskyklaanin leirin piikkihernemuurit ja haistoin sen tuoksun.
"Lähden kävelylle", ilmoitin Kuovisiivelle, joka nyökkäsi. Kuljin hänen ohitseen ja kuljin ulos piikkihernetunnelista.
Kuljettuani kallioita pitkin ylös käänsin katseeni kohti taivasta. Kuunsirppi oli lähes puolikas ja tähdet tuikkivat kirkkaina sen rinnalla taivaalla. Muutama pilvenhattara leijui taivaalla, mutta muuten sää oli kirkas ja tyyni. Huomasin jalkojeni johdattavan minua kohti Aurinkokiviä. Siellä me olimme monet kerrat käyneet Kiviturkin kanssa ja keskustelleet pitkiä toveja elämästä ja kaikesta muustakin. Siellä Kiviturkki oli kertonut ensimmäisen kerran tunteistaan minua kohtaan. Se oli saanut rakastuneen sydämeni pakahtumaan ja tehnyt meistä kumppanit. Olimme viettäneet yön Aurinkokivillä aivan kahdestaan. Kuunnellen joen solinaa ja katsellen tähtiä kirkkaalta tähtitaivaalta. Se viherlehti oli ollut elämäni onnellisinta aikaa ennen kuin Pyrstökuiskaus oli tullut osaksi elämääni.
Loikin suurimmalle kivelle ja asetuin makaamaan sen päälle. Tunsin nipistyksen sydämessäni. Se oli ikävä. Vaikka kuinka rakastin Pyrstökuiskausta, en voinut ikinä unohtaa Kiviturkkia ja rakkauttani häntä kohtaan. Pyrstökuiskaus oli hyväksynyt sen ja kuunnellut tarinoitani entisestä kumppanistani, jonka Tähtiklaani oli päättänyt riistää minulta. Käänsin katseeni taaksepäin kohti kaatunutta puuta, joka oli lahonnut sitten viime kerran. Olimme nukkuneet sen suojassa usein. Suljin silmäni työntäen itkun pois mielestäni. Huomaamattani nukahdin.

