Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

Erakoiden&kotikisujen tarinat

Vuodenaika
Erakoiden&kotikisujen sivulle

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Tarinassa tulee olla rivejä yli kymmenen(10). Jotta tarinassa varmasti on yli kymmenen riviä, kirjoita muutama ylimääräinen rivi. Kaikki alle kymmenriviset tarinat poistetaan armotta, eikä niistä saa pisteitä.
- Kirjoita vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja sen ohella myös pituutta.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset joko asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, silloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee viettää mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa. Et saa laittaa kissaa kertomaan rakkaudestaan ilman lupaa, etkä myöskään rikkomaan soturilakia tai tappamaan ketään.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Angel?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kaisla

21.06.2018 11:11
Juoksin täyttä vauhtia eteenpäin tuntien tuulen vasten kasvojani. Vilkaisin taakseni ja huomasin Veijarin saavuttavan minua. Hiljennin hieman vauhtiani, jotta kolli pääsi rinnalleni. Hidastimme vauhtiamme aina hölkäksi asti. Meidän täytyisi säästellä voimiamme loppu matkaa varten.
"Kuule Kaisla", valkea kolli vierelläni sanoi rikkoen hiljaisuuden välillämme. Käännyin katsomaan Veijarin suuntaan harmailla silmilläni.
"Missä sinä asuit ennen kuin muutit luoksemme kotiaukiolle?" Veijari kysyi. Pysäytin vauhtini hetkessä ja jäin vain tuijottamaan eteenpäin. Kolli joutui pysähtymään myös ja kääntymään minun suuntaani. Olin yrttänyt olla ajattelematta perhettäni, kaikkea sitä, minkä olin menettänyt. Suuri tuska valtasi kehoni ja saatoin jo tuntea, kuinka kyyneleet kirvelivät silmissäni. Fria, Fire, Huurre, Havuviiksi ja Crokel. Vaikka hyvät muistot heistä pyörivät unissani ja mielessäni, en siltikään saanut sitä kaikkea surua pois mielestäni. Olin menettänyt itselleni monta rakasta kissaa. Liian monta. Ja se kaikki yhtenä suruna olisi voinut hajottaa minut palasiksi, milloin vain ja missä vain. En halunnut ajatella huonoja muistoja, niitä muistoja, joissa olin menettänyt rakkaitani. Kaikki nousi nyt vain pintaan Veijarin kysymyksen myötä. Veijari oli avannut jo suunsa ja oli ilmeisesti aikeissa sanoa jotain, mutta keskeytin hänet.
"Älä", sanoin hiljaa ja yritin nieleskellä kyyneliä ja olla itkemättä. Istahdin alas ja vedin syvään henkeä. Ehkä asiasta kertominen voisi helpottaa oloani.
"Synnyin vanhemmilleni kahden sisarukseni kanssa. Meillä oli sopivan kokoinen alue käytössämme, jossa kasvoimme. Se paikka on kaukana täältä. Siellä meidät opetettiin saalistamaan sekä saimme oppia myöskin joitain taisteluliikkeitä. Meidän seuraamme liittyi myöskin eräs sijaispentu, jonka vanhempani ottivat hoiviinsa. Niin, sitten kerran, yksi sisaristani lähti. En tiedä vieläkään onko hän elossa vai ei. Sitten toinen sisaristani lähti, tiedän nyt hänen olevan elossa, Tuuliklaanissa. Emoni sekä sijaispentu kuolivat. Jäimme kahden isäni kanssa ja lähdimme vaeltamaan sekä etsimään veljeäni. Tiesimme mihin suuntaan hän oli lähtenyt. Löysimme hänet ja jäimme asustamaan Tuuliklaanin lähelle. Isäni ja veljeni tapailevat varmasti aina tietyin väliajoin, mikä on vain hyvä asia. Ainakaan isän ei tarvitse olla yksin. Minä lähdin tutkimaan tätä uutta ympäristöä ja sitten näin teidät", selitin Veijarille hiljaisella äänensävyllä toivoen hänen kuitenkin kuulevan. Tuntui helpottavalta kertoa näistä kaikista asioista valkealle kollille. En vain tiedä, miten hän suhtautuisi äkilliseen purkautumiseeni.
"Ja nyt olen tässä", maukaisin ja nousin seisomaan. Kyyneleiden tulo oli loppunut ja pystyin jopa hymyilemään pienesti Veijarille. Nyt hän ainakin sai vastauksen kysymykseensä - ja myös paljon enemmän.

//Veijari? Sori sekavuus :(

Nimi: Veijari

20.06.2018 19:37
Kaisla tassutti lähemmäs minua. "Se sinun suunnitelmasi toimi", hän maukui hymyillen. "Kiitos, pelastit meidät."
Katsoin kellanpunaista naarasta hetken ajan ehkä jopa hieman hämmentyneenä. En ollut odottanut saavani kiitosta sen jälkeen, kun olin onnistunut saamaan meidät molemmat jumiin kaksijalkojen pesään.
"Älä suotta minua kiitä", sain lopulta kakaistuksi ulos. "Ilman minua emme edes olisi joutuneet siihen pinteeseen." Se oli totta: Jos en olisi saanut päähäni pähkähullua ideaa lähteä seikkailulle kaksijalkalaan, mitään tällaista ei olisi edes koskaan tapahtunutkaan.
"Ja olisimme taas yhtä kokemusta köyhempiä", Kaisla kiusoitteli. "Tärkeintä kuitenkin on, että olemme ehjänä ja valmiina palaamaan takaisin muiden luo, vai mitä?" Erakkonaaras katsahti kirkastuvalle taivaalle. Päivä oli vasta nuori ja meillä olisi rutkasti aikaa kävellä takaisin kotiaukiolle - ainakin uskoin niin.
"Meidän on parasta lähteä matkaan hyvissä ajoin, en tiedä miten vanhempani suhtautuvat äkilliseen katoamiseeni", sanoin haukotellen ja oikaisin selkäni. Virtakyyneleen tuntien hän kaluaisi koko metsän, kunnes pääsisi jäljillemme. Minusta tuntui vähän siltä, että hänellä taisi olla jonkin sortin taipumus ylisuojelevaisuuteen.
"Hyvä idea", Kaisla naukaisi ja nuuhkaisi pariin kertaan ilmaa. "Eiköhän pistetä juoksuksi." Sen sanottuaan hän pomppasi yllättäen jaloilleen ja lähti pinkomaan aukion poikki syvemmälle metsään. Tuijotin hänen peräänsä hetken ajan kovin pöllämystyneenä, ennen kuin tajusin lähteä kirimään naarasta kiinni.
Kiidin metsäaukion poikki hurjalla vauhdilla ja sukelsi saniaisten sekaan. Läheisestä pensaasta pyrähti lentoon pari lintua. Kiihdytin vauhtiani entisestään. Tunsin kuinka multa ja kuivat lehdet jäivät varpaideni väliin, mutta en välittänyt siitä. Minulla ei ollut aikaa. Keskityin ainoastaan Kaislan kiinni ottamiseen.
Jo jonkin aikaa juostuani sai näköpiiriini edelläni pinkovan kellanpunaisen hahmon. Omahyväinen virnistys hiipi kasvoilleni samalla kun saavutin Kaislaa. Naaras vilkaisi minuun pikaisesti lapansa yli ja hidasti hieman tahtiaan, jotta pääsisin hänen rinnalleen. Lopulta päädyimme molemmat hidastamaan vauhtimme kevyeksi hölkäksi säästelläksemme voimiamme loppu matkaa varten.
"Kuule, Kaisla", sanoin pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoen. "Missä sinä asuit ennen kuin muutit luoksemme kotiaukiolle?" Katsahdin ystävääni korvat uteliaasti höröllään.

//Kaisla?

Nimi: Kaisla

19.06.2018 13:11
Olin antanut suostumukseni Veijarin suunnitelmalle. En tiennyt tulisiko se toimimaan vai ei, muttei parempaakaan suunnitelmaa ollut. Toivoin ainakin sen toimivan. Oli jo aamuyö ja vahtivuoroni oli päättymässä. Sitten kuulin ääniä.
"Veijari! Joku tulee!" sihahdin. Sydämeni syke kiihtyi kuullessani askelia pesän ulkopuolelta. Jännityin hetkessä. Tunsin kuinka turkkini pörhistyi. Onneksi en ollut tässä tilanteessa yksin. Onneksi Veijari oli kanssani. Minä pelkäsin. En ollut pelännyt näin paljon hetkeen - ehkä viimeksi silloin, kun näin pentuna painajaisia. Enkä silloinkaan pelännyt läheskään näin paljon.
"Tule tänne alas, ja ole valmiina juoksemaan", Veijari sihahti ja jäi tuijottamaan luukkua. Hyppäsin alas tasolta ja kiiruhdin valkean kollin taakse.
Veijari rääkäisi luukun raottautua tarpeeksi ja lähti juoksemaan ulos pesästä. Lähdin heti hänen peräänsä, sillä en halunnut kaksijalan ehtivän telkeämään minua pesään. Veijari saavutti muurin ennen minua ja lähti kiipeämään sitä. Muurin alapuolella ehdin empiä hetken pystyisinkö kiipeämään kollin perässä. Kaksijalan nopeat askeleet kuuluivat takanani. Oli pakko yrittää. Loikkasin muuria vasten ja upotin kynteni sen sileään pintaan. Pääsin kuin pääsinkin pakoon kaksijalan tassuilta. Loikkasin alas maahan ja jatkoin juoksemista Veijarin perässä aina turvallisen matkan päähän erään puun juurelle. Haukoin henkeä ja tunsin kuinka karvani alkoivat laskeutua. Pelko alkoi hiljattain kadota.
"Kaikki hyvin?" Veijari puuskutti ja katsahti minuun siniharmailla silmillään. Nyökyttelin pari kertaa päätäni etsiessäni oikeita sanoja. Oli minulla kaikki hyvin, mutta äsken kokemani oli kauheaa. Se kamala pelko, joka oli vellonut koko pakomatkan kehossani. En tulisi unohtamaan tuota ikinä.
"On", vastasin viimeinkin kollin kysymykseen. Väsymys alkoi painaa kehossani huonosti nukutun yön jäljiltä. Räpyttelin harmaita silmiäni väsyneenä ja suustani karkasi haukotuskin.
"Se sinun suunnitelmasi toimi", maukaisin hymyillen ja tassutin lähemmäs Veijaria. "Kiitos, pelastit meidät."

//Veijari?

