Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

 

Hei, muutama asia vielä!

   Kirjoitathan vuorosanat eri riveille. Tämä tuo tarinaan selkeyttä ja pituutta, joten se on helpompi lukea ja arvioida.

Siis:

”Huomenta” tervehdin.

”Huomenta. Kaunis sää tänään, eikö totta?” hän vastasi.

   Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välillä. Kirjoita vuorosanat lainausmerkein (”) ja ajatukset joko tähdillä aka asteriskilla (*) tai yhdellä lainausmerkillä (’). Asia on omasi, mutta tarinan selkeyden vuoksi älä käytä samoja merkkejä.

   Autohittaaminen, eli toisen kirjoittajan hahmon käyttäminen vakavammin on ankarasti kielletty ja aiheuttaa sinulle varoituksen. Mikä on vakavaa ja mikä sallittua? Luonteen rajoissa voit käyttää kissaa sivuhahmona, oppilastoverina, tuoresaaliskasalla kohtaamisessa, kissasi haavoittuessa parantajan pesässä tai muuten vain taustalla. Vakavaa autohittaamista on hahmon satuttaminen, tappaminen, kumppanuus ja pennut ilman toisen lupaa. Suurempia rooleja varten ovat NPC-hahmot. Kumppaniton NPC voi olla kissasi kumppani ja heille voi tulla tarinoissasi pieniä vammoja (rampauttaminen kielletty). Jos tahdot tappaa NPC-hahmon tarinassasi, kysy lupaa sähköpostista, joka tulee näkyviin kun asetat hiiresi tämän päälle.

   Olemme vanhoilla reviireillä ja vuodenaika on sama kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Katso ulos, niin tiedät, missä vuodenajassa seikkailemme. Enemmän vuodenajasta, riistatilanteesta ja liikkeellä olevista taudeista on täällä.

   Kuunpisara on tarinaroolipeli ja useimmat kirjoittajamme pitävät yhdessä kirjoittamisesta. Jos tahdot kirjoittaa muiden kanssa, voit kahdella vinolla viivalla ilmoittaa, haluatko jonkun jatkavan tarinaasi.

Kuten;

// -----------?

   Muistakaahan että Tähtiklaanin tarinoista ei tule kokemuspisteitä. Oppilaana kuollut kissa on myös Tähtiklaanissa oppilas, ellei päällikkö tee tarvittavia menoja kissan kuolemaa seuraavana päivänä. TK kissat voivat syntyä uudelleen sukulaistensa perheisiin. Kuuma linja suvuttomille / perheettömille uudelleensyntyville on vieraskirja, josta kysytään ensin ja jota kautta voidaan myös hankkia pentue, johon voi uudelleensyntyä.

   Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Kiurulento

18.12.2017 21:20
Katselin haikeana Myrskyklaanin leiriä. Leiri ei ollut Tähtiklaanissa, vaan elävien kissojen luona. Katselin, miten klaanin kissat olivat kerääntyneet keskelle aukiota jotakin katselemaan. Pian erotin kullanruskean turkin ja tunnistin itseni. Turkkini oli verinen mäyrän tekemien viiltojen takia ja se näytti niin todelliselta, että jouduin kääntymään ja katsomaan omaa turkkiani, joka kuitenkin kiilsi auringossa täysin vaurioitumattomana. Lähdin kulkemaan Myrskyklaanin kissoja väistellen, vaikka eivät he minua olisi voineet nähdä. Olin heille töysin näkymätön.
Kun saavuin ruumiini luo, näin laikukkaan kollin makoilemassa vatsallaan sen vieressä.
"Pörrölaikku", henkäisin ja riensin kollin luo. Sisintäni riipivä tuska vain kasvoi, kun näin hänen kasvoillaan niin surullisen ilmeen. Katselin vain toivottomana, kykenemättä tekemään mitään. Laskeuduin vatsalleni hänen viereensä ja kosketin kuonollani hänen korvaansa. En tiennyt, pystyikö hän ollenkaan tuntemaan sitä. Olisin vain halunnut tehdä jotain sadakseni hänen olonsa paremmaksi, mutta en voinut tehdä mitään. Tunsin silmieni kostuvan. En voinut edes kertoa hänelle olevani kunnossa.
"Rakastan sinua", naukaisin ääni värähtäen, kun viimein myönsin sen, mitä olin jo pitkään mielessäni pyöritellyt. Vihasin itseäni, kun en ollut tajunnut sitä eläessäni. Pörrölaikun elämä olisi ollut onnellisempaa, niin kuin minunkin. Painoin pääni hänen turkkiinsa toivoen vain, että hän jollain tapaa voisi aistia läsnäoloni. Se tuskin kuitenkaan oli mahdollista.

Nimi: Huurulilja

19.11.2017 15:19
Johdatin parasta ystävääni kauemmas emostani aluskasvillisuuden sekaan. Tämä osa Tähtiklaania muistutti etäisesti Myrskyklaanin reviiriä. Ilmassa tosin leijaili kaikkien vuodenaikojen tuoksu samaan aikaan, se ei muistuttanut lainkaan Myrskyklaanin ominaistuoksua, jonka minäkin olin menettänyt tullessani Tähtiklaaniin. Tähtikissat tuoksuivat kaikilta vuodenajoilta. Oma ominaistuoksuni oli kadonnut lähes kokonaan, mutta eipä se minua kiinnostanut. Kuljin Kipinäsielun edellä, etsimme Leijonaloikkaa. Terhotassu ja Suopentu olivat lähteneet omille teilleen ollessamme Usvahännän luona. Emoni oli sanonut jotain, joka oli saanut minut hieman alakuloiseksi. Hän oli sanonut Kipinäsielun näkevän Korppisielun vielä. En tahtonut niin käyvän. Jos Korppisielu tulisi Tähtiklaaniin, hän veisi taas kaiken Kipinäsielun huomion. Hänestä, Kipinäsielusta, Suopennusta ja Terhotassusta tulisi perhe, minä jäisin taas yksin. Katselin tassujani koko matkan ajan. Pysyimme aivan hiljaa pitkään, kunnes Kipinäsielu rikkoi hiljaisuuden lausumalla nimeni ääneen. En vaivautunut kääntämään katsetta parhaaseen ystävääni, vaan väräytin korviani merkiksi, että kuulin Kipinäsielun äänen.
"Onko Ruskaraita täällä?" Kipinäsielu kysyi hidastaen samalla tahtiaan, minä tein samoin. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti harmaata Kipinäsielua. Olimme löytäneet yhdessä Ruskaraidan ruumiin. Hän takuulla tahtoi tietää, pääsikö kolli Tähtiklaanin riveihin osaksi Hopeahäntää. Ehkä hän tahtoi päästä juttelemaan kollille ja kertoa olevansa pahoillaan, kun emme kerenneet pelastaa häntä. Nyökkäsin.
"On hän, tahdotko jutella hänen kanssaan?" kysyin naaraalta. Hän pudisti päätään.
"Tahdoin vain tietää", Kipinäsielu naukui. Nyökkäsin ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Kävelimme eteenpäin kohti nelipuita, jotka Tähtiklaanissa olivat ainoa paikka, joka oli myös maan pinnalla. Leijonaloikka vietti suurimman osan ajastaan nelipuilla. Samassa mieleeni muistui ajatus Korppisielusta Tähtiklaanissa. Koko ajatus puistatti minua. Toivoin Korppisielun elävän pitkän elämän, jotta hän ei veisi Kipinäsielua minulta. Tähtiklaanissa en voinut paeta pahaa oloa mihinkään. Korppisielun palatessa olisin umpikujassa, se oli ainakin varmaa.
Saavuimme nelipuiden laaksoon. Laaksossa oli tällä hetkellä yllättävän vähän kissoja. Yksi näistä kissoista oli Leijonaloikka, joka istui puhujankiven juurella ja jutteli vitivalkoiselle naaraskissalle. Kaksikko näytti onnelliselta. Kuoltuaan Leijonaloikka oli tavannut taas Lumikukan, jonka kuolema ei Myrskyklaanissa ollut edelleenkään varmaa. Hän oli valinnut naaraan kumppanikseen ja eli nyt onnellisena Tähtiklaanissa hänen kanssaan. Kun kaksikko huomasi minut ja Kipinäsielun, he käänsivät katseensa meihin.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kipinäsielu", entinen päällikkö naukaisi ja nyökkäsi kohteliaasti ystävälleni. Lumikukka nyökkäsi Kipinäsielulle myös ja hymyili ystävällisesti.
"Kiitos, Leijonaloikka", Kipinäsielu naukui ja nyökkäsi raidalliselle kollille takaisin.
"Ovatko nelipuut samat kuin maan pinnallakin?" Kipinäsielu kysyi ja katseli haltioituneena Tähtiklaanin versiota nelipuista. Puut näyttivät täysin samalta, mutta kuten kaikki Tähtiklaanissa, nekin olivat kimaltavat.
"Ovat. Tähtiklaanissa ei nelipuiden lisäksi ole muita samoja paikkoja", Leijonaloikka osasi kertoa, "nelipuut ovatkin siksi minun lempipaikkani. Täällä voin muistella elämääni." Käänsin katseeni Kipinäsieluun, hän nyökkäsi.
"Jatketaanko matkaa? Voin esitellä sinulle lämpökivet. Ne ovat kuin Aurinkokivet, mutta ei kuitenkaan ihan sama asia. Lämpökivet kuuluvat kaikille Tähtiklaanissa", kerroin ystävättärelleni hymyillen lempeästi.