Aamulla matkasin kohmeisin askelin takaisin leiriin. Aurinko oli lähes huipussaan, joten lähdimme melkein heti partioon. Minusta tuntui kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Kaikki tämä sujui yhä rutiininomaisesti. Saniaistähti odotti partiota leirin sisäänkäynnillä. Kävin hakemassa Kuran matkaani ja lähdimme, kun Haikarahuutokin saapui paikalle. Kura ei ollut vielä käynyt koskaan partioissa, tämä oli hänen ensimmäisensä. Emme järjestäneet kotonamme tällaisia, sillä kissoja oli siihen liian vähän. Merkkailimme rajojamme vain aina silloin tällöin, emme edes päivittäin.
"Miten olette viihtyneet Myrskyklaanissa?" Saniaistähti kysyi pääasiassa Kuralta.
"Ihan hyvin", hän vastasi nopeasti päällikölle.
"Kuovisiipi on oikein ystävällinen antaessaan vuoteensa minulle öiksi", naukaisin päällikölle. Haikarahuuto käänsi vaaleansiniset silmänsä minuun.
"Sellainen hän on", kolli vastasi hymähtäen.
"Onko hän sinun kumppanisi?" päädyin kysymään. Haikarahuuto naurahti.
"Ei suinkaan, hän on sisareni", kolli virnisti. Katsoin häntä pahoitellen erehdystäni. Aivan. Kaksikolla oli molemmilla valkea turkki, jossa oli oranssia.
"Niinpä tietenkin, miten minä en tajunnut", naukaisin.
"Minne me olemme menossa?" Kura kysyi minulta. Nostin katseeni eteenpäin. Tiesin, että olimme matkalla ukkospolulle tarkastamaan Varjoklaanin rajan.
"Varjoklaanin rajalle, ukkospolulle. Kerroin teille siitä matkalla, muistatko?" kysyin kollilta, joka vastasi nyökäten. Aluskasvillisuus Myrskyklaanin reviirillä oli tiheämpää kuin kotonamme, mutta se ei Kuran menoa vaikeuttanut. Yllemme laskeutui hiljaisuus.
Saavuttuamme Varjoklaanin rajalle, Saniaistähti pysähtyi yhtäkkiä. Päällikkö oli juuri sanomassa jotain, kun itsekin haistoin sen. Haju oli ketun, joka oli lähellä. Asetuin Kuran eteen vaistomaisesti, vaikka tiesin hänen osaavan jo taistella. Päällikkö näytti hännällään merkin olla hiljaa, kun tarkkailimme kaikki neljä ympäristöämme. Kuin näkymättömistä kettu syöksyi kohti meitä eräästä pensaikosta, jota kukaan ei katsonut sillä hetkellä. Kuulin sen lähestyvät askeleet ja käännyin sitä kohti, mutta ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, se oli jo syöksynyt Saniaistähden kimppuun. Koska päällikkö oli ollut selin kettua, kettu sai nopeasti painettua itseään runsaasti pienemmän kissan maahan. Saniaistähti päästi parkaisun, kun kettu upotti hampaansa hänen niskaansa. Vasta kun kuulimme napsahduksen pääsevän päällikön niskasta, hyökkäsimme. Kaikki meni niin nopeasti, että emme ehtineet reagoida. Syöksyin Haikarahuudon rinnalla kohti kettua. Sivusilmälläni huomasin myös Kuran olevan perässämme. Upotin hampaani ketun lapaan, Haikarahuuto kiersi sen toiselle puolelle ja loikkasi sen selkään. Kun saimme ketun horjahtamaan ja suuntaamaan kauemmas päälliköstä, irtaannuin siitä.
"Kura, vie Saniaistähti kauemmas! Hän herää pian", nau'uin pennulleni ja valmistauduin uuteen hyökkäykseen. Punaturkkinen uroskettu heitti Haikarahuudon pois selästään. Oranssivalkea soturi pudottautui taitavasti jaloilleen aluskasvillisuuden sekaan. Kettu teki syöksyn minua kohti. Väistin sen ja onnistuin upottamaan hampaani ketun rintaan. Se oli vain pieni puraisu, sillä en ehtinyt enempää. Kettu viilsi vastakkaisen puolen kynsillään minua kasvoihin. Ulvaisin ja heittäydyin selälleni maahan. Ennen kuin kettu hyökkäsi kimppuuni, Haikarahuuto loikkasi taas sen selkään. Tunsin viiltävää kipua oikean silmäni kohdalla, en voinut liikkua. Oikealla silmälläni näin vain punaista, mutta vasen silmäni toimi yhä moitteettomasti. Hetken lamaantuneena maassa maattuani pakotin itseni nousemaan ylös. Kipu sai minut tuntemaan itseni pahoinvoivaksi, mutta pakotin jalkani johdattamaan minut kohti kaksin taistelevia kettua ja Haikarahuutoa. Soturi oli upottanut hampaansa ketun lapojen väliin. Se sai otuksen riehumaan kuin vesikauhuinen. Yhtäkkiä harmaa välähdys syöksyi ohitseni. Kura liittyi taisteluun ja syöksyi ketun kimppuun kuin oikea soturi: pelottomana.

