Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Pääset chattiin tästä!

Myrskyklaani ♦ Jokiklaani ♦ Tuuliklaani ♦ Varjoklaani ♦ Kuolonklaani
Taivasklaani ♦ Erakot&kotikisut

Tähtiklaani ♦ Pimeyden metsä 

 

Tähtiklaanilaisten tarinat

Ennen kuin kirjoitat, otathan nämä asiat huomioon:

- Kirjoita vuorosanat eri riveille, se tuo tarinaan selkeyttä.
- Tee selkeä ero ajatusten ja vuorosanojen välille. Vuorosanat kirjoitetaan lainausmerkkien(") ja ajatukset asteriskien eli tähtien(*) sisään.
- Kirjoita tarinat imperfektissä eli menneessä aikamuodossa(kävelin, ei kävelen, juoksin, ei juoksen, jne) ja yksikön ensimmäisessä persoonassa eli minä-muodossa kissasi näkökulmasta.
- Autohittaaminen, eli toisen hahmon käyttäminen tarinassa on sallittua, mutta ainoastaan pienissä määrin. Voit laittaa tarinassasi toisen kissan sanomaan jotain, mutta sinun on tärkeää muistaa, että luet kissan luonteen ennen kuin laitat sitä tarinaasi. Jokaista klaanin jäsentä saa käyttää tarinassa sivuhahmona. Et saa tappaa hahmoja ilman kirjoittajan(NPC-hahmolla ylläpitäjän) lupaa. Sama koskee haavoittumisia; et saa laittaa toista kissaa vuotamaan verta, elleivät kissat ole taistelemassa, jolloin pienet haavat ovat sallittuja, mutta ikuiset arvet, vammat ja muut, joiden vuoksi tulee mennä parantajan luokse eivät ole sallittuja ilman lupaa.
- Hahmosi ei voi olla voittamaton. Vahvinkin soturi saa haavoja taistelussa ja häviää joskus. Kissasi ei saa myöskään saalista aina kiinni.
- Tänne kuuluvat vain tarinat. Jos unohdat laittaa tarinan loppuun, että tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, et kirjoita sitä tänne, vaan ilmoituksiin.
Lisää ohjeita kirjoittamiseen täältä.

Jos tahdot jättää jatkot jollekin toiselle liittyneelle, laita tarinan perään kahden rivinvaihdon jälkeen kahden kauttaviivan jälkeen kissan nimi, jolle jatkot tahdot jättää, esim:
//Vadelmatassu?

Toivottavasti inspiraatiosi ei katoa!

 

HUOM! Tähtiklaanilaiset eivät saa tarinoistaan kokemuspisteitä! He eivät voi vierailla ilman ylläpitäjän lupaa elävien kissojen unissa. Uudelleensyntyminen onnistuu, kunhan olet kirjoittanut kissallasi Tähtiklaanissa vähintään kymmenen yli 150 sanan mittaista tarinaa ja kysynyt ylläpitäjältä luvan ja ohjeita uudelleensynnyttämiseen!

 1  2  3  4  > [ Kirjoita ]

Nimi: Salviahohto

13.11.2018 17:05
Vetäisin syvään henkeä, kun siirryin Tähtiklaanin metsästysmailta Taivasklaanin päällikön Tuhkatähden uniin. Tuntui jotenkin tosi oudolta tavata päällikkö uudestaan, varsinkin näin ikävien uutisten kanssa. Olin tietenkin toivonut, että olisin päässyt kertomaan uutiset rakkaalle isälleni, Syvähuudolle, mutta Tähtiklaani oli päättänyt antaa ennustuksen jokaisen - myös metsäklaanien - klaanin päällikölle. Vetäisin syvään henkeä ja jäin tuijottamaan eteenpäin, kun Tuhkatähden tummanharmaa hahmo alkoi rakentua eteeni. Heti minut huomattuaan päällikön meripihkaisissa silmissä välähti hämmästyneisyys, joka muuttui pian uteliaisuudeksi. Kolli otti askeleen eteenpäin ja nyökäytti minulle kunnioittavasti päätään.
"Salviahohto, mukava nähdä. Isäsi suree kuolemaasi edelleen, mutta hän on toipumassa", päällikkö tokaisi ystävälliseen sävyyn. Väläytin Tuhkatähdelle kiitollisen hymyn.
"Kiitos, Tuhkatähti, mutta en tullut tapaamaan sinua sen takia", kuiskasin tyynesti ja palautin mieleeni tähtikissojen minulle lausumat sanat, "kovat ajat koittavat, kun pimeys laskeutuu. Neljästä tulee yksi, jonka jälkeen on kaksi. Kaksi ottaa mittaa toisistaan kuolema apunaan. Lopulta on viilto ja metsä, mutta vain yksi jää."
Tuhkatähden kasvoille nousi todella hämmentynyt ilme, kun lausuin hänelle tähtiklaanilaisten sanat. Päällikkö kallisti päätään hieman sivulle ja yritti sisäistää antamaani tietoa mielessään. Se näytti kuitenkin aiheuttavan hankaluuksia, sillä tuhkanharmaan päällikön ilme ei muuttunut lainkaan.
"Mitä Tähtiklaaniin nimeen sinä tarkoitat? Miten niin kovat ajat koittavat ja miten muka neljästä tulee kaksi?" Tuhkatähti kysyi meripihkainen katse naulittuna minuun. Räpäytin pahoittelevasti lehdenvihreitä silmiäni Tuhkatähdelle.
"Olen todella pahoillani, mutta en voi antaa sinulle enemmän tietoa. Sinun täytyy nyt palata klaanisi luokse. Ja kerro Syvähuudolle, että minä rakastan häntä ja ikävöin häntä. Näkemiin, Tuhkatähti", kuiskasin ja jäin seuraamaan, kuinka Tuhkatähden kookas hahmo alkoi sumentua, kunnes se katosi kokonaan. Päästin suustani huokaisun ja käänsin sitten selkäni, lähtien matkaamaan takaisin muiden kuolleiden taivasklaanilaisten seuraan.

Nimi: Naalitähti

22.10.2018 22:11
"Tässä hengellä annan sinulle kyvyn sinnikkyyteen oli kyse sitten itsepäisestä oppilaasta tai epätoivoisesta tilanteesta, tämä henki tulee aina antamaan sinulle voimaa jatkaa eteenpäin", maukisin varmaan ääneen pojanpojalleni. En hymyilyt Karpalopunalle kuin vain hiukan. Kyseessä oli kuitenkin virallinen seremonia. Astelin aivan kollin kasvojen eteen ja kosketin häntä nenälläni. Minussa hengen anto ei tuntunut missään, mutta arvelin hengen nipistävän hiukan. En tahtonut päästää Karpalopunaa ivan helpommalla mahdollisella tavalla, mutta kivuliaisuus ei olisi tullut kuuloonikaan.
Olin onnellinen kuullessani Kultaliekin sanovan minulle, että Tähtiklaani oli kuullut pyyntöni ja suostunut antamaan minulle kunnian luovuttaa yhden Karpalopunan hengistä.
"Varoitan", kuiskasin nopeasti. "Henkien menettäminen sattuu henkisesti enemmän kuin tämä."
Otin muutaman askeleen kauemmas Tulihenkäyksen pojasta sanomatta hänelle enää muuta. Astelin miltein kokonaan takaisin muiden kissojen rivistöön. Vielä viimeiset sanat oli sanimatta ja Karpalopuna olisi virallusesti Tuuliklaanin seuraava päällikkö.
"Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Karpalotähti", maukaisin kovaan ääneen kääntyessäni ympäri. Silmäni olivat hiukan viirulla ja ne olivat erittäin määrätietoiset. "Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Tuuliklaanin suojelijaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti."
Suljin silmäni pieneksi, mutta ikuisuuden runtuiseksi ajaksi. Siinä hetkessä kun silmäni olivat kiinni, olin jo ehtinyt käydä läpi kaikki elämäni vaiheet täällä Tähtiklaanissa. Olin saapunut muiden luo, puhunut Liutotähden kanssa ja nähnyt kuinka Kuktaliekki sapui hakemaan minua Karpalopunan - korjaan, Karpalotähden seremoniaan.
"Karpalotähti!" guusi hurratakseni uuden Tuuliklaanin päällikön sekä suojelijan nimeä. Kissat takanani yhtyivät huutoon kanssani. "Karpalotähti! Karpalotähti!"
Viimeiset huudahduksen aikana oysyi kuitenkin vaiti ja toivotin äänettömästi: "Onnea matkaan."

// Karpalo?

Nimi: Salviahohto

20.10.2018 14:23
"Kyllä, minä olen seurannut sinua siitä asti kun liityin Tähtiklaanin rivistöön. Mutta isä, sinun ei tarvitse nolostua teoistasi ja sanoistasi", lisäsin, kun huomasin nolostumisesta kertoneen punan nousevan Syvähuudon poskille, "olen nähnyt kuinka paljon sinä todella välität minusta. En voi edes kuvitella mitä päässäsi oli kulkenut, kun minä olin kuollut suoraan katseesi alla sydänkohtaukseen, jota kukaan ei olisi voinut estää, ei edes Tähtiklaani. Ja mitä tulee entiseen elämääni, siitä puhuminen ei haittaa minua. Jos tapaamme uudelleen tämän jälkeen, olen valmis vastaamaan mihin tahansa kysymyksiin joita sinulla on mielessäsi."
"Mutta ennen kuin palaat takaisin oikeaan maailmaan, minulla on kaksi toivetta. Pidä huolta Timjamitassusta ja kerro hänelle, että minä rakastan häntä ja tulen aina olemaan hänen tukenaan. Isosiskona minusta tuntui, että olin vastuullinen Timjamitassun suojelemisesta, mutta nyt hän tarvitsee sinun suojeluasi ja tukeasi. En voisi olla ylpeämpi siskostani ja syvällä sisimmässään hän tietää sen", selitin ja astuin eteenpäin koskettamaan kuonollani Syvähuudon kuonoa. Kohdistin sitten kirkkaanvihreän katseeni isäni erivärisiin silmiin.
"Minä rakastan sinua, isä", kuiskasin.