//Kipinä?

Nimi: Kipinäsielu

19.11.2017 12:28
"Kuinka sinä lähdit muiden luota?" Usvahäntä kysyi lempeästi. Liikahdin hievan levottomasti paikallani, kun mieleeni palautui muisto siitä illasta. Se järjetön kipu täytti hetkeksi kehoni, kun sukelsin omiin muistoihini. Olin ollut parantajan pesässä, maannut sammalilla. Korppisielu oli ollut vieressäni, hän oli katsellut minua taivaansinisillä silmillään. Hänen kasvonsa olivat olleet tuskaiset, kun hän oli nähnyt minun kärsivän.
"Minä sairastuin", kuiskasin. Sitten pakotin ne muistot mieleni perukoille, sillä se teki liian kipeää. En olisi halunnut lähteä näin. Korppisielu oli tiennyt minun kuolevan, hän vain oli maannut hiljaa vieressäni, tuntenut tuskani ja odottanut, että olisi minun aikani lähteä. Tunsin kyyneleiden polttavan silmieni takana, ja laskin pääni alas.
"Näet hänet vielä", Usvähäntä naukaisi aivan kuin lukien ajatukseni. Sitten naaras kosketti lapaani hännällään. Värähdin ja nostin katseeni. Usvähäntä hymyili lämpimästi. Hänen katseensa oli viisas ja tiesin hänen tietävän miltä minusta tuntui. Yhtäkkiä en tuntenut enää oloani niin kamalaksi. Nousin hieman vapisten seisomaan ja kumarsin kunnioittavasti tähtisoturille.
"Kiitos, Usvahäntä", naukaisin. Sitten katsahdin Huuruliljaan kysyvästi. Paras ystäväni nousi seisomaan vierelleni niin, että karvamme hipoivat toisiaan. Sitten Huurulilja naukaisi pikaiset hyvästit emolleen ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Kuljimme metsässä, puiden alla. Oksat kahisivat kun pujottelimme aluskasvillisuuden seassa. Huurulilja pysyi hiljaa, kun tassutimme rauhallista vauhtia eteenpäin, tapaamaan entistä mestariani. Tiesin, että Huurulilja veisi minut seuraavaksi Leijonaloikan luo, sillä minulla ei ollut kovin suurta lähipiiriä. Tai ainakaan kuolleita läheisiä.
"Huurulilja", naukaisin yhtäkkiä. Paras ystäväni väräytti korviaan osoittaakseen kuuntelevansa.
"Onko Ruskaraita täällä?"

// Huuru? :D

Nimi: Huurulilja

18.11.2017 22:20
"Tietenkin, Usvahäntä tahtoo varmasti nähdä sinut", naukaisin Kipinäsielulle. Emoni välitti kaikista Myrskyklaanin jäsenistä koko sydämestään, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka olivat suututtaneet hänet. Kipinäsielu nyökkäsi.
"Näytä tietä", hän naukui ja väläytti minulle lempeän hymyn, mutta naaraan ilme vakavoitui vain silmänräpäys sen jälkeen. Terhotassu ja Suopentu lähtivät innoissaan loikkimaan eteenpäin. Lähdin Kipinäsielun vierellä kulkemaan pentujen perässä. Emoni oli Tähtiklaaniin tullessa ollut paljon nuorempi, mitä hän kuollessaan oli. Hänen oikeanpuoleinen silmänsä tilalla oli edelleen vain arpeutunut kuoppa. Naaras oli elänyt elämänsä onnellisimpia aikoja ennen minun syntymääni. Hän oli kertonut, että oli onnellisimmillaan niinä aikoina, joina harva pystyi nauttimaan mistään kuolonklaanilaisia lukuun ottamatta. Usvahännän onnellisimmat hetket sijoittuivat niihin aikoihin, kun Kuolonklaani oli ajanut neljä klaania pois reviireiltään latoon, jonka kohdalla Kuolonklaanin leiri nykyään sijaitsi. Kaikki olivat nälässä kaiken aikaa, jotkut jopa kuolivat sen takia. Ladossa ollessaan emoni kuitenkin löysi isäni, Vinhasiiven. Vinhasiipi oli uudelleensyntynyt Vinhaviiksi, joka taas oli emoni ensimmäinen kumppani kauan sitten. Olin jo tottunut emoni nuorekkaaseen olemukseen, mutta onnekseni hän oli luonteeltaan se sama Usvahäntä, jonka olin koko ikäni tuntenut. Ylitimme astinkiviä pitkin pienen joen ja sitten kävelimme metsän toiselle puolelle, kunnes saavuimme aukealle nummialueelle. Siniharmaa naaras istui keskellä niittyä. Hän oli kohottanut kuononsa korkealle taivaalle. Kun emoni kuuli lähestyvät askeleemme, hän valpastui ja käänsi katseensa meitä kohti. Naaraan kasvoille syttyi hyvin lempeä ilme, joka muuttui pian hämmästyneeksi. Naaras katsoi Kipinäsielua haikeasti ainoalla silmällään.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kipinäsielu", tähtisoturi vastasi ja nyökkäsi ystävälleni. Kipinäsielu vastasi emolleni nyökkäämällä. Suopentu ja Terhotassu loikkivat emoni luokse, minä ja Kipinäsielu seurasimme heitä rauhallisemmin.
"Kipinäsielu saapui Tähtiklaaniin juuri äsken", kerroin emolleni ja istuin alas tuon viereen. Kipinäsielu istui parin hiirenmitan päähän minusta. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti naarasta. Hymy ilmestyi pakonomaisesti kasvoilleni, kun katsoin Kipinäsielua. Olin ikävöinyt häntä enemmän kuin olin muistanutkaan. Vaikka hänen kuolemansa aiheuttikin takuulla paljon surua Myrskyklaanissa, olin jälleen itsekkäästi onnellinen jonkun kuolemasta.
"Kuinka sinä lähdit muiden luota?" Usvahäntä kysyi pehmeällä äänellään. Hän oli hienovarainen, eikä tahtonut saada Kipinäsielua surulliseksi. Hän oli myös utelias ja tahtoi siis tietää, millä tavalla paras ystäväni oli poistunut maan pinnalta ja päässyt luoksemme Tähtiklaaniin. Minua hänen kuolinsyynsä ei kiinnostanut, sillä olin juuri nyt onnellinen siitä, että Kipinäsielu oli Tähtiklaanissa.