//Haikara tai Kura? Sani menetti kaks henkee.
// 906 sanaa

Nimi: Usva

14.10.2018 13:13
"Hyvä, sitten mennään", vastasin hymyillen ja lähdin joukon johdossa kulkemaan samaa reittiä ulos kaksijalkalasta mitä olimme sinne saapuneet.
Matka taittui nopeasti. Metsän rajalla Isla ilmoitti jäävänsä sinne odottamaan meitä. Minä, Bloody ja Härmävirta lähdimme kulkemaan kauemmas ystävättärestämme, joka ei osannut saalistaa saati sitten syödä muuta kuin kotikisun ruokaa. Bloody lähti omille teilleen kuten aina, mutta minä kuljin Härmävirran vierellä.
"Minun emoni opetti minut saalistamaan ja taistelemaan ollessaan vielä elossa, mutta olen surkea saalistaja. Siksi Bloody saalistaakin meille usein riistaa. Onneksi on vain kaksi suuta ruokittavana, kun Isla syö vain kaksijalkojen antamaa ruokaa", naukaisin Härmävirralle. Naaras käänsi katseensa minuun.
"Minäkin olen parempi taistelija kuin saalistaja", naaras ilmoitti ja maisteli ilmaa.
"Mutta sinulle on opetettu oikeat tavat siihen. Voisitko näyttää minullekin?" kysyin ja kallistin päätäni hieman. Härmävirta lopetti ilman maistelun ja käänsi katseensa minuun huokaisten.
"Ei siihen ole yhtä ja ainoaa tapaa. Minulle on opetettu Varjoklaanin saalistustapa, joka ei kovinkaan hyvin toimi täällä metsässä. Varjoklaanin saalistustapa on kehitetty suolla saalistamiseen. Myrskyklaanilaiset sen sijaan olisivat hyviä saalistamaan täällä", naaras ilmoitti. En tiennyt, kertoiko hän kaiken tuon vain ystävällisyydestään, vai siksi että tahtoi minun olevan hiljaa. Tyydyin vastaamaan nyökäten ja lähdin astelemaan kauemmas entisestä varjoklaanilaisesta. Emo oli opettanut, että ensin piti löytää saaliin hajujälki. Se ei ollut minulle ongelma, sillä hetken kuljeskeltuani hiiren hajujälki löytyi nopeasti. Sitten piti vain nähdä se ja vaania. Kyyristyin maata vasten aluskasvillisuutta ja katsoin parin hiirenmitan päässä puuhailevaa harmaata pitkähäntää. Olin surkea piiloutuja, mutta hiiri ei huomannut minua. Heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle ja syöksyin hiiren kimppuun. Takajalkojeni voima teki syöksystä nopean ja loikasta pitkän. Tuntui kuin olisin hetken ajan lentänyt. Tömähdin maahan tasapainoani menettämättä ja yritin tarttua hampaillani aivan edessäni olevaan hiireen, mutta se kerkesi juosta vikisten karkuun. Lähdin perään. Vaikka olinkin nopea, hiiri löysi männyn juurikosta itselleen paikan, josta minä en sitä saanut. Tungin käpäläni juurikkoon, mutta turhaan. Hiiri oli kadonnut. Turhautuneena lähdin etsimään toista hajujälkeä.

Kun lopulta palasin taas kaksijalkalan reunamille, olin saanut kiinni oravan. Se oli paennut minua puuhun, mutta kiipeilytaitojeni ansiosta sain sen nopeasti kiinni ensimmäiseltä oksalta. Ylpeänä kannoin pörröhäntäistä jo harmahtavaa oravaa kohti ystäviäni. Härmävirta ja Bloody olivat jo palanneet. Bloody oli saanut kiinni hiiren ja varpusen, Härmävirralla oli pullea hiiri. Kaksikko oli alkanut jo syömään. He nostivat katseensa hitaasti minuun. Isla hymyili minulle lempeästi.
"Mietin vain, että olisiko järkevämpää lähteä yöllä? Silloin liikkeellä ei olisi hirviöitä tai kaksijalkoja ja olisi paljon turvallisempaa kulkea ukkospolkujen vierellä. Vai kuljemmeko me ukkospolkuja pitkin?" kysyin Härmävirralta laskettuani saaliini maahan. Hän ei ollut kertonut matkasta klaanien luokse vielä mitään.

//Härmä?
// 413 sanaa

Nimi: Härmävirta

13.10.2018 13:30
Bloody ilmoitti yhtäkkiä haluavansa lähteä mukaan, ja vielä yllättävempää oli se, että hän ei halunnut lähelle Tuuliklaania. Kysyessäni miksi, naaras väitti syyn olevan pieni kina, mutta minä näin hänen lävitseen, kyseessä oli luultavasti jotakin suurempaa kuin pelkkä rajojen ylittely ja nokkava käytös toisen reviirillä. Pieni kina saattoi olla myös riistavarkautta tai vaikka jonkin Tuuliklaanin kissan vahingoittamista - minusta vaikutti siltä, että Bloody olisi voinut pystyä niihin kaikkiin.
En kuitenkaan kysellyt enempää, ja Bloodykin ilmoitti yksinkertaisesti haluavansa mukaan. En oikeastaan pitänyt ajatuksesta, minusta kylmä naaras vaikutti epäilyttävimmältä lenkiltä joukossamme, josta voisi seurata ongelmia.
"Eli ei siis Tuuliklaaniin", Usva naukaisi katsoen minua kysyvästi.
Nyökäytin hitaasti päätäni, miettien jo reittivalintoja. Emme menisi Tuuliklaaniin, enkä todellakaan aikoisi ohjata tätä porukkaa Kuolonklaanin luokse, mutta joka tapauksessa joutuisimme kulkemaan ainakin Kuolonklaanin reviirin läpi. Mihin klaaniin minä olin heitä siis edes viemässä? Varjossa ei ollut ollut Usva-nimisiä erakoita tai muitakaan kissoja, ja ainoat muistikuvani sen nimisestä kissasta kuuluivat Myrskyklaaniin. Ehkä siis sinne? Se tarkoittaisi melkoista hiippailua muiden klaanien reviirien läpi. Huokaisin hiljaa ja ajattelin, että täytyisi vain kysellä muiden mielipiteitä, kun oltaisiin lähempänä klaaneja.
Usva sai Islankin suostumaan huomiseen lähtöön ja käänsi sitten meripihkansävyiset silmänsä minuun, miettien syömistä. Hän kysyi, kai minä osasin saalistaa. Meinasin loukkaantua kommentista, mutta pakotin itseni pysymään tyynenä - Usva ei tiennyt klaaneista mitään, joten en voinut olettaa, että hän tietäisi miten siellä koulutettiin kissoja.
"Totta kai minä osaan saalistaa", naukaisin.
"Klaaneissa kaikille kissoille opetetaan saalistusta ja taistelua", lisäsin ja nousin samaan aikaan tassuilleni.

