Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Angel?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Virtakyynel

18.12.2017 22:01
Otin jälleen askeleen lähemmäs itkuista ja sekavaa Pörrölaikkua. Soturi oli nyt epätoivon partaalla. Tiesin miltä hänestä tuntui, sillä olin käynyt läpi kaiken tuon Kiviturkin kuoltua. Se oli ollut vaikeaa aikaa ja tahdoin auttaa poikaani pääsemään parhaansa mukaan yli Kiurulennon kuolemasta.
"Tule minun mukaani. Saniaistähti antaa aivan varmasti sinun lähteä, kun selität tilanteen. Minä tahdon auttaa sinua, olethan sentään minun poikani. En tahdo menettää sinuakin, mutta jos jätän sinut tänne..", ääneni katosi olemattomiin katsoessani pentuani suoraan tuon keltaisiin silmiin.
"Jos minä jätän sinut tänne, sinä jäät ihan yksin... En tahdo lähteä ja tietää, että minut aiemmin ylös nostanut kissa on surullinen", kuiskasin hiljaa ja astuin vielä yhden askeleen lähemmäs poikaani. Välillämme oli enää alle kaksi hiirenmittaa. Katsoin kollia hiljaa siniharmailla silmillä tuon tummankeltaisiin silmiin, vaikka kollin tyhjä katse harhaili kaiken aikaa aivan muualla kuin minussa. Hetkeksi se aina pysähtyi silmiini, ainakin luulin niin. Toivoin enemmän kuin mitään, että Pörrölaikku tulisi mukaani. Tahdoin tarjota hänelle mahdollisuuden uuteen onneen, enkä uskonut hänen löytävän sitä yksin Myrskyklaanista, jossa olivat kaikki muistot Kiurulennosta ja heidän yhteisestä taipaleestaan. Tahdoin pitää huolta omasta pojastani, sen minä olin hänelle velkaa. Kunhan hän vain suostuisi tulemaan mukaani...

//Pörrö?

Nimi: Virtakyynel

18.12.2017 19:44
Katsoin itkuisilla silmilläni laikukasta poikaani. Kuuntelin hänen sanojaan. Kollin normaalisti tasainen ääni säröili ja hän takelteli sanoissaan. Hänen sanansa saivat minut surullisemmaksi hetki hetkeltä. Mieleeni nousi Kiviturkki. Elämäni suurin rakkaus, jonka menetin liian aikaisin. Kaipasin soturia, mutta minulla oli uusi elämä Pyrstökuiskauksen kanssa.
"Voi Pörrölaikku... Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, usko pois. Menetyksen tunne on kaikista pahin, mutta sinä selviät tästä, minä lupaan. Päivä päivältä kaikki kirkastuu, usko pois", nau'uin hiljaa nuorimmalle pennulleni ja astuin lähemmäs häntä ja hänen elottoman rakkaansa ruumista. Pörrölaikku ei vastannut, hänen kookas kehonsa tärisi.
"Se ei tunnu siltä juuri nyt, minä tiedän... Kaikki sanovat niin, mutta vain koska se on totta. Älä luovuta nyt, rohkea poikani. Tämän päivän sinä suret, mutta huomenna voit nostaa pääsi pystyyn ja olla onnellinen Kiurulennonkin puolesta, hän takuulla arvostaisi sitä", kuiskasin hiljaa yrittäen saada katsekontaktia laikukkaan soturin kanssa, mutta hänen keltaiset silmänsä tuijottivat tyhjyyteen suoraan lävitseni.
"Se sattuu niin paljon", kolli naukui surkeana ja rojahti jälleen Kiurulennon ruumiin ylle painaen kuononsa naaraan turkille.
"Voi kultapieni, minä tiedän... Sinun täytyy olla vahva, kuten minäkin olin.. Muistatko sinä? Sinä autoit minut pois pimeydestäni, anna minun tehdä se sama sinulle. Tule mukaani ja unohda hetkeksi velvollisuutesi Myrskyklaanin soturina", naukaisin hiljaa pennulleni katsoen häntä epätoivoisesti. En vain voinut jättää häntä yksin tänne, mutta en voinut jättää myöskään Pyrstökuiskausta. Aluksi olin epäröinyt edes sen kertomista, että olin lähtenyt klaanistani Pyrstökuiskauksen mukaan, mutta nyt se oli murheistani pienin. Tahdoin auttaa Pörrölaikkua, olihan hän auttanut minuakin vuodenaikoja sitten.

//Pörrö?

Nimi: Elandra

18.12.2017 15:17
Ahvenleuka: 57kp! -

Bloody: 17kp -

Havu: 40kp! -

Selene: 75kp! -

Iltasielu: 17kp -

Ruskopentu: 15kp -

Kaisla: 4kp -

Virtakyynel: 48kp! -

Vanamo: 6kp -

Crokell: 6kp -

Nimi: Selene

18.12.2017 14:44
Olin kiitollinen molemmille kissoille vierelläni. Olkipuron lämmin keho vierelläni lohdutti minua, mutta vielä enemmän lohtua toi Iltasielun sanat ja tuki. Vaikka välillä hän saattoi sanoa asiat suoraan, hän oli hyvä ystävä minulle. Iltasielun lähdettyä Tuuliklaanin leiriin jäin kahden Olkipuron kanssa. Jostakin syystä oloni tuli hiukan varuilla olevaksi. Luotin kyllä Olkipuroon, mutta se että Iltasielu ei ollut paikalla, sai niskavillani nousemaan.
Juuri nyt pidin silmiäni kiinni, sillä en tahtonut kohdata karua totuutta näöstäni. Kettu oli varmasti tehnyt pahaa jälkeä. Syvällä sisimmässäni tiesin, että näköni ei tulisi enää palautumaan ennalleen, mutta tahdoin pitää olla omaa toiveikkuuttani.
"Olkipuro", maukaisin särähtävällä äänellä. Kettu ei ollut päässyt käsiksi kurkkuuni, se oli aivan kunnossa, mutta en siltikään pystynyt puhumaan kunnolla. Epäilin olevani jonkin tyylisessä shokki-tilassa. Kaikki ympärilläni oli sekavaa, sekavampaa kuin näköni. Yhtäkkiä minua alkoi ahdistaa henkeä. Nousin ylös ja haukoin happea voimakkaasti. Tuntui kun en saisi henkeä. Otin muutaman askeleen maalla ja sain aikaiseksi vain pihinää kurkustani. Jalkani tärisivät ja ne pettäisivät pian alta. Paniikki alkoi vallata minut ja otin muutaman askeleen sinne tänne, toivoen saavani jostakin kohtaa taas henkeä.
"Olkupuro", sain henkäistyä ja olevinani katsoin kollin suuntaan, en ollut varma. Hajuaistini oli juuri nyt sekaisin, haistoin vain oman kuivuneen vereni. Pian haistoin tuorettakin. Lapani haava aukesi hiukan. Lysähdin hädissäni maahan ja kääriydyin kerälle. Haukoin yhä happea ilmasta. En ollut ennen paniikkikohtausta ja olin aina miettinyt millainen se oli. Se ei ollut lainkaan sellainen kuin kuvittelin, se oli paljon pahempi.

// Olki?

Nimi: Iltasielu

18.12.2017 07:33
Minua ärsytti, ärsytti suunnattomasti, että tuo kolli oli tullut paikalle. Makoilin kuitenkin hiljaa montussa tarkkaillen kahta kissaa.
"Nyt parantajasta olisi hyötyä", mumisin itsekseni. Mietin miten saisin parantajan tänne. Sitten minulla välkähti.
"Minä haen parantajan, minulla on kyllä keinot", naukaisin muille kissoille. Pyrähdin juoksuun kohti Tuuliklaanin reviiriä. Juoksin juoksemistani lumisella nummella ja pian näinkin jo leirin. Astelin sisälle leiriin. Siellä alkoi kauhea hälinä.
"Kuka sinä olet?" joku tuli kysymään.
"Anteeksi kun tunkeudun leiriinne näin, minulla - tai oikeastaan ystävälläni - on hätä. Saisinko puhua parantajan ja päällikön kanssa?" kysyin itsevarmalla ja kuuluvalla äänellä. Joku katosi hakemaan päällikön. Näin vaaleanharmaan pienen kuningattaren. Hänen vierellään istuivat kolme pentua, oi kuinka ihania. Soin heille pienen hymyn. Näin Liitotähden joka tuli pestästään. Kumarsin pienesti tuon edessä. Pian myös parantaja saateltiin aukiolle.
"Anteeksi tunkeutumiseni. Voisimmeko jutella jossain rauhallisemmassa paikassa?" kysyin arvokissoilta. He totesivat, että se käy, joten menimme päällikönpesään.
"Ystävälläni on hätä. Kettu hyökkäsi ja hän menettää luultavasti näkönsä. Ajattelin, että voisitteko auttaa meitä. Olkipuro lähetti minut", kerroin loppuun pienen valheen, mutta ei kai se haitannut mitään.

//Tuuliklaanilaiset?

