Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ilmoitukset

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

Tarinassa tulee olla sanoja yli 150 tai tarinasta ei tule lainkaan pisteitä. Voit tarkistaa sanamäärän vaikka täällä.
Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Roihumyrsky

18.11.2018 15:27
Nousin seisomaan paikaltani puussa ja laskeuduin alas sen karheaa runkoa pitkin. Olin vieläkin kiipeilyssä hiukan kömpelö, ainakin taivasklaanilaisiin verrattuna. He olivat niitä kissoja, jotka asuivat rotkossa. He olivat Taivasklaanin kissoja. Olin kuullut heidän puhuvan klaanistaan, kun olin vakoillut heitä. Monta kertaa olin ollut jäädä kiinni, mutta se oli ollut sen arvoista. Nyt nimittäin tiesin, että halusin liittyä tähän klaaniin.
Erakon elämä ei tuntunut sopivan minulle, varsinkin, kun tällä seudulla heidän välillään tuntui olevan paljon kilpailua. En tiennyt, missä voisin kulkea; Taivasklaanin reviirille erakot eivät olleet tervetulleita, mutta jotkut kaksijalkalan erakot olivat hyvinkin vihamielisiä. Vaikka olin vihannut Kuolonklaania, elämä oli silti ollut helpompaa, kun muut klaanilaiset olivat tukena. Nyt olin vain yksin.
Astelin tyynenä ja verkkaiseen tahtiin kohti Taivasklaanin leiriä. En tiennyt, hyväksyttäisiinkö minua klaaniin. Se, että olin entinen kuolonklaanilainen tuskin helpottaisi asiaa. Olin kuitenkin kokenut soturi, ja Taivasklaani vaikutti sellaiselta klaanilta, jossa minun kaltaisiani kissoja kaivattiin. Se ei ollut yhtä iso kuin Kuolonklaani. Mutta toisaalta, vaikka heillä olikin vähemmän metsästäjiä, oli heillä silti vähemmän syötettäviä.
Klaanin leiriä lähestyessäni näin jonkun taivasklaanilaisen seisomassa kauempana edessäni. Hän oli kellanpunainen kolli, jonka olin muutaman kerran nähnyt partioimassa reviirillään. En kuitenkaan muistanut kissan nimeä. Astelin kuitenkin hänen luokseen rauhallisesti, näyttäen mahdollisimman vähän uhkaavalta. Saavuttaessani hänet seisahduin.
"Hei", tervehdin nyökäten kunnioittavasti. "Oletan, että olet Taivasklaanista. Olisin halukas liittymään klaaniinne."

//Olki?
// 214 sanaa

Nimi: Pyrstökuiskaus

17.11.2018 19:00
Kun suljin silmäni, näin edessäni sen kauhunäytelmän, kun koira syöksyi Kuraa kohti. En ollut kyennyt nukkumaan sen jälkeen, kun Kura oli menehtynyt silmieni edessä. Pääni oli väsymyksestä ja kaikista tunteista sekaisin, etten enää edes osannut ajatella selvästi.
Oli tuntunut hyvältä idealta antaa Virtakyyneleen lähteä käymään Myrslyklaanissa pentujemme kanssa. Kuran, Veijarin ja Gingerin oli ollut hyvä nähdä miten me olimme eläneet, ja miksi olimme opettaneet heille niin kuin olimme opettaneet. Jäätyäni yksin pesällemme, minusta oli kuitenkin tuntunut todella orvolta ja yksinäiseltä, enkä ollut oikein tiennyt mitä tehdä. Olin kulkenut joelle ja takaisin, ja sitten saalistanut. Huoli perheestäni oli alkanut kaihertaa rintaa, enkä ollut saanut mielenrauhaa. Tuskin heille sattuisi mitään Myrskyklaanissa, mutta matkasta kaksijalkalan läpi ei ikinä tiennyt. Pahin painajaiseni oli tuntunut käyvän toteen, kun Pörrölaikku oli juossut luokseni ja kertonut, mitä Virtakyyneleelle oli tapahtunut. En ollut edes ajatellut asiaa kahta kertaa, vaan lähtenyt heti Pörrölaikun mukaan Myrskyklaaniin. Kumppanini runnellut kasvot kummittelivat mielessäni yhdessä Kuran ruumiin kanssa. Mitä minä olin tehnyt joutuakseni kokemaan tällaisia kamaluuksia?
"Isä?" Hätkädin takaani kuuluvaa ääntä ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Puhuja oli kuulostanut aivan Kuralta, mutta olin niin väsynyt että kuuloni taisi huijata minua. Puhujan täytyi siis olla Veijari. Tunsin kehoni rentoutuvan - niin paljon kuin minun oli tässä mielentilassa mahdollista.
"Niin?" kysyin kääntymättä katsomaan poikaani. Ääneni oli väsymyksestä painoksissa.
"Isä." Ääni kuulosti aivan täsmälleen Kuran ääneltä, pehmeältä ja lempeältä. Miksi korvani tekivät tämän minulle? Enkö ollu jo kärsinyt tarpeeksi? Kyyneleet polttelevan silmieni takana.
"Tule juttelemaan myöhemmin, nyt ei ole hyvä hetki", kähisin. Minulla ei olisi nyt voimia puhua kenenkään kanssa. Halusin vain nukkua, mutta en voinut laittaa silmiä kiinni.
"Mi-miksi olen täällä?" Veijari kysyi takanani, mutta hänen äänensä oli Kuran. Puristin silmäni kiinni ja yritin sulkea korvani oman poikani puheelta, koska en halunnut kuulla Kuran ääntä pääni sisällä. Sillä Kura oli kuollut, eikä hän voinut mitenkään puhua minulle.
"Isä." Nyt Kuran ääni oli selvästi hätääntynyt. Löin itseäni sisäisesti ja yritin saada itseni tajuamaan, että Veijari puhui minulle. Korvani vain huijasivat minua.
"Veijari, nyt ei todellakaan ole hyvä het-" Ääneni katkesi kesken sanan, kun käännyin puhuessani ympäri. Edessäni seisoi harmaa, pitkäturkkinen kolli, jonka turkki oli tarhiutunut kaulasta verellä. Kollin vasemmalla puolella kasvoja oli ruskea läikkä, ja meripihkanväriset silmät olivat aivan liiankin tutut. Se ei vain voinut olla mahdollista. Kura oli kuollut.
"Isä", Kura naukaisi ja astui askeleen lähemmäs minua. Peräännyin vaistomaisesti askeleen ja tunsin tassuni osuvan joen jääkylmään veteen. Miksi minä näin Kuran seisovan edessäni?
"Ei ei ei..." vaikersin ja ravistelin päätäni. Kura ei kuitenkaan kadonnut edestäni. Kyyneleet polttelivat silmieni takana ja tunsin paniikinomaisen hien nousevan pintaan. Kura oli kuollut. Hän ei voinut seistä edessäni täysissä ruumiin voimissa.
"Isä?" Se oli viimeinen asia jonka kuulin, ennen kuin kehoni ei enää jaksanut ja kaaduin maahan pimeyden nielaistessa minut.

// joo tää on tosi sekava mut siis Kura on nyt ylösnoussu ja joku voi jatkaa jos haluaa
// 450 sanaa

Nimi: Kisse

15.11.2018 20:02
Heräsin pedistäni. Söin kupillisen ruokaa, joka maistui niin hyvälle, kuin ruoka voi maistua. Menin pihalle. Sää oli hieno. Minä ahtauduin aidassa olevasta aukosta pihalle. Menin kohti metsää. Näin puussa jonkin hienon näköisen jutun ja yritin kiivetä puuhun. Kiipesin niin pitkälle, kuin pääsin, mutta luisuin alas. Yritin kaikin voimin, mutta luisuin alas. Yhtäkkiä kuulin kahisevan äänen ja näin jonkin jutun kävelevän pensaassa ja päätin lähteä seuraamaan sitä. Katsoin puuhun, jossa oli ollut hienon näköinen juttu oli lentänyt pois, mutta pensaassa oli jokin toinen juttu. Näin sen otuksen. Se olikin kissa. Hiivin sen taakse. Kissa tuntui tarkkailevan jotain, mutta en tiennyt mitä. Sanoin kissalle:
"Mitä sinä etsit? Oletko sinä piilossa jotain?" Kissa säikähti ja katsoi minuun. Minä olin hiljaa ja tuijotin häntä. Kissa sähähti vihaisena:
"Mitä ihmettä sinä oikein teet? Eikö sinulla aavistustakaan, että olet klaanien reviirillä?" Minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Aloin kyselemään häneltä:
"Mikä klaani? Mikä on reviiri? Mikä on aavistus? Oletko sinä varmasti kissa? Minä olen Kissa! Olen kissa? Kuka sinä olet? Oletko sinä kissa? Mikä se puussa ollut lentävä hieno juttu oli? Kuka sinä olet?"

//Kaste?
//178 sanaa

Nimi: Kaisla

13.11.2018 22:54
"Täällä on mennyt oikein hyvin. Olemme saaneet syödäksemme, eikä mitään erikoisempaa ole tapahtunut. Toki... toki minulla on ollut... ikävä sinua", kerroin Veijarille ääneni hiljentyä loppua kohden niin, että viimeiset sanat kuuluivat vain hyvin hiljaisena kuiskauksena. Jätin mainitsematta siitä yksinäisyyden tunteesta, joka oli kiusannut minua kollin lähdöstä asti. Toki Ruusukatse ja Ruskasilmä yrittivät pitää minullekin seuraa, muttei se ollut sama. Veijarin seuraa minä olin kaivannut, en kenenkään muun. Olin ollut kamalan huolissani, kun kolli oli tullut siinä kunnossa. Ja häntä sen näköisenä...
"Kuinka helpottavaa, että selvisit hengissä", nau'uin ääni väristen ja silmät kosteina kimmeltäen. Ties kuinka lähellä oli ollut, että menettäisin hänet. Mitä jos Kuran sijaan hän olisikin...
"Mutta selvästikin päihitit sen koiran", naurahdin yrityksenäni vähän keventää tunnelmaa. En tiennyt kuinka kipeää aiheesta puhuminen Veijarille teki, joten päätin jättää keskustelun siihen paikkaan. Tuskin kolli halusi tästä puhua.
"Syö nyt hiiresi, jotta jaksat", lausahdin ja nyökkäsin hiiren suuntaan. Tiesin todella miltä Veijarista tällä hetkellä tuntui. Läheisen menettäminen teki todella kipeää. Ja vaikka sillä menettämishetkellä tuntuikin, ettei surusta selviäisi edes hengissä, niin kyllä asiat lopulta helpottuivat. Oli oikein olla surullinen. Mutta suremiseen ei saanut tuhlata koko elämäänsä. Varmasti Kurakin toivoisi, että Veijari jatkaisi iloisena eteenpäin, eikä jäisi liiaksi murehtimaan häntä.

//Veijari?
// 197 sanaa

Nimi: Kuusi

09.11.2018 17:54
Olin vaeltanut vaikka kuinka pitkään kivikkoista, sitten mutaista joenrantaa eteenpäin. Yhdessä välissä olin haistanut oudon hajun, mutta olin jatkanut siitä välittämättä eteenpäin toikkaroiden kömpelösti, väsyneenä ja vähitellen nälkäisenäkin eteenpäin. Jalkojani ja tassujani alkoi särkeä jossakin vaiheessa pahasti, mutta en edes huomannut kipua. Ainoa asia, mitä elämässäni oli tällä hetkellä, oli pääsy klaanien luokse. Se oli päämääräni, ei mikään muu. Jos kuolisin matkalla klaanien luo, sittenpähän kuolisin ja sille en voisi mitään. Olinpahan ainakin yrittänyt.
Minulle tuli yhdessä välissä kauhea jano, ja pysähdyin juomaan joesta kurottautuen varovasti sen ylle välttäen astumasta veteen. Sitten se sama, outo haju alkoi velloa ympärilläni ja yhtäkkiä vieressäni olikin musta, hopearaidallinen kissa, ja sen takana harmaa pienempi kissa. Säikähdin niin paljon, että kompastuin ja lensin päistikkaa veteen. Niin sitä mentiin taas, tähänkö kuolisin?
Hampaat kuitenkin tarttuivat niskaani ja kiskaisivat minut kevyesti pinnalle. Minut laskettiin maahan ja yskin vettä keuhkoistani. Avasin varovasti silmäni ja siinä se oli se musta naaras, kuono märkänä. Hän oli siis pelastanut minut.
Ajatukseni alkoivat tässä vaiheessa puuroutua niin paljon, etten oikeastaan huomannut enää, mitä tapahtui. Naaras kyseli jotakin minulta, mutten kyennyt muistamaan niitä enää jälkeenpäin. Kylmissäni, väsyneenä ja nälkäisenä pimeys täytti näkökenttäni, vaikka samalla olin saanut kuulla löytäneeni klaanit. Kultainen pilkahdus siinä pimeydessä, joka valtasi minut.

Seuraavan kerran heräsin jostakin lämpimästä, pehmeästä paikasta. Se oli sellaista lämpöä, jota en ollut koskaan ennen tuntenut, sillä elämäni emon kylmässä pesässä - niin, se oli ollut kylmää. Ja nyt olin jossain lämpimässä ja elämäni ensimmäisessä oikeasti pehmeässä paikassa.
Räväytin silmäni auki ja näin muutaman hännänmitan päässä jälleen yhden mustan naaraan. Tällä oli valkoinen kuono ja rinta ja vaaleanvihreät silmät.
"Missä minä olen?" minä henkäisin heti.
Naaras katseli minua hetken hiljaa ja sanoi sitten:
"Jokiklaanin parantajan pesällä. Älä nouse seisomaan."
Vilkaisin tassujani ja näin niissä jotain pahalta ja kitkerältä haisevaa. Yritin kurottaa kuonoani nuollakseni ne pois, mutta naaras kielsi minua tiukasti.
"Polkuanturasi ovat vahingoittuneet, tuo yrttisalva auttaa. Annahan sen olla, otetaan ne myöhemmin pois", hän sanoi lempeällä äänellä.
"Kuka sinä olet?" kysyin luovuttaen jalkojeni suhteen ja painaen pääni takaisin maata, jotakin pehmeää vasten.
"Nimeni on Kirkasmarja. Olen Jokiklaanin parantaja. Tässä on Kuikkatassu, kissa, josta opetan seuraajani", naaras esittäytyi ja osoitti hännällään kissaa pesän perällä, jota en ollut edes huomannut.
Kissa oli valkoinen kolli, jonka turkissa oli ruskeaa. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja jatkoi joidenkin sössöjen järjestelmistä tai jotain, mitä olikin tekemässä.
"Ai. Jokiklaani", totesin tyhmänä.
"Kyllä. Jokiklaani on yksi metsän viidestä klaanista, jotka elävät tällä alueella", Kirkasmarja kertoi.
"Onko se paras niistä? Jos ei ole, lähden etsimään parempaa klaania", sanoin tomerasti.
Kirkasmarja hymyili.
"Et ole lähdössä yhtään minnekään vielä vähään aikaan, tassujesi täytyy parantua ja sinua täytyy valvoa vilustumisen varalta. Putosit jokeen, muistatko?"
"Muistan tietenkin", äsähdin, "Mutta onko tämä paras klaani?"
"On tietenkin", Kuikkatassu Kirkasmarjan takaa lausui.
"Hyvä on. Sitten jään tänne, vaikka teillä onkin oudot nimet", totesin.
"Kuikkatassu, haepa Kurkitähti", Kirkasmarja sanoi siristäen silmiään tutkiessaan minua.
"Kuka hän on?" minä kysyin, kun Kuikkatassu lähti.
"Hän on klaanimme päällikkö. Hän johtaa tätä klaania. Jokaisella klaanilla on omat päällikkönsä", Kirkasmarja kertoi.
Nyökkäsin päätäni ja yritin samalla käsitellä valtavaa uutta tietomäärää.
"Miksi kaikkien nimet alkavat k-kirjaimella? Minunkin? Onko se joku kissojen sääntö?" kysyin hetken hiljaisuuden kuluttua.
Kirkasmarja purskahti nauruun ja pudisti päätään.
"Ei, kaikkien nimet eivät ala k-kirjaimella. Tämä on vain sattumaa. Klaanissamme on vaikkapa.. varapäällikkönä Putousvirta", Kirkasmarja kertoi.
"Ai. Varapäällikkö."
"Niin, hänestä tulee päällikkö Kurkitähden jälkeen", Kirkasmarja lausahti.
"Selvä. Miksi kaikilla on oudot nimet?" kysyin.
"Klaaninimet muodostuvat kahdesta osasta. Kun olet pentu, nimesi jälkiosa on -pentu, esimerkiksi Kuusipentu", Kirkasmarja kertoi.
"Jos minä jään tänne, tuleeko minusta Kuusipentu?" kysyin innoissani.
"Tulee, mutta minä en voi päättää, saatko jäädä tänne vai et, se on Kurkitähden tehtävä. No, jatketaan. Kun pääset oppilaaksi, nimesi jälkiosa vaihtuu -tassuksi, esimerkiksi Kuusitassu."
"Oletko sinä ollut sitten.. Kirkastassu?" kysyin kiinnostuneena ja innoissani.
"Olen. Oppilailla on aina mestari, joka opettaa heille kaiken, mikä heidän täytyy tietää", Kirkasmarja kertoi.
"Kun he ovat oppineet kaiken, heistä tulee sotureita, ja he saavat nimensä jälkiosaksi jonkin päällikön valitseman, erilaisenpäätteen", Kirkasmarja lopetti.
"Ai niinkuin -tähti?" kysyin.
"Ei, -tähti on päällikön nimen loppu, eli jos sinusta tulisi päällikkö, olisit Kuusitähti", Kirkasmarja kertoi.
"Okei. Minusta tulee päällikkö!" julistin.
Kirkasmarja vain hymyili huvittuneena. Samaan aikaan Kuikkatassu palasi perässään tummanruskea kolli, jolla oli vihreät silmät ja valkoista turkissaan.
"Oletko sinä Kurkitähti?" minä möläytin.
"Olen", Kurkitähti lausahti ja istahti alas vilkaisten Kirkasmarjaan.
"Ja sinä olet Kuusi?"
Nyökkäsin päätäni epävarmana siitä, oliko se ollut kysymys vai ei.
"Onko sinulla vanhempia jossakin?" kolli kysyi.
"Ai, ei. Tai no, emo on, mutta hän.. hylkäsi minut", sanoin mutristaen huuliani.
"Aivan. Miksi sinä halusit löytää klaanit?"
"Koska haluan päästä klaaniin. Olen pentu, en minä selviä yksin, kun emo jätti minut", sanoin surullisesti.
"Kuka sinulle kertoi klaaneista, emosiko?"
"Eei. Kun joku kolli jonka tapasin", kohautin lapojani vaikeasti makoillessani.
"Vai niin", Kurkitähti sanoi mietteliäänä.
"Haluan jäädä tänne", minä töksäytin.
"Niinkö?" kolli kohotti kulmiaan.
"Niin. Eihän minulla ole muutakaan paikkaa", sanoin pikkuvanhasti.
"Oliko siellä harhailevia erakoita? Joen rannassa?" Kirkasmarja kysyi hiljaa päälliköltä.
"Ei ollut. Uskon, että pentu on yksin. Tuon ikäiset osaavat tuskin edes valehdella", Kurkitähti mumahti takaisin.
"Minun täytyy miettiä asiaa ja tutkia, onko täällä ketään, joka suostuisi huolehtimaan sinusta", Kurkitähti naukui ja nousi jaloilleen.
"Näkemisiin", hän heilautti häntäänsä ja katosi pesästä.
Olin hetken hiljaa ja katsoin paikkaa, minne päällikkö oli kadonnut. Sitten siirsin katseeni Kirkasmarjaan.
"Olisiko teillä orava? Minulla on nälkä", sanoin.
"Orava? Oletko sinä syönyt oravaa?"
"Se kolli, joka kertoi minulle klaaneista, antoi minulle oravan", maukaisin.
"Kuikkatassu, hae joku pieni hiiri, jos löytyy", Kirkasmarja sanoi heilauttaen häntäänsä oppilaalleen, joka lähti jälleen pesästä.