//Kipinä?

Nimi: Kipinäsielu

18.11.2017 18:06
Leijuin mustuudessa. Olin täysin painoton, tunsin vain vajoavani hitaasti alaspäin, - tai ehkä sittenkin ylöspäin? - mutta en yrittänyt estää itseäni vajoamasta. Sillä mitä alemmas vajosin, sitä paremmaksi tunsin oloni. Annoin itselleni vapauden ajelehtia mustuudessa, kunnes yhtäkkiä tunsin tassujeni alla maata. En ollut enää painoton, vaan seisoin maan pinnalla. Mutta kun avasin ummessa olleet silmäni tajusin, etten seisonutkaan maan pinnalla. Tai ainakaan sen maan, jossa olin astellut koko elämäni. Tähtiklaanin nummet levittäytyivät silmieni eteen kuun ja tähtien loistaessa taivaalla. Hetken ajan vain tuijotin taivasta vailla yhtään järkevää ajatusta mistään. Sitten havaitsin pientä liikehdintää vähän matkan päässä, ja siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Edessäni seisoi rivi kissoja, jotka saivat sydämeni tykyttämään.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin." Tunnistin puhujan heti, ja kun käänsin katseeni Huuruliljan silmiin, lämmin hymy valaisi kasvoni. Sitten henkäisin aavistuksen, kun näin kahden pienimmän kissan pinkaisevan muiden välistä kohti minua.
"Emo!" kiljaisu kaikui ympärilläni, kun Suopentu ja Terhotassu syöksyivät luokseni. Tunsin kyyneleiden polttelevan silmissäni, kun upotin kuononi pentujeni turkkeihin.
"Rakastan teitä", kuiskin hiljaa. "Minulla on ollut teitä hirveä ikävä." Sitten suljin hetkeksi silmäni yrittäessäni estää kyyneleitä valumasta, mutta pian jo tunsin poskellani jotain märkää.
"Miksi sinä itket? Etkö olekaan iloinen, että olet täällä? Eikö isä tullut mukanasi?" Suopentu piipitti. Avasin silmäni ja katsoin pentua, joka kurkki taakseni. Hymyilin vaisusti ja pudistin päätäni.
"Minä itken, koska näen teidät taas. Korppisielun aika ei ollut vielä täysi. Hän jäi Myrskyklaaniin ja tulee luoksemme, kun on sen aika. Te näette hänet vielä", sanoin, ja sipaisin hännälläni ensin Suopennun ja sitten Terhopennun turkkia. Pentuni näyttivät hieman surullisilta ymmärtäessään, että Korppisielu ei ollut täällä, mutta he eivät kuitenkaan itkeneet. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä kestänyt sitä. Korppisielusta eroaminen tuntui hirveältä ja olisin vain halunnut itkeä, mutta tiesin ettei se kannattaisi. Näkisin hänet vielä, ja sitten saisin elää perheeni kanssa ikuisesti.
"Kipinäsielu", kuulin pehmeän äänen kuiskaavan nimeni. Näin isäni jykevän hahmon edessäni ja hänen lempeät silmänsä, jotka hohtivat hämärässä. Syöksyin Kiviturkkia vastaan ja nojauduin häntä vasten. Kuuntelin hiljaa isäni sanoja, jotka saivat lämpimän olon sisälleni.
"Rakastan sinua", kuiskasin ja irrottauduin isästäni. Sitten lipaisin kollin poskea ja käännyin sisarusteni puoleen. Hymy levisi kasvoilleni, kun katselin Pyörretassua, Hiiliturkkia, Muistopentua ja Luppopentua. Sitten he astuivat luokseni ja me vain nojasimme toinen toisiimme ollen hetken aikaa yksi iso karvakasa. Sydämeni melkein pakahtui onnesta ja ilosta, kun tunsin sisarusteni lämpimät kehot vierelläni ja heidän tuoksunsa nenässäni. En olisi halunnut lähteä siitä milloinkaan, mutta minun täytyi nähdä Huurulilja. Siispä peruutin varovasti taaemmas ja lähdin kulkemaan hitaasti kohti parasta ystävääni. Huuruliljan katse oli hänen tasuissaan, mutta kun kuiskasin naaraan nimen, hän käänsi silmänsä omiini. Parhaan ystäväni silmät olivat kostuneet, ja tunsin itsekin omien silmieni kostuvan. Sitten kuulin, miten Terhotassu ja Suopentu laukkasivat luoksemme.
"Huurulilja on opettanut meille saalistustaitoja ja kertonut meille paljon tarinoita!" Suopentu vinkaisi ja katsoi Huuruliljaa ihaillen. Huurulilja käänsi katseensa kolliin ja kosketti pennun ostaa nenällään. Sitten hän kääntyi jälleen katsomaan minua.
"Kiitos, Huurulilja", naukaisin lempeästi ja hymyilin.
"Totta kai minä pidin huolen heistä.. Ovathan he sentään sinun pentujasi ja minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään", Huurulilja naukaisi vaimealla äänellä.
"Olin todella itsekäs silloin. En olisi saanut jättää sinua. Tai siis koko Myrskyklaania, mutta minusta tuntui vain niin pahalta, ymmärräthän sinä sen? Mutta nyt minä voin paremmin kuin koskaan." Katselin parhaan ystäväni meripihkasilmiä ja mietin hetken mitä minä oikein vastaisin. Mutta aivoni eivät suostuneet toimimaan, enkä saanut sanaa suustani. Siispä vain painauduin vain Huuruliljaa vasten ja upotin kuononi hänen turkkiinsa. Tunsin onnenkyyneleiden valuvan poskiltani Huuruliljan turkkiin, kun hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Sitten kuulin Huuruliljan hiljaiset nyyhkäykset, kun hän painoi kasvonsa turkkiini. Parhaan ystäväni lämpö kietoutui ympärilleni toivottaen minut enemmän kuin tervetulleeksi Tähtiklaaniin. Rakastin kissoja täällä Tähtiklaanissa, mutta rakastin myös kissoja Myrskyklaanissa. Tiesin vain, että jonain päivänä he kaikki olisivat täällä ja elisimme täällä yhtenä perheenä.
"Huurulilja, minä ymmärrän", kuiskasin Huuruliljan turkkiin. Sitten vetäydyin hieman kauemmas ystävästäni. Katsoin häntä syvälle silmiin ja hymyilin.
"Lähdetäänkö tervehtimään muita Tähtiklaanin kissoja?" naukaisin hitaasti ja kallistin päätäni.