Nimi: Veijari

19.06.2018 12:12
Kaisla katsoi oudon hajuista mössöä epäileväin näköisenä. "Et tiedä mitä se on. Ehkä sitä ei kannattaisi syödä", hän naukaisi.
"Ei täällä ole muutakaan", tuhahdin.
"Kai se on sitten pakko", naaras hymähti hermostuneesti ja kumartui haukkaamaan pienen suullisen verran mössöä. Hetken kuluttua, kun hän oli saanut nielaistua mössön alas kurkustaan, tuo tokaisi nenääns nyrpistellen:
"Olisin mieluummin ollut maistamatta."
Pyörittelin silmiäni huvittuneena ja vilkaisin vielä vaivihkaa lattialla nököttävää mössö-kuppia.
*Ei enää. Haluan tuoretta riistaa, enkä mitään mössöjä - kuinka vanhana ne meitä oikein pitävät?* tuumasin närkästyneenä.
"Entä jos jäämme tänne?" Käännyin katsomaan Kaislaa korvat höröllään. Naaras oli painanut päänsä alas ja näytti kovin surulliselta. Purin huulta tassutellessani lähemmäs ystävääni ja laskin häntäni lohdullisesti tuon lavoille.
"Älä huoli, kyllä kaikki järjestyy", sanoin empien ja vedin syvään henkeä. "Ja vaikka emme koskaan pääsisikään ulos täältä, olen täällä paljon mieluummin jumissa sinun kuin ärsyttävien pentuetoverieni kanssa."
Kaisla nosti hieman päätään ja saatoin nähdä hymyn kareilevan tämän äsken niin synkillä kasvoilla.
"Kas noin, niin sitä pitää!" virnistin leikkisästi ja käännyin sitten taas luukun puoleen. "Minulla saattaa olla suunnitelma, mutta saatamme joutua viettämään täällä vielä yön verran, ellei pidempäänkin - jos siis suunnitelmani ei toimikaan."
Erakkonaaras kurtisti kulmiaan hieman ihmeissään, mutta nyökkäsi kumminkin. Loikkasin lähimmälle tasolle ja onnistuin ponnistamaan siitä itseni seinällä roikkuvalle tasolle. Tasapainottelin lankun päähän, josta pystyin kurkistamaan ulos pikkuruisesta reiästä. Ulkona hämärsi jo, eli täytyi olla auringonlaskun aika. Oletin kaksijalkojen palaavan tuomaan lisää mössöä meille joko heti aamusta tai sitten illemmalla. Ja se edellytti sitä, että ne vielä muistaisivat meidän olemassa olomme - toivon mukaan.
"Selvä, suunnitelma on tämä: Kun kaksijalka palaa tuomaan lisää mössöä, meidän täytyy päästä livahtamaan sen ohitse ulos. Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeaa, sillä kaksijalat ovat minun käsitykseni mukaan nopeita, mutta tosi tyhmiä", selitin ideani. "Kun olemme vapaat, yritämme päästä muurin luo. Jos muuri on edelleen märkä, etsimme toisen pakoreitin. Onko kysyttävää?" Katselin Kaislaa korvat valppaasti pystyssä. Suunnitelmani ei toimisi, jos emme tekisi yhteistyötä, ja onnekseni erakkonaaras nosti häntänsä ymmärtämisen merkiksi pystyyn ja maukui:
"Aina valmiina."
"Hienoa! Vaihdamme vahtivuoroa tietyin väliajoin", jatkoin. "Minä otan ensimmäisen vuoron. Vaihdamme puolen yön jälkeen."
"Hyvä on", Kaisla nyökkäsi ja kävi makuulleen oven eteen. Minä jäin tason päälle ja yritin katsoa seinässä olevasta reiästä ajan kulua. Samalla kuuntelin ulkopuolelta kuuluvia ääniä kaksijalkojen varalta. Toivoin hartaasti suunnitelmani toimivan. En tahtonut viettää koko loppuelämääni pienessä, pimeässä pesässä.

Oli jo aamuyö. Kaisla oli juuri lopettelemassa omaa vahtivuoroaan. Nousin haukotellen seisomaan ja venytin selkääni pitkään ja hartaasti. Jos totta puhuttiin, en ollut nukkunut juuri ollenkaan omaana vapaavuoronani. Pelkäsin koko ajan, etten ehkä heräisikään ajoissa, kun kaksijalka avaisi luukun ja törkkäisi uuden mömmö-kupin eteeni.
"Veijari! Joku tulee!" Kaisla sihahti tason päältä. Naaraan kellanpunainen turkki oli pörhistynyt jännityksestä ja saman aikaisesta pelosta.
"Tule tänne alas, ja ole valmiina juoksemaan!" suhahdin takaisin ja jäin tuijottamaan luukkua viiksikään värähtämättä.
Kun luukku raottui tarpeeksi, rääkäisin hullun lailla säikäyttääkseni kaksijalan ja ryntäsin tuon ohitse ulos vapauteen. Ollessani varma, että Kaisla seurasi perässä, kiristin vauhtiani. Päästyäni muurin juurelle ja yrittäessäni upottaa kynsiäni sen sileään, pystysuoraan pintaan, tiesin automaattisesti epäonnistuvani, mutta kuitenkin ihmeen kaupalla sain kammettua itseni muurin päälle ja pudottauduttua turvallisesti sen toiselle puolelle. Vilkaisin lapani yli Kaislaan, joka jo kiri minua kiinni. Pystyin kuulemaan kaksijalan turhautuneen kuuloisen ähinän, kun se yritti päästä aidan ylitse peräämme, mutta mepä olimme jo kaukana siitä ja isosta, neliskanttisesta pesästä.
Pysähdyimme huohottaen erään puun juurelle, kun olimme varmoja, ettei kaksijalka ollut seurannut meitä.
"Kaikki hyvin?" onnistuin puuskuttamaan Kaislalle. Katsahdin naaraaseen henkeä haukkoen. En ollut vielä koskaan juossut niin lujaa.

//Kaisla?

Nimi: Kaisla

19.06.2018 10:34
Nyrpistelin nenääni, sillä jo pelkkä mössön haju sai oloni epävarmaksi. Sitä ei pitäisi syödä. Ei se näyttänyt ruualta. Kyllä se hieman siltä haisi, mutta haisi se paljon muultakin.
"Maista sinäkin", Veijari kehotti. Pudistelin päätäni.
"Et tiedä mitä se on. Ehkä sitä ei kannattaisi syödä", naukaisin katsoen samalla mössöä. Ties mitä tapahtuisi, jos sitä söisi. Toisaalta ei Veijarillekaan ollut tapahtunut vielä mitään. Nälkäni vain kasvoi, varsinkin kun olin nähnyt Veijarin syövän mössöä.
"Ei täällä ole muutakaan", valkea kolli sanoi. Hän oli oikeassa. Emme todennäköisesti saisi pitkään aikaan mitään muutakaan ruokaa - jos tuo edes oli ruokaa ja syömäkelpoista - joten minun olisi pakko syödä tuota kuvottavaa mössöä.
"Kai se on sitten pakko", hymähdin ja kurottauduin ottamaan mössöä suuhuni. Siinä maistui kyllä hieman liha, mutten uskonut sen olevan kokonaan lihaa. Ei liha näyttänyt tuolta. Siinä oli jotakin muuta, mutten tunnistanut makua. En pitänyt siitä. En pitänyt mössön mausta taikka siitä, miltä se tuntui suussa, enkä varsinkaan siitä, miltä se näytti. Mutta minulla oli nälkä, eikä mitään muuta ollut tarjolla.
"Olisin mieluummin ollut maistamatta", hymähdin ja istahdin alas kovalle alustalle. Kaipasin jo nyt pehmeää maata alleni. Aloin taas miettimään mahdollista toista uloskäyntiä. Katselin tarkkaan vähän jokaista kohtaa. Miksei täällä voinut olla kissanmentävää rakoa?
"Entä jos jäämme tänne?" sanoin hiljaa painaen samalla pääni alas. En haluaisi viettää loppuelämääni täällä. Olin ollut toiveikas toisen uloskäynnin suhteen, mutta nyt olin varma, ettei sellaista ollut. Ei ollut kuin luukku, jonka kaksijalka ainoastaan pystyi aukaisemaan.

//Veijari?

Nimi: Veijari

18.06.2018 19:38
Kaisla astahti pelokkaan oloisena taaksepäin. "Kyllä me pääsemme", hän naukaisi hiljaa, "meidän on pakko päästä. On pakko olla jokin toinen reitti ulos."
Niin minäkin halusin uskoa, mutta paikka johon meidät oli teljetty, näytti läpipääsemättömältä. Ainut valonlähde oli pesän katossa oleva pieni kolo, josta mahtuisi kulkemaan päästäisen kokoinen otus juuri ja juuri, jos edes sekään.
"Veijari", Kaisla sanoi. Käännyin katsomaan häntä kulmat kurtussa ja hännänpää puolelta toiselle nytkähdellen. Olin kovin turhautunut. Inhosin sitä, kun menoani rajoitettiin pienillä pesillä, joissa joutui kököttämään niin kauan, kunnes toisin määrättäisiin. Täällä tosin ei ollut ketään määräilemässä saati sitten päästämässä pois. Olimme kahden Kaislan kanssa, yksin pimeässä tilassa, josta ei ollut ulospääsyä.
"Keskitytään nyt kunnolla, että pääsemme täältä pois", Kaisla maukui päättäväisen oloisena nyökäten.
Kohautin lapojani ja istahdin alas. "Minun keskittymiseni eivät tätä pulmaa ratkaise", murahdin närkästyneenä ja päätin lopulta käydä pitkäkseni viileälle puulattialle. "Luukku on kiinni ulkoa päin, eikä sitä saa auki kuin kaksijalka. Ihan turhaa."
"Älä sano noin - et voi olla täysin varma", Kaisla sanoi ja näpäytti minua kevyesti kuonolle hännänpäällään, ennen kuin loikkasi lähimmälle tasolle tutkailemaan ympäristöä tarkemmin.
Katselin hänen menoaan tylsistyneenä. Luukku pysyisi kiinni ja sillä selvä. Ei kannattanut tuhlata turhaan energiaa, kerta ruokaakaan ei ollut vähään aikaan tarjolla.
Juuri sillä hetkellä luukku raottui hieman ja pieni kaksijalanpentu tyrkkäsi eteeni oudolta tuoksuvan jutun ja sulki luukun jälleen. Katsoin pöllämystyneenä edessäni lojuvaa lehdestä muotoiltua kuppia muistuttavaa juttua, jonka sisällä oli sitä oudolta tuoksuvaa mössöä. Kaisla loikkasi tasanteelta alas vierelleni ja kumartui hänkin nuuhkaisemaan kummallista mössöä. Erakkonaaras nyrpisti nenäänsä ihmeissään.
"Mitä tuo on?" hän sihahti.
"Mistä minä tietäisin", vastasin lapojani kohauttaen ja kumarruin uudemman kerran lipaisemaan kielelläni tuota kaksijalkojen mössöä. Se maistui vähän lihalle, mutta siinä oli paljon hassuja sivumakuja, jotka saivat minut hämmentymään. Seuraavaksi uskaltauduin haukkaamaan kokonaisen suullisen mössöä. Sitä oli kerrassaan mielenkiintoista jauhaa hampaissa, mutta samaan aikaan myös kovin etovaa.
"Maista sinäkin", kehotin Kaislaa ja pyyhkäisin toisella etukäpälälläni viiksiini tarttuneet mössönrippeet pois.