//900 sanaa

Nimi: Veijari

06.11.2018 08:01
Räpyttelin silmiäni tokkuraisena. Kuulin vain etäisesti Kaislan äänen, vaikka hän oli aivan vieressäni ja silitti parasta aikaa hännällänsä selkääni. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, johon halusin ehdottomasti saada tietää vastauksen: missä isä oli?
“Pyrstökuiskaus”, sain sanotuksi. Kurkkuni tuntui hyvin kuivalta ja ääneni oli selvästi karheampia kuin mitä se yleensä oli. “Missä hän on?” Ääneni kuulosti pettävän kesken lauseen.
Kaisla kurtisti kulmiaan. Ennen kuin naaras ehti vastata mitään kysymykseeni, Ruskasilmä avasi suunsa ja sanoi: “Itse asiassa Pyrstökuiskaus palasi juuri leiriin. Hän vaikutti kovin sekavalta, joten Ruusukatse tarkkailee häntä jonkin aikaa.”
Nyökkäsin hitaasti. Isä oli siis kunnossa, hyvä niin.
“Missä muut ovat?” Ruskasilmä kysyi ja tassutti eteeni. ”Jäivätkö he vielä Myrskyklaaniin?”
“Virtakyynel jäi vielä parantelemaan silmäänsä, ja uskoakseni Ginger ja Pörrölaikku palaavat takaisin vasta hänen tervehdyttyään”, sanoin ja lipaisin suupieliäni mietteliäänä.
“Entä Kura? Missä hän on?” Ruskasilmä näytti hämmentyneeltä. Kura oli ainoa, josta en ollut maininnut halaistua sanaakaan. Mutta kuinka voisinkaan? Hän oli nyt kuollut ja kuopattu.
“Kulkukoira tappoi hänet”, töksäytin mitään ajattelematta ja katsahdin sitten lapani ylitse puolitettuun häntääni. “Se katkaisi myös häntäni kahtia.”
Kaisla haukkasi henkeä järkyttyneenä ja Ruskasilmä painoi päänsä alas ikään kuin surien menetettyä ystävää. Siirsin vakavoituneen katseeni Kaislan harmaisiin silmiin. Sisälläni velloi ristiriitaisia tuntemuksia: suunnatonta raivoa siitä, ettei Pyrstökuiskaus ollut auttanut veljeni, mutta myös hämmennystä ja surua Kuran menetyksestä.
*Menetykset kuuluvat elämään, yritä sisäistää se*, ääni kuulosti sanovan pääni sisällä ja ravistelin sitä saadakseni pahat ajatukset katoamaan.
Olin jättänyt suosiolla kertomatta isäni tempauksesta. En ollut halunnut saattaa häntä huonoon valoon muiden silmissä. Ja ehkä Pyrstökuiskauksenkin ajatukset kirkastuisivat kun Virtakyynel, Ginger ja Pörrölaikku palaisivat takaisin kotiin. Niin ainakin halusin uskoa.
“Jättäisitkö meidät kahden?” pyysin Ruskasilmältä, joka nyökkäsi pikaisesti ja pujahti ulos pesästä. Huokaisin raskaasti ja pakottauduin sitten hymyilemään Kaislalle, vaikka se varmastikin näytti hyvin väkinäiseltä.
“Entä kuinka täällä on mennyt? Onko riista-onni ollut myötä?” tiedustelin naaraalta. Tämä kohautti vain lapojaan ja istahti alas. Hän näytti miettivän vastaustaan hetken pidempään, ennen kuin avasi viimein suunsa:

//Kaisla?
//316 sanaa.

Nimi: Usva / Usvatassu

05.11.2018 11:56
"Ihanko totta? Se on mahtavaa!" iloitsin Härmävirran uutisia ja kosketin kuonollani naaraan lapaa kiitollisena. Härmävirta väläytti minulle hymyn.
"Menen heti kertomaan Saniaistähdelle", naukaisin ja pakotin itseni kävelemään rauhallisin askelin suuren kiven luokse.
"Saniaistähti?" nau'uin Myrskyklaanin päällikön nimen, mutta en saanut vastausta. Kun toistin sen, kuulin takaani naukaisun:
"Hän lähti joku aika sitten Lehtiturkin kanssa metsälle. Palaa varmaankin pian." Puhuja oli valko-oranssi kolli. Hän oli Haikarahuuto, muistelin. Kolli oli tuonut meidät leiriin eilen illalla.
"Ai, minä odottelen sitten häntä", totesin ja istuin alas pois sisäänkäynnin luota. Kolli jatkoi matkaansa pois luotani. Odottelin tovin ja muutaman tovin lisää. Aloin kyllästymään odotteluun, joten kiersin hitaasti suuren kiven ympäri parikin kertaa. Kissat poistuivat leiristä ja palasivat leiriin, mutta Saniaistähti ei palannut.

Väräytin korviani ja käänsin salamana katseeni sisäänkäynnille, kun kuulin oksan rasahtavan. Sitä seurasi laahausääni ja matala vaikerrus. Raotin hitaasti leukojani, jolloin veren tuoksu kantautui kitalakeeni. Kohotin kulmiani ja katsoin sisäänkäyntiä odottaen, että vähintäänkin joku verenhimoinen hirviö syöksyisi kimppuumme. Muutkin olivat huomanneet vaikerruksen ja veren tuoksun.
Yltä päältä veren peitossa oleva kissa saavutti viimein piikkihernetunnelin pään. Hän raahasi perässään toista kissaa. Pian tunnistin jaloillaan olevan kissan Saniaistähdeksi. Tunnistin hänet vaaleanvihreistä silmistä ja pähkinänruskeasta turkista, joka näkyi sieltä täältä veren seasta. Toisen kissan turkki oli kai vaaleanruskea, ellen aivan väärin nähnyt. Mitä oli tapahtunut?
"Tiikeriraivo! Hakekaa Tiikeriraivo!" kissan ulvaisu kiiri nopeasti korviini, kun kissat syöksyivät päällikkönsä luokse.
"Lehtiturkki... Älä lähde vielä", vaikerrus oli sanoinkuvailemattoman surullista. Saniaistähden aiemmin niin vahva ääni oli heikko ja säröilevä. Kollin olemus oli muuttunut täysin. Hän lyyhistyi elottoman naaraan ruumiin ylle jatkaen onnetonta vaikerrustaan.
"Kaikki on hyvin.. Kaikki tulee vielä olemaan hyvin", hän naukui epätoivoisena puskiessaan kuonollaan naaraan veristä turkkia. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki katsoivat vain kahta kissaa osaamatta tehdä mitään.
"Minä rakastan sinua", kuiskaus särkyi ilmaan tuhansiksi paloiksi. Kollin ääni katosi olemattomiin, mutta hän liikutti yhä suutaan. Päällikön keho nytkähteli, kun hän itki rakkaansa perään. Se kaikki oli niin surullista. Tunsin kyyneleen silmäkulmassani.
Samassa punertavan oranssi raidallinen kolli pyyhälsi väkijoukon lävitse vaaleanharmaa kissa perässään. Tiikeriraivon oppilaalla oli suussaan yrttejä mestarinsa tapaan. Parantaja laski yrttinsä maahan ja asettui ensin elottoman naaraskissan ylle, Saniaistähti oli kutsunut häntä Lehtiturkiksi, mutta minä en tunnistanut naarasta. Parantaja sanoi jotain oppilaalleen, joka laski yrtit maahan ja käveli Saniaistähden luokse. He joutuivat erottamaan rakastavaiset toisistaan, eikä se näyttänyt sopivan Saniaistähdelle.
"Minun täytyy tarkistaa haavasi", vaaleanharmaa kolli naukui yrittäen siirtää päällikköä, mutta turhaan. Saniaistähti työnsi helposti käpälällään kissan kumoon.
"Ei." Päällikön ääni oli nyt voimakkaampi, mutta ei samalla tavalla ylväs kuten aiemmin. Se oli täynnä tuskaa, epätoivoa ja raivoa. Kolli painautui yhä tiukemmin vasten elottoman naaraan turkkia. Oppilas luovutti ja tyytyi tarkkailemaan kollin selässä olevia haavoja. Osasin itsekin sanoa, että noita haavoja ei kissa tai mikään petoeläin ollut tehnyt. Haavat eivät olleet puremia tai viiltojälkiä. Ennemminkin kolhuja kaksikon turkissa.
Huomasin Tiikeriraivon kumartuvan naaraskissan ruumiin ylle. Hän kuiskasi jotain elottoman kissan korvaan. Se sai Saniaistähden reagoimaan.
"Älä... Älä sano", kolli kuiskasi hiljaa ja nosti katseensa parantajaan, joka sulki silmänsä pahoitellen.
"Hän on jo Tähtiklaanissa, me emme voi tehdä mitään", parantaja naukui ääni väristen. Huomasin, että Tiikeriraivo todella omisti elämänsä klaaninsa auttamiselle. Hän ei murtunut kuullessaan klaanitoverinsa kuolemasta, mutta se kosketti häntä. Hän vaikutti täydelliseltä siihen pestiin. Niitä sanoja seurasi tukahduttavan surumielinen ulvaisu. Saniaistähti painoi yhä vain tiukemmin päänsä naaraan turkkiin ja silitti sitä toivottomana kuonollaan. Tiikeriraivo kääntyi ja viittoi heidän ympärilleen ilmestyneitä kissoja hajaantumaan. Ymmärsihän sen, sillä tälle surulliselle tapahtumalle ei kaivattu ylimääräisiä tuijottelijoita.
Leiri oli pitkään hiljainen. Saniaistähti makasi siinä suunnattoman kauan, niin kauan, että aurinko laski. Leiri oli hiljainen, kukaan ei sanonut mitään. Silloin tällöin kuulin jonkun itkevän ja kuiskivan jotain. Minä seisoin yhä suuren kiven juurella lamaantuneena. Saniaistähden suru oli niin koskettavaa, saatoin tuntea sen, vaikka en häntä tuntenutkaan.

Kun aurinko laski, Tiikeriraivo sai viimein päällikön irti elottomasta kumppanistaan. Hän vei kollin parantajan pesälle, kun taas vaaleanharmaa parantajaoppilas jäi leirin aukiolle elottoman naaraan ruumiin luokse. Kolli nuoli kissan ruhjeista turkkia. En ymmärtänyt, miksi hän niin teki. Kissa oli kuollut, ei turkin siisteydellä enää mitään merkitystä ollut. Pari muuta kissaa auttoivat kissaa ja siirsivät naaraan leirin keskustaan. He asettivat naaraan makaamaan maahan mukavaan asentoon vain parin ketunmitan päähän minusta. Huomasin, että parantajaoppilas vilkaisi minua pari kertaa. En ollut liikkunut tästä mihinkään ties kuinka pitkään aikaan. Sen humasi Haikarahuuto, joka oli ollut auttamassa parantajaoppilasta. Valkea kolli käveli luokseni ja tervehti minua pienieleisesti häntäänsä heilauttaen. Nostin katseeni soturin vaaleansinisiin silmiinsä.
"Miksi pesitte hänet?" uskaltauduin kysymään. Kolli vaikutti mukavalta, joten uskoin hänen ymmärtävän minun tietämättömyyteni.
"Tämän yön koko klaani valvoo Lehtiturkin ruumiin yllä. Me jätämme hänelle hyvästimme, saattelemme Tähtiklaaniin. Se on ikivanha tapa klaaneissa", kolli kertoi kohteliaasti. Nyökkäsin kiitollisesti.
"Mitä siinä tapahtui? Miten tuo tapahtui?" kysyin nyt hiljaisemmalla äänellä, sillä en tiennyt oliko kysymys sovelias. Kolli kohautti lapojaan.
"Kukaan ei vielä tiedä. Meidän täytyy odottaa, että Tiikeriraivo saa Saniaistähden kuntoon. Hänen tulee vielä tänä yönä nousta suurkivelle ja nimetä uusi varapäällikkö", laikukas kolli kertoi tyynenä ja vilkaisi nopeasti taivaalle. Siristin silmiäni, sillä en ymmärtänyt.
"Miksi? Eikö se voisi odottaa huomiseen?" kysyin ihmeissäni. Miksi surevan kissaparan pitäisi kiivetä kaikkien nähtäville ja nimetä uusi varapäällikkö? Oliko Lehtiturkki ollut varapäällikkö?
"Soturilain mukaan uusi varapäällikkö on nimettävä ennen kuuhuippua", kissa osasi kertoa. Soturilaki? Mikä ihme se oli? Minusta tuntui, että olin todella hukassa kaikista klaaniasioista ja pelkäsin, että en koskaan tulisi oppimaan niitä. En tiennyt mitään, se sai minut yhä vain ahdistuneemmaksi. Kenties Lehtiturkin kuoleman vuoksi Saniaistähti ei haluaisikaan minua ja Härmävirtaa Myrskyklaaniin. Entä jos hän häätäisi meidät? Minä kadottaisin sukuni ikuisiksi ajoiksi ja muuttuisin takuulla taas onnettomaksi.
"Oletko nälkäinen? Saalistuspartio toi hetki sitten saalista, voit käydä valitsemassa itsellesi tuolta jotain", Haikarahuuto kertoi ja osoitti hännällään kohti tuoresaaliskasaa. En ollut ajatellut ruokaa koko päivänä. Vatsani oli tyhjä ja kurni. Nyökkäsin ja laahustin hitaasti suuren kiven toiselle puolelle ja nappasin epäröiden kasasta itselleni hiiren. Söin sen vain muutamalla suupalalla lähellä tuoresaaliskasaksi kutsuttua saaliskasaa. Sen jälkeen etsin katseellani Härmävirtaa. Kiersin leirin läpi, kunnes löysin hänet läheltä kaatuneen puun runkoa. Naaras katseli taivaalle syttyviä tähtiä. Minut huomattuaan hän käänsi katseensa minua päin.
"Hirveää", kuiskasin hiljaisella äänellä viitaten Lehtiturkin kuolemaan ja päällikön loukkaantumiseen. Härmävirta nyökkäsi sanomatta mitään.
"Mikä soturilaki on?" kysyin naaraalta.
"Tähtiklaanin tekemä laki, jota jokaisen soturin tulee noudattaa. Kuolonklaanin kohdalla se laki ei ole mitään. He elävät omien sääntöjensä mukaan, eivät soturilain", naaras selitti. Hän oli ollut ihmeen hiljainen tänään. Oliko jotakin tapahtunut? Ajattelin hänen vain ikävöivän Varjoklaania. Mutta toisaalta, naaras oli kertonut, ettei tahtoisi palata Varjoklaaniin. Ajatukseni olivat sekavia, en tiennyt mitä nyt tapahtuisi.
Härmävirran katse siirtyi minusta parantajan pesän sisäänkäynnille. Pähkinänruskea kolli asteli ulos pesästä. Hänen turkkinsa oli rähjäinen. Siellä täällä oli pieniä haavoja, joita oli paikattu erilaisilla yrteillä. Kollin vasemmassa etujalassa oli hämähäkinseittiä. Päällikkö näytti tyyneltä. Hän kohdisti hetkeksi katseensa leirin aukiolla makaavaan elottomaan naaraskissaan. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes pysähtyi suuren kiven eteen. Kolli ponnisti itsensä takajalkojensa avulla ilmaan ja laskeutui suuren kiven päälle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" kolli kajautti huudon ilmoille. Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta kantoi joka puolelle leiriä. Härmävirta johdatti mintu leirin reunustaa myöten paikalle, josta saatoimme nähdä Saniaistähden kasvot. Kolli oli istuunut alas ja katsoi nyt alas klaaniaan tyyni ilme kasvoillaan. Päällikkö näytti väsyneeltä, mutta muistutti jo hieman sitä kissaa, joka hän eilen oli ollut. Kolli oli naulinnut katseensa elottomaan vaaleanruskeaan naaraaseen, jonka luona muutama kissa oli. Yksi oli juuri lopettanut elottomalle kissalle puhumisen ja kääntynyt katsomaan päällikköä.
Kun suuri osa myrskyklaanilaisista oli pääaukiolla, päällikkö aloitti:
"Ensin tahdon kiittää Lehtiturkkia hänen elämästään. Tahdon kiittää häntä kaikesta, mitä hän on Myrskyklaanin vuoksi tehnyt. Koko Myrskyklaani toivottaa sinulle hyvää matkaa Tähtiklaaniin, tulemme kaipaamaan sinua. Sielusi kulkekoot nyt esi-isiemme kanssa ja johdattakoon meitä oikeaan suuntaan." Päällikön sanat olivat kauniita, se sai myrskyklaanilaiset herkistymään.
"Kuten tiedättekin, minun täytyy valita uusi varapäällikkö. Varoitan teitä sitä ennen kaksijaloista leirin ulkopuolella. Lähellä ukkospolkua kohtasimme neljä kaksijalanpentua. He heittelivät esineitä Lehtiturkkia kohti, ja kun minä hänet yritin pelastaa, jouduin itsekin uhriksi. Menetin yhden hengistäni, mutta olen nyt kunnossa, fyysisesti. Henkisesti olen sirpaleina, en koskaan tule olemaan enää ehjä", kolli naukui surumielisesti. Näin miten häntä sattui. Hän oli avoin klaanilleen, se teki minuun vaikutuksen. Halusin olla kuten Saniaistähti.
"Niinpä lausun nämä sanat Lehtiturkin ruumiin edessä, jotta hän voi kuulla ja hyväksyä valintani", kolli naukui ja vaikeni hetkeksi. Hän antoi katseensa kiertää läpi lähes jokaisen myrskyklaanilaisen. "Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Haikarahuuto." Katseeni liukui päälliköstä Haikarahuutoon, joka oli asettunut lähelle meitä. Kolli katsoi hämmästyneenä päällikköä. Kolli astui suurkiven alle ja kääntyi kohti myrskyklaanilaisia.
"Haikarahuuto! Haikarahuuto!" kissat huusivat yhteen ääneen uuden varapäällikkönsä nimeä. Minä ja Härmävirta pysyimme vaiti. En tiennyt, miten tämä toimi, ja Härmävirta ei kai kokenut itseään myrskyklaanilaiseksi huutaakseen varapäällikön nimeä. Saniaistähti loikkasi alas suurkiveltä, onnitteli tuoretta varapäällikköä ja käveli Lehtiturkin ruumiin luokse. Haikarahuuto naukui vielä jotain kiitoksia klaanille, mutta en kuullut häntä. Katselin tähtiä ja ajattelin emoani. Oliko hän Tähtiklaanissa? Uskoiko emo Tähtiklaaniin? Olisiko minun pitänyt saatella hänet viimeiselle matkalleen? Eikö emo päässyt Tähtiklaaniin minun vuokseni? Kysymykset saivat minut väsymään. Suunnistin laahustaen parantajan pesälle sanomatta mitään kenellekään. Asetuin sammalvuoteelleni lähelle pesän sisäänkäyntiä. Vilkaisin vielä Virtakyyneltä, mutta pesä oli tyhjä. Naaras oli kai poistunut pesästä viimein. Suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen.

Seuraavan kerran heräsin aikaisin aamulla. Härmävirta nukkui yhä, kuten myös Virtakyynel. Parantajaoppilas oli hereillä, mutta väsyneen näköinen. Hän ei sannut mitään, enkä minäkään. Astelin ruohoiselle aukiolle. Join lammesta vettä ja jatkoin matkaani leirin pääaukiolle. Kaksi kissaa, kirjava ja mustalaikukas naaras, odottivat, että Saniaistähti jättää viimeiset hyvästinsä rakkaalleen ja antaa tuon lähteä. Kun päällikkö nousi kumppaninsa ruumiin yltä, hän veti keuhkonsa täyteen hänen tuoksuaan. Kolli asettui istumaan parin hiirenmitan päähän ja antoi kahden vanhuksen viedä ruumiin. Mihin he veivät sitä? Vanhuksia seurasi kaksi soturia. Arvelin heidän hautaavan hänet. Leirin pääaukiolla oli runsaasti kissoja. Osa heistä venytteli ja suuntasi kohti pesiään. Olivatko he tosiaan valvoneet koko yön? Tiikeriraivo nyökkäsi tervehdykseksi minulle, kun hän asteli ohitseni parantajan pesään.
Saniaistähti istui vielä hetken paikoillaan, jonka jälkeen hän käänsi katseensa suoraan minuun. Kolli käveli luokseni.
"Hei", tervehdin häntä. "Otan osaa suruusi.." En osannut sanoa muuta. Saniaistähti nyökkäsi ja katsoi minua kiitollisena. Hän ei kai odottanut mitään sen kummempia. Varmaan liian moni kissa oli sanonut hänelle jo nuo samat sanat. Emon kuoltua kukaan ei sanonut minulle mitään. Oli kuoleman hiljaista, sillä viimeinenkin puhuja oli kuollut. Silloin oli vain minä ja emoni sieluton ruumis.
"Vastasiko Härmävirta?" kolli kysyi rauhallisella äänellä. Kuin hän olisi päästänyt surun pois. Silti hänen silmistään näin, miten surullinen kolli oli. Hänen äänensä ja ilmeensä olivat ristiriidassa keskenään. Vastasin nyökäten.
"Sopiiko se, jos me jäämme Myrskyklaaniin?" kysyin varoen. Saniaistähti väläytti minulle lämpimän, surumielisen hymyn.
"Sopii. Menen nyt lepäämään, mutta pyydän klaanin koolle auringonlaskun aikaan", kolli ilmoitti. Hyvästelin hänet, kun hän poistui suuren kiven alle olevaan onkaloon. Saatoin kuvitella, kuinka kolli asettui kylmääkin kylmemmälle vuoteelleen ja käpertyi siihen onnettomana. Hänen sydämensä oli sirpaleina, ymmärsihän sen.