// Huuru? Ja joo heh oli pakko kirjottaa iha siitä asti ku Kipinä saapu Tähtiklaanii joten melko paljon samaa oli ku siinä Huurun tarinas

Nimi: Huurulilja

18.11.2017 17:12
Istuin öisellä aukiolla keskellä metsää. Vierelläni seisoi muutamia kissoja, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteys. Kaikki tunsivat minun parhaan ystäväni, Kipinäsielun, jonka aika maan pinnalla oli loppunut juuri äsken. Paras ystäväni oli nyt matkalla Tähtiklaaniin, jossa häntä olimme vastassa me. Olin innoissani, sillä siitä oli kauan, kun olin viimeksi nähnyt Kipinäsielun keltaiset silmät ja harmaan turkin tai edes kuullut hänen äänensä. Taivaalla loistivat ohut sirppimäinen kuu ja miljoonat tähdet, jotka valaisivat Tähtiklaanin maita öisin.
"Hän on täällä", kollikissa kuiskasi viereltäni. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti vaaleanharmaata, korvatonta kollikissaa, joka istuutui vierelleni ja suuntasi tummankeltaiset silmänsä eteenpäin aukion keskustaa kohti. Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä. Minua jännitti enemmän kuin ehkä ikinä. En voinut olla miettimättä Kipinäsielun kuolintapaa. Mikä oli päättänyt ystävättäreni elämän ja tuonut hänet vaeltamaan Tähtiklaaniin, ikuisen rauhan maahan. Kun avasin silmäni, erotin aukion keskellä seisovan harmaan kissan. Kasvoilleni ilmestyi lämmin hymy, kun Kipinäsielun katse kiersi läpi aukiolla seisovat kissat ja pysähtyi viimein minuun.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin", henkäisin ja hymyilin yhä vain leveämmin rakkaalle ystävälleni, joka näytti olevan hieman hämillään. Hän nyökkäsi kohteliaasti ja hymyili minulle takaisin lämmintä hymyään. Hän kävi uudelleen katseellan läpi kaikki aukion kissat.
"Emo!" kiljaisu takaani kajahti ilmoille, kun Suopentu ja Terhotassu ryntäsivät kohti emoaan. Kipinäsielu säpsähti ja kääntyi poikiensa puoleen, hän otti heidät syleilyynsä ja painoi kuononsa vasten heidän turkkejaan.
"Minulla on ollut teitä niin hirveä ikävä", Kipinäsielu naukui pennuilleen. Kun naaras sulki silmänsä, kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän irrottautui pennuistaan ja katsoi heitä pitkään.
"Miksi sinä itket? Etkö olekaan iloinen, että olet täällä? Eikö isä tullut mukanasi?" Suopentu kysyi ja vilkuili emonsa taakse, turhaan. Korppisielu ei ollut tullut kumppaninsa mukana Tähtiklaanin riveihin. Kipinäsielu pudisti päätään.
"Minä itken, koska näen teidät taas. Korppisielun aika ei ollut vielä täysi. Hän jäi Myrskyklaaniin ja tulee luoksemme, kun on sen aika. Te näette hänet vielä", ystäväni naukui pennuilleen ääni väristen. Olin juuri lähtemässä kävelemään kohti Kipinäsielua, mutta Kiviturkki pentuineen teki liikkeensä ensin. Harmaa kolli käveli tyttärensä luokse Pyörretassu, Hiiliturkki, Luppopentu ja Muistopentu vierellään. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, sillä olin ainoa kissa, joka jäi seisomaan aukion laidalle. Käänsin katseeni tassuihini. Kaikki, mitä Kiviturkki pentuineen tyttärelleen sanoi meni minulta ohi. Ehkä Kipinäsielu oli unohtanut minut, ehkä hänellä oli Myrskyklaanissa uusi paras ystävä. Ajatukset sattuivat minuun. En ollut pitkään aikaan tuntenut tällaista kipua. Olin lähtenyt Tähtiklaaniin tätä karkuun. Täällä ei pitänyt olla kipua, ei surua tai onnettomuutta, mutta miksi minusta tuntui nyt tältä? Olinko minä virheellinen? Mieleni tahtoi paeta metsän siimekseen, mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Purskahtaisin säälittävään itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Huurulilja", lempeä ääni kuului edestäni. Nostin kostuneen katseeni kohti harmaata ystävääni, joka seisoi nyt aivan edessäni. Välillämme oli vain kaksi hiirenmittaa. Sydämeni hakkasi kovaa, kovempaa kuin koskaan. Terhotassu juoksi Suopentu rinnallaan emonsa ohitse minun vierelleni.
"Huurulilja on opettanut meille saalistustaitoja ja kertonut meille paljon tarinoita!" Suopentu kertoi emolleen ja painoi päänsä vasten turkkiani. Kosketin hennosti kuonollani pienokaisen otsaa. Hänestä ja Terhotassusta oli tullut minulle kuin oma pentu. Nostin katseeni kohti Kipinäsielua. Naaraan kasvoilla oli lämmin hymy.
"Kiitos, Huurulilja", hän kuiskasi ja hymyili minulle lempeästi.
"Totta kai minä pidin huolen heistä.. Ovathan he sentään sinun pentujasi ja minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään", nau'uin vaimealla äänellä Kipinäsielulle ja käänsin katseeni taas hänen pentuihinsa.
"Olin todella itsekäs silloin. En olisi saanut jättää sinua. Tai siis koko Myrskyklaania, mutta minusta tuntui vain niin pahalta, ymmärräthän sinä sen? Mutta nyt minä voin paremmin kuin koskaan. Tähtiklaaniin tulo auttoi, en ole ollut onneton sitten kuolemani", sanoin pitäen katseeni yhä hänen kahdessa pennussaan.

//Kipinä?

Nimi: Usvahäntä

01.05.2017 13:44
Avasin hitaasti ainoan meripihkaisen silmäni. Erotin edessäni avaran nummimaiseman. Taivas oli kirkas ja aurinko paistoi maata kohti korkealta taivaalta, se lämmitti turkkiani. Olin kuollut. Se tuntui kuitenkin hyvältä, sillä noustessani seisomaan, jalkani eivät vapisseet tai kipuilleet. Vanhuuden oireet olivat poissa. Käännyin ympäri yrittäen etsiä katseellani kissoja, mutta turhaan. Hetken kuljin vain eteenpäin ja maistelin ilmaa. Tuoresaaliiden tuoksut kantautuivat kitalakeeni, kun raotin hieman leukojani. Viherlehden tuoksun saatoin myös haistaa. Samassa sieraimiini kantautui lukuisten eri myrskyklaanilaisten tuoksut. Hymy piirtyi kasvoilleni, kun erotin Huuruliljan hopeanharmaan kehon edessäni. Naaraan meripihkasilmistä suorastaan hehkui onnea. Minun teki niin hyvää nähdessäni, että tyttärelläni oli kaikki hyvin. Erotin myös Nopsatassun, oppilaana kuollut ensimmäinen tyttäreni istui Huuruliljan takana ja katsoi minua ystävällisesti hymyillen. Naaraan vierellä istui Leijonaloikka, joka hymyili myös minulle. Olisin ravannut tyttäreni luokse, mutta sitten tunsin kosketuksen lavallani. Kun käännyin katsomaan vierelläni olevaa kissaa, oli hyvä että sain edes happea.
"Leopardiloikka", henkäisin ja purskahdin samassa itkuun. Suorastaan syöksyin veljeni syleilyyn. En ollut nähnyt häntä aikoihin, enkä ollut edes varma, oliko hän kuolemansa jälkeen päätynyt Tähtiklaaniin, mutta ilmeisesti oli. Kun irrottauduin veljestäni, hän hymyili minulle ystävällisesti. Sen jälkeen hän astui sivuun. Hänen takanaan istui mustavalkea kolli, joka omasi smaragdinvihreät silmät; Vinhasiipi. Lähdin hitaasti kulkemaan kollia kohti ja päästessäni hänen luokseen, painauduin vasten kumppanini turkkia.
"Täällä taas", Vinhasiipi naukui rauhallisella äänellä.
"Niin, onnellisempana kuin koskaan", vastasin kollille. Käännyin sitten kohti kaikkia kissoja, jotka olivat tulleet minua vastaan päästessäni Tähtiklaaniin.

