Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Angel?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Willa

10.08.2017 14:07
Koira jahtasi meitä iloisena ja minä sekä Vanamo hypimme ja nauroimme. Aina vähän väliä vaihdoimme jahtaajaa. Se oli hauskaa, mutta kuten yleensäkin, hauskuus loppuu aikanaan. Hetki leikkimistä ja Tepin ja Vanamon kaksijalka avasi oven ja kutsui koiran takaisin sisälle. Hiukan pettyneenä vilkaisin Vanamoa joka sanoi:
”No siihen loppui se leikki.”
Nyökkäsin harmistuneena ja mietin seuraavaa tekemistä. Oli kulunut aika kauan heräämisestäni ja päivä oli jo pitkällä. Auringon huipun hetki oli ohitettu ja ei kuluisi varmaan kauhean pitkään sen laskuun.
”Haluisitko mennä jonnekin vaeltamaan?” kysyin mietteliäänä, mutta ennen kuin sain vastausta uudelta tutultani kuulin tutun äänen.
”Minne menettekin niin voisin tulla mukaan", sanoi aidalta meitä katsova naaras.
”Vilja!” sanoin iloisena ja olin hypähtää ilmaan.

//Vanamo

Nimi: Huurre

08.08.2017 18:46
Se tuli yöllä. Se valtasi minut. En voinut sille mitään, se vain iski minuun, sai minut vääntelemään pedissäni. Se aloitti ensin hitaasti. Sai vain uneni ikäväksi. Mutta sitten se voimistui ja heräsin. Suuni oli kuiva ja minun oli kuuma. Paha olla. Minuun sattui.
En halunnut huutaa, sillä pelkäsin, että joku löytäisi minut. En kuitenkaan voinut estää itseäni vikisemästä niin, että pystykulkijani heräsi. Minuun nimittäin sattui. Oloni oli karmea, tuntui kuin kehoni olisi tulessa, kuin joku tökkisi minua ympäri kehoa piikeillä. Minä vain halusin sen kivun pois, halusin kaiken lakkaavan. Jopa oman elämäni, kunhan saisin vain kivun pois. En edes tajunnut pystykulkijani tulleen luokseni silittämään minua. Oloni oli niin heikko, vääntelehdin tuskissani pedilläni. Liekit nuolivat kehoani samaan aikaan kun piikit pistelivät ihoani ja jääpalat raapivat sisuksiani.
Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin omiin kipuihini, kuumehoureisiin. En nähnyt unta, mutta en myöskään ollut kivulta piilossa. Se vain pahentui unen jälkeen, ei halunnut lakata yrittämästä. Se halusi minut hengiltä. Pidin silmiäni kiinni vaikka heräsin, tajusin vain hämärästi pystykulkijani nostavan minut ja kantavan minut jonnekin. Sen jälkeen kuului kovaa murinaa pitkän aikaa. Sitten se ääni hiljeni ja minut nostettiin taas. Pian makasin jonkun kovan ja kylmän päällä. Kuulin ölinää jota tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Koko kehoni tuntui veltolta ja lihaksiani pisteli. Halusin vain kivun lakkaavan.
Silmäni olivat edelleen kiinni, mutta tajusin olevani jossain kirkkaassa valossa, sillä näin punaista suljettujen silmäluomieni takana. En kuitenkaan ehtinyt avata silmiäni, ennen kuin jokin todellinen pisti minua ja ulvahdin. Sen jälkeen tunsin miten kipu hellitti, vaimeni. Ajauduin mustuuteen...

Näin emoni kehon edessäni, tiesin päässeeni hänen luokseen. Ja vaikka tiesin Frian aiheuttaneen minulle kipuni, hän oli vain halunnut minut luokseen. En kantanut kaunaa emoani kohtaan, sillä viimein olin hänen luonaan.
"Emo!"

// r.i.p. Huurre, mut nyt pakko karsia vähän kissoja

Nimi: Crokell

06.08.2017 19:26
Päätin mennä saalistamaan joelle. Huomasin vesimyyrän. Kyyristyin matalaksi ja lähdin hiipimään kohti vesimyyrää. Vesimyyrä ahersi omissa askareissaan, joten ponnistin ja tapoin sen helposti. Hautasin sen maan alle, hakisin sen siitä myöhemmin. Lähdin jolkuttelemaan eteenpäin. Huomasin Frian tuoksun lähellä. Hän oli varmaan juomassa. Katselin valppaana ympärilleni. Pian huomasinkin vähän matkan päässä emoni. Emoksi häntä kutsuin. Lähdin kovempaa tuon luokse, mutta pian sainkin huomata ettei kaikki ollut hyvin. Ehdin ulvaista jotakin emolleni kun tuo putosi veteen. Ampaisin tuon luo. Juoksin kovempaa kuin ikinä osasin. Kun saavuin siihen kohtaan missä emoni oli ollut, huomasin että oli jo liian myöhäistä. Hyppäsin silti ruumiin perään. En voinut vain katsella kuinka tuo tärkeä kissa ajelehti pois virran mukana. Yritin pysyä pinnalla ja uida emoni ruumiin luo. Muistan kuinka Sinisilmä opetti minua joskus uimaan. Yritin muistaa kaiken mahdollisen. Saavuin emoni ruumiin luo. Otin tuon niskasta kiinni hampaillani ja lähdin uimaan kohti rantaa, mikä osoittautuikin vaikeammaksi kuin olin kuvitellut. Keuhkojani poltti ja lihakseni olivat kuin tulessa. Ranta olisi enää parin ponkaisun päässä. Kauhoin minkä osasin ja pian tunsinkin maankamaran tassujeni alla. Ponnistelin itseni rannalle vetäen ruumista perässäni. Lyyhistyin maahan ja päästin surun murtaman ulvaisun. Hän oli poissa. Painoin kuononi vielä hieman lämpimään turkkiin ja itkin emoni karvaa vasten.
"Rakastan sinua, voi hyvin", naukaisin itkuni seasta.

//Kaisla? Fire? Joo voin kirjottaa enää yhen ja jos kirjotan kolmannen nii mun loma purkautuu :)) Joten tässä olkaa hyvät

Nimi: Fria

06.08.2017 10:59
Hymyilin Kaislalle ja autoin tuota nyppimään sammaleita turkista, jotka olivat takertuneet tiukasti naaraan paksuun turkkiin. Oma karvani oli hieman ohuempaa, joten sain kaiken ylimääräisen roskan turkistani pois kevyesti ravistelemalla.
Kun olimme molemmat sammaleettomia, naukaisin:
"Kaisla, viedään nyt nämä vanhat makuualuset pois." Sitten siirsin tassullani hieman puhtaita sammaleita syrjään, jotta voisimme kerätä vanhat sammaleet pois. Kaisla tuli auttamaan ja hän pyöritteli vanhat sammaleet palloiksi, jotka sitten kiikuttaisimme ulos. Nyrpistin hieman nenääni, kun tartuin hampaillani yhteen sammalpalloon. Johdatin Kaislan ulos pesästä ja veimme makuualuset vähän matkan päähän pesästä. Jouduimme tekemään vielä toisenkin reissun, mutta sen jälkeen pesä oli puhdas. Levitimme vielä uudet sammaleet pesän pohjalle, ja sitten saatoimme vain ihailla työmme tulosta.
"Kiitos avusta", kehräsin, ja kumarruin nuolaisemaan Kaislan poskea. Pentuni hymyili ja pukkasi minua lempeästi päällään.
"Fire, Havu ja Crokell varmasti ilahtuvat", jatkoin.
"Olet oikeassa", Kaisla tokaisi. Hymähdin pienesti ja samalla tajusin, että suussani oli vielä sammalta. Sylkäisin inhoten sammalhippuja pois suustani, mutta se ei auttanut. Suuni tuntui olevan edelleen täynnä sammalta.
"Minä käyn nopeasti joella, sillä suussani on vielä sammalta", sanoin Kaislalle jlähtien jo tassuttamaan pesästä ulos. "Minulla ei mene kauaa!"