//Kaisla?

Nimi: Kaisla

18.06.2018 16:15
Pienestä tutkimusretkestä oli tullut jotain aivan muuta. Nyt olimme jumissa jossakin kaksijalkojen rakennelmassa. Luukku, josta olimme päässeet turvaan kaksijalanpentujen tassuilta, oli nyt kiinni. Astuin taaksepäin sydän tykyttäen. Entä jos jäisimmekin tänne?
"Kyllä me pääsemme", maukaisin nyökäten, "meidän on pakko päästä. On pakko olla jokin toinen reitti ulos." Katselin ympärilleni mietteliäänä ja yritin löytää jonkin aukon, josta voisimmr päästä ulos. Mutta entä jos jotakin toista uloskäyntiä ei olisi? Minä en ainakaan haluaisi jäädä tänne kuolemaan riistan puutteeseen. Riistan ajattelu sai minut nälkäiseksi. Tai sitten joku kaksijalka löytäisi meidät täältä ja tekisi meille jotakin. Oli kieltämättä jännittävää - enemmänkin kyllä pelottavaa - olla täällä jumissa Veijarin kanssa. Mitä hänen vanhemmatkin sanoisivat?
"Veijari", naukaisin hiljaa kollille, jonka kanssa olin suostunut pienelle tutkimusmatkalle lähtemään. Olimme kummatkin märkiä sateen jäljiltä ja tassumme olivat likaiset mudan takia. Olisin voinut nauraa ulkomuodollemme ellei tilanne olisi ollut tällainen. Veijari käänsi siniharmaan katseensa minuun.
"Keskitytään nyt kunnolla, että pääsemme täältä pois", sanoin päättäväisenä nyökäten. Kyllä kaikki vielä järjestyy.

//Veijari? Plääh tästä tuli ihan outo :'D

Nimi: Veijari

18.06.2018 13:52
Raskaat vesipisarat tipahtelivat lehvistön lävitse niskaani rämpiessäni eteenpäin tiheän aluskasvillisuuden seassa Kaisla perässäni seuraten. Olin saanut houkuteltua erakkonaaraan mukaani pienelle tutkimusretkelle niin sanottuun kaksijalkalaan, jossa kuulemma asusti pitkiä ja karvattomia otuksia, joista osa piti kissoja pesissään. Ja nämä kissat vieläpä nauttivat siitä, että ne tulivat teljetyiksi niiden suuriin, neliötä muistuttaviin pesiin.
"Mitä vanhempasi sanoivat tästä älyvapaasta suunnitelmastasi?" Kaisla huikkasi takaani.
"Eivät he ainakaan kieltäneet", vastasin takaisin ja heilautin häntääni välinpitämättömästi. Jos totta puhuttiin, en ollut edes maininnut heille lähteväni tutkimaan kaksijalkalaa Kaislan kanssa, sillä olin arvellut joutuvani hankauksiin kaksikon kanssa otettaessa esille sanat "pieni" ja "retki", koska yleensäkään minut tuntiessaan suunnittelemani retket eivät olleet kovinkaan pieniä saati sitten vaarattomia, ja niihin liittyi aina retken huipennus, eli vanhempien loppu saarna, joissa toistettaisiin epäilemättä moneen otteeseen "aresti", "ei ikinä" ja "vastuuton", joka ei minua sinänsä hetkauttanut, sillä olin jo tottunut siihen.
"Kai sinä tiedät, että olemme olleet jo melko kauan poissa?" Kaisla varmisti epäileväisen kuuloisena.
"Totta kai!" naurahdin hieman kireästi. "Minähän olen jo täysikasvuinen, eivät vanhempani voi enää komennella minua." Itseasiassa voivat ja halutessaan myös tekisivät niin, koska asuin edelleen heidän luonaan. "Mutta jospa unohtaisimme hetkeksi hiostavat säännöt ja pelottavat vanhemmat ja keskittyisimme luomaan kunnon seikkailun?" ehdotin ja käännyin katsomaan kellanpunaiseen naaraaseen lapani yli. Kaisla siristi epäluuloisen oloisena harmaita silmiään, muttei sanonut enää mitään.
"Mutta hei! Katsopas mitä tuolla näkyy!" huudahdin. "Eikös se olekin kaksijalkojen pesärakennus?" Kiristin hieman tahtiani ja ylitin pienen metsäaukion suurin harppauksin. Kuulin Kaislan jolkottavan perässäni tassut mutaista maata vasten läpsytellen. Itse en juurikaan innostunut mutaleikeistä. En pitänyt siitä kuinka muta tahrasi valkean turkkini ruskeilla, likaisen näköisillä laikuilla.
Viimein saavuin kaksijalan pesää ympäröivän puisen muurin luo. Katselin sen huippua pää kenossa ja pohdin, kuinka pääsisin kapuamaan sen päälle. Vilkuilin ympärilleni mietteliäänä, kunnes silmäni osuivat muurin päälle kurkottavaan puunoksaan. Annoin katseeni liukua oksaa pitkin puuhun, josta se kasvoi. Kehräsin mielissäni ja tallustin Kaislan ohitse puun luo ja ryhdyin kiipeämään sen paksua runkoa pitkin oksaa kohti.
"Mitä sinä oikein hommaat?" Kaisla kysyi.
"Kiipeän muurin päälle!" vastasin ja lähdin varovasti hivuttautumaan oksaa pitkin muuria päin. Viimein pääsin oksan päähän ja pystyin loikkaamaan muurille, joka tosin osottautui kohtalokkaaksi virheeksi, sillä tassuni liukuivat sateesta liukkaalla puulla niin, että lennähdin suoraan muurin toisella puolella olevaan kuralammikkoon. Syljeskelin närkästyneenä suuhuni joutunutta kuravettä pois samalla kun hinasin itseni ylös lammikosta. Käännyin katsomaan muurin huippua, jonka päällä Kaisla istuskeli huvittuneen näköisenä.
"Sehän meni hyvin", tuo tokaisi ja loikkasi alas vierelleni onnistuen välttämään kuralammikon, josta olin hieman harmissani.
Samassa korviini kantautui korkeita kiljahduksia ja matalampaa mörinää, joka voimistui hetki hetkeltä. Ja sillä samaisella hetkellä kun käännyimme katsomaan kaksijalan pesään päin yksi sen seinässä olevista luukuista avautui ja ulos ryntäsi paljon pieniä kaksijalkoja, joiden askelet tärisyttivät maata. Katselin niitä samaan aikaan kauhistuneena ja kiinnostuneena. Niillä oli päälaella vähän karvaa, mutta muuten ne olivat aivan karvattomia, ja mikä oli kummallisinta, ne olivat verhonneet karvattoman kehonsa jonkilaisilla ohuilla, eri värisillä sammalilla.
Yksi niistä huomasi meidät ja se suuntasi toisen pitkän vaaleanpunaisen käpälänsä meitä kohti ja alkoi huutaa jotakin. Silloin muutkin kaksijalanpennut tajusivat kiinnittää huomionsa minuun ja Kaislan. Ne lähtivät oudosti kiekuen juoksemaan meitä kohti.
"Pakoon!" Kaisla ärähti ja yritti kavuta takaisin muurille, mutta turhaan, sillä kynnet eivät pitäneet märässä, pystysuorassa puussa.
"Mennään tuonne piiloon!" huudahdin Kaislalle ja osoitin hännälläni pienempää pesää, jonka luukku oli hieman raollaan. Pujottelimme kaksijalkojenpentujen jalkojen välitse pesälle ja onnistuimme pujahtamaan turvaan sen sisälle. Ryömin pesässä olevan neliskanttisen laatikon alle ja jäin tuijottamaan raollaan olevaa luukkua sydän tykyttäen.
"Ne eivät voi mahtua tuosta", sihahdin hiljaa Kaislalle, joka oli kömpinyt viereeni. Mutta silloin raollaan ollut luukku pamahtikin kiinni ja kaksijalkojenpentujen äänet alkoivat kaikota, kunnes ne katosivat lopulta kokonaan. Hetken kuluttua uskaltauduin tulemaan ulos piilostani ja hiippailemaan kiinni menneen luukun luo. Tökkäsin sitä kerran kuonollani, mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi yritin raapia sitä, eikä vieläkään mitään. Kaisla tassutti rinnalleni ja yritimme yhdessä saada luukun auki, mutta se ei hievahtanutkaan.
"Se on jumissa", murahdin. "Me emme pääse ulos!"

//Kaisla?

Nimi: Pörrölaikku

17.06.2018 19:46
Tassutin eteenpäin kohti jokea. Minun vain teki mieli mennä sinne. Jos mielihalulleni oli jokin syy, saattaisin olettaa sen liittyvän Kiurulentoon. Joen pieni liplatus toi hänet mieleeni. Hänen rauhallisuutensa, kauneutensa, äänensä pehmeys, hänen lämpönsä. Oli mennyt jo jonkin aikaa, oikeastaan melko pitkäkin aika hänen kuolemastaan. Sydäntäni puristava kaipuu ja suru olivat jo alkaneet helpottaa. En kuitenkaan vielä voinut sanoa olevani täysissä sielun voimissani jos puhe oli rakkaani menetyksestä, mutta silti: aika oli hyvä ystävä, se paransi haavat - aikanaan. Saavuin joelle. Siellä olivat Virtakyynel ja Pyrstökuiskaus ja aioin kääntyä takaisin; en halunnut häiritä kaksikkoa. Voisin nimittäin kuvitella, että he haluaisivat olla kahdestaan, viettää aikaa ihan vain toistensa kanssa ja keskittyä vain toisiinsa. Tassutin kuitenkin aivan joelle heidän luokseen.
"Hei", naukaisin ja väläytin pienen, silmänräpäyksen kestävän hymyn. "Anteeksi jos häiritsen, minun vain teki mieli tulla tänne joelle. Menen tietenkin kauemmas, etten häiritse teitä. Ja muutenkin.. haluaisin olla yksin vähän aikaa."
En jäänyt odottamaan vastausta, vaan kävelin seitsemän ketunmitan päähän ja asetuin vatsalleni. Katselin joen vettä ja vajosin ajatuksiini. Niissä pääosa oli Kiurulennolla, rakkaallani, joka toivottavasti katseli minua Tähtiklaanista ja muisteli minua vain hyvällä. Aurinko paistoi taivaalla. Sen lämpö helli turkkiani, mikä sekin muistutti minua tavallaan Kiurulennosta.
*Kiurulento*, ajattelin. *Haavani ovat melkein parantuneet. Mutta minä en unohda sinua. En ikinä. Rakastan sinua nyt ja ikuisesti.*
Huokaisin hiljaa. Sitten oikealla liikahti jokin ja näköpiiriini ilmestyi kala. Se tuskin huomasi minua, kun tarkkailin sitä sen uidessa ohitseni.