Auringonlasku koitti. Saniaistähti oli poistunut pesästään ja loikannut suurkivelle. Hän oli kutsunut klaanin koolle.
"Eilisilta oli rankka, mutta tänään on parempi päivä. Olemme saaneet Myrskyklaaniin kaksi uutta jäsentä, Usvan ja Härmävirran. Astuisitteko suurkiven eteen?" päällikkö pyysi. Kävelin ystäväni kanssa suurkiven juurelle. Härmävirta oli kertonut, että tämä oli hieno seremonia, jonka jälkeen hän oli kehottanut minua pesemään turkkini. Olin tehnyt sen niin hyvin kuin vain osasin. Siistinyt jokaisen törröttävän karvan. Katsoin Saniaistähteä alhaalta suoraan silmiin. Hän käänsi katseensa Härmävirtaan.
"Otatko vastaan asemasi Myrskyklaanin soturina? Lupaatko puolustaa uutta klaaniasi jopa henkesi uhalla?" päällikkö kysyi naaraalta.
"Lupaan", vastasi Härmävirta ja sulki silmänsä. Hän oli selittänyt, miten tämä menisi. Minä saisin mestarin, jonka kuonoa täytyi koskettaa seremonian jälkeen.
"Tähtiklaanin voimien kautta hyväksyn sinut Myrskyklaanin soturiksi", pähkinänruskea päällikkö ilmoitti. Klaani pysyi vaiti, kun hän siirsi katseensa minuun.
"Usva, on sinun vuorosi tulla Myrskyklaanin oppilaaksi. Tästä hetkestä, aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Usvatassuna. Mestarisi olkoon Haikarahuuto. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on mestariltaan oppinut", Saniaistähti naukui ja käänsi katseensa uuteen varapäällikköönsä, joka oli ottanut paikkansa suurkiven viereltä. Kolli käveli minun luokseni ja kosketti kuonoani, minä kurottauduin kohti häntä. Kun erkaannuimme toisistamme, klaani puhkesi huutoihin:
"Härmävirta! Usvatassu!" Huomasin, että kaikki eivät huutaneet. Kissajoukko lähellä erästä karhunvatukkapensaikkoa mulkoili meitä vihaisesti. Yksi heistä oli Hyasinttimyrsky, jonka olimme tavanneet partiossa eilen.
Vasta hetken kuluttua ymmärsin, että olin saanut mestarikseni varapäällikön! Olin todella innoissani ja toivoin, että emo olisi voinut nähdä minut nyt.
"Hei", Haikarahuuto tervehti minua, kun väki pääaukiolta oli harventunut. Käänsin meripihkaisen katseeni kolliin.
"Hei", tervehdin häntä takaisin.
"Voisin näyttää sinulle nyt aluksi Myrskyklaanin rajat. Tuletko?" hän kysyi. Nyökkäsin ja seurasin kollia ulos leiristä.
"Onnea siitä, että pääsit varapäälliköksi. Se on takuulla aivan mahtavaa", nau'uin kollille hymyillen. Toivoin, että hän kouluttaisi minusta parhaan mahdollisen soturin!

//Haikara?
// 2042 sanaa

Nimi: Ginger / Neilikkakasvo

04.11.2018 12:10
Istuminen leirin reunalla ja omien ajatustensa kanssa tappeleminen ei mielestäni ole kovinkaan antoisaa puuhaa. Minusta tuntui kuin en saisi aikaiseksi mitään. Turhautua nyt yksinänsä jonkun vesimyyrän kanssa leirin reunalla. Katsahdin tassujeni edessä lojuvaan vesimyyrään mietteliäästi. Minun on pitänyt mennä puhumaan Saniaistähden kanssa muutostani Myrskyklaaniin jo pitkään, mutta askeleeni päättyivät aina siinä kohdassa, kun olin päällikön pesän suuaukolla. En koskaan sillä hetkellä osannut perustella muuttoani. En voisi käyttää Silkkisydäntä muuttoni syynä, sillä en ollut niin epätoivoinen. En tahtoisi antaa sitä mielikuvaa, että muuttaisin jonkun kollin perässä. En nyt enkä koskaan.
Kumarruin uudestaan vesimyyrän ylle ja aloin syödä sitä uudestaan. Toivoin saavani kaipaamiani voimia päätökseni tekoon tämän asian kanssa. Tahdoin edetä elämässäni. Toisin kuin nyt.
Olin pohtinut asiaa vesimyyrän äärellä jo tovin ajan, sillä seuraavan suupalan kohdalla tajusin purreeni vain kaluttuja luita. Siirsin hämmentyneenä myös poissaolevan katseeni vesimyyrän jäänteisiin. Olin todellakin syönyt saaliin perusteellisesti, sillä jäljellä oli vain luuta ja jänteitä. Hymähdin ja ryhdyin kaivamaan monttua, johon heivaisin jäänteet. Kaivaessani tassuihini osui myös jonkin toisen riistaeläimen luut. Tämä kohta ei tainutkaan olla niin epätavallinen syömäpaikka kuin arvelinkaan. Heitin oman vesimyyräni luut ja jäänteet koloseen toisten seuraksi ja peitin sen.
Nuolaisin huuliani viimeisen kerran ja kohotin urheasti katseeni kohti Saniaistähteä, joka puhui juuri nyt jitakin varapäällikkönsä Lehtiturkin kanssa. Joko puhuisin hänelle nyt tai vaikenisin iäksi ja jatkaisin erakkona elämistäni. Kylmät väreet kulkitan selkärankaani pitkin, sillä olin käytännössä tehnyt kauhean haasteen ja samalla lupauksen itselleni. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini ja nousin ylös, suunnaten kohti päällikköä sekä hänen varapäällikköään.
Jokainen askel tuntui yhä vain hankalammalta. Tunsin itseni taas pennuksi. Aivan kuin en osaisi puhua. Voisiko tämä tunne jo loppua? Minä en ollut tälläinen pelkuri, päin vastoin. Minähän en pelännyt ketään tai mitään! Kieltämättä kuulostinkin aivan pennulta, mutta ainakin se sai rohkeuteni kasvamaan.
"Anteeksi", maukaisin tuooautuessani kahden kissan keskustelun keskelle. "Minulla olisi asiaa Saniaistähdelle."
Päällikkö kääntyi katsomaan mietteliäästi, mutta heilautti päätänsä kohti pesäänsä. Vatsassani lepatti perhosia. Olisin ehkä mieluummin hoitanut tämän taivasalla, mutta päällikön sana on laki. Seurasin Saniaistähteä hiljaa hänen pesäänsä.
"Taidan arvata mistä on kyse", päällikkö aloitti. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Tahdoin kysyä mistä hän voisi arvata mistä olin aikeissa puhua, mutta en tohtinut. "Ainoastaan sinä, sinun emosi Virtakyynel ja Pörrölaikku olette jääneet tänne. Kura, Veijari ja Pyrstökuiske lähtivät luotamme jo jonkin aikaa sitten. Ajattelin sinun ja Pörrölaikun jääneen tänne emosi tueksi, mutta olen huomannut kuinka yrität hiljattain tutustua muihinkin myrskyklaanilaisiin. Oletan siis, että sinulla on melko tärkeääkin kysyttävää."
Saniaistähti oli pelottavan hyvä yhdistämään irrallansa olevat asiat yhdeksi kokonaisuudeksi. Kolli taisi siis myös ymmärtää miksi tämän kysymiseen oli mennyt niin kauan.
"Tahtoisin liittyä Myrskyklaaniin ja oppia enemmän klaaneista. Tämä paikka tuntuu oudolla tavalla kodiltani, vaikka en ole ollut täällä kuin kuun", maukaisin rohkeasti. Saniaistähti nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Sanoinko minä jotakin väärää? Yritin tulkita päällikön kasvoja, mutta se oli hankalaa.
"Oletko varma, että tahdot sitä? Klaaniin liittyminen tarkoittaa rajoja ja sääntöjä. Et vaihtaisi ainoastaan nimeäsi vaan elämäntyyliäsi", päällikkö maukui minulle. Minun korviini tuo kuulosti haasteelta. Aivan kuin en pärjäisi täällä. Toki hänen sanoissansa piili pala tituutta. Nimestäni luopuminen olisi aivan oma asiansa, mutta olin varautunut tähän jo monia kuita. Jo silloin, kun Silkkisydän oli vuelä Silkkitassu ja asui meidän luonamme.
"Kyllä minä olen", vastasin topakasti. Saniaistähti nyökkäsi.
"Hyvä on", kolli maukaisi ja viittasi hännällänsä minulle kohti pesän suuaukkoa. "Eiköhän hoideta asia siis ala pois smoin tein."
Astelin ihmeissäni ulos pesästä. Oliko Saniaistähti juuri suostunut ottamaan minut klaaniin? Tulisiko minusta osa Myrskyklaania? En uskonut, että epäluuloisuus minua kohtaan koskaan tulisi vaihtumaan vaikka kuuluisinkin klaaniin. Olin yhä erakko juuriltani eivätkä kaikki pitäneet siitä.
"Saaoukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen", Sniaistähti kutsui klanins koolle. Säikähdin hiukan kollin vahvaa ääntä, sillä olin itse aivan omissa ajatuksissani. Astelin mahdollisimman lähelle suurkiveä ja sain jo silloin outoja katseita.
"Minulla on teille ilmoitettavaa", Saniaistähti aloitti ja hiljensi sorisevan kissajoukon. "Virtakyyneleen tytär Ginger on pyytänyt saada liittyä Myrskyklaaniin ja olen myöntänyt hänelle tähän luvan. Ginger, astelisitko vielä eteeni?"
Astelin hiukan hermostuneesti hengittäen suurkiven eteen. Kuuntelin sydämeni sykettä sekä yritin olla menettämättä viileyttäni. Kohdistin katseeni ylös Saniaistähteen valmiina kuulemaan lopun.
"Liittyäksesi Myrskyklaaniin tarvitset myös soturin nimen. Tästä lähtien sinut tunnetaan Neilikkakasvona, Myrskyklaanin soturina."
Nimialinta yllätti minut. En ollut varma tulisinko koskaan hyväksymään uutta nimeäni, sillä vanha oli niin suuri osa minua. Tiesin kyllä uhraukseni liittyessäni Myrskyklaaniin. Viimeisetkin rippeet erakon elämästäni oli nyt kadotettu. Oli vain Neilikkakasvo, uusi Myrskyklaanin soturi, joka sattui vain olemaan erakkosyntyinen. Sen pituinen se. Tästä alkaisi uusi vaihe elämässäni

// 721 sanaa
// Silkki? Joku?

Nimi: Grim

03.11.2018 17:10
Jähmetyin yllättäen paikoilleni ja höristin korviani. Olin kuullut jotain.
"Shh", sihahdin Titanille, joka rapisteli lähettyvilläni joideniin varpujen äärellä. Kolli kuitenkin jatkoi, ilmeisesti olettaen, ettei asiani ollut tärkeä.
"Hiljaa, ääliö! Kuulin jotain."
Titan lopetti sen mitä ikinä oli ollutkaan tekemässä ja keskittyi hänkin kuuntelemaan. Raotin hiukan leukojani haistaakseni ilmaa tarkemmin. Kurtistin kulmiani erottaessani jonkin oudon, mutta etäisesti tutun tuoksun.
"Haistatko?" kysyin Titanilta kuiskaten. Hölmö kolli kohotti päätään ja nuuski ilmaa suurella kuonollaan. "Haisee pahalta. Kumminkin, uskon, että olen haistanut tuon jossain. Muistatko?"
Titan nyökkäsi. Olimme kulkeneet samankaltaisen tuoksun ohi vähän aikaa sitten, ukkospolun reunaa kulkiessamme. Uskoin sen olleen rajamerkki, sillä siinä kohtaa olin erottanut kaksi hyvin voimakasta tuoksua.
"Meillä on seuraa", naukaisin seisoessani matalana mättäiden takana. "Mennään katsomaan."
Katsoin ympäristöä tarkoin silmiäni siristellen samalla seuraten hajujälkeä. Hetken kuluttua näin kauempana edessämme jonkin kissan. Pysähdyin ja asetuin taas matalaksi, jottei hän näkisi minua, joskin turkkini väri teki piiloutumisesta vaikeampaa. Titankin asettui matalaksi ohutrunkoisen haavan taakse. Se ei tietenkään piilottanut häntä, ja epäilin syvästi, olinko ottanut oikean kissan mukaani. Tyydyin kuitenkin vain pyöräyttämään silmiäni.
Tarkkailin tuota vierasta kissaa kiinnostuneena, tehden hänestä havaintoja. Hän oli minua ehkä hiukan suurempi, mutta Titania pienempi. Toisaalta en ollut koskaan tavannut häntä suurempaa kissaa. Kollilla oli hiukan arpia, mutta se ei kertonut hänestä mitään. Vain sen, ettei hän ollut osannut puolustaa itseään kunnolla.
"Kuinka kiehtovaa", naukaisin kohottaen hiukan kulmiani Titania vilkaistessani. "Luuletko, että hän osaa puhua? Voisimme kenties yrittää kommunikoida hänen kanssaan, tarvittaessa elekielellä."
Titan vilkaisi minua paljon puhuvalla katseellaan.
"Mitä? Joo, ehkä hän osaa puhua, mutta koskaan ei voi olla varma. Enkä ole varma ovatko nämä kissat kovin fiksuja."
Klaanikissa ei ollut vielä haistanut meitä, mitä ihmettelin hieman. Olisi siis kai itse otettava ensimmäinen askel. Nousin siis ylös piilostani - ja Titan nousi omasta, ei niin piilottavasta piilostaan - ja astelin tuon kollin luo. Toivoin, että hän osaisi puhua kanssani. Muiden erakoiden kertomuksista päätellen nämä kissat olivat karskeja, ehkä vähän alkukantaisia. Lähestyessäni häntä olin varuillani, sillä tuo kissa voisi hyökätä kimppuuni. Tietenkin minä pärjäisin häntä vastaan, ja hyvin pärjäisinkin, kun Titankin oli tukenani. Hän oli aiemminkin toiminut minulle eräänlaisena henkivartijana.
Saavuin kissan luo katsellen häntä yhä enemmän kiinnostuneena kuin jännittyneenä.
"Terve", naukaisin katsoen, miten kissa reagoisi. "Mikä on nimesi? Tai... Onko sinulla nimeä?"

//Vahva?
//364 sanaa

Nimi: Härmävirta

03.11.2018 16:44
Istuskelin yksin Myrskyklaanin leirin laitamilla, erään karhunvatukkapensaan varjossa. Minua ei ollut kysytty aamulla mihinkään partioon, joka oli ihan ymmärrettävää, olin vain vierailija, mutta koska en halunnut syödä Myrskyklaanin riistoja tuomatta leiriin itse mitään, olin lähtenyt itse metsästämään. Olin käynyt lähellä kaksijalkalaa ja tarkastellut samalla, näkyikö siellä päin Bloodya tai Islaa, mutta alueella ei ollut näkynyt kissan kissaa, ja jonkin kotikisunkin tuoksu oli laimea. Olin saanut napattua hiiren ja rastaan kiinni, vaikka oikeastaan rastas oli typeränä pölähtänyt suoraan tassuihini, ja hiiren sain napattua hiukan avoimemmasta kohtaa enkä aluskasvillisuuden seassa. Olin palannut saaliineni leiriin ja ottanut tuoresaaliskasasta omien saaliideni sijaan jo hiukan vanhemman, pienen hiiren, jonka olin syönyt pensaan luona. Olin haudannut jäänteet hetki sitten ja nuollut turkkini puhtaaksi. Kohotin katseeni taivaalle ja seurasin pilvenhaituvia, jotka kiitivät taivaankannen poikki voimakkaan tuulen mukana, antaen ajatusteni liitää pilvien vauhdissa.
Veljeni oli kuollut, ja Minttutähti oli nyt entisen klaanini johdossa. Olin tutkinut tunteitani tilannetta kohtaan, ja huomannut, että vaikka Tihkutähti ei ollut enää pilaamassa Varjoklaania, en siltikään halunnut palata klaaniini. En enää kokenut kuuluvani millään tasolla Varjoklaaniin, sillä minulla ei ollut koskaan ollut siellä ystäviä, ja ainut sukulaisenikin oli nyt kuollut. Jäljellä oli vain minä, ja sekava tilanteeni.
Laskiessani katseen taivaalta hetkeksi maan pinnalle näin Usvan siniharmaan turkin katoavan päällikön pesään. Mitähän asiaa hänellä mahtoi tälle olla? Siirsin silmäni takaisin taivaalle, jonka laidalle näytti kerääntyvän tummia pilviä. Ne kuitenkin liikkuivat tuulen mukana toiseen suuntaan, eivätkä tulisi ihan heti tänne. Ajatukseni lähtivät jälleen kieppumaan, ja vaikka katsoin taivasta, en oikeastaan nähnyt sitä. Haistoin Usvan tuoksun lähestyvän minua hetkisen kuluttua, ja siirsin katseeni nuoreen naaraaseen.
"Hei, kävin juuri juttelemassa Saniaistähdelle", hän naukaisi.
Kohotin kulmiani odottaen Usvan jatkavan.
"Hän sanoi, että me voimme muuttaa Myrskyklaaniin. Pitäisi kuulemma kysyä sinulta, tahdotko niin. Hän käski meidän palata asiaan myöhemmin tänään. Mutta tahtoisitko sinä liittyä kanssani Myrskyklaaniin?" naaras kysyi kasvoillaan leveä hymy.
Hän oli siis löytänyt niin paljon sukulaisiaan tai jotain, että tahtoi oikeasti liittyä klaaniin. Oikeastaan se ei ollut ihme, ehkä Usva olikin etsinyt paikkaansa ja tuntui nyt löytäneen sen. Yllättävää oli, että Saniaistähti oli niin herkästi antamassa minunkin jäädä klaaniinsa. Hän ei ilmeisesti epäillyt minua varjoklaanilaisjuuristani huolimatta. No, minunhan pitäisi olla vain tyytyväinen, mutta jäin silti miettimään aihetta.
"Vai niin", lausahdin hitaasti siristäen kevyesti silmiäni tutkaillen naarasta katseellani.
"Taisit löytää sukulaisiasi?"
"Löysin. Tätini Usva on tunnettu täällä Usvahäntänä", Usva naukaisi.
Nyökäytin pienesti päätäni hänen sanoilleen. Olin siis muistanut oikein, onneksi olin tuonut erakon Myrskyklaaniin enkä vienyt häntä vahingossa minnekään muuhun klaaniin.
"Minä... tarvitsen hiukan miettimisaikaa.. En osaa päättää heti", sanoin heilauttaen häntääni epävarmana.
"Palaan luoksesi myöhemmin kertomaan päätökseni, ja voimme sitten mennä Saniaistähden juttusille", naukaisin.
Nousin tassuilleni. Halusin lähteä kävelylle, jotta saisin pohtia asiaa rauhassa. Käänsin katseeni kuitenkin vielä hetkeksi Usvaan.
"Sinun täytyy ilmoittaa sitten Islalle tästä", totesin hänelle ja pujottauduin sitten ulos leiristä.
Jätin Usvan yksinään hiukan typerän kylmästi, mutta sille ei voinut nyt mitään. Hän kyllä löytäisi tiensä jonkun luokse tutustumaan. Lähdin suuntaamaan kohti Varjoklaanin rajaa, en suoranaisesti Varjoklaanin takia, vaan ylipäätään päästäkseni kauemmas leiristä. Joelle en halunnut mennä, sen ääni häiritsisi minua liikaa. Jolkuttelin reippaasti eteenpäin, mutten lopulta päätynyt lähellekään Myrskyklaania ja Varjoklaania erottavaa ukkospolkua. Otin kesken kaiken vauhtia ja kapusin vauhdilla korkeaan tammeen, joka seisoi tallatun polun varrella. Kapusin ketterästi oksia pitkin ylemmäs, kunnes löysin mukavan oksanhaaran ja asetuin siihen istumaan.
Puiden oksien lomasta näki kauas, ja annoin silmieni levätä kaukaisissa puissa ja metsiköissä ja aavoilla alueilla, joita näkyi jossakin kaukana Myrskyklaanin reviirin takana, poissa klaanien reviireiltä. Suljin hetkeksi silmät ja annoin tuulen pörröttää turkkiani.
Halusinko minä jäädä Myrskyklaaniin? Metsiä ja aluskasvillisuutta. Rohkeita ja omapäisiä kissoja, mutta myös ystävällisiä kissoja. Suljin mielestäni pois Varjoklaaniin palaamisen vaihtoehdon, se oli ainoa asia, josta olin varma. Sitten aloin miettiä muita vaihtoehtoja. Myrskyklaaniin jääminen. Johonkin muuhun klaaniin pyrkiminen. Tai erakoksi jääminen.
Mikään ei tuntunut ilmiselvältä valinnalta, mutta silti jokin kiskoi minua Myrskyklaania kohti. Muut klaanit tuntuivat jotenkin tyhmältä ajatukselta, koska niihin minulla ei ollut mitään sidettä. Myrskyklaaniin linkityin edes jollakin tavalla Usvan kautta, eli minulla oli siellä jo joku tuttu kissa. Ehkä saatoin kutsua Usvaa jopa ystäväkseni, vaikka en ollut varma, oliko hän samaa mieltä minusta. Niin, ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli joku, jota saatoi kutsua ystäväksi. Ehkä se oli merkki, että minun kannattaisi jäädä Myrskyklaaniin? Muissa klaaneissa minulla ei ihan todentotta ollut yhtään mitään eikä ketään, ja niissä varjoklaanilaisjuuriani ei välttämättä hyväksyttäisi. Saniaistähteä ne eivät tuntuneet kiinnostavan, hän ei ollut edes kysellyt niistä mitään minulta. Tiesin, etteivät kaikki Myrskyklaanissa kuitenkaan hyväksyisi minua, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä, jos päällikkö hyväksyi. Jokaisessa klaanissa oli sitä paitsi erakkovastaisia kissoja, joten heidän kanssaan oli jotenkuten vain pärjättävä. Usvalla voisi olla vaikeampaa kuin minulla sopeutua klaaniin, koska minä olin entinen klaanikissa ja tiesin pääpiirteet klaanien toimmasta, reviirien rajat ja niin edelleen. Usva joutuisi varmaankin aloittamaan oppilaasta, mutta jos minä jäisin, saisin luultavasti asettua muiden sotureiden joukkoon, ainakin loogisesti ajatellessa.
Hyvä on, Myrskyklaanin ja muiden klaanien väliltä valitsisin Myrskyklaanin. Mutta oliko erakoksi jääminen parempi vaihtoehto? En oikeastaan ollut viihtynyt yksinään elellessä, mutta sen olin huomannut vasta tavattuani muita kissoja. Jutteleminen muiden kanssa oli yllättävänkin mukavaa, jotenkin oli huojentavaa tuntea, etten ollut tässä maailmassa aivan yksin. En tietenkään ollut mikään maailman seurallisin kissa, mutta silti klaanielämä tuntui miltei paremmalta vaihtoehdolta kuin palata selviytymään yksin lehtikadosta, sillä se kolkutteli jo leirien suuaukoilla.
No, se kai oli sitten päätetty. Jäisin Myrskyklaaniin. Jos ajatus tuntuisi myöhemmin huonolta, voisin vain kadota uudelleen erakoksi tai jotakin, eikö niin? En tuntenut oloani vieläkään satavarmaksi, mutta paljon varmempi olin kuin vielä jokin aika sitten. Lähdin laskeutumaan rauhallisesti puusta palatakseni leiriin kertomaan Usvalle tilanteen. Puista laskeutuminen oli paljon inhottavampaa kuin niihin kiipeäminen, mutta ketteryyteni ja pienen kokoni vuoksi sekään ei ollut suuri ongelma. Päästyäni maahan ravistelin turkkiani ojennukseen ja lähdin takaisin leiriä kohti. Olin loppujen lopuksi istuskellut puun oksalla hyvän tovin ajatuksineni.

