Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

 

Hei, muutama asia vielä!

   Kirjoitathan vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja pituutta, joten se on helpompi lukea ja arvioida.

Siis:

”Huomenta” tervehdin.

”Huomenta. Kaunis sää tänään, eikö totta?” hän vastasi.

   Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välillä. Kirjoita vuorosanat lainausmerkein (”) ja ajatukset joko tähdillä aka asteriskilla (*) tai yhdellä lainausmerkillä (’). Asia on omasi, mutta tarinan selkeyden vuoksi älä käytä samoja merkkejä.

   Autohittaaminen, eli toisen kirjoittajan hahmon käyttäminen vakavammin on ankarasti kielletty ja aiheuttaa sinulle varoituksen. Mikä on vakavaa ja mikä sallittua? Luonteen rajoissa voit käyttää kissaa sivuhahmona, oppilastoverina, tuoresaaliskasalla kohtaamisessa, kissasi haavoittuessa parantajan pesässä tai muuten vain taustalla. Vakavaa autohittaamista on hahmon satuttaminen, tappaminen, kumppanuus ja pennut ilman toisen lupaa. Suurempia rooleja varten ovat NPC-hahmot. Kumppaniton NPC voi olla kissasi kumppani ja heille voi tulla tarinoissasi pieniä vammoja (rampauttaminen kielletty). Jos tahdot tappaa NPC-hahmon tarinassasi, kysy lupaa sähköpostista, joka tulee näkyviin kun asetat hiiresi tämän päälle.

   Olemme vanhoilla reviireillä ja vuodenaika on sama kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Katso ulos, niin tiedät, missä vuodenajassa seikkailemme. Enemmän vuodenajasta, riistatilanteesta ja liikkeellä olevista taudeista on täällä.

   Kuunpisara on tarinaroolipeli ja useimmat kirjoittajamme pitävät yhdessä kirjoittamisesta. Jos tahdot kirjoittaa muiden kanssa, voit kahdella vinolla viivalla ilmoittaa, haluatko jonkun jatkavan tarinaasi.

Kuten;

// -----------?

   Muistakaahan että Tähtiklaanin tarinoista ei tule kokemuspisteitä. Oppilaana kuollut kissa on myös Tähtiklaanissa oppilas, ellei päällikkö tee tarvittavia menoja kissan kuolemaa seuraavana päivänä. TK kissat voivat syntyä uudelleen sukulaistensa perheisiin. Kuuma linja suvuttomille / perheettömille uudelleensyntyville on vieraskirja, josta kysytään ensin ja jota kautta voidaan myös hankkia pentue, johon voi uudelleensyntyä.

   Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Huurulilja

25.04.2018 17:43
"Niin", vastasin ääni väristen Kipinäsielulle ja käännyin katsomaan kohti puhujankiveä, joka avartui monien ketunmittojen päässä eteemme.
"Mutta kuinka?" kysyin ja lähdin epäröiden astelemaan kohti puhujankiveä säpsähtäen jokaista rasahdusta, joka pääsi käpälieni alle jäävistä oksista ja lehdistä. Minua ahdisti hurjasti ajatus siitä, että emme ikinä enää pääsisi takaisin Tähtiklaaniin. Olin toivonut sinne pääsemistä kauan, enkä millään voinut hyväksyä sitä, että olimme yhtäkkiä Myrskyklaanin reviirillä metsässä. Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, missä Tähtiklaani sijaitsi ja kuinka sinne pääsi - muuten kuin kuolemalla.
"En minä tiedä!" parkaisi Kipinäsielu rynnätessään perääni. Naaras vaikutti olevan yhtä tietämätön asioista kuin minäkin. Ainoa hyvä asia täällä oli se, että olin kaksin Kipinäsielun kanssa. Naaras oli paras ystäväni ja se, jonka kanssa eniten tahdoin päätyä Tähtiklaanista takaisin metsään. Kiersin puhujankiven ympäri ja katselin sitä ja nelipuita vuoroperään yrittäen keksiä ratkaisun ongelmaamme.
"Entä jos kiipeämme puhujankivelle ja yritämme saada yhteyden Tähtiklaaniin kuun noustua?" ehdotin varovasti Kipinäsielua vilkaisten tarkkaillessani valtavaa kivenlohkaretta keskellä neljän puun laaksoa.

//Kipinä?

Nimi: Loistetähti

16.03.2018 20:14
Avasin hitaasti silmäni. Lämmin tuulenhenkäys kävi kasvoilleni. Taivaalla ei näkynyt ainuttakaan pilveä ja aurinko paistoi kuin viimeistä päivää. Lehmustassu ja Lehtotassu telmivät keskenään vähän matkan päässä niityllä, jonne oli saapunut lyhyiden päivänokosteni aikana muutama muukin kissa nauttimaan auringosta.
Nousin istumaan ja nuolaisin pariin kertaan laikukasta turkkiani, ennen kuin hölkytin pentujeni luokse, jotka olivat lysähtäneet ruohonkorsien sekaan väsytettyään ensin itsensä juostessaan toistensa perässä niittyä ympäri. He olivat tutustuneet jokunen kuu sitten toisiinsa Lehmustassun saavuttua vanhemman tyttäreni jäljissä Tähtiklaaniin.
"Onko teillä nälkä?" kysyin ja istahdin alas heidän vierelleen. Pennut katsahtivat minuun silmät suurina ja rintakehä hengityksen tahtiin kohoillen.
"Ei, me söimme äsken Lehtotassun kanssa myyrän, jonka pyydystimme yhdessä", Lehmustassu sanoi tyytyväisen kuuloisena heidän suoritukseensa.
"Vai niin", naurahdin, "sepä mukavaa."
Kivut, joita olin joutunut kärsimään viimeisinä päivinäni Varjoklaanissa, olivat kadonneet kuin tuulen mukaan tempautunut untuvahöyhen. Omatuntoani jäyti edelleenkin se, että olin ollut niin sinisilmäinen Tihkuturkin kanssa. Kolli oli päässyt niskan päälle ja lopulta saanut ahdistettua minut pesääni niin, että oli pystynyt kaikessa rauhassa tuhoamaan klaaniani, joka oli kauan sitten ollut kovin vahva ja Tähtiklaanille uskollinen, mutta joka oli kuitenkin nyt harhautunut väärälle tielle ja kallistunut Pimeyden metsän puoleen.
Tihkuturkki oli pitänyt minua pesässäni usean päivän ajan, kunnes oli hitaasti kiduttaen tappanut minut ja vienyt viimeisen henkeni, jolloin hän oli noussut Varjoklaanin johtoon ja saanut vallan kynsiinsä. Tiesin, että vielä jotkut Varjoklaanin kissat uskoivat Tähtiklaaniin, mutta heidän selviytymismahdollisuutensa olivat hyvin pienet tilanteeseen nähden.
Poikani, Sienikarva, kuului näihin kapinallisiin, eikä ollut suostunut vaihtamaan uskoaan Pimeyden metsään, kuten hänen siskonsa, Murattilehti. Naaras palveli nykyään Tihkuturkkia - oikeastaan Tihkutähteä, jos tarkkoja oltiin, mutta koska hän oli hakenut henkensä ja uuden nimensä Pimeyden metsältä, hän oli minulle edelleen pelkkä Tihkuturkki - sokeasti, ja tuskin edes ajatteli, mitä teki.
Tihkuturkki oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli tappanut oman emonsa, Hämyliljan, joka myös oli päätynyt Tähtiklaaniin. Naaras oli edelleen murheen murtama, eikä hän tuntunut voivan uskoa sitä, että hänen rakkaasta pojastaan oli tullut itse piru, joka lietsoi vihaa ja kuolemaa klaanin keskuudessa.
"Loistetähti!" Havahduin hereille ajatuksistani kuullessani Lehtotassun kärsimättömän naukunan. Käännyin katsomaan tyttäreeni hämmentyneenä.
"Anteeksi, en kuunnellut", sanoin pahoillani ja kysyin sitten: "Mitä asiaa sinulla minulle olikaan, kultaseni?"
"Voimmeko me mennä lammelle?" hän tivasi ilmeisesti jo ties monennetta kertaa, sillä hänen äänestään huokui turhautuminen.
Räpäytin hitaasti silmiäni ja vastasin hetken pohdinnan jälkeen: "Eiköhän se sovi. Mitäpä jos minä tulisin mukaan?"
Lehmustassu ja Lehtotassu pudistivat päätään.
"Me tahdomme mennä ihan kahdestaan! Edes tämän kerran!" Lehmustassu naukui.
"Niin juuri! Lupaamme palata pesälle ennen auringon laskua!" Lehtotassu jatkoi.
"No, hyvä on", myönnyin lopulta. "Menkäähän sitten."
Pennut säntäsivät innosta kiljahdellen lammen suuntaan. Katselin heidän peräänsä haikea hymy kasvoilleni nousten. Lehmustassu ja Lehtotassu olivat ainoat sukulaiseni, keitä minulla oli täällä, paikassa, jonne Tähtiklaaniin uskovat kissat päätyivät päätettyään taipaleensa matkan päällä. Toivoin hartaasti, että Risasiipi ei olisi vaihtanut uskoaan Pimeyden metsään. Kumppanini oli jäänyt maan päälle minun kuoltuani, ja kaipuuni määrä oli suunnaton.
Käännyin katsomaan ympärilleni seuran toivossa, sillä minun oli saatava ajatukseni jonnekin muualle Varjoklaanista, joka oli parasta aikaa ajautumassa tuhoon.