//Melkee yhtä tönkkö mitä kuolintarina oli:DD Ja siis joku voi jatkaa ja noit vastaanottajii oli paljo enemmä mut mainittin vaa noi neljä xd

Nimi: Liljamuisto

30.04.2017 09:03
Katsahdin Saarnitähteen. En ollut aiemmin ajatellut tuota noin. Hymähdin hieman ja aloin selittämään:
"Mutta tuli on tuhoava ja nälkäinen voima, niin jos aurinko on tulta eikös aurinkokin ole siinä tapauksessa tuhoava ja nälkäinen voima?" Katsahdin Saarnitähteen ja odotin tämän vastausta. Eihän aurinko vielä ollut tehnyt mitään pahaa mutta se voisi joskus tulevaisuudessa tehdä. Samassa oloni kävi hiukan varautuneeksi. Ktaselin aurinkoa ja etsin siitä merkkejä jotka voisivat olla uhkia, mutta en nähnyt koko aurinkoa koska se laski joten hetken kuluttua luovutin. Aloin tutkailla punertuvaa taivasta. Se oli mielestäni kaunis. *Minun täytyisi tulla useammin katselemaan auringon laskua* ajattelin hilpeänä. Tarkoitin sen kyllä ihan tosissani. Mieleeni ajautuivat klaani aikani. Huokaisin hieman ja ajattelin kaihoisasti: *Minun täytyisi käydä katsomassa miten jokiklaanissa pärjätään.*

//Saarni?

Nimi: Saarnitähti

29.04.2017 17:41
"Kyllä", Liljamuisto vastasi ja katsahti minuun. Häntäni heilahteli rennosti ilmassa, mutta muuten en liikkunut.
Ymmärrettävää - Jokiklaanille tuli oli jotakin kovin vierasta ja tuntematonta. Aivan erilaisella tavalla kuin meille. Myrskyklaanissa tulipaloja sattui useimmiten yksi yhteen kuivaan viherlehteen, joskin se tuli oli pieni ja kytevä, joskus jopa kissojen pysäytettävissä. Jokiklaanilla ongelmaa ei ollut - heidän reviirinsä ei koskaan kuivunut tarpeeksi, eikä koskaan tulisi olemaan tulen valtaama.
Liljamuisto katseli laskevaa aurinkoa.
"Mietitkö, onko se tulta?" kysyin pienesti hymyillen. Naaras hätkähti. Olin mitä ilmeisimmin osunut asian ytimeen.
"Minä haluaisin ajatella, että se on", nau'uin. "On paljon mukavampi ajatella, että tuli voi tehdä jotakin hyvää. Olla jotakin muuta kuin se nälkäinen ja tuhoava voima, jona me sen useasti näemme."

// Lilja?

Nimi: Savukyynel

26.04.2017 13:38
Ilmeeni muuttui tuimaksi. Jääsielu ei olisi saanut syödä kuolonmarjoja, ei edes minun vuokseni. Hänellä oli ollut vielä elämä edessään, ja jonain päivänähän hänestä olisi voinut tulla Taivasklaanin päällikkö, josta olisin voinut olla ylpeä. Mutta olinhan minä Jääsielusta muutenkin jo ylpeä, joten mitäpä väliä sillä enää oli?
”Jääsielu, et uskokaan kuinka minä kaipasin sinua!” henkäisin. ”Miten muuten löysit minut täältä? Tähtiklaanin reviirihän on valtava!”
”Tunnistaisin hunajaisen tuoksusi missä vain!” hän sanoi salaperäisesti hymyillen.
Hautasin kuononi hänen turkkiinsa ja hengitin tuota minulle niin rakasta, tuttua tuoksua keuhkojeni täydeltä.
”Ihanaa, viimein voimme olla jälleen kahdestaan”, huokaisin onnellisena.
Jääsielu nuolaisi hellästi korvaani.
”Niin”, hän kuiskasi ja tunsin, kuinka kyynel tipahti kuonolleni. Nostin katseeni ylös ja näin kumppanini vetiset silmät. Hänen suunsa oli vääntynyt leikkisään virneeseen. Kurkotin nuolaisemaan hänen kuonoaan.
”Tule”, kuiskasin lempeästi, ”minä voin näyttää sinulle paikkoja.”
Jääsielu nyökkäsi ja rinta rinnan, hännät toisiinsa kietoutuneina lähdimme tassuttelemaan Tähtiklaanin nummien takana näkyvää vesiputousta.

//Jää?

Nimi: Jääsielu

25.04.2017 19:30
"Minulla oli niin ikävä sinua", kuiskasin Savukyyneleen korvaan ja imin hänen tuttua tuoksuaan itseeni.
"Miten olet täällä?" kumppanini, - jota olin niin ikävöinyt - kysyi hieraisten kuonollaan poskeani.
"Minä söin kuolonmarjoja", naukaisin hymyillen kaihoisasti. Savukyyneleen ruskeat silmät pyöristyivät.
"Miksi ihmeessä? Sinulla oli vielä elämä edessä, olisit voinut hankkia perheen ja elää elämääsi ihan normaalisti", naaras kysyi. Kuvittelinko vain vai kuulostiko hän... Vähän katkeralta?
"Elämäni ei ollut mitään ilman sinua", kuiskasin painautuen Savukyyneltä vasten. Tyytyväinen huokaus purkautui huuliltani.
"Söitkö kuolonmarjoja vain minun vuokseni?"
"Kyllä."

//Savu?

Nimi: Savukyynel

25.04.2017 19:19
Loikoin erään kiven juurella nauttien auringon suloisesta lämmöstä. Ikäväni oli alkanut jo hieman hellittää, mutta en ollut vieläkään saanut kumppaniani pois mielestäni, sillä minä kaipasin häntä liikaa.
Edes yhteiset saalistusretket muiden kuolleiden taivasklaanilaisten kanssa eivät nekään lievittäneet erontuskaani. Ne vain pahensivat sitä.
Mieleeni muistuivat aina ne aurinkoiset päivät, jolloin me olimme olleet Jääsielun kanssa yhdessä metsällä. Nauraneet ja telmineet aluskasvillisuuden seassa saatuamme tarpeeksi riistaa kotiin viemisiksi.
Suljin silmäni ja huokaisin haikeasti. Kaiketi Jääsielu oli jo löytänyt uuden kumppanin, ja hänellä olisi nyt perhe.
Yhtäkkiä auringon peitti varjo. Nousin ripeästi jaloilleni ja käännyin katsomaan taakseni. Sydämeni oli vähällä jättää muutaman lyönnin välistä, kun tajusin, kuka siinä edessäni seisoi. Kyyneleet kihosivat silmiini ja onnellinen hymy levisi kasvoilleni.
”Jääsielu”, kuiskasin ääni väristen, ”sinä - sinä tulit!”
Tuo niin minulle rakas kolli astui askeleen lähemmäs minua ja kurkotti koskettamaan neniä kanssani. Hän katsoi minua lempeästi hymyillen ja sanoi:

//Jää? <3

Nimi: Ruostetähti

20.04.2017 17:54
Hymähdin huvittuneesti ja käänsin sitten katseeni Toivekynteen.
"Ihan hyvinhän tässä on mennyt. Niin hyvin kuin Tähtiklaanissa vain voi mennä."
"Kaikesta siitä kaipuusta ja surusta huolimatta", lisäsi Lehmusviiksi, joka astahti aivan vierelleni, nähdäkseen Toivekynnen. "Mutta kyllä se helpottaa ja sitä paitsi, klaani voi hyvin."
"Totta." Kohautin lapojani ja jatkoin. "Elimme hyvän ja pitkän elämän."
Samassa huomasin, kuinka Lehmusviiksen katse painui maahan. "Hyvä sinun on entisenä päällikkönä sanoa, Ruostetähti. Minä kuolin ennen aikojani..."
"Anteeksi", pahoittelin vilpittömästi ja laskin häntäni kollin lavalle. "Ei ollut tarkoitus. Mutta-"
"Ei se mitään, kaikki on ihan kunnossa", hän maukui ja nosti leukaansa. "Älä huoli."
Tuuli puhalsi kevyesti ja hönkäili meidän kaikkien kolmen turkkeihin. Tuulen mukana sieraimiini tulvahti tuttu tuoksu, joka sinänsä ei yllättänyt. Nousin seisomaan, vihreä katseeni haravoi tarkasti vehreitä nummia. Näin hieman epäselvästi harmaan, hieman kauempana erottuvan hahmon, siristin silmiäni.
"Anteeksi, palaan ihan pian", lupasin ja lähdin tassuttamaan hahmoa kohti tuoksun voimistuessa ympärilläni.
Pysähdyin harmaavalkoisen kissan eteen rauhallisena, silmissä tyyneyttä. Se kohotti päätään ja vihreänkellertävät silmät rävähtivät ammolleen.
"Ruostetähti", kissa naukaisi hiljaa.
Nyökkäsin, kasvoilleni levisi lämmin hymy. "Tervetuloa Tähtiklaaniin, Sammaltuuli. Älä klaanista tai Koivusydämestä huoli, he pärjäävät - varmasti." Naaras nousi käpälilleen ja hymyilin tälle yhä. "Kaikki on hyvin nyt."
Mielessäni käväisi Routakukka. Toivoin hänellä olevan asiat hyvin.

Nimi: Toivekynsi

20.04.2017 13:11
Näin Ruostetähden ja jonkun minulle tuntemattoman kissan katsomassa maahan. Ruosetähti tarkkaili Tuuliklaania, luultavasti, niinkuin joka päivä.
"Hei", naukaisin, kun olin tassuttanut kahden kollin luo. KAtselin itsekin Tuuliklaania.
"Klaani voi hyvin", naukaisin hymyillen. Tarkkailin vielä hetken klaanin puuhia, kunnes käänsin katseeni kahteen kolliin.
"Miten on mennyt?" kysyin noilta. Ruostetähti, entinen Tuuliklaanin päällikkö käänsi katseeensa minuun. Samoin toinen kolli. Hymyilin noille odottaessani vastausta. Hetken päästä molemmat avasivat suunsa samaan aikaan ja aloittivat puhumisen, mutta vaikenivat heti huomattuaan toisenkin puhuvan. Hymyilin huvittuneesti.

//Ruoste? Lehmus?

Nimi: Ruostetähti

16.04.2017 21:46
Tassuttelin käpäliä kutitattavalla ruohikolla pitkin ja rauhallisin askelin. Pian pysähdyin, istuuduin maahan ja kiersin hännän käpälieni ympärille. Jälleen vihertävä katseeni liukui Tuuliklaanin leirin joka sopukan läpi, jokaisen aukiolla olevan kissan kohdalla. Huulilleni hiipi pienoinen, ylpeä ja tyytyväinen hymy; Tuuliklaani oli vahva. Sillä oli johtajat, jotka johtivat sitä erinomaisesti. Sitten mieleeni tuli Routakukka. Niin... Mitähän hän minusta ajatteli? Jos kuolleesta nyt edes saattoi ajatella mitään. Huokaisin hiljaa. Aina välillä minun tuli ikävä entistä elämääni.. Elämääni Tuuliklaanissa, aikaa sen oppilaana. Hetkeä, jona olin kohonnut soturista varapäälliköksi ja siitä klaanin päälliköksi. Hymyilin pienesti; Se oli ollut hyvää aikaa. Kaikkine murheineenkin...
"Ruostetähti", kuului tuttu ääni, joka sai korvani ponnahtamaan pystyyn.
Käännyin katsomaan lapani yli - ja näin Varpusulan.
"Hei", tervehdin hymyillen.
"Jälleen vahtimassa Tuuliklaania, vai?" kajahti ilkikurinen ääni.
"Niin, Lehmusviiksi, mitäpä muutakaan." Virnistin vaalean kellanpunaiselle kollille, joka asteli viereeni ja istahti. "Tahdoin vain tietää, kuinka klaanilla menee."
"Aivan, totta kai. Niin kuin jokaisena päivänä ennenkin", Lehmusviiksi vastasi virnistäen.
Hymähdin ja näpäytin hänen lapaansa hännänpäälläni. "Vaikka olenkin nyt täällä Tähtiklaanissa teidän luonanne, pidän silmällä Tuuliklaania vaikka mikä tulisi."
"Antaa mennä, Ruostetähti. Ei siinä ole mitään väärää."
Nytkäytin toista korvaani mutta olin vaiti. Tarkkailin tyynenä valkoturkkista Routakukkaa, joka edellisessä elämässään oli ollut minun rakas kumppanini. Tuuli puhalsi turkkiini ja suljin hetkeksi silmäni. Avatessani ne tunsin auringonlämmön lempeänä turkillani.

Nimi: Liljamuisto

13.04.2017 07:42
Tultako? Hengen vaarallista kuumaa ja suurta tulta. Tuli voisi viedä kokonaisen reviirin mennessään, joten tällainen kissa olisi sille helppo suu pala. Huokaisin ja koetin rentoutua sillä tulen ajattelu sai minut hermostuneeksi.
"Kyllä", vastasin ja katsahdin Saarnitähteen. Hänen pieni harmaa ruumiinsa ei liikahtanut, vain hänen häntänsä heilui ilmassa. En ymmärtänyt miten joku voisi olla pelkäämättä tulta. Tulta joka voisi tappaa kissan helposti. Tai no ei se minua enää voisi tappaa sillä olin tähtiklaanissa. Vai voisiko? Voisinko kuolla uudestaan? Ei se ollut mielestäni mahdollista, vai oliko? Räpyttelin hetken silmiäni palatakseni todellisuuteen ja vedin syvään henkeä. Katsoin laskevaa aurinkoa. Se oli kuin suuren suuri tulesta muodostunut pallo. Voisiko aurinko ihan oikeasti olla tulta? Pudistin päätäni, ei voisi, sillä pelkäsin tulta ja ei aurinko edes tarkkaan ajateltuna muistuttanut tulipalloa.