Kesken leiriin palaamiseni haistoin oravan tuoksun, ja kyyristyin matalaksi. Kuulostelin ympärilleni ja kuulin pienen eläimen kynsien rapinaa jostakin vasemmalta. Pujottauduin saniaisten joukkoon ja seurasin vahvaa oravan tuoksua eteenpäin. Pian havaitsin eläimen vasten erään männyn runkoa. Se roikkui alaspäin pitäen kynsillään kiinni rungosta ja tarkkaili ympäristöään. Pysyin aivan liikkumatta, kunnes orava tuntui päättävän, että alue oli turvallinen, ja laskeutui ketterästi maahan. Eläimen turkki oli jo paikoin harmaa, mutta oranssia oli vielä näkyvissä. Orava kipitti heinikon lomitse kohti toisen puun juurakkoa, mutta kesken sen matkan minä ponkaisin esiin aluskasvillisuuden seasta kuin paraskin myrskyklaanilainen ja iskin hampaani eläimen niskaan. Se ei kerennyt edes vinkaista ennen kuin sen niskat rusahtivat hampaissani katki. Käännyin ympäri ja jatkoin matkaani kohti leiriä tyytyväisenä nappaukseeni. En ollut kovin usein saanut oravia kiinni, koska niitä ei esiintynyt hirveästi Varjoklaanin reviirillä ja erakkonakaan en ollut törmännyt kovin moneen.
Lopulta leiri näkyi edessäni. Olin meinannut jopa eksyä ja mennä hiukan ohi, mutta onnekseni haistoin leirin tuoksun ja pujottauduin sisään leiriin. Vein oravan tuoresaaliskasaan ja paikasin samalla katseellani Usvan, joka istui lähellä pentutarhaa sukien turkkiaan. Astelin pehmeästi naaraan luokse ja istahdin alas.
"Olen tehnyt päätökseni.. jään tänne sinun kanssasi. Jos se siis oikeasti käy Saniaistähdelle, että minäkin jään", lausahdin kietaistuani hännän tassujeni ympärille.

//Usva?
//1144 sanaa

Nimi: Elandra

02.11.2018 21:41
Pörrölaikku: 6kp -

Kaisla: 10kp -

Kisse: 5kp -

Usva: 56kp! -

Kuusi: 81kp! -

Härmävirta: 12kp -

Nimi: Usva

01.11.2018 20:35
//Sori Untuva ku en oottanu sun jatkoja xd

Olimme Härmävirran kanssa nukkuneet edellisen yön parantajan pesässä. Suuri osa klaanista oli ollut kokoontumisessa. Ennen kokoontumiseen lähtöä Kamomillapisara oli kertonut, että kaikki klaanit tapasivat siellä. Myöhemmin nukkumaan mennessämme Härmävirta oli kertonut, että kokoontumisessa oli paljon kissoja. Klaanit kertoivat edellisen kuun tapahtumat toisilleen. Usein he kuitenkin jättivät jotain kertomatta, esimerkiksi päälliköiden henkien menetykset. Kertoikohan Raetähti meistä kokoontumisessa? Olimme keskustelleet illalla vielä vähän, jonka jälkeen olimme menneet nukkumaan.

Aamulla nukuin pitkään. Heräsin vasta auringon ollessa korkealla taivaalla. Härmävirta oli kadonnut vuoteeltaan. Huomasin Tiikeriraivon ja hänen harmaan oppilaansa palanneen. Oppilas nukkui samalla aukiolla minun ja ystäväni kanssa. Pesässä nukkui myös valkea laikukas naaras. Naaras oli nukkunut koko ajan, hän ei ollut herännyt kertaakaan. Kissan oikean silmän päällä oli hämähäkinseittiä, hänelle oli käynyt kai aika pahasti. Olin herännyt yöllä siihen, kun naaras vinkui unissaan. Hän näki kai painajaista. Mieleni teki mennä hänen luokseen ja lohduttaa, että ei ole mitään hätää. Rohkeuteni ei kuitenkaan riittänyt siihen. Kaiken lisäksi olin unelias, eikä lämpimästä vuoteesta nouseminen tuntunut hyvältä idealta. Naaras nukkui yhä.
Nousin ylös sammalvuoteeltani ja olin juuri poistumassa pesästä, kun kuulin takaani naukaisun:
"Kiviturkki." Säpsähdin ja käännyin katsomaan taakseni. Naaras vääntelehti vuoteellaan epämukavan näköisesti.
"Kipinäsielu... Älä!" naaras vaikeroi. Lähellä Tiikeriraivon pesää nukkuva kissa säpsähti ylös ja kipitti minun ja laikukkaan naaraan luokse.
"Virtakyynel, herää", kolli kuiskasi ja kosketti kuonollaan naaraan lapaa.
"Apua!" naaras kiljaisi ja säpsähti hereille. Hänen hengityskensä oli raskasta. Naaras avasi ainoan terveen silmänsä ja katsoi kauhusta kankeana Tiikeriraivon oppilasta, jonka nimeä en muistanut.
"Näit painajaista, kaikki on hyvin", kolli naukui rauhoitellen naarasta.
"Missä Pyrstökuiskaus on?" naaras kysyi ja näytti siltä, että purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Hän lähti pari päivää sitten takaisin kotiin Kuran ja Veijarin kanssa, muistatko?" oppilas naukaisi rauhallisella äänellä. Keitä he olivat? Kura ja Veijari kuulostivat ainakin erakoilta, mutta miksi he olivat olleet Myrskyklaanissa? Virtakyynel oli naaraan nimi, olin kuullut hänestä puhuttavan. Oliko hän se erakko? Ja Pyrstökuiskaus saattoi olla hänen kumppaninsa. Niin sen täytyi olla. Mutta keitä olivat Kiviturkki ja Kipinäsielu? Nimet saivat pääni pyörälle.
"Ai niin.. Missä Ginger on?" naaras kysyi. Oppilas kohautti lapojaan.
"En minä tiedä, hän on kai partiossa tai sitten leirissä", kolli kertoi. Virtakyynel nyökkäsi. Samalla hänen ainoan silmänsä katse kohdistui minuun. Naaras siristi silmäänsä minua katsellessaan.
"Hei, kukas sinä olet?" naaras kysyi lämpimällä äänellä. Hän pakotti kasvoilleen lämpimän hymyn kuin olisi unohtanut painajaisensa jo.
"Olen Usva", nau'uin ja huomasin yllättyneen katseen naaraan kasvoilla. Kenties hän yhdisti minut välittömästi tätiini. "Tätini oli myrskyklaanilainen, hänen nimensä oli Usvahäntä. Kuten arvata saattaa, sain nimeni hänen mukaansa." Naaras nyökkäsi.
"Minä tunsin sinun tätisi", hän kertoi. "Hän on itse asiassa minullekin sukua. Usvahännän poika Sumuturkki oli emoni isä." Katsoin naarasta yllättyneenä ja astuin muutamaan askeleen lähemmäs hänen vuodettaan. Olin yllättynyt siitä, miten paljon sukulaisia minulla olikaan Myrskyklaanissa.
"Oi, sepä mukavaa", nau'uin kasvoillani leveä hymy. Tunsin, että kuuluin kerrankin jonnekin.
"Sinulla on Myrskyklaanissa paljon sukulaisia", naaras kertoi lämpimällä äänellä. Nyökkäsin. Olin huomannut sen. Lähisukulaisia ei ollut, mutta tämä oli paljon enemmän mitä olin osannut odottaa.
"Tyttäreni Kipinäsielu oli Usvahännän tyttären Huuruliljan paras ystävä", naaras kertoi. Hänen katseensa muuttui haikeaksi. Tässä vaiheessa oppilas sai kai tarpeekseen meistä ja lähti ulos parantajan pesästä.
"Mitä hänelle kävi? Kuulin, kun sanoit unissasi Kipinäsielun nimen", naukaisin varovasti. Se saattoi olla arka kohta haavoittuneelle naaraalle. Virtakyynel käänsi katseensa käpäliinsä. Hän mietti kai mitä sanoa.
"Kipinäsielu sairastui vakavasti. Hän kuoli, enkä minä ollut paikalla. Minun olisi pitänyt, mutta minulla oli uusi elämä. En minä tiennyt", naaras kuiskasi hiljaisella äänellä, joka säröili voimakkaasti joissain kohdin. Huomasin hänen itkevän. Minulle tuli paha olo, sillä olin saanut minulle ystävällisen kissan itkemään.
"Olen todella pahoillani", nau'uin ja kosketin kuonollani naaraan etukäpälää. Virtakyynel nyökkäili.
"Ei se mitään. Olen vain kokenut tässä vähän kaikkea, olen vähän herkillä", naaras naukui itkun seasta ja väläyttti minulle haikean hymyn. Ymmärsihän sen. Naaras oli menettänyt silmänsä ja pentunsakin. Lisäksi hän vaikutti olevan melko yksin Myrskyklaanissa, sillä hänen kumppaninsa ja pentunsa olivat lähteneet. Tosin se Ginger taisi olla yhä Myrskyklaanissa.
"Minä ymmärrän. Vanhempieni, etenkin emoni, kuolemat olivat minulle rankkoja... Lähimmäisen menettäminen on hirveää", naukaisin hiljaisella äänellä. Virtakyynel nyökkäsi sanomatta mitään.
"Usva? Täällähän sinä olet. Nukuitko näin pitkään?" Kamomillapisaran lämmin ääni kantautui pesän sisäänkäynniltä. Käännyin katsomaan häntä. Huomattuaan Virtakyyneleen surunomaisen ilmeen, naaraan hymy hyytyi.
"Oletko kunnossa Virtakyynel?" kysyi soturi ja asteli naaraan luokse. Hekin olivat sukua toisilleen. En tiennyt, johtuiko huolenpito siitä, vai olivatko myrskyklaanilaiset kaikille tällaisia.
"Olen. Muistelin vain hieman Kipinäsielua ja muita", naaras kertoi ja naurahti hieman. Hän oli takuulla aivan mahtava emo, kun rakasti pentujaan niin paljon. Kamomillapisara nyökkäsi. Myös hän oli menettänyt paljon.
"Tapasit kai jo Usvan?" Kamomillapisara kysyi ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Virtakyynel nyökkäsi ja räpäytti ainoaa siniharmaata silmäänsä.
"Aiotko sinä muuten jäädä Myrskyklaaniin?" Virtakyynel kysyi. Kohautin lapojani ja käänsin nyt katseeni Usvahännän tyttäreen.
"Antaisiko Saniaistähti minun jäädä?" kysyin.
"Takuulla. Yhteytesi myrskyklaanilaisiin takuulla on hyvä syy sille, että voit liittyä klaaniimme. Aluksi olisit kai oppilas, sillä et tunne klaanin tapoja vielä", naaras kertoi. Nyökkäsin hymyillen. Sitten muistin ystäväni.
"Entä Härmävirta? Voisiko hänkin jäädä? En tosin tiedä, tahtoisiko hän sitä", nau'uin pohdiskellen.
"Sitä sinun täytyy kysyä Saniaistähdeltä", Kamomillapisara totesi. Nyökkäsin, niinhän se tietenkin oli. Päällikkö päätti klaania koskevat tärkeät asiat.
"Tahdotko vielä tavata sukulaisiamme? Voisin esitellä sinut muutamalle", vaaleanharmaa naaras naukaisi.
"Tapasinkin jo Virtakyyneleen, mutta totta kai tahdon", naukaisin iloisesti hymyillen. Kamomillapisara väläytti minulle hymyn.
"Pärjäätkö sinä?" hän kysyi Virtakyyneleeltä, joka nyökkäsi. Hyvästelimme hänet ja poistuimme parantajan pesästä. Kuljimme ruohoisen aukion halki leirin pääaukiolle. Kamomillapisara johdatti minut rusehtavan savunharmaan kollin luokse. Kohtasin kissan meripihkaiset silmät.
"Tässä on Takiaispiikki, pentuetoverini. Tämä on Usva, Usvahännän sisarentytär, kuten kerroinkin", vaaleanharmaa naaras esitteli minut veljelleen ja veljensä minulle.
"Hei", tervehdin väläyttäen kollille hymyn.
"Hei", hän vastasi takaisin.
"Kerroit, että yksi sisaruksistasi asuu Jokiklaanissa. Tapasitko hänet eilen?" kysyin Kamomillapisaralta. En osannut aloittaa keskustelua Takiaispiikin kanssa.
"En. Mesiviiksi ei valitettavasti ollut kokoontumisessa. Tapasin hänen kumppaninsa. Takiaispiikki, kuulitkin kai jo joltakin, että Helmitähti luopui hengistään. Hän ryhtyi soturiksi. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Mesiviiksi oli kuulemma joutunut vilustumisen takia parantajan pesään", vaaleanharmaa naaras kertoi. Luulin pysyneeni ihan hyvin perässä naaraan sanoissa. Helmiloiste oli entinen päällikkö, mutta ei enää. Mesiviiksi oli hänen kumppaninsa ja Usvahännän poika.
"Ai, sepä yllättävää. Onhan Mesiviiksi kunnossa?" Takaisipiikki kysyi. Hänen pentuetoverinsa nyökkäsi.
"Ei se kuulemma ole mitään vakavaa, oli pudonnut jokeen yrittäessään kalastaa", Kamomillapisara naurahti huvittuneena. Se sai myös Takiaispiikin naurahtamaan.
"Olisipa minullakin ollut sisaruksia, tai olisinpa tuntenut heidät", naukaisin haikeana. Kaksikko kääntyi minuun päin.
"Usko pois, niistä voi myös olla paljon surua, vaikka iloa tietenkin enemmän. Neljäs pentuetoverimme Kortelampi kuoli vain joku aika ennen Mesiviiksen lähtöä Jokiklaaniin. Hän oli Myrskyklaanin parantaja", naaraskissa kertoi. Katsoin häntä pahoitellen.
"Olen pahoillani, minä en tiennyt", nau'uin.
"Ei se mitään, olemme päässeet sen yli jo", Takiaispiikki vakuutteli. Nyökkäsin. Kamomillapisara käänsi katseensa kohti leirin sisäänkäyntiä. Huomasin Saniaistähden astelevan sisään leiriin perässään kolme kissaa.
"Tuo vaaleanharmaa tummakasvoinen nuori kolli on poikani Sääskitassu", tätini tytär naukaisi ja osoitti hännällään joukon hännillä kulkevaa kissaa.
"Sepä kiva", vastasin hymyillen.
"Olisiko se oikeasti mahdolllista, että voisin liittyä Myrskyklaaniin?" kysyin vaaleanharmaalta naaraalta pohdiskellen. Kamomillapisara käänsi katseensa minuun.
"Käy kysymässä sitä häneltä", soturi kehotti lämpimällä äänellä. Epäröin hetken, jonka jälkeen nyökkäsin. Astelin kylmässä ilmassa leirin keskellä olevan suuren kiven luokse, jonka alla olevaan onkaloon päällikkö oli hetki sitten kadonnut. Jäkäläverhot heiluivat yhä.
"Saniaistähti? Usva täällä", naukaisin epävarmalla äänellä kollille, joka työnsi päänsä ulos pesästään.
"Hei, oliko sinulla jotain asiaa?" kolli kysyi. Nyökkäsin. Hän viittoi minut pesään. Istuuduin alas sen kovalle lattialle ja katsoin Saniaistähteä suoraan silmiin.
"Minä mietin... Mietin, että voisinko minä liittyä Myrskyklaaniin? Ja Härmävirta, jos hän vain tahtoisi", naukaisin yhä hieman epäröiden, mutta nyt hieman varmemmin. Saniaistähden kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy.
"Kyllä se minulle sopii, olisi mukavaa saada teidät klaaniin. Härmävirran täytyy tehdä päätös itse. Tahdotko kysyä sitä häneltä? Jos se sopii, tulkaa illemmalla juttusilleni, niin voin kertoa teille miten etenemme", kolli naukaisi. Nyökkäsin ja väläytin hänelle kiitollisen hymyn. Poistuin pesästä. Vasta myöhemmin tajusin, että minun olisi kai pitänyt kysyä lupa poistumiseen. Toivoin, että kolli ei vihannut minua ja antaisi sen virheen anteeksi.
Etsin katseellani Härmävirtaa. Hän istui lähellä yhtä karhunvatukkapensasta ja katseli taivaalle. Astelin hopeanharmaan naaraskissan luokse. Hän käänsi heti katseensa minuun päin.
"Hei, kävin juuri juttelemassa Saniaistähdelle", kerroin. Naaras kohotti kulmiaan odottaen minun jatkavan.
"Hän sanoi, että me voimme muuttaa Myrskyklaaniin. Pitäisi kuulemma kysyä sinulta, tahdotko niin. Hän käski meidän palata asiaan myöhemmin tänään. Mutta tahtoisitko sinä liittyä kanssani Myrskyklaaniin?" kysyin naaraalta katsoen häntä leveä hymy kasvoillani.

//Härmä?
// 1362 sanaa

Nimi: Härmävirta

31.10.2018 18:07
Haikarahuuto palasi kokoontumisesta ja kertoi, että kolmessa klaanissa oli vaihtunut päällikkö. Ja yksi niistä oli Tihkutähti. Tihkutähti, veljeni, oli kuollut.
Se sai minut tuntemaan kevyen hyvän mielen tunteen ja ennen kaikkea helpostusta. Kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä klaanissa Tihkutähden takia, eikä kenenkään tarvinnut totella hänen mielivaltaisia käskyjään. Ihanaa. Siitä huolimatta tunsin pienen menetyksen tunteen, mutta en varsinaisesti sen vuoksi, että olin menettänyt veljeni. Olin menettänyt pienen toivon jossakin syvällä sisimmässäni, että veljeni parantaisi tapansa ja voisin saada sellaisen veljen, mitä olin aina kaivannut. Se oli kuitenkin ollut niin pieni toivo, etten ollut oikeastaan edes itse huomannut sitä, joten se ei sattunut. Olin menettänyt veljen, joka olisi voinut olla hyvä veli. Mutta hän oli paha veli, joka saikin painua Pimeyden Metsän maille.
Peitin mietteeni sulkeutuneen pintani alle ja kuuntelin Kuovisiiven ja Haikarahuudon vaihtavan muutaman sanan. Sitten Kuovisiipi häipyi tarpeilleen ja Haikarahuuto kysyi saman tien:
"Aiotko palata Varjoklaaniin?"
Niin. Sehän olisi yksi vaihtoehto nyt, kun siellä ei ollut enää Tihkutähden valtaa pilaamassa kaikkea. Mutta ei siellä ollut minulle siltikään yhtään mitään eikä ketään. Varjoklaani oli menettänyt minut varmaankin lopullisesti, sillä klaanin kohdalla sydämessäni ei ollut enää edes kunnollisia jäänteitä Varjoklaanista, vaan ennemminkin jotain muuta. Toive siitä, että voisin liittyä johonkin muuhun klaaniin. Häilyvä toive siitä, että Usva jäisi Myrskyklaaniin ja minä voisin jäädä hänen kanssaan. En ollut myöntänyt edes itselleni sitä, että oikeastaan toivoin paluuta johonkin klaaniin Varjoklaania lukuunottamatta. Myrskyklaani vaikutti lupaavalta, mutta en ollut vielä mistään varma.
"Tuskin", vastasin Haikarahuudolle.
"Varjoklaani on menettänyt arvostuksensa silmissäni, vaikka Minttutähti voikin nostaa klaanin uuteen loistoon. Mutta en koe, että minulla on tarvetta palata sinne.. Ei siellä ole minulle mitään. Ainoa, mitä oli, oli idioottimainen veljeni, ja hänkin on kuollut. Joten ei", jatkoin.
Kolli silmäili minua tarkkaavaisesti, niin kuin hän tuntui usein tekevän kaikille kissoille. Hän tuntui tarkkailevan kaikkia jatkuvasti. Se olisi voinut olla ahdistavaa, mutta ei oikeastaan tuntunut siltä. Hänenkään katseensa ei pääsisi noin vain sisimpääni saakka, yritti hän tai ei.
"Mitä mieltä sinä olet veljesi kuolemasta?" Haikarahuuto uskaltautui kysymään.
Katsahdin hänen vaaleansinisiin silmiinsä.
"Se on hyvä asia", totesin yksinkertaisesti ja suin turkkiani hajamielisen oloisena, sillä mietteeni vaelsivat yhä hiukan entisen klaanini joukossa.
Kuovisiipi palasi luoksemme.
"Mistä te puhutte?" hän kysyi.
"Vaihtuneista päälliköistä vieläkin. Siitä, että on oikeastaan vain hyvä asia, että klaanien päälliköt vaihtuivat.. Uutta verta ja sillä tavalla", totesin leppoisasti, vaikkakin hiukan takellellen.
Kuovisiipi ei tuntunut huomanneen tai sitten hän ei vain välittänyt.
"Aivan. Minusta on silti hiukan kummallista, että niin monesta klaanista vaihtuu samaan aikaan päällikkö. Mutta kaipa se on vain sattumaa", Kuovisiipi sanoi ja räpäytti silmiään.