Pian juoksin puiden lomassa, pujottelin aluskasvillisuuden seassa kohti jokea. Kun olin vähän matkaa juossut, saatoin kuulla veden liplatuksen edessäni. Hidastin vauhtini kävelyksi.
Kun astuin puiden välistä pois, erotin auringossa kimaltavan joen edessäni. Kiitollisena siitä, tassutin aivan joen viereen ja join muutaman kulauksen raikasta vettä. Tuntui ihanalta saada suu taas puhtaaksi, sillä pienet sammalhiput olivat tuntuneet todella ällöttäviltä suussa. Juotuani nojauduin hieman eteenpäin ja upotin kuononi veteen. Annoin raikkaan veden pyyhkiä kuonoani, kun yhtäkkiä virtaus upotti koko pääni veden alle. Avasin säikähdyksessä suuni ja vedin kulauksen vettä keuhkoihin. Se tuntui puristavan keuhkojani kasaan, mutta en veden alla saanut yskittyä vettä pois. Yritin vetää päätäni ylös, mutta vesi pianoi minua alas. Sitten kuulin kaukaa huudon ja holahdin rannalta veteen.
Vesi pyörteili ympärilläni, paiskoi minua sinne tänne. En nähnyt mitään, sillä vesi oli sameaa. En tiennyt missä oli pinta. Keuhkojani puristi ja halusin hengittää. Puristin kuitenkin suuni tiukasti kiinni. Yritin uida ylöspäin, mutta vesi painoi minua yhä alemmas ja alemmas. Rintaani puristi ja kauhu hiipi suoniini.
*Minä kuolen, minä kuolen*, päässäni takoi. Sitten virtaus heitti minut päin jotain terävää, jotain, mikä sai kivun sykähtelemään kehossani ja veden ympärilläni värjäytymään tummaksi, punaiseksi. Yritin ulvoa tuskaani, mutta pimeys alkoi lähestyä minua. En saanut happea, kipu halkoi kehoani enkä voinut tehdä mitään. En jaksanut kauhoa vettä jotta pääsisin pintaan. Mustuus alkoi painaa minua alemmas, enkä enää tuntenut veden painoa päälläni. Kipu kuitenkin tuntui ylitsepääsemättömältä, ja halusin vain sen loppuvan. Koko kehoani kivisti, vesi työnsi minua yhä eteenpäin, paiskoen minua aina välillä kiviin. Jokainen liikahdus sai kehoni kouristumaan tuskallisesti.
Sitten avasin suuni ja yritin epätoivoisesti hengittää, mutta keuhkoihini tunkeutui taas kulaus vettä. Halusin veden pois keuhkoistani, yritin yskiä, halusin kivun lakkaavan, mutta mikään ei enää auttanut. Silmäluomeni lepsuivat vaikka yritin pitää niitä auki. Näkökenttäni sumentui sumentumistaan... kipu koveni hetki hetkeltä... mutta kaikesta huolimatta... näin haalean kissan hahmon edessäni... sen vaaleanruskeat silmät... olisin tuntenut... missä... vain...

Sitten silmäni sulkeutuivat, mustuus imaisi minut sisälleen, veden paino hälveni päältäni, tunsin leijuvani. Mutta vaikka en nähnyt mitään, en tuntenut mitään, olin kuolemaisillani, tiesin Tillin olevan vierelläni. Hän oli tullut saattamaan minut pois tästä maailmasta.

// rest in peace Fria
27.6.2016 - 6.8.2017 :'(

Nimi: Kaisla

06.08.2017 09:48
Nyökkäsin emolleni, joka oli juuri sanonut mitä meidän pitäisi tehdä, jotta saisimme sammaleet kannettua yhdellä kerralla pesäämme. Otin sammalia suuhuni niin paljon kuin vain mahtui. Sammaleet tuntuivat hirman inhottavilta hampaissani ja vielä inhottavimmalta selässäni.
"Malmisma?" mutisin sammaleet suussa Frialle, joka taisi ymmärtää mutinastani, että tarkoitin 'valmista?', sillä hän nyökkäsi minulle nopeasti. Fria lähti edeltä ravaamaan ja otin hänet pian kiinni. Hidastin tahtiani hieman ravatessani emoni vierellä.
Viimein pesämme häämötti edessämme. Hymähdin helpottuneena, että saisin nämä sammalet irti turkistani. Aurinko oli mennyt hiljattain pilveen ja nyt oli hieman viileämpää kuin auringon paistaessa. Katsahdin nopeasti taivaalle. *Pilvi siirtyy kyllä pian auringon edestä pois*, pohdin ja siirsin katseeni eteenpäin. Sujahdin emoni perässä sisälle hämärähköön pesään ja jouduin räpyttelemään silmiäni hetken, että ne tottuisivat hämärään. Pudotin sammalet suustani maahan niin kuin Friakin teki.
"En oikein pidä näistä sammalista kun ne ovat turkissani kiinni", sanoin irvistellen ja aloin irrottelemaan sammalpalluroita irti turkistani.
"Ihanaa saada nämä irti", naurahdin.

//Fria?

Nimi: Huurre

03.08.2017 09:13
Henkeni salpaantui kuunnellessani, miten koiran kynnet rapisivat lattialla. Karvani sojottivat pystyssa tuijottaessani lattialle. Odotin, odotin ja odotin. Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin koira tuli ruokahuoneeseen.
Se oli yllättävän pieni, omissa kuvitelmissani olin kuvitellut jättiläismäisen ja ilkeännäköisen otuksen, jonka hampaat ovat tassuani isommat. Olin myös kuvitellut, miten se alkaisi heti hyppiä vauhkona laatikkoa vasten. Musta, valkolaikkuinen koira kuitenkin vain tassutti ilmeisen rauhallisena ohitseni eikä huomannut minua. Eikä se näyttänyt ilkeältä eikä se ollut oso. Koiran katse oli jopa yllättävän lempeä, jos niin voi sanoa. Uteliasuuteni heräsi, ja minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli mennä koiran lähelle. Pelko vei kuitenkin voiton, ja niimpä pysyttelin laatikon päällä.
Pian koiran jälkeen myös oma pystykulkijani ja toinen, minulle tuntematon pystykulkija saapuivat ruokahuoneeseen. Oma pystykulkijani nosti karvattoman tassunsa ja suuntasi sen minuun. Molempien katseet kääntyivät suuntaani. Pörhistin karvani ja peräännyin taaksepäin, kun tuntematon pystykulkija alkoi lähestyä minua. Paljastin hampaani ja painoin kynteni puuhun, mutta pystykulkija ei lopettanut lähestymistään. Oloni tuntui hyvin ahdistuneelta ja tukalalta. Päästin terävän sähähdyksen ja sitten syöksyin pystykulkijan ohi lattialle. Kynteni raapivat kovaa maata, kun syöksyin ruokahuoneen lävitse istumapedin alle. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani hullun lailla, kun katselin pystykulkijoiden jalkojen kävelevän pois päin. Käperryin kerälle seinän viereen ja ummistin silmäni. Kaikki se panikointi sai minut väsyneeksi, enkä enää jaksanut välittää mistään. Koira ei tänne pääsisi, eikä myöskään pystykulkijat. Annoin itseni nukahtaa pimeyteen.

Nimi: Selene

02.08.2017 19:56
Katsoin hämilläni rajan takaa kohti Kuikkakatsetta. Sydämmeni hypähti kurkkuun asti innoissaan. Näin vihdoinkin taas Kuikkakatseen! Edeltävästä kerrasta oli ollut aivan liian pitkä aika. Mieleni teki vain tassutella kollin eteen ja katsoa häntä silmiin. Kollin silmät tuikkisivat kilpaa tähtien kanssa. Katsoinsin rauhassa kuutamoa ja tajuaisin sen ja Kuikkakatseen olevan kaksi minulle tärkeintä asiaa. Molemmat hymyilisivät minulle ja tukisivat minua.
*Kuu? Hymyilee?* katkaisin omat ajatukseni. Ajatukseni olivat juuri laukanneet mielikuvitukseni kanssa jonnekkin paljon kauemmas kuin kuu taivaalla. Heilautin häntääni huolettomasti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Kuikkakatse?" maukaisin hiukan yllättyneenä katseeni pysähtyessä kolliin. Yritin näyttää siltä, että olisin ollut enemmänkin yllättynyt kuin iloinen Kuikkakatseen saapumisesta. Tosin reaktioni hitaus saattoi paljastaa sen, että yritin peitellä intoani. En kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, joten otin muutaman askeleen Kuikkakatsetta ja Myrskyklaanin rajaa kohti, mutta kuulin Myrskyklaanin naarassoturin murahtavan sivullani.
"Uskallappa ylittää raja niin revin sinut riekaleiksi!" kissa sihahti, joten päätin perääntyä.
"Kuikkakatse", aloitin huolettomasti katse kollissa. Päätin olla välittämättä naaraan läsnäolosta vastedes.
"Voimmeko puhua?" kysyi hymyilen ja käännyin kuitenkin katsomaan toista soturia.
"Kahden, mieluusti."

// Kuikka?