//Syvä? Huomen?

Nimi: Huomentaivas

19.10.2018 14:43
Katsoin Syvähuutoa suoraan tuon silmiin, kun hänen katseensa kohtasi omani. Ilmeeni oli tyyni ja rauhallinen. Vaaleanharmaa kolli ei tiennyt Salviahohteen olevan uudelleensyntynyt Salviatassu, joka taas oli ollut minun oppilaani.
"Olen pahoillani, etten ole kertonut tätä sinulle. Olet oikeassa, Salviahohto ei ollut parantaja eikä parantajaoppilas, mutta sinä et tiedä hänestä kaikkea", nau'uin vilkaisten naarasta, joka katsoi isäänsä tyyni ilme kasvoillaan. Soturi ei kylläkään tiennyt ainakaan toistaiseksi Syvähuudon olevan hänen isänsä, mutta Tähtiklaanissa se selviäisi hänelle vain päivissä. Käänsin taas katseeni vaaleanharmaaseen Syvähuutoon. Kollin katse oli hämmästynyt. Huomasin Kirjotassun seisovan mestarinsa takana. Naarasta odotti seremonia, joka antaisi hänelle parantajanimensä.
"Kuten tiedät, minä olen uudelleensyntynyt. Edellisessä elämässäni olin parantaja Huomensielu. Viimeisimmässä elämässäni minulla oli oppilas, Salviatassu. Hän kuoli, mutta sinun ansiostasi syntyi uudelleen. Salviahohto kuoli ja palasi Tähtiklaaniin. Hän on täällä siksi, koska edellisessä elämässään Tähtiklaani määräsi naaraalle parantajan polun, eikä uusi elämä voi pyyhkiä sitä polkua pois", kerroin rauhallisesti parantajalle. Huomasin vierelläni seisovan Salviahohdon ilmeen olevan yllättynyt. Hän kai takertui siihen, että hän syntyi uudelleen Syvähuudon ansiosta.

//Syvä? Salvia? apua kui tönkkö

Nimi: Kuusihäntä

15.10.2018 18:31
Lintukisamme jäljiltä meillä oli valtavat määrät ruokaa, jonka kylläkin jaoimme muiden kissojen kanssa, kuten Palotähden pentujen ja muiden ystäviemme kanssa. Oravatähden metsosta riitti monelle kissalle vatsantäytettä.
Seuraavana päivänä vaeltelin yksin pitkin Tähtiklaanin maita. Kuljin niittyllä, jossa kasvoi hirveä määrä voikukkia, kaikki siinä vaiheessa, että niistä lenteli siemeniä. Lämmin tuuli puhalteli ja sai aikaan siementen pöllyämisen, ja kohta turkkini oli niitä täynnä. Yritin olla aivastamatta ja pujottelin kukkien varsien seasta eteenpäin.
"Minne matka?" Oravatähti pölähti vierelleni kukkien seasta niin että siemenet pöllysivät.
"En tiedä, jonnekin", tuhahdin ja läimäisin häntä hännälläni.
"Okei. Tulen mukaan", naaras naukui.
Vaeltelimme päämäärättä eteenpäin jutellen niitä näitä, kunnes saavuimme pienen metsäpläntin jälkeen avaralle, alaspäin viettävälle niitylle, jonka toisessa päässä oli joki. Nurmella ja heinikossa juoksenteli pentuja ja oppilaita leikkien ja harjoitellen keskenään jotakin. Auringonlämmittämillä kivillä istui soturi-ikäisiä kissoja ja klaaninvanhimpia, jotka nauttivat auringon lempeästä lämmöstä. Palotähti ilmaantui jostain rinnallaan Puolisirppi. Kaksikko jutteli keskenään ja samalla he huomasivat minut ja Oravatähden seisoskelemassa rinteen päällä, katsellen näkymää.
"Typerät karvapallot, tulkaapa tänne!" Palotähti huikkasi.
"Kukahan se on typerä karvapallo?" Oravatähti haastoi ystävänsä siniset silmät tuikkien ja liukasteli rinnettä alas hypäten leikkimielisesti Palotähden kimppuun.
Kaksikko kieri rinnettä alaspäin ja minä lähdin heidän peräänsä nauraen. Puolisirppi hymyili utuisesti ja pysähdyin hänen rinnalleen. Katselimme ystävämme huvittuneet ilmeet kasvoillamme.
Lopulta kaksikko erottautui ja he kapusivat rinnettä ylös luoksemme sukien turkkejaan, joihin oli tarttunut ruohonhippusia ja kukkien kukintoja.
"Pösilöt", totesin heille.
"Noinko sinä tervehdit ystäviäsi?" Palotähti tönäisi minua.
"Hei, älkääpä tapelko koko ajan", Puolisirppi nauroi.
"Ei toki", minä nau'uin tekopyhästi voimatta pyyhkiä kasvoiltani hymyä.
"Mutta kyllä, tietenkin tervehdin, rakas pösilö", en voinut olla tönäisemättä Palotähteä vastaamatta hänelle.
Hän nauroi ja istahti vierelleni, Puolisirppi toisella puolellaan. Oravatähti asettui toiselle puolelleni, ja sieltä me katselimme Tähtiklaanin kissoja touhuissaa, hetken hiljaisuudessa, onnellisina toistemme joukossa, ystäviemme rinnalla.

Nimi: Kuusihäntä

15.10.2018 10:37
Minulla meni jonkin aikaa löytää uusia lintuja, mutta lopulta haistoin mustarastaan mehevän tuoksun. Pujottelin nopeasti eteenpäin pensaiden seassa ja meinasin kompuroida suuriin tammien juuriin, jotka puskivat maan pinnalle asti. Sitten näin linnun, joka suki sulkiaan pienen lätäkön luona. Näin myös siniset silmät toisella puolella pientä aukiota ja haistoin Oravatähden hajun. Hiirenpapanat sentään, hän oli kerennyt jo lähelle lintua. Oravatähti ei varmaan ollut huomannut minua, mutta lintukaan ei ollut huomannut häntä, linnuilla ei ollut kovin hyvää hajuaistia, joten se ei huomannut samaa kuin minä.
Näin Oravatähden turkista vilahduksen tämän pujottautuessa lähemmäs lintua. Juuri kun ystäväni liikahti hypätäkseen linnun kimppuun, minä astuin esiin ja säikähdytin linnun lentoon. Oravatähti sinkaisi esiin ja mulkoili minua.
"Mitä sinä teit?! Olin saamassa sen kiinni!" hän huudahti.
"Kyllä minä tiedän, siksi minä sen karkotinkin. Ettet sinä saisi sitä kiinni", virnistin.
"Idiootti", Oravatähti pujahti pensaikkoon:
"Aika alkaa olla loppu!" huudahdin hänen selälleen ja käännyin sitten ympäri.
Etsin vielä lintuja ja yritin jäljittää karannutta mustarastastakin, mutten löytänyt sitä enää. Sitten aika oli oikeasti loppu, ja minä hain säälittävät kaksi lintuani jolkutellen ne suussani sitten purolle. Palotähti kohotti päätään ja raotti meripihkaisia silmiään.
"Aika on loppu", hän totesi.
"Siksi minä olenkin täällä, pösilö", tuhahdin.
Samassa takanani kahahti ja Oravatähti tuli esiin pudottaen eteensä yhden rastaan.
"Hetki pieni", naaras katosi takaisin pensaikkoon.
Hän palasi raahaten pienikokoista metsoa mukanaan.
"Eikö tämä olekin lintu?" hän virnisti voitonriemuisesti.
"On se lintu, mutta vain yksi lintu. Onko sinulla enempää?" kysyin.
"Ei, vain nämä kaksi.. mutta tämähän käy varmaan kymmenestä linnusta", Oravatähti töykkäsi metsoa.
"Se on silti vain yksi lintu. Sääntönä oli, että kellä on eniten", Palotähti nousi istumaan.
"Sinullakin on vain kaksi", Oravatähti tiiraili saalistani.
"Tasapeli", Palotähti totesi.
"Höh! Olisin halunnut selvittää tämän", Oravatähti sanoi ja istahti alas.
"Niin minäkin, mutta ihan sama. Olipahan hauskaa", minä naukaisin ja sukaisin turkkiani.