Nimi: Selene

17.12.2017 21:07
Kuulin monenkin kissan ääniä ympärilläni. Tai sitten korvaani vihloi niin paljon, että tuntui kuin kissoja olisi paljon enemmän kuin todellisuudessa. Tunsin taas kivun aaltoilevan lavassani. Mieleni teki vain rääkyä ääneen, mutta se olisi vienyt voimiani. Yritin keskittyä kahden kissan ääniin ympärilläni.
"Olenhan kunnossa?" kuului Iltasielun huolestunut ääni. Hämmennyin hetkeksi lämmöstä, jonka tunsin itseäni vasten. Luulin sen olleen Iltasielu, mutta se ei ollutkaa.
"Mistä sinä tulit?" kuului kollimainen ääni. Se oli Olkipuro.
"Huomasin ketun kääntyvän takaisin hylkkäyksesi jälkeen", Iltasielu vastasi. "Mutta hoitelin sen hengiltä."
Vavahdin voimakkaasti. Säikähdin Iltasielun sanoja. Mutta koska olin liikkunut, sain vain aikaan itselleni enemmän kipuja. Tällä kertaa taisin huutaa jo ääneen.
"Selene!" kuulin jomman kumman hätäiset sanat. Avasin sil äni ja säikähdin näkemääni. Kauhu valtasi minut.
"En näe! En näe!" hoin kauhussani ääneen. Jos vain olisi pystynyt, olisin kyynelehtinyt. Vaaikenin kuitenkin typertyneenä omista sanoistani. Kaikki oli sumeaa, enimmäkseen punaista. Se kai johtu verestä silmieni ympärillä.
"Silmäsi ovat haalean siniset", joku totesi vierelläni. Säikähdin vain entistä enemmän. Olinko sokeutunut? Suljin silmäni peloissank ja nojasin tiukemmin kiinni Olkipuroon.
"Apua", maukaisin särisevällä, anovalla äänellä.
"En näe, en näe, en näe", hoin todella hiljaa täristen pelosta ja kylmyydestä.

// Olki? Ilta?

Nimi: Iltasielu

17.12.2017 20:14
Olin kahden vaiheilla. Pitäisikö lähteä naaraan perään, vai antaisinko tuon hoitaa asiansa yksinään. Päätin kuitenkin mennä paikaln päälle. Lähdin juoksemaan kohti nelipuita. Tunnin kylmän tassuissani, mutta vauhdin hurma vietti minua eteenpäin. Pieni riemun kiljahdus pääsi suustani, mutta iloni loppui lyhyeen. Olin saapunut lähelle nelipuita. Haistoin ketun ja Selenen. Kauhistuneena pinkaisin eteenpäin tupsahtaen aukiolle nähdäkseni parahiksi ketun raatelevan Seleneä. Päättäväisyys kupli sisälläni, minun oli pakko pelastaa ystäväni. Syöksähdin eteenpäin liuttaen kynnet esille ja pörhistäen turkkini. Osuin maaliin ja tunsin kuinka kynteni upposivat ketun kylkeen. Raaka taistelun halu roihahti sisälläni ja kauheasti sähisten vetäisin kynteni alaspäin ketun kyljessä. Kettu ulahti ja heilautti kynsillään minun suuntaani. Kettu sai jätettyä lapaani syvät viillot. Älähdin kivusta ja tunsin kuinka verta pulpahti turkilleni omasta haavastani. Upotin hampaani ketun kaulaan ja repäisin kaikella voimallani, saaden palasen irtoamaan ketun kaulasta. Kettu ulisi korvia vihlovasti ja haukkui, mutta sekin muuttui pian korinaksi. Raatelin kettua minkä pystyin ja sain itsekin pari viiltoa, ketun heiketessä hetki hetkeltä. Lopulta tapoin sen ja nilkutin ystäväni luokse.
"Selene, Selene, oletko kunnossa?" nau'uin hädissäni kumartuen ystäväni ylle.
"Sano jotain. Selene", huudahdin hädissäni. "Olethan kunnossa, olethan", vinguin.

//Selene?

Nimi: Selene

17.12.2017 17:55
Heräsin aamulla siihen, kuinka kylmä viima läpäisi turkkini ja imeytyi suoraan lihaksiini. Vavahdin rajusti ja avasin silmäni. En pystynyt enää nukkumaan tässä viimassa. Se alkoi olla minulle liikaa. Joka yö jäädyin lähes kuoliaaksi tässä säässä. Minun pitäisi tehdä asialle jotakin, mutta en ollut aivan varma mitä minä sille pystyisin tekemään. Huokasin raskaasti ja siirsin katseeni ylös kohti kuusien latvustoja. Toki minä voisin jokin päivä yrittää opetella kiipeämään puihin muutoinkin kuin muiden avustuksella. Harmi vain, että se sattui olemaan yksi heikkouksistani.
*Miksi ihmeessä olenkaan joutunut tähän tilanteeseen?* ajattelin hiukan rasittuneena. Pahat muistot vainosivat minua yhä eivätkä suostuneet jättämään minua rauhaan milloinkaan.
"En minä valinnut tätä elämää itselleni!" huusi ääneen. Kulin viereltäni kahvahduksen ja käännyin katsomaan maassa nukkuvaa Iltasielua. Punastui ja katsoin nolona tassuihini. Tarkotuksenani ei ollut todellakaan herättää Iltasielua. Nyt minä olin sen kuitenkin tehnyt, enkä voisin peruuttaa tekojani.
"Anteeksi", maukaisin hiljaa, sillä parempaa sanaa en pystynyt keksimään naaraalle. Saatoin keskeyttää pahastikin jonkin hänen unestansa. Eilinen keskustelumme Taivasklaanista ja sinne vaeltamisesta oli jäänyt hiukan kesken, sillä oma väsymykseni oli änkeytynyt välillemme. Vaistomaisesti, ryhdyin siis venyttelemään omia jäseniäni, jotta saisin ne lämpimiksi.
"Minä taidan suunnata Tuuliklaanin rajalle", maukaisin Iltasielulle. Tiesin kyllä, mitä naaras ajatteli sanoistani nyt. Hän varmasti ajattelisi Olkipuroa, mutta en välittänyt. Myönsin sen nyt, tahdoin nähdä kollin. Tämä saattoi sitä paitsi olla viimeinen kerta kun näkisin hänet. Voisi olla, että muutan mieltäni Taivasklaanin luokse lähtemisen suhteen, joten tässä olisi viimeinen mahdollisuuteni.
"Aion hyvästellä viimein tämän metsän", huokaisin iltasielulle. Olin todellisuudesa kyllä kahden vaiheen välillä. Tahdoin lähteä, mutta samalla tahdoin jäädä tänne. Täällä minä olin kasvanut, täällä olivat juureni. Minusta tuntui kuin minä todella kuuluisin tänne. Kuitenkin muutama musta pilvi taivaalla tahrasi sen tunteen. Lähinnä mileeni palasivat yhä uudestaan ja uudestaan Tihkuturkki ja hänene tekonsa. Melkein kaikki Varjoklaanin kissan tuomitsivat minut jollakin tapaa. Ravistelin päätäni, jotta saisin nämä ajatukset pois päästäni.
"Voit tulla mukaani jos tahdot, mutta en todellakaan aio pakottaa sinua lähtemään mukaani. Tämä on tavallaan asia, jonka tahtoisin suorittaa yksinäni", maukaisin naaraalle. Kaduin kuitenkin hyvin nopeasti sanojani. En oikeasti tahtonut olla yksin tässä tilanteessa. Painoin pääni lähemmäs maata ja pudotin katseeni samaan suuntaan.
"Unohda mitä sanoin, en minä sitä oikeasti tahdon. Toivon, että tulisit mukaani. En välttämättä pysty tehdä päätöstä, jos olen yksin", korjasin sanojani hiukan allapäin. Olin todellakin umpikujassa. Toivoin, että Iltasielu tai Olkipuro pystyisi antamaan minule kaipaamiani vastauksia. Tai ehkä nelipuun läheisyydessä tuntisin Tähtiklaanin läsnäolon ja saisin kaiken käännettyä taas hyvin päin. Vedin syvään henkeäni ja nostin katseeni maasta, pieni hymy kasvoillani.
"Oli miten oli, teen tämän itseni hyväksi", maukaisin jotenkin teennäisen reippaasti ja käännyin ympäri, kohti ukkospolkua.
"Toivottavasti tapaan sinut nelipuulla hyvin pian", maukaisin vielä viimeiset sanani - hetkellisesti - Iltasielulle. Käännettyäni katseeni ukkospolusta hiukan pidemmälle horisonttiin, aloitin juoksemiseni. Juostessani tunsin itseni jotenkin vapaammaksi kuin ennen. Tuntui kuin se olisi ollut vastaus kaikkeen. Voisin vain juosta pakoon päätöksiäni ja elää onnellisena. Tunsin pian ukkospolun kovan, jäätyneen pinnan tassujeni alla. Kylmä lumi ja jää kipristeli polkuanturoissani, mutta pystyin tuntemaan kuinka veri kiersi niissä paremmin ja poltteli niitä. Tassuistani jäi jäljet valkeaan hankeen, joten kuka tahansa pystyisi seurata minua tai päätellä minne suuntasin. Juoksiessani kuulin kuinka sydämeni hakkasin kovemmin kuin ennen. Tunne oli uskomaton. Toivon, että se ei päättyisi koskaan. Ennen pitkää olisin kuitenkin nelipuulla ja joutuisin hidastamaan. Hetkellinen hurmos olisi aivan liian pian ohitse. Se hetki todella olikin ohi hyvin nopeasti. Huomasin jo nelipuun vasemmalla puolellani, joten hidastin tahtiani. Tuuliklaanin rajan haju tulvahti suoraan kuonooni. Jostakin syystä se rauhoitti minua. Pian kuulin rasahduksen pensaikosta, joten kavahdin muutaman askeleen taaemmas. Säikähdyksestäni selvittyä muistin kuinka kohtasin Olkipuron ensimmäistä kertaa. Se muistutti aivan tätä hetkeä. Annoin siis niskavillani laskeutua takaisin niskaani myöten ja annoin jännittyneiden lihasteni velttoutua.
"Olkipuro?" kysyin jotenkin yllättävän toiveikkaan kuuloisena. Toiveeni Olkipurosta jäi kuitenkin todella lyhyeksi, kun näin ketun viekkaan naaman pilkistävän pensaikosta. Jännityin kauhusta paikoilleni. En pystynyt liikkumaan. Kettu lähestyi minua koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Kuulin sydämen sykkeeni taas kohoavan, mutta tällä kertaa en pitänyt tunteesta yhtään. Tahdoin tämän tunteen loppuvan.
"Mene pois", kuiskasin käheällä äänellä. ääneni hukkui kuitenkin tuulen mukaan enkä uskonut edes ketun ymmärtävän. Uudet, kovemmat sanani juuttuivat kuitenkin kurkkuuni. En saanut aikaiseksi mitään. Seuraava asia, jonka tunsin olivat ketun käpälät ja kynnet kasvoillani. Päästin vertahyytävät rääkäisyn ja yritin sohaista kettua johonkin, sillä en nähnyt mitään. Silmiini koski liikaa, joten pidin niitä kiinni. Sohin siis summassa ilmaa kynsilläni, osumatta vastustajaani. Tunsin toisen viillon korvassani, se sattui melkein yhtä paljon. Seuraava isku tuli jo lapaani. Kaaduin kivusta maahan.
*Auttakaa minua!* huusin pääni sisllä, mutta tiesin että se ei riittäisi. Pian kuulinkin ketun rääkäisevän jotakin ja pystyin kuulla kuinka se juoksi pakoon. Hädissäni huohotin yhä maassa, kasvot luultavasti runneltuina sekä lapa hellänä. En tiennyt, kuka minut pelasti, mutta olin liian peloissani kysyäkseeni.