Nimi: Havu

01.08.2017 08:39
Kuullessani Lepakkoliidon kysymyksen sydämeni alkoi sykkiä nopeammin jännityksestä. Tämä koko juttu jännitti minua, mutta minä rakastin Lepakkoliitoa. Halusin aina olla hänen kanssaan. Kiersin häntäni vieressäni olevan naaraan ympärille ennen kuin vastasin.
"Haluaisin." Lepakkoliidon jännittynyt ilme vaihtui lämpimään, leveään hymyyn. Hän nojasi minuun ja upotti kuononsa turkkiini. Huomasin, että sisältäni kumpusi kehräys. Nyt ymmärsin sen, miksi Fire ja Fris olivat lähteneet niin usein yhdessä kävelylle. He halusivat olla toistensa kanssa. Nyt minä halusin olla Lepakkoliidon kanssa.
"Onko sinulla nyt aikaa lähteä kanssani?" kysyin varovasti. Tunsin Lepakkoliidon kyljen värähtävän. Naaraan ilme näytti miettivältä.
"Kyllä minulla on", hän vastasi, vilkaisi sitten taivaalle ja jatkoi:
"Ainakin auringon laskuun saakka." Hymähdin mielissäni siitä, että Lepakkoliito lähtisi mukaani.
Hetken päästä tassutin metsän siimekseen Lepakkoliito vierelläni. Häntämme olivat kietoutuneet kevyesti yhteen. Tuoreen kumppanini turkki hipoi kylkeäni.
Pian saavuimme pedilleni. Olin eilen laittanut sen mahdollisimman siistiin kuntoon ja tehnyt siitä paksumman sulkien ja höyhenten avulla, jos Lepakkoliito vaikka pääsisikin tulemaan. Pedin vieressä puoliksi maahan haudattuna makasivat pieni jänis ja orava, jotka olin metsästänyt aamulla.
"No, mitäs sanot?" naurahdin pukaten tuuliklaanilaisnaarasta kylkeen. Lepakkoliito nauroi.
"Ei tämä mikään hääppöinen pesä ole, mutta hieno sinun tekemäksesi!" hän naukui painottaen sanaa "sinun".
Hieraisin kuonollani naaraan kaulaa. Istahdin pedilleni ja viitoin Lepakkoliitoa tulemaan vierelleni. Naaras istahti vierelleni ja painautui pitkään turkkiini kiinni.

//Sori tönkkö :c Mut Kepakko?

Nimi: Fria

28.07.2017 22:16
Tassutin rauhallista hölkkää Kaislan vieressä syvemmälle metsään. Keskityin hengittämiseen ja siihen, että rentoutuisin. Muutaman askeleen verran olin hyvin jännittynyt, mutta sitten kehoni alkoi vertyä. Kaislan tasainen kävelytahti valoi minuun rauhallista ja luotettavuutta ja pian jo tunsin oloni paljon paremmaksi.
"Tänään on hyvä keli", Kaisla naukaisi. Erotin hienoisen hymyn hänen äänestään. Hymähdin ja vilkaisin pentuani. Kaislan turkki näytti liekehtivän auringonvalossa ja tajusin hänen kasvaneen huimasti. Kaisla ei enää ollut se pikkuinen pentu, joka leikki sisariensa kanssa lumisotaa tai yritti sukia pehmeää pentuturkkiaan kaatuillen vähän väliä. Hän oli kasvanut ja oli melkein jo täysikasvuinen, kuin minä. Hän pärjäisi omillaan nyt jos haluaisi. Väristys kulki selässäni ja käänsin katseeni eteenpäin.
Pian saavuimmekin suuren sammalmättään luo ja kumarruimme molemmat nyhtämään sammalta maasta. Keräsimme aimo pinon sammalia. Tajusin kuitenkin että emme saisi kaikkia yhdellä kertaa kannetuksi pesään - ellemme kantaisi joitakin sammalia selässä.
"Kaisla, meidän täytyy nyt improvisoida", naukaisin. "Otetaan molemmat sammalia suuhun niin paljon kuin pystytään ja sitten työnnetään loput selkään niin meidän ei tarvitse tehdä montaa reissua tänne." Puhtaita sammalia oli siksi niin paljon, sillä olimme päättäneet tehdä pedeistä hyvin pehmeät ja mukavat. Saatoin jo kuvitella miten asettuisin uusille makuusammalille illalla.

// Kaisla? ::D

Nimi: Kaisla

28.07.2017 13:49
Olikohan emollani o i k e a s t i kaikki hyvin? Minun pitäisi nyt kuitenkin vastata Frian esittämään kysymykseen.
"Vaikka", naukaisin ja kohautin samalla lapojani. Totta puhuen pesässä kyllä haisi melko pahalle. Naurahdin ja ravasin emoni vierelle.
"Hauskaa tehdä välillä jotain muutakin", sanoin ja tarkoitin sammaleen keräämistä. Fria nyökkäsi minulle hymähtäen. Viherlehden aurinko lämmitti selkääni ja sai oloni tuntumaan hyvältä. Nautin tästä vuodenajasta, sillä kaikkialla oli niin kaunista ja kaiken lisäksi aurinko vielä paistoi lämmittäen. Tälläiset kelit olivat mukavia, mutta ei minulla mitään pieniä sadekuuroja vastaankaan ollut. Se oli kyllä inhottavaa kun turkki liimautui ihoon kiinni. Mieluummin sateen aikana nukuin pesässä kuivana enkä metsästänyt ulkona sateessa. Säpyttelin silmiäni ja nuolaisin pikaisesti rintaani. Lähdin ravaamaan emoni vierellä melko nopeasti, kuitenkin melko rennosti. Ei minulla ainakaan ollut minnekään kiire. Nautin siitä kuinka lämmin tuulenvire värisytti viiksiäni ja turkkiani. Jostain kaukaa kuului linnun kamala rääkäisy kuitenkin melko vaimeana.
"Tänään on hyvä keli", maukaisin.

//Fria? En tiiä yhtään mitä tapahtu xD

Nimi: Minttusydän

28.07.2017 12:14
Avasin silmäni. Oli esimmäinen aamuni yksin. Oli sumuista ja kastepisarat nuokkuivat ruohonkorsilla. Viileä tuuli keinutti puita lempeästi. Katselin ympärilleni. Oli outoa kun ei ollut yhtäkään kissaa ympärillä. Nousin seisomaan suin itseni pikaisesti ja venyttelin. Lähdin tassuttamaan kasteisen ruohon keskellä. Kuulin pienen hiiren piipitystä. Pudittauduin vaanimis asentoon.
"Tästä saat pikku hiiri", kuiskaan ilmoille ja loikkaan harmaan eläimen kimppuun. Tapan sen siistillä puraisulla ja nostan hännästä ilmaan. Lähdin takaisin kohti väliaikaista pesääni.
Laskin hiiren maahan ja asetuin makuulle aloin järsimään lämmintä hiirtä. *Tappoiko Tihkuturkki tosiaan Karpalovarjon?* Huokaisin ja pyyhkin surulliset asia mielestäni.
Hautasin hiiren rippeet maahan ja kiitin Tähtiklaania.

Nimi: Pyrstökuiskaus

27.07.2017 18:11
Sisuksissani kulki lämmin väristys, kun kohtasin Virtakyyneleen siniharmaiden silmien katseen. Olisin halunnut jäädä katselemaan hänen silmiään, mutta nyt oli huono hetki. Siispä pakotin katseeni taas eteenpäin ja lisäsin hieman lisää vauhtia jalkoihini, jotta ajatukseni pysyivät kasassa.
"Olin näkevinäni mäellä jonkun ketunkolon. En kuitenkaan katsonut sitä tarkemmin, mutta se vaikutti autiolta", naukaisin hymyillen. "En tosin tiedä miten iso se on." Virtakyynel nyökkäsi ja näin sivusilmällä miten hänkin käänsi katseensa sitten eteenpäin. Taivalsimme hiljaisuudessa eteenpäin ja tutkimme tarkoin metsää - tarkistimme kaikki kolot petoeläinten varalta ja pistimme merkille mahdollisia saaliiden merkkejä. Ympäristö vaikutti turvalliselta ja se kohensi jo valmiiksi korkeaa mielialaani. Pidin Virtakyyneleestä todella ja tassuttaessamme puiden alla tunsin eläväni oikeasti. Vaikka olin tottunut olemaan paljaan taivaan alla, näin miten Virtakyynel tunsi olonsa kotoisaksi metsässä ja se tarttui myös minuunkin. Jos Virtakyynel piti jostain, myös minä pidin siitä.
"Käännytäänkö tästä oikealle? Voisimme kiertää sitä kautta takaisin joelle - en haluaisi mennä enää kaksijalkalaan..." naukaisin yhtäkkiä, kun tajusin että olimme tulleet sen mättään luo jossa olimme nukkuneet edellisen yön.

// Virta? Pahoittelut sekavasta tekstistä...

Nimi: Huurre

25.07.2017 10:26
Kumarruin alas ja livoin suuhuni kaiken ruoan kulhosta. Pystykulkijani katseli minua hieman etäämpää ja vaikken nähnyt sitä, vaistosin sen katseen turkillani.
Kun olin syönyt, nuolaisin huuliani ja sitten tassutin ruokahuoneen lävitse pystykulkijani luo. Se oli istuutunut suurelle istumapedille josta se katseli minua. Päästin pienen kehräyksen kurkustani ennen kuin loikkasin pystykulkijan viereen tummalle pedille. Käperryin kerälle pystykulkijan lähelle ja aloin kehräämään kovaäänisesti, kun pystykulkija alkoi silittää minua hajamielisesti suunnaten katseensa pois minusta siihen välkkyvään laatikkoon. Laatikko oli vähän matkan päässä meistä ja siitä kuului erilaisia ääniä. En ymmärtänyt miksi pystykulkijani katsoi sitä, mutta kaipa se oli pystykulkijoille jonkinlaista viihdykettä. Oloni oli lämmin ja raukea syötyäni vatsani täyteen ja taisinkin nukahtaa jossain vaiheessa, sillä säpsähdin hereille kuullessani haukahduksen ulkoa.
Ponkaisin seisomaan hieman unenpöpperössä ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn. Pystykulkijani örähti jotain ja kaappasi minut syliinsä. Pyristelin kuitenkin vapaaksi ja juoksin takaisin ruokahuoneeseen. Latasin jalkoihin voimaa ja ponnistin korkean laatikon päälle. Sen päältä näin seinässä olevan läpinäkyvän laatan läpi ulos.
Silmiini osui ensimmäisenä suuri punainen hirviö, joka nukkui ukkospolun laidassa. Puistatukset kiirivät kehoni halki, kun katselin miten pystykulkija kipusi pedon mahalaukusta ulos. Sillä pystykulkijalla oli pidemmät karvat päässään ja ne olivat eri väriset kuin omalla pystykulkijallani. Ulkona oleva pystykulkija ei lähtenyt vielä hirviön luota. Se käveli sen toiselle puolelle ja pian sen kädessä oli sellainen samanlainen risu josta minäkin olin aina kiinni kun menin ulos. Ja sen risun päässä oli jokin haukkuva eläin. Silmäni pyöristyivät kauhusta, kun tajusin sen olevan koira. Kynteni työntyivät esiin nähdessäni, miten pystykulkija ja hänen koiransa kävelivät kohti minun ja pystykulkijani pesää. Pian he hävisivät näkyvistä, mutta sitten kuulin jonkin hyvin kovan ja kimakan äänen pesässä.
Hätkähdin ja yritin katsella ympärilleni mistä ääni oikein tuli, mutta se oli vain kaikunut pesässä omituisesti. Pystykulkijani ilmeisesti tiesi mikä ääni se oli, sillä hän riensi ulko-oven luo ja kuulin pian oven avaamisesta aiheutuvan kivan pikku kalahduksen. Kauhun solmu kiristyi vatsassani, kun käännyin ympäri korkean puulaatikon päällä ja kuuntelin koiran innostuneita ulvahduksia ja sen kynsien rapinaa lattialla.

Nimi: Fria

25.07.2017 10:25
Viileä tuuli pörrötti turkkiani, kun katselin harmailla silmilläni Kaislaa. Pieni aukea pesämme edustalla kylpi auringossa saaden Kaislan kellanpunaisen turkin kiiltämään auringonvalossa. Kuulin lähellä olevien puiden oksilla istuvien lintujen viserrykset lempeästi suhisevan tuulen yli. Oloni tuntui hiukan ontolta, kun Kaisla käänsi silmänsä omiini. Vaikka naaraan kasvoilla oli hymy ja hän näytti rentoutuneen, tunsin vatsassani outoa kiemurtelua eikä ola oloni ollut kovin rento. Väläytin nopean hymyn pennulleni ja sitten käännähdin Kaislasta hieman pois päin.
*Nyt Kaisla tietää, että hän voi jäädä tänne*, ajattelin. *Miksi siis murehdin?* Mutta minä tiesin miksi. Syyllisyyden painava saalis oli laskettu leukoihini ja minun täytyi kantaa sitä suussani vaikka niskoihin kuinka sattui. Minun vuokseni Kaislan olo oli ollut huono ja hän oli miettinyt kenties jo päiviä milloin hänen täytyisi lähteä. En kyennyt työntämään asiaa pois mielestäni ajattelemalla, että Kaislalla oli nyt kaikki hyvin, sillä ajatus siitä että hänellä ei ollut ollut kaikki hyvin nipisteli ilkeästi vatsanpohjassa. Huokaisin syvään ja yritin rentouttaa itseni, mutta lihakseni pysyivät jännittyneinä istuessani pentuni vieressä. Siispä nousin ylös ja lähdin hieman hermostuneesti ravaamaan aukealla yrittäen näyttää siltä kuin katselisin vain metsää.
"Onko joki hätänä?" Kaisla kysyi epävarmana. Seisahduin ja puraisin huultani. En voisi sanoa Kaislalle mitään.
"E-ei", naukaisin hieman haparoiden. Sitten keräsin ääneeni pirteyttä ja kysyin:
"Lähdettäisiinkö kiertämään reviirin rajat? Samalla voisimme etsiä uusia makuualusia. Pesässä alkaa jo todella haista..." En katsonut Kaislaa aivan suoraan silmiin vaan pikemminkin hänen otsaansa jäädessäni odottelemaan vastausta.

// Kaisla? xd

Nimi: Vanamo

24.07.2017 21:48
"Vau, en olisi uskonut että koiran kanssa voisi olla näinkin hauskaa!" Willa naurahti iloisesti. Nyökkäsin silmät tuikkien ystävälleni. Katsahdin Tepiin ja vaivuin ajatuksiini, juostessani tuon perässä. Willasta näkee, että koirat eivät olleet aiemmin tuon suosiossa. Tuo näytti kuitenkin viihtyvän Tepin kanssa. Kylmät väreet kulkivat kuitenkin selkäpiitäni pitkin ajatellessani näkemiäni suuria koiria joiden kuola valui ja kita avautui jättimäiseksi. Olin aitinut niissä samanlaisen innon ja uteliaisuuden kuin Tepissäkin. Voisivatko ne olla kuten Tepi? Ulkonäkö antoi kuitenkin toisenlaisen kuvan jättimäisistä koirista. Havahduin todellisuuteen kompastuessani jalkoihini. Tömähdin maahan kepeästi. Ponkaisin kuitenkin salamana pystyyn ja lähdin pinkomaan Willan rinnalle. Yhtäkkiä pystykulkijani pesän ovi avautui. Pystykulkijani huusi Tepille jotakin. Tepi katsoi hetken pystykulkijaani kysyvästi. Se loi pettyneen silmäyksen minuun ja Willaan mutta lähti lopulta kohti pesää. Pystykulkijani silmät osuivat Willaan. Tuntui kuin sen katse olisi porautunut ystäväni lävitse. Lopulta se kuitenkin kiepahti ympäri ja sulki oven Tepin perässä Willasta sen enempää välittämättä.
"No siihen loppui se leikki", naukaisin hieman närkästyneenä ystävälleni.

//Willa?

Nimi: Willa

24.07.2017 13:39
*Perhettä vai? Huh...* ajattelin kuultunani vastauksen uudelta tuttavaltani.
*Toisaalta, mitä minä olen tuomitsemaan. Onhan koira perheenä parempaa kuin ei mitään*, seurasin kissan ja koiran leikkiä, *parempaa kuin ei mitään...*
Hyppäsin kaksikon jahtaus leikkiin mukaan kun Vanamo suhahti ohi minusta koira takanaan. Pian leikki vaihtoi jahtaajia ja minä sekä Vanamo seurasimme Tepin takana yrittäen saada sitä kiinni.
Vanamo juoksi Tepin takana ja minä kiersin tämän sivulle ja tavallaan saarroimme sen. Juuri kun olin hyppäämässä kohti Tepiä se väisti ja minä tavalliseen tapaani kompastuin ja pyörähdin lämpimässä maassa. Naurahdin iloisesti noustessani ylös ja puhdistaessani turkkia nopeasti, jotta pääsisin takaisin mukaan.
"Oletko kunnossa?" kuulin Vanamon ja vastasin nopeasti myöntävästi ja leikki jatkui.
Leikki oli oikeasti hauskaa ja olin iloinen että olin päättänyt palata Viljan pesälle ruokaa etsimään. Jos en olisi, en olisi tavannut tätä kaksikkoa.
"Vau, en olisi uskonut että koiran kanssa voisi olla näinkin hauskaa!" naurahdin iloisesti.

//Vanamo?

Nimi: Selene

23.07.2017 14:41
"Miksi?! Kerro minulle!" hajusta päätellen myrskyklaanilainen kissa huusi minulle. En kuitenkaan nähnyt yhtäkään hyvää syytä siihen, miksi kertoisin tulleeni etsimään Kuikkakatsetta. Sekin oli ollut vain äkkinäinen reaktio. Kuvittelin, että kissa olisi päästänyt minut menemään, jos olisi tiennyt minun olleeni tekemisissä jonkun hänen klaaninsa kissan kanssa. Armoa ei kuitenkaan näyttänyt olevan tarjoolla, ainakaan tältä kissalta.
"Vastaatko vai iskenkö kynteni sinuun ja vastaat rääkyen?" kissa uhosi minulle. Tuhahdin hiuka halveksuen.
"Mikään tekosi ei voi olla kauheampaa kuin se, jonka olen kokenut menneisyydessäni. Tekisit minulle vain palveluksen päästäessäni minut hengiltä", maukaisin halveksuen kissalle. En minä tarkoittanut aivan tismaalleen sanojani, mutta ehkä ne riittäisivät saamaan myrkyklaanilaisen hämmentyneeksi, jolloin voisin pyrkiä pakoon.
"Te erakot olette kaikki samanlaisia!" naaras sihahti korvaani. Ääni oli hyvin kireä ja halveksuva.
"Sinä siis näytät tietävän paljonkin erakoista. Tuskin siis olet itsekään klaanisyntyinen", heitin hiukan herjaten. Minua hiukan pelotti, kuinka leikin kilpaa tulen kanssa. Varsinkin kuin tämä tuli voisi helposti polttaa minut elävältä. Myrkyklaanin kiss hämmentyi pieneksi hetkeksi, joten pyörähdin ympäri ja potkaisin tätä kylkeen takajaloillani. Pinkaisin heti Myrskyklaanin rajan toiselle puolelle. Naaras nousi sihisten pystyyn ja seurasi minua rajalle.
"Senkin...", myrskyklaanilainen alkoi kiroamaan, joten päätin keskeyttää hänet hiukan kiusallani.
"...saastainen erakko? Keksi jitakin uutta. En ole edes virallisesti ottaen erakko. Varjoklaanissa minut tunnetaan luopiona", maukaisin tuhahtaen ja otin kasvoilleni herttaisen hymyn.
"Ja etsin vain Kuikkakatsetta, koska olisin kysnyt missä klaaninne loput rajat kulkevat, että en sattuisi ylittämään niitä. Saatan olla luopio, mutta kunnioitan yhä klaanien rajoja", vastasin tyynesti. Tuo ei ollut kyllä oikea syy miksi etsin Kuikkakatsetta, mutta ääneen sanottuna se kuullosti paremmalta kuin oikea syy.

// Loiske?

Nimi: Kaisla

22.07.2017 11:02
Kuullessani emoni sanat vavahdin. Olin koko ajan luullut, että minun olisi pakko lähteä täältä pois. Luulin, että se kuului... erakon elämään. Olinhan minä miettinyt tätä jo aika monta päivää. Ainakin Havun lähdöstä asti. Tänäänkin olin ollut saalistamassa, mutta se ei ollut oikein onnistunut. Olin päästänyt monta saalista karkuun ja ne mokannut kunnolla. Minun pitäisi täydentää kasaa, johon jokaisen perheen jäsenen piti tuoda toisille riistaa, mutta minä taisin vain kuluttaa sitä. Olin ollut niin onnellinen kun olin saanut ensimmäisen saaliini, mutta nyt se tuntui saman tekevältä olisinko sitä saanut vai en. Sen jälkeen pari päivää sain ihan mukavasti saalista, mutta nyt huono tuuri pyörii ympärilläni. Vai johtuiko huono tuuri siitä, että mietin liikaa lähtöä? En tiennyt, mutta nyt en aikoisi miettiä sitä pitkään aikaan. Haluaisin elää ainakin täällä siihen asti kunnes olen vahvempi -ja rohkeampi. Päästin lyhyen kehräyksen ja nuolaisin pikaisesti rintaani.
"Emo", naukaisin hiljaa ja pian katseemme kohtasivat. Naaraskissa hymyili minulle vaisusti, mutta minä hynyilin hänelle innokasta leveää hymyäni.
"Minä rakastan sinua... ja isää. Haluan jäädä luoksenne, mutta en ole varma lähdenkö vai en. Jos minusta ei ole teille ongelmaa, jäisin mielelläni, ainakin siksi aikaa kun tiedän olevani valmis", maukaisin katsoen emoani tuon kauniisiin silmiin. Hän nyökkäsi minulle ja tiesin, että hän varmasti arvostaisi päätöstäni. Tästä lähtien keskittyisin kunnolla saalistamiseen, sen minä lupaisin sen vanhemmilleni.
Katsahdin taivaalle, jolla leijaili muutamia pilvenriekaleita. Tänään ei varmastikaan sataisi kun on noin hyvä keli ja ei näy ollenkaan tummia pilviä. Hymähtäen palautin katseeni Friaan lempeästi hymyillen.

//Fria? Mitäköhän tästä tarinasta tuli xD

Nimi: Fria

21.07.2017 17:36
Kaislan sanat saivat minut nousemaan ylös. Jalkani tuntuivat kankeilta sillä olin maannut auringossa pakoillani jonkun aikaa. Olisin halunnut kumartua venyttelemään, mutta en voinut - Kaislan sanat satuttivat minua. Kyyneleet kihosivat silmiini, kun katselin pentuani, joka painoi päänsä. Naaraan silmäkulmista tipahteli kyyneleitä.
Tuntui siltä, että olisin pettänyt Kaislan. Hän luuli, että halusin hänet pois. Hän luuli, että hänen täytyi lähteä. Minun olisi pitänyt sanoa, että luokseni saa aina jäädä. Mutta nyt tuntui jollain tapaa liian myöhäiseltä. Oliko Kaisla miettiny tätä kuinka kauan? Kuinka kauan olin antanut hänen kärsiä?
"Kaisla", kuiskasin karhealla äänellä. Kurottauduin koskettamaan kuonollani kellanpunaisen naaraan päälakea.
"Sinä et ole huono saalistaja. Sinä pärjäisit", kuiskasin hiljaa. "Mutta sinun ei tarvitse lähteä. Sinä voit elää täällä ikuisesti. Minä en pakota sinua jäämään, mutta en pakota lähtemäänkään." Kaisla vavahti ja kohotti varovasti päätään. Räpyttelin kyyneleet silmäkulmistani pois ja hymyilin vaisusti. Sitten käänsin harmaat silmäni taivaalle. Muutama pilvenhattara leijaili auringon ohitse vaaleansinisellä taivaalla. Puiden latvat kohosivat korkeuksiin ja lehdet havisivat tuulessa. Kaikkialla oli hiljaista, kuulin vain Kaislan hengityksen omani lisäksi.
"Minä en pakota sinua mihinkään", sanoin hiljaa. Sitten puhalsin ilmaa keuhkoistani ja kohtasin jälleen ainoan minun ja Firen luokse jääneen pentuni katseen.

// Kaisla? :D en tiä mitä parin viikon loma (joka loppuu vasta maanantaina) on mulle tehny mut toivottavasti tää ei ollu liian outo

Nimi: Kaisla

21.07.2017 16:59
Oli kulunut jo melko monta päivää siitä kun Havu oli lähtenyt luotamme omille teilleen. Pian koittaisi varmastikin minun ja Crokellin aika lähteä.
Tassuttelin aukealla niitylle, jonka puolivälissä kulki raja, jossa tuoksahti ihan selkeästi Fria ja hieman laimeammin Fire. Toisella puolella oli kaunis -tai minun mielestäni se oli ainakin hyvin kauniin näköinen- metsä, jonne emo oli sanonut Havun menevän. Sieltä löytäisi varmasti paljon riistaa itselleen. Huomasin jonkun loikkivan niityllä ja painuin litteäksi maata vasten. Kohotin hieman päätän pitkien korsien seasta ja huomasin jäniksen. Silmäni kostuivat hieman ajatellessani Havua, joka niin kovasti piti jäniksistä ja hän yleensä oli täällä saalistamassa niitä. Minusta myyrät ja oravat -tosin en koskaan syönyt oravien pahan makuista häntää- olivat lempiriistaani. Tosin söin enemmän myyriä, sillä niitä oli helpompi ottaa kiinni kuin oravia. Oravathan loikkivat puissa ja olivat ketteriä ja he m e l k e i n voittivat juoksu kilpailun kanssani. Jos oravat eivät osaisi kiipeillä puissa niitä olisi paljon helpompi ottaa kiinni. Hymähdin hiljaa ja lähdin hiipimään pehmein askelin kohti jänistä, jota söi ruohoa maasta. Koitin vaanija mahdollisemman hiljaa. Askel, askel ja askel. Viimein olin niin lähellä, että olisin voinut loikata jäniksen kimppuun, mutta astuinkin vielä yhden askeleen, jota minun ei olisi kannattanut tehdä, sillä allani rasahti kuiva oksa ja jänis nosti päänsä ja pinkaisi nopeasti juoksuun kohti metsää. Koitin lähteä sen perään, mutta sillä oli jo niin paljon etumatkaa, että pydähdyin ja jäin tuijottamaan sen perään. *Hiirenpapanat!* kirosin mielessäni kun olin tehnyt virheen. Kyllä minun olisi jo pitänyt osata saalistaa kunnolla, mutten tainnut osatakaan. Lähdin pää alhaalla kulkemaan kohti pesäämme tyhjin tassuin. En ollut saanut mitään riistaa kiinni ja se jos jokin harmitti minua paljon.
Kun pääsin pesälle huomasin emoni lämmittelemässä auringossa. Fire oli varmaankin lähtenyt jonnekin saalistamaan. Nolona astelin emoni vierelle ja huokaisin syvään. Fria kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
"Onko kaikki hyvin?" tuo kysyi ja katsoi minua lempeästi. Pudistelin päätäni ja painoin pääni emoni hyvän tuoksuiseen turkkiin.
"Noh, mikä on Kaisla?" kuulin Frian sanovan hieman huolestuneisuutta äänessään. Kastelin emoni turkkia tippuvilla kyynelilläni.
"En halua lähteä pois!" parkaisin itkunsekaisella äänellä ja nostin katseeni emoni turkista niin, että Fria näki kosteat silmäni.
"En halua lähteä niin kuin Huurre ja Havu! Haluaisin pysyä luonanne, mutten varmaankaan saa... Haluaisin kuitenkin olla teidän luonanne. Sitä paitsi en pärjäisi yksin... olen niin huono saalistamaankin", sanoin hiljaa ja viimeinen sana, jonka sanoin oli hyvin hiljainen kuiskaus ja hyvä jos emo edes kuuli sen.

//Fria? Sori tönkköys xc.

Nimi: Jade

21.07.2017 16:27
Nukuin pehmoisella kaksijalkojen räikeiden värejen värisellä vuoteellani. Minua karmi, sillä vuoteessani oli vieläkin siskoni hento tuoksu. Se ei ollut lähtenyt pois, vaikka olinkin ulkona pyörinyt vesilätäkössä vasten tahtoani ja tullut tänne poistamaan hajua. Siskoni muistui mieleeni joka asiassa. En voisi elää asian kanssa, minun olisi... lähdettävä pois. En vain tiennyt miten pystyisin hylkäämään kaksijalkani, hänen kumppaninsa ja heidän kaksi kaksijalan pentua, jotka olivat oppineet käsittelemään minua hellästi ja niin, että tunsin itseni todellä tärkeäksi. En ollut saanut moneen yöhön kunnolla unta, sillä mielessäni pyöri kuollut siskoni. Ja kun nukuin näin aina samaa painajaista, jossa siskoni kiipesi Taivasklaanin leirin reunalla ja tippui maahan ja kuoli. Kylmät väreet ravisuttivat kehoani ajatellassani sitä päivää, jolloin olin menettänyt siskoni. Silmäni kostuivat, mutta räpyttelin niitä nopeaan tahtiin niin, ettei yksikään kyynel ehtinyt vierähtää poskelleni. En halunnut olla heikko, siskoni varmasti haluaisi minun jatkavan elämääni, mutten tiennyt miten pystyin siihen näin. Ainut vaihtoehto oli lähteä. Ensin kuitenkin halusin näyttää kaksijaloilleni, että osasin saalistaa ja, että välitin heistä todella paljon. Minun pitäisi vain miettiä miten osoittaisin sen heille. He eivät ymmärtäneet puhettani enkä minä heidän muminaansa. Heille olisi mahdotonta sanoa yhtikäs mitään! Ehkä se onnistuisi niin, että kun saisin jonkun riistaeläimen kiinni tulisin ovelle ja näyttäisin kaksijalalle mitä olin saanut kiinni. Nukkuisin aina yhden yön jonkun kaksijalan kanssa ja herättäisin hänet aamulla. Ehkä niin he ymmärtäisivät... ehkä. Joka tapauksessa minun olisi lähdettävä joskus ja mitä aikaisemmin lähtisin sen parempi. En pystynyt elämään näin... minun olisi hankittava uusi alku elämälleni. Niin siskoni ja vanhempani olisivat halunneet, ihan varmasti.
Nousin ylös pehmoiselta vuoteeltani ja tassuttelin avoimesta neliskulmaisesta ovesta ulos nurmialueelle, jolla kaksijalan pennut ruiskivat toisiaan vedellä, joka tuli vihreästä käärmeen näköisestä asiasta. Luimistin korviani kun kaksijalan pennut kirkuivat kovaan ääneen ja astelin kohti pensaikkoa, jossa olisi hyvä paikka levätä ilman, että päälle ruiskisi jääkylmää vettä. Hymähdin asettuessani pehmoiselle viileälle mullalle pensaikon alle. Käperryin hyvään asentoon, suljin silmäni ja nukahdin hetkessä rauhalliseen uneen.
Heräsin pian kimeään ääneen. Räväytin silmäni nopeasti auki ja huomasin kaksijalan pennun makaavan maassa mönkimässä samalla parkuen kovaan ääneen. Tassuttelin epävarmana lähemmäs ja huomasin tuon silmistä valuvan kyyneliä -vai olikohan se sittenkin vettä? Toinen kaksijalan pentu lähti juoksujalkaa neliskulmaisen pesän taakse. Mitäköhän oli oikein käynyt? Huokaisten aloin kehräämään ja pyörimään pikkuisen ympärillä. Viimeinkin kaksijalka asteli ulos pesästään ja rynnisti pentunsa luokse. Tuo mutisi jotain hyvin outoa pennulleen ja pentu mutisi takaisin. Pian kaksijalan pentu ja hänen emonsa lähtivat sisälle neliskulmaiseen pesään. Itse istahdin alas ja pudistelin päätäni. Mikä ihme noita kaksijalan pentuja oikein vaivasi?

Nimi: Havu

21.07.2017 11:32
"Minä todella haluaisin liittyä Tuuliklaanin", naukaisin hiljaa.
"Enkä vain sinun vuoksesi", lisäsin hieraisten Lepakkoliidon poskea.
"Minä lähdin perheeni luota, koska halusin muutosta elämääni. Eilen illalla tajusin, että Tuulikliklaani on se muutos", naukaisin vakaasti tähdäten mietteliään katseeni taivaanrantaan.
"Sinua ei tulla ottamaan kovin hyvin vastaan..." Lepakkoliito maukui hiljaa.
"Ai koska olen erakko?"
"Niin."
"Mutta minä lupaan auttaa sinua kaikessa, Lepakkoliito kehräsi hymyillen.
"Tekisitkö sen oikeasti minun vuokseni?" kysyin hämmentyneenä. Epäilemättä Lepakkoliitoakin alettaisiin karttaa kuten minua jos hän olisi kanssani.
"Minä tekisin mitä vain sinun vuoksesi."
"Niin minäkin sinun", kuiskasin painautuen yhä tiiviimmin kiinni tuuliklaanilaisen turkkiin. Oli rohkaisevaa tuntea Lepakkoliidon lämpö itseään vasten. Yhtäkkiä mieleeni pälkähti ajatus, jota en ollut miettinyt ennen. Entä jos Lepakkoliidolla oli jo kumppani?
Lepakkoliito ilmeisesti tunsi lihasteni jännittymisen, sillä hän katsoi minua huolestuneena ja kysyi:
"Onko kaikki hyvin?" Välttelin naaraan katsetta hermostuneena. Kai hän olisi jo sanonut jos hänellä olisi kumppani?
"Tuota... Eihän sinulla ole vielä kumppania?" kysyin takellellen ja tuijottaen tassujani.
"No ei ole!" Lepakkoliito nauroi. Nolous kuumotti kasvojani. Miksi olin mennyt kysymään sellaista?

//Leppis? Havu vois muuttaa sitten kun sillä on en kp:eet? Tai sitten aiemmin jo c:

Nimi: Selene

19.07.2017 19:32
Pidin katseeni taivaalla tuikkivissa tähdissä. Yritin löytää jotakin lohtua niiden valosta. Tähtien tuijottaminen taivaalla ei kuitenkaan auttanut ystävääni millään tavalla. Kuulin vaimeita nyyhkäisyjä viereltäni. Laskin vihdoinkin katseeni takaisin puiden tasolle ja sitä kautta suoraan viereddäni istumaan naaraaseen. Punaruskea turkki näytti siistiltä ja hyvin suitulta, ottaen kuitenkin huomioon tilanteemme. Huomioni kiinnittyi oitis kuitenkin naaraan tummansinisiin silmiin. Silmät olivat kosteat ja peilasivat kuunvaloa melkein täydellisesti. Sävähdin hiukan ja katsoin omiin tassuihini. Meni hetki, että uskalsin taas kohottaa katseeni naaraaseen. Tummemmat juovat silmien alla olivat kyynelistä märät. Katsoin kiusaantuneena ystävääni. Kissojen auttaminen oli asia, jota en voinut vastustaa. Kuitenkin tämän hetkinen tilanne ei auttanut minua yhtään. En yksinkertaisesti vain osannut lohduttaa häntä.
"Minttusydän?" kysyin hiljaa. Vaikka olin sanonut naaraan nimen hyvin hiljaa, tuntuin kuin olisin juuri rikkonut jotakin kallisarvoista. Olin juuri rikkonut turvallisen hiljaisuuden välillämme. Hiljaisuuden vallitessa mikään ei koskaan mennyt vikaan. Nyt kuitenkin kaikki olisi mahdollista. Naaras voisi jopa hyökätä kimppuuni ja syyttää minua kaikesta. Katsoin punertavaa naarasta pitkään, mutta en saanut vastausta. Avasin suuni sanoakseni jotakin, mutta suljin sen heti ja peräännyin muutaman askeleen.
"Käyn etsimässä hyvän suojan yöksi", maukaisin hiljaa. Olisi ehkä parempi ajatus jättää Minttusydän miettimään itsekseen oman tulevaisuutensa jaksoa. Oli varmasti vaikeaa sisäistää, että oma kumppani oli juuri murhannut Varjoklaanin soturin, Karpalovarjon. Kaiken päälle minut oli häädetty klaanista syyllisenä. Käänsin Minttusydämelle selkäni ja otin muutaman askeleen kauemmas naaraasta. Lopulta minun täytyi pysähtyä ja katsoa lapani ylitse oliko Minttusydämellä kaikki hyvin. Katseeni siirtyi hitaasti omiin tassuihini.
*Tahtoisivatko omat vanhempani, että ratkoisin tämän näin? Poistumalla paikalta? Poistumalla kissan luota, joka tarvitsisi apua?* maukaisin häpeissäni pääni sisällä. Kasvoni kääntyivät uudestaan punaruskean naaraan suuntaan. Siniset silmäni olivat nauliintuneena häneen. En voisi jättää häntä yksin. Hiukan vastahakoisin tunnelmin tassuttelin takaisin Minttusydämen luokse. Istuin aivan naaraan viereen. Tunsin lihasteni jännittyvän istuessani hänen viereen. Silmäni katsoivat suoraan eteenpäin kohti synkkää metsää. En voinut katsoa Minttusydäntä suoraan hänen kärsiviin silmiinsä. Se oli liikaa jopa minulle. En yksinkertaisesti kestänyt kärsiviä sieluja ympärilläni. Minulla oli pakkomielle ain aauttaa heitä. Toisinaan en kuitenkaan osannut ja vaivuin välillä epätoivon ja hämmennyksen väliseen tilaan.
"Minttusydän", huokaisin uudestaan. Oli mennyt jo varmasti kauan, kun sanoin aikaisemmin naaraan nimen ääneen. Olin empinyt jonkin aikaa välissä ja kiertänyt kehää ajatusteni kanssa. Nyt aion antaa vaistoni viedä minua eteenpäin, mutta vaistoni pysyivät vaiti. Odotin hetken ja toisenkin. En kuullut mitään vastausta omasta päästäni. Käänsin katseeni hätäisenä taivaalle. Eikö edes Tähtiklaani aikoisi auttaa minua tässä? Minä en ole parantaja tai päällikkö! Ei ole minun työtäni käyttää aivojani sattumanvaraisesti. En aina edes osannut kuunnella sydäntäni. Nytkin se oli mennyt aivan lukkoon. Henkäisin laskiessani katseeni alas maahan. Ilma, joka oli virrannut minusta ulos henkäistyäni, höyrystyi nyt ilmaan ja katosi jäljettömiin. Käänsin katseeni Minttusydämen silmiin. Tein juuri pahan virheen. Naaraan vetisen silmät saivat omani märiksi. Jouduin räpyttelemään silmiäni, jotta en olisi alkanut kyynelehtimään Varjoklaanin soturin tavoin.
"Anteeksi", maukaisin tuskaisesti ja laskin katseeni tassuihini. Kyynel valahti silmäkulmastani.
"Anteeksi, ettän osaa auttaa sinua. Minulla ei ole oikeita sanoja saamaan sinua hyvälle tuulelle. En vain pysty siihen. Aina kun katson silmiisi, tunnen vain sinun tuskasi."
Kuulin pientä liikehdintää viereltäni. Lämmin turkki poistui lapani viereltä. Kuulin viimeisen niiskahduksen. En voinut ola nostamatya katsettani punaruskeaan ystävääni.
"Tiedän sen. Tämä on minun ja Tihkuturkin välinen asia", Minttusydän maukaisi. Oli ihanaa kuulla vihdoin naaraan ääntä. Nousin ylös seisomaan ja atassuttelin Minttusydämen taakse. Tässä kohtaan minun täytyisi sanoa jotakin todella lohduttavaa, mutta aistini pysyivät yhä vaiti.
"Sano vain, jos joskus tarvitset apuani", maukaisin hiljaa. Parempia sanoja en saanut revittyäni itsestäni millään tavalla. Toivoin vain, että ne vähät sanat riittäisivät saamaan Minttusydämen kasvoille edes pienen hymyn.
"Kiitos, mutta en tarvitse nyt mitään. Sinä et ole minulle mitään velkaa. Tämä ei ole sinun syytäsi", Minttusydän maukui. Sanat iskeutyivät suoraan sydämeeni. Naaras torjui juuri apuni. Oli, kuin sydämestäni oli särkynyt osa. Otin muutaman haparoivan askeleen taaemmas. En ollut koskaan ennen ollut tässä tilanteessa. Katseeni laskeutui omiin tassuihini ja maahan niiden edessä. Tuntui kuin olisin epäonnistunut juuri jossakin tärkeässä.
"Silti, autan jos voin", henkäisin hämmentyneenä. Nostin katseeni takaisin ympäröivään metsään, mutta Minttusydän oli poissa.

Heräsin aamulla auringonvalon osuessa silmääni. Siirsin unisena päätäni varjoisempaan kohtaan. Hetken kuluttua auringonvalo siivilöityi kuitenkin uudestaan havupuiden oksien välistä. Päästin ilmoille ärsyyntyneen huokaisun ja nostin pääni ylös. Maa allani oli yllättävän pehmeää. Katsahdin alas tassuihini ja huomasin olevan sammalvuoteella. Loikkasin peloissani ylös ja juoksin seuraavan puun juurelle ja runkoa pitkin puuhun. Puu, johon kiipesin oli tammea ja sen oksat olivat mukavan matalalla. Jäin tarkkailemaan putkään sammalvuodetta, jolla olin juuri maannut. Huomasin muutaman ketunmitan päässä toisenkin. Kaksi sammalvuodetta niin lähekkäin toisinsa oli epäilyttävää. En edes muistanut tehneeni itselleni sammalvuodetta eilen illalla. Lähistöllä oli siis pakko olla jokin toinen kissa. Pian pusikosta asteli esille kuitenkin tuttu punaruskea naaras. Tummansiniset silmät olivat kohti tyhjää sammalvuodetta. Laskeuduin varovaisesti alas tammen oksalta.
"Mitä teet täällä?" kysyin heti. Minttusydämen läsnäolo oli outoa, varsinkin eilisen jälkeen. Minttusydämellä oli suussaan kaksi vasta tapettua hiirtä. Huomasin naaraan katsovan katuvasti tassuihinsa. Tuo pudotti hiiret maahan ja käänsi kasvonsa minuun.
"Olen pahoillani eilisestä. Minulla olisi sittenkin yksi pyyntö sinulle", naaras maukaisi anteeksipyytäväisesti.
"Mitä vain", vastasin tyynesti. Viikseni värähtivät kuitenkin epävarmana. Sammalvuode ja tuorrsaalista. Jokin ei ollut kohdallaan.
"Mutta miksi kaksi sammalvuodetta? Etkö aio palata klaanin luokse?"
Minttusydän katsoi vuoroin perään sammalvuoteita, kunnes hänen katseensa pysähtyi toiseen sammalvuoteeseen. Kasvoilleni levisi outo hymy. Toinen sammalvuode oli siis Minttusydämen.
"Ajattelin, että jos antaisit, jäisin kanssasi hetkeksi aikaa tänne. Ihan vain siksi aikaa, että asiat Varjoklaanissa selviäisivät", Minttusydän maukui. Tassuttelin oitis lähemmäs ystävääni. Katsoin tuota pitkään omilla sinisillä silmilläni. Kurkotin nopeasti punaruskean naaraan ylle ja kosketin tämän päälakea.
"Totta kai. Tervetuloa", maukaisin lämpimästi. Minttusydämen silmistä näkyi selvä huojentunut olo.
"Toin hieman tuiresaalista. Mikäli sinulla siis on nälkä", naaras maukui vaivaantuneena ja katsoi kahta hiirtä. Nyökkäsin tyynesti Minttusydämelle ja kurkotin ottamaan toisen hiiren.
"Kiitos."

Olin ollut kaksin Minttusydämen jo muutaman auringonkierron ajan. Mieleeni palasi hiljattain musta kolli Myrskyklaanin rajalla. Katsahdin nopeasti lähistöllä tuhisevaa Minttusydäntä. Tänään olisi minun vuoroni metsästää aamuksi riistaa. Tai niin minä ainakin juuri päätin. Sitä paitsi aurinko oli vasta noussut ja olin jo hereillä. Miksi siis suotta herättää Minttusydän, kun voin vain mennä metsästämään ja yllättää ystäväni positiivisesti? Loikkasin ylös sammalvuoteeltani täynnä intoa. Jos menisin Myrskyklaanin rajalle, voisin jopa törmätä Kuikkakaktseeseen. Tassuttelin tyytyväisenä metsikön läpi kaksijalkan luokse. Haistelin hetken aikaa ilmaa astelessani kahden aidan välistä kulkevalla polulla.
*Tässä lähistöllä on ollut yleensä kiitwttävä määrä hiiriä*, tuumin pääni sisällä. Hajuaistini oli kuitenkin pettämätön. Hiiret eivät olleet vielä liikkeellä, sillä ainut löytämäni hajujälki oli vanhentunut. Jatkoin kuitenkin matkaani tyytyväisenä kohti Korkeamäntyjä. Tai niiksi Myrskyklaanin kissat niitä ainakin kutsuivat. Rajalla huomasin Myrskyklaanin kissan siluetin. Loikin innoissani kissaa kohti, sillä se voisi olla Kuikkakatse. Kissa asteli kuitenkin esille varjoista ja paljasti valkean turkkinsa liian myöhään.
"Paikoillasi senkinsaastainen erakko!" kuulin kissan huutavan. Silmänräpäyksen myöhemmin huomasinkin olevani jo maata vasten kissan painon alla.
"Tunkeuduit juuri Myrskyklaanin reviirille", kissa murahti korvaani.
"Sinulla siis lienee siihen hyvä syy?"
Olin hetken aikaa aivan kauhuissani. En tuntenut kissaa tai ketään muutakaan Myrskyklaanin kissaa. Niin, paitsi Kuikkakatseen. Ja päinvastoin kukaan Kuikkakatseen lisäksii tiennyt kuka minä olin. Olin heille vain saastainen erakko.
"Vastaa!" kissa sihahti. Ainoa toivoni olisi Kuikkakatseen mainitseminen.
"Hyvä on! Hyvä on!" huusin kissan alta.
"Tulin etsimään Kuikkakatsetta!"

// Loiske?

Nimi: Vanamo

19.07.2017 11:31
"Hmm, oletteko te ystäviä?" Willa kysyi. Käänsin katseeni Willaan.
"Olemme pikemminkin perhettä. Mutta kyllä meidät ehkä ennemmin ystäviksi lajitellaan", vastasin Willalle.
"Tepi päästetään ulos aina auringonhuipun aikaan. Se saa ulkoilla hetken jonka jälkeen se taas teljetään sisälle", selitin pieni suru äänessäni. Minua harmitti, että ystäväni vangittiin sillä tavalla. Se oli minua kookkaampi joten se ei mahtunut luukustanikaan ulos. Yhtäkkiä säntäsin Teoin toiselle puolelle. Ja huitaisin kohti tuota kynnet piilossa. Tepi käännähti minua kohti ja haukahti äänekkäästi. Lähdin pinkomaan nauraen Tepiä karkuun.
"Tule mukaan!" Nau'uin Willalle viilettäessäni tuon ohi. Tunsin Tepin lämpimän hengityksen hännässäni. Lisäsin vauhtiani, mutta Teou saavutti minua. Tein tiukan käännöksen oikealle ja käännähdin sitten ympäri niin, että olimme Tepin kanssa nenäkkäin. Virnistin koiralle ja sihahdin leikkisti. Tepi lähti pinkomaan minusta pois päin. *Nyt on minun vuoroni jahdata sinua!* ajattelin iloisena juostessani rusehtavan koiran perässä.

//Willa?

Nimi: Havu

18.07.2017 19:39
Se oli elämäni jännittävin, kiusallisin ja samalla myös ihanin hetki koskaan.
Lepakkoliidon ja minun häntäni olivat kietoutuneet tiukasti yhteen. Naaras oli juuri tunnustanut pitävänsä minusta. Mutta kaikki oli edennyt mielestäni aivan liian nopeasti. Kyllä, minä halusin olla Lepakkoliidon luona, hänen vierellään, mutta olin niin hämmentynyt kaikesta. Olimme juuri tavanneet. Tämäköhän oli sitä "rakkautta ensi silmäyksellä"? En ollut ihan selvillä tunteistani, ja juuri sillä hetkellä halusin miettiä niitä yksin. Toisaalta en kyllä halunnut lähteäkkään Lepakkoliidon luota.
Tunsin tuuliklaanilaisen kyljen värähtävän. Lepakkoliito näytti kuuntelevan jotain. Yhtäkkiä hän nousi kiireen vilkkaa ylös.
"Joku on ehkä tulossa! Sinun on mentävä. Nähdään huomenna aurinkohuipun aikaan", naaras naukaisi hiljaa ja lähti. Hetken jäin orpona tuijottamaan hänen peräänsä, mutta pian sain jäseneni liikkumaan. Nousin ylös ja raahasin jäniksen jäännökset mukanani rajan toiselle puolelle. Vilkaisin vielä kerran taakseni, mutta en enää nähnyt Lepakkoliidon hahmoa. Käännyin takaisin menosuuntaani ja laitoin käpäliini vauhtia. En halunnut, että kukaan tuuliklaanilaisista näkisi minut ja Lepakkoliitoa rangaistaisiin, ehkä jopa häädettäisiin? En tiennyt miten klaaneissa toimittiin. Mutta toisaalta, sittenhän saisin olla Lepakkoliidon kanssa koko ajan... Saman tien sätin itseäni niistä ajatuksista. Kyllä minä ymmärsin, että Tuuliklaani oli Lepakkoliidolle tärkeä. Olihan hän elänyt siellä koko ikänsä.
Mutta tomisikohan se toisin päin?
Ajatus pilkahti päähäni aivan yhtäkkiä. Jalkani alkoivat tutista kävellessäni. Niin, voisinkohan minä... Liittyä Tuuliklaaniin? Kaipasin elämääni muutosta. Lepakkoliito ja klaanielämä olivat se muutos. Matkani pysähtyi töksähtäen tajutessani, mitä minun oli tehtävä. Liityttävä Tuuliklaaniin. Sitä minä halusin. Halusin olla Lepakkoliidon kanssa Tuuliklaanissa. En uskonut, että minä ja Lepakkoliito olisimme vielä mitään varsinaisia kumppaneita, pikemminkin vain hyvät ystävät. Se sopi minulle. Uskoin, että ajan kuluessa meistä voisi tulla... Jotain? Innoissani jatkoin matkaani kohti pesääni, joka alkoi jo olla lähellä.

Olin nukkunut yöni huonosti ajatellessani, mitä tulisin tekemään. Nyt tepastelin hermostuneesti Tuuliklaanin rajalla, vähän sen ulkopuolella. Minua jänniti tavata Lepakkoliito uudelleen. Ja sanoa, että halusin liittyä hänen klaaniinsa. Olin tullut roimasti etuajassa, sukinut pitkän turkkini ojennukseen ainakin kolme kertaa ja asetellut viikseni suoraan. Nyt olin aivan varma siitä, ettei turkistani pilkottanut yhtäkään lehteä tai oksanpätkää, eikä siinä ollut yhtäkään takkua. En ollut ikinä sukinut turkkiani niin perusteellisesti. Pitihän minun näyttää edustavalta Lepakkoliidon edessä. Ja mahdollisesti Tuuliklaanin edessä? Tähyilin hermostuneena nummille. Missä Lepakkoliito viipyi?

//Kepakko???

©2017 Kuunpisara - suntuubi.com