//Usva?
//239 sanaa

Nimi: Veijari

12.10.2018 17:59
"Hei Veijari! Mitä mieltä olet ollut klaanistamme? Onko elämä täällä kuinka erilaista verrattuna tavalliseen elämääsi erakkona? Kauanko te ajattelitte viipyä täällä?" Kastetassun vaaleansiniset silmät tuikkivat innokkaasti. Nuori naaras toi minulle kummasti mieleen matkasta pois jääneen Kaislan, jonka jälleen näkemistä odotin malttamattomana.
"Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, etten koskaan voisi sopeutua klaaninne sääntöihin ja perin omituisiin menetelmiin", aloitin punnittuani hetken ajan sanojani mielessäni. En missään nimessä tahtonut loukata Myrskyklaanin kissoja, sillä olivathan he ottaneet minut ja perheeni kovin sydämellisesti vastaan. "Elämä erakkona on mielestäni paljon vapaampaa kuin täällä. Meitä ei sido mitkään lait ja me saamme tehdä ihan mitä itse haluamme." Muistelin minun ja pentuetoverusteni karkumatkaa leirin ulkopuolelle, jolloin olimme törmänneet Kaislaan ensimmäistä kertaa. Olin onnistunut taivuttelemaan Virtakyyneleen antamaan hänen jäädä luoksemme joksikin aikaa, mutta nyt kun tarkemmin ajatteli, naaras oli tainnut pitemmän päälle asettua jo kodiksi parin ensimmäisen päivän aikana. Ravistelin päätäni ikään kuin yrittäen selvittää aivan hako teille ajautuneet ajatukseni ja keskityin vastaamaan Myrskyklaanin oppilaan kysymyksiin. "Virtakyynel sanoi, että vietämme täällä ainakin tämän yön, ehkä pidempäänkin." Nuolaisin rintakarvojani mietteliäänä ja nostin katseeni Kastetassun silmiin. "Kiitos tästä valaisevasta juttutuokiosta, mutta minä taidan siirtyä tutkimaan loput leiristänne." Nyökkäsin nopeat hyvästini Silkkisydämelle ja tämän klaanitovereille ja lähdin tassuttamaan suuren kiven suuntaan vailla päämäärää.
Kävelin eteenpäin niin syvälle omiin ajatuksiini uppoutuneena, etten edes huomannut, kuinka pieni mustavalkea karvapallero tupsahti käpälilleni. Pentu nosti pelästyneenä ammolleen levinneiden tummansinisten silmiensä katseen minuun ja peruutti kauemmas turkki pörhössä.
"Hei, ei sinun tarvitse pelätä", sanoin voimatta estellä kurkustani kumpuavaa huvittunutta kehräystä nähdessäni naaraan säikähtäneen ilmeen.
"Kuka sinä olet? Minä olen Tuulispentu", mustavalkea pentu esittäytyi rintaansa röyhistäen. Olinkohan minäkin ollut tuollainen vintiö pentuna?
"Olen Veijari, erakko. Tulin tänne Myrskyklaaniin käymään Virtakyyneleen, Pörrölaikun, Kuran ja Gingerin kanssa", selitin Tuulispennulle, joka kiljahti innostuneen kuuloisena.
"Mahtavaa! Voimmeko leikkiä?" Tuulispentu kysyi tohkeissaan ja kiersi ympärini viikset vipattaen.
"Eiköhän se sovi", vastasin lapojani kohauttaen ja pudottauduin matalaksi. "Miten olisi perinteinen kissa ja hiiri -leikki?" ehdotin leikkisästi virnistäen.
"Miten sitä leikitään?" Tuulispentu kallisti kysyvästi päätään.
"Minä olen kissa ja yritän napata sinut, koska olet oikein mehevä hiiri", naurahdin ja lipaisin suupieliäni leikkimielisessä tarkoituksessa. "Annan sinulle vähän etumatkaa ja minun pitää sulkea silmäni, enkä saa tulla perääsi, ennen kuin olen laskenut kymmeneen. Ymmärretty?"
"Joo!" pentu hihkaisi ja kipitti matkoihinsa. Sillä välin minä suljin silmäni ja aloin laskea. Tämä se sitten vasta oli lystiä!