//Virta? Ompa kiva ku oli mahollisuus jatkaa jonku tarinaa :D

Nimi: Fire

17.06.2018 11:16
Herätessäni minulla oli erityisen väsynyt ja tokkurainen olo. Kampesin itseni ylös sammalilta ja haukottelin. Raajani tuntuivat raskailta ja kankeilta. Aivan kuin jokin olisi nykinyt jalkojani koko ajan alaspäin. Mielenikin tuntui raskaalta, enkä pystynyt ajattelemaan selkeästi. Havuviiksi oli luvannut että tulisi tänään tapaamaan minua, joten lähdin hitaasti kävelemään kohti tapaamispaikkaamme metsän reunassa. Nälkä nakersi vatsaani, mutta olin jo niin tottunut siihen, etten kiinnittänyt siihen huomiota.
Viime aikoina oloni oli ollut tälläinen. Joka aamu oli yhä vaikeampaa nousta ylös. Lihaa en ollut syönyt aikoihin, koska en vain saanut mitään kiinni, koska jalkani eivät tahtoneet toimia kunnolla. Olin elättänyt itseni pelkillä juurilla ja se näkyi minussa. Olin laihempi kuin koskaan ja turkkini oli takussa ja kiillotonta. Tiesin, että loppuni oli lähellä.
Istahdin metsän reunalle ja katselin tuulen tuivertamaa nummea, jota täplittivät harvassa pensaat ja kanervat. Havuviiksi oli Tuuliklaanissa onnellisempi kuin koskaan ennen. Hänellä oli kumppani ja perhe ja kaikkea mitä kissa vaan voisi toivoa. Olin hyvin onnellinen hänen puolestaan.
Sain odotella aika kauan ennen kuin Havuviiksen tummanharmaa hahmo näkyi kiitävän minua kohti. Hän piti juoksemisesta todella paljon.
“Hei isä!” hän huusi jo ennen kuin jarrutti eteeni käpälät lennättäen multaa päälleni.
“Hei Havuviiksi", vastasin silmiäni räpytellen. Silmäluomeni tuntuivat raskailta. Poikani tuntui huomaavan uneliaisuuteni ja laihan kehoni.
“Koska viimeksi söit?” hän kysyi silmiään siristäen. Pinnistelin pitääkseni silmäni auki ja pääni ylhäällä.
“Eilen auringonlaskun aikoihin.” Se oli totta. Olin syönyt silloin joitain syötäväksi kelpaavia kasveja, enkä suinkaan tuoresaalista, mutta eihän Havuviiksen sitä tarvinnut tietää.
Tuuliklaanilainen siristi silmiään epäuskoisesti.
“Minä olen jo aika vanha kissa ja sen takia olen näin laiha", selitin ja toivoin, että Havuviiksi tajuaisi pienen vihjauksen lauseessani. Hän ei tuntunut huomaavan, että olin juuri sanonut aikani olevan loppumaisillaan. Kolli alkoi vain selittää kuinka hänen pennuistaan tulisi pian oppilaita ja kuinka ylpeitä hän ja Lepakkoliito olivat heistä. Minä kuuntelin ja nyökkäilin sopivissa väleissä. Oloni oli ihmeen rauhallinen ja levollinen siihen verrattuna, että tiesin etten enää koskaan puhuisi poikani kanssa.
“No, minun pitäisi jo mennä ennen kuin Lepakkoliito vihastuu minulle. Voisin saalistaa hänelle jäniksen paluumatkalla", Havuviiksi suunniteli jo kuinka ilahduttaisi kumppaninsa tuliaisilla. Katselin häntä yrittäen piilottaa silmieni kostumisen parhaani mukaan. Juuri kun poikani oli lähdössä avasin suuni.
“Haluan sinun vain tietävän että olen hyvin ylpeä sinusta ja että rakastan sinua.” Havuviiksen katse oli hetken hämmästynyt. Sitten niihin syttyi sellainen lämpö, jollainen niissä yleensä oli kun hän katseli kumppaniaan.
“Minäkin rakastan sinua, isä.” Sanat jäivät kaikumaan mieleeni kun seurasin poikani menoa kyyneleitä poskillani.

Kun pääsin takaisin en mennyt etsimään ruokaa henkeni pitimiksi vaan käperryin pedilleni. Väistämätöntä ei enää voisi pitkittää. Taistelin pitääkseni silmäni auki ja muistelin. Muistelin äitiäni ja isääni, muistelin Frian lämmintä katsetta, muistelin pentujeni syntymää, muistelin heidän ensimmäisiä askeliaan, muistelin kasvattipentuamme Crokellia ja Frian ja minun yhteistä reviiriämme. Muistelin kaikkea, mitä vain mieleeni tuli. Halusin pitää ne muistot lähelläni kun kuolisin. Yksi ainut kyynel tipahti sammalille kun suljin silmäni. Jokin ääni päässäni käski minun vain nukahtaa. Ääni sanoi, että kaikki oli hyvin. Oloni oli rauhallinen, vaikka hengitykseni hidastui.
Juuri ennen kuin vajosin pimeyteen, haistoin Frian täyteläisen tuoksun nenässäni ja kasvoilleni levisi hymy.

//Hyvästi, Fire...

Nimi: Zira

17.06.2018 10:48
Käperryin lämpimälle sammalvuoteelleni, joka sijaitsi Loistosielun vuoteen vieressä. Kullankeltainen leopardiläiskäinen kolli makoili parhaillaan myös vuoteellaan silmät kiinni, mutta minä tiesin että hän oli vielä hereillä.
Mahani oli täynnä, olin napannut illalla Loistosielun kanssa yhteisen suuren jäniksen, joka tosiaan oli suuri. Olimme syöneet sen yhdessä, eihän sitä yksi kissa jaksaisi syödä kerralla.
Painoin pääni käpälieni päälle ja laitoin meripihkan väriset silmäni kiinni. Ei aikaakaan, kun olinkin jo unessa.

//Unta

Kävelin pitkin jonkin kallion reunaa. En tiennyt yhtään mikä tämä kallio oli, tai oikeastaan siis missä tämä kallio sijaitsi. Katsoin alas kalliolta. Kallion kyljessä oli pieni vuoristopolku ja siinä näkyi muutama kolo, oletin niiden olevan luolia. Alhaalla virtasi pieni puro ja... kissoja! Muutama kissa, tummanruskea kissa, harmaa kissa ja raidallinen kullanruskea kissa olivat parhaillaan juomassa purosta. Niiden ohi kulki neljä kissaa; joukkoa johti vaalean harmaanruskea kissa ja häntä seurasivat kilpikonnakuvioinen kissa ja tuhkanharmaa kissa. Heidän perässään loikki hieman muita pienempi, raidallinen punertavanruskea kissa. Näin että heillä kaikilla oli suussaan riistaa, se kilpikonnakuvioinen kantoi jopa jotain lintua. Päätin hetken mielijohteesta laskeutua vuoristopolkua pitkin alas kissojen joukkoon. Joku nuori kissa huudahti jotain jollekin toiselle kissalle ja näin suuren tuhkanharmaan kissan astelevan minua päin. Juuri kun hän oli luonani...

//Hereillä

Avasin silmäni. Auringon valot tulvivat jo pesämme. Loistosielu nukkui vielä. Ihmettelin untani, mikä se mahtoi olla? Räpyttelin unenrippeet silmistäni ja ojensin etukäpälät venytykseen. Pohdin, että voisin mennä saalistamaan ja yllättää Loistosielun.

Palasin takaisin pesällemme kantaen suussani kahta hiirtä. Olin saanut ne aivan pesän lähistöltä.
Loistosielu oli juuri heräilemässä, kun saavuin.
"Huomenta", tervehdin kollia.
"Kas... huomenta", Loistosielu naukui ja haukotteli, "Olet näköjään jo saalistanut meille."
"Toki", nyökkäsin ja annoin toisen hiiristä Loistosielulle, "Tässä, ole hyvä."
Käperryin kollin viereen syömään omaa hiirtäni. Tänään olisi lämmin päivä, mutta silti en saanut mielestäni untani pois.

Nimi: Bloody

12.06.2018 11:20
Katsoin yhä arvoivasti Usvaa. Vaikka en tahtonut sitä myöntää, tarvitsin apua ja nopeasti.
”Bloody”, sihisin hampaideni välistä.
”Nimeni on Bloody”, naukaisin lopulta, kun olin katsellut toista naarasta tarpeaksi arvioivasti.
”Noh, Bloody... voinko auttaa jotenkin?” Usva kysyi mahdollisimman kohteliaasti. Vilkaisin tassuani, mutten tahtonut myöntää loukkaantuneeni, joten en maininnut siitä.
”Tiedätkö, missä on riistaa? En ole syönyt pariin auringonnousuun”, kysyin vaivaantuneesti. Usva katsoi minua hetken epäröivästi, mutta nyökkäsi sitten.
”Hieman eteenpäin tästä”, siniharmaa naaraserakko vastasi. Nyökkäsin vain, sillä kiitos ei oikein kuulunut sanavarastooni. Usva kuitenkin oli selvästi odottanut sitä, sillä hän katsoi minua hieman tuimasti.
”En kiittele”, murahdin, jatkaen matkaani ontuneesti.
”Entä tassusi? Mikä siinä on?” huudahti vaalean siniharmaa naaras, loikkien perässäni.
”Löin sen kiveen... ei mitään vakavaa”, vastasin turhautuneesti. Usva tuhahti.
”Haistan tänne saakka, että se on tulehtunut”, naaras maukaisi.
”Ja mitä ajattelit tehdä asialle?” kysyin, kääntäen ruskean katseeni naaraaseen.
”Auttaa sinua”, Usva vastasi itsevarmana.
”Ei onnistu”, murahdin, tuijottaen naarasta.
”Onnistuu!” Usva väitti itsepäisesti, astellen hieman lähemmäs. Pörhistin karvani, mutta en paljastanut hampaita tai kynsiä.
”Saanko edes katsoa?” vaalean siniharmaa erakko kysyi.
”Katso sitten”, murisin hiljaa, jolloin Usva nosti etutassuani hieman.
”Kivi on vielä polkuanturassasi”, Usva maukaisi huolestuneesti, mutta ilman enempiä kyselyitä hän kiskaisi kiven irti. Ulvaisin kivusta ja aloin nuolemaan tassuani.
”Hiirenaivo”, sähähdin naaraalle, joka katsoi minua lempeästi.
”Kiitos olisi riittänyt”, tuo naukui.