//Joku?

Nimi: Kielomyrkky

13.03.2018 16:06
Vaikenin täysin ja kieltäydyin kuulemasta kaikkia Pikiviillon sanoja. Sanat totta kai koskettivat minua, mutta en voisi antaa Pikiviillon hyväksyä elämäänsä Kuolonklaanissa vain minun ja poikansa vuoksi.
"Minulla ja Totuuspennulla on kaikki hyvin. Sinun tulee jatkaa elämääsi Kuolonklaanissa tai siellä missä tunnet itsesi onnelliseksi", maukaisin kumppanilleni. Välillä tunsin itseni vain taakaksi. Pikiviilto ei voisi sitoutua kehenkään muuhun naaraaseen vain koska tahtoi pysyä uskollisena minulle. Ajatus lämmitti ja kirpaisi yhtä aikaa.
"Et voi antaa myöskään minun seistä tielläsi. Olet vapaa ja vaikka mitä tekisitkään..." Yritin pitää itseni koossa puhuessani, mutta se ei tuntunut toivan. Kaikki sanomani satutti joko minua tai Pikiviiltoa. "Tiedät että rakastan sinua valinnoistasi huolimatta."
Kurkotin lipaisemaan kumppani korvaa. Lopulta peräännyin kauemmas Kuolonklaanin parantajasta poikani kanssa.
"Me näemme vielä. Ympärilläsi on enemmän hyvää kuin arvaatkaan. Sinun täytyy vain avata silmäsi ja nähdä se", maukaisin hyvästit. Pystyin tuntea kuinka kyynel valahti poskeani pitkin perääntyessäni aluskasvillisuuden joukkoon. Pikiviilto jäi vielä katsomaan meitä. Käänsin pääni kohti Totuuspentua jotta en näkisi kumppanini katoavan.
"Miksi siskoni ei tullut käymään?" Totuuspentu kysyi silmät tuikkien hämmästyksestä. Kurottauduin poikani ylle pehmeästi kehräten.
"Hän ilmestyy jonnekkin toisaalle vielä joskus. Ehkä sinä vielä löydät hänet", maukaisin rennosti. En voinut sanoa valehtelevani, mutta jokin sisimmässäni kertoi tyttärenuskovan muuhun kuin Tähtiklaaniin.
"Varmastikko?" Totuuspentu kysyi kimeäsii. Käännyin katsomaan kohtaa jossa Pikiviilto oli juuri seissyt. Se oli tyhjä.
"Aivan varmasti", kuiskasin hiljaa.

Nimi: Kipinäsielu

08.03.2018 20:23
Ajatukset törmäilivät päässäni toisiinsa, kun kompuroin Huuruliljan perässä kohti Kuukiveä. Yritin löytää askeliini rytmin ja pysyä ystäväni perässä, mutta se ei onnistunut. Kompastelin jokaiseen oksaan, enkä löytänyt tasapainoa. Huuruliljan selkä loittoni edessäni, kunnes välillämme oli suuri välimatka. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, kuin välillämme olisi suuri kuilu, eikä vain muutama ketunmitta. Olimme olleet parhaita ystäviä oppilasajoista asti, miksi siis nyt eroaisimme toisistamme? Hätäännys poltteli rintaani, kun yritin kiihdyttää vauhtiani. Käpäläni alkoivat kuitenkin tuntua raskailta, enkä päässyt enää eteenpäin. Vinkaisin tuskasta, kun revin käpäliäni irti maasta ja yritin juosta. Kehoni oli raskas kuin kivi, ja vauhtini hidastui entisestään. En ymmärtänyt mitä tapahtui, en tiennyt miksi en päässyt Huuruliljan luo. Mitä minä olin tehnyt?
"Huurulilja.." kähisin. Kyyneleet, jotka olivat nousseet silmiini sumensivat näkökenttäni, enkä enää nähnyt eteenpäin. Sitten aivan yllättäen käpäläni kevenivät. Tunsin voiman virtaavan kehossani jälleen, ja kyyneleideni valuvan silmistäni pois. Huokaus purkautui huuliltani, kun kiihdytin vauhtini juoksuun ja juoksin Huuruliljan kiinni. Naaraan tuttu tuoksu tuntui rauhoittavalta, kun jatkoimme taivallusta kohti Kuukiveä. Haistoin kaikki tutut tuoksut, jotka olivat olleet arkipäivää silloin, kun olin ollut elävä. Nyt metsän tuoksut eivät kuitenkaan tuntuneet enää kodin tuoksuilta. Minun kotini oli Tähtiklaanissa.
Saapuessamme nelipuille, vilkaisin ylleni avautuvalle taivaalle, ja sydämeni hypähti kurkkuun. Aurinko oli jo melkein painunut taivaanrannan taa, ja se loi kultaisen polun eteemme. Emme millään ehtisi korkokiville ennen yötä. Vilkaisin Huuruliljaa.
"Me emme ehdi Kuukivelle", sanoin. Huurulilja siirsi katseensa minuun. Purin huultani ja katsoin avuttomana parhaan ystäväni meripihkaisiin silmiin. Mitä me tekisimme?
"Emme me voi jäädä tänne enää pidemmäksi aikaa, meidän pitää päästä Tähtiklaaniin", mumisin itselleni. Sitten mieleeni hiipi ajatus, ja seisahduin. Huurulilja pysähtyi vierelleni hämmentyneenä.
"Muistatko, mitä Leijonaloikka sanoi?" Huurulilja siristi mietteliäänä silmiään ja nyökkäsi sitten hitaasti. Jännitys alkoi nipistellä vatsassani, kun naukaisin.
"Jos nelipuut ovat ainoa paikka, jotka ovat täällä ja Tähtiklaanissa, ehkä me pääsemme Tähtiklaaniin nelipuiden luota", naukaisin. Sitten vilkaisin olkani yli nelipuille, jotka olivat jääneet jo taaksemme.
"Kannattaa meidän ainakin yrittää, eikö niin?"

// Huuru? Sori sekava ja outo xd

Nimi: Huurulilja

06.03.2018 15:16
"En tiedä, minulle ei ole ennen käynyt näin. Entä jos mietit Tähtiklaania kovasti, voisimmeko päästä niin takaisin Tähtiklaaniin?" ehdotin varovasti parhaalle ystävälleni. Kipinäsielu sulki silmänsä. Hetken kuluttua hän avasi ne ja pudisteli päätään pahoitellen.
Mitä enemmän katselin lumista Myrskyklaanin metsää, sitä raskaammaksi hengittämäni ilma muuttui. Kaikki kauheudet palasivat mieleeni. Ruskaraidan ruumis, sota ja se pahin: Korppisielun ja Kipinäsielun onni.. Se oli astunut ystävyytemme väliin ja tehnyt minusta yksinäisemmän kuin koskaan. Minua pelotti. Entä jos Kipinäsielu näkisi kumppaninsa? Hän unohtaisi taas minut ja tahtoisi takuulla ottaa yhteyttä rakkaaseensa. Entä jos Korppisielu kuolisi ja tulisi Tähtiklaaniin? Tunsin jonkun muljahtavan vatsassani. Minua heikotti. Miksi olin näin heikko?
"Oletko sinä kunnossa? Kyllä minä pärjään, me pääsemme takaisin Tähtiklaaniin", Kipinäsielu naukui lohduttavasti ja kosketti kuonollaan poskeani. Nyökkäsin hitaasti. Minun täytyi ryhdistäytyä ja keskittyä siihen, että selviäisimme. Suljin silmäni ja hengitin rauhallisesti. Samassa keksin.
"Kuukivi", naukaisin hiljaa. Kipinäsielu katsoi minua kysyvästi.
"Entä jos me menemme sinne? Meidän täytyy saada sieltä yhteys Tähtiklaaniin ja päästä takaisin", sanoin ja nostin katseeni Kipinäsieluun. Naaras nyökkäili hitaasti.
"Se voisi toimiakin. Mutta entä jos emme ole ainoat täällä? Jos me pääsimme tänne, muidenkin täytyy voida tehdä niin", huomautti Kipinäsielu ja katseli ympärilleen. Kohautin lapoja.
"En tiedä, mutta meidän täytyy nyt mennä. Tule, aurinko laskee pian", sanoin ja lähdin kulkemaan kohti nelipuita, joilta pääsisimme Tuuliklaanin reviirille ja sieltä aina Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalle Kuukivelle. Ajatukseni olivat hyvin sekavat. Entä jos emme pääsisikään takaisin? Jos jäisimme tänne ikuisiksi ajoiksi vangeiksi? Elämä ikuisesti Kipinäsielun kanssa oli kyllä houkutteleva tarjous, mutta entä jos en näkisi enää ikinä emoani? Hän eikä kukaan muukaan saisi ikinä tietää, mitä meille tapahtui. Koko Tähtiklaani menisi sekaisin..