Nimi: Kuusihäntä

14.10.2018 18:48
Haistoin piakkoin toisen linnun hajun, tällä kertaa kysessä oli jokin pikkulintu, jonka löysin laulelemasta erään tammen oksalta. Hiivin linnun ali, eikä se tuntunut huomaavan mitään. Kiersin viereisen vaahteran rungon taakse, otin vauhtia, ja kiipesin vauhdilla puuhun, varoen pitämästä ääntä. Upotin kynteni kaarnaan ja kapusin alimmalle oksalle hypähdellen varovasti ylemmäs. Hiivin eteenpäin oksaa, joka lomittautui viereisen tammen oksien kanssa. Varoin koskemasta vaahteran lehtiin, etteivät ne kahisisi tai muuten pitäisi ääntä.
Hiivin vaahteran oksaa aivan linnun yläpuolelle. Se sirkutteli omiaan, kutsui kenties itselleen kumppania. Minä heilautin lähes laiskasti tassuani napaten linnun kynsiini. Painoin sen niskan oksaa vasten, kunnes kuului miellyttävä naksahdus, ja lintu hervahti veltoksi. Kiepahdin alas vaahteran oksalta samalle tammen oksalle kuin lintu oli ja poimin sen suuhuni. Kiiruhdin alas puusta vilkaistuani taivaalle, ja huomattuani, että kohta olisi aika palata purolle näyttämään saalista. Minun pitäisi keretä napata vielä ainakin yksi lintu ennen sitä, kaksi ei todellakaan riittäisi. Pudottauduin maahan puusta, hautasin pienen linnun sen juurelle ja peitin sen huolellisesti. Sitten haistelin ilmaa ja lähdin etsimään uusia lintujen hajuja jostakin.

Nimi: Kuusihäntä

14.10.2018 15:32
Hetken kuljettuani haistoin vihdoin ja viimein yhden rastaan hajun, ja lähdin kiireesti jäljittämään sitä. Se lintu pitäisi saada kiinni ennen Oravatähteä, hän oli saattanut haistaa saman. Linnun tuoksu oli vahva, joten se olisi lähellä minua. Hiivin eteenpäin seuraten hajujälkeä tarkasti ja lopulta näin linnun. Se oli minun onnekseni maassa, joten sen pitäisi olla helppo saalis. Rastas nokki maata, etsi luultavasti ruokaa. Pujottauduin erään puun takaa esiin, mutta pysyttelin puun maanpinnalle kohonneiden juurien suojassa. Lintu ei kuullut minua, se vaikutti autuaan tietämättömältä ympäröivästä maailmasta. Hiivin eteenpäin laskien tassuni mahdollisimman pehmeästi maata vasten pitäen katseeni linnussa. Lopulta pääsin tarpeeksi lähelle ja valmistauduin loikkaamaan. Juuri ennen loikkaani lintu yhtäkkiä nytkäytti päätään ylös, aivan kuin se olisi kuullut jotain. Oravatähti? Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Loikkasin salamannopeasti eteenpäin iskien kynteni lintuun. Se rääkäisi, mutta ääni tukahtui linnun kuollessa sen niskan taittuessa tassuni alla poikki. Tyytyväisenä nostin linnun suuhuni ja hautasin sen huolellisesti. Harmi vain, että linnun rääkäisy oli saattanut karkottaa muita lintuja alueelta. Haudattuani linnun lähdin tavoittelemaan uusia lintujen hajuja. Niitä ei kuitenkaan tuntunut leijuvan ilmassa ja tyytymättömänä nostin vauhtia.

Nimi: Kuusihäntä

12.10.2018 17:57
Saavuimme solisevan puron rannalle ja aurinko tervehti meitä pilkottamalla puiden lehtien seasta luoden rannan kiville ja meidän turkeillemme kirkkaita täpliä. Palotähti asettui loikomaan eräälle rannan auringon lämmittämälle kivelle ja katsahti meihin meripihkaisilla silmillään.
"Oletteko te valmiita?" hän kysäisi.
"Sinä ainakin olet. Aurinkokivellä loikomaan", totesin hänelle heilauttaen häntääni, mutta samalla valmistauduin ryntäämään metsään.
"Olen valmis", Oravatähti naukaisi pyyhkäisten tassulla korvallistaan.
"Aikanne alkaa nyt!" Palotähti naukaisi ja virnisti Oravatähden hämmästyneelle ilmeelle, kun hän olikin pamauttanut lähdön esille niin nopeasti.
Minä olin jo puolimatkassa joenrannan ja metsänreunan väliä ja pujahdin metsän hämärään haistellen ilmaa jo kuumeisesti. Juoksin kevyesti metsäpolkua eteenpäin raottaen leukojani. Haistoin oravan ja hiiren, mutta ei, ne eivät kelvanneet, piti löytää lintuja. Tutkailin hajuja tarkasti, mutta lintujen tuoksua ei vain tuntunut tulevan luokseni tuulen mukana. Mutristin huuliani pettyneenä ja kiiruhdin eteenpäin. Minä ja Oravatähti emme saisi varmaan kumpikaan kovin paljon lintuja, ainakaan tällä tahdilla. Muutenkin meitä oli kaksi ja olimme samassa metsässä, joten tämä oli todellinen kilpailu.

Nimi: Salviahohto

11.10.2018 17:14
Lähdin seuraamaan Huomentaivaaksi esittäytynyttä naarasta epäröivänä. En olisi uskonut, että liityttyäni Tähtiklaanin rivistöön joku Taivasklaanin edesmennyt parantaja ilmestyisi luokseni ja höpissyt jotain, että hän oli ollut minun mestarini. En ollut täysin varma mikä tuolla naaraalla oli ongelmana ja miksi hän ei vaikuttanut omaavan muistia. Ehkä hän oli sekoittanyt minut johonkin toiseen parantajaoppilaaseen, mutta koska en tahtonut käyttäytyä tylysti naaraasta kohtaan, jatkoin hänen seuraamistaan Tähtiklaanin nummimaiden halki. Kun lopulta ruskehtava naaras pysähtyi, olimme saapuneet erään kivirykelmän luokse. Kivirykelmän keskellä seisoi kaksi suurta kiveä ja sen ympärillä oli neljä pientä kiveä kauniissa ringissä. Jäin silmäilemään kiviä hetken aikaa, kunnes käännyin Huomentaivasta kohti. Kohtasin parantajan myrkynvihreät silmät ja tunsin oudon liekin syttyvän sisälläni, kun tajusin naaraan katseen olevan oudolla tavalla tuttu.
"Miksi toit minut tänne?" kysyin hiljaa ja hyvin hitaasti, koska olin vieläkin erittäin hämmentynyt tästä tilanteesta.
"Etkö muista?" Huomentaivas kysyi yllättävän kärsivällisesti ja hämmennyin hänen kommentistaan vielä pahemmin. Olettiko hän minun nähneen tämän kivirykelmän ennenkin? Pitäisikö minun tietää tämä paikka?
"Muista mitä?" päästin suustani. Kysymykseni kuultuaan Huomentaivas asteli luokseni niin, että hänen läpikuultava turkkinsa osui minun turkkiini. Huomasin samalla, että hopeanharmaan ja savunharmaan kirjava turkkini kimmelsi nyt samalla tavalla kuin Huomentaivaankin turkki. En ollut itseasiassa ennen nähnyt Tähtiklaanin kissaa, joten ainoat maininnat tähtiklaanilaisten kimmeltävistä turkeista olivat tuulleet vanhuksilta, mutta olin luullut niiden olleen vain huhuja.
"Juttelimme tuntikausia noilla kivillä kanssasi useita kuita sitten. Täällä sinä kerroit, että olit saanut uuden mahdollisuuden elämään, joka sinun kohdallasi päättyi liian aikaisin. Odotin kauan, että näkisin sinut parantajien kokoontumisessa, mutta ilmeisesti uusi polkusi kuului soturin tielle", Huomentaivas selitti rauhallisesti ja kääntyi sitten katsomaan minua merkitsevästi. Kävin mielessäni parantajan lausuneita sanoja, kuten "uuden mahdollisuuden elämään" ja "uusi polkusi kuului soturin tielle". Ehdin maistella niitä suussani vain hetken aikaa, kunnes kaikki osui mieleeni silmänräpäyksessä. Huomentaivas, Taivasklaanin edesmennyt parantaja oli ollut minun, Salviatassun, mestari.
"Salviatassu", kuiskasin entisen nimeni ja käänsin lehdenvihreän katseeni kivirykelmälle, joka oli näyttänyt niin oudolta ja täysin tuntemattomalta pari silmänräpäystä sitten. Mutta nyt kun silmäilin sitä, muistin kaiken kristallinkirkkaasti. Hukuttuani joessa ja päästyäni Tähtiklaaniin olin anonut mahdollisuutta palata maan päälle ja olin saanut mahdollisuuden. Mutta tässähän minä olin, taas Tähtiklaanin rauhallisilla nummimailla kuoltuani äkillisen sydänkohtauksen saatuani.
"On ikävää, että uusi elämäsi päättyi niin aikaisin, mutta sait kokea aivan erilaisen polun. Sait kulkea soturin polkua pitkin", Huomentaivas totesi tyynesti.
"Niin sainkin", naukaisin lyhyesti ja käänsin katseeni pois kivirykelmästä kun tutut edesmenneet taivasklaanilaiset alkoivat ilmestyä. Tunnistin Arpikarvan punaruskean hahmon, hän oli ollut soturina Taivasklaanissa. Tunnistin myös kissoja, joille olin joskus jutellutkin, kuten Onnikynnen, Taivasklaanin edesmenneen varapäällikön, tuntemattomaan sairauteen menehtyneen Lehtitähden ja Lohkaretähden, joka oli kouluttanut minua soturiksi ennen kuin polkuni olikin kääntynyt parantajuuteen. Silmäilin taivasklaanilaisia hymy huulillani, olin taas heidän seurassaan Tähtiklaanin metsästysmailla.