//Saarni? Joo vähän outo ja tönkkö sorry siitä :/

Nimi: Saarnitähti

12.04.2017 21:07
"Pelkäätkö sinä vettä?" naaras kysyi.
Katsoin Lämpökivien läpi virtaavaa jokea. Sen pinnassa näkyi pieni, mukava ja täysin vaaraton virtaus - sen pintakin oli samalla korkeudella kuin aina. Ei, tämä joki ei koskaan ollut vaaraksi. Maanpäällinen sen sijaan.
"En sanoisi, että pelkäisin vettä", aloitin. "Mutta kuten useimmilla kissoilla, minullakin on terve kunnioitus jokea kohtaan. Erilainen kuin teillä jokiklaanilaisilla, uskoisin."
Ja melko varmasti olikin. Jokiklaanille metsän halki virtaava joki oli muutakin kuin hallitsematon luonnonvoima, joka soi turvaa vain kun sille itselleen sopi. Jokiklaanille se oli leirin suoja, riistanlähde ja klaanin symboli. He eivät kuvitelleet voivansa hallita sitä, mutta he sopeutuivat jos joki niin vaati.
"Sinulla tuskin on erityistä pelkoa vettä kohtaan, mutta on minullakin vastakysymykseni. Pelkäätkö sinä tulta?" kysyin ja loin katseeni taivaaseen. Keskustelumme aikana aurinko oli jo alkanut laskea ja juuri tälläisina hetkinä minusta tuntui kuin ajankulku ei olisi täällä samanlainen kuin metsässä.

// Lilja?

Nimi: Liljamuisto

09.04.2017 16:19
Ymmärsin Kuratähden huolen, olin nimittäin itsekkin ollut hieman stressaantunut sillä pelkäsin, että maan päällä oleville kissoille tapahtuisi jotain. Ravistin hieman päätäni palatakseni todellisuuteen ja naukaisin:
"Pakko myöntää, että olin itsekkin hieman huolissani." Saarnitähti nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä ja naukui:
"Ymmärrän. Olisi itsekkin ollut huolissani tuossa tilanteessa." Nyökkäsin ja katsahdin eteeni. Näin solisevan joen. Sen ääni rauhoitti minua. Oli hassua kuinka erilaisia me jokiklaanilaiset olimme veden suhteen. Me uimme ja kalastimme ja vesi oli meille hyvin tärkeä, kun taas jotkut muut klaanit välttelivät vettä, ainakin suurin osa. Itse rakastin vettä ja varsinkin uimista. Olin aina miettinyt miltä tuntui olla uima taidoton tai pelätä vettä. Katsahdin Saarnitähteen ja mietin hetken miten muotoilisin kysymykseni.
"Pelkäätkö sinä vettä?" Kysyin katsellen harmaata kollia.

//Saarni?

Nimi: Saarnitähti

09.04.2017 16:05
Loin katseeni taivaalle, joka oli kirkkaan taivansininen - näkyvissä ei ollut pilvenhattaraakaan ja aurinko paistoi taivaalta lämpimänä, luoden varjoja ympärillemme. Välillä oli hetkiä, jolloin en ymmärtänyt että olin todella kuolemanjälkeisessä elämässä, sillä kaikki vaikutti todelta ja tassuinkosketeltavalta.
"Mukava kuulla", naukaisin ja katsoin naarasta. Jos oikein muistin, hän oli ollut Jokiklaanin uusia sotureita päällikkökauteni aikana.
"Jokiklaanin tulva on laskemassa", kerroin ja jatkoin:
"Kuratähti vaikutti helpottuneelta. Ja syystäkin - tämä on yksi pahimmista ja voimakkaimmista tulvista."
Ja se oli totta - Jokiklaanin päällikkö oli ollut hyvin levoton koko tulvan ajan ja hän oli käyttänyt aikansa astellen edestakaisin nukkumatta kertaakaan. Vaikka Tähtiklaanissa ei oikeastaan ollut pakollista nukkua, Kuratähti kuului kissoihin, jotka pitivät eläessä hankituista tavoista tiukasti kiinni - ainakin yleensä. Oli kuin hän olisi olettanut tulvivan veden nousevan vieläkin ylemmäs ja tulvan loputtua helpotuksen tunne suorastaan loisti kollin silmistä.
Liljamuisto tuntui rentoutuneen ja tajusin jälkikäteen, että yhtäkkinen ilmestymiseni taisi hetkellisesti hätkäyttää Lämpökivien tunnelmasta nauttivan naaraan.

//Lilja?


Nimi: Liljamuisto

09.04.2017 14:10
Tassutin itsekseni tuijottaen maahan. Huomasin, että tassuni veivät minua kohti lämpökiviä. Nostin katseeni ja näin suuret kivet edessäni. Loikkasin suurimman kiven päälle ja kävin kyljelleni makaamaan. Tunsin lämpimän auringon säteet lämmittävän minua ja kiviä. Joki solisi ja tuuli henkäili kevyesti ylitseni. Hätkähdin kuullessani askeleita ja kampesin itseni istumaan. Katselin ympärilleni, kunnes huomasin vaaleanharmaan pienikokoisen kollin. Tunnistin kollin myrskyklaanissa asustaneeksi Saarnitähdeksi. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi ja naukaisin:
"Onko ollut hyvä pyynti onni?" Kolli nyökkäsi ja istahti yhdelle kivistä.
"Oikein mainio. Mitäs sinulle kuuluu?" Kolli kysyi. Hymy levisi kasvoilleni muistaessani ensimmäisen kokoontumisen jossa Saarnitähti oli istunut muiden päälliköiden joukossa. Heräsin todellisuuteen ja tajusin Saarnitähden odottavan yhä vastausta. Minua nolotti hieman, mutta nau'uin:
"Minulle kuuluu hyvää."

//Saarni?

Nimi: Kaihopentu

09.04.2017 14:00
Katsoin ympärilleni vehreällä niityllä. Täällä oli hiljaista ja rauhallista, oloni oli mahtava, en tuntenut enää kipu. *Aivan kuin olisin kuollut ja päässyt Tähtiklaaniin!* Sisälmykseni tuntuivat jäätyvän ajatellessani sitä. Minä olin tosiaan kuollut. Huomasin jonkun vaaleanruskean kissan kirkkaan lammen vierellä. Juoksin kollin luo.
"Anteeksi, missä olen?" kysyin peloissani. Tiesin kuitenkin jo vastauksen.
"Tähtiklaanissa. Nimeni on Kultatähti, olin Varjoklaanin päällikkö ennen Kuutähteä, joka oli päällikkö ennen Vaskitsatähteä."
Henkäisin hämmästyneenä. Olin tosiaan kuollut, mutta kun se upposi tajuntaani, en enää ollutkaan peloissani.

"Kaihopentu!" Sirpalepentu kiljaisi makoillessaan nurmella. Juoksin innoissani veljeni luo. Kosketin hänen kuonoaan hellästi. Kuitenkin vetäydyin pian kauemmas kauhistuneena.
"Oletko... kuollut? Sinäkin?" kuiskasin. Sitä eivät vanhempamme kestäisi. Tunsin silloin ikävöiväni Pujosulkaa ja Tammikynttä, mutta tapaisin heidät kyllä vielä.

//Sirpale?