//Tuulis?
//377 sanaa.

Nimi: Kisse

12.10.2018 17:02
"Häivy siitä!" Vehkatassu huusi. Minä juoksin pois, koska arvelin, että hän ei halunnut minun seuraavan. Olin jo aidan luona, kun näin Lucyn aidalla. Hän hyppäsi alas ja kysyi:
"Hei Kisse! Mitä sinä teet?"
"Tulin juuri tuolta metsästä!"
"Metsästä? Siellähän on kettuja ja mäyriä ja villikissoja! Vilja sanoi.
"En nähnyt yhtään kettua tai mäyrää, mutta näin yhden kissan, joka oli kiva, mutta hän suuttui, kun aloin seuraamaan häntä," vastasin.
"Selvä! Haluatko tulla minun kotiini?" Lucy sanoi.
"Haluan, mutta en osaa hypätä aidan yli," vastasin.
"Tuossa aidassa on pieni kolo," Lucy maukui. Minä näin kolon. Ahtauduin siitä sisälle ja tulin ulos aidan toiselta puolelta. Lucy tuli minun perässäni ja alkoi maukua. Pihalle tuli suurikokoisia otuksia, jotka olivat luultavasti Lucyn kotiväkeä. Ne päästivät minut sisälle. Näin kaksi kissaa, jotka tulivat katsomaan, kun tulin sisälle.
"Hei, Lucy! Kuka hän on?" toinen kissa sanoi.
"Hän on se kissa, josta puhuin," Lucy vastasi.
"Olen Kisse!" sanoin.
"Olen Elijah ja tuo tuossa on Alice," toinen kissoista vastasi.
"Hei!" Alice vastasi.
"Hei! Minun pitää mennä! Heippa!" sanoin ja lähdin kotiini.