// Olki? Ilta?

Nimi: Crokell

17.12.2017 11:10
Palasin jälleen metsästysretkeltäni pesään. Pudotin hiiren muiden saaliiden seuraksi. Frian hukkumisesta oli kulunut jo aikaa. Olin päässyt siitä melkein yli, antaen tukea muille. Fria oli ollit minulle kuin oikea emo, vaikkei hän oikeasti ollut. Hänen löytämisensä sattui enemmän kuin voi kuvitellakaan. Kaisla ja Fire olivat hekin olleet murheen murtamia. Mutta meidän vain täytyi jatkaa elämäämme kolmestaan. Havu ja huurre olivat lähteneet aikoja sitten. Toivoin että heillä oli kaikki hyvin. Asetuin omalle pedilleni. Ilma oli kylmennyt huomattavasti, mutta paksusta turkistani oli hyötyä. Suljin silmäni ja jöin mietiskelemään maailman ihmeitä. Kuulin Firen ja Kaislankin palaavan pesäämme.
"Hei Crokell", Firen ääni sai minut avaamaan silmäni. Käännyin katsomaan kissaa jota pidin isänäni.
"Hei Fire, miten tuli saalista?" kysyin.
"Ihan hyvin", Kaisla vastasi isänsä puolesta. Hymähdin.
"Sepä hyvä, minäkin sain hiiren", sanoin ja katselin kuinka Fire ja Kaisla asettuivat pedeilleen.
"Hyvää yötä", nau'uin ja suljin silmäni ajelehtien unien maailmaan.

Kipu raastoi kehoani. Irvistin ja avasin silmäni huomaten, että oli keskiyö. En meinannut saada henkeä, kuin joku olisi iskenyt minulta aina ilmat pihalle. Yritin haukkoa henkeä ja saada kivun loppumaan, mutten saanut. Tuntui kuin sydäntäni revittäisiin irti kehostani.
*Minä rakastan teitä Fire ja Kaisla!* mietin viimeisillä voimillani. Kipu pahentui hetki hetkeltä, enkä saanut henkeä ja lopulta valahdin veltoksi sätkähtäen hieman. Sitten silmäni jäivät lasittuneina, mitään näkemättä katse suuntautuneena Fireen, tuijottamaan tyhjyyttä. Ruumiini jäi alas, henkeni juostessa pois.

//Rip Croksu :(

Nimi: Virtakyynel

17.12.2017 02:28
Istuskelin minun ja Pyrstökuiskauksen pesän edustalla ja katsoin, kuinka Ruusukatse ja Ruskasilmä astelivat ulos omasta pesästään, joka oli aiemmin ollut Pyrstökuiskauksen pesä. Olimme kuitenkin jo lehtisateen loppupuolella siirtyneet kokonaan minun pesääni, sillä oli lämpimämpää nukkua kahdestaan ja vielä paljon mukavempaakin, kun oli seuraa. Rusukatse venytteli makoisasti ja käänsi katseensa kohti siniharmaata ystäväänsä.
"Minähän sanoin, että he ovat mukavia kissoja", Ruusukatse naukui ystävälleen ja tönäisi tuota hellästi. Yhä uninen Ruskasilmä ei osannut odottaa naaraan tönäisyä ja kaatui lumiseen maahan sen seurauksena. Ruusukatse säikähti ja auttoi ystävänsä pystyyn.
"Anteeksi, en tarkoittanut kaataa sinua", naaras naukui nolostuneena. Pyrstökuiskaus oli ollut oikeassa. Kaksikko ei suinkaan ollut kuten muut kuolonklaanilaiset. He olivat aivan tavallisia kissoja. Tosin joitakin kuolonklaanilaiskissoille tyypillisiä piirteitä saatoin havaita kuolonklaanilaissyntyisessä Ruusukatseessa. Välillä naaras tiuski huomaamattaan toisille, vaikkakin pahoitteli käytöstään usein pian sen jälkeen. Ruskasilmä taas oli ystävällinen.
Ilman kaksikon apua lehtikato ei takuulla sujuisi näinkään hyvin. Kaikki neljä saivat joka päivä riistaa, eikä koko päivää pitänyt käyttää saalistamiseen. Vietimme usein iltaisin aikaa pesiemme välissä olevalla lähes varvuttomalla paikalla keskustellen.
"Joen lähistöllä on tänään paljon riistaa. Kun menette saalistamaan, kannattaa käydä siellä", Pyrstökuiskauksen ääni kuului vasemmalta. Kolli oli ilmeisesti käynyt joella. Hän kantoi suussaan hiirtä ja vesimyyrää. Sen sijaan, että hän olisi ottanut ne itselleen, tarjosi hän vesimyyrää Ruskasilmälle ja Ruusukatseelle. Hiiren hän laski minun eteeni.
"Syökää se, niin jaksatte saalistaa. Aiotko lähteä tänäänkin etsimään kissoja kaksijalkalasta, Virtakyynel?" Pyrstökuiskaus naukui ja kääntyi minua kohti. Nyökkäsin.
"Ajattelin käydä vähän pidemmällä. Ehkä voisin käydä Myrskyklaanissa samalla ja käydä katsomassa Laikkulampea, Kipinäsielua, Okrakarvaa ja Pörrötassua. Ja tietysti myös muita", ehdotin entiselle jokiklaanilaiselle. Pyrstökuiskaus ei näyttänyt olevan yllättynyt ehdotuksestani. Hänen kasvoilleen syttyi lämmin hymy.
"Kerro terveisiä", hän naukui ja istuutui vierelleni. Turkkimme hipoivat toisiaan, sydämeni hakkasi kiivaasti.
"Tahdotko jakaa?" kysyin ja laskin toisen tassuni hiiren päälle. Kolli pudisti päätään.
"Söin hieman saalistamisen lomassa", hän vastasi yhä hymyillen. Nyökkäsin ja aloin syömään saalista. Jos olisimme olleet klaanissa, moni olisi katsonut kollia nyt pahasti. Hyvä puoli erakkona olemisessa oli se, että ei ollut sääntöjä. Soturilaki ei yltänyt kaksijalkalan tänne puolelle. Olimme vapaat tekemään mitä ikinä tahdoimme.