//Kipinä? Sori tönkkö xc

Nimi: Kipinäsielu

04.03.2018 09:32
"Se sopii", vastasin ystävälleni. Sitten nyökkäsin Leijonaloikalle. "Oli mukavaa jutella kanssasi. Toivottavasti tapaamme vielä." Leijonaloikka väläytti hymyn ja naukaisi:
"Voimme tavata uudelleen milloin vain." Lumikukka, joka oli ollut hiljaa ja vain katsellut minua, avasi nyt suunsa.
"Oli hauska tavata sinut, Kipinäsielu." Nyökkäsin valkealle naaraalle ja hymyilin. Sitten vilkaisin Huuruliljaa ja elehdin, että voisimme lähteä. Paras ystäväni nousi kevyesti jaloilleen ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Loikin Huuruliljan perään ja asetin askeleeni samaan tahtiin naaraan kanssa. Turkkimme hipoivat toisiaan ja tunsin Huuruliljan lämmön kyljessäni. Turkkimme hohtivat Tähtiklaanin loistetta kulkiessamme kohti lämpökiviä. Ilma oli tyyni ja rauhallinen, se tulisi aina olemaan. Vaikka ikävä Korppisielua kohtaan tuntui terävänä kipuna rinnassani, tunsin silti olevani hyvin rauhallinen. Rauhallisempi kuin pitkään, pitkään aikaan. Toivoin Huuruliljan tuntevan samoin. Mutta kun vilkaisin naarasta, hänen kasvonsa eivät näyttäneet kovin rauhallisilta, vaan enemmänkin keskittyneiltä. Kallistin kummastuneena päätäni ja hidastin vauhtiani. Mikä Huuruliljalla oli? Naaras ei edes huomannut, että olin jäänyt jälkeen.
"Huurulilja", huikkasin. Soturi säpsähti ja pyörähti ympäri. Hän oli muutaman ketunmitan päässä minusta, mutta tassutti varovasti lähemmäs.
"Istutaanko hetki tässä?" kysyin. Huurulilja kohautti lapojaan, mutta istuutui sitten viereeni. Maisema edessämme näytti todella tutulta, mutta samaan aikaa hyvin vieraalta. Yritin kuvitella edessämme näkyvän maiseman Myrskyklaanin metsiksi, mutta silloin ikävä riipaisi rintaani niin kovaa, että haukkasin äänekkäästi henkeä. Huurulilja tuijotti minua silmät suurina.
"Minä olen kunnossa", kähisin, kun yritin ravistella mielestäni Myrskyklaanin metsät. Se ei vain onnistunut, sillä silmieni edessä oli aivan ilmiselvästi kaistale Myrskyklaanin reviiriä. Miksen saanut tätä näkyä pois mielestäni?
"Me olemme Myrskyklaanin reviirillä poissa Tähtiklaanista", Huurulilja kuiskasi. "Toit meidät tänne." Käännyin katsomaan järkyttyneenä ystävääni. Miten minä sen olin tehnyt? Miten me pääsisimme pois? Olin juuri kysymässä sitä Huuruliljalta, kun kuulin ääniä takaani. Hätkähdin ja vilkaisin olkani yli taakseni. Nenääni leijaili Purohännän ja jonkun tuntemattoman kissan tuoksu. Kynteni työntyivät maahan, kun näin Purohännän ja nuoren oppilaan tassuttavan puun takaa eteemme.
"He eivät näe meitä", kuiskasin katsellessani, miten Purohäntä johdatti laikukkaan kollin ohitsemme. Purohäntä ei vilkaissutkaan meitä, mutta tämän oppilas tiiraili innokkaana ympärilleen. Hän ei kuitenkaan vilkaissutkaan meitä. Silmiini kihosi kyyneleitä, kun ajattelin miten lähellä Korppisielua olin, mutta millainen kuilu välissämme oli. Käännyin Huuruliljaa kohti ja upotin kasvoni hänen turkkiinsa.
"Minulla on niin ikävä heitä", kuiskasin. "Miten me pääsemme takaisin Tähtiklaaniin? En voi olla enää täällä."

// Huuru?

Nimi: Kielomyrkky

26.02.2018 18:07
Jostakin syystä oli minulle todella hankalaa pitää silmäni suoraan Pikiviillon silmissä, kun tiesin että en tulisi näkemään niitä taas pitkään aikaan. Huomasin kuinka Pikiviillon ääni sortui hänen yrittäessään selittää minulle hänen omasta kodistansa. Nyökkäsin rauhoittavasti ja kävelin aivan kumppanini eteen.
"Ymmärrän huolesi ja murheesi, tekosi ja niiden seuraukset", maukaisin lempeästi kehräten. Astelin tarpeeksi lähelle Pikiviiltoa ja kiedoin häntäni tämän lavalle. Kävellessäni eteenpäin vedin häntääni kollin kylkeä pitkin.
"Näen tähdistä kaiken mitä teet. Olen aina tukenasi. Tuen jokaista tekemääsi päätöstä, sillä ne vievät klaania ja klaanin kissoja oikeaan suuntaan."
Pysähdyin uudestaan kumppanini eteen. Huomasin kuinka sain Totuuspennulta oudoksuvia katseita. Käännyin nauraen pennun puoleen.
"Tulisit sinäkin isäsi seuraan. Sinun tulisi tavata hänet niin kuin on tarkoitus", maukaisin hellästi pojalleni. Tähtiklaani oli pehmentänyt minua omalla tavallansa. Tai sitten se oli Pikiviilto. En tahtonut enää roikkua kollien seurassa hyödyn tavoittelemiseksi enkä juoninut ketään vastaan. Tiesin, että tulin täällä paremmin toimeen muiden kissojen kanssa. Se oli jännä.
Totuuspentu katsoi minua ja Pikiviiltoa hyvin pitkään.
"Tule vain", rohkaisin poikaani. Totuuspentu ei hievahtanutkaan.
"Hän lähtee kuitenkin pois!" pentu parahti. Naurahdin hiukan. Tästäkö tässä kiikasti?
"Mutta hän on luonamme nyt. Ja hän lähtee pian pois. Kadut, jos et aio tutustua häneen", maukaisin rennosti, yrittäen tavoitella Totuuspentua aina vain uudestaa ja uudestaan.
"En voi ikävöidä jotakin, jota en tunne", Totuuspentu vastasi itsepäisesti. Käännyin katsomaan Pikiviiltoa pahoittelevasti. Tahdoin vain sanoa kuinka Totuuspentu ei tleensä ollut tuollainen, mutta en voinut. Pennun sanoissa oli perää. Yhtäkkiä kyynel valahti poskeani myöten.
"Sinun kuuluisi olla onnellinen klaanissa. Vaikutat yksinäiseltä. En olisi tahtonut tulla tänne, jos olisin todella tiennyt jättäväni sinut noin yksinäiseksi. Yksinäisyytesi hajottaa sydämeni palasiksi", tunnustin hiljaa Pikiviillolle.

// Piki?