//416 sanaa

Nimi: Kuusi

30.10.2018 18:42
Emo kävi luonani samaan tapaan kuin aiemmin, mutta hän alkoi olla entistä töykeämpi minua kohtaan ja viipyi luonani välillä vain pikku hetken. Sillä välin, kun hän oli poissa, minä opettelin kävelemään. Se oli vaikeaa, sillä lyhyet pennunjalkani eivät suostuneet pysymään allani. Jos emo viipyi pitkään poissa, olin niin kylmettynyt ja heikko, etten jaksanut edes yrittää. Yleensä olin kuitenkin onnistunut saamaan vatsani täyteen, ja jaksoin aika hyvin. Kylmyys vaivasi aika paljon, mutta harjoiteltuani liikkumaan, ensin ryömien, sitten ihan kunnolla, se lämmitti pientä kehoani.
Kävelyni oli pitkän puurtamisen takana, sillä seisomaan nouseminen vaati paljon työtä, ja ensimmäisten askeleiden ottaminen oli vaikeaa. Horjuin ja kaatuilin ja turkkini oli ihan pesän lattian moskassa sen jälkeen. Mutta suuren työmäärän jälkeen, lopulta aloin pysyä pystyssä ja onnistuin ottamaan haparoivia askelia. Loppujen lopuksi taapersin pitkin pesää edes takaisin ja pysyin pystyssä vallan hyvin. Yleensä siinä vaiheessa minua alkoi väsyttää, ja palasin kuivista lehdistä koostuvalle pedilleni nukkumaan.
Sinä päivänä, kun olin oppinut kunnolla kävelemään kaatuilematta enää kovin paljon, olin ottanut nokoset, ja noussut jälleen, emo tuli jälleen käymään. Olin harjoittelemassa tasapainoa ja kävelyä, kun hän pujahti pesään. Naaraan hohtavan vihreät silmät kääntyivät minuun ja hän siristi silmiään.
"Sinä osaat kävellä, pirpana", hän mumahti.
"Niin osaan", minä lausuin hänelle takaisin hiukan takallellen, mutta kuitenkin.
Olin oppinut kävelyä harjoitellessani myös kunnolla puhumaan. Se ei ollut edes vaikeaa, mutta koska emo ei juuri koskaan puhunut, sanojen muodostaminen oli ollut ensin hiukan haastavaa ja sanavarastoni oli yhäkin aika suppea.
"Vai niin", emo tiiraili minun taaperrustani silmät edelleen sirrillään.
Aloin miettiä, teinkö jotakin väärin, kun olin opetellut kävelemään ja puhumaan. Emo kuitenkin istui alas ja suki turkkiaan hajamielisen oloisena, katsellen samalla minua. Minusta tuntui hiukan epävarmalta kävellä hänen edessään, mutta niin minä tein. Edestakas, sinne ja tänne, kunnes raajojani alkoi särkeä ja nälkäni oli niin paha, että raahauduin emon luokse.
Hän meni makuulleen ja antoi minun juoda yllättävästi niin pitkään kuin tahdoin.
"Emo, mikä minun nimeni on?" minä kysyin.
"Ei sinulla ole sellaista", emo sanoi niin hiljaa, että tuskin kuulin.
"Oletko käynyt pesän ulkopuolella?" hän kysyi sitten minulta.
"En", minä miu'uin hiljaa ja vilkaisin pesän ovelle.
Se ei oikeastaan ollut mikään ovi, vaan eräänlainen suuaukko, jonka edessä roikkui lehtiä. Emo ei vastannut mitään, hän antoi minun juoda loppuun ja nousi sitten seisomaan.
"Kannattaa käydä", emo sanoi minulle outo ilme kasvoillaan.
Hän sanoi vielä jotakin, joka kuulosti minusta oudosti hyvästi-sanalta. Olin kysymäisilläni, tarkoittiko se mitä luulin, mutta emo oli jo kadonnut pesästä. Katselin pesän suulla hetken heiluvia lehtiä ja käperryin sitten lehtipedilleni. Nukahdin nopeasti.
Heräsin iltapäivällä ja nousin seisomaan. Tallustelin hetken taas ympäri pesää, ja tällä kertaa uskaltauduin hiukan loikkimaan ja liikkumaan nopeammin ympäriinsä. Yritin myös kömpelösti sukia turkkiani, kuten olin nähnyt emon tekevän. Sitten mietin, pitäisikö lähteä ulos. Emoni oli sanonut, että kannatti käydä, mitähän hän oli sillä tarkoittanut?
Työnsin kuononi varovasti ulos pesästä lehtien lomitse hipsittyäni pesän halki suuaukolle. Kylmä ilma puri nenääni ja vedin sen hetkeksi sisään. Nyt vasta ymmärsin, että vaikka minulla oli ollut pesässä aika kylmä, sielä oli silti lämpimämpää kuin ulkona. Olin kuitenkin kiinnostunut näkemään, miltä ulkona näytti, joten lopulta kurkin uudelleen ulos.

Kaikki oli yhtäkkiä hyvin suurta. Ympärillä oli korkeita, suoria juttuja, vähän samanlaisia kuin kotipensaani varret, mutta paksumpia ja hurjan korkealle kohoavia. Niiden latvoissa oli lehtiä, mutta nekin olivat putoilleet samoin kuin pensaasta. Taisi olla kylmä aika, josta lehdet eivät pitäneet. Maa oli ruskeiden ja myös värikkäämpien lehtien peitossa. Astelin ulos pesästä ja pörhistin vaistomaisesti lyhyttä turkkiani vasten kevyitä tuulenhenkäyksiä, jotka tuntuivat inhottavilta. Nuuskin ilmaa ja haistoin ilmasta mylläkän outoja, vahvoja tuoksuja, joita en osannut erottaa. Nyrpistin nenääni ja katselin tarkemmin ympäristöäni. Oikealla maa vietti alaspäin, ja jossain kauempana siellä suunnalla näkyi hopeainen nauha maastossa. Mikähän se mahtoi olla? Vasemmalla oli niitä omituisia korkeita runkoja. Vasta myöhemmin opin, että ne olivat puita ja metsää.
Suoraan edessä, jonkin matkan päässä kukkulan rinteessä oli kirkkaanvärisiä rakennuksia, joista heti tiesin, etteivät ne olleet millään muotoa kissojen aikaansaannoksia. Ne olivat kuitenkin niin kaukana, etten jaksaisi kävellä sinne saakka. Mutta oikealla oleva hopeainen nauha, joka virtasi oudosti sivusuunnassa, vaikutti kiinnostavalta. Sinnekin oli kyllä matkaa.
Palasin hetkeksi pesään ja annoin sen lämmön hivellä jäseniäni. Astelin ympäriinsä lämmitellen itseäni ja menin sitten ulos. Aloin taapertaa määrätietoisesti kohti sitä mielenkiintoista juttua kauempana. Sen luokse pääsemiseen meni aikaa, ja jalkojani alkoi väsyttää. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Siristelin silmiäni, kuten olin nähnyt emon tekevän, sillä ulkona oli paljon kirkkaampi valo kuin pesässä oli ollut. Se tuli korkealta taivaalta. Lopulta, päästessäni lähemmäs nauhaa, huomasin, ettei se ollut niin hopeinen, kun kaukaa oli näyttänyt. Se oli harmaa, ja virtasi. Se myös piti ääntä, liplatusta ja kohinaa. En uskaltanut mennä aivan jutun rantaan, mutta tajusin, että se oli täynnä vettä. Pesässä oli aina aamulla ollut vettä joillakin lehdillä, ja emo saattoi juoda sitä tullessaan aamulla käymään. Hän oli kutsunut sitä vedeksi, erityisesti kasteeksi.
Mutta täällä vettä oli paljon enemmän, kokonainen virtaava juttu. Se näytti aika vaaralliselta, mutta sen ääni oli jotenkin rauhoittava.
Joen rannalla oli jonkin matkan päässä omituinen kasvi. Se oli samanlainen kuin yksi korkealle kohoava juttu kotipesäni luona, mutta paljon pienempi. Sen lehdet olivat haaraisia ja piikikkäitä, aivan outoja. Mutta se tuoksui hyvältä. Tuoksu oli kitkerä, hiukan pistävä, mutta samaan aikaan lämmin ja miellyttävä. Kävin sen kasvin luona tutkimassa sitä, mutta palasin sitten tutkimaan oudon vesijutun rantaa.
"Kukas se täällä?" kuului aivan yhtäkkiä hetkisen kuluttua selkäni takaa.
Kompuroin ympäri säikähtäneenä ja näin edessäni muutaman emon pitkän hännänmitan päässä kissan. Se oli ruskeanpunainen, suurikokoinen ja sillä oli keltaiset silmät. Peräännyin keho jäykkänä, kunnes tunsin takatassujeni kostuvan vedestä. Olin aivan sen vesijutun rannalla.
"Täällä yksin, joen rannalla, pikkuinen pentu?" kissa sanoi oudolla, inhottavan kuuloisella äänellä astuen lähemmäs.
"Älä tule yhtään lähemmäs", vinkaisin pelosta jäykkänä.
Kissa nauroi, ja huomasin, että sillä oli samanlainen matalampi ääni kuin sillä kissalla, jonka kanssa emo oli jutellut silloin eräänä päivänä. Kissa oli siis kolli. Huomasin hänen kutsuneen vesijuttua joeksi. Sillä oli siis oma nimi. Joki.
"En minä tahdo sinulle pahaa, esitin vain kysymyksen. Kuka sinä olet?" kissa sanoi sitten istahtaen yllättäen alas, kietoen tuuhean, punaisen häntänsä tassujensa päälle.
"Olen... ei minulla ole nimeä", sanoin.
"Ei nimeä? Jokaisen itseäänkunnioittavan emon pitäisi nimetä pentu joksikin. Mikä sinun emosi nimi sitten on?" kolli kysyi.
"En tiedä. Ei se koskaan kerro", sanoin.
"Vai niin", kissa sanoi mietteliäästi ja tarkkaili minua siristäen hiukan silmiään, aivan kuten emo.
"Kuka sinä olet?" minä uskaltauduin kysymään.
"Ei kuulu sinulle", kissan ääni kalskahti töykeänä.
"Palataan siihen sinun nimeesi", hän jatkoi heilauttaen häntäänsä kiivaasti ilmassa.
"Mikä tahtoisit olla?"
"En kai minä tiedä", vinkaisin, mutta sitten katseeni osui aikaisemmin tutkimaani kasviin.
"Tuo", sanoin hetken mielijohteesta muistaen sen kivan tuoksun.
"Ai kuusi?" kissa seurasi katsettani.
"Onko tuo kuusi?" minä kysyin.
"On. Se on puu. Puita kasvaa joka paikassa. Koivuja, lehmuksia, mäntyjä, kuusia.. kaikenlaisia puita", kolli katsoi minua kummallisella ilmeellä.
"Ai. Tuo puu tuoksuu hyvältä. Tuo kuusi", minä sanoin.
"Pihkalta. Mutta hyvä on. Ole sitten nimeltäsi Kuusi, jos välttämättä tahdot", kissa lausui vino hymy kasvoillaan.
Se tuntui mahtavalta. Olla jonkin niminen.
"Missä sinun emosi on?" kissa kysyi.
"En tiedä. Se sanoi, että saan käydä ulkona. Sitten se sanoi, että hyvästi tai jotain. Ja sitten sen lähti", minä sanoin painellen hermostuksissani etutassuillani maata.
Kolli katsoi minua pitkään hiljaa, ja aloin olla hermoraunio. Sitten kissa sanoi:
"Emosi on tuskin tulossa takaisin."
"Mitä?" minä vinkaisin, ja tuntui siltä, että aivoni olisivat jäätyneet.
Tuon kissan täytyi valehdella tai jotakin. Minulla meni pitkään edes kunnolla ymmärtää, imtä hän oli sanonut. Mutta eihän emo voinut noin vain jättää minua, vaikka hän ei ollut kovin paljon luonani käynytkään eikä ehkä ollut pitänyt minusta kovin paljon. Sydämessäni ja mielessäni tuntui tyhjä, typerä, kylmä tunne. Tuon kissan oli pakko valehdella.
"Kuulehan Kuusi. Hyvästi on aika lopullinen sana. Se tarkoittaa, että tavataan aika epätodennäköisesti uudelleen. Tai siinä merkityksessä sitä käytetään täällä päin", kissa heilautti häntäänsä ilmassa kuin osoittaakseen alueita ympärillämme.
Minä en saanut sanottua mitään, henkäisin vain ilmaa sisääni unohdettuani hengittää. Kolli katseli minua taas jonkin aikaa hiljaa, ja minä yritin käydä tietoa läpi päässäni. Mitä ihmettä minä tekisin ilman emoa? En saisi ruokaa mistään. Jäätyisin. Kylmettyisin.. Kuolisin. Tunsin päässäni outoa huminaa. Ei emo voinut tehdä niin.
"Ei hätä ole tämän näköinen. Tiedän, minne voit ehkä mennä", kissa sanoi yhtäkkiä
Kohotin katseeni ja yritin tarkentaa kyyneleiset silmäni kolliin. Hän tuli hiukan lähemmäs, enkä osannut enää oikein pelätä häntä. Hänhän oli nimennyt minut. Tai kasvin, jonka mukaan halusin nimeni.
"Täällä lähellä asustaa sellaisia klaaneja. Minun tietääkseni niissä on paljon erakoita, ja he huolehtivat orpopennuista. Seuraa joen vartta, niin löydät sinne", kissa lausui hetken kuluttua.
"Klaaneja?" vinkaisin.
"Niin. Mutta odotas, haluan ensin.. näyttää sinulle jotain. Odota tässä", kissa sanoi, vaikka kuulinkin hänen äänensä kuin sumun läpi, koska en vieläkään ollut ihan sisäistänyt sitä, että emoni tosissaan ei ollut palaamassa enää luokseni.
Kissa katosi joen varrelta jonnekin, ja minä jäin tuijottamaan kohtaan, jossa punainen häntä oli kadonnut. Huomasin olevani nälkäinen ja hiukan kylmissäni, ja pakotin itseni liikuskelemaan ympäriinsä pysyäkseni lämpimänä.
Meni jonkin aikaa, ja sitten se vieras kissa palasi luokseni. Hän kantoi suussaan jotakin punertavaa, hiukan harmaantuneen oloista, pörröistä juttua.
"Mikä se on?" kysyin voipuneena.
"Orava. Se on ruokaa", kissa sanoi ja työnsi sitä minua kohti.
"Maito on ruokaa", sanoin typeränä.
"Maito on pennunruokaa. Isompana et voi syödä enää sitä. Kannattaa harjoitella riistan syömistä. Maista edes, se on hyvää", kissa sanoi.
"Toivottavasti hampaasi pystyvät siihen", hän mumahti, kun minä nuuhkin outoa juttua, jota hän oli kutsunut oravaksi.
Se tuoksui oudon hyvältä, ja tuntui vielä lämpimältä. Silti tuntui oudolta painaa hampaat eläintä vasten ja rikkoa sen karvapeite. Minulla meni hetki ruuan kanssa taistellessa, kunnes opin haukkomaan siitä paremmin palasia. Ja se oli yllättävän hyvää. Outoa, mutta hyvää. Vatsani tuli nopeasti täyteen. Peräännyin oravalta kylläisenä ja vilkaisin kissaa vierelläni.
"Kiitos", mumisin hiljaa.
Kissa ei sanonut mitään, hotkaisi vain hetkessä oravan jämät ja katsahti sitten minuun.
"Aiotko mennä klaanien luo?" hän kysyi.
"Ei kai ole vaihtoehtoja", mumisin hiljaa.
"Älä huoli, kyllä sinä pärjäät. En voi saattaa sinua, vaikka ehkä tahtoisinkin. Minun on mentävä hyvin pian", kolli lausui.
"Kiitos avustasi", mumahdin jälleen.
"Eipä kestä", kolli kallisti päätään ja katsoi minua keltaisilla silmillään.
Sitten hän nousi, pyyhkäisi päälakeani sillä pörröisellä hännällään ja lähti.
"Joen vartta eteenpäin", hän huikkasi minulla lapansa yli ja sanoi sitten:
"Hyvästi."
"Hyvästi", minä lausuin lopullisen kuuloisesti ja vilkaisin kollia viimeisen kerran.
Sitten hän katosi, ja minunkin oli aika lähteä liikkelle, ja etsiä noita omituisia klaaneja. En ollut yhtään varma, halusinko minä edes mihinkään sellaiseen, mutta se tuntui olevan ainoa vaihtoehto, mikä minulla oli. Vilkaisin rinnettä ylöspäin ja näin kaukana ylhäällä pensaikkoa, josta olin tullut. En ollut edes varma, mikä niistä oli kotipesäni, joten tuskin olisin edes löytänyt takaisin. Mutta olisin voinut odottaa siellä ja toivoa emon palaavan. Mutta jos hän ei oikeasti palaisi? Kuolisin sinne. Ravistin turkkiani ajatusta kammoten. Mutta olihan siinä myös se vaihtoehto, että emo oikeasti palaisi.. No, jos hän palaisi pesälle, ja minä en olisi siellä, vaan etsimässä niitä omituisia klaaneja, hän tuskin jäisi kaipaamaan minua. Hänhän ei ollut pitänyt minusta ja tahtoi ilmeisesti päästä minusta eroon. Nyt ymmärsin, että hän oli itse asiassa puhunut minun jättämisestäni sen oudon kissan kanssa. 'Se saa selvitä yksin.' Turkkiani kylmäsi. No, yhtä kaikki, jos hän palaisi pesään ja huomaisi minun kadonneen, haluten minut takaisin, se oli hänen oma virheensä. Minä en sellaista peliä jaksaisi. Pärjäisin yksinkin. Tai no, pärjäisin, kunhan selviäisin sellaiseen klaaniin.
Oudon kissan kertoma juttu klaaneista tuntui jotenkin oudolta, yrittiköhän kolli oikeasti auttaa, vai oliko hän vain yrittänyt luoda toivoa minun pimentyneeseen maailmaani, ennen kuin eksyisin joen rannalla ja kuolisin. Minua pelotti, myönsin sen itselleni. En tiennyt, mihin olin menossa, enkä oikeastaan tiennyt, mistä olin tulossa. En tiennyt emoni nimeä, en tiennyt sen vieraankaan kissan nimeä, en tiennyt, miksi emo oli inhonnut minua. Ehkä en vain sopinut hänen elämäänsä? Se tuntui typerältä ajatukselta, mutta yhtä kaikki se oli kaikista lohdullisin mieleeni tulvivista syistä, joilla yritin selittää hylkäystä itselleni.
Yritin vakuuttaa itselleni, että elämä jatkuisi tästä huolimatta. Minun elämänihän oli vasta alussa, en sallisi sen loppua nyt. Karmiva ajatus siitä, että en voisi välttämättä päättää itse, jatkuisiko se vai ei, yritti tunkea mieleeni, mutta työnsin sen pois. Voisin aina yrittää. Tajusin kyllä, että esimerkiksi vieras kolli, joka oli auttanut minua, nimennyt minut, ruokkinut minut, olisi voinut tappaa minut, ja niin voisi moni muukin asia. Olin pieni, ja aika heikkokin, koska elämäni lähtökohdat eivät olleet aivan parhaasta päästä. Mutta syvällä sisimmässäni olin päättänyt jatkaa elämääni ja taistella selviytymisestä. En luovuttaisi noin vain.
Nousin tassuilleni kääntäen kuononi kohti jokea ja sitä suuntaa, jonka kissa oli minulle osoittanut. Siellä jossakin odottaisi uusi elämäni. Uskoin, ettei ensimmäinen klaani voinut olla kovin kaukana - kai kissa oli ymmärtänyt, että olin pieni pentu, enkä jaksanut kävellä kovin kauas lyhyillä jaloillani ja yhden oravan voimalla? Klaanin täytyi olla sen verran lähellä, että voisin selviytyä sinne. Työnsin kaikki typerät, pelottavat ja ahdistavat ajatukset sivuun ja yritin unelmoida uudesta elämästä. En tiennyt klaaneista mitään, mutta viis siitä.
Otin ensimmäiset askeleeni joen rantaa eteenpäin ja lähdin vaeltamaan kohti uutta vaihetta elämässäni.