Olin juuri saapunut metsän laitaan. Myrskyklaanin reviirin raja oli aivan edessäni. Vain pari askelta ja olisin takaisin synnyinklaanini reviirillä. Hetkellinen nostalgiaryöppy valtasi minut, mutta ylitettyäni rajan minut valtasi ahdistus. Sydämeni takoi kovaa, tuntui kuin jokin olisi ollut vinossa. Maistelin ilmaa: hajun perusteella kaikki vaikutti olevan hyvin. Viimeisimmässä partiossa oli ollut ainakin Purohäntä ja oma poikani Okrakarva. Voi Okrakarva.. Miten paljon ikävöinkään häntä ja hänen sisaruksiaan. Pahasta aavistuksesta huolimatta lähdin kävelemään kohti Myrskyklaanin reviirin sydäntä: leiriä.
Matka tuntui kestävän pidempään kuin koskaan. Aurinko oli ylittänyt huippunsa ja lähti pikkuhiljaa laskemaan taivaanrannan taakse. En lähtisi todennäköisesti vielä tänään kotiin. Olin sanonut Pyrstökuiskaukselle, että jos en kolmessa päivässä palaisi, hän saisi lähteä etsimään minua. Sitä ennen hän sai luvan tarkkailla Ruusukatsetta ja Ruskasilmää ja pitää itsensä kylläisenä.
Leiri häämötti edessäni. Piikkihernepensaat kohosivat parin ketunmitan korkeuteen ja estivät niin pääsyn leiriin muualta kuin piikkihernetunnelista. Ketään ei näkynyt missään, mutta hajujäljet olivat vahvat. Kävelin piikkihernetunnelin luokse ja kävelin sen lävitse sisään leiriin. Kun näin kissat leirissä, minut valtasi lämmin tunne. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun erotin kullanruskean kissan ruumiin keskellä leiriä. Tunnistin kissan hetkessä.
"Kiurulento", henkäisin ja katsoin kostuvilla silmilläni naaraskissan elotonta ruumista, jonka luona kyyhötti laikukas soturi: Pörrölaikku. Kolli väräytti korviaan ja käänsi tummanruskean katseensa minua kohti. Hänen itkuiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä nähdessään minut. Kiurulento oli ollut Pörrölaikun ystävä - tai ainakin jotain sellaista. Ennen lähtöäni olin kuitenkin huomannut, että Pörrölaikku olisi ehkä halunnut enemmänkin. Oliko kaksikosta tullut pari, olivatko he rakastuneet ja tuhottiinko se kaikki vain epäreilusti ja yhtäkkiä? Kullanruskean soturin turkilla näkyi syviä haavoja, ehkä mäyrän tekemiä. Mieleeni palasi Kiviturkki. Vietiinkö nuorimmalta pennultani elämän pohja noin vain kuten minullekin oli tehty kauan sitten? Muutkin kissat huomasivat hiljalleen minut seisomassa leirin sisäänkäynnillä. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki olivat hiljenneet. En osannut sanoa mitään, eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan.
"Virtakyynel?" Hopeataivaan tuttu ääni kantautui korviini klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Harmaan klaaninvanhimman kuono oli muuttunut vaaleanharmahtavaksi vanhuuden myötä, mutta muuten hän vaikutti oikein hyväkuntoiselta. Kasvoilleni piirtyi kireä hymy, joka jälleen katosi hetkessä. Entinen mestari käveli kohmeisesti luokseni ja vilkaisi surumielisesti leirin pääaukiolla olevaa ruumista ja sen luona olevaa poikaani.
"Mitä sinä teet täällä?" naaras kysyi vaimealla äänellä. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta aluksi en saanut soperrettua muuta kuin vaimeaa muminaa.
"Tulin katsomaan miten täällä menee", nau'uin lopulta hiljaisella äänellä. Naaras nyökkäsi ja laski häntänsä lavalleni.
"Tule, minä kerron sinulle. Annetaan Pörrölaikun jättää hyvästit Kiurulennolle rauhassa", Hopeataivas naukui ja johdatti minut klaaninvanhimpien pesään. Pesässä oli ainoastaan Elotuuli, joka nukkui parhaillaan.
"On tapahtunut paljon sinun ollessasi poissa", Hopeataivas aloitti ja käänsi katseensa maata kohti. Sydämeni takoi hurjan kovaa ja kyyneleet kirvelivät silmissäni. Tiesin, että naaras kertoisi pian surullisia uutisia. Joku oli takuulla kuollut, mutta kuka?
"Pari kuuta sitten.. Kipinäsielu sairastui vakavasti. Kortelampi ja Tiikeriraivo tekivät kaikkensa, mutta sairaus oli liian vahva.. Kun hän lopulta lähti, hänen vierellään oli monta rakasta kissaa saattelemassa hänet Tähtiklaaniin. Hän ei ollut yksin", naaras naukui eikä vaikuttanut olevansa valmis huonojen uutisten suhteen, mutta antoi minun ensin reagoida tyttäreni poismenoon.
"Eikä...", nau'uin hiljaa. Kyyneleet puskivat ulos silmistäni. Hetken ajan olin valmis syyttämään itseäni hänen kuolemastaan ja siitä, että lähdin, kunnes pudistelin päätäni. Ei se ollut minun vikani. Kipinäsielu tahtoi minun olevan onnellinen. Niin hän oli sanonut, kun näin hänet viimeisen kerran. Vika ei ollut minun. Nostin siniharmaan katseeni Hopeataivaaseen kuin valmiina ottamaan vastaan toisen iskun sydämeeni.
"Ja Lehväsiipi.. Hän synnytti kolme tervettä, kaunista pentua, mutta hän ei selvinnyt.. Hän menehtyi synnyttäessään pienokaisiaan", naaras naukui hiljaa. Tuntui kuin kynnet olisivat iskeytyneet rintaani. Kehoni nytkähti ja pakotti minut heittäytymään makaamaan maahan. Päästin ilmoille surkean parkaisun. Hopeataivas oli tiennyt, mitä naaras merkitsi minulle. Hän oli ollut uudelleensyntynyt Lehvänlehti, entisen elämäni paras ystävä. Hän oli sentään saanut kokea rakkauden Nokkosnenän kanssa, mutta ei koskaan saanut sitä onnea, kun pystyi nähdä pentujensa varttuvan. Huomasin Korppitähden kävelevän sisään klaaninvanhimpien pesään. Päällikkö oli kai kuullut jo tulostani klaaniin ja tahtoi nyt jututtaa minua. Yllätyksekseni hän kuitenkin käveli yhdelle pedeistä ja asettui siihen makaamaan.
"Hei Virtakyynel", kolli naukui hiljaisella äänellä. Hänen ilmeensä oli tyyni.
"Etkö ole enää päällikkö?" kysyin vaimealla äänellä. Kolli pudisti päätään.
"Saniaistähti hoitaa nykyään päällikön virkaa, Mesiviiksi on varapäällikkönä", kolli naukaisi. Nyökkäsin epäröiden.
"Olen pahoillani.. Kipinäsielu.. Minä en voi uskoa, että hän on poissa", henkäisin ja purskahdin jälleen itkuun.
"En minäkään.. Hän ei olisi ansainnut kuolemaa näin aikaisin. Hänen kuolema oli rauhallinen, hän lähti Tähtiklaaniin ja on nyt takuulla onnellinen", kolli naukaisi ja hymyili hieman, vaikkei häntä selkeästikään oikeasti hymyilyttänyt. Nyökkäsin epäröiden ja nousin seisomaan.
"Minun täytyy mennä tukemaan Pörrölaikkua. Oliko Kiurulento hänen..?" en saanut sanottua lausettani loppuun. Hopeataivas nyökkäsi.
"He välittivät toisistaan, mutta en tiedä, olivatko he kumppaneita." Nyökkäsin. Horjuvin askelin astelin leirin pääaukiolle ja kävelin kohti Pörrölaikkua, joka yhä istui onnettomana rakkaansa ruumiin äärellä.
"Olen hurjan pahoillani.. Olen pahoillani, että en ole ollut tukenasi.. Olen pahoillani siitä, että en voinut suojella sinua surulta", nau'uin hiljaisella äänellä nuorimmalle pennulleni ja katsoin häntä itkuisin silmin. En tahtonut nähdä Pörrölaikkua surullisena, se ei vain tuntunut reilulta. Hänen piti saada onnellinen elämä. Ensin minä lähdin hänen luotaan, sitten hän menetti siskonsa ja nyt vielä tämä.. En voinut jättää Pörrölaikkua yksin Myrskyklaaniin.

//Pörrö? Soriku toin tän jo nyt Myrskyklaanii, toivottavasti sun suunnitelmat ei kamalasti kussu xc

Nimi: Selene

15.12.2017 22:43
Naurahdin huvuttuneena Iltasielun sanoille. Kieltämättä olisi todella upeata vaeltaa jonnekkin niin kauas. Harva kissa uskaltaa lähteä seuraamaan polkua, jonka päättymisestä ei ole mitää tietoa. Mutta tämä polku todellakin kulkisi läpi kaiken tämän ihmeellisen maailman. Tahtoisin nähdä se n kaiken. Jokin kuitenkin pidätteli minua täällä. En olisi tahtonut lähteä.
"Niin upealta kuin se kuullostaakin, valitettavasti en pysty siihen", maukaisin pahoittelevasti Iltasielulle.
"Vielä", lisäsin nopeasti, sillä en tahtonut naaraan luulevan, että kyse olisi eräästä tietystä kollista. Jostakin syystä Olkipuron piirteet piirtyivät silmieni edessä. Tuntui kuin kolli olisi ollut nytkin läsnä.
"Mikä sinua pidättelee?" Iltasielu kysyi hiukan pettyneenä. Naaras oli todella innostunut tästä matkasta. Nyt minun täytyisi keksiä oikeastikin jokin pätevä syy miksi en pystynyt siihen. Olin tovin hiljaa, jonka aikana Iltasielu kai oletti minun vastaavan Olkipuro.
"Nyt on lehtikato, en tahtoisi lähteä matkalle ilman mitään suojaa tänä petollisimpana aikana vuodesta", maukaisin Iltasielulle. Toivoin sen riittävän selitykseksi, sillä muuta en saanut aikaan.