//Usva?
Sori jos hittasin liikaa

Nimi: Virtakyynel

08.06.2018 20:00
Loikoilin suuren kiven päällä aivan joen rannassa nauttien viherlehden auringosta, joka lämmitti turkkiani mukavasti. Pyrstökuiskaus oli aivan vierelläni, saatoin jopa kuulla kollin tasaisen hengityksen. Avasin siniharmaat silmäni ja käännyin katsomaan kumppaniani, joka piti omia silmiään yhä kiinni. Hetken ajan vain katsoin häntä, tunsin voivani paremmin kuin koskaan. Kaikki oli täydellisesti. Minulla oli Pyrstökuiskaus ja pennut. Kaiken lisäksi muutama muu kissa oli täällä auttamassa meitä reviirimme ylläpitämisessä. Silkkitassu oli viettänyt luonamme puolisen kuuta, sillä kolli oli loukkaantunut koiran hyökätessä kimppuumme, kun näytimme hänelle reviiriämme. Lupasin viedä hänet takaisin Myrskyklaaniin heti hänen toivuttuaan ja samalla käydä näyttämässä pentujani entisille ystävilleni ja erityisesti emolleni Laikkulammelle. Myrskyklaanista eniten minä ikävöin häntä. Pyrstökuiskaus avasi silmänsä ja huomatessaan minun katselevan häntä, hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
"Riittääkö auringossa loikoilu jo?" kolli kysyi lempeällä äänellä.
"Jos sinulla on jotakin muuta mielessäsi", vastasin leveästi hymyillen. Pyrstökuiskaus kampesi itsensä istumaan. Minä tein samoin ja katsoin kumppania syvälle tuon tummiin, keltaisiin silmiinsä.
"Miten olisi kalastaminen? Tai kenties tällä kertaa uiminen? Vesi on lämmintä ja se olisi mukavaa", kolli ehdotti varovasti. Katsoin häntä hieman epäröiden.
"Enpä tiedä, vesi ei ole oikein minun juttuni", naukaisin ja irvistin. Käänsin katseeni kohti jokea, jonka pinta kimalteli kauniisti auringon säteiden osuessa siihen. Kauempaa korviini kantautui hirviöiden ääniä, mutta reviirimme oli kyllin kaukana niistä, joten kaksijaloista hirviöineen ei ollut meille vaaraa.
"Älä nyt, kokeillaan edes", Pyrstökuiskaus naukui kannustavasti ja puski kuonollaan turkkiani.
"Hyvä on", taivuin lopulta ja pyöräytin silmiäni. Mitäköhän tästäkin tulisi? Innoissaan Pyrstökuiskaus loikkasi alas tasaiselta kiveltä ja lähti suuntaamaan kohti vedenrajaa. Loikin kollin perään, mutta pysähdyin ennen kuin vesi ylsi käpälilleni. Pyrstökuiskaus sen sijaan asteli veteen niin, että hänen käpälänsä kastuivat.
"Tahdotko uida vai kalastaa ensin?" kolli kysyi ja käänsi katseensa minuun päin. Hän otti pieniä askelia sivuille vedessä. En ymmärtänyt mitä hauskaa kastumisessa oli.
"Sinä voit päättää", naukaisin, vaikka tiesin hyvin Pyrstökuiskauksen laittavan minut uimaan. Kaikki lämpimät vuodenajat, joina olimme yhdessä olleet oli kolli yrittänyt saada minut veteen. Kalastamista olin kyllä suostunut kokeilemaan, mutta uiminen ei tullut kuuloonkaan. Nyt saatoin olla valmis siihen. Pyrstökuiskaus oli uhrannut paljon minun vuokseni, joten minunkin täytyi olla valmis tekemään jotain.
"Eli siis uimaan. Tule, vesi on lämmintä", kolli naukaisi ja roiskautti käpälällään vettä päälleni. Kavahdin taaksepäin väistäen roiskeen. Päättäväisin askelin kuitenkin lähdin kulkemaan kohti kumppaniani.
"Älä kastele minua", pyysin ja astuin yhdellä käpälälläni veteen. Vesi tuntui jääkylmältä, kun se pureutui turkkini lävitse, joten nostin jalkani nopeasti pois vedestä.
"Sehän on jääkylmää!" naukaisin ja katsoin Pyrstökuiskausta jo katuen valintaani opetella uimaan. Kollin kasvoilla oli huvittunut virne.
"Sinä totut siihen, tule nyt. Olet pahempi kuin vesikammoinen jokiklaanilainen", kolli vitsaili ja astui kauemmas rannasta niin, että vesi hipoi hänen vatsakarvojaan. Astuin uudelleen veteen, tällä kertaa pakotin jalkani pysymään siellä. Kun olin tarpeeksi varma itsestäni, laitoin toisen jalan myös veteen. Hetken ajan niitä pidettyäni siinä, nostin katseeni Pyrstökuiskaukseen. Kolli näytti huvittuneelta, mutta hänen katseensa käski minua olemaan nopeampi. Niinpä astelin veteen nostellen jalkojani korkealle, jotta saattaisin edes hetken ajan tuntea lämpimän auringon käpälilläni. Mieleni teki juosta karkuun, sillä vesi oli jääkylmää. Pyrstökuiskaus kulki yhä vain kauemmaksi niin, että hänen jalkansa eivät enää yltäneet pohjaan. Kumppanini antoi veden kannatella itseään samalla, kun hän ui ensin kauemmas ja sitten takaisin luokseni. Hän asteli luokseni. Kollin turkki tiputteli vettä hänen noustuaan vedenpinnan yläpuolelle.
"Tule vain, ei se sinua tapa. Olen vierelläsi ihan koko ajan", kolli vakuutti ja lähti kulkemaan kanssani eteenpäin. Pysähdyin kuin seinään kuitenkin siinä vaiheessa, kun vesi osui vatsaani. Myös Pyrstökuiskaus pysähtyi.
"Se ehkä tuntuu nyt pahalta, mutta kun annat turkkisi kastua kokonaan, vesi ei tunnu enää niin kylmältä", Pyrstökuiskaus naukui lämpimällä äänellä. En ihmetellyt lainkaan, miten hänestä tuli päällikkö. Kollin kannustava ääni saisi takuulla kuolonklaanilaisenkin vaihtamaan uskoaan. Hän oli takuulla ollut aivan mahtava mestari jokiklaanilaisille ja erinomainen lisä heidän joukkojaan. Astuin askeleen ja toisenkin eteenpäin.
"Pysähdytään tähän. Totuttele hetken ajan veteen. Kerro, kun se ei tunnu enää niin kylmältä", kolli naukaisi. Nyökkäsin. Koko kehoni värisi, sillä olin niin kovin kylmissäni. Pakotin raskaaksi muuttuneen hengitykseni tasoittumaan ja suljin silmäni. Tunsin joen hennot aallot ja lämpimän tuulenvireen turkillani. Yhtäkkiä vesi ei tuntunutkaan niin kylmältä. Avasin silmäni ja katsoin Pyrstökuiskausta.
"Olit oikeassa, ei se ole enää kylmää", naukaisin innoissani hymyillen. Pyrstökuiskaus hymyili minulle takaisin.
"Opetellaan uimisen alkeita tässä matalassa vedessä. Kun uit, sinun täytyy liikuttaa jalkojasi tähän tapaan", kolli naukui ja näytti esimerkkiä.
"Ja mitä ikinä teetkin, älä mene paniikkiin. Silloin hyvin suurella todennäköisyydellä unohdat kuinka uidaan ja et pysy pinnalla. Keskity kaiken aikaa jalkojesi liikkeeseen", Pyrstökuiskaus opasti.
"Selvä, ei panikoida. Kokeilenko tuota nyt?" kysyin, kun Pyrstökuiskaus palasi rinnalleni.
"Kokeile vain", hän naukui ja nyökkäsi. Irrotin jalkani joen hiekkapohjasta ja yritin liikutella jalkojani samalla tavalla kuin Pyrstökuiskaus, mutta upposin vain. Räpiköin hetken ajan vedessä, kun pääni oli upota veden alle, mutta sitten muistin jalkojeni yltävän pohjaan. Nousin seisomaan ja katsoin Pyrstökuiskausta pettynyt ilme kasvoillani.
"Se oli hyvä ensimmäiseksi yritykseksi. Eivät jokiklaanilaisetkaan onnistu ensimmäisellä kerralla. Liikkeidesi tulee olla hieman hitaampia ja suurempia", kolli selitti. Nyökkäsin vastaukseksi ja yritin uudestaan. Nyt hetken ajan minusta jopa tuntui, että osasin! Mutta sekin illuusio mureni tuhansiin palasiin, kun onnistuin hörppäämään vettä suuhuni ja lähes tukehtumaan siihen. Aloin yskimään kovasti, Pyrstökuiskaus työnsi minua lähemmäs rantaa, jotta en saisi lisää vettä suuhuni. Hetken ajan rantavedessä yskiskelin, kunnes se helpotti. Käännyin kohti kumppaniani irvistäen.
"Ehkä tämä riittää tältä päivältä?" ehdotin varovasti. Pyrstökuiskaus väläytti minulle lämpimän hymyn.
"Jatketaan joku toinen päivä. Meillä on koko viherlehti aikaa ja enemmänkin, ei ole mitään kiirettä. Se meni kuitenkin hyvin, kunhan muistat vain pitää pääsi ylhäällä ja keskittyä siihen, että et hengitä vettä sisään", kolli naukui virnistäen. Yhtä matkaa astelimme pois vedestä takaisin lämpimille kiville kuivattelemaan. Elämä oli kerrassaan mahtavaa. Saimme usein vapaapäiviä, jolloin pystyimme olla vain keskenämme ja nauttia toistemme seurasta. Reviirimme oli kyllin pieni, eli muut pärjäsivät hyvin päivän ilman meitä. Lisäksi usein omina päivinämme saalistimme omat ruokamme, eli muiden ei tarvinnut huolehtia siitäkään. Pentumme olivat kasvaneet hyviksi kissoiksi, he pärjäsivät jo omillaan. Kaisla oli jäänyt pidemmäksi aikaa luoksemme ja viihtyi myös pentujemme seurassa. Ruskasilmä ja Ruusukatse taas olivat lähentyneet, he viettivät vain entistä enemmän aikaa keskenään. Lisäksi näin viherlehden aikaa reviirillämme oli runsaasti riistaa, eikä kaksijaloistakaan ollut haittaa. Kaikki oli siis mitä parhaiten. Toivoin sen voivan jatkua näin ikuisuuden.