Nimi: Kielomyrkky

22.02.2018 16:10
Tähtien tuiketta oli rauhoittavaa seurata, vaikkakaan itse Kuolonklaanin leirissä ei ollutkaan kovinkaan monia kissoja. Vain muutama itseni lisäksi. Tärkein asia minulle oli kuitenkin Tähtiklaanissa, poikani Totuuspentu. Jostakin syystä pystyin aistmaan Pikiviillon olevan läsnä. Pieni hymy kiiri kasvoilleni. Kumppanini oli jossakin lähistöllä. Nostin Totuuspennun hampaisiini
"Emo! Älä!" pentu kitisi hiljaa. Hymähdin huvittuneena.
"Etkö tahdo vihdoinkin tavata isääsi?" kysyin hiljaa suu täynnä kollipennun karvoja. Hölkkäsin rennoin askelin ulos leiristä. Maailma vilisti silmieni edestä. Se muuttui ja muovautui haluamaani tapaana. Lopulta saavuin puiden kehystämälle aukiolle, jolla yksinäinen parantajahahmo seisoi hiljaa ja katsoi ympärillensä. Laskin Totuuspennun hitaasti mahan. Huomasin kuinka pennun silmät laavenivat.
"Onko hän isäni?" kollipentu kysyi. En saanut sanoja suustani. En ollut pitkään aikaan nähnyt Pikiviiltoa. Muistot puristivat kurkussani. Nyökkäsin hiljaisen vastaukseni Totuuspennulle. Taisin kuitenkin vastata liian myöhään, sillä pentu juoksi jo hyvin uhmakkaasti tätä hänelle tuntematonta kissaa kohtaan. Yhtäkkiä tunsin kurkussani kuolonmarjojen kitkerän maun. Aina kuolemastani asti olin yrittänyt saada makua pois suustani, onnistumatta. Ehkä vihdoinkin jälleennäkeminen Pikiviillon kanssa poistaisi sen kitkerän maun. Astelin hyvin hitaasti pois pensaikosta. Jostakin syystä tajusin nyt vasta kimmeltävän turkkini. En ollutkaan enää kotonani. Olin jossakin paljon kauempana. Tahdoin vain juosta Pikiviillon luokse ja antaa kyynelteni valua. Se en vain olisi ollut enää minä. Sanat kuristivat yhä kurkkuani ja hengittäminen tuntui kauhealta. Kuin olisin tukehtumassa tähän tunteeseen. Olisiko edes mahdollista kuolla uudestaan? Ei kai?
"Pikiviilto?" kysyin varovaisesti, tunnustellen ympärilläni olevaa ilmapiiriä. Huomasin Totuuspennun jähmeyttyneen jännittyneenä paikoillensa. Astelin tasaisesti, mutta hitaasti poikani vierelle.
"Totuuspentu, kaikki on hyvin. Hän ei satuta meitä. Täällä meitä ei voida satuttaa lainkaan."

// Piki?

Nimi: Kiurulento

16.01.2018 17:57
Puskin hellästi Pörrölaikkua ja seisoin hetken paikoillani, rakastamani kollin vierellä. Astahdin sitten kauemmas.
"Rakastan sinua", naukaisin hymyillen. "Ja sanomasi merkitsee minulle paljon. Mutta minä haluan vain sinun parastasi. En halua olla esteenä rakkaudelle, jonka voisit kokea uudelleen toisen naaraan kanssa. En kiellä sinua rakastamasta minua, mutta jos joskus mietit, hyväksynkö sen, että rakastut uudelleen, niin hyväksyn. Sinun onnesi on minun onneni."
Käännähdin ympäri koskettaen vielä häänänpäälläni erakon lapaa.
"Minä rakastan sinua ikuisesti, enkä koskaan jätä sinua. Odotan sinua Tähtiklaanissa, ja kun joskus sinne saavut, olen ensimmäisenä sinua vastassa:"
Sen sanottuani astelin pois, katsahtaen vielä taakseni lämpimästi hymyillen. Ensimmäistä kertaa moneen päivään mieleni oli kevyt kuin höyhen.

Nimi: Kiurulento

07.01.2018 20:18
Vetäydyin askeleen taaksepäin Pörrölaikun luota ja katsoin häntä suoraan silmiin, toivottoman onnellisena ja rakastavana.
"Ja minä rakastan sinua", henkäisin ja katsoin kollia pahoitellen. Minun takiani emme saaneet viettää aikaa kumppaneina, sillä olin ollut niin typerä. Minä olin rakastanut häntä eläessänikin, mutta vasta kuoltuani tajusin tunteeni suuren kaipuun kautta. Olisimme voineet olla kumppaneita, elää yhdessä rakastaen toisiamme.
"Olen niin pahoillani Pörrölaikku, kun en tajunnut tunteitani vielä eläessäni", naukaisin ja tunsin silmieni kostuvan. Sillä hetkellä todella toivoin, että rakastamani kolli olisi Tähtiklaanissa kanssani, mutta tajusin, miten itsekäs touveeni oli. Pörrölaikku voisi vielä löytää itselleen uuden rakkauden ja elämän tuon kissan kanssa, enkä minä halunnut asettua hänen tielleen.
"Minun takiani emme voineet olla yhdessä koskaan." Tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin maahan. Jos en olisi ollut niin typerä, Pörrölaikku olisi onnellisempi nyt.
"Voitko antaa minulle anteeksi?" kysyin ja huokaisin itkustani täristen syvään.

//Pörrö?

Nimi: Kiurulento

06.01.2018 21:19
Astelin joen viertä, lumi tassujeni alla hiukan naristen. Kasvoillani oli lämmin hymy, kun erotin valkean, laikukkaan kollin nukkumassa hiljaa tuhisten. Kuljin tyynesti häntä kohti, vaikka olisinkin vain halunnut juosta hänen luokseen, päästä hänen vierellensä niin nopeasti, kuin vain mahdollista. Sillä nyt Pörrölaikku näkisi minut, vaikkakin vain hopeisena Tähtiklaanin kissana. Olin seurannut häntä Tähtiklaanissa herkeämättä, tarkkaillut hänen jokaista liikettään. Olin nähnyt hänen surevan minua, ja joka kerta sydämeni oli aina särkynyt uudelleen. *Voi Pörrölaikku.* Rakastin häntä niin kovin ja hänen näkemisensä siinä tilassa tuotti suunnattomasti tuskaa.
Astelin hiljaa Pörrölaikun luo ja istuuduin hänen vierelleen. Kehräys kumpusi rinnastani häntä katsellessani. Kaipaus kollin luo oli niin suunnaton, ja nyt viimein olin taas hänen vierellään. Kosketin soturin päälakea hellästi kuonollani, hänen korvaansa nuolaisten.
"Herää, Pörrölaikku", naukaisin lempeästi kollin korvaan ja suoristauduin.

//Pörrö? Anteeks tuli vähä tönkkö

Nimi: Viherloikka

06.01.2018 10:18
Makasin lämpimällä maaperällä ja räpyttelin silmiäni. Silmissäni oli sumea katse, mutta erotin vieressäni seisovan valkean hahmon. Pian hahmo alkoi seljetä ja tajusin sen olevan Varjoklaanin jo edesmennyt päällikkö Loistetähti. Kompuroin äkkiä pystyyn ja katsoin naarasta hieman säikähtäneenä. Samassa muistin äsköiset tapahtumat. Olin pudonnut alas jyrkänteeltä.
"O-olenko Tähtiklaanissa?" Kysyin ääni järkytyksestä käheänä. Loistetähti nyökkäsi lempeästi.
"Tervetuloa", Loistetähti naukui. Katselin ympärilleni ja näin Loimusilmän ja Tuomitassun. Silmääni pisti myös Tuikesilmän harmaa turkki ja tuon kanssa keskusteleva Hallaruusu. Varjoklaanilaisten seassa oli myös muiden klaanien kissoja. Huokaisin. Olin turvassa.
"Entä Varjoklaani?" Kysyin huolissani entiseltä päälliköltäni.
"Käy itse katsomassa. Eivät he sinua näe tai kuule", Loistetähti kehotti. Nyökkäsin ja jäin hetkeksi pohtimaan asiaa. Huomasin silmänurkastani kuinka harmaa kilpikonnakuvioinen naaras tassutti luokseni.
"Hei Viherloikka", naaras naukui ja räpäytti haaleanvihreitä silmiään.
"Hei, kuka olet?" Kysyin naaraalta, joka oli minulle tuiki tuntematon. Haistoin naaraassa kylläkin laimean Varjoklaanin hajun.
"Olen Kuusikkohäntä", naaras lausui. Maistelin nimeä suussani hetken jonka jälkeem myökkäsin.

Nimi: Kiurulento

20.12.2017 22:56
Katselin, miten Pörrölaikun emo Virtakyynel lohdutti poikaansa. Olin niin keskittynyt näkyyn, että säpsähdin, kun joku asteli viereeni. Käännähdin tulijan suuntaan.
"Kirjosiipi!" naukaisin ilahtuneena naaraan tunnistaessani. Hän oli vastikään kuollut, luullakseni Tihkuturkin toimesta. Kimmeltävä soturi vain hymyili.
"Mukava taas nähdä sinua, Kiurulento."
Nyökkäsin kohteliaasti ja kuuntelin jälleen kahden kissan puhetta.
"Ehkä... Ehkä minä voin lähteä", valkoinen kolli naukui ja tunsin suuni aukeavan hiukan hämmästyksestä. Vaikka ei kai se nyt kamalan odottamattomissa ollut, rakastamani kissa oli järkyttynyt kuolemastani. Mutta miten minä sitten voisin katsella häntä? Makoilla hänen vieressään, tuntea hänen tuoksunsa? Käännyin hiukan hätääntyneenä Kirjosiiven puoleen.
"Entä jos hän lähtee? Mitä minä sitten teen?" kysyin katsahtaen jälleen Pörrölaikkuun. Kirjosiipi oli hetken hiljaa, sama hymy kasvoillaan.
"Voinko minä lähteä heidän mukaansa? Voinko tarkkailla heitä, vaikka he olisivatkin Myrskyklaanin ulkopuolella?"
Kirjosiipi käänsi hitaasti katseensa minuun.
"Se on oma valintasi", naaras naukui ja kääntyi astellakseen pois. Näin hänen vielä hymyilevän minulle, kun hän katsoi näkyvistäni. Astelin sitten Pörrölaikun vierelle. Vaikkei hän näkisikään minua, pysyisin hänen vierellään.