// Ilta?

Nimi: Bloody

14.12.2017 18:25
Katsoin kollia uteliaana, siloittaen mustavalkeat karvani.
”Olen Bloody ja olen varmaankin eksynyt hieman... siis jos tämä ei ole Myrskyklaanin raja vaan Tuuliklaanin. Mitä Tuuliklaanissa tehdään yleensä? Ja kuka olet?” utelin ja selittelin. Joutavaa höpinää, mutta mnkäs kissa luonteelleen mahtaa.
”Asiani ja klaanini asiat eivät kuulu sinulle”, vastasi kolli jämäkästi.
”En kysellyt asioitasi, vaan nimeäsi, klaanikisu”, naurahdin viileästi ja tassutin aivan rajan viereen. Siirsin lunta hännälläni ja istuin alas.
”Olen Sulkavarjo”, vastasi kolli lopulta. Tarkastelin kollia ruskeilla silmilläni. Sulkavarjo oli vaalean tabbykuvioinen, harmaa kolli, jonka siniset silmät katsoivat minua epäilevästi sekä uhkaavasti.
”Sulkavarjo? Olet siis jo soturi”, tuumiskelin ja heilautin häntääni leppoisasti. Ennen kuin tuuliklaanilainen ehti vastaamaan, maukasin:
”Osaat siis taistella?”
Sulkavarjon jäänsiniset silmät katsoivat minua korvannipukasta häntään tyrmistyneenä.
”Totta kai osaan”, tuo sähähti. Hymyilin viattomasti, mutta paljastin kynteni varmuuden vuoksi.
”No sehän on hyvä”, mumisin hiljaa, jonka jälkeen havahduin.
”Miksi puhun sinulle?” kysyin yhtäkkiä.

//Sulka?

Nimi: Iltasielu

13.12.2017 17:27
Kuuntelin entisen Varjoklaanilaisnaaran selitystä Taivasklaanista. Kyllä minä siitä klaanista olin jotain tiennyt, mutten todellakaan noin paljoa.
"Minusta se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Täynnä mahdollisuuksia", arvelin kiinnostuneena.
"Eikö sinusta olisi kiinnostavaa nähdä millaista elämää siellä eletään? Ilman naapuriklaaneja, vain kotikisut voisivat häiritä. Millaisessa leirissäköhän he elävät? Mutta eikö elämä siellä ole hieman yksitoikkoista?" mietiskelin. "Mutta eikö se ole vähän tylsää?" jatkoin omissa haavemaailmoissani. Katselin taivaalle miettiessäni kysymyksiä klaanista. Missäköhän he asuvat? Kuinkakohan kauan sinne menisi vaeltaa? Mutta ei kukaan edes tiedä mihin suuntaan kulkea! Olisiko outoa asua kaukana muista klaaneista? Kummastuneena mietin kysymyksiä pääni sisällä, yhtäkkiä kuitenkin innostuen.
"Entä jos vaeltaisimme sinne? Sehän olisi hienoa! Ei meidän enää pidä huolehtia klaanista, tai mistään muustakaan. Olemme vapaita, saamme tehdä mitä haluamme! Vaelletaan sinne!" innostuin ehkä hieman liikaa. Älysin kuitenkin ettei se olisi mahdollista. "Ainiin, unohdin Olkipuron."

//Selene?

Nimi: Ruskopentu

12.12.2017 17:22
Istuskelin ikkunalaudalla. Olin juuri syönyt, mutta olo ei ollut täysi. Minulla oli jopa vähän nälkä.
Kaksijalka oli vienyt lappuja noin kymmenen päivää sitten. Nyt hän tuli luokseni ja otti minut syliinsä. Hän vei minut eteiseen jossa oli toinen kaksijalka ja näytti minua sille. He mutisivat jotain ja katosivat. Kaksijalka päästi minut ja minä tietysti käytin tilaisuuden hyväkseni ja puikahdin oven raosta. En tiennyt missä olin, mutta juoksin kaksijalanpesän ympäri, kunnes näin jotain metsään viittaavaa. Juoksin sitä kohti, kunnes olin aluskasvillisuuden suojissa. Säntäsin eteenpäin ja pääsin vihdoin metsään. Oli kylmä ja haju tuntui olevan vahva, joten jatkoin pitemmälle ja lopulta olin niin lähellä että tuoksu palautti mieleeni muiston, kun karkasin. Kuulin ääniä ja jäin odottamaan.
Lopulta vastaan tuli partio jossa oli kuusi kissaa.
"Kotikisu!" Yksi huusi.
"Haiset kotikisulle", toinen totesi.
"Olin Myrskyklaanissa, kunnes kaksijalka sieppasi minut. Olen Ruskopentu", sanoin.
"Ruskopentu! Olemme etsineet sinua", yksi kissoista sanoi.
He veivät minut leiriin.

//Joku?

Nimi: Selene

08.12.2017 14:34
En pystynyt millään katsomaan Iltasielun suuntaan. Naaras vaikutti siltä, että yritti todellakin saada minut ja Olkipuro yhteen vielä jonakin päivänä. Ajatus oli minulle yhä outo. En pystynyt kuvitella itseäni välttämättä sitoutumaan yhteen ja ainoaaseen kissaan. Luotin niin moneen. Ja totta puhuen minulla on ollut hyvin paljon epäonnea suhteideni kanssa. Kolli, johon olin joskus ihastunut kuoli ollessani oppilas, kaikki kissat jotka ovat joskus olleet ympärilläni, olivat kadonneet ennen pitkää. Hyvinä esimerkkeinä toimivat vanhempani, klaanini ja jotkut ystävistäni. Minut häädettäessä klaanista kaikki käänsivät minulle selkänsä. Kukaan ei edes viitsinyt epäillä, olisiko minut voitu lavastaa Puolukkaturkin taposta. Tai vaikka joku olisikin epäillyt, hän ei sitä ääneen sanonut. Minttusydäm uskoi minua kyllä, mutta ei mahtanut itsellensä mitään. Hän palasi kumppaninsa luokse Varjoklaaniin. Ajatukset puistattivat minua ja käänsin selkäni Iltasielulle. Varjoklaani oli kokenut kovia jo minun ollessani sielä, ties mitä entinen klaani i joutuu nyt kestämään.
"Selene?" iltasielu kysyi hiljaa. Vetäisi henkeä sisään hyvin pienesti ja hiljaa. En vain osannut päästää menneistä irti. Käännyin kuitenkin osittain hymyilen Iltasielun suuntaan.
"Sanasi vain saavat minut punastumaan", maukaisin hiljaa, piirtäen tassullani jotakin kuviota lumihankeen.
"Haa!" naaras huudahti. Säpsähdin hiukan, sillä en olisi odottanut noin voimakasta reaktiota.
"Sinä siis välität hänestä", Iltasielu kuittasi nauraen. Käännyin katsomaan tassujani.
*Ei se niin ole!* huusin pääni sisällä. Tiesin kuitenkin, että Iltasielu ennemmin raahaisi minut rajalle kuin antaisi minun väittää vastaan. Siispä päätin pitää suuni kiinni. Pelkillä sanoilla en tästä suosta pystyisi nousemaan.
"Oletko muuten koskaan ajatellut?" maukaisin yhtäkkiä nostaessani katseeni kohti tähtitaivasta.
"Riippuu mitä", Iltasielu kohautti lapojaan päästessään yli aikaisemmasta aiheestamme, Olkipurosta. Tosi asiassa aion nyt viedä naaraan ajatukset jonnekki aivan muualle, jonnekkin paljon kauemmas kuin tämä metsä.
"Oletko koskaan kuullut Taivasklaanista?" kysyin hymyilen Iltasiellta. Naaras näytti miettivän hetken ajan, mutta nyökkäsi lopulta.
"Klaani häädettiin täältä metsästä jo kauan aikaa sitten. Kaksijalkala on rakennettu klaanin entiselle reviirille", kerroin tyynesti varjoklaanilaisnaaraalle ja vilkaisin lapani ylitse kaksijalkalan suuntaan.
"Nykyään klaani elää kaukana täältä, jossakin rotkossa. Sillä on oma rauha kaikesta tästä sekavuudesta. Ei toista klaania sortamassa toista, ainoastaan yksi suuri klaani pitämässä toisistaan huolta kuin perheestä. Taivasklaani kuullostaa minun korvaani upealta paikalta. Entä sinusta?" katsoin hymyilen Iltasielua, odottaen vastausta.

// Ilta?