Nimi: Kuusihäntä

09.10.2018 16:15
Ravasimme Oravatähden kanssa metsän halki niitylle, jossa ilmassa leijui kukkien siemeniä, valkoisia höytyviä, joita lempeä tuuli leijutti ilman halki. Niityllä oli seesteinen tunnelma, taivaan sävy oli aavistuksen violettiin vivahtava, ja ilmassa leijui hiukan usvaa.
"Palotähtikö oli täällä?" vilkaisin ystävääni, joka nyökäytti päätään sinisissä silmissään varma katse.
"Hän sanoi tapaavansa Hillamuiston", hän naukaisi.
"Ai, tyttärensä. Selvä", mau'uin.
"Katsotaan tuolta rinteen reunalta", Oravatähti maukaisi ja lähti liikkeelle.
Jolkutin hänen vierellään niin, että turkkimme lähes hipoivat toisiaan. Sujahdimme heinikon ja kukkien läpi ja saavuimme rinteelle, joka vietti alaspäin rauhallisen lammen äärelle."
"Ei näy. Minne se karvapallo on mennyt", huokaisin.
"Tuolla", Oravatähti sanoi hetken tähyiltyään ja lähti rinnettä alas.
En nähnyt ketään, mutta seurasin naarasta meinaten liukastua rinteessä. Laskeuduimme sen aika vauhdilla alas ja Oravatähti johdatti minut kahdelle kivelle, joiden takaa löytyi Palotähti tämän tulenoranssi tulkki liekehtien valossa.
"Hei", hän kohotti katseensa meihin.
"Heipä hei. Missä Hillamuisto on? Etkö aikonut nähdä hänet?"
"Näin jo, hän lähti tapaamaan jotakuta", Palotähti sanoi ja nousi venytellen seisomaan.
"Ja sinä jäit yksin loikomaan?" minä kohotin kulmiani.
"Tässä oli oikein mukava aurinkoläikkä", ystäväni sanoi ilkikuriseen sävyyn ja hypähti ylös kiville meidän viereemme.
"Mitä teillä on mielessänne?" hän katsahti meihin.
"Lintujahti", minä sanoin.
"Ai te oikeasti aiotte napata niitä?" Palotähti virnisti.
"Jep. Ja kilpailla siinä, kumpi saa enemmän kiinni", Oravatähti napautti ja hyppäsi alas.
Seurasin häntä ja toinen ystäväni otti meidät kiinni.
"Missä ajattelitte kokeilla?" hän kysyi meiltä.
"Siellä eilisessä metsässä, puron lähellä", minä kerroin.
"Säännöt?"
"Kumpi nappaa enemmän auringonhuippuun mennessä", Oravahäntä sanoi heilutellen tuuheaa häntäänsä odottavan oloisena.
"Vai niin. Mihin minua tarvitaan?" Palotähti kysäisi ja väräytti viiksiään huvittuneena tempauksestamme.
"Tuomariksi. Tai jotain", Oravatähti naurahti.
"Okei, tulen tuomariksi. Tai joksikin", Palotähti tönäisi oranssia ystäväänsä ja sai tämän tönäisemään takaisin.
"No niin, olkaa kunnolla. Kohta nähdään kuinka minä voitan", naukaisin heille.
"Hah! Turha luulo", Oravatähti kohotti leukaansa ja katsoi minua silmät sirrillään.
Virnistin hänelle rauhallisesti ja jatkoin matkaa kohti metsää, jossa kisamme oli määrä pitää.

Nimi: Huomentaivas

08.10.2018 21:57
Katsoin lempeästi hymyillen pitkäkarvaista hopeanharmaata naaraskissaa, joka oli juuri saapunut metsästämään ikuisiksi ajoiksi Tähtiklaanin nummille, jossa jokainen sai elää onnellisena ja kylläisenä.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Salviahohto", nau'uin ja kosketin kuonollani soturin kuonoa. Hän katsoi minua hämmentyneenä. Eikö soturi muistanut minua? Olin kuullut, että jotkut uudelleensyntyneet kissat eivät saaneet koskaan tietää olevansa uudelleensyntyneitä, joten ehkä entisessä elämässään parantajaoppilaana toimineelle Salviahohdolle oli käynyt juurikin näin.
"Kuka sinä olet?" hän henkäisi, kun astuin askeleen taaemmas hänestä.
"Olen Huomentaivas, ehkä olet kuullut minusta. Kauan sitten olin Taivasklaanin parantajana, myös sinun mestarinasi", kerroin kissalle väläyttäen tuolle pienen mystisen hymyn. Salviahohto vaikutti yhä hämmentyneeltä, kuin olisin puhunut toista kieltä.
"Ömm.. Oletkohan sinä erehtynyt kissasta? Minäkin olen Taivasklaanista, mutta olen - tai siis olin - soturi, en parantaja", kissa naukui hieman nolona ajatellessaan, että Tähtiklaani oli tehnyt virheen. Pudistin rauhallisesti päätäni.
"Tule", henkäisin ja johdatin soturin kohti kiviä, joilla meillä oli tapana loikoilla ja keskustella niitä näitä ennen hänen uudelleensyntymistään. Epävarmoin askelin kuulin juuri kuolleen kissan seuraavan minua kahdelle suurella kivelle, joiden ympärillä oli neljä pienempää. Kivien edessä käännyin kohti naarasta odottaen reaktiota, jota ei tullut.
"Miksi toit minut tänne?" kysyi tabbykuvioinen naaras hiljaa.
"Etkö muista?" kysyin puolestani kärsivällisesti. Salviatassun esiin kaivaminen saattoi kestää hetken, mutta minä olin valmis odottamaan pitkään. Naaras pudisteli hämmentyneenä päätään.
"Muista mitä?" hän vastasi kysymykseeni toisella kysymyksellä. Astuin pari askelta taaksepäin asettuen tähtikissan vierelle. Turkkini hipaisi hänen turkkiaan.
"Juttelimme tuntikausia noilla kivillä kanssasi useita kuita sitten. Täällä sinä kerroit, että olit saanut uuden mahdollisuuden elämään, joka sinun kohdallasi päättyi liian aikaisin. Odotin kauan, että näkisin sinut parantajien kokoontumisessa, mutta ilmeisesti uusi polkusi kuului soturin tielle", nau'uin ja käänsin lempeän katseeni naaraaseen. En tiennyt, muistiko hän viimein itsensä, vai pitikö hän minua vain hulluna kattina, joka tahtoi sekottaa hänen päätään.

//Salvia?

Nimi: Kuusihäntä

08.10.2018 16:58
Seuraavana päivänä astelin yksin rauhassa erästä metsäpolkua haistellen tuulen mukanaan tuomia tuoksuja. Tuuli suhisi hiljaa vasten puiden lehtiä, tassujeni alla kuivat havunneulaset rapisivat hiljaa. Jossakin solisi puro, jonka ääni kantautui puiden lomasta korviini. Ilmassa leijui värikkäitä lehtiä, jotka putoilivat puista aivan kuin entisessä elämässä lehtisateen aikaan. Puiden lehdet eivät kuitenkaan näyttäneet harvenevan putoavista lehdistä huolimatta, ehkä täällä osassa Tähtiklaania ei koskaan päästy lehtikatoon asti.
Punarintainen lintu lensi suoraan yläpuoleltani laulaen kaunista sävelmää, ja katosi sitten puiden lomaan niin, että ääni vaimeni. Tassuttelin eteenpäin, mutta sitten korvani havaitsivat jostakin hiljaisen rapsahduksen. Jännitin lihaksiani varautuneena ja pujahdin sitten ketterästi viereisen puun tumman rungon taakse. Tiirailin rungon takaa kyyristyen kaarnaa vasten. Hetken kuluttua näin oranssin vilahduksen ja siniset silmät, jotka tutkivat metsäpolkua. Oravatähden pienikokoinen hahmo pujahti kunnolla esiin ja hän hiippaili polkua eteenpäin.
"Hiirenpapanat, luulin nähneeni hänet täällä", naaras sihahti.
"Minut vai?" hyppäsin suoraan ystäväni eteen ja tämä pomppasi taaksepäin turkki pörrössä.
En voinut olla nauramatta hänelle ja kehräsin huvittuneena tämän oikaistessa asentonsa.
"Just joo", hän tuhahti ja naurahti sitten väräyttäen viiksiään huvittuneena.
"Menin lankaan. Olisi vain pitänyt luottaa siihen, että näin sinut täällä. Luulin jo nähneeni harhoja", hän sanoi sitten heilauttaen tuuheaa häntäänsä.
"Oliko sinulla jotakin asiaa?" kysäisin ja istahdin alas.
"Sinä väitit saavasi enemmän lintuja kiinni kuin minä", Oravatähti sanoi ja kohotti leukaansa haastavasti.
"Sinäkö oikeasti haastat minut?" naukaisin.
"Luulitko, että en?" Oravatähti virnisti.
"Enpä oikeastaan, tiesin, että sinä viet tämän loppuun asti. No mutta, olen mukana", mau'uin rauhallisesti.
"Mitkä ovat säännöt?" kysyin.
"Kumpi nappaa keskipäivään mennessä enemmän lintuja? Aloitetaan vaikkapa sieltä eilisen puron rannalta ja palataan sinne kun olemme valmiita. Mitäs sanot?" Oravatähti ehdotti.
"Kelpaa minulle", sanoin kohauttaen lapojani.
"Haetaan Palotähti tuomariksi, vaikka joitain muitakin", hän lisäsi.
"Jos he haluavat", myönnyin.