Nimi: Kiurulento

18.12.2017 21:20
Katselin haikeana Myrskyklaanin leiriä. Leiri ei ollut Tähtiklaanissa, vaan elävien kissojen luona. Katselin, miten klaanin kissat olivat kerääntyneet keskelle aukiota jotakin katselemaan. Pian erotin kullanruskean turkin ja tunnistin itseni. Turkkini oli verinen mäyrän tekemien viiltojen takia ja se näytti niin todelliselta, että jouduin kääntymään ja katsomaan omaa turkkiani, joka kuitenkin kiilsi auringossa täysin vaurioitumattomana. Lähdin kulkemaan Myrskyklaanin kissoja väistellen, vaikka eivät he minua olisi voineet nähdä. Olin heille töysin näkymätön.
Kun saavuin ruumiini luo, näin laikukkaan kollin makoilemassa vatsallaan sen vieressä.
"Pörrölaikku", henkäisin ja riensin kollin luo. Sisintäni riipivä tuska vain kasvoi, kun näin hänen kasvoillaan niin surullisen ilmeen. Katselin vain toivottomana, kykenemättä tekemään mitään. Laskeuduin vatsalleni hänen viereensä ja kosketin kuonollani hänen korvaansa. En tiennyt, pystyikö hän ollenkaan tuntemaan sitä. Olisin vain halunnut tehdä jotain sadakseni hänen olonsa paremmaksi, mutta en voinut tehdä mitään. Tunsin silmieni kostuvan. En voinut edes kertoa hänelle olevani kunnossa.
"Rakastan sinua", naukaisin ääni värähtäen, kun viimein myönsin sen, mitä olin jo pitkään mielessäni pyöritellyt. Vihasin itseäni, kun en ollut tajunnut sitä eläessäni. Pörrölaikun elämä olisi ollut onnellisempaa, niin kuin minunkin. Painoin pääni hänen turkkiinsa toivoen vain, että hän jollain tapaa voisi aistia läsnäoloni. Se tuskin kuitenkaan oli mahdollista.

Nimi: Huurulilja

19.11.2017 15:19
Johdatin parasta ystävääni kauemmas emostani aluskasvillisuuden sekaan. Tämä osa Tähtiklaania muistutti etäisesti Myrskyklaanin reviiriä. Ilmassa tosin leijaili kaikkien vuodenaikojen tuoksu samaan aikaan, se ei muistuttanut lainkaan Myrskyklaanin ominaistuoksua, jonka minäkin olin menettänyt tullessani Tähtiklaaniin. Tähtikissat tuoksuivat kaikilta vuodenajoilta. Oma ominaistuoksuni oli kadonnut lähes kokonaan, mutta eipä se minua kiinnostanut. Kuljin Kipinäsielun edellä, etsimme Leijonaloikkaa. Terhotassu ja Suopentu olivat lähteneet omille teilleen ollessamme Usvahännän luona. Emoni oli sanonut jotain, joka oli saanut minut hieman alakuloiseksi. Hän oli sanonut Kipinäsielun näkevän Korppisielun vielä. En tahtonut niin käyvän. Jos Korppisielu tulisi Tähtiklaaniin, hän veisi taas kaiken Kipinäsielun huomion. Hänestä, Kipinäsielusta, Suopennusta ja Terhotassusta tulisi perhe, minä jäisin taas yksin. Katselin tassujani koko matkan ajan. Pysyimme aivan hiljaa pitkään, kunnes Kipinäsielu rikkoi hiljaisuuden lausumalla nimeni ääneen. En vaivautunut kääntämään katsetta parhaaseen ystävääni, vaan väräytin korviani merkiksi, että kuulin Kipinäsielun äänen.
"Onko Ruskaraita täällä?" Kipinäsielu kysyi hidastaen samalla tahtiaan, minä tein samoin. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti harmaata Kipinäsielua. Olimme löytäneet yhdessä Ruskaraidan ruumiin. Hän takuulla tahtoi tietää, pääsikö kolli Tähtiklaanin riveihin osaksi Hopeahäntää. Ehkä hän tahtoi päästä juttelemaan kollille ja kertoa olevansa pahoillaan, kun emme kerenneet pelastaa häntä. Nyökkäsin.
"On hän, tahdotko jutella hänen kanssaan?" kysyin naaraalta. Hän pudisti päätään.
"Tahdoin vain tietää", Kipinäsielu naukui. Nyökkäsin ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Kävelimme eteenpäin kohti nelipuita, jotka Tähtiklaanissa olivat ainoa paikka, joka oli myös maan pinnalla. Leijonaloikka vietti suurimman osan ajastaan nelipuilla. Samassa mieleeni muistui ajatus Korppisielusta Tähtiklaanissa. Koko ajatus puistatti minua. Toivoin Korppisielun elävän pitkän elämän, jotta hän ei veisi Kipinäsielua minulta. Tähtiklaanissa en voinut paeta pahaa oloa mihinkään. Korppisielun palatessa olisin umpikujassa, se oli ainakin varmaa.
Saavuimme nelipuiden laaksoon. Laaksossa oli tällä hetkellä yllättävän vähän kissoja. Yksi näistä kissoista oli Leijonaloikka, joka istui puhujankiven juurella ja jutteli vitivalkoiselle naaraskissalle. Kaksikko näytti onnelliselta. Kuoltuaan Leijonaloikka oli tavannut taas Lumikukan, jonka kuolema ei Myrskyklaanissa ollut edelleenkään varmaa. Hän oli valinnut naaraan kumppanikseen ja eli nyt onnellisena Tähtiklaanissa hänen kanssaan. Kun kaksikko huomasi minut ja Kipinäsielun, he käänsivät katseensa meihin.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kipinäsielu", entinen päällikkö naukaisi ja nyökkäsi kohteliaasti ystävälleni. Lumikukka nyökkäsi Kipinäsielulle myös ja hymyili ystävällisesti.
"Kiitos, Leijonaloikka", Kipinäsielu naukui ja nyökkäsi raidalliselle kollille takaisin.
"Ovatko nelipuut samat kuin maan pinnallakin?" Kipinäsielu kysyi ja katseli haltioituneena Tähtiklaanin versiota nelipuista. Puut näyttivät täysin samalta, mutta kuten kaikki Tähtiklaanissa, nekin olivat kimaltavat.
"Ovat. Tähtiklaanissa ei nelipuiden lisäksi ole muita samoja paikkoja", Leijonaloikka osasi kertoa, "nelipuut ovatkin siksi minun lempipaikkani. Täällä voin muistella elämääni." Käänsin katseeni Kipinäsieluun, hän nyökkäsi.
"Jatketaanko matkaa? Voin esitellä sinulle lämpökivet. Ne ovat kuin Aurinkokivet, mutta ei kuitenkaan ihan sama asia. Lämpökivet kuuluvat kaikille Tähtiklaanissa", kerroin ystävättärelleni hymyillen lempeästi.

//Kipinä?

Nimi: Kipinäsielu

19.11.2017 12:28
"Kuinka sinä lähdit muiden luota?" Usvahäntä kysyi lempeästi. Liikahdin hievan levottomasti paikallani, kun mieleeni palautui muisto siitä illasta. Se järjetön kipu täytti hetkeksi kehoni, kun sukelsin omiin muistoihini. Olin ollut parantajan pesässä, maannut sammalilla. Korppisielu oli ollut vieressäni, hän oli katsellut minua taivaansinisillä silmillään. Hänen kasvonsa olivat olleet tuskaiset, kun hän oli nähnyt minun kärsivän.
"Minä sairastuin", kuiskasin. Sitten pakotin ne muistot mieleni perukoille, sillä se teki liian kipeää. En olisi halunnut lähteä näin. Korppisielu oli tiennyt minun kuolevan, hän vain oli maannut hiljaa vieressäni, tuntenut tuskani ja odottanut, että olisi minun aikani lähteä. Tunsin kyyneleiden polttavan silmieni takana, ja laskin pääni alas.
"Näet hänet vielä", Usvähäntä naukaisi aivan kuin lukien ajatukseni. Sitten naaras kosketti lapaani hännällään. Värähdin ja nostin katseeni. Usvähäntä hymyili lämpimästi. Hänen katseensa oli viisas ja tiesin hänen tietävän miltä minusta tuntui. Yhtäkkiä en tuntenut enää oloani niin kamalaksi. Nousin hieman vapisten seisomaan ja kumarsin kunnioittavasti tähtisoturille.
"Kiitos, Usvahäntä", naukaisin. Sitten katsahdin Huuruliljaan kysyvästi. Paras ystäväni nousi seisomaan vierelleni niin, että karvamme hipoivat toisiaan. Sitten Huurulilja naukaisi pikaiset hyvästit emolleen ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Kuljimme metsässä, puiden alla. Oksat kahisivat kun pujottelimme aluskasvillisuuden seassa. Huurulilja pysyi hiljaa, kun tassutimme rauhallista vauhtia eteenpäin, tapaamaan entistä mestariani. Tiesin, että Huurulilja veisi minut seuraavaksi Leijonaloikan luo, sillä minulla ei ollut kovin suurta lähipiiriä. Tai ainakaan kuolleita läheisiä.
"Huurulilja", naukaisin yhtäkkiä. Paras ystäväni väräytti korviaan osoittaakseen kuuntelevansa.
"Onko Ruskaraita täällä?"