Nimi: Vanamo

08.12.2017 07:20
Astelin eteenpäin lumi tassujeni alla äänekkäästi narskuean. Lumi oli peittänyt maiseman täysin ja tuonut mukanaan myös kevyen kylmyyden. Viereisestä puutarhasta kuului äänekästä haukuntaa, mutten jaksanut välittää, sillä ei koira tänne pääsisi. Kevyt tuuli henkäili ohitseni ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Olin vaipunut tyystin ajatuksiini, kunnes kuulin uuden koiran haukkuvan. Hätkähdin hieman ja toruin itseäni ankarasti; *olet saalistamassa et haaveilemassa!*

Ruskea ja laihahko hiiri touhuili parin hännänmitan päässä minusta. Keinuttelin takapäätäni valmiina loikkaan. Odotin hetken ja loikkasin kohti tuota ruskeaa saalista. Laskeutuessani allani tuntui vain lunta. Katselin hämmentyneenä ympärilleni ja huomasin hiiren kaivautuvan koloonsa. Yritin vielä ehtiä nappaamaan sen, mutta turhaan. Olin jäänyt ilman hyvän näköistä hiirtä. Ärähdin turhautuneena ja tuiskautin lunta käpälälläni. Jatkoin matkaani hokien mielessäni; *ei aina voi onnistua.* Loikkasin suurehkon kiven päälle ja katselin ympärilleni riistan varalta. Olin hyomaavani vähän matkan päässä oravan mutta katsottuani uudestaan tajusinnsen olevan puun juuri. Yhtäkkiä huomasin pientä liikettä puun juuren vieressä. Pieni jänis etsi maasta jotakin. En ollut koskaan saalistanut jänistä, eikä niitä näkynyt täällä päin kovinkaan usein. Päätin käyttää kuitenkin tilaisuuteni hyväksi ja laskeuduin hiljaa alas kiveltä. Lähdin hiipimään kohti jänistä varmistaen mielessäni, että lähestymis suunta olisi oikea ja tekisin kaiken oikein. Ollessani vähän matkan päässä jäniksestä tein nopean syöksyn kohti jänistä. Tuo väisti hiiren mitalla ja lähti pinkomaan kovaa vauhtia pois. En saisi antaa sen karata. Juoksin jäniksen perässä minkä jaloistani pääsin. Huomatessani, että olin saapunut ukkospolulle ja jänis oli jo ukkospolun toisella puolella oli jo myöhäistä. Hirviö oli minusta hiirenmitan päässä. Tunsin kovan iskun kylkeeni ja kaikki pimeni. Lopullisesti.

//R.I.P Vanamo 8.12.2017

Nimi: Ruskopentu

07.12.2017 19:49
Istuskelin ikkunalaudalla.Se oli kylmennyt kun ulkona oli valkeaa. Kotikisut kutsuivat tuota ihmettä lumeksi.
"Miksi ulkona sataa lunta?" Kysyin.
"En tiedä. Jotta kaksijalat voivat leikkiä siinä?" Alice ehdotti.
"Se on muuten kylmää!" Lucy huudahti.
"Edes minä en ole niin hullu että menisin tuonne!" Lucy jatkoi.
"Mutta menit silti viime lehtikadonaikaan", hihkaisi Elijah.
"Se oli silloin!" hieman tuohtunut Lucy huusi.
"Menit silti ulos", voitonriemuinen Alice hihkaisi ja katosi syömään.

*Skip pari päivää*

Istuin ikkunalla ja katselin metsään taas.
*Kunpa kaksijalka tulisi ja vapauttaisi minut*, toivoin.
"Mitä?" Elijah kysyi.
"Milloin Mesiviiksi pääsi takaisin?" Kysyin.
"Meni siinä pari kuukautta", muisteli Elijah.
"Pari kuukautta!" Painotin toista sanaa melkein huutaen.
"Jep, kaksijalka ei luovuta noin vain. Hän on päättänyt löytää omistajasi", Elijah totesi.
"Mutta eihän minulla ole omistajaa! Minä asun klaanin luona met...", tajusin etten saanut sanoa sanaa metsä.
"Kaksijalka ei tiedä sitä", Elijah sanoi.
"Äh, antaa olla", sanoin ja menin nukkumaan.
Jotenkin nautin kotikisun elämästä, mutta samalla vihasin sitä. Nukahdin pian ja vaivuin uneen.
"Herää!" Alice tuli luokseni hyppien.
"Kauanko nukuin?" kysyin unisena.
"En tiedä mutta nyt tapahtuu!" Alice hihkui ja hyppi jonnekkin. Ravistelin unet pois ja seurasin kävellen.
Kaksijalka oli tullut olohuoneeseen ja sillä oli kädessään pino lappuja. Lapuissa näytti olevan minun kuvani.
"Menen syömään", totesin ja häivyin.

//Super outo, mut...

Nimi: Iltasielu

07.12.2017 07:37
"Ehkä sillä on jokin syy. Vanha poistuu uuden tieltä, niinhän siinä käy. Lehdetkin puissa, vanhat putoavat, että uudet voivat kasvaa. Kissoissa, vanhoja kuolee, jotta klaanissa olisi enemmän tilaa uusille. Se on elämän kiertokulku tiedäthän", nau'uin. Selene näytti kummastuneelta. Hän ei kai ymmärtänyt mitä hain takaa.
"Että Olkipuron vanha kumppani on voinut kuolla tehdäkseen uudelle tilaa. Olkipuron vain pitää siirtyä eteenpäin", selitin Selenen ilmeen ollessa hyvinkin epäileväinen.
"Sinä menet samaan paikkaan huomenna samaan aikaan, katsomaan onko Olkipuro siellä. Minä pidän siitä vaikka itse henkilökohtaisesti huolen", nau'uin entiselle Varjoklaanilaiselle.
"Mutta varovaisuus pitää muistaa. Sinne voi tulla muitakin kissoja jotka haluavat sinut pois reviiriltään, vaikka kynsin ja hampain", totesin rauhallisesti. Asia ei koskenut minua pätkääkään, mutta yritin auttaa naarasta parhaani mukaan, vaikka enhän minä näissä mikään paras ollut.

//Selene?

Nimi: Selene

05.12.2017 17:04
Tunsin punastuvani Iltasielun kysyessä Olkipurosta ja minun ajatuksistani. Katsahdin nopeasti tassuihini. En ollut tottunut puhumaan omista tunteistani kellekkään. Ne pysyivät hyvin paljon oman pääni sisällä. Sinne ne minun mielestäni kuuluivatkin.
"Jos nytoikeasti tahdot tietää", maukaisin hiljaa. Ääneni oli ollut melkeimpä vain kähähdys, mutta Iltasielu oli silti kuullut sen. Kuulin kuinka hän käänsi katseensa hiukan puoleeni. Pystyin jopa tuntemaan sisuskaluissani kuinka naaraan korvat hörähtivät mielenkiinnosta valitsemaansa aihetta kohtaan. Katseeni pysyi yhä kävellessä tassuissani.
*En minä pysty tähän!* voihkaisin pääni sisällä. Minusta ei vain oikeasti ollut kertomaan omista tunteistani ulkopuoluselle kissalle. Tarvittaisiin pitkien aikojen yhteinen kokemus ja sävel, jotta pystyisi kertomaan kaiken. Huokasin syvään ja yritin ottaa pienen hymyn kasvoilleni. Se ehkä saattaisi kertoa enemmän kuin oikeasti tarpeeksi, joten annoin hymynikin sulaa pois.
"Veikö orava kielesi tänään aamulla?" Iltasielu kysyi. Nostin katseeni hämilläni kohti naarasta.
"Kuinka niin?" kysyin hiukan vaivaantuneena. Taisin kyllä tietää jo vastauksen siihen, mitä Iltasielu aikoisi sanoa. Olin juuri vajonnut taas omiin ajatuksiini enkä pystynyt sille mitään. Tajusin pian, että olimme jo Myrskyklaanin ja kaksijalkalan rajalla. En ollut saanut aikaiseksi sanottua sanaakaan matkallamme takaisin puiden suojaan.
"Sinun piti vastata minulle mitä ajattelet Olkipurosta?" Iltasielu täsmensi minulle vielä kerran. Nyökkäsin naaraalle kiitollisena, sillä monella kissalla olisi jo mennyt hermot kanssani. Vaikka tapasimmekin vasta aikaiseen tänään. Iltasielu ymmärsi varmasti jollakin tapaa minun oman tilani. Ehkä naaras ei yritä kaivaa totuutta sisältäni niin pahasti kuin antoi ymmärtää.
"Eli?" Iltasielu maukaisi painokkaasti vielä hetken päästä. Ravistelin päätäni ja katsoin Iltasielua.
"Aivan. Anteeksi", maukaisin sanat nopeasti suustani. Heilautin häntäni rauhallisesti puolelta toiselle rauhoittaakseeni sisälläni vellovaa hermostuneisuutta.
"Mielestäni hän oli hyvin mukavan tuntuinen kissa", maukaisin tyynesti, pieni epäonnistunut hymy kasvoillani. Iltasielu naurahti minulle.
"Hyvin mukavan tuntuinen?" naaras toisti. "Mielestäni sinulla on kyllä muitakin ajatuksia kollista. Teillä tuntui olevan yhteinen sävel."
Yhteinen sävel, se sana jäi soimaan päähäni. Olisiko todella niin, että minut ja Olkipuro oli tarkoitettu yhteen? Että kohtaamisemme ei ollut mitään turhaa? Tai edessä sattumanvarainen vaa tarkoituksellinen? Käänsin katseeni hämilläni kohti taivasta, joka paljasti kirkkaita tähtiä pilviensä takaa.
*Miksi te olette niin salamyhkäisiä? Ohjaatte elämääni mysteereillä?* esitin kysymyksen esi-isillemme, lähinnä vamhemmilleni. Syvällä sisimmässäni minä todella toivoin, että vanhempani olivat löytäneet tiensä Tähtiklaaniin. Palaten kuitenkin keskusteluun Iltasielun kanssa päästin pienen huokauksen.
"Ei se ole sellaista. Tarkoitan, että hän oli hyvin mukava päästäessään meidät pois reviiriltä ilman sen kummoisempaa kahakkaa", selitin Iltasielulle. Oletin naaraan ymmärtävän.
"Sitä paitsi", maukaisin hiukan surullisena, "hänhän kertoi tulleensa katsomaan sitä paikkaa, jossa hänen kumppaninsa henkäisi viimeisen kerran."