//2110 sanaa

Nimi: Kuusi

29.10.2018 17:35
Elämäni ensimmäiset päivät eivät olleet niin hohdokkaita, kuin ehkä joidenkin pentujen olivat. Minulla oli lähes koko ajan kylmä, sillä emoni ei viihtynyt seurassani kovin paljon. Hän oli tunkenut minut erään pesän alle suojaan sateelta, muutaman ruskeaksi kuivettuneen lehden päälle, ja kadonnut sitten itse pitkiksi ajoiksi. Minä en nähnyt emoani, koska en ollut saanut avattua silmiäni, mutta minä tunnistin emoni hajun ja tunnun. Emolla oli sileä, lyhyt turkkia, joka tuntui huikan liukkaalta omaani vasten. Oma turkkini saattoi tosin tuntua hiukan samalta, mutta koska en nähnyt, en tiennyt, miltä emoni oikeastaan näytti.
Emo ei puhunut paljon, ja hän töykki minua epäystävällisesti jos joutui siirtämään minua jonnekin suuntaan. Jos hän kutsui minua joksikin, hän kutsui minua pirpanaksi tai ruipeloksi, joskus myös kakaraksi. Olin aika varma, ettei yksikään niistä ollut minun oikea nimeni.
Emo oli yöt luonani, ja ne olivat parhaita aikoja, koska sain käpertyä hänen lämpimiä vatsakarvojaan vasten ja kerrankin ei ollut kylmä. Päivällä hän vain ruokki minut ja katosi sitten. Olin yksin, ja välillä tunsin, kuinka kehoni alkoi kohmettua kylmästä niin pahasti, että oli vaikea olla. Muutaman kerran päässäni tuntui pimenevän pahemmin kuin normaalisti, ja joskus oloni oli heikko kylmästä ja nälästäkin, sillä emo ei aina antanut minun juoda maitoa tarpeeksi.
Pysyin kuitenkin hengissä, mutta kovin vahva en ollut. Yksin ollessani yritin liikuskella pysyäkseni lämpimänä. Kaikki helpottui, kun muutaman päivän kuluttua syntymästäni sain revittyä silmäni auki.
Valo kivisti silmiäni ja päätänikin särki hetken, ennen kuin lopulta valo alkoi tasaantua ja aloin erottaa ympäristöäni. Olin muutaman kuivan lehden päällä, jotka oli koottu läjäksi lähelle pensaan keskikohtaa. Muutama lehtisateen kuivettama ruohonkorsi törrötti maasta, mutta muuten maa oli kovaksi tallaantunutta, kuivaa multamaata. Värit olivat ruskeita, vihreää pilkisti jostakin hyvin hyvin vähän. Pensaassa oli vielä paljon lehtiä, joista suuri osa oli värikkäitä, osa jo suurimmaksi osaksi ruskeita. Niitä oli kuitenkin putoillut sen verran, että jos nyt sataisi, pesä kastuisi ainakin jossakin määrin. Lähellä keskustaa minä olin suhteellisen turvassa kastumiselta, koska pesän käppyräisinä kaartuvat oksat kurottautuivat tiheinä ylitseni.
Tutkin omaa turkkiani vaivalloisesti raskaalta tuntuvaa päätäni käännellen. Turkkini tuntui ohuelta ja aika huonokuntoiselta, koska emoni ei ollut varmaan koskaan sukaissut sitä kielellään. Minä olin yksin, kuten olin tiennytkin. Ei sisaruksia. Turkkini sävy oli harmaa, hopeanharmaa, mutta se ei kiiltänyt pesän oksien ja lehtien läpi tulevassa valossa, kuin sen olisi pitänyt. Yritin hetken ajan nousta nähdäkseni paremmin ympärilleni, mutta minulla oli aika kylmä ja väsymys painoi jäseniä. Niinpä pujottauduin melkein kokonaan alustanani olevien lehtien alle ja käperryin kerälle yrittäen pysyä lämpimänä.
Heräsin seuraavan kerran, kun emo tuli pesälle. Hän tökki minua inhottavasti tassullaan.
"Herää, ruipelo."
Avasin silmäni, ja näin edessäni ensimmäistä kertaa emoni. Hänen turkkinsa oli hyvin samaa sävyä kuin minun, mutta se kiilsi hyväkuntoisen näköisenä. Emon turkissa oli harvassa tummempia raitoja, mutta hänessä ei ollut yhtään valkoista, kuten minun turkissani näytti olevan. Emon silmät olivat hohtavan vihreät, mutta niissä loisti myös selkeänä ruskeaa. Tuijotin kissaa edessäni suu hiukan raollaan, tutkien katseellani hänen kehoaan. Emoni silmissä oli hiukan yllättynyt katse, mutta hän ei sanonut mitään. Hän asettui vierelleni ja kiskaisi minut vierelleen merkiksi juoda. Minä imin kiireesti maitoa, sillä tiesin, että tuskin kerkeäisin saada tarpeeksi. Mutta emo pysyi paikoillaan yllättävän kauan, niin, että sain syötyä hyvin. Sitten hän ponkaisi jaloilleen ja vilkuili ympärilleen höristellen korviaan. Minä yritin matkia emoa ja mietin, mitä hän mahtoi kuulla. Kröhäisin kurkkuani aikomuksenani sanoa jotain - ei kai puhuminen voinut olla niin vaikeaa? Tiesin, miten ääntä tuotettiin - osasin kyllä vinkua, vaikka se sai yleensä emon häipymään luotani. Hän ei ilmeisesti jaksanut kuunnella sitä, joten olin lopettanut turhan äänen pitämisen hyvin varhaisessa vaiheessa.
Emo työnsi päänsä ulos pesästä.
"Hei", hän sanoi jollekin.
"Heipä hei", vastasi matala ääni.
Minä kiinnostuin äänestä. Joku toinen kissa! Innostuneena yritin räpiköidä eteenpäin, mutta kävely ei todellakaan onnistunut vielä. Emo potkaisi minut ohimennen aloilleni niin, että kylkeäni kivisti. Yleensä hän ei ollut kovin raju, vaikka töykkikin minua, mutta nyt se sattui. Päästin itsepäisen vinkaisun ja käperryin kerälle, kuunnellen kuitenkin, mitä emo ja se joku toinen kissa puhuivat. Muutama repliikki oli mennyt ohitse, joten en ollut kärryillä, mistä he keskustelivat.
"...kohta, en jaksa enää tätä", emon ääni sanoi juuri.
"Onko sillä muka niin väliä, pysyykö se elossa vai ei?" toinen matalampi ääni sanoi.
"Jos se ei pysy elossa, olen rampannut turhaan täällä. Sitä paitsi se oli sinun ideasi, pitää se elossa edes joten kuten", emo kivahti takaisin.
"Hyvä on. Mutta pian?"
"Pian. Se saa selvitä itse."
Kuulin katovat askeleet. Emo lähti sen toisen kissan kanssa. Painoin kuononi kuivan lehden alle ja puristin silmäni kiinni kylmä tunne sisimmässäni. Olivatko he puhuneet juuri minusta?

//739 sanaa

Nimi: Usva

29.10.2018 10:07
"En minä tiedä. Se riippuu Härmävirrasta ja siitä, kauanko hän jaksaa täällä olla. Toki myös Saniaistähden mielipide vaikuttaa asiaan. Jos hän tahtoo meidän lähtevän, me lähdemme", vastasin tyynesti Kamomillapisaran esittämään kysymykseen. Naaras nyökkäsi vastaukseksi. En viitsinyt sanoa, että olisin tahtonut jäädä Myrskyklaaniin. Halusin ensin oppia tuntemaan klaanin tavat ja sen kissat. Yksi heistä oli vaikuttanut erittäin epäystävälliseltä. Hän ei millään olisi halunnut päästää meitä leiriinsä. Toivoin, että tämä kissa oli kuitenkin vain erityistapaus, ja että muut myrskyklaanilaiset olisivat mukavampia. Tämä naaras partiossa oli ottanut Haikarahuudon tavoin meidät iloisesti vastaan.
"Mutta kyllähän tämä vaikuttaa asiaan, siis tämä sukulaisuus. Minun on hyvä olla perheeni lähellä, ja vaikka emme olekaan erityisen läheistä sukua, minusta tuntuu siltä. Kuin olisin löytänyt Myrskyklaanista jotain, jonka kadotin emoni kuoltua. Onhan tämä vähän typerää, kun olen viettänyt täällä vasta niin vähän aikaa", sanojani saatteli makoisa haukotus. Räpyttelin silmiäni ja ymmärsin vasta hetken kuluttua, että selitin ihan liikaa. Kasvoilleni ilmestyi nolostunut ilme kun painoin katseeni maahan. Olin niin väsynyt, etten edes ymmärtänyt kuinka paljon höpötin sitä sun tätä.
"Pitäisikö meidän palata leiriin?" kysyin ujosti nostaen katseeni Kamomillapisaraan. Soturi hymyili minulle yhä lämmintä hymyään, mutta hänen kumppanistaan puhumisen jälkeen siihen oli ilmestynyt pieni merkki haikeudesta.
"Palataan vain. Saattelen sinut parantajan pesälle. Vaikka tuo haava onkin pieni, se kannattaa näyttää heille. Jos se tulehtuu, se ei ole enää niin pieni ongelma", naaras totesi rauhallisella äänellä ja johdatti minut takaisin kohti aluskasvillisuutta ja metsää.

Tiheän aluskasvillisuuden seassa rämmittyäni leirin kova maapinta tuntui mukavalta. Tuntui kuin olisin kävellyt pyhällä maalla. Tästä Usva oli aikoinaan kävellyt leiriin saapuessaan. Tässä leirissä oli takuulla vuodenaikojen saatossa tapahtunut vaikka ja mitä. Moni sukulaiseni oli kulkenut tuota piikkihernetunnelia ja istunut samalla maalla minun kanssani. Kamomillapisara johdatti minut ruohoiselle aukiolle ja siitä kiven halkeamaan.
"Tiikeriraivo", naaras naukui kutsuen jonkun nimen. Pian punertava raidallinen kolli asteli pienemmästä halkeamasta halkeaman sisällä luoksemme.
"Hei Kamomillapisara, kuka on uusi ystäväsi?" kolli kysyi ystävällisellä äänellä. Huomasin yrttien pistävän tuoksun tarttuneen kollin turkkiin ja tähän aukioon. Siellä täällä aukion reunamilla oli sammalvuoteita, jotka oli kai sairaita varten. Missähän minä nukkuisin tämän yön?
"Tässä on Usva, ehkä kuulitkin hänestä. Hän on Usvahännän sisarentytär", Kamomillapisara osasi kertoa. Sillä välin kolli oli tullut luokseni ja ennen kuin edes ehdin vammoistani sanoa mitään, kolli tarkasteli rinnassani olevaa haavaa.
"Näyttää pintahaavalta, mutta se on hyvä puhdistaa. Odota hetki", kolli sanoi, nappasi takaansa sammaltukon ja poistui halkeamasta. Käänsin epävarman katseeni Kamomillapisaraan, joka nyökkäsi kannustavasti. Hänen katseensa kertoi, että minulla ei ole mitään hätää. Se sai minut rohkeammaksi. Odotin rauhassa aukion keskellä istuen, että Tiikeriraivoksi kutsuttu kolli palasi. Mistähän hän oli saanut nimensä? Se kuulosti hurjalta. Toisin kuin muut tapaamani nimet, tämä nimi vaikutti ilkeän kissan nimeltä. Oliko kissa raivostunut, vai oliko hän vain taisteluissa yhtä raivokas kuin tiikeri? Mutta tämä kissahan oli parantaja, eiväthän parantajat taistelleet? Säpsähdin kun tunsin kollin painelevan jotain haavaani. Se oli vain sammaltukko, jonka hän oli kastellut ruohoisen aukion lammessa.
"Eli te olette sukua keskenänne?" kolli palasi aiempaan keskusteluun ja nosti katseensa minuun ja Kamomillapisaraan. Me nyökkäsimme molemmat.
"Sepä kiva. Onko aikomuksenasi pyytää Saniaistähteä nimittämään sinut Myrskyklaanin jäseneksi, vai aiotko palata kotiisi tämän jälkeen?" parantaja uteli. Kohautin epävarmasti lapojani.
"Minä en vielä tiedä", vastasin hiljaisella äänellä. Kolli nyökkäsi jälleen.
"Ei se mitään, tuskin sinua heti pois täältä ajetaan", kolli naukui hymähtäen pienesti. Vastasin hänelle hennolla hymyllä.

Kun Tiikeriraivo oli kertonut olevansa valmis haavan kanssa, poistuimme pesästä. Emme menisi vielä nukkumaan, mutta keskustelisimme hetken vielä leirin pääaukiolla, jossa myös Härmävirta oli. Naaras vilkuili minua jutellessaan jonkun kanssa. Tämä joku oli suuren kiven takana niin, etten nähnyt häntä.
"Voisitko sinä esitellä minut huomenna muille sukulaisillemme? Minusta olisi kiva tavata heitä, jos joku heistä siis on vielä Myrskyklaanissa", kysyin Kamomillapisaralta. Naaras siirsi meripihkaisen katseensa minuun.

//Kamo?
// 605 sanaa

Nimi: Kisse

27.10.2018 19:07
Heräsin pedistäni. Kun olin ensin vain syönyt ruokaa, menin pihalle. Ahtauduin aidan aukosta ulos ja huomasin perhosen. Aloin juoksemaan sen perässä. Se lensi kauemmas, mutta minä jatkoin silti matkaa sitä jahdaten. Kun olin jahdannut jonkin aikaa perhosta, kuulin maukaisun:
"Kuka sinä olet ja mitä sinä teet minun reviirilläni?" Näin kissan joka tuli minun luokseni karvat pystyssä ja kynnet esillä.
"Hei! Minä olen Kisse! Olen kissa! Minulla on kotiväki! Missä sinun kotiväkesi on?" sanoin hänelle.
"Sinä siis luulet, että minä tarvitsen kaksijalkoja, jotka ruokkivat kissoja lihavaksi? Olet selvästi vain kotikisu, joka on eksynyt!" kissa vastasi muristen.
"Sinä olet varmaan saalistamassa minun riistaasi omaksi huviksesi!" kissa jatkoi ja murina kuului kovempaa.
"Syötkö sinä perhosia?" minä kysyin. Kissa lähestyi minua ja tajusin, että se ei halunnut leikkiä. Minä lähdin pakoon, mutta kissa alkoi jahtaamaan minua. Juoksin niin nopeaa, kuin pääsin ja kiersin kaikkia mahdollisia mutkia pitkin, kunnes huomasin, että minun kannoillani ei ollut enää ketään. Tunsin tutun tuoksun ja aloin seuraamaan sitä, kunnes näin aidan ja menin takaisin kotiini.

//166 sanaa

Nimi: Kaisla

26.10.2018 21:01
Huolestunein silmin katsoin valkeaa kollia edessäni, joka tuhisi melko rauhalliseen ja normaaliin tahtiin. Veijarin kylki kohoili aivan normaalisti, kuten Ruusukatse oli minulle sanonutkin. Ruusukatseen ja Ruskasilmän mukaan kolli oli vain pyörtynyt, eikä mitään kauheaa vaaraa ollut. Veijarin häntä taas oli asia erikseen. En ollut pystynyt katsomaan sitä sitten sen jälkeen, kun olimme Ruskasilmän kanssa raahanneet Veijarin tänne pesään sammalvuoteelle. Sydän oli koko ajan jykyttänyt kovaa rinnassani. Muutenkin olin ollut hyvin huolissani Veijarista. Ja kuinka ihanasti hän olikaan puhunut minulle ennen pyörtymistään. Katselin pää hieman kallellaan valkeaturkkista kissaa ja huulilleni nousi hymy ihan pakostakin. Hän oli niin komea siinä maatessaan, vaikka hänen turkkinsa vielä hieman rähjäinen olikin. EI kuitenkaan enää niin kauhea kuin aikaisemmin, sillä olin ehtinyt sukimaan sen vähän aikaa sitten vähän paremmaksi. Ajattelin, ettei Veijari välttämättä herättyään kuitenkaan jatkaisi tehdä sitä itse. Katsellessani kollia olin helpottanut, etten nähnyt hänen häntäänsä. En ollut nähnyt mitä Ruusukatse oli hännälle tehnyt, mutta jotain kai. En ollut pystynyt yksinkertaisesti katsomaan. Sillä aikaa olin hakenut Veijarille valmiiksi kaikista tuoreimman hiiren, minkä olin löytänyt. En ollut viihtinyt lähteä sentään saalistamaan tuoretta riistaa, sillä halusin olla kollin lähellä, kun tuo heräisi. Kuin pyynnöstä, Veijari aukaisi komeat siniharmaat silmänsä, joista näkyi väsyneisyys. Vaikka päässäni surrasi kysymyksiä kuin kiukkuisia ampiaisia, en alkanut pommittamaan niillä Veijaria. Antoi hänen ensin nyt edes toipua. Sitten kun Veijari olisi itse valmis, olisi hyvä kysellä mitä oli käynyt ja minne muut olivat jääneet. Vai oliko Veijari lähtenyt yksin kotiin?
"Haluatko hiirtä?" maukaisin lempeästi ja tyrkkäsin tassullani hiirtä vähän lähemmäs Veijarin kuonoa. Kolli näytti tällä hetkellä katselevan ympärilleen ja miettivän missä oli. Sehän oli tietenkin aivan ymmärrettävää.
"Ja sano vain mitä haluat, niin tuon sinulle. Voisin myös käydä hakemassa vettä, jos sopii?" kyselin kollilta. Jouduin todella taistelemaan, ettei aihe karannut mihinkään muualle, kuten siihen mitä oli tapahtunut ja miksi.
"Entä sattuuko sinua mihinkään?" kysyin jättäen kuitenkin mainitsematta hännän. Antoi Veijarin nyt itse miettiä missä oli ja mitä aikaisemmin oli tapahtunut. Purin suuni kiinni, jotten olisi kysellyt ja puhunut enempää, sillä nyt olisi Veijarin vuoro puhua. Jos hän vain siihen vielä kykenisi.

//Veijari?
// 337 sanaa

Nimi: Pörrölaikku

26.10.2018 16:08
"Erakkoelämä menee ihan hyvin", vastasin, vilkaisten Tiaislaulua. Hän ei ollut vastannut kysymykseeni kumppanista. Toisaalta, eivät kaikki sellaisia asioita kaikelle maailmalle toitottaneetkaan, mikä oli ymmärrettävää. Vastaukseni jälkeen käännyin vain katselemaan haikeana kaukaisuuteen. "Se tosiaan menee ihan hyvin... Alkuun se tuntui hieman omituiselta. Omituiselta mutta helpottavalta. Minulla katsos oli eräs..." Tajusin aikovani lipsauttaa jotakin, joten jätin lauseen kesken ja mau'uin: "Tai ei mitään."
Kukaan ei tainnut tietää rakkaudestani Kurkisiipeen. Ei kukaan paitsi Virtakyynel ja ehkä myös Pyrstökuiskaus. En uskonut, että Tiaislaulua kiinnostaisi kuunnella surkutteluani Tähtiklaaniin matkanneesta rakkaastani. Enkä uskonut, halusinko minä avautua asiasta hänelle. Koin, että ikään kuin vaalisin Kurkisiiven muistoa pitämällä hänen menetyksensä ja suruni omana tietonani. Olin toki alkanut päästä surusta yli - kunnes tulin Myrskyklaaniin vierailulle. Se oli tainnut olla virheliike... Vaikka toisaalta, jos en olisi tullut tänne, en luultavasti koskaan olisi tavannut entistä klaanitoveriani Tiaislaulua, jonka kanssa en oikein koskaan ollut sen kummemmin ystävystynyt. Ehkäpä tässä olisi tilaisuus. Käännyin katsomaan Tiaislaulua ja huomasin, kuinka hän katseli minua. Oliko hän tehnyt niin kauankin? No jaa, kaipa se oli sitä, ettei hän ollut nähnyt minusta vilaustakaan sitten oppilasaikojensa. Olihan se tietenkin myös minusta mukava nähdä häntä.
"Mukava tavata entisiä klaanitovereita", sanoin ääneen ja hymyilin Tiaislaululle.