// Huuru? :D

Nimi: Huurulilja

18.11.2017 22:20
"Tietenkin, Usvahäntä tahtoo varmasti nähdä sinut", naukaisin Kipinäsielulle. Emoni välitti kaikista Myrskyklaanin jäsenistä koko sydämestään, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka olivat suututtaneet hänet. Kipinäsielu nyökkäsi.
"Näytä tietä", hän naukui ja väläytti minulle lempeän hymyn, mutta naaraan ilme vakavoitui vain silmänräpäys sen jälkeen. Terhotassu ja Suopentu lähtivät innoissaan loikkimaan eteenpäin. Lähdin Kipinäsielun vierellä kulkemaan pentujen perässä. Emoni oli Tähtiklaaniin tullessa ollut paljon nuorempi, mitä hän kuollessaan oli. Hänen oikeanpuoleinen silmänsä tilalla oli edelleen vain arpeutunut kuoppa. Naaras oli elänyt elämänsä onnellisimpia aikoja ennen minun syntymääni. Hän oli kertonut, että oli onnellisimmillaan niinä aikoina, joina harva pystyi nauttimaan mistään kuolonklaanilaisia lukuun ottamatta. Usvahännän onnellisimmat hetket sijoittuivat niihin aikoihin, kun Kuolonklaani oli ajanut neljä klaania pois reviireiltään latoon, jonka kohdalla Kuolonklaanin leiri nykyään sijaitsi. Kaikki olivat nälässä kaiken aikaa, jotkut jopa kuolivat sen takia. Ladossa ollessaan emoni kuitenkin löysi isäni, Vinhasiiven. Vinhasiipi oli uudelleensyntynyt Vinhaviiksi, joka taas oli emoni ensimmäinen kumppani kauan sitten. Olin jo tottunut emoni nuorekkaaseen olemukseen, mutta onnekseni hän oli luonteeltaan se sama Usvahäntä, jonka olin koko ikäni tuntenut. Ylitimme astinkiviä pitkin pienen joen ja sitten kävelimme metsän toiselle puolelle, kunnes saavuimme aukealle nummialueelle. Siniharmaa naaras istui keskellä niittyä. Hän oli kohottanut kuononsa korkealle taivaalle. Kun emoni kuuli lähestyvät askeleemme, hän valpastui ja käänsi katseensa meitä kohti. Naaraan kasvoille syttyi hyvin lempeä ilme, joka muuttui pian hämmästyneeksi. Naaras katsoi Kipinäsielua haikeasti ainoalla silmällään.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kipinäsielu", tähtisoturi vastasi ja nyökkäsi ystävälleni. Kipinäsielu vastasi emolleni nyökkäämällä. Suopentu ja Terhotassu loikkivat emoni luokse, minä ja Kipinäsielu seurasimme heitä rauhallisemmin.
"Kipinäsielu saapui Tähtiklaaniin juuri äsken", kerroin emolleni ja istuin alas tuon viereen. Kipinäsielu istui parin hiirenmitan päähän minusta. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti naarasta. Hymy ilmestyi pakonomaisesti kasvoilleni, kun katsoin Kipinäsielua. Olin ikävöinyt häntä enemmän kuin olin muistanutkaan. Vaikka hänen kuolemansa aiheuttikin takuulla paljon surua Myrskyklaanissa, olin jälleen itsekkäästi onnellinen jonkun kuolemasta.
"Kuinka sinä lähdit muiden luota?" Usvahäntä kysyi pehmeällä äänellään. Hän oli hienovarainen, eikä tahtonut saada Kipinäsielua surulliseksi. Hän oli myös utelias ja tahtoi siis tietää, millä tavalla paras ystäväni oli poistunut maan pinnalta ja päässyt luoksemme Tähtiklaaniin. Minua hänen kuolinsyynsä ei kiinnostanut, sillä olin juuri nyt onnellinen siitä, että Kipinäsielu oli Tähtiklaanissa.

//Kipinä?

Nimi: Kipinäsielu

18.11.2017 18:06
Leijuin mustuudessa. Olin täysin painoton, tunsin vain vajoavani hitaasti alaspäin, - tai ehkä sittenkin ylöspäin? - mutta en yrittänyt estää itseäni vajoamasta. Sillä mitä alemmas vajosin, sitä paremmaksi tunsin oloni. Annoin itselleni vapauden ajelehtia mustuudessa, kunnes yhtäkkiä tunsin tassujeni alla maata. En ollut enää painoton, vaan seisoin maan pinnalla. Mutta kun avasin ummessa olleet silmäni tajusin, etten seisonutkaan maan pinnalla. Tai ainakaan sen maan, jossa olin astellut koko elämäni. Tähtiklaanin nummet levittäytyivät silmieni eteen kuun ja tähtien loistaessa taivaalla. Hetken ajan vain tuijotin taivasta vailla yhtään järkevää ajatusta mistään. Sitten havaitsin pientä liikehdintää vähän matkan päässä, ja siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Edessäni seisoi rivi kissoja, jotka saivat sydämeni tykyttämään.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin." Tunnistin puhujan heti, ja kun käänsin katseeni Huuruliljan silmiin, lämmin hymy valaisi kasvoni. Sitten henkäisin aavistuksen, kun näin kahden pienimmän kissan pinkaisevan muiden välistä kohti minua.
"Emo!" kiljaisu kaikui ympärilläni, kun Suopentu ja Terhotassu syöksyivät luokseni. Tunsin kyyneleiden polttelevan silmissäni, kun upotin kuononi pentujeni turkkeihin.
"Rakastan teitä", kuiskin hiljaa. "Minulla on ollut teitä hirveä ikävä." Sitten suljin hetkeksi silmäni yrittäessäni estää kyyneleitä valumasta, mutta pian jo tunsin poskellani jotain märkää.
"Miksi sinä itket? Etkö olekaan iloinen, että olet täällä? Eikö isä tullut mukanasi?" Suopentu piipitti. Avasin silmäni ja katsoin pentua, joka kurkki taakseni. Hymyilin vaisusti ja pudistin päätäni.
"Minä itken, koska näen teidät taas. Korppisielun aika ei ollut vielä täysi. Hän jäi Myrskyklaaniin ja tulee luoksemme, kun on sen aika. Te näette hänet vielä", sanoin, ja sipaisin hännälläni ensin Suopennun ja sitten Terhopennun turkkia. Pentuni näyttivät hieman surullisilta ymmärtäessään, että Korppisielu ei ollut täällä, mutta he eivät kuitenkaan itkeneet. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä kestänyt sitä. Korppisielusta eroaminen tuntui hirveältä ja olisin vain halunnut itkeä, mutta tiesin ettei se kannattaisi. Näkisin hänet vielä, ja sitten saisin elää perheeni kanssa ikuisesti.
"Kipinäsielu", kuulin pehmeän äänen kuiskaavan nimeni. Näin isäni jykevän hahmon edessäni ja hänen lempeät silmänsä, jotka hohtivat hämärässä. Syöksyin Kiviturkkia vastaan ja nojauduin häntä vasten. Kuuntelin hiljaa isäni sanoja, jotka saivat lämpimän olon sisälleni.
"Rakastan sinua", kuiskasin ja irrottauduin isästäni. Sitten lipaisin kollin poskea ja käännyin sisarusteni puoleen. Hymy levisi kasvoilleni, kun katselin Pyörretassua, Hiiliturkkia, Muistopentua ja Luppopentua. Sitten he astuivat luokseni ja me vain nojasimme toinen toisiimme ollen hetken aikaa yksi iso karvakasa. Sydämeni melkein pakahtui onnesta ja ilosta, kun tunsin sisarusteni lämpimät kehot vierelläni ja heidän tuoksunsa nenässäni. En olisi halunnut lähteä siitä milloinkaan, mutta minun täytyi nähdä Huurulilja. Siispä peruutin varovasti taaemmas ja lähdin kulkemaan hitaasti kohti parasta ystävääni. Huuruliljan katse oli hänen tasuissaan, mutta kun kuiskasin naaraan nimen, hän käänsi silmänsä omiini. Parhaan ystäväni silmät olivat kostuneet, ja tunsin itsekin omien silmieni kostuvan. Sitten kuulin, miten Terhotassu ja Suopentu laukkasivat luoksemme.
"Huurulilja on opettanut meille saalistustaitoja ja kertonut meille paljon tarinoita!" Suopentu vinkaisi ja katsoi Huuruliljaa ihaillen. Huurulilja käänsi katseensa kolliin ja kosketti pennun ostaa nenällään. Sitten hän kääntyi jälleen katsomaan minua.
"Kiitos, Huurulilja", naukaisin lempeästi ja hymyilin.
"Totta kai minä pidin huolen heistä.. Ovathan he sentään sinun pentujasi ja minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään", Huurulilja naukaisi vaimealla äänellä.
"Olin todella itsekäs silloin. En olisi saanut jättää sinua. Tai siis koko Myrskyklaania, mutta minusta tuntui vain niin pahalta, ymmärräthän sinä sen? Mutta nyt minä voin paremmin kuin koskaan." Katselin parhaan ystäväni meripihkasilmiä ja mietin hetken mitä minä oikein vastaisin. Mutta aivoni eivät suostuneet toimimaan, enkä saanut sanaa suustani. Siispä vain painauduin vain Huuruliljaa vasten ja upotin kuononi hänen turkkiinsa. Tunsin onnenkyyneleiden valuvan poskiltani Huuruliljan turkkiin, kun hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Sitten kuulin Huuruliljan hiljaiset nyyhkäykset, kun hän painoi kasvonsa turkkiini. Parhaan ystäväni lämpö kietoutui ympärilleni toivottaen minut enemmän kuin tervetulleeksi Tähtiklaaniin. Rakastin kissoja täällä Tähtiklaanissa, mutta rakastin myös kissoja Myrskyklaanissa. Tiesin vain, että jonain päivänä he kaikki olisivat täällä ja elisimme täällä yhtenä perheenä.
"Huurulilja, minä ymmärrän", kuiskasin Huuruliljan turkkiin. Sitten vetäydyin hieman kauemmas ystävästäni. Katsoin häntä syvälle silmiin ja hymyilin.
"Lähdetäänkö tervehtimään muita Tähtiklaanin kissoja?" naukaisin hitaasti ja kallistin päätäni.