Nimi: Kuusihäntä

07.10.2018 20:13
Palasimme puron rantaan ja asetuin lähelle vettä aurinkoiseen kohtaan, niin, että aurinko lämmitti turkkiani säteillään. Venyttelin nopeasti ja vedin sitten vielä lämpimän oravan eteeni. Oravatähti asettui lähelleni, samoin Palotähti, joka silmäili vesimyyräänsä nälkäisesti, iskien sitten hampaansa siihen. Minäkin aloin syödä nauttien oravan mausta, jota en ollut saanut maistaa pitkään aikaan.
"Hei", kuului samalla puiden seasta.
Käänsimme katseemme äänen suuntaan ja havaitsimme Puolisirpin vaalean hahmon vasten tummia puiden runkoja. Hänen astellessaan paremmin auringonvaloon hänen turkkinsa mustat kohdat loivat terävän kontrastin vasten muuten lähes valkoista turkkia.
"Hei, Puolisirppi. Liitytkö seuraan?" kysyin heilauttaen häntääni kutsuvasti.
"Miksipä ei", hän kohautti lapojaan ja pujottautui luoksemme.
"Miten menee?" Palotähti kysyi suu täynnä vesimyyrää, hymyillen sitten anteeksipyytävästi ja nielaisi suussaan olleen riistan.
"Hyvin, kuten aina", Puolisirppi sanoi hymyillen ja otti mukavan asennon laakean kiven päällä.
"Miten olet sopeutunut?" hän kysyi minulta.
"Hyvin, tähänhän tottuu nopeasti. Kaikki rakkaat ystävät taas vierellä", totesin rauhalliseen sävyyn ja haukkasin sitten palan oravaani.
"Halutko sinäkin ruokaa?" Oravatähti puuttui keskusteluun ja ojensi hiirtään kohti Puolisirppiä.
"Kiitos, mutta en tarvitse. Saalistin mehevän rastaan tuossa hetki sitten", naaras naukui.
"En ole metsästänyt lintuja aikoihin. Saisi taas kiipeillä puihin", minä totesin.
"Et taida osata enää, vanha karvapallo", Oravahäntä huiskaisi minua tuuhealla hännällään.
"Älä kuule aloita. Nappaan kolme lintua siinä ajassa missä sinä yhden", tuhahdin ilkikurisesti ystävälleni, joka näytti minulle kieltä sinisissä silmissän haastava katse.
"Katsotaanpa sitä sitten huomenna", hän naukaisi.
"Sovittu", virnistin hänelle ja käänsin sitten huomioni muihin ystäviini, jotka olivat seuranneet sananvaihtoamme huvittuneena.

//Näiden tarinoiden laadut on varmasti aivan 6/5 mut eipä se haittaa xD

Nimi: Kuusihäntä

07.10.2018 11:20
Istuskelin Oravatähden ja Palotähden seurassa erään kirkkaan, nopeasti solisevan puron varrella. Sen ääni hiveli korvia ja tuntui rauhoittavan, vaikka toisaalta lähes jokaisessa paikassa Tähtiklaanissa oli rauhoittava tunnelma, joka johtui siitä, ettei siellä tarvinut pelätä mitään. Oli kuitenkin totta, ettei elämä ollut niin sanotusti täydellistä, kissat saattoivat joutua riitoihin ja näin pois päin aivan kuin entisessäkin elämässä.
"Onko teillä yhtään nälkä?" Oravatähti kysyi sukien samalla oranssia turkkiaan, jota auringonvalo täplitti soljuessaan puiden lehvien lävitse maahan ja meidän turkeillemme.
"Ehkä vähän", Palotähti myönsi ja venytteli raukean oloisesti.
"Metsästetäänkö sitten? Haistan jo mehevän hiiren jossain tuolla", Oravatähti sanoi ja nuolaisi huuliaan.
"Mennään vain", minä nousin seisomaan ja ravistin turkiltani muutaman ruohonkorren, jotka halusivat välttämättä nousta maasta turkkini mukana.
Kaksi oranssia ystävääni, toinen punaisempi, toinen hiukan vaaleampi, nousivat myöskin ja suuntasimme yhdessä puiden hämärään. Solisevan puron ääni vaimeni hiljalleen, kun tassutimme pehmeällä sammaleella eteenpäin.
"Tavataanko tässä kohta?" Oravatähti kysyi.
"Selvä", Palotähti naukaisi ja oli jo puoliksi menossa heinikkoon haistaessaan jotain.
Oravatähti lähti jäljittämään haistamaansa hiirtä, joten jäin yksin. Jatkoin rauhallista vauhtia hiukan pidemmälle ja haistelin tarkkaavaisesti ilmaa. Pian huomasin ilmassa vahvan häivähdyksen oravan tuoksua. Niitä en ollutkaan metsästänyt vaikka kuinka pitkään aikaan. Raotin leukojani ja havaitsin hajun tulevan oikealta. Pujahdin matalana pensaikkoon ja tiirailin eteenpäin. Minulta meni hetki huomata oranssia turkkiaan hajamielisesti sukiva orava, joka pian kuitenkin vaihtoi puuhaa ja hypähteli erään pensaan taa piiloon. Liu'utin itseäni lähellä maata, ääntäkään päästämättä lähemmäs, ja tarkkailin ympäristöäni. Hetken kuluttua havaitsin oravan hiukan kauempana tonkimassa kuivien lehtien seasta jotain. Hiivin eteenpäin nopeasti mutta hiljaa, saavuttaen eläimen. Odotin sopivaa tilaisuutta, ja kun orava kääntyi täysin selin minua kohden, hyppäsin ilmaan.
Orava jäi hampaisiini kerkeämättä vinkaistakaan ja mursin sen niskan hampaillani. Tyytyväisenä kiepahdin ympäri ja astelin heinikon läpi pensaikon luo ja pujottelin sen läpi tallatulle polulle. Sitä pitkin taaksepäin palaamalla löysin Oravatähden, jonka edessä lojui pullea hiiri.
"Hieno orava", hän hymyili nähdessään minut.
"Samannäköinen kuin sinä", virnistin laskettuani eläimen maahan eteeni.
"Missä Palotähti on?" kysyin.
"Eipä ole vielä näkynyt, kaiketi tulee pian", Oravatähti kohautti lapojaan ja sukaisi tuuheaa turkkiaan ohimennen.
Ei mennyt kauankaan, kun kolmikkomme viimeinen kissa pujahti paikalle kahden puun välistä ja laski eteemme suuren vesimyyrän, jonka valloittava tuoksui leijui ympäri pientä aukiota, jolla olimme.
"Mahtavat saaliit", hän totesi.
"Niin meillä kaikilla näyttää olevan. Palataanko purolle syömään?" kysyin.
"Selvä", Palotähti maukaisi ja nosti vesimyyränsä suuhunsa.

Nimi: Kuusihäntä

04.10.2018 19:05
Auringonkierrot kulkivat Tähtiklaanin loputtomilla niityillä ja metsissä yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, aivan kuin aika olisi välillä kulkenut nopeampaa ja välillä taas hitaammin. Elämäni klaanissa tuntui kaukaiselta, vaikkei Tähtiklaaniin saapumisestani ollut loppujen lopuksi vielä kovin montaa kuuta. Vaikka elämä maan päällä tuntuikin hiukan kaukaiselta, se oli silti siellä, ja muistoni Jokiklaanista elivät voimakkaina sydämessäni. Klaani eli ja voi hyvin, niin kuin sen pitikin, ja paikkani olivat korvanneet uudemmat sukupolvet, jotka vuorostaan tekivät ja tulisivat tekemään työtä Jokiklaanin eteen. Kaikki rakkaat muistot, myöskin ei niin rakkaat muistot, olivat tallella, ja kantaisin niitä mukanani ikuisuuteen saakka.
Tähtiklaaniin päästyäni oloni oli kuin nuorella kissalla, joka sai kisailla Jokiklaanin joen jäillä ystäviensä kanssa. Niin, ystävät. Tähtiklaaniin noustuani olin tavannut kaikki rakkaat kissat uudelleen, kaikki rakkaat, joista jokainen oli lipunut pois elämästä ennen minua. Olin joutunut kokemaan tuskaa ja kärsimystä kaikkien niiden kuolemien tähden, mutta kun näin kaikki uudelleen, se tuntui kuin olisin syntynyt uudelleen.
Palotähti, entisiltä nimiltään Palotuska sekä Tulenliekki, vaikutti onnelliselta. Kun hän oli menehtynyt, naaraan elämää olivat painaneet menetykset ja niiden aiheuttama tuska niin paljon, että hän oli päätynyt vaihtamaan nimensäkin. Mutta nyt, Tähtiklaanissa, hän voi hyvin ja oli ottamassa minua vastaan tulenoranssi turkki tähtien valossa liekehtien.
Ja tietenkin Oravatähti, jonka oranssi turkki oli kiiltävä ja hohti tähtien valoa taittaen. Hän oli ollut Palotähden kanssa odottamassa minua, hymyillen hiljaa, toivottaen minut lämpimästi tervetulleeksi. Olin ikävöinyt molempia oransseja naaraita sydämeni pohjasta.
Ja sitten tietenkin muita tuttuja kissoja, nuoruuteni ystävät Puolisirppi ja Liljamuisto sekä muutama muu. Sitten siellä olivat Palotähden rakkaat, joita minä olin ikävöinyt ystäväni surun vuoksi. Hillamuisto, Polteroihu, Puskaturkki ja monia muita. Näin myös mestarini Lumisilmän, joka iski minulle silmää saapuessani, aivan kuin hän olisi tiennyt täsmälleen, minä hetkenä minä laskeutuisin ystävieni ja perheenjäsenteni joukkoon.
Niin, perheenjäsenteni. Minä en ollut koskaan tavannut isääni ja emoani, jotka molemmat olivat kuolleet ennen kuin minä olin oppinut heidät tuntemaan. Mutta nyt kaksi minulta näyttävää kissaa olivat hymyilleet muiden joukossa, jotenkin haaleampina kuin muut, mutta yhtä kaikki. Olin jutellut heidän kanssaan ja saanut vihdoin ja viimein tuntea vanhempani, jotka olivat olleet poissa elämästäni, mutta kuolemassa sain tavata heidät. Myös emoni korvannut sijaisemo oli tervehtimässä minua, samoin moni muu kissa, jotka olivat kuolleet ennen minua ja saapuneet mestästämään ikuisen onnen maahan.