//Joku kenties?:D

Nimi: Usva

08.06.2018 19:13
Viimeisten päivien aikana olin onnistunut ylittämään yhden suurikokoisen kaksijalkalan, jossa olin törmännyt kissaan nimeltä Isla. Naaras oli koditon ja yksinäinen kulkukissa minun tavoin, joten olin antanut hänen liittyä seuraani. Olimme viimeiset kaksi päivää matkanneet yhdessä ja tutustuneet hiljalleen keskenämme. Nyt olimme saapuneet erään metsän laitaan, Isla oli palannut taaksemme jääneeseen kaksijalkalaan, kuulemma etsimään itselleen ruokaa kotikisuilta. Minä en välittänyt heidän ruuastaan, sillä tuoreen riistan maku oli huomattavasti parempi ja no... tuoreempi. Isla uskoi kuitenkin kaksijalkojen pahanhajuisten ruokien olevan terveellisempiä ja kuulemma maultaankin parempia, vaikka hän tuskin oli koskaan edes maistanut oikeaa vastasaalistettua riistaa. Etsin yksikseni siis metsästä riistaa. Maistelin ilmaa ja tutkin kaikilla aisteillani ympäristöäni. Samassa tuuli kääntyi ja tuntemattoman kissan tuoksu kantautui kitalakeeni. Avasin silmäni niin suuriksi kuin suinkin pystyin, jotta näkisin eteeni mahdollisimman hyvin. Pian erotin edessäni väsyneen oloisen mustavalkean naaraan, joka valmistautui taistelemaan. Hetkessä naaraan mieli muuttui ja hän rauhottui. Kissa antoi karvojensa laskeutua ja hän näytti nyt täysin vaarattomalta. Pysyin kuitenkin varuillani. En tahtonut tulla tapetuksi, tämä tuntematon naaras voisi tehdä minulle mitä tahansa. Epäröiden astelin lähemmäs mustavalkeaa kissaa, vaikka mieleni tekikin rynnätä tuota karkuun. Hän näytti vaarattomalta ja väsyneeltä, joten otin riskin ja lähestyin häntä yhä vain. Ollessani kahden ketunmitan päässä kissasta, pysähdyin.
"Hei", tervehdin tuntematonta kissaa varovasti ja pidin aistini hereillä, jos läheltä sattuisi ilmestymään lisää kissoja. Mustavalkea naaras katsoi minua suoraan meripihkaisiin silmillään. Hän itse omasi mantelia muodoltaan muistuttavat ruskeat silmät.
"Minä olen Usva, kuka sinä olet? Voinko jotenkin auttaa sinua?" kysyin nyt hieman varmemmalla äänellä odottaen naaraskissan vastausta. Hän pysyi vaiti ennen kuin vastasi, sillä kissa näytti arvioivan minua päästä varpaisiin saakka. Hän ei kai luottanut minuun, vaikka ei siinä mitään väärää ollut. En minäkään häneen luottanut, tuntemattomien kanssa täytyi aina olla varuillaan, jottei tule tapetuksi.

//Bloody?

Nimi: Bloody

08.06.2018 18:53
Taas uusi päivä lähellä klaaneja. Tuuliklaani vihasi minua riistavarkauden ja sen typerän kissan, Puuturkin, tappamisesta. Vai oliko se Puuhäntä? Ihan sama, joku Puupää oli. Katsoin korkeita kallioita, joita kutsuin Kynsikiviksi, kun taas klaanikissat kutsuivat niitä Korkokiviksi. Jotain kivenkappaleita ne olivat, mutta en ollut kiinnostunut niistä, vaan siitä mitä on niiden takana.
”Täytyy ottaa selvää!” hihkaisin ja nousin seisomaan. Kävelin hetken paikoillani, kunnes lähdin kävelemään eteenpäin. Suunnittelin hetken reittiäni, mutta jokainen valintani menisi läpi Tuuliklaanin reviirin.
”Ja aivan kuin olisin ennen välittänyt”, mutisin, alkaen kävelemään mahdollisimman lähellä klaanin rajaa. Sitten astuin rajan yli ja kiristin askeliani hölkäksi. Kuulin askelia läheltä, joten pyrähdin kanervikon joukkoon. Vilkaisin matalien kasvien seasta tuuliklaanilaisten partiota, jossa oli neljä kissaa. Tunnistin heistä oranssin, tummaraidallisen kollin, Herhiläisraidan sekä Surmaviillon, joka oli valkea kolli. Heitä seurasi noin oppilasikäinen, oranssiruskea naaras ja entinen erakko, kellertävän, vaaleanharmaa Sipulilehti.
”Pisamatassu vauhtia!” Surmaviilto hoputti oppilasta, jonka mestari ilmeisesti oli.
”Erakko!” sähähti Herhiläisraita, jolloin lihakseni jännittyivät.
”Bloody taas”, Sipulilehti murisi. Kuulin lähenevät askeleet ja pinkaisin juoksuun. Vaikka tuuliklaanilaiset olivat nopeita kissoja, pääsin pinkomaan karkuun. Pääsin vihdoin ukkospolulle, jonka ylitin sen enempää varomatta. Hirviöt jarruttelivat ja päästivät outoja ääniä, mutta en jäänyt alle. Katselin ylläni kohovia kallioita kaihoisasti, alkaen kiipeämään ylös päin.
”Miksi kiipeän ylös, kun olisin voinut kiertää?” narisin itsekseni, kun terävähkö kivi osui polkuanturaani. Kiipesin niin kauan, kunnes saavuin tasaanteelle. En haistanut riistaa, mutta suojaisa onkalo oli täydellinen lepopaikka. Astelin onkaloon, kierähdin kerälle ja aloin nukkumaan kovalla kalliolla.

Seuraavana aamuna nousin kankeasti ylös. Kylmä tuuli ja kova nukkumispaikka eivät tehneet hyvää selälleni. Ravistin kylmyyttä pois turkistani, vaikkei se hirveästi auttanukkaan. Suin hetken mustavalkeaa turkkiani, jonka jälkeen lähdin taas vaeltamaan eteenpäin. Riistasta ei ollut mitään merkkiä, joka sai minut huolestumaan. Vatsani ulvoi nälkää. Kuitenkin jatkoin päättäväisesti matkaa.

Parin päivän kuluttua olin päässyt toiselle puolelle. Katselin ympäristöäni haltioituneena, kunnes näin vaaleansiniharmaan hahmon, jonka tunnistin kissaksi. Paljastin kynteni, kunnes tajusin, ettei näin heikkona minusta ole taisteluun tai mihinkään muuhunkaan. Kävelin ontuen alas, sillä tassuni, johon kivi oli osunut oli kipeä. Kun olin alhaalla, lähdin kissan perään.

//Usva?

Nimi: Bloody

06.06.2018 19:45
Heräsin pienestä onkalostani, joka sijaitsi erään suuren vaahteran alla, lähellä Tuuliklaanin reviiriä. Aurinko paistoi juurien raoista suoraan ruskeisiin silmiini. Käänsin itseäni niin, ettei aurinko paistaisi silmiini, mutta en enää saanut unta.
*hiirenpapanat! typerä aurinko* kirosin mielessäni ja nousin seisomaan. Kapusin ulos onkalostani haukotellen. Venyttelin vaivalloisesti ja tuhahdin. Katsoin kylkeäni, jossa oli vereslihalla oleva haava. Olin yrittänyt ärsyttää jotakin harmaamusta valkeaa naaras kotikisua, mutta hänen kaksijalkansa aita oli raapassut kylkeeni haavan.
”Näin siinä käy Bloody... näin siinä käy”, mutisin itsekseni, ruveten nuolemaan haavaa varovasti. Kun haava oli puhdas, aloin sukimaan loppua turkistani. Juuri, kun olin lopettamassa, vatsani päästi kauhean ulinan.
”Ruokaa”, maukaisin ääneen vatsani toiveet, nousten seisomaan ja alkaen paikantamaan riistaa. Kuuntelin ympäristöäni, mutta en kuullut muuta kuin koiran haukkuvan kaksijalkalassa. Linnut olivat hiljaa, kunnes joku typerä västäräkki avasi suunsa lauluun. Hiivin lähemmäs ääntä hitaasti, kunnes paikallistin tuon pienen, mustavalkean linnun. Kun olin tarpeaksi lähellä, löin linnun tajuttomaksi ja purin siihen tappoiskun. Aloin ahnaasti syömään juuri saallistettua lintua. Vatsani ei syömisenkään jälkeen ollut tyytyväinen, vaan ulvoi lisää. Tuhahdin itsekseni ja lähdin etsimään lisää syötävää. Hetken etsinnän jälkeen en löytänyt mitään, joten päädyin liikkumaan toiselle puolelle pesääni. Se oli lähellä Tuuliklaanin rajaa. Nähdessäni kanin, syöksähdin ahnaasti sen perään. Tiesin miltein heti ylittäneeni Tuuliklaanin reviirin rajan, mutta entä sitten? Tarvitsin ruokaa, joten jatkoi ruokani perässä. Kani juoksi pakokauhuisesti eteenpäin, mutta lopulta sain sen kiinni ja tapettua. Raahasin riistani nopeasti pois klaanikissojen reviiriltä ja aloin syömään. Nyt pitäisi vain käydä pesemässä haava uudestaan ja tappaa aikaa muilla keinoin.