// Huuru? Ja joo heh oli pakko kirjottaa iha siitä asti ku Kipinä saapu Tähtiklaanii joten melko paljon samaa oli ku siinä Huurun tarinas

Nimi: Huurulilja

18.11.2017 17:12
Istuin öisellä aukiolla keskellä metsää. Vierelläni seisoi muutamia kissoja, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteys. Kaikki tunsivat minun parhaan ystäväni, Kipinäsielun, jonka aika maan pinnalla oli loppunut juuri äsken. Paras ystäväni oli nyt matkalla Tähtiklaaniin, jossa häntä olimme vastassa me. Olin innoissani, sillä siitä oli kauan, kun olin viimeksi nähnyt Kipinäsielun keltaiset silmät ja harmaan turkin tai edes kuullut hänen äänensä. Taivaalla loistivat ohut sirppimäinen kuu ja miljoonat tähdet, jotka valaisivat Tähtiklaanin maita öisin.
"Hän on täällä", kollikissa kuiskasi viereltäni. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti vaaleanharmaata, korvatonta kollikissaa, joka istuutui vierelleni ja suuntasi tummankeltaiset silmänsä eteenpäin aukion keskustaa kohti. Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä. Minua jännitti enemmän kuin ehkä ikinä. En voinut olla miettimättä Kipinäsielun kuolintapaa. Mikä oli päättänyt ystävättäreni elämän ja tuonut hänet vaeltamaan Tähtiklaaniin, ikuisen rauhan maahan. Kun avasin silmäni, erotin aukion keskellä seisovan harmaan kissan. Kasvoilleni ilmestyi lämmin hymy, kun Kipinäsielun katse kiersi läpi aukiolla seisovat kissat ja pysähtyi viimein minuun.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin", henkäisin ja hymyilin yhä vain leveämmin rakkaalle ystävälleni, joka näytti olevan hieman hämillään. Hän nyökkäsi kohteliaasti ja hymyili minulle takaisin lämmintä hymyään. Hän kävi uudelleen katseellan läpi kaikki aukion kissat.
"Emo!" kiljaisu takaani kajahti ilmoille, kun Suopentu ja Terhotassu ryntäsivät kohti emoaan. Kipinäsielu säpsähti ja kääntyi poikiensa puoleen, hän otti heidät syleilyynsä ja painoi kuononsa vasten heidän turkkejaan.
"Minulla on ollut teitä niin hirveä ikävä", Kipinäsielu naukui pennuilleen. Kun naaras sulki silmänsä, kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän irrottautui pennuistaan ja katsoi heitä pitkään.
"Miksi sinä itket? Etkö olekaan iloinen, että olet täällä? Eikö isä tullut mukanasi?" Suopentu kysyi ja vilkuili emonsa taakse, turhaan. Korppisielu ei ollut tullut kumppaninsa mukana Tähtiklaanin riveihin. Kipinäsielu pudisti päätään.
"Minä itken, koska näen teidät taas. Korppisielun aika ei ollut vielä täysi. Hän jäi Myrskyklaaniin ja tulee luoksemme, kun on sen aika. Te näette hänet vielä", ystäväni naukui pennuilleen ääni väristen. Olin juuri lähtemässä kävelemään kohti Kipinäsielua, mutta Kiviturkki pentuineen teki liikkeensä ensin. Harmaa kolli käveli tyttärensä luokse Pyörretassu, Hiiliturkki, Luppopentu ja Muistopentu vierellään. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, sillä olin ainoa kissa, joka jäi seisomaan aukion laidalle. Käänsin katseeni tassuihini. Kaikki, mitä Kiviturkki pentuineen tyttärelleen sanoi meni minulta ohi. Ehkä Kipinäsielu oli unohtanut minut, ehkä hänellä oli Myrskyklaanissa uusi paras ystävä. Ajatukset sattuivat minuun. En ollut pitkään aikaan tuntenut tällaista kipua. Olin lähtenyt Tähtiklaaniin tätä karkuun. Täällä ei pitänyt olla kipua, ei surua tai onnettomuutta, mutta miksi minusta tuntui nyt tältä? Olinko minä virheellinen? Mieleni tahtoi paeta metsän siimekseen, mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Purskahtaisin säälittävään itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Huurulilja", lempeä ääni kuului edestäni. Nostin kostuneen katseeni kohti harmaata ystävääni, joka seisoi nyt aivan edessäni. Välillämme oli vain kaksi hiirenmittaa. Sydämeni hakkasi kovaa, kovempaa kuin koskaan. Terhotassu juoksi Suopentu rinnallaan emonsa ohitse minun vierelleni.
"Huurulilja on opettanut meille saalistustaitoja ja kertonut meille paljon tarinoita!" Suopentu kertoi emolleen ja painoi päänsä vasten turkkiani. Kosketin hennosti kuonollani pienokaisen otsaa. Hänestä ja Terhotassusta oli tullut minulle kuin oma pentu. Nostin katseeni kohti Kipinäsielua. Naaraan kasvoilla oli lämmin hymy.
"Kiitos, Huurulilja", hän kuiskasi ja hymyili minulle lempeästi.
"Totta kai minä pidin huolen heistä.. Ovathan he sentään sinun pentujasi ja minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään", nau'uin vaimealla äänellä Kipinäsielulle ja käänsin katseeni taas hänen pentuihinsa.
"Olin todella itsekäs silloin. En olisi saanut jättää sinua. Tai siis koko Myrskyklaania, mutta minusta tuntui vain niin pahalta, ymmärräthän sinä sen? Mutta nyt minä voin paremmin kuin koskaan. Tähtiklaaniin tulo auttoi, en ole ollut onneton sitten kuolemani", sanoin pitäen katseeni yhä hänen kahdessa pennussaan.

//Kipinä?