//Hirveen tönkköä ja päämäärätöntä tekstiä + en oo ees varma ketä kaikkia Kuusen elämäs on ollu mut tulipahan kirjotettua

Nimi: Huurulilja

25.04.2018 17:43
"Niin", vastasin ääni väristen Kipinäsielulle ja käännyin katsomaan kohti puhujankiveä, joka avartui monien ketunmittojen päässä eteemme.
"Mutta kuinka?" kysyin ja lähdin epäröiden astelemaan kohti puhujankiveä säpsähtäen jokaista rasahdusta, joka pääsi käpälieni alle jäävistä oksista ja lehdistä. Minua ahdisti hurjasti ajatus siitä, että emme ikinä enää pääsisi takaisin Tähtiklaaniin. Olin toivonut sinne pääsemistä kauan, enkä millään voinut hyväksyä sitä, että olimme yhtäkkiä Myrskyklaanin reviirillä metsässä. Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, missä Tähtiklaani sijaitsi ja kuinka sinne pääsi - muuten kuin kuolemalla.
"En minä tiedä!" parkaisi Kipinäsielu rynnätessään perääni. Naaras vaikutti olevan yhtä tietämätön asioista kuin minäkin. Ainoa hyvä asia täällä oli se, että olin kaksin Kipinäsielun kanssa. Naaras oli paras ystäväni ja se, jonka kanssa eniten tahdoin päätyä Tähtiklaanista takaisin metsään. Kiersin puhujankiven ympäri ja katselin sitä ja nelipuita vuoroperään yrittäen keksiä ratkaisun ongelmaamme.
"Entä jos kiipeämme puhujankivelle ja yritämme saada yhteyden Tähtiklaaniin kuun noustua?" ehdotin varovasti Kipinäsielua vilkaisten tarkkaillessani valtavaa kivenlohkaretta keskellä neljän puun laaksoa.

//Kipinä?

Nimi: Loistetähti

16.03.2018 20:14
Avasin hitaasti silmäni. Lämmin tuulenhenkäys kävi kasvoilleni. Taivaalla ei näkynyt ainuttakaan pilveä ja aurinko paistoi kuin viimeistä päivää. Lehmustassu ja Lehtotassu telmivät keskenään vähän matkan päässä niityllä, jonne oli saapunut lyhyiden päivänokosteni aikana muutama muukin kissa nauttimaan auringosta.
Nousin istumaan ja nuolaisin pariin kertaan laikukasta turkkiani, ennen kuin hölkytin pentujeni luokse, jotka olivat lysähtäneet ruohonkorsien sekaan väsytettyään ensin itsensä juostessaan toistensa perässä niittyä ympäri. He olivat tutustuneet jokunen kuu sitten toisiinsa Lehmustassun saavuttua vanhemman tyttäreni jäljissä Tähtiklaaniin.
"Onko teillä nälkä?" kysyin ja istahdin alas heidän vierelleen. Pennut katsahtivat minuun silmät suurina ja rintakehä hengityksen tahtiin kohoillen.
"Ei, me söimme äsken Lehtotassun kanssa myyrän, jonka pyydystimme yhdessä", Lehmustassu sanoi tyytyväisen kuuloisena heidän suoritukseensa.
"Vai niin", naurahdin, "sepä mukavaa."
Kivut, joita olin joutunut kärsimään viimeisinä päivinäni Varjoklaanissa, olivat kadonneet kuin tuulen mukaan tempautunut untuvahöyhen. Omatuntoani jäyti edelleenkin se, että olin ollut niin sinisilmäinen Tihkuturkin kanssa. Kolli oli päässyt niskan päälle ja lopulta saanut ahdistettua minut pesääni niin, että oli pystynyt kaikessa rauhassa tuhoamaan klaaniani, joka oli kauan sitten ollut kovin vahva ja Tähtiklaanille uskollinen, mutta joka oli kuitenkin nyt harhautunut väärälle tielle ja kallistunut Pimeyden metsän puoleen.
Tihkuturkki oli pitänyt minua pesässäni usean päivän ajan, kunnes oli hitaasti kiduttaen tappanut minut ja vienyt viimeisen henkeni, jolloin hän oli noussut Varjoklaanin johtoon ja saanut vallan kynsiinsä. Tiesin, että vielä jotkut Varjoklaanin kissat uskoivat Tähtiklaaniin, mutta heidän selviytymismahdollisuutensa olivat hyvin pienet tilanteeseen nähden.
Poikani, Sienikarva, kuului näihin kapinallisiin, eikä ollut suostunut vaihtamaan uskoaan Pimeyden metsään, kuten hänen siskonsa, Murattilehti. Naaras palveli nykyään Tihkuturkkia - oikeastaan Tihkutähteä, jos tarkkoja oltiin, mutta koska hän oli hakenut henkensä ja uuden nimensä Pimeyden metsältä, hän oli minulle edelleen pelkkä Tihkuturkki - sokeasti, ja tuskin edes ajatteli, mitä teki.
Tihkuturkki oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli tappanut oman emonsa, Hämyliljan, joka myös oli päätynyt Tähtiklaaniin. Naaras oli edelleen murheen murtama, eikä hän tuntunut voivan uskoa sitä, että hänen rakkaasta pojastaan oli tullut itse piru, joka lietsoi vihaa ja kuolemaa klaanin keskuudessa.
"Loistetähti!" Havahduin hereille ajatuksistani kuullessani Lehtotassun kärsimättömän naukunan. Käännyin katsomaan tyttäreeni hämmentyneenä.
"Anteeksi, en kuunnellut", sanoin pahoillani ja kysyin sitten: "Mitä asiaa sinulla minulle olikaan, kultaseni?"
"Voimmeko me mennä lammelle?" hän tivasi ilmeisesti jo ties monennetta kertaa, sillä hänen äänestään huokui turhautuminen.
Räpäytin hitaasti silmiäni ja vastasin hetken pohdinnan jälkeen: "Eiköhän se sovi. Mitäpä jos minä tulisin mukaan?"
Lehmustassu ja Lehtotassu pudistivat päätään.
"Me tahdomme mennä ihan kahdestaan! Edes tämän kerran!" Lehmustassu naukui.
"Niin juuri! Lupaamme palata pesälle ennen auringon laskua!" Lehtotassu jatkoi.
"No, hyvä on", myönnyin lopulta. "Menkäähän sitten."
Pennut säntäsivät innosta kiljahdellen lammen suuntaan. Katselin heidän peräänsä haikea hymy kasvoilleni nousten. Lehmustassu ja Lehtotassu olivat ainoat sukulaiseni, keitä minulla oli täällä, paikassa, jonne Tähtiklaaniin uskovat kissat päätyivät päätettyään taipaleensa matkan päällä. Toivoin hartaasti, että Risasiipi ei olisi vaihtanut uskoaan Pimeyden metsään. Kumppanini oli jäänyt maan päälle minun kuoltuani, ja kaipuuni määrä oli suunnaton.
Käännyin katsomaan ympärilleni seuran toivossa, sillä minun oli saatava ajatukseni jonnekin muualle Varjoklaanista, joka oli parasta aikaa ajautumassa tuhoon.

//Joku?