// Ilta?

Nimi: Virtakyynel

03.12.2017 21:08
"Herätys", kuiskaus veti minut pois unimaailmasta takaisin omaan pesääni. Raotin hitaasti unisia silmiäni ja katselin edessäni istuvaa tabbykuvioista, tanakkaa kollikissaa. Pyrstökuiskauksen kasvoilla oli leveä hymy. Sieraimiini leijaili tuoreen veren tuoksu. Huomasin Pyrstökuiskauksen edessä makaavan päästäisen.
"Sinulla on varmasti nälkä", kolli naukui ja työnsi päästäisen minua kohti. Kampesin itseni istumaan ja hymyilin leveästi kollille. Vatsani oli tyhjä, sillä olin syönyt viimeksi eilen auringonlaskun aikaan. Pyrstökuiskauksen takaa, pesän sisäänkäynniltä näki, että aurinko oli jo korkealla taivaalla.
"Olen onnekas, kun lähdin juuri sinun matkaasi", virnistin ja tartuin hampaillani päästäisen pehmeään lihaan. Aluksi olin ollut Pyrstökuiskauksen kanssa vain ystävä. Olimme tehneet omat pesämme ja nukuimme erikseen, mutta nyt nukuimme samassa pesässä vaikkakin eri pedeillä. Tunteeni kollia kohtaan olivat alkaneet heräämään. Hän oli opettanut minua kalastamaan. Pyrstökuiskauksen mukaan minä olin jokiklaanilaisen veroinen kalastaja. Uimista me emme ole opetelleet, vaikka kolli onkin yrittänyt saada minut veteen lukuisia kertoja. Lehtikadon alku on saapunut ja vesi on suunnattoman kylmää, jonka vuoksi en todellakaan ole sinne menossa.
Kun olin syönyt päästäisen, suin nopeasti turkkini siistiksi.
“Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?” kolli kysyi ja virnisti minulle lempeästi.
“Ei ole, kuinka niin?” kysyin ja kävelin Pyrstökuiskauksen perässä ulos pesästämme.
“Voisimme lähteä pienelle tutkimusretkelle. Olen haistanut reviirimme itäisellä puolella jo parin päivän ajan erakkokissan tuoksun. Ehkä voisimme etsiä kissan ja selvittää, kuka hän on? Kuka tietää, hän saattaa ehkä tahtoa liittyä seuraamme. Lehtikadon aikana apu riistan saalistuksessa ei koskaan ole pahitteeksi”, entinen jokiklaanilainen naukaisi. Nyökkäsin.
“Se voisi olla ihan hyvä idea. Näytä tietä”, naukaisin. Lähdimme kulkemaan lumettoman metsän halki kohti reviirimme itäistä rajaa. Siellä puut olivat harvempia ja vähän matkan päässä reviirin päättymisestä alkoi nummi. Olimme käyneet tutkimassa hieman nummea, mutta siellä ei ollut merkkejä kissoista. Kaksijalat sen sijaan vaikuttivat käyvän alueella usein, jonka vuoksi olimme laittaneet reviirin rajan tarpeeksi kauas nummesta. Emme tahtoneet kaksijalkoja häiritsemään elämäämme, vaikka ne kyllä toisinaan kävivät metsässäkin.

Kun saavuimme itäiselle rajalle, myös minä haistoin selkeän kissan tuoksun. Se oli voimakas, ehkä viime yöltä tai jopa tältä aamulta.
“Seurataan sitä”, naukaisin ja ohitin Pyrstökuiskauksen. Lähdin kulkemaan hajujäljen perässä eteenpeäin. Se kulki kohti nummea. Kulkiessamme eteenpäin, myös toisen kissan hajujälki kantautui sieraimiini.
“Täällä on myös toinen kissa”, Pyrstökuiskaus naukaisi. Nyökkäsin ja jatkoin kävelemistä, tosin nyt hitaammin. Pidin korvani pystyssä ja leukani auki, jotta voisin huomata kissat, jos he mahdollisesti hyökkäisivät kimppuumme.
Kun kuljimme vähän matkaa eteenpäin, erotin kaksi kissaa muutaman ketunmitan päässä meistä. He huomasivat meidät hetkessä ja lähtivät kulkemaan meitä kohti. Toinen kissoista oli punaruskea naaras ja toinen tumman siniharmaa kollikissa. He vaikuttivat yllättävän tutuilta, mutta en saanut päähäni, miksi niin oli. Kaksikosta naaras vaikutti yllättyneeltä meidät nähdessään.
“Pyrstötähti?” naaras kysyi. Hänen vierellään kulkeva kolli vilkaisi hämmästyneenä ystäväänsä, mutta pysyi vaiti. Pyrstökuiskaus siristi silmiään.
“Keitä te olette?” hän kysyi kommentoimatta sitä, että naaras tiesi hänen entisen nimensä. Kaksikko vilkaisi toisiaan, he nyökkäsivät epäröiden.
“Minä olen Ruusukatse, tässä on ystäväni Ruskasilmä”, Ruusukatseeksi esittäytynyt naaras kertoi.
“Olette siis myös entisiä klaanikissoja. Mistä klaanista te tulette?” kysyin.
“Me tulemme Myrskyklaanista”, Ruusukatse vastasi nopeasti. Katsoin kaksikkoa hämmästyneenä. Pyrstökuiskaus käänsi yllättyneen katseensa minuun.
“Ettekä tule”, vastasin tyynesti. Kaksikko näytti säikähtäneeltä.
“Minä olen Virtakyynel ja asuin koko ikäni Myrskyklaanissa. Te ette ole olleet siellä”, kerroin. Jos he olisivat olleet oppilasikäisiä, olisin voinut uskoa heidän olevan myrskyklaanilaisia. Nyt he näyttivät kauhistuneilta.
“Mistä klaanista te tulette?” Pyrstökuiskaus kysyi nyt ripaus vihaa äänessään. Kaksikko laski katseensa maata kohti.
“Me tulemme Kuolonklaanista.. Mutta me emme ole pahoja! Pisaratähti on julma kissa, hän tappoi Ruskasilmän ystävän ja me kostimme viemällä häneltä ainakin yhden hengen. Me pakenimme ja olemme vaeltaneet siellä täällä. Mitä te teette täällä?” Ruusukatse naukaisi. Vilkaisin Pyrstökuiskausta.
“Me lähdimme klaaneistamme ja ryhdyimme erakoiksi. Pisaratähti on muuten kuollut kuita sitten, uusi päällikkö on Pimeystähti. Tahdotteko kenties liittyä seuraamme päiväksi tai pariksi? Reviirimme on aivan tässä lähellä”, Pyrstökuiskaus naukui.
“Liitymme mielellämme seuraanne. Näyttäkää tietä”, Ruskasilmä naukaisi. Lähdimme johdattamaan kaksikkoa kohti reviiriämme. Vilkuilin kaiken aikaa taaksemme, koska en luottanut heihin sataprosenttisesti.
“Oletko aivan varma tästä? Mistä tiedämme, että he eivät ole pahoja?” kysyin kollilta.
“Emme tiedäkään. Otetaan siitä selvää. Ehkä he ovat ystävällisiä ja tahtovat auttaa meitä”, kolli ehdotti. Kohautin lapojani ja jatkoin matkaa eteenpäin.

//Jatkan joskus xdd

Nimi: Iltasielu

03.12.2017 19:26
"Hän kyllä vaikutti mukavalta, mutta oliko siinä jotain muutakin?" kysyin kiinnostuneena Seleneltä.
"Ettet vain pitäisi hänestä?" arvelin. "Sillä muuten olisimme jo matkalla johonkin", jatkoin. Katsahdin taivaalle joka oli täynnä pilviä.
"Tarvitsen ruokaa", mau'uin nälän kurniessa vatsassani. "Etsitään joku suojaisa paikka ja lähdetään sitten saalistamaan, käykö?" ehdotin Selenelle pienesti hymyillen. Vihdoin tajusin etten ollut enään Varjoklaanilainen, vaan erakko. Sain liikkua vapaasti metsässä, saalistaa milloin halusin, tehdä mitä halusin, milloin halusin. Se olisi mahtavaa! Mutta yksi asia minua huolestutti. Entä jos Selene jättäisi minut yksin? Mitä minä silloin tekisin? En osaisi liikkua täällä yksin. Tykkäsin olla muiden kanssa. Yksin oleminen oli ahdistavaa, varsinkin jos olisin vierailla mailla. Jossain, en tietäisi missä olisin, olisin yksin. En tietäisi vaaroista. Se huoletti minua suuresti. Uskoin kuitenkin ettei Selene jättäisi minua yksin, tai ainakin niin toivoin.

//Selene?