//172 sanaa

Nimi: Grim

12.10.2018 15:23
Hiiret ovat outoja eläimiä. Tai... Eivät varsinaisesti outoja, mutta tyhmiä ja varomattomia. Jos sellainen löysi hetken ajaksi jotain tekemistä, kenties maan tonkimista tai pähkinän järsimistä, se ei mihinkään muuhun keskittynytkään. Se teki niistä helppoja uhreja. Hiirien elämä olikin yksinkertaista. Niiden tarvitsi miettiä ainoastaan sitä, mistä ne milloinkin saisivat ruokaa ja missä voisivat kylmemmät ajat viettää. Ehkä ne ajattelivat myös jälkikasvuaan, mutta siinä se kai oli. Ainoa tavoite niiden elämässä oli selvitä päivästä toiseen.
Kissat olivat tavallaan samanlaisia. Mekin pyrimme selviämään, miten nyt itse parhaaksi näemme. Omasta mielestäni olemme kuitenkin hiukan älykkäämpiä ja kehittyneempiä. Ainakin itse olen - muista kissoista on hankala sanoa, varsinkin, kun on viettänyt paljolti aikaa jonkun itseään tyhmemmän kanssa. Minä en kuitenkaan yritä vain selvitä. Miksi eläisin vain selvitäkseni, vain voidakseni elää? Haluan saavuttaa enemmän. Se onkin syy, miksi kissa on saalistaja ja hiiri saalis.
Loikkasin pehmeästi pienen, harmaan hiiren päälle ja puraisin sitä niskaan.
"Elämä on lyhyt ja sitäkin kovempi", murahdin nostaessani harmaan eläimen suuhuni. Se tuntui harmillisen laihalta leukojeni välissä. Lehtikato teki tulojaan, mikä ei missään mielessä ollut hyvä asia.
Astelin suuren tammen luo, jonka juurakossa olimme Titanin kanssa majailleet jonkin aikaa. Oli hankala määritellä, mikä Titan minulle oikein oli. Hän ei ollut minulle sukua, eikä todellakaan rakkauteni kohde. Tuskin kukaan koskaan tulisi olemaan. Tuntui oudolta kutsua Titania ystäväksi, eikä hän edes ollut sellainen minulle. Hän oli taistelutoveri. Sellainen, johon saattoi luottaa ja joka puolusti taistellessa. Sellainen hän oli ollut minulle jo pitkään. Olimme vain eräänä päivänä törmänneet toisiimme kaksijalkalassa ja sen jälkeen kulkeneet yhdessä. Tavallaan me täydensimme toisiamme. Titan oli vahva ja voimakas, minä taas hiukan heikompi. Hän oli tyhmä ja hiljainen, minä älykäs ja puhelias. Yksinkertaisesti sanottuna juttumme toimi.
Näin suuren, harmaan kollin astelevan jonkin matkan päästä minua kohti. Titanin koosta oli aina hyötyä, hän oli varmasti valtavin kissa jonka olin koskaan tavannut. Itsekin olin naaraaksi kookas, mutten mitään Titaniin verrattuna.
Erakko seisahtui eteeni suussaan orava. Hän vilkaisi omaa, pienempää saalistani, ja sitten minua.
"Älä viitsi", tiuskaisin sivaltaen ilmaa hännälläni. "Ei ole minun vikani, ettei riistaa enää löydy niin paljoa. Sinullakin kävi varmaan vain tuuri."
Titan kohotti kulmiaan hiukan ylimieliseen sävyyn.
"Kuulit kyllä. Tuuri."
En jatkanut enää yksipuolista keskusteluamme, vaan käännyin ja astelin tammen juurakkoon. Laskin hiiren maahan ja istuuduin. Sade tuntui olevan alkamassa.
Titan seurasi minua ja laski oravansa maahan alkaen sitten syödä sitä. Katsoin häntä äkäisesti. Olimme aina saalistaneet oman riistamme. Emme jakaneet koskaan mitään, ellei siitä ollut jaettavaksi. Toisinaan Titan tuntui luistavan tästä kirjoittamattomasta säännöstämme, kun minä en ollut saanut ollenkaan riistaa. Itse en kuitenkaan usein antanut hänelle omastani, minkä takia en alkanutkaan kerjäämään hänen ruokaansa nytkään. Tuhahdin ja noukin laihan hiireni maasta ja asetuin itsekin syömään.
Titanin kiinni saama orava oli suurimpia saaliita pitkään aikaan. Yleensä riista, mitä saimme, koostui pitkälti pelkästään hiiristä ja pikkulinnuista. Niissä ei ollut paljoa syötävää, mutta kyllä me karkottivat enimmän nälän. En silti voinut olla ajattelematta lehtikatoa. Olin aiemmin ajatellut, että selviäisin kylmistä ajoista paremmin yksin, mutta viime aikoina olin tajunnut, ettei asia ollut niin. Vaikka pystyinkin elämään yksin, ilman ketään, oli Titanin kanssa kulkeminen silti helpompaa. Minä olin meistä johtaja; olin se, joka päätti, mitä milloinkin teemme. Ja se tuntui hyvältä. Olin miettinyt, miltä tuntuisi johtaa kokonaista laumaa kissoja ja siitä oli kehkeytynyt yksi haaveeni.
"Titan... Mitä sanoisit, jos keräisimme kokoon lauman?" kysyin kääntäen katseeni taivaanrannasta kissan meripihkaisiin silmiin. Pylräytin silmiäni.
"Et tietenkään mitään. Olen kuitenkin miettinyt... Voisimme selvitä paremmin, jos meitä olisi monta. Pitäisi vain löytää joitakin kissoja, jotka haluisivat kuulua joukkiooni", naukaisin. Titan kohotti kulmiaan ääneti.
"Niin, siis meidän joukkioomme", murahdin tajuttuani, mitä kolli tarkoitti. "Mutta myönnä nyt, minä olen meistä se, joka pystyisi asettumaan lauman johtoon. Ei millään pahalla, mutta ethän sinä edes puhu koskaan mitään."
"Puhunhan", kolli murahti ja viimeisteli oravansa syönnin. Huokaisin kyllästyneenä.
"Ihan sama. Tajuat kyllä mitä tarkoitan. Tajuathan?"
Titan nyökkäsi ja päätti siten keskustelumme. Pidin hänestä. Minun oli kuitenkin myönnettävä, ettei Titanin seura ollut parasta mahdollista. Pystyin laskemaan kaikki sanat joita hän päivän aikana käytti yhden tassuni kynsillä. Ehkä olisi aika etsiä kolmas kissa joukkoomme. Mutta mistä hänet löytäisi?