Nimi: Kielomyrkky

13.03.2018 16:06
Vaikenin täysin ja kieltäydyin kuulemasta kaikkia Pikiviillon sanoja. Sanat totta kai koskettivat minua, mutta en voisi antaa Pikiviillon hyväksyä elämäänsä Kuolonklaanissa vain minun ja poikansa vuoksi.
"Minulla ja Totuuspennulla on kaikki hyvin. Sinun tulee jatkaa elämääsi Kuolonklaanissa tai siellä missä tunnet itsesi onnelliseksi", maukaisin kumppanilleni. Välillä tunsin itseni vain taakaksi. Pikiviilto ei voisi sitoutua kehenkään muuhun naaraaseen vain koska tahtoi pysyä uskollisena minulle. Ajatus lämmitti ja kirpaisi yhtä aikaa.
"Et voi antaa myöskään minun seistä tielläsi. Olet vapaa ja vaikka mitä tekisitkään..." Yritin pitää itseni koossa puhuessani, mutta se ei tuntunut toivan. Kaikki sanomani satutti joko minua tai Pikiviiltoa. "Tiedät että rakastan sinua valinnoistasi huolimatta."
Kurkotin lipaisemaan kumppani korvaa. Lopulta peräännyin kauemmas Kuolonklaanin parantajasta poikani kanssa.
"Me näemme vielä. Ympärilläsi on enemmän hyvää kuin arvaatkaan. Sinun täytyy vain avata silmäsi ja nähdä se", maukaisin hyvästit. Pystyin tuntea kuinka kyynel valahti poskeani pitkin perääntyessäni aluskasvillisuuden joukkoon. Pikiviilto jäi vielä katsomaan meitä. Käänsin pääni kohti Totuuspentua jotta en näkisi kumppanini katoavan.
"Miksi siskoni ei tullut käymään?" Totuuspentu kysyi silmät tuikkien hämmästyksestä. Kurottauduin poikani ylle pehmeästi kehräten.
"Hän ilmestyy jonnekkin toisaalle vielä joskus. Ehkä sinä vielä löydät hänet", maukaisin rennosti. En voinut sanoa valehtelevani, mutta jokin sisimmässäni kertoi tyttärenuskovan muuhun kuin Tähtiklaaniin.
"Varmastikko?" Totuuspentu kysyi kimeäsii. Käännyin katsomaan kohtaa jossa Pikiviilto oli juuri seissyt. Se oli tyhjä.
"Aivan varmasti", kuiskasin hiljaa.

Nimi: Kipinäsielu

08.03.2018 20:23
Ajatukset törmäilivät päässäni toisiinsa, kun kompuroin Huuruliljan perässä kohti Kuukiveä. Yritin löytää askeliini rytmin ja pysyä ystäväni perässä, mutta se ei onnistunut. Kompastelin jokaiseen oksaan, enkä löytänyt tasapainoa. Huuruliljan selkä loittoni edessäni, kunnes välillämme oli suuri välimatka. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, kuin välillämme olisi suuri kuilu, eikä vain muutama ketunmitta. Olimme olleet parhaita ystäviä oppilasajoista asti, miksi siis nyt eroaisimme toisistamme? Hätäännys poltteli rintaani, kun yritin kiihdyttää vauhtiani. Käpäläni alkoivat kuitenkin tuntua raskailta, enkä päässyt enää eteenpäin. Vinkaisin tuskasta, kun revin käpäliäni irti maasta ja yritin juosta. Kehoni oli raskas kuin kivi, ja vauhtini hidastui entisestään. En ymmärtänyt mitä tapahtui, en tiennyt miksi en päässyt Huuruliljan luo. Mitä minä olin tehnyt?
"Huurulilja.." kähisin. Kyyneleet, jotka olivat nousseet silmiini sumensivat näkökenttäni, enkä enää nähnyt eteenpäin. Sitten aivan yllättäen käpäläni kevenivät. Tunsin voiman virtaavan kehossani jälleen, ja kyyneleideni valuvan silmistäni pois. Huokaus purkautui huuliltani, kun kiihdytin vauhtini juoksuun ja juoksin Huuruliljan kiinni. Naaraan tuttu tuoksu tuntui rauhoittavalta, kun jatkoimme taivallusta kohti Kuukiveä. Haistoin kaikki tutut tuoksut, jotka olivat olleet arkipäivää silloin, kun olin ollut elävä. Nyt metsän tuoksut eivät kuitenkaan tuntuneet enää kodin tuoksuilta. Minun kotini oli Tähtiklaanissa.
Saapuessamme nelipuille, vilkaisin ylleni avautuvalle taivaalle, ja sydämeni hypähti kurkkuun. Aurinko oli jo melkein painunut taivaanrannan taa, ja se loi kultaisen polun eteemme. Emme millään ehtisi korkokiville ennen yötä. Vilkaisin Huuruliljaa.
"Me emme ehdi Kuukivelle", sanoin. Huurulilja siirsi katseensa minuun. Purin huultani ja katsoin avuttomana parhaan ystäväni meripihkaisiin silmiin. Mitä me tekisimme?
"Emme me voi jäädä tänne enää pidemmäksi aikaa, meidän pitää päästä Tähtiklaaniin", mumisin itselleni. Sitten mieleeni hiipi ajatus, ja seisahduin. Huurulilja pysähtyi vierelleni hämmentyneenä.
"Muistatko, mitä Leijonaloikka sanoi?" Huurulilja siristi mietteliäänä silmiään ja nyökkäsi sitten hitaasti. Jännitys alkoi nipistellä vatsassani, kun naukaisin.
"Jos nelipuut ovat ainoa paikka, jotka ovat täällä ja Tähtiklaanissa, ehkä me pääsemme Tähtiklaaniin nelipuiden luota", naukaisin. Sitten vilkaisin olkani yli nelipuille, jotka olivat jääneet jo taaksemme.
"Kannattaa meidän ainakin yrittää, eikö niin?"

// Huuru? Sori sekava ja outo xd

Nimi: Huurulilja

06.03.2018 15:16
"En tiedä, minulle ei ole ennen käynyt näin. Entä jos mietit Tähtiklaania kovasti, voisimmeko päästä niin takaisin Tähtiklaaniin?" ehdotin varovasti parhaalle ystävälleni. Kipinäsielu sulki silmänsä. Hetken kuluttua hän avasi ne ja pudisteli päätään pahoitellen.
Mitä enemmän katselin lumista Myrskyklaanin metsää, sitä raskaammaksi hengittämäni ilma muuttui. Kaikki kauheudet palasivat mieleeni. Ruskaraidan ruumis, sota ja se pahin: Korppisielun ja Kipinäsielun onni.. Se oli astunut ystävyytemme väliin ja tehnyt minusta yksinäisemmän kuin koskaan. Minua pelotti. Entä jos Kipinäsielu näkisi kumppaninsa? Hän unohtaisi taas minut ja tahtoisi takuulla ottaa yhteyttä rakkaaseensa. Entä jos Korppisielu kuolisi ja tulisi Tähtiklaaniin? Tunsin jonkun muljahtavan vatsassani. Minua heikotti. Miksi olin näin heikko?
"Oletko sinä kunnossa? Kyllä minä pärjään, me pääsemme takaisin Tähtiklaaniin", Kipinäsielu naukui lohduttavasti ja kosketti kuonollaan poskeani. Nyökkäsin hitaasti. Minun täytyi ryhdistäytyä ja keskittyä siihen, että selviäisimme. Suljin silmäni ja hengitin rauhallisesti. Samassa keksin.
"Kuukivi", naukaisin hiljaa. Kipinäsielu katsoi minua kysyvästi.
"Entä jos me menemme sinne? Meidän täytyy saada sieltä yhteys Tähtiklaaniin ja päästä takaisin", sanoin ja nostin katseeni Kipinäsieluun. Naaras nyökkäili hitaasti.
"Se voisi toimiakin. Mutta entä jos emme ole ainoat täällä? Jos me pääsimme tänne, muidenkin täytyy voida tehdä niin", huomautti Kipinäsielu ja katseli ympärilleen. Kohautin lapoja.
"En tiedä, mutta meidän täytyy nyt mennä. Tule, aurinko laskee pian", sanoin ja lähdin kulkemaan kohti nelipuita, joilta pääsisimme Tuuliklaanin reviirille ja sieltä aina Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalle Kuukivelle. Ajatukseni olivat hyvin sekavat. Entä jos emme pääsisikään takaisin? Jos jäisimme tänne ikuisiksi ajoiksi vangeiksi? Elämä ikuisesti Kipinäsielun kanssa oli kyllä houkutteleva tarjous, mutta entä jos en näkisi enää ikinä emoani? Hän eikä kukaan muukaan saisi ikinä tietää, mitä meille tapahtui. Koko Tähtiklaani menisi sekaisin..