//Tiainen
194 sanaa

Nimi: Elandra

26.10.2018 00:03
Härmävirta: 64kp! -

Pörrölaikku: 18kp

Usva: 69kp! -

Grim: 7kp -

Zira: 4kp -

Veijari: 20kp! -

Nimi: Veijari

25.10.2018 13:37
“Kuolen kohta nälkään!” Edelläni kulkeva kaksikko - eli siis toisin sanoen Pyrstökuiskaus ja Kura - kääntyivät katsomaan minuun paheksuvasti jo ties monennenko kerran. He alkoivat ilmeisesti kyllästyä jatkuvaan valittamiseeni, mutta minkä minä sille mahdoin, jos podin nälkäkuolemaa? Olin syönyt viimeksi Myrskyklaanin leirissä ennen lähtöämme, enkä sen jälkeen ollut nielaissut pientä murustakaan. Virtakyynel - ja ilmeisesti myös Pörrölaikku ja Ginger - oli jäänyt vielä leiriin entisten klaanitoveriensa luokse paikkailemaan ketulta saamiaan ruhjeita.
Ajatuksenjuoksuni tökkäsi törmättyäni Kuran takamukseen. Vetäydyin korviani luimistellen taaksepäin ja katsoin veljeeni närkästyneenä. Oliko hänen ollut ihan pakko seisahtua suoraan kulkureitilleni? Kun katsoin tarkemmin huomasin myös isäni pysähtyneen. Hänen korvansa kääntyilivät hermostuneesti ympäriinsä kun hän selvästikin yritti paikantaa jotakin.
“Mitä nyt?” kysyin kulmiani kurtistaen ja astelin Kuran vierelle, jonka viikset värisivät pienesti. Seurasin hänen katsettaan ja näin muutaman ketunmitan päässä edessämme liikettä varjoissa. Tunsin lihasteni kiristyvän ja hengitykseni salpaantuvan hetkellisesti, kun koiran suuri ja jykevä pää osui kaksijalkojen pienistä ylhäällä roikkuvista tuikuista syntyneeseen valokeilaan.
“Nyt kaikki”, Pyrstökuiskaus kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa, “ihan liikkumatta.”
Koira nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa häntä heiluen. Sitten sen pienten, tummien silmien ilkeä katse osui meihin. Koiran kurkusta alkoi kummutta matalaa, uhkaavaa murinaa ja heti sen perään se lähti juoksemaan meitä kohti hurjistuneena haukkuen.
“Saako nyt liikkua?” kysyin henkeä haukkoen, ja Pyrstökuiskaus nyökkäsi sanaakaan sanomatta lähtien pinkomaa takaisin tulosuuntaan. Juoksin aivan hänen kintereillään, mutta hidastin vauhtiani tajutessani Kuran jäävän jälkeen. Käännyin ympäri ja huomasin veljen ontuvan toista etujalkaansa. Koira saavutti häntä koko ajan ja ennen kuin ehdin mitenkään reagoida, se oli jo upottanut julmat torahampaansa veljeni kurkkuun.
“Kura!” huusin kauhuissani ja syöksyin Kuran avuksi, joka sätki avuttomana koiran leuoissa. Loikkasin koiran selkään ja yritin vetää sitä korvista, mutta se ei tuntunut tuntentavan kipua ollenkaan. Lopulta keksin kynsiä koiran silmiä, joka sai sen otteen kirpoamaan Kurasta. Veli retkahti maahan velttona ja huomasin hänen meripihkaisten silmiensä lasittuneen katseen tuijottavan tyhjyyteen. Katsoin anovasti isääni, joka seurasi tapahtumia etäämmältä. Hän näytti olevan šokissa ja täysin työkyvytön.
Samassa tunsin kuinka koira paiskasi minut maahan. Ilma karkasi keuhkoistani ja haukoin ahnaasti henkeä pysyäkseni tajuissani. Näin ja tunsin vain sumeasti, miten koira tarttui häntääni jykevillä leuoillaan ja puraisi. Vihlova kipu sai minut kangistumaan aloilleni, mutta samalla se myös valoi mieleeni uutta, polttelevasti roihuavaa taistelutahtoa. Ponkaisin ylös jaloilleni ja upotin hampaani koiran toiseen silmään. Tunsin kuinka silmä muljahti irti ja koira päästi korvia vihlovan ulinan ilmoille. Se irrotti hampaansa hännästäni ja pyöri ympyrää avuttomana. Sitten se käänsi minulle selkäni ja juoksi takaisin varjoihin, sinne mistä se oli ilmestynytkin.
Käännyin hitaasti maassa retkottavan Kuran puoleen. Hänen huuliensa välistä valui tummanpunaista verta ja kollin pitkästä, usein niin hyvin suitusta harmaasta turkista puuttui tukkoja. Kyyristyin varovasti veljen vierelle ja tuuppasin hänen päätään kevyesti kuonollani.
“Kura”, sanoin ääni vavahtaen, “nousehan jo ylös, vetelys. Meidän pitää palata takaisin kotiin. No, miten on?” Tuuppasin Kuraa toisen kerran, ja jälleen tuloksetta.
Nostin päätäni ja tunsin kuinka kyyneleet polttelivat silmiäni. Harvinaista kylläkin, en saanut enää sanaakaan ulos suustani. Olin tyrmistynyt, kauhuissani.
“Ei, ei, ei”, Pyrstökuiskaus hoki ja hoiperteli ohitseni siihen suuntaan, mihin koira oli kadonnut. Tiesin kyllä, että sitä kautta päästiin kotiin, mutta entä Kura? Aikoiko isä vain hylätä hänet tänne?
“Isä”, kutsuin kirjavaturkkista kollia, joka katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä epäuskoisena. Oliko Pyrstökuiskaus todella jättänyt meidät tänne?
Vihlova kipu hännässäni sai minut katsahtamaan taakseni. Huomasin puolet hännästäni roikkumassa enää vain nahan varassa. Vetäisin syvään henkeä ja repäisin sen irti. Tuska oli sanoin kuvailematon ja verta vuoti runsaasti, mutta minun olisi kestettävä se Kuran vuoksi. Kotiin ei ollut enää pitkä matka, enkä todellakaan aikonut jättää veljeni ruumista sille pahaiselle piskille lounaaksi. Tartuin veljeäni löysästä niskanahasta ja lähdin raahaamaan häntä hitaasti ja vaivalloisesti kotia kohti. Voi Tähtiklaani, varjele meitä!

Laskin Kuran pieneen kuoppaan, jonka olin onnistunut kaivamaan rasituksesta turrilla käpälilläni kotileirimme lähistölle. Loin kuopan pohjalla rerkottavaan ruumiiseen viimeisen surumielisen silmäyksen ennen kuin ryhdyin kuoputtamaan hiekkaa sen peitoksi.
Kun työ oli valmis lähdin raahustamaan leiriin päin. Hiljainen puheensorina kantautui korviini pensasmuurin takaa, jonka läpi työnnyin lopenuupuneena. Ruskasilmä ja Ruusukatse keskeyttivät jutustelunsa minut huomatessaan. Lysähdin maahan voimattomana, mutta valpastuin tutun makean tuoksun leijailessa nenääni pitkästä aikaa. Nostin katseeni Kaislan harmaisiin silmiin, jotka olivat huolesta pyöreät ja täynnä kauhua.
“Hei, kaunokainen”, sanoin käheästi ja nostin ilkikurisen virneen väkipakolla kasvoilleni. “Olen kotona.” Sen sanottuani suljin silmäni ja putosin lohduttomaan pimeyteen.

//Kaisla?
//693 sanaa.

Nimi: Zira

25.10.2018 12:12
Heräsin ulkona kuuluvaan sateen ropinaan. Raotin hitaasti meripihkan värisiä silmiäni. Mutta suljin ne taas. En jaksanut vielä herätä. En vielä... en ihan vielä... ei jaksanut... ei vain... ei tainnut vielä olla edes aamu...
Suljin silmäni uudelleen. Minua alkoi heti nukuttamaan ja olin taas unessa.

//Unta
Tassuttelin harmaata ja kovaa kallionpintaa pitkin. Se tuntui tassunpohjissani hieman inhottavalta, muttei se haitannut. Pysähdyin. Haistoin ilmaa. Jostain päin tuli rastaan tuoksu. Ja hiiren... ehkä kahden. Suljin silmäni. Painava tuulen vire pyyhkäisi ohitseni. Olin melkein kaatua. Painoin pääni alas ja suljin silmäni. Ulvaisin. Kaaduin maahan. Sattui. Kovaan maahan. Suljin silmäni. Missä Loistosielu oli? Apua! Auta! Apua Loistosielu, auta! Tule tänne! Ei minulla nyt mitään hengenvaaraa ollut, mutta en päässyt seisomaan.
Tuuli loppui. Kylkeni kohoili tasaiseen tahtiin. Puuskutin. Hengitykseni oli nopeaa ja sykkeeni oli korkea. Avasin silmäni. Kömmin hitaasti ja huohottaen seisomaan. Yritin ottaa askelen, mutta se ei onnistunut vaan kaaduin maahan. Sitten vajosin syvään hiljaisuuteen enkä tajunnut enää varmaankaan mistään mitään.

//155 sanaa
//Joo tosi outo xd

Nimi: Härmävirta

24.10.2018 13:08
Saniaistähti saapui luoksemme Haikarahuudon haettua hänet. Esittelimme itsemme päällikölle, joka vei meidät omaan pesäänsä juttelemaan, pois uteliaiden klaanikissojen silmistä. Nyt oli Usvan vuoro puhua, ja naaras kertoi päällikölle tarkemmin, mitä teimme Myrskyklaanissa ja kuvaili etsimiään Usvaa ja Garia. Garin kohdalla ei tärpännyt, ja siinä välissä pelkäsin jo mielessäni, että joutuisimme jatkamaan etsintöjämme muualla. Onneksi Usvan kuvaillessa kaimaansa Saniaistähden silmissä heräsi katse, joka kieli siitä, että hän tunnisti kuvauksen. Päällikkö näytti suorastaan hämmentyneeltä ja kertoi sitten Usvalle, että tunsi kissan, joka oli tuntenut Usvan tädin erittäin hyvin.
"Tule, minä esittelen sinut hänelle", Sanaistähti naukui ja pujottautui ulos pesästään.
Seurasin Usvaa ulos ja naukaisin:
"Minä taidan jäädä tähän."
"Miten vain tahdot", Saniaistähti naukaisi vilkaistuaan minua ja nyökäytti päätään.
Hän ja Usva katosivat kohti vaaleanharmaata naarasta leirin toisella laidalla. Kamomillapisara. Olikohan hän sitten jotakin sukua sille Usvan tädille? No, minä en aikonut puuttua asiaan nyt tämän enemmän, halusin antaa Usvan selvittää asian ilman minua roikkumassa perässä.
Haikarahuuto istuskeli edelleen lähistöllä seuraten katseellaan Saniaistähteä, joka esitteli Usvaa Kamomillapisaralle. Haikarahuudon asennossa oli jotakin, joka sai hänet näyttämään varapäälliköltä. Ehkä hän olikin? Astelin kollin luokse istahtaen tämän rinnalle. Kolli vilkaisi minua vaaleansinisillä silmillään.
"Kerropa siitä Raetähden kohtaamisesta tarkemmin", hän ehdotti minulle hetken hiljaisuuden jälkeen.
Vilkaisin häntä kulmieni alta. Olin tiennyt, että kolli olisi kiinnostunut aiheesta.
"Tulimme Korkokiviltä päin ja jouduimme totta kai Kuolonklaanin reviirille", aloitin.
"Emme kohdanneet vaikeuksia, ennen kuin Raetähti yksinkertaisesti saapui paikalle, ja vaati meitä kääntymään ympäri", jatkoin.
"Yksin?" Haikarahuuto epäili.
"Ihan yksin", kohautin lapojani.
"Tiedä häntä, miksi hän siellä yksinään kuljeskeli. No kuitenkin, minä en suostunut kääntymään ympäri, vaikka hän uhkaili meitä. Ajauduimme siitä sitten taisteluun", lausahdin.
"Te neljä vastaan Raetähti?" Haikarahuuto varmisti.
"Oikeastaan kolme.. Usvan kaksijalkalasta tullut ystävä Isla on lähinnä kotikisu, joten hän ei taistellut vaan tärisi vieressä", sanoin viileästi, ja tiesin Haikarahuudon huomaavan, ettei Isla ollut kovin korkealla pidettyjen kissojeni listalla.
"Miten taistelu päättyi?" Haikarahuuto kysyi.
"No, taistelimme siinä jonkin aikaa, ja Raetähti jäi alakynteen. Kolme kissaa vastaan yksi. Minulla on tietenkin taustallani Varjoklaanin taistelukoulutus, ja Usvakin osasi yllättävän paljon. Porukkamme viimeinen kissa.. Bloody, osasi myöskin taistella hyvin. Lopulta Raetähti alkoi menettämään henkeä. Siinä vaiheessa me tietenkin häivyimme, koska emme halunneet odotella hänen heräämistään", lopettelin selitykseni.
"Mahtavaa. Yksi henki vähemmän sillä idiootilla", Haikarahuuto sanoi.
Vilkaisin häntä hiukan yllättyneenä. Hän otti minut vastaan jotenkin oudon myötämielisesti, jutellen ihan normaalisti, vaikka ensinnäkin olin klaanin ulkopuolinen kissa, erakko, ja mikä vielä oikeastaan pahempaa, alunperin varjoklaanilainen. Toisin kuin Hyasinttimyrskyä, häntä ei vaikuttanut haittaavan se, että klaanissa oli erakkovierailijoita. Hyasinttimyrsky oli tälläkin hetkellä juoruamassa jotakin erakoista luonnonvalkoisen, mustaraidallisen naaraan kanssa jonkin matkan päässä - olin kuullut heidän juttelunsa meidän paikallemme asti.
Vilkaisin Usvaa, joka oli lähdössä leiristä Kamomillapisaran kanssa. Luultavasti juttelemaan jonnekin rauhassa. Mietin, pitäisikö lähteä mukaan, mutta annoin kaksikon mennä ja siirsin silmäni jälleen Haikarahuutoon, joka oli juuri avannut suunsa uuden kysymyksen kera.
"Miksi sinä lähdit Varjoklaanista?"
Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Tämä oli aihe, josta en ihan hirveän mielellään keskustellut, mutta toisaalta mitä väliä sillä oikeastaan oli, jos kertoisin?
"En.. viihtynyt siellä enää. Ja Tihkutähti on.. no, hän on itse asiassa veljeni, mutta hän on myös koko metsän typerin, ärsyttävin ja kamalin kissa, joka on tuhonnut Varjoklaanin", lausuin hiljaa.
Haikarahuuto kohotti kulmiaan. Ehkä oli outoa kuulla, että joku vihasi perheenjäsentään niin vahvasti kuin minä.
"Varjoklaani ei ole enää entisensä hänen valtansa alla, koko klaani on aivan pohjamudissa", mumisin, vaikka mietin, oliko fiksua puhua siihen malliin vihollisklaanin jäsenelle - ei, en saanut ajatella niin.
En ollut enää varjoklaanilainen, joten myrskyklaanilaiset eivät olleet vihollisklaani.
"Hyvä on, ymmärrän, miksi lähdit", Haikarahuuto naukaisi.
"Kuinka sinä Usvaan ja niihin muihin törmäsit?"
"Olin erakkona jonkin aikaa ja minä vain yksinkertaisesti törmäsin heihin. He ihmettelivät nimeäni, josta selvisi, että olin klaanikissa. Ja lopulta selvisi, että Usva haluaisi tulla tänne etsimään sukulaisiaan.. ja no, minä olin sopiva opas", kohautin lapojani.
Samalla huomasin, että meitä lähestyi hyvin paljon Haikarahuutoa muistuttava naaraskissa. Heillä oli samankaltaiset oranssivalkeat turkit, mutta naataan silmät olivat tummemman siniset, kuin Haikarahuudon.
"Hei", naaras sanoi hiukan varautuneesti saapuessaan luoksemme.
"Hei. Kuovisiipi, tässä on Härmävirta, Härmävirta, tässä on sisareni Kuovisiipi", Haikarahuuto hoiti esittelyt.
Nyökkäsin naaraalle, joka nyökäytti päätään takaisin.
"Jäättekö te yöksi?" hän kysyi minulta.
Vilkaisin taivaalle. Oli jo aika myöhäinen ilta, ja ilma alkoi olla viileä.
"Jos Saniaistähti antaa meidän jäädä", sanoin, vaikka en ollut ajatellut asiaa edes aikaisemmin, mutta tein päätökseni nyt.
"Ei meidän kannata ehkä nyt lähteä enää vaeltamaan muualle, ja Usvan täytyy saada asiat selville", lausahdin.
"Mitä te haette täältä?" Kuovisiipi uteli.
Haikarahuuto vilkaisi sisartaan kuin toruakseen tätä suorasukaisuudesta, mutta oikeastaan se ei edes haitannut minua.
"Usva etsii eräitä kissoja, minä olen vain hänen oppaanaan", kerroin.
Saniaistähti lähestyi meitä vasta nyt, vaikka hän olikin jättänyt Usvan jo jokin aika sitten Kamomillapisaran seuraan. Päällikkö oli ilmeisesti jäänyt juttelemaan muutaman soturin kanssa hetkeksi ja lähestyi nyt meitä - ehkä vain siksi, että olimme lähellä hänen pesäänsä.
Astuin askeleen eteenpäin tavoittaen päällikön katseen.
"Saniaistähti. Mietin, saisimmeko minä ja Usva jäädä yöksi.. on jo aika myöhä", sanoin hiukan epävarmasti tavoitellen kunnioittavaa puhetyyliä.
"Jääkää vain. Onko sotureiden pesässä tilaa?" Saniaistähti myöntyi ja vilkaisi takanani olevia sisaruksia mietteliään oloisena.
"Kyllä me jostakin tilaa löydämme", Kuovisiipi naukaisi.
"Kiitos", minä naukaisin päällikölle, joka nyökäytti päätään ja katosi pesäänsä.
"Mitä teillä on mielessä sitten, kun Usva on saanut tietää mitä tuli täältä hakemaan?" Kuovisiipi katsoi minua siristäen hiukan silmiään arvioivasti.
"Suoraan sanottuna en tiedä", totesin rauhallisesti.
"Aiotko odottaa heidän palaavan?" Haikarahuuto kysäisi minulta ja nyökäytti päätään kohti leirin suuaukkoa tarkoittaen Usvaa ja Kamomillapisaraa.
"Aion", lausahdin hiljaa.
"Minulla on leirin vartiointivuoro.. voin odottaa kanssasi?" Haikarahuuto ehdotti.
Kurtistin hiukan kulmiani. Olipa Haikarahuuto ystävällinen. Kohautin lapojani ja nyökäytin heikosti päätäni. Kuovisiipi toivotti meille hyvää yötä ja katosi sotureiden pesään samaan aikaan, kuin aukion muutkin loput soturit rupesivat vetäytymään nukkumaan.
Haikarahuuto nousi jaloilleen ja tassutteli ulos leiristä. Hetken kuluttua minä seurasin häntä ja löysin kollin leirin ulkopuolelta istumasta. Istahdin toiselle puolelle leirin suuaukkoa ja pörhistin turkkiani kylmää tuulenvirettä vastaan. Jos kaksikko ei palaisi jonkin ajan kuluessa, menisin etsimään heidät tai sitten etsimään makuusijaa leirin suojasta. Emme puhuneet Haikarahuudon kanssa enää mitään, mutta oikeastaan minusta oli mukava olla vain hiljaa vaihteeksi.