Nimi: Selene

03.12.2017 18:05
Olin todella otettu Olkipuron sanoista. Tuuliklaanin kissalta oli hyvin kohteliasta pyytää meidät omaan leiriinsä, jotta tilanne Varjoklaanissa pystyttäisiin selvittää jollakin tapaa. Vilkaisin kuitenkin ylös taivaalle. Kuu oli nousemassa. Ja vieläpä täysikuu.
"Kokoontuminen on tänä iltana. Sinulla on varmasti kiire, joten en tahdo olla vaivaksi tämän enempää", nyökkäsin Tuuliklaanin soturille. Olkipurp oli hyvin ystävällinen siinä mielessä, että olimme juuri tunkeutuneet heidän maillensa. Vilkaisin Iltasieluun, joka näytti imalla tapaansa hyvinkin vaivautuneelta. Aivan kuin hänkään ei tietäisi oikeaa vastausta tähän ongelmaan. Käännyin kuitenkin hymyilen Olkipuron suuntaan.
"Oli kunnia tavata sinut", nyökkäsin pienesti soturille. "Toivottavasti tapaamme jälleen."
Tämän sanottuani käännyin Iltasielun puoleen ja viittasin poistumaan.
"Meidän kannattaa varmaankin käydä toiste nelipuulla. Lykkään lähtöäni", maukaisin Iltasielulle, mutta vilkaisin nopeasti Olkipuron suuntaan, sillä todella tahtoisin tavata hänet vielä uudestaan

// Ilta? Olki?

Nimi: Selene

03.12.2017 12:55
Katsoin hyvin hämmentyneenä Iltasielua. Hän oli noin vain kertonut kaiken tiedon Varjoklaanista. Se hämmensi minua hyvinkin paljon. Vaikka en enää kuulunutkaan Varjoklaaniin, en olisi tahtonut kertoa entisen klaanini tilanteesta. Jotenkin minä vain häpesin sitä. En osannut vain sanoa mikä siinä hävetti minua. Seuraava hämmennyksen kohde oli Olkipuron selitys Pimeyden Metsän läheteistä.
"Pimeyden Metsällä oli lähettejä?" maukaisin hiljaa ja varoen. On voinut uskoa korviani. Oliko Pimeyden Metsä juuri yrittänyt vallata koko metsän itsellensä? Eikö Kuolonklaani riittänyt heille? Pelkkä ajatuskin puistatti. Olkipuro känsi päätänsä hiukan uteliaana.
"Mikä on sinun tarinasi Selene? Oletko ollut erakkona ennenkin. En ole nähnyt sinua tietääkseeni koskaan", Olkipuro maukaisi. Käänsin vaivautuneena katseentassuihini.
"Itse asiassa olemme saattaneet kohdata joskus ohimennen kokouksissa täyden kuun aikaan", maukaisin hiukan vaivaantuneena ja pyöritin tassuani maata vasten.
"Kuinka niin?" Olkipuro kysyi hitaasti ja painokkaasti. Kolli tusk muisti minua.
"Olen entinen Varjoklaanin soturi, Kuutamosielu", vastasin kaivaessani kuoppaa maahan.

// Olki? Ilta?

Nimi: Havu

02.12.2017 07:53
"Lähdetään täältä", kuiskasin, ehkä vähän innoissani. Meillä ei olisi nyt mitään kiirettä pois toistemme luota, joten meillä olisi runsaasti aikaa olla toistemme kanssa. Lepakkoliito nosti päänsä turkistani ja hymyili minulle ehkä vähän viettelevästi. Naaras lähti kohti pesän uloskäyntiä ja samalla pyyhkäisi poskeaan hännälläni. Jäin töllöttämään paikoilleni katsoen Lepakkoliitoa melkein suu auki. Hän oli niin kaunis!
Lepakkoliito pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
"No, oletko sinä tulossa?" hän naurahti ja solahti ulos pesästä. Kiiruhdin naaraan perään käpäliini kompuroiden. Kun pääsin ulos huomasin Lepakkoliidon jääneen odottamaan minua leirin uloskäynnille. Pinkaisin hänen edellään ulos leiristä. Lepakkoliito tuli heti perässäni ulos.
"Otetaanko juoksukisa?" kysyin silmät ilkikurisesti tuikkien ja ryntäsin juoksuun ennen kuin Lepakkoliito ehti tajuta mitään. Ilo ja riemu kuplivat sisälläni kun juoksin aivan tajuttoman lujaa käpälät lunta pöllyttäen.
Lepakkoliito kiri rinnalleni. Katsahdin häneen juostessani ja olin sekaantua käpäliini. Ehkä minun pitäisi vain keskittyä jalkoihini, koska aina Lepakkoliidon katsellessa tunnuin vähän kömpelöltä. Jalkamme pöllyttivät lumipilven ilmaan taaksemme. Lepakkoliito lisäsi vauhtiaan ja pääsi edelleni, jonka takia lumi lensi suoraan naamaani. Suustani pääsi nauru, sellainen nauru josta todella kuuli toisen olevan onnellinen. Ja sitähän minä olin. Onnellinen.
Pistin käpäliini vauhtia, vaikka keuhkoni tuntuivat olevan repeämäisillään. Ja vaikka jalkani olivat kuin tulessa, en edes huomannut sitä.
Lopulta juoksimme rinta rinnan aavalla nummella. En melkein edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui kun Lepakkoliito pökkäsi minua kylkeen ja me molemmat lensimme lumeen. Suussani oli lunta, silmissäni oli lunta ja jopa korvissani oli lunta. Itseasiassa olin kokonaan lumen alla, en saanut henkeä, enkä päässyt ylös koska jokin painava makasi päälläni. Aloin potkia jaloillani ja kiemurrella, että Lepakkoliito nousisi päältäni. Sain naaraaseen vauhtia ja lopulta pääsin ylös. Haukoin henkeäni ja syljin lunta suustani. Lepakkoliito nauroi samanlaista naurua kuin minä juostessani ja yritti samalla saada keuhkoihinsa happea.
Kun olimme saaneet henkemme tasattua huomasin pienen pensasrykelmän lähellämme. Laskin häntäni Lepakkoliidon lavoille ja nyökkäsin kohti pensaita. Naaras ymmärsi mitä tarkoitin ja seurasi perässäni kun lähdin johdattamaan häntä pensaiden luo. En ollut ennen huomannutkaan, mutta taivaalta satoi lunta. Lumihiutaleet satoivat maahan hitaasti. Se oli kaunista.
Pujahdin pensaiden välistä niiden keskellä olevalle pienelle alueelle, johon ei ollut juurikaan satanut lunta pensaiden tekemän oksakaton vuoksi. Siellä pensaiden leskellä oli jotenkin kotoisaa. Se toi mieleeni pesän, jossa olin elänyt suurimman osan elämästäni. Emoni ja isäni tekemän kuusennoksista tehdyn pesän. Sen tämä paikka toi mieleeni. Sydäntäni kouraisi kun muistin sen. Hätistin ajatuksen pääkoppani perukoille ja siirsin katseeni Lepakkoliitoon.
"No, tämä olisi sopiva paikka jatkaa... Juttuamme", naukaisin vähän ilkikurisesti ja virnistin.

//Leppis?

Nimi: Kaisla

30.11.2017 20:55
Heilutin takapuoltani ja loikkasin pitkän loikan kohti hiirtä. Kynteni hipoivat pientä saalista, mutta se pääsi kuitenkin pakoon. Painoin pääni. *Mikään ei onnistu*, ajattelin kyynelten jo kirvellen silmissäni. Emoni kuolema oli ollut minulle aivan liikaa, olin pääsemässä siitä jo yli, mutta se kuitenkin vaivasi minua joka päivä. En oikein pystynyt keskittymään, varsinkaan saalistamiseen tai nukkumiseen. Ravistelin päätäni ja lähdin kulkemaan eteenpäin viileässä ilmassa. Lehtikato oli tuloillaan, nyt elettiin ehkä viimeisiä päiviä lehtisadetta. Riistan määrä oli vähentynyt hiljalleen.
Raotin leukaani ja maistelin ilmaa. Melko tuore myyrän tuoksu kantautui luokseni. Lähdin seuraamaan tuoksua matalana, häntä alhaalla niin kuin isäni oli opettanut. Pian näinkin myyrän tekemässä jotain hommiaan, mitä ne nyt tekivätkään. Lähdin hiljaa pehmmein askelin hiipimään kohti myyrää. Myyrä ei osannut aavistaa mitään. Kun olin sopivalla etäisyydellä loikkasin ja tarrasin saaliiseen terävillä kynsilläni. Tapoin sen nopealla iskulla. *Vihdoinkin sain jotakin kiinni*, ajattelin tyytyväisenä ja lähdin jolkottelemaan kohti pesäpaikkaamme. Tuuli pörrötti turkkiani ja heilutteli viiksiäni. Tummista pilvistä päätellen kohta tulisi kunnon rankkasade kuuro, enkä haluaisi silloin olla pesämme ulkopuolella. Myyrä hampaissani ravasin nopeasti pesälle. Sujahdin sisään hämäryyteen. Muut olivat näemmä vielä jossakin muualla. Otin mukavan asennon ja aloin syömään myyrää, jonka olin vasta saanut kiinni. Myyrä oli melko laiha, mutta siltikin hyvän makuinen ja ihan riittävän kokoinen minulle yhdeksi ateriaksi.

//Muut?

©2017 Kuunpisara - suntuubi.com