//Kipinä? Sori tönkkö xc

Nimi: Kipinäsielu

04.03.2018 09:32
"Se sopii", vastasin ystävälleni. Sitten nyökkäsin Leijonaloikalle. "Oli mukavaa jutella kanssasi. Toivottavasti tapaamme vielä." Leijonaloikka väläytti hymyn ja naukaisi:
"Voimme tavata uudelleen milloin vain." Lumikukka, joka oli ollut hiljaa ja vain katsellut minua, avasi nyt suunsa.
"Oli hauska tavata sinut, Kipinäsielu." Nyökkäsin valkealle naaraalle ja hymyilin. Sitten vilkaisin Huuruliljaa ja elehdin, että voisimme lähteä. Paras ystäväni nousi kevyesti jaloilleen ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Loikin Huuruliljan perään ja asetin askeleeni samaan tahtiin naaraan kanssa. Turkkimme hipoivat toisiaan ja tunsin Huuruliljan lämmön kyljessäni. Turkkimme hohtivat Tähtiklaanin loistetta kulkiessamme kohti lämpökiviä. Ilma oli tyyni ja rauhallinen, se tulisi aina olemaan. Vaikka ikävä Korppisielua kohtaan tuntui terävänä kipuna rinnassani, tunsin silti olevani hyvin rauhallinen. Rauhallisempi kuin pitkään, pitkään aikaan. Toivoin Huuruliljan tuntevan samoin. Mutta kun vilkaisin naarasta, hänen kasvonsa eivät näyttäneet kovin rauhallisilta, vaan enemmänkin keskittyneiltä. Kallistin kummastuneena päätäni ja hidastin vauhtiani. Mikä Huuruliljalla oli? Naaras ei edes huomannut, että olin jäänyt jälkeen.
"Huurulilja", huikkasin. Soturi säpsähti ja pyörähti ympäri. Hän oli muutaman ketunmitan päässä minusta, mutta tassutti varovasti lähemmäs.
"Istutaanko hetki tässä?" kysyin. Huurulilja kohautti lapojaan, mutta istuutui sitten viereeni. Maisema edessämme näytti todella tutulta, mutta samaan aikaa hyvin vieraalta. Yritin kuvitella edessämme näkyvän maiseman Myrskyklaanin metsiksi, mutta silloin ikävä riipaisi rintaani niin kovaa, että haukkasin äänekkäästi henkeä. Huurulilja tuijotti minua silmät suurina.
"Minä olen kunnossa", kähisin, kun yritin ravistella mielestäni Myrskyklaanin metsät. Se ei vain onnistunut, sillä silmieni edessä oli aivan ilmiselvästi kaistale Myrskyklaanin reviiriä. Miksen saanut tätä näkyä pois mielestäni?
"Me olemme Myrskyklaanin reviirillä poissa Tähtiklaanista", Huurulilja kuiskasi. "Toit meidät tänne." Käännyin katsomaan järkyttyneenä ystävääni. Miten minä sen olin tehnyt? Miten me pääsisimme pois? Olin juuri kysymässä sitä Huuruliljalta, kun kuulin ääniä takaani. Hätkähdin ja vilkaisin olkani yli taakseni. Nenääni leijaili Purohännän ja jonkun tuntemattoman kissan tuoksu. Kynteni työntyivät maahan, kun näin Purohännän ja nuoren oppilaan tassuttavan puun takaa eteemme.
"He eivät näe meitä", kuiskasin katsellessani, miten Purohäntä johdatti laikukkaan kollin ohitsemme. Purohäntä ei vilkaissutkaan meitä, mutta tämän oppilas tiiraili innokkaana ympärilleen. Hän ei kuitenkaan vilkaissutkaan meitä. Silmiini kihosi kyyneleitä, kun ajattelin miten lähellä Korppisielua olin, mutta millainen kuilu välissämme oli. Käännyin Huuruliljaa kohti ja upotin kasvoni hänen turkkiinsa.
"Minulla on niin ikävä heitä", kuiskasin. "Miten me pääsemme takaisin Tähtiklaaniin? En voi olla enää täällä."

// Huuru?

Nimi: Kielomyrkky

26.02.2018 18:07
Jostakin syystä oli minulle todella hankalaa pitää silmäni suoraan Pikiviillon silmissä, kun tiesin että en tulisi näkemään niitä taas pitkään aikaan. Huomasin kuinka Pikiviillon ääni sortui hänen yrittäessään selittää minulle hänen omasta kodistansa. Nyökkäsin rauhoittavasti ja kävelin aivan kumppanini eteen.
"Ymmärrän huolesi ja murheesi, tekosi ja niiden seuraukset", maukaisin lempeästi kehräten. Astelin tarpeeksi lähelle Pikiviiltoa ja kiedoin häntäni tämän lavalle. Kävellessäni eteenpäin vedin häntääni kollin kylkeä pitkin.
"Näen tähdistä kaiken mitä teet. Olen aina tukenasi. Tuen jokaista tekemääsi päätöstä, sillä ne vievät klaania ja klaanin kissoja oikeaan suuntaan."
Pysähdyin uudestaan kumppanini eteen. Huomasin kuinka sain Totuuspennulta oudoksuvia katseita. Käännyin nauraen pennun puoleen.
"Tulisit sinäkin isäsi seuraan. Sinun tulisi tavata hänet niin kuin on tarkoitus", maukaisin hellästi pojalleni. Tähtiklaani oli pehmentänyt minua omalla tavallansa. Tai sitten se oli Pikiviilto. En tahtonut enää roikkua kollien seurassa hyödyn tavoittelemiseksi enkä juoninut ketään vastaan. Tiesin, että tulin täällä paremmin toimeen muiden kissojen kanssa. Se oli jännä.
Totuuspentu katsoi minua ja Pikiviiltoa hyvin pitkään.
"Tule vain", rohkaisin poikaani. Totuuspentu ei hievahtanutkaan.
"Hän lähtee kuitenkin pois!" pentu parahti. Naurahdin hiukan. Tästäkö tässä kiikasti?
"Mutta hän on luonamme nyt. Ja hän lähtee pian pois. Kadut, jos et aio tutustua häneen", maukaisin rennosti, yrittäen tavoitella Totuuspentua aina vain uudestaa ja uudestaan.
"En voi ikävöidä jotakin, jota en tunne", Totuuspentu vastasi itsepäisesti. Käännyin katsomaan Pikiviiltoa pahoittelevasti. Tahdoin vain sanoa kuinka Totuuspentu ei tleensä ollut tuollainen, mutta en voinut. Pennun sanoissa oli perää. Yhtäkkiä kyynel valahti poskeani myöten.
"Sinun kuuluisi olla onnellinen klaanissa. Vaikutat yksinäiseltä. En olisi tahtonut tulla tänne, jos olisin todella tiennyt jättäväni sinut noin yksinäiseksi. Yksinäisyytesi hajottaa sydämeni palasiksi", tunnustin hiljaa Pikiviillolle.

// Piki?

Nimi: Kielomyrkky

22.02.2018 16:10
Tähtien tuiketta oli rauhoittavaa seurata, vaikkakaan itse Kuolonklaanin leirissä ei ollutkaan kovinkaan monia kissoja. Vain muutama itseni lisäksi. Tärkein asia minulle oli kuitenkin Tähtiklaanissa, poikani Totuuspentu. Jostakin syystä pystyin aistmaan Pikiviillon olevan läsnä. Pieni hymy kiiri kasvoilleni. Kumppanini oli jossakin lähistöllä. Nostin Totuuspennun hampaisiini
"Emo! Älä!" pentu kitisi hiljaa. Hymähdin huvittuneena.
"Etkö tahdo vihdoinkin tavata isääsi?" kysyin hiljaa suu täynnä kollipennun karvoja. Hölkkäsin rennoin askelin ulos leiristä. Maailma vilisti silmieni edestä. Se muuttui ja muovautui haluamaani tapaana. Lopulta saavuin puiden kehystämälle aukiolle, jolla yksinäinen parantajahahmo seisoi hiljaa ja katsoi ympärillensä. Laskin Totuuspennun hitaasti mahan. Huomasin kuinka pennun silmät laavenivat.
"Onko hän isäni?" kollipentu kysyi. En saanut sanoja suustani. En ollut pitkään aikaan nähnyt Pikiviiltoa. Muistot puristivat kurkussani. Nyökkäsin hiljaisen vastaukseni Totuuspennulle. Taisin kuitenkin vastata liian myöhään, sillä pentu juoksi jo hyvin uhmakkaasti tätä hänelle tuntematonta kissaa kohtaan. Yhtäkkiä tunsin kurkussani kuolonmarjojen kitkerän maun. Aina kuolemastani asti olin yrittänyt saada makua pois suustani, onnistumatta. Ehkä vihdoinkin jälleennäkeminen Pikiviillon kanssa poistaisi sen kitkerän maun. Astelin hyvin hitaasti pois pensaikosta. Jostakin syystä tajusin nyt vasta kimmeltävän turkkini. En ollutkaan enää kotonani. Olin jossakin paljon kauempana. Tahdoin vain juosta Pikiviillon luokse ja antaa kyynelteni valua. Se en vain olisi ollut enää minä. Sanat kuristivat yhä kurkkuani ja hengittäminen tuntui kauhealta. Kuin olisin tukehtumassa tähän tunteeseen. Olisiko edes mahdollista kuolla uudestaan? Ei kai?
"Pikiviilto?" kysyin varovaisesti, tunnustellen ympärilläni olevaa ilmapiiriä. Huomasin Totuuspennun jähmeyttyneen jännittyneenä paikoillensa. Astelin tasaisesti, mutta hitaasti poikani vierelle.
"Totuuspentu, kaikki on hyvin. Hän ei satuta meitä. Täällä meitä ei voida satuttaa lainkaan."

// Piki?

Nimi: Kiurulento

16.01.2018 17:57
Puskin hellästi Pörrölaikkua ja seisoin hetken paikoillani, rakastamani kollin vierellä. Astahdin sitten kauemmas.
"Rakastan sinua", naukaisin hymyillen. "Ja sanomasi merkitsee minulle paljon. Mutta minä haluan vain sinun parastasi. En halua olla esteenä rakkaudelle, jonka voisit kokea uudelleen toisen naaraan kanssa. En kiellä sinua rakastamasta minua, mutta jos joskus mietit, hyväksynkö sen, että rakastut uudelleen, niin hyväksyn. Sinun onnesi on minun onneni."
Käännähdin ympäri koskettaen vielä häänänpäälläni erakon lapaa.
"Minä rakastan sinua ikuisesti, enkä koskaan jätä sinua. Odotan sinua Tähtiklaanissa, ja kun joskus sinne saavut, olen ensimmäisenä sinua vastassa:"
Sen sanottuani astelin pois, katsahtaen vielä taakseni lämpimästi hymyillen. Ensimmäistä kertaa moneen päivään mieleni oli kevyt kuin höyhen.

©2018 Kuunpisara - suntuubi.com