//662 sanaa

Nimi: Elandra

12.10.2018 11:00
Härmävirta: 25kp! -

Usva: 21kp! -

Veijari: 5kp -

Kisse: 10kp -

Bloody: 5kp -

Nimi: Usva

11.10.2018 19:48
Siirsin katseeni Bloodyyn, joka oli juuri ilmoittanut haluavansa pysyä kaukana Tuuliklaanista.
"Eli ei siis Tuuliklaaniin", totesin katsoen nyt Härmävirtaa. Naaras nyökytteli hitaasti päätään.
"Huominen sopii minulle erittäin hyvin", vastasin kääntäen kysyvän katseeni Islaan. Naaras näytti tympääntyneeltä. Hän oli selkeästi lähtöä vastaan, mutta pelkäsi yksin jäämista. Vaikka tahdoinkin olla mukava kaikille, tässä asiassa minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Minun täytyi löytää sukulaiseni, jotta saisin mielenrauhan. Olin sen velkaa emolleni, tai niin minä ainakin ajattelin.
"Hyvä on", kulkukissanaaras vastasi tuhahtaen ja käänsi katseensa Bloodyn ohitse kohti kaksijalkaa. Sade oli lakannut, mutta ukkospolkujen mustat pinnat olivat yhä märkiä. Aurinko siivilöityi paksun pilvipeitteen raoista ja sai mustat pinnat suorastaan hehkumaan. Jouduin kääntämään katseeni pois, sillä valo häikäisi silmiäni.
"Eli siis lähdemme huomenna", totesin vielä, jotta asia varmasti oli kaikille selvä. Härmävirta nyökkäsi.
"Olisi varmaan parasta syödä hyvin ennen matkaan lähtemistä? Kai sinä sentään osaat saalistaa?" kysyin Härmävirralta. En tiennyt, mitä kissoille klaanissa opetettiin. Kenties toisille opetettiin saalistamista ja toisille taistelua. Toki oli myös mahdollista, että kaikille opetettiin samat asiat.

//Härmä? Bloody?
// 165 sanaa

Nimi: Bloody

10.10.2018 21:23
Tuijotin Härmävirtaa ja Usvaa. He suunnittelivat jo matkaa klaanien luo, joita olin itse lähtenyt karkuun. Eikä Islakaan halunnut jäädä minun kanssani tänne, mutta sehän oli ymmärrettävää. Olin kissa, joka juuri ja juuri puhui ja oli puhuessaan kylmempi kuin lehtikadon pakkaset. Isla ei sen puolen ollut läheskään siedettävää seuraa, aika lailla vain rasittava ja nariseva kotikisu. Usvaa siesin, sillä naaraassa oli asennetta, joka iski minuun. Ei hänkään ollut ylin ystäväni, mutta hän sentään oli siedettävä. Vilkaisin Islaa kylmästi, joka hivuttautui lähemmäs Usvaa mahdollisimman vaivihkaa.
”Jos menette klaanien luo, tulen mukaan”, naukaisin vilpittömästi, yllättäen kaikki, jopa itseni. Härmävirta käänsi katseensa minuun hämmästyneenä. Usvankin katse oli hämmästyneen pöllistynyt.
”Mutta lähelle Tuuliklaania en mene, sillä pidän henkeäni aika kalliina”, murahdin. Varjoklaanilaisperäisen naaraan katse muuttui vielä enemmän hämmästyneeksi.
”Miksi?” tuo kummasteli.
”Pientä kinaa”, valehtelin vilpittömästi. En todellakaan alkanut selittämään klaanikisulle, että surmasin Puuturkin ja olin riistavaras. Se tuskin oli sopivaa kerrottavaa klaanikisulle, varsinkin, kun ymmärtämäni mukaan Puuturkki oli arvostettu soturi.
”Mutta kuitenkin, haluan mukaan.”

//Härmä? Usva?
//159 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com