Nimi: Usvahäntä

01.05.2017 13:44
Avasin hitaasti ainoan meripihkaisen silmäni. Erotin edessäni avaran nummimaiseman. Taivas oli kirkas ja aurinko paistoi maata kohti korkealta taivaalta, se lämmitti turkkiani. Olin kuollut. Se tuntui kuitenkin hyvältä, sillä noustessani seisomaan, jalkani eivät vapisseet tai kipuilleet. Vanhuuden oireet olivat poissa. Käännyin ympäri yrittäen etsiä katseellani kissoja, mutta turhaan. Hetken kuljin vain eteenpäin ja maistelin ilmaa. Tuoresaaliiden tuoksut kantautuivat kitalakeeni, kun raotin hieman leukojani. Viherlehden tuoksun saatoin myös haistaa. Samassa sieraimiini kantautui lukuisten eri myrskyklaanilaisten tuoksut. Hymy piirtyi kasvoilleni, kun erotin Huuruliljan hopeanharmaan kehon edessäni. Naaraan meripihkasilmistä suorastaan hehkui onnea. Minun teki niin hyvää nähdessäni, että tyttärelläni oli kaikki hyvin. Erotin myös Nopsatassun, oppilaana kuollut ensimmäinen tyttäreni istui Huuruliljan takana ja katsoi minua ystävällisesti hymyillen. Naaraan vierellä istui Leijonaloikka, joka hymyili myös minulle. Olisin ravannut tyttäreni luokse, mutta sitten tunsin kosketuksen lavallani. Kun käännyin katsomaan vierelläni olevaa kissaa, oli hyvä että sain edes happea.
"Leopardiloikka", henkäisin ja purskahdin samassa itkuun. Suorastaan syöksyin veljeni syleilyyn. En ollut nähnyt häntä aikoihin, enkä ollut edes varma, oliko hän kuolemansa jälkeen päätynyt Tähtiklaaniin, mutta ilmeisesti oli. Kun irrottauduin veljestäni, hän hymyili minulle ystävällisesti. Sen jälkeen hän astui sivuun. Hänen takanaan istui mustavalkea kolli, joka omasi smaragdinvihreät silmät; Vinhasiipi. Lähdin hitaasti kulkemaan kollia kohti ja päästessäni hänen luokseen, painauduin vasten kumppanini turkkia.
"Täällä taas", Vinhasiipi naukui rauhallisella äänellä.
"Niin, onnellisempana kuin koskaan", vastasin kollille. Käännyin sitten kohti kaikkia kissoja, jotka olivat tulleet minua vastaan päästessäni Tähtiklaaniin.

//Melkee yhtä tönkkö mitä kuolintarina oli:DD Ja siis joku voi jatkaa ja noit vastaanottajii oli paljo enemmä mut mainittin vaa noi neljä xd

Nimi: Liljamuisto

30.04.2017 09:03
Katsahdin Saarnitähteen. En ollut aiemmin ajatellut tuota noin. Hymähdin hieman ja aloin selittämään:
"Mutta tuli on tuhoava ja nälkäinen voima, niin jos aurinko on tulta eikös aurinkokin ole siinä tapauksessa tuhoava ja nälkäinen voima?" Katsahdin Saarnitähteen ja odotin tämän vastausta. Eihän aurinko vielä ollut tehnyt mitään pahaa mutta se voisi joskus tulevaisuudessa tehdä. Samassa oloni kävi hiukan varautuneeksi. Ktaselin aurinkoa ja etsin siitä merkkejä jotka voisivat olla uhkia, mutta en nähnyt koko aurinkoa koska se laski joten hetken kuluttua luovutin. Aloin tutkailla punertuvaa taivasta. Se oli mielestäni kaunis. *Minun täytyisi tulla useammin katselemaan auringon laskua* ajattelin hilpeänä. Tarkoitin sen kyllä ihan tosissani. Mieleeni ajautuivat klaani aikani. Huokaisin hieman ja ajattelin kaihoisasti: *Minun täytyisi käydä katsomassa miten jokiklaanissa pärjätään.*

//Saarni?

Nimi: Saarnitähti

29.04.2017 17:41
"Kyllä", Liljamuisto vastasi ja katsahti minuun. Häntäni heilahteli rennosti ilmassa, mutta muuten en liikkunut.
Ymmärrettävää - Jokiklaanille tuli oli jotakin kovin vierasta ja tuntematonta. Aivan erilaisella tavalla kuin meille. Myrskyklaanissa tulipaloja sattui useimmiten yksi yhteen kuivaan viherlehteen, joskin se tuli oli pieni ja kytevä, joskus jopa kissojen pysäytettävissä. Jokiklaanilla ongelmaa ei ollut - heidän reviirinsä ei koskaan kuivunut tarpeeksi, eikä koskaan tulisi olemaan tulen valtaama.
Liljamuisto katseli laskevaa aurinkoa.
"Mietitkö, onko se tulta?" kysyin pienesti hymyillen. Naaras hätkähti. Olin mitä ilmeisimmin osunut asian ytimeen.
"Minä haluaisin ajatella, että se on", nau'uin. "On paljon mukavampi ajatella, että tuli voi tehdä jotakin hyvää. Olla jotakin muuta kuin se nälkäinen ja tuhoava voima, jona me sen useasti näemme."

// Lilja?

Nimi: Savukyynel

26.04.2017 13:38
Ilmeeni muuttui tuimaksi. Jääsielu ei olisi saanut syödä kuolonmarjoja, ei edes minun vuokseni. Hänellä oli ollut vielä elämä edessään, ja jonain päivänähän hänestä olisi voinut tulla Taivasklaanin päällikkö, josta olisin voinut olla ylpeä. Mutta olinhan minä Jääsielusta muutenkin jo ylpeä, joten mitäpä väliä sillä enää oli?
”Jääsielu, et uskokaan kuinka minä kaipasin sinua!” henkäisin. ”Miten muuten löysit minut täältä? Tähtiklaanin reviirihän on valtava!”
”Tunnistaisin hunajaisen tuoksusi missä vain!” hän sanoi salaperäisesti hymyillen.
Hautasin kuononi hänen turkkiinsa ja hengitin tuota minulle niin rakasta, tuttua tuoksua keuhkojeni täydeltä.
”Ihanaa, viimein voimme olla jälleen kahdestaan”, huokaisin onnellisena.
Jääsielu nuolaisi hellästi korvaani.
”Niin”, hän kuiskasi ja tunsin, kuinka kyynel tipahti kuonolleni. Nostin katseeni ylös ja näin kumppanini vetiset silmät. Hänen suunsa oli vääntynyt leikkisään virneeseen. Kurkotin nuolaisemaan hänen kuonoaan.
”Tule”, kuiskasin lempeästi, ”minä voin näyttää sinulle paikkoja.”
Jääsielu nyökkäsi ja rinta rinnan, hännät toisiinsa kietoutuneina lähdimme tassuttelemaan Tähtiklaanin nummien takana näkyvää vesiputousta.

//Jää?

Nimi: Jääsielu

25.04.2017 19:30
"Minulla oli niin ikävä sinua", kuiskasin Savukyyneleen korvaan ja imin hänen tuttua tuoksuaan itseeni.
"Miten olet täällä?" kumppanini, - jota olin niin ikävöinyt - kysyi hieraisten kuonollaan poskeani.
"Minä söin kuolonmarjoja", naukaisin hymyillen kaihoisasti. Savukyyneleen ruskeat silmät pyöristyivät.
"Miksi ihmeessä? Sinulla oli vielä elämä edessä, olisit voinut hankkia perheen ja elää elämääsi ihan normaalisti", naaras kysyi. Kuvittelinko vain vai kuulostiko hän... Vähän katkeralta?
"Elämäni ei ollut mitään ilman sinua", kuiskasin painautuen Savukyyneltä vasten. Tyytyväinen huokaus purkautui huuliltani.
"Söitkö kuolonmarjoja vain minun vuokseni?"
"Kyllä."

//Savu?

Nimi: Savukyynel

25.04.2017 19:19
Loikoin erään kiven juurella nauttien auringon suloisesta lämmöstä. Ikäväni oli alkanut jo hieman hellittää, mutta en ollut vieläkään saanut kumppaniani pois mielestäni, sillä minä kaipasin häntä liikaa.
Edes yhteiset saalistusretket muiden kuolleiden taivasklaanilaisten kanssa eivät nekään lievittäneet erontuskaani. Ne vain pahensivat sitä.
Mieleeni muistuivat aina ne aurinkoiset päivät, jolloin me olimme olleet Jääsielun kanssa yhdessä metsällä. Nauraneet ja telmineet aluskasvillisuuden seassa saatuamme tarpeeksi riistaa kotiin viemisiksi.
Suljin silmäni ja huokaisin haikeasti. Kaiketi Jääsielu oli jo löytänyt uuden kumppanin, ja hänellä olisi nyt perhe.
Yhtäkkiä auringon peitti varjo. Nousin ripeästi jaloilleni ja käännyin katsomaan taakseni. Sydämeni oli vähällä jättää muutaman lyönnin välistä, kun tajusin, kuka siinä edessäni seisoi. Kyyneleet kihosivat silmiini ja onnellinen hymy levisi kasvoilleni.
”Jääsielu”, kuiskasin ääni väristen, ”sinä - sinä tulit!”
Tuo niin minulle rakas kolli astui askeleen lähemmäs minua ja kurkotti koskettamaan neniä kanssani. Hän katsoi minua lempeästi hymyillen ja sanoi:

//Jää? <3

 

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com