Nimi: Usva

23.10.2018 20:33
Myrskyklaanin leiri oli valtava verrattuna siihen, missä olin viettänyt pentuaikani. Emo oli asunut sielä koko ikänsä. Leirissä oli aikoinaan asunut hänen mukaansa parhaillaan kymmenen kissaa, mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet muun sukumme tavoin. Toiset olivat taas lähteneet omille teilleen jättäen leirimme. Kun minä synnyin, oli vain minä ja emo. Isäni oli kuollut vanhempien sisarusteni tavoin, mutta sain rakkautta enemmän kuin pentu kaipaisi. Leirimme oli sijainnut suurehkossa kuopassa, sitä ympäröivät piikkiherneet ja karhunvatukat. pesiä oli minun aikanani jäljellä enää yksi, jossa emon kanssa asuin. Sinne hän kuoli ja minä hautasin emon leirin maan pehmeimpään kohtaan. Vietin puolisen kuuta emoa surren, jonka jälkeen keksin lähteä etsimään tätiäni Usvaa ja enoani Garia. Tiesin mahdollisuuden löytymiselle olevan pieni, mutta se oli ainoa asia joka sai minut nousemaan ylös ja tekemään muutakin kuin itkemään emon perään.
Myrskyklaanin leirin piikkihernemuurit kohosivat korkeuksiin. Leiri sijaitsi hiekkaisessa notkossa piilossa katseilta pensaiden ympäröimänä. Leirin aukio oli avara ja täynnä kissoja. Sen keskelle sijoittui suuri kivi, jonka edessä Haikarahuuto juuri seisoi. Kiven lähettyvillä oli nokkospensaikkoja, mutta niiden tarkoitusta en tiennyt. Pian huomasin, että suuren kiven seinämässä oli onkalo, jonka sisäänkäyntiä peitti jäkäläverho. Jäkälät heilahtivat ja pian erotin pähkinänruskean raidallisen kollikissan astuvan ulos onkalosta. Kissan vaaleanvihreät silmät löysivät nopeasti minut ja Härmävirran. Kolli käveli tyyni ilme kasvoillaan luoksemme. Huomasin erään suurehkon pensaan edustalla olevien kissojen supittelun. Hyasinttimyrskyksi kutsuttu kolli kuiski jotain klaanitovereilleen ja vilkuili vähän väliä meitä tympeällä ilmeellä. Nielaisin ja vilkaisin hermostuneena Härmävirtaa. Naaras oli lukinnut katseensa kolliin, jota Haikarahuuto oli kutsunut Saniaistähdeksi. Hän oli kai Myrskyklaanin päällikkö nimestä päätellen. Nostin katseeni hetkeksi taivaalle, joka oli hämärtynyt. Ensimmäiset tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla, jolla leijaili joitakin pilviä. Lähes täysin laskenut aurinko valaisi vielä hennosti leiriä ja sen kissoja.
"Hei, minä olen Saniaistähti. Olen Myrskyklaanin päällikkö", kolli esittäytyi kohteliaasti ja vaikeni. Hän kai odotti meidän esittelevän itsemme.
"Olen Härmävirta", vierelläni seisova naaras ilmoitti. "Entinen varjoklaanilainen", naaras selvensi, kun päällikön kasvoille ilmestyi hämmästynyt ilme. Kolli nyökkäili ymmärtäväisesti ja käänsi nyt katseensa minuun. Hännänpääni vääntyili takanani kun mietin miten itseni esittelisin. Se oli vain pari sanaa, mutta jos sanoisin jotain väärin, en ikinä saisi tietää kuuluiko Usva ja Gari Myrskyklaaniin.
"Olen Usva, erakko. Tulen kaukaa ja etsin tätiäni ja enoani, he saattavat olla Myrskyklaanissa", naukaisin värisevällä äänellä Saniaistähdelle.
Yritin kuvitella tätini ja enoni asumaan hiekkanotkossa, jossa nyt oli paljon kissoja. Ympäri notkoa oli erilaisia pesiltä vaikuttavia paikkoja. Suuren kiven lisäksi huomioni kiinnitti kaatunut puu, joka näytti jo melko laholta. Se oli kai maannut kuolleena paikoillaan useiden vuodenaikojen ajan. Lahoavan puun oksan alta kurkisti kissan pää. Kirjavan naaraskissan ruskea kuono oli harmaantunut. Siitä päättelin vanhojen kissojen asuvan siellä. En muistanut, miksi klaanikissat niitä kutsuivat. Ehkä Usva ja Gari olisivat nyt tuolla? En voinut olla ajattelematta asiaa.
"Keitä nuo ovat?" pennun vinkaisu kantautui korviini tiheän karhunvatukkapensaan alta. Sitä seurasi hyssyttely ja selitys, josta en saanut selvää kissan kaukaisuuden vuoksi. En minä edes erottanut, keistä äänet olivat peräisin. Eräällä leirin sivuista oli saniaistunneli, jonka takana oli suuri, mutta pienempi kuin lähellämme oleva, kivi.
"Tulkaa, mennään juttelemaan päällikön pesään", Saniaistähti naukui ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata. Hän käänsi meille selkänsä ja asteli rauhallisin askelin suurelle kivelle. Kolli työntyi pesään jäkäläverhon lävitse. Epäröiden astelin ystäväni perässä pesään. Kun saavuin onkaloon, huomasin sen seinämien olevan sileitä lattian tavoin. Yhdessä nurkassa sijaitsi sammalvuode, jonka eteen klaanin päällikkö oli istuutunut ryhdikkäästi. Kolli lipaisi kielellään rintaansa ja nosti sitten jälleen katseensa meihin.
"Kertoisitko vielä, mitä te teette täällä?" Saniaistähti esitti pyynnön ja kohdisti katseensa nyt minuun. Vilkaisin Härmävirtaa. Naaras nyökkäsi merkiksi, että voisin luottaa kolliin.
"Kuten sanoinkin, olen erakko. Kun olin pieni, emoni kertoi usein tarinoita hänen sisaruksistaan. Heihin lukeutuivat Usva ja Gari, jotka katosivat kauan sitten ennen syntymääni. Usva katosi ensin ja parin vuodenajan kuluttua Gari lähti etsimään häntä. Kukaan ei tiedä minne he menivät, mutta emo kuvaili usein miltä he näyttivät ja millaisia he olivat. Emon kuoltua lähdin kulkemaan sinne suuntaan, jonne Gari tiesi Usvan karanneen pentuna. Törmäsin Härmävirtaan ja hän kertoi klaaneista. Suunta oli oikea ja ainoa vaihtoehtoni, joten päätin kokeilla sitä. Kuulostavatko Usvan ja Garin nimet sinusta tutuilta?" kysyin minua kookkaammalta kollilta päätäni hieman kallistaen. Keskustelu oli paljon rennompaa pesän sisällä kuin ulkopuolella muiden kissojen katseiden alla.
"Usva... Sanoitko, että myös sinun nimesi on Usva?" kolli kysyi hieman hämmästyneenä. Nyökkäsin pitäen katseeni kollissa.
"Emo nimesi minut pentuetoverinsa mukaan", selitin kollille, joka vastasi nyökäten.
"Voisitko kuvailla heitä hieman?" kolli pyysi ystävällisellä äänellä.
"Tietenkin", vastasin kollille ja vilkaisin nopeasti Härmävirtaa. Naaras kuunteli minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Gari omasi hyvin vaaleanruskean turkin, jota täplittivät tummanruskeat täplät. Emo kertoi hänellä olleen meripihkaiset, keltaiseen sävyttyvät silmät. Luonteeltaan Gari oli emoni mukaan paras isoveli ikinä. Hän rakasti kovasti sisaruksiaan ja Usvan katoaminen sai hänet tolaltaan. Vartuttuaan Gari sen vuoksi lähtikin etsimään Usvaa. Mysteeriksi jää, löysikö hän siskoaan koskaan, ellet sinä sitten osaa antaa minulle vastauksia", nau'uin pitäen tauon ja nostin katseeni pesän lattiasta Myrskyklaanin päällikköön, joka kuunteli minua tarkkaavaisesti.
"Olen pahoillani, mutta kuvailemasi kissa ei kuulosta tutulta minun korviini. Niin minä arvelinkin, mutta entä tätisi? Hänen nimensä kuulostaa paljon tutummalta", kolli naukui ensin pahoitellen ja sitten hieman ehkä jopa toiveikkaasti. Toiveikas hymy ilmestyi väkisin kasvoilleni ja nyökkäsin.
"Usva oli pieni siniharmaa naaras. Kuunvalossa hänen hopeanharmaa häntänsä suorastaan säteili. Minun ja Garin tavoin hänellä oli meripihkaiset silmät, mutta ne sävyttyivät keltaisen sijasta oranssiin. Lähes sanatarkasti noin emo minulle kertoi. Usva oli luonteeltaan erittäin lempeä ja ystävällinen. Jo pienenä hän rakasti paljon pentuja ja halusi auttaa kaikkia. Emo kertoi, että Usva rikkoi paljon sääntöjä ja se johti lopulta hänen katoamiseensa", nau'uin hiljaisella äänellä. Emo oli kertonut Usvasta huomattavasti enemmän kuin Garista, sillä Usva oli hänen ainoa pentuetoverinsa. Katsoin Saniaistähteä. Kollin kasvoille levisi suorastaan hämmentynyt ilme. Se sai minut valpastumaan ja ymmärtämään, että kolli takuulla oli tunnistanut tätini. En viitsinyt kuitenkaan sanoa mitään, vaan odotin päällikön kertovan asiansa.
Päästyään hämmennyksestä yli, Saniaistähti veti syvään henkeä ja kohdisti jälleen katseensa minuun. En osannut kuvailla, mitä tunteita kissan vaaleanvihreissä silmissä juuri nyt oli.
"Minä tunnen erään, joka tunsi tätisi erittäin hyvin. Tule, minä esittelen sinut hänelle", Saniaistähti naukui lopulta ja johdatti minut ja Härmävirran ulos päällikön pesästä.
"Minä taidan jäädä tähän", Härmävirta ilmoitti saaden minut ja päällikön pysähtymään.
"Miten vain tahdot", Saniaistähti vastasi nyökäten ja kääntyi minun suuntaani. Nyökkäsin hänelle ja kolli johdatti minut leirin aukion halki kaatuneen puun kannon luokse. Sen edustalla istui kaunis vaaleanharmaa naaras, joka omasi pitkän turkin ja valkean rinnan. Naaras kohotti hämmästyneen katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset.
"Kamomillapisara, tässä on Usva", Saniaistähti esitteli. Nimeni kuultuaan naaraan hämmästynyt ilme muuttui hetkessä. Hän kohotti kulmiaan ja hänen suunsa loksahti auki. Naaras liikutti suutaan yrittäessään sanoa jotain, mutta sanat eivät tulleet ulos hänen suustaan.
"Hei", tervehdin hiljaisella äänellä lempeästi hymyillen.
"Kuka sinä olet?" Kamomillapisaraksi kutsuttu naaras sai soperreltua.
"Olen Usva, kuten Saniaistähti jo kertoikin. Hän kertoi minulle, että sinä tunsit minun tätini. Hänenkin nimensä oli Usva aivan kuten minunkin", kerroin saaden naaraan yhä hämmentyneemmän näköiseksi. Naaras siristi nyt silmiään ja tarkkaili minua katseellaan.
"Ihanko oikeasti?" hän kysyi hiljaisella, hieman surumielisellä äänellä ja nosti katseensa Saniaistähteen. Kolli nyökkäsi silmiään hitaasti räpäyttäen.
"Hän kuvaili emosi tismalleen oikein, luonne ja erakkosyntyisyyskin täsmäsivät", Myrskyklaanin päällikkö totesi rauhallisella äänellä. Nyt vasta ymmärsin vilkuilla ympärillemme. Olimme melko lähellä leirin seinämiä, mutta siitä huolimatta kissat leirin aukiolla olivat kääntäneet katseensa meidän suuntaamme. Se sai hännänpääni taas nykimään jännityksestä.
"Tämä on aivan uskomatonta. Oletko sinä oikeasti hänen sisarensa tytär?" Kamomillapisara kysyi ja sai ajatukseni siirtymään takaisin häneen. Käänsin meripihkaiset silmäni naaraaseen ja kohtasin hänen katseensa. Saniaistähti oli maininnut Usvahännän olleen Kamomillapisaran emo. Oliko tämä naaras tässä Usvahännän tytär? Meripihkasilmät saivat minut yhä vahvemmin uskomaan niin. Tunsin riemun paisuvan sisälläni hetki hetkeltä suuremmaksi. Vastasin nyökäten.
"Minä luulen niin", vastasin yrittäen pitää riemastuneen ääneni tasaisena ja estää leveän hymyn ilmestymisen kasvoilleni. Käänsin katseeni Saniaistähteen. Päällikön kasvoilla oli tyytyväinen ilme, kun hän nousi seisomaan.
"Minä jätän teidät keskustelemaan kahdestaan", kolli ilmoitti lämpimällä äänellä. Nyökättyäni kolli poistui paikalta takaisin kohti suurta kiveä. Käännyin taas Kamomillapisaran puoleen.
"Mistä sait tuon haavan? Se näyttää aika tuoreelta", naaras naukui saaden minut muistamaan rinnassani olevan haavan. Se ei ollut kovinkaan syvä, mutta tunsin pientä kipua siinä yhä. Nostin katseeni rinnastani myrskyklaanilaiseen.
"Ai niin. Me taistelimme Härmävirran ja yhden ystävämme kanssa Raetähteä vastaan. Se kolli oli suurin mitä olen koskaan nähnyt", nau'uin. Ajatellessani harmaata kollia, karvani nousivat väkisin pystyyn. Kamomillapisaran ilme muuttui yllättyneeksi.
"Raetähteäkö?" hän varmisti ja minä vastasin nyökäten. Kamomillapisara pudisti päätään kuin ei olisi uskonut korviaan.
"Oli vähällä ettei toinen ystävämme Isla olisi joutunut Raetähden ateriaksi, mutta saimme tapettua hänet. Tai Härmävirta sanoi, että hän menetti yhden henkensä niin kuin päälliköt yleensä tekevät", naukaisin naaraskissalle. En ymmärtänyt klaaniasioista oikeastaan mitään.
"Ai. Onneksi kenellekään teistä ei käynyt mitään pahaa. Raetähdestä minä en välitä, kuolonklaanilaiset ovat kaikki syvältä", naaras ilmoitti irvistäen. Hymähdin huvittuneesti naaraan vastaukselle ja nyökkäsin.
"Pitäisikö tuota näyttää parantajalle?" naaras kysyi. Härmävirta oli maininnut parantajista. He paransivat kipeitä ja haavoittuneita kissoja erilaisilla yrteillä ja hauteilla. Pudistin päätäni.
"Kyllä minä pärjään", vakuutin. Kamomillapisara nyökkäsi ja yllemme laskeutui hieman kiusallinen hiljaisuus.
En keksinyt mitään puhuttavaa, mutta onneksi naaras keksi ratkaisun asiaan vilkuiltuaan ympärilleen:
"Tule, mennään juttelemaan leirin ulkopuolelle." Nyökkäsin epäröiden ja seurasin naarasta kohti piikkihernetunnelia, josta olimme leiriin saapuneet. Matkalla ohitimme parit nokkospensaikot ja suuren kiven. Vilkaisin Härmävirtaa, joka oli jäänyt juttelemaan Haikarahuudoksi esittäytyneen kollin kanssa. Seurasin vaaleanharmaata naaraskissaa leirin ulkopuolelle. Hän johdatti minut kallioita ylös ja suuntasi suoraan eteenpäin. Hidastimme tahtia kallioiden korkeilla kohdilla ja naaras kääntyi minun puoleeni.
"Miten osasit tulla Myrskyklaaniin?" naaras kysyi lempeällä äänellä. Hän vaikutti erittäin ystävälliseltä.
Kerroin myrskyklaanilaiselle saman tarinan kuin Saniaistähdellekin siitä, kuinka emo oli kertonut suunnan ja olin törmännyt Härmävirtaan. Naaras johdatti minut sillä välin alas metsään tiheän aluskasvillisuuden sekaan.
"Usvahäntä kertoi minulle ja pentuetovereilleni usein tarinoita menneisyydestään. Hän mainitsi sisaruksiaan. Valitettavasti en muista heistä muita kuin Leopardikarvan, joka löysi emoni Tuuliklaanista ja liittyi sinne hänen perässään", naaras kertoi. Nostin korvani pystyyn ja kiiruhdin naaraskissan rinnalle melkein kompastuen jalkoihini.
"Sen täytyi olla Gari!" huudahdin innoissani. Huomasin Kamomillapisaran hieman ehkä säikähtävän huudahdustani, mutta hän naurahti lempeästi.
"Usvahäntä... Hänkinkö sai klaaninimen kuten Härmävirta sanoi?" kysyin tajutessani naaraan puhutellen tätiäni klaaninimellä. Kamomillapisara nyökkäsi.
"Aivan, jokaisella klaanikissalla on klaaninimi", naaras selitti, vaikka tiesin asian jo.
"Usvahäntä kertoi, että hänen sukunsa oli Taivasklaanista. Tiesitkö sinä sitä?" kissa kysyi ja hidasti yhä vain tahtiaan.
"Emoni kertoi minulle jotain siitä, mutta en muista paljoa. En ole koskaan käynyt Taivasklaanissa tai muissakaan klaaneissa Myrskyklaania lukuun ottamatta", selitin. Kamomillapisara nyökkäsi.
"Sinun emosi oli minun emolleni todella tärkeä. Hän kaipasi Usvaa koko ikänsä, vaikka hän olikin vain hetken ajan läsnä. Emo halusi loppuun saakka uskoa, että Usva - tai siis Usvahäntä - oli elossa", nau'uin vaimealla äänellä. Emon ajattelu sai minut ikävöimään häntä. Hänen sisarensa oli mitä ilmeisemmin kuollut, mutta minä olin löytänyt Usvan pennun. Se sai minut tuntemaan oloni ehkä hieman jopa kotoisaksi, vaikka Myrskyklaanin metsät ja koko tämä paikka oli minulle aivan outo. Enkä minä tuntenut edes tätä Kamomillapisaraa. Hän vain sattui olemaan kissa, joka oli minulle sukua ja sai hänet tuntumaan tutummalta. Myrskyklaani vaikutti mukavalta lukuun ottamatta niitä muutamia kissoja, jotka olivat mulkoilleet minua ja Härmävirtaa epämukavasti.
Kuljettuamme eteenpäin, erotin pian joen voimistuvan solinan. Väräytin korviani varmistaakseni, että todella kuulin oikein. Kamomillapisara johdatti minut joen rantaan. Joki virtasi voimakkasti edessämme. Vasemmalla puolellamme oli kasa suuria kiviä. Metsänraja jäi taaksemme ja tässä kohtaa aluskasvillisuus oli lähes olematon. Maata peitti rusehtava matala nurmikko. Aurinko oli laskenut ja lähes täysi kuu oli noussut taivaalle. Se ei olisi huipussaan vielä hetkeen.
"Joen toisella puolen asuu minun veljeni, Mesiviiksi", Kamomillapisara naukui suhteellisen haikealla äänellä. Käänsn katseeni vastarannasta naaraaseen.
"Miksi hän siellä asuu?" kysyin.
"Hän muutti Jokiklaaniin, koska rakastui erääseen jokiklaanilaiseen Helmitähteen. Mesiviiksi oli Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta rakkaus voitti ja hän luopui asemastaan", naaras kertoi suoraan.
"Helmitähtikö? Eikö hän ole päällikkö?" kysyin.
"Kyllä on. He saivat jokin aika sitten pentujakin, vaikka he ovatkin kai jo sotureita", naaras hymähti pienesti. Kuulin hänen äänessään pienen kaipuun. Hän taisi kaivata veljeään.
"Onko sinulla muita sisaruksia?" päädyin kysymään. Kamomillapisara käänsi kostuneet silmänsä minuun.
"Veljeni Takiaispiikki on Myrskyklaanissa. Neljäs pentuetoverini Kortelampi kuoli joitakin vuodenaikoja sitten. Hän oli Myrskyklaanin parantaja. Olen päässyt hänen kuolemastaan jo yli. Oli meillä myös paljon muita sisaruksia, mutta valitettavasti hekin ovat siirtyneet metsästämään Tähtiklaanin maille", naaras kertoi. Muistin Tähtiklaanin olevan paikka, jossa kuolleet kissat asuivat. Emo oli kertonut siitä joskus ja Härmävirta virkisti muistiani pari päivää aiemmin.
"Olen pahoillani", osasin vain sanoa kääntäessäni katseeni hopeanharmaisiin etukäpäliini. Yritin keksiä hetken ajan keskusteltavaa, kunnes keksin sen.
"Onko sinulla itselläsi perhettä? Siis kumppania tai pentuja", kysyin naaraalta. Kamomillapisaran kasvoille ilmestyi yhä vain synkempi ilme. Olinko tehnyt virheen tätä kysyessäni?
Tunsin voimakkaan tuulenvireen poskellani, yö oli kylmenemään päin.

//Kamo? Joo hei sun ei tarvi lukee tätä iha kokonaa jos et jaksa XDDD
// 2043 sanaa

Nimi: Pörrölaikku

23.10.2018 18:32
Käännyin yllättyneenä katsomaan kuullessani tutun äänen.
"Tiaistassu? Hei", mau'uin ja väläytin pienen, ystävällisen hymyn vaaleanruskealle naaraalle. "Vai oletko sinä soturi jo?"
Päätellen siitä, kuinka hän oli kasvanut viime näkemältä, hänestä oli tullut soturi aikaa sitten. Niinhän asia olikin, hän kertoi soturinimekseen Tiaislaulun.
"Siitä on aikaa, kun viimeksi olin täällä", huokaisin katse kaukaisuudessa. "Tai sitten ei. Minusta vain tuntuu, että lähdin täältä ikuisuus sitten."
Eksyin jälleen hetkeksi muistoihini. Hetket pentutarhassa emoni Virtakyyneleen kanssa - minä olin silloin vannonut hänelle suojelevani häntä aina kaikelta pahalta. Mutta olinko nyt tehnyt niin, kettujen hyökätessä? En. Jos olisin, Virtakyynel ei ehkä makaisi parantajan pesässä haavoittuneena. Äkkiä havahduin takaisin tähän hetkeen ja vilkaisin Tiaislaulua tajuttuani, että hän oli tullessaan kysynyt minulta jotakin.
"En tainnut vastata kysymykseesi", totesin. "Tulimme Virtakyyneleen ja hänen pentujensa - minun sisaruspuolieni - kanssa käymään täällä. Emme ole vielä voineet lähteä.. Virtakyynel nimittäin haavoittui melko pahasti kettuhyökkäyksessä neljäsosakuu sitten." Katsoin taivaanrantaa huolestunut katse silmissäni ja pyyhkäisin hännälläni maata. Muistot Kiurulennosta eivät vieläkään olleet jättäneet minua rauhaan, vaikka olin saanut seuraa. "Kävin katsomassa häntä parantajan pesässä äskettäin, mutta hänellä oli tyttärensä kanssa juttu kesken. En viitsinyt häiritä heitä..."
Käännyin katsomaan Tiaislaulua. Hän todellakin oli kasvanut; ei hänellä juuri lihaksia ollut, mutta melko kaunis hänestä kuitenkin oli tullut. En ajatellut häntä kauniina tulevana kumppanina vaan klaanitoverina, ehkä jopa ystävänä. En oikein koskaan ollut ollut hänen kanssaan tekemisissä, mikä sinänsä oli harmi.
"Mutta mitäs sinulle kuuluu?" Katsoin Tiaislaulua ystävällinen hymy huulillani, suru ja huoli sen taakse kätkeytyneenä. Toivottavasti naaras ei huomaisi mitään. Mistä minä kuitenkaan tietäisin, kuinka hyvä hän oli näkemään toisen esityksen läpi? Ei sillä, ettenkö olisi ollut iloinen nähdessäni entisen klaanitoverini. "Oletko jo saanut oppilaan? Entäs kumppanin?" Sipaisin Tiaislaulun lapaa härnäävästi hännänpäälläni.

//Tiainen?
275 sanaa

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com