Nimi: Liljamuisto

08.04.2017 13:26
Katselin hiljaa itsekseni edessäni avautuvaa näkymää, Keltapentu ja Kielopentu painivat keskenään, Kuratähti ja Susitähti keskustelivat jostain hieman kaempana ja osa vaihtoi kieliä. Elämä Tähtiklaanissa oli hyvin. Mieleeni muistui päivä, jolloin olin saapunut tänne. *Vehreät maisemat joki, josta saimme hyvin riistaa ja lämpimä vastaan otto.* Kuolemani jälkeen en ollut katunut hukuttautumistani, ennen kuin nyt. Mieleni perukoilla kolkutteli, että oliko se lopulta oikea ratkaisu? Ravistelin päätäni ja katsoin jälleen eteeni. Nousin seisaalleni ja päätin käydä hieman metsästämässä, jotta saisin ajatukset pois mielestäni. Tassutin pois päin kohti jokea. Istahdin joen rantaan ja jäin katsomaan veteen. Kohotin käpälääni ja kauhaisin. Rannalle lensi pieni silakka. Saalis ei ollut kummoinen, mutta kai sillä saisi vatsan ainakin jotenkin täyteen.

//Joku?

Nimi: Toivekynsi

18.03.2017 08:58
Katsoin kuinka kaipaamani hahmo jutteli jollekin toiselle kissalle. Tassuttelin heidän luokseen iloisesti hymyillen.
"Hei Nokitassu!" naukaisin.
"Toivekynsi!" naaras, paras ystäväni naukaisi.
"Hei", naukaisin toisellekin kissalle, joka esitteli itsensä sitten Savutassuksi.
"Toivekynsi, mitä sinä täällä teet?" Nokitassu kysyi.
"No minä kuolin, enkai minä tässä muutenkaa seisoisi", naurahdin. "Vaikka olihan se aika kauheaa, toivottavasti pentuni ja Salviaviiksi pärjäävät", nau'uin. "Olethan pitänyt Hohdepennusta huolta?" jatkoin. Huomasin että olin pälättänyt kauheasti. Hento puna levisi poskilleni.
"Emo, emo!" Hohdepennun kirkas ääni kiljui takanani. Käännyin katsomaan pentuani joka pomppi ympärilläni.
"Hohdepentu", naukaisin hymyillen.
"Tule leikkimään!" pentu vikisi. Vilkaisin huvittuneena Nokitassua ja Savutassua.
"Selvä", naukaisin. Hohdepentu pomppi edelläni jollekin hyvälle aukiolle.
"Opeta minua taistelemaan!" pentu hihkui. Opetin pennulleni taisteluliikkeitä.

//Noki? Hohde?

Nimi: Ruostetähti

01.03.2017 20:55
Makasin vatsallani vehreällä, vilpoisalla ruoholla. Kevyt tuuli hyväili turkkiani ja aurinko soi lämpöään Tähtiklaanin maille. Nostin kasvoni kohti sinistä taivasta, suljin silmäni aavistuksen pieni, hieman haikea mutta silti onnellinen hymy huulillani. Tuuliklaanilla oli hyvä päällikkö. Ei varapäällikössäkään mitään moittimista ollut, jos tarkkoja oltiin. He kaksi yhdessä tekisivät Tuuliklaanista entistä vahvemman! Minä luotin heihin. Huokaisin syvään, tyytyväisenä ja aloin tarkkailla jälleen Tuuliklaanin leiriä. Siellä näin Pyryviiman vaihtamassa kieliä Hiutaleturkin kanssa. Heidän kaksi pentuaan, Säihkepentu ja Toivopentu olivat jo päässeet oppilaiksi ja saatoin oikein tuntea heidän innostuksensa kutittelevana tunteena turkissa. Voi noita nuoria.. olivat aina niin innoissaan ja uteliaita. Tarkkailin pidemmän aikaa Pyryviimaa. Kellanpunainen kolli katseli kumppaniaan hellästi, nuolaisi tämän poskea ja kuiski tämän korvaan rakkaudenosoituksia. Kurkustani kumpusi äänekästä kehräystä. Hän oli onnellinen, hänellä oli oma perhe.
*Hyvä niin*, ajattelin.
Perheen kanssa oleminen oli varmaankin auttanut Pyryviimaa unohtamaan surunsa ainakin osittain. Surun minusta ja minun kuolemastani. Niinhän sen kyllä kuuluikin olla. Surra sai aikansa muttei koko elämää. Sen minä olin elämäni aikana oppinut, jos en muuta. Niin paljon menetyksiä, niin paljon suunnatonta surua.. Enää en pahemmin tuntenut surua ajatellessani rakkaitani, jotka olin joutunut menettämään.
"Ruostetähti", kuului ääni.
Käännyin katsomaan lapani yli korvat uteliaasti pystyssä. Kuka minua oikein puhutteli? Henkäisin positiivisesti yllättyneenä, kun tunnistin Lehmusviiksen.
"Lehmusviiksi!" Nousin äkkiä käpälilleni ja kolli asteli eteeni. "Tähtiklaani sentään, en ollut tunnistaa ääntäsi! Siitä on niin kauan..."
Lehmusviiksi nytkäytti hymyillen toista korvaansa. "Viime tapaamisestamme, vai?" hän maukui.
"Niin. Mistäpä muusta. Milloin me muka viimeksi tapasimme?" Naurahdin ihmeellinen hyväntuulisesti. "Lukuun ottamatta niitä unia, joissa kerroit henkieni menetyksestä."
Lehmusviiksi naurahti vapautuneesti. "Niin, totta. Nythän meillä on rutkasti aikaa vaihtaa kieliä, vai mitä, arvoisa päällikköni?"
"En minä ole enää sinun päällikkösi", totesin päätäni pudistaen. "Tähtiklaanissa on päälliköitä mutta he eivät johda. Tietääkseni.. Mikset sinä muuten mennyt takaisin Tuuliklaaniin? Sinullahan oli siihen tilaisuus, kerroit minulle."
"Niin..." Lehmusviiksi raapaisi ruohoa mietteliäänä. "Kai minä koin, että minun oli parempi täällä. Olin jo elänyt parhaan mahdollisen elämän, luulisin.. Toki kumppani olisi ollut mukava juttu mutta ehkei kaikille olla suotu sensortin onnea. Kumppania. Perhettä. Kuten Pyryviimalla." Kolli katsahti minuun. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"
"Totta kai", nyökkäsin. Sitten loikkasin leikkisästi eteenpäin. "Tule, mennään juttelemaan Iltatassulle!" hihkaisin. "Ja Omenatähdelle ja muillekin tähtiklaanilaisille. Minulla on hurjasti puhuttavaa heidän kanssaan!" Loikin Lehmusviiksi kintereilläni kohti muita kissoja. Minulla oli aivan pentumainen olo! Nauroin ilo rinnassani kuplien.

//Joku?

Nimi: Nokitassu

19.02.2017 21:50
"Minä kaipaan klaaniani. Ja niin kai sinäkin", Savutassu naukui.
"Parhaat ystävämme jäivät taakse ja kaikki muukin", tuo sanoi murheellisena.
"Olisin halunnut kokea kaiken sen, mikä meiltä meni ohitse. Meistä kahdesta olisi voinut tulla ystävät jo siellä", tuo jatkoi.
Nyökyttelin päätäni.
"Mutta mitään sitä ei enää voi kokea", tuo kuiskasi.
"Emme voi enää olla maan päällä, mutta voimme olla täällä. Meillä on onni, kun emme joudu tyhjyyteen. Me olemme tähdet, me loistamme öisin heille. Muttemme enää koskaan saa katsella niitä itse", Savutassu naukui.
"Noh, minun ainut ystäväni, Toivekynsi, pääsi vähän aikaa sitten luoksemme. Hän oli pentuna ystäväni. Minä kuitenkin sitten kuolin oppilaana..", nielaisin kuukuvasti ja katsoin surullisena Savutassu.
"En tule ikinä pääsemään soturiksi, se on aina ollut unelmani."

//Savu?

©2017 Kuunpisara - suntuubi.com