Nimi: Ginger

01.06.2018 21:37
Olin ehkä hitusen pettynyt Kuran vastaukseen. Pieni kilpailu olisi todella tehnyt terää. Vaikka juokseminen ja kiipeäminen. Se olisi voinut kehittää meidän molempien ketteryyttä. Kura tahtoi kuitenkin ennemmin metsästää. Hymähdin. Mihin asti minun täytyisi suostutella häntä, jotta saisin kilpailuni.
"Kuule Ginger", Kura maukaisi yllättäen, "oletko sinä ikinä miettinyt, millaista olisi elää klaanissa?"
Meripihkaiset silmäni siirtyivät kohti veljeäni. En ollut varma mistä tämä kysymys tuli yllättäen.
"Useastikin", vastasin lyhyesti. Klaanit olivat ehkä ainoa asia, jotka pitivät minut järjissäni. Olisin tahtonut kokea enemmän oman perheeni ulkopuolella kuin todellisuudessa annoin muiden ymmärtää. Käännyin katsomaan pesän suuntaan, jossa mahdollisuuteni klaaniin oli. Silkkitassu makasi yhä kipeänä emomme vahtimana.
"Voinko kertoa sinulle pienen salaisuuden?" kysyin mitteliäästi. Katseeni vaelteli taivaalle.
"Toki", Kura vastasi hiljaa, mutta samaan aikaa hyvinkin hämmentyneenä.
"Olen ajatellut liittyä Myrskyklaaniin Silkkitassun palattua sinne. Tahdon muiden kissojen pariin. Tahdon nähdä metsän ja siellä olevan elämän", selitin veljelleni. "Entä sinä? Onko sinulla jotakin suunnitelmia tulevalle?"

// Kura?

Nimi: Kura

29.05.2018 14:22
Röyhistin ylpeänä rintaani, kun saavuimme isäni kanssa pesälle. Olin saanut napattua hiiren, samoin kuin Pyrstökuiskauskin. Pudotimme saaliimme pesän nurkassa olevaan tuoresaaliskasaan, johon joku oli ehtinyt tuoda tuoreen oravan. Sitten loikin pesästä ulos. Minä ja sisareni olimme kaikki kasvaneet paljon, ja pesä alkoi olla ahdas. Lisäksi nyt, kun Silkkitassu oli tullut luoksemme, pesässä mahtui hädin tuskin kääntymään. Halusin omaa tilaa, eikä sitä ollut mahdollista saada jos olin pesässä. En ymmärtänyt, miksemme olleet vielä suurentaneet pesää, mutta ehkä vanhempamme halusivat odottaa viherlehteen. Silloin olisi varmaankin turvallisinta suurentaa pesäämme, koska kylmyys ei pääsisi yllättämään. Olin monta kertaa miettinyt, täytyikö klaaneissa suurentaa pesiä. Klaanielämä kiehtoi minua, ja enää pelkästään vanhempimme tarinat eivät tuntuneet riittävän. Minä halusin nähdä, millaisia klaanikissat olivat ja millaista heidän elämänsä oli.
Asetuin istumaan vähän matkan päähän pesästä ja jäin katselemaan ympärilleni. Hiirenkorva edettyä koko metsä vihersi, linnut lauloivat ja riista rapisteli aluskasvillisuuden seassa. Käpäliäni syyhytti lähteä etsimään saalista, mutta en uskaltanut lähteä ilman lupaa. Ja tällä hetkellä minun ei tehnyt mieli mennä takaisin pesään.
"Hei Kura, oletko pienellä kilpatuulella?" Gingerin viekas ääni sai minut kääntämään pääni. Siskoni oli asettunut istumaan vähän matkan päähän minusta. Naaras oli kiertänyt tuuhean häntänsä käpälien ympärille ja minun oli pakko myöntää, että hän näytti kauniilta. Auringon valo sai Gingerin valkoisen turkin hohtamaan.
"Olen enemmänkin metsästystuulella", tokaisin vastaukseksi. En tiennyt, mitä siskoni oikein halusi tehdä kanssani. En tiennyt myöskään sitä, miksi hän oli ylipäätään tullut luokseni. Ginger ja Veijari olivat aina leikkineet enemmän yhdessä, joten miksei naaras ollut mennyt toisen veljensä luokse? Toisaalta, voisin aivan hyvin jutella nyt Gingerin kanssa. Hänhän oli tuonut meille klaanikissan, joten tässähän minulla olisi tilaisuus kysyä, mitä mieltä siskoni oli klaaneista.
"Kuule Ginger", aloitin, "oletko sinä ikinä miettinyt, millaista olisi elää klaanissa?"

// Gin?

Nimi: Ginger

27.05.2018 15:08
Lähdin astelemaan kahden pusikon välis erääseen paikkaan, josta pidin erittäin paljon. Menin sinne joskus, kun tahdoin omaa rauhaa. Ja nyt minä sitä kaipasinkin. Perheeni hössötti koko ajan Silkkitassun ympärillä, sillä kolli oli sairastunut johonkin. Eli se ainoa kissa, jolle olisin puhunut, oli kipeä. Siispä lähdin omalle lempipaikalleni rauhoittumaan. Olin hetken ajan jopa harkinnut Veijarin tai Kuran kanssa puuhaamista, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Pysähdyin erään suurehkon kiven vierelle. Aurinko oli paistanut tänään jo pitkään, joten kiven olisi pakko olla lämmin jo tässä vaiheessa päivää. Siispä loikkasin kivelle. Kiven pinta tuntui ihanalta polkuanturoissani. Se poltti, mutta ei kipeästi. Laskeuduin tyytyväisenä makuulleni kivelle ja painoin silmäni kiinni.
"Ginger!" uneni katkesi heti. Tai ei sitä voinut kyllä uneksi kutsua. Olin vain tujottanut kohti pimeyttä. Raotin hajamielisenä silmiäni, sillä lämmin kivi oli saanut minut niin rentoutuneeksi.
"Niin?" mumisin hiljaa. Huomasin isäni Pyrstökuiskauksen hahmon edessäni. Tuijotin häntä tyynesti meripihkaisilla silmilläni.
"Voisitko tehdä jotakin Kuran kanssa? Veisin Veijarin kanssani metsälle ja emosi katsoo Silkkitassun perään", hän pyysi. Mumisin jotakin itsekseni.
"Eikö hän ole jo tarpeeksi vanha kestääkseen hetken ajan yksin?" kysyin tympääntyneenä. Pyrstökuiskaus huokasi minulle.
"Tahtoisin sinun vain viettävän aikaa veljesi kanssa. Onko se liikaa vaadittu?" isäni kysyi. Kohautin lapojani. Pysrtökuiskaus ei näyttänyt siltä, että aikoisi luovuttaa. Siispä huokaisten nousin ylös ja lähdin etsimään Kuraa. Lopulta hänet löysinkin.
"Hei Kura, oletko pienellä kilpatuulella?" kysyin niin viekkaasti kuin isäni käskystä pystyinkään olemaan.

// Kura?

Nimi: Elandra

06.05.2018 12:52
Kura: 40kp! - Olet nyt soturi-ikäinen!

Kylmähenkäys: 21kp! -

Virtakyynel: 28kp! -

Ginger: 51kp! -

Veijari: 14kp -

Zira: 13kp -

Kaisla: 4kp -

Fire: 12kp -

Usva: 28kp! -

Pörrölaikku: 6kp -

Nimi: Ginger

05.05.2018 12:35
Olisin tahtonut pyöräyttää silmiäni tälle pienelle kissanpennulle. Hän todella tahtoi näyttää kovalta edessäni. Hän metsästi toki taidokkaasti, mutta ei hän ollut metsän ainoa kissa, joka osasi metsästää. Silkkitassu kysyi aikeestamme palata takaisin muiden luokse.
"Älä unta näe", murisin hyvin hiljaa ja käännyin ympäri. Nelistin pienen välimatkan päähän ja haistelin ilmaa riistan toivossa. Pakko sitä olisi täällä jossakin liikkua edes jokin verran.
Meni tovi ennen kuin haistoin hiiren hajun. Se ei onnekseni ollut kovinkaan laimea. Lähdin hitaasti suuntamaan hajun perässä. Pystyin kuulemaan jopa pientä rapinaa lähistöllä. Laskeuduin lähemmäs maahanrajaa, jotta tuuli pyyhkisi ylitseni. Tajusin olevan hiukan huonossa kohtaa tuulen kannalta. Siispä siirryin hitaasti vasemmalle puolelle hiirtä. Tuuli oli nyt minulle myötäinen. Hiivin lähemmäs hiirtä ja loikkasin. Se jäi hetkessä kynsieni vangiksi ja oli mennyttä. Nostin hiiren tyytyväisenä hampaisiini.
Palasin hitaasti askeltaen takaisin kohti Silkkitassua.
"Minun puolesta voimme nyt lähteä", maukaisin suu täynnä hiirenkarvoja. Lähdin kuitenkin ilman vastausta takaisin muiden luokse pesälle. Tervehdin nopealla nyökkäisyllä isääni, vaikka hän ei sitä herätykseni johdosta olisikaan ansainnut. Asetuin sivummalle muista syömään hiirtäni. Toivoin syvästi, että voisimme pian lähteä viemään Silkkitassua takaisin Myrskyklaaniin, sillä olin klaanin sunteen hyvinkin utelias juuri nyt.

// Silkki? Sori tönkkö

Nimi: Ginger

01.05.2018 18:01
En muista milloin viimeksi nukkuminen olisi tuntunut niin ihanalta kuin nyt. Tuntui kuin olisin vain kaatunut syvään veteen keskelle pimeyttä, mutta pystyin silti hengittämään. Kaikki oli hyvin. Kuulin ympärilläni satee kohinan, joka rauhoitti mieltäni. Lopulta kohina kuitenkin vauhtui joessa virtaavan veden pauhuamiseksi. Viimeinkin tuntui kuin olisin uponnut keskelle syvää vettä enkä kuullut enää mitään. Tunsin vain kaiken paineen ympärilläni. Lopulta paine alkoi olla liikaa. Avasin silmäni ja huomasin olevani keskellä metsää. Hämmennyin hetkeksi, sillä äänet olivat antaa ymmärtää jotakin aivan muuta. Toisaalta taas unista ei kyllä koskaan voinut ottaa mitään selkoa. Välillä saatoi liitää puusta toiseen kuin liito-orava ja toisessa uida keskellä jokea kuin ketteräkin ahven. Suljin silmäni ja keskityin kuuntelemaan ääniä ympärilläni.
"Ginger", hento kuiskaus maukaisi nimeni. En kuitenkaan avannut silmiäni, sillä tämä kaikki rauhallisuus oli vallannut mieleni. Tahdoin pysyä tässä tilassa niin pitkään kuin pystyisin. Pian kuulin muutaman jyrähdyksen yltäni. Luultavasti sadepilvet saapuivat pudottamaan sisällensä kertyneet vedet kohti maata. En ollut väärässä, sillä sadepisarat alkoivat pian rummuttaa maata. Turkkini kastui hetkessä ja liimautui kiinni ihooni. Silti oloni oli kevyempi kuin aikoihin.
"Ginger!" kuulin ääneni kovempaan kuin enne. Olisin tahtonut huutaa ääntä olemaan hiljaa, mutta itseäni rauhoittavat äänet ja tunteet katosivat hetkessä. Olin taas valunut ikuiseen pimeyteen.

Raotin silmiäni turhautuneena vain, jotta pääsisin tuijottamaan suoraan Silkkitassua silmiin. En aikonut kysyä oliki oppilas herättänyt minut vai joku muu.
"Ginger", kuulin isäni äänen pesän ulkopuolelta. Nostin päätäni ja käännyin katsomaan ulos. Siellä oli märkää, mutta Aurinko paistoi. Sade ja myrsky olivat lakanneet sillä aikaa, kun olimme nukkuneet. Huomasin myös Kuran. Veljelläni oli suussaan hiiri. Olin aikeissa kysyä miksi minulle ei tuotu mitään, mutta päätin olla hiljaa.
"Ajattelin, että tahtoisit syödä jotakin ennen kuin lähdemme viemään Silkkitassun takaisin klaaninsa luokse", Pyrstökuiskaus maukaisi. Tuhahdin ja laskin pääni tassuilleni.
*Ei kiitos*, tuhahdin pääni sisällä. Tahdoin vain jatkaa nukkumista.
"Hyvä on. Ehkä Silkkitassu sitten tahto lähteä minun ja Kuran kanssa metsästämään", Pyrstökuiskaus maukaisi. Tiesin kyllä mihin isäni tähtäsi. Nousin muristen ylös.
"Hyvä on", maukaisin hampaideni välistä ja astelin pois pesästä suoraan auringonpaisteeseen. Ravistelin turkkiani voimakkaasti. Siitä hiukan roiskahti vesipisaroita, mutta ei montaa. Pettymys. Olisin mielelläni nähnyt kuinka pisarat olisivat kastelleet isäni kasvot.
"Saapuisiko arvon Silkkitassu ulos pesästä, jotta voimme mennä metsästämään?" käännyin kohti pesää. Katseeni kohtasi taas uudestaan Silkitassun silmät. Olisin sillä samalla hetkellä tahtonut kääntää pääni pois, mutta en voinut. Itsepä olin tähän ryhtynyt.

// Silkki? Tosi tönkkö, anteeks

Nimi: Kura

01.05.2018 13:44
Kyhjötin pesän nurkassa katsellen uteliaana vaalean hopeanharmaata kollia, joka istui toisella puolella pesää tiiraillen ympärilleen. Hän oli esittäytynyt Silkkitassuksi ja kertonut tulleensa Myrskyklaanista. Tuntui hassulta, että minulle täysin tuntemattomalla kollilla ja emollamme Virtakyyneleellä oli jotain yhteistä. Minusta alkoi kuitenkin tuntua pian hieman ulkopuoliselta, kun Virtakyynel kyseli Silkkitassulta entisen klaaninsa kuulumisia. He tuntuivat heti tulevan toimeen, aivan kuin olisivat vanhoja tuttuja. Sanomatta sanakaan, tassutin muiden ohitse pesästä ulos. Halusin päästä tuulettamaan ajatuksiani.
Myrsky oli viimein laantunut, eikä siitä ollut enää jäljellä muuta kuin mutainen maa ja puiden oksilta turkilleni tipahtelevat vesipisarat. Tuuli oli tyyntynyt ja tummat myrskypilvet olivat jo ajautuneet kauas pois. Olin juuri aikeissa lähteä käymään joella selvittämässä ajatuksiani, kun kuulin äänen takaani.
"Minne matka?" Vilkaisin lapani yli isäni meripihkan värisiin silmiin ja huokaisin. Mitä minä oikein olin odottanut? Sitäkö, että saisin marssia muina kissoina ulos ilman perääni juoksevia vanhempia?
"Ei minnekään", vastasin välttelevästi. Ei Pyrstökuiskauksen tarvinnut tietää minne olin ollut aikeissa mennä. Ja sitä paitsi, toivoin vastaukseni saavan isäni kääntymään kannoillaan ja tassuttamaan takaisin pesään jättäen minut yksin. Pyrstökuiskaus ei kuitenkaan liikahtanutkaan.
"Haluaisitko lähteä metsästämään?" isäni kysyi yllättäen. Hetken aikaa vain tuijotin hiljaisuudessa tabbykuvioista kollia.
"Mikä ettei", sanoin lopulta. Pyrstökuiskaus väläytti minulle pienen hymyn ja lähti sitten johdattamaan minua metsään. Väistelimme muta- ja vesilammikoita kulkiessamme hiljaisuuden vallitessa reviirimme halki. En voinut olla miettimättä, että ehkä tämä yllättävä saalistustuokio oli vanhempieni tapa yrittää lepytellä minut. Minua alkoi turhauttaa, kun aloin uskoa ajatukseen yhä enemmän. Kun lopulta pysähdyimme ja Pyrstökuiskaus kääntyi minua kohti, kysyin:
"Miksi muut eivät tulleet?" Isäni hymähti hiljaa ja näpäytti minua sitten hännällään.
"He eivät halunneet tulla." Selitys ei kuulostanut uskottavalta, mutta jätin asian siihen. Sen sijaan kysyin häneltä mielessäni jo jonkin aikaa pyörinyttä asiaa.
"Millaista Jokiklaanissa oli?" En voinut salata äänestäni kuuluvaa uteliaisuutta, sillä jos ihan totta puhutaan, klaanit olivat kiehtoneet minua jo pidemmän aikaa.
"Jokiklaani on aina ollut minulle koti, eikä se asia tule muuttumaan, kävi mitä kävi. Minä kuulun sinne, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minun sydämeni on täällä. Rakkauden eteen on tehtävä valintoja, eivätkä ne ole helppoja", Pyrstökuiskaus sanoi. Hänen äänessään oli aavistuksen verran haikeutta, mutta muuten kolli ei paljastanut tunteitaan.
"Oliko sinulla perhe Jokiklaanissa?" kysyin. Isäni kallisti päätään ja nyökkäsi. Odotin hänen kertovan heistä, mutta hiljaisuus oli laskeutunut yllemme. Ilmeisesti Pyrstökuiskaus ei halunnut puhua perheestään juuri nyt. Ymmärsin sen, mutta olisin silti halunnut kuulla sukujuuristani.
"Noniin, aloitetaan", isäni sanoi lopulta. Nyökkäsin ilmaistakseni, että olin valmis. Sitten kertasimme nopeasti saalistusliikkeet ja lähdimme etsimään riistaa. Pian meillä molemmilla keikkuikin suussa hiiri, ja lähdimme takaisin pesää kohti.

// muut? Tästä tuli ihan kauhee ja tönkkö mut yrittäkää kestää..

Nimi: Virtakyynel

29.04.2018 22:17
Käänsin siniharmaan katseeni kohti myrskyklaanilaisoppilasta, joka oli kertonut nimensä olevan Silkkitassu. Jouduin tovin miettimään vastausta hänen kysymykseensä, sillä en oikeastaan tiennyt sitä itsekään. Kun tapasin eräänä viherlehden alun päivänä Pyrstökuiskauksen ja lähdin hänen kanssaan Kuukivelle kollin luopuessa hengistään, kaikki sitä päivää aiemmat päivät olivat olleet surkeita. Olin vellonut surussa ja tuntenut itseni turhaksi, koska olin menettänyt kumppanini Kiviturkin. Pyrstökuiskaus oli saanut minut taas hymyilemään, unohtamaan kaiken kauheuden. Käänsin katseeni jälleen Silkkitassuun vastatakseni hänen esittämään kysymykseen.
"Se tuntui oikealta, en ollut enää iloinen Myrskyklaanissa. Kun tapasin Pyrstökuiskauksen, hän sai minut hymyilemään pitkästä aikaa sitten kumppanini Kiviturkin kuoleman. Tein nopean päätöksen päivässä ja lähdin Myrskyklaanista erakoksi Pyrstökuiskauksen mukaan. En ole katunut päätöstäni päivääkään, sillä ilman sitä en olisi ikinä saanut Kuraa, Veijaria tai Gingeriä", selitin nuorelle kollille kovaan ääneen, jotta hän kuulisi minut sateen läpi. Silkkitassu vastasi nyökäten.
Pian tämän jälkeen saavuimmekin jo aukiolle. Kura ravasi edellämme minun ja Pyrstökuiskauksen pesään kiertäen edessään olevat vesilammikot.
"Täällä me asumme. Ystävämme Kaisla, Ruusukatse ja Ruskasilmä nukkuvat tuossa pesässä, vanhempi poikani Pörrölaikku nukkuu tuolla ja tuo suurin on minun, Pyrstökuiskauksen ja pentujemme pesä. Voit tulla kanssamme sinne siksi aikaa, että myrsky laatuu", lupasin Silkkitassulle. Kolli vastasi nyökäten ja seurasi Gingerin kanssa minua pesällemme.

//Silkki, Ginger tai muut?

Nimi: Virtakyynel

28.04.2018 14:08
Käännyin katsomaan Gingeriä hieman hämmästyneenä. Eikö hän muistanut minun ja Pyrstökuiskauksen kertomia tarinoita omista synnyinklaaneistamme? Naaras oli nyt esittänyt minulle kaksi kysymystä tähän asiaan liittyen.
"Kyllähän te tiesitte, että olemme molemmat klaaneista - minä Myrskyklaanista ja isänne Pyrstökuiskaus Jokiklaanista. Isänne oli aikoinaan Jokiklaanin päällikkö Pyrstötähti", naukaisin tyttärelleni, joka näytti nyt muistavan sen.
"Ai niin.. En ymmärrä, miten saatoin unohtaa", Ginger vastasi nolostuneena kääntäen katseensa kohti maata. Sadepisarat iskeytyivät vasten kasvojani saaden minut irvistämään. Sade oli voimistunut entisestään.
"Pyrstötähtikö? Olen kuullut tarinoita hänestä", naukaisi myrskyklaanilaiskolli takaamme. Käänsin katseeni kohti arvioltani oppilasikäistä kollia kohti. Väläytin hänelle lempeän hymyn.
"Mukava kuulla, että Myrskyklaanissakin kerrotaan hänestä", naukaisin ja käänsin sitten katseeni taas eteenpäin jatkaen matkaa kohti aukiota.

//Ginger, Silkki tai